The Project Gutenberg eBook of Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta, by Stanley John Weyman

Markiisi de St. Alais.
Koetus.
Kokous.
Lähetystö.
Eräs kohtaus tiellä.
Kapina.
Gargouf.
Trikolori.
Kapinan jälkeisenä aamuna.
Kaksi leiriä.
Kaksintaistelu.
Hirteen! Hirteen!
Kirkkoherran huolet.
Milhau'ssa.
Kolme yksissä vaunuissa.
Froment Nîmes'istä.
Kurja olento.
Nîmes'issä.
Tiedustelu.
Kaksi kosijaa.
Korkea asema velvoittaa.
Ratkaisu.
Tuhatvuotinen valtakunta.
Päivä valkenee.

Noustuamme penkereelle, jonka isäni oli vähää ennen kuolemaansa laitattanut ikkunoiden alle linnan takapuolelle ja joka eroitti linnan vastaperustetusta nurmikentästä, pysähtyi St. Alais ja katsoi ympärilleen silmäyksellä, joka ilmaisi huonosti salattua ivaa.

— Englantilaista, tietysti, sanoi hän ivallisella kohteliaisuudella.
Ja teistä on mieluisempaa katsella ikkunoistanne tätä nurmen paljoutta?

— Entä puisto? jatkoi hän; luultavasti se on asetettu niin että se peittää kylän?

— Niinhän ne ystävänne tahtovat, sen huomion olen tehnyt. He kyllä osaavat jaaritella veljellisyydestä, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta; he rakastavat kansaa, mutta mieluimmin etäältä, puiston eli korkean kuusiaidan takaa. Minulla on St. Alais'ssa väki silmäini alla ja kun he käyttäytyvät sopimattomasti on siellä heidän varalleen carcan. Mutta kas, missä teidän kaularautanne on? Sen paikka oli ennen vastapäätä porttia.

— Ei, vaan minä, vastasin jurosti, halveksien itseäni siitä, että häpesin tekoa, josta ennen olin ollut niin ylpeä. Poltin sen viime vuonna, sillä minun mielestäni kuuluvat sellaiset kidutuskoneet menneisiin aikoihin.

Markiisi oli tuskin viittä vuotta vanhempi minua, mutta ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt Pariisissa ja Versailles'issa, tekivät hänet ihmeen paljon etevämmäksi minua ja hänen ylenkatseellisen hämmästynyt silmäyksensä oli minusta kuin piiskan isku. Hän ei kuitenkaan virkkanut enää mitään siitä asiasta, vaan alkoi oltuaan vähän aikaa vaiti puhua isästäni. Muistuttaen mieleeni monta asiaa ja tapausta isäni ajoilta puhui hän hänestä niin suurella kunnioituksella ja rakkaudella, että kiukkuni aivan haihtui.

— Hänen seurassaanpa minä ensimäisen lintunikin ammuin, sanoi hän miellyttävällä tavallaan, joka oli hänelle lapsuudesta saakka ominaista.

— Aivan oikein, monsieur, ja minä muistan siltä ajalta pienen paljassäärisen pojan, joka aina juoksenteli jälessäni, kutsui minua Viktoriksi ja kunnioitti maailman suurimpana miehenä. Enpä aavistanut silloin että hän oli kerran selittelevä minulle mielipiteitään ihmisen oikeuksista. Jumalani, minun täytyy todellakin varoa, että Louis pysyy teistä erillään, sillä muuten teette hänestä samallaisen maailman parantajan kuin itse olette. Mutta, jatkoi hän hymyillen ja teki kädellään vilkkaan liikkeen, enhän minä ole tullut tänne hänestä puhumaan, vaan eräästä toisesta, josta puhumisen pitäisi teitä paljo enemmän huvittaa.

Tunsin, että veri jälleen syöksähti kasvoihini, mutta tykkänään toisellaisesta syystä.

— Eilen tuli ja huomenna hän menee äitini kanssa Cahorsiin, katselemaan maailmata. Vaan epäilenpä, että mikään kaikesta uudesta, jota hän saa nähdä, kiinnittää niin hänen mieltään kuin kreivi de Saux.

— Vallan mainiosti! vastasi markiisi vakavalla kohteliaisuudella. Mutta siitä saatte huomen illalla omin silmin tulla vakuutetuksi, ellemme tiellä sattuisi tapaamaan. Kaiketi te haluaisitte saada viikon päivät aikaa tavoitellaksenne hänen suosiotansa, herra kreivi? Vaan kun sitte rouva markiisittaren kanssa voitte määrätä hääpäivän, on parasta, että määräätte sen niin — jotta minäkin voin olla saapuvilla.

Kumarsin. Olin jo viikon ajan odottanut näitä sanoja, mutta ei Viktorin, vaan Louis'in suusta, joka oli aivan kuin veli minulle. Edellinen oli tosin poikavuosieni ihanne, mutta siitä oli kauvan jo, ennenkun hovielämä ja oleskelu Versailles'issa ja St. Cloud'issa oli muodostanut hänestä sen komean miehen, jonka nyt näin edessäni ja jonka pienintäkin katsetta minun oli yhtä vaikea kestää kuin tuntui mahdottomalta saavuttaa hänen vapaata ja hienoa käytöstapaansa. Tilaisuus vaati kuitenkin itsetietoista, kohteliasta ja hellää vastausta, ja minä koetin sitä sopertaa. Vaan hän katkasi kohta heikot yritykseni.

— Tuota saatatte sanoa Denise'lle, sanoi hän ystävällisesti, hänellä kaiketi kyllä on herkkä korva sellaiselle. Alussa hän tietysti on vähän kaino, sillä luulenpa hyvien luostarisiskojen panneen hänen päähänsä sen käsityksen, että mies ei juuri ole sutta parempi. Mutta, à la bonne heure, ystäväni, naiset pysyvät kuitenkin aina naisina ja viikon eli parin kuluttua te kyllä olette saavuttanut suosionsa. Toivomme siis näkevämme teidät huomen illalla, ellei jo ennen?

— Miksei Viktor? kysyi hän entisellä hyväntahtoisuudellaan laskien kätensä olalleni. Tuleehan meistä piakkoin veljet ja epäilemättä silloin myös — vihamiehet. Nyt voitte tulla minua saattamaan veräjille, sillä minulla on jotain muutakin asiaa teille. Mutta — mitäs se olikaan?

Joko hän ei heti muistanut asiaansa eli tuntui hänestä vaikealta ryhtyä siitä puhumaan, sillä olimme jo astelleet puolitiehen kylälle vievää pähkinäpuukujaa, ennenkun hän hiiskui sanaakaan. Mutta silloin hän tarttui suoraan asiaan.

Emmin vastatessani samoin kuin hän oli empinyt kysyessään. Kysymyksessä oleva protesti — miten viattomalta tuo sana vieläkin kuuluu, vaikka tiedämme nyt, että sen takana piili alku paljoon levottomuuteen ja ihka uuteen maailmaan — aijottiin esittää tulevassa aatelisten kokouksessa Cahors'issa ja sen tarkoituksena oli panna vastalause edusmiestemme päätöstä vastaan Versailles'issa yhteistoiminnasta kolmannen säädyn kanssa.

Mitkä mielipiteeni tästä asiasta alkujaan olivatkin — olisin todellakin pitänyt suotavampana, että muutos olisi tehty englantilaiseen malliin, niin että aateli olisi saanut pysyä erikseen — oli minusta kumminkin otettu askel, jonka kuningaskin jo oli vahvistanut, aivan mahdoton peruuttaa. Ja tiesinhän sitäpaitsi, että protestin alkuunpanijat olivat vihamielisiä kaikille uudistuksille, että he riippuivat kynsin hampain kiinni vanhoissa oikeuksissaan ja koettaisivat hävittää kaiken toivon paremmasta hallitustavasta — toivon, joka vaalien jälkeen oli päivä päivältä kasvanut ja jota olisi nyt yhtä vaikea kuin vaarallinen sammuttaa. En siis käsittänyt, miten minä olisin voinut kannattaa protestia poikkeamatta vakuutuksestani, joka oli yleisesti tunnettu.

— Sen te kyllä olette tekevä. Minä tahdon teidän lupauksenne, kreivi. Asia on vähäpätöinen, mutta meidän täytyy olla yksimielisiä. Muuta ei tarvita.

Pudistin päätäni. Olimme seisahtuneet veräjien sisäpuolelle ja markiisin palvelija talutteli hevosia edestakaisin tiellä.

— Kas niin, pitkitti hän ystävällisesti, ette suinkaan te luulottele itsellenne, että tuo kansalliskokous, jonka hänen majesteettinsa, hullusti kyllä, on Necker'illä kokoonkutsuttanut, saa jotain aikaan. Se kokoontui toukokuun 4 päivänä, nyt meillä on 17, ja koko tällä ajalla he eivät ole tehneet muuta kuin toruneet ja kinastelleet. Ei kerrassa mitään. Mutta nyt hajotetaan kansalliskokous kohta, ja se on sen lorun loppu.

— Kuulkaas, ystäväni! sanoi hän säälivällä hymyllä, lyöden ratsupiiskallaan saappaansa varteen. Ettekö tiedä viimeisiä uutisia?

— Mitä uutisia? kysyin avomielisesti. Kun kerrotte ne, saatan sanoa, olenko niitä ennen kuullut.

— On kuin onkin. Pankkiiri on saanut eron, viikon päästä on hänen kansalliskokouksensa myös mennyt menojaan ja sitte me seisomme juuri siinä, mistä lähdimmekin. Mutta sillä välin täytyy meidän, vahvistaaksemme kuningasta viisaassa päätöksessään, näyttää että elämme. Meidän täytyy osottaa hänelle myötätuntoisuuttamme, meidän täytyy protesteerata.

— Herra markiisi, sanoin jotenkin kiivaasti, oletteko varma siitä, että kansa on levollisesti mukautuva tähän? Miesmuistiin ei ole ollut niin kovaa talvea kuin viimeinen eikä niin huonoa vuotta. Ja nyt on sitäpaitse herätetty kansassa toiveita ja vaalien kautta saatettu heidän mielensä kuohuksiin, ja — —

— Ketä meidän on siitä kiittäminen? sanoi hän heittäen minuun omituisen katseen. Vaan elkää olko siitä huolissanne, kreivi; kyllä he sen jaksavat sulattaa ja vielä vähän enemmänkin. Minä tunnen Pariisin ja voin vakuuttaa, ettei se ole Frondenin Pariisi, vaikka herra Mirabeau kyllä kernaasti haluaisi näytellä Retz'in osaa. Se on nyt rauhaisa, järkevä Pariisi, joka ei tahdo kapinaa. Muistakaa, ettei siellä ole puoleentoista vuosisataan ollut yhtään mainittavampaa katumeteliä, ottamatta lukuun paria leipäkahakkaa, — ei mitään, jota ei pari komppaniiaa sveitsiläiskaartilaisia olisi pystynyt tukahduttamaan yhtä helposti kuin d'Argenson puhdisti La cour des miracles'in. Ei, uskokaa te vaan minua, mitään vaaraa ei ole tarjolla; sopivasti menetellen onnistuu kaikki hyvin.

Mutta uutisensa olivat herättäneet minussa vastustushalua ja minusta tuntui nyt aivan helpolta nousta häntä vastaan.

— Enpä juuri sitä usko, sanoin kylmästi. Luulen, ettei asia ole niinkään mutkaton. Kuninkaan täytyy saada rahaa eli tehdä vararikko, ja kansalla ei ole rahaa hänelle antaa. En saata käsittää, miten asiat pääsisivät soljahtamaan entiseen uomaansa.

— Tarkoitan, että vanha järjestys ei kestä, vastasin jäykästi. Se ei olisi voinut kauvan pysyä pystyssä eikä voi koskaan tulla takaisin.

St. Alais viivytteli vähän aikaa vastausta, ja siinä nyt seisoimme vastatusten — hän ulkopuolella, minä sisäpuolella veräjätä. Puiden viheriät latvat levisivät ylitsemme ja takanaan hohti tomunen tie heinäkuun auringon paisteessa. Ja jos minun kasvoni kuvastivat hänen kasvojensa ilmettä, olivat ne ankarat ja vakaat. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli muotonsa muuttunut; hän kohautti olkapäitään ja naurahti niinkuin lapselle.

— No niin, sanoi hän, ei huolita väitellä enää, mutta toivon, että te kuitenkin kirjoitatte protestin alle. Sillä — ja tätä sanoessaan hän heitti veitikkamaisen katseen minuun — siitä voi ehkä riippua hyvin paljon.

— Siinä vielä syy miettiä kaksi kertaa ennenkuin kiellätte, sanoi hän ja kumarsi syvään, mutta vakaana nyt. Sitte hän meni ratsunsa luo, palvelija piteli jalustinta, ja hyppäsi satulaan. Suitsiin tartuttuaan hän vielä kerran kääntyi minun puoleeni.

— Herra kreivi, sanoi hän matalalla äänellä heittäen minuun tutkivan silmäyksen, päätös on päätös ja Montagu ja Capulet ovat vanhettuneet samoin kuin teidän kaularautanne. Mutta olkoonpa se asia miten tahansa, meidän täytyy sittenkin kulkea samaa tietä — samaa tietä, ymmärrättekö — eli erota. Se on minun ajatukseni.

Ja nyökäyttäen niin ystävällisesti kuin olisi lausunut kohteliaisuuden uhkauksen sijasta hän ratsasti tiehensä. Seisoin ja katselin hetken jälkeensä sydän harmista pakahtumaisillaan, vaan käännyin sitte ja palasin linnaan. Ajatukseni, tuumani ja toiveeni kuvastivat tarkalleen yleistä hämmennystilaa, joka sinä päivänä vallitsi koko Ranskan maassa, vaikka sen silloin vain hämärästi aavistin.

En nimittäin voinut olla ymmärtämättä viittaustaan, en voinut olla käsittämättä, että hän oli kohteliain sanoin käskenyt minun valitsemaan sisarensa ja niiden valtiollisten mielipiteiden välillä, joissa isäni oli minut kasvattanut ja joita vuoden pitkä oleskelu Englannissa oli yhä kehittänyt. Isäni kuolemasta saakka olin asunut yksin linnassa ja uneksinut paljon tulevaisuudesta. Olin ajatellut Denise de St. Alais'ta, suloista tyttöä, joka oli tuleva vaimokseni ja jota en ollut nähnyt sen jälkeen kuin hänet vietiin luostarikouluun, olin uneksinut, miten minä kohottaisin alustalaiseni onneen ja varallisuuteen, niinkuin olin nähnyt Englannissa. Nyt oli St. Alais'n sana uhannut tehdä tyhjäksi toisen unelmistani ja se oli sangen ikävää. Mutta se ei sittenkään minua niin paljo harmittanut kuin hänen mahtipontisuutensa, jota vuoroin kiroilin, vuoroin nauroin hyvin ymmärrettävällä kiukulla. Minä olin yhdenkolmatta vanha ja hän seitsemänkolmatta, ja hän oli tullut lukemaan minulle lakia. Me olimme maamiehiä, me — hän politikoitsija, ja hän oli tullut Pariisista eli Versailles'ista meitä komentamaan. Jos tottelin, saisin sisarensa, jos en, saisin olla ilman. Sellainen oli asemani.

Ei ihme siis, että olin jo niukan puolen tuntisen kuluttua tehnyt päätökseni ja että vietin lopun päivästä kooten järkeviä ja kumoamattomia syitä menettelyyni. Saadakseni todistuksia kerroin ajatuksissani kaikki mitä herra Rochefoucauld oli puhunut kun hän viimeksi kunnioitti minua käynnillään ja luin uudelleen kirjeen, jossa herra Liancourt selitti uudistussuunnitelmiaan. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa ja vihan vielä kiehuessa minä siis tein päätökseni yhtä vähän miettien tekoani kuin tuhannet muut, jotka sinä päivänä valitsivat kahdesta tiestä toisen. Gargouf, St. Alais'n vouti, oli epäilemättä kuullut uutisen Necker'in erosta ja siitä riemuinnut aavistamatta mitä se tulisi hänelle maksamaan. Isä Benoit, kirkkoherra, joka oli sinä iltana illallisella luonani ja murheella otti vastaan uutisen — ei myöskään aavistanut mitään. Ja ravintoloitsija La Bastide'ssa, Cahors'in luona, oli luultavasti myös kuullut uutisen, vaan eipä langennut valtikan varjo tiellensä, yhtä vähän kuin varjo marsalkan sauvasta näyttäytyi notariolle toisessa La Bastide'ssa, Notario ja marsalkan sauva! Ravintolan pitäjä ja valtikka. Mon dieu, miten hassulta moinen paritus olisi meistä tuntunut! Mutta olisimmepa olleetkin Davidia viisaampia ja suurempia ennustajia kuin Josef, jos olisi arvattu sellaista tapahtuvan l'ancien regimen aikana, vanhassa Ranskassa, vanhassa maailmassa, joka kuoli heinäkuussa 1789!

Ja kuitenkin oli jo silloin olemassa merkkiä, jotka puhuivat lähestyvistä mullistuksista, jos vaan oli silmiä niitä huomata, ja retkelläni seuraavana päivänä näin niitä siksi monta, että kaikki yksityinen kiukku haihtui ja sydämmeni täyttyi jalommilla harrastuksilla.

Ratsastaessani palvelijaini Gil'en ja André'n seuraamana Cahors'iin näin hallan tuhotyöt — pähkinäpuut mustina, viiniköynnökset kellahtuneina, ruis oli turmeltunutta, ja suurin osa peltoa siementämättä. Vaan enpä nähnyt ainoastaan noita tavallisia köyhyyden merkkiä, joihin jo olin tottunut, vaikka ne tosin Englannista palattuani herättivät minussa kauhua — nimittäin savihökkeliä, ruuduttomia ikkunoita, nälkääntyneitä elukoita ja koukkuhartiaisia naisia, jotka keräilivät risuja. Huomasin muitakin uhkaavampia merkkiä: miesryhmiä jokaikisessä tienristeyksessä ja sillankorvassa, miesjoukkioita odottamassa — tuskin tiesivät itsekään mitä. Äänettömyytensä oli kammottava, kasvojensa ilme odotusta täynnä, päähän painuneissa silmissä ja kuoppaisissa poskissa oli jotain uhkaavaa ja vaarallista. Nälkä oli iskenyt kyntensä heihin, vaalit herättäneet henkiin uinuvat elinvoimat. Vapisin kuvitellessani mitä lopuksi oli tuleva ja huomauttaessani St. Alais'ta mahdollisesta vaarasta, olin valitettavasti osannut liiankin oikeaan.

Cahors'ia lähetessä hävisivät nämä enteet, mutta hetkeksi vaan. Välkkyvän Lot'in ympäröimä, tornien ja varustuksien suojaama, jyrkkien kunnaiden juurella sijaitseva Cahors viehättää ensi näkemällä väkistenkin silmää. Ja ihana silta, vanha tuomiokirkko ja komea linna herättävät uutta ihailua siinäkin, joka ne on ennen nähnyt. Mutta sinä päivänä ei silmäni niihin kiintynyt, sillä torille saavuttuani myytiin siellä parhaallaan viljaa sotamiesosaston turvissa ja puolen toria täyttävän ihmisjoukon nälistyneet kasvot, kokoon kyyristyneet, melkein alastomat ruumiit, synkät katseet ja uhkaava murina muodostivat niin jyrkän vastakohdan lämpimälle päiväpaisteelle, ettei minulla ollut silmää eikä korvaa millekään muulle.

Jotain kuitenkin huomasin, ja se oli se hämmästyttävä välinpitämättömyys, jolla tänne uteliaisuudesta eli vanhasta tavasta keräytyneet ihmiset katselivat tätä näytelmää. Ravintolat olivat täpösen täynnä maakunnan aatelia, jotka olivat saapuneet kokoukseen, kaikissa ikkunoissa näkyi herroja ja naisia, jotka juttelivat ja nauroivat ikäänkuin olisivat istuneet kotona linnoissaan huvittavaa leikkiä ihailemassa. Tuomiokirkon edustalla käveli muutamia pappia ja rouvia edestakaisin heittäen tuontuostakin välinpitämättömän katseen torille; mutta ylipäätään he näyttivät olevan tietämättömiä kaikesta eli ainakin puuttuvan sääliä noita onnettomia kohtaan. Olen sittemmin kuullut sanottavan, että Ranskan rajojen sisällä oli siihen aikaan kaksi eri maailmaa, niin kaukana toisistaan kuin taivas ja helvetti, ja sen päivän surullinen näky sitä kyllä todisti. Muuan myymälä, jossa kaupattiin sanomalehtiä ja lentokirjasia, oli täynnänsä ostajia, jota vastoin kaikki muut puodit lähitienoilla olivat suljetut ryöstön pelosta. Torin syrjässä näin Gargoufin, St. Alais'n voudin. Hän jutteli erään talonpojan kanssa ja ohi ratsastaessani kuulin hänen ivallisesti sanovan:

— No, tokko se teidän kansalliskokouksenne onkaan hankkinut teille syömistä?

— Ei vielä, vastasi talonpoika tylsästi, mutta ne kertovat, että muutaman päivän perästä on kaikki toisin.

— Elä usko, sanoi vouti raa'alla äänellä. Luuletteko tosiaankin, että ne aikovat teitä elättää?

Gargouf hoksasi nyt minut ja tervehti, enkä tullut kuulleeksi sen enempää. Kohta sen perästä huomasin taas erään omista alustalaisistani, seppä Buton'in, joka seisoi keskellä napisevaa joukkuetta. Mies näytti nolostuvan koko lailla kun joutui vastatusten kanssani. Pidin hänelle aika ripityksen ja näin hänen lähtevän kotiin päin kävelemään ennen kuin menin majapaikkaani.

Asuin aina "Kolmen Kuninkaan" ravintolassa, jonka isäntä, Doury, tarjosi kahdeksan aikaan illallista aatelille. Oli tapana siksi muuttaa pukua ja jauhoittaa hivukset.

St. Alais'n perhe omisti talon Cahorsissa ja markiisin sanoista päättäen oli heillä vastaanotto illalla. Suurin osa ravintolan vieraista lähtikin sinne aterian päätyttyä. Itse menin vähän myöhemmin saadakseni rauhassa puhella markiisin kanssa. Perille tultuani olivat huoneet jo valaistut ja täynnä kirjavaa joukkoa, eteisessä ja portaissa seisoi rivittäin palvelijoita, ja klaveerin äänet väräyttelivät illan ilmaa. Koko maakunnan aateliston kerma kävi rouva de St. Alais'n luona ja vaikkeivät hänen pitonsa olleet niin ylellisiä kuin monen muun, olivat ne aina niin hyvällä aistilla järjestetyt ja vallitsi niissä niin henkevä ja miellyttävä hilpeys, ettei niiden vertaista enää ole.

Ylipäätään hän mieluimmin näki luonaan rajoitetun määrän iloisia ihmisiä, jotka eri ryhmiin kokoutuneina antoivat huoneille tuon komean leiman, joka niin hyvin soveltui yhteen sen aikuisten silkki- ja pitsipukujen, hivusjauhojen ja jalokivien ja punasten korkojen kanssa. Nyt näin kumminkin heti kohta sekä vieraiden lukumäärästä että loistavista valmistuksista, että sen iltasilla pidoilla oli tavallista suurempi merkitys, eikä viipynytkään kauvan ennenkuin sain selville, että niillä oli aivan poliittinen leima. Melkein kaikki huomiseen protestikokoukseen saapuneet olivat läsnä, ja vaikken huoneen läpi tunkeutuessani kuullutkaan vakaampaa keskustelua — hämmästyin, että ihmiset saattoivat niin tärkeällä hetkellä kinastella ranskalaisen ja itaalialaisen oopperan etevämmyydestä — ymmärsin, että rouva de St. Alais tähtäsi enempää kuin pelkkää huvia kerätessään ympärilleen maakunnan kaunottaret ja etevimmät henkilöt.

Ja täytyypä tunnustaakseni, että hän oli jossain määrin onnistunut. Oli mahdotonta oleskella pitemmän aikaa noiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät huoneet, hengittää tuoksujen ja sävelten täyttämää ilmaa, joutumatta lumouksen valtaan, unhoittamatta kurjuutta porttien ulkopuolella. Lähellä ovea seisoi muuan isäni parhaista ystävistä, herra de Gontaut puhellen Harincourt'in veljesten kanssa. Hän tervehti minua veitikkamaisesti hymyillen ja osotti sisähuoneisiin päin.

— Jatkakaa, jatkakaa matkaanne, monsieur. Siellä hän on, siellä. Oi, jospa olisi nuori jälleen!

— Teidän voittonne olisi minun tappioni, herra parooni, vastasin pujotellessani ohitsensa. Sitte takertui minuun pari naista, jotka tekivät veitikkamaisesti samallaisia viittauksia, ja sen jälkeen kohtasin Louis'in. Hän puristi kättäni ja seisoimme hetken rinnatusten, vaikka ihmisvirta pian meidät eroitti. Kun tunsin kädenpuristuksensa ja katsoin rehellisiin silmiinsä, tuntui kuin metsänhenkäys olisi puhaltanut huoneeseen ja haihduttanut raskaat tuoksut.

Mutta kysyessään, olinko nähnyt Viktor'ia, kuvastui silmissään levottomuutta.

— Eilen kyllä, vaan en tänään vielä, vastasin, ymmärtäen kohta mitä hän tarkoitti ja miksi oli levoton.

— Niinpä tule sitte. Äiti odotti sinua jo aikaisemmin. Mitä arvelet
Viktorista?

— Että hän lähti täältä Viktorina ja palasi erittäin tärkeänä henkilönä, vastasin hymyillen.

— Pelkäänpä, että olet oikeassa, hän sanoi. Viktor ei tuntunut olevan ollenkaan tyytyväinen sinuun. Mutta täytyyhän meidän noudattaa hänen tahtoaan — eikö niin, Adrien. Vaan lähdeppä nyt; äiti ja Denise ovat tuolla perimäisessä suojassa.

Hän veti minut muassaan, mutta meidän täytyi ensin kulkea pelihuoneen läpi ja sitte oli tungos oven edessä niin suuri, ettei heti päästy sisään. Ja siinä seistessäni ja kumarrellessani puolelle ja toiselle paukutti sydämmeni jännityksestä ja levottomuudesta. Vihdoin pääsimme pikku suojaan, jossa ei ollut muita kuin markiisitar jutellen apotti Mesnil'en kanssa ja pari muuta naista. Toinen heistä oli Denise de St. Alais.

Neiti istui matalalla tuolilla seinän luona ja silmäni kääntyivät tietysti ensiksi häneen. Hän oli puettu valkosiin ja melkein hämmästyin, niin pieneltä ja lapselliselta hän näytti. Hyvin vaalea hän myös oli, hipiä erinomaisen hieno, vartalo täydellisen kaunis ja jäykkäpoimuisessa puvussa, hivukset jauhotettuina ja suoraan ylös otsalta suittuina hän näytti lapsellisen, melkein naurettavan arvokkaalta. Vaan hän oli tavattoman pikkuruinen. Ennätin huomata sen ja tuntea pettymyksen tapaista ajatellessani, että hän olisi ollut täydellisen kaunis jos vaan olisi ollut muovaeltu hiukan suuremman mittakaavan mukaan. Silloin häntä huomautettiin läsnäolostani, hän katsoi ylös ja lävähti punaiseksi kasvoiltaan. Silmämme yhtyivät — Jumalan kiitos, hänellä oli nuoremman veljensä silmät! — mutta sitte hän painoi luomensa alas ja punastui vielä enemmän.

Astuin tervehtimään rouvaa ja suutelemaan kättä, jonka hän minulle ojensi puheluaan keskeyttämättä.

— Sellainen valta! virkkoi juuri apotti, jonka sanottiin olevan hiukan filosooffinen. Rajaton! Määrätön! Väärinkäytettynä se — —

— Silloin niin, kun hänellä on hyviä neuvonantajia. Mutta sanokaas, millä hän peittää vaillingin valtion kassassa?

— Kuningas oli liian leväperäinen alussa, sanoi markiisitar hiukan ankarasti. — Hänen olisi pitänyt antaa vahvistaa edikti. Mutta parlamentti on aina antanut perään ja tekee kaiketi niin nytkin.

— Niin, parlamentti, vastasi apotti lempeällä hymyllä. Nyt ei ole kysymys enää parlamentista, ja kansalliskokous —

— Kansalliskokous häviää, mutta kuningas pysyy paikoillaan, vastasi rouva ylpeästi.

— Eikä synny. Kuningas on kyllä sen estävä. — Ja vaihdettuaan vielä muutaman sanan apotin kanssa, kääntyi markiisitar minun puoleeni ja läpsäytti kättäni viuhkallaan.

— Karkuri, sanoi hän ankaralla ja samalla ystävällisellä katseella. En tiedä, mitä minun pitäisi teistä oikeastaan ajatella. Viktor'in palattua sieltä eilen en tosiaankaan tietänyt, odottaisinko teitä tänne tänään, vai enkö. Oletteko varma siitä, että se olette te, joka on täällä?

— Tunnen sydämmeni tykkivän ja se on täällä, vastasin kohteliaalla kumarruksella.

— Niinpä laskekaa se sitte sen jalkojen juureen, jonka omakin se on, sanoi hän, otti kädestäni kiini ja vei minut tyttärensä luo.

— Denise, tämä on kreivi de Saux, vanhan, hyvän ystävä-vainajani poika. Herra kreivi — tyttäreni. Ehkä tahdotte jutella hänen kanssansa vähän aikaa, niin minä palaan apotin luo.

Neiti oli luultavasti viettänyt koko illan ujossa, levottomassa odotuksessa, sillä hän tervehti sanaakaan sanomatta niin syvään, että painui melkein lattiaan, ja näytti peräti hämmentyneeltä. Kun hän sitte vielä unehtui seisomaan ja minä pyysin häntä istautumaan, lisääntyi hämmennyksensä yhä. Asetuin hattu kourassa tuolinsa viereen, vaan miettiessäni sopivaa kohteliaisuutta ja koettaissani havaita jonkunlaista yhtäläisyyttä tämän neitosen ja vallattoman, ruskeaposkisen kolmetoistavuotiaan välillä, jonka olin neljä vuotta takaperin tuntenut, kävin itsekin aivan hämilleni.

Mutta silloin hän lienee huomannut, miten typeriä vastauksensa olivat, sillä hän katsahti äkkiä minuun ja kävi tulipunaseksi. Ja ellen kovin paljoa erehtynyt, oli hän puhaltamaisillaan itkun. Se liikutti sydäntäni ja kumarruin hellästi puoleensa.

— Neiti, sanoin innokkaasti, elkää pelätkö minua. Vaikka mitä tapahtuisi, ei teidän tarvitse koskaan minua pelätä. Pitäkää minua ystävänänne, veljenne ystävänä. Louis on minun —

Rats! Juuri kun olin sanonut nuo sanat, kuului rämähdys ja jokin paukahti selkääni niin, että olin kaatua; ympärillä kuului huutoa ja melua. Ensi hetkessä en voinut käsittää, mitä oli tapahtunut, olin lyönnistä melkein pyörryksissä. Sen vaan tajusin, että neiti riippui huolestuneena käsivarressani, että hän katseli minua säikähdyksestä kalpeana ja että soitto äkkiä taukosi. Vaan kun ihmiset tunkeutuivat ympärillemme ja minä aloin vähän selvitä, käännyin katsomaan taakseni ja näin, että ikkuna oli rikki ja että lasisirujen keskellä lattialla oli suuri kivi. Se se oli selkääni sattunut.

Oli aivan merkillistä miten nopeasti huone täyttyi — täyttyi vimmastuneilla ihmisillä. Ennenkuin oikein tajusin mitä tapahtunut oli, olin joutunut keskelle ihmislaumaa, jotka tutkivat asiata. Ja etumaisena oli markiisi de St. Alais. Kaikki puhuivat yhtaikaa, melu oli korvia särkevä, minun olisi ollut melkein mahdoton selittää mitään, mutta rikkinäinen ikkuna ja kivi permannolla puhuivat puolestaan ja kertoivat joutuisammin kuin minä olisin voinut tapahtumasta.

Silmänräpäyksessä oli tuo näky puhaltanut ilmi liekkiin intohimot, jotka kytivät useimman povessa. Kymmenkunta ääntä kirkui: "Aseisiin roistoja vastaan!" ja samassa huusi joku huoneen perältä: "Miekat, herrani, miekat esille!"

Salamana hyökkäsivät herrat ovelle, etunenässä St. Alais, joka paloi intoa päästä kostamaan juhlan häpäisijälle. He hyökkäsivät yhdessä laumassa kadulle ja alkoivat paljastetuin miekoin etsiä rauhanrikkojia. Soihduilla varustettuja palvelijoita oli tusina mukana etsinnässä, joten katu yhtäkkiä oli täynnä ihmisiä ja valkeita, jotka liehuivat edestakasin. Ikkunoista katsellen se näytti varsin omituiselta.

Mutta roistot, kiveniskijät, olivat paenneet ajoissa ja etsijät palasivat pian, toiset häveten kiihkoaan, toiset nauraen ja surkoen likaantuneita kenkiään ja silkkisukkiaan, ja toiset, vähemmistö, kiihkeästi puhellen solvauksesta ja uhkaillen kostoa. Muulloin olisi tuollainen teko tuntunut vähäpätöiseltä, lapselliselta loukkaukselta, mutta näinä kuohun aikoina sillä oli katkera ja uhkaava sivumaku, joka ei jäänyt valppaimmilta huomaamatta. Kadulle hyökätessä oli ilman veto hulmauttanut kynttilän liekkiä ja sytyttänyt uutimen, joka sentään saatiin nopeasti sammutetuksi. Vaan tuo revitty, karstautunut uudin, lasisirut, tyhjä ikkuna ja naisten pelokkaat kasvot tekivät äskettäin niin sirosta, juhlallisesti valaistusta huoneesta hävityksen pesän.

En sentähden ollenkaan ihmetellyt, että St. Alais'n vakaa muoto kävi vielä vakaammaksi kun hän katsahti ympärilleen huoneessa.

— Ei, vastasi rouva hyväillen tytön kasvoja. Herra de Saux'lla on suurin syy valituksiin.

— Jumala varjelkoon meitä ystävistämme — vai kuinka, kreivi? sanoi
St. Alais ilkeällä hymyllä.

Vavahdin. Eiväthän nuo sanat itsessään juuri olleet merkilliset, vaan niiden alla piilevä iva oli niin selvä, etten voinut olla sitä huomaamatta.

— Tietoa? Eihän toki, vastasi hän kohteliaasti kieltävällä liikkeellä. — Niin pitkälle ei kuitenkaan vielä ole menty, että kukaan ylimys tässä joukossa alentuisi toimimaan yhdessä roistoväen kanssa. Se on mahdotonta. Mutta minä luulen, herrani, että saamme ottaa tämän opiksemme, että saamme — jatkoi hän kääntyen toisten puoleen — oppia pitämään kiinni omastamme, ettemme kadota kaikkea.

— Pitämään puoliamme nyt eli ei koskaan! jatkoi markiisi kovalla äänellä, kohotti kätensä ja silmänsä säihkyivät.

Tämä huuto ei kajahtanut yhdestä vaan sadasta suusta, miesten ja naisten, ja silmänräpäyksessä täyttyi huone innostuksella ja päättäväisyydellä. Miesten silmät säkenöivät, kasvojen väri tummeni ja he huokuivat kiivaasti. Heikompiinkin tarttui innostus ja kaikki huusivat: nyt! nyt!

En ole koskaan voinut oikein selittää sitä, mitä nyt seurasi, enkä tiedä oliko se jo edeltäpäin suunniteltu vai tapahtuiko se hetken huumauksessa. Mutta huoneiden kajahdellessa huudoista ja kaikkien silmien seuraamana astui herra de St. Alais esille, ylimyksellisenä kiireestä kantapäähän, ja veti ylpeällä liikkeellä miekan tupestaan.

— Herrat, lausui hän, olemmehan kaikki yksimielisiä. Näyttäkäämme se siis myös teossa. Jos me yksin pysymme toimettomina, nyt kun koko maailma taistelee, antaudumme me hyökkäykselle ja mikä vielä pahempi, tappiolle alttiiksi! Yhtykäämme siis niin kauvan kuin vielä on aikaa ja näyttäkäämme, että ainakin Quercy'ssä aateli seisoo ja kaatuu yhtenä miehenä. Luultavasti olette kaikki kuulleet puhuttavan valasta, joka tehtiin varastohuoneella ja kesäkuun kahdestakymmenennestä päivästä? Vannokaamme nytkin, heinäkuun kahtenakymmenentenätoisena päivänä vala; mutta ei kädet pystyssä niinkuin joukko suurisuisia kerskailijoita, jotka lupaavat kaikille kaikki, vaan miekat pystyssä. Vannokaamme ylimyksinä ja ritarismiehinä puolustaa säätymme oikeuksia ja etuja!

Kajahtava hyvähuuto, joka pani kynttilät hulmuamaan ja kieri kaikuna pitkin hiljaista katua, vastasi tähän ehdotukseen. Muutamat kiskasivat kohta miekkansa tupesta ja välkyttivät niitä ilmassa, naisten heiluttaessa nenäliinoja ja viuhkoja. Mutta enin osa huusi: "Saliin! Suurempaan huoneesen! Saliin!" Ja tuokiossa niinkuin käskystä kääntyivät kaikki ovelle ja tunkeutuivat saliin.

Joukossa oli kyllä vähemmin innostuneitakin ja sellaisia, jotka osoittivat enemmän kuin tunsivat, vaan tuskinpa lienee kukaan niin hitaasti, niin vastenmielisesti ja niin raskaalla sydämmellä kuin minä seurannut käskyä. Aavistin jo, että siellä oli pulma edessä, vaan kiukuissani, kuohuissani ja kahden vaiheilla ollen en keksinyt mitään keinoa päästä poispuikahtamaan.

Jos olisin voinut, olisin sen tehnyt ilman vähintäkään omantunnonvaivaa, mutta ulko-ovi oli salin toisessa päässä ja taaja ihmisjoukko tukkesi tien. Sitäpaitsi tunsin St. Alais'n tarkastavan katseen seuraavan minua ja että, ellei juuri ollutkaan keksinyt tätä koetta minun tähteni, hän oli lujasti päättänyt, etten pääsisi siitä vapaaksi.

Jäin seisomaan ovelle siinä toivossa, ettei minua sieltä huomattaisi. Vaan markiisipa nousi, päästyään keskellä huonetta, tuolille seisomaan, josta näki koko salin ja siis minutkin. Ylimykset keräytyivät hänen ympärillen, nuorempien ja kiihkeimpien huutaessa: "Eläköön aateli!" Naiset asettuivat piiriin heidän ympäri. Kynttilät, hohtavat puvut, innostuneet kasvot, liehuvat nenäliinat ja säteilevät silmät muodostivat kuvan, jota kyllä kannattaa muistella, vaikka minä en silloin tajunnut selvästi muuta kuin St. Alais'n katseen.

Heti välähtelivät säilät ilmassa ja St. Alais antoi katseensa hitaasti kiertää salia, kaikkien odottaessa hänen puhettaan. Viimein hän kiinnitti silmänsä minuun.

Kaikki kääntyivät minuunpäin. Koetin supista jotain ja pyytää viittaamalla jättämään minut rauhaan. Vaan olin niin hämmentynyt, en voinut selvästi ilmaista tarkoitustani ja ainoa toivoni oli, että hän varovaisuudesta antaisi minun olla.

Silloin ei enää ollut mahdollista päästä asiasta vapaaksi. Kaikkien silmät tähtäsivät minua. Kasvoni polttivat kuin tuli.

— Siksi, etten minä mielipiteiltäni ole — aivan yksimielinen teidän kanssanne, sopersin ja koetin voimaini takaa tyynesti kohdata suuttumuksesta kiiltäviä katseita. — Minun mielipiteeni ovat tunnetut, herra de St. Alais, enkä minä voi tehdä tätä valaa.

Muutamat nousivat heti minua vastaan, mutta St. Alais käski heidän vaikenemaan.

— Rauhoittukaa, herrat, rauhoittukaa, sanoi hän ylpeän arvokkaalla liikkeellä. — Tämä ei ole uhkauksille sopiva paikka. Herra de Saux on minun vieraani ja minä kunnioitan häntä siksi paljon, että myös tiedän antaa arvoa hänen mielipiteilleen. En edes tahdo itse koettaa ruveta ennakkoluulojaan kumoamaan. Mutta madame, — jatkoi hän kääntyen hymyillen äitinsä puolen — jos tahtoisitte antaa neiti de St. Alais'n tämän ainoan kerran ruveta värväyskersantiksi — niin hänen ehkä onnistuisi värvätä vastahakoinen.

Nauru, pidätetyt suosion huudot ja huiskutukset vastasivat tähän. Vaan markiisitar seisoi hymyhuulin ja käsittämätönnä kuin sfinksi, eikä vastannut heti. Sitte hän kääntyi tyttäreensä, joka oli nimensä kuultuaan arasti vetäytynyt syrjään, ja sanoi koruttomasti:

— Mene, Denise, mene ja pyydä, että herra de Saux rupeaa sinulle rekryytiksi.

Tyttö lähestyi verkalleen huomattavalla vavistuksella, eikä tule koskaan menemään mielestäni, miten onneton sillä hetkellä olin, miten mieleni kuohui harmia ja häpeää. Ajatus, salamaa nopeampi, näytti minulle, minkälaiseen satimeen olin mennyt, satimeen, jota en ollut voinut aavistaakaan. Ja tyttö raukka itse, joka seisoi siinä kainona ja hämmentyneenä, sammaltaen rukoustaan niin hiljaa, että sanat tuskin kuuluivat, enensi vielä tuskaani.

Voinko työntää hänet luotani koko tämän joukon nähden? Se olisi ollut yhtä halpamainen ja kurja teko kuin jos olisin lyönyt häntä, yhtä alentavaa ylimykselle kuin polkea tunteellinen, avuton olento maahan. Sen tunsin kiusallisen selvästi. Mutia minä tunsin myös, että myöntyminen oli samaa kuin luopuminen kaikesta lujuudesta, että siten tunnustaisin itseni voitetuksi ja satimeen houkutelluksi. Näin selvästi molemmat seikat ja horjuin hetken ajan suuttumuksen ja säälin välillä. Kynttelit, ivalliset kasvot, säkenöivät silmät, kaikki sulivat yhdeksi edessäni… Viimein rohkasin itseni.

Tämä huuto pääsi markiisittarelta, ja se helähti kuin teräs huoneen läpi. Kiitin siitä taivasta, sillä se selvitti sekavat ajatukseni ja saattoi minut entiselleen.

— Ei, rouva, minä en voi, toistin päättävästi. Mielipiteeni ovat tunnetut, enkä minä saata edes neidinkään tähden niistä luopua.

Viimeisen sanan kaijuttua sattui kasvooni hansikas, näkymättömän käden heittämänä, ja samassa näyttivät kaikki joutuvan todelliseen raivoon. Sadatusten sataessa heilui parikymmentä miekkaa ilmassa ja yhtä monta kaksintaistelumanausta nakattiin vasten kasvojani. En ollut silloin vielä oppinut näkemään, kuinka kiukkuinen suuri ihmisjoukko on ja kuinka paljo armottomampi jokaista yksilöä erikseen. Hämmästyneenä ja melun huumaamana, jota naisten kirkunat vielä lisäsivät, vetäydyin pari askelta takaperin.

Silloin markiisi de St. Alais hyppäsi alas tuolilta, työnsi syrjään ne, jotka minua miekoillaan uhkailivat, ja asettui eteeni.

— Kuulkaa, hyvät herrat, huusi hän niin kovalla äänellä, että se kuului mellakan yli. — Kuunnelkaa minua! Tämä herra on vieraani. Hän ei kuulu enää meidän leiriimme, mutta hänen täytyy päästä häiritsemättä tästä talosta lähtemään. Tietä antakaa, tie auki kreivi de Saux'lle.

He tottelivat, vaikka tosin vastahakoisesti, ja vähitellen aukeni ura perästä ovelle. St. Alais kääntyi minuun ja teki kumarruksen — todellisen hovimiehen kumarruksen.

— Tätä tietä, jos suvaitsette, herra kreivi. Markiisitar ei tahdo kauvemmin kuluttaa kallista aikaanne.

Seurasin häntä sykkivin sydämmin ja posket polttavina huoneen toisesta päästä toiseen ivallisten kasvojen muodostamaa kujaa pitkin, eikä kukaan estänyt meitä. Äänetönnä saavuimme ovelle. Siinä pysähtyi St. Alais, teimme kumarruksen, ja minä poistuin kuin unessa.

Seisoin eteishuoneessa. Kokonainen lauma vakoilevia, virnisteleviä lakeijoja tuijotti minuun häpeämättömällä uteliaisuudella, mutta minä tuskin huomasin heidän läsnäoloansa, saatikka hävyttömyyttään. Kunnes pääsin kadulle raittiisen ilmaan, kuljin kuin pyörryksissä enkä kyennyt ajattelemaan. Isku oli tullut niin äkkiä, niin odottamatta.

Kun ennätin hiukan tointua oli ensimäinen tunteeni palava harmi. Astuessani tänä iltana herra de St. Alais'n taloon omistin kaikki, tullessani sieltä nyt ei minulla enää ollut ystäviä, ei morsianta, ei arvoa. Olin luottanut ystävyyteensä, ystävyyteen, joka oli kestänyt polvesta polveen meidän perheidemme välillä, ja hän viekoitteli minut ansaan. Voihkin ääneen ajatellessani tätä, ajatellessani, miten he nolasivat minut, ja kuvitellessani, mikä minua odotti.

Aloin huomata, että olin käyttäytynyt kuin mieletön — että minun olisi pitänyt antaa jälkeen. Sillä enhän voinut seistessäni siinä pimeällä kadulla aavistaa, minkälaiseksi tulevaisuus muodostuisi, eli tietää että vanha Ranska oli henkihievereissään ja että sille juuri samalla hetkellä oli annettu kuolinisku Pariisissa. Minä en nähnyt muuta kuin mitä oli silmäini alla ja vaeltaissani hiljaista katua pitkin neuvottelin itsekseni, miten huomenna käyttäytyisin, pakeneisinko, vai — — Sillä huomispäivän kokouksessa — —

Kokous, niin! Tämä sana johti ajatukseni uudelle uralle. Siellä minä kostankin! He olivat koettaneet vietellä minut ansaan, etten vastustaisi heitä kokouksessa, ja kun se ei onnistunut loukkasivat he minua. Vaan siellä minä saatoin näyttää heille, ettei jälkimäinen tapa ollut edellistä parempi ja että he luullessaan taivuttaneensa Saux'n olivatkin henkiin herättäneet Mirabeau'n. Tämä ajatus kun kerran sai minut valtoihinsa, en saanut sitä enää irroitetuksi mielestäni, vaan vietin loppuyön kuumeentapaisessa jännityksessä. Harmi kiihoitti kunnianhimoani, harmi säätyäni kohtaan ja rakkaus kansaan. Muistelin jokaista nälän ja kurjuuden merkkiä, jonka olin päivän kuluessa nähnyt, ja se yhä vahvisti päätöstäni. Aamun koittaessa kävelin vielä edestakasin huoneessani miettien, suunnitellen, ja kun André, isän vanha kamaripalvelija, seitsemän aikaan tuli tuomaan kirjettä, en ollut yrittänytkään riisuutumaan.

Kasvojani kuumensi ajatellessa, että hän luultavasti oli saanut aivan nurinkurisen kertomuksen eilisistä tapahtumista. Vaan en ollut tietoinanikaan synkästä naamastaan, otin kirjeen ja luin. Se oli nimetön, mutta käsiala oli Louis'n.

"Lähde kotiisi, eläkä tule kokoukseen. He aikovat tapella kanssasi yksi toisensa perästä, ja tiedäthän, miten sinulle silloin käy. Lähde paikalla Cahors'ista eli olet kuoleman oma!"

Siinä kaikki! Naurahdin katkerasti hänen heikkoudelleen, kun ei voinut tehdä sen enempää ystävänsä puolesta!

Hän ei ollut halukas vastaamaan, enkä kysellyt enää, vaan annoin hänen auttaa päälleni toiset vaatteet. Sen tehtyä André kysyi mihin aikaan hevoset pitää olla valjastetut.

— Mutta minulla ei ole aikomus ratsastaa kotiin tänään, vastasin tyytymättömällä äänellä. — Mitä sinulla oikeastaan on mielessä? Vastahan me eilen tänne tulimme.

— Se on kyllä totta, herra, sopersi hän kääntyen selin minuun ja hypistellen vaatteitani. — Mutta tänään olisi kumminkin sopivaa palata kotiin.

— Sen tietää koko kaupunki, vastasi André nyreästi ja kohotti olkapäitään. — Minä saan lakkaamatta kuulla: "André, toimita se herrasi paikalla täältä pois!" tahi "André, sinun isäntäsi on aika hurjapää". André'ta huudetaan sinne ja André'ta huudetaan tänne, niin että minä olen kohta ihan pyörällä päästä. Gil on saanut sinimarjan silmäänsä tapellessaan yöllä Harincourt'in rengin kanssa, joka sanoi kreiviä elukaksi; mutta mitä minuun tulee, en minä vanhoilla päivilläni enää rupea tappelemaan. Ja on vielä toinenkin asia, johon minä olen aivan liian vanha, ja se on: hautaamaan vielä yhden isännän.

— Jumalani, minä en tiedä, mitä tahdon. Tuo roistojoukko on ihan turmellut meidän maineemme. Niinkuin heidät olisi luotu muuta varten kuin maata kaivamaan. Jos ei kreivi olisi ruvennut heitä puoltamaan — —.

— Vait, mies, sanoin ankarasti; sitä et sinä ymmärrä. Mene tiehesi ja pidä vasta suusi kiini. Sinä puhut roistojoukosta ja köyhistä, mutta mikäs sinä itse olet?

Hän tuijotti minuun suurin hämmästys kasvoillaan. Pudisti sitte surullisesti päätään ja poistui huoneesta. Hän alkoi varmaankin minua pitää hupsuna.

Luultavaa oli, että jos näyttäydyin kaduilla ennen kokousta, pakoittaisivat he minut kaksintaisteluun. Odotin sentähden kunnes kokous oli alkanut, odottelin synkässä ravintolahuoneessa hautoen katkeria ajatuksia Louis'ta kohtaan, joka ei lausunut ainoatakaan sanaa puolustuksekseni. Ajattelin mitenkä epäjohdonmukaisia ihmiset monesti ovat, sillä useissa maakunnissa oli aatelisto samaa mieltä kuin minä. Sitte ajattelin vielä linnaani ja täytyy tunnustaa, että mieleni teki hiukan tottelemaan André'n neuvoa ja kaikessa hiljaisuudessa kääntymään kotiin päin. Sopisihan joskus toiste, kun mielet olivat hiukan tyyntyneet, näyttää heille rohkeuttaan. Mutta isältä peritty itsepintaisuus ei sallinut muutella tehtyä päätöstä. Neljänneksen yli kymmenen, jolloin otaksuin kaikkien jäsenten jo kokoontuneen, lähdin astumaan portaita alas. Kasvojani poltti, vaan silmät mahtoivat olla hyvin tuimat.

Gil ja André seisoivat portilla ja minä pyysin heitä saattamaan itseäni tuomiokapitulin talolle kirkon luona.

Sittemmin kuulin, että jos olisin katsellut enemmän sinä aamuna ympärilleni, niin olisin huomannut erityistä levottomuutta kaduilla, huomannut tiheän, mutta äänettömän ihmisjoukon torilla ja sen seutuvilla, suljetut kauppapuodit, ryhmät talojen ovilla ja sen odotuksen, joka ikäänkuin täytti ilman. Olin niin vaipunut itseeni ja siihen, mikä minua odotti, etten huomannut muuta kuin yhden seikan. Kun astuin torin poikki, huusi eräs mies: "Jumala teitä siunatkoon, herra!" ja toinen "Eläköön Saux!" jolloin muutamat ottivat lakit päästään ja heiluttivat niitä. Tämän havaitsin, mutta aivan koneellisesti senkin.

Seuraavalla hetkellä olin jo käytävässä, joka pitkin kirkonseinää vie tuomiokapitulin talolle; palvelijat ja kirjurit, jotka täyttivät käytävän melkein seinästä seinään, astuivat syrjään katsellen minua hämmästyneillä ja uteliailla katseilla.

Astuin tyhjään eteishuoneesen. Ero kirkkaan päiväpaisteen ja täällä vallitsevan hämärän välillä oli niin suuri, että tunsin sydäntäni kylmävän. Hiljaisuudessa ja pimeässä vasta oikein käsitin, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottamaisillani, miten hullunrohkeata nousta yksin koko maakunnan aatelistoa vastaan, ja ellen olisi ärsyttänyt itseäni sellaiseen vimmaan, olisin luultavasti kääntynyt takasin. Mutta askeleeni kajahtelivat jo kivilattiaan; palaaminen oli mahdoton. Oven takaa kuului yksitoikkoinen ääni ja minä astuin sitä kohti, päättäen mielessäni esiytyä miehen tavalla, tapahtuipa sitte mitä tahansa.

Silmänräpäys vielä ja minä olisin ollut salissa. Tartuin jo lukkoon, kun joku hyökkäsi ylös penkiltä varjossa ja riensi luokseni. Se oli Louis de St. Alais. Ennenkun ennätin avata, oli hän jo luonani, työnsi pois käteni ja asettui oven eteen.

— Pysähdy, pysähdy Jumalan tähden, kuiskutti hän. Mitä sinä mahdat kahdelle sadalle? Käänny pois, ihminen, käänny joutuun, ja minä — —

— Ja te? vastasin purevalla ivalla vaikka yhtä hiljaa, sillä kirjurit tuijottivat meihin ovelta. — Te teette luultavasti yhtä paljo kuin eilen illalla.

— Elä siitä nyt puhu, vastasi Louis vakaasti, vaikka hän kyllä säpsähti ja kasvonsa tummuivat. — Kunhan vaan menet pois täältä. Ratsasta maatilallesi ja —

— Kiitos paljon! sanoin vihasta vapisten. Ja uskallanko kysyä, kuinka paljo te, herra kreivi, saatte siitä hyvästä, että vapautatte kokouksen minun läsnäolostani?

— Senkö jälkeen, mitä illalla tapahtui? Onko mahdollista, monsieur, että luulette kohdelleenne minua ystävän tavalla? Tulin teidän taloonne vieraananne, ystävänänne, ja te virititte minulle paulan, teitte minut pilkan ja ivan esineeksi, ja —

— Ehkä ei, mutta te seisoitte vieressä ja katsoitte päältä. Te seisoitte vieressä, ettekä hiiskunut sanaakaan puolustuksekseni! Te seisoitte vieressä, ettekä nostanut sormeakaan minun avukseni. Sekö teistä on ystävyyttä?

— Ja että te, olipa syy sitte teidän eli ei, eilen illalla loukkasitte häntä kahden sadan ihmisen edessä. Sen unohdatte, herra kreivi.

— Minäkö loukkasin häntä? puhkesin uudelleen sanomaan. Olimme väistyneet muutaman askeleen ovesta ja seisoimme katsellen toisiamme vihasta leimuavilla silmillä. — Ja kuka oli syypää siihen? — Te annoitte minun valita — ei, te suorastaan pakoititte minut joko loukkaamaan häntä eli luopumaan periaatteista, joissa minut on kasvatettu ja jotka —

— Periaatteista! huudahti Louis ankarammin kuin ennen. — Mitä merkitsevät oikeastaan periaatteet. Suokaa anteeksi, näen että pahoitan teitä! Vaan minä en ole vähääkään filosoofi, enkä minä voi ymmärtää miestä, joka —

— Uhraa jotain periaatteittensa vuoksi, keskeytin kylmästi. — Ei, herra, sen kyllä uskon. Jos ei mies osaa pitää kiinni ystävistään, ei hän myöskään osaa pysyä periaatteilleen uskollisena. Yhteen niinkuin toiseenkin vaaditaan enemmän pontta kuin pelkurilla on.

— Vaiti, monsieur, sanoi hän - ehdottomasti, niinkuin näytti. Ja samalla värähtivät kasvonsa kuin kovasta tuskasta.

Vaan minä puhisin kiukusta. — Enemmän kuin pelkurilla on, toistin. Ymmärrättekö, herra kreivi? Vai tahdotteko, että menen saliin ja kerron sen kaikille.

— Ei todellakaan luulisi tarvitsevan sitä tehdä. Otaksun siis, että tappelette kanssani kokouksen päätyttyä.

Hän kumarsi vastaamatta ja silloin, vasta silloin, tunki vihani ja kiukkuni läpi tunne siitä, kuinka kärsivällinen, hyvä ja anteeksiantava hän oli. Vaan se oli liian myöhäistä; sanottua ei voinut enää koskaan saada sanomattomaksi. Tervehdin jäykästi, hän vastasi samalla tavalla, ja minä käännyin jälleen ovea kohti.

Väänsin lukkoa ja avasin ovea tuuman verran, kun minut kiskaistiin takaperin sellaisella voimalla, että lukko rapsahti kiinni. Käännyin vimmastuneena katsomaan ja näin kummakseni, että se oli taasenkin Louis, — mutta nyt aivan erilainen ilme kasvoilla. Ne olivat niin ihmeen liikutetut eikä hän päästänyt minua irti.

— Ei, sähisi hän hampaittensa välistä, — te sanoitte minua pelkuriksi, herra kreivi, ja minä en tahdo ruveta odottamaan sovitustanne. En tuntiakaan! Nyt on teidän tapeltava kanssani. Tuolla kartanon takana on puutarha ja —

— Tokko tämäkään riittää? Jos olette ylimys, täytyy teidän nyt taistella heti kanssani. Kartanon takapuolella on pieni puutarha ja kymmenessä minuutissa —

— Minä en viivytä teitä kymmentäkään minuuttia, sanoi hän innokkaasti.
Tulkaa, herra, vai pitääkö minun lyödä teitä kerran vielä?

Lyönti ja sitä seuraavat loukkaavat sanat haihduttivat kaiken katumuksen mielestäni, mutta vaikka välimatka toisesta ovesta toiseen olikin lyhyt, antoi se kuitenkin minulle miettimisen aikaa. Muistin, että Louis'han se oli minua loukannut ja että, vaikka minulla olikin syytä moittia häntä ja epäillä muiden aseeksi, ei kukaan ystävä olisi voinut tehdä enempää hillitäkseen minua ja estääkseen minua heittäytymästä vaaralliseen yritykseen. Vihani lauhtui äkkiä ja käsitin huonosti palkinneeni hänelle siinä tapauksessa, että pelkkä ystävyys oli saattanut hänet tätä tekemään. Sanalla sanoen, ennenkuin ennätin ulko-ovelle oli mieleni taas muuttunut. Ja ennenkuin hän kerkesi estämään, hyökkäsin takaisin ja avasin kokoushuoneen oven.

Näin edessäni — luultavasti olin avannut jokseenkin kiivaasti oven — joukon minuun päin kääntyneitä hämmästyneitä kasvoja ja kuulin yhtenä surinana huudahduksia ja naurua. Vaelsin uhkamielisenä paikalleni, puheenjohtajan yksitoikkoisen äänen korvissani kaikuessa. Kohtaus hämärässä, hiljaisessa eteisessä oli niin suuri vastakohta tälle näkymölle, valoa, elämää ja tuijottavia silmiä täynnä, että vaivuin istuimelleni aivan huikaistuna ja melkein unhoittaen tuloni syyn.

Kasvoni kävivät vieläkin kuumemmiksi. Joka penkillä salissa oli tilaa kolmelle hengelle. Samalla kuin minä istuivat herrat Harincourt ja d'Aulnay ja minä istuin heidän keskellään. Mutta tuskin olin ennättänyt istuutua kun Harincourt nousi ylös ja — poistui hitaasti. Hän asettui käytävään rivien väliin, nojautui pöytään ja lietsoi itseään hatullansa kääntämättä silmiään puheenjohtajasta. Kohta sen jälkeen teki d'Aulnay samoin. Sitte nousivat ne kolme, jotka istuivat takanani ja siirtyivät muuanne. Edestäni hävisivät myös pian istujat ja minä jäin siihen yksin niinkuin spitalinen, jota kaikki kammovat.

Olisihan minun pitänyt aavistaa, että he panevat toimeen jonkin mielenosoituksen, mutta tällaista en odottanut ja kasvoni polttivat kuin kaikki minua tähtäävät uteliaat katseet olisivat olleet tuliliekkiä. Ensi hämmästyksessä en voinut hillitä suuttumustani, sillä katsoinpa minne päin tahansa oli aina vastassa halveksivia kasvoja ja ylpeyteni kielsi minua painamasta päätäni alas. Hetken aikaan en nähnyt, en kuullut muuta kuin nuo polttavat katseet. En eroittanut edes mistä keskusteltiin; puheenjohtajan ääni kaikui korvissani yksitoikkoisena, sisällyksettömänä porinana.

Viha ja häpeä vahvisti minua kuitenkin yhä päätöksessäni; usva haihtui, joka oli samentanut aivojani, ja minä saatoin taas selvästi käsittää ja ajatella. Yksiääninen lukeminen, josta en kuullut sanaakaan, oli lopussa ja nyt seurasi lyhyitä, teräviä kysymyksiä ja vastauksia. Se herätti minut tuntoihini. Puheenjohtaja oli ensin lukenut ääneen protestin ja nyt siitä äänestettiin.

Pian tuli minun vuoroni; se läheni yhä. Jokaisen vastauksen perästä — kaikki tietysti myöntäviä — kääntyi alati useampia kasvoja minuun päin ja yhä useammat silmät kiintyivät minuun, toiset vihamielisinä, toiset uteliaina ja toiset vilkkuen voitonriemua. Tämä tyly kohtelu monen puolelta, joka oli sanonut itseään ystäväkseni, nämä ivakatseet uusien aatelissukujen jäseniltä, jotka olivat olleet hyvinkin kiitollisia isävainajan suojeluksesta, ja se, että he olivat hyljänneet minut pelkästään siitä syystä, että käytännössä olin pitänyt kiinni samoista mielipiteistä, jotka enemmän kuin puolet heistä pohjaltaan hyväksyi — se täytti minut niin syvällä ylenkatseella, ettei vastustajienikaan voinut olla suurempi. Ja tieto siitä, että peräytyminen tällä hetkellä olisi peittänyt minut ikuisella häpeällä, tukahdutti pienimmänkin myöntymyksen ajatuksen.

Toiselta puolen näytti kokous tuntevan aseman uutuuden. Oltiin vielä tottumattomia myrskyisiin keskusteluihin, sanasotiin, jotka olivat kuolettavampia kuin miekkataistelut; ja omituinen epäily, empiminen piti enemmistöä in suspenso, odottavalla kannalla. Sitäpaitsi näyttivät johtajat, sekä markiisi de St. Alais, innokkaamman, ylpeämmän hovipuolueen edustajana, että virkamiesaateliston edustajat, jotka vasta viime aikoina olivat huomanneet harrastustensa käyvän samaan suuntaan, häpeävän vastustuspuolueen vähyyttä. Vahvempi vähemmistö olisi täytynyt ottaa huomioon, pitää tosiasiana, mutta yhden miehen — yksi ainoa mies, joka seisoi kokouksen yksimielisen päätöksen tiellä — olisi kyllä voinut poistaa, kun vaan olisi tietänyt miten.

— Herra kreivi de Cantal? huusi puheenjohtaja katsoen minuun eikä mainitsemaansa henkilöön.

Seuraavaa nimeä en kuullut, sillä hädässäni minusta tuntui kuin kaikki olisivat tuijottaneet minuun, kuin ääneni olisi väkisinkin pettänyt, kuin minun olisi täytynyt istua siinä mykkänä ja kivettyneenä ja kaikkein häpäisemänä. Ajattelin tätä eikä sitä, mitä ympärilläni tapahtui, mutta tuossa tuokiossa tulin taas tajuihini ja kuulin nimen, joka huudettiin minun edelläni ja kuulin vastauksen. Ja silloin kaikui minun nimeni haudanhiljaisessa huoneessa: herra kreivi de Saux!

Odotin raivon purkausta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan remahti huoneessa naurunpuuska, joka ajoi veret kasvoilleni. Naurua kesti hetken aikaa, taukosi ja puhkesi uudelleen. Mutta sepä ei tehnytkään tarkoitettua vaikutusta. Vähäpuheisinkin voi joskus tulla kaunopuheliaaksi. Unhotin kaikki ulkoaopitut lauseet Rochefoucauld'ista ja Liancourt'ista, unhotin kaikki mitä Turgot oli sanonut ja pidin puheen, jota en ollut valmistanut enkä aavistanut pitäväni.

— Herrat! alotin äänellä, joka kajahti huoneessa. — Minä vastustan tätä kirjoitusta syystä, että se on arvoton ja tarpeeton, jos ei muun vuoksi niin siksi että se aika on ollut ja mennyt, jolloin siitä olisi ollut hyötyä. Te julistatte oikeuksianne, ne ovat hävinneet; etuoikeuksianne — joita ei enää ole. Te vastustatte edusmiestenne yhteistoimintaa kansan kanssa, mutta he ovat jo toimineet yhdessä ja yhtä vähän voitte tämän tehdä tekemättömäksi, kuin muuttaa nousu- ja pakoveden vaihtelua. Mikä on tapahtunut, on tapahtunut. Koiralla oli nälkä ja te annoitte sille luun. Luuletteko nyt saavanne siltä luun takaisin koskematonna ja ehjänä? Siinä tapauksessa olette hulluja. Vaan tämä ei ole ainoa eikä ensimmäinen syy vastustamishaluuni. Meidän päiviemme Ranska seisoo alastonna, ryöstettynä, ilman raha-aittaa, ilman rahoja. Luuletteko voivanne auttaa sitä, voivanne vaatettaa ja elättää sitä pitämällä kiinni oikeuksistanne ja vaatimalla viimeiseen ropoon etuoikeuksianne? Ei, herrani! Nämä oikeudet ja edut annettiin esi-isillemme, jotka niistä saattoivat ylpeillä, ja syystä, sillä he olivat maansa turva. He ylläpitivät, varustivat aseilla ja komensivat sotamiehiä, ja kunta piti lopusta huolta. Mutta nyt täytyy kansan taistella, kansan maksaa, kansan tehdä kaikki. Niin, niin, herrani, totta on mitä on sanottu, että köyhä saa vastata kaikesta!

Vaikenin odottaen, että vihanpuuska varmaankin nyt puhkeaa ilmoille. Mutta ennenkuin kukaan ennätti virkkaa sanaakaan, kuului avoimista, torille antavista ikkunoista kaikuva riemuhuuto, kadun kirku, ensimmäinen kansan äännähdys. Se helisi riemastusta ja iloa, vaan ei mikään olisi voinut minua niin hämmentää. Seisoin sanatonna ja hämmästyneenä.

Se oli sentään vähäinen vastustajaini kummastukseen verraten. Äänekkäät vastalauseet, joita olivat juuri tekemäisillään, kuolivat huulilleen ja he tuijottivat toisiinsa kuin olisivat epäilleet omia korviaan.

Mutta sitä kesti vaan muutama hetki. Herra de St. Alais hyppäsi kuin ammuttuna tuoliltaan.

— Mitä tämä tarkoittaa? huusi hän kasvot vihan liekissä. — Onko kuningas ehkä käskenyt meitäkin toimimaan yhdessä kolmannen säädyn kanssa? Ellei niin ole — ellei niin ole — jatkoi hän vakavalla katseella, tukahduttaen muutamia heikkoja hyväksymishuutoja — ja ellei tämä ole ennakolta sovittu juoni muutamien säätyläistemme ja rahvaan välillä, jotka tahtovat uutta jacqueriesotaa —

Puheenjohtaja, heikkoluonteinen mies, joka kuului virkamiesylimystöön, keskeytti hänet sanomalla:

— Ja jos ovatkin, niin mikä sitte? vastasi herra de St. Alais tuimasti. Mikä sitte? jatkoi hän ympärilleen katsoen ikäänkuin kootakseen rohkeimpien ylenkatseen. — Sitä parempi vaan! Olkoot avoinna. Antaa kansan kuulla molempia puolueita eikä ainoastaan niitä, jotka imartelevat sitä ja luottaen sen heikkouteen ja tietämättömyyteen ja saarnaamalla sen oikeuksista ja meidän väärinkäytöksistä luulevat saavuttavansa Retz'in eli Cromwell'in maineen. Niin, herrat, — jatkoi hän, vaikka koetin minkä voin häntä keskeyttää ja puolet läsnäolevista nousivat hämmentyneinä paikoiltaan — sanon sen vieläkin kerran, jotka Cromwell'in, Retz'in kunnianhimon ohella omistavat heidän arkailemattomuutensa, vaan ei heidän avujaan!

— Herra markiisi, lausuin kiivaasti — jos näillä sanoilla tarkoitatte minua —

— Minä viskaan ne takasin, ärjäsin. — Herra de St. Alais on sanonut minua Retz'iksi, Cromwell'iksi —

— Petturiksi kaikessa tapauksessa, vastasin palavin silmin, sillä uusi naurunremakka täytti huoneen. — Vaan minä sanon teille, että se on petturi, joka nyt antaa kuninkaalle huonoja neuvoja.

— Eikä se, joka tulee tänne lokaväen turvissa? Joka yksin tahtoo nousta satoja vastaan ja määrätä lakia tälle kokoukselle?

— Herra markiisi uusii omia sanojaan, keskeytin vuorostani. Minä sanon, ettei se ole totta. Minä viskaan hänelle takasin syytöksensä. Sitä paitse vastustan kirjoitusta ja —

Nyt loppui kokouksen kärsivällisyys. Ääneni vajosi kuulumattomiin. Huudot: "hiljaa, hiljaa!" täyttivät huoneen, jossa äsken vallitsi arvokas levollisuus. Jotkut vanhemmat jäsenet istuivat paikoillaan, muut hyppäsivät pystyyn. Toiset olivat rientäneet ikkunoita sulkemaan, toiset ovelle estämään, ettei kukaan pääsisi sisään. Puheenjohtaja koki turhaan vaatia hiljaisuutta. Hänen ääntänsä ei kuulunut enemmän kuin minunkaan kauheassa melussa, joka kasvoi korkeimmilleen kun minä yritin puhua ja asettui vasta sitte kun vaikenin.

Viimein kohotti herra de St. Alais kätensä ja sai joukon vähitellen rauhoittumaan. En ennättänyt kuitenkaan käyttää tätä hyväkseni, sillä puheenjohtaja tarttui heti asiaan.

— Aateliskokous Cahors'issa, lausui hän kiireisesti, on siis hyväksynyt kirjoituksen, jolla puolustamme etujamme ja oikeuksiamme. Kreivi de Saux on ainoa vastalauseen tekijä. Kirjoitus lähetetään kuninkaalle.

— Siitä on jo mainittu, sanoi puheenjohtaja pilkallisesti, ja taas kajahti huone naurusta ja hyvähuudoista. — Kirjoitus lähetetään asianomaiseen paikkaan. Se on päätetty.

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone niinkuin taikakäskystä entisellään. Paikoiltaan lähteneet tulivat takaisin, ikkunoiden sulkijat palasivat, muutamat lähtivät tiehensä, ja puheenjohtaja jatkoi jonkun ihka tavallisen asian esitystä. Myrskyn jäljet olivat poistetut, kädenkäänteessä vallitsi huoneessa taas tyyni arvokkaisuus. Myös mitä minuun itseenikin tuli, sillä yksinäisemmäksi ja hyljätymmäksi kuin ennen olin, en enää voinut tulla. Ennen oli minulla kuitenkin koston ase tiedossa, vaan nyt ei ollut enää. Olin tähdännyt nuoleni ja istuin siinä nyt onnettomana ja hiljaisuuden painamana ja vihamielisten kasvojen ympäröimänä. Mutta samalla kuin alakuloisuuteni lisääntyi, kasvoi ylpeyteni. Ja vaikka halusin lähteä tieheni, en tahtonut liikahtaa paikaltani, en edes ympärilleni katsoa.

Katkeraa oli ajatella ettei teoistani ollut mitään hyötyä, että olin kärsinyt luulotellun asian edestä ja olin ollut itsepäinen tyhjän tähden. Nyt kuin oli liian myöhäistä, huomasin että olisin voinut pysyä mielipiteessäni ja kuitenkin mukautua; olisin voinut lausua ajatukseni, mutta sitten taipua enemmistön mukaan.

Olipa sen laita kuinka tahansa, niin oli asia nyt tehty ja arpa heitetty. Olin noussut säätyäni vastaan ja luopunut oikeudesta heidän ystävyyteensä. En kuulunut enää heidän joukkoonsa. Ja tuskinpa oli näköhäiriö että ne, jotka astuivat ohitseni, vetivät takinliepeet lähemmä itseään ja kumarsivat jäykästi niinkuin vieraalle.

En tiedä miten kauan olisinkaan kärsinyt tuskallista tilaani, heitetyitä loukkauksia ja kohteliaisuutta, joka koski vielä syvemmin, ennen kuin sain rohkeutta lähteä pois, jos ei ulkonainen tapaus olisi häirinnyt lumousta. Muudan palvelija toi minulle kirjeen. Avasin sen vapisevin sormin vihaisten katseiden ristitulessa. Se oli Louis'lta:

"Jos teillä on hitunenkaan kunniantuntoa niin tulette paikalla puutarhaan kartanon takana. Tehkää se niin voitte vielä kantaa ylimyksen nimeä. Mutta kieltäytykää tahi lykätkää taistelu vaikkapa vaan kymmenenkään minuuttia tuonnemma, niin minä julistan häpeänne koko Quercy'lle. Se ei saata enää olla herra kreivi Adrien du Pont de Saux, joka pitää hyvänään korvapuustin!"

Luin kirjeen kahteen kertaan palvelijan vieressä odottaessa. Sanat tuntuivat niin julmilta ja sydämettömiltä, ja ivallinen vaatimus oli melkein raa'an selvä. Vaan sittenkin pehmeni sydämeni sitä lukiessa ja kyyneleet tunkivat silmiini. Tällä kertaa ei Louis voinutkaan minua narrata. Tuo kirje, joka oli niin vieras hänen luonteelleen, koetus houkutella minut ulos pelastaakseen vielä armottomimmista vastustajista, oli liian läpikuultava minua pettääkseen, ja silmänräpäyksessä oli jääkuori sydämestäni sulanut. Istuin yksin, vaan en enää aivan hyljättynä. Saatoin jälleen kohottaa pääni pystyyn, sillä omistin ystävän. Muistin, että olinhan sentään Adrien du Pont de Saux ja viaton pahempaan rikokseen kuin että olin Quercy'ssä puoltanut mielipiteitä, joita suvut Lamotte, Mirabeau, Liancourt ja Rochefoucauld puolustivat maakunnissaan, viaton kaikkeen muuhun paitsi että seisoin oikeuden puolella.

Mutta palvelija odotti. Otin paperipalasen pöydältä ja kirjoitin vastaukseksi: "Adrien ei tappele Louis'n kanssa siitä syystä, että St. Alais löi Saux'ta."

Suljin kirjeen ja annoin sen palvelijalle. Istuin entiselle paikalleni, vaan olin nyt kuin toinen ihminen, karaistu kaikkia loukkauksia vastaan. Elihän maailmassa vielä ystävyys, jalomielisyys ja rakkaus, vaikka Quercy'n aatelisto karttoikin minua. Elämällä oli ehkä vielä montakin iloa minulle tarjota, vaikka heinä saikin kulumatta kasvaa Saux'n pähkinäkujassa eikä vaakunaani koskaan yhdistettäisi St. Alais'n vaakunaan.

Rohkasin siis itseni, nousin ylös ja lähdin astumaan ovelle. Vaan samalla nousi useita kokouksen jäseniä, ja astuessani alas toista ovelle vievää käytävätä pitkin, riensivät he toista aivan avomielisesti ja selvästi osoittaen, että tahtoivat estää minua ulos pääsemästä. Melu oli niin suuri, että puheenjohtajan täytyi keskeyttää lukeminen ja ne, jotka istuivat paikoillaan, nousivat ylös paremmin nähdäkseen. Nähtävästi oli heidän tarkoituksensa julkisesti häväistä minua ja raju ilo voitti minussa kaikki muut tunteet. Astuin hitaasti, ei pelosta, vaan siksi, että nautin kohtauksesta enkä mistään hinnasta olisi tahtonut kiirehtiä loppusuoritusta. Nyt olin jo oven luona ja olisi tuossa tuokiossa törmätty yhteen, kun samassa kuului kadulta hurja kirkuna, myrskyävä riemuhuuto, joka sai meidät pysähtymään. Kuuntelimme jännitettynä ja puheenjohtaja epäluuloisesti tiedusteli mitä oli tapahtunut.

Vastaukseksi lisääntyi yhä melu kadulla, niin että ikkunaruudut tärisivät. Sitten se heikkeni hiukan paisuakseen jälleen.

Vähitellen eroitti yksityisiä sanoja, kunnes ilman täytti loppumaton huuto: "A bas la Bastille! A bas la Bastille!"

Saimme jälkeenpäin usein kuulla samallaista huutoa ja totuimme vähitellen siihen, totuimme kadun nälkäkirkunaan ja kovaan kolkutukseen ovellemme, joka meille ilmoitti kohtalon tuomion. Vaan silloin se oli uutta ja kokouksen jäsenet eivät osanneet muuta kuin tuijottaa puheenjohtajaansa ja sadatella roistojoukkoa, joka taasen tällä tavoin loukkasi heidän arvoaan. Mutta kansa, joka oli enemmän kuin vuosisadan madellut maassa, oli nyt käsittämättömällä tavalla muuttunut.

Yksi huusi yhtä, toinen toista — että kadut tyhjennettäisiin, että lähetettäisiin sotaväkeä heidän niskaansa, että annettaisiin tieto kuvernöörille. Kaikki puhuivat yhteen ääneen kun ovi avautui ja Louis St. Alais astui sisään. Hän, joka tavallisesti oli levollisin ja vaatimattomin ihminen maan piirillä, astui esiin ja kohotti käskevästi kätensä.

— Herrani, sanoi hän kovalla, selvällä äänellä, tuon teille ihmeellisiä tietoja! Sanantuoja, jolla on kirje veljelleni, on levittänyt hämmästyttäviä uutisia kaupungilla.

Ei kukaan ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti — eikä ihmekään! — Mutta kaikki vaikenivat.

— Mitä te oikein tarkoitatte? kysyi puheenjohtaja viimein aivan hämmennyksissään, kohottaen kätensä hänkin hiljaisuutta vaatiakseen. — Bastilji kukistunut? Miten? Mitä tarkoitatte?

— Sen hävitti eilen Pariisin roistoväki, vastasi Louis selvästi ja varmasti, omituinen loiste silmissä. Ja herra de Launay, kuvernööri, murhattiin julkeasti.

— Bastilji valloitettu? Roistoväeltä? sanoi puheenjohtaja epäilevästi.
— Se on mahdotonta, herra. Te olette erehtynyt.

Herrat katselivat jälleen toisiaan ihmetellen, kalvakkaina ja surkeina, melun kadulla yhä lisääntyessä ja kasvaessa. Kauhu ja ihmetys oli vallannut kaikki läsnäolevat. Bastilji hävitetty, Bastilji, joka oli seisonut niin monta vuosisataa? Kuvernööri surmattu? Mahdotonta, mahdotonta! — Mitä kuningas sitte teki? Ja armeija ja Pariisin kuvernööri?

Vastaus tuli odottamattomalta taholta ja odottamattomassa muodossa. Herra de St. Alais nousi istuiltaan avoin kirje kädessä. Jos hän olisi malttanut ajatella, ei hän olisi niin varomattomasti julistanut kaikkia tietojaan. Mutta hämmästys ja kiukku vast'ikään saapuneista tiedoista, jotka kerrassaan kumosivat hänen vakuutuksensa, jotka panivat maaperän hyllymään varmimmankin jalkapohjan alla — tukahdutti kaiken varovaisuuden.

— En tiedä mitä kuningas toimittaa Versailles'ssa, lausui hän ivallisesti, — mutta sen kyllä tiedän, mitä sotamiehet tekevät Pariisissa. Ranskan kaarti hyökkäsi ensimmäisenä Bastiljiin. Besenval on peräytynyt loppujoukkojen kanssa, jotka eivät ole karanneet. Kaupunki on roistojoukon vallassa. Ne ovat ampuneet Flesselles'n ja asettaneet Bailly'n pormestariksi hänen sijaansa. Ne ovat muodostaneet kansalliskaartin ja hankkineet sille aseita. Ne ovat nimittäneet Lafayette'n ylipäälliköksi. Ne ovat valinneet itselleen tunnusmerkin. Ne ovat —

Tähän kysymykseen ei voinut mitään vastata. St. Alais istuutui jälleen ja kaikki muut olivat mykkiä hämmästyksestä. Ei saattanut ajatellakaan parempaa selitystä äskeiseen keskusteluun. Aatelisto oli uneksinut oikeuksistaan ja heräsi näkemään Pariisin tulessa, sotajoukon ilmi kapinassa ja lain ja järjestyksen vaarassa.

Vaan St. Alais ei ollut se mies, joka hevillä luopui saavuttamastaan johtajan asemasta. Hän nousi jälleen pystyyn ja muistutti tulisella puheella läsnäolevia Frondenin päivistä.

— Samallaisena kuin silloin on Pariisi nytkin! lausui hän. Oikullisena ja kapinallisena ja mahdottomana lahjoilla taivuttaa, vaan kuitenkin aina nälän pakolla mahdollinen valloittaa. Olkaa huoletta! Lihava porvari ei tule kauvan toimeen ilman Gonesse'n nisua eikä Juomaveikko ilman Arbois'n parasta viiniä. Antaa heidän paastota vähän aikaa, niin kyllä hupsu viisastuu ja uppiniskainen talttuu. Luuletteko heidän kansalaiskokouksensa ja tunnusmerkkinsä, pormestarinsa ja kenraalinsa voivan kauvankin vastustaa järjestettyjä joukkoja, kuningasta, aatelistoa, papistoa — koko Ranskan maata? Ei, herrani, se on tuiki mahdotonta. Pariisi koetti syöstä valtaistuimelta suuren Henrikin ja ajaa maanpakoon Mazarin'in, vaan täytyi lopuksi nuoleksia heidän kenkiäänkin. Samaten käy nytkin, vaan meidän täytyy pysyä koossa kuin yksi mies. Meidän täytyy estää näitä vallattomuuksia laajemmalle leviämästä. Kuninkaan tehtävä on käskeä, kansan totella. Niin on aina ollut ja on loppuun asti oleva.

Hän ei puhunut pitkälti, vaan sanansa uhkuivat voimaa ja ne lausuttiin oikeaan aikaan. Suuri enemmistö, joka ei koskaan ole varustettu suuremmalla mielikuvituksella kuin tarvitaan kuvittamaan tulevaisuuden menneisyyden väreillä, oli kohta vakuutettu näiden johtopäätösten pätevyydestä ja harvat tarkkanäköisemmät, jotka vaistomaisesti eli järjen perusteilla tunsivat, ettei nykyoloilla ollut vertaa Ranskan historiassa, tempasi hänen luottamuksensa mukaansa. Innokkailla kättentaputuksilla palkittiin viimeisiä sanoja ja kaikki riensivät suurella melulla ovea kohti. Oltiin uteliaita näkemään ja kuulemaan, mitä oli tekeillä, vaikka oli hyvin luultavaa, ettei saataisi kuulla enempää kuin jo tiedettiin.

Olin itse saman tunteen vallassa ja kiiruhdin unohtaen osani päivän kinastuksissa niinkuin muutkin ovelle. Bastilji hävitetty? Kuvernööri surmattu? Pariisi roistoväen vallassa. Tällaiset tiedot olivat omiaan hämmentämään kaikki ajatukset ja saattamaan unhotuksiin tuoreimmatkin tapahtumat. Toiset näyttivät olevan hetken kiihtymyksessä yhtä lyhytmuistisia ja minä työntäydyin ulos heidän joukossaan.

Ovella satuin kuitenkin varomattomasti työkkäämään nuorta Harincourt'ia. Hän käänsi päätään, huomasi kuka häneen oli koskettanut ja tahtoi pysähtyä. Mutta hän luisui virran mukana, mukisten jotain käsittämätöntä. Aavistin kuitenkin tarkoituksensa ympäröivien pilkallisista katseista. Mietin juuri miten parhaiten suoriutuisin siitä, joka minua odotti, kun torille ehdittyämme siellä kohtaava näky veti kaikki ajatukset puoleensa.

Enkä minä ollut ainoa, joka tyrmistyin sen näön edessä. Vasta saamien tietojen valossa sillä oli erikoinen merkitys. Emme olleet vielä tottuneet laumakokouksiin hyvässä Ranskassamme. Vuosisatojen kuluessa oli yksi mies, kuningas, kardinaali tahi piispa ollut vallassa ja hänen edessään oli kansa kutistunut kokoon, kumartanut ja kadonnut.

Nyt näimme edessämme uuden päivän koiton. Ellemme olisi tienneet sitä, minkä tiesimme — tärkeitä uutisia nimittäin — ja jos ei kansa olisi tiennyt niitä, olisi kenties sen käytös ja sen vaikutus meihin ollut toisellainen. Mutta nyt ei ihmisjoukko, joka täytti torin laidasta laitaan ja seisoi äänetönnä, valppaana ja uhkaavana, väistynyt tuumaakaan, jota vastoin me peräydyimme hämmästyneinä, katsellen toisiamme ikäänkuin tutkiaksemme toistemme ajatuksia.

Yllämme kohosi mahtava holvi, jonka varjosta juuri astuimme. Joukossamme oli monta, jonka moittiva katse oli pannut talonpojat pelosta vapisemaan. Nyt oli silmänräpäyksessä asema muuttunut ikäänkuin Pariisi'sta tulleet uutiset olisivat saattaneet yhteiskunnan perustuksia myöten horjumaan. Kansa torilla ei vavissut. Äänetönnä se mittaili meitä katseillaan. Vaan ei siinä kyllin. Se ei näyttänyt tahtovan antaa meille tilaa. Edellä kulkeneet koettivat tunkeutua pitkin seinuksia ravintolan luo. Me, jotka tulimme jälkijoukossa näimme sen ja se pani miettimään. Olimme tosin koko maakunnan aatelisto, mutta meitä oli ainoastaan kaksisataa ja ravintolan ja meidän välillä, hevosiemme, palvelijaimme ja meidän välillämme seisoivat nämä synkät, uhkamieliset tuhansiin nousevat laumat.

Oliko ihme, että tämä näky karkoitti ajatuksistani Harincourt'in ja hänen aikeensa. Tuijotin eteeni, ja hän teki samoin, myös unohtaen minut. Meidän täytyi työntäytyä torille, vaikka vastenmielisesti ja yksitellen, kunnes muodostimme kapean ketjun, joka luikerteli väkijoukon syrjää. Se oli kansan ensimäinen voitto Cahors'issa ja etuoikeutettujen ensimäinen tappio. Pari sanaa — Bastilji on hävitetty — oli yhdistänyt eri ryhmät ja muodostanut sen, minkä nyt näimme: kansan.

Sellaisissa oloissa ei tarvittu kuin pikkuruikkunen kipinä räjähdystä aikaansaamaan ja se kipinä tuli. Herra de Gontaut, pitkä laiha mies, joka muisti edellisen kuninkaan ensimäiset hallitusvuodet, kulki edelläni. Hän liikkasi ja piti sentähden tavallisesti palvelijan itseään taluttamassa. Tänään ei ollut palvelijaa saapuvilla ja häntä rasitti kovin kun täytyi kiertää tori sen sijaan että olisi päässyt suoraan sen poikki. Hän ei koettanutkaan tunkeutua väkijoukkoon ja kaikki olisi sentään mennyt hyvin, ellei muuan mies olisi, mahdollisesti vahingossa, työkännyt jalallaan paroonin keppiä. Tämä kääntyi kuin salama päin, rypisti tuimasti kulmiaan ja löi miestä.

— Pois tieltä, lurjus, huusi hän ja nosti keppinsä toistamiseen. —
Jos minä saisin teidät käsiini, niin kyllä pian —

Herra de Gontaut kirosi ja löi raivostuneena miestä kaksi, kolme kertaa, en tiedäkään miten monasti, vaikka olin vaan parin askeleen päässä. Mies ei yrittänyt puolustautumaan, vaan vetäytyi takaperin säikähtäen vanhan paroonin raivoa. Vaan takana olevat työnsivät hänet eteenpäin huutaen: "Ettekö häpeä vähän! Pois aatelit! Pois aatelit!" Hänet survaistiin herra de Gontaut'n päälle ja tämä kaatui maahan.

Se tapahtui niin äkkiä, että vaan lähinnä olevat, St. Alais, Harincourt ja minä, näkivät hänen kaatuvan. Kansa ei luultavasti tarkoittanut pahaa, sillä se ei ollut vielä kadottanut kaikkea kunnioitusta aatelistoa kohtaan. Vaan korvissani soi vielä uutinen de Launay'n murhasta, minä luulin, että he aikoivat surmata hänetkin ja hyökkäsin, nähdessäni vanhan päänsä vaipuvan maahan, apuun.

St. Alais ennätti ennen. Raivolla, joka veti vertoja paroonin vimmalle, iski hän hyökkääjää kepillään, niin että mies singahti takaisin väkijoukkoon. Auttoi sitte jaloilleen herra de Gontaut'n, veti miekkansa ja sai muutamilla taitavilla iskuilla muodostetuksi vähän aukkoa ympärilleen ja työnnetyksi kiroilevan ja sadattelevan joukon taaemmaksi.

Valitettavasti hän sattui koskettamaan miekallaan erästä miestä. Tämä ei loukkautunut ensinkään, vaan vaipui kauheasti ulvahtaen maahan, ja samassa muuttui kansan käytös. Huudot venyivät kiljunnaksi, joku heitti kepillä markiisia rintaan. Hän tyrmistyi hiukan ensin, vaan heittäytyi seuraavassa silmänräpäyksessä miehen päälle ja olisi lävistänyt hänet miekallaan, ellei hän olisi paennut ja kansa voitonriemulla ympäröinyt häntä. St. Alais hillitsi itsensä, huusi heille pilkkasanan ja pisti miekan tuppeensa.

Vaan niin pian kun hän kääntyi selin, heitettiin häntä kivellä päähän. Hän horjahti ja kaatui. Ja muutamat miehet syöksyivät riemuhuudolla esille, polkeakseen hänet maahan.

Nyt kuvastivat katseet pahaa, paljastettu miekka oli pannut veret kuohumaan. Harincourt kaatoi etumaisen, mutta se vaan kiihoitti heitä. Harincourt viskattiin syrjään ja lauma syöksi uhrinsa kimppuun.

Samassa heittäydyin väliin. Tulin juuri ajoissa, ennätin työntää pari miestä takaisin, huutaen: "Hävetkää! Hävetkää!" Mutta sitte olisi minulle kai käynyt yhtä huonosti kuin St. Alais'lle eikä avustani olisi ollut mitään hyvää, elleivät olisi viime hetkessä, kun tusina käsiä jo ojentui kiinni tarttumaan, tunteneet minua. Seppä Buton, joka oli aivan eellimmäisiä, huusi nimeni ja kääntyi kädet levällään joukon eteen. Vaikka hänellä oli jättiläisvoimat, oli niin ja näin että sai virran pysähtymään ennenkun käsittivät ja kuulivat hänen hurjat huutonsa. Pari muuta miestä oli myös tuntenut minut ja kansa vetäytyi takaisin. Muutamat huusivat: "Eläköön Saux! Eläköön kauvan kansan ystävä!" Eri haaroilla tartuttiin siihen ja viimein kaikui koko tori yhtenä huutona.

En vielä tietänyt, miten häilyväistä kansa on, ja että "vive" sanasta on vaan askel "à bas" tuomioon, mutta vaikka halveksinkin itseäni siitä, täytti sydämmeni riemu sillä hetkellä.

"Eläköön Saux, kansan ystävä!" Vertaiseni olivat pilkanneet minua ja työntäneet luotaan, mutta kansa, kansa, joka tänään oli muuttunut aivan toisellaiseksi, saanut uutta eloa suoniinsa kahdesta sanasta "Bastilji hävitetty" — kansa piti minua ystävänään. Huutaessani vielä heille, koettaessani saada heitä vaikenemaan, selvisi minulle äkkiä, mitä se oikeastaan merkitsi: valtaa ja mahtia. "Eläköön Saux! Kauvan eläköön kansani ystävä!" Nämä huudot täyttivät ilman, ne kimmahtivat takaisin tuomiokirkon seinistä; ne ikäänkuin tempasivat minut ylös maasta ja kohottivat paremmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi.

Mutta kun käännyin, kohtasin St. AIais'n katseen ja vaivuin takaisin maahan. Hän oli noussut jaloilleen, vihasta kalpeana, ja puisteli nenäliinalla tomua takistaan. Veri vuoti haavasta päässä, vaan hän ei sitä huomannut, tuijotti vaan minuun niin läpitunkevasti ja tuimasti kuin olisi tahtonut lävistää sieluni. Kun sain melun vähän taukoamaan, sanoi hän epävarmalla äänellä:

— Jos ystävänne nyt ovat lopettaneet leikkinsä, niin saamme ehkä lähteä kotiin, herra Saux?

Änkytin jotain vastaukseksi ja käännyin jälkeensä, vaikka matkani kulki aivan päinvastaiseen suuntaan. Veljekset Harincourt ja herra de Gontaut olivat ainoat, jotka meitä seurasivat. Muut kokouksessa olleet olivat joko päässeet pakenemaan eli katselivat kahakkaa porttikäytävästä, eroitettuina meistä elävällä muurilla. Tarjouduin taluttamaan herra de Gontaut'ta, vaan hän kieltäytyi kylmällä kumarruksella ja nojautui Harincourt'in käsivarteen. Ja käännyttyäni markiisin puoleen, selitti tämä tylyllä hymyllä, etteivät tarvinneet enää apuani.

— Kenties tahdotte antaa käskyn, että päästävät meidät rauhassa menemään, niin se kyllä riittänee, sanoi hän purevasti.

Kumarsin vastaamatta; hän kumarsi jäykästi ja kääntyi menemään. Mutta väkijoukko oli joko oivaltanut, että välimme oli huono, tahi ei pitänyt käytöksestään, sillä se nosti kamalan melun paikalla kun hän yritti lähteä ja sinkautteli kiviä jälkeen huolimatta Buton'in estelyistä. Markiisi oli seuralaisineen ennättänyt noin kymmenen kyynärää, kun väki alkoi tunkea heidän päälleen. Eivätkä he voineet, herra de Gontaut kun oli haittana, ryhtyä mihinkään. Näin St. Alais'n seisovan vanhan ylimyksen suojana, veren virratessa pitkin kopeita kasvojaan. Riensin jälkeen; väki väistyi kohta tieltäni ja jälleen kaikuivat eläköön-huudot ja tori oli kuin rauhaton meri, kuohuna huiskavat liinat.

Herra de St. Alais kääntyi minuun. Hän saattoi yhä vielä hymyillä, hillitsi ihmeteltävällä lujuudella hämmennyksensä ja muutti samalla käytöstapaa.

— Pelkäänpä, että meidän sittenkin täytyy vaivata teitä, sanoi hän kohteliaasti. Parooni ei ole enää nuori ja väkenne on hiukan kovakouraista, herra kreivi.

— Mitäpä minä voin tehdä? vastasin kylmästi. Minulla ei ollut sydäntä jättää heitä oman onnensa nojaan, mutta yhtä vähän minua halutti ottaa niskoilleni kuormaa, jonka hän olisi sille sälyttänyt.

— Saattakaa meidät kotiin, vastasi hän melkein hyväntahtoisesti, otti esille nuuskarasiansa ja pisti nenäänsä nuuskaa.

— On kyllä, vakuutti St. Alais. Tiedättehän, herra kreivi, että joka minuutti syntyy ja kuolee yksi ihminen. Uskokaa pois — kun kuningas kuolee, syntyy kohta toinen hänen sijaansa.

Sisuani viilsi pureva iva, joka hymyili vastaani silmistään, vaan kun en voinut muuta kuin myöntyä, kumarsin ja seurasin heitä. Kansa avasi meille kohta tien ja me poistuimme hurraa-huutojen ja sadatusten seuraamina. Olin aikonut saattaa heitä vaan torin päähän ja sitte syrjäkatua palata ravintolaan, mutta osa väkijoukosta tuli perässä ja esti sen. Ennenkun tiesinkään olimme St. Alais'n portilla pauhaava joukko kintereillämme.

Rouva ja neiti seisoivat parin kamarineitsyen kanssa balkongilla ja portilla oli ryhmä pelästyneitä palvelijoita. Huomattuaan meidät riensi rouva alas ja tuli portille, josta palvelijat väistyivät etemmäksi. Hän silmäili kummissaan vuoroin meitä ja vuoroin väkijoukkoa. Huomasi sitte, että St. Alais'n pitsirinnusta oli kaikki veressä ja kysyi huolestuneena, oliko hän haavoitettu.

— Mitä siellä on tapahtunut? Kaupunkihan on ihan mieletönnä. Vähän aikaa sitte kuului kauheaa melua ja palvelijat kertoivat jonkun hassun jutun Bastiljista.

— Se on totta, vastasi St. Alais kiusallisella kohteliaisuudella, kunnianarvoisa roskaväki ei juuri tee eroa henkilöillä. Onneksi — kääntyen minuun ja hymyillen tavalla, joka ajoi kuumat veret kasvoilleni — ovat sen johtajat viisaampia ja varovaisempia.

Rouva ei kuunnellut viime sanoja, ei ajatellut muuta kuin kauhunsanomaa Pariisista. Poskensa paloivat, silmät olivat vesissä. Hän oli tuntenut de Launay'n.

— Mutta kuningas rankaisee rikolliset! Kurjat, kiittämättömät olennot! Ne ovat kaikki vedettävät hirsipuuhun!… Kaiketi on jo kuningas rangaissut heitä.

— Sen hän kyllä pian tekee, ellei jo ole tehnyt, vastasi St. Alais. Mutta kuten voitte ymmärtää ovat asiat nykyään aivan mullin mallin. Ihmiset ovat suunniltaan eivätkä tunne enää omaa itseään. Meillä oli pieni ikävä seikkailu taannoin. Herra de Gontaut'ta pitelivät hiukan pahasti enkä minäkään päässyt ehjin nahoin pelistä. Jos ei herra de Saux'lla olisi sellainen valta väkeensä, olisi meille voinut käydä hyvinkin pahoin.

Rouva tuijotti minuun värähtämättä ja kun hän alkoi käsittää asian laidan, näytti hän kohmettuvan jääksi. Valo katosi kasvoiltaan ja katse muuttui ankaraksi. Näin vilaukselta neidin säikähtyneet silmät, jotka pilkistivät äidin olan yli, ja palvelijoiden uteliaat naamat. Vihdoin kysäsi rouva: "Kuuluvatko nämäkin sitte herra de Saux'n väkeen?" ja astui esiin osoittaen hurjaa laumaa, joka tarkasti meitä epäluuloisesti.

— Siinä on vaan muutamia, vastasi St. Alais ivallisesti, — henkivartijasto vain, madame. Elkää kuitenkaan puhuko kovin ankarasti hänestä, äitinäni on teidän kiittäminen häntä. Sillä herra de Saux pelasti, ellei juuri henkeni, niin kumminkin kauniin muotoni.

— Pikemminkin noiden kynsistä, vastasi St. Alais nauraen. Sitäpaitse tarvitsemme ehkä parin päivän ajan hänen suojelustaan, jota hän ei tietysti voi meiltä kieltää, jos te sitä pyydätte.

Kiukku kiehui sydämmessäni, enkä voinut puolustautua myrkyllisiä sanoja vastaan. Ja koko ajan olivat rouva de St. Alais'n silmät minuun kiinnitetyt.

— Onko mahdollista, sanoi hän viimein, että herra de Saux tahtoo olla tekemisissä tuollaisten kanssa? — Ja hän osoitti syvästi halveksivalla liikkeellä kansajoukkoa. — Tuollaisten roistojen, jotka —

— Vaiti, madame, keskeytti markiisi yhtä halveksivasti. Nykyhetkellä ovat he meidän herrojamme ja herra de Saux on heidän herransa. Sentähden täytyy meidän —

— Meidän ei täydy! huusi rouva kivakasti. — Mitä ihmeitä?
Tahtoisitko, että minä rupeaisin neuvottelemaan katurahvaan kanssa?
Hylkyjen kanssa lokaviemäreistä? Ei ikään. Minulla ja minun omaisillani
ei ole mitään tekemistä petturien kanssa!

— Madame, huudahdin pakoitettuna puolustautumaan vääriä syytöksiään vastaan. Te ette tiedä mitä sanotte. Jos olinkin tilaisuudessa suojelemaan poikaanne, ei se tapahtunut niin kurjilla keinoilla kuin otaksutte.

— Otaksun! Tarvitseeko tässä otaksua, kun näkee nämä roistot talonsa edustalla? Sekö vaan on petturi joka huutaa: "Maahan kuninkuus!" Eikö sekin ole syypää, joka kylvää petollisia toiveita ja johtaa harhaan tietämättömiä, joka antaa viittauksia asioista, joita ei uskalla julkilausua ja viettelee sellaisella, jota ei voi varmasti luvata? Eikö se ole pahin pettureista? Teidän sietäisi hävetä, herra kreivi! Jos isänne —

— Niin onkin! keskeytti rouva katkerasti. On masentavan surkeata, että kuninkaan linnoitukset joutuvat roistoväen haltuun ja vanhat jalosukuiset miehet murhataan! On surkuteltavaa, että ylimykset unohtavat sukuperänsä ja alentuvat roskaväen veroisiksi! On surkeaa, että kuninkaan nimi poljetaan jalkain alle ja korusanoja asetetaan sen sijalle. Tämä kaikki on surkean surkeaa, mutta me emme suinkaan ole siihen syypäät, vaan te itse herra kreivi. Ja mitä teihin tulee, — jatkoi rouva astuen miesjoukon eteen, joka irvistellen kuunteli puhetta — niin neuvon minä teitä olemaan varuillanne. Tämä herra tässä on varmaan sanonut teille ettei Ranskalla enää ole kuningasta, ettei enää tarvitse maksaa veroa eikä ruununkappoja, että köyhät tulevat rikkaiksi ja kaikki yhdenarvoisiksi. No hyvä, uskokaa häntä, uskokaa omaksi vahingoksenne. On ollut maailman alusta olemassa köyhiä ja rikkaita, jalosukuisia ja talonpoikia, tuhlaria ja kitupiikkiä, ja Ranskalla on ollut kuningas myöskin. Mutta uskokaa häntä vaan, jos haluatte, uskokaa, kunhan menette tiehenne. Jättäkää tämä talo rauhaan, eli huudan palvelijani pieksämään teitä kuin koiria. Pois, pois, koirankoppeihinne menkää, sanon minä!

Hän potkasi jalkaa kiukuissaan — ja miehet luimivat tiehensä, ikäänkuin koirat, vaikka luonnollisesti tiesivät, ettei hänen uhkauksensa mitään merkinnyt. Se oli käsittämätöntä, mutta hetken kuluttua oli katu tyhjä. Samat miehet, jotka juurikaan olivat murhaamaisillaan herra de Gontaut'n ja jotka kivittivät St. Alais'ta, pakenivat naisen uhkausta. Kun viimeinen heistä oli kadonnut näkyvistä kääntyi rouva de St. Alais jälleen puoleeni heleä puna kasvoilla ja silmät liekissä.

— Pankaa tämä mieleenne, herra kreivi! Semmoista on uljas väkenne! Ja nyt soisin teidänkin poistuvan; tästä hetkestä on oveni teille suljettu. Minä en tahdo, minä en voi suosia kavaltajia — en minuuttiakaan.

Samalla halveksivalla viittauksella kuin äsken väkijoukon hän aikoi ajaa minutkin luotaan. Mutta minä en voinut lähteä mitään virkkamatta.

— Kauniimmin olisitte tehnyt, jos olisitte auttanut eikä sortanut minua. Vaikka olisin uskollisin hänen majesteettinsa alamaisista, olette te pakoittanut minut kavallukseen. Pankaa se mieleenne, rouva markiisitar!

Sillä välin oli väkijoukko haihtunut torilta, mutta täytti sen sijaan kaikki kadut. Joka paikassa seisoi juttelevia ryhmiä. "Bastilji" oli kaikkien huulilla ja ohi kulkiessani väistyi kansa syrjään ja tervehti nöyrästi. "Herra siunatkoon teitä, kreivi! Te olette kunnon mies!" kuului yhtä mittaa. Aamullinen levottomuus näytti menneen ohi, mutta päättäväisiä ja vakavia olivat kaikki kasvot.

Leipurit olivat sulkeneet myymälänsä ja kauppiaat puotinsa, vaikkei kello vielä ollut kahtatoista. Tyyni, peloittavampi kuin myrskyn edellä, oli levinnyt kaupungin yli. Kokouksen jäsenet olivat haihtuneet pikemmittäin, en ainakaan minä nähnyt ketään eikä kukaan minua häirinnyt; Bastiljin kohtalo oli syössyt minut heidän mielestään.

Totta puhuen oli minulla jo hyvä halu päästä kotiin neuvottelemaan sen ainoan ihmisen kanssa, joka pystyi antamaan ohjauksia tässä tukalassa asiassa. Näin selvästi edessäni kaksi tietä, toisen leveän ja tasaisen, vaikka vaarallisenkin, toisen kaidan ja kivisen. Markiisitar oli sanonut minua kansan tribuuniksi, Retz'iksi, Mirabeau'ksi! Kansa oli huutanut nimeäni ja tervehtinyt minua pelastajanaan! Ottaisinko vaipan vastaan? Antautuisinko tehtävään? Säätyläiseni olivat hyljänneet minut. Ottaisinko vastaan vaarallisen kunnian, jota oli minulle tarjottu, seisoisinko tahi sortuisinko kansan kanssa?

Kansan kanssa! Kuuluihan tuo kyllä kauniilta, mutta siihen aikaan se oli enemmän kuin nyt epämääräinen lausetapa vain, ja kysyin itseltäni, oliko kukaan, joka oli antautunut sen asiaa ajamaan, onnistunut mitään kelvollista aikaan saamaan. Leipäkapinaa, melskeitä, väkirynnäköitä — senlaisia, joissa de Launay'kin sai surmansa — niitä oli kansa kyllä osoittautunut voivansa matkaansaattaa, mutta pysyväisempiä etuja se ei ollut voittanut. Aina oli kuninkaalle jäänyt valta ja aatelille etuoikeudet. Voisiko nytkään käydä toisin?

Oli kyllä syytä otaksua nyt käyvän paremmin, vaan siihen ei uskaltanut luottaa, ja kun sen nojalla tuli toimeen ryhtyä, tuntui tottumuksen voima suuremmalta. Eikä oman säätyni hylkääminen suinkaan ollut mikään vähäpätöinen asia. Näihin saakka olin ollut syytön ja heidän loukkauksensa ja karsaat katseensa olivat olleet perustusta vailla. Mutta jos suostuisin tekemään kansalle mieliksi, täytyisi minun valmistautua ei vain pahinta vastaanottamaan, jos emme onnistuisi, mutta myöskin kärsimään suurinta halveksimista jos onnistuisimme. Kansan tribuuni ja oman säätyni hylkäämä!

Koska ratsastin hyvin nopeasti, luulin varmasti olevani ensimmäinen, joka Saux'on saattoi sanoman tapahtumista. Mutta kummallisimpia ilmiöitä tähän aikaan oli se nopeus, millä tämänlaiset uutiset levisivät ympäri maata. Ne kulkivat suusta suuhun, tuntuipa melkein kuin tuuli olisi niitä kiidättänyt. Ne kulkivat nopeammin kuin nopein sanansaattaja.

Ihmeekseni huomasin, että uutinen jo tunnettiin kaikkialla; sen tunsi kansa, joka jo monet päivät oli odotellut tien risteyksissä kuullakseen jotakin, josta se ei itsekään ollut oikein tietoinen; sen tiesivät nuo tylynmuotoiset miehet, jotka kylän sillalle kokoontuneina puhelivat matalalla äänellä linnan tornia katsellen; sen tunsivat voudit ja vuokraajat, Gargouf'in kaltaiset miehet, jotka epäillen hymyilivät tahi rouva de St. Alais'n tavalla puhuivat kuninkaan hyvyydestä ja millä tavalla hän oli kapinallisia rankaiseva. Tiesipä sen isä Benoit'kin, jonka kanssa juuri aijoin neuvotella asiasta. Hän tuli minua vastaan linnan portilla vastapäätä sitä paikkaa, missä le carcan oli ollut. Pimeässä en voinut hänen kasvojaan eroittaa, vaan tunsin hänet kauhtanasta ja hatusta. Toimitin Gil'en ja André'n menemään edeltä ja isä Benoit astui vierelläni ylös pitkin lehtokujaa käsi hevosen kaulalla.

— Mitä? Onko hän jo täällä? Tuskin kolme tuntia sitten näin hänet
Cahors'issa!

— Senlaiset uutiset antavat ihmiselle siivet, vastasi isä Benoit elävästi. — Sanon vieläkin kerran — se on tapahtunut. Se on tapahtunut, herra kreivi.

— Kaikki, sanoi hän vakuuttavasti. Roistoväki on valloittanut Bastiljin, mutta kuka heitä johti? Sotilaat, ranskan kaarti. Ja, herra kreivi, kun sotaväkeen ei enää voi luottaa, niin loppuvat myöskin nylkemiset ja laittomat verot, nälkä ja kurjuus, —

Kirkkoherra ei ehtinyt pitkän luettelonsa puoliväliinkään, kun minä keskeytin häntä. — Mutta jos sotaväki on roistoväen puolella, kuinka sitten käy? sanoin hiukan alakuloisesti. — Siitä tulee meidän pitää huolta, vastasi hän.

— Tulkaa kanssani illalliselle, sanoin. Minulla on jotakin sangen tärkeää kerrottavaa teille ja jotakin vielä tärkeämpää, josta haluaisin neuvojanne kuulla.

— En kumminkaan saa unta ensi yönä, arveli hän. Ovathan nämä suuria uutisia, jaloja uutisia. Herra kreivi, isänne olisi iloinnut niistä.

— Mutta mitä sanotte herra de Launay'sta? kysyin astuen alas hevosen selästä.

— Ei uudistuksia aikaansaada ilman että jotkut saavat kärsiä, vastasi
hän rauhallisesti, vaikka hänen kasvoillensa tuli surullinen ilme.
Hänen isänsä ovat syntiä tehneet ja hän sai kärsiä siitä. Armahtakoon
Jumala hänen sieluansa! Olen kuullut hänen olleen hyvän miehen.

Mutta vasta sitten kun yhdessä istuimme saksanpähkinäsalongissa (joksi palvelijat nimittivät englantilaista huonetta) syöden juustoa ja hedelmiä, tulin täydellisesti huomaamaan minkä vaikutuksen uutiset olivat kirkkoherraan tehneet. Silloin näin että hänen jäsenensä vapisivat ja että hänen laihat, kalpeat kasvonsa loistivat innostuksesta. — Tämä on loppu, sanoi hän, — olkaa vakuutettu siitä, että tämä on loppu. Isällänne oli usein tapana sanoa, että raha on vallan perustuksena. Sotaväki maksetaan rahalla, sanoi hän, ja sotajoukko suojaa kaikkia. Joku aika sitten loppuivat rahat, nyt pettää sotaväki eikä sitten ole enää mitään jäljellä.

— Jumala siunatkoon hänen majesteettiaan, sanoi kirkkoherra luottamuksella. Hän tarkoittaa hyvää, ja nyt hän saa tilaisuutta sitä myöskin käytännössä toteuttaa, kun kansa on hänen puolellaan. Mutta ilman kansaa, ilman rahaa ja ilman sotaväkeä on hän — pelkkä nimi vain. Eikä nimi voinut Bastiljia pelastaa.

Nyt kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut — kohtauksesta rouva de St. Alais'n luona, miekkavalasta, kiistasta kokouksessa, metelistä torilla ja vihdoin ne kovat sanat, joilla rouva kehoitti minua talostaan lähtemään. Isä Benoit kuunteli huomattavalla liikutuksella. Kun kerroin melskeestä kokouksessa, nousi hän astelemaan edes takaisin huoneessa, mutisten jotakin itsekseen. Ja kertoessani miten kansa huusi "Eläköön Saux!", kertoi hän hiljaa sanat ja katseli minua kiiltävin silmin. Mutta kun minä, usein keskeytyen ja murentaen leipäpalaista peittääkseni hämmästystäni, uskoin hänelle mietteeni kotimatkalla ja puhuin niistä kahdesta tiestä, joista minun tuli toinen valita, niin hän taas istuutui ja alkoi myöskin leipää murentaa.

Näin hän istui kauvan äänetönnä silmäillen pöytää, minulta alkoi kärsivällisyys jo loppua ja rupesin ihmettelemään mikä häntä vaivasi ja miksei hän niitä sanoja lausunut, joita häneltä odotin. Hänen neuvojensa laadusta olin ollut niin varma, että jo alusta alkaen olin kertomukselleni antanut tarpeellisen värityksen. En ollut salannut katkeria tunteitani, en yhtä ainutta ivallista sanaa, vaan olin antanut hänelle kaiken mahdollisen tilaisuuden esittämään niitä neuvoja, joita luulin hänellä jo kielellä olevan.

Ja kuitenkin hän vaikeni. Satoja kertoja olin kuullut hänen julki lausuvan myötätuntoisuuttaan kansaa kohtaan, vihaansa hallituksen lahjomisesta, itsekkyydestä ja väärinkäytöksistä. Olinhan vielä joku hetki sitten nähnyt hänen silmänsä kiiltävän puhuessaan Bastiljin kukistumisesta. Hänen kehoituksestaanhan olin polttanut le carcan'in, hänen kehoituksestaan olin käyttänyt suuren rahasumman jyväin ostamiseen edellisen vuoden nälänhädän lieventämiseksi. Ja kumminkin — kumminkin hän nyt istui äänetönnä, kun odotin että hän kehoittaisi minua ajamaan kansan asiaa omanani.

— No, herra kirkkoherra? kysyin hiukan kärsimättömästi. Eikö teillä siihen ole mitään sanottavaa? Siirsin toista kynttilää, paremmin nähdäkseni hänen kasvojansa. Mutta hän vain yhä tuijotti pöytään ja vältti katsettani; hänen laihoissa kasvoissaan oli miettivä ilme ja hänen sormensa hypistelivät hajamielisesti leivänmuruja.

— Herra kreivi, sanoi hän vihdoin, äitini kautta olen minäkin aatelissukua.

Tämä seikka oli minulle ennestään tunnettu, niin ett'en siitä hämmästynyt, mutta minua hämmästytti se johtopäätös, jota luulin hänen sanainsa tarkoittavan.

Hän nosti torjuvasti kättään. — Ei, sanoi hän sävyisästi, sitä en tahdo. Sillä siitä huolimatta olen sukuni kautta kansan mies ja virkani kautta köyhäin ystävä. Mutta —

Sanaa sanomatta hän nousi ylös, otti toisen kynttilöistä ja kääntyi teepöydän takana olevaan seinään, jossa riippui ruumiinkokoinen isäni kuva, omituisessa, vanhanaikaisesti koristetussa kehässä. Kehän alareunassa oli hänen nimensä.

— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, lausui kirkkoherra ikäänkuin itsekseen. — Hän oli hyvä mies ja köyhäin ystävä. Suokoon Jumala hänelle rauhan.

Hetkisen seisoi hän katsellen isäni kauniita, vakavia kasvoja ja epäilemättä muistellen entisaikoja. Sitten siirtyi hän eteenpäin ja pysähtyi kohottaen kynttilää erään kuvan eteen, joka riippui vastapäätä pöytää; joka seinällä riippui näet yksi kuva. — Adrien du Pont Saux'n kreivi, flaamilaisen rykmentin översti, hän luki. Ellen erehdy, niin hän kaatui Minden'in luona. St. Louis'n ritarikunnan jäsen. Kaunis mies ja epäilemättä urhoollinen aatelismies. Häntä en koskaan tuntenut.

En vastannut sanaakaan, vaan kasvojani alkoi polttaa, kun hän siirtyi kolmannen kuvan eteen.

— Antoine du Pont, Saux'n kreivi, luki hän taas, Ranskan marsalkka ja pääri, St. Louis'n ritarikunnan jäsen ja kuninkaan neuvoskunnan jäsen. Kuoli ruttotautiin Genuassa 1710. Muistelen kuulleen hänen olleen naimisissa erään Rohan'in kanssa.

Hän seisoi kauvan katsellen kuvaa ja siirtyi sitten neljännen kuvan luo. — Ja tällä, sanoi hän hetken äänettömyyden perästä, tällä on mielestäni heistä kaikista jaloimmat kasvot. Antoine, Pont'in ja Saux'n herra, pyhän Jerusalemin Johanneksen ritarikunnan jäsen. Kuoli La Valettan linnoituksessa suuren piirityksen jälkeisenä vuonna — haavoistaan sanovat eräät, mutta ritarikunta sanoo: liiallisesta työstä ja rasituksista. Kristitty sotilas.

Se oli viimeinen kuva, ja katseltuaan sitä hetken aikaa, asetti kirkkoherra kynttilän takaisin kiiltävälle tammipöydälle, johon samoin kuin seinäin kiiltävän sileään laudoitukseenkin kaikki valonsäteet kokoontuivat, niin että ainoastaan kasvomme olivat selvästi valaistut ja ikäänkuin valokehän ympäröimät, mutta muu kaikki oli varjossa.

— Onhan se tunnettu asia, vastasin olkapäätä kohauttaen. — Mutta mistä syystä juuri nyt sen sanotte?

— Niin, vastasi hän epäröiden, sitä olen kyllä sanonut kaiken elämäni ajan, enkä nytkään tahdo sanoa muuta. Mutta — kansan asia on kansan. Jättäkää se kansalle itselleen.

— Ja sen sanotte te! puhkesin suuttuneena ja ihmeissäni sanomaan. — Te, joka satoja kertoja olette sanonut minulle, että kuulun kansalle, että aateli kuuluu kansalle, että Ranskassa löytyy ainoastaan kaksi valtaa - kuningas ja kansa.

— Se oli vain teoriian kannalta, sanoi hän. Mutta kun koetan sitä käytännöllisesti toteuttaa, niin minulta puuttuu rohkeutta. Se kai tulee siitä, että minullakin on hiukan aatelisverta suonissani ja tiedän mitä se tahtoo sanoa.

— Mutta minä en teitä ensinkään ymmärrä, sanoin melkein epätoivossa. Te, herra kirkkoherra, sekä kehoitatte että pidätätte minua. Kerroinhan vasta miten aateliskokouksessa puhuin kansan puolesta ja silloin hyväksyitte sen.

— Nyt sanon samat sanat, sanoi isä Benoit ja hänen jalot kasvonsa loistivat innostuksesta, se oli jalosti tehty. Taistelkaa kansan puolesta, herra kreivi, mutta tehkää se vertaistenne joukossa. Antakaa äänenne kuulua siellä missä saatte kokea ainoastaan vastusta ja vihamielisyyttä. Mutta jos se tapahtuu tahi jo on tapahtunut, että syttyy taistelu säätynne ja kansan välillä, jos kysytään tuleeko aatelismiehen olla vertaistensa puolella tahi antautua kansan käskyläiseksi, silloin — tässä rupesi isä Benoit'n ääni väräjämään, ja hänen lempeät kasvonsa muuttuivat huolestuneen näköisiksi — näkisin teidät mieluummin vertaistenne joukossa.

— Niin, keskeytti hän minua, surullisesti pudistaen päätään ja katsellen minua ystävällisillä silmillään, — tiedän kyllä, että logiikka on minua vastaan. Kansan asian, oikeuden, yhdenvertaisuuden, rehellisen asian täytyy olla hyvä asia. Ja sen, joka tätä asiaa edistää, täytyy tehdä oikein ja jalosti. Se on epäilemättä niin, herra kreivi, ja lisäksi tulee vielä se, että jos kansan annetaan yksin taistella asiansa puolesta, niin on väkivaltaisuuksien mahdollisuus vielä suurempi. Tämän kaiken tiedän vallan hyvin, vaan vaistomaisesti täytyy minun olla tätä tietoa noudattamatta.

— Mutta, muistutin minä, olettehan sanonut herra Mirabeau'ta suureksi mieheksi.

— Olen kyllä, vastasi isä Benoit kiinteästi katsellen minua ja yhä naputtaen pöytää sormillaan.

— Te päinvastoin ihailette heitä, te ihailette heitä, toistin itsepintaisesti.

— Sitä kyllä teenkin. Tiedän että olen heikko ja houkkio ja kenties jotakin vielä pahempaakin, kun minulla ei ole rohkeutta seurata vakuutustani. Minä ihailen noita mainittuja miehiä, ja he ovat mielestäni kunnioitettavia ja suuria, mutta olenpa kuullut heitä aivan toisinkin arvosteltavan ja, — vaikka se kyllä voi olla heikkoutta, mutta olenhan tuntenut teidät lapsuudesta saakka — en tahtoisi että teitä niin arvosteltaisiin. — Niitä on asioita, joita etäältä ihailemme, jatkoi hän hullunkurisesti vääntäen kasvojaan salatakseen hellyyttä, joka loisti hänen silmistään, joita emme kuitenkaan toivoisi huomaavamme niissä, joita rakastamme. Kun ventovieraalle syydetään herjauksia, niin se ei tunnu miltään, mutta kun ne koskevat ystävää, ovat ne kuolemaa pahemmat.

Hän vaikeni nähtävästi liikutettuna, ja istuimme molemmat hetkisen hiljaa. Mutta minä kun en tahtonut ilmaista, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat minuun tehneet, sanoin sentähden hiukan kärsimättömästi:

— Mutta aatelihan on hyljännyt minut! huudahdin. Sentähden että otin yhden ainoan askeleen, olen menettänyt kaikki. On kai silloin parasta että otan kaksi askelta ja voitan kaikki takaisin?

Aivan samaa olin itsekin ajatellut kotimatkalla, ja tunsin nyt että hänen sanansa syvästi sattuivat minuun. Yhtäkkiä näin edessäni sen kuvan, jota ne edustivat ja nyt ymmärsin myöskin minkätähden isä Benoit minun suhteeni niin kauvan oli epäröinyt. Jaloimmat tarkoitukset ja puhtain sydänkään eivät voisi minua muuksi muuttaa. Jos ponnistukseni onnistuisivat, nousisin kyllä korkealle — mutta seisoisin yksin, kansa, jonka hyväntekijä olin, epäilisi minua, ja aateli, josta olin luopunut, vihaisi ja kiroisi minua.

Tuollainen vastaisuuden kuva ehkä ei olisi muutamia peloittanut, ja toisia kai se olisi houkutellutkin. Mutta tämä päättämisen hetki osotti etten ollut mikään sankari. Vanhat ennakkoluulot olivat minulle synnynnäiset, satavuotisten etuoikeuksien synnyttämät traditsioonit heräsivät eloon minussa. Epäilyksen tunne, — joka kaiketi on kalvanut jokaista uudistajaa ja saanut rohkeimmatkin horjumaan — värisytti minua tällä hetkellä. Minä pelkäsin tuota tuntematonta kansaa. Korvissani kaikuivat taas ilohuudot Cahors'in torilla, se räikeä kiljunta, jolla herra de Gontaut'n sortumista tervehdittiin, ja minä peräydyin kuin se, joka seisoo syvyyden partaalla ja usvan hajotessa näkee edessään pohjattoman kuilun ja särmäkkäät kalliot, jotka häntä tuolla alhaalla odottavat.

Se oli kummallinen vastaisuuden kuva ja vaikka se oli vain hetkellinen ja heti hälveni, herättäen minut tietoisuuteen hiljaisesta huoneesta ja hyvästä kirkkoherrasta, joka oli niistävinään pitkiä kyntteliä, jäi siitä minulle kumminkin pysyväinen muisto. Isä Benoit'n mentyä, kun kaikki talossa oli hiljaista, astuskelin kauvan edestakaisin pähkinäpuupuistossa, väliin pysähtyen katsomaan rautaristikkoisen portin läpi ulos maantielle tahi vanhaa, harmajaa linnaa korkeine luisukattoineen ja torneineen.

Ja minä päätin tästä lähtien olla asiaan ryhtymättä. Tahdoin iloita kaikista uudistuksista ja omasta puolestani voimaini mukaan edistää niitä, mutta vertaisilleni en toista kertaa vastarintaa tekisi. Olihan minulla ollut rohkeutta lausua mielipiteeni. Ei kukaan voisi sanoa minun niitä salanneen, mutta tästä lähtein olin malttavaisesti odottava asiain kehkeytymistä.

Tallipihassa lauloi kukko ja etäältä kuului koiran haukunta yön hiljaisuudessa. Kun seisoin siinä tuikkivien tähtien valossa kuunnellen, näin myöskin St. Alais'n herjauksen sen oikeassa valossa ja se supistui todelliseen kokoonsa. Ajattelin Denise neitiä, morsianta, jonka olin kadottanut, ja tunsin jonkunlaista heikkoa ikävöimistä, melkeinpä surkuttelua. Mitä hän ajattelisi tästä äkillisestä muutoksesta, ja siitä että niin äkkiä kadotti sulhasensa. Herättäisikö se hänen uteliaisuuttaan, huvittaisiko se häntä? Tahi luulisiko hän lapsellisessa tietämättömyydessään, että se oli maailman tavallinen meno vain se, että sulhaset tulivat ja menivät ja että vastaanotot päättyivät kahakkaan?

Hymyilin itsekseni tyytyväisenä päätökseeni. Mutta jos silloin, kun seisoin kuunnellen haapojen huminaa ja niitä ääniä, joita kuului pimeästä maailmasta niiden takana, olisin tiennyt mitä siellä tapahtui, niin olisin ollut vieläkin tyytyväisempi. Sillä nyt oli keskiviikko heinäkuun 22 päivä, ja sinä yönä vapisi Pariisi vielä hirmuisten tapahtumien kauhusta. Silloin oli ensi kerran kuultu tuo kamala huuto: "Lyhtypaaluun!" ja nähty vanhaa valkeahapsista miestä ylös ripustettavan ja kidutettavan kunnes kuolema lopetti hänen tuskansa. Oli nähty miten kaupungin kuvernööri tallattiin ja revittiin kappaleiksi oman kaupunkinsa kaduilla julkisesti, keskellä päivää ja tuhansien ihmisten läsnäollessa. Kaikkea tätä oli nähty ja vielä paljon muuta, mikä sai uudistajain kasvot kalpenemaan ja kaikille ajatteleville ihmisille ilmaisi, että Lafayetten ja Baillyn, kaupunginhallituksen ja vaalikomitean takana kuohui ja kohisi etukaupunkien irtilasketut vallat.

Mitä muuta voi odottaakaan kuin että senlaiset väkivaltaisuudet vaan leveneisivät, kun ne jäivät rankaisematta. Viikon kuluessa olivat maakunnat seuranneet Pariisin esimerkkiä. Ja heinäkuun 21 päivänä oli Strassburg'in roistoväki ryöstänyt Hotel de Ville'n ja hävittänyt arkistot, ja samalla viikolla oli Bordeaux'n ja Caen'in vankilat valloitettu ja pantu maan tasalle. Rouen'issä, Reims'issä, Lyon'issa ja St. Malo'ssa oli levottomuuksia syntynyt, ja lähempänä Pariisia, Passy'ssa ja St. Germain'issä olivat asukkaat hirttäneet myllärit. Cahors'issa ja sen ympäristössä ei kuulunut mitään levottomuuksia ennen kuin eräitä päiviä myöhemmin saimme hämmästyttävän sanoman kuninkaan tulosta kapinalliseen Pariisiin ja heti sen jälkeen kapinasta heinäkuun 22 päivänä sekä Fouchon'in ja Bertier'n kuolemasta. Se oli isä Benoit, joka huolestuneena saattoi minulle nämä sanomat; astuskelimme kauan edes takaisin terassilla haastellen niistä. Luultavasti oli jo sitä ennen enemmän tahi vähemmän luotettavia huhuja tapahtumista saapunut kaupunkiin ja pelastaneet minut enemmästä harmista kääntäen ihmisten ajatukset toiseen suuntaan. Mutta nämä huhut eivät olleet saapuneet linnaan saakka, jossa minulta viikko kului synkässä levottomassa mielentilassa ja usein aamusella purin edellisenä iltana tekemäni päätökset. En ollut mitään kuullut ennenkuin kirkkoherra tuli luokseni — muistelen sen olleen aamusella heinäkuun 29 päivänä.

— Samaa mitä ennenkin, vastasi hän rauhallisesti, että se on nyt tapahtunut. Mitä hallitus voi tehdä kun siltä puuttuu rahaa ja sotilaita, kun väestö näkee nälkää ja ihmisten mielissä vain teoriiat ja abstraktiset käsitteet kiehuvat.

— Voihan se heretä hallitsemasta, vastasin pistävästi, mutta sitä se tietysti ei tahdo.

— Levoton aika seuraa välttämättömästi, sanoi kirkkoherra, mutta hänen äänensä kuului vähemmän luottavaiselta. — Lopulla on hallitus kumminkin aina saanut voiton. Enkä epäile ettei se nytkin sitä saisi.

— Niin, sanoi hän. Ja minä tunnustan, että toivoisin sen jo olevan ohitse. Mutta, herra kreivi, meidän pitää olla rohkeat, meidän täytyy luottaa kansaan, sen terveesen järkeen, sen itsensä hillitsemistaitoon ja maltillisuuteen —

— Mitä nyt, Gil? kysyin, samassa tehden kirkkoherralle anteeksi pyytävän liikkeen kun katkasin hänen puheensa. Gil oli nimittäin tullut ulos linnasta ja vartosi saada minua puhutella.

— No, pyydä heitä sitten tulemaan tänne ulos, vastasin, äänettömästi neuvoteltuani seuralaiseni kanssa. Mutta Doury? Maksoinhan minä laskuni hänelle. En ymmärrä mitä hän minusta tahtoo?

— Senhän saamme nähdä, vastasi isä Benoit, joka alinomaa katseli ovea. Tässä he jo tulevatkin. Hm, herra kreivi, jatkoi hän matalammalla äänellä, alkaapa luottamukseni hiukan horjua.

Luultavasti hän arvasi asian jotenkin paikalleen, mutta minä puolestani en tiennyt mitä uskoisin. Ravintoloitsija, joka oli kohtelias, mielittelevä mies, ja josta, vaikka olin tuntenut häntä jo monta vuotta, harvoin olin nähnyt muuta kuin kaarevan päälaen, lähestyi nyt kummallisen arvokkaan ja alamaisen näköisenä, hän vuoroin oikasihe mahtavasti, vuoroin notkisti selkäänsä nöyrän ja neuvottoman näköisenä.

Hänen pukunsa oli yhtä kummallinen kuin käytöksensäkin, sillä hän oli vaihtanut tavallisen mustasta verasta tehdyn porvarillisen pukunsa siniseen, jossa oli kullatut napit ja heleän keltaiseen liiviin, ja kädessä oli hänellä kultanuppuinen sauva. Mutta suurinta huomiota herätti kaksi valkosesta, punaisesta ja sinisestä tehtyä nauhakokardia rinnalla ja hatussa.

Hänen seuralaisensa, joka astui parin askeleen päässä jäljessä oli hänen täydellinen vastakohtansa — pitkä ja iso kuin jättiläinen, kasvot karkeat ja päivettyneet. Hänelläkin oli samanlainen kummallinen puku, mutta huolimatta nauhoista ja seurasta oli hän kumminkin Buton, Saux'n seppä. Hän punastui kun katseemme yhtyivät, ja koetti piiloittautua Doury'n lihavan selän taakse.

— Hyvää huomenta, Doury, aloin minä. Minua nauratti miehen kömpelösti kohtelias käytös, mutta kirkkoherran vakavat kasvot pidättivät minua. — Millä asialla olette? lisäsin. — Ja millä voin olla teille avulias?

— Luvallanne, herra kreivi, alkoi Doury, vaan vaikeni ja oikasihe — sillä tottumus oli koukistanut hänen selkänsä — ja lisäsi sitten: yleiset asiat, herra. Ja kunnia saada neuvotella kanssanne.

— Neuvotella kanssani, ja vieläpä yleisistä asioista! huudahdin hämmästyneenä.

— Aivan oikein, herra, sanoi hän. Suuria muutoksia on tapahtunut, ja olemme suuresti neuvon tarpeessa —

— Ettei minun tule hämmästyä sitä, että herra Doury tulee sitä täältä minulta etsimään?

Nyt en enää koettanut nauruani ja ylenkatsettani salata, vain kohautin olkapäitäni ja katsoin kysyvästi kirkkoherraan.

— No, sanoin, mistä on kysymys? Oletteko myönyt huonoa viiniä? Eli tahdotteko, että kansalliskokous antaisi määräyksiä ruokalajien vähentämisestä. Tahi —

— Herra, vastasi hän koettaen näyttää arvokkaalta, — nyt ei ole aika leikkiä laskea. Nykyisellä murrosajalla ovat yhtä hyvin ravintoloitsijain kuin luvallanne sanoen aatelinkin edut vaarassa, ja kun ne, joitten tulisi olla heillä johtajina, ovat jättäneet heidät —

— Herra kreivi tajuaa kyllä että tarkoitan kansaa, sanoi hän kankeasti. — Sanon vieläkin että sen luonnolliset johtajat ovat sen jättäneet —

— Että he ovat lähteneet Ranskasta? Että kuningassuvun prinssit salaa ovat lähteneet Ranskasta kolme päivää Bastiljin valloituksen jälkeen ja että —

— Niin, sitä juuri tahdottaisiin tietää, herra kreivi, vastasi hän röyhkeästi. — Eräät sanovat että he lähdöllään tahtoivat rangaista Pariisia; toiset taas että he siten tahtoivat osoittaa tyytymättömyyttään hänen majesteettinsa kuninkaan armollisesta yleisestä armahtamisjulistuksesta, joka sinä päivänä julistettiin. Toiset taas sanovat, että he ovat lähteneet pelosta, että joutuisivat Foulon'in kohtalon alaisiksi —

— Houkkio, huusin minä tuimasti katsoen häneen, sillä tämä oli jo liikaa, houraattehan te! Palatkaa ruokainne luo. Mitä te tiedätte valtiollisista asioista? Jos isänisäni aikana näin olisitte puhunut kuninkaallisista prinsseistä, lisäsin harmistuneena, niin olisitte saanut syödä vettä leipää kuusi kuukautta ja olisitte kiittänyt Jumalaa jos raipoista pääsitte.

Ravintoloitsija ikäänkuin pieneni vihaisten katseitteni edessä, ja unhoittaen tehtävänsä änkytti hän anteeksipyynnön. Hän ei tarkoittanut loukata sanoi hän. Arvelin oikein läksyttää häntä, kun Buton ihmeekseni rupesi puolustamaan häntä.

— Mutta onhan siitä jo kulunut kolmekymmentä vuotta, virkkoi hän äreästi.

— Kuuleppas, lurjus, puhkesin sanomaan melkein tyrmistyneenä hämmästyksestä, — mitä asiaa sinulla oli tänne?

— Mutta, hyvä Jumala, kiivastelin tuijottaen häneen epäillen, — jos se on totta, niin miksi ette ottanut mukaanne myöskin kartanokoiraa ja vuokraaja Jeans'in pässiä ja kätilön kissaa ja herra Doury'n paistinkääntäjää ja —

— Ehkä olisi parempi että kuuntelisitte mitä heillä on sanottavaa, sanoi hän lempeästi. — Sitten, herra kreivi.

Nyökäytin jurosti päätäni. Mitä sitten tahdotte? sanoin. — Kysykää kysyttävänne.

— Kuvernööri on paennut, vastasi Doury, joka alkoi saada takaisin arvokkaisuutensa, — olemme saaneet neuvoja Pariisista, ja muutoin, seurataksemme tämän kaupungin jaloa esimerkkiä, valitsemme parhaallaan valiokuntaa, jonka tulee hoitaa maakunnan asioita. Ja valiokunnan edustajina olemme me, minä ja ystäväni tässä, tulleet luoksenne, herra.

— Mitä? huusin, voimatta enää hillitä itseäni. — Mitä tuolla on tekemistä valiokunnan kanssa tahi maakunnan asiain kanssa?

Näin sanoen osoitin ivallisesti Buton'ia, jonka päivettyneet kasvot kävivät punaisiksi; hän liikutteli levottomasti suuria jalkojaan kumminkaan mitään sanomatta.

— Hän on valiokunnan jäsen, vastasi ravintoloitsija tyytymättömästi silmäillen virkaveljeään. — Herra kreivi kyllä käsittää, että valiokunnan ollakseen miten mahdollista täydellisen, täytyy käsittää edustajia kaikista säädyistä.

— Juuri siitä syystä olemme tänne tulleetkin, vastasi hän ujosti. — Olemme sanalla sanoen tulleet kysymään, suvaitsetteko että teidät valitaan jäseneksi ja ei vaan jäseneksi mutta —

Olihan tämä nyt juuri sitä, mitä olin aavistanut. Se oli tullut aivan yhtäkkiä, mutta pääasiassa se vaan oli todellisuudeksi muuttunut uneni. Kuuluihan se kauniilta, että tulla valituksi kansan edustajaksi, mutta että se tapahtui ravintoloitsija Doury'n kautta ja seppä Buton'in läsnäollessa, se oli minulle sangen vastenmielistä. Sen ei olisi pitänyt hämmästyttää minua, sillä täytyihän senlaista tapahtua maassa, jonka kuningas levollisesti katseli miten hänen linnoistaan toinen toisensa perästä valloitettiin ja miten hänen palvelijoitaan murhattiin, ja joka päälle päätteeksi vielä armahti kapinannostajia; olihan maaherra murhattu pääkaupungin kaduilla, olivathan kuningassuvun prinssit karanneet, mylläreitä hirtettiin, kuuluivathan levottomuudet ja kahakat kaikissa maakunnissa jokapäiväisiin tapahtumiin. Kaikkeen tähän nähden ehdotus ei ollut mitään niin ihmeellistä. Ja kun nyt jälestäpäin sitä ajattelen, niin ei se minustakaan enää mitään ihmeellistä ole. Olen nähnyt Doyry'n kaltaisten miesten tähtien ja kullan peittämänä seisovan lähellä valtaistuinta, olen nähnyt sepän, joka oli pajassa syntynyt, ruokailevan keisarien kera. Mutta tänä heinäkuun aamuna Saux'n terassilla tuntui tuo ehdotus minusta hullunkuriselta pilapuheelta, rohkeimmalta herjaukselta.

— Paljon kiitoksia, herra, sanoin vihdoin tointuen hämmästyksestäni. — Jos teitä oikein ymmärrän, niin on tarkoituksenne pyytää minua valiokunnan jäseneksi yhdessä tuon miehen kanssa? sanoin osoittaen Buton'ia. — Yhdessä talonpojan kanssa, joka on kartanossani syntynyt, ja joka vielä eilen kuului hallitukseni alle? Yhdessä tuon orjan kanssa, jonka esi-isäni ovat vapauttaneet? Yhdessä työntekijän kanssa, joka elää siitä palkasta, jonka minä hänelle annan?

Doury katsahti virkaveljeensä. — Niin herra kreivi, sanoi hän ryäisten, — ollakseen täydellisen täytyy valiokunnan edustaa kaikkia kansanluokkia.

— Valiokunnan! huudahdin voimatta enää hillitä ylenkatsettani. — Onhan se ihka uusi valtiolaitos Ranskassa se. Ja mikä on tämän täydellisen valiokunnan tehtävä?

— Maaherra on paennut, sanoi hän, — eikä kansa enää luota maistraatin jäseniin. Sitä paitsi huhutaan rosvoista ja kansalle pitää hankkia eloja. Kaikesta tästä tulee valiokunnan pitää huolta. Sen täytyy keksiä keinoja rauhan ylläpitämiseksi, sen tulee hankkia kaupungille ruokavaroja, maksaa sotamiehet ja aprikoida mitä tulevaisuudessa tulee tehdä. — Sitä paitsi, herra kreivi, jatkoi hän, — tulee se olemaan yhteydessä Pariisin kanssa ja —

— Sanalla sanoen, vastasin rauhallisesti, — se tulee hallitsemaan.
Totta kai kuningas sitten on luopunut hallituksesta.

— Jumala sen toki estäköön, sanoi hän surkeasti. — Valiokunta tekee tietysti kaikki hänen majesteettinsa nimessä.

Ravintoloitsija tuijotti minuun hämmästyneenä ja kauhistuneena ja mutisi jotakin kansasta.

— Vai niin, sanoin — se on siis kansa, joka kutsuu minua hallitsemaan? Ja yhdessä ravintoloitsijan ja talonpojan kanssa? Kai siellä tulee olemaan muitakin ravintoloitsijoita ja talonpoikia? Ja hallitsemaan? Anastamaan vallan hänen majesteetiltaan, lahjomaan hänen virkakuntaansa. Sanalla sanoen, hyvä ystävä Doury, jatkoin kohteliaasti, — kavaltamaan. Kavaltamaan, ymmärrättekö?

Nähtävästi ravintoloitsija ymmärsi, sillä hän pyyhki vapisevalla kädellä otsaansa ja tuijotti minuun surkeasti, saamatta sanaa suustaan. Taas vastasi seppä hänen puolestaan.

— Herra, mutisi hän, pyyhkäisten partaansa suurella, päivettyneellä kädellään.

— Älkää toki, Buton, keskeytin kohteliaasti. — Ollaksenne hallituksen jäsen olette aivan liiaksi kohtelias.

— Olette unhoittanut yhden asian, joka myöskin kuuluu valiokunnan tehtäviin, sanoi seppä käheällä äänellä, välttäen katsettani kuin arka ja itsepäinen koira.

Tuijotin häneen harmistuneena ja ihmeissäni, tämä kun oli aivan uusi puoli asiasta.

— Alanpa ymmärtää, heidän Buton'eiltaan siis. Aiotte ehkä polttaa meidät vuoteissamme?

— Paljon kiitoksia, Buton, sanoin. — Sekö siis on kiitoksenne talven elatuksesta. Onhan hyvän tekeminen todellakin kiitollista työtä tässä matoisessa maailmassa!

Sepän päivettyneet kasvot punastuivat ja äkkiä katsoi hän minua ensi kerran silmiin.

— Niin, herra, vastasi hän. — Te tiedätte että kuolisin edestänne, yhtä varmasti kuin jos kaularauta jo olisi kaulassani. Että ensin saisivat minut polttaa ennenkuin saisivat Sauxin sytyttää tuleen. Tiedätte että kuolemaani asti olen teidän armonne palvelija. Mutta, herra, pitkitti hän matalammalla äänellä ja arvokkaan vakavasti, niin että se hänen kaltaisensa miehen suusta hämmästytti, — on olemassa väärinkäytöksiä, joitten täytyy loppua. On olemassa hirmuvaltioita, joitten täytyy hävitä. Miehet, vaimot ja lapset näkevät nälkää, ja sen täytyy loppua. Köyhiä poljetaan, herra, — ei kyllä täällä, mutta kaikkialla muualla — ja senkin täytyy loppua. Köyhät maksavat veroa ja rikkaat ovat vapaat, köyhät teitä ylläpitävät, rikkaat käyttävät niitä; köyhillä ei ole suolojakaan mutta kuningas syö kultaa. Kaiken tämän täytyy loppua — hyvällä jos herrat niin haluavat — mutta loppua sen täytyy, herra — joskin meidän pitäisi linnoja polttaa, lisäsi hän jyrkästi.

Sepän odottamaton kaunopuheliaisuus ja se luottamus, joka hänen sanoissaan ilmeni, sekä senlaisten ajatusten ja tunteiden äkillinen ilmaiseminen, joita en luullut kenessäkään talonpojassa piilevän, saivat minun niin ällistymään, etten vähään aikaan saanut sanaa suustani.

— Kyllähän herra kreivi nyt jo huomaa senlaisen valiokunnan tarpeellisuuden. Kuninkaan rauhaa tulee säilyttää.

— Minä huomaan, vastasin tuimasti, että hurjat roistot, jotka olisivat omiaan jalkapuuhun pantaviksi, käyvät irrallaan. Valiokunta? Antakaa kuninkaan virkamiesten pitää huolta kuninkaan rauhasta! Oikea koneisto —

Nämä sanat lausui Doury, vaan seuraavassa silmänräpäyksessä vapisi hän rohkeuttaan.

— Antakaa sille sitten aikaa korjautua! ärjäsin minä. Hyvä Jumala, että joukko ravintolakokkeja ja alhaisia talonpoikia kävelevät ympäri maata kapinaan kehoittamassa — ja tulevat minuakin siihen kehoittamaan! Poistukaa — minä en tahdo olla missään tekemisissä valiokuntanne kanssa! Menkää, sanon minä!

— Mutta — pitkitti hän ykspäisesti, surullinen ilme kalpeissa kasvoissaan,—pitäisihän teillä, herra kreivi, sentään olla hiukan kärsivällisyyttä, sillä jos joku aatelista — ja te etupäässä — tahtoisi olla mukanamme, niin —.

— Niin saisivat hirttää jonkun Douryn sijasta, keskeytin häntä. — Niin olisi olemassa joku, jonka taakse hän ja te muut voisitte piiloutua. Mutta minä en halua olla narrinanne.

— Onhan aateli muissa maakunnissa ollut puolellamme, vastasi Doury, jonka pettymys yhä enemmän ilmeni, — herra de Liancourt ja hra de Rochefoucauld eivät ole ylenkatsoneet —

— Mutta minä kumminkin ylenkatson sitä! vastasin. — Ja mikä on vielä enemmän, minä sanon sen teille nyt ja pyydän teidän panemaan se mieleenne, että itse saatte työstänne vastata, siitä työstä, jota nyt aloitatte. Olenhan sanonut teille että se on kavallusta. Se on kavallusta, enkä minä tahdo siihen osallinen olla. Ja nyt voitte mennä!

— Ennen aamua loistaa taivas punaiselta. Edesvastaus on teidän, herra, vastasi hän.

Yritin lyömään häntä kepilläni, mutta hän väisti lyöntiä jonkunmoisella arvokkaisuudella ja kääntyi lähtemään. Doury, jonka kalpeat kasvot huonosti soveltuivat hänen koreaan pukuunsa, seurasi häntä. Seisoin hetkisen katsellen heidän jälkeensä, sitten käännyin kirkkoherraan kuullakseni mitä hänellä olisi sanottavaa.

Mutta isä Benoit oli kadonnut. Hän oli kiiruhtanut linnan läpi tavatakseen heitä portilla ja luultavasti estääkseen heitä tuumiaan toteuttamasta. Kävelin edestakaisin terassilla häntä odotellen. Nyt näin hänen ilmestyvän nurkan takaa; hän piteli kädessään hattua, Ja kun juuri oli keskipäivän aika ei hänen pitkä, laiha vartalonsa luonut juuri mitään varjoa. Huomasin hänen liikuttavan huuliaan ikäänkuin itsekseen puhellen, mutta kun huusin häntä katsahti hän ylös iloisesti hymyillen.

— Niin, vastasi hän kysymykseeni, — menin linnan läpi seisauttaakseni heitä.

— Se kai oli turha vaiva, sanoin. Miehet, jotka ovat kyllin hulluja uskomaan voivansa korvata hänen majesteettinsa hallitusta valiokunnalla, joka on kokoonpantu kokeista ja sepistä —

— Minkätähden, vastasi hän rauhallisesti. — Olenhan aina ennustanut tämän päivän tuloa. Onhan Rousseau saarnannut siitä "Contrat social'issa" ja Baumarchaise "Figaro'ssa" ja jokainen järkeisoppinut sitäpaitsi, joka edelliseen viittaa ja jok'ainoa hieno nainen, joka jälkimäiselle käsiään taputtaa. Niin, se on tullut nyt. Ja minä olen kehoittanut teitä, herra kreivi, pysymään säätynne puolella. Mutta minä, joka olen köyhä mies, minä pysyn säädyssäni ja rupean jäseneksi valiokuntaan, jonka perustaminen teidän mielestänne on hulluutta. — Mutta, jatkoi hän lämpimämmästi ja ikäänkuin vakuuttaakseen itseään — — onhan joku hallituksen muoto parempi kuin ei mikään? Ajatelkaa, herra, että entinen koneisto on särkynyt. Maaherra on paennut, kansa ei tottele virkamiehiä, sotaväki on kansan puolella. Oikeudenpalvelijat ja rangaistuksen toimeenpanijat ovat Jumala ties missä.

— Ruveta johtamaan ja hallitsemaan? keskeytti hän minua. — Mutta kenen avulla? Ehkä eräiden palvelijain ja metsänvahtien — kansaa vastaan, senlaista kansankokousta vastaan, jonka näitte kokoutuneena Cahors'in torilla? Se on vallan mahdotonta, herra!

— Niinpä tarvitaankin vankkaa horjumatonta tukea, joka ei ole tästä maailmasta, vastasi kirkkoherra hartaasti nostaen hattuaan ja vaipuen ajatuksiin, Hetken kuluttua virkkoi hän: — Asian laita on nyt kuitenkin näin. Kuulin Doury'ltä että aateli parhaallaan kokoutuu Cahorsiin luultavasti teidän ehdotuksenne mukaan kansaa kukistamaan. Mutta se on tietysti turha koetus ja siitä voi seurata jotakin pahempaakin, sillä se voi johtaa juuri niihin väkivaltaisuuksiin, joita he tahtovat estää.

— Ei, vaan maalla. Buton ei puhunut suotta. Hän itse on hyvä ja kunnon mies, mutta hän tuntee paljon senlaisia, jotka eivät sitä ole. Ja Quercy'ssä on paljon yksinäisiä linnoja ja hienoja naisia, joita eivät karkeat kädet koskaan ole liikuttaneet ja — ja lapsia.

— Mutta, hyvä Jumala, huudahdin kauhistuneena, — pelkäättekö sitten "jaquerien" kauhun aikojen uudistumista?

— Jumala tietää, vastasi hän juhlallisesti. — Isät ovat syöneet happamia viinirypäleitä, niin että lasten hampaat ovat turmeltuneet. Onhan Versailles'ssa niin monena vuonna kiskottu talonpojilta kaikki luihin ja ytimiin asti — niin että sen kerran saavat maksaa omalla nahkallaan. Sen estäköön kuitenkin armollinen Jumala. Mutta jos se hetki milloinkaan tulee — niin se on nyt tullut.

Kirkkoherran mentyä olin kuumeentapaisesti kiihoitetussa tilassa. Hänen sanansa olivat minussa eleille herättäneet vakaisia mietteitä. Mitä kaikkea voikaan tapahtua minun täällä toimettomana ollessa? Ja tyydyttääkseni uutisia ikävöivää mieltäni nousin hevosen selkään ja ratsastin Cahors'iin päin vievää tietä. Päivä oli kuuma eikä aika suinkaan ollut ratsastukselle sopiva, mutta liikkuminen teki minulle kuitenkin hyvää. Aloin tointua siitä ajatusten kuohusta, jonka kirkkoherran pelko ja Butonin varoitukset olivat minussa herättäneet. Hetken aikaa olin heidän silmillään asioita katsellut, olin antautunut heidän mielikuvituksensa johdettavaksi, ja ajatus että joukko postiljooneja, ravintoloitsijoita ja talonpoikia hallitseisi Ranskaa tuntui minusta nyt kun rauhassa sain asiaa ajatella vielä hullunkurisemmalta. Vähää ennen sekään ei ollut minusta mikään mahdottomuus että aateli säikähtyneitten jänisten tavalla pakenisi talonpoikia.

Tarkemman harkinnan perästä alkoivat asiat näyttäytyä luonnollisessa valossaan, ja nimitin itseäni houkkioksi, kun olin voinut antaa kahden innottelijan vetää itseäni nenästä. "Jaquerien" uudistuminen! Olihan enemmän kuin kolme vuosisataa jo kulunut siitä kauhun ajasta. Eihän kutkaan muut kuin lapset yöllisissä unissaan tahi joku romantillinen nuori tyttö vuorilinnassaan voisi haaveksia moisia mahdollisuuksia. Olinhan tosin ratsastaissani St. Alais'n ohi, joka sijaitsee hiukan syrjässä tieltä, kylän edustalla nähnyt joukon ihmisiä, jotka olivat synkän ja uhkaavan näköisiä ja hehkuvin poskin ja silmät säihkyvinä rypistetyn otsan alla nähtävästi odottivat — Jumala ties mitä. Mutta minä olin ennenkin nähnyt samanlaisia kansankokouksia huonoina aikoina, kun elot loppuivat tahi kun epäilys arentilaisten väkivaltaisuuksista pakoitti kansan lähtemään työstään ristissä käsin seisomaan. Mutta näistä kapinanyrityksistä ei ollut milloinkaan mitään seurauksia, paitsi kenties eräitä hirttämisrangaistuksia. Minkätähden siis nyt uskoisin sen paremmin onnistuvan ja pelkäsin että joku tulenkipinä Pariisista täälläkin tulen sytyttäisi?

Entinen rauhallisuuteni oli melkein palannut takaisin ja nauroin herkkäuskoisuuttani. Kirkkoherra oli antautunut pelkonsa valtaan ja Buton'in tietämättömyys ja herkkäuskoisuus olivat lopullisen vaikutuksen tehneet. Mikä oli sen hullumpaa kuin se otaksuminen, että Ranska, joka oli etevin, konservatiivisin ja sivistynein valtio Euroopassa, ja jossa parin vuosisadan kuluessa ei kukaan ollut uskaltanut tehdä vastarintaa kuningasvaltaa vastaan, nyt silmänräpäyksessä muuttuisi hurjain vallattomuuksien tantereeksi!

Tähän saakka olin päässyt mietteissäni, kun niitä äkkiä häiritsi kuomuvaunujen tulo edessäni olevan harjun yli. Parin minuutin ajan kuvastuivat kömpelöt vaunut selvästi taivaan rantaa vastaan, — näin selvästi ajajan, joka istui korkealla istuimellaan ja kaksi lakeijaa, jotka seisoivat vaunun takana. Sitten vaunut alkoivat hiljalleen vieriä alas minua kohti. Lakeijat hyppäsivät alas kiinnittämään pyöriä, raskaat vaunut pyörivät naristen alaspäin promsseilta pidätettyinä ja hevoset liikuttivat levottomasti päätään. Puolen penikulman verran kulkee tie suoraan alaspäin, sen varsilla kasvaa molemmin puolin korkeat haavat ja läpi selkeän kesäisen ilman kuuli selvästi rattaitten ratinan ja valjaiden kolinan.

Vihdoin eroitin niiden olevan rouva de St. Alais'n vaunut, ja minua halutti suuresti kääntyä takaisin etten kohtaisi niitä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä tuli ylpeys minulle avuksi; kannustin hevoseni ja ratsastin niitä vastaan.

Tapausten perästä Cahors'issa en ollut tavannut juuri ketään ihmistä paitsi isä Benoit'ta, ja veri syöksi kasvoihini ajatellessani odottavaa kohtausta. Siitä syystä minusta tuntui että vaunut lähestyivät erinomaisen hitaasti, mutta vihdoin ne kuitenkin olivat minun kohdallani, ratsastin hevosien ohitse, otin hatun päästäni ja katsoin sisälle vaunuihin, peljäten näkeväni rouva de St. Alais'n ja toivoen näkeväni Louis'ta mutta kaikessa tapauksessa päätin tervehtiä. Sen ainakin vaati kohteliaisuus.

Mutta kunniasijalla istuikin pieni, hento olento. Minut nähdessään lensivät hänen kalpeat, ihmettelevät kasvonsa tulipunaisiksi, silmät ammottivat seljällään pelvosta ja huulet vapisivat liikutuksesta. Se oli neiti de St. Alais.

Jos sekuntiakaan ennemmin olisin tiennyt hänen istuvan yksin vaunuissa, olisin sanan sanomatta ratsastanut ohi, joka varmaan olisi ollut viisaimmin tehty sen perästä mitä oli tapahtunut. Viimeisenähän toki minun piti tunkeilla hänen läheisyyteensä. Mutta ajaja, joka luultavasti salaa nauroi kohtausta — sillä se tapa millä rouva de St. Alais oli minua kohdellut, oli luultavasti koko talonväellä puheaineena — pysäytti hevoset, ja vaistomaisesti minäkin pidätin hevostani. Ja siten tapahtui että me, ennenkuin ennätin huomatakaan, että hän oli yksin lukuunottamatta kahta kamarineitsyttä, jotka istuivat selin hevoseen, tuijotimme toisiimme kuin hullut.

Minulla ei olisi ollut oikeutta sanoa sen enempää ja minun velvollisuuteni olisi ollut ratsastaa eteenpäin, mutta joku salaperäinen voima pakoitti minut sanomaan:

Hänen huulensa liikkuivat mutta hän ei saanut sanaakaan sanotuksi. Ikään kuin lumottuna hän tuijotti minuun. Mutta vanhempi kamarineitsyistä vastasi hänen puolestaan iloisesti:

Nyt ainakin olisi ollut aika lähteä, mutta tuon nuoren tytön näkeminen, joka istui siinä äänetönnä ja punastuen ja ajatus että hän yksin ja suojatta tulisi St, Alais'iin, jossa muistin nähneeni nuo uhkaavat kasvot, vaikutti sen, että pysähdyin ja vihdoin sanoin mitä ajattelin.

— Neiti, puhkesin sanomaan, välittämättä hänen seuralaisistaan, — jos huolitte minun neuvostani, niin käännytte takaisin.

Toinen kamarineitsyistä mutisi: — Kunniani kautta! ja toinen heitti nenäkkäästi päätään taaksepäin ja kysyi — Minkätähden? Mutta nyt neitikin sai takaisin puhelahjansa.

— Minkätähden, herra? kysyi hän kirkkaalla miellyttävällä äänellään, ja hänen silmissään kuvastui hämmästys, joka hetkeksi voitti hänen ujoutensa.

— Sentähden, vastasin vastahakoisesti, kun jo kaduin että olin ruvennut puheisille, — että yleinen tila maassa on senlainen — tarkoitan ettei rouva markiisitar luultavasti ymmärrä että — että —

— Minun olisi ehkä pitänyt sanoa sen seutuvilla, vastasin neuvottomasti. — Ja — ja, sanalla sanoen, minun arveluni mukaan olisi parasta, että neiti kääntyisi takaisin —

— Ja seuraisi hra kreiviä kenties? virkahti toinen kamarineitsyistä pilkallisesti nauraen.

Neiti katsahti tuota uhkarohkeaa leimuavin silmin, niin että oikein hämmästyin. Ja sanoi sitten väräjävällä äänellä:

— Aja eteenpäin! sanoi hän uudestaan äänellä, joka ei sietänyt vastaansanomista vaikka se vielä olikin kirkas ja vieno. Se kamarineitsyistä, joka ei ollut nenäkäs — toinen oli jotenkin nolon näköinen — kertoi käskyn, vaunut lähtivät liikkeelle, ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin yksin tiellä hattu kädessä tuijottaen nolona vaunujen perään.

Muistan vielä aivan selvästi suoran tien korkeine puuriveineen, hitaasti poisvierivät vaunut ja lakeijain vahingoniloiset kasvot, kun ne pölyn läpi kääntyivät minua katsomaan. Muististani on monta tärkeämpää ja merkillisempää kuvaa hälvennyt, vain tuo kuva on säilynyt niin erinomaisen selvänä ja kirkkaana.

Vereni kiehui, olin suutuksissa itseeni ja täysin tietoinen siitä, että olin käyttäytynyt sopimattomasti ja hyvin ansainnut saamani nenästyksen. Mutta kaikkeen tähän sekaantui aivan uusi tunne. Neitosen kasvot ja hänen vuoroin ihmettelevä ja ylenkatseellinen katseensa olivat alinomaa silmissäni. Ratsastaissani eteenpäin ajattelin yksinomaan häntä, enkä Doury'tä tahi Buton'ia, en valiokuntaa tahi kirkkoherraa, en kuumuutta tahi pölyistä maantietä. Unhotin kaiken muun paitsi talonpoikaiskapinan mahdollisuutta. Yhtäkkiä se näytti aivan uudelta ja kamalalta ja se tuntui sekä mahdolliselta että uhkaavaltakin. Nuo lapselliset kasvot olivat Buton'in varoituksille antaneet senlaisen todellisuuden, jota eivät kaikki kirkkoherran viittaukset olleet voineet niille antaa.

Tämä ajatus kiusasi minua niin, että minä, päästäkseni siitä, kannustin hevostani ja ratsastin eteenpäin Gil'en ja André'n seuraamana, jotka epäilemättä ihmettelivät etten palannut takaisin. Sepän sanain vaikuttamat kamalat näyt täyttivät ajatukseni niin, etten huomannut ajan kulkua; kun vihdoin niistä heräsin, olin jo puolitiessä Cahors'iin, joka on puolentoista peninkulman päässä Saux'sta. Silloin pysäytin hevoseni keskelle tietä epätietoisena mitä tekisin. Jos ratsastaisin eteenpäin, olisin tunnin kuluessa rouva de St. Alais'n portilla, ja silloin en tarvitseisi mitään katua. Mutta toisekseen tarvitseisin saman verran aikaa ollakseni turvassa kotonani.

Mitä nyt valitseisin? Se oli päättävä hetki, vaikk'en sitä silloin tiennyt. Neidin suloiset kasvot, hänen kauneutensa, viattomuutensa ja avuton tilansa ikäänkuin vetosivat parempaan itseeni ja houkuttelivat minua Cahors'iin — varoittamaan. Toisaalta taas ylpeyteni houkutteli minua kääntymään takaisin välttääkseni senlaista vastaanottaa, jota syystä odotin.

Lopulta ratsastin kumminkin eteenpäin; ja vähemmässä kuin tunnissa olin ehtinyt Valandré-sillalle.

En kumminkaan tehnyt päätöstäni ilman epäilystä enkä jatkanut matkaani ilman levottomuutta. Elävästi muistin rouva de St. Alais'n ivalliset sanat ja herjaavat syytökset, niin että ylpeys monta kertaa oli pakoittaa minut palaamaan. Mutta aina minua estivät nuo tylyt kasvot ja julmat silmät, jotka olin nähnyt St. Alais'n kylän edustalla, muistin miten vihattu Gargouf, St. Alais'n vouti oli kaikilta alustalaisilta; mieleni kuvaili kaikkia hirmunäkyjä, jotka voivat tapahtua ennenkuin apua ehti saapua, ja se esti minua palaamasta.

Mutta yhtäkaikki olin niin kiintynyt ajattelemaan vastenmielistä ja ivallista vastaanottoa, etten aluksi huomannut Cahors'in kaduilla vallitsevaa hälinää ja levottomuutta. Kaikkialla oli ihmisryhmiä, jotka innokkaasti keskustelivat, ja parissa paikassa oli eräitä miehiä noussut tuoleille — joka oli minulle jotakin aivan uutta — ja puhuivat kansalle. Eräät puodit olivat suljetut, toisia sotamiehet vartioivat ja kaikki leipuripuodit olivat tarkkaan vartioidut. Monella oli kädessä sanomalehtiä ja lentokirjoja ja ne puhuivat äänekkäämmin kuin muut. Muutamin paikoin huomattiin minun tuloni, mutta se huomio oli hyvin epäilyttävää laatua; eräät kunnioittavasti tervehtivät minua, mutta useimmat tuijottivat minuun äänetönnä. Kysyivätpä muutamat sivumennen uutisiakin minulta, vaan kun en mitään tiennyt, nolostuivat he. Parissa paikassa kansa vihelsi ja huusi minulle.

Se suuresti suututti minua, mutta eräs ihmeteltävä seikka saattoi minun kohta unhoittamaan sen. Siinä ratsastaissani kuulin jonkun huutavan minua nimeltä, kääntyessäni näin herra de Gontaut'n kiiruhtavan jälessäni niin pian kuin hänen arvokkaisuutensa ja huonot jalkansa sallivat. Tavallisuuden mukaan hän nojautui palvelijansa käsivarteen, toisessa kädessä piteli hän nuuskarasiaa ja keppiä; kaksi voimakasta lakeijaa seurasi häntä. Minulla ei ollut syytä luulla hänen välittävän tekemästäni palveluksesta tahi luulla häntä kiitollisemmaksi kuin viimein tavatessamme; sitä suurempi oli hämmästykseni, kun hän tuli luokseni vanhat, ryppyiset kasvot mitä miellyttävimmässä hymyssä.

— Eipä kaukaisin aikoin ole minulle mitään niin hauskaa tapahtunut, kuin tämä kohtaus, herra kreivi, sanoi hän tervehtien minua miellyttävän ystävällisesti. — Kunniani kautta, herra kreivi, te olette vienyt voiton meiltä kaikilta! Mikä vastaanotto teitä odottaa! Tunnette kai tuon lauseen, jatkoi hän käheällä naurulla, — taivaassa on suurempi ilo yhdestä syntisestä, joka itsensä parantaa, kuin — haa, haa, haa! No niin, emme saa kadehtia teitä. Te olette läksyttänyt heitä, ja me olemme taas yhdistetyt.

— Mutta, herra parooni, huudahdin aivan hämilläni, hänen pyynnöstään laskettuani hevoseni astumaan, ja hänen siinä rinnalla liikatessa, — enhän ensinkään ymmärrä teitä!

— Ahaa, ette kai luullut että me niin pian saisimme asiasta tiedon, sanoi hän salaperäisesti nyökäyttäen harmajaa päätään. — Mutta voin vakuuttaa teille, että meillä on varmat tiedot. Sota on alkanut, eikä vakoomista ole laimiinlyöty. Meiltä jäävät harvat asiat huomaamatta ja kohta nuo katalat opetamme. Totta puhuen niin se oli tuo kirottu Doury lurjus, joka asiasta kertoi. Olen kuullut että te olette puhunut heille katkeraa totuutta. Valiokunta, aina toimessa oleva valiokunta — ne häpeemättömät lurjukset! Ja aivan meidän nenämme edessä! Mutta kuulin teidän, herra kreivi, antaneen heille oivallisen läksyn. Jos heihin olisitte yhtynyt, niin silloin —

Hän seisattui äkkiä. Eräs mies, joka kulki kadun poikki, oli kovanlaisesti sysäissyt häntä. Vanhus suuttui ja nosti kiroten keppiään, mies vetäytyi syrjään mutisten kohteliaan anteeksipyynnön. Mutta herra de Gontaut ei niin vähällä ollut hyvitetty. — Katala! huusi hän vihasta vapisevalla äänellä, — tahdot kai taas viskata minut kumoon. Mutta odotas, kyllä me vähitellen opetamme teitä tuntemaan paikkanne. Sen teemme, totta jumaliste. Minun nuoruuteni aikana —

— Mutta, herra parooni, sanoin kääntääkseni hänen huomiotaan toisaalle, sillä näin muutamain lähellä seisovain uhkaavasti katselevan meitä, ja huomasin, ettei paljoa tarvittaisi riidan puhkeamiseksi, — oletteko varsin varma siitä, että voimme pitää heitä aisoissa?

Vanhus vapisi vielä, mutta yhtä kaikki hän oikasihe liikuttavan ylpeästi. — Saammepa nähdä! huudahti hän. — Kun leikistä tosi tulee, niin saamme nähdä, herra kreivi. Mutta nyt olemme perillä, ja tuolla balkongilla seisoo rouva de St. Alais muutamien seuralaistensa kanssa. Hän pysähtyi ja suuteli mielistelevästi sormeaan. — Kiiruhtakaa tuonne ylös, herra kreivi, niin, saamme nähdä miten teitä vastaanotetaan, jatkoi hän. — Ja minä — minäkin olen varmaan tervetullut vieras, kun tuon teidät mukanani.

Kaikki tuntui minusta enemmän unelta kuin todellisuudelta. Neljätoista päivää sitten oli minut törkeillä solvauksilla ajettu ulos tästä talosta ja kielletty koskaan sen kynnyksen yli astumasta. Ja nyt minua balkongilta, joka oli täpösen täynnä kauniita naisia ja komeita kavaljeereja, tervehdittiin huiskutuksilla ja hymyilemisillä. Rappusten juurella, jossa joukko palvelijoita ja lakeijoja vastaanotti alinomaa tulevia ja meneviä, tervehdittiin minua mieltymyksen osoituksilla. Kaikkialla näkyi kiiltäviä nuuskarasioita ja kultapäisiä keppiä, ja säihkyvät silmät viuhkojen takana loistivat kilvan peilien ja kristalliruunujen kera. Kun astuin sisään, aukeni minulle leveä tie; ovessa tuli Louis minulle vastaan, ja ensimäisessä salongissa tuli rouva de St. Alais jo lattian puolitiessä vastaan minulle. Se oli voittoriemua — voittoriemua, joka minusta oli perin ymmärtämätöntä ja arvoituksentapaista, kunnes sain tietää että lähetystölle antamaani vastausta kymmeniä ja satoja kertoja oli liioiteltu, kunnes se oli kiivaimpienkin vaatimusten mukainen. Rauhallisemmat ja ajattelevammat luulivat mielipiteitteni muutoksessa näkevänsä sen taantumisen todistuksia, jota kuninkaan puoluelaiset levottomuuksien alusta asti olivat toivoneet.

Eipä siis ihme, että ensimäinen hämmästys ja huumaus sai minut valtoihinsa. Olisi vaadittu suurta rohkeutta, että tässä seurassa ja emännän erinomaista kohteliaisuutta kuunnellen tunnustaa, etten ollut tullut heihin yhtyäkseni, että asiani oli kokonaan toinen ja että, vaikka olinkin evännyt lähetystön, niin en kuitenkaan aikonut sen tarkoituksia vastustaa. Sitäpaitsi olivat asianhaarat lähetystön käydessä, Doury'n suuriluuloisuus ja Buton'in viittaukset, puhumattakaan pariisilaisen alhaison vallattomuuksista, tehneet minuun hyvin epäsuotuisan vaikutuksen. Tuhansien tavalla, jotka ovat olleet valmiit parannuksia ilolla tervehtimään, peräydyin kun huomasin minkä laajuuden ne alkoivat saada. Ja vaikka en mitään sen vähemmin ajatellut ratsastaissani Cahors'iin, kuin St. Alais'n puolueesen yhtymistä, niin oli minulle kumminkin peräti mahdotonta sillä hetkellä irtautua heistä selittämättä käyntini oikeaa tarkoitusta.

Sanalla sanoen minä olin asianhaarojen vallassa, silloin heikko, kun olisi tullut olla luja ja itsepäinen kun olisi tullut olla perään-antavainen, ollen vuoroin poikamaisen itsepäinen vuoroin poikamaisen oikullinen — ensin välikappale ja sitten pelkuri raukka. Niin, siltä se ainakin näytti ja olihan se osaksi tottakin. Mutta se aika oli koetuksen aika, enkä minä suinkaan ollut ainoa tahi vanhin joka näinä päivinä mielipiteitä muutin, viikon päästä taas hyväksyäkseni entiset, tahi ainoa, jonka oli vaikea valita makunsa mukainen kokardi — punainen, valkonenko, tahi musta eli kolmivärinen.

Sitä paitsi imarteleminen miellyttää; olin nuori ja mielessäni oli tuon nuoren naisen kuva — ja rouva de Alais'n kohteliaisuus voitti kaikki. Luulen että hän arvoitti minua viimeisen vastustukseni jälkeen ja ylpeili minusta kääntymiseni jälkeen yhä enemmän sen vastustusvoiman suhteen, jota olin osoittanut omaavani.

— Kuta vähemmän puhun sen parempi, sanoi hän, arvokkaisuudella, joka oli yhtä paljon minulle kuin hänellekin kunniaksi. — Paljon on tapahtunut sitten kun viimeksi näin teitä, eikä kumpainenkaan meistä ole täydellisesti pysynyt mielipiteissään. Suokaa minulle anteeksi! Naisen sanat ja miehen miekka eivät häpeätä tuota.

Kumarsin ilosta punastuen. Oltuani pari viikkoa yksinäisyydessä, vaikutti tämä loistava ihmisjoukko, jotka hymyilivät ja kuiskuttelivat keskenään ja joilla kaikilla oli vain yksi mielipide ja yksi päämäärä, suunnattomasti minuun. Viehätyin tahtomattanikin ja annoin rouva de St. Alais'n tehdä minut uskotukseen.

— Kuningas — hän puhui aina kuninkaasta — kai kohdakkoin osoittaa valtansa. Tähän asti on hän sallinut huonoin neuvonantajain pettää itseään, mutta sillä on oleva loppunsa. Sillä aikaa tulee kuitenkin meidän asettua oikeille paikoillemme. Meidän pitää antaa aseita palvelijoillemme ja alustalaisillemme, tukehduttaa levottomuuksia ja kukistaa kaikki koetukset anastaa etujamme.

— Miksi emme olisi? Olisiko muu mahdollistakaan, vastasi hän ylpeästi silmäillen ympärilleen. — Voitteko epäillä sitä tämän seuran läsnäollessa, herra kreivi?

— Me olemme Ranska, vastasi hän ylpeällä liikkeellä. Ja tuo loistava seura, joka täytti hänen huoneensa, oli hänen puheelleen puolustukseksi. Ne olivat komeita miehiä ja kauniita naisia, ja semmoista seuraa olen sittemmin vaan pari kertaa sen jälkeen nähnyt. Pinnan alla voi kyllä piillä paljon turhamielisyyttä, kevytmielisyyttä, kateutta, eripuraisuutta ja välinpitämättömyyttä, mutta tukkajauho ja ihomaali ja silkkikankaat saattoivat nämä ikivanhain tapain edustajat näyttämään voimakkailta ja melkeinpä arvokkailta. Jos eivät kaikki olleetkaan sotilaita, niin oli kumminkin useimmilla miekat, ja ne ymmärsivät niitä käyttääkin. Silloin oli vielä todistamaton se tosiasia, että tuo lyhkänen miekka, joka kaksintaistelussa oli niin tehoisa, oli peräti hyödytön kansanjoukkoa vastaan, joka oli varustettu kivillä ja keihäillä. Ei mikään näyttänyt sen helpommalta kuin että pari sataa aseilla varustettua aatelismiestä voisi maakuntaa hallita.

Kaikessa tapauksessa minä en tässä tuumassa huomannut mitään mahdottomuutta, ja vaikka en millään erinomaisella innostuksella rintaani kiinnittänyt valkoista kokardia, niin ei se tapahtunut vastenmielisestikään. Työntäen syrjään kaikki parannuspuuhat tulevaisuuteen yhdyin siihen mielipiteesen, että maa ensi aluksi kipeimmästi kaipasi järjestystä.

Tämä tuuma oli kaikille yhteinen, ja kaikki luulivat sen helposti toteuttavansa. Kuulin kyllä eräiden lausuvan epäilemistä ja levottomuutta, mutta enimmäkseen vain kerskailtiin, ja se joka ei vähimmän kehaillut huonoudestaan huolimatta, oli hra de Gontaut. Ei kukaan virkkanut sanaakaan levottomuudesta maakunnassa tahi talonpoikain kapinasta. Ja seisoessani tämän loistavan seuran keskellä, alkoi vaara minunkin silmissäni näyttää niin vähäpätöiseltä, että hienotuntoisuus ja pelko näyttää naurettavalta, saivat minun vaikenemaan. Neidistä en voinut puhua joutumatta hämille ja varoitus, jota varten olin tullut, jäi lausumatta. Tiesin että minulle naurettaisiin, luulottelin että olin erehtynyt ja — vaikenin.

Vasta poislähtiessäni, luvattuani tulla takaisin seuraavana päivänä, puhuttelin Louis'ta. Hetkisen olimme kahden kesken, ja minä kysyin hiukan empien luuliko hän sisartaan St. Alais'ssa turvatuksi.

— Miksi ei? kysyi hän välinpitämättömästi, pannen kätensä olkapäälleni.

— Levottomuudet eivät rajoitu yksistään kaupunkiin, vastasin — vaan ovat maaseudulla ehkä vieläkin pahemmat.

— Annat asialle aivan liiallisen arvon, ystäväni, vastasi hän kohauttaen olkapäitään. — Usko minua, nyt kun olemme sovinnossa, on kaikki vaara ohitse.

Ja tämä tapahtui samana iltana elokuun neljäntenä päivänä, kun Kansalliskokous Pariisissa yhden ainoan istunnon kestäessä lakkautti kaikki erikoisoikeudet, verovapautukset ja etuoikeudet, talonpoikain päivätyövelvollisuuden, kymmenykset ja suolaveron! Yhden ainoan istunnon kestäessä ja kuitenkin luuli Louis levottomuuksien loppuneen!

Siihen aikaan olivat tavallisesti vain tuliastia torilla ja kolme neljä lyhtyä katujen kolkissa valaisemassa kaupunkien katuja. Kun nyt pysähdyin sen harjun rinteellä, joka kohoaa Valandré-sillan toisella puolen, katsahtaakseni takaisin Cahors'iin, oli edessäni vain synkkä pimeys, jota vain siellä täällä keltainen tulipilkku valaisi, se kertoi salaperäisesti valaisten jotakuta muuria tahi katonräystästä nukkuvasta kaupungista.

Joki, jonka heikosti kimeltelevä pinta hiukan häämöitti pimeydestä, kierteli sen ympäri. Ylhäällä ilmassa ajelehtivat pilvet ja tuuli, joka vuodenaikaan tahi ainakin päivän kuumuuteen nähden oli kolkko, jäähdytti vertani ja täytti mieleni yöllisellä juhlallisuudella.

Siinä seisoessani kuunnellen hevosten läähätystä, alkoi se kiihoitus, jonka vallassa neljän viimeisen tunnin kuluessa olin ollut, vähitellen haihtua, jättäen minut ihmettelemään — ihmettelemään ja vähän katumaankin. Päästyäni kiihoitetusta mielentilastani, näytti minusta seura, josta tulin, vähemmin miellyttävältä, ehkäpä pahemmaltakin. Yöllisessä hiljaisuudessa kuulin soraääniä tuossa kyynillisessä, kehuvassa puheessa ja missä ylen itsekkäissä tuumissa, joita olin ollut pakoitettu tuntikaudet kuuntelemaan. Rouva de St. Alais'n sanat: 'Me olemme Ranska', jotka kyllä kuuluivat kauniilta salongin säteilevässä valossa, pitsien, kaluunain ja punaisten hännystakkien seassa, tuntuivat minusta nyt mielettömiltä katsoessani ulos äärettömään yöhön, jonka takana oli kaksikymmentäviisi miljoonaa ranskalaista.

Mutta, mikä tehty, se tehty. Valkoinen kokardi oli rinnallani; olin sitoutunut kuulumaan yhteen puolueesen — ja omaan puolueeseeni. Ja se olikin kenties parasta. Mutta ajatus karkoitti innostuksen; sen kadottua ja kun seuralla, jossa ikään olin ollut, ei enää ollut valtaa ylitseni, sai taas asia, joka vei minut Cahors'iin, mielessäni entisen merkityksensä. Kuta enemmän rouva de St. Alais'n vaikutus heikkoni, sitä selvemmin muistin neitiä, miten hän yksin ja peljästyneenä istui vaunuissa, kunnes vihdoin suuttuneena käänsin hevoseni ja kiirehtimällä sitä juoksemaan koetin irtautua ajatuksistani.

Mutta yöllä ei niin helposti kuin päivällä voi itseään paeta. Tuulen humina pähkinäpuissa, ajelehtavat pilvet, hevosen kavioiden kopina maata vasten, kaikki tämä melkein kuin väkisin asetti vereni ja suonten tykytyksen. Miehet, takanani joko puhelivat uneliaasti tahi ratsastivat ääneti. Kaupunki oli jo melkoisen matkan päässä takanamme. Niin kauas kuin silmä ylti ei näkynyt ainoankaan tulen välkettä. Olimme ainoat olennot siinä yöllisessä maailmassa, jonka läpi ratsastimme, ja se näytti olevan täynnä mustia salaperäisiä joukkoja, jotka äkkiä kohosivat kohti harmajaa taivasta tuota pikaa taas alas vaipuakseen.

Vihdoin ehdimme kunnaalle, joka on St. Alais'n yläpuolella, ja minä tirkistin kiihkeästi alas laaksoon nähdäkseni tulen valoa ajattelematta, että kun kohta oli puolenyön aika, kyläläiset luultavasti jo useampia tunteja sitten olivat menneet levolle. Pettymys ja viivytys — meidän kun täytyi rinteen jyrkkyyden takia ratsastaa käyden — suututti minua; ja kun samassa takanani kuulin äänen, jonka aivan hyvin tunsin, suutuin silmittömästi.

— Seis, hölmö! — huusin pidättäen hevostani ja kääntyen satulassa. — Onhan tamma taaskin taittanut kenkänsä, ja sinä vain ratsastat kuin piru itse olisi kintereilläsi! Astu alas katsomaan. Luuletko minun —

Hän kompuroi alas. Se oli kaunis ja kallis tammahevonen, jolla hän ratsasti, ja sillä oli erityinen taipumus taittaa kenkä toisesta takajalasta, ja se alkoi sitten aina liikata. Buton oli koettanut kaikki keinonsa kuitenkaan onnistumatta. Kumarruin alas kun Gil nosti hevosen jalkaa. Korvani ei ollut pettänyt; kenkä oli kun olikin katkennut. Gil koetti reväistä pois rautapalaista, joka vielä riippui kaviossa, mutta hevonen kun oli vikuri, niin hän ei onnistunut.

— St. Alais'n paja ei ole täältä kolmensadan kyynärän päässä, — sanoi hän, — ja tie on tuossa lähellä. Voimmehan kolkuttaa Petit Jean'in ovelle ja pyytää häntä hohtimineen tulemaan tänne. Mutta —

— Niin, herra, minä satuin riitautumaan hänen kanssaan Cahors'in markkinoilla, — vastasi Gil typerästi, — ehkei hän siitä syystä tahtone auttaa meitä. —

— Siis menen itse, — sanoin tuikeasti. — Olkaa te täällä ja koettakaa rauhoittaa hevosta. —

André piti jalustinta minulle, noustakseni satulaan. Paja, joka oli kylän ensimäinen mökki, oli kotvan matkan päässä, ja minun olisi pitänyt ratsastaa sinne; mutta suuttumukseni vallassa olin taipuvainen tekemään kaikki nurin päin, niinpä äreästi kieltäydyin hänen avustaan ja läksin jalan matkalle. Syrjätie oli noin viidenkymmenen askeleen päässä, hetken päästä ehdin kylän kujosille, enkä sitten enää kuullut palveliaini ääniä enkä suitsien helinää.

Molemmin puolin tietä kasvoi korkeita haapoja, niin että se oli pimeä kuin hauta, ja hapuillen vaan pääsin eteenpäin. Päälle päätteeksi kompastuin useita kertoja, josta suuttumukseni yhä yltyi, niin että kaikesta sydämestä kirosin syviä rattaankuoppia tiellä ja kuuta, joka oli nähnyt hyväksi liian aikasin laskeutua. Lakkaamaton humina haapojen latvoissa koko ajan vaivasi minua ja kiusasi selittämättömällä tavalla. Taas kompastuin, kirosin Gil'eä ja pysähdyin sitten kuuntelemaan, Olinhan jo kaukana pysäyspaikastamme, ja kumminkin kuulin taas suitsien kolinaa, ikäänkuin hevoset olisivat seuranneet minua.

Suuttuneena kuuntelin luullen etteivät miehet olleet totelleet käskyäni. Silloin huomasinkin äänen kuuluvan edestäpäin ja että se oli siksi kovaa ettei se voinut johtua suitsista ja jalustamista. Hiukan ihmeissäni tästä kompuroin vielä eteenpäin ja punertava valo, joka äkkiä tunki pimeyden läpi ja valaisi haavat, ilmoitti minulle sen kummallisen vaan mieluisen asian että pajassa oltiin työssä.

Juuri päästyäni selville siitä, tuli paja erään nurkan takaa näköisälle; pysähdyin aivan ällistyneenä. Täyttä vauhtia työskenneltiin pajassa. Toimessa oli vähintään kaksi vasaraa, näin niiden kohoavan ja laskeutuvan, ja vaikka näytti siltä kuin ne äänen heikontamiseksi olisivat olleet jollakin käärityt, kuului kuitenkin tasainen, heläjävä kalke kun ne sattuivat alasimeen. Punertava valo valui tielle, valaisi vastakkaiset puut ja loi taivaalle pitkät, pimeät varjot.

Tämä näky täytti minut kummastuksella, sillä olihan nyt puolenyön aika. Pian huomasin vielä jotakin muuta, mikä vielä enemmän hämmästytti minua ja joka onneksi sai minut seisattumaan. Pajan edustalla liikkui näet puoleksi alastomia miehiä, käsivarret olivat paljaat, tukka takkuinen ja kasvot mustapintaiset, olisi ollut mahdoton laskea niitä, ne kun liikkuivat niin nopeasti. Siinä oli minulle kyllä, että huomasin useimmalla heistä olevan ruoskia ja heinätaikkoja käsissä ja että eräs mies näytti jakavan heitä ryhmiin ja antavan heille käskyjä, sekä että heidän liikkeissään, vasarain kalkkeesta huolimatta, oli jotakin salaperäistä.

Hetken aikaa seisoin kuin naulattuna. Sitten hiivin vaistomaisesti puiden alle ja katsoin sieltä kummallista näkyä. Eräs mies, joka näytti olevan joukon johtaja, kantoi olallaan kirvestä, jonka leveä terä punertavassa valossa oli kuin veressä kastettu. Tuo mies ei hetkeäkään ollut rauhassa. Hän kiiruhti ryhmästä ryhmään, ojenteli käsiään, jakeli käskyjä ja rohkaisi. Väliin kiskasi hän yhdestä ryhmästä jonkun miehen ja tuuppasi hänet kiivaasti toiseen, väliin piti hän pienen puheen, josta en kumminkaan kuullut sanaakaan, kun seisoin noin sadan askeleen päässä, väliin meni hän pajaan, jossa hänen tanakka vartalonsa hetkeksi varjosti tulen. Se oli Petit Jean, seppä.

Kun hän taas pistäytyi pajaan, hiivin hetkellisen pimeyden vallitessa lähemmä, sillä nyt tiesin mitä kaikki tämä merkitsi. Tiesin että se merkitsi — verta, tulta, väkivaltaa; tiesin että saataisiin nähdä liekkien kohoavan kohti taivasta, että saataisiin kuulla hirmuhuutojen tunkevan läpi yön. Mutta minun täytyi tietää vieläkin enemmän. Menin lähemmä, ryömin haapojen suojassa kunnes olin heistä vaan kahdentoista kyynärän päässä. Pysähdyin juuri kuin Petit Jean astui ulos pajasta lisää aseita jakamaan joukolle, joka silmänräpäyksessä likaisine käsineen tarttui niihin. Nyt kuulin heidän puheensakin ja kauhistuin. Gargoufin nimi oli jokaisen suussa. Voudille uhattiin kostaa tekemänsä vanhat synnit ja kauheat väkivaltaisuudet, joita nyt vasta ensi kerran mainittiin ja joita nyt piti sovittaa kauhealla kidutuksella, hirmuisilla kuoleman tuskilla!

Vihdoin huusi eräs mies: — Linnaan! Linnaan! — ja silmänräpäyksessä muuttuivat tunteeni pelvoksi ja kauhistukseksi. Astuin askeleen eteenpäin. Mielin mennä heidän eteensä rukoilemaan, uhkaamaan, sanalla sanoen koettamaan saada heitä peruuttamaan päätöksensä. Mutta samassa huomasin semmoisen teon toivottomuuden. Nuo miehet tuolla eivät enää olleet tylsistyneitä, kärsivällisiä talonpoikaisnahjuksia, ne olivat hurjistuneita petoja; se ilmeni heidän liikkeistään ja uhkaavasta äänestään. Heille näyttäytyminen olisi ollut vain itsensä uhraamista; ja sentähden ryömin takaisin synkkään siimekseen, käännyin ja kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota olin tullutkin. Pimeys ja syvät kuopat eivät minulle enää esteenä olleet. Jos kompastuinkin, niin en sitä huomannut. Jos lankesin, niin ei se mitään merkinnyt. Muutaman minuutin kuluttua saavuin palveliaini luo ja koetin kiireesti selvittää heille mitä meidän tulisi tehdä.

— Koko kylä on kapinassa — sanoin läähättäen. — Ne aikovat sytyttää linnan tuleen ja neiti de St. Alais on siellä! Gil, ratsasta täyttä karkua Cahors'iin markiisille sanomaan, että hän kiirehtisi tänne niin monen miehen kanssa kuin voipi saada kokoon. Ja sinä André ratsasta Saux'iin, kertomaan kaikesta isä Benoit'lle. Pyydä häntä kaikki voitavansa tekemään — kokoomaan niin monta kuin suinkin voi.

— Älä välitä siitä, tollo! huusin. — Mitä hevosesta! Ymmärrätkö!
Linna on — —

— Minä riennän linnaan puutarharakennuksen kautta. Ja miehet, matkaan nyt, — jatkoin, — sata livreä saatte kukin jos linna pelastuu.

Sanoin linna kun en uskaltanut lausua sisintä ajatustani, kun en uskaltanut ajatella nuorta, turvatonta tyttöä noitten petojen käsissä. Se se kuitenkin kiihoitti minua, se antoi minulle voimia tunkeutua pensaikon läpi, niinkuin se olisi vain hämähäkin verkkoa ollut. Päästyäni sen läpi riensin sen takana olevan kentän yli ja sitten toisen kedon poikki, joka oli kylän alla, ja suunnitin kulkuni kohti puutarhoja, jotka rajoittuivat itäiseen linnarakennukseen. Nämä puutarhat tunsin hyvin; niiden ulkoreuna, joka oli etäimmällä linnasta ja johon pääsy oli huokein, oli jonkunlaisena erämaana, jossa usein lapsena olin leikkinyt. Sitä ympäröi ainoastaan puinen säleaita, joka eroitti sen muusta hoidetusta puutarhasta, josta pienen oven kautta pääsi käytävään, joka johti linnan suureen etehiseen. Linnassa, joka oli markiisin isän rakentama pitkäläntä, säännöllinen rakennus, oli, paitsi päärakennusta, vielä kaksi sivurakennusta. Linnan etupuoli oli kylän kadun päähän päin, josta sen eroitti noin sadan askeleen pituinen, pölyinen ja huonosti hoidettu lehtokujanne, joka rautaportilta, mikä aina oli avoin, johti ylös linnan pääovelle.

Kapinallisilla oli siis vain aivan lyhyt tie kuljettavana, eikä mitään estettä ollut olemassa heidän ja linnan välillä; ja sinne päästyään oli heillä vastuksena vain tavalliset ovet ja ikkunaluukut, jos nämä nimittäin sattuivat olemaan suljetut. Kauhistuin ajatellessani linnan avutonta tilaa ja miten pian roistot särkisivät ovet, täyttäisivät komeat huoneet ja ryntäisivät ylös leveitä rappusia myöten.

Tuo ajatus kiiruhti askeleitani. Minulla oli pitempi matka kuin kapinallisilla, sitä paitsi oli tielläni pensaikkoja ja aitoja, mutta ennenkuin heidän läheneväin askeleittensa kolina kuului linnaan, olin minä jo mainitussa erämaassa, jonka läpi minä pölyisenä ja hiestä märkänä ryntäsin eteenpäin kompastuen puun juuriin ja pensaisiin, tuon tuostaan kaaduinkin. Mutta ei mikään voinut minua pidättää.

Vihdoin tulin oikeaan puutarhaan, varjoisine käytävineen, luonnottarineen ja eläinkuvineen ja katsahdin kylälle päin. Lehtokujan puiden välistä vilahteli punertava valo ja äänten jyminä kuului etäältä. He tulivat siis! En viivähtänyt enempää vaan juoksin käytävää myöten patsaiden sivu; silmänräpäyksen päästä olinkin siimeksessä linnan edessä ja ovella. Painoin kovasti olallani ovea vasten, vaan se ei auennut. Joka hetki oli kallis. Nyt muurin ulkoneva kolkka esti lähenevän tulen näkymästä ja kapinallisten ääntä kuulumasta, mutta mieleni kuvaili elävästi heidän jo olevan pääsisäänkäytävälläkin.

Koputin ovea nyrkilläni, sitten hapuilin säppiä ja löysinkin sen, se kohosi, mutta sittenkin ovi pysyi suljettuna. Aloin ravistaa sitä ja lopulta ravistin oikein rajusti; vihdoin unhoittaen kaiken varovaisuuden huusin yhä kovemmalla äänellä. Hetken päästä, joka tuntui minusta äärettömän pitkältä, kuulin liikkuvia askeleita käytävässä ja huomasin valosäteen, joka suureni ja loisti rakojen läpi ovessa. Vapiseva ääni kysyi:

— Saux'n kreivi, vastasin kärsimättömästi. Aukaiskaa ovi. Kuuletteko, aukaiskaa ovi! Ja vihanvimmassa löin vielä kerran oveen nyrkilläni.

— Mitäkö on tapahtunut? He aikovat sytyttää linnan tuleen, hölmö! huusin. Avaa, avaa, ellette tahdo palaa vuoteissanne!

Silmänräpäyksen ajan luulin miehen vielä epäröivän. Sitten avasi hän. Tulin ahtaasen käytävään, jonka seinät olivat likaiset ja tahratut. Vastassani oli vanha, vapiseva ukko, talon vanha palvelija, jonka usein olin nähnyt vierashuoneessa jotakin työtä toimittamassa, hänellä oli kädessä rautainen kynttelijalka. Kyntteli vapisi hänen kädessään ja leuka vaipui alas kun hän katseli minua. Näin ettei häneltä osannut apua odottaa, sieppasin rautasalvan hänen kädestään ja panin sen paikoilleen oven sisäpuolelle. Sitten otin kynttelin.

Hän näytti aikovan sanoa jotakin, mutta minä en jäänyt sitä kuuntelemaan. Kun tunsin tien ja minulla oli kyntteli kädessä jätin hänet ja kiiruhdin käytävän läpi. Kompastuin lattialla oleviin palvelijain makuuvaatteisiin ja jouduin vihdoin etehiseen. Kädessäni oleva pieni vahakyntteli näytti vain pieneltä valopilkulta tässä yöllisen pimeässä holvissa, mutta sen valossa näin kuitenkin että ulko-oven päällä oli salpa ja käännyin porraskäytävään. Laskiessani jalkani ensimäiselle portaalle kuulin miten tuo vanha palvelija, joka seurasi minua niin kiireesti kuin hänen vapisevat jalkansa sallivat, kompastui muutamaan rukkiin, joka seisoi etehisessä. Se kaatui kolisten ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä meteliä ja kovia huutoja. Juoksin kiireesti portaita ylös ja löysin ylhäällä etehisessä pelästyneen joukon, jonka hämmästys ja levottomuus oli selvästi huomattavana, vaikka lattialla paloikin vaan yksi ainoa talikyntteli. Minua lähinnä seisoi eräs vanha palvelija ja poika; heidän kauhistuneet katseensa kohtasivat minua kun ennätin viimeiselle portaalle. Heidän takanaan kyyristyneinä matoilla päällystetylle penkille oli kolme, neljä naista, jotka kirkuen ja peljästyneinä kätkivät kasvonsa toistensa vaatteisiin. Ne eivät välittäneet katsoa minuun ja kirkuivat vain yhä.

Hän kääntyi puhuessaan, hänen takanaan oli etehisen paksun esiripun peittämä ulkoneva ikkuna. Kun katsahdin sinne liikkuivat uutimet ja neiti astui ulos. Hänen pienet lapselliset kasvonsa olivat kalpeat, vaan muutoin näytti hän kummallisen rauhalliselta. Hänellä oli vaalea, väljä puku, johon hän kiireellä näytti pukeutuneen, ja tukka oli levällään hartioilla. Vallitsevassa hämärässä hän ei aluksi näyttänyt minua huomaavan.

— Ei ole, neiti, mutta — Mies aikoi mainita jotakin minusta, mutta neiti keskeytti häntä vihastuneena.

— Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Koettakaa saattaa nuo raukat vaikenemaan! Enhän voi kuulla omaa ääntänikään. Lähettäkää joku kutsumaan Gargoufia! Eikö täällä ole ketään, joka johonkin kykenisi?

Yksi vanhoista palvelijoista liikkasi hänen käskyään täyttämään; sillä aikaa seisoi hän kalpeana ja vakavana peljästyneen joukon keskellä, koettaen kaikin voimin voittaa peljästystään. Hänen vartalonsa ja kasvonsa kuvastui selvästi tummaa esirippua vasten, mutta tällä hetkellä ei ollut mielessäni tilaa ihailulle.

— Herra kreivi, virkkoi hän vihdoin hiljaa. Oletteko te täällä? En oikein käsitä — luulin —

— Koko kylä on kapinassa, — sanoin. — Silmänräpäyksessä he ovat täällä.

Hän tarkoitti vaan ikkunasta nähneensä niiden tulevan; mutta tällä hetkellä ulkoa kuuluva kumea ääni, joka tunki muurien läpi ja kuului yhä uhkaavammalta ja turmiota tuottavalta, näytti hänen sanoilleen antavan toisen merkityksen. Naiset kuuntelivat kalman kalpeina ja alkoivat uudelleen kirkua. Joku kaatoi varomattomalla liikkeellä toisen kynttilän. Vanha mies, joka minut laski sisään, alkoi vaikeroida.

— Hyvä Jumala! — huusin. — Eikö kukaan voi rauhoittaa noita pelkureita raukkoja? Ne kun melusivat niin, että kadotin kaiken ajatuskykyni, jota nyt parhaimmin kuin milloinkaan tarvitsin. Olkaa hiljaa, katalat, eihän kukaan tahdo teitä vahingoittaa. Tahdotteko te, neiti, seurata minua? Ei kannata hetkeäkään hukata. Puutarha, jonka läpi tulin —

— Onko tarpeellista lähteä täältä? kysyi hän epäillen. Eikö ole muuta keinoa, herra kreivi?

Käännyin rappusiin päin, josta voudin tuikeat ja tylyt kasvot näkyivät rintavarustuksen yli. Hänellä oli yhdessä kädessä kynttilä ja toisessa pistooli; hänen kasvonsa olivat juron vihaiset ja hänet nähdessään naiset alkoivat uudestaan kirkua. Mutta minä olin iloinen, sillä hän ei ainakaan näyttänyt tuntevan pelkoa. Kysyin montako miestä hänellä oli.

— Oli niitä vielä kolme, sanoi hän. — Mutta ovet olivat seljällään ja miehet kadonneet. Minulla on tämä, lisäsi hän hurjasti katsoen pistooliin, yhdelle heistä.

Hän kohautti olkapäitään välinpitämättömyydellä, joka raivostutti minua. — Millä tavalla? kysyi hän.

— Ne ovat jo siellä. Koko linna on piiritetty. Sen kuullessani valtasi minut epäilys; ja samassa silmänräpäyksessä ja ikäänkuin hänen sanainsa vahvistukseksi kohtasi ovea alhaalla kova isku, joka kaikui linnassa ja ilmoitti hetken tulleen. Kohta kuului toinen isku, ja sen perästä niitä tuli kuin satamalla. Palvelustytöt huusivat, neiti ja minä katsoimme toisiimme.

— Kai täällä on joku turvallinen piilopaikka, sanoin, hänen vastauksestaan välittämättä ja epäilyksen valtaamana katsellen ympärilleni. Meteli oven takana oli huumaavaa. — Te —

— Minä en tahdo piiloutua, herra kreivi, sanoi neiti. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti joka iskulla silmiään räpäyttävän. Hän ei enää ollut sama nuori tyttö, joka muutamia päiviä sitten vaieten seisoi edessäni, vaan hän oli neiti de St. Alais, joka oli tietoinen kunniakkaasta suvustaan.

— Ne ovat alustalaisiamme. Minä tahdon mennä heitä vastaan, jatkoi hän rohkeasti, vaikka hänen huulensa vapisivat. Jos silloin uskaltavat —

— Ne ovat hulluja, vastasin. Ne ovat hulluja! Mutta vielä on olemassa eräs keino, ja niitä meillä ei ole monta. Jos ehdin ulos heidän luokseen, ennenkuin ehtivät murtautua sisään, niin mahdollisesti voin jotakin vaikuttaa. Odottakaa neiti; olkaa hyvä ja suojatkaa kynttilää.

Toiset tekivät niin, minä käännyin kiireesti ja tartuin esirippuun. Mutta Gargouf ehätti ennen minua. Hän puuttui käsivarteeni ja pidätti minua.

— Onhan meillä lyijyä ja rautaa, vastasi hän äänellä, joka minua kauhistutti. Tässä ovat markiisin jahtipyssyt, ne ampuvat hyvin. Ottakaa te yksi, herra kreivi, niin minä otan toisen. Meillä on sitä paitsi kaksi muutakin ja miehet osaavat ampua. Voimmehan ainakin puollustaa portaita.

Koneellisesti otin toisen pyssyistä. Tilamme oli kauhea; sisällä valitushuutoja ja iskujen jyrinä ovelta; ulkona joukon julma ulvonta. Voi kulua tunti tahi kaksikin ennenkuin apua ehtisi saapua; hetken aikaa olin neuvoton tämän toivottoman tilan suhteen. Ihmettelin voudin pelottomuutta.

— Te ette pelkää? sanoin. Tiesin miten hän oli sortanut noita kurjia raukkoja tuolla ulkona, kuinka hän vuosikaudet oli kiusannut ja lyönyt heitä.

— Jäättehän neidin luo? kysyin kuumeentapaisella levottomuudella ja luultavasti sentähden että hänen vakuutuksensa rohkaisisi minuakin.

Hän puristi kättäni raudankaltaisesti, enkä minä enempää kysynyt. Mutta hetken perästä huusin:

— Mutta aikovathan he sytyttää linnan tuleen! Mitä se auttaa että puolustaa portaita kun ne voivat polttaa meidät tänne kuin rotat?

— Voimme kuolla yhdessä, vastasi hän raivokkaasti. Ja sitten hän tuuppasi yhtä naisista, joka itki. Ole ääneti, mokoma ruikuttaja! sanoi hän. Luuletko tässä itkun auttavan?

Mutta kun kuulin oven alaalla ruskavan, juoksin ikkunaan ja vetäsin esiripun pois, niin että valo ulkoa valaisi katon veripunaiseksi. Ainoa pelkoni oli, että tulisin liian myöhään, että ovi alhaalla antaisi perään ja joukko pääsisi sisään ennenkuin ennättäisin heille puhumaan. Onneksi ikkuna aukesi kuin painoin sitä, minä viskasin sen selkiseljälleen ja seuraavassa silmänräpäyksessä seisoin ulkona kapealla ikkunalaudalla, suuren oven yläpuolella; siellä oli edessäni näky, jota Jumalan kiitos harvoissa linnoissa on nähty jälkeen Henrik kolmannen aikoja!

Ensimmäisenä paloi kyyhkyslakka, josta nousi sakea savupilvi, jonka tuuli kiidätti lehtokujanteen poikki, jonka takana se verhoi kaikki mustaan savuun, jossa silloin tällöin tulikielekkeet risteilivät. Perkeleelliset haamut, jotka tulen valossa näyttivät mustilta, ylläpitivät tulta oljilla. Kyyhkyslakan takana paloi joku ulkohuone ja puupino; ja lähempänä aivan linnan edessä liehui kiiruhtavia olentoja edes takaisin, mitkä iskien ovia ja ikkunoita, mitkä kantaen polttopuita, mutta kaikki intoisia, huutaen ja nauraen — nauraen pirullisesti, jota räiskävät liekit ja heläjävät ikkunanruudut säestivät.

Näin Petit Jean'in jakelevan käskyjä miehille ympärillään. Oli siellä naisiakin, jotka riippuivat miesten takinliepeissä; ja joukon keskellä näkyi puolialaston vaimo, joka kiroili ja huitoi käsillään. Se oli hän, joka tuon näyn teki yhä kauheammaksi; ja hän se oli, joka ensimmäisenä huomasi minun ja viittasi minuun hirveillä sanoilla ja kiroili minua ja linnaa ja vaati vertamme.

— Muutamat huusivat: — Hiljaa! — toiset tuijottivat tylsästi minuun tahi osottivat minua tovereilleen, mutta useimmat yhtyivät vaimon huutoon; minun ilmestymiseni niin suututti heitä, että puistivat minulle nyrkkiä ja huusivat kauheita uhkauksia. Hetken aikaa kaikui huuto: Alas aateli! Alas hirmuvaltiaat! ja se kuului kyllä pahalta. Ja joko he nyt huomasivat voudin, tahi heidän entinen vihamielisyytensä, jonka minun ilmestymiseni hetkeksi haihutti, muutoin uudelleen palasi, mutta heidän huutonsa muuttui onnettomuutta ennustavaksi kiljunnaksi: — Gargouf! Gargouf! — Se kiljunta ilmaisi senlaista verenhimoa, ja siihen sekaantui niin hirmuiset uhkaukset, että sitä kuullessa kasvot kalpeni ja rohkeus katosi.

— Gargouf! Gargouf! Anna meille Gargouf! he ulvoivat — anna meille
Gargouf, että hän saisi sulattua kultaa syödäkseen! Anna meille
Gargouf, ett'ei hän enää tyttäriämme tarvitseisi!

Minua kauhistutti ajatellessani että neiti de St. Alais voisi kuulla tuon; kauhistuin ajatellessani hänen vaarallista tilaansa. Nuo hurjat tuolla alhaalla eivät enää olleet ihmisiä; tuon hurjistuneen vaimon vaikutuksesta ne olivat muuttuneet tulta ja murhaa himoitseviksi pedoiksi. Kun savu palavasta rakennuksesta hetkeksi levisi joukon yli ja peitti sen näkymästä, mutta käheä kiljunta yhä tunki ylös sieltä, niin sitä ei voinut uskoa ihmisten ääneksi, vaan hurjain koirain meteliksi. Kun savu hajosi, niin joku joukosta ampui minua. Kuulin lasiruudun takanani heläjävän. Toinen, joka seisoi lähempänä viskasi ylös palavan tulisoihdun, josta ikkunalauta syttyi tuleen. Minä potkasin sen alas.

Se sai metelin hetkeksi taukoamaan. Minä käytin tilaisuutta huutaakseni heille: — Pois koirat! Menkää matkaanne! Sotamiehet Cahors'ista ovat matkalla tänne. Minä lähetin niitä hakemaan. Jos menette tiehenne, koetan puolustaa teitä, multa jos pysähdytte ilkitöitänne jatkamaan, niin hirtetään joka mies!

Toiset vastasivat ivallisesti kiljuen, että sotamiehet olivat heidän puolellaan. Toiset huusivat, ettei aatelissäätyä enää ollut olemassa ja että aatelin linnat oli annettu kansalle. Eräs juopunut kiljui lakkaamatta — Alas Bastilji! Alas Bastilji!

Silmäräpäyksen perästä kadottaisin kaiken mahdollisuuden mitään vaikuttaa. Aloin huitoa kädelläni. Huusin: — Mitä tahdotte?

— Oikeutta! huusi yksi ja — kostoa! toinen ja — Gargouf! kolmas; ja; lopulta kaikki kiljuivat: — Gargouf! Gargouf! kunnes Petit Jean asetti metelin.

— Hiljaa! huusi hän raa'alla, käheällä äänellään. Olemmeko tulleet tänne vain kiljumaan ja metelöimään? Ja te, herra, antakaa ulos Gargouf, niin saatte olla rauhassa. Muutoin pistämme linnan tuleen ja poltamme teidät sisään!

— Rotilla on hampaat, mutta ne palavat! Ne palavat, vastasi hän, voitonriemulla kirveellään osottaen palavaa rakennusta. — Ne palavat! Kuunnelkaa minua, herra, jatkoi hän, saatte minuutin verran aikaa päättääksenne. Jättäkää Gargouf mielivaltaamme, niin te muut saatte rauhassa mennä tiehenne.

Minä vapisin. — Mutta Gargouf? — Mitä aijotte hänelle tehdä? — Paistaa hänet! huusi seppä, kamalasti nauraen; ja konnat hänen ympärillään nauroivat perkeleellisesti. — Paistaa hänet, kun ensin olemme hänet höyhentäneet!

Minua hirvitti. Cahors'ista ei apu ehtisi joutua vielä yhden tunnin kuluessa. Saux'sta sitä ehkä ei tulisi ensinkään. Ovet alhaalla eivät kauan kestäisi, noita petoja tuolla oli kolmekymmentä yhtä vastaan ja ne olivat hurjana kostonhimosta. He olivat siinä uskossa että nyt oli aika tullut kostaa vuosisatojen vääryydet, rikokset ja paheet; se unelma oli muuttanut talonpoikaisnahjukset perkeleiksi. Liekitkin, jotka he sytyttivät vakuuttivat heille tuon unelman toteutumista. Tuli poltti heidän suonissaan. Alas Bastilji! Alas hirmuvaltijaat!

— Minuutin aika! huusi seppä, kerskaavalla liikkeellä. Minuutin ajan annamme teille! Gargouf tahi kaikki!

Käännyin ja menin sisälle — käännyin sauhuisesta tulen valosta, hätäisesti kiertelevistä kyyhkysistä, tavattomista, mustista olennoista, yön hirmuista ja sekasorrosta ja menin huoneesen, jossa oli toinen näky, mikä minusta oli melkein yhtä kauhistuttava, vaikka sitä vain valaisi kaksi kynttilää ja heijastus ulkona riehuvan tulen punertavasta valosta. Naiset olivat herenneet huutamasta ja nyyhkyttämästä, ne istuivat nyt hiljaisina ja kauhun valtaamina lähelle toisiaan kyyristyneinä. Vanhukset ja poika kostuttivat huuliaan ja silmäilivät salaa milloin aseita käsissään, milloin toisiaan. Neiti yksin seisoi suorana ja päättävän näköisenä, vaikka olikin kalpea. Silmäilin pikaisesti valkopukuista, hentoa, hoikkaa olentoa; sitten käänsin katseeni toisaalle. En uskaltanut lausua ajatuksiani. Tiesin hänen kuulleen kaikki, ja —

Hän aloitti puheen! — Te olette vastannut heille? sanoi hän hiljaa, katsoen minua silmiin.

— En ole, vastasin, taas kääntäen katseeni pois. — Ne ovat antaneet meille yhden minuutin ajatusaikaa, ja —

— Minä, kuulin sen, vastasi hän vavisten. Antakaa, niiden tietää vastauksemme.

— Sanokaa niille, ettei se koskaan tule tapahtumaan! huusi hän kuumeentapaisella innolla. Kiiruhtakaa muutoin ne luulevat meidän epäröivän.

Mutta minä kuitenkin epäröin — liekkien leimutessa ulkona. Mitä merkitsikään tuon konnan henki hänen suhteensa? Mitä merkitsi hänen suhteensa tuo saastainen mies, joka niin monet vuodet oli sortanut köyhiä ja tehnyt väkivaltaa turvattomille? Se oli hirveä hetki, ja minä epäröin. — Neiti, sanoin vihdoin, häneen katsomatta, — te ette ehkä oikein ole asiaa ajatellut, Tämän uhrin kieltäminen on sama kuin meidän kaikkien uhraaminen — eikä hän kuitenkaan pelastuisi.

— Olen ajatellut sitä! vastasi hän kiihkeästi. Olen ajatellut sitä. Mutta, herra kreivi, hän oli isäni vouti, ja on nyt veljeni; jos hän on rikkonut, niin hän on tehnyt sen heidän tähtensä. Se on heidän vastattava. Ja — sitäpaitsi se ei saa siksi tulla, jatkoi hän, väri vaihteli hänen kasvoillaan ja hänen silmänsä, jotka ilmaisivat äkillistä peljästystä, katsoivat minuun. Ne eivät uskalla tehdä sitä. Ne eivät koskaan uskalla —

Neiti osoitti yhteen nurkkaan. Katsoin sinne, enkä uskonut silmiäni. Sama mies, jonka juuri olin nähnyt valmiina puollustamaan henkeään epätoivon rohkeudella, istui nyt kyyristyneenä etehisen pimeimmässä nurkassa. Olin puhunut hänestä matalalla äänellä ja hänen nimeään mainitsematta, mutta hän oli kuitenkin kuullut kaikki ja hänen katseensa, kun hän nosti silmänsä minuun, oli täydessä sopusoinnussa hänen asentonsa kanssa; kasvot olivat kalpeat ja kauhun vääristämät ja jotka, vaikka ne aina ja silloinkin kun niiden vastenmielisyyttä rohkeuden ilme lievensi, olivat inhoittavat, olivat ne nyt mielestäni inhoittavinta mitä milloinkaan olin nähnyt. Taivas! Että pelko niin voi ihmistä muuttaa. Kun hän katsoi minuun koetti hän puhua, mutta hänen huulensa liikkuivat vain kuulumattomasti ja hän kyyristyi yhä enemmän nurkkaansa, kauhun ja syyllisyyden täydellisenä kuvana.

— Mitä tämä on? — huusin saadakseni tietää mitä hänelle oli tapahtunut.

Ei kukaan vastannut ja silloin selveni minulle kaikki. Tavallinen inhimillinen rohkeus oli häntä ylläpitänyt niin kauan kun hän luuli meidän kaikkein olevan vaarassa, ja niin kauan kuin hän luuli meidän kaikkein olevan saman kohtalon alaisina. Jumala vain tietää mitkä tutut äänet sekaantuivat tuohon kauheaan huutoon, joka vaati hänen henkeänsä, olivatko ne nälkään kuolleiden miesten ja raiskattujen naisten ääniä? Kuuliko hän kuolleitten valituksia ja kuivissa rinnoissa riippuvien rintalasten kirouksia? Mutta mitä ikään tuo huuto hänen, juuri hänen verensä perään hänen korvissaan sisälsikin, niin oli se nyt häneltä kaiken rohkeuden riistänyt. Sekunnissa, silmänräpäyksessä se oli viskannut hänet nurkkaan vapisevana pelkurina, joka ojenteli käsiään rukoillen henkeään.

Semmoinen pelko on tarttuvaista, ja raivostuneena menin hänen luokseen ja ravistin häntä.

— Ylös koira! — huusin. — Ylös koira puolustamaan henkeäsi, tahi, jumaliste, ei sitä kukaan muukaan tee!

— Niin, niin, herra, — mutisi hän. — Minä teen sen! Minä puollustan neitiä. Minä —

Mutta minä kuulin miten hänen hampaansa kalisivat ja näin hänen katseensa harhailevan sinne tänne, niin kuin jänis, joka kuulee koirain tulevan; ja minä tiesin ettei häneltä ollut mitään odotettavissa. Julma ulvonta ulkona ilmoitti minulle sitäpaitsi, että odotusaika jo oli loppunut, viskasin syrjään tuon kurjan raukan ja käännyin ikkunaan. Se oli kumminkin myöhäistä; ennenkuin ennätin ikkunaan, jysähti ovelle alhaalla kova lyönti, joka sai kynttilät leimuamaan ja naiset huutamaan; hetken aikaa luulin kaiken olevan hukassa. Kivi lensi ikkunasta sisään ja sitten toinen ja kolmas. Lasinsirpaleita särkyneistä ruuduista satoi ympärillämme; vedosta sammui toinen kynttilä ja naiset, joita oli mahdoton rauhoittaa, juoksivat edes takaisin kauheasti kirkuen. Kaikki tämä yhteydessä melun kanssa ulkona, synkkä hämärä ja kamala heijastus palosta huumasi minun niin, että silmänräpäyksen ajan seisoin neuvotonna ja epäröiden katsellen ympärilleni; seisoin kurjan pelkurin tavalla, joka odottaa, että joku rupeaisi johtajaksi. Silloin tunsin, että joku kosketti käsivarttani; käännyin ja näin neidin siinä rinnallani, hänen kasvonsa olivat käännetyt minuun.

Ne olivat kalman kalpeat, ja silmät olivat seljällään kauhistuksesta, jota hän niin kauan oli koettanut hillitä. Hän puristi kovemmin käsivarttani, hän kumartui puoleeni ja painautui minua vasten.

— Oi! — kuiskasi hän korvaani äänellä, joka sydäntäni vihloi. — Eikö mitään voi tehdä? Herra kreivi, eikö mitään voi tehdä? Täytyykö meidän kuolla?

— Meidän täytyy voittaa aikaa — vastasin. Rohkeuteni palasi ihmeellisen pian, kun tunsin hänen kätensä puristuksen.

Ja laskettuani hänet penkille juoksin ikkunaan ja astuin ulos. Ensi silmäyksellä näytti kaikki siellä olevan entisellään. Liehuvat liekit, hohde, savupilvet, räiskyvät säkenet, kaikki oli ennallaan. Mutta pian huomasin etteivät kapinalliset enää liikkuneet tulen ympärillä vaan olivat kokoontuneet taajaan ryhmään allani olevalle ovelle. Raivoisasti huusin heille, toivoen voivani vielä viivyttää heitä. Huusin Petit Jean'ea nimeltä. Mutta he joko eivät kuulleet tahi eivät tahtoneet kuulla minua; ja sillä aikaa kun turhaan koetin herättää heidän huomiotaan, särkyivät vihdoin suuret ovet ja joukko virtasi sisään ulvoen voittoriemusta.

Ei saanut silmänräpäystäkään viivytellä. Juoksin sisään ikkunasta ja tartuin pyssyyn, jonka Gargouf oli antanut minulle, mutta sitten seisatuin hämmästyneenä. Huone oli tyhjä! Jalkain jyske, joka kuului altani etehisestä, tärisytti taloa. Kolmen sekunnin päästä olisi roistojoukko, jonka riemuhuudot jo käytävässä kaikuivat, täällä. Mutta missä neiti oli? Ja Gargouf? Missä palvelijat, naiset, poika, jotka tänne jäivät?

Hetken aikaa seisoin jähmettyneenä, pidätettynä päättävällä hetkellä, ikäänkuin painajaisen ajamana. Mutta kun raskaita tömiseviä askeleita alkoi kuulua portaissa, kuulin oikealla puolellani hiljaisen huudon. Silmänräpäyksessä juoksin ovelle, joka vei vasempaan sivurakennukseen. Työntäsin oven auki ja juoksin sisään. Se olikin aivan viimeisellä hetkellä, sillä jos olisin vähäisenkään viivähtänyt, niin ensimmäiset kapinalliset jo olisivat huomanneet minut. Nyt oli minulla kumminkin aikaa vääntää ovi lukkoon, joka onneksi oli oven sisäpuolella.

Sitten kiiruhdin huoneen poikki ja eteenpäin eräästä ovesta, josta tuli pilkoitti; jatkoin matkaani yhden tyhjän huoneen läpi ja tulin vihdoin viimeiseen.

Sieltä löysin pakolaiset, jotka olivat paenneet niin pikaisesti, etteivät ehtineet sulkea ovejakaan. Tässä viimeisessä pakopaikassa, rouva de St. Alais'n huoneessa, jossa kaikki oli valkoista ja kullattua, istuivat he kyyristyneinä kullattujen tuolien ja kukkaisten esirippujen seassa. Heillä oli mukanaan vaan yksi kynttilä, ja kullatut huonekalut ja koristukset, joita kynttilä vaan huonosti valaisi, loivat kummallisella vastakohdallaan erityisen kauhun ilmeen heidän kalman kalpeille kasvoilleen ja kauhistuneisiin silmiin, kun he melkein hurjina pelvosta kyyristyivät huoneen pimeimpään nurkkaan, josta he minuun tuijottivat.

Ne olivat pelkuruudessaan asettaneet neitin etumaiseksi; hän astui minulle vastaan. Hän oli ensimmäiseksi tuntenut minut ja koetti toisia rauhoittaa. Kun melu vähän asettui, kysyin missä Gargouf oli.

He eivät ennen olleet huomanneet, ettei vouti ollutkaan heidän joukossaan, ja huusivat että hän oli tullut samaa tietä kuin hekin.

Se selvitti heidän pikaisen pakonsa mutta ei voudin katoamista. Mutta eihän se ollut mistään merkityksestäkään, hänestä kun ei kuitenkaan mitään apua olisi. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni. Seinällä hymyilevät Kupidokuvat ikäänkuin nauroivat vaaraamme. Olihan minulla pyssy, minä voin laukauksen ampua mielivallassani oli yksi ihmishenki. Mutta mitä hyötyä siitäkään oli? Hetken kuluttua, parin kolmen minuutin päästä murtautuisi koko tuo hurja lauma ovesta sisään ja —

Poika yritti juosta tietä osottamaan, mutta neiti joutui edelle kynttilän kanssa. Hän kiiruhti takaisin pieneen käytävään, joka oli tämän ja toisen huoneen välillä, ja avasi käytävän seinässä oven, joka johti vaatekammioon. Tirkistin ovesta sisään ja huomasin siellä portaat. Se sai sydämmeni sykkimään.

— Kiireellä sinne sitten! huusin malttamattomasti. — Siten voitamme aikaa. Joutukaa! Ne tulevat!

Kuulin käytävän päässä olevan oven, jonka lukitsin, ruskavan. Kaikin voimin ne koettivat sitä särkeä, ja kun seisoin siinä ja odotin että kaikki ehtisivät portaille, kuulin heidän käheät huutonsa ja julmat sadatukset. Mutta ovi kesti ihmeellisen kauvan; kun se särkyi, olimme jo kaikki portaissa ja minä olin lukinnut oven jälkeeni. Sitten puutuin kiinni edelläni kulkevain naisten hameisin ja kompuroin nopeasti eteenpäin — ylöspäin kapeita portaita pitkin — ja ennenkuin arvasinkaan, olin jo katolla noiden vapisevien, läähättävien ihmisten kera. Hehku pihalla palavista ulkohuoneista valaisi muutamia uuninpiippuja vierellämme, se pani taivaan päällämme punoittamaan ja korvensi kastanjapuiden lehtiä, jotka kasvoivat katon tasalle. Mutta kaikki ympärillämme olevain jyrkkäin kattojen alemmat osat ja räystäät olivat synkän pimeyden vallassa. Allamme liekit räiskivät, ja muurin yli kohosi sakea savu, mutta meteli ei kuulunut tänne ylös. Yön vilvakka tuuli viilisti otsaamme, sain hetken aikaa ajatella, hiukan hengähtää ja silmäillä ympärilleni.

— Missä se on? Tahi jääkää te tänne puolustamaan tätä ovea, sanoin painaen pyssyn miehen käteen, ja antakaa pojan tulla tietä näyttämään. Neiti on kenties hyvä ja jää tänne.

Poika juoksi edelläni katon etäisimpään päähän ja osoitti siellä minulle leveän kattoluukun. Siinä ei ulkopuolella näkynyt mitään hakaa, ja hetkisen seisoin neuvottomana; mutta sitten huomasin siinä lähellä joukot tiilikiviä, jotka jonkun korjauksen perästä olivat siihen jääneet. Tuota pikaa aloin kantaa kiviä luukun päälle, poika seurasi esimerkkiäni, ja parin minuutin kuluessa; olimme jo kantaneet kasaan noin sataviisikymmentä kiveä. Käskin pojan kantaa vielä sata kiveä ja läksin takaisin naisten luo.

Kaikessa tapauksessa roistot sytyttäisivät linnan tuleen; se tuottaisi meille kauhean kuoleman. Kumminkin hengitin nyt vapaammin. Tuolla alhaalla valkosessa, kullatussa huoneessa rouva de St. Alais'n peilien, Kupidokuvien ja silkkityynyjen keskellä olin kadottanut rohkeuteni. Lemu, joka täytti huoneen, tukeutti minua. Olin kuvaillut miten raa'at talonpojat syöksyisivät sinne sisään — kirkuvien naisten kimppuun; ja se kauhistava ajatus sai minut valtaansa. Täällä ulkona taivasalla voimme ainakin kuolla rehellisessä taistelussa. Räystään alla ammotti syvyys; heikoimmankaan ei enää tarvinnut peljätä muuta kuin kuolemaa. Ja olihan meillä vielä ajatuksen aikaa, sillä linna oli suuri, eikä se niin pian palaisi.

Voihan sitä paitsi apukin ehtiä tulla. Suojasin silmiä kädelläni ettei tulenvalo alhaalta häikäisisi ja katselin ulos pimeyteen Cahors'in tietä ja kylää kohti. Ainakin tunnin kuluessa ehtisi apu jo tulla. Tulenhohteen taivaalla täytyi näkyä peninkulman päähän ja kiiruhtaisi kostajia tulemaan. Isä Benoit'kin voisi olla täällä milloin hyvänsä — jos hän nimittäin olisi ehtinyt apua hankkia. Emme siis olleet peräti toivottomat.

Kun seisoimme siinä kokoontuneina ja naisten yhä voivotellessa sanoi vanha palvelija matalalla äänellä:

— Hänen on täytynyt tulla tänne, jatkoi mies, — sillä ovi, josta tulimme, oli auki.

Silmäilin ympärilleni. Niinkuin jo mainitsin, niin katto oli pimeä, mutta sen eri osat eivät olleet yhtä korkealla; ja siellä täällä olevat uuninpiiput estivät näkemästä. Vouti voi pimeässä piillä aivan läheisyydessämme; tahi oliko hän epäilyksessä hypännyt maahan.

Tirkistellessäni joka suunnalle tuli poika, jonka jätin tiilikivikasalle, juosten luoksemme.

— Se on kaiketi Gargouf! — vastasin. — Odottakaa täällä! Ja välittämättä naisten rukouksista, että jäisin heidän luokseen, kiiruhdin toisen luukun luo ja tirkistelin pimeyteen. Ensin en mitään huomannut, vaikka puihin heijastuvassa tulen valossa kyllä olisi voinut nähdä jos joku olisi seissyt räystään lähellä. Kohta kuitenkin kuulin jonkun liikkuvan; se kuului aivan räystäältä. Varovaisesti menin ääntä kohti, ja aivan erään uunin piipun läheisyydessä huomasin Gargoufin. Katon pimeimmässä paikassa hän istui kyyristyneenä räystäällä, jossa itäisen sivurakennuksen päädyltä näki sen osan puutarhasta, jonka läpi minä olin tullut. Tässä päädyssä ei ollut ikkunoita, ja sen juurella oleva puutarhakin oli melkein pimeä, kun eräs muurin kolkka oli sen ja palavien rakennuksien välillä. Luulin voudin hiipineen sinne piiloon ja arvelin ettei hän pimeässä tuntenut minua, mutta kun lähestyin, kohosi hän polvilleen ja kääntyi minuun muristen kuin koira.

— Takaisin! sanoi hän äänellä, joka tuskin kuului inhimilliseltä. —
Takaisin tahi minä —

— Mitä sanotkaan mies? vastasin rauhallisesti, luullen hänen tulleen hulluksi pelosta. Minähän olen kreivi de Saux.

— Takaisin! vastasi hän vain, ja vaikka hän kyyristyi niin alas, ettei hehku tulen valaisemista puista sattunut häneen, näin kuitenkin pistoolin kiiluvan kun hän kättään nosti. — Takaisin! Suokaa minulle yksi minuutti vain — hänen äänensä vapisi — Ja minä vielä petän nuo perkeleet! Tulkaa lähemmä tahi matkaansaattakaa kolinaa, niin en kuole yksin. En kuole yksin! Takaisin!

Hän polviutui räystäällä ja nojasi vasenta kättään uuninpiippuun. Hänen päällensä syökseminen tällä hetkellä olisi ollut uhkarohkeaa eikä siitä olisi ollut minulle mitään hyötyä. Astuin sentähden askeleen taaksepäin. Samassa silmänräpäyksessä luiskahti hän räystään yli ja katosi!

Hengitin pitkään, kuuntelin ja vetäydyin ehdottomasti takaisin. Mutta kun en kuullut hänen putoovan, valtasi minut kummallinen epäilys ja seuraavassa silmänräpäyksessä kiiruhdin räystäälle ja katsoin alas.

Noin kaksitoista jalkaa allani roikkui vouti taivaan ja maan välillä. Hän liukui alas — alas jalka jalasta hiljalleen ja vähä väliä; hän näytti mustalta, epäselvältä olennolta, joka yhä enemmän musteni ja näytti yhä epäselvemmältä. Vaistomaisesti haparoin kattoa käsilläni ja löysin kun löysinkin köyden, jossa hän riippui. Se oli kiinnitetty uuninpiipun ympärille. Silloin ymmärsin kaikki. Hän oli ajatellut tätä pelastuskeinoa, ja oli ehkä jo edeltäpäin varustanut nuoran; konnamaisesti kyllä oli hän salannut tämän keinon paremmin onnistuakseen ja päästäkseen naisia ajattelemasta. Sen keksittyäni arvelin suuttuneena nuoran poikki leikkaamalla pudottaa hänet maahan, vaan sitten ajattelin kumminkin, että jos hän onnistuisi pakenemaan, niin voisimme me muutkin paeta samaa tietä. Ja sitten näin roihuavassa valossa, joka äkkiä valaisi puutarhan allani, kuinka joukko kapinallisia tuli nurkan takaa ja kiireesti lähestyi sitä ovea, josta olin tullut sisään.

Olin hengittämättä. Vouti, joka riippui köydessä ja jo oli puolitiessä maahan, pysähtyi eikä jäsentäkään liikauttanut. Mutta hän heilui vielä ja tulisoihtujen valossa, jotka olivat tulijoilla käsissä, näin joka solmun nuorassa ja maassa viistävän nuoran pään, joka liikkui hänen liikkeittensä mukaan.

Ovea lähestyväin kapinallisten täytyi kulkea aivan maassa riippuvan köyden pään ohi, mutta oli kuitenkin mahdollista että he soihtujen huikaisemina ja kiihkossaan ja kiireessään eivät sitä huomaisi. Tuskin uskalsin hengittääkään kun ensimmäinen heistä tuli nuoran kohdalle; luulottelin hänen välttämättä täytyvän nähdä se. Mutta hän meni sivu ja katosi oven aukkoon. Kolme muuta myöskin meni sivu. Sitten viides, sitten vielä kolme ja vihdoin kaksi; hengitin jo keveämmästi. Yksi oli vielä jäljellä — yksi vaimo, se sama joka kirosi minua, kun näyttäydyin ikkunassa. En luullut hänenkään sitä huomaavan. Hän juoksi saavuttaakseen toiset; oikeassa kädessään kantoi hän soihtua, joka oli hänen ja nuoran pään välillä. Huiman naisen raivolla hän heilutti soihtuaan juosten eteenpäin, huudoillaan kiihoittaen miehiä rynnäkköön.

Mutta ikäänkuin sen miehen läheisyys, joka häntäkin oli sortanut, selittämättömällä tavalla olisi vaikuttanut häneen — ikäänkuin joku tiedoton, toisille vieras tunne olisi tämänkin melun ja metelin vallitessa ilmoittanut hänelle hänen läsnäolostaan — niin hän yht'äkkiä melkein jo kynnyksellä ollen pysähtyi aivan voudin alla. Hän käänsi hitaasti päätään, käänsi soihdun syrjään ja silmäili ylöspäin. Hän huomasi voudin. Ulvoen ilosta hän juoksi nuoran luo ja täyttäen ilman huudoillaan ja naurunrähäkällä alkoi hän vetää siitä, luulleen siten saavansa hänet pikemmin alas. Miehet, jotka jo olivat ehtineet sisälle, kuulivat sen ja tulivat taas ulos. Vapisin kauhusta, kun katon rintavarustukselta, jossa makasin polvillani, katselin alas ja näin heidän ylöspäin kääntyneiden silmäinsä pirullisen kiillon. Mitä hän sitten lienee tuntenut, joka tarttui oman itsekkäisyytensä ansaan — joka tuolla avutonna riippui taivaan ja maan välillä? Jumala sen yksin tietää.

Hän alkoi kapuilla ylöspäin takaisin ja pääsikin jo muutamia jalan pituuksia eteenpäin. Mutta kun hän oli riippunut köydessä jonkun aikaa jo, niin voimat alkoivat uupua. Inhimilliset jänteret eivät voisi kauemmin kestää. Hän koetti kavuta ylös seuraavaan solmuun, vain liukui ähkien takaisin alas. Silloin huomasi hän minut. — Vetäkää ylös minut! läähätti hän. — Jumalan tähden, vetäkää ylös minut!

Mutta roistot olivat jo tarttuneet köyden päähän kiinni, ja minun oli mahdoton auttaa häntä, jos olisi voimiakin ollut. Sanoin hänelle sen ja käskin hänen henkensä edestä kavuta ylöspäin. Hetken päästä se jo olisi myöhäistä.

Epätoivoisella ponnistuksella onnistui hän pääsemään seuraavaan solmuun ja riippui siinä. Luonnottomalla ponnistuksella pääsi hän vielä seuraavaankin, vaikka melkein kuulin, miten jänteret ruskivat ja miten raskaasti hän hengitti. Oli kolme solmua vielä jäljellä — ne olivat noin jalan päässä toisistaan — ja hän yltäisi räystäälle.

Mutta hänen silmissään luin epätoivoa. Hänen voimansa olivat lopussa; ja kun hän siinä riippui alkoivat miehet alhaalla huutaen ja ulvoen heiluttaa nuoraa edes takaisin. Kädet pääsivät irti ja hän liukui surkeasti huutaen kolme, neljä jalkaa alaspäin; uudelleen pääsi hän köyteen kiinni ja riippui siinä — ääneti.

Sillä aikaa oli joukko allani suunnattomasti paisunut, ne olivat mielettömiä olentoja, jotka huutaen ja ulvoen hyppivät ylös riippuvaa miestä kohti, aivan niinkuin koirat hyppivät ruuan perään; ja vaikka onnettoman miehen kasvot olivat siimeksessä, etten voinut niitä nähdä, niin tuo kamala näky kuitenkin valtasi minut. Kauhistuksesta väristen nousin seisalleni mennäkseni takaisin — ja kuuntelin milloin hän putoaisi. Mutta ennenkuin ennätin jaloillenikaan häikäisi leimahtava salama silmiäni ja pistoolin laukaus kuului pimeyden läpi; voudin ruumis suistui suin päin maahan, ja hieno savupilvi ympäröi minut.

Jälestäpäin saimme tietää että joukko syöksyi kuolleen ruumiin päälle kuin koirat ammuttuun metsänotukseen, mutta minä olin kylliksi nähnyt. Horjuin muutamia askeleita taaksepäin ja nojasin hetkisen uuninpiippuun vavisten kuin nainen, tunsin pahoinvointia ja väsymystä. Aivan yksin olin katsellut tuota hirvittävää näkyä yksinäiseltä paikalta ja yöllisen tuulen leyhytellessä otsaani, ja se kaikki oli sielun syvyyteen saakka minua värisyttänyt. Jos konnat silloin olisivat syösseet päälleni, niin tuskin olisin voinut sormeakaan liikuttaa; mutta vaikka siitä äkkipikaa heräsinkin, niin sen onnellisesti kyllä vaikutti aivan toinen seikka. Kuulin näet takanani askelia, ja käännyttyäni näin vierelläni neiti de St. Alais'n, hänen pienet kasvonsa näyttivät pimeässä valkeilta.

Kavahdin ylös häpeissäni ja omantunnon vaivaamana. Tuota hirmunäytelmää katsellessa olin peräti unohtanut sekä hänen että kaiken muunkin. — Mitä nyt? kysyin.

Tuon sanoi hän niin rauhallisesti, niin lujalla äänellä, etten voinut uskoa häntä, vaan ajattelin etten ollut oikein käsittänyt hänen sanojaan, vaikka hän juuri ilmoitti sen, minkä koko ajan olin tiennyt tapahtuvan. — Mitä sanotte, linnako? sanoin.

— Niin, vastasi hän yhtä rauhallisesti kuin ennenkin. — Savu nousee ylös vaatekammion rappusista, ne kai ovat sytyttäneet itäisen sivurakennuksen.

Kiiruhdin takaisin hänen kerallaan, mutta ennenkuin ehdimme luukulle, jonka kautta olimme tulleet ylös, huomasin hänen totta puhuneen. Hieno, harmaja savu, jota pimeässä tuskin voi eroittaa, nousi luukun aukosta. Kun tulimme sinne, seisoivat naiset luukun ympärillä savua katsellen; mutta sillä välin kun silmäilin ympärilleni hämmästyneenä ja aprikoiden mitä nyt tekisimme, hälveni joukko vähitellen ja minä jäin neidin kanssa kahden seisomaan savun ääreen, joka yhä sakeni ja musteni.

Vähää ennen, juuri paettuamme huoneista alhaalla, luulin olevani kyllin rohkea tätä vaaraa vastustamaan; kaikki tuntui minusta silloin paremmalta, kuin että pedot noissa komeissa, painostavalla lemulla täytetyissä huoneissa hyökkäisivät päällemme. Mutta nyt näytti hetkellisesti suurin vaara pahimmalta. — Meidän täytyy ottaa pois tiilikivet ja auaista toinen luukku! Se on ainoa keino. Tulkaa, neiti!

Silloin huomasin mihin naiset ja palvelijat olivat joutuneet. Toisen luukun ääressä ne jo kiireesti raivasivat pois sinne panemamme tiilikivet. Silmänräpäyksessä minäkin puutuin työhön.

— Neiti, tulkaa, tulkaa, huusin. Luultavasti nuo roistot parhaallaan ryöstävät tuolla alhaalla ja me voimme kenties vielä paeta. Tämä on kaikessa tapauksessa kumminkin ainoa pelastuskeino.

Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, että Gargoufin kohtalo yhä vielä kauhistutti ja liikutti minua, ja kun neiti ei heti vastannut käännyin pikaisesti. Ihmeekseni oli hän kadonnut. Vallitsevassa pimeydessä ei kahdentoista jalan päähän voinut mitään nähdä, nyt savukin leveni kaikkialle. Hän ei kuitenkaan voinut kaukana olla, koska hän juuri oli ollut vierelläni. Poistuin jonkun askeleen päähän ja silloin huomasinkin jo hänet. Hän oli polvillaan erään savupiipun luona ja peitti kasvojaan käsillä. Hajallaan oleva tukka peitti osaksi hänen valkeaa pukuansa.

Sillä hetkellä ei ollut otollista osottaa pelkoa ja sentähden puutuin pikaisesti hänen käsivarteensa. — Neiti, sanoin, — emme saa silmänräpäystäkään viivytellä! Tul-kaa, luukku on jo auki.

Hän katsoi minuun ja hänen kasvojensa kalpeus lauhdutti suuttumustani.
— Minä en voi, sanoi hän matalalla äänellä. — Hyvästi, herra kreivi!

— En, herra. Pelastakaa itsenne, vastasi hän rauhallisesti ja vakavasti. Ja hän katsoi minuun kädet yhä ristissä, ikäänkuin hän odottaen vain minun poistumistani olisi halunnut jatkaa rukouksiaan.

— Mutta, neiti! huusin tuijottaen valkoseen olentoon, jota pimeässä, jota äkilliset valonvälähdykset ilmaan viskatuista palavista esineistä valaisivat, tuskin uskoi maan asukkaaksi. — Mutta, neiti, te ette käsitä, ettei tämä ole lastenleikkiä. Tänne jääminen on sama kuin kuolema, kuolema! Talo allamme on tulessa. Kohta katto, jolla seisomme, romahtaa alas, ja silloin —

— Sekin on parempi, vastasi hän naisellisella arvokkaisuudella, joka hänessä oli eleille herännyt tällä vaaran hetkellä, vaikka hän vielä oli melkein lapsi. Sekin on parempi, kuin että langeta noiden käsiin. Minä olen yksi de St. Alais, ja minä voin kuolla, jatkoi hän lujalla äänellä. Mutta noiden käsiin minä en tahdo joutua. Pelastakaa itsenne, herra kreivi. Menkää nyt, minä rukoilen puolestanne.

— Ja minä teidän puolestanne, vastasin liikutettuna. — Jos te jäätte, niin minäkin jään.

Hetken hän levottomasti katsoi minuun. Sitten hän hitaasti nousi. Naiset ja palvelijat olivat kadonneet, luukku oli vielä auki eikä ketään vielä näkynyt. Katto oli siis vielä vallassamme. Näin hänen kauhistuvan silmäillessään ympärilleen, minä sieppasin hänet syliini — hän oli kevyt kuin lapsi — ja riensin luukulle. Hän huudahti ja koetti riuhtaista irti, sitä lujemmin painoin häntä rintaani vasten ja kiiruhdin eteenpäin. Luukusta veivät tikapuut alas; pitelin häntä toisella kädelläni ja hapuilin alas tikapuita myöten ja saavuin aivan pimeään käytävään. Sen toisessa päässä huomasin kuitenkin tulenvaloa, sitä kohti suuntasin askeleeni; huuleni koskettivat hänen tukkaansa ja hänen kasvonsa lepäsivät rinnallani. Hän ei enää vastustellut ja kohta tulin portaiden päähän. Ne näyttivät olevan palvelijain käyttämät, sillä ne olivat paljaat ja kapeat, ja seinät olivat kalkitut ja likaiset. Täällä ei huomannut mitään merkkejä tulipalosta, eikä savukaan ollut tänne tunkeutunut; mutta rappusten puolitiessä makasi yhdellä portaalla kaatunut vaan vielä palava kynttilä, ikäänkuin joku juuri olisi sen siihen pudottanut. Ja alhaalta kuului kauhea melu, käheitä huutoja, ulvontaa, kirouksia ja naurunrähäkkää. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Neiti kohottautui hiukan sylissäni.

Minä laskin hänet käytävän lattialle portaiden läheisyyteen ja kysyin kuiskaavalla äänellä mihin ovi, joka oli portaiden juurella, johti.

— Jospa minulla olisi joku kauhtana, mihin teidät käärisin, sanoin minä, — niin luulenpa että pääsisimme ulos tätä tietä. Ne eivät etsi meitä. Nyt ne parhaallaan ryöstävät ja juovat.

— Tahdotteko ottaa kynttilän? kuiskasi hän vavisten. Näistä huoneista kyllä voimme löytää jotakin. Menin hiljaa rappusia alas, otin kynttilän ja palasin sen kanssa. Kun tulin takaisin hänen luokseen, ja katseemme yhtyivät, niin hänen kasvoilleen levisi punastus, aivan kuin aamun koi vähitellen leviää harmaan yöllisen taivaan yli. Eikä se kadonnutkaan. Hämillään ja peljästyneenä hän katsoi lattiaan ja kääntyi pois minusta. Olimme kahden kesken, ja luultavasti hän silloin ensikerran sinä yönä muisti hajallaan olevan tukkansa ja järjestämättömän pukunsa — muisti olevansa nainen ja että minä olin mies.

Nyt ei juuri ollut sovelias aika ajatella senlaista, nyt kun ovi portaiden juurelta milloin hyvään voi aueta ja joukko raakoja, veren ja ryöstön himoisia roistoja sieltä syöstä ylös. Mutta hänen katseensa ja liikkeensä lämmitti sydäntäni ja kiihoitti vertani enemmän kuin ennen milloinkaan. Samassa palautui rohkeutenikin ja teki voimani kaksinkertaiseksi. Tunsin voivani portaita puollustaa satoja jopa tuhansiakin vastaan niin kauvan kuin hän seisoi ylimmällä portaalla. Ennen kaikkia ihmettelin sitä, kuinka juuri vähää ennen olin voinut kantaa häntä käsivarsillani, kuinka olin voinut nojata hänen päätään rintaani vasten ja tuntea hänen tukkansa huuliani koskettavan mitään vaikutusta siitä tuntematta! En milloinkaan enää voisi rauhallisesti kantaa häntä niin. Tulin tähän vakuutukseen, seisoessani siinä hänen vierellään portaiden päässä, kuunnellen muka meteliä tuolla alhaalla, että hän saisi aikaa rauhoittua.

Mutta kohtapa aloinkin todenperästä kuunnella, sillä melu kyökissä, jonka kautta meidän piti kulkea, yltyi; samalla tunsin myös palavan puun ja savun hajua, josta arvasin että se sivurakennus, jossa me olimme, oli syttynyt tuleen. Aivan takanamme oli eräs ovi ja käytävässä, jonka kautta olimme tulleet, oli niitä useampiakin. Pistin kynttilän neidin käteen ja pyysin hänen mennä etsimään niistä huoneista, joihin nuo ovet veivät.

— Kai sieltä joku viitta tahi muu vaate löytynee, sanoin kiivaasti.
Emme saa aikaa hukata. Jos tahdotte mennä etsimään, niin minä —

Enempää en ennättänyt sanoa; sillä ovi tuolla alhaalla aukeni ja eräs mies alkoi kavuta rappusia myöten ylös harpaten pari porrasta kerrallaan. Toisessa kädessä hänellä oli kynttilä ja toisessa rautasalpa; kova äänen rähäkkä kuului avonaisesta ovesta.

Mies ilmestyi niin äkkiä, ettemme ehtineet paikalta liikahtaa, silmäilin salaa neitiä, joka seisoi kuin kivettyneenä, kynttilä tuskin pysyi hänellä kädessä. Sitten sieppasin kynttilän häneltä ja sammutin sen sekä otin sen pois rautaisesta jalasta; sitä kädessäni pidellen odotin sitten miestä tulevaksi. Miekkani olin jättänyt toiseen sivurakennukseen, niin ettei minulla ollut mitään muuta asetta; mutta kun portaat olivat jyrkät ja kapeat, niin se kenties riittäisikin. Jos mies tuli yksin voisin ehkä kynttiläjalallakin tulla toimeen.

Pitäen kynttilää korkealla edessään astui hän nopeasti portaita ylös ja oli kohta neljän, viiden portaan päässä meistä. Silloin hän äkkiä kompastui ja kaatui kiroten silmälleen. Kynttilä hänen kädessään sammui ja kaikki olimme pilkkoisen pimeässä!

Vaistomaisesti puutuin neidin käteen estääkseni häntä huutamasta; sitten seisoimme liikkumattomina kuin patsaat, tuskin uskalsimme hengittääkään. Mies, joka oli meitä niin lähellä ja kumminkin meistä aivan tietämätön, nousi kiroten pystyyn; ja hetkellisen kauhean jännityksen perästä kun luulin hänen kynttilää haparoivan, alkoi hän hapuilla takaisin alas. Ne olivat sulkeneet oven tuolla alhaalla, eikä hän heti lukkoa löytänyt. Vihdoin hän sen löysi ja avasi oven. Silloin astuin askeleen taaksepäin ja avoimesta ovesta tunkevan melun suojassa työnsin neidin takanamme olevaan suojaan, lukitsin oven ja asetuin kuuntelemaan.

Luuloittelin kuulevani hänen sydämensä sykkivän. Itseltäni sen kyllä kuulin. Tässä huoneessa olimme hetkellisesti turvatut. Mutta kuinka pimeässä löytäisimme hänelle sopivaa valepukua, ja miten pääsisimme kyökin läpi? Aloin melkein katua että olimme lähteneet porraskäytävästä. Olimme pilkkosen pimeässä, emme voineet eroittaa mitään huoneessa, jossa vallitsi aivan ummehtunut ilma ja rottain haju; mutta juuri sen huomattuani tunsin, että palavasta puusta johtuvan savun haju, joka luultavasti meidän kera tunki huoneesen, muuttui yhä väkevämmäksi ja voitti huoneen hajun. Jo aloimme kuulla tulenkin räiskettä. Rohkeuteni horjui.

Ajatellen, että kun tie kyökin kautta oli suljettu, meidän pitäisi koettaa paeta ikkunasta, ja otin askeleen eteenpäin niitä ehtiäkseni. Tahdoin päästää hänen kätensä paremmin voidakseni hapuilla pimeässä huoneessa; mutta ihmeekseni hän puuttui kiinni minuun eikä tahtonut laskea minua irti. Sitten kuulin hänen huokaavan ikäänkuin pyörtymäisillään ja hän kaatui raskaasti minua vasten.

— Oi, minua niin kovasti peloittaa! huokaili hän korvaani. Minua kovasti peloittaa! Pelastakaa minut, pelastakaa minut!

Tähän asti oli hän ollut niin urhoollinen, että tuo muutos minua suuresti kummastutti, minä kun en tiennyt että uljaimmankin naisen rohkeus on yhtäläistä laatua. Mutta minulla ei ollut aikaa arvella. Hänen ruumiinsa, joka nojautui käsivarteeni, tuntui yhä raskaammalta, ja rajusti sykkivällä sydämellä ajattelin apua, mietin mielessäni pelastavaa ajatusta. Mutta kaikki oli pimeyttä vain. En enää muistanut missä ovikaan oli, josta olimme tulleet sisään. Turhaan vaivasin silmiäni huomatakseni valonsädettä, mikä ilmaisisi ikkunoiden olopaikkaa. Olin yksin hänen kanssaan ja aivan avuton, emme voineet takaisinkaan palata ja liekit lähestyivät. Tunsin hänen päänsä vaipuvan alas ja silloin ymmärsin hänen pyörtyneen; pimeässä en voinut muuta tehdä kuin tukea häntä ja kuunnella eikö mies palaisi tahi mitään muuta tapahtuisi.

Minusta tuntui, ettei pitkään, pitkään aikaan mitään tapahtunut. Mutta sitten kova kolina ilmoitti minulle, että ovi portaiden juurella taas avattiin ja puukenkäin kopinaa kuului portaissa. Nyt arvasin missä ovikin oli, varovasti laskin neidin lattialle oven läheisyyteen ja asetuin kynnykselle odottamaan mitä tuleman piti. Yhä pitelin kädessäni kynttiläjalkaa; olin epätoivossa.

Sykkivällä sydämellä kuulin askelten lähestyvän; sitten ne pysähtyivät ja minä kohotin asettani. Hetken perästä kuulin tutun äänen käskyjä jakavan ja ilonhuudahduksella viskasin oven auki ja seisoin heidän edessään — seisoin heidän edessään niinkuin sitten kertoivat, enemmän aaveen kuin ihmisen näköisenä. Niitä oli neljä miestä ja eellimäisenä tuli isä Benoit.

Tuo hyväsydäminen pappi lankesi kaulaani ja suuteli minua. — Te ette ole haavoittunut? huusi hän.

— Niin, vastasi hän. — Ja Jumalan kiitos, aivan aikanaan pelastamaan teitä! Mutta entä neiti de St. Alais? jatkoi hän kiivaasti ja katsoen minuun ikäänkuin epäillen olinko järjilläni. — Tiedättekö mitään hänestä?

Sanaa sanomatta käännyin ja menin takaisin huoneesen. Hän seurasi minua kynttilä kädessään, ja toiset kolme, joista Buton oli yksi, tulivat perästä. Ne olivat vain raakoja talonpoikia, mutta se näky, joka kohtasi heitä, sai heidät peräytymään. Neiti makasi siinä, johon olin hänet jättänyt, tumma tukka ympärillään, hänen lapselliset kasvonsa olivat rauhalliset ja kalpeat kuin kuolleen ja puoleksi avoimet silmät katsoivat kattoon. Minä tuijotin häneen melkein liikutuksetta, olinhan tänä yönä niin paljon kokenut. Mutta pappi kiljasi kovasti.

— Ei, vastasin. — Hän on vain pyörtynyt. Jos täällä olisi yhtään naista —

— Täällä ei ole ketään naista, johon voisin luottaa, mutisi hän. Hän käski jonkun miehistään mennä vettä hakemaan, ja lisäsi muutamia sanoja, joita en kuullut.

Mies palasi kohta; isä Benoit käski häntä tovereineen syrjään, sitten kostutti hän pyörtyneen huulia vedellä ja pirskoitti sitä hiukan hänen kasvoilleenkin; kaiken sen hän teki suurella kiireellä, joka minua kummastutti, kunnes huomasin että savu alkoi täyttää huoneen, ja kun menin ovelle, näin käytävän päässä liekkien punaisen valon, ja kuulin etäältä sortuvain kivien ja hirsien jyskettä. Silloin ymmärsin miesten käytöksen ja kuiskasin isä Benoit'lle, että minä kantaisin neidin ulos.

— Täällä hän ei koskaan virkoa, sanoin nyyhkyttäen. — Hän tukehtuu ellemme saa häntä ulos raittiisen ilmaan.

— Ei ole; ja niinkuin näette, herra kreivi, on minulla vain nämä neljä miestä, selitti pappi. — Jos olisin viipynyt useampia hankkimaan, olisin myöhästynyt. Enkä nyt ymmärrä mitä näillä voin toimittaa. Useimmat noista kurjista, jotka ovat kaikkeen tähän onnettomuuteen syypäät, ovat nyt juovuksissa. Toiset ovat muukalaisia, ja —

— Mutta minä luulin — minä luulin kaiken jo olevan ohitse, huusin kummastuneena.

— Ei, sanoi hän vakavasti. Kovan toran perästä antoivat he meille tietä; minä ja myöskin Buton tuolla on valiokunnan jäsen. Mutta kun he saavat nähdä teidät ja etenkin neiti de St. Alais'n — niin en tiedä, ystäväni, mitä he voivat tehdä?

Nuo sanat kuuluivat savun seasta. Se oli Buton, joko ne lausui. Puhuessaan astui hän askeleen eteenpäin; hänen vankat karvaiset käsivartensa olivat kyynäspäihin asti paljaat, ja kädessä heilutti hän raskasta rautasalpaa. — On kuitenkin eräs asia, joka teidän tulee tehdä, sanoi hän.

— Teidän pitää rintaanne kiinnittää trikolori. Siihen he eivät uskalla kajota.

Tuon hän lausui jonkinlaisella vilpittömällä ylpeydellä, joka silloin oli minulle ymmärtämätöntä. Nyt sen paremmin käsitän. Ei se enää seuraavana aamunakaan ollut arvoitus minulle, vaikka se yhä tuntui minusta ihmeelliseltä.

Pappi ihastui Buton'in keksinnöstä. — Hyvä, sanoi hän. Buton arvasi asian paikalleen. Trikoloria he kunnioittavat.

Ja ennenkuin ehdin sanaakaan sanoa, oli hän kauhtanastaan irroittanut suuren rusetin ja kiinnittänyt sen rintaani.

— Nyt on teidän vuoronne, Buton, sanoi hän ottaen sepältä rusetin, joka ei muutoin ollut hienointa lajia, ja kiinnitti sen neidin vasemmalle olkapäälle. — Kas nyt, sanoi hän sen tehtyään kiihkeästi. — Nostakaa nyt ylös hänet, herra kreivi. Joutukaa, muutoin tukehdumme savuun. Buton ja minä menemme edellä ja ystävämme tulevat perästä.

Kun nostin neidin syliini, alkoi hän vähitellen huoaten ja nyyhkyttäen tointua. Meitä kaikkia yskitti savu, joka käytävässä jo oli melkein tukehduttava. Jos olisimme vielä minuutinkaan viipyneet, olisimme tuskin sen läpi päässeet, sillä liekit jo nuolivat lähintä ovea ja ojensivat ahnaita kieliään meitäkin kohti. Nyt kiiruhdimme niin pian kuin taisimme ja toinen toistaan auttaen portaita alas; lukittu ovi hetken esti meitä, mutta iloksemme tulimme sen auettua sikin sokin kyökkiin, jossa pysähdyimme hengästyneinä ja kirventelevin silmin.

Se oli linnan suuri kyökki, jossa niin monta loistavaa juhlaa oli valmistettu; olin neidin puolesta iloinen, että hänen kasvonsa lepäsivät rintaani vasten, niin ettei hänen nyt tarvinnut sitä nähdä. Liedellä leimusi tuli, jota ylläpidettiin rasvalla ja silavalla ja paistinkääntäjällä sen edessä riippui paistien asemesta kolme koiran ruumista, joista leveni palavan lihan haju. Ne olivat markiisin kolme lemmikkikoiraa, jotka pelkästä ilkeydestä tapettiin. Niiden alla lattialla, jossa oli särkyneitä pullon palasia, juoksi viiniä virtana, josta saarten tavoin kohosi rikottuja huonekaluja ja viiniastia kasoja. Kapinalliset olivat särkeneet kaikki, mitä eivät voineet mukaansa ottaa; nytkin seisoi eräässä nurkassa nainen täyttämässä esiliinaansa suoloilla, joita hän otti suuresta tallatusta suolakasasta, ja kolme, neljä miestä seisoi rikotun kaapin edessä riistämässä sieltä mitä suinkin otettavaa oli. Suurin osa kapinallisista oli lähtenyt ulos pihalle, kuulimme kuinka he huusivat ilosta nähdessään liekit ja kuinka he riemuitsivat kun joku uuninpiippu kaatui tahi kun joku ikkuna särkyi, ja kuinka he tuleen viskasivat jokaisen elävän olennon, joka onnettomuudekseen sattui heidän käsiinsä.

Kun ryöstäjät huomasivat meidät, luimivat he karsain katsein ulos kuin sudet, joita saaliilta pois hätyytellään. Ne kai kertoivat uutisen ulkona; sillä kun hetken aikaa seisoimme lattialla, taukosi melu siellä ja sitä seuraava hiljaisuus kesti vielä kun ovella näyttäydyimme.

Palavan linnan valossa oli näkyala edessämme valoisa kuin päivällä; se valaisi kapinallisten hurjat, kiihoittuneet kasvot, ja pirstalekasat, jotka todistivat niiden raivoa. Mutta ensi hetkellä he eivät meitä nähneet, me kun olimme muurin varjossa, ja vasta astuttuamme muutamia askeleita eteenpäin ulos varjosta, ryntäsi roistojoukko kuin irtilasketut verikoirat kauheasti kiljuen vastaamme. Heidän matalat otsansa, pörröiset päänsä ja puolialastomat, savuiset ja veriset ruumiinsa olivat enemmän villipetojen kuin ihmisten kaltaiset, ja petojen tavalla he hampaitaan kiristäen ja muristen lähenivät meitä; edellä olijat eivät enää voineet puhua, vaan jälkijoukosta kuului huuto: 'Kuolema sortajille!' joka, sekaantuen tulen pauhinaan, rohkeintakin pelästytti.

Jos seuralaisemme silmänräpäyksenkään ajan olisivat empineet, niin olisi kohtalomme ollut varma, mutta he seisoivat rauhallisina ja liikkumattomina, ja heidän ankaran, vakavan katseensa edessä väistyivät kaikki paitsi yksi ainoa — väistyivät muristen ja vaatien vertamme. Yksi ainoa mies vain astui askeleen eteenpäin ja ojensi puukkoaan minua kohti. Mutta Buton kohotti samassa rauta-aseensa ja huutaen jymisevällä äänellä: 'Kunnia trikolorille!' löi hän miehen kuoliaaksi ja astui ruumiin yli.

Vielä kerran huusi hän jylisevällä äänellä: Kunniaa trikolorille! ja tai'an tavalla nuo sanat vaikuttivat. Roistojoukko totteli, peräytyi, vetäysi syrjään, tylsästi tuijottaen minuun ja kannettavaani.

— Kunniaa trikolorille, huusi nyt myöskin isä Benoit kohottaen kättään ja tehden ristinmerkin. Silmänräpäyksessä tekivät kaikki samoin ja melkein ennenkuin ennätin muutosta huomatakaan, työnsivät nuo samat ihmiset, jotka edellisenä hetkenä vaativat vertamme, toisiaan syrjään, yhdellä suulla huutaen: Väistykää, väistykää trikolorin edestä!

Tuossa kunnioituksessa, jota nuo raa'at roistot osoittivat yhdelle sanalle, yhdelle rusetille, yhdelle aatteelle, oli jotakin ihmeellistä ja liikuttavaa. Sen vaikutusta en koskaan unhoita. Mutta tällä hetkellä olin tuskin tietoinen siitä. Kaikki oli minusta vain unennäköä. Kompastuen taakkani kanssa, astuin kuin unessa kävijä roistojoukon läpi, noiden eläimellisten kasvojen sivu, pitkin lehtokujannetta porttia kohti. Siellä isä Benoit tahtoi ottaa neidin sylistäni, mutta minä en halunnut häntä luotani laskea.

— Saux'on! Saux'on! huusin kuumeentapaisella innolla; ja sitten — tuskin itsekään tiesin miten se tapahtui — löysin itseni hevosen seljässä ja neidin edessäni satulassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme matkalla Saux'on valaistuina palavan linnan liekeiltä.

Päästyämme tienristeykseen asetti isä Benoit viisaasti kyllä sinne kaksi miestä odottamaan Cahors'ista tulevaa apua, ja sille ilmoittamaan neiti de St. Alais'n pelastuksesta; ja emme olleet ratsastaneet kuudetta osaa peninkulmastakaan ennenkuin takanamme kuuluva kavioiden kopina ilmoitti apujoukon lähestymistä. Aloin nyt tointua yöllisten kauheain tapahtumain vaikuttamasta huumauksesta, ja seisautin hevoseni antaakseni taakkani markiisi de St. Alais'lle, jos hän tahtoisi hänet huostaansa ottaa.

Mutta hän ei ollutkaan lähestyvien joukossa. Johtajana oli Louis, ja seurassaan oli hänellä vain kuusi tahi seitsemän palvelijaa, vanha herra de Gontaut, toinen Harincourt'in veljeksistä ja eräs vieras herra. Hevoiset läähättivät ja hiki valui niistä virtana; miesten silmät kiiluivat tappelun himosta. Ei yksikään heistä ihmetellyt että neiti istui edessäni satulassa, vaan kiireimmittäin kiitettyään Jumalaa hänen pelastuksestaan kysyivät kaikki innokkaasti miten paljon kapinallisia talonpoikia oli.

— Noin satamäärä, vastasin. — Minun arvostellessani. Mutta missä on markiisi?

— Louis'n huulilta kuului kirous. En voinut saada useampia kokoon, vastasi hän. Yht'aikaa teidän sananne kanssa tuli tieto että Marignac'in talo oli syttynyt tuleen, jolloin hän kahdentoista miehen kera kiiruhti sinne. Monet muut pelkäsivät samaa kohtaloa ja ratsastivat kiiruummittain kotiaan. Kaikki näyttävät vain, lisäsi hän katkerasti, ensi kädessä ajattelevan vain itseään. Kaikki muut paitsi ystäväni tässä.

Herra de Gontaut rupesi kerskailemaan, mutta hengästynyt kun oli, täytyi hänen heti vaieta ettei tukehtuisi. — Kun kauneus on vaarassa, läähätti hän. Mies parka tuskin jaksoi pysytellä hevosen seljässä.

— Totta kai seuraatte mukana Saux'on? kysyin, kun he käänsivät hevosensa, niistä kohoavat hikihöyryt häämöittivät pimeässä.

— Ei! vastasi Louis uudelleen kiroten; enkä minä ensinkään sitä ihmetellyt ettei hänen tavallinen iloinen mielialansa ollut entisellään. — Nyt tahi ei milloinkaan! Jos voimme heidät työstä tavata niin —

Loppua en kuullut. Kavioiden kopina, kun he hevosiaan kannustaen ratsastivat pois, estivät hänen sanojaan kuulumasta. Silmänräpäyksessä ne olivat viidenkymmenen askeleen päässä; kaikki paitsi yksi, joka käänsi hevosensa ja ratsasti luokseni. Se oli muukalainen, ainoa joukosta, jota en tuntenut.

— Niillä on ainakin yksi pyssy, vastasin uteliaasti katsellen häntä. Ja nyt jo luultavasti useampiakin. Useimmilla oli keihäitä ja heinätaikkoja.

— Kiitän teitä, herra kreivi, sanoi hän sotilaan tavalla tervehtien.
Sitten kannusti hän hevostaan ja ratsasti toisten jälkeen.

Minun oli mahdoton auttaa heitä ja sitä paitsi hartaasti toivoin mitä pikemmin saavani naisellista hoitoa neidille, joka makasi sylissäni kuin kuollut. Niin pian kuin pieni ratsujoukko poistui, jatkoimme siis matkaamme, isä Benoit ja minä aivan äänetönnä ja miettiväisinä, toiset alinomaa puhellen. Neidin pää lepäsi oikealla olallani. Voin kuulla hänen sydämensä heikon tykytyksen, ja hiljaa ratsastaissamme pimeässä yössä oli minulla kyllin aikaa ajatella monta asiaa: hänen osoittamaansa rohkeutta, tahdonvoimaa ja päättäväisyyttä — tuo hento luostarissa kasvanut olento, joka neljätoista päivää sitten ei uskaltanut minulle sanaakaan sanoa; ja vihdoin hänen naisellista heikkouttaan, joka minua miellytti ja joka vihdoinkin voitti hänen varovaisuutensa, saattoi hänen laskemaan kätensä kaulaani ja toi hänen huutonsa kuuluvilleni. Hänen tukkansa hieno lemu ympäröi minua; minä halusin suudella hänen puoleksi peitettyä päätään. Mutta jos kuluneena yönä olin oppinut häntä rakastamaan, olin enemmän vielä oppinut häntä kunnioittamaan; ja sentähden hillitsin haluni ja pitelin häntä vielä varovaisemmin sylissäni pakoittaen mieleeni muita asioita kunnes saisin jättää hänet muiden huostaan.

Jos se ei helppoa ollut, niin ei siihen suinkaan syynä ollut ajatusaineiden puute. Koko taivas takanamme punoitti palosta; jälestämme kuului hurjan roistojoukon kiljunta; monasti matkallamme hiipi epäiltäviä olentoja sivutsemme pimeässä ja pakenivat ikäänkuin yhtyäkseen kapinallisiin. Isä Benoit luuli näkevänsä toisen tulipalon jonkun peninkulman päässä idässä päin; ja sen perästä mitä tänä yönä oli tapahtunut, en olisi ihmetellyt, jos edessämme olisi näkyneet liekit Soux'nkin palosta.

Siitä surusta säästyin kumminkin. Sitä vastoin tuli koko kyläjistö meille vastaan ja saattoi meidät ilohuudoilla portilta ylös linnaan, jossa neiti kynttilöiden valossa ja syvän äänettömyyden ja jännityksen vallitessa nostettiin alas satulastani ja kannettiin ylös linnaan. Naiset, jotka tunkeilivat ovella, kumartuivat eteenpäin seuratakseen häntä silmillään; mutta ei kukaan seurannut häntä samoilla tunteilla kuin minä.

Paljon, mikä yöllä näyttää kauniilta, muuttuu päivän valossa rumaksi; ja moni asia, mikä tapahtuessaan tuntuu mahdolliselta, tuntu perästäpäin ajatellessa unennäyltä ja mahdottomalta. Kun seuraavana aamuna heräsin etehisessä suuressa tuolissa — se oli sama tuoli, jossa Ludvig kolmastoista kerran kertomuksen mukaan istui — ja kolmen tunnin rauhattoman unen perästä näin Andréen seisovan kumartuneena puoleeni ja päiväpaisteen virtaavan ovesta ja ikkunoista, luuloittelin yöllisiä tapahtumia, semmoisina kuin ne mielessäni olivat, ainoastaan unennäöksi. Mutta silloin huomasin ne kaksi pistoolia, jotka olin laskenut viereeni yöksi ja tarjottimen, jonka ääressä isä Benoit ja minä olimme virvoituksia nauttineet ja silloin ymmärsin ettei se ollut mikään uni, vaan täysi todellisuus. Kavahdin pystyyn.

— Eikö yksikään niistä, jotka olivat matkalla St. Alais'iin, ole tänne tullut? Minä olin näet antanut käskyn että minut aikanaan herätettäisiin heitä vastaanottamaan.

— Ei, herra kreivi, vastasi vanha palvelija, — paitsi — paitsi eräs herra, joka oli heidän joukossaan, ja joka nyt astuskelee kirkkoherran kanssa puutarhassa. Ja hänen tähtensä —

— No mitä? sanoin jyrkästi, kun André, tekeytyen juron ja mahtavan näköiseksi, vaikeni.

— Hän ei ole sen näköinen, että hänen tähtensä kannattaisi herra kreiviä herättää, vastasi hän ykspäisesti. — Mutta herra kirkkoherra tahtoi niin; tähän aikaan minusta näyttää siltä että meidän on kumarteleminen seppiä ja kai sitten paljoa enemmän tullinkantajaa.

— On, herra; ja hän kävelee tuolla terassilla ikäänkuin perheen jäsen konsanaan. En ensinkään ymmärrä mitä kaikesta tästä vihdoin tulee, mörisi André ja koroitti ääntään nähdessään minun aikovan mennä ulos. Mutta silloin kun herra kreivi otti pois kaularaudan, niin varsin hyvin käsitin seuraukset. — Niin, niin! jatkoi hän vielä korkeammalla äänellä katsellen jälkeeni tarjotin kädessä. — Minä tiesin mitä tuleman piti! Minä tiesin mitä tuleman piti!

Ja jos minä en niin täydellisesti olisi joutunut pois tavallisesta ajatussuunnastani, niin totisesti se minusta itsestänikin olisi ollut jotakin eriskummallista, että nuo kolme miestä tuolla terassilla kävelivät rinnakkain. Ne astuskelivat edestakaisin; isä Benoit astui keskessä kädet selän takana ja katse maahan kääntyneenä. Hänen toisella sivullaan käveli tuo vankka, kömpelö Buton, likaisessa mekossaan; ja toisella taas edellisenä yönä näkemäni muukalainen, joka oli pulska, keski-ikäinen mies, hän oli erinomaisen siististi puettu, jalassa oli metsästyssaappaat ja kupeella miekka. Koska muistin hänen olleen Louis'n seurassa, ihmetytti minua että hän kantoi trikoloria; sen kumminkin unhotin kiihkossani saada tietää toisten kohtalosta. Tuhlaamatta aikaa turhiin seremoniioihin kysyin häneltä sitä heti.

— Ne karkasivat kapinallisten kimppuun, menettivät yhden miehen ja lyötiin takaisin, vastasi hän sotilaan lyhyellä tavalla.

— Hän ei haavoittunut. Hän palasi Cahors'iin kutsumaan kokoon lisää väkeä. Ja kun neuvoni näyttivät tarpeettomilta, niin lähdin tänne.

Hän puhui kaunistelematta ja vilpittömästi ja aivan kuin vertaiselleen, enkä oikein tiennyt oliko hän taikka eikö hän ollut aatelista sukua. Kun isä Benoit huomasi neuvottomuuteni, kiiruhti hän vierasta esittämään.

— Tässä, herra kreivi, on herra kapteeni Hugues, joka viimeksi on palvellut ameriikkalaisessa armeijassa. Hän on valiokunnalle palvelustaan tarjonnut.

— Harjoittaakseni ja johtaakseni niitä miehiä, joita Cahors'issa järjestyksen ylläpitämiseksi pestataan jos sitten suvaitsette sitä maasotaväeksi tahi muuksi nimittää, selitti kapteeni, ennenkuin oikein pääsin selville siitä, miten kirkkoherran sanat käsittäisin.

Olinpa tuosta hiukan ihmeissäni. En käsittänyt tuota miestä, joka näytti niin vilkkaalta, nerokkaalta ja käytännölliseltä ja jonka taskusta pistoolin suu pisti esille.

— Olette palvellut hänen majesteettinsa armeijassa? kysyin vihdoin voittaakseni ajatusaikaa.

— En ole, vastasi hän. Siinä armeijassa, jossa olen palvellut, ei voi arvoasteita saavuttaa, ellei kilvessään kanna niin ja niin monta neliötä. Olen palvellut kenraali Washington'ia.

— Niin, miksi ei, herra kreivi? vastasi hän suorasti. Kuulin että olivat sytyttäneet erään linnan tuleen. Juuri silloin olin sinne saapunut ja tarjosin heti herra kreiville palvelustani. Mutta heillä ei ollut minkäänlaista järjestystä eivätkä tahtoneet neuvoja kuunnella.

— Vai niin, sanoin, — mutta nuo toimet tuntuvat minusta liiallisilta.
Te tiedätte —

— Herra de Marignac'in linna sytytettiin viime yönä, sanoi isä Benoit hiljaa.

— Ja pelkään että saamme kuulla vielä useammistakin tulipaloista.
Luulen että meidän, herra kreivi, täytyy katsoa todellisuutta silmiin.

— Nyt ei ole kysymys ajattelemisesta eikä katsomisesta, vaan nyt tulee toimia, keskeytti häntä kapteeni tuimasti. — Meillä on pitkä kesäinen päivä edessämme, mutta ellemme illalla vielä ole mitään aikaan saaneet, niin valkenee huomenna Quercy'lle murheitten päivä.

— Se kieltäytyy käskyjä tottelemasta. Ja semmoinen sotaväki on pahempaa kuin kokonaan kelpaamaton.

— Niihin voi kyllä luottaa, mutta kansa vihaa heitä. St. Louis'in ritari vaikuttaa roistoväkeen samoin kuin punainen vaate härkään. Minä takaan että heillä on kyllin tekemistä pidättäessään sotamiehiä kasarmeissa.

Hänen tuttavallisuutensa ja kiivautensa suututti minua; mutta en kuitenkaan voinut puhua samaan tapaan kuin eilen. Silloin tuo puhe Buton'in kuunnellessa olisi minusta tuntunut herjaavalta. Mutta tänään näyttäytyi sama asia aivan erilaisessa valossa. Ja sitä paitsi tuo muukalainen oli peräti toinen mies kuin Doury; syyt, jotka toista vakuuttaisivat, eivät toisesta mitään merkitseisi. Minä oivalsin sen, ja avuttomassa tilassani kysyin isä Benoit'lta mitä hän halusi.

— Minä en halua isä Benoit'n vastausta, kiisti kapteeni. — Tahdon kuulla sen itseltänne, herra kreivi.

— Eilen ei ole tänään, vastasi hän. Herra de Alais'n linna seisoi eilen, mutta tänään se on suitsuavana rauniona. Samalla tavalla herra de Marignac'in. Eilen oli paljon vielä arvelun alaista. Tänään tosiasiat puhuvat. Eräiden tuntien epäröiminen voi matkaan saattaa sen, että koko maakunta päästä toiseen on liekkien vallassa.

Tuota en voinut kieltää; mutta samalla oli yksi asia, jota en myöskään voinut tehdä, nimittäin että uudelleen muuttaa mielipidettä. Juhlallisesti kiinnitettyäni valkoisen kokardin rintaani rouva de St. Alais'n salongissa en uudelleen voinut kääntyä ahdistavan vihollisen puolelle. En uudelleen voinut sanastani luopua.

— Se on minulle mahdotonta — peräti mahdotonta asemassani, sopersin vihdoin hämilläni ja sekavasti. — Miksi juuri minun luokseni tulette? Miksi ette käänny jonkun muun puoleen? Onhan pari sataa muuta, joitten nimet —

— Eivät ensinkään meitä hyödytä, keskeytti kapteeni äreästi, — kun sitä vastoin teidän nimenne rauhoittaisi pelkureita, toisi puolellemme monen maltillisen miehen eikä alhaista kansaa yllyttäisi. Suokaa minun puhua vilpittömästi kanssanne, herra kreivi, jatkoi hän. — Tarvitsen apuanne. Minä vastaan asiasta, mutta tyhjän tähden en tahdo mitään alttiiksi panna; ja minusta on parempi että minulle tarjottu tehtävä on niin hyvin ylhäisten kuin alhaistenkin suosima. Jos annatte nimenne valiokunnalle, niin minä vastaanotan siltä tarjotun tehtävän. Epäilemättä voisin kolmannen säädyn nimessä Quercy'ssä harjoittaa poliisivaltaa, mutta minä mieluummin hirttäisin, teurastaisin ja mestaisin jokaisen kolmen säädyn nimessä.

— Unhoitatte että toimeni on niin hyvin Cahorsin roistokansan, kuin niiden mielettömien houkkioiden kurissa pitäminen, jotka uskovat maailman lopun lähestyvän, vastasi hän kärsimättömästi. — Ja ne toiset, joista puhutte —

— Eivät ole kelvollisia, keskeytti isä Benoit sävyisästi ja hänen ystävälliset, lempeät silmänsä katsoivat hartaasti minuun. Hänen puhuessaan leyhytteli raitis aamutuuli hänen kauhtanansa liepeitä, niin että laiha vartalo näkyi. Hän piteli kädessään hattua suojatakseen kasvojaan auringolta. Tiesin että hän niinkuin minäkin taisteli sisällistä taistelua, ja että hän sekä halusi että ei halunnut että minä myöntyisin. Tuo tieto antoi minulle voimaa voittaa kiusaus.

— Mutta minkä tähden? Pääsin vastaamatta, sillä kun katsoin linnan porttiin päin, niin näin että André juuri viimeistä sanaa lausuttaissa astui ulos herra de St. Alais'n seuraamana. Se tapa millä tuo vanha palvelija huusi: — Herra markiisi de St. Alais pyytää herra kreiviä puhutella! suututti minua, se kun ilmaisi hillittyä voitoniloa, mutta herra de St. Alais ei mitenkään ilmaissut sitä huomanneensa. Hän lähestyi iloisen ja hilpeän näköisenä ja tervehti minua ystävällisesti ja iloisesti. Ensin luulin melkein ettei hän tiennyt mitään yöllisistä tapahtumista, mutta hänen ensimäiset sanansa kumosivat epäilykseni.

— Herra kreivi, sanoi hän hilpeästi ja miellyttävästi, olemme teille suuressa kiitollisuuden velassa. Tärkeitten asiain takia täytyi minun eilen illalla viipyä poissa; ja veljeni olisi kuulon mukaan myöhästynyt, jos hän niin vähällä väellä olisi mitään voinut toimittaakaan. Tullessani linnan läpi kohtasin neidin, joka antoi minulle tietoja tapahtumasta.

— Onko hän jo lähtenyt huoneestaan? kysyin kummastuen. Toiset kolme miestä olivat vetäytyneet vähän syrjään, niin että voimme puhua häiriytymättä.

— On, vastasi hän hymyillen kummastukselleni. Ja minä voin vakuuttaa teitä, herra kreivi, että hän puhui niin kauniisti teistä kun konsaan nuori tyttö uskaltaa nuoresta miehestä puhua. Muutoin äitini tulee lausumaan teille perheemme yhteiset kiitokset paremmin kuin mitä minä voin.

Mutisin muutamia kohteliaita sanoja vastaukseksi, mutta totta puhuen en oikein tiennyt mitä sanoinkaan. Herra de St. Alais käyttäytyi niin peräti toisin kun olin odottanut; hän oli niin luontevan rauhallinen ja iloinen, eikä näkynyt jälkeäkään kiivaasta suuttumuksesta, jota luonnollisesti olisi odottanut henkilöltä, joka juuri vähää ennen oli saanut kuulla kotinsa ryöstöstä ja hävityksestä sekä palvelijansa murhasta, että aivan hämmästyin. Hän oli puettu yhtä maukkaasti ja huolellisesti kuin tavallisestikin, vaikka minulla oli syytä uskoa hänen valvoneen koko yön; ja vaikka hirmutyöt St. Alais'n ja Marignac'in luona olivat hänen rohkeimmille ennustuksilleen ristiriidassa, niin hän ei osoittanut vähintäkään suuttumusta.

Tuo kaikki kovasti hämmästytti minua, mutta kuitenkin täytyi minun sanoa jotakin. Lausuin toivovani ettei yölliset tapahtumat olisi neitiin mitenkään turmiollisesti vaikuttaneet.

— Ei laisinkaan! vastasi hän. — Me St. Alais't emme ole sokurista tehdyt. Ja yön levättyä — mutta suokaa anteeksi, olen ehkä estänyt teitä. Ja ensi kerran katsoi hän seuralaisiini.

— Ennen kaikkia, herra markiisi, olette isä Benoit'lle ja Buton'ille tässä kiitollisuuden velassa, sanoin.

— Luulenpa kuulleeni, sanoi hän. Sitten jatkoi hän yhä katsoen toisiin vaikka hän puhuikin minulle: — Suokaa minun, herra kreivi, kertoa teille opettavainen taru. Oli kerran mies, joka kadehti naapuriaan tälle kun tuli parempi viljavuosi kuin hänelle itselleen. Ja eräänä yönä hän kaikessa salaisuudessa ja vähitellen — ei kerralla, hyvät herrat, vaan aivan vähitellen — johti naapurinsa pelloille vettä virrasta, jonka rannalla kumpaisenkin maakartano oli. Hän onnistui niin hyvin, että vesi kohta peitti ei ainoastaan tou'ot, vaan se uhkasi lopulta hukuttaa sekä naapurin, että hänen omat viljansa ja vihdoin hänen itsensäkin! Liian myöhään huomattuaan mielettömyytensä — mutta mitä pidätte tarinastani, herra kirkkoherra?

— Minä en ole yhdenkään ihmisen palvelija, sanoi orja kerskaillen, vastasi markiisi kohteliaasti vaan ivallisesti.

— Hävetkää, hävetkää, herra markiisi! huudahdin minä, sillä kärsivällisyyteni alkoi loppua. Olenhan sanonut teille että paitsi herra kirkkoherraa ja seppää olisimme sekä neiti että minä —

— Ja minä olen sanonut Teille, keskeytti hän häijysti hymyillen, — mitä minä siitä ajattelen, herra kreivi! Siinä kaikki.

— Mutta ettekö sitten tiedä mitä on tapahtunut? jatkoin hänen vääryydestään vihastuneena. Te ette tiedä, ette voi tietää, että kun Benoit ja hänen seuralaisensa saapuivat, olimme neidin kanssa epätoivoisessa tilassa? Että he henkensä uhalla pelastivat meidät? Ja vihdoin että trikolorin avulla pelastuimme, kapinalliset kun kunnioittivat sitä, eikä omain voimaimme ponnistuksilla.

— Senkin minä tiedän, vastasi hän synkistyviä katsein. Tahdon heti ottaa sen puheeksi. Mutta uskallanko ensin kysyä teiltä jotakin, herra kreivi? Onko kenties arveluni oikea, että nämä herrat ovat luonanne lähetystönä — suokaa anteeksi jos ei nimitys ole aivan oikea — kunnia-arvoisen valiokunnan yleistä turvallisuutta varten asiamiehinä?

Minä nyökäytin päätäni. — Ja voin ehkä onnitella heitä vastauksenne johdosta?

— Sitä ette voi! vastasin tyytyväisenä. Tämä herra — sanoin osottaen kapteeni Huguestä — on heidän puolestaan esittänyt eräitä ehdoituksia ja perusteita.

— Mutta hän ei ole esittänyt syvintä syytä, keskeytti kapteeni kumartaen. Minä huomaan ja tekin, herra kreivi, tulette huomaamaan sen olevan olemassa herra markiisi de St. Alais'ssa itsessään!

Markiisi tuijotti kylmästi häneen. — Olen teille suuresti kiitollinen, sanoi hän ylenkatseellisesti. Pian saanen pitemmältä jutella kanssanne. Nyt puhelen ainoastaan herra kreivin kanssa. Ja hän kääntyi jatkamaan puhettaan kanssani.

— Voinko olla vakuutettu siitä että te ette ole suostunut heidän esityksiin?

— Täydellisesti! vastasin minä. — Mutta siitä ei seuraa etten tuntisi heitä kohtaan luonnollista kiitollisuutta.

— Vai niin! sanoi hän. Sitten kääntyi hän ja sanoi luontevasti: —
Näen palvelianne tuolla. Suvaitsetteko että kutsun häntä?

— Hän viittasi Andrélle, joka seisoi meitä katsellen oven aukossa. Hän kiiruhti markiisin luo.

— Kuulkaa, ystäväni, menkää neiti de St. Alais'n luo. Hän on etehisessä. Pyytäkää häntä tulemaan luoksemme tänne.

André kääntyi ylpeän näköisenä lähtemään. Odotimme kummastuneina. Ei kukaan virkkanut sanaakaan. Teki mieleni silmäyksellä neuvotella isä Benoit'n kanssa mutta en uskaltanut, ettei markiisi, joka selittämättömällä hymyllä kiinnitti katseensa minuun, pitäisi sitä heikkouden merkkinä. Niin seisoimme kunnes neiti näyttäytyi ovella ja hetkisen arveltuaan astui ulos terassille ja arasti lähestyi meitä.

Hänellä oli päällään niin kuin luulen äitini entinen puku; se oli hänelle liian pitkä mutta minusta se vaatetti häntä erinomaisen hyvin. Hänellä oli huivi hartioilla ja toinen irrallaan päässä, puuteroimaton löyhään sidottu tukka valui kutrina alas korville ja kaulalle. Puvun miellyttävää vaikutusta lisäsi kasvoille leviävä puna, kun hän tuli luoksemme suojaten kädellä silmiään auringolta. En ollut nähnyt häntä sitten kuin vaimo nosti hänet alas satulasta; ja kun nyt näin hänen raittiissa aamuilmassa kävelevän terassilla, oli hän mielestäni kuin jumalatar. Ihmettelin että olin voinut laskea hänet luotani. Ja minussa syttyi hurja halu veljensä uhalla temmata hänet pois tästä puoluetaistelujen ja valtiollisten rettelöiden kauheasta mellakasta.

Mutta kun hän ei katsahtanutkaan minuun, niin rohkeuteni katosi. Hän katsoi ainoastaan markiisiin ja läheni häntä kuin magnetin vetämänä.

— Neiti, sanoi hän vakavasti, — olen kuullut että teidän on pelastuksestanne viime yönä kiittäminen erästä tunnusmerkkiä, jota näen teidän vieläkin kantavan. Sitä tunnusmerkkiä ei yksikään hänen majesteettinsa alamainen voi kunnialla kantaa. Tahdotteko tehdä hyvin ja paikalla ottaa se pois?

Vuoroin kalveten ja punastuen katsoi neiti rukoilevasti meihin. —
Mitä, herra? mutisi hän, ikäänkuin ymmärtämättä hänen sanojaan.

— Luulisin puhuneeni kyllin selvästi, sanoi hän. — Olkaa hyvä ja ottakaa merkki pois olaltanne.

Markiisin jyrkästi nuhteleva ääni sai hänet tuskasta vavahtamaan ja hetken aikaa hän epäili; näytti ikäänkuin kyyneleet olisivat pyrkineet tunkeutumaan hänen silmiinsä. Mutta sitten hän totellen veljensä käskyä alkoi vapisevin käsin irroittaa trikoloria, jonka palvelijat — luultavasti hänen tietämättään — olivat muuttaneet hänen yöllisestä puvustaan siihen, jota hän nyt kantoi. Siinä kului häneltä kotvasen aikaa ja minä tunsin suuttumukseni yltyvän. Mutta minä en uskaltanut astua väliin ja toiset katselivat kohtausta vakavin silmin.

— Kiitos, sanoi markiisi de St. Alais, kun neidille vihdoin onnistui irroittaa rusetti. — Minä tiedän, neiti, että te olette oikea de St. Alais, ja että ennemmin kuolette kuin uskottomuuden kautta tahdotte henkenne pelastaa. Heittäkää nyt rusetti maahan ja tallatkaa se.

Hän vavahti taas. Ja luulenpa että me kaikkikin niin teimme. Tiedän että astuin askeleen eteenpäin ja olisin astunut väliin, ellei markiisi olisi kättään kohottanut. Mutta eihän minulla tässä ollut mitään oikeuksia; olimmehan vain katsojia, neidin ainoastaan tuli toimia. Silmänräpäyksen ajan seisoi hän siinä hengittämättä ja liikkumatta tuijottaen veljeensä; ja yhä vaan häneen katsoen nosti hän vihdoin huoaten kätensä koneellisesti ja antoi rusetin pudota maahan.

Hän vapisi; hänen lapselliset kasvonsa muuttuivat kalman kalpeaksi, mutta hän ei liikahtanut.

Ja kääntämättä katsettaan alas oikasi hän jalkansa ja kosketti sillä trikoloria.

— Kiitos, neiti, nyt voitte mennä, sanoi hän. Mutta käsky oli tarpeeton, sillä teon tehtyään kääntyi hänen sisarensa pois meistä, ja ennenkuin markiisi ennätti sanaakaan sanoa, oli hän jo tuskan valtaamana kiiruhtanut takaisin linnaan, hän kätki kasvonsa käsiin ja hänen hoikka vartalonsa vapisi ankarista nyyhkytyksistä, jotka kesäinen tuuli kantoi kuuluvillemme.

Tuo näky kiihoitti minua raivoon, mutta suurella vaivalla sain itseni hillityksi. Tahdoin kuunnella markiisia loppuun saakka.

Mutta hän ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään tekonsa vaikutusta. — Nyt, hyvät herrat, sanoi hän hiukan kalpeana, — saan kiittää teitä kärsivällisyydestänne. Nyt tiedätte mitä minä ajattelen trikoloristanne ja palveluksistanne. En minä eikä kukaan omaisistani koskaan tule etsimään suojaa sen tunnusmerkin turvissa! Minä en hiero sovintoa salamurhaajain kanssa.

Astuin askeleen eteenpäin, sillä nyt en enää jaksanut itseäni hillitä. — Ja minulla, huusin, — myöskin minulla on jotakin sanottavaa. Äsken en trikoloria vastaanottanut. Minä en välittänyt niistä ehdotuksista, joita minulle tarjottiin. Olin päättänyt parempaa tietoani vastaan puolustaa teitä ja säätyläisiäni. Minä kuuluin teidän puolueesenne, vaikka en luota siihen, ja te olisitte voinut liittää minut siihen. Mutta tämä herra on oikeassa! Teissä itsessänne on suurin syy itseänne vastaan. Ja näin minä teen! Näin minä teen! huudahdin kiihkeästi. — Katsokaa, herra markiisi, ja tietäkää että se on omaa työtänne!

Näillä sanoilla otin ylös rusetin, jonka neiti oli tallannut, ja kiinnitin sen vapisevin sormin rintaani.

Markiisi kumarsi ivallisesti hymyillen. — Kokardi on pian vaihetettu, sanoi hän. Mutta minä näin että hän oli tuhkanharmaana kiukusta ja että hän mielellään olisi lyönyt minua tuon tappion takia.

— Aivan niinkuin itse suvaitsette sen ymmärtää, herra kreivi, sain vastaukseksi.

Toiset kolme olivat vähän väistyneet — osoittaen tyytymättömyyttä — ja jättäen meidät vastakkain seisomaan; samalla paikalla, jossa nyt seisoimme, olimme kolme viikkoa sitten seisoneet illalla ennen markiisin äidin vastaanottoa. Yhä vielä mielettömänä vihasta neidin takia ja tahtoen loukata markiisia, muistutin häntä siitä ja hänen silloisista ennustuksistaan, jotka niin vähän olivat toteutuneet.

Hän keskeytti minut heti. — Niin vähän toteutuneet? sanoi hän tuimasti. — Niin kyllä, herra kreivi, mutta mistä syystä? Siitä syystä että ne, joitten tulisi auttaa minua, että ne, joitten Ranskanmaan yhdestä päästä toiseen tulisi kuningasta tukea, ovat kaltaisianne — huikentelevia raukkoja, jotka eivät itsekään tiedä mitä tahtovat! Siitä syystä että Ranskan aatelismiehet ovat osoittaneet olevansa tomppeleita ja pelkureita, nimensä häväisijöitä! Niin, jatkoi hän katkerasti, — siitä syystä että te, herra de Saux, ja vertaisenne tänään ovat yhden asian puolella ja huomenna toisen, yhtenä päivänä huudatte parannuksia, toisena järjestystä.

Minun, oli mahdoton saada sanaakaan suustani puolustukseksi, ja kun vihani alkoi haihtua, niin tuijotin vaan kummastuneena häneen. Hän huomasi sen ja käytti hyväkseen satunnaista äänettömyyttäni. — Mutta olkoon jo kylliksi puhuttu siitä asiasta, sanoi hän arvokkaalla äänellä, joka suututti minua koska se oli hän eikä minä, joka oli pahasti käyttäytynyt. — Olkoon kylliksi siitä asiasta. Niin kauan kuin vaan oli mahdollista, koetin minä voittaa teidät puolellemme, herra kreivi; ja yhä edelleenkin minä tunnustan ja tulen olemaan viimeinen kieltämään sitä kiitollisuuden velkaa, jossa viime öisten tapausten perästä olemme teille. Mutta todellista toveruutta ei koskaan voi olla olemassa niiden välillä, jotka kantavat tuota — hän osoitti trikoloria rinnallani — ja niiden, jotka meidän tavallamme kuningasta palvelevat. Suonette kai siis anteeksi minulle, jos jätän teille jäähyväiset ja viivyttelemättä vien sisareni pois talosta, jossa hänen läsnäoloaan voitaisiin väärin käsittää, niinkuin minunkin läsnäoloni, sen perästä mitä on tapahtunut, täytyy tuntua teistä vastenmieliseltä.

Ja uudelleen kumarrettuaan meni hän edelläni linnaan, johon minä äänetönnä ja tuntien sydämessäni jäätävää kylmyyttä seurasin häntä. Etehisessä ei ollut muita kuin André, joka askaroitsi vastapäätä olevan oven luona; mutta lehtokujanteella linnan tuolla puolen näin hevosen seljässä kolme, neljä palvelijaa, jotka markiisia odottivat, ja vähän etempänä näin kolme henkilöä ratsastavan porttia kohti. Ensi silmäyksellä jo huomasin, että etumainen ratsastaja oli neiti de St. Alais ja että hän istui satulassaan kumartuneena ikään kuin itkisi hän vielä. Ja vihan vimmassa käännyin herra de St. Alais'n puoleen.

Mutta hän katseli minua tavalla semmoisella, että sanat jäivät sanomatta. Hän rykäsi kuivasti ja sanoi: — Vai niin! Näen että neiti itsekin jo on huomannut parhaaksi lähteä tästä talosta. Siinä tapauksessa ehkä suvaitsette että minä hänen puolestaan lausun teille kiitokset ja jäähyväiset.

Näillä sanoilla hän kumarsi ja kääntyi menemään. Hänen jalkansa oli jo satulan jalustalla, kun minä hiljaa lausuin hänen nimensä.

Viittasin palvelijoita vetäytymään syrjään. Olin sekä vihastunut että häpeissäni.

— Herra, sanoin, minulla on vielä jotakin sanottavaa teille. Tämä ei lopeta kaikkia suhteita neidin ja minun välillä. Sillä neiti —

— Minä en tiedä hänen tunteitaan, jatkoin yksipäisyydessäni välittämättä hänen sanoistaan, — ja yhtä vähän tunnen hänen ajatuksiaan minusta. Mutta mitä minuun itseeni tulee, herra de St. Alais, niin sanon suoraan, että minä rakastan häntä ja ettei tämä tunteeni koskaan tule horjumaan jos sitä tahi tätä kokardia kannan. Siis —

— Tahdon sanoa teille vaan yhden asian, kiljasi hän ja nosti kätensä pidättääkseen minua.

— Että kositte kuin porvari! vastasi hän hävyttömästi nauraen. — Tahi kuin hullu englantilainen! Ja kun neiti de St. Alais ei ole mikään leipurin tytär, jota tällä tavalla voi kosia, niin ovat sananne solvaavat. Joko tämä riittää, herra kreivi, vai pitääkö minun jatkaa?

— Se ei riitä estämään minua päätöstäni toteuttamasta, vastasin minä.
— Te unhoitatte että minä viime yönä kannoin neidin sylissäni tänne.
Mutta minä en sitä unhoita, eikä hänkään sitä unhoita. Suhteemme ei
enää ole sama kuin ennen, herra markiisi.

— Te olette pelastanut hänen henkensä ja vaaditte nyt siitä syystä hänen elämänsä omaisuudeksenne! sanoi hän ivallisesti. — Onhan se jaloa ja aatelismiehelle sopivaa!

— Sitä minä en vaadi! vastasin kiivaasti. — Mutta minä olen pitänyt häntä sylissäni, hänen päänsä on levännyt rinnallani, ja te ette voi kumpaakaan saada tekemättömäksi. Tästä lähtien on minulla oikeus pyrkiä saamaan häntä omakseni, ja se on minulle onnistuva.

— Se ei onnistu teille niin kauan kuin minä elän! vastasi hän kiivaasti. — Minä vannon, että niin totta kuin hän tallasi tuon rusetin — käskystäni, käskystäni, herra! — niin totta hän myös tallaa teidän rakkautenne. Tästä päivästä lähtien voitte etsiä puolisoa vertaistenne joukosta; neiti de St. Alais ei ole teitä varten.

Vapisin vihasta. — Te tiedätte, herra, etten voi tapella kanssanne! sanoin minä.

— Enkä minä teidän kanssanne. Sen minä tiedän. Ja sentähden, jatkoi hän hetkellisen äänettömyyden perästä hilpeästi ja entiseen kohteliaasen tapaansa, — tahdon paeta teitä. Hyvästi, herra kreivi — en sano näkemiin asti, sillä arvelen ettemme tästä lähtien niin aivan usein tule toisiamme tapaamaan.

En saanut sanaa suustani vastaukseksi; hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Neiti seurueineen oli aikaa sitten kadonnut näkyvistä ja markiisin palvelijat, totellen viittaustani, olivat portin läheisyydessä. Huomasin hänen ryhtinsä kun hän siinä ratsasti pähkinäpuiden lehvien alla, joiden läpi auringon säteet vain heikosti pääsivät tunkemaan; alakuloisena ja onnettomana kun olin, täytyi minun ihmetellä hänen komeaa ryhtiään ja miellyttävää luontevuuttaan.

Varmaan hän omisti suurta luonteen lujuutta. Hänellä oli sitä voimaa, jota hänen vertaisiltaan puuttui, ja hänessä oli sitä niin kosolta, että minusta nyt, siinä seisoessani tuijottamassa hänen jälkeensä, omat sanani tuntuivat turhilta ja mielettömiltä ja se päätös, jonka hänelle vasten silmiä viskasin, aivan lapselliselta. Ja hän taisi sentään ollakin oikeassa; tuota kosimistapaa, johon rakkaudelta ja vihan raivolta soaistuna olin antanut hetkellisen yllytyksen itseäni vietellä, ei Ranskassa pidetty tavallisena eikä soveliaana, eikä se olisi minullekaan mieleistä ollut jos joku minun sisareni suhteen olisi siten menetellyt. Miksi sitten olin loukannut neiti de St. Alais'ta ja saattanut itseni moitteen alaiseksi?

Kaiken tämän takia tunsin itseni peräti onnettomaksi kun käännyin mennäkseni takaisin linnaan. Mutta siellä silmäni heti sattuivat pistooleihin, jotka vielä olivat etehisen pöydällä, ja tunteitteni äkkiä muuttuessa muistin nyt, että muittenkin asiat olivat epäjärjestyksessä; että Alais'n ja Marignac'in linnat olivat poroläjinä, että minä viime yönä olin pelastanut neiti de St. Alais'n hengenvaarasta, että pähkinäpuukujanteen pitkien, kylmäin varjojen takana ja tämän kesäisen päivän rauhallisuuden takana oli Quercy, oli kuohuva, levoton Ranska — kokonainen maailma mielettömiä talonpoikia ja peljästyneitä kaupunkilaisia, ja sotaväkeä, joka ei tahtonut taistella ja aatelismiehiä, jotka eivät uskaltaneet sitä tehdä.

Ja silloin ajattelin: Eläköön trikolori! Arpa on heitetty! Menin suoraan linnan läpi etsiäkseni isä Benoit'ta ja hänen seuralaisiaan aikoen yhdistää kohtaloni heihin ja palatakseni heidän kanssaan. Mutta terassi oli tyhjänä, eikä heitä näkynyt missään. Palvelijoistakaan en löytänyt muita kun André'n, joka tuli vastaani juron näköisenä ja synkästi rypistetyllä otsalla. Kysyin häneltä kirkkoherraa.

— Kylään lörpöttelemään, vastasi hän äreästi. — Joka rengillehän nyt jo uutisia kerrotaan ja sitten ne omin lupinsa juoksevat naapureihin niitä levittämään. Luulenpa maailman olevan aivan mullin mallin. Olisi jo aika hänen majesteettinsa kuninkaan ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin.

Vanha palvelija epäröi. — Kyllä, sanoi hän vihdoin vastahakoisesti. — Hän sanoi, että jos herra kreivi suvaitsisi olla kotona iltapäivään, niin saisitte sanomia häneltä.

— Mutta pitihän hänen mennä Cahors'iin?, sanoin. — Ei hän tule tänään takaisin?

— Hän meni pienen lehtokujanteen kautta alas kylään, vastasi André ykspäisesti. — En kuullut mitään Cahors'ista.

— Mene sitten heti alas kylään, sanoin, — ja tiedustele onko hän mennyt Cahors'iin.

Vanha palvelija meni muristen matkaansa, ja minä jäin yksin terassille. Tänä kauniina kesäaamuna vallitsi linnan ympäristössä erinomainen rauhallisuus. Istuin kivipenkille ja aloin mielessäni miettiä viime öisiä tapahtumia; elävästi nyt muistin seikkoja, joita niiden tapahtuessa tuskin huomasin, ja nyt kauhistuin niitä julmuuksia, jotka tapahtuessaan tuskin liikuttivatkaan minua. Vähitellen kuitenkin mielestäni haihtuivat nuo asiat, jotka saivat vereni kiehumaan ja aloin ajatella neitiä. Näin hänet taas istuvan edessäni satulassa ja miten hän itkien painoi päätään rintaani vasten. Lämpimässä ilmassa surisivat mehiläiset, kyyhkyslakassa kuhersivat kyyhkyset, puut edessäni puistossa muodostivat lehtokujanteen, ja lehvät kaarsivat hänen päänsä yli, ja häntä ajatellen uuvuin uneen.

Siihen nähden miten edellisen yön olin viettänyt, ei se kumma ollutkaan. Mutta kun herätessäni päivä jo oli puolessa tulin sangen levottomaksi. Kavahdin pystyyn ja silmäillen epäilevästi ympärilleni huomasin Andrén hiipivän pois pitkin linnan muuria. Huusin häntä ja kysyin miksi hän oli antanut minun nukkua niin kauan.

— Luulin että olitte väsynyt, herra, mutisi hän ja räpäytti silmiään päiväpaisteessa. — Eihän herra kreivi ole mikään talonpoika, että te ette saisi nukkua milloin teitä haluttaa.

Hän mainitsi erään kylän linnan lähellä ja sanoi sitten että päivällinen oli pöydällä.

Minun oli nälkä, enkä silloin sen enempää kysynyt vaan menin sisään ja istuin pöytään. Kun nousin siitä oli kello jo lähellä kahta. Kun isä Benoit millä hetkellä hyvään voi tulla, annoin satuloida hevoseni ollakseni heti valmis lähtemään, ja kun olin liian levoton ollakseni kotisalla, ratsastin alas kylään. Täällä oli kaikki sekasorrossa. Kolmeneljättä osaa asukkaista oli mennyt St. Alais'n linnan raunioita katselemaan; ja jäljelle jääneet ajattelivat kaikkea muuta paitsi tavallisia askareitaan, ne seisoivat ryhmissä ovilla, teiden risteyksissä ja hautausmaan portilla puhellen viime yön tapauksista. Yksi kysyi minulta arastellen, oliko se totta että kuningas oli jättänyt koko maan talonpojille; toinen lisättäisiinkö heille veroa; joku kolmas oli vieläkin typerämpi. Mutta en missään huomannut puuttuvaa kunnioitusta ja ani harvat eivät iloaan ilmoittaneet siitä, että minä onnellisesti olin pelastunut roistoin käsistä. Mutta kun lähestyin eri ryhmiä, näytti tuttavimpien kasvoille ilmaantuvan odotuksen, arkuuden ja epäluulon ilme. Silloin en tuota ymmärtänyt enkä tuntenut pelkoa. Mutta nyt, kun on liian myöhäistä, tiedän sen olleen yhteiskunnallisen myrkyn merkkejä, joka laajalti levenneenä teki kuolettavaa työtään.

Mutta kaikki tiedusteluni kirkkoherrasta olivat turhat; yksi sanoi hänen olevan siellä, toinen täällä ja kolmas sanoi hänen menneen Cahors'iin, ja vihdoin palasin linnaan levottomana ja huolestuneena. En halunnut enää jättää linnaa näkyvistäni, vaan käyskentelin tuntikaudet lehtokujanteella puiden suojassa, milloin kuunnellen portilta, milloin katsellen tietä pitkin. Tuli ilta ja tuli yö; ja uskaltamatta lähteä hiljaisesta linnasta odottelin yhä vaan kirkkoherraa, ja kiusasin itseäni arveluilla mitä mahdollisesti maailmassa ympärilläni tapahtuisi. Ajan levoton hengetär oli saanut minut valtoihinsa; se ajatus, että minä olin pakoitettu olemaan jouten täällä, kun muualla oltiin täydessä työssä, teki minut onnettomaksi ja saattoi minut häpeämään. Ja kun André vihdoin tuli kutsumaan minua illalliselle, kirosin häntä; ja heti syötyäni nousin linnan katolle, josta yön pimeydessä toivoin näkeväni jonkun etäisen tulipalon.

Mutta en nähnyt mitään, eikä kirkkoherrakaan tullut; ja unettoman yön perästä istuin seitsemän aikana aamulla satulassa matkalla Cahors'iin. André kun valitti pahoinvointia, niin otin vain Gil'en mukaani. St. Alais'ta ympäröivät seudut näyttivät aivan autioilta, mutta puolen peninkulman päässä mäkien tuolla puolen, tapasin joukon talonpoikia, jotka uuraasti kulkivat eteenpäin. Kysyin mihin heillä oli matka ja minkätähden eivät pelloillaan työskennelleet.

— Merirosvojen kanssa, herra. Ne polttavat ja murhaavat kaikkialla. Jumalan kiitos etteivät vielä ole tänne ehtineet. Illalla jo olemme kyllä varustetut.

Mutta he eivät voineet selittää sitä; ja ihmetellen ratsastin eteenpäin. Mutta vähän tällä puolen Cahors'ista sain eräässä pienessä kylässä uudelleen kuulla merirosvoista. Täällä oli maalle vievä katu suljettu ja eräs mies asetettu kirkontorniin tähystämään. Kaikki, jotka jaloilleen kykenivät olivat menneet Cahors'iin.

Silloin ymmärsin, ettei luulotteluni ollut minua harhaan vienyt. Koko maailma kuohui, koko maailma oli liikkeessä. Jokainen kiiruhti uutisia kuulemaan, aseilla varustautumaan, huolimatta siitä ettei ehkä ennen milloinkaan ollut niitä käyttänyt, muita neuvomaan vaikka kenties kaiken elämänsä ajan sitä ennen oli muita totellut, sanalla sanoen tekemään kaikkia muuta paitsi tavallista työtään. Kaiken tämän nähtyäni oli se minusta aivan luonnollista, että Cahors oli kuin suriseva mettiäispesä, ja että Valandré-silta oli niin täpösen täynnä ihmisiä, että vaivalla pääsin eteenpäin ja että pitkä, päivänmuonaa odottava ihmisjono oli pitempi kuin tavallisesti ja muonaosat pienempiä.

Ei sekään minua kummastuttanut että minua, ratsastaissani katuja pitkin trikolori rinnallani, siellä täällä eläköönhuudoilla tervehdittiin. Huomasin myöskin, että monella oli valkeat kokardit. Muutamat niistä tunsin, mutta useimmat olivat muukalaisia; edellisten ylenkatseelliset silmäykset — he kun pitivät minua luopiona — ajoivat veren kasvoilleni; jälkimmäisiä ihmettelin, ketä he voivat olla. Olin mielihyvilläni saavuttuani Douryn ravintolaan, jonka katolla suuri trikolor lippu kiilsi päiväpaisteessa, ja astuin alas hevosen seljästä.

— Saux'n kirkkoherrako? Hän istuu valiokunnassa tuolla yläkerrassa.
Tahtooko herra kreivi hyväntahtoisesti astua sinne ylös?

Minä tein niin ja menin meluavan ihmisjoukon läpi, joka tunkeili rappusissa ja käytävässä, he puhelivat ja viittailivat ja näyttivät siksi päiväksi siihen asettuneen. Vihdoin pääsin tunkeutumaan joukon läpi perille, ovi aukeni, ja kovanlainen äänenpauhina kuului minulle vastaan astuessani huoneesen. Noin parikymmentä miestä istui suuren soikean pöydän ääressä, muutamat nousivat ylös tullakseen vastaani, vaan toiset jäivät paikoilleen; useat puhuivat yhtä aikaa eivätkä vaienneet sisälleastuessani. Pöydän toisessa päässä huomasin isä Benoit'n ja Buton'in, jotka tulivat minulle vastaan ja kapteeni Hugues'in, joka nousi seisalleen vaan jatkoi puhettaan. Paitsi näitä oli siellä eräitä alemmasta aatelista, jotka riemuiten tulivat minulle vastaan, ravintoloitsija Doury, joka useat kerrat nousi seisalleen ja taas uudelleen istuutui, pari kirkkoherraa ja muutamia muita samasta säädystä, jotka näöltä tunsin. Melu ja hälinä oli kovaa. Mutta pian he olivat asettaneet minut tuolille pöydän toiseen päähän, yhdellä puolellani oli kapteeni ja toisella eräs kirjuri Cahor'ista. Melun suojassa puhelin eräitä sanoja isä Benoit'n kanssa, joka hetken viipyi vierelläni.

— Te ette voinut tulla kanssamme eilen? kysyi hän hiljaa silmissään harras katse, jonka minä yksin ymmärsin.

— Annoinko? Ei, päinvastoin käskin tervehtää ja kysyä tahtoisitteko seurata meitä.

Mutta kirkkoherra kutsuttiin nyt takaisin paikoilleen, ja samassa useimmat puhujat vaikenivat, kaksi vain yhä saarnasi naapureilleen, toinen yhteisliitosta ja toinen merirosvoista, jotka kaikkialla polttivat viljat ja murhasivat kansaa.

Kun kapteeni kotvasen oli odottanut saadakseen suun vuoroa, keskeytti hän vihdoin toisen puhujista.

— Hiljaa herra! sanoi hän. — Nyt ei ole aika esittää teoriioja.
Tuokaa esille todellisuutta penninkään arvosta —

— Joka vastaisi kokonaisen markan arvoista teoriiaa! huusi kiivaasti se, joka oli puhunut merirosvoista — hän oli maustekauppias luulen — ja löi nyrkkiä pöytään.

— Mutta nyt on paras aika muodostaa todellisuutta teoriiain mukaan! huusi toinen. — On aika muodostaa täydellinen järjestelmä! On aika uudistaa maailmaa! On aika —

— Henkiin herättää entinen juorupuhe! keskeytti hänen vastustajansa kiivaasti. — Merirosvoin ollessa oviemme edessä! Kun peltomme hävitetään ja kotimme ryöstetään! Kun —

Ja saatuaan myöntävän vastauksen sanoi hän vakavalla äänellä kiistäjille:

— Totta puhuakseni, en enempää usko merirosvoihin kuin noihin teoriioihinkaan.

Nyt oli maustekauppiaan vuoro huutaa: — Kuinka? Ei uskoa, niitä kun niitä on nähty Figeac'in ja Cajarc'in ja Rodez'in luona ja —

— On herra — se on yleisesti tunnettu valhe! sanoi kapteeni ankarasti. — Uskokaa minua, että ne merirosvot, joitten kanssa me olemme tekemisissä, ovat paljon lähempänä meitä. Koetetaanhan ensin saada jotakin toimeen niiden suhteen, älkääkä saattako herra kreiviä kuuroksi lörpötyksillänne. — Kuulkaa! kuulkaa! huusi kirjuri.

Mutta maustekauppiaasta oli tuo puhe solvaavaa. Hän aloitti puheensa uudelleen, ja toiset yhtyivät siihen. Harmikseni näytti siltä kun kiista alkaisi uudelleen — näytti siltä, että taas täytyi rauhaa rakentaa.

Tunnustan että tuo meteli, riita ja tora, tuo kaiken tavallisen kohteliaisuuden puute, jonka vertaista en ennen elämässäni ollut nähnyt, teki minut hyvin alakuloiseksi. Istuin siinä aivan huumauksissa ja hämmästyneenä, tällä hetkellä olin aivan yhtä vähäpätöinen kuin Buton'kin. Jopa vähäpätöisempikin; sillä sillä aikaa kun minä tuijotin ympärilleni ja kuuntelin, ihmetellen paikkaani tämän pöydän ääressä ja näitten ihmisten joukossa, jotka kuuluivat toiseen säätyluokkaan, ja joitten kanssa en sitä ennen ollut seurustellut — paitsi ehkä sattumalta jonkun kerran ravintolapöydän ääressä ja silloin oli läsnäoloni pitänyt kaikkia tarpeellisten rajain sisällä — oli Buton auttanut kapteenia saamaan aikaan äänettömyyttä.

— Tähän saakka olette te puhuneet ja ehkä nyt suotte minullekin puhevaltaa, sanoi kapteeni tuimasti, niin pian kuin sai suunvuoroa. — Teidän on kyllä hyvä puhua, te kun ette ole sotilaita ettekä lainkaan ymmärrä niitä vaikeuksia, joita minun täytyy voittaa. Mutta tämän pöydän ääressä on muita jotka ovat samassa asemassa kuin minäkin, ja ne kyllä käsittävät minua. Järjestäkää itsenne miten hyvänsä; mutta jos upseerit joka aamu temmataan teiltä pois niin ette pitkälle pääse.

— Temmataanko ne pois? Ja millä tavalla? huusi kirjuri, täyttäen ilmalla ohuet poskensa. — Valiokunnan jäsenet —

— Millä tavalla? keskeytti kapteeni. — Miekan kärjellä! Te ette ymmärrä sitä; mutta monet meistä eivät voi astua kolmeakaan askelta ulos tästä ovesta olematta vaarassa kuulla solvauksia tahi miekkasille vaatimusta.

— Se on totta ja enemmänkin, jatkoi kapteeni yhä kiivaammin. — Eikä se ole satunnaista vaan se on määritelty ja järjestetty tuuma. Ne koettavat siten kukistaa meitä. Näin tänään kadulla kolme miestä, joista vannon, että ne olivat aatelismiehiksi puettuja miekkailun opettajia.

— Tuo kaikki on nyt kyllä hyvä, sanoi Hugues malttavammin. — Mutta mitä meidän pitää tehdä? Olemme hukassa jos emme voi kolmea askelta astua saamatta miekkailun vaatimusta niskoillemme. Kaikki johtajamme joutuvat ammuttaviksi.

— Saatte olla varma siitä että kansa kostaa! sanoi kirjuri majesteetillisesti.

Isä Benoit astui väliin. — Nykyjään, sanoi hän huolestuneesti, — kuitenkin luulen yhden keinon löytyvän. Te, herra kapteeni, sanoitte juuri etteivät kaikki valiokunnan jäsenet ole sotilaita. Nyt tahtoisin kysyä minkätähden kenenkään meistä täytyy tapella ja siten antaa vastustajillemme valtti käteen?

— Luulenpa teidän totisesti oikeassa olevan! vastasi Hugues suorasti.
Ja hän silmäili ympärilleen nähdäkseen mitä muut arvelivat. —
Minkätähden me sitä tekisimme? Minä puolestani en ainakaan halua
tapella. Olenhan osoittanut mihin kelpaan.

Syntyi hetkellinen äänettömyys, jolloin epätietoisina silmäilimme toisiamme. — Niin, miksi ei? sanoi vihdoin kapteeni. — Tämä ei ole leikkiä vaan täyttä totta. Emme enää ole omassa vallassamme, vaan kurin alla olevia sotilaita.

— Niin, sanoin jäykästi, kun huomasin kaikkein katsovan minuun. — Mutta, herra kapteeni, niitä on olemassa katsantotapoja, joista kunnon mies ei voi vapautua. Jos emme voi puolustautua solvauksia vastaan, niin vajoomme eläinten kannalle.

— Älkää peljätkö, herra kreivi! huusi äkkiä Buton. — Kansa ei sitä kärsi!

— Ei, ei, kansa ei sitä kärsi! huudettiin nyt monelta taholta, ja hetken aikaa kaikui huoneessa vihaisia huutoja.

— Kaikessa tapauksessa, sanoi kapteeni vihdoin, — tietävät nyt kaikki olla varuillaan. Ja ken tämän perästä on kyllin kevytmielinen antautumaan taisteluun, hän on täysin tietoinen sen kautta auttavansa vihollista. Toivon kaikkein ymmärtävän tätä. Omasta puolestani, lisäsi hän kuivasti naurahtaen, saavat vaikka antaa raippoja minulle. Minä en tappele heidän kanssaan! Minä en ole mikään houkkio!

Helposti voinee ymmärtää miten vastenmielisesti tämä kaikki vaikutti minuun, miten pelokkaasti katselin ympäristöä, kirjurin kalpeita, ryppyisiä kasvoja, maustekauppiaan viekasta hymyä ja Buton'in karkeita kasvoja, miten alakuloisella mielellä yhtäkkiä huomasin olevani noitten miesten vertainen ja kuulin kuinka ne minua puhuttelivat milloin törkeän hävyttömästi, milloin luikertelevan nöyrästi; ja vihdoin miten epätoivoisena kuuntelin riitaa, jonka asettamiseksi tarvittiin niin suuria ponnistuksia kapteenin puolelta. Onneksi kokous pian päättyi. Puolen tunnin keskustelun perästä, jolloin tein kaikki voitavani auttaakseni niitä harvoja, jotka asiaa ymmärsivät, hajosi kokous; toiset menivät erityisiä tehtäviä toimittamaan, ja toiset jäivät juoksevia asioita päättämään. Minä olin niiden joukossa, joita pyydettiin jäämään; menin isä Benoit'in kanssa vähän syrjään ja, koettaen tukahduttaa sitä epätoivon tunnetta, joka pyrki minua valtaamaan, kysyin oliko hän kuullut seudussa muita levottomuuksia tapahtuneen.

— En ole kuullut, sanoi hän, salaa kättäni puristaen. — Sen verran hyvää olemme kumminkin vaikuttaneet. Sitten sanoi hän matalammalla ja aivan toisenlaisella äänellä, joka ilmaisi miten hyvin hän ymmärsi mielentilani: — Oi, herra kreivi, pyrkikäämme vain rauhaa ylläpitämään! Ryhtykäämme tärkeämpiin tehtäviin. Suojelkaamme viattomia, tapahtukoonpa sitten mitä tahansa. Nyt aavistan paljoa enempää kuin ennen milloinkaan. Paljon enemmän kuin luulinkaan, lienee nyt vaarassa. Pitäytykäämme sentähden vaan —

Hän vaikeni ja kääntyi peljästyneenä äkillisestä kolinasta. Se oli kapteeni, joka niin kiivaasti ryntäsi sisään, että pöydän ympärillä istujat kavahtivat seisaalleen. Kapteenin kasvot olivat tulipunaiset ja silmät säihkyivät kiukusta. Kirjuri, joka istui lähinnä ovea, kalpeni yhä enemmän ja änkytti jotakin kysymyksen tapaista. Mutta kapteeni kiiruhti hänen sivutsensa ylenkatseellisella silmäyksellä ja tuli suoraa päätä minun luokseni.

— Herra kreivi, sanoi hän kiivaasti vihasta vapisevalla äänellä, — te olette aatelismies. Te ymmärrätte minua. Tarvitsen apuanne.

— Kadulla! Ja yksi noista tolloista sen teki Mutta kyllä minä häntä opetan! Minä olen sotilas, herra, ja minä —

— Mutta, herra kapteeni, vastasin kummastuneena. — Lienenkö oikein teitä käsittänyt että piti tappelua välttää? Ja luulin kuulleeni että varsinkin te —

— Tuhat tulimaista! ärjäsi hän. — Ettekö usko, että minä olen kunnon mies vaikka olenkin palvellut Amerikassa enkä Ranskassa.

— Totta kai, vastasin vaikeasti hilliten naurunhaluani. — Mutta onhan se vihollisen auttamista. Niinhän itsekin juuri sanoitte, ja —

— Tahdotteko auttaa minua, vai ettekö? sain vastaukseksi. Ja kun kirjuri koetti astua väliin, kääntyi kapteeni häntä vastaan niin kiivaasti, että hän väistyi muutamia askeleita taaksepäin. — Olkaa te ääneti! ärjyi hän. — Mitä näistä asioista ymmärrätte! te kurja, katala —

— Hiljaa, hiljaa, herra kapteeni, sanoin ihmeissäni hänen kiukustaan ja peljäten siitä mahdollisesti seuraavaa toraa.

— Tämä herra vain täyttää velvollisuuttaan, kun hän koettaa rauhoittaa teitä. Hän on aivan oikeassa, ja —

— Minulla ei ole mitään tekemistä hänen kanssaan! Ja mitä teihin tulee — te siis ette halua auttaa minua?

— No hyvä, koska tahdotte sen tehdä niin käytän heti tilaisuutta, sanoi hän rauhallisemmin, vaikka hän yhä vielä kirjuriin nähden oli uhkaavan näköinen. — Olen luvannut tulla tuonne tuomiokirkon taakse tapaamaan erästä. Jos tahdotte osoittaa minulle sen kunnian, niin minun täytyy pyytää teitä heti seuraamaan minua.

Huomasin puhumisen turhaksi; ja äänetönnä otin hatun lähteäkseni. Silmänräpäyksessä olimmekin jo molemmat valmiit lähtemään. Kirjuri, maustekauppias ja eräät muutkin kirosivat meitä ja tahtoivat pakoittaa meitä jäämään. Isä Benoit pysyi äänetönnä ja minä jatkoin matkaani rappusia alas ja talosta ulos. Astuttuamme ulos portista huomasi heti että ulkonakin oli kuultu tuo tora ja meteli. Koko auringon valaisema tori oli näet täynnä synkännäköisiä, odottavia, taajoja ihmisryhmiä.

Mutta sillä kadulla, jota myöten meidän piti mennä tullaksemme tuomiokirkolle, näimme vain noin kolmattakymmentä herrasmiestä, joilla kaikilla oli valkoiset kokardit, pienissä ryhmissä käyskentelevän edes takaisin. Rahvaanjoukko tarkasteli heitä äänetönnä, mutta he eivät näyttäneet sitä huomaavankaan. Siihen sijaan he välinpitämättömästi puhelivat ja naureskelivat, heiluttivat kävelykeppejään, tervehtivät toisiaan ja pysähtyivät silloin tällöin toisilleen nuuskaa tarjoomaan. Kaikkien käytöksessä ilmeni teeskenneltyä hävyttömyyttä, jota ihmisjoukon äänettömät ja melkein peljästyneet katseet näyttivät oikeuttavan.

Meidän täytyi melkein tunkeilemalla mennä heidän ohitsensa, ja tunsin punastuvani häpeästä. Useimmat noista herroista olin näet muutamia päiviä sitten tavannut rouva de St. Alais'n luona, he olivat nähneet minun rintaani kiinnittävän valkoisen kokardin, ja nyt he näkivät minun kantavan toisen puolueen tuntomerkkiä; heidän pois kääntyneistä kasvoistaan ja ylenkatseellisesta hymystään huomasin hyvin mitä he siitä ajattelivat. Toiset — ja nämä katselivat minua hävyttömin katsein eivätkä mielineet minulle tietäkään antaa — olivat muukalaisia, joilla oli sotilasmiekat ja St. Louis'n ritarimerkit.

Onneksi oli matkamme yhtä lyhyt kuin se oli harmillinenkin. Menimme kirkon pohjoispuolelle ja astuimme pienen portin kautta pihamaahan, jossa korkeat lehmukset suojasivat päivän paahtavalta kuumuudelta ja johon maailman melu ja hälinä ei päässyt tunkeumaan. Oikealla kohosivat tuomiokirkon holvit ja itämaalaiseen tapaan rakennetut kupoolit; edessämme oli koko rakennus mahtavassa suuruudessaan ja vasemmalla kohosi vanha, harmaa, puoleksi rappeutunut ja sammaltunut torni neljänneltätoista vuosisadalta. Siimeksessä tornin juurella seisoi pienellä tasaisella nurmikolla neljä henkilöä meitä odottamassa.

Yksi niistä oli herra de St. Alais, toinen Louis, toiset kaksi olivat muukalaisia. Äkillinen ajatus kauhistutti minua. — Kenen kanssa aijotte tapella? mutisin minä.

— Herra de St. Alais'n kanssa, vastasi kapteeni. Mutta kun jo olimme toisten kuuluvilla, en voinut virkkaa sen enempää. He astuivat esille meitä tervehtimään.

— Herra kreivi? sanoi Louis. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen.
Tuskin häntä tunsinkaan.

Nyökäytin koneellisesti päätäni, ja menimme hiukan syrjään toisista. —
Tätä asiaa kai ei voine hyvällä sopia? sanoi hän kumartaen.

Kauhistuksesta tuskin voin puhuakaan. Aloin vähitellen tointua tietoisuuteen siitä pulmasta, mihin oman käytökseni kautta olin joutunut. Jos markiisi de St. Alais kaatuisi, mitä hänen sisarensa silloin sanoisi, tahtoisiko hän sen perästä koskaan kättänikään koskettaa? Mutta voinko toisaalta hänellekään toivoa onnettomuutta, jonka apulaiseksi olin ruvennut? Voisinko sitä tehdä vaikkei tämän miehen rohkeus, käytännöllisyys ja suoruus olisikaan sydäntäni voittanut?

Ja kuitenkin täytyi toisen heistä kaatua. Suuri kirkonkello pääni päällä ilmoitti hitaasti puolenpäivänaikaa, se ikäänkuin soitti totuuden järkeeni. Hetken aikaa olin kuin huumeuksissa, aurinko häikäisi minua, puut tanssivat silmäini edessä, ja maa näytti aaltoilevan. Toisten puheen sorina kuului korvissani. Mutta sen läpi kuulin Louis'n huomattavasti rauhallisen äänen, ja järkeni selveni taas.

— Onko teillä mitään tätä paikkaa vastaan? kysyi hän. — Ruoho on kuivaa eikä ensinkään liukasta. Ne miekkailevat siimeksessä, mutta valo on kuitenkin aivan riittävä.

— Ehkä tahdotte tehdä hyvin ja tutkia sitä. Minun tietääkseni siinä ei ole mitään vikaa.

En tuntenut kumpaisenkaan taitavuutta, mutta kun käännyin mennäkseni kapteeni Hugues'n luo, hämmästyin taistelijain suurta erilaisuutta kun he siinä seisoivat paitahihasillaan hiukan syrjempänä. Kapteeni oli vastustajaansa päätään lyhempi, mutta sitkeä ja voimakas, silmät olivat hänellä kirkkaat ja katse rohkea. Markiisi sitä vastoin oli pitkä ja notkea, hänen pitkät käsivartensa, ennustivat vastustajalle vaaraa, hän seisoi siinä huolettomasti hymyillen ja sekin näytti turmiota ennustavan. Arvelin, että jos hänen kylmäverisyytensä ja taitavuutensa olisivat yhtä suuret kuin hänen luontaiset lahjansa, niin kapteeni Hugues — mutta uudelleen alkoi järkeni hämmentyä. Mitä toivoinkaan?

— Olemme valmiit, sanoi Louis kärsimättömästi, ja huomasin hänen katsastavan portille päin. — Tahdotteko tehdä hyvin ja mitata miekat, herra kreivi?

Nyökäytin päätäni ja ryhdyin juuri tehtävääni kun kapteeni merkillä ilmoitti minulle, että hän halusi puhua kanssani, ja välittämättä toisten vihaisista silmäyksistä menin syrjään hänen kanssaan.

Äskeinen kiihko oli hälvennyt hänen kasvoistaan, jotka nyt olivat kalpeat ja vakavat. — Tämä on typerä hanke, sanoi hän lyhyesti. — Se olisi aivan oikein minulle jos tuo pöllö lävistäisi minut. Tahdotteko tehdä minulle palveluksen, herra kreivi?

— Tätä tointani varten, — jatkoi hän välttäen katsettani, — lainasin eräältä henkilöltä Pariisissa tuhat francs'ia, hänen nimensä löydätte kapsäkistäni ravintolassa. Jos minulle mitään tapahtuisi, niin olisin iloinen jos tahtoisitte hänelle lähettää jäljellä olevat rahat. Siinä kaikki.

Hän puristi kättäni ja asettui sitten paikoilleen; Louis ja minä asetuimme paljastetut miekat kädessä molemmin puolin taistelijoita, valmiit tarpeen vaatiessa väliin astumaan. Merkki annettiin, taistelijat tervehtivät toisiaan, asettuivat asentoon ja seuraavassa silmänräpäyksessä mittelivät jo miekat toisiaan — ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse ja pihan keskellä lähde hiljaa lirisi päiväpaisteessa.

Minä huomasin pian suurta erilaisuutta heidän taistelutavassaan. Kapteeni teki kiivaita hyökkäyksiä, kumartui eteenpäin, juoksi milloin vastustajaansa vastaan, milloin viskautui syrjään ja kaiken aikaa piti hän käsivarttaan liikkumatonna ja liikutti kättään vain kalvoimesta. Mutta markiisi seisoi kaiken aikaa suorana ja rauhallisena, liikutti koko käsivartta, halveksi kaikkia mutkia ja osoitti erinomaista taitavuutta ja harjoitusta. Selvästi huomasi että markiisi oli heistä taitavin ja että kapteeni kohta väsyisi, hän kun alinomaa liikkui ja kun kalvoin väsyy pikemmin kuin käsivarsi; sitä paitsi näin myöskin ettei markiisi pannut kaikkia voimiaan liikkeelle, vaan koetti vastustajaansa väsyttää. Silmiäni poltti, kurkkuani kuivi kun siinä melkein hengittämättä odottelin iskua, joka taistelun lopettaisi. Mutta silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Kapteenin jalka näytti luiskahtavan, mutta hän ei kaatunut, vaan kumartui maahan saakka, johon hän nojasi vasenta kättään, ja tavoitti markiisia miekallaan, kärki melkein jo kosketti rintaa, kun markiisi äkkiä astuen taaksepäin töin tuskin pelastui. Ennenkuin kapteeni jaloilleen ennätti, löi Louis hänen miekkansa syrjään.

— Petollista peliä! huusi hän vihastuneena. — Petollista peliä! Pisto altapäin! Se ei ole sääntöjen mukaista.

Miekan kärki maata vasten seisoi kapteeni siinä läähättäen. — Mutta, herra, minkätähden ei? kysyi hän ja katsoi sitten minuun.

— Minä en oikein käsitä teitä, herra de St. Alais, sanoin kankeasti.
— Pisto —

— Se ei merkitse mitään, sanoin kiihkeästi. — Se on naurettavaa että siitä syystä astua väliin.

— Se on naurettavaa, — sanoin vakavasti. — Semmoisen kohtelun perästä on velvollisuuteni viedä kapteeni pois täältä.

Käännyin pikaisesti. Se, joka puhui, oli toinen niistä henkilöistä, jotka olivat olleet St. Alais'n seurassa. Minä tervehdin häntä. — Lääkärikö? kysyin.

— Ei, vastasi hän äreästi. — Minä olen herra du Marc, nöyrin palvelianne.

— Mutta te ette ole apulaisena täällä, väitin vastaan. — Ja siitä syystä teillä ei ole oikeutta olla tässä saapuvilla. Minun täytyy pyytää teitä hyväntahtoisesti poistumaan.

— Minulla on ainakin yhtä suuri oikeus olla täällä kuin noilla tuolla, sanoi hän, osoittaen kirkon katolle, jonka rintavarustuksen yli joukko päitä näkyi kurkistelevan alas.

— Meidän ystävillämme lienee kai yhtä suuri oikeus kuin teidänkin, sanoi hän ivallisesti.

— Mutta ne eivät sekaannu asiaan, vastasin vakavasti. — Ettekä tekään saa sitä tehdä. Olkaa hyvä ja menkää tiehenne.

Hän kieltäytyi ja koetti olla häpeemätönkin; mutta sitä Louis ei voinut sietää, hän astui kiivaasti väliin ja ensi sanalla lörpöttelijä, olkapäitään kohauttaen, lähti tiehensä. Sitten me neljä katsoimme toisiimme.

— On kai parasta, että jatkamme, sanoi kapteeni. — Jos pisto oli vastoin sääntöjä, niin tuolla herralla oli oikeus astua väliin. Ellei niin —

Ja molemmat miehet asettuivat silmänräpäyksessä taas asentoon ja alottivat ottelun uudelleen, mutta tällä kertaa kiivaammin ja vähemmän varovasti. Minusta näytti että markiisi taisteli vähemmän taitavasti kuin äsken ja kapteenin hyökkäykset näyttivät usein saattavan häntä ymmälle. Aloin jo epäillä taistelun päätöstä, sydämeni sykki rajusti, kiiltävät miekanterät, kun ne ilmassa risteilivät, häikäisivät silmiäni. Silmäilin hetkisen Louis'ta ja silloin juuri sattui loppukohtaus. Kapteeni teki onnistumattoman hyökkäyksen, ja markiisin miekka sujahti kuin käärme hänen miekkansa alitse. Kapteeni horjui takaperin ja miekka putosi kädestä.

Ennätin kaapata hänet syliini ennenkuin hän kaatui maahan, mutta veri virtasi kaulan kupeella olevasta haavasta. Hän käänsi silmänsä minuun päin ja koetti puhua. Käsitin sanat: — Tahdottehan — sitten veri tukehdutti hänen äänensä ja silmät sulkeutuivat hitaasti. Hän oli kuollut tahi ainakin melkein kuollut, ennenkuin lääkäri ehti hänen luokseen ja ennenkuin ennätin laskea hänet alas nurmikolle.

Tämän äkillisen tapauksen valtaamana polvistuin hänen rinnalleen ja katselin kuin lumottuna miten lääkäri koetteli valtasuonen ja sydämen tykytystä ja peukalollaan koetti estää veren vuotoa. Hetken aikaa en kuullut, en nähnyt enkä ajatellut mitään muuta kuin noita kalpenevia kasvoja ja vapisevia silmäluomia edessäni. En voinut uskoa että tuo rohkea henki jo oli paennut; että tuo voimakas mies, joka niin äkkiä ja melkein huomaamatta oli voittanut myötätuntoisuuteni, siinä nyt jo kuolleena makasi; kuolleena ja kylmänä; — ja kyyhkyset lentelivät päämme ylitse, varpuset visertelivät ja lähde lirisi päiväpaisteessa.

— Kyllä hän on kuollut, herra kreivi; — se vasta oli onnettomuus, vastasi lääkäri, laskien hengettömän pään veriselle nurmelle. — Tuollaiselle haavalle ei mitään taida.

Puhuessaan hän nousi seisoalleen; mutta minä jäin polvistuneesen asemaani ja tuijotin synkkiin ajatuksiin vaipuneena noita lasinkaltaisia silmiä, joiden katse vain muutamia hetkiä sitten vielä oli niin vilkas ja rohkea. Sitten katsoin kauhistuen itseäni. Olin kokonaan verellä tahrattu, se valui alas pitkin rintaa, käsivarsia ja käsiä ja imeytyi vaatteisiini. Sitten siirtyivät ajatukseni luonnollisesti markiisiin, ja samassa kun vaistomaisesti käännyin katsomaan vieläkö hän oli siellä vai joko hän oli mennyt tiehensä, vavahdin peljästyksestä. Suuren kirkonkellon kumea ääni tärisytti ilmaa, ja tuon synkän äänen vielä värähdellessä kuului kiireitä askeleita ja karkea ääni: — Tämähän totta jumaliste on murhaa! Ne murhaavat meidät!

Käännyin katsomaan. Puhuja oli du Marc, tuo riitelijä, joka turhaan oli koettanut saada minut miekkasille. St. Alais'n molemmat veljekset ja lääkäri olivat hänen seurassaan, ja kaikki neljä tulivat siitä pienestä portista, josta olimme tulleet sisään pihalle. Ne menivät ohitseni minuun katsomatta ja kiiruhtivat vastamainitulle pienelle takaovelle, joka oli vanhan tornin lähellä ja johti linnanvallitukselle. Juuri kun he katosivat erään pylvään taakse, joka oli minun ja tuon pienen takaoven välillä, kumahti kirkonkello uudestaan, ja sen ääni kajahti uhkaavasti.

Silloin heräsin järkeeni ja ymmärsin, ettei tuo kumea ääni tullutkaan kirkonkellosta, vaan että se kuului torilta, josta vihastunut rahvaanjoukko lähestyi huutaen: "Hirteen! Hirteen!" Kirkonkaton rintavarustuksella, kupoolien savuaukoissa, edessäni kohoavan synkän, mahtavan rakennuksen jokaisessa ikkunassa oli miehiä, jotka tekivät merkkejä ja viittoivat käsillään ja puivat nyrkkiä — minulle tahi kuolleelle ruumiille jalkaini juurella luulin ensin. Mutta sitten kuulin taas askeleita, käännyin ja näin nuo neljä miestä aivan takanani; molemmat St. Alais'n veljekset olivat kalpeat ja vakavat ja silmänsä säihkyivät, äskeinen riitelijä oli myöskin kalman kalpea ja hänen katseensa oli levoton ja harhaileva.

— Nuo kirotut ovat jo ovellakin! huusi hän kimakasti. — Ne ovat piirittäneet meidät. Ne murhaavat meidät! Totta jumaliste nuo konnat murhaavat meidät! Nuo — minä otan teidät kaikki todistajiksi että se oli rehellinen taistelu! Pyydän teitä, herra kreivi, todistamaan että —

— Kyllä maar se todistus meitä hyvinkin hyödyttää, sanoi St. Alais ivallisesti. — Jospa olisin kotonani —

— Niin, mutta kuinka voimme päästä sinne? kiljasi du Marc, pystymättä peljästystään salaamaan. — Tiedättekö, vaikeroi hän, että meidät murhataan? Eikö ole mitään muuta ovea? Sanokaa, sanokaa!

Turhaan hän kauhistuksessaan kääntyi minun puoleeni. Tuskin olisin sormeanikaan liikuttanutkaan häntä auttaakseni. Mutta St. Alais'n veljekset säälittivät minua, kun he tuossa seisoivat kalpeina ja neuvottomina, sillä välin kun äänten hälinä yhä läheni. Hetken perästä roistot pääsisivät ryntäämään sisään ja jos ne löytäisivät meidät kapteenin ruumiin ääressä, ne ehkä murhaisivat meidät kaikki eroituksetta. Se saattoi kyllä tapahtua; ja ikäänkuin pelkoni vahvistukseksi kuulin miten yksi ovista, joka johti pihaan, rymähti rikki sisääntunkevan joukon edessä. Ja silloin melkein tahtomattani huusin, että oli olemassa toinenkin ovi, jos se vain olisi auki. En joutanut katsomaan seurasivatko toiset, kiiruhdin vaan edellä nurmikon poikki kirkkoa kohti.

Rahvaanjoukko oli jo hyökännyt pihaan, vaan muutamien korkeiden pensaiden suojassa pääsimme heiltä huomaamatta hiipimään pienelle, matalalle takaovelle, joka — tiesin sen kun joku aika sitten olin kirkossa saatellut erästä englantilaista matkustajaa — johti yhteen sakaristoon, joka oli yhteydessä luolakirkon kanssa. En toivonut oven auki olevan, ja jos olisin pysähtynyt pelastuksen mahdollisuutta arvelemaan, niin olisi se ollut hyvin epäiltävä. Mutta kun toiset kintereilläni tulin ovelle, aukeni se ilokseni melkein itsestään, ja aukossa näkyi erään papin kalju pää; hän viittasi meitä joutumaan. Eikä hänen tarvinnut kehoitustaan uudistaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä seisoimme jo läähättäen hänen vierellään ja kuulimme miten ovi takanamme suljettiin. Sillä hetkellä olimme turvatut.

Uskalsimme taas hengittää. Huone, jossa olimme, oli hämärä, pitkä ja kapea, seinät ja katto olivat kivestä ja ikkunoiden asemesta oli siinä kolme kapeaa aukkoa. Du Marc puhui ensiksi:

— Se oli, totta jumaliste, juuri viime hetkellä, sanoi hän pyyhkien otsaansa, joka oli kauhistavan kalpea. — Me olemme —

— Emme vielä vaaratta, keskeytti lääkäri vakaasti, vaikka meillä on suuri syy kiittää herra kreiviä. Mutta he ovat meidät jo keksineet! Ne roistot jo tulevat!

Luultavasti katolla olijat olivat pitäneet meitä silmällä ja ilmaisseet pakopaikkamme, sillä lääkärin puhuessa kuulimme miten joukko ryntäsi ovelle, joka kohta jytisi heidän iskuistaan ja aukoista näkyi nokisia, julmia kasvoja ja kuului kirouksia ja haukkumasanoja. Onneksi oli ovi tammesta ja raudoitettu, se kun oli tehty entisinä rauhattomina aikoina ja tämmöisten tapausten varalta, niin että olimme jotensakin hyvässä turvassa. Mutta kaikessa tapauksessa oli kauhistavaa kuulla roistojoukon julmia huutoja, tietää heidän olevan niin lähellä ja kuulla heidän iskujaan kiviseinään, ikäänkuin tahtoisivat he paljailla käsillään rikki repiä kiviset muurit, ja aavistaa kohtaloaan heidän käsissään!

Silmäilimme toisiimme ja — lieneekö sen sitten huoneen hämäryys vaikuttanut — kaikkien kasvot olivat kalpeat. Onneksi pääsimme kohta pois täältä. Pappi, joka oli meille oven avannut, aukaisi kiireesti meille toisen oven. — Tätä tietä, sanoi hän — mutta petojen kiljunta ulkona sekoitti ääntä — jos tahdotte seurata minua, niin lasken teidät ulos eteläovesta. Mutta joutukaa, hyvät herrat, sanoi hän työntäen meitä eteenpäin, — ennenkuin he aikeemme arvaavat ja ehättävät meistä edelle.

Emme sen enempää viivytelleet. Seurasimme häntä niin pian kuin taisimme kapean, maanalaisen, huonosti valaistun käytävän läpi, jonka päässä kuusi porrasta johti toiseen käytävään. Juoksimme sen läpi, ja kun eräs lukittu ovi esti kulkuamme, tuntui se aika kun avainta etsittiin äärettömän pitkältä, vaikka sitä kesti ehkä jonkun sekunnin verran vain. Mutta avain löytyi pian ja ovi aukeni. Nyt tulimme samanlaiseen huoneesen kun se, jossa ensin olimme. Pappi avasi etäisimmän oven, josta minä kurkotin ulos. Sola, joka pitkin tuomiokirkon seinää johti tuomiokapituliin, oli tyhjä.

— Olemme tulleet ajoissa, sanoin keveästi huoaten; raittiin ilman hengittäminen tuntui suloiselta. Ja läähättäen kiireellisen kulun perästä käännyin kiittämään pappia, joka oli pelastanut meidät.

Herra de St. Alais, joka kaiken aikaa oli meitä seurannut, kiitti häntä myöskin. Markiisi seisoi empien kynnyksellä, kun minä odotin että hän kiiruhtaisi pois. Vihdoin kääntyi hän puoleeni. — Herra de Saux, sanoi hän vähemmin varmasti kuin tavallisesti — mutta olimmehan kaikki liikutetut — pitäisihän minun teitäkin kiittää. Mutta ehkä välisemme suhde —

— Sitä minä en ajattele, vastasin äreästi. — Mutta suhde, jossa juuri olimme —

— Vai niin, keskeytti hän kohauttaen olkapäitään, — jos se mielestämme niin on —

— Niin se on, vastasin — kapteenin veri oli tuskin vielä hänen miekkansa terältä kuivanut ja hän puhui tällä tavalla! — Niin se on. Ja pyydän teitä, herra markiisi muistamaan, jatkoin ankarasti, — että jos tuumianne edelleen toteutatte; tuumia, jotka jo kunnon miehelle maksoivat hänen henkensä, niin saatte sen kalliisti maksaa.

— En ainakaan pyydä teidän suojelustanne, vastasi hän ylpeästi. Sitten pisti hän miekkansa tuppeen ja meni välinpitämättömänä tiehensä. Sola oli vielä tyhjä. Ei kukaan estänyt häntä.

Louis seurasi häntä; du Marc ja lääkäri olivat jo menneet. Luuloittelin että Louis, kun hän astui ohitseni, pysähtyi ja että hän olisi tahtonut puhua minulle ja puuttua käteeni jos olisin antanut hänelle tilaisuutta siihen. Mutta näin edessäni Hugues'n kuolleet kasvot ja sisäänpainuneet silmät, ja tekeydyn välinpitämättömän näköiseksi ja käännyin pois.

Kapteenin kuolema teki syvän vaikutuksen minuun, syvemmän kuin mikään muu tapahtuma valiokunnan kokoushuoneelta lähdettyäni. Olimme tulleet yhtä matkaa ravintolasta puutarhaan ja jakaneet vastahakoisuudet, jotka silloin täyttivät ajatukseni. Tämä molemminpuolinen myötätuntoisuus sekä muisto siitä, että hän äsken juuri käyskenteli elinvoimaisena rinnallani, teki hänen kuolemansa vielä kammottavammaksi ja luonnottomammaksi ja enensi vastenmielisyyttäni murhaajaa kohtaan.

Siinä ei kuitenkaan ollut vielä kaikki. En ollut tuntenut Hugues'tä kauvemmin kuin neljäkymmentäkahdeksan tuntia ja ystävyytemme oli hetken lapsi, mutta minä tunsin hänen historiansa. Saatoin seurata askeleitaan kun hän lähti lainaamaan vähäistä rahasummaa, saatoin aavistaa, mitä toiveita hän siihen liitti. Saatoin nähdä hänen tulevan tänne rehellisyyttä, rohkeutta täynnä ja siinä uskossa, että täällä jotain eteensä aukeaisi. Hän oli voimakas, urhoollinen, älykäs mies, mieli täynnä tuumia ja toiveita — ja tämä oli loppu. Hän oli toivonut, hän oli tuumaillut ja makasi nyt kuolleena nurmella kirkon takana.

Tämä tuntui minusta niin luonnottomalta ja surulliselta, ja näin kuolleen niin selvästi edessäni, että tuskin muistin St. Alais'n veljesten vaaraa ja pelastusta, joka kaikki tuntui, samoin kuin kiireinen pakommekin unennäöltä. Tyydyin siihen, että pysähdyin hetkeksi kirkon eteen kuuntelemaan ja kun tulin vakuutetuksi siitä, että väkijoukon rähinä vähitellen herkesi kuulumasta ja kaupunki jälleen alkoi tyyntyä, kiitin lämpimästi pappia auttavaisuudestaan ja lähdin astumaan katua alaspäin.

Oli niin hiljaista, että askeleeni kaikuivat talojen seinistä ja vähitellen alkoi tämä äänettömyys tuntua kummalliselta. Ihmettelin, ettei rahvas, joka muutamia minuuttia sitte oli niin kostonhaluista, osannut tänne ja miksi tämä kaupunginosa oli niin äkkiä tullut rauhalliseksi. Kiiruhdin askeleitani päästäkseni, asian perille ja olin silmänräpäyksessä torilla.

Hämmästyksekseni se oli siinä valoisana, hiljaisena ja autiona; koira juoksenteli häntä pystyssä ja nuuski jätteitä, muutamia vanhoja eukkoja istui myymäkopeissaan torin päässä ja muutamat miehet asettivat luukkuja ikkunoiden eteen ja sulkivat myymälöitä. Mutta kansanjoukko, joka hetki sitte täytti torin, loppumaton jono, joka odotti jauhojen jakamista, valkoiset kokardit, kaikki oli hävinnyt. Seisoin hämmästyksen valtaamana.

Ei kuitenkaan kauvan. Sillä luonnottoman hiljaisuuden sijaan alkoi kuulua omituinen kaukainen ääni, syvä kohina niinkuin aaltojen rantaa pieksäessä. Seisoin hiljaa ja kuuntelin. Mutta seuraavalla hetkellä riensin torin poikki ja olin ravintolan portilla. Hyökkäsin eteiseen ja ylös portaita sydämmeni rajusti lyödessä.

Ravintola, joka vastikään oli kiehunut ihmisiä, oli nyt autio ja tyhjä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Koko talo oli kuin kuollut, ja keskellä päivää, auringon kirkkaasti paistaessa. En nähnyt mitään, en kuullut mitään, kunnes viimein tempasin oven auki siihen huoneeseen, jossa valiokunta oli pitänyt kokousta. Täällä oli tosin ihmisiä, mutta sama hiljaisuus kuitenkin.

Pöydän ympärillä istui muutamia valiokunnan jäseniä. He säpsähtivät minut nähtyään niinkuin ihmiset, jotka on keksitty häpeällisestä teosta, vaan jäivät paikoilleen istumaan synkkinä ja yrmeinä, kyynärpäät pöydällä. Toiset istuivat ääneti, toiset supattelivat keskenään. Huomasin, että muutamat olivat kalpeita, mutta kaikki synkkämuotoisia, ja vaikka huoneessa oli aivan valoista, aurinko kun koko terällään säteili ikkunasta, oli kuitenkin jotain niin pimeää ja pahanenteistä tuossa äänettömyydessä ja odottavassa jännityksessä, että sydäntäni ahdisti.

Isä Benoit ei ollut läsnä, vaan näin sitä vastoin Buton'in, asianajajan, kauppiaan, molemmat ylimykset, erään papeista ja Doury'n, joka oli aivan kalpea ja näytti kovin pelokkaalta. Luulin ensi silmäyksellä, etteivät he tietäneet mitä kaupungilla oli tapahtunut, kaksintaistelusta ja kahakasta siellä, mutta toinen silmäys minut jo vakuutti siitä, että he tiesivät sen ja enemmänkin. Useimmat karttoivat katsettani.

— Mitä on tapahtunut? kysyin jääden seisomaan oven ja pitkän pöydän välille.

— Olin kyllä, vastasin hermostuneesti. — Mikä sitten? Näin herra markiisin turvallisesti lähtevän kotiinsa ja luulin kansanjoukon jo hajonneen. Vaan nyt? — vaikenin kuulostaen.

— Sitä mekin pelkäämme, vastasi seppä lyhyesti nojaten pöytään ja minuun tuijottaen. — Se ei ole mahdotonta.

Silloin ymmärsin. Kohtasin Doury'n katseen ennenkun hän ennätti kääntää sen pois, ja luin siinä kaikki. Kirkuna kuului nyt selvemmin kirkkaassa suvi-ilmassa; kasvot pöydän ympärillä kalpenivat vielä enemmän, muutamat vapisivat ja katsoivat alas.

— Mutta, Jumalani, huusin mielenliikutuksesta vavisten. — Ettekö aijo yrittää mitään? Tahdotteko istua täällä kädet ristissä ja antaa noiden paholaisten tehdä tehtävänsä? Sillä välin kun talot ryöstetään, ja naiset ja lapset —

— Niin, miksikäs ei? toisti hän — ja nyt ymmärsin, että se oli hän, joka vallitsi niitä muita, että hän ei tahtonut ja toiset eivät uskaltaneet. — Tarkoituksemme oli ylläpitää rauhaa ja järjestystä ja pakoittaa muutkin sitä tekemään. Mutta teidän valkoset kokardinne, upseerinne ilman sotamiehiä — en tahdo tällä teitä loukata, herra kreivi — eivät halunneet sitä. He asettuvat vastakynteen ja jos eivät nyt saa pientä kuritusta, tekevät he sen taas uudelleen. Ei, herra hyvä, — jatkoi hän ja katsoi ympärilleen jurolla hymyllä, sillä valta oli jo tehnyt muutoksen hänessä, — antaa vaan kansan pysyä aloillaan puoli tuntia ja —

— Kansan? huusin. — Nimitättekö te näitä roistoja, kadunlakasijoita, voroja, kerjäläisiä ja vankeja kansaksi?

Paria läsnäolevista puistatti ja he käänsivät pois päänsä, mutta seppä ainoastaan kohautti olkapäitään. Aijoin juuri jatkaa, aijoin koettaa mitä uhkauksilla, kenties myös rukouksilla saisi aikaan, vaan ennenkun kerkesin sanoa sanaakaan kohotti lähinnä ikkunaa istuva mies kätensä ja me kuulimme melun vähitellen lakkaavan ja lyhyen hiljaisuuden kestäessä pyssyn laukauksen, ja sitte toisen, ja vielä kolmannen. Sitte puhkesi melu uudelleen — uhkaavana, rajuna, loppumattomana.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoin vavisten, ympärilleni silmäillen. — En jaksa tätä enää kestää. Eikö kukaan tahdo auttaa? Ryhtyä johonkin? Totta kai on joku, jolla on valtaa täällä, joka voi pitää kurissa kapinallisia, muuten ne pian katkaisevat teidän kaulanne, herra asianajaja, ja teidän, herra Doury.

— Oli yksi, mutta hän on kuollut, vastasi Buton. Toiset kääntelivät itseään levottomasti.

— Hänet he ovat tappaneet, vastasi seppä jurosti, — ja saavat nyt itse kantaa seuraukset.

— He! huusin vihan vimmassa. — Ja te myös, sanon minä. Te käytätte roskaväen kurjinta joukkoa korjaamaan vihollisianne tieltänne, mutta pian ne korjaavat teidätkin!

Mutta vieläkään ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ei kukaan vastannut, ei kukaan katsonut minuun, ja minä älysin, ettei tässä sanat vaikuttaneet mitään. Ja heittämättä heihin silmäystäkään poistuin huoneesta ja riensin portaita alas. Tiesin jo, tahi aavistin ainakin, minne roistoväki oli lähtenyt ja mistä laukaukset kuuluivat. Torille päästyäni, käännyin arvelematta St. Alais'n talolle päin ja juoksin hiljaisia katuja pitkin, ikkunoiden ohi, joista kalpeita, uteliaita naiskasvoja katsoi alas, miesryhmien ohi, jotka tuijottivat jälkeeni, juoksin kirkkaassa päiväpaisteessa kauhea kirkuna korvissani ja sydän pelkoa ja ahdistusta täynnä.

Ne ryöstivät St. Alais'n taloa! Entä neiti? Entä hänen äitinsä? Vasta nyt muistin heidät, vaan kun sen tein, nieli se kaikki muut ajatukset. Se iski kiinni sydämmeeni eikä hellittänyt siitä enää kynsiään. Olinko pelastanut neidin tätä kohtaloa varten? Olinko uskaltanut kaikki pelastaakseni hänet vimmastuneilta talonpojilta vain sitä varten, että hän joutuisi vielä hirvittävämpien ihmisten käsiin?

Se oli kauhea ajatus, sillä minä rakastin häntä, tällä hetkellä tunsin, miten lämpimästi häntä rakastin. Jos en olisi sitä ennen tietänyt, olisi minun täytynyt se käsittää sanomattomasta tuskasta, joka värisytti minua ajatellessani hänen kauheaa tilaansa. Matka ravintolasta St. Alais'n talolle oli vaan noin neljäsataa kyynärää, mutta se tuntui minusta loppumattomalta. Olin kuin elänyt ijankaikkisuuden ennenkun hengästyneenä ja läähättäen pysähdyin väkijoukon laitaan ja koetin ihmismeren yli nähdä, mitä etupuolella tapahtui.

Ensi katsahduksella näin tarpeeksi tyyntyäkseni hiukan. Pahin pelkoni ei ollut toteutunut; kansanjoukko ei toki ollut vielä pannut aijettaan käytäntöön. He täyttivät kadun molemmin puolin taloa seinästä seinään, mutta edustan pitivät vielä laukaukset ikkunoista puhtaana. Vähä väliä juoksi muutamia miehiä esille joukosta, juoksivat tyhjän paikan poikki ovelle ja alkoivat sitä paukuttaa kirveillä, rautatangoilla ja yksinpä paljailla käsilläänkin. Mutta kohta tupsahti savupilvi ikkunalautojen koloista, sitte toinen, kolmas, ja miehet vetäytyivät takaisin tahi vaipuivat kiville, johon jäivät verissään makaamaan.

Se oli kamalaa nähdä. Lauman petomainen raivo, kun se näki johtajiensa kaatuvan eikä kuitenkaan uskaltanut tehdä joukkohyökkäystä, jolloin ehdottomasti olisivat päässeet voitolle, oli jo itsessään omiaan säikähdyttämään rohkeintakin, vaan kun siihen tuli vielä lisäksi haavoitettujen voivotus ja pyssynpauke — muutamilla oli nimittäin ampuma-aseita mukana, joilla ampuivat viereisistä taloista St. Alais'n ikkunoihin — oli vaikutus kammottava. Auringonpaiste, korkeat valkoset rakennukset ja rauhallinen ympäristö lisäsivät sitä yhä vaan, ja minusta tuntui hetken kuin kirkuva ihmisjoukko, aukea paikka haavoittuneineen, huudot, kiroukset ja laukaukset olisi ollut unta.

Tulin sokeassa kiihkossa uskaltaakseni kaikki — ja pysähdyin kuitenkin epäröiden. Jos tämä oli Cahors, levollinen pikku kaupunki, jonka elämänikäni olin tuntenut, olimme tosiaankin joutuneet sangen pitkälle. Ja jos ei niin ollut, uneksin minä varmaankin.

Viimeinen ajatus oli kuitenkin niin mahdoton, ettei sitä voinut silmänräpäystäkään uskoa ja huudahtaen syöksyin ahdinkoon päättäen vaikka mistä hinnasta päästä perille ja avonaiselle paikalle talon edessä. Mitä siellä tekisin ja miten auttaisin, oli minulle vielä tietämätöntä. Mutta tuskin olin ottanut askeleen, kun joku tarttui käsivarteeni ja nyhtäsi minut takaperin. Käännyin palkitakseni korvapuustilla tämän hävittömyyden, mutta käteni vaipui alas, sillä edessäni seisoi isä Benoit. Ilohuudolla tartuin käteensä ja hän veti minut pois ahdingosta.

Isä Benoit'n kasvot olivat kalpeat ja ilmaisivat syvää surua ja hämmästystä, mutta ihmeellinen yhtymisemme antoi minulle kuitenkin uutta toivoa ja rohkeutta.

— Te kyllä voitte jotain tehdä! huusin pusertaen kovasti hänen kättään. — Valiokunta ei tahdo astua väliin, mutta tämähän on selvä murha. Murha, sanon minä!

— Mitäpä minä voin tehdä? vaikeroi hän epätoivoisella liikkeellä. — Luuletteko te, että hullut koirat tottelevat, jos niitä kieltää? Tahi että hullut koirat kuuntelevat järkevää puhetta? Miten näihin voisi vaikuttaa? Tahi mitä heille osaisi sanoa? Se on mahdotonta, herra. He kuristaisivat vanhempansa, jos nämä asettuisivat heidän ja heidän kostonhimonsa väliin.

— Mutta mitä te sitte tahdotte tehdä? lausuin epätoivossani. Mitä tahdotte tehdä?

Hän pudisti päätään ja oivalsin, ettei hän aikonut yrittää niin mitään.
Mutta silloin kuohahti vihani yli laitojen.

— Teidän täytyy! Teidän pitää! huusin rajusti. Te olette laskenut hornan henget liikkeelle ja nyt teidän myös täytyy kytkeä. Nämäkö ovat ne vapaudet, joista puhuitte? Tämäkö se kansa, jonka puolta piditte? Vastatkaa, vastatkaa, mitä aijotte te tehdä? — Ja minä pudistin häntä kaikin voimin.

Isä Benoit peitti kädellä kasvonsa. — Jumala auttakoon meitä! Jumala antakoon meille anteeksi?

Ensimmäisen ja ainoan kerran elämässäni katselin häntä ylenkatseella — vieläpä vihalla.

— Jumala auttakoon teitä, sanoin — olin aivan suunniltani. — Jumala auttaa niitä, jotka auttavat itseään! Te olette syypää tähän! Te! Te juuri! Te sitä heille saarnasitte! Tehkää nyt loppu tästä!

Isä Benoit vapisi eikä virkkanut mitään. Kasvosta kasvoihin väkijoukon kanssa laimeni rohkeutensa, sillä hänessä eivät kuohuneet samat intohimot kuin minussa.

— Minä raivaan teille tietä! vastasin kiivaasti ja armottomasti. — Seuratkaa minua! Kuulitteko? No hyvä, meidän täytyy rientää sinne ja koettaa saada ne vaikenemaan.

Melkein yhtaikaa oli pamahtanut kymmenkunta laukausta. Emme voineet nähdä, mitä siellä tapahtui, mutta väkijoukon käheät huudot saattoivat minut aivan raivoon ja käskien isä Benoit'n seuraamaan perässä, heittäydyin paraaseen ahdinkoon.

Hän tarttui kuitenkin uudelleen käsivarteeni ja riippui itsepäisesti kiinni minussa. — Jos välttämättömästi tahdotte päästä tuonne, niin menkää rakennusten läpi, — kuiskasi hän korvaani. Menkää johonkin taloon vastapäätä.

Sen verran oli minulla malttia, että käsitin tarkotuksensa, kun hän uudisti sanansa, ja tottelin neuvoa. Annoin hänen viedä itseni pois ahdingosta ja riensimme sitte solaan St. Alais'n taloa vastapäätä olevien talojen takana. Emme olleet ensimäiset, jotka sen keksivät tehdä. Muutamat uhkarohkeat miehet olivat sitä tietä päässeet ikkunoiden luo ja ampuivat nyt sieltä. Mutta me emme menneet pitkälti. Valitsin ensimäisen oven ja riennettyäni muutamien itkevien naisten ja lasten ohi — talon asukkaita luultavasti — juoksin eteisen läpi katuovelle.

Pari renttumaista ruudin savun mustaamaa miestä ammuskeli pohjakerroksen ikkunasta kadulle ja eräs heistä huomasi minut. Hän käski minun pysähtyä ja lisäsi kiroten, että jos menen kadulle ampuvat ylimykset minut kuin koiran. Kiihkoissani en kuunnellut varoitusta; tuokiossa avasin oven ja seisoin yksin kadulla — yksin auringon valaisemalla avonaisella paikalla. Molemmin puolin minua ja tuskin viidenkymmenen askeleen päässä olivat roistoväen tiheät rivit, edessäni St. Alais'n talon valkonen etusivu, josta, samassa kun astuin kadulle tupsahti savupilvi.

Kansanjoukko, joka hämmästyi nähdessään minut siinä aivan yksin ja liikkumatonna, vaikeni äkkiä. Kohotin käteni. Pyssyn luoti suhahti pääni ylitse, toinen vielä; viheriäisestä ikkunaluukusta vastapäätä putosi sälö. Sitte huusi ääni väkijoukosta, että lopettaisivat ampumisen, ja hetken aikaa oli aivan hiljaista. Seisoin siinä yhä käsi koholla. Hetki oli tullut ja tullut niinkuin ihmeen kautta. Mutta kuitenkin seisoin ääneti, en osannut sanoa mitään.

— Cahors'in miehet! huusin. Kolmivärisen lipun nimessä kiellän minä teitä astumasta etemmäksi.

Liikutuksesta vavisten ja noudattaen tykkänään hetkellistä mielentilaani astuin kadun poikki piiritetyn talon ovelle, otin kaikkien nähden kolmivärisen nauhan hatustani ja kiinnitin sen portinsalpaan. Sitte käännyin heihin päin. — Minä otan tämän talon huostaani, huusin niin kovasti, että sen kaikki kuulivat, — tämän talon ja kaikki ne, jotka siinä ovat, ja minä teen sen kolmivärisen lippumme, kansamme ja valiokunnan nimessä. Tämän talon asukkaat ovat tutkittavat ja heille on tapahtuva oikeus. Mutta mitä teihin tulee, pyydän teitä hajoomaan ja palamaan koteihinne. Valiokunta on —

Pitemmälle en ehtinyt. Luoti vingahti ohitseni ihan korvani ohi ja pudotti savea seinältä. Ja ikäänkuin tämä ääni olisi päästänyt valloilleen kansan intohimot, kajahti vihainen ulvahdus ilman läpi. He vihelsivät, noituivat ja ärjyivät: "Hirteen, hirteen, lyhtypaaluun!" ja "Alas kavaltajat!" Ja nyt oli lumous katkaistu. Ikäänkuin näkymättömät tokeet olisivat auvenneet, hyökkäsi väkijoukko joka puolelta ovea kohti ja päälleni melkein.

Odotin, että repisivät minut kappaleeksi, vaan sen sijaan minua vaan työkittiin, survittiin ja puristettiin tuossa kauheassa mellakassa. Hyökkääjät heittäytyivät ovea vasten, kompastuivat toistensa yli ja loukkasivat toisiaan innoissaan. Haavoittuneet poljettiin maahan, mutta kukapa heidän huutoaan kuuli? Kaksi laukausta ammuttiin ikkunoista ja kumpikin sattui, vaan ahdinko oli niin suuri ja hyökkääjien raivo silmitön, niin että vahingoittuneet vaipuivat huomaamatta maahan ja joutuivat toverien jalkoihin.

Puristettuna molemmin puolin ovea ympäröivää rauta-aitaa vastaan ja seisten erään pylvään suojassa onnistui minun töin tuskin pitää paikkani. En voinut liikahtaa enkä siis paeta, vaikka kuinka hartaasti olisin halunnut. Väkijoukko ympäröi minut joka puolelta ja odotin kauhusta kankeana mitä tuleman piti. Ja se tuli. Ovi antoi perään ja ne, jotka olivat lähinnä, työnsivät kaikin voimin, mutta vielä se riippui saranoillaan ja pidätti heitä. Pian kuitenkin poistui viimeinenkin este ja kun ovi kaatui sisään kovalla pamauksella heittäydyin minä virran mukaan ja jouduin onnellisesti rakennuksen sisään, vaikka moni muu kompastui tiellä ja poljettiin mäsäksi.

Toivoin, että ennättäisin kenties ennen muita ensimäiseen kerrokseen vieville portaille ja että saisin ainakin tapella neidin puolesta ellen voisikaan häntä pelastaa. Taistelunhalu oli tarttunut minuunkin, veri paloi kuin tuli suonissani. Ei kukaan koko joukossa ollut halukkaampi taistelemaan kuin minä. Hyökkäsin siis toisten muassa sisälle, vaan pysähdyin portaiden juurelle tultua niinkuin kaikki muutkin hämmästyneenä.

Portaiden yläpuolella seisoi herra de Gontaut, vanha herra de Gontaut, joka vaaran hetkellä oli muuttunut toiseksi ihmiseksi. Hän seisoi siinä yksin, katsoi alas hyökkääjiin ja hymyili — hymyili vaan. Kaikki narrimaisuus ja kevytmielisyys oli hävinnyt hänen kasvoiltaan ja jälelle oli vaan jäänyt isiltä peritty rohkeus. Hän näki maailmansa horjuvan, näki yhteiskunnan hylkiöiden peittävän sen tulvallaan, näki kaiken, jota oli rakastanut ja joka muodosti hänen elämänsä, katoavan, näki kuoleman odottavan itseään muutaman askeleen päässä — ja hymyili kuitenkin. Toisessa kädessä hänellä oli siro miekkansa, toisessa nuuskarasia — eikä hän ollut enää mariseva, heikko, miltei halpamainen vanha ukko hovijuttuineen ja kevytmielisine maailmankatsantoineen, vaan hän seisoi siinä tyynenä, ylpeänä, silmät loistaen rohkeaa uskallusta.

Hetken aikaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Vanhan ylimyksen pelkäämätön esiintyminen näytti vaikuttavan huonoimpaankin joukossa ja he tuijottivat häneen, katsettaan peläten. Silloin hän liikahti. Levollisella kädenliikkeellä, ikäänkuin tervehtien vastustajaa ennen kaksintaistelua, hän tarttui miekankahvaan ja käänsi kärjen maahan. — Noo, jatkoi hän katkeralla ivalla, — tehän olette tulleet tänne sitä varten! Kuka teistä siis haluaa ensimäisenä lähteä helvettiin? Sillä yhden teistä minä kuitenkin aina nitistän.

Lumous oli haihtunut. Petomaisella kiljunalla hyökkäsi tusina miehiä portaita ylös. Näin kirkkaan terän välähtävän kerran, pari, ja eräs miehistä vieri kuin kerä portaita alas. Mutta sitte heilahti raskas rautakanki ilmassa ja paiskautui hymyileville kasvoille; — vanha ylimys vaipui maahan ääntä päästämättä, valituksetta, ja iskujen sataessa jotka parissa sekunnissa tekivät lopun, katkasivat heikon elämänlangan.

Se oli tapahtunut silmänräpäyksessä ja ennenkuin ennätin juosta väliin. Rajusti kirkuen juoksivat miehet ruumiin yli portaita ylös ja minä seurasin heitä. Oikealla ja vasemmalla oli suljettuja ovia, joihin Watteau oli maalannut viehättäviä kuviansa, mutta nämä ihmispedot mursivat auki ne ja hyökkäsivät loistavasti sisustettuihin huoneisiin rikkoen pelkästä ilkeydestä kaikki mikä tielle sattui — vaasia, marmoripatsaita, lasia, pienoiskuvia. Riemusta ulvoen he täyttivät salin, jonka seinien sisällä oli monen sukupolven ajalla liikkunut vaan kauneus ja sulo, raskaat anturat paukuttivat kiiltäviä parkettipermantoja, joita ihanain naisten laahustimet olivat kauvan lakaisseet. Kaikki, josta ei heille ollut hyötyä, hävitettiin, suuret venetsialaiset kuvastimet rikottiin, taulut puhottiin ja revittiin riekaleiksi, kirjat nakattiin ikkunoista kadulle.

Näin vilahduksen hävityksestä pysähtyessäni kynnykselle. Samalla näin, etteivät pakolaiset olleet näissä huoneissa ja riensin sentähden yläkertaan. Mutta toiset olivat jo ennättäneet sinnekin ennen minua. Päästyäni puolitiehen portaita huomasin kolme miestä, jotka seisoivat kuunnellen eräällä ovella, ja ennenkuin ennätin perille, oikasi yksi heistä itsensä suoraksi. — Tuolla ne ovat! huusi mies. Sieltä kuului naisen ääni! Pois tieltä! — Ja hän kohotti rautakangin lyödäkseen oveen.

— Seis! huusin minä silloin äänellä, joka sai hänet pysähtymään. —
Seis! Valiokunnan nimessä käsken minä teitä poistumaan tältä ovelta!
Muu osa talosta on teidän. Menkää ja ryöstäkää se!

Pari kymmentä miestä hyökkäsi ylös portaita. Seuraavassa silmänräpäyksessä olin ympäröity hurjistuneilta, nokisilta kasvoilta, kalpeilta, kuihtuneilta olennoilta, jotka kuuluivat kaupungin kaikista kurjimpaan köyhälistöön. Minuutti vielä ja he olisivat käyneet käsiksi minuun, vaan minä heittäydyin epätoivon rohkeudella rautakankia heiluttavan miehen päälle, tempasin sen ja kaadoin hänet yhdellä iskulla maahan.

Mutta samassa kadotin tasapainon ja kompastuin hänen ylitseen. Ja ennenkun ennätin nousta ylös, löi muuan miehistä puukengällään minua päähän. Menin melkein tunnottomaksi, mutta pääsin sentään jaloilleni ja sain pidetyksi kynnyksen vapaana lyömällä rajusti kangilla oikealle ja vasemmalle. Mutta olin puolipyörryksissä, kaikki aaltoili punasessa sumussa edessäni. Ihmiset hyppivät silmissäni enkä voinut vähääkään tähdätä, löin vaan sokeasti mihin sattui uhkausten ja kirousten suristessa korvissani. Joku nykäsi minua takista. Käännyin vaistomaisesti. Ja silloin he löivät minua — mihin eli millä, en tiedä — ja minä vaivuin tunnotonna, ja melkein niinkuin kuolleena, portaille.

Elokuu oli kulussa ja kastanjapuiden lehvät vielä viheriät, kun roistoväki ryösti St. Alais'n talon ja minä putosin tiedotonna portaille. Lehmukset olivat paljaat ja tammet kellastuneet, kun uudelleen aloin herätä elämään, kun vuoteeltani katselin harmaata syksyistä maailmaa ja jälleen otin hartioilleni olemisen taakan. Sittenkin kesti vielä monta päivää ennenkun tulin täyteen tuntoon, kun en enää tyytynyt vaan syömään, juomaan, makaamaan ja katselemaan isä Benoit'n ystävällisiä kasvoja vierelläni. Se hetki tuli kuitenkin viimein — marraskuun lopulla — jolloin ajatukseni heräsivät uuteen toimintaan, vastoin hoitajieni luuloa, ja kun selvä katseeni kohtasi kirkkoherran katseen, näin, että hän kääntyi toisaalle ja itki ilosta.

Viikon perästä tiesin kaikki sekä yleiset että yksityiset tapahtumat tämän muistettavan syksyn kuluessa, jonka olin maannut sängyssäni kuin puu aavistamatta mitä ympärilläni tapahtui. Aluksi isä Benoit karttoi puhua sellaisista asioista, jotka minua likemmin koskivat ja puheli sen sijaan Pariisista, kymmenestä levottomuuden ja jännityksen viikosta, jotka seurasivat Bastilj'in hävitystä, viikoista, jolla ajalla etukaupungit Lafayette'n ja hänen kansalliskaartinsa valvonnan alla pitivät tarkasti silmällä Versailles'ea; jossa Kansalliskokous istui; puutteesta tuona koetuksen aikana, alituisista huhuista vastavallankumouksesta hovin puolelta, kuningattaren onnettomasta iltamasta, josta tuli kipinä ruutitynnöriin, ja viimeksi naisten suuresta kulkueesta Versailles'iin viides päivä lokakuuta, joka pakoittamalla kuninkaan ja kansalliskokouksen tulemaan Pariisiin ja tekemällä kuninkaan vangiksi omassa linnassaan, teki lopun pitkällisestä epätietoisuudesta.

— Entä sitte? kysyin hämmästyneenä, — Tehän sanoitte nyt olevan kahdeskymmenes päivä marraskuuta?

Hän pudisti päätään. Joka asekuntoinen mies on kirjoitettu kansalliskaartiin. Täällä Quercy'ssä kuuluu siihen osastoon, jota herra Hugues alkoi muodostaa, monta tuhatta miestä. Kaikki ovat siis aseilla varustetut. Ja koska kaikki asetukset metsänriistan suojelemiseksi ovat kumotut, on joka mies metsästäjä. Ja niin monta aatelissukuista on muuttanut pois maasta, että täällä joko ei ollenkaan ole aatelistoa tai ovat kaikki aatelismiehiä.

— Minä en ole enää siinä jäsenenä. Minä en jaksa seurata mukana, kaikki luistaa liian nopeasti eteenpäin. Mutta minulla on vielä pahempia tietoja.

— Elokuun neljäntenä päivänä kielsi kansalliskokous kymmenykset papistolta ja tämän kuun alussa ehdotettiin, että kaikki kirkon omaisuus vedettäisiin valtiolle. Näihin aikoihin se luultavasti on jo hyväksytty.

— Mitä ihmettä? Pitääkö papiston sitte kitua nälässä? puhkesin harmissani sanomaan.

— Ei aivan, vastasi isä Benoit surullisella hymyllä. — Valtio palkkaa papit — niin kauvan kun he ovat valtiolle mieliksi.

Hän lähti kohta sen jälkeen pois ja minä jäin tuijottamaan ulos ikkunasta syviin ajatuksiin vaipuneena; koetin kuvailla miltä tämä muuttunut maailma mahtanee näyttää. Hetken kuluttua tuli André tuomaan lientä minulle. Se tuntui heikolta ja minä sanoin sen hänelle, sillä voimakas tuulahdus ulkomaailmasta, jonka isä Benoit'n uutiset olivat tuoneet sairashuoneeseni, oli herättänyt minussa ruokahalua ja vastenmielisyyttä kauraliemeen ja sairasruokiin.

Mutta vanhus pahastui hyvin moitteestani. — Niin, mitäpä tässä tekee, herra? vaikeroi hän, kun ei melkein kukaan maksa vuokraansa, puolet kyyhkysistä on tapettu kyyhkyslakasta eikä ole enää ainoatakaan jänistä koko tienoolla. Koko maailma ampuu ja pyydystää, sepät ja räätälit ratsastavat ja kantavat miekkaa vyöllään, aateli on matkustanut tiehensä eli pysyttelee piilossa. Mitä kaiken tämän rinnalla merkitsee, jos liemi on vähän heikkoa? Jos herra kreivi rakastaa voimakasta ravintoa, olisi teidän pitänyt olla niin viisas, että olisitte pitänyt itse lehmänne sen sijaan että —

— Vaiti, vaiti, ihminen, sanoin hiukan närkästyneenä. — Mitä Buton nykyään toimii?

— Kreivi tarkoittaa varmaan herra kapteeni Buton'ia? vastasi ukko katkeralla ivalla. — Hän on Cahors'issa.

— Nykyvallalla ei rankaista ketään, vastasi André terävästi, — paitsi mylläriä, jotka hirtetään kun jauhot ovat liian kalliita.

— Petit Jean lähti Pariisiin. Hän on luultavasti majuuri eli eversti tähän aikaan.

Tämän viimeisen pistoksen perästä jätti vanhus minut — jätti suurimman mielenliikutuksen valtaan. Sillä koko keskustelu-ajalla en ollut uskaltanut kysyä sitä, jota paraiten halusin tietää, sitä ainoata asiaa, joka oli sitä myöten kun voimat lisääntyivät kasvanut pahasta aavistuksesta, jota ajatus ei kyennyt tajuamaan, rajattomaksi ja liiankin selväksi tuskaksi, pelvoksi, joka vaivasi minua kuin painajainen, kulutti elämänlankaani ja hidastutti paranemista.

Olen lukenut, että kova kuume joskus polttaa rakkauden ja että ihminen nousee siitä ylös parantuneena ei ainoastaan sairaudestaan vaan rakkaudestakin, joka oli asunut sydämmessä. Niin ei minulle käynyt, sillä siitä hetkestä kun ahdistukseni sai määrätyn muodon, kun vihreillä vuoteeni uutimilla näin kalvakkaat lapsenkasvot, jotka vuoroin itkivät, vuoroin katselivat minua suruisilla anovilla silmillä — siitä hetkestä ei Denise de St. Alais'n kohtalo antanut minulle rauhaa. Jumala yksin tietää, jos joku ajatus hänen puoleltaan, hiljainen huuto, joka nousi hänen sydämmestään minun sydämmeeni, oli tähän syypää. Olkoon se asia miten tahaan, minun ajatukseni eivät vaan eronneet hänestä hetkeksikään.

Seuraavana päivänä toki jo pääsin levottomuudestani. Otaksun, että isä Benoit oli päättänyt koskettaa tätä ainetta, sillä ensimäinen kysymyksensä tiedusteltuaan vointiani saattoi sen esille.

— Te ette ole koskaan kysynyt, herra kreivi, mitä sen jälkeen tapahtui kun te haavoituitte? kysyi hän vähän arastellen. — Muistatteko, mitä sitä ennen tapahtui?

Hän huokasi helpotuksesta. Luulen hänen vieläkin peljänneen, etteivät asiani olleet aivan oikein. — Ettekä kuitenkaan ole kysynyt mitään? sanoi hän.

— Mutta ettekö te käsitä miksi, miksi minä en ole kysynyt? huusin käheällä äänellä, ylös nousten ja jälleen vaipuen alas liikutuksen vallassa. — Ettekö ymmärrä, että niin kauvan kun en kysynyt, toivoin vielä. Nyt — nyt ette saa kiusata minua enää. Kertokaa kaikki — kaikki, ja —

— Minulla ei ole muuta kerrottavaa kuin hyvää, vastasi hän iloisesti koettaen jo ensi sanalla haihduttaa huoliani. — Pahimman te jo tiedätte. Herra de Gontaut raukka surmattiin portaissa. Hän oli liian kunnoton pakenemaan. Kaikki muut talon asukkaat, alimpaan palvelijaan asti pääsivät pakoon viereisten talojen kattoja myöten.

— Pääsivät. Kaupunki oli kuohuksissa monta tuntia, mutta he olivat hyvässä kätkössä. Luulen heidän sitte matkustaneen pois.

— En. Minä en tavannut ketään heistä kapinan jälkeen. Mutta minä kuulin heidän oleksineen milloin missäkin linnassa — muun muassa Harincourt'ien luona. Sitte Harincourt'it lähtivät pois Ranskasta — keskivälissä lokakuuta, luulen — ja nähtävästi seurasi markiisi de St. Alais ja hänen perheensä heitä.

Makasin hiljaa hetken. Sydämmeni oli niin täynnä kiitollisuutta etten voinut puhua. — Ja te ette tiedä mitään muuta? sanoin viimein.

Olinkin kuullut tarpeeksi. Kun hän ensi kerran tuli käymään, jaksoin hetkisen kävellä kanssaan penkereellä ja siitä päivin voimistuin nopeasti. Mutta pian huomasin, että sitä mukaan kuin mieleni liikkeestä ja raittiista ilmasta ilostui, näytti isä Benoit käyvän yhä synkemmäksi. Kirkkoherran hienot, suopeat kasvot muuttuivat päivä päivältä vakavammiksi ja tapahtui aina useammin, ettei hän pitkiin hetkiin hiiskunut sanaakaan. Kun tiedustelin syytä tähän, vastasi hän: — Huonosti käy, huonosti käy! Jumala suokoon minulle anteeksi, että olin ollenkaan asian kanssa tekemisissä.

— Mutta minun olisi pitänyt olla tarkkanäköisempi, vastasi hän käsiään väännellen. — Minun olisi pitänyt tietää, että Jumalan ensimäinen lahja ihmiselle oli laki ja järjestys. Mutta Cahors'issa ei ole enää järjestysvaltaa eikä tuomioistuinta. Entiset virkamiehet pelkäävät ja vanhoja asetuksia halveksitaan; ei edes pysty saataviaankaan ryöstämään! Pahin, mitä vankilaan heitetty rikoksentekijä saattaa peljätä, on että hänet unhoitetaan. Aseita näkee kaikkialla, miehet, jotka eivät osaa lukea, opettavat lukutaitoisia ja ne, jotka eivät maksa veroja, elävät niiden rahoilla, jotka maksavat! Kaupungissa vallitsee nälänhätä, mutta vuokraajat ja talonpojat eivät tee muuta kuin ampuvat metsänriistaa, sillä kukapa välittää työnteosta, kun tulevaisuus on niin epävarma. Rikkaiden talot ovat autiot, palvelijansa nälinkuoliaina, ja kaikki teollisuus, kaikki kauppa, paitsi kaikista välttämättömin, on lamassa. Näen tämän kaiken, herra kreivi, ja enkö silloin sanoisi: Mea culpa, mea culpa?

— Mutta vapaus, vastustin laimeasti. — Te sanoitte kerran, että täytyy uhrata jotain sen eteen —

— Oikeuttaako vapaus sitte vääryyttä harjoittamaan? sanoi hän kiihkeästi, enkä ole koskaan nähnyt häntä niin liikutettuna. — Sekö on vapautta, että ryöstetään ja pilkataan ja muutetaan naapurien rajamerkkiä? Eikö sorto olekaan sortoa silloin kuin ei enää ole yksi vaan monta sortajaa? Enkä tiedä, mitä minun pitää tehdä, herra kreivi, en tiedä, mitä pitäisi tehdä? Tahtoisin vaeltaa maailmalle ja ottaa takaisin mitä olen sanonut ja tehdä tehty tekemättömäksi. Sen tahtoisin, totisesti sen tahtoisin tehdä!

— On tapahtunut muutakin, sanoin ihmetellen tätä purkausta. —
Jotakin, josta en vielä ole kuullut.

— Kansalliskokous otti pois kymmenykset ja kirkon omaisuudet. Sen jo tiedätte. He julistivat, ettei ole olemassa mitään yhteistä kirkkoa. Sen myös tiedätte. Mutta sitä ette tiedä, että se nyt on käskenyt sulkea kaikki luostarit. Pian he kyllä sulkevat kaikki kirkotkin ja kappelit. Ja sitte meistä tulee pakanoita.

— Miksi ei? sanoi hän katkerasti. — Jumala tietää miten kehnouskoisia ihmiset ovat. Pelkään, että se tulee — minä näen sen tulevan. Mutta sitä tärkeämpää on, että me, jotka uskomme, todistamme uskostamme.

En käsittänyt täydellisesti, mitä hän tarkoitti tahi mitä hänellä oli mielessä, mutta minä näin, että rehellinen, tunnollinen sielunsa kärsi siitä, että hän oli jouduttanut asiain kulkua, ja olin hyvin levoton kun ei hän seuraavana päivänä tullutkaan tavalliseen aikaan. Kolmantena päivänä hän kuitenkin tuli, vaan oli niin hiljainen ja alakuloinen ja katseli minua hyvästiä jättäessään niin lempeän surullisesti, että mieleni teki huutamaan häntä takaisin. Seuraavana päivänä häntä ei taasenkaan näkynyt eikä sen jälkeisenä, jolloin lähetin palvelijan tiedustamaan, mitä hänelle oli tapahtunut. Vanha taloudenhoitajattarensa ei tietänyt sen enempää kuin että isä Benoit äkkiä oli lähtenyt matkoille sovittuaan naapuriseurakunnan papin kanssa, että tämä hoitaisi hänen virkaansa kuukauden ajan.

Kykenin jo kävelemään jonkun matkaa ja lähdin asunnolleen. Mutta en saanut minäkään muuta tietää kuin että muuan kapusiinimunkki oli ollut hänellä vieraana kaksi yötä ja että herra pastori oli matkustanut Cahors'iin muutamia tuntia sen jälkeen kun munkki lähti. Siinä kaikki, ja minä palasin kotiin tyytymättömänä ja alakuloisena. Vastaantulevat kyläläiset tervehtivät minua kunnioittavasti, jopa ystävällisestikin — sairasvuoteelta noustuani olin ensi kerran kylässä asti käymässä. Mutta se epäilyksen ilme, jonka jo pari kuukautta sitten huomasin heidän kasvoillaan, oli syventynyt ja synkistynyt tällä ajalla. He eivät olleet enää varmoja minun asemastani tahi omastaan, minun oikeuksistani ja omistaan. He pelkäsivät minua eivätkä olleet itsestään varmoja ja näkivät sentähden ilolla minun poistuvan.

Lähellä puistoveräjiä kohtasin erään tutun miehen, viinikauppiaan
Aulnay'sta. Pysähdyin kysymään oliko hänen herrasväkensä kotona.

Hän katsoi minuun silmät suurina. — Ei, herra kreivi, vastasi hän, he lähtivät Ranskasta monta viikkoa takaperin — kohta sen jälkeen kun kuninkaan täytyi jättää Versailles.

Mies, kunnon porvari, katseli minua leveästi nauraen. — Ei, herra kreivi, sitä en usko. Tietysti te sen parhaiten tiedätte, vaan jos arvaan heidän menneen Turin'iin, en taida aivan kiveen iskeä.

— Silloin teidän olisi pitänyt ajaa Cahors'iin, sanoi mies suoralla tavallaan. — Useimmat aateliset ovat siellä — elleivät ole etemmä lähteneet. Kaupungissa on turvallisempi nykyään kuin maalla. Niin, niin, jos isäni olisi elänyt ja nähnyt —

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan kohotti kulmiaan ja olkapäitään, tervehti ja ratsasti tiehensä. Mutta näki helposti, että muutos miellytti häntä vaikkei hän kohteliaisuudesta tahtonut sitä näyttää.

Palasin kotiin mieli hyvin masentuneena. Vanha linna huippuineen ja tornineen ja kyyhkyislakkoineen, jonka seinämiltä kesän viheriä lehtiverho oli karissut maahan, seisoi kujan päässä suurena ja alastonna ja tuntui omituisella tavalla ottavan osaa yksinäisyyteeni ja kertovan surullisista ajoista, jotka olivat kohdanneet meitä molempia. Astuskelin hautoen raskaita ajatuksiani ja tulin siitä syystä oikein iloiseksi, kun näin hevosen linnan portille sidottuna. Pistoolikotelot riippuivat satulasta ja jalustimet olivat liassa.

André oli eteisessä, mutta sen sijaan että olisi ilmoittanut kävijän, pyyhki hän vaan levollisesti tomua pöydältä selin minuun kääntyneenä.

— Niin, hänen juuri. Se on nyt taas joku uusi tapa, että sitoo sen portille, — lisäsi hän ivallisesti.

— Hän on siellä missä hänen pitääkin olla, ja se on tallissa, vastasi vanhus äreästi. — Lyönpä vetoa, ettei hän ole moneen Herran päivään toimittanut mitään niin hyödyllistä.

— Miksei sitte? Ehkä herra kreivi tahtoisi, että hän olisi tullut tänne päivälliselle.

Välittämättä ukosta lähdin talliin. Kuulin palkeen puhisevan ja käännyttyäni tallirakennuksen nurkalta näin Buton'in työskentelemässä kahden renkinsä kanssa pajassa. Seppä oli riisunut päältään takin ja liivit, käärinyt paidan hihat ylös ja sitonut suuren nahkaesiliinan eteensä ja oli aivan entisen Buton'in näköinen. Mutta pajan oven vieressä oli pieni kasa vaatteita, sininen takki punaisilla käänteillä, pitkät siniset liivit kiiltävillä napilla ja suurella kolmivärisellä kokardilla koristettu hattu. Ja kun Buton laski maahan hevosenkavion, jota parhaallaan kengitti, ja tervehti minua, oli kasvoissaan jotain aivan uutta, puoleksi rukoilevaa, puoleksi uhkamielistä.

— Oho! sanoin pilkallisesti, tämähän on liian suuri kunnia, herra kapteeni. Valiokunnan jäsen kengittää minun hevosiani!

— Minulla? Ei millään muotoa! Minä olen vaan aivan hämmästynyt kunniasta, jota minulle osoitetaan.

— Olen käynyt kengittämässä hevosenne kerran kuukaudessa, sanoi hän nyreästi. — Ovatko ne ehkä olleet huonommin kengitetyt kuin tavallisesti, vai kuinka?

— Onko herra kreivin linnaa mitenkään uhattu? Onko poltettu ainoatakaan heinähaasiaa tahi varastettu yhtään varsaa niityltä eli munaa kanakopista?

— Jos ei herralla siis ole mitään muistuttamista, niin sallitte minun ehkä lopettaa työni. Sitte on minulla toimitettavana eräs asia, mutta se on vaan teille itsellenne aijottu, ja paja —

— Ei ole sovelias paikka salaisuuksille, vaikka seppä on sanan tuojana, vastasin ivallisesti. — Tulkaa luokseni pengermälle, kun olette täällä lopettaneet.

Hän tuli tuntia myöhemmin kömpelönä ja ujontapaisena hienoissa vaatteissaan ja — Jumala paratkoon — miekka vyöllä. Ja nyt tuli esille asiansa: hän oli tullut tuomaan minulle överstiluutnantin valtakirjaa maakunnan kansalliskaartissa.

— Se annettiin teille minun pyynnöstäni, sanoi Buton kömpelöllä ylpeydellä. — Muutamien mielestä te ette ollut käyttäytynyt niinkuin olisi pitänyt kapinan aikana, mutta minä luin heille lakia. Sitä paitsi minä sanoin: 'Ilman överstiluutnanttia ei ole kapteeniakaan!' ja he eivät tule toimeen ilman minua. Minä ylläpidän rauhaa ja turvallisuutta näillä seuduin.

Mihin kummalliseen asemaan olinkaan joutunut! Ensi hetkellä en tietänyt, oliko se enemmän naurettava vai nöyryyttävä. Kuusi kuukautta aikasemmin olisin repinyt valtakirjan kappaleiksi, viskannut ne vasten sepän kasvoja ja hätyyttänyt hänet piiskalla talostani. Mutta sen jälkeen oli tapahtunut paljon, eikä edes haluni purskahtaa nauruun ollut enää voittamaton. Tukahdutin sen vähäisellä ponnistuksella, osaksi varovaisuudesta, osaksi ylevämmästä syystä — Buton'han oli kuitenkin pysynyt minulle uskollisena näissä ylen vaikeissa ja omituisissa oloissa — ja kiitin häntä, vaikka sanat melkein takertuivat kitaan kiinni, ja lupasin lähettää valiokunnalle kirjallisen vastauksen.

Vaikka Buton oli saanut tämän vastauksen, seisoi hän yhä ja liikutteli levottomasti suuria raskaita jalkojaan ja minä odotin ivallisella kohteliaisuudella, mitä hänellä olisi vielä lisättävää.

— Tahtoisin vielä puhua eräästä asiasta, herra kreivi, sanoi hän vihdoin. — Kirkkoherra on lähtenyt Saux'sta?

— Niin, hän on hurskas mies, eli oikeammin — hän oli hurskas mies, jatkoi Buton vastenmielisesti. — Mutta hän antautuu turhanpäiten vaaroihin ja teidän sietäisi varoittaa häntä.

— Minä aavistan sen, ja missä muutkin ovat. Nämä kapusiinilaismunkit eivät kiertele täällä tyhjän tähden. Kun varikset lentävät kotiinpäin, tietää se aina pahaa. Ja minä en soisi, että hänelle kävisi huonosti.

— Minulla ei ole vähääkään aavistusta siitä, missä hän on tahi mitä te tarkoitatte, vastasin kylmästi. Sepän ääni oli muuttunut raa'aksi ja tylyksi.

— Minä tiedän sen ja tiedän myös, mitä siellä on tekeillä. Ja on niitä muitakin kuin minä, jotka sen tietävät. Mutta tällä kertaa ei St. Alais ja hänen lahkolaisensa — ne ovat kaikki siellä — pääse puikahtamaan käsistämme. Nyt me muserramme heidät. Niin, herra kreivi, elkää tehkö mitään tuhmuuksia, elkääkä ruvetko heidän kanssaan mihinkään yhteyteen. Me olemme kansa! Kansa! Varokoon itseään se mies, joka asettuu meidän eteemme!

Hetkisen hän katsoi minuun ikäänkuin vastatakseen, mutta vanhat tavat pääsivät voitolle ja lausuen hiljaisen hyvästin kääntyi hän pois ja katosi nurkan taa. Hetkisen kuluttua kuulin hevosensa ravaavan kujannetta veräjille päin.

Keskeytin hänet, vaan toivoin häntä jo samassa takaisin kyselläkseni tarkemmin mainitsemiaan asioita. St. Alais Nîmes'issä? Isä Benoit Nîmes'issä? Nämä uutiset avasivat ikkunat seposelälleen avarampaan maailmaan ja kun katselin ulos niistä, en enää ollut mielestäni niin yksinäinen ja hyljätty kaukaisessa linnassani ilman sukulaisia ja ystäviä. Näin suuren, valkosen, pölyisen kaupungin etelässä, näin levottomuuksien puhkeavan liekkiin siellä ja keskellä levottomuuksia näin Denise de St. Alais'n, joka katseli minua ikävöiden.

Astelin edestakaisin pengermällä ja ajatukset temmelsivät päässäni. Ja kuta kauvemmin mietin, sitä enemmän siihen tuumaan miellyin, kuta enemmän ajattelin toimetonta elämääni kotona, ellen yhtyisi Buton'iin ja hänen vertaisiinsa, sitä innokkaammin halusin päästä pois.

Olihan minulla taskussani valtakirja, jolla minut nimitettiin överstiluutnantiksi kansalliskaartissa, vieläpä mainittiin ennen olleen "puheenjohtajana valiokunnassa yleisen turvallisuuden säilyttämiseksi maakunnassa." Tämä paperi oli yhtä hyvä kuin passi ja tietysti suureksi hyödyksi matkalla. Pitkällisen sairauden jälkeen tarvitsin kyllä muutetta ja rahaa oli tarpeeksi. Ei ollut, sanalla sanoen, yhtään estettä olemassa; saatoin lähteä, minne mieli teki.

Päätös oli siis pian tehty. Seuraavana päivänä nousin hevosen selkään ensi kerran kostuttuani, ratsastin vähän matkaa ja palasin ylen uupuneena kotiin.

Huomenna ajoin aina St. Alais'n linnalle, katselin raunioita ja palasin takasin, mutta en ollut läheskään niin väsynyt kuin edellisenä päivänä.

Sen jälkeisen päivän, joka oli sunnuntai, lepäsin tykkänään, ja maanantaina ratsastin puoliväliin Cahors'iin vievää tietä ja takaisin jälleen. Samana iltana puhdistin pistoolit, katselin kun Gil täytti satulalaukkuja ja valikoin itselleni kaksi korutonta pukua, toisen matkalla toisen perillä käytettäväksi, ja kolmivärisellä pienellä kokardilla varustetun hatun. Seuraavana aamuna, maaliskuun kuudentena päivänä, lähdin kotoa ja kylän laiteella erottuani André'sta käänsin hevosen pään Figeac'ia kohti. Sydämmeni täytti vapauden tunne, toivo ja odotus, tehden ensimmäisen tunnin matkasta ihanaksi ja riemastuttaen minua vielä kun päivä kallistui lopulleen ja ilta tuli — pimeä ja kolea ilta, joka vierailla paikoilla aina tuntuu niin kammottavalta.

Näin paljo ihmeellistä tällä matkalla. Omituista oli nähdä aseellisia talonpoikia tavallisessa peltotyössä, jokaikisessä kylässä sotatemppuja harjoittelevia miehiä ja ravintoloissa muutamia maalais-ukkoja, jotka nimittivät itseään valiokunnaksi, pöydän ympärillä istumassa, viinilasit ja kenties myös mustepullo edessä. Mutta kolmannen päivän illalla näin vielä kummallisemman näyn. Ratsastin ylöspäin Tarn'in jokilaaksoa, joka ulottuu Cevennervuoristoon lähellä Milhau'ta. Kylmä pohjoistuuli puhalsi tuimasti, taivas oli pilven peitossa, maisema harmaa ja kolkko. Noin puolen peninkulman päässä edessäni kohosivat valtavat tummansiniset vuoriryhmät. Väsynein askelin astellessani hevosen rinnalla kuulin yhtäkkiä ääniä, jotka lauloivat kuorossa, ja katsoin hämmästyneenä ympärilleni. Ääni, joka helähteli kirkkaana ja suloisena kuin keijukaissoitto, tuntui kohoavan maasta jalkojeni alla.

Kuljettuani vähän matkaa eteenpäin, selvisi arvoitus minulle. Tulin pienen laakson reunalle ja näin jalkaini alla ryhmän tuvan kattoja ja vähän syrjässä niistä joukon miehiä ja naisia, satakunta ehkä eli vähän enemmän. He lauloivat ja tanssivat karsitun, lipuilla koristetun puun ympärillä. Jotkut vanhemmat istuivat puun juurella piirin sisässä ja ellei ilma olisi ollut niin kolkko ja harmaa, olisin luullut heidän viettävän kevätjuhlaa.

Minut huomattuaan taukosivat he laulamasta. Kaksi vanhempaa talonpoikaa nousi ylös ja tuli käsi kädessä piirin läpi, vastaani.

— Sepä ilahduttavaa, sanoin. Uskallanko kysyä syytä tähän juhlallisuuteen?

— Giron'in ja Vlais'n kunnat ovat tänään yhtyneet yhdeksi, vastasivat he puhuen yhtaikaa molemmat. Tänään häviävät vanhat rajamerkit ja unhotetaan vanha kauna. Giron'in ja Vlais'n jalot sydämmet tykkivät kuin samassa povessa.

Heidän luontaisuutensa tahtoi väkistenkin naurattaa minua, mutta samassa rupesi toki nuoriso jälleen laulamaan ja tanssimaan puun ympärillä ja se näytti ilmasta huolimatta hyvin somalta, aivan kuin joku juhla á la Watteau. Onnittelin molempia vanhuksia sen johdosta.

— Ah, hyvä herra, tämä ei ole mitään, vastasivat he suurimmalla vakavuudella. — Nyt ei kysymys ole vain kuntien rajoista, vaan maakuntien. Nekin kuuluvat menneisiin aikoihin. Valence'ssa, tuolla vuorten takana, on kansa molemmin puolin Rheiniä ojentanut toisilleen kätensä ja vannonut ikuista ystävyyttä. Tästä puolin ovat kaikki ranskalaiset veljiä, asuivatpa sitte missä osassa maata tahansa.

— Katolinuskoiset ja protestantit elävät sovussa keskenään. Käräjäjutuista tulee loppu. Elintarpeita saa kuljettaa ilman tullia ja taksoja. Kaikki tulevat vapaiksi, monsieur, kaikki tulevat rikkaiksi.

He juttelivat vielä paljo muutakin samantapaista ja samalla lapsellisella luottamuksella, vaan minä en enää kuunnellut sitä. Huomioni oli kiintynyt erääseen mieheen, joka nähtävästi ei kuulunut talonpoikaissäätyyn, vaikka istuikin heidän joukossaan puun juurella. Hän oli pitkä ja laiha, suorukkeiset hivukset mustat, kasvonpiirteet ankarat ja terävät, eikä hänen ulkoasussaan ollut mitään muista eroavaa. Pukunsa, karkea metsästystakki ja housut, oli vanha ja paikattu, kannukset ruskeissa, liejun peittämissä saappaissaan ruosteiset ja käyrät. Mutta asento ja käytös oli huolettoman vapaata ja panin merkkiin, että hän katseli suopealla ylenkatseella tanssivaa rahvasta.

En huomannut hänen ollenkaan älyävän tutkivaa katsettani eli vastaavan siihen, mutta sanottuani hyvästit talonpojille ja ratsastettuani vähän matkaa kuulin askeleita takanani, ja kun käännyin katsomaan, näin muukalaisen rivakasti astuvan perässäni. Hän viittasi kädellään ja minä pysähdyin odottamaan.

— Te olette matkalla Milhau'iin, sanoi hän heti lähelle tultuaan sen puolen maalaismurteella, mutta niin luontevasti kuin olisi puhutellut vertaistaan.

Ja virkkamatta sen enempää kulki hän rinnallani kylään asti. Se oli ihka autio ja tyhjä, hän meni muutamaan vajaan ja talutti sieltä laihan hevoskaakin, jonka selkään nousi.

— Mitä te arvelitte noiden raukkojen ilonpurkauksesta? sanoi hän äkkipäätä hetken aikaa ratsastettuamme.

— He uskovat tuhatvuotisen valtakunnan jo tulleen, mutta kuukauden perästä on heidän latonsa porona ja henkensä vaarassa elleivät jo riipu hirsipuussa.

— Tietysti minäkin sitä toivon, vastasi hän kyynillisesti. — Mutta kaikessa tapauksessa: eläköön kansa! eläköön vallankumous!

— Niin, miksei? vastasi hän, kääntäen minuun synkän katseensa. — Jokainen on itseään lähinnä. Ja vanha hallitus ei suinkaan ole tehnyt minulle niin paljoa hyvää että pelkäisin koettaa uutta! Se on antanut minun kitua nälässä vanhassa rauniossa yksinäisellä kallionkielekkeellä, alastomien muurien suojassa ja syöden nokisesta padasta! Samalla aikaa ovat naiset ja rahapohatat, hajuvesissä liotetut narrit ja laiskurit papit paahtaneet itseään kuninkaallisen armon hohteessa! Ja miksi, herra? Siksi että minä olen pysynyt uskollisena opille, jonka puolet kansasta kerran tunnustivat oikeaksi.

— Niin, herra, ja köyhänä ylimyksenä, vastasi hän katkerasti. —
Parooni de Géol, palvelijanne.

— Te kannatte kolmiväristä nauhaa, sanoi uusi tuttavani, ja väitätte kuitenkin minun menevän liiallisuuksiin. Mutta minä vastaan: teille se ehkä on yhdentekevää, me olemme niin erilaisissa elämänoloissa. Teillä on epäilemättä perhettä, herra kreivi, vaimo, joka —

— On teillä koti ainakin, intti hän. — Koti, varallisuutta, ystäviä, toimiala, tai ainakin toivoa saada jotain tointa.

— Jota vastoin minulla ei ole mitään — ei mitään, sanoi de Géol ja äänensä kävi käheäksi liikutuksesta. — Minä en voi astua sotajoukkoon — sillä minä olen protestantti. Minä en voi ruveta lakimieheksi tahi tuomariksi — sillä minä olen protestantti. Valtion virkoihin en kelpaa — sillä minä olen protestantti. Kuninkaan koulut ovat minulle suljetut — samasta syystä. Hoviin en ole kelvollinen pääsemään — samasta, syystä. Lain edessä ei minua ole olemassakaan. Niin, herra, jatkoi hän hitaammin ja arvokkaalla liikkeellä, — minua, jonka esi-isät hoitivat kuninkaan korkeimpia virkoja, ja jonka isoisän isoisä pelasti suuren Henrikin kuoleman kynsistä Coutras'in luona — minua ei ole lain silmissä olemassakaan.

— Nyt, jatkoi hän katkerasti, — nyt kääntyvät asiat toiselle uralle, elleivät vaan papit, senkin mustat korpit, väännä kelloa entiselle kohdalle jälleen. Siitä syystäpä minä nyt olenkin matkalla.

— Minä asun lähellä Milhau'ta, vastasi hän. Olen ollut poissa ja palajan nyt kotiin. Mutta minä aijon matkustaa vielä etemmäksi — Nîmes'iin.

— Niin, sanoi hän ja katsoi minuun hiukan karsaasti, vaan ei sanonut mitään enää. Ilta alkoi pimetä. Tarnlaakso, jota myöten tie mutkaili, näytti tähän vuodenaikaan ja tässä valaistuksessa sekä synkältä että erämaan tapaiselta, vaikka se kesällä oli valoisa ja hedelmällinen. Korkeat vuoret kohosivat molemmin puolin ja kun tie joskus vei lähemmä virtaa kuului veden pauhina kallioita vastaan, joka yhä enensi maiseman synkkäluonteisuutta. Minua värisytti. Asiani epätietoisuus, sen onnistumisen epätietoisuus ahdisti minua kuin painajainen ja minä ihastuin vallan kun seuralaiseni heräsi synkistä mietteistään ja osoitti valopilkkuja, jotka tuikkivat pienellä tasangolla vuorten ja joen välillä.

— Te ehkä aijotte viettää yönne ravintolassa, kysyi hän kaupunkia lähestyessämme. Nyökkäsin myöntävästi. — Siinä tapauksessa eroavat tiemme tässä, jatkoi hän. Jos jatkatte matkaanne Nîmes'iin huomenna — vaan ehkä kuljettekin mieluummin yksin?

— Hyvä, minä ratsastan itäisen portin ohi kahdeksan aikaan. Hyvää yötä, herra kreivi!

Toivotin hänelle samaa, erosin ja ratsastin eteenpäin ahtaita pimeitä katuja pitkin ja kolkkojen porttiholvien alaitse, joissa riippui natisevia, sinne tänne heiluvia lyhtyjä, jotka eivät kyenneet valaisemaan harmaata pimeyttä. Vaikka oli jo yö, liikkui ihmisiä tiheään kaduilla ja seisoskeli jutellen ovien edustoilla. Se tuntui oikein kaupunkimaiselta verraten autioon maisemaan, jonka kautta olin matkustanut, ja pian huomasin, että kokonainen kansankokous oli lähtenyt jälkeeni. Ennenkun ennätin ravintolan luo, joka sijaitsi huonosti valaistun torin varrella, oli se kasvanut suureksi kansan paljoudeksi, joka tungeskeli ympärilläni. Lähinnä kulkevat tirkistelivät uteliaasti minuun ja toiset etempänä olevat huusivat naapureilleen ja ikkunoista katsojille, että olin "hän".

Tämä heidän käytöksensä alkoi huolestuttaa minua. Eivät he kuitenkaan mitenkään häirinneet, vaan kun pysähdyin, pysähtyivät hekin, ja olin pakoitettu hevosen selästä laskeutumaan melkein heidän syliinsä.

— Tässäkö ravintola on? kysyin lähinnä seisovilta ja koetin näyttää hyvin huolettomalta.

Joukko työntäytyi niin lähelle minua, etten voinut muuta kuin jättää hevoseni heidän huostaansa ja astuin välinpitämättömän näköisenä ravintolaan toivoen, etteivät he ainakaan sinne tulisi perässäni ja että saisin siellä tietää syyn heidän kummalliseen käytökseensä. Mutta tuskin olin kääntynyt selin kun he jälleen olivat kintereilläni ja niin lähellä, että melkein työnsivät minut kumoon, ja veivät minua edessään ahtaassa käytävässä, ollenkaan kysymättä mihin mielin. Yritin kääntyä ja vastustaa moista menettelyä, mutta etumaiset tukkesivat suuni huudoilla: "Herra Flandre! Herra Flandre!"

Onneksi ei herra Flandre ollut kaukana. Ovi käytävän toisessa päässä, jota kohti minua työnnettiin, avautui ja ravintoloitsija tuli näkyviin. Hän oli pyylevä, pyöreämuotoinen ukko ja hän tiirotti hetken aikaa meihin hämmästyneenä oudosta melusta. Sitte hän äkäisesti kysyi mitä oli tekeillä.

— Hitto vieköön! kiljasi ukko. Onko tämä minun taloni vai teidän, roistot? Mikä mies tämä on?

Pari paljas käsivartista naista, jotka seisoivat keittiön ovella, riensivät noutamaan kyntteliä, jotka nostivat korkealle päänsä yli, ja katselivat minua uteliaasti.

— Ohoo! sanoi isäntä vielä kerran. — Onko tämä kapusiinimunkki?
Olette siis saanut hänet käsiinne?

— Olenko minä kapusiinimunkin näköinen? kysyin harmistuneena työntäen sivulle kaikista rohkeimmat. — Herran nimessä, näinkö täällä otetaan vieraita vastaan, vai onko koko kaupunki tullut hulluksi?

— Johan minä sanoin, etten ole. Käyttävätkö munkit ehkä saappaita ja kannuksia?

— Näyttäkää sitte paperinne, vastasi isäntä lyhyesti. — Paperinne! Sillä tietäkää, — jatkoi hän oikaisten paksua vartaloaan — että minä olen sekä pormestari että ravintoloitsija ja että minä hoidan sekä vankilaa että kapakkaa, ja jos pidätte jälkimäisen edellistä parempana, niin — näyttäkää paikalla paperinne, herra!

Aloin epäillä joutuneeni pulaan ja ettei valtakirjasta olisikaan toivottua hyötyä. Mutta eihän minulla ollut muuta neuvoa eikä ylipäätään juuri mitään peljättävääkään ja minä jätin sen siis esille. Onneksi se oli kohteliaasti ja sopivasti kirjoitettu ja herätti ravintolan isännässä sen luulon — en tiedä, millä perustuksella — että minä matkustelin valtion asioissa. Luettuaan paperin alkoi hän pyydellä anteeksi, toivotti nöyrin sanoin minut tervetulleeksi heidän kaupunkiinsa ja selitti kuuntelevalle joukolle, että olivat suuresti erehtyneet.

Panin erityisesti merkkiin, etteivät ihmiset ollenkaan tulleet hämilleen erehdyksestään. Päin vastoin. Riensivät vain kohta onnittelemaan minua vapaaksi pääsyn johdosta, jopa minua ylenpalttisessa ystävyydessään taputtelivat olallekin. Toiset kiiruhtivat ulos hoitamaan hevostani tai antamaan muita määräyksiä minun suhteeni ja muutkin hävisivät vähitellen, jättäen minut siihen vahvaan vakuutukseen, että he olisivat olleet yhtä valmiit hirttämäänkin minut lähimpään lyhtypaaluun.

Kun ainoastaan pari kolme enää oli jälellä, kysyin isännältä keneksi he minua luulivat.

— Erääksi valepukuiseksi munkiksi, herra kreivi, vastasi isäntä.
— Hyvin vaarallinen mies, se sama munkki ja kuuluu olevan matkalla
Nîmes'iin kahden naisen seurassa. On annettu ylemmistä piireistä käsky
vangita heidät.

— Vaan minähän olen ypö yksin, väittelin. Eihän minulla ole naisia seurassani.

Ravintoloitsija kohotti hartioitaan. — Ei olekaan, herra kreivi, mutta
asianlaita on se, että molemmat naiset jo ovat täällä hyvässä tallessa.
Heidät vangittiin tänä aamuna aikoessaan vaunuilla kaupungin läpi.
Tällä haavaa hän siis on yksin.

— Ahaa! Nyt ei siis enää puutu muita kuin hän! Mutta mistä häntä siis syytetään? jatkoin muistaen kauhistuksella, että kapusiinimunkki oli käynyt isä Benoit'nkin luona ennen hänen lähtöään. Tuntui omituiselta, että täälläkin jouduin sellaisen jäljille.

— Häntä syytetään valtiokavalluksesta, vastasi herra Flandre arvokkaasti. — Hänet on nähty kaikkialla, Montpellier'ssa, Cette'ssä, Albi'ssa, vieläpä niinkin kaukana kuin Auch'issa ja kaikkialla hän on saarnannut taikauskosta ja kiihoittanut kansaa.

— Eihän toki, herra kreivi. Mutta luullaan, että kun hän halusi palata Nîmes'iin ja kuuli että sinne vievä tie oli vartioittu, niin pukeutui hän valepukuun ja yhtyi molempiin naisiin. He ovat luultavasti hurskaita katoliikkia.

— Ihmisparat! sanoin väristen. Kaikki ihmiset näyttivät niin hyväntahtoisilta, vaan olivat kuitenkin samalla niin kovia ja julmia. — Miten aiotte heidän kanssaan menetellä?

— Minä lähetän noutamaan ylempää käskyä, vastasi hän. — Mutta mitä munkkiin tulee, ei sellaisia tarvittaisi. Tässä tulee näemmä iltasenne, herra kreivi. Suokaa anteeksi, etten itse palvele teitä, mutta kaupungin korkeimpana viranomaisena täytyy minun hiukan pitää arvostani — ymmärrättehän.

Vastasin kohteliaasti, että aivan hyvin ymmärsin sen ja pyysin häntä, kun illallispöytä oli katettu makuusuojaani niinkuin pienemmissä ravintoloissa on tapana, juomaan kanssani lasin viiniä. Aterioidessa sain kuulla paljo asiain tilasta niillä seuduin, kuohusta pitkin etelärannikkoa ja papeista, jotka yllyttivät kansaa saarnoilla ja kulkueilla. Hän tuli oikein kaunopuheliaaksi kuvatessaan tilaa Nîmes'issä, jonka asukkaat olivat suurimmaksi osaksi hurjia katoliikkia, mutta jossa myös oli protestanttisia perheitä, jotka saivat suojaa karaistuilta vuoristolaisilta.

— Siellä tulee syttymään levottomuuksia, herra kreivi, aivan varmasti tuleekin, sanoi hän. — Heidän asiansa sujuvat hyvin siellä alhaalla, mutta kyllä siitä loppu tehdään ja niin perinpohjin kuin mahdollista.

— Mutta kuulkaas, sanoi ravintoloitsija äkkiä ja tuijotti miettiväisenä minuun, — sehän on kummallista.

— Niin, se on todellakin ihmeellistä, mutta valtakirjaanne lukiessani en ollenkaan sitä ajatellut.

Kohotin maltittomasti olkapäitäni. — Ei suinkaan siitä seuraa, että minä olen liitossa heidän kanssaan, sanoin. — Elkää nyt Jumalan tähden alottako uudelleen, herra pormestari. Olettehan nähnyt paperini.

— Kas niin, kas niin! En minä ollenkaan sitä tarkoittanut; mutta tehän voitte tuntea nämä naiset.

— Jahaa, sillä tavoinko? sanoin ja istuin sitte hetkisen tuijottaen häneen kynttilöiden välitse kahveli puolitiessä suuhun menossa. Hurja, mahdoton ajatus välähti aivoissani. Kaksi naista Cahors'ista? Ja miksi juuri Cahors'ista?

— Corvas, vai niin! sanoin pistäen kahvelin suuhuni ja jatkoin innokkaasti aterioimista.

— Niin. Hän sanoo olevansa kauppiaan vaimo. Mutta te saatte itse nähdä hänet.

— Kenties kuitenkin tunnette heidät, vastasi isäntä sellaisella itsepintaisuudella, jolla on harvoja tuumia. — — Olemmehan mahdollisesti voineet erehtyä, sillä vaunuista ei löytynyt mitään paperia ja ainoastaan yksi ainoa epäiltävä kalu.

Ravintoloitsija hankasi miettiväisenä kaljua päälakeaan. — Ei, sanoi ukko, se kyllä on totta. Mutta siitä väristä ei missään tapauksessa pidetä näillä seuduin. Ja naiset matkustavat yksin — yksin, herra kreivi! Heidän ajajansa, puolihupsu mies, joka kertoi heidän pestanneen hänet Rodez'issa, kielsi tiukasti nähneensä kapusiinimunkkia, mutta puhui muuten ristiin moneen kertaan. Nyt, herra kreivi, minä vien teidät naisten luo, ellette halua syödä enempää. Te voitte ehkä todistaa heitä vastaan eli puolestaan.

— Mutta eikö nyt jo ole kovin myöhäistä? kysyin, sillä ehdotuksensa ei ollenkaan miellyttänyt minua.

— Vangit eivät saa olla niin hienotunteisia, vastasi hän ilkeällä naurulla ja huusi ovelta tuomaan takki ja lyhty keittiöstä.

— Ei, vastasi isäntä silmää iskien. — Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen. Mutta ei heillä siltä ole mitään valittamisen syytä. Putkassa istuu pari raakaa junkkaria, jonka tähden vanginvartija Babet antoi heille oman huoneensa.

Lyhty tuotiin ja kiedottuaan takin mahtavan vartalonsa ympäri astuimme kadulle. Tori oli aivan pimeä, sillä nekin lyhdyt, jotka paloivat tullessani, olivat sammuneet, ehkä tuulesta, sillä se oli yltynyt ja puhalsi aika navakasti suojattomalla paikalla. Lyhty oli tuiki tarpeen vaikkei se valaissutkaan kuin muutaman askeleen eteenpäin, sen verran vaan, että osasimme astua. Takana oli pimeys sitä sankempi, niin musta, ettei eroittanut edes kattojen ulkopiirteitä. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta, mihin suuntaan olimme kulkeneet tahi miten pitkälti, kun herra Flandre äkkiä pysähtyi ja kohotti lyhtyä, niin että valo lankesi harmaalle kivimuurille ja raudoitetulle ovelle, jolle pari porrasta johti. Keskellä ovea riippui suuri kolkutin ja sen yläpuolella oli pieni ristikkoikkuna.

— Ei voi koskaan olla liiaksi varovainen, sanoi herra Flandre vielä kerran samalla ilkeällä, käheällä naurulla ja veti, sen sijaan että olisi lyönyt kolkuttimella, kepillään ikkunan rautaristikkoa.

Oitis ymmärrettiin merkki, miehen kasvot pilkistivät ristikon läpi, ja kohta avattiin ovi. Herra Flandre meni edeltä ja me astuimme nyt pimeästä kylmän kolkosta yöstä umpinaiseen, lämpimään suojaan, josta käry, tupakansavu ja jos jonkinlaiset höyryt löyhähtivät vastaan. Vanginvartija sulki oven jälkeemme, otti ravintoloitsijalta lyhdyn ja näytti tietä likaisen, matalan käytävän kautta, joka oli niin kapeakin, että yksi vaan mahtui kerrallaan kulkemaan. Hän seisahtui ensimäiselle ovelle vasemmalla ja aukasi sen selko seljälleen.

Herra Flandre astui ensiksi sisälle ja seisahtuen hetkiseksi oven suuhun ottaessaan hattua päästänsä täytti hän koko oviaukon. Ennätin kuulla muutamia ääniä eräästä renkutuslaulusta, jotka kuuluivat huoneesta käytävän perällä, ja vankilakoiran kivakan haukunnan. Huomasin myös, että käytävän seinät olivat tahraiset ja ylen kosteat, mutta silloin kuulin jonkun vastaavan herra Flandre'n tervehdykseen ja se ääni sai vereni hämmästyksestä seisahtumaan.

Onneksi oli illallispöydässä, vaikkapa vaan silmänräpäykseksi, tämä uskomaton, hurja ajatus syntynyt minussa. Se oli kuitenkin osaksi valmistanut minut odottamattomaan kohtaukseen ja muutapa valmistus- tai ajatusaikaa ei ollutkaan. Huone oli täynnä tupakan savua ja höyryä uunin edessä riippuvista kosteista vaatteista, josta syystä pysähdyin hiukan ovelle rykimään ja seurasin sitte herra Flandre'a.

Paitsi pormestaria oli huoneessa neljä henkeä, vaan minä en joutanut liioin tarkastamaan renttumaista miestä ja naista, jotka pelasivat korttia pöydän ääressä. Näin vaan markiisitar ja neiti de St. Alais'n — Denise'n — ja katseeni imivät tuota näkyä. He istuivat molemmin puolin uunia; tyttö nojasi päätään seinään, silmät puoliummessa, mutta äiti istui suorana ja valppaana ja kohtasi ravintoloitsijan katseen halveksivalla hymyllä. Ei vankila eikä vaaraa eikä halpa seura kurjassa kopissa voinut masentaa hänen ylpeää luontoaan, mutta väistettyään katseensa ravintoloitsijasta minuun, kohosi hän pystyyn heikosti huudahtaen ja seisoi tuijottain kuin aaveeseen.

Eikä ollutkaan ihme, että hän ensi hetkellä luuli silmänsä pettävän. Mutta olipa lähellä toinen, joka ei epäillyt. Äidin huudahduksesta neiti säikähtyneenä kavahti seisaalleen ja sekunnin ajan katsoimme toisiamme silmästä silmään. Sitte hän vaipui takasin tuolille ja puhkesi nyyhkytyksiin.

— Erehdystä, luulen, sanoin käheästi. Olin jo punninnut mielessäni, miten tuli käyttäytyä. — Olen iloinen, että kohtalo on tuonut minut tänne, madame, jatkoin kumartaen hänelle hyvin kohteliaasti ja niin huolettomasti kuin mahdollista.

Hän sopersi jotain vastaukseksi ja nojautui seinään. Hän ei ollut vielä tointunut.

— Te tunnette nämä naiset? kysyi ravintolan isäntä karsaasti kääntyen minuun ja katsellen melkein epäluulolla. Ja sitte hän tarkasti toisia.

— Mutta kerroinhan minä teille heistä ja mainitsin nimensä, mutta te sanoitte, ettette ollenkaan tunne heitä.

Epäilin hetken, mutta katsahdettuani rouvan kasvoihin näin niillä kuvastavan tuskaa ja enemmänkin — kauhua. Ja silloin uskalsin tehdä hyppäyksen — en voinut muuta.

— Niin juuri, Corréas. Mahdollisesti ovat naiset säikähdyksissään lausuneet sen epäselvästi, sanoin teeskennellyn luontevasti.

— Sanoinhan sen teille, vastasi markiisitar ensi kerran avaten suunsa, — ja senkin, etten tiedä mitään mistään kapusiinimunkista. Ja tämän, — jatkoi hän vakaasti kiinnittäen pelokkaat, rukoilevat silmänsä minuun — rukous, jota en voinut olla ymmärtämättä — vakuutan nyt uudelleen kunniasanallani.

— Niin, herra pormestari, sanoin painavasti. — Kyllä te nyt olette erehtynyt. Vastaan tästä rouvasta niinkuin omasta itsestäni.

— Luonnollisesti; ellei rouva — ellei rouva tiedä munkista mitään, sanoi hän hämillään katsellen siivotonta huonetta, — niin se tietysti on erhetys.

— Mutta — mutta, keskeytti hän tekeytyen taas mahtavan näköiseksi, — yhtä asiaa ei vielä ole minulle selitetty, tuota punaista kokardia näet. Mitäs te siitä virkatte, herra kreivi?

Tuota en ollutkaan ajatellut ja katsoin epätoivoisesti rouvaan. Kai hänen naisellinen älynsä keksisi jotakin selitystä tuolle punaiselle kokardille.

— Oletteko kysynyt sitä rouva Corréas'elta itseltään? kysyin vihdoin, siten siirtäen taakan rouvan hartioille. — Oletteko pyytänyt häntä selittämään mitä se merkitsee?

— Elkää kysykö minulta, vaan kysykää herra kreiviltä, minkäväriset reväärit Quercy'n kansalliskaartilla on, sanoi rouva välinpitämättömästi.

— Punaiset, vastasin keveällä mielellä. — Punaiset! Minä tiesin sen kun olin nähnyt Buton'in univormun. Mutta miten rouva de St. Alais sen tiesi, sitä minä en todellakaan ymmärrä.

— Vai niin, virkkoi herra Flandre, mutta hänen kasvoissaan näkyi vielä epäilyksen ilme. — Ja rouva kantaa siitä syystä punaista kokardia?

— Ei, herra pormestari, vastasi rouva veitikkamaisella hymyllä. Minä huomasin että hän pyrki miehen suosioon. — En minä kanna tuota kokardia, se on tyttäreni asia, ja jos haluatte sitä tietää, niin saatte kysyä sitä häneltä itseltään.

— Herra Flandre oli kuin kaikki hänen virkaveljensäkin kovin utelias ja sitä paitsi hän hyvin ihaili naisia.

Tähän saakka oli neiti piiloutunut äitinsä selän taakse, mutta tämän kuultuaan astui hän epäröiden ja vastahakoisesti esille ja seisoi siinä edessämme kuin vanki tuomareinsa edessä. Mutta vasta hänen puhuttuaan ymmärsin minä sen muutoksen, joka hänessä nyt tapahtui. Vasta sitten ymmärsin miksi hän, joka vasta oli niin kalpea ja alakuloinen, nyt seisoi siinä tulipunaisena ja silmät kosteina ja säteilevinä.

— Se on hyvin yksinkertainen asia, herra, sanoi hän matalalla äänellä.
— Sulhaseni kuuluu siihen rykmenttiin, herra pormestari.

— Ja siitä syystä te kannatte punaista kokardia? sanoi ravintoloitsija ihastuneena.

— Minä rakastan häntä, sanoi neiti hiljaa. Ja silmänräpäyksen ajan katseemme yhtyivät.

En tiedä kumpiko meistä oli punaisempi, tahi kumpaisesta likainen huone tuntui enemmän palatsimaiselta ja sen tupakansavulla täytetty ilma suloisemmalta. En ollut aavistanutkaan mitä hän sanoisi ja vähimmin kaikesta olin aavistanut sitä mitä hänen silmänsä ilmaisivat, kun hän tällä hetkellä katsoi minuun ja saivat vereni kuohuksiin. En ymmärtänyt ravintoloitsijan vastausta enkä hänen kaakottavaa nauruaan ja tulin todellisuudesta tietoiseksi vasta kun neiti vetäytyi takaisin piiloittamaan hohtavia poskiaan ja minä hänen sijallaan näin rouva de St. Alais'n, joka nosti sormen huulilleen ja katsoi minun varoittavasti. Tuo varoitus olikin paikallaan, sillä ensi ihastuksessani olisin helposti voinut ilmaista itseni. Ravintoloitsija oli nyt paremmissa käsissä. Se romantillinen väritys, minkä neidin tunnustus oli asialle antanut, oli sekä poistanut hänen viimeiset epäilyksensä että vaikuttanut hänen sydämeensä. Hän kumarsi rouvalle ja hymyili neidille isällisen kohteliaasti. Ja sitten hän leikillisesti muistutti munkista.

— Se oli kyllä erhetys, mutta sellainen erhetys, josta en pysty valittamaan, sanoi hän kömpelön kohteliaasti, — se kun tuotti minulle ilon nähdä teitä.

— Mutta yleinen tila maassa on nyt todellakin sellainen, ettei naisten ole hyvä yksin matkustella — ilman miehenpuolista turvaa. He joutuvat sen kautta alttiiksi —

— Pahemmille onnettomuuksille kuin mitä tämä on, keskeytti rouva katsoen häneen kauniilla silmillään. — Mutta eipä se olekaan pahinta mitä meillä naisraukoilla on peljättävänä! Ja hän katsoi uudestaan mielittelevästi ravintoloitsijaan.

Lihava ravintoloitsija huoahti. Luulenpa että hän hetken aikaa arveli itse tarjoutua seuraksi. Mutta äkkiä hänen päähänsä pälkähti mukava tuuma.

— Kenties tämä herra tässä, sanoi hän kääntyen minuun. Olettehan te, herra kreivi, myöskin matkalla Nîmes'iin?

— Pelkäänpä että siten liiaksi vaivaamme herra; kreiviä, sanoi rouva de St. Alais ja lähestyi herra Flandrea, aivan kuin tämän välttämättömästi pitäisi älytä hänen empimistään.

— Olen vakuutettu ettei kukaan voi sitä vaivana pitää, vastasi hän kohteliaasti. Mutta mitä siihen tulee, sanoi hän laskien käden sydämelleen, — niin varmaan minä, jos herra kreivillä on jotakin sitä vastaan, löydän jonkun —

Mutta nyt luulin jo sopivaksi puuttua asiaan. — Ei, ei suinkaan, herra pormestarihan saattaa minut hyvin huonoon valoon. Vakuutan teille, hyvä rouva, että jos mitenkään voin palvella teitä, niin siitä on minulle sekä kunniaa että iloa. Onhan meillä sama tie ja jos siis —

— Olen hyvin kiitollinen — jos nimittäin herra pormestari suostuu vapauttamaan vankiraukat, vastasi rouva miellyttävällä kumarruksella, — jotka, niinkuin hän tietää, eivät ole sen pahempaa tehneet kuin olleet vain yksimieliset kansalliskaartin kanssa.

— Minä vastaan asiasta, rouva, sanoi herra Flandre mahtavan näköisenä. Nyt oli rouva saanut hänet juuri siihen, mihin hän pyrki. — Onhan asia päivän selvä. Mutta — hän vaikeni ja rykäsi neuvottomasti, kaiken harmin välttämiseksi olisi kenties parasta että matkustaisitte varhain aamulla. Lähdettyänne keksin kyllä tarpeelliset selitykset. Ja ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, että vietätte yön täällä, sanoi hän katsellen häpeillen ympärilleen, — niin luulenpa että —

— Nyt tulemme täällä paremmin toimeen kuin ennen, keskeytti rouva huoahtaen ja ystävällisesti katsahtaen herra Flandre'een. — En pelkää nyt enää teidän täällä käytyänne. Sen sanottuaan ojenti hän ravintoloitsijalle kätensä, joka vielä oli pehmeä ja valkonen.

Kun pari minuuttia myöhemmin menin torin poikki hapuillen eteenpäin lyhdyn valossa, ja herra Flandre'n kaapunliepeiden liehuessa ympärilläni — tuo hyväsydäminen mies kun astui eteenpäin omissa ajatuksissaan hetkeksi unhoittaen seuralaisensa — luuloittelin että kaikki mitä olin nähnyt oli vain unta; niin epätodelliselta tuntui minusta tuo likainen vankila, josta juuri tulin, noiden molempain naisten siellä olo ja niin mahdottomalta se tunnustus, jonka neiti kuulteni teki. Mutta kello pääni päällä ilmoitti jo yösydäntä ja jossakin läheisyydessä ilmoitti yövartija, että kello oli lyönyt yksitoista ja että ilma oli kaunis ja sitten kompastuin kiveen. Se ei voinut olla unennäkö.

Yhä vaikeampi oli minun uskoa todellisuudeksi sitä, kun seuraavana aamuna päivän ensi koetteessa astuskelin vaunujen rinnalla ravintolasta vankilaan ja jo etäältä näin rouva ja neiti de St. Alais'n seisovan sen oven edustalla väristen vilusta kosteassa aamuilmassa. Sekin oli kuin unennäköä, että kädestä autoin neitiä ylös vaunuihin ja sitten itse nousin ylös niihin ja asetuin istumaan häntä vastapäätä — häntä vastapäätä, täysin tietoisena siitä, että saisin istua siinä monta päivää, ja että saisin olla hänen matkatoverinaan yhteisellä matkallamme Nîmes'iin.

Millä mielellä olinkaan! Mutta tässä matoisessa maailmassa ei mikään ole täydellistä; ihmiselämässä ei löydy hetkeäkään, jota voisi sanoa täydellisesti onnelliseksi; tänäkin aamuna pimensi onneani pelvon ja salamielisyyden varjo. Ravintoloitsija oli saapunut lähtöämme näkemään, ja luulenpa että hänen levottomat kasvonsa herättivät tuon tunteen. Mutta jo seuraavalla hetkellä hänen kasvonsa katosivat vaunujen ikkunasta ja vaunut vierivät rauhallisesti läpi kaupungin, istuimme jokainen nojautuen kolkkaamme, pimeys kun vielä esti meitä toisiamme näkemästä. Mutta kaupungin portista ja vahtien ohi oli meidän vielä kulkeminen; saattoihan tapahtua, että vahti estäisi meitä, tahi että joku aikainen kaupunkilainen pidättäisi meitä, tahi voi matkaamme estää joku muu syy. Sydämeni sykki rajusti.

Mutta kaikki meni kuin menikin hyvin. Viiden minuutin päästä olimme ajaneet kaupungin portin läpi ulos rauhalliselle maantielle. Päivä alkoi valeta ja puut kuvastuivat mustina taivasta vasten kun ajoimme Tarnjoen sillan poikki ja aloimme hiljalleen nousta ylöspäin Dourbie-laaksosta.

Kerroin jo ettemme voineet nähdä toisiamme. Mutta rouva alkoi pimeässä nurkassaan äkkiä nauraa. "Oh, Richard, oh mon roi!" hyräili hän. — Lihava houkkio! huudahti hän sitten ja nauroi uudestaan.

Hän oli mielestäni kiittämätön, melkeinpä julmakin, mutta kun hän oli neidin äiti, olin ääneti. Istuihan neiti minua vastapäätä ja minä olin onnellinen. Olin onnellinen ajatellessani mitä hän päivän tullen, kun ei enää voinut salata itseään minulta, sanoisi ja miten hän katsoisi minuun. Olin onnellinen ajatellessani että nuo hienot, kauniit kasvot, jotka jo häämöittivät pimeästä nurkasta, kohta ilmestyisivät ihailtavikseni ja että sitten pitkällä matkalla päiväkaudet saisin mielin määrin katsella häntä — olisihan se taivaallinen matka!

Päivä alkoi jo valeta, eikä minun siis tarvitseisi kauan odottaa. Itäinen taivaanranta edessämme alkoi jo ruskottaa, lännen puolella se oli sinertävä ja rusottavien pilvien peitossa. Kohta kultasivat nousevan auringon ensi säteet vuorenhuiputkin edessämme, jotka näyttivät väikkyvän ylhäällä rusoittavassa avaruudessa.

Heitin hartaasti ikävöivän katseen neitiin ja näin hänen kasvoillaan hohteen, kauniimman kuin aamun koin; ja silmäinsä loiste oli kirkkaampi kuin auringon. Mutta sitten käännyin vavisten pois. Se oli kuin pyhyyden loukkaamista että pitempään katsoa sinne.

Äkkiä nauroi rouva taas nurkassaan, ja se nauru sai minut vavahtamaan ja ajoi veret kasvoihin.

Käännyin kiivaasti. Rouvan keveän iloinen, loukkaava ääni sattui neitiin, vaan ei minuun, kuin ruoskan isku.

— Sinulla, Denise, lienee ollut tilaisuutta harjoitella, sanoi äitinsä leppeästi. — Minä rakastan, sinä rakastat, hän rakastaa — oikeinhan sinä olet taitava. Harjoitteluko opettajasi kanssa vaiko suurten poikain kanssa muurin toiselta puolen?

Tyttö oli vetäissyt päähineen kasvoilleen, mutta hyvästi ymmärsin että hän oli kovasti häpeissään.

Mutta rouva vaan ei hellittänyt. — Kuulepas Denise, luulenpa etten koskaan sanonut isällesi: 'Minä rakastan sinua.' En ainakaan ennenkuin hän oli suudellut minua. Mutta sinä kai käännät järjestyksen toisinpäin —

— Mitä, herraseni, enkö saisi rangaista tytärtäni oman mieleni mukaisesti? suvaitsi hän nyt vastata minulle.

— Ei minun kuulten! puhkesin harmistuneena sanomaan. — Se on julmaa, se on —

— Ei teidän kuullen, herra kreivi, vastasi rouva ivallisesti, ja miksi ei, jos saan luvan kysyä? En voi häntä enemmän häväistä, kun hän jo on itseään häväissyt.

— Vai niin, voin siis mielestänne vielä enemmän häväistä häntä? No, niinpä teen sen sitten, jos minua haluttaa, vastasi rouva leikillisellä ivalla. — Ja te, herra kreivi, saatte hyväntahtoisesti istua kuuntelemassa. Mutta, jatkoi hän ja katsoi terävästi minuun, elkää sentään turhia toivoko, elkääkä luulko että minä, vaikka tässä läsnäollessanne häntä rankaisenkin pidän tahi koskaan tulen pitämään teitä perheesen kuuluvana. Tahi että tuo epänaisellinen, julkea —

— Pikku hupakko, pitkitti rouva tylysti ja ankarasti, — jonka välttämättä keksittyään tuon hullunkurisen kokardi-jutun, täytyi lisätä: 'Minä rakastan häntä' — minä rakastan häntä, ja sen saattaa kaino tyttönen sanoa! — elkää luulko että tuon hupakon koskaan omaksenne saatte! Se suhde on jo aikaa sitten loppunut. Se loppui silloin kuin ystävänne polttivat linnamme Alais'ssa, kun ne ryöstivät talomme Cahors'issa, kun ne vangitsivat kuninkaan ja murhasivat ystävämme ja raastivat kirkkomme kuin orjan vain lokaan tallattavaksi voittoretkellään! Se suhde on ainaiseksi loppunut, eikä luuloitellut urotyöt voi sitä uudistaa. Teidän, herra kreivi, pitää tulla se selvästi käsittämään, jatkoi hän säälimättömästi. — Mutta niinkuin kuulitte tyttäreni itseään häpäisevän, niin pitää teidän kuulla hänen rangaistuksensakin. Hän on ensimmäinen St. Alais'n suvusta, joka ihailijalle tarjoo rakkauttaan.

Tiesin perheestä yhtä ja toista, joka tämän väitteen olisi kumonnut, mutta kun neidin kuullen en voinut sitä kertoa, vaikenin ja nousin seisalleni.

— Minä voin ainakin vapauttaa neidin harmillisesta läsnäolostani, sanoin kumartaen. — Ja sen teenkin heti.

— Te ette tule edes sitäkään tekemään, sanoi rouva välinpitämättömästi. — Jos suvaitsette istua niin saatte kuulla syyn.

— Te ette tee sitä, sanoi hän, — sillä vaikka en enää pidä teistä, täytyy minun kuitenkin tunnustaa että olette ylimys.

— Päinvastoin että teidän juuri siitä syystä täytyy jatkaa matkaa kanssamme.

— Ei vain vaunujen sisässä, vastasi hän rauhallisesti, — Meillä ei ole passia eikä muita todisteita, ja ilman teitä meitä estettäisiin jok'ainoassa kaupungissa, jonka läpi meidän on kulkeminen. Onnetonta se kyllä on, jatkoi hän kohauttaen olkapäätään, — mutta minä en todellakaan tiennyt että maa on niin rauhattomassa tilassa, sillä muutoin olisin kyllä ryhtynyt varokeinoihin. Se on onnetonta, mutta niinkuin asian laita nyt on, niin olemme pakoitetut matkustamaan yhdessä.

Yhtäkkiä tunsin sydämmessäni iloa ja voitonriemua ja mieleeni juolahti koston tuuma.

— Kiitän teitä, rouva, siitä ilmoituksesta, sanoin kumartaen. —
Näyttää siis siltä kun olisitte vallassani.

— Ja että minun kostaakseni neidille tuottamaanne tuskaa tarvitsee vain lähteä tieheni.

— Näen tuolla edessämme pienen kaupungin; olemme siellä muutamien minuuttien päästä. Hyvä! Jos te, rouva, sanotte yhdenkään ainoan tylyn sanani tyttärellenne tahi loukkaatte häntä vähimmälläkään tavalla, niin jätän teidät siellä ja jatkan matkaa yksin.

— Sitä te, herra, ette tee, sanoi hän. — Ja kuitenkin kohtelen tytärtäni aivan oman mieleni mukaisesti.

— Juuri se seikka, että olette ylimys, sanoi hän hiljaa nauraen, siitä syystä ette voi meitä jättää, ettekä heittää vaaralle alttiiksi. Siinä kaikki!

Vaivuin takaisin istuimelle, tuijottaen häneen äänetönnä vihasta; kuin salamalla iskien selveni minulle hänen valtansa ja oma voimattomuuteni. Vaunut polttivat minua, mutta lähteä en voinut.

Ja taas hän nauroi tyytyväisesti. — Nyt, kun olen sanonut teille, mitä ette tule tekemään, sanoi hän, — niin sanon myöskin mitä teidän tulee tehdä. Olen kuullut sanottavan että tuolla rajalla ollaan hyvin epäluuloisia, ja kenties siellä ei uskota juttua rouva Corvas'ista, vaikka te sitä puolustaisittekin. Sentähden on parasta että sanotte minua äidiksenne ja neitiä sisareksenne. Hän kai mieluummin kulkisi vaimonanne, sanoi hän katsoen murhaavasti tyttäreensä. — Mutta se ei minua miellytä.

Sisuni kiehui vihasta, mutta olin voimaton kun vanki konsanaan, olin pakoitettu tottelemaan kuin konsanaan kurjin orja. Kunniantunto ja rakkaus yhtyivät estämään minua heitä jättämästä ja ilmaisemasta. Minun täytyi, huolimatta siitä oliko se mieluista tahi ei, hetki hetkeltä, päivä päivältä istua siinä kuuntelemassa ivallisia muistutuksia nuoresta tyttösestä, kuunnella hänen kainouttaan loukkaavia viittauksia ja sanoja, jotka kirventelivät kuin ruoskan iskut. Semmoinen se oli rouvan tuuma. Tytön täytyi matkustaa kanssani, meidän täytyi hengittää samaa ilmaa ja istua niin lähekkää että jalkani kosketti hänen helmojaan. Se oli niin oleva kaikkein meidän turvallisuutemme takia. Mutta sen jälkeen mitä oli tapahtunut ja mitä me molemmat nyt olimme kuulleet, eivät katseemme koskaan saisi yhtyä, ja jos hänen kätensä sattui koskettamaan minun kättäni, niin hänen häveten täytyi vetää se takaisin. Tästä lähtien oli välillämme juopa.

Ylpeys tuli kumminkin neidille avuksi ja hän istui siinä aivan levollisena itkemättä ja vastustelematta ja kertaakaan minuun silmäilemättä. Hän kantoi kaikki levollisella kärsivällisyydellä, katseli ulos ikkunasta kun minä olin nukkuvinani ja äitiinsä kun istuin suorana. Onhan se mahdollista että hän asemastamme sai salaista lohdutusta ja että hän sentähden kärsivällisesti kantoi rangaistuksensa. Mutta minä en sellaisia mahdollisuutta voinut ajatellakaan. Ehkä hän karsikin vähemmän kuin minä luulottelin, mutta epäilen, ettei hän nytkään vielä tahtoisi sitä tunnustaa.

Kaikessa tapauksessa hän oli kuullut minun asiaansa puolustavan, mutta me emme sanaakaan vaihtaneet, ja tässä omituisessa asemassa aloitimme ja jatkoimme kummallisinta matkaa mitä suinkin ajatella voi. Matkallamme oli kauniita laaksoja, jotka juuri olivat pukeutuneet keväimen vihantaan vaippaan, siellä oli alastomia, autioita vuorensolia, joissa vuorten huiput vielä olivat talvisessa lumipeitteessään, oli matkallamme päiväpaistetta ja puhalteli tuimat tunturituuletkin, mutta kaikkea tätä tuskin huomasimmekaan. Sydämemme ja ajatuksemme pysyivät vaunujen sisässä, joissa rouva de St. Alais istui rauhallisena ja hymyilevänä kun me jörömäisesti vaikenimme.

Puolenpäivän aikana levähdimme pienessä kyläravintolassa ylhäällä vuoristossa. Minusta se paikka oli kuin maailman perillä, sen yläpuolella kohosi vuoristo ja alempana näkyi vain liuskakivirinteitä. Mutta tähän yksinäiseen paikkaankin oli ajan levottomuus löytänyt tiensä. Ennenkuin olimme ehtineet nielaista kahtakaan suupalaa, tuli kylänvanhin vaatimaan papereitamme, jolloin minä sanoin — Jumala tietää etten voinut toisin tehdä — että rouva oli äitini ja neiti sisareni. Mutta sillä välin kun kylänvanhin tarkasteli papereitani ja koetti saada selkoa siitä, mitä ulkona maailmassa tapahtui, pysähtyi hevonen oven eteen, kuului miehevä ääni ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui parooni de Géol huoneesen. Ravintolassa oli vain yksi ainoa siisti huone, nimittäin se, jossa istuimme — ja parooni luonnollisesti suuntasi askeleensa sinne.

Hän otti heti hatun päästään huomattuaan naiset, mutta kun hän samassa näki minut, pysähtyi hän kummastuneena ja hymyillen, vaikka tuo hymy tuntui hiukan happamelta. — Herra kreivi lienee aikaiseen matkustanut, sanoi hän. — Minä odotin teitä itäisellä portilla, vaan te ette tullut.

Punastuin ja pyysin nöyrimmästi anteeksi. Minulla oli paha omatunto, kun peräti olin unhoittanut hänet. Ei näät kertaakaan ollut mieleeni juohtunut kohtaus, josta olimme sopineet.

— En, sanoin minä, mutta en löytänytkään sanoja jatkaakseni puhetta. Vieressäni seisoi kylänvanhin hymyilevänä ja kumarrellen, ja äkkiä huomasin sen syvyyden, jonka partaalla olin ja se sai kasvoni hehkumaan.

— Olette tavannut ystäviä? sanoi parooni, yhä vain hattu kädessään katsoen rouvaan.

— Olen, mutisin minä vastaukseksi. Kohteliaisuus olisi nyt vaatinut minua esittämään häntä, mutta minä en uskaltanut.

Hän näyttikin nyt huomaavan tarkoitukseni ja vetäytyi pois kylänvanhimman kera. He olivat tuskin lähteneet huoneesta ennenkuin rouva de St. Alais alkoi kiukkuaan purkaa.

— Hölmö! puhkesi hän ujostelematta sanomaan, — miksi ette esittänyt häntä? Ettekö ymmärrä että näin juuri parhaiten herätätte epäluuloja ja vahingoitatte meitä? Lapsikin voi ymmärtää että tahdoitte salata jotakin. Jos heti olisitte äitinänne esittänyt minut —

— Olisi se tyydyttänyt häntä eikä hän olisi päässyt mitään epäilemään.

— Rohkenen epäillä sitä ja hyvin pätevästä syystä. Eilen kun juurta jaksain kerroin hänelle ettei minulla ollut äitiä eikä sisaria.

Tunsin vahingon iloa. Veret vaihtelivat rouva St. Alais'n kasvoilla, ja hän istui hetken aikaa aivan äänetönnä huulet yhteen puristettuna ja silmät pöytään luotuina. — Kuka hän on? Mitä tiedätte hänestä? kysyi hän vihdoin.

Rouva puri huultaan. — Hyvä Jumala! mutisi hän. — Ken olisi voinut aavistaa sellaista yhtymistä? Luuletteko hänen mitään epäilevän?

— Epäilemättä. Sillä ensinnäkin matkustin aikasin aamulla ja rikoin lupaukseni hänelle. Ja kun hän päälle päätteeksi vielä saa tietää että minä matkustan äitini ja sisareni seurassa, joita ei vielä eilen ollut olemassakaan, niin —

Rouva katsahteli minuun tavalla, josta voi aavistaa että hän miellään löisi minua.

— Sen jätän äitini päätösvaltaan, sanoin kohteliaasti ja leikkasin samalla viipaleen juustoa itselleni. Se on hän, joka on tämän juonen keksinyt.

Rouva oli kalpeana vihasta ja kenties myöskin pelvosta, ja minä riemuitsin hänen onnettomuudestaan. Mutta suuttuminen ei tässä suuresti auttanut; hänen oli pakko nöyrtyä. — Mitä te neuvotte tekemään? kysyi hän vihdoin.

— Löytyy vain yksi ainoa keino, sanoin. — Meidän täytyy jatkaa ilveilyä loppuun asti.

Hän myönsi sen, mutta sitä oli vaikeampi työssä toteuttaa. Sen tulin huomaamaan kun hetken päästä menin ulos katsomaan olivatko vaunut valmiit lähdölle ja parooni de Géol seisoi ovella kasvot ankarana ja jäykkänä kuin kotiseutunsa vuoret. — Aiotteko lähteä? kysyi hän.

— Että olette jälleen perheenne löytänyt, vastasi hän katkeran leikillisesti. — Lienee se suuri onni kun neljänkolmatta tunnin kuluessa löytää sekä äitinsä että sisarensa. Mutta, herra kreivi, suvaitsetteko kuulla hyvää neuvoa?

— Niinpä neuvon teitä — jolla on sellainen onni tehdä keksinnöitä — että, jos vasta tapaatte herra Froment'in, Nîmes'in yllyttäjän ja valepuvussa olevan kapusiinilaismunkin, että te ette häntäkin ottaisi sukulaiseksenne. Siinä se!

— Minä en tunne häntä, sanoin jäykästi. Parooni oli puhunut lämmöllä ja kiihkeästi.

Kohoutin olkapäitäni, eikä hän sen pitempään puhettaan jatkanut. Samassa tulivat naisetkin ulos ja nousivat vaunuihin. Minä astuskelin rinnalla mäkeä ylös.

Rinne oli pitkä, jyrkkä ja väsyttävä ja meidän täytyi pysähtyä monet kerrat, että hevoset saivat puhaltaa. Joka kerran silmäilin takaisin pieneen, harmaasen vuoristoravintolaan, joka niin yksinäisenä sijaitsi allamme ylängöllä, ja aina vain näin paroonin seisovan ovessa tuijottamassa meihin päin, hän näytti kylmältä, harmaalta ja liikkumattomalta kuin vuoren seinä hänen takanaan. Ja minua vasten tahtoanikin värisytti.

Tämä kohtaus ei parantanut mielialaani eikä rauhoittanut levottomuutta, joka yhä enemmän valtasi minut lähestyessämme tiheämpään asuttuja seutuja, joissa epäluuloja, jos ne kerran heräsivät, ei niin helposti saisi poistetuksi. Olihan se kyllä totta, ettei Géol ollut minua ilmaissut, mutta voihan hänellä olla syyssäkin siihen, eikä se seikka kuitenkaan tehnyt sitä tosiasiaa miellyttävämmäksi, että kintereillämme oli tuo synkkämielinen protestanttinen ylimys, jonka uudenaikaisten mielipiteiden takana piili senlainen fanatismi, jonka aikoja sitten luulin maailmasta kadonneen, ja joka uuden hallitusmuodon suojassa pyrki vanhoja vääryyksiä kostamaan. Synkkää mielialaani lisäsivät vielä alastomat rinteet ja rosoiset vuorenhuiput, jotka ilmenivät eteemme vaunujen hiljaa vieriessä eteenpäin kuoppaisella tiellä, sitä lisäsivät vielä tuuliset lakeudetkin, joilla hevoiset töin tuskin pääsivät eteenpäin ja yksitoikkoiset lumikentät molemmin puolin tietä. Minusta tuntui ikäänkuin parooni Géol olisi yhtä kotiseutunsa kunnaitten kanssa, ja sentähden hartaasti halusin päästä pois tästä seudusta, tästä autiosta erämaasta öljypuita kasvaville rinteille, jotka ulottuivat Välimerelle saakka.

Mutta kohtauksesta parooni de Géol'in kanssa oli vähäisen etuakin. Vaara, joka säikäytti minua, ei rouva de St. Alais'ltakaan jäänyt huomaamatta, se melkoisesti masenti häntä ja lievensi sitä ivallista mahtavuutta, millä hän siihen saakka oli minua kohdellut. Hän oli nyt levollisempi, istui äänetönnä kolkassaan tahi astuskeli vaunujen rinnalla, kun ne vaivalloisesti nousivat jyrkkiä rinteitä ylös, ja jätti minut omaan rauhaani. Minä huomasin että kuta kauemmas pääsimme ja kuta enemmän etenimme jäykästä paroonista sitä levottomammaksi hän kävi, sitä hartaammin hän katseli taakseen tielle ja sitä vähemmin hän huomasi minua.

Minulla oli siis vapaus käyttää silmiäni mieleni mukaan, ja vielä tänäkin päivänä muistan selvästi sen hetken, jonka vietin Mont Aigoual'in juurella. Väsyneenä matkan rasituksista oli neiti nukahtanut ja vaunujen tärinästä putosi päähine pois hänen kasvoiltaan. Hänen poskillaan oli hieno puna, aivan kuin hän nukkuessaankin olisi tuntenut hellät katseeni, ja vaikka kyynel hiljaa vierähti pitkien silmäripsien alta, niin kumminkin huulet hymyilivät — se oli melkein lapsellinen tuo hymy, joka ei kyyneleen kadottuakaan haihtunut, se ikäänkuin ilmoitti että tämän kummallisen päivän tuottama ilo oli suurempi kuin sen tuottama tuska, ja ettei hänellä unessa ollut mitään valittamista. Hyvä Jumala, miten hartaasti toivoin että tuo hymy tarkoittaisi minua, ja miten hartaasti rukoilin hänen puolestaan! Ei koskaan ennen ollut se onni osakseni tullut, että olisin saanut häntä näin häiritsemättä katsella, rauhassa sain nyt tarkastella tasaista, hienoa hiusmartoa, puhdasta, valkoista otsaa, pyöreää, pehmoista poskea, suun kaunista muotoa, puoleksi peitettyä pientä korvaa ja hienosuonisia silmäluomia. Minä sekä pelkäsin että toivoin noiden silmäin aukenevan ja niiden katseen kohtaavan silmiäni.

Denise! Armas Denise! kuiskaili ääni hiljaa sydämessäni ja tunsin itseni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olin onnellinen huolimatta kylmyydestä ja ikävästä matkasta ja parooni Géol'ista ja rouva St. Alais'ta. Mutta kohta herätti minut unelmistani ääni, joka kysyi: "Onko se hän?"

Se oli rouvan ääni, minä käännyin häneen ikään kuin minua olisi lyöty; kasvoni polttivat kuin tuli. Olin näet aivan unhoittanut hänet mutta kun huomasin ettei hän minuun katsonut, niin rauhoituin. Hän oli noussut seisalleen ja tuijotti taakseen tielle. Vaunut pysähtyivät keskellä vuorisolaa, jossa korkeat kalliot kohosivat molemmin puolin tietä. En tiedä oliko ajajalle annettu käsky vai pysähtyivätkö vaunut itsestään.

Rouva ei vastannut, vaan äkkiä kuulin vihellettävän laulun säveleet: "Oh Richard, oh mon roi!" Kaiku vastasi vuorenseinistä ja yksinäisessä vuorensolassa se teki aaveentapaisen vaikutuksen. Pistin pääni ulos toisesta ikkunasta ja huomasin miehen hitaasti astuvan vaunujen jäljessä, aivan kuin olisimme ajaneet hänen ohitsensa ja pysähtyneet odottamaan häntä. Hän oli isokasvuinen ja karkean näköinen, jalassa oli hänellä pitkävartiset saappaat ja hartioilla kulunut kauhtana, mutta siitä huolimatta ei hän näyttänyt maalaiselta.

— Olen, rouva, vastasi mies ja astui rauhallisesti vaunujen luo sekä tervehti rouvaa.

— Tuhannen kiitosta, sanoi mies kummallisesti silmää iskien. — Olette aivan liiaksi hyvä. Ellei tällä herralla ole mitään sitä vastaan, jatkoi hän hymyillen katsoen minuun.

— Ei suinkaan, vastasi rouva hiukan ylenkatseellisesti, — ei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Mutta tuo ylenkatseellinen vastaus antoi minulle tarpeellista herätystä. Tämä kohtaus sattui selvästä tarkoituksesta, tuon miehen äkillinen ilmestyminen yksinäisessä paikassa kaukana ihmisasunnoista oli niin selvästi tuuman takeen tehty, etten voinut olla asiasta välittämättä, vaan minun täytyi joko täysin tietoisena ruveta heidän välikappaleekseen tahi heti paikalla ryhtyä asiaan. Tämä asiain tila herätti minut kummastuksestani. — Odottakaa hiukan, hyvä rouva, sanoin. — Minä en ensinkään tunne tätä herraa.

Rouva oli istuutunut tavalliselle sijalleen vaunuissa ja muukalainen oli astunut hänen vieressään olevan ikkunan luo ja katsoi siitä sisään. Hänen kasvonsa osottivat erinomaista tahdon lujuutta ja karkeutensa takia eivät ne olleet epämiellyttävät. Silmäin katse oli läpitunkeva ja eloisa ja huulet näyttivät mielellään hymyilevän. Vaunun ovella lepäävä käsi oli erinomaisen iso ja voimakas.

Samassa kun avasin suuni, kääntyi rouva kiivaasti minuun. —
Hullutuksia! huudahti hän käskevästi ja jatkoi kääntyen muukalaiseen:
— Astukaa sisään, herra.

— Ei, virkahdin minä, nousten seisoalleni, — tehkää hyvin ja pysykää paikallanne kunnes —

Hetken aikaa katsoimme äänetönnä toisiimme. Mutta kun hän huomasi järkähtämättömyyteni ja muisti että minun läsnäoloni oli heidän turvallisuudelleen välttämätön, masentui hän.

— Minkätähden? kysyi hän syvään hengittäen. — Minkätähden te astuisitte alas, sentähden että hän nousee vaunuihin?

— Kun en tiedä syytä miksi ottaisimme tuntematonta muukalaista vaunuihin, rouva. Voihan tämä herra kyllä olla kunnon mies —

— Hän ei ole tuntematon muukalainen, keskeytti rouva minua. — Minä tunnen hänet. Onhan siinä jo kyllä?

Vieras oli aivan välinpitämättömänä kuunnellut keskustelua ja hymyillen katsellut vuoroin minuun, vuoroin rouvaan. Mutta nyt puuttui hän puheeseen.

— Aivan mielelläni, herra, sanoi hän. Nimeni on Aliban, ja minä olen asianajaja Montauban'ista, jolla toisella viikolla oli onni —

— Sitä en usko, keskeytin häntä jyrkästi. Te ette ole Aliban
Montauban'ista vaan Froment Nîmes'istä. Se kai lienee totuus.

Hänen takanaan kohosi luminen kukkula, jota laskeva aurinko valaisi, joten hänen kasvonsa olivat varjossa, niin etten voinut nähdä miten sanani häneen vaikuttivat, Hetkinen kului ennenkuin hän vastasi. Mutta kun hän puhui, oli ääni levollinen ja kuului se enemmän ylpeältä kuin suuttuneelta.

— Ja siitä syystä täytyy rouvan, jonka vaunut nämä ovat, lähteä matkalle ilman minua?

— Niin täytyykin, koska hän ei voi matkustaa ilman minua, vastasin tuimasti.

Luulen että vastaukseni sai hänen otsansa rypistymään, ja ääni kuului ivalliselta kun hän kysyi: — Mitä teillä sitten on minua vastaan? Enkö ole kylliksi hieno matkustamaan teidän armonne seurassa?

— Tässä nyt ei ole kysymys hienoudesta, sanoin tuimasti, — vaan passista. Koska kysytte, niin vastaan, että minulla on valtakirja nykyiseltä hallitukselta, jonka etuja luulen teidän vastustavan. Olen valehdellut rouva de St. Alais'n ja hänen tyttärensä takia. He ovat naisia ja minun täytyi pelastaa heidät. Mutta minä en aio valehdella teidän tähtenne enkä suojella teitä. Ymmärrättekö nyt, herra?

— Täydellisesti, vastasi hän. — Mutta yhtäkaikki palvelen kuningasta.
Ketä te, herra, palvelette?

— Keneltä te, herra, olette saanut valtakirjanne, jota ei saa väärinkäyttää?

Hänen ivalliset sanansa sattuivat minuun kipeästi, mutta olin yhä vaan ääneti.

— No, herra kreivi, jatkoi hän avosydämisesti ja aivan toisenlaisella äänellä. — Tulkaa jo tuntoihinne. Te olette oikein arvannut. Minä olen Froment. Minäkin olen pakolainen, ja jos minut nähtäisiin Villerauguessa, niin minut heti hirtettäisiin. Samoin Ganges'issa. Olen siitä syystä pakoitettu turvautumaan jalomielisyyteenne ja anomaan suojelustanne. Antakaa minun seuraanne kuuluvana kulkea Suméne'n ja Gangesen läpi; siitä lähtien, sanoi hän ylpeästi, — tulen toimeen omin neuvoin.

En ensinkään ihmettele, että olin kahdella päällä, vaan se oli ihmeellisempää että vihdoin voin kieltäytyä. Hänen pyyntönsä tuntui niin vähäpätöiseltä ja kieltäytyminen luonnottomalta, niin että aloin arkaillen empiä, vaikka juuri vähää ennen olin tehnyt päätökseni. Kasvojani poltti, rouva katsoi minuun kiihkeällä malttamattomuudella. Tunsin että tuo äänetön hiljaisuus vaati vastausta. Olin juuri suostumaisillani, kun käteni sattumalta kosketti koteloa, jossa valtakirjani oli. Se kosketus saattoi mieleni entiselleen. Omatuntoni nousi vastustamaan tuonlaista tekoa.

— Te olette pelkuri raukka! huudahti rouva suuttuneena ja kohottautui ikäänkuin lyödäkseen minua, mutta istuutui taas vavisten vihasta.

— Sentähden että minulla on hallituksen valtakirja, ja se olisi kehno teko käyttää sitä hänen suojakseen — semmoiseen tekoon hän kai ei itsekään tahtoisi joutua syypääksi. Siinä se!

Herra Froment kohautti olkapäitään ja vaikeni jalomielisesti, mutta rouva raivosi.

— Don Quixote! huusi hän. — Teitä on mahdoton kärsiä! Mutta sen saatte totisesti maksaa! Sen saatte maksaa, olkaa varma siitä, herra! huudahti hän kiivaasti.

— Se ei auta että uhkaatte minua, rouva. Sillä jos tahtoisinkin tehdä sitä, niin en voi. Te unhotatte että parooni Géol tuskin lienee puolen peninkulman päässä meistä ja että hän niinkuin mekin on matkalla Nîmes'iin. Voihan hän millä hetkellä hyvään saavuttaa meidät ja luultavaa on, että hän on yötä samassa ravintolassa kuin mekin. Ja jos hän näkee että perheeni on vielä veljellä lisäytynyt, niin en luule hänen jättävän asiaa sikseen.

Mutta rouva ei syistä välittänyt, vaikka hänen täytyi huomata niiden pätevyyden.

— Teitä on mahdoton kärsiä! huudahti hän taas. — Laskekaa ulos minut, herra, laskekaa ulos minut!

Viimeiset sanat hän virkkoi Froment'ille. Hän avasi oven, rouva astui ulos ja he astuskelivat vähän matkaa eteenpäin kiihkeästi puhellen.

Silmäni seurasivat heitä, ja kun nyt näin hänet yksin ja ikäänkuin eroitettuna maailmasta näillä yksinäisillä seuduilla — yksinäisenä ja vaaralle alttiiksi annettuna, — alkoi omatuntoni tuntua rauhattomalta. Hetken päästä ehkä jo olisin päätöstäni katunut, mutta samassa tunsin jonkun käsivarttani liikuttavan, käännyttyäni näin Denis'en kiihkeän ja huolestuneen näköisenä kumartuvan minuun päin.

— Herra kreivi, kuiskasi hän kiihkeästi, mutta ennenkuin hän ehti jatkaa, puutuin minä hänen käteensä, jonka hän oli laskenut käsivarrelleni, ja suutelin sitä intohimoisesti.

— Elkää, elkää! Ei nyt! kuiskasi hän punastuen ja tempasi pois kätensä, mutta avomielisesti katsoen minua silmiin. — Minä tahdoin puhua teille, varoittaa teitä, pyytää teitä —

— Ja minä, kuiskasin minä keskeyttäen häntä, — minä tahdon siunata, kiittää teitä —

— Suojelemaan itseänne, jatkoi hän, pudistaen närkästyneenä päätään saattaakseen minut vaikenemaan.

— Kuunnelkaa minua! Teille viritetään varmaan joku ansa. Äitini ei tahtoisi vahingoittaa teitä, vaikka hän on vihastunut, mutta tuo mies on epätoivossa ja me olemme pahassa pulassa. Olkaa siis varovainen, herra, ja —

— Pelkäänpä kyllä. Tuon virkkoi hän senlaisella äänellä ja katsoen minuun senlaisella tavalla joka — vaikka hän heti käänsikin silmänsä pois kuin säikähtynyt lintu — täytti sydämeni sanomattomalla onnella. Ja vaikka rouva samassa tuli takaisin, ja vaikka ei välillämme enää mitään tapahtunut, vaikka emme silmäystäkään vaihtaneet ja vaikka hätäisesti ehdimme siirtyä paikoillemme katsomaan ulos ikkunasta ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, tunsin itseni kuitenkin aivan muuttuneeksi. Onhan se luultavaa että nämä tunteet kuvastuivat kasvoissani, sillä kun rouva tuli takaisin katsahti hän epäilevästi ensin minuun ja sitte tyttäreensä. Se silmäys oli sekä tuikea että uhkaava. Froment ainoastaan puhui sulkiessaan vaunun oven rouvan jälkeen.

— Herra kreivi, sanoi hän kohottaen hattuaan, — jos koira tulisi ovellenne, niinkuin minä tulin tänään, niin te laskisitte sen sisään.

— En olisi, vastasi hän vakuutuksella, — minä olisin laskenut sen sisään. Mutta kaikessa tapauksessa toivon voivani käännyttää teidät kun tapaamme Nimes'issä.

— Uskomaan. Uskomaan jotakin — ja uskonne puolesta jotakin uskaltamaankin, herra. Tänään seison tässä yksinäisenä ja koditonna, enkä tiedä missä ensi yönä saan levätä. Ja mistä syystä, herra kreivi? Koska minä olen ainoa Ranskassa, joka uskon! Koska minä olen ainoa, joka uskon jotakin! Koska minä yksin uskon omaan voimaani. Luuletteko, että jos te ylimykset olisitte uskoneet aatelisuuteenne, teidät silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka huudatte: 'Eläköön kuningas!' olisitte uskoneet kuninkaasen hänet silloin olisi syösty valtaistuimelta? Ei koskaan! Tahi että, jos te, jotka sanotte tottelevanne kirkkoa, olisitte uskoneet kirkkoon, se silloin olisi kukistettu? Ei koskaan! Mutta te ette usko mitään, ette ihaile mitään, ette kunnioita mitään — ja sentähden olette te tuomitut! Niin juuri, tuomitut, sillä niilläkin miehillä, joihin olette kohtalonne yhdistäneet, on jonkinlainen usko teoriioihinsa, viisauteensa ja parannuksiinsa, joilla he luulevat uudistavansa maailman. Mutta te — te ette usko mitään ja te katoatte, niinkuin te nyt näkyvistäni katoatte.

Hän nosti kätensä uhkaavasti, ja ennenkuin ehdin vastata läksivät vaunut liikkeelle jättäen hänet yksin siihen ja hänen kasvojensa sijalla ikkunassa näkyi vain aukea, harmaa, synkkä maisema. Alkoi jo hämärtää ja Villeraugues'iin oli vielä noin puolen peninkulman matka. Iloitsin siitä kun pääsin hänestä; ja sydämeni oli lämmin, kun Denise istui siinä vastapäätä minua ja kun rakastin häntä. Mutta kumminkin — ja vaikka vähän välitin rouva de St. Alais'n vihaisista katseista — kiusasi minua se, että olin jättänyt Froment'in. Hänen sanansa kaikuivat alinomaa korvissani ja täyttivät mieleni tulevien onnettomuuksien aavistuksilla! Tuomitut! Tuomitut! Nuo sanat oli hän lausunut vakaana vakaumuksenaan. En enää epäillyt hänen kaunopuheliaisuuttaan enkä ihmetellyt että häntä nimitettiin Nîmes'in yllyttäjäksi. Tuon eteläisen kaupungin kuuma henkäys oli alkanut hänestä, vuosisatojen takaisten taistelujen vimma henki hänen sanoistaan. Levottomuudella ajattelin hänen sanojaan ja muistelin mitä isä Benoit ja parooni Géol olivat puhuneet samasta asiasta. Ja niin istuin nurkassani synkkiin ajatuksiin vaipuneena vaunujen täristessä eteenpäin ja pimeän tullessa, kunnes vihdoin pysähdyimme ravintolan eteen.

Kun rouva de St. Alais astui alas vaunuista tarjosin hänelle käsivarttani, vaan hän työnsi minut kiivaasti pois. — En tahdo liikuttaakaan teitä, sanoi hän.

Luulen sen olleen hänen tarkoituksensa että antaa minun syödä iltaruokaa yksin ja että hän tyttärineen söisi eri huoneessa. Mutta majatalossa oli vain yksi ainoa suuri huone, jota käytettiin sekä kyökiksi että ruokailuhuoneeksi ja pieni vaatehuone, jonka likainen esirippu eroitti muusta huoneesta, ja jossa naiset voivat levätä jos niin halusivat, mutta ei syödä. Itse asiassa tämä oli surkein ravintola, missä koskaan olin ollut — lattia oli savesta, ikkunat ruuduttomat, emäntä, joka palveli vieraita, oli likainen ja hätäilevä ja haisi navetalle, huoneessa oli kolme talonpoikaa. Rouva de St. Alais, joka oli tottunut matkustelemaan, näki kaiken tämän hienon naisen välinpitämättömällä rauhallisuudella, mutta Deniseä, joka vasta oli päässyt luostarikoulusta, näytti kammoittavan talonpoikain kiroukset ja raa'at sanat, ja hän istui tuolillaan kalpeana ja peljästyneenä.

Monet kerrat yritin nousta tukkimaan suun reuhaajilta, mutta joka kerran kun katseemme yhtyivät, näytti hän pyytävän minua luopumaan siitä. Ja kun miehet, jotka, päättäen heidän kerskailevasta puheestaan, olivat valtuusmiehiä Castres'sta, luultavasti heti olisivat huutaneet: 'Ylimyksiä!' niin hillitsin itseni; ja se kai lienee parasta ollutkin. Mutta parooni Géol'inkin tulo olisi minusta tuntunut mieluiselta.

Sanoin juuri ettei rouva näyttänyt välittävän rähinästä ja metelistä, mutta kohta huomasin erehtyneeni. Kun rähinä syötyämme nousi ylimmilleen, tuli hän luokseni sinne, missä istuin vähän syrjässä ja virkkoi äänellä, jossa ilmeni kaikki se viha ja inho, jonka hän niin hyvin osasi salata:

— Meidän täytyy lähteä jo päivän koitteessa — tahi vaikkapa ennemminkin jo. Tämähän on ilettävää, kauheaa! Näiden ihmisten seurassa oleminen inhoittaa minua. Lähtisin jo nyt huolimatta pimeästä ja pakkasesta, ellei —

— Hölmö! huudahti hän. — Tahdotteko saattaa meidät perikatoon? Yksi ainoa sana voi ilmaista meidät! Mutta päivän koitteessa täytyy meidän lähteä. Emme saa nukkua, ja heti kun päivä alkaa koittaa niin lähdemme.

Minä tietysti suostuin ja rouva meni kuskin luo, joka istui syömässä ja kuiskasi hänellekin muutamia sanoja. Sitten tuli hän takaisin luokseni pyytämään minua herättämään kuskia ellei hän heräisi itsestään. Sen sanottuaan yritti hän menemään vaatehuoneesen, johon neiti jo oli mennyt, mutta hänen liikkeensä olivat onnettomuudeksi herättäneet juojain huomion, ja yksi heistä nousi ylös ja asettui hänen eteensä.

— Trikolorin malja! Juokaa trikolorin malja, rouva! huusi hän sammaltaen ja hoippuroi rouvaa kohti suuri viinipikari kädessään. — Se malja täytyy jokaisen miehen, naisen ja lapsen juoda, taikka mennä helvettiin! Trikolorin malja! Juokaa rouva, juokaa sanon minä!

Ja tuo juopunut roisto koetti pakoittaa hänelle pikaria, toveriensa ulvoessa: — Juokaa, juokaa trikolorin malja! jonka jälkeen seurasi sadatuksia ja raakoja pilapuheita, joita on mahdoton kertoa.

Tuota en enää jaksanut kärsiä ja kavahdin ylös kurittamaan roistoja. Mutta rouva, joka aivan ihmeellisesti säilytti mielenmalttinsa, ehkäisi minua silmäyksellä.

— Ahaa, nauraa räkätti mies. — Luulenpa että olemme ylimyksiä. Mutta juokaa kumminkin, muutoin minä opetan teitä —

— Minä en juo! vastasi rouva rohkeasti, katsoen häntä silmiin. — Ja kun parooni Géol tänä iltana tulee tänne, niin saatte hänelle tehdä tiliä käytöksestänne.

— Hän jäi meistä lähimpään kylään ja minä odotan häntä tänne tänä iltana, vastasi rouva kylmäkiskoisesti. — Ja minä neuvoisin teitä itse juomaan maljanne ja antamaan muiden ihmisten olla rauhassa. Sillä parooni Géol ei ole se mies, joka kärsii loukkauksia.

— Vai olette te hänen ystäviään, mutisi hän kääntyen menemään takaisin paikalleen. Silloinhan on kaikki hyvin, tietääkseni. Hän on kunnon mies. Enkä minä mitään pahaa tarkoittanut. Ellette ole ylimys niin —

— En ole enemmän ylimys kuin parooni Géolkaan, vastasi rouva. Sen sanottuaan nyökäytti hän päätään, kääntyi ja meni vaatehuoneesen.

Sen perästä taukosi rähinä; sillä rouva oli arvannut oikein, että paroonin nimeä vuoristossa tunnettiin ja kunnioitettiin. Hetken perästä miehet kääriytyivät kaapuihinsa ja rupesivat lattialle maata. Minä tein samoin ja vietin siten levollisemman yön kuin olin rohjennut toivoakaan.

Aluksi kyllä uni pakeni silmistäni, mutta sitten nukuin levottomasti. Untani häiritsivät ilkeät unet, jotka tietysti huoneessa vallitseva huono ilma vaikutti, kunnes heräsin siitä, että joku kumartui ylitseni. Nähtävästi oli vielä yö, sillä kaikki ympärilläni oli hiljaista, mutta liedellä kiiluvan hiiloksen valossa näin että se oli rouva de St. Alais, joka herätti minut. Hän osoitti miehiä, jotka vielä kuorsasivat.

— Hiljaa! kuiskasi hän laskien sormen huulilleen. — Kello on jo lyönyt viisi. Jules valmistaa lähtöä. Olen maksanut laskun emännälle ja me olemme viiden minuutin päästä valmiit lähtemään.

— Mutta onhan vielä tunti aikaa auringon nousuun, sanoin. Tämähän oli ihmeen varhaista!

— Tahdotteko sitten saattaa meille vielä enemmän samanlaista harmia? kuiskasi hän närkästyneenä. — Tahdotteko kenties pidättää meitä täällä kunnes parooni Géol tulee?

Hän näytti tyytyvän siihen, sillä hän poistui sen enempää sanomatta ja sitten kuulin hänen hiljaa puhuvan tyttärensä kanssa uudinten takana. Vetäsin saappaat jalkaani, ja kun huoneessa oli kolkonlainen, lämmittelin hetkisen hiiloksen ääressä. Sitten solmesin kaulaliinani, panin miekan vyölleni ja olin niin valmis lähtemään. Näin aikainen lähtö oli minusta perin joutavaa, etenkin kun edellisenä päivänä myös olimme lähteneet varhain, vaan kun rouva niin tahtoi, niin tulihan minun myöntyä.

Seuraavalla hetkellä astui hän ulos vaatehuoneesta ja hiiloksen luomassa valossa huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat kiihkosta ja maltittomuudesta.

— Voi milloin se kuski joutunee? virkkoi hän. — Luulenpa että koko päivä kuluu hevosia valjastaissa. Herra kreivi, menkää kiirehtimään häntä! Menkää Jumalan tähden!

Oudoksuin tuota kiihkoa ja mielestäni oli tänlainen kiire sekä tarpeetonta että naurettavaa, mutta luullen että rouvan hermot olivat liiaksi ärtyneet edellisestä mielen jännityksestä, oli minusta kumminkin viisainta täyttää hänen tahtonsa. Hiivin siis varpaisillani nukkuvain miesten ohi ja saavuin ovelle. Avasin säpin ja seuraavassa silmänräpäyksessä olin jo ulkona. Kylmä tuuli ajoi jäistä lunta vasten kasvojani, se tunki vaatteitteni läpi ja pani minut vilusta värisemään. Idässä näkyi aamun alkava koi, mutta kaikkialla muualla oli vielä yö ja niin pimeä, että olisi luullut olevan puolen yön ajan.

Tuntien kaikkea muuta paitsi hyväntahtoisuutta rouvaa kohtaan kun kompuroin talliin päin, joka talon tapaan oli vaan huono rähjä ja jonka ympärillä oli pohjaton likalätäkkö. Ovi oli kiinni, vaan kellertävästä valosta, joka näkyi tallin toisessa päässä olevasta ikkunasta, arvasin missä Jules työskenteli. Avasin oven ja huusin häntä. Hän ei vastannut ja sentähden olin pakoitettu menemään sisään, astuin neljän hevoskonin ohi omain hevostemme luo, jotka seisoivat rinnan tallin perällä; huonosti palava lyhty riippui pilttuussa.

Ehdin parhaiksi tuntea hevoset ja kummailla missä Jules oli, kun hän ei vastannut kun kasvoihini lensi musta esine, joka sokaisi minut. Heti sen perästä raskas kauhtana käärittiin ympärilleni ja kädet sidottiin lujaan kupeille. Koetin huutaa, mutta paksu vaate esti sen, ja kun suurten ponnistusten perästä sain kurkustani puoleksi tukehdutetun äänen, tunsin miten toiset kädet kuin ne, jotka käsiäni pitelivät, puuttuivat kauhtanaan ja painoivat sen suutani vasten. Kaikki ponnistukset päästä irti olivat turhat. Tunsin että joku kiireellä tutki taskuni ja ymmärsin että minut ryöstettiin. Kun yhä ponnistelin päästäkseni irti, tyrkkäsi joku minua takaapäin niin, että kaaduin suin päin maahan.

Onneksi kaaduin tikapuita vasten, mutta kumminkin menin melkein tainnuksiin lyönnistä ja uudessa asemassani oli kauhtana tukehduttaa minut. Hetken aikaa makasin aivan avutonna, sillä välin kun roistot köyttivät käteni ja jalkani. Sen tehtyä nostettiin minut ylös, kannettiin vähän matkaa ja viskattiin sitten pehmeälle vuoteelle — joka hajusta päättäen oli heinistä. Sitten mätettiin päälleni heiniä kunnes todella luulin tukehtuvani. Koetin huutaa, mutta kauhtana oli kolminkerroin pantu pääni ympäri ja vaikka kuinka olisin ponnistellut voin vain heikosti parahtaa, ja paksu vaate esti senkin ilmoille pääsemästä.

Minä en pitkään ponnistellut, sillä yritykseni vapautua miehistä ja tuo viimeinen huudon ponnistus oli ajanut veren päähäni ja niin uuvuttanut minut, että makasin siinä aivan voipuneena. Sydämeni sykki niin rajusti, että luulin tukehtuvani ja keuhkonikin vaativat jo enemmän ilmaa. Täydellisesti tajusin että tukehtumisen vaara oli suuri; vähää ennen olin ajatellessani kauheaa kohtaloani tehnyt hurjimpia ponnistuksia, mutta sama ajatus pani minut nyt makaamaan aivan liikkumattomana ja tekemään kaikki voitavani saadakseni niin paljon ilmaa kuin mahdollista.

Ruumistani poltteli kuin tulella ja hiki kohosi joka huokosesta. Mutta tukehtumisen kauhea tunne lieveni hiukan kun hetken aikaa olin maannut liikkumattomana ja kun onnistuin kääntämään päätä ja rintaa vähän syrjälleen, voin vapaammasti hengittää. Mutta yhtäkaikki oli tilani kauhea. Olin aivan avuton ja kun heinät painoivat minua aloin tuntea kipua. Nuorat kalvosissa alkoivat painua lihaan, miekan kahva painui kylkeeni, selkäni tuntui olevan katkeamaisillaan raskaan taakan alla ja hartioitani kovasti pakotti. Puristuin hitaasti kuoliaaksi pimeässä, kun vähäinenkin parahdus olisi voinut tuoda apua ja pelastusta — kun vain olisin voinut sitä matkaansaattaa.

Se ajatus raivostutti minua niin, että kadotin kaiken mielenmalttini ja kun hetken kuluttua, joka tuntui minusta pitkältä kuin ijäisyys, kuulin tallissa liikettä, aloin uudelleen riehua pelastuakseni epätoivoisesta asemastani. Mutta parahduksen asemasta pääsi kurkustani vain kumajava ääni, ja rajuista ponnistuksista tunkivat nuorat lihaan. Tuo puuska teki kurjuuteni vain suuremmaksi; ja jos todella tallissa oli ketään, niin hän ei voinut kuulla minua, eikä sieltä sen enempää liikettä kuulunutkaan, veri, joka nousi päähäni ja paisutti suonet kaulassani melkein katkeamiseen saakka, esti minua kuulemastakin. Kauhea paino, jota silmänräpäyksen ajaksi onnistuin kohottamaan, painui päälleni uudelleen. Sen perästä jätin kaikki yritykset sikseen. Epäilin pelastuksestani ja makasin jonkinlaisessa horrostilassa, en pystynyt ajattelemaan, enkä toivonut pelastuvani.

Tällä tavalla olin kai jo kotvasen aikaa maannut, kun äkkiä kuulin kovaa kolinaa, jota aluksi kuuntelin tylsällä välinpitämättömyydellä. Mutta kolina kuului uudelleen ja äkkiä tunsin kovaa tuskaa oikeassa sääressä. Kiljahdin ja vaikka kauhtana ja heinät tukehduttivat äänen, niin kuului siitä kumminkin heikko kaiku. Sitten seurasi taas hiljaisuus.

Olin huumeuksissa ikäänkuin vasta unesta herännyt ja ajattelin ensin että sekä huuto että tuskan tunne olivat vain unennäköä, ja aloin voivotella kurjuudessani. Mutta sitten tunsin että heinät päältäni vähenemistään vähenivät ja vihdoin oli selkäni painosta aivan vapaa. Kuulin ääniä ja huutoja, näin tulen valoa ja nyt älysin että olin pelastettu. Seuraavassa hetkessä minut ihmetellen ja kummaillen nostettiin ylös. Kauhtana irroitettiin päästäni ja minä näin ympärilläni puolen tusinaa ihmetteleviä kasvoja, jotka töllöttivät minuun.

— Hyvä Jumala, onhan se sama herra, joka aamulla matkusti pois! huudahti eräs vaimo.

Katsahdin häneen. Se oli majatalon emäntä. Kurkkuni oli kuiva ja kokoon kuristunut ja huulet pöhöttyneet; vasta monen turhan yrityksen perästä sain sen verran sanotuksi että pyysin häntä nuoria aukomaan.

Hän täytti pyyntöni yhä ihmetellen, ja kun ruumiini oli aivan jäykkä ja voimaton, nostivat he minut ja kantoivat tallin oven eteen, johon joku joukosta nosti tuolin sillä välin kun toinen meni hakemaan vettä tuopilla. Vesi ja vilvakka ilma herätti voipuneet elonvoimat ja parin minuutin päästä jaksoin jo nousta istumaan. Sillä välin sateli kysymyksiä, mutta olin niin huumauksissa että hetkinen kului ennenkuin voin selvästi ajatella ja oikein vastata. Vihdoin tuli eräs mies, joka oli hyvin mahtavan näköinen ja työntäen pois töllöttävät palvelijat kysyi hän astuen eteeni:

Emäntä vastasi puolestani ettei hän tiennyt sitä, mutta että eräs tallirenki, jonka piti heiniä hakea, taikollaan oli pistänyt minua sääreen ja että he sitten keksivät minun.

— Mutta kuka hän on? kysyi tuo uusi tulokas mahtavasti, tuikeasti tirkistäen minuun. Se oli laiha, pitkänläntä mies, kasvot tuiman näköiset, silmät pienet ja katse terävä.

— Vai niin! vastasi hän pitkäveteisesti. — Ja kuinka te, herra kreivi — jos se todella olette — talliin tulitte?

— Ryöstetty! virkahti hän epäillen. — Lörpötystä vain, herra, kylässämme ei ole varkaita.

— Olkoon sen asian laita miten hyvänsä, mutta minut on kuitenkin ryöstetty, kiistin minä.

Vastauksen asemesta, luvan kysymättä ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, pisti hän kätensä taskuuni ja veti kukkaron esille. Hän nosti sen ylös kaikkein nähtäväksi. — Ryöstettykö? sanoi hän purevasti. — Sitä en usko herra, sitä en usko.

Ihmetellen katselin kukkaroa, ja sitten pistin koneellisesti käden taskuuni, otin esille yhden kappaleen: toisensa perästä ja tuijotin ihmeissäni niihin. Hän oli todella oikeassa, minua ei oltu ryöstetty. Nuuskarasia, nenäliina, kello ja sinettisormus, veitsi, pieni taskupeili ja eräs kirja, kaikki oli paikoillaan!

— Nyt muistankin että tuolla sisällä on kaksi satulalaukkua, jotka eivät voi olla kenenkään muun kuin tämän herran. Juuri ikään arvelin kenenkä ne lienevät, sanoi emäntä.

— Niin, kyllä ne ovat minun! virkahdin minä, sillä nyt alkoi jo muistini palata. — Ne ovat minun. Mutta missä ovat naiset, jotka olivat minun seurassani? Eivät he suinkaan liene matkustaneet?

— Ne matkustivat jo kolme tuntia sitten, vastasi emäntä tuijottaen minuun kummastellen. — Ja minä olisin melkein voinut vannoa että te, herra, matkustitte heidän kanssaan. Mutta heidän lähtiessään oli vielä aivan pimeä, ja silloinhan voi helposti erehtyä.

Nyt juolahti mieleeni kauhea ajatus, jonka jo ennen olisi pitänyt tulla mieleeni. Pistin käteni povitaskuun ja vedin sen — tyhjänä pois. Valtakirja — valtakirja, johon olin kaiken luottamukseni pannut, oli kadonnut!

Huudahdin suuttuneena ja tuijotin ympärillä seisoviin. — Mitä nyt? kysyi tuo juro mies, katsoen minuun.

— Paperini! vastasin kiristäen hampaita kiukusta ajatellessani miten minua oli petetty ja houkuteltu ansaan.

Luulin hänen tarkoittavan, että olin erehtynyt niinkuin äskenkin ja vakuuttaakseni häntä käänsin taskuni nurin.

— Niin, sanoi hän yhtä kuivasti kuin ennenkin, — minä näen kyllä etteivät ne ole siellä. Mutta tulee todistaa, onko niitä siellä koskaan ollutkaan.

— Niin, virkkoi hän, — siinä se juuri pulma onkin, herra. Missä ovat paperinne?

— Mutta olenhan sanonut, että ne on minulta varastettu, huudahdin raivostuneena.

— Ja minä sanon, että teidän tulee se todistaa. Ja kunnes sen teette, ette saa lähteä täältä. Siinä se, hyvä herra, ja se on hyvin yksinkertainen seikka.

— Tahtoisinpa tietää kuka te olette, herra, virkkoin suuttuneena, — kuka te olette, joka rohkenette pidättää matkustavaa yleisellä valtatiellä ja vaaditte heitä papereitaan näyttämään?

— Ja uskotteko todellakin! puhkesin sanomaan kiukustuneena hänen typeryydestään, että minä tahallani olen köyttänyt käteni ja tukehduttanut itseni heinäin alle? Olisinko tehnyt sen vaan päästäkseni kulkemaan kylärähjänne kautta?

— Minä en usko mitään, herra, vastasi hän kylmäkiskoisesti. — Mutta tästä kautta tie menee Turin'iin, johon herra d'Artois'n sanotaan kokoovan tyytymättömiä ja Nîmes'iin, jossa epäluuloiset henkilöt ylvästelevät punaisella kokardilla. Ja sentähden ei kukaan, jolla ei ole passia, pääse kulkemaan tästä läpi.

— Mutta mitä aiotte sitte tehdä kanssani? kysäsin, kun huomasin että ympärillä töllöttävät talonpojat pitivät häntä kuningas Salomonin vertaisena viisaudessa.

— Hyvä Jumala, eihän se ole mikään helppo asia. Kukapa minut täällä tuntisi?

— Herra ei saa passitta lähteä, siinä on se seikka, vastasi hän surkuttelevasti kohauttaen olkapäitään.

Ja siinä se seikka todella olikin. Turhaan latelin hänelle tosiasioita ja kysyin haluaisiko kukaan vapaaehtoisesti kärsiä mitä minä olin kärsinyt salatakseen vain sitä että passia puuttui; sanoin että olihan jo se tilakin, jossa minut löydettiin, aivan selvänä todistuksena siihen, että minut oli ryöstetty, eihän kukaan voi itse köyttää käsiään ja jalkojaan ja mättää semmoista heinäläjää päälleen. Ja turhaan sanoin myöskin, että tiesin kuka minut oli ryöstänyt; se tunnustus vain pahenti asiaa.

— Vai niin, virkkoi hän ivallisesti. — Kuka se sitten oli, jos saan luvan kysyä?

— Se ratkaisee asian, vastasi valiokunnan puheenjohtaja tylysti hymyillen, ja häntä ihaileva joukkokin hymyili hyväksyen. — Sen ilmoituksen kuultua emme missään tapauksessa voi laskea herra kreiviä pois.

Ja hän täytti sanansa niin tunnollisesti, että kun menin sisään lämmittelemään ja istuuduin tulen ääreen tilaani aprikoimaan, niin kaksi miestä seurasi minua; ja kun hetken päästä menin ulos ja alakuloisena asetuin silmäilemään tielle päin, seisoi kuin taian tuomana kaksi muuta miestä vierelläni.

Mihin vain käännyin, sain olla varma vakoilijan ilmestymisestä, ja jos enemmän etenin talosta, tarttui hän käteeni ja käski minun palata takaisin. Ei itse Mont Aigoual'kaan, jonka alaston, luminen huippu kohosi laakson yli, ollut taipumattomampi ja kovempi kuin heidän valppautensa.

Mitä itseeni tulee, niin olin aluksi aivan epätoivossa. Astelin edestakaisin tiellä, joka oli vankilani, harmistuneena ja murheellisena siitä, että rouva de St. Alais oli minut pettänyt ja että Froment oli ryöstänyt minut, olin täydellisesti vakuutettu siitä että hän nyt istui paikallani vaunuissa ja parhaallaan kulki Suméne'n ja Ganges'en läpi paperini taskussaan. Rouvan kiittämättömyys, oma herkkäuskoisuuteni ja talonpoikain typeryys — kaikki suututti minua, mutta enin kaikista se toimettomuus, johon olin tuomittu. Olisihan minun pitänyt olla kiitollinen siitä, että olin henkeni säilyttänyt, mutta en luule kenenkään mielellään myöntävän itseään petetyksi.

Näin kului pari, kolme päivää; ja sillä aikaa vaunut lähenemistään lähenivät Nîmes'iä, vieden armaani yhä kauemmas minusta, minun ollessa vankina tuossa kurjassa kylässä. Aloin vihata likaista majataloa, sen ohitse kulkevaa tietä, jopa niitä talonhökkeliäkin, joita he kyläksi nimittivät. Koko päivän seurasivat vartijat minua ja varsinkin ulos mennessäni — se kai oli heistä erittäin hupaista; ja joka ilta tulivat valiokunnan jäsenet minua katsomaan ja tekemään kysymyksiään. Mökki kummallakin suunnalla oli kävelyretkieni rajana, sillä välin kun elämä ulkopuolella maailmassa virkeästi pulppuili ja Ranskassa yleisesti vallitsi levottomuus ja mielet olivat kuohuksissa. Enhän tiennyt mitä voisi tapahtuisi, joka kenties ainaiseksi eroittaisi minut Denis'estä. Eihän se siis ihme ollutkaan että kiusoitin itseäni hulluuden rajoille saakka.

Olin jättänyt hevoseni Milhau'iin, josta ravintoloitsija oli luvannut sen parin päivän kuluttua lähettää Ganges'een erään tuttavan kera, jonka piti kulkea sitä tietä. Odotin siis joka hetki hevosta ja toivoin että sen tuoja voisi todistaa kuka minä olin, koska vähintään viisikymmentä henkeä Milhau'ssa oli nähnyt valtakirjani tahi kuullut sitä julkiluettavan. Mutta hevosta ei kuulunut eikä ketään matkustavaistakaan Milhau'sta; ja se arvelu, että naisten vapauttaminen kenties siellä oli tuottanut ikävyyksiä, oli riistää minulta kaiken rohkeuden. Minun oli hyvin vaikea saada sanaa Cahors'iin, eikä valiokunta talonpoikaisessa yksipäisyydessään ja tylyydessään tahtonut antaa minun matkustaa eikä edes vartioittuna lähteä Nîmes'iinkään, jossa kyllä olisin voinut todistuksia hankkia. Kaikki yritykset taivuttaa heitä olivat turhat.

— Ei, ei vastasi valiokunnan tyly puheenjohtaja, kun tuota ensikerran esitin hänelle. — Kyllä maar kohta tulee joku, joka tuntee teidät, mutta siihen saakka saatte olla kärsivällinen.

— Kaiketi niitä on monta, jotka tuntevat sellaisen miehen kun herra kreivi, virkkoi emäntä kallella päin ja kädet esiliinan alla katsellen minuun.

— Aivan niin! Aivan niin! myönsivät valiokunnan jäsenet, hieroen pohkeitaan ja tyytyväisesti silmäillen minuun, ikäänkuin heillä minusta olisi ollut suuri kunnia.

Tuo valiokunnan jäsenten hassu käytös oli saattaa minut raivoon, mutta mitäpä sekään auttoi.

— Niin, onhan teidän vallan hyvä täällä ollaksenne, oli puheenjohtajalla tapana sanoa kuvaavalla liikkeellä. — Teidän on vallan hyvä täällä olla.

— Parempi kuin heinäsuovassa! virkahti sitten se mies, joka taikolla pisti minua sääreen.

Tätä pilapuhetta uudistettiin joka ilta, ja joka kerran sitä seurasi naurun rähäkkä. Ja aina uudelleen kehoittaen minua kärsivällisyyteen menivät valiokunnan jäsenet tiehensä.

Mutta toisinaan kääntyi puhe kyökissä vaarallisempiin asioihin. Yksi ja toinen alkoi huvikseni kertoa Villars'in rakuunoista ja Berwich'istä, jotka kertomukset saivat hiukset nousemaan pystyyn päässä ja veren suonissa hyytymään. Ne olivat kertomuksia kauheista julmuuksista, vuoristolaisista, jotka uskonsa takia olivat saaneet kärsiä pahinta mitä kuninkaat ovat voineet keksiä; jalosta asiasta, jota sorrettiin, mutta ei voitu kukistaa; kokonaisesta kansakunnasta, jota maahan saakka poljettiin, mutta joka yhtä kaikki kasvoi ja eli.

— Ja uskotteko vielä, herra, oli muutamalla tapana huutaa sittenkuin hän säihkyvin silmin oli kertonut minulle esi-isäinsä teoista ja kärsimisistä, — uskotteko vielä ettemme välitä siitä mitä nyt maailmassa tapahtuu? Luuletteko, herra, että me nyt, kun monien vuosien kuluttua kosto on käsissämme ja kun sortajamme horjuvat, istuisimme kädet ristissä katsellen kuinka heitä uudelleen valtaan autetaan? Missä ovat nyt piispat ja kapteenit, papit ja kardinaalit? Missä ovat tilat, jotka he meiltä varastivat? Ne ovat hävinneet! Missä ovat kymmenykset, jotka he vereen saakka meiltä kiskoivat? Nekin ovat kadonneet! Missä on St. Etienne, jonka isää ne vainosivat? Hänen jalkansa on nyt heidän niskallaan! Ja uskotteko te, että he kaikilla juhlakuluillaan, pyhäin kuvilla ja Corpus Christillään voivat meitä uhotella tahi saada valtaansa takaisin? Ei, herra ei!

— Kyllä siitä on kysymys! kuului ankara vastaus. — Sekä Nîmes'issä että Montauban'issa, Avignon'issa ja Arles'issa. Me vuoristolaiset olemme liian usein kuulleet myrskyn ulvontaa tasangolta, niin ettemme sen suhteen voi erehtyä. Kaikki nuo juhlakulut ja saarnat, nuo itkevät neitoset, tuo huuto Jumalan pilkasta — mitä se kaikki merkitsee muuta kun verta — verta! Mutta tällä kertaa ei sitä ainoastaan toinen puolue vuodata!

Kuuntelin tuota puhetta hämmästyksellä. Aloin nyt ymmärtää, että samat sanat merkitsivät toista toisen suussa, ja että se mikä pohjoisessa huokeasti ja vähällä vaivalla tapahtui, se oli etelässä toimitettava tulen ja miekan avulla. Quercyssä olimme kadottaneet pari linnaa, eräitä ihmisiä sai siinä surmansa ja muutamat tuntikaudet oli roistoväki ollut valloillaan — mutta innostus oli ollut laimea. Mutta täällä luulin seisovani suuren sulatusuunin reunoilla, jossa vainon liekit vielä hehkuivat. Tunsin intohimon kuuman henkäyksen koskettavan kasvojani ja valkean vaahdon alla näin vanhan vihan kuohuvan, voimakkaan kunnianhimon, vanhojen puolueriitojen ja ulkokultaisuuden kera. Olin kuunnellut Froment'ia, nyt kuuntelin näitä; mutta oliko Froment'illa paljon puoluelaisia, sitä en vielä tiennyt.

Mutta odotellessani oli näistä ennustuksista vähän lohdutusta; toivon elähdyttäminä kului lähes kaksi viikkoa. Emäntä oli hyvin tyytyväinen siellä olooni, minä kun maksoin hänelle aina tarkalleen, eikä vieraista juuri ollut kylässä haittaa. Valiokunta piti siellä oloani kunniana, olinhan minä elävänä todistuksena heidän vallastaan ja heidän kylänsä mahtavuudesta. Mutta tämä minun sekä naurettava että surkea tilani yhteydessä sen levottomuuden kanssa, jonka Nîmes'istä tulevat tiedot herättivät minussa neidin suhteen, teki minut melkein mielettömäksi, ja minä päätin uskaltaa kaikki päästäkseni pakenemaan.

Näihin saakka oli minua pidättänyt se seikka ettei minulla ollut hevosta ja minut varmaan Suméne'ssa ja Ganges'ssa pidätettäisiin; mutta nyt en enää malttanut odottaa ja tarkoin kaikki asianhaarat aprikoituani päätin auringonlaskun aikana hiipiä tieheni ja jalkasin lähteä Milhau'iin. Otaksuin että kyläläiset ajaisivat minua takaa Nîmes'iin päin, johon he tiesivät minun olevan matkalla. Ja jos toisaallekin lähtisivät, niin toivoin pimeässä voivani välttää heidän huomiotaan. Arvelin joutuvani Milhau'iin heti päivän noustua ja jos ravintoloitsija edelleenkin olisi kohtaani yhtä ystävällinen, niin hän kai kirjoittaisi minulle passin, niin että pääsisin ratsastamaan Nîmes'iin Villeraugues'en sivu tahi sitten aivan toista tietä.

Tämä kaikki tuntui sangen otaksuttavalta, ja jo samana iltana tarjoutui otollinen tilaisuus koettaa tuumaani toteuttaa. Mies, jonka tuli minua vartioida, kaasi jalalleen kiehuvaa vettä ja ajattelematta minua tahi velvollisuuttaan kiiruhti hän voivotellen kotiinsa. Hetken päästä joku naapuri kutsui emännänkin ulos ja niin olin yksin juuri siihen aikaan, jonka itse olin valinnut. Mutta kun tiesin ettei ollut varaa hetkeäkään hukata, panin heti kauhtanan ylleni ja otin pistoolit hyllyltä, pistin taskuuni vähän ruokaa ja hiivin ulos takapihan kautta. Siellä makasi koira kopissaan, mutta kun se tunsi minut, niin se vain häntäänsä heilutti. Sitten hiivin huoneiden sivutse tielle ja minuutin päästä olin vapaa ja yksin.

Yö jo läheni, mutta ei ollut vielä aivan pimeä, ja peläten että minut löydettäisiin, kiiruhdin eteenpäin, hämärässä väliin pelokkaasti tirkistellen eteenpäin, väliin kuunnellen josko takaa ajajia jo kuului. Aluksi ajattelin vain ja pelkäsin takaa ajajia, mutta sitten kun viimeinen tuli kylästä katosi näkyvistäni ja kun pimeys ja yksinäisyys ikäänkuin nielasi minut, valtasi minut lamauttava yksinäisyyden tunne. Denise oli matkalla Nîmes'iin ja minä aioin kulkea aivan toiseen suuntaan; miten monenlaisille onnettomuuksille olinkaan alttiiksi annettu, ja miten monet asianhaarat voivatkaan takaisintuloani viivyttää. Ja sillä aikaa hän oli täydellisesti äitinsä ja veljeinsä mielivallassa, kaikki hänen perhe-traditsiooninsa, hänen naisellinen kainoutensa ja hänen kasvatuksensa olivat kosintaani vastustamassa. Näinä levottomina aikoina voitiin avioliittoa hänen kanssaan käyttää kaikenmoisiin tarkoituksiin. Ja jos sitä ei tehtäisikään, niin minkä kohtalon alaiseksi voisikaan nuori tyttö joutua kaupungissa, jossa levottomuus vallitsi ja jossa, talonpoikain kertomusten mukaan, vielä hurjempia melskeitä oli odotettavissa.

Kiiruhdin kuumeentapaisesti eteenpäin, noiden ajatusten kiidättämänä, ja olin ehkä ehtinyt noin puolen peninkulman päähän kun korvaani kuului ääni, ikäänkuin hevosenkengän kilahtaessa kiveen. Ääni kuului edestäpäin, ja minä hypähdin tien oheen ja kumarruin alas antaakseni ratsastajien kulkea ohi. Luulin kuulleeni kopinan kolmen hevosen jaloista, vaan kun ratsastajat tulivat siksi lähelle että hämärässä voin eroittaa ne, näin vain kaksi henkilöä.

Ehkäpä kohosin liian ylös eroittaakseni heitä; kaikessa tapauksessa en muistanut hevosia. Ensimäinen niistä säikähtyi minua kovasti ja hypähti syrjään niin äkkipikaa että ratsastaja oli pudota seljästä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sai hän hevosen talttumaan ja ennenkuin ennätin aavistaakaan hänen aikomustaan, kannusti hän hevosta suoraan minua kohti. En uskaltanut liikahtaakaan, etten itseäni ilmaisisi, mutta ei sekään auttanut, sillä ratsastaja oli jo huomannut minut.

— Kuka siellä! huudahti hän äreästi. — Kuka te olette, joka makaatte siellä väijyksissä. Puhukaa tahi —

Mutta nyt tartuin minä hevosen suitsiin. — Herra de Géol! huudahdin ja sydämeni alkoi kovasti sykkiä.

— Takaisin! huusi hän kun ei äänestä tuntenut minua. — Kuka te olette? Sanokaa heti kuka olette!

— Mitä? Minä luulin että te jo kymmenen päivää sitten olitte saapunut
Nîmes'iin! virkkoi hän hämmästyneenä. — Meillä on hevosenne mukanamme.

— On kyllä! Hyvä ystävänne on tuonut sen Milhau'sta. Mutta missä te olette ollut? Ja mitä te täällä teette? jatkoi hän epäillen.

— Ja Villeraugues'sa ne pidättivät minut. Siitä lähtien olen ollut siellä.

— Vai niin! sanoi hän kuivasti. Ne, herra kreivi, ovat seurauksia siitä kun matkustaa huonossa seurassa. Ja tänä iltana arvelen teidän —

— Koettaneen paeta, vastasin avomielisesti. Mutta entäs te, minä luulin teidän aikaa sitten kulkeneen tästä ohi.

— Minulle sattui esteitä. Mutta kun nyt olemme yhtyneet, neuvoisin teitä nousemaan hevosen selkään ja palaamaan takaisin kanssamme.

— Sen teen aivan mielelläni, virkoin kiireesti. — Ja te voitte sanoa heille kuka minä olen.

— Minäkö? Sitä en suinkaan voi, enhän itsekään sitä tiedä. Tiedän vaan keneksi olette sanonut itseänne.

Tuo oli kova isku, ja minä seisoin hetkisen ja tuijotin häneen. Mutta hetkisen vain, sillä nyt kuului pimeästä ääni, joka sanoi: — Elkää peljätkö, herra kreivi, kyllä minä puhun puolestanne.

Minä yhä vain tuijotin. — Jumaliste! huudahdin vavisten. — Kuka se oli joka puhui?

— Se olin minä, Buton, kuului vastaus. — Minulla on hevosenne, herra kreivi.

Ja se oli todellakin Buton, seppä, kapteeni Buton, turvallisuusvaliokunnan jäsen Cahors'ista.

Lienee tarpeetonta lisätä, että kun kymmenen minuuttia myöhemmin ratsastimme kylään, niin valiokunta heti hyväksyi Buton'in selitykset eikä sitten enää estänyt minua lähtemästä. Buton'in paperit ja valtakirja vaikuttivat ihmeesti heihin. Ja kahdentoista tunnin kuluttua me, jotka niin kummallisen sattuman kautta olimme yhtyneet jo olimme Suméne'ssa, Sauve'ssa vietimme yön, ja kohta oli vuoriston talvi lumineen ja sen hyinen halla takanamme ja pääsimme kulkemaan Rhônelaakson läntisiä, päiväpaisteisia rinteitä alas. Kaiken päivää oli mitä ihanin päiväpaiste ja matkamme kulki vehreiden ketojen, puutarhojen ja öljypuulehtojen läpi; valkeasta pölystä, valkoisista taloista ja kallioista huomasi selvästi, että olimme saapuneet päiväpaisteiseen etelään. Vähää ennen auringonlaskua oli Nîmes jo näkyvissämme ja niin olimme siis saapuneet matkamme päähän, jolla matkalla, ainakin minun suhteeni, oli ollut seikkailunsa.

Nîmes'iin ratsastin kummallisten tunteiden vallassa. Villerauguessa jo olin kuullut kylliksi — ja siihen oli parooni de Géol vielä lisännyt tuhansia seikkoja — vakautuakseni siitä, että se oli täällä eikä pohjoisessa, täällä Gard'essa ja Bouches du Rhône'ssa, etelän öljypuulehtojen ja valkoisen pölyn keskellä, eikä maan pohjoisten vehnävainioiden ja niittyjen keskellä, kun kansan kohtalo tulisi ratkaistavaksi. Ettei Pariisissa — jossa ihmiset sekä tahtoivat ja eivät tahtoneet, jossa Mirabeau ja Lafayette peljäten roistokansaa yhtenä päivänä ryhtyivät toimenpiteisin kuningasta vastaan ja seuraavana päivänä peruuttivat sen pelosta että kuningas, jos hän uudelleen pääsisi valtaan, rankaisisi heitä — vaan täällä pantaisiin raja mullistuksille. Täällä, jossa provencelaisten rikas mielikuvitus yhä näki jotakin pyhää asioissa, joita ennen oli pyhänä pidetty, ja jossa puoluehenki kiinnitti ihmisiä uskoon.

Näihin asti vallankumouksen virralle ei oltu esteitä pantu. Se oli temmannut mukaansa kuninkaan ja aateliston heidän tahtomattaan ja melkeinpä vastustelemattakin, tietämätöntä oli vain, pitäisikö kolmas ja viimeinen hallitsevista valloista, nimittäin kirkko, paremmin puoliaan. Jos Froment oli oikeassa sanoessaan että uskoa tuli uskolla vastustaa ja että ulkokultaisuutta vastaan piti panna ulkokultaisuutta toisessa muodossa, niin oli selvää että Rhônelaakso, jossa kirkko vielä vallitsi ihmisten mieliä, olisi se paikka, missä intoilijalla olisi paras vaikutusala. Siinä tapauksessa oli Nîmes se kaupunki, missä tulisoihtu sytytettäisiin, josta tuli sitten leviäisi yli koko Ranskan maan. Tämänlaisia mietteitä heräsi minussa kun ensi kerran näin kaupungin ja sen takana olevan laajan tasangon, joita laskeva aurinko valaisi. Täällä kenties sytytettäisiin se laaja tuli, joka yhä leviäisi ja etenisi Vendée'en, Bretagne'een ja pitkin pohjoista rannikkoa, kunnes liekit ympäröivät Pariisia.

Kun palo kerran vauhtia saisi. Mutta siinä juuri pulma olikin. Ja minä katselin uudelleen uteliaasti tuota kaupunkia, josta niin paljon odotettiin — tuota laajaa kaupunkia, valkeine taloineen, tasaisine kattoineen; se sijaitsi rinteellä, joka Cevennien viimeisiltä kunnailta luisusti ulottui Rhône'n tasankoa kohti. Kaupungin pohjoispuolella ja sen ulkoreunassa oli kolme matalaa kunnasta, keskimäiseltä kohosi torni, ja itäisen varjo ulottui melkein kaukaiseen virtaan saakka; näiltä kunnailta vietti kaupunki itään ja etelään päin. Noilla kunnailla, teillä läheisyydessämme, vihannalla nurmikolla ja siellä täällä etukaupungeissa olevien suurten työpajojen ympärillä — kaikkialla kihisi ihmisiä, jotka tulivat ja menivät, joko yksin tahi ryhmissä, eräät astuskelivat lystikseen muurien ulkopuolella, toiset menivät kiirein askelin eteenpäin.

Kaikilla näillä ihmisillä oli jonkunlainen tunnusmerkki; monella oli trikolori, useammalla oli punainen nauha, punainen rusetti, punainen kokardi — se merkki saattoi seuralaisteni kasvot synkistymään. Toinen asia, joka kiinnitti huomiotamme, oli se, että monen monet kellot soivat, kutsuen ihmisiä iltahartauteen — minun korvissani kuului kellojen ääni suloiselta mutta seurajaisiini se näytti vaikuttavan hyvin vastenmielisesti. Ne ilmaisivat toisilleen suuttumustaan ja kannustivat hevosiaan, niin että tahtomattani tulin ratsastamaan hiukan jäljellä. Kun tulimme kaduille etenivät he yhä enemmän, tungoksen takia kun oli vaikea päästä eteenpäin ja kun minä tarkasti katselin joka puolelle ympärilleni. Ja vihdoin pitkä vaunujono ja komppania kansalliskaartia tuli välillemme, niin että jouduin heistä noin sadan askeleen päähän.

Mutta minä en ollut siitä millänikään; ne kun huvittivat minua kaikki nuo vieraat kasvot, väen tungos, sotamiehet, talonpojat, työmiehet, naiset, ja vieläpä tuo eteläinen murrekin. Vielä vähemmin se minua harmitti kun eräs seikka tapahtui, jota tietämättäni olin toivonut kaiken aikaa matkan loppupuolella. Muutamassa kalteri-ikkunassa erään talon ensimmäisessä kerroksessa, johon sattumalta katsahdin, huomasin näet valkosen käden, joka heilutteli nenäliinaa. Se näkyi vain silmänräpäyksen ajan, niin että juuri ennätin huomata sen ja ajatella Denisea! Mutta samalla kun vetäsin ohjakset tiukemmalle oli liina jo kadonnut ja ikkuna oli tyhjä ja ihmiset liikkuivat ympärilläni kuin ennenkin.

Pidätin hevostani ja katselin sykkivin sydämin ympärilleni. En voinut läheisyydessäni huomata ketään, jolle tuo merkkiä olisi aiottu ja kumminkin — kumminkin tuntui se oudolta. Tuskin voin uskoa senlaista onnea, että niin pian olisin löytänyt Denis'en. Mutta kun taas silmäilin ikkunaan näin uudestaan nenäliinan, ja tällä kertaa oli merkki niin varmasti minulle aiottu, että unhotin kaiken varovaisuuden, kannustin hevostani ihmistungoksen läpi, pysähdyin ovelle, astuin alas hevosen seljästä ja viskasin suitset muutamalle pojalle, joka oli läheisyydessä. En viitsinyt kysyä kuka talossa asui, ja vielä kerran tarkkaavasti katsottuani rakennuksen valkoista päätyä ja kalteri-ikkunoiden riviä balkongin alla, rohkasin itseäni ja kolkutin ovea.

Ovi avattiin heti, ja palvelija tuli esille. En ollut edeltäpäin ajatellut mitä sanoisin ja sentähden seisoin hetkisen äänetönnä tirkistäen häneen. Mutta sitten juolahti mieleeni kysyä vain umpimähkään ottiko rouva vastaan.

Kummastellen seurasin palvelijaa ensin suureen etehiseen, jonka lattia oli valkosesta ja mustasta marmorista, ja sitten portaita ylös. Kaikki mikä silmään sattui, palvelijan tummavaatteisesta livre-puvusta kalliisti koristettuun kattoon saakka, oli hienon ja komean näköistä. Portaiden nurkkauksissa oli patsaiden päällä marmorikuvia, etehisessä oli suunnattoman suurissa ruukuissa sitruunapuita ja seinillä oli vanhoja gobeliinikankaita. Mutta kaiken tämän huomasin vain sivumennen ja nyt olin saapunut portaiden päähän, jossa palvelija avasi oven.

Astuin säteilevin silmin huoneesen. Kävelin kuin unessa, ihmeellisessä unessa, joka hetkeksi lumosi minut — odotin vain että Denise, ei rouva de St. Alais, vaan Denise, lemmittyni, jonka kanssa en koskaan ollut saanut kahden kesken olla, olisi huoneessa ja tulisi minulle vastaan. Mutta siihen sijaan nousikin vento vieras nainen ylös ikkunan äärestä ja astui empien vastaani. Se oli solakka, pitkä, hyvin kaunis ja vakavan näköinen nainen, hänen tummat silmänsä katsoivat tutkivasti minuun, ja hienoja öljymarjan karvaisia poskia peitti vieno puna.

Kun huomasin että hän oli minulle outo aloin pyydellä anteeksi. Mutta hän tervehti kohteliaasti ja katkaisi pyytelemiseni hymyillen: — Ei teidän tarvitse anteeksi anoa. Teitä on odotettu ja ruokakin on jo valmista. Jos tahdotte tehdä hyvin ja seurata Gervaise'ta, niin hän vie teidät huoneesen, jossa voitte matkan pölystä puhdistautua.

— Entä hevoseni? kysyin tointumatta hämmästyksestäni. — Jätin sen portille.

— Kyllä se tulee hoitoon. Tahdotteko nyt tehdä niin hyvin? sanoi hän, melkein käskevästi osoittaen oveen.

Lähdin pois huoneesta suuresti ihmeissäni. Palvelija, joka oli saattanut minut ylös, odotti oven takana. Hän vei minut leveän käytävän läpi erääsen makuuhuoneesen, jossa oli kaikkea mitä pukeutumista varten tarvitsin. Palvelija otti hattuni ja kauhtanani ja auttoi minua niin joutuisasti ja osavasti kuin konsanaan se, joka on tottunut senlaista palvelusta tekemään. Kun aloin tointua hämmästyksestäni rupesin kyselemään, mutta hän ehkäsi sen anteeksipyynnöllä, rouva kyllä selittäisi kaikki.

— Niin, herra, rouva kyllä selittää kaikki, sanoi hän kohteliaasti ja vakaisena, ja nähtyään että olin valmis, saattoi hän minut takaisin, mutta ei siihen huoneesen, josta äsken läksin.

Astuin sisään kuin unessa kävijä, mutta olin varmasti vakuutettu että nyt saisin selvityksen arvoitukseen. Mutta en mitään selvitystä saanutkaan. Huoneessa oli parketti lattia ja kolme kapeaa, korkeaa ikkunaa, joista yksi oli raollaan, siitä kuului hälinä kadulta, joka häiritsi syvää hiljaisuutta. Vähäinen tuli paloi liedellä, joka oli kahden marmorisen patsaan keskessä, ja muutamassa nurkassa seisoi harppu ja nuottitelineet. Tulen lähellä seisoi katettu pöytä, joka kahden vanhan, hopeisen haarakkaan kynttiläjalan valossa näytti hyvin somalta, ja pöydän ääressä seisoi rouva, jonka jo ennen olin tavannut.

Istuuduin sille sijalle, jonka hän osoitti minulle, ja silloin ihmeekseni huomasin että pöytä oli vain kahdelle katettu. Hän huomasi kummastuneen katseeni ja punastui hiukan; huuletkin vavahtivat ikäänkuin hymy olisi pyrkinyt esille. Mutta hän ei virkkanut mitään, ja jos mieleeni olisi juolahtanut joku huono ajatus hänestä, niin hänen käytöksensä rauhallinen kohteliaisuus, talossa vallitseva komeus ja loisto sekä meitä palvelevan hovimestarin kunnioittava käytös heti kumosi sen.

— Oletteko ratsastanut pitkän matkan tänään? kysyi hän hermostuneen levottomasti murentaen sormillaan leipäpalasta, ja katsahtaen melkein rukoilevasti minuun.

— Se ilahduttaa minua, sanoi hän miellyttävällä hymyllä. — Te olette muukalainen Nîmes'issä?

— Kiitos, virkahti hän katsoen avomielisesti minuun. — Ja että yhä paremmin kotiutuisitte, niin sanon kohta nimeni. Teidän nimeänne en tiedäkään, vielä.

— En, vastasi hän nauraen, ja nauraessaan näytti hän nuoremmalta kuin miksi häntä aluksi luulinkaan. Olisi voinut luulla häntä nuoreksi tyttöseksi vain. — Voitte sanoa sen minulle jos tahdotte.

— Sitä kyllä tahdon. Minä olen kreivi de Saux, Saux'sta Cahors'in läheisyydestä; nöyrin palvelijanne.

Hän oikasi kätensä ja tuijotti hetkisen minuun kovasti hämmästyneenä. Olipa tuossa katseessa jotakin pelonalaistakin. — Saux'sta Cahors'in läheltä? sanoi hän vihdoin.

— Aivan niin, rouva. Mutta nähdessäni mitä sanani vaikuttivat, lisäsin: — Pelkäänpä olevani täällä jonkun toisen sijassa.

— Ette suinkaan, sanoi hän, ja alkoi nauraa. — Ei, herra, minä vakuutan, ettei se ole mikään erhetys! puhkesi hän iloisesti sanomaan. — Päinvastoin, kun nyt tiedän kuka olette, niin tahdon juoda maljan kanssanne. Alphonse! Täytä herra kreivin lasi ja jätä meidät sitten. — Noin! Ja nyt, herra kreivi, juokaa. Hän vaikeni ja silmäili minua veitikkamaisesti.

Nyt oli minun vuoroni joutua hämille. Mutta hän vaan nauroi lapsellisen vallattomasti, kehoittaen minua: — Juokaa, herra, juokaa!

Kumarsin kohteliaasti ja tyhjensin maljan, mutta hänen veitikkamainen katseensa ajoi veren kasvoihini.

— Se on oikein, herra, sanoi hän kun laskin tyhjän lasin pöydälle. —
Nyt voin asianomaiselle ilmoittaa uskollisuudestanne.

Hän vältti vastata kysymykseeni, mutta siitä hetkestä saakka käyttäytyi hän aivan toisella tavalla. Umpimielisyys katosi ja hän alkoi laskea leikkipuheita ja sukkeluuksia, joita vastaan puolustauduin miten parhaiten taisin, kun hänellä oli puolellaan kaikki edut. Senlainen sanasota kauniin vastustajan kanssa on kyllä miellyttävää, mutta yhtä kaikki en tuntenut pettymystä kun kellon lyödessä kahdeksan hänessä kävi samanlainen muutos kuin äskenkin. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä väkäisiksi ja melkein synkkämielisiksi; hän huokasi syvään ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Vihdoin rohkenin kysyä, mikä häntä huolestutti.

— Se vain, herra kreivi, että minun nyt täytyy panna teidät koetukselle, jota te kenties ette kestä.

— Minä toivon että saatatte minut määrättyyn paikkaan ja sieltä taas takaisin.

— Palvelen teitä mielelläni! Ellen sitä tekisi olisin todella uskoton.
Mutta minä luulin että te, rouva, aiotte sanoa nimenne minulle?

— Olen rouva Catinot, vastasi hän, mutta en ymmärrä minkä ilmeen hän lienee kasvoissani huomannut, kun hän heti punastuen lisäsi: — Minä olen leski. Ja muutoin ette siitä sen enempää viisastu.

Avasin oven hänelle ja hän meni ulos. Hetkisen astelin edestakaisin huoneessa ihmetellen ja miettien tätä kummallista kohtausta, sitten menin minäkin ulos. Kattolamppu valaisi etehistä, ja sen valossa näin hänen seisovan portaiden juurella. Hänellä oli päällään tumma väljä kauhtana, ja musta pitsihuntu peitti tukan. Sama palvelija, joka oli laskenut minut sisään, ojensi minulle äänetönnä hatun ja kauhtanan; rouva kulki aivan äänetönnä edelläni pitkän käytävän läpi. Sen toisessa päässä olevan oven päällä riippui toinen lamppu; olin juuri panemaisillani hattua päähäni kun lampun valossa huomasin jotakin, joka sai minut hämmästyksestä pysähtymään. Trikolorin asemesta oli näet siihen kiinnitetty pieni punainen kokardi!

Rouva kuuli että seisahduin ja kun hän kääntyi, huomasi hän syyn.
Hän laski silloin kätensä käsivarrelleni, tunsin käden vapisevan. —
Tunniksi vain, herra, tunniksi vain, kuiskasi hän korvaani. — Antakaa
minulle käsivartenne.

Hiukan levottomana — kun aloin aavistaa vaaraa — panin hatun päähäni ja tarjosin rouvalle käsivarteni. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo ulkona pienessä kapeassa solassa, jonka molemmin puolin oli korkeat muurit. Kohta käännyimme vasempaan ja astuimme äänetönnä eteenpäin noin sata tahi sataviisikymmentä askelta, kun tulimme matalalle portille, josta näkyi tulen valoa. Rouva johti minua keveästi painaen kädellään käsivarttani; menimme sisälle portista, josta tulimme ahtaasen etehiseen ja seuraavalla hetkellä saavuimme suureksi ihmeekseni kirkkoon, johon oli kokoontunut äänetön, harras ihmisjoukko.

Rouva laski sormen huulilleen, kehoittaakseen minua olemaan äänetönnä ja vei minut eteenpäin syrjäkäytävää myöten, kunnes löysimme tyhjän pienen penkin erään pylvään juurella. Hän antoi minulle merkin että seisoisin pylvään luona sillä aikaa kun hän polvistui.

Vapaana rouvan silmälläpidosta voin kiinnittää huomioni ympäristöön, jossa kaikki oli kuin unennäköä. Kirkon keskus oli vain heikosti valaistu ja polvistuvat mustat olennot tekivät sen yhä synkemmän näköiseksi. Joka hetki tuli kirkkoon lisää ihmisiä. Miehet seisoivat enimmäkseen patsaiden luona ja kirkon perällä, josta väliin kuului kumea jupina — ainoa ääni, mikä painavaa hiljaisuutta häiritsi. Synkkyyttä ja salaperäisyyttä enensi vielä punainen lamppu, joka paloi alttarin edessä.

Tuo hiljaisuus, ihmisjoukko ja tyhjä kaareva kirkon laki painoivat minua kuin raskas taakka ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä ikäänkuin jotakin tietämätöntä odottaessa. Mutta tuosta synkästä hiljaisuudesta kohosi nyt ilmoille surumielisen latinalaisen virren ensi sävelet: Miserere Domine!

Niillä oli kummallinen vaikutus noilla säveleillä, jotka paisuivat ja hiljenivät tyhjissä, hiljaisissa holveissa polvistuvan joukon pään päällä; noilla säveleillä, jotka soivat milloin kirkkaina ja heleänä, milloin hiljenivät hiljaiseksi huokaukseksi kynttilöiden sammuessa ja pimeyden ja hiljaisuuden ja tyhjyyden vallitessa. Kun surumieliset, rukoilevat, melkeinpä epätoivoiset sävelet värähtelivät holveissa ja tunkivat kuuntelijain sykkiviin sydämiin, niin tuntui ikäänkuin näkymätön käsi olisi puristanut kurkkua, silmät kostuivat ja miehet painoivat päänsä alas. Miserere mei, Deus! Miserere Domine!

Vihdoin vaikeni laulu, viimeiset sävelet hiljenivät, ja sitä seuraavassa pimeydessä ja kuolonhiljaisuudessa sytytettiin äkkiä kyntteli, joka valaisi kalpeat, terävät kasvot palavine silmineen, jotka tuijottivat ei seurakuntaan vain ylös tyhjään avaruuteen ylhäällä, mistä holvikaareihin leikatut päät hämärästi häämöittivät. Ja nyt alkoi pappi saarnata.

Aluksi puhui hän matalalla äänellä ja ilman liikutusta. Hän puhui siitä, miten Jumala johdattaa luotuja olentoja, hän puhui menneisyyden suuruudesta ja nykyisyyden pienekkyydestä, hän puhui ijankaikkisesta Jumalasta, jonka suhteen aika, paikka ja ihmiset ovat mitättömät, hän puhui siitä tosiasiasta että ijankaikkisen, kaikkivaltiaan, kaikissa läsnäolevan Jumalan tahto aina ja kaikissa tapahtuu. Sitten kääntyi hän puhumaan kirkosta, joka oli Jumalan edustaja maan päällä, ja siitä työstä, jota se entisaikoina oli toimittanut kääntäen ja suojellen heikkoja ja tukien väkeviä, se oli kastanut, vihkinyt ja haudannut. Se oli Herran palvelija, Herran edustaja. Ja hänelle tulee kunnia siitä, jatkoi pappi kohottaen kätensä ja puhuen äänellä, joka kaikui kirkon korkeissa holveissa, että olemme eläimiä korkeammalla, siitä että me, tietäen Herran olevan esiripun takana, emme pelkää maallisia asioita, emmekä pidä kuolemaa pahimpana mahdollisuutena, niinkuin uskomattomat, vaan että meillä paitsi maailmaa ja sen ulkopuolella on jotakin, johon voimme luottaa, niin että rauhallisesti voimme kohdata pahintakin, mitä maailma voi tehdä meille. Me uskomme, ja siitä syystä olemme me vahvat. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä me olemme maailmaa väkevämmät. Me uskomme Jumalaan, ja siitä syystä olemme Jumalasta eikä maailmasta. Me olemme maailmaa korkeammalla, ja Jumalan avulla ja voimalla me voitamme maailman.

Hän vaikeni ja jatkoi sitten matalammalla äänellä: "Ja kumminkin — miten pakanat raivoovat ja kansa uskoo valhetta. Ne polkevat Jumalaa. Ne sanovat, että tämä on olemassa koska minä näen sen, että tuo on olemassa koska minä kuulen sen, ja että vielä joku kolmas on olemassa koska minä voin sitä kädellä liikuttaa. Ja siinä se on kaikki. Mutta että joku ihminen tahtoo antaa henkensä veljensä edestä — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Ja että ihminen pannee henkensä alttiiksi jonkun aatteen puolesta — vaikuttakoon sen kuuleminen, näkeminen tahi tunteminen? Että hän tahtoo kuolla uskonsa puolesta? Että hän tahtoo kuolla kunnian puolesta? Sanalla sanoen että hän tahtoo uhrata henkensä kun hän saisi elää? Sitä en usko. Sen vaikuttaa Jumala — ja yksin Jumala!

"Ja ne polkevat häntä! Kaduilla, senaatissa ja muissa ylhäisissä paikoissa! Ja Hän sanoo: 'Kuka seisoo Minun puolellani?' Lapseni, me olemme kauan saaneet elää turvassa ja rauhassa, pitkiin aikoihin ei meitä ole koeteltu muutoin kuin elämän tavallisilla vastoinkäymisillä, olemme tottumattomat taisteluun elämästä ja kuolemasta. Mutta näinä maailman viimeisinä vuosina on Kaikkivaltias nähnyt hyväksi koetella meitä; ja kuka seisoo hänen puolellaan? Kuka on valmis asettamaan näkymättömän näkyväisen edelle, kunnian hengen edelle, Jumalan maailman edelle, jalouden halpamielisyyden edelle, kirkon valtion edelle? Kuka seisoo hänen puolellaan? Hänet on syrjäytetty tänne maailmansa pienimpään soppeen, häntä tallataan jaloilla, hän vuotaa verta ja kumminkin hän vallitsee taivasta ja maata, aikaa ja ijankaikkisuutta ja avaruuden lukemattomia maailmoita — ja kumminkin Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee, Jumala kaikkivaltias, joka oli, joka on ja joka on oleva kaikessa ijankaikkisuudessa. Ja kuka seisoo hänen puolellaan?"

Kun hän sai viimeisen sanan sanotuksi ja tuli hänen päänsä päällä samassa sammui, niin että pimeys laskeutui äänettömään hiljaisuuteen, niin näytti sanomaton liikutus väräjävän hartaissa kuulijoissa. Miehet liikahtivat levottomasti, uhkaavasti, se liike oli kuin etäinen ukkosen jylinä; naiset nyyhkyttivät ja siellä täällä kuului huutoja ja rukouksia. Nyt astui alttarille pappi, joka liikutuksesta väräjävällä äänellä luki siunauksen seurakunnan yli. Juuri kun havahdin siitä lumouksesta, joka oli vallannut minut, liikutti rouva käsivarttani ja antoi minulle merkin että seuraisin häntä. Sitten lähti hän äkkiä pois käytävää alaspäin. Saarnaajan sanat kaikuivat vielä korvissani ja sydän värähteli vielä liikutuksesta tullessamme ulos loistavan tähtitaivaan alle, jossa yön vilpoinen tuuli kasvojamme viilisti. Parin minuutin päästä pääsimme jo perille ja kohta seisoimme taas siinä valoisassa salongissa, jossa rouva Catinot ensin vastaanotti minut.

Ennenkuin aavistinkaan mitä hän aikoi tehdä, kääntyi hän äkkiä minuun, laski molemmat kätensä käsivarrelleni ja huudahti itkien ja äänellä, joka tunki sielun syvyyteen — Kuka seisoo Minun puolellani? Kuka seisoo Minun puolellani? Oi, varmaan te seisotte! Te, jonka esi-isät taistelivat Jumalan ja kuninkaan puolesta. Te, joka olette syntynyt johtamaan, teidänhän täytyy olla valkeuden puolella. Te, joka olette jalosta suvusta, ette koskaan voi tahtoa jättää maan hallitusta kansan käsiin. Oi, — hän keskeytyi ennenkuin ennätin vastata ja kääntyen pois minusta pani hän kädet kasvoilleen ja huudahti: — Oi Jumala, lahjoita minulle tämä mies palvelukseesi!

Sydämessäni taistelivat riitaiset tunteet; liikutettuna hänen kyyneleiltään, ja kenties sisällisen taistelunkin takia en saanut sanaa suustani.

Sain vihdoin epävakaisella äänellä sanotuksi: — Kunpa vaan olisin tiennyt että te tätä tarkoititte! Te olette osoittanut minulle niin paljon ystävällisyyttä ja minä — minä en voi sitä millään palkita.

— Elkää sanoko niin! virkkoi hän kääntyen minuun rukoilevalla liikkeellä. — Elkää sanoko niin! Ja hän pani kätensä ristiin käsivarteni ympäri ja hymyili kyynelten takaa. — Antakaa anteeksi minulle, sanoi hän nöyrästi, — antakaa anteeksi minulle. Minä en menetellyt oikealla tavalla. Tunteeni ovat liian kiihkeät. Kysyin liian pikaisesti. Mutta tahdottehan te? Eikö totta, herra kreivi, te tahdotte? Te tahdotte olla itsenne arvoinen?

— Kuka on Minun puolellani? kuiskasi hän lempeästi. Kuka on minun puolellani?

Hengitin syvään. Huoneessa oli niin hiljaista, että voi kuulla hiiloksen liedellä karisevan ja kellon naksutuksen.

— Jumalan puolesta! Jumalan puolesta! Jumalan ja kuninkaan puolesta! ja hän katsoi minuun säteilevin silmin.

Olisin halusta kiroillut tuskani lievitykseksi. — Mitä varten? kysäsin melkein tylysti. — Jos nyt myöntyisin, mitä apua siitä sitten olisi? Mitähän minä voisin tehdä auttaakseni teitä? Mitähän minä voisin tehdä, joka mistään arvosta olisi?

— Kaikkea! Kaikkea! Olisittehan yksi liittolainen lisää! Yksi, joka olisi kääntynyt oikeuden puolelle. Kuunnelkaa minua, herra. Te tiedätte mitä on tulossa ja kuinka me olemme —

Tässä pysähtyi hän äkkiä ja kuunteli, kuunteli kasvoillaan aivan toinen ilme. Ovi ei ollut lukossa, ja alhaalta etehisestä kuului miehen ääni. Seuraavalla hetkellä kuului portaissa kiireitä askeleita. Mies tuli ylös.

Rouva tuijotti silmät seljällään minuun ja kuunteli, sitten seisoi hän hetkisen neuvotonna. Mutta viime hetkellä ja osottaen minua olemaan hiljaa kiiruhti hän ovelle, meni ulos ja pani oven kiinni mutta ei lukinnut sitä.

Älysin että mies jo oli oven takana, sillä hän huudahti hämmästyksestä rouvan äkillisestä tulosta ja sanoi sitten jotakin, jota minä en kuullut. En myöskään kuullut rouvan vastausta, mutta seuraavan keskustelun kuulin aivan selvästi.

— En siihen huoneesen, vastasi rouva rohkeasti. Te saatte puhutella minua toisessa huoneessa, ystäväni.

Nyt seurasi hetkellinen hiljaisuus. Kuulin melkein heidän hengityksensäkin ja kuvittelin miten ne uhkaavasti katsoivat toisiinsa. Minua poltteli.

— Mutta onhan tämä kärsimätöntä! Pitääkö teidän ottaa vastaan jokaista kaupunkiin tulevaa muukalaista? Pitääkö teidän olla lukon takana heidän kanssaan, puhella heidän kanssaan, sillä välin kuin minä seison täällä ulkona ja harmittelen kuolijaaksi. Minä tahdon tulla sisään.

— Sitä ette saa! kiisteli rouva, mutta minusta tuntui ikäänkuin suuttumus olisi ollut teeskenneltyä ja niinkuin nauru olisi pyrkinyt voittamaan.

— Siinä on jo kyllä että loukkaatte minua, sanoi hän ylpeästi, mutta jos uskallatte koskea minuun tahi loukata häntä —

— Häntä! huudahti hän raivoisasti. — Häntä, kas sitä muka! Rouva, minä sanon sen nyt kerran, että olen jo kyllältäni kärsinyt. Tänlaista olen saanut kärsiä useammin kuin kerran, mutta —

Mutta nyt en enää epäillyt, ja ennenkuin hän ennätti puhua loppuun, juoksin minä ovelle, viskasin sen auki ja katsoin vierasta silmästä silmään. Rouva peräytyi kiljahtaen, hänen äänessään oli sekä nuhdetta että iloa; mutta me vain seisoimme ja tuijotimme toisiimme.

En ollut Louis'ta tavannut kaksintaistelun perästä Cahors'issa, kun kirkon portilla erotessamme kieltäydyin antamasta hänelle kättä. Silloin olin häneen hyvin vihastunut. Mutta suuttumustani oli aika, vanhat muistot ja uudet tapahtumat lauhduttaneet, ja kun nyt näin odottamatta taas tapasin hänet, kun muukalaisessa tunsin lapsuuteni ystävän, ilostuin niin, ettei mikään ollut mielestäni sen loitompana kuin vanhan vihan elvyttäminen. Ojensin hänelle käteni, kumarsin ja virkoin leikillisesti:

— Kas sitä tuntematonta! Minähän tulin tänne teitä etsimään, ja nyt tapaankin teidät.

Hetken aikaa hän vielä hämmästyneenä tuijotti minuun; sitten tarttui hän käteeni, jota hän puristi ja katsoi minuun entinen ystävällinen ilme silmissään.

Mutta ihmeekseni hän nyt laski käteni irti ja hänen käytöksensä ja kasvojenkin ilme muuttui — aivan kuin talon ulkonäkö muuttuu kun ikkunaluukut suljetaan.

— Se pahoittaa minua, sanoi hän hitaasti ja lisäsi sitten vihan välke silmissään:

— Niin, miksi? kertoi hän katkerasti. — Miksi? Miksi olette tullut — meitä häiritsemään? Te ette tiedä miten paljon pahaa te matkaan saatatte! Te ette tiedä sitä.

— Tiedän ainakin minkälaista onnea etsin, vastasin ihmeissäni tuosta äkillisestä ja selittämättömästä muutoksesta. — Minä en ole salannut sitä, enkä sitä nytkään salaa. Teidän perheenne on mitä kehnoimmin kohdellut minua. Käytöksenne pakoittaa minun sanomaan sen. Mutta kun huomenna tapaan rouva markiisittaren, niin sanon hänelle, ettei sekään voi mieltäni muuttaa. Että —

— Lopettakaa jo! huudahti hän äänellä, jossa hänen pahoittunut mielensä selvään ilmeni. — Minä luulin teitä ystävyksiksi. Ja nyt — nyt kun sattuma saattoi teidät yhteen, niin —

— Suokoon Jumala, ettei se koskaan olisi tapahtunut! virkahti Louis, ja hänen kätensä vaipuivat epätoivoisesti alas. Sitten asteli hän edes takaisin lattialla.

Rouva katseli häntä kummeksuen. — Minä en luule teidän ennen tällä tavalla kohdelleen minua, sanoi hän katkerasti moittien. — Ja jos se tulee siitä että — tarkoitan, jatkoi hän rauhallisesti vaikka säkenöivin silmin, — että löysitte herra kreivin talossani, niin te sillä loukkaatte sekä minua että ystäväänne.

Mutta nyt rouva todella suuttui. — Eikä sillä hyvä vielä, sanoi hän ylpeästi ja vakavasti. — Viikkokauden on tämä talo vielä minun, Louis, siitä lähtien on se teidän. Ja silloin kenties, lisäsi hän väräjävällä äänellä, — ajattelen tätä iltaa ja ihmettelen etten varoituksesta välittänyt. Kenties ystävälliset sanat sen perästä ovat yhtä harvinaiset kuin kovat sanat ovat tähän asti olleet.

Nuo sanat ja surullisesti väräjävä ääni voitti hänet. Hän polvistui rouva Catinot'n eteen ja tarttui hänen käsiinsä.

— Catherine! Antakaa minulle anteeksi! huudahti hän intohimoisesti, suudellen hänen käsiään ja läsnäolostani ensinkään välittämättä. — Antakaa minulle anteeksi! Minä olen niin onneton, ja te olette ainoa lohdutukseni, ainoa palkintoni. Sitten kuin sain nähdä hänet tuolla, en tiedä mitä teenkään. Antakaa minulle anteeksi!

— Minä annan teille anteeksi! vastasi rouva salaa pyyhkäisten pois kyyneleen, mutta samalla punastuen onnesta. — Mutta rakkaani, minä en ymmärrä teitä. Tuonoin puhuitte niin ystävällisesti kreivi de Saux'sta ja — suokaa anteeksi — sisarestanne ja myöskin muista asioista. Ja nyt, kun kreivi on täällä, niin olette onneton.

— Niin, minä olen onneton! huudahti Louis, katsahtaen surullisesti ja epätoivoisesti minuun.

— Olkoonpa siis niin, vastasin ylpeästi olkapäitäni kohauttaen. — Matta jos olenkin ystävän kadottanut, niin siitä ei seuraa että minun täytyisi kihlattunikin kadottaa. Olen tullut Nîmes'iin voittaakseni neiti de St. Alais'n, enkä aio lähteä täältä ennenkuin olen onnistunut.

— Sentähden että se on mahdotonta! Sentähden että te ette löydä rouva de St. Alais'ta Nîmes'issä.

— Mutta onhan se lapsellista. Luuletteko, etten ensimäisessä paremmassa hotellissa voi saada tietää missä hän asuu?

Ja taas katsoimme toisiamme silmästä silmään. Rouva Catinot vetäytyi syrjään. Huomasin selvästi että viimeisien kuukausien tapahtumat, jotka niin suuressa määrässä olivat muuttaneet ja paaduttaneet rouva de St. Alais'ta, olivat myöskin vaikuttaneet Louis'hin. Kun nyt seisoin siinä hänen edessään olisin voinut luulla, että se oli vanhempi veljeksistä markiisi, joka siinä niin ankarasti vastusteli minua — ellei tuon näennäisen kovuuden takana olisi siintänyt entinen onneton ja epäröivä Louis.

Koetin toista tietä ja sanoin rauhallisesti, koettaen hillitä suuttumustani. — En voi ensinkään uskoa teidän totta puhuvan, herra kreivi, kumpainenkin olemme vain kiivastelleet. Ennen aikaanhan me molemmat olimme hyvässä sovinnossa, ja silloin olisitte mielellänne ottanut minut langoksenne. Pitääkö nyt näiden kurjain erimielisyyksien —

— Erimielisyyksien! huudahti hän tuimasti. — Äitini talo Cahors'issa on puhtaaksi ryöstetty, ja veljeni linna St. Alais'issa on poroläjänä. Ja te puhutte erimielisyydestä!

— Suokaa anteeksi, katkasi rouva Catinot äkkiä puheeni, — mutta tiedättehän, herra de St. Alais, kuinka hyvin me tarvitsemme puoluelaisia. Herra kreivi on ylimys, ja hän on sekä tuntehikas että uskonnollinen. Tarvitaan vain vähän — sangen vähän, sanoi hän hymyillen minulle, — voittaaksemme häntä. Jos nyt rouva de St. Alais suostuisi antamaan hänelle sisarenne, niin saisimme hänet puolellemme — kuinkahan se olisi?

— Hän ei koskaan voi saada häntä, vastasi hän jurosti, ja minuun katsomatta.

— Niin, mutta viikko sitten ei ole nyt. Muutoin ei minulla ole mitään muuta sanottavaa, kuin että minua pahoittaa se, että näen teidät täällä, herra kreivi, ja että pyydän teitä mitä pikemmin palaamaan kotianne. Te ette voi millään tavoin hyödyttää, mutta teille saattaa käydä pahoin ja te voitte saada pahaa aikaan. Eikä teillä ole mitään mahdollisuutta päästä pyrintöjenne perille.

— Sitä ei ole vielä todistettu, sanoin ykspäisesti ja vihaisena. — Ja ensi aluksi, koska te sanotte etten voi neitiä löytää, niin käytän sitä yksinkertaista keinoa, että odotan kunnes te lähdette täältä ja sitten seuraan teitä kotiin.

Mutta nyt rupesi rouva taas välittämään. — Ei herra kreivi, sanoi hän arvokkaasti, sitä te ette tee, olen varma siitä, että te ette tahtoisi tehdä sitä. Se kun olisi vierasvaraisuuteni väärinkäyttämistä.

— Ei mitään mutta! Sopikaa nyt jo. Mutta jos teidän välttämättä täytyy riidellä, niin elkää tehkö sitä täällä. Ja minä luulen — minä luulen, jatkoi hän katsoen rukoilevasti minuun, — että olisi parasta jos menisitte.

Katsahdin Louis'hin. Mutta hän kääntyi pois eikä ollut minua näkevinään. Silloin taivuin. Rouvaa oli mahdoton vastustaa, kun hän puhui tällä tavalla, ja yhtä mahdotonta oli jäädä taloon vasten hänen tahtoaan. Kumarsin sentähden äänetönnä ja niin huolettomasti kuin mahdollista. Mutta mielessäni olin sekä vihastunut että loukkaantunut ja menin ottamaan hattuani ja kaapuani, jotka olin laskenut tuolille.

— Olen pahoillani tästä sanoi rouva ystävällisesti ja ojensi minulle kätensä, jota minä suutelin.

Nuo sanat minä paremmin aavistin kuin kuulin, niin hiljaa ne kuiskattiin, mutta silmät puhuivat siihen sijaan ymmärrettävää kieltä. Hän kääntyi pois, ja vielä kerran silmäiltyäni Louis'ta, joka yhä seisoi selin minuun, läksin menemään portaita alas.

Annoin hänelle juomarahoja ja tultuani kadulle, kävelin umpimähkään eteenpäin ajatuksiin vaipuneena, kunnes menin pahki muutamaan mieheen, joka tuli vastaani. Se herätti minut tajuuni; silmäilin ympärilleni. Rouva Catinot'n luona olin tuskin kolmeakaan tuntia viipynyt, enkä juuri sen pitempään ollut koko kaupungissakaan ollut; mutta tällä lyhyellä ajalla oli niin paljon kerjennyt tapahtua että oudoksuin sitä, kun kadut tuntuivat niin vierailta ja sitä että kuljeskelin yksin ja tiestä epätietoisena. Vaikka kello jo oli kymmenen ja vain ani harvat lyhdyt himmeästi valaisivat kadun risteyksiä, oli kumminkin paljon väkeä liikkeellä kaduilla. Muutamat seisoivat puhellen ryhmissä, mutta useimmat kiiruhtivat eteenpäin samaan suuntaan, miehet olivat kääriytyneet kaapuihinsa ja naisilla oli hunnut ja huivit päässä.

Oivalsin nyt, että minun täytyi hakea yökortteeri ja että minun hetkeksi täytyi sysätä syrjään kaikkea nielevän ajatuksen Louis'in käytöksestä; kysyin sentähden eräältä mieheltä, joka ei näyttänyt seuraavan muita, tietä Hôtel de Louvre'en. Hän neuvoi sen minulle ja mainitsi myöskin minkätähden kansa oli liikkeessä.

— Juhlasaatto on ollut liikkeellä, sanoi hän äreästi. — Mutta sehän teidän olisi pitänyt tietää, lisäsi hän silmäillen hattuani. Ja sen sanottuaan pyörähti hän tiehensä menemään.

Nyt vasta muistin hatussani olevan punaisen kokardin ja kiiruhdin ottamaan sen pois, ennenkuin menin eteenpäin. Astuttuani kappaleen matkaa, kuulin takanani nopeita askelia ja muuan mies pisti sivumennessään käteeni paperin. Ennenkuin ennätin sanaakaan sanoa oli hän jo kadonnut, mutta tuo vähäpätöinen sivuseikka sekä vilkas liike kaduilla esti minua mietteisiin vaipumasta. Kun tulin ravintolaan ja sain kuulla että kaikki huoneet oli vieraita täynnä, niin se seikka ei minua ensinkään kummastuttanut.

— Hevoseni on täällä, sanoin, ajatellen että ravintoloitsija, kun näki minun jalkasin tulevan, kenties epäili että kukkaroni olisi tyhjä.

— On, herra, ja jos haluatte niin saatte maata ruokailuhuoneessa sanoi hän kohteliaasti. — Sen tarjoumuksen teen mielihyvällä ja epäilen teidän muuallakaan saavan sen parempaa yösijaa. Huoneet ovat jokapaikassa täynnä aivan kuin Beaucaire'ssa olisi markkinat. Kaupunki on täynnä muukalaisia. Niitä on melkein yhtä lukuisasti kuin noitakin, sanoi hän ylenkatseellisesti osoittaen paperia kädessäni.

Minä avasin sen ja näin nyt että se oli julistus, joka alkoi sanoilla: "Pyhyyden häväistys! Neitsy Maaria itkee!" Se pistettiin minulle käteen matkalla, sanoin.

— Niin, senpä kyllä uskon. Muutamana aamuna oli herätessämme tuonlaisia julistuksia joka talon seinällä. Eräänä toisena päivänä ne lentelivät ilmassa.

— Tiedättekö missä markiisi de St. Alais asuu? kysyin kun huomasin, että hän vasta oli aterioinut ja oli puheliaalla tuulella.

— Niin, ken ei täällä olisi? virkahti hän kohauttaen olkapäitään ja jatkoi sitten matalammalla äänellä:

— Vai niin! Pari ylimystä on kyllä kulkenut Nîmesin ja Montpellier'in väliä herra Froment'in asioissa. Huhutaan että jos pormestari olisi tahtonut täyttää velvollisuuttaan, niin hänen aikoja sitten olisi pitänyt vangita ne. Mutta hänkin kuuluu noihin punaisiin, samoin kuin useimmat raatimiehistäkin. Minä puolestani en kuulu mihinkään puolueesen. Kenties se herra, jota etsitte, on yksi niistä?

— Hän sekä on että ei ole täällä, sanoi isäntä ravistaen päätään. —
Sitä on mahdoton sanoa.

— Kyllä hän asuu Port d'Augusten luona, vanhalla vallilla kapusiinilaisluostarin läheisyydessä. Mutta, herra, sanoi hän salaperäisesti ja varovaisesti silmäillen ympärilleen huoneessa, — hän menee ulos sieltä, johon hän ei koskaan ole mennyt sisään! Hänellä on talo myöskin l'Amphitheâtre'ssa, ja siellä tapahtuu samoin. Eräät sanovat hänen oleskelevan kapusiinilaisluostarissakin, ja kun menette Cabaret Vierge'een ja tunnussanaksi mainitsette hänen nimensä, niin saatte maksutta aterioida.

Pään nyökkäyksillä ja silmää iskien kertoi isäntä tuon, mutta äkkiä näytti hän mielestään puhuneen liiaksi, ja kiiruhti jonkun tekosyyn nojalla pois huoneesta. Kun sitten tiedustelin parooni de Géol'ia ja Buton'ia, sain tietää heidän menneen Écu de France'een, kun eivät täällä saaneet kortteeria. Minulle oli mieleen että joksikin aikaa pääsin heidän seurastaan; käytin hyväkseni isännän tarjousta ja menin ruokailuhuoneesen, jossa koetin mukavuuttani hoitaa niin hyvin kuin pari puutuolia ja omat levottomat ajatukseni sen sallivat.

Louis'in käytös ja hänessä tapahtunut äkillinen ja outo muutos kiinnitti kokonaan huomioni, ja ajatukseni alinomaa sitä seikkaa pohtivat. Hän oli ihastunut nähdessään minut, kätensä oli hän laskenut käteeni, ja hänen silmissään olin huomannut entistä ystävyyttä; mutta aivan äkkiä oli hänen käytöksensä muuttunut katkeraksi ja tylyksi — rouva Catinotkin oli oudoksunut tuota hänen kylmää käytöstään, jossa ilmeni omantunnon tuskaa, melkeinpä kauhuakin. Olisikoon Denise kuollut? Olisikoon mahdollista että Denise — ei, järkeni kieltäytyi tuota ajatusta loppuun asti ajattelemasta. Mutta se ajoi minut kumminkin seisaalleni, ja minä astelin edes takaisin huoneessa kunnes aamu valkeni, kuunnellen yövahdin huutoja, kellojen soittoa ja kiiruhtavia askeleita, joita tuon tuostaankin kuului kadulta ja jotka ilmaisivat levottomuutta ja mielten kuohua. Mitäpä punainen, valkoinen tahi kolmivärinen kokardi mielestäni merkitsi Denise'n suhteen!

Vihdoin ravintolassakin liike ja elämä taas alkoi, mutta minun täytyi vielä odottaa kello kahteentoista ennenkuin saisin rouva Catinot'a tavata. Tällä odotusajalla astuskelin katuja ylös ja alas. Muulloin kai se mitä näin olisi pannut minut ihmettelemään, olisin kai muulloin ehdottomasti ihaillut les Arènes'in suuremmoisuutta, sen synkät holvit kohosivat korkeina ja kehänmuotoisesti siihen nojaavien likaisten kattojen yli, ja sen sisus näytti ikäänkuin olevan tukehtumaisillaan siellä olevain kurjain hökkelien paljoudesta — tuo sisus, jossa muinoin maan mahtavilla oli ollut sijansa ja jossa keisarilliset värit olivat voittorikkaina liehuneet. Kaiketi olisin oudoksunut noita taajoja ihmisjoukkojakin, jotka täyttivät kadut, keräytyivät kapakoiden eteen ja lueksentelivat seinillä olevia julistuksia. Mutta nyt en mitään muuta ajatellut kuin Louista, rakkauttani ja aikaa, joka tuntui kuluvan niin armottoman hitaasti. Kun kello aloitti kahtatoista lyödä, kolkutin rouva Catinot'in porttia ja ennenkuin se herkesi lyömästä, seisoin jo hänen edessään.

Mutta rohkeuteni katosi kun vain silmäilin hänen kasvojaan; kun katsoin häneen, niin kiitokset, joita yritin lausumaan, vaikenivat huulillani. Hänkin oli liikutettu. Hetkisen seisoimme molemmat äänetönnä.

— Minä näen että teillä on minulle huonoja uutisia, sanoin vihdoin, koettaen hymyillä ja niin levollisesti kuin taisin.

— Pelkäänpä että se on pahinta mitä olla osaa, sillä minulla ei ole minkäänlaista kerrottavaa, sanoi hän surullisesti lattiaan katsoen.

— Mutta kai teillä on minulle muutakin sanottavaa, virkoin itsepäisesti, vaikka synkkä alakuloisuus pyrki minua valtaamaan. — Te voitte ainakin sanoa missä rouva de St. Alais'ta saan tavata?

— En, herra kreivi, minä en voi sitäkään sanoa, vastasi hän matalalla äänellä.

— Ettekö sitäkään, miksi Louis'in käytös minua kohtaan muuttui niin vihamieliseksi?

— En sitäkään. Ja ylimyksenä pyydän teitä jättämään kaikki kysymykset sikseen. Minä luulin voivani auttaa teitä ja siitä syystä kutsuin teidän luokseni tänään. Mutta minä voin vain saattaa teille surua.

Silmäilin ympärilleni hiljaisessa huoneessa ja menin jo puoli tiehen ovea kohti. Mutta käännyin taas takaisin. En voinut siihen vastaukseen tyytyä ja huudahdin kiivaasti:

— Minä en voi lähteä tällä tavoin! Mitä teille on ilmoitettu, joka näin suunne sulkee? Mitä ne aikovat tehdä hänen kanssaan? Te pelkäätte ilmoittaa sitä minulle! Puhukaa! Minä tiedän, että te ette ole kutsunut minua tänne sanoaksenne vaan, että ette mitään tiedä.

— Herra kreivi, sanoi hän katsahtaen moittivasti minuun. — Minä tarkoitan hyvää teille, — ja tämänkö nyt saan kiitokseksi?

Ulos tultuani, olin ikäänkuin lapsi pimeydessä; ainoa valoon ja vapauteen viepä tie oli minulta nyt suljettu. Tunsin haikeaa, hervaisevaa pettymystä, ja se voi milloin tahansa muuttua katkeraksi tuskaksi. Rouva Catinot oli muuttunut aivan samalla tavalla kuin Louis St. Alais. Mikähän siihen voi syynä olla? Mitähän hän oli saanut tietää? Mikähän salahanke tahi vaara se voikaan olla, joka heidät kaikki vieroitti minusta kuin konsanaan ruttotautisesta?

Ensi aluksi nuo ajatukset saattoivat minut epäilykseen. Mutta lämmin päiväpaiste, joka ennusti kesän tuloa, elvytti minussa vähitellen valoisampia ajatuksia. Kenties ei Nîmes'issä olisikaan niin erittäin vaikeaa saada selkoa jonkun henkilön asunnosta. Olinhan Louis'kin löytänyt niin pian. Elimmehän kahdeksannellatoista eikä kuudennellatoista vuosisadalla. Eihän entisaikain tavalla enää naisia sorrettu, eikä miehille tehty väkivaltaa niinkuin muinoin.

Näitä ajatellessani kuulin kolinaa takanani kadulta, kuului kuin satojen askelten kopinaa ja epäselvää äänten sorinaa. Käännyttyäni näin taajan ihmisjoukon tulevan minua kohti. Juhlasaaton edellä kuljetettiin sinisiä lippuja, joissa oli viiden haavan kuvat. Muutamat saatossa olijat lauloivat, toiset huusivat, mutta kaikilla oli aseita ja nuijia. Ne kulkivat ravakasti eteenpäin ja ne täyttivät kadun laidasta toiseen; välttääkseni joukkoa pistäysin muutaman kaaren alle, joka onneksi sattui olemaan läheisyydessä.

Saatto kulki ohitseni kauheasti meluten. En voinut nähdä paljon muuta kuin huitovia käsiä ja aseita sekä mustan tymperiä kasvoja; satuin kumminkin rivissä olevan aukon läpi näkemään kolme miestä, jotka kulkivat erikseen joukon keskellä, mutta jotka kumminkin näyttivät olevan sen johtajia ja toimeenpanijoita. Keskimäinen näistä kolmesta oli Froment. Toisella oli päällä kauhtana ja kolmannella oli päässä hattu, jonka lieri oli sotamiehen tapaan käännetty. Sen verran minä näin; mutta sen perästä vain rivi riviltä huutavia, kiljuvia miehiä. Niitä seurasi satanen kaupungin kerjäläisiä ja muita kurjia olentoja.

Kun heidän ohitse mentyä käännyin, huomasin erään miehen seisovan aivan vierelläni, ja kummallisen sattuman ohjauksesta se oli sama mies, joka edellisenä iltana neuvoi minulle tietä Hôtel de Louvre'en. Kysyin häneltä, oliko se hra Froment, jonka olin nähnyt saatossa.

— Tänään rähistä jonkun protestanttisen kirkon edustalla ja huomenna särkeä ikkunoita, vastasi hän alakuloisesti. — Ja sitten niin pian kun ovat kylliksi rohkeat alkavat he ampua protestantteja ja kutsuvat tänne linnaväen Montpellier'istä. Sen perästä tulevat maanpakolaiset Turin'ista tänne ja silloin on kapina valmis. Elleivät Cevennien vuoristolaiset astu väliin, niin saattepa nähdä kummia tapahtuvan.

— Edellinen kuuluu punaisiin, ja kaksi kolmatta osaa jälkimäisistäkin.
Saattehan nähdä.

Ja nyökäyttäen päätään meni mies tiehensä, mutta minä katsoin vielä hetkisen saaton jälkeen. Äkkiä juolahti mieleeni, että missä Froment oli, siellä täytyi St. Alais'n olla, ja sitten kummailin etten ennen ollut tuota ajatellut. Kiiruhdin saaton jälkeen, joka juuri kääntyi muutamasta nurkasta, mutta vaikka se olikin näkyvistä kadonnut, voi helposti arvata sen matkan suuntaa, sillä kaikkialla missä se oli kulkenut, oli suljettuja ikkunaluukkuja ja peljästyneitä kasvoja. Kuulin miten saatto kerran seisattui kauheasti ulvoen ja huutaen, mutta ennenkuin ehdin sinne oli se taas lähtenyt liikkeelle, ja kun vihdoin sen saavutin — muutamassa kohti, jossa katu leveni aukeaksi paikaksi, ennenkuin se loppui vanhaan ahtaasen porttiholviin — oli joukon keskus jo hajonnut, ja rivitkin harvenemistaan harvenivat.

Siis en päässytkään tarkoitukseni perille, Froment kun pääsi pois näkyvistäni. Mutta en saanut siinä kauankaan harmitella, sillä seisoessani siinä katsellen ihmisiä, jotka lähtivät takaisin kaupungille sattui silmääni laiha, huonoon kaapuun puettu ja kallella päin kulkeva olento; hän aikoi nähtävästi kulkea kadun poikki, mutta pysähtyi silmänräpäykseksi päästäkseen kansanjoukon läpi. Tunsin hänet ensi silmänräpäyksellä, ja ilohuudolla tunkeusin joukon läpi hänen luokseen.

Se oli isä Benoit. Aluksi ei kumpikaan meistä saanut sanaa suustaan. Mutta katseltuamme toisiamme hetken aikaa ja lausuttuamme ilomme tästä kohtauksesta, huomasin hänenkin kasvoissaan saman levottoman ja murheellisen ilmeen kuin Louis de St. Alais'nkin.

Mutta kun olin väsynyt kaikkeen tuohon salaperäisyyteen, niin sanoin kiivaasti: — Teidän täytyy kaikessa tapauksessa sanoa minulle mitä se on, isä!

Muutamat ohikulkevat kuulivat sanani ja katsoivat meihin uteliaasti. Välttääkseen uteliaita silmäyksiä, veti isä Benoit minut porttikäytävään, mutta eräs mies seisoi yhä vielä tuijottamassa meihin.

— Tulkaa ylös minun luokseni, siellä meitä ei häiritä, sanoi isä Benoit astuen edelläni ylös vanhoja likaisia kiviportaita, joita useat käyttivät, mutta joita ei kukaan huolinut puhdistaa.

— Asun, vastasi hän, mutta vaikeni samassa ja kääntyi hämillään minuun. — Mutta se on kurja pesä, herra kreivi, jatkoi hän aikoen jälleen astua alas; — kenties olisi parasta että me —

— Ei, ei! huudahdin kärsimättömästi, — jos asutte tässä, niin mennään vain huoneesenne. Minä en voi odottaa. Kun kerran nyt olen löytänyt teidät, niin en halua hetkeäkään hukata; tahdon tietää totuuden.

Hän vain yhä empi ja alkoi taas estellä. Mutta yksi ainoa asia pyöri vain mielessäni ja vihdoin hän taipui ja astui hitaasti portaita ylös. Hänellä oli korkealla räystään alla pienonen huone, jossa ei ollut muuta kuin yksi alunen, tuoli ja pöytä, jossa oli muutamia kirjoja ja Vapahtajan kuva. Valo virtasi huoneesen pimeästä nelisnurkkaisesta ikkunasta ja kun astuimme sisään lensi kyyhkynen ylös lattialta ja ulos ikkunasta.

Isä Benoit huudahti närkästyneenä ja selitti että hänellä oli tapana ruokkia kyyhkysiä. — Niistä on minulle seuraa, jota täällä muutoin aivan vähän olen löytänyt, selitti hän surumielin.

— Ja kumminkin olette tullut tänne vapaasta tahdostanne, sanoin jyrkästi. Mielessäni olin kovasti ahdistettu, ja se teki minut katkeraksi.

— Herätäkseni vain harhaluulosta, sanoi hän lempeästi. — Te tiedätte, herra kreivi, että minä vuosikaudet olen ikävöinyt vapautta ja uudistuksia. Olenpa vielä muitakin opettanut niitä ikävöimään. Ja nyt kun olemme saaneet vapautta, niin ihmiset ensimäiseksi käyttävät sitä aseeksi uskontoa vastaan. Tulin tänne, koska minulle sanottiin että kirkko täällä olisi voimakas ja että sen puolustajat kokoontuisivat tänne vastarintaa tehdäkseen. Tulin tänne saadakseni luottamusta toisten esimerkistä. Ja mitäpä löysinkään täällä? Luuloiteltuja ihmeitä ja kaikenmoista petosta — valhetta, viekkautta ja kavaluutta niin yhdessä kun toisessakin puolueessa ja väkivaltaa kaikkialla.

— Mutta, taivaan nimessä, miksi ette mennyt tiehenne täältä, takaisin kotianne? virkoin äreästi.

— Jättäkää jo se asia, sanoin maltittomasti. — En minä siitä nyt välitä. Olen tavannut Louis de St. Alais'n, ja tiedän että jotakin on hullusti. Hän ei tahdo katsoa minua silmiin. Hän ei tahdo sanoa missä rouva de St. Alais asuu. Eikä hän tahdo olla missään tekemisissä minun kanssani, vaan kohtelee minua kuin rattotautista. Mitä se tietää? Te tiedätte sen, ja minunkin täytyy se tietää. Sanokaa se minulle nyt.

— Hyvä Jumala! huudahti hän katsoen minuun kyynelsilmin. —
Aavistukseni ovat siis toteutuneet.

Tuijotin häneen hetkisen kuin unessa. — Hänen kihlauksessaan?
Kuiskasin hiljaa. — Ja kenelle hänet on kihlattu?

— Froment'illeko? sanoin hitaasti. — Se ei ole totta! Mutta jo tuota lausuessani tiesin valhettelevani, ja käännyin ikkunaan päin ettei isä Benoit näkisi kasvojani. Froment! Nimikin jo selitti asian kun kerran siitä vihiä sain. Hän oli ollut sekä matkatoverina että liittolaisena, samalla suojeltu ja suojeleva; näin selvästi edessäni hänen kasvonsa senlaisina kuin olin nähnyt ne vaunujen ikkunassa Villeraugues'sa, ja ihmettelin etten jo ennen ollut salaisuutta arvannut. Olihan hän kunnianhimoinen porvari, ja kun hän niin useasti oli neidin seurassa, niin olihan se aivan luonnollista että hän ennen tahi myöhemmin nostaisi silmänsä häneen. Ja toisaalta sekin oli aivan luonnollista että rouva de St, Alais, niin katkeroittuneena ja köyhtyneenä kun hän nyt oli ja sitäpaitsi puoluetaistelun pyörteesen joutuneena, suostuisi antamaan tyttärensä hänelle rohkeuden ja uskollisuuden palkinnoksi. Froment oli rikas ja menestys aateloisi hänet, sitäpaitsi älysin että hän, joka oli väkevä muiden ollessa heikkoja, uskalias kun muut horjuivat, päämäärästään tietoinen ja väsymätön pyrinnöissään kun muilla ei ollut päämäärää eikä pyrinnöitä, suuresti vaikuttaisi naiseen. Se pani minun tuskasta ja kiukusta hampaitani kiristämään.

Tuota kaikkea ajatellessani katselin ulos likaiseen, ahtaasen pihamaahan, jonka toisessa päässä oli leveä, luostarimainen portti, jossa oli koristuksena puuhun leikattu neitsy Maarian kuva. Vaikka ajattelin aivan toisia asioita, niin huomasin kumminkin kaksi miestä, jotka tulivat pihaan ja menivät sisään tuosta portista. He eivät soittaneet eivätkä kolkuttaneet, mutta toinen heistä pyyhkäsi kepillään kahdesti kivitystä, ja portti aukeni kuin itsestään ja molemmat miehet menivät siitä sisään.

Tuon huomasin aivan tiedottomasti, mutta kenties se kuitenkin oli tuo suljettu ovi, joka herätti minut mietteistäni.

— Froment! Froment! huudahdin ääneen. Sitten käännyin isä Benoit'ilta kysymään:

— Teidän täytyy se tietää! huusin — minä kun näin sen hänen kasvoistaan. — Teidän täytyy se tietää!

— Niin, kyllä minä sen tiedänkin, sanoi hän tuikeasti katsoen minuun. — Mutta minä en voi sanoa sitä teille. Minä en voisi sitä, en henkeni edestä, herra kreivi. Se kun on salaripissä uskottu minulle.

Tuijotin jäykästi häneen, ja tuo vastaus lannisti rohkeuteni pahemmin kuin mikä muu hyvänsä. Minä näet tiesin että tuohon rautaiseen oveen, johon ei avainta ollut, saisin lyödä nyrkkini verisiksi ja purkaa vihaani aikojen loppuun saakka, mitään voittamatta.

— Mutta miksi — miksi sitten sanoitte minulle niin paljon? Olisitte ollut mitään virkkamatta.

— Minä kun tahdon että lähdette Nîmes'istä, sanoi isä Benoit lempeästi, katsoen rukoilevasti minuun ja laskien kätensä käsivarrelleni. — Neiti de St. Alais on kihlattu ja on siis ainaiseksi teiltä kadoksissa. Ja muutamien tuntien perästä kaupungissa kapina riehuu. Minä tunnen teidät, tunnen mielipiteenne ja tiedän että te ette kuulu kumpaiseenkaan puolueesen. Miksi siis tahdotte jäädä tänne, herra kreivi?

— Miksi? huudahdin niin kiivaasti, että hänen kätensä vaipui alas, aivan kuin olisin lyönyt häntä. — Siksi että aijon seurata neitiä kunnes hän on naimisissa, vaikka minun täytyisi mennä Turin'iin asti. Siksi että Froment menettelee typerästi sekoittamalla sotaa ja rakkautta, ja siksi että haluni nyt vetää minua hänelle vastakkaiseen puolueesen. Te kysytte miksi? Siksi että te tosin ette voi sanoa minulle missä neiti asuu, mutta niitä on toisia, jotka voivat ja ne minä aion käsiini etsiä!

Ja odottelematta hänen vastaustaan tahi kieltelemisiään — ja vaikka hän huusi jälkeeni ja koetti pidättää minua — otin hattuni ja juoksin portaita alas. Kadulle tultua kiiruhdin voimaini perästä siihen kaupunginosaan, josta juuri olin tullut. Kaduilla, joita myöten kuljin, tunkeili ihmisiä, mutta levottomuus ja odotus ei enää näyttänyt olevan niin kiihkeää. Kaupungin läpi kulkenut juhlasaatto näytti kaikkialle jälkiä jättäneen. Siellä täällä astuskeli sotamiehiä, kehoittaen kansaa pysymään rauhallisena, ja kaikkialla seisoskeli kaupunkilaisia, jotka ryhmissä innokkaasti ja kuiskaamalla puhelivat ja silmäilivät minua ohi kulkiessani. Joka kymmenes ihminen oli joko dominikaani- tahi kapusiini-munkki, ja vaikka kiihkeästi halusin saada parooni Géol'in ja Buton'in käsiini tiedustellakseni mitä he vihollisina tietäisivät Froment'in tuumista ja voimista, niin tajusin kumminkin että kaupunki oli kiihoitetussa tilassa, ja että, jos ennen levottomuuksien puhkeamista tahdoin saada jotakin aikaan, niin minun oli kiiruhtaminen.

Onneksi löysin herra de Géol'in ja Buton'in huoneissaan ravintolassa. Parooni, jolla lienee ollut omat ajatuksensa äkillisestä katoamisestani, ja jota en ollut nähnyt tulomme jälkeen, tervehti minua yrmeästi ja purevalla ivasanalla, mutta kysyttyäni muutamia asioita, jolloin hän tuli todellisen mielialani huomaamaan, muuttui hänen käytöksensä tykkänään.

— Te voitte kertoa hänelle kaikki, virkkoi hän nyökäyttäen päätään
Buton'ille.

Silloin vasta huomasin miten kummankin mieli oli kuohuksissa, vaikka he pyrkivät sitä salaamaan.

— Froment'in puolue Avignon'issa nousi eilen kapinaan, vastasi Buton kiihkeästi. — Mutta kun se oli liian aikaista, kukistettiin se heti. Tieto siitä saapui juuri tänne ja kiirehtii kenties hänen toimiaan.

— Mutta nuo sotamiehet ja vahdit ovat vain puhdasta ilveilyä, sanoi parooni Géol katkerasti. — Guiennen rykmentin, joka on mielialaltaan isänmaallinen, ja joka auttaisi protestantteja, upseerit pidättävät kasarmeissa, sekä pormestari että kaupunginhallitus kuuluvat punaisiin, niin etteivät ne suinkaan nosta lippua eivätkä kutsu ulos sotaväkeä. Katolilaiset viinimyymälät ovat täynnä aseellisia miehiä; sanalla sanoen, hyvä ystävä, jos Froment kolme päivää jaksaa hallita kaupunkia, niin herra d'Artois, Montpellier'in maaherra, ehtii tänne linnaväkensä kanssa ja —

— Ja metelistä syntyy kapina. Mutta suuhun pannessa moni pala putoaa, herra kreivi, ja Cevennienvuoristossa on muutakin kuin lampaita!

Tuskin sai hän tuon sanotuksi ennenkuin muuan mies ryntäsi huoneesen tehden kädellään oudon liikkeen. — Suokaa anteeksi, sanoi parooni kiireesti ja kiiruhti miehen perässä ulos huoneesta. Buton lähti myöskin, ja minä jäin yksin.

Luullen heidän tulevan takaisin, odotin heitä kärsimättömästi, mutta hetki toisensa perästä kului eikä heitä näkynyt. Vihdoin kyllästyin odottamiseen ja menin ihmetellen ulos ravintolan pihalle ja sieltä kadulle. Heitä vaan ei näkynyt missään. Mutta ravintolan portilla seisoi ryhmässä palvelijoita hiljaa kuunnellen. Kun menin heidän luokseen, katsahti heistä muuan varovasti ympärilleen ja laski sormen huulilleen kehoittaakseen minua äänettömyyteen.

Ennenkuin ehdin kysyä mitä se merkitsi, kuului etäältä kumea kanuunanlaukaus, ja sen perästä toinen ja kolmaskin. Sitten kuului kumea jyske, aivan kun jykeillä vaunuilla kivikatuja ajettaissa, sitten taas useita laukauksia, ne pamahtivat kovasti, lyhyeen ja varmasti. Meidän siinä kuulostellessa, laskevan auringon punertavan heijastuksen kadotessa huoneitten katoilta ja kadun jäädessä kolkoksi ja ikävännäköiseksi, alkoi kello kovasti soida, ja eräs mies kääntyi kadun kolkasta ja suuntasi askeleensa meitä kohti.

Mutta Hotel de l'Écun ravintoloitsija ei odottanut miestä. — Sisään kaikki! kiljasi hän joukolle. — Sulkekaa iso portti. Sinä, Pierre, suljet ikkunaluukut. Tekin, herra, sanoi hän minulle, — tekisitte viisaimmin jos tulisitte sisään. Kaupungissa on levotonta, eikä muukalaisten ole hyvä kuljeskella kaduilla.

Mutta ennenkuin hän sai viimeisen sanan suustaan olin minä jo kadun puolitiessä. Pakeneva mies tuli minulle vastaan, ja hän huusi minulle että roistoväki oli tulossa. Sitten tuli vastaani täyttä karkua hevonen ilman ratsastajaa, se säikähtyi minua ja oli vähällä livetä kumoon iljanteisella kadulla. Näihin kiinnitin huomiotani yhtä vähän kuin ravintoloitsijaankaan, juoksin vaan eteenpäin, kunnes parin sadan kyynärän päässä näin savu- ja pölypilven, jonka läpi häämöitti lauma sotamiehiä, jotka selin minuun, hitaasti väistyivät taajan ihmisjoukon edessä, joka tunki heidän päälleen. Mutta samalla kun minä heidät huomasin, niin ne näyttivät hajoovan ja katoovan ja kiljuen riemusta ryntäsi roistoväki eteenpäin.

Olin siksi tunnossani että huomasin tätä tietä olevan mahdoton päästä eteenpäin ja käännyin siitä syystä ahtaasen, pimeään solaan, jonka katonräystäät melkein kokonaan peittivät, niin että vaaleasta iltataivaasta vaan kapea raita näkyi. Siitä pääsin leveämmälle kadulle, jossa seisoi joukottain peljästyneen näköisiä naisia kuuntelemassa. Kiiruhdin heidän ohitsensa ja kun arvelin päässeeni siksi kauas etten enää kohtaisi rahvaanjoukkoa, käännyin menemään muutamaa solaa myöten, jonka arvelin vievän isä Benoit'n asunnolle päin. Onneksi joukko pysyttelihe vain suuremmilla kaduilla, solat olivat jotensakin tyhjät, ja niin pääsin vastuksitta pienelle aukealle kentälle Porte d'Auguste'n luona.

Luultavasti juuri täällä tahi ainakin tässä läheisyydessä oli alettu sotamiehiä ahdistaa, sillä kadun syrjässä makasi katkennut musketti, ja talojen yläkerroissa näkyi ihmisiä, jotka tarkoin huomasivat kaikkia liikkeitäni kulkiessani kentän poikki. Mutta kaduilla ei näkynyt ketään ja häiritsemättä pääsin isä Benoit'n ovelle ja astuin sisään.

Ulkona oli vielä päivä mutta sisällä jotensakin hämärä, enkä päässyt kahta askelta etemmä, ennenkuin jo kompastuin ja kaaduin tielläni olevaan esineesen. Loukkaannuin porraskäytävään, ja nousin kiroten seisaalleni, vaan kun portista tulevassa valossa huomasin mikä esine se oli, johon kompastuin, niin suuni sulkeutui ja töllötin siihen hengittämättä. Se oli näet kuollut ruumis.

Kuollut munkki oli puettu veljeskuntansa mustaan ja valkoiseen pukuun. Kului hetkinen ennenkuin toinnuin keksintöni vaikuttamasta kauhusta, mutta toinnuttuani oivalsin hyvin miten ruumis oli siihen joutunut. Epäilemättä oli munkki ammuttu kadulla jo melskeen alkaessa — kenties oli hän ensimmäiseksi karannut vahdin kimppuun — sitten oli ruumis laahattu tänne ja hänen puolueensa jatkoi kostoretkeään.

Kumarruin kunnioittaen korjaamaan kaapua, joka kaatuessani oli vetäytynyt pois ruumiin päältä; sen tehtyäni käännyin nousemaan ylös portaita; eihän nyt ollut aika heretä tunteelliseksi. Mutta kun pääsin isä Benoit'n huoneesen, oli se harmikseni tyhjä.

Viivähdin tuokioksi hämärään huoneesen, aprikoiden mitä oli tekeminen. Epätietoisuuden kiusoittamana menin ikkunan luo ja katsoin ulos. Pihamaan toisella puolen olevassa synkän näköisessä muurissa oli yksi ainoa ikkuna, joka oli yhtä korkealla kuin se, josta minä katsoin, mutta hiukan syrjemmässä. Ja siinä katsellessani näkyi tuosta ikkunasta äkkiä kirkas valo. Siellä sytytettiin näet lamppu ja sen valossa näin selvästi naisen pään ja hartiat.

Mutta samassa hän eteni ikkunasta, uudin laskeusi alas ja kaikki oli jälleen pimeän peitossa. Vielä voi eroittaa ikkunan kehykset — vaikka nekin kävivät yhä hämärämmiksi — ja synkän, syvällä olevan pihamaan, joka eroitti minut hänestä.

Hetken aikaa nojasin ikkunan pieleen; sydän sykki rajusti ja ajatus seurasi nopeasti toistaan. Hän oli siis talossa tuolla vastapäätä. Se tuntui ihmeelliseltä, selittämättömältä. Mutta sitten juolahti mieleeni että talo oli aivan tuon vanhan portin korvassa, jonka kadulta käsin olin nähnyt ja olihan joku kertonut Froment'in asuvan Porte d'Auguste'n luona.

Se oli epäilemättä hänen talonsa, ja Denise oli täydellisesti hänen vallassaan. Kumarruin ulos ikkunasta viilistääkseni polttavia kasvojani ja myöskin paremmin nähdäkseni. Tutkin tarkoin vastapäätä olevan päädyn pienimmätkin erityiskohdat räystäältä porttikäytävään asti, jonka päällä veistetty kuva oli, ja josta olin nähnyt nuo kaksi miestä menevän sisään.

Ulkona kaupungilla yhä vielä taisteltiin. Kuulin etäältä kanuunain kumajavia laukauksia ja kellojen soittoa, kuulinpa huutoja ja ulvontaakin, ilma kun oli niin kuulakan selkeä. Mutta kaiken aikaa katselin vain porttia tuolla alhaalla, ja äkkiä meni mieleeni jotakin. Tutkin uudelleen päätyä silmilläni vaikka olikin jo niin pimeä, että sitä tuskin voin eroittaakaan, ja painoin mieleeni missä se ikkuna oli, jossa olin Denise'n nähnyt. Läksin sitten huoneesta ja hapuilin alas portaista.

Minulla kun ei ollut kyntteliä, niin minun täytyi käsikopelolla mennä likaisia seiniä myöten, mutta nyt tiesin missä munkin ruumis makasi, ja astun sen yli kompastumatta. Kun onnellisesti pääsin ovelle, kurkistin ulos ja tähystelin varovaisesti joka suunnalle.

Silloin juuri kiiruhti kaksi miestä kentän poikki ja vähän matkan päässä Porte d'Auguste'sta ne katosivat erääseen porttikäytävään oikealla. Korkeimman edessäni olevan pimeän talon räystäillä huomasin punertavaa, liekkuvaa valoa. Kuulin ääniä, joiden luulin tulevan tornista Porte d'Auguste'n luota, ja luulinpa sen päällä näkeväni ihmisenkin, jonka muoto kuvastui taivasta vasten. Muutoin oli kaikki seutuvilla rauhallista, ja minä vetäydyin ovelta takaisin sisään.

En mielelläni muistele mitä sitten pimeässä porstuassa tein. Olkoon siinä kyllä kun kerron, että parin minuutin kuluttua tulin ulos puettuna munkiksi, kaapu ja vyö ylläni. Sitten kiiruhdin vuorostani portille oikealle ja tulin kohta mainitsemaani pihaan. Edessäni oli Neitsy Maarian kuvalla koristettu portti, ja musketin perällä, jonka sivumennessä sieppasin käteeni, löin kahdesti kivitykseen.

Ei ollut aikaa ajatella seurauksia. Ovi aukeni heti, astuin sisään ja ovi sulkeutui äänettä jälkeeni.

Olin pitkässä, tyhjässä etehisessä tahi käytävässä, jonka seinät olivat valkoiseksi maalatut, siinä ei ollut minkäänlaisia huonekaluja, kenties oli se muinoin ollut luostarikäytävänä. Seinällä riippui lamppu ja vastapäätä minua istui haastellen kaksi henkilöä kivipenkillä, toisia asteli edestakaisin lattialla. Sisään tullessani vaikenivat kaikki ja katsoivat minuun jännitettyinä ja uteliaina.

— Cabaret Vierge'sta, vastasin umpimähkään. Tulen valo häikäisi minua ja kohotin sentähden käteni silmäin suojaksi.

— Pitäkää sitten kiirettä; hän on tuolla katolla. Käykö kaikki hyvin? kysäsi hän hymyillen silmäillen rikottua asettani.

Mies otti käteensä pienen lampun, avasi holvin tukena olevassa pylväässä oven ja astui edelläni muuriin tehtyjä kiertoportaita myöten ylös. Kohta kuljimme avatun oven läpi, sen panin tarkoin mieleeni, arvioidakseni matkaa sen mukaan. Tuo ovi johti näet ensimmäiseen kerrokseen. Kahdenkymmenen askeleen päässä oli toinen ovi — mutta se oli lukossa. Viidentoista askeleen päästä tulimme kolmanteen kerrokseen ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä, sillä tässä kerroksessa asui Denise. Epätoivoisena silmäilin ympärilleni keksiäkseni tilaisuutta pakenemiseen. Mutta en huomannut pienintäkään lymypaikkaa, ympärilläni oli vain sileät, kiviset seinät, ja mies jatkoi matkaansa ylöspäin.

— Ottakaa tämä lamppu, sanoi hän kiihkeästi. — Ja joutukaa! Sillä jos kirje sisältää tärkeitä sanomia, niin tulee ne viivyttelemättä saattaa perille. Tuhat tulimaista, mitä teette siellä?

Olin pudottanut lampun, joka sammui, niin että oli pilkkoisen pimeä. Sillä välin kun oppaani toinnutteli hämmästyksestään, kuului korviini katolta miehen ääniä ja askelten kopinaa. Silloin kuului törkeä kirous ja seuralaiseni huusi äkäisesti: — Menkää alas, menkää alas ja laskekaa minut edelle! Mokoma sanansaattaja — odottakaa kunnes tuon kynttelin.

Hän tunkeutui ohitseni ja jätti minut juuri sille paikalle, jonka itsekin olisin valinnut, oven luo näet, jonka ohi juuri olimme kulkeneet. Ennenkuin oppaani ehti portaiden puolitiehenkään, olin jo löytänyt oven säpin. Ilokseni aukeni ovi, kun hiljaa painoin sitä. Menin siitä sisään ja suljin sen jälkeeni. Sitten käännyin oikeaan ja haparoin pimeässä pitkin muurin seinämää. Tiesin sen ulkomuuriksi ja perältä häämöitti ikkuna.

Nyt kun vaadittiin uskallusta, olin aivan rauhallinen. Kymmenen askeleen perästä tulin ikkunan luo; toiset kymmenen askelta astuttuani tulin taas ovelle. Sen täytyi viedä juuri siihen huoneesen, jota etsin, se kun oli viimeinen tällä puolen. Hetken kuulostelin tarkkaan, josko minua jo etsittäisiin, sitten hapuilin lukkoa, löysin sen ja koetin aukaista ovea. Taaskin oli onni myötäinen. Ovi aukesi, mutta ei sittenkään vielä tullut vastaani tulen valoa. Siihen seikkaan sain kuitenkin pian selityksen, kun äkkiä törmäsin muuatta ovea vastaan. Sen takaa kuului naisen parahdus ja joku kysyi terävästi:

Minä en vastannut, hapuilin vaan lukkoa ja sen löydettyäni avasin kiireesti oven. Tulen valo häikäisi minua aluksi, mutta näin kumminkin kuin sumun läpi kaksi tyttöä, jotka peloissaan syleilivät toisiaan; lähin heistä oli Denise.

Silloin muistin valepukuni ja kädessäni olevan musketin. Kiireesti vetäisin päähineen pois silmiltäni ja seuraavassa silmänräpäyksessä — se oli kaikista hämmästyttävistä kohtauksista riemuisin, sillä enhän ollut häntä nähnyt sittenkuin istuimme vastakkain vaunuissa, ja silloinhan olimme vain eräitä sanoja vaihtaneet — seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän sylissäni ja painoi itkien päänsä rintaani, huuleni koskettivat hänen tukkaansa.

— Ne sanoivat teitä kuolleeksi! puhkesi hän vihdoin sanomaan. — Ne sanoivat teitä kuolleeksi!

Silloin tajusin kaikki; suljin hänet yhä lujemmin syliini ja sanoin — niin Jumala ties mitä sanoinkaan. Ja hetken aikaa hän soi minun puhua, hetken aikaa oli kaikki unohduksissa — uhkaava vaara, pimeä tulevaisuus ja huoneessa oleva kamarineitokin. Olimme sitä ennenkin jo olleet kihlatut eikä se ollut mitään merkinnyt, mutta kun hänen huulensa kohtasivat huuliani ja kun hän lepäsi siinä sylissäni, silloin vasta tiesin että se oli ainaiseksi ja ettei muu kuin kuolema meitä erottaisi.

Mutta se ei ollut meistä niin kaukana, että sen kauan olisimme voineet unohtaa. Kohta hän irtautui syleilystäni, silmänsä loistivat ja hän alkoi tutkia:

— Teitä tapaamaan. Sen sanottuani yritin taas häntä syleilemään, mutta hän työnsi minut pois.

— Ei, ei! huudahti hän kauhistuen. — Ei nyt! Ne tappavat teidät jos teidät täältä löytävät. Menkää, minä rukoilen teitä menemään niinkauan kun aikaa on!

— Niin, jättäkää minut, sanoi hän epätoivoisella liikkeellä. — Minä pyydän teitä tekemään sen.

Hän säpsähti ja katsoi minuun, silmissään aivan toinen ilme. — Te siis tiedätte sen?

— No, tietäkää sitten sekin, sanoi hän katsoen minua tyynesti ja pelvotta silmiin, — että tapahtukoonpa mitä tahansa, niin en koskaan mene naimisiin kenenkään muun kuin teidän kanssanne. Nuo sanat kuultuani olisin mielelläni polvistunut suutelemaan hänen vaatteittensa lievettä, mutta hän väistyi ja pyysi minua kiivaasti ja intoisesti menemään tieheni. — Tässä talossa te ette ole turvassa, sanoi hän. — Se on teille sama kuin kuolema — kuolema. Äitini on säälimätön, veljeni on myöskin täällä, ja hän — talo on täynnä hänen liittolaisiaan. Viimein vaivoin pelastuitte hänen kynsistään, mutta jos hän teidät täältä löytää, niin hän tappaa teidät.

— Mutta jos minun niin täytyy häntä peljätä, miten paljon suurempi syy onkaan teillä sitä tehdä? sanoin vakaasti päättäen etten jättäisi häntä, sillä nyt kun puna hänen kasvoiltaan katosi, huomasin vasta miten kalvakka ja riutunut hän oli ja nuo pelvon piirtämät tummat juovat silmäin alla, joiden katse nyt oli varttuneen naisen eikä enää lapsellinen.

— Kuinka voittekaan pyytää minua jättämään teitä hänen mielivaltaansa?

Hän katsoi minuun kasvot kummallisen vakavina, enkä hänen vastaustaan koskaan unhoita.

— Herra kreivi, sanoi hän hitaasti, — pelkäsinkö St. Alais'n katolla, kun linna allamme paloi? Nythän minulla on enemmän suojeltavaa. Elkää peljätkö. Täälläkin on katto; usein siellä ylhäällä käyskentelenkin enkä koskaan ole puolisolleni antava häpeämisen syytä.

— Mutta olinhan minä siellä, sanoin äkkiä. Tiennee taivas miksi sen sanoin; kyllä se vain oli kummallinen vastaus, mutta Denise'ä se ei näyttänyt kummastuttavan.

— Niin, sanoi hän — hymyillen, puna palasi hänen kasvoilleen, katse muuttui jälleen helläksi, käytöksestään katosi tuo tyyni arvokkaisuus ja hän katsoi minuun miellyttävällä ujoudella. Hetkeksi suljin hänet taas syliini.

Mutta hetkeksi vain. Melkein harmistuneena hän riuhtasihe irti. —
Menkää, menkää! Jos minua rakastatte, niin menkää.

— Minä menen; mutta luvatkaa että ikkunaanne ripustatte nenäliinan, jos tarvitseisitte apua.

Hänen kasvonsa loistivat ilosta. — Minä lupaan sen, huudahti hän. — Jumalan kiitos että olette niin lähellä! On minulla Françoise myöskin; hän on minulle uskollinen, ja niin kauan kuin minä —

Hän keskeytyi äkkiä kalman kalpeana kuuntelemaan. Katsoimme liikahtamatta ja ääneti toisiimme. Olin viipynyt liian kauan! Askeleita kuului portaista ja ulkoa äänten sorinaa, kohta kuulimme miten joku ovikin paiskattiin kiinni. Luulenpa ettemme ensihädässä uskaltaneet huokuakaan. Kamarineito tuli ensin tuntoihinsa. Hän juoksi ovelle, jonka hän hiljaa sulki.

— Se on turhaa, sanoi Denise käheällä äänellä; hän nojasi pöytään, kasvonsa olivat lumivalkoset. — Ne hakevat äitini tänne, ja sitten he tappavat teidät.

— Eikö huoneessa ole muuta ovea? kysyin säikähtyneenä silmäillen seiniä, sillä nyt vasta oikein tajusin, minkälaiseen vaaraan olin antautunut.

— Mikä tuo sitten on? kysyin osoittaen huoneen toiseen päähän, jossa sänky seisoi seinässä olevassa syvennyksessä.

— Siellä on vaatekammio, sanoi kamarineito vapisevalla äänellä., — Niin, niin, onhan se mahdollista etteivät ne huoneesta etsi. Pian, pian, minä suljen oven.

Tänlaisessa tilaisuudessa menettelee vain vaistomaisesti. Kuulin että joku tarttui lukkoon ja malttamattomasti naputti ovea; niin kauan vielä epäröin. Mutta kun naputettiin uudestaan ja kun ääni, jonka hyvin tunsin, käskevästi huusi: — Françoise, avaa, avaa heti! silloin menin vaatekammioon. Tyttö, epätoivoisena asemastani ja kahden vaiheilla avaisiko tahi ei, seisoi silmänräpäyksen ajan epäröivänä keskellä huonetta. Mutta vihdoin täytyi hänen avata ovi ja minä suljin itse vaatehuoneen oven takanani.

Mutta samassa juolahtikin mieleeni että jos minut keksittäisiin, olisi läsnäoloni häpeäksi Denise'lle, että jos minut löydettäisiin täältä vaatekammiosta hänen vaatteittensa seasta, vahingoittaisin häntä sata kertaa enemmän, kuin jos seisoisin keskellä lattiaa, rehellisesti ja pelvotonna heillä vastassa. Tuota mahdollisuutta ajatellessa poltteli kasvojani, avasin jälleen oven ja astuin ulos — juuri aikanaan. Sillä kun huoneen ovi aukeni ja markiisi de St. Alais astui sisään, sattuivat hänen silmänsä aivan ensimäiseksi minuun.

Markiisin vihasta säihkyvät silmät tapasivat katseeni. Toisiin ei huomioni joutanut kiintymään.

Mutta hän ei kumminkaan puhetta aloittanut. Muuan miehistä hänen takanaan astui esiin huudahtaen: — Se on hän! Katsokaa, onhan hänellä vielä musketin peräkin kädessä.

— Käykää sitten häneen käsiksi ja viekää pois, sanoi markiisi de S:t Alais, ja kääntyen minuun lisäsi hän tylysti: — Ken lienettekin, herra, niin oletan olleenne tietoinen vaarasta, mihin antauduitte, ruvetessanne vakoojaksi. Miehet, viekää hänet pois!

Miehistä puuttui nyt kaksi käsivarsiini, ja minä olin niin hämmästynyt herra de S:t Alais'in äkillisestä ilmestymisestä ja hänen käsittämättömistä sanoistaan, etten muistanut vastustellakaan. Mutta tänlaisissa tapauksissa työskentelee ajatus nopeasti, ja seuraavalla hetkellä olin jo tajussani.

— Onhan tuo puhe vallan tyhjää, herra de S:t Alais. Te hyvin tiedätte etten ole mikään vakooja. Te tiedätte mistä syystä täällä olen. Ja mitä siihen tulee että —

— Sanon vieläkin kerran, etten mitään tiedä! sanoi hän toistamiseen ivallisella liikkeellä. — Paitsi sitä, että löysimme teidät täältä munkiksi puettuna, vaikka se on päivän selvää, että te ette ole munkki. Yhtä hyvin olisitte voinut koettaa nousuveden aikana uida Rhône virran yli kuin tänä yönä tunkeutua tähän taloon — niinkuin sen vallan hyvin tiedättekin! Viekää hänet nyt pois. Hänen asiaansa käsitellään siellä alhaalla.

Tuo oli jo liikaa. Riuhtasin irti vangitsijoista ja ryntäsin markiisin eteen. — Te valehtelette! Te tiedätte kuka minä olen ja tiedätte myöskin miksi täällä olen.

— Minä en tunne teitä, kertoi hän taas jäätävällä kylmyydellä, — enkä myöskään tiedä miksi täällä olette. Se on totta, että kerran tunsin näköisenne miehen, mutta hän oli ylimys, ja hän olisi ennemmin kuollut kuin koettanut henkeään pelastaa valheella — keksityllä jutulla. Viekää pois hänet. Onhan hän peloittanut neidin melkein kuoliaaksi. Ovi oli luultavasti auki ja hän hiipi sisään luullen täällä olevansa turvassa.

Älysin hänen tarkoituksensa, ja että hän vihastuksissaan ennemmin uhraisi minut kuin sekoittaisi asiaan sisarensa nimeä. Näin myös että hän tunsi julmaa vahingoniloa siitä, että luuli saattaneensa minut pahaan pälkähäsen. Otsalleni kohosi kylmä hiki ja katseeni harhaili hurjasti pitkin huoneen seiniä koetellessani pulmasta suoriutua. Meteli kadulla soi vielä korvissani, ja minä tiesin että miehillä, jotka tämmöisessä taistelussa panivat kaikki alttiiksi, ei olisi sääliväisyyttä eivätkä he tuntisi omantunnon soimauksia. Näin senkin että etenkin markiisi kärsimistään tappioista ja nöyryytyksistä oli raivostunut ja että minä olin hänen tuumainsa tiellä. Vaara oli olemassa, se ei ollut pelkkää uhkaa vain ja siihen antautuminen tuntui mielettömältä.

Ja yhtäkaikki — yhtäkaikki minä epäröin. Annoinpa miesten viedä itseni jo puolitiehen ovelle, mutta silloin — ja ties sen mitä muuten olisin tehnytkään, tahi olisinko edes voinut mitään päättääkään — ratkesi asia aivan odottamattomalla tavalla. Siitä saakka kun veljensä tuli huoneesen, oli Denise puoleksi pyörtyneenä nojautunut seinään, mutta nyt hän kirkaisten riensi veljensä luo ja puuttui häntä käsivarteen.

— Ei, ei! huusi hän tukehtuneella äänellä. — Ei, te ette voi, te ette saa tehdä sitä! Säälikää toki! Minä —

— Neiti, keskeytti häntä veljensä, vihan välke silmissään. — Te olette säikähtynyt ettekä tiedä mitä sanotte. Tämä kohtaus on teitä liiaksi rasittanut. Ja kääntyen kamarineitiin sanoi hän tuikeasti: — Pitäkää huolta emännästänne. Mies on vakooja, joka ei ansaitse hänen sääliään.

Mutta Denise ei hellittänyt. — Hän ei ole vakooja! huusi hän sydäntä särkevällä äänellä. — Hän ei ole vakooja ja te tiedätte sen.

Mutta hän ei ottanut lukuun Denise'ssa tapahtunutta muutosta, jonka suhteen hänen oma muuttumisensa oli aivan vähäpätöinen.

— Minä en tahdo! huusi Denise. — Minä en tahdo! Ja ihmeekseni hän laski irti veljensä käsivarren, pudisti kasvoiltaan vaalean tukkansa, joka oli päässyt hajalleen hänen siinä pikaisesti liikkuessa ja asettui uhoittelevan näköisenä veljensä eteen. — Minä en tahdo! Hän ei ole vakooja, ja te tiedätte sen. Hän on kihlattuni, ja hän tuli minua tapaamaan. Tajuatteko nyt? Hän on kihlattuni ja tuli minua tapaamaan!

Syvä hiljaisuus seurasi noita sanoja, kaikkein silmät kiintyivät nuoreen tyttöseen.

- Mutta ettekö häpeä, ettekö pelkää? jatkoi markiisi vihasta vapisevalla äänellä.

On mahdoton kuvata mitä nuo sanat kuultuani tunsin kun itse olin siinä aivan voimatonna. Ensiksikin olin niin vihastunut, etten ollut selvillä tunteistani, ja toisekseen Denise tuskin sai viimeiset sanat lausutuksi ennenkuin markiisi jo laski kätensä hänen vyötäisilleen ja huolimatta vastarinnastaan vei hänet toiseen päähän huonetta.

Tuo teko antoi aihetta kohtaukseen, jota on mahdoton kertoa. Minä riensin Deniseä puolustamaan, mutta tuokiossa olivat miehetkin kimpussani ja veivät minut väkisin ovea kohti. Hirmustuneena käski de S:t Alais viemään minut pois, minä kirosin häntä, nimitin häntä katalaksi raukaksi ja koetin epäilyksen vimmassa kiskoutua irti. Hetkisen pidinkin puoltani vaikka heitä oli kolme yhtä vastaan; kamarineidin kirkuna vielä enensi melua. Lopulta kuitenkin ylivoima voitti, miehet veivät minut ulos ja sulkivat oven.

Olin aivan mieletönnä, hengästyksissä ja hurjistuneena. Mutta tuossa tuokiossa kun pääsimme ulos ja ovi lukittiin, rauhoituimme kaikki. Miehet hellittivät ja silmäilivät minua aivan rauhallisina, minäkin tuijotin heihin.

— Kas niin, herraseni, elkää nyt enää vaivatko meitä, sanoi muuan heistä kohteliaasti. — Olkaa rauhassa, niin pitelemme teitä hellävaroin, muutoin —

Miehiä oli viisi, sillä kaksi oli jäänyt oven taakse. Käytävä oli pimeä, mutta eräällä miehellä oli lyhty, odotimme siinä äänettöminä hetkenaikaa. Sitten ovi avattiin raolleen ja se, joka näytti olevan johtaja meni sinne saamaan käskyjä; ne saatuaan palasi hän luoksemme.

— Eteenpäin! sanoi hän. — N:o 6:teen. Mene sinä Petitot avainta hakemaan.

Käskyn saanut kiiruhti tiehensä ja me muut menimme hitaammin perästä. Vartiat astuivat minusta molemmin puolin, ja jykeet askeleet kaikuivat kiviholveissa. Lyhdyn kellertävässä valossa näin oikealla valkoisen seinän, jossa oli pitkä rivi mataloita ovia, joiden luulin vievän koppeihin. Se ajatus rohkaisi minua; saisinhan näet siinä tapauksessa olla Denisen läheisyydessä. Mutta oven auettua näin vain kapeat portaat, joita myöten yksitellen astuimme alas, sitten tulimme samanlaiseen kapeaan käytävään kuin äskeinenkin. Päästyämme sen puolitiehen pysähdyimme muutaman avonaisen ikkunan ääreen, josta yöllinen tuuli niin vinhasti puhalti, että vartijan täytyi peittää lyhty nuttunsa liepeellä, ettei se sammuisi. Vaan ikkunasta ei yksin yöllinen tuuli tunkenut mutta myöskin hälinä levottomasta kaupungista, käheää kirkunaa ja riemuhuutoja, kellojen yksitoikkoinen, kimakka ääni, kuuluipa silloin tällöin pistoolin laukauskin — kaikki nuo äänet selvästi kertoivat mitä katuja ja taloja kietovassa pimeydessä tuolla alhaalla puuhattiin. Muutamassa paikassa näkyi punainen tulipatsas, se kohosi katoilta ja siitä sateli säkeneitä tuiskuamalla — se kai syntyi kaupungin keskellä palavasta suuresta tulesta, joka ikäänkuin taivaalle ilmoitteli niitä pimeyden töitä ja niitä kauhuja, joita sen alla harjoitettiin.

Miehet tunkeilivat ikkunaan nähdäkseen ulos ja kuulostivat jännityksellä pienintäkin ääntä; eikä se ihme ollutkaan, että he niin tekivät. Eikä sekään ollut ihme että se mies, jonka kaikesta tästä oli vastattava, ja joka oli kaikki alttiiksi pannut, että hän nyt tuolla ylhäällä katolla levottomana asteli edes takaisin. Sillä taistelu tuolla alhaalla edusti maailman suurta taistelua, sitä taistelua, joka ei konsaan lakkaa, taistelua uuden ja vanhan välillä; ja se taistelu taisteltiin niin, kun ei monien vuosisatojen kuluessa oltu Nîmes'issä taisteltu, rajusti, hillittömästä ja kaduilla, joiden ojissa veri virtana juoksi. Eikä kukaan voinut sanoa miten se päättyisi, mutta sen verran voi kumminkin arvata, että melkein puolet koko Ranskanmaasta saisi kohtalonsa täällä ratkaistuksi. Me ikkunassa seisojat katselimme luonnollisilla silmillämme ulos pimeyteen, mutta Turin'issa, rajan toisella puolen ja lähempänäkin Sommières'issa ja Montpellier'issa odotti tuhansittain jalosukuisia ranskalaisia myöskin taistelun päättymistä; kaikki heidän ajatuksensa ja tunteensa olivat Nîmes'issä, ja heidän sydämensä sykki aivan yhtä levottomasti kuin meidänkin.

Miesten puheesta ymmärsin että Froment oli anastanut les Arenes'in, jonka hän linnoitti; että näkemämme liekit nousivat protestanttisesta kirkosta; että patriootit, jotka arvaamattomalla hyökkäyksellä voitettiin, olivat tähän asti aivan vähän vastarintaa tehneet, ja että jos punaiset neljäkolmatta tuntia voisivat anastuksiaan puolustaa, niin Montpellier'istä tuleva sotaväki tekisi heidän voittonsa varmaksi, ja se samalla myöskin osoittaisi, että korkeammat puolueet hyväksyivät liikkeen.

— Mutta se riippui hiuskarvasta, sanoi muuan miehistä. — Ellemme tänä iltana olisi panneet veistä heidän kurkulleen, niin he huomenna olisivat sen tehneet.

— Ja nytkin vielä ei puoletkaan komppaniioista ole marssinut ulos, sanoi lyhdyn kantaja.

— Niin, mutta kyläläiset tulevat aamusella tänne, huusi eräs kolmas kiihkeästi. — Silloin soivat kaikki kellot täältä Rhône'en saakka.

Tähän kysymykseen ei vastattu ja kaikki tirkistelivät ulos ikkunasta, kunnes lähestyviä askeleita kuului, jolloin miehet peräytyivät. — Nyt tuo Petitot avaimen, sanoi johtaja. — Eteenpäin, herra!

Mutta tulija ei ollutkaan Petitot, vaan erinomaisen kookas mies, jolla oli väljä kauhtana yllään ja hattu silmille painettuna. Hän astui kiireesti käytävässä ja pari, kolme henkeä seurasi häntä. Tultuaan lähelle, huusi hän meille:

Mies, joka äsken oli puhunut, astui esiin ja sanoi kunnioittavasti: —
On, Herra.

— Ottakaa puoli tusinaa vankimpia miehiänne sieltä alhaalta, virkkoi tulija, joka oli Froment itse; — hankkikaa toisen verran lisää Cabaret Vierge'sta ja menkää sulkemaan katu, joka vie parakeista asehuoneelle. Apumiehiä on kyllä. Miehittäkää myös muutamia taloja, että voimme pitää kadun vallassamme. Ja — mutta mitä tämä on? kysäsi hän äkkiä, kun katseensa sattui minuun. — Kuinka tämä herra on tänne tullut? Ja tämmöisessä puvussa?

Froment'in huulilta kuului hiljainen vihellys, ja hetken aikaa me kaksi katsoimme jäykästi toisiimme. Lyhdyn liekkuva valo ja kenties myöskin hänen kuohuksissa oleva mielensä tekivät rypyt hänen karkeissa kasvoissaan syvemmiksi ja varjot silmäin ja suun ympärillä synkemmiksi. Mutta äkkiä hän hengitti syvään ja hymyili aivan kuin olisi tämä kummallinen kohtaus häntä huvittanut.

— Me tapaamme siis taas, herra kreivi, sanoi hän. — Nyt muistankin, että minulla on jotakin, joka on teidän omaanne. Olette kai tullut sitä noutamaan?

— Niin olenkin, vastasin uhallisesti ja katsoin häntä rauhallisesti silmiin, ja minä näin että hän ymmärsi minut.

— Ohoo! Hetken aikaa näytti hän miettivän, sitten kääntyi hän vartijain puoleen. — Menkää, Buzeaud, ja ottakaa toverinne mukaan. Minä vastaan tästä herrasta — joka kernaasti saa riisua valepukunsa. Ja te — sanoi kääntyen seuralaisiinsa, — voitte odottaa minua tuolla ylhäällä. Sanokaa herra Floudrin'ille — ja se on viimeinen sanani — ettei pormestari missään tapauksessa saa nostaa lippua merkiksi sotamiehille. Hän saa mielensä mukaan tervehtiä minulta — että minä hirtän hänet tornin ylimpään ikkunaan eli mitä muuta tahansa — mutta että sitä ehdottomasti ei saa tehdä. Ymmärrättekö?

He menivät ja jättivät lyhdyn lattialle; nyt Froment ja minä olimme kahden. Odottelin mitä tuleman piti, mutta hän ei edes katsonutkaan minuun, meni vain ikkunan luo ja kurkoitti siitä ulos pimeään yöhön. Hetken aikaa hän seisoi siinä äänetönnä enkä voinut ratkaista olivatko äsken antamansa käskyt johtaneet hänen ajatuksensa pois minusta vai eikö hän vielä ollut päättänyt miten hän menettelisi kanssani. Mutta kuulin hänen useat kerrat syvään huokaavan, ja vihdoin hän äkkiä sanoi:

— Kolmestatoista. Ja se merkitsee että mieslukumme on paljon pienempi. Mutta kun ensin alotimme niin pääsimme etukynteen, ja nyt riippuu kaikki siitä, voimmeko siinä pysytellä. Ja kun kyläläiset tulevat aamusella —

— Ja jos upseerit jaksavat pitää Guiennen rykmentin kasarmeissa, ja ellei pormestari nosta lippua kutsuakseen heitä ulos ja elleivät Calvinistat saa asehuonetta valtaansa — niin luulenpa meidän siinä tapauksessa voivan tulla toimeen.

— Ei se näytä. Mutta jos niin kävisi — tätä sanoessaan kääntyi hän ensi kerran minuun ja hänen pontevissa kasvoissaan oli ylpeä ilme, — silloin sitä vasta miestä kysytään! Sillä tiedättekö minkä puolesta me tuolla alhaalla taistelemme? Ranskan, Ranskan puolesta! huudahti hän katkerasti ja tuokioksi laskien liikutuksensa valloilleen. — Ja minulla on vain satamäärä roistoja ja murhaajia ja pappeja tuota työtä toimittamaan, sillä välin kun te, hienot ylimykset, rauhassa ja levossa istutte rajan toisella puolen odottamassa mitä tuleman pitää. Minä teen kaikki omalla uskalluksellani, heidän etunsa eteen. Minä tapan karhun ja he vievät nahkan. Heillä ei ole hätääkään, mutta ellen minä onnistu, niin tulen Favras'in tavalla hirtetyksi. No! Riittäisihän tuo kaikki pakoittamaan ihmistä yhtymään patriooteihin ja heidän kanssaan huutamaan: "Eläköön kansa!"

Hän ei jäänyt vastaustani odottamaan, vaan sieppasi lyhdyn, viittasi minua tulemaan mukaansa ja astui edelläni käytävän läpi. Hän ei sanallakaan maininnut olostani talossa, suhteestani neitiin tahi mihin toimenpiteisiin hän minun suhteeni aikoi ryhtyä; tultuamme ovelle seisatin hänet kun olin aivan epätietoinen hänen aikeistaan.

— Suokaa anteeksi, sanoin niin arvokkaasti kuin suinkin voin, — mutta minä haluaisin tietää mitä aiotte tehdä kanssani. Lienee kai tarpeetonta sanoa etten vakoojana tänne tunkeutunut ja että —

— Teidän ei ole tarvis sanoa minulle mitään, keskeytti hän minua melkein törkeästi. Ja mitä toimenpiteisiini tulee, niin ne on pian selvitetty. Aion pitää teidät luonani, niin että te asiain pahoin käydessä — jossa tapauksessa minä en eläne tästä viikosta sivu — voitte suojella neiti de St. Alais'ta ja viedä hänet turvalliseen paikkaan. Sitä varten saatte valtakirjanne takaisin. Se on minulla hyvässä tallessa. Mutta jos jaksamme puoltamme pitää ja jos meille onnistuu sytyttää tuli, joka polttaa nuo kylmäveriset mullistajat, silloin, herra kreivi, on minulla sana sanottava teille. Ja me sovimme asiasta kunnon miesten tavalla.

Tuokion seisoin mykkänä hämmästyksestä. Seisoimme ovella portaiden juuressa, joita myöten juuri olin kulkenut alas, ja lausuttuaan viimeisen sanan pani hän jo jalkansa ensimäiselle portaalle ikäänkuin hän ei olisi vastausta odottanut. Hän piteli lyhtyä niin että se valaisi portaita. Silloin laskin käteni hänen käsivarrelleen ja hän kääntyi suoraan minua kohti.

— Hra Froment, mutisin minä, mutta sitten en parhaalla tahdollanikaan saanut sanaa suustani.

— Olen vakuutettu siitä, että hän rakastaa teitä ja siitä, ettei hän minua rakasta, vastasi hän, ja huulensa vääntyivät ylenkatseelliseen hymyyn ja äänessä oli ivallinen sointu. — Ja sitä paitsi olen varma vain yhdestä ainoasta asiasta.

— Että jok'ainoalla kadulla Nîmes'issä neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa tulee verta vuotamaan, ja että porvari Froment'ista tulee joko parooni Froment tahi — ei mitään. Edellisessä tapauksessa saamme vielä keskustella ja jälkimäisessähän — hän kohautti hartioitaan — se ei mitään merkitse.

Sen sanottuaan kääntyi hän menemään portaita ylös ja minä seurasin häntä. Menimme ylemmän käytävän läpi, sitten samoja portaita ylös, joissa karkasin oppaaltani, eteenpäin ylös katolle ja siitä lyhyitä puuportaita myöten torniin. Kun sieltä korkeudesta katsoimme alas, häämöitti syvällä jalkaimme alla Nîmes'in kaupunki; siellä täällä näkyi pieniä tuikkavia tulia ja perällä palava kirkko, joka loi haaveellisen valon ympäröiviin taloihin. Kolmessa eri paikassa huomasin pikisoihtuja, jotka valaisivat taivasta; yksi oli les Arénes'in muurin harjalla, toinen etäisen kirkon katolla ja kolmas kaupungin ulkopuolella olevalla tornilla. Muutoin suurin osa kaupungista oli rauhallisena, meteli oli laannut, kellot herenneet soimasta ja tuuli, joka raittiina puhalteli mereltä päin, vilvoitti kasvojamme.

Tornin päällä oli muutamia tummiin kauhtanoihin kääriytyneitä miehiä; toiset heistä katselivat äänettöminä kaupungille, toiset taas astelivat kiihkeästi puhellen edes takaisin, mutta pimeä kun oli, en voinut yhtään heistä tuntea. Muutamia ilmoituksia saatuaan meni Froment sille puolen tornia, joka oli maalle päin, ja asteli siellä yksin pää alaspainuneena. Ellen kokonaan erehdy, käyttäytyi hän niin enemmän arvokkaisuutensa takia kuin yksinäisyyden tarpeesta. Toiset kunnioittaen hänen tahtoaan jättivät hänet rauhaan; minä seurasin heidän esimerkkiään ja istuuduin muutamaan koloon rintavarustuksessa, josta voin nähdä tulen, joka nyt jo rupesi sammumaan.

En tiedä mitä muut ajattelivat. Muutamista kuulemistani sanoista kumminkin tajusin, että Louis de St. Alais oli päällikkönä les Arénes'sä ja että markiisi de St. Alais vain odotti voiton vakautumista lähteäkseen Sommières'iin, jonka linnanpäällikkö oli luvannut lähettää ratsuväkirykmentin Froment'ille avuksi ellei hän muutoin voisi suoriutua. Tämä tuuma tuntui minusta oudolta, mutta siirtolaiset pelkäsivät saattaa kuninkaalle ikävyyksiä ja Favras'inkin kohtalo heitä kammotti — tämä kun puoluelaistensa hylkäämänä muutamia kuukausia sitä ennen oli menettänyt henkensä samanlaisessa vehkeessä ja olivat siitä syystä hyvin arkoja ja varovaisia. Ja jos niitä, jotka sinä iltana kerallani olivat tornilla, harmitti, niin ne eivät ainakaan sitä ilmaisseet.

Useimmat olivat äänettöminä tahi vaihtoivat muutamia kiivaita sanoja kun kaupungilta kuului huutoja tahi meteliä. Mitä minuun tulee, niin en ajatellut melskeitä alhaalla kaupungissa — jossa molemmat puolueet vartioivat toisiaan odottaen huomispäivää — ei huomispäivää eikä edes Deniseä vaan yksistään Froment'ia. Jos mies tarkoitti vaikuttaa minuun, niin hän oli onnistunut. Tunsin hänen vaikutusvoimaansa siinä pimeässä istuessani, ja tunsin ratkaisevan hetken lähestyvän kenties juuri siitä syystä, että hänkin sen tunsi. Minut valtasi sama kiihkeä jännitys, mikä pelaajankin, joka pelipöydän ääressä yhdelle heitolle uskaltaa kaikki. Seisoinhan siinä hänen kanssaan huimaavassa korkeudessa katsellen pimeään tulevaisuuteen, ja minä vapisin hänen puolestaan ja hänen kanssaan. Silmäni kääntyivät ehdottomasti pois toisista häneen, joka tuolla äänetönnä ja yksinäisenä asteli, minun täytyi vasten tahtoanikin kunnioittaa miestä, joka pysyi rauhallisena kadotuksen partaalla ja joka voi hillitä itseään vaikka kuolema alhaalla vaani.

Puolen yön aikana menivät kaikki alas. Kahteentoista tuntiin en ollut ruokaa maistanut, mutta toiminut hyvin paljon, ja arveluttavasta asemastani huolimatta pakoitti nälkä minun seuraamaan toisia. Menin siis virran mukana ja tuokion kuluttua seisoin pitkän, kirkkaasti valaistun huoneen kynnyksellä, jossa oli katettuja pöytiä noin kuudellekymmenelle hengelle. Olin huomaavinani huoneen toisessa päässä naisia, jalokiviä, säkenöiviä silmiä ja löyhytteleviä viuhkoja. Tämä se juuri teki vastakohdan pimeän, synkän tornin ja tämän iloisen, loistavan näkymön välillä niin suureksi. Mutta minulle ei suotu aikaa arveluihin, sillä edessäni seisova joukko hälveni äkkiä kun jokainen istui paikalleen pöytäin ääreen. Ja niin seisoin kohta tuijottamassa suoraan Deniseen, joka kalpeana, kuihtuneena ja surullisen näköisenä — hiljaisen murheen perikuvana — istui äitinsä rinnalla pöydän yläpäässä. Rouva Catinot, muutamia toisia naisia ja eräitä herroja istui heitä lähellä.

En tiedä vetikö katseeni hänen katseensa puoleeni, vai sattuiko hän muutoin katsomaan sinnepäin, mutta tuokiossa hän huomasi minut ja nousi hiljaa parahtaen pöydästä. Se kumminkin käänsi rouva de S:t Alais'n huomion minuun, ja sillä välin kun ne, jotka istuivat välillämme, iloisesti puhelivat mitään huomaamatta ja palvelijat tarjoilivat ruokia, näin, että kaikki pöydän yläpäässä olijat tuijottivat minuun. Onnettomuudeksi markiisi de S:t Alais, joka oli hiukan myöhästynyt, samassa astui huoneesen ja huomasi tietysti myöskin minut. Kuulin kirottavan selkäni takana, mutta huomioni oli niin kiintynyt Deniseen ja hänen ympärillään olijoihin että käännyin vasta kun markiisi laski kätensä käsivarrelleni ja huomasin hänet.

— Herra, huusi hän kiroten — huomasin että hän oli kalpeana vihasta ja hämmästyksestä — tämä on jo liikaa.

Silmäilin häntä äänetönnä. Asema oli siksi arveluttava, etten keksinyt mitään pelastuskeinoa.

— Kuinka te olette täällä? kysyi hän äänellä, joka veti kaikkein huomion puoleeni.

— Minä tiedän sen, sanoi ääni hänen takanaan. — Ja jos haluatte tietää sitä, niin kreivi de Saux on täällä vieraanani.

Froment, joka juuri astui huoneesen, sanoi tuon. Markiisi kääntyi kun olisi häntä lyöty. — Siinä tapauksessa en minä enää ole vieraananne! huusi hän.

— Mutta tämä ei ole minulle mieleen — se ei ole minulle mieleen! huudahti markiisi ivallisella katseella ja äänellä, joka kaikui huoneessa. — Se ei ole minulle mieleen.

Kuullessani hänen sanansa ja nähdessäni olevani kaikkien huomion esineenä, olisin voinut luulla olevani rouva S:t Alais'in salongissa tuota hullunkurista valaa kuulemassa, eikä että kolmeneljättäosaa vuotta jo oli kulunut siitä kun huolemme alkoivat. Mutta Froment'in ääni herätti minut haaveilemasta.

— Tehän juuri unohdattekin, huudahti S:t Alais raivostuneena. — Tahi ette tajua — ette tiedä — että tämä herra tässä —

— En unohda mitään, vastasi Froment ja hänen kasvonsa synkistyivät. — En unohda muuta kuin sen että häiritsemme vieraitamme, ja vähimmän kaikista unohdan antamanne avun, herra markiisi. Mutta, jatkoi hän arvokkaasti, — tänä yönä olen minä johtajana ja järjestäjänä. Minä olen tämänkin asian järjestänyt näin ja te saatte tyytyä siihen. Tiedän, että te ette vaaran hetkellä petä minua. Tiedän että onnettomuuden sattuessa autatte minua, mutta uskon myöskin, että jos kaikki käy niin hyvin kuin nyt näyttää, niin ette tahdo turhia esteitä tielleni asettaa. Kas niin, herra markiisi, tämä herra istuutuu siis tähän ja me istuudumme rouva de S:t Alais'n pöytään. Tehkää niin hyvin, herra.

Markiisin kasvot olivat synkät kuin syksyinen yö, mutta toinen oli mies ja hänen äänensä oli sekä kohtelias että käskevä; hitaasti ja ylpeän näköisenä seurasi häntä markiisi, joka tietääkseni ei milloinkaan ollut kenenkään mieltä noudattanut. Yksin jääneenä istuuduin ensimäiselle tyhjälle sijalle, toisten uteliaasti minua silmäillessä. Mielestäni oli tämä yöllinen juhlallisuus hyvin eriskummallinen, ja kun silmäilin juhlallisesti valaistua huonetta ja noita iloisia ihmisiä ja ajattelin kuolleita ja haavoitettuja kaupungilla, niin oli kaikki kuin unennäköä.

Kun päivä, jota niin monet kärsimättömyydellä odottivat, hitaasti valkeni, valaisi se Fromentin tornilla kalpeita kasvoja ja luulenpa että siellä oli monta, joiden sydämissä epätoivo vallitsi. Se on juuri tuo aamuhetki, jolloin kaikki, paitsi taivaslaki, on väritöntä ja pimeää, joka ihmisen rohkeutta kovimmin koettelee, aivan niinkuin se kylmä viima, joka silloin puhaltelee, tunkee läpi ruumiin. Vakavaksi muuttui nyt niiden silmäin katse, jotka vähää ennen säteilivät lasien kanssa kilpaa — valvoimme näet pitkään ja joimme kuninkaan, kirkon, punaisen kokardin ja kreivi d'Artois'n maljoja; miehet, joiden kasvot viini vähää ennen pani hehkumaan, kalpenivat nyt, heitä värisytti katsellessaan ulos usvaiseen ilmaan ja kääriytyivät paremmin vaippoihinsa. Ja jos Nîmes'issä oli ketään, joka välinpitämättömyydellä näki tämän päivän valkenevan, niin ei senlaista ainakaan minun läheisyydessäni ollut.

Froment oli saarnannut uskoa, mutta uskoa löytyi parhaastaan vain kansassa tuolla kaduilla. Siellä oli epäilemättä monta, jotka uskoivat ja olivat valmiit sekä kuolemaan että säälittä tappamaan. Ja onhan mahdollista että joku senlainen löytyi meidänkin joukossamme. Mutta useimmat niistä, jotka tänä aamuna kanssani katselivat alas Nîmes'iin, olivat joko rohkeita seikkailijoita, Froment'in satunnaisia puoluelaisia tahi rykmenteistä eroitettuja upseereja. Aniharvat olivat Alais'n kaltaisia ylimyksiä. Kaikki olivat kyllä rohkeita ja viinin kiihoittamia, mutta Froment ei ollut ainoa, joka oli kuullut puhuttavan Favras'in hirttämisestä, Launay'n surmaamisesta ja miten Flesselles kylmäverisesti ammuttiin! Eikä hän ollut ainoa, joka oli selvillä siitä, miten tuo kummallinen olento, jota sanottiin kansaksi, kostaisi, kun sitä uhoiteltiin.

Ja kun päivän toivottu koi alkoi näkyä, kun sen ensi hohde pani itäisen taivaan rusottamaan, kun se tunki Rhône-laaksoa peittävän usvan läpi ja kultaili vuorenhuiput lännessä, niin en läheisyydessäni huomannut ketään, jonka kasvot eivät olleet vakavat, ei yhtään, joka ei näyttänyt kalpealta, väsyneeltä ja huolestuneelta.

Paitsi Froment yksin. Mikä lieneekin ollut syynä siihen, mutta nyt päivän koitteessa osoittivat hänen kasvonsa sekä iloa että rohkeutta. Kaiken yötä oli hän ollut aivan itsekseen, mutta nyt hän tuli luoksemme kaupungille päin olevan rintavarustuksen luo ja alkoi vilkkaasti puhella. Hän rohkaisi arkoja, ja piti voiton varmana. Olen kuullut vihamiestensä sanovan, että hänen luonteensa oli senlainen, ja ettei se siis ole ansioksi luettava; että se oli turhamielisyys, joka kohotti hänet ihmisten tavallisia intohimoja ylemmäksi ja joka myöskin vaikutti sen, ettei hän koskaan pelkoa tuntenut; että hän intoisesti koettaen näytellä osaansa kaikkein ihastukseksi, unhoitti että se oli jotakin enempi kuin vain näyteltävä rooli; ja että hän pani kaikki alttiiksi ja antautui vaaroihin tuntematta sen suurempaa mielenliikutusta kuin näyttelijä, joka näyttelee Cid'iä tahi Mithridatena ottaa myrkkyä.

Mutta minun mielestäni se osoittaa, että hän luonteeltaan oli ei ainoastaan turhamainen vain myöskin erinomaisen urhea. Ja niin hän olikin. Ei kukaan, ken tuona aamuna näki hänet, voinut epäillä, ettei hän miljoonista ollut ainoa, joka silloisissa olosuhteissa parhaiten soveltui johtamaan. Ollen uskalias, luottavainen, jopa iloinenkin, ei hän peruuttanut annettuja käskyjä eikä ilmi lausunut epäilyksiä. Kun usva neljän tienoilla hajosi, niin että voimme eroittaa kukoistavan tasangon, kaupungin ja kukkulat, ja kun Rhône'n puolelta kuului ensimäinen kellonkumahdus, joka sai leivon laulun vaikenemaan, niin hän melkein iloisena kääntyi seuralaisiinsa.

— Kas niin, hyvät herrat, virkkoi hän iloisesti ja pää pystyssä, — lähdetään nyt liikkeelle. Meistä ei saa sanoa, että olemme piilossa, emmekä tohdi näyttäytyä ulkona, tahi että me saatuamme muut liikkeelle itse pysyttelemme syrjässä — aivan niinkuin Kansalliskokouksen raukkamaiset jäsenet, jotka lähtiessään kuningasta vangitsemaan, asettivat naiset etunenään, että nekin olisivat vaarasta osalliset! Ylös siis! He veivät hänet Versailles'ista Paris'iin; me tuomme hänet sieltä takaisin. Ensimäinen askel on otettava tänään.

Ei mikään ole niin tarttuvaa kuin innostus. Hänen sanojaan tervehdittiin suostumuksella; katseet, jotka juuri ennen olivat synkät ja alakuloiset, kirkastuivat äkkiä. — Alas kavaltajat! huusi muuan. — Alas trikolori! huusi toinen.

Silloin Froment kohotti kätensä kehoittaen hiljaisuuteen. — Ei, herra, sanoi hän äkkiä. — Ei 'alas trikolori'! Päinvastoin tulee meidän tehdä itsellemme oma. Eläköön kuningas! Eläköön uskollisuus! Eläköön laki! Eläkööt nämä kolme!

Se vaikutti. Satakunta ääntä huusi: — Eläkööt nämä kolme! Nuo sanat kerrottiin alempana katoilla, ikkunoissa ja kaduilla kunnes ne kuin tulen liekki levisivät ympäri kaupungin.

Froment kohotti kohteliaasti hattuaan. — Kiitos, hyvät herrat, sanoi hän. — Kuninkaan nimessä, hänen majesteettinsa nimessä minä kiitän teitä. Ennenkuin lopetamme saapuu se huuto Atlantin rannoille ja La Manche'ssa saakka se kaikuu. Ja Rhône vapauttaa mitä Seine on vanginnut. Tänä päivänä ovat koko Ranskanmaan silmät teihin luodut! Pitääkö roistoin ja tyhjäntoimittajain saada polkea vapaus jalkainsa alle — pitääkö niiden saada anastaa oikeutemme elää, rukoilla ja vapaasti liikkua? Ne pilkkaavat Jumalaa ja ryöstävät hänen temppelinsä ja Ranskanmaan kuningas istuu vankina. Tarvitseeko minun sen enempää sanoa?

— Niinpä en tahdo sanoja tuhlata, mutta minä tahdon osoittaa, että täällä Nîmes'issä kunnioitetaan Jumalaa ja kuningasta ja että heidän palvelijansa täällä ovat vapaat! Seuratkaa minua; mennään kaupungille tarkastamaan kuninkaan vahtipaikkoja, niin saamme nähdä uskaltaako kukaan huutaa: 'Alas kuningas!'

Hänelle vastattiin kaikuvilla, tornia tärisyttävillä suostumushuudoilla, tuokiossa he jo laskeutuivat tikapuita alas katolle ja sitten eteenpäin portaille. Istuin tornin rintavarustuksella katsellen miten ne pitkässä jonossa kulkivat katon poikki, miekkojen kahvat ja haarniskat kiilsivät päiväpaisteessa, nauhat liehuivat tuulessa ja ne puhuivat korkealla ja jyrkällä äänellä. Minun mielestäni se oli urhoollinen ja komea joukko; useimmat heistä olivat nuoria, heillä oli komea ryhti, ja kun he tuossa mies mieheltä laskeutuivat niitä samoja portaita myöten, joita minä edellisenä iltana tulin ylös, tunsin suurta myötätuntoisuutta heitä kohtaan. Toinen puoli oli jo kadonnut näkyvistäni kun tunsin, että joku tarttui käsivarteeni. Se oli Froment, joka oli jäänyt viimeiseksi ja nyt seisoi siinä rinnallani.

— Te jäätte tänne, herra, sanoi hän painavasti ja katsoen minua silmiin, — ja jos huonosti käy, niin minun kai ei tarvinne pyytää teitä pitämään huolta neidistä.

— Kiitos vaan, vastasi hän ivallisesti hymyillen ja silmiin leimahti ilkeä ilme. — Mutta jos hyvin käy niin minä kyllä itse pidän huolta hänestä. Elkää unohtako, herra kreivi, että jos voitan, niin meillä on toisillemme puhuttavaa.

— Ja kuitenkin toivon Jumalan auttavan teitä voitolle! huudahtin melkein ehdottomasti.

— Te luotatte taistelutaitoonne, sanoi hän hiukan ivallisesti, mutta jatkoi sitten aivan toisenlaisella äänellä: — Se ei ole sen takia kun minä uskon teille niin tärkeän tehtävän, vaan se on siitä syystä, että te olette ranskalainen ylimys, kun minä arvelematta jätän neidin suojelukseenne. Jumalan haltuun!

— Jumalan haltuun! sanoin minäkin. Sitten näin hänen menevän samaa tietä kun toisetkin.

Tämä tapahtui noin viiden tienoissa aamusella. Aurinko oli jo noussut, ja tornin katolla, jossa nyt yksin olin valtijaana, oli niin hiljaista, niin selkeää ja rauhallista ja tyyntä — se oli tuota aamun varhaista tyyneyttä, jossa on senlaista viatonta puhtautta — että silmäilin ympärilleni ihmeissäni ja ikäänkuin unessa. Olin korkealla levottomien katujen yläpuolella, joilta Froment'ia tervehtivät huudot kaikuivat luokseni ylös. Taas kuului huuto ja sen perästä vielä toinen, joka pani kyyhkyset säikähtyneinä lentoon lehahtamaan. Mutta sitten äänilaineet vierivät eteläänpäin kunnes korviini kuului vain uhkaavaa sorinaa. Mutta minä olin yksin tornilla korkealla taisteluista ja riidoista.

Niin, olin yksin ja oli aikaa vaipua synkkiin ajatuksiin. Missä oli nyt se suloinen yhteys, jota suurin osa kansasta jo monet viikot oli haaveillut? Missä oli se rauhan ja veljellisyyden valtakunta, jota isä Benoit ja Giron'en sekä Vlais'en asukkaat olivat toivoneet? Ja rajain tasoitus? Ja inhimilliset oikeudet? Ja ne tuhannet muut siunaukset, joita filosoofit ja teoreetikot olivat uskoitelleet tulevaksi — inhimillisestä luonnosta huolimatta — kun vaan heidän järjestelmänsä hyväksyttäisiin? Niin, missä? Ympäröivästä viljavasta maakunnasta kuului hätäkellojen uhkaava ääni. Kaduilta kuului kapinahuutoja ja riemuhuutoja. Teillä, jotka nauhan tavoin kiemurtelivat tasangolla, näkyi välkkyviä aseita kantavia miehiä ja puolen tunnin kuluttua räjähti etäisestä etukaupungista lännessä kiväärin laukauksia. Kyyhkyset lentelivät ympärilläni kuin valkoiset, hohtavat pilvenhattarat, tornilla ja alempana katolla, johon muutamia palvelijoita oli kokoontunut, oli vain päiväpaistetta, tyyntä ja rauhaa. Mutta minä tiesin, että alhaalla kaduilla käyskenteli kuolema.

Alussa en tuntenut innostusta enkä levottomuutta. Olihan vielä aikainen aamuhetki, en odottanut suoranaista ottelua, ja kuuntelin melkein välinpitämättömänä, jatkaen ajattelemista entiseen suuntaan ja vertaillen nykyistä levottomuutta ja sekasortoa siihen maailmaan, joka muutamia kuukausia sitä ennen silmissäni näytti niin valoisalta. Mutta vähitellen katolla olevien palvelijain levottomuus puuttui minuunkin. Kuuntelin tarkempaan ja olin huomaavinani taistelun lähenemistä, huudot ja laukaukset kuuluivat useammin ja kovemmin. Vihdoin huomasin kasarmien läheisyydessä valkoista savua, joka renkaina kohosi kattojen yli ja kahteen kertaan ikkunat tärähtivät kiväärien laukauksista, jotka myöskin kuuluivat sieltä päin. Ja nyt huomasin juuri allamme olevilla kaduilla, jotka pituudelleen olivat siinä silmäini edessä, ihmisjoukon, joka juoksi tornia kohti.

Hän ei vastannut, kohautti vain olkapäitään ja tähysteli yhä kiihkeämmin alas kaduille. Minä tein samoin, vaan aluksi ei mitään tapahtunut. Mutta sitten aivan äkkiä, ikäänkuin olisi ovi, joka siihen saakka esti melun kuulumasta, avautunut, kuului suoraan allani pirullinen ulvonta ja meteli, ja suuri väkijoukko ryntäsi kadulle. Sen keskessä oli joukko munkkeja, joilla oli Vapahtajan kuvia käsissä. Kauheasti kiljuen ja aseita heilutellen kääntyi rahvaanjoukko ensimäisestä kadunkulmasta ja katosi näkyvistäni. Hetken aikaa kuuluivat vielä huudot ja melu, siitä voin päätellä joukon menneen kasarmeille päin, mistä silloin tällöin musketin laukauksia kuului. Silloin ymmärsin, että se oli apujoukko, jota Froment oli lähettänyt hakemaan. Kun sitten katsoin alas, huomasin, että puolet palvelijoista oli mennyt tiehensä ja yksinäisiä olentoja hiipi kaduilla, jotka tähän saakka olivat olleet aivan autiot. Nyt alkoi levottomuus minussakin päästä valloilleen. Päättävä hetki oli tullut ennen kuin sitä odotinkaan.

— Sitä en tiedä, herra, vastasi hän hätäisesti ja käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa minuun, sitten kääntyi hän taas pois.

Mutta hän oli liiaksi innostunut vastatakseen kysymykseeni ja pudisti vain kärsimättömästi päätään. En olisi mielelläni lähtenyt katolta ja huusin sentähden miehelle, että hän veisi kunnioittavan tervehdykseni rouva de St. Alais'lle ja pyytäisi häntä tulemaan tänne ylös. Minua ihmetytti, ettei hän jo ollut tullut sinne, naiset kun ovat uteliaita näkemään mitä tapahtuu.

Mutta mies — luullakseni eräs kokki — oli niin peloissaan ettei hän ajatellut muuta kuin itseään eikä hän paikaltaan liikahtanut, mutta hänen toverinsa huusivat: — Heti, herra, aivan heti!

Mutta nyt loppui kärsivällisyyteni, juoksin tikapuille ja niitä alas heidän luokseen. — Katalat, huusin minä, — sanotteko heti missä naiset ovat?

— Enhän äsken tajunnut kysymystänne, puolustelihe lähin. — Ne ovat menneet kirkkoon rukoilemaan.

Huomionsa kiintyi johonkin muuhun ja kalpenevin kasvoin hiipi hän pois luotani. Menin katsomaan alas rintavarustukselta. Näköala ei ollut niin laaja kuin ylhäältä tornista, mutta länteenpäin viepä pääkatu näkyi selvästi, ja se oli täynnä ihmisiä, jotka eri ryhmissä kiiruhtivat tornia kohti; toiset juoksivat, toiset astuivat rivakasti, mutta kaikki katselivat vähä väliä taakseen.

Palvelijat eivät hetkeäkään epäilleet, mitä tämä merkitsi, ja huutaen: Olemme voitetut! juoksivat he päiväpaisteisen katon poikki portaille, ja niitä alas. Jäin sinne hetkeksi vielä huolestuneena tähystelemään alas kaduille, mutta kun pakenevien joukko yhä kasvoi, kun ne juoksivat yhä kiireemmin ja yhä useammin katsoivat taakseen heiluttaen aseitaan, kun huudot, ulvonta ja laukaukset tuntuivat lähenevän, niin päätin ryhtyä toimeen. Portaissa ei ollut ketään, ja minä kiiruhdin alas niitä myöten ovelle, joka oli ensimäisessä kerroksessa, ja josta edellisenä iltana olin tullut sisään. Mutta ovi olikin suljettu. Harmistuneena ja levottomana — täällä pimeässä kun en tiennyt mitä ulkona tapahtui ja kun pelkäsin pahinta — jatkoin matkaani alas luostarimaiseen etehiseen alakerrassa.

Siellä tunkeili aseellisia, raivostuneita, ruudinsavun mustaamia miehiä, toisia tuli ehtimiseen kadulta. Tuokiota myöhemmin olisivat rappuset jo olleet täpösen täynnä katolle tunkeilevia miehiä, ja silloin olisi minun ollut mahdoton päästä minnekään. Nytkin kului muutamia minuuttia ennenkuin pääsin eteenpäin tungoksessa; minut työnnettiin muuatta seinää vasten enkä päässyt paikalta liikahtamaan. Viereeni sattui muuan samallaisessa pälkähässä oleva palvelija, jonka käsivarteen puutuin.

— En tiedä, herra, vastasi hän kärsimättömästi ja kun hän samassa huomasi sen, jota hän etsi, riuhtasi hän kätensä irti ja totellen pelkuruuden vaistoa tunkeutui hän joukkoon ja katosi.

Etehisessä vallitsi ääretön sekasorto, miehiä tuli ja meni, ne raivasivat kyynäspäillään itselleen tietä joukon läpi ja jakoivat käskyjä. En tiennyt mitä tekisin. Muutamat huusivat Froment'ia, toiset kehoittivat sulkemaan oveja; muuan sanoi, että kaikki oli hukassa ja eräs huusi että piti hankkia ruutia. Sekasorto pani pääni pyörälle; hetken aikaa seisoin tungoksen keskessä, ja minua tuupattiin sinne ja tänne. Missä naiset olivat? Missä naiset olivat? Tuo ajatus oli tehdä minut hulluksi. Kysyin muutamilta lähimpänä olevilta, mutta ne vain huusivat, etteivät he tiedä — kuinkas he sen tietäisivät? — tyrkkäsivät minut pois tieltään ja katosivat tungokseen aivan niinkuin palvelija äsken. Useimmat näistä miehistä näyttivät kuuluvan alhaisempiin kansanluokkiin. En nähnyt Froment'ia enkä St. Alais'n veljeksiä tahi ketään johtajista, pari heidän seurassaan ollutta aatelismiestä siellä vain oli.

En liene milloinkaan ollut tukalammassa tilassa. Denise voi olla kirkossa vaaralle alttiina tahi kaduilla alttiina senlaisille vaaroille, joita tuskin uskalsin ajatellakaan; tahi voi hän olla turvassa omassa huoneessaan, viereisessä huoneessa tahi katolla. Etehisessä vallitsevassa tungoksessa ja sekasorrossa oli aivan mahdoton saada tietää mitään, jopa mahdoton liikkuakin. Ainoa toivoni oli, että Froment kohta saapuisi; odoteltuani hetkisen, joka minusta tuntui tuiki pitkältä, ja kun häntä ei vieläkään näkynyt, loppui jo kärsivällisyyteni, ja tunkeuduin muutamalle ovelle, josta näytti pääsevän talon takapuolelle.

Päästyäni siitä ulos oli edessäni yhtäläinen epäjärjestys; kellarista tuli miehiä, jotka kantoivat ruutia ja tukkivat tien. Toiset taas näyttivät ryöstävän taloa. Täällä en osannut toivoa löytäväni niitä, joita etsin, ja silmäiltyäni ympärilleni joka taholle kuitenkaan mitään keksimättä, huomasin portaat, jotka johtivat yläkertoihin, niitä myöten kiiruhdin ylös Denise'n huoneesen, mutta ovi olikin lukossa.

Minä kolkutin voimaini perästä, odotin ja kuuntelin ja kolkutin uudelleen, mutta sisästä ei kuulunut äännähdystäkään. Vihdoinkin tulin vakuutetuksi ettei huoneessa ollut ketään ja menin kolkuttamaan lähimpiä oveja, mutta ei niidenkään sisäpuolelta kuulunut mitään. Kolmas ja neljäs ovi eivät olleet lukossa ja huoneet olivat tyhjät. Viimeinen, jossa kävin, oli joku miesten huone.

Huoneiden tutkimisessa ei pitkää aikaa kulunut, mutta kaiken aikaa kun kolkutin ja kuuntelin käytävässä, jossa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kuului alakerrasta huutoja ja kiiruhtavia askeleita. Olin kuumeentapaisessa kiihkossa. Kenties rouva de St. Alais olikin katolla, ja niin kiiruhdin portaille aikoen lähteä takaisin ylös. Samassa juolahti kuitenkin mieleeni että jos menin ylös, niin kenties en enää pääsisikään takaisin kun näet portaat voitiin sulkea. Kiroten tuhmuuttani, kun läksin pois etehisestä, kiiruhdin takaisin samaa tietä, jota tulinkin, raivasin kyynäspäilläni tietä ihmisjoukon läpi, joka tunkeili ensimäisen kerroksen käytävässä ja pääsin vihdoin etehiseen.

Tulin juuri paraaseen aikaan, sillä Froment'kin astui samassa sisään toisesta ovesta, urhoollisen joukkonsa seuraamana. Huomasin että joillakuilla heistä oli vihreitä nauhoja — se oli kreivi d'Artois'n väri. Froment piti päätään pystymmässä kuin ne toiset, näin myöskin että hän oli haavoitettu; veri vuoti pitkin toista kasvopuolta ja silmät kiilsivät melkein kuin mielettömällä. Mutta yhä vieläkin hän oli rauhallisena ja yhä vieläkin hän niin suuressa määrin hallitsi ei vaan itseään mutta myöskin toisia, että melu hänen sisäänastuessaan lakkasi. Miehet, jotka juuri vähää ennen vain estivät ja tyrkkivät toisiaan, pysyivät nyt rauhallisina paikoillaan, ja vaikka kadulta kuului vihamielisen joukon ulvonta ja melu, ja vaikka oli selvää että ylivoima oli pakoittanut häntä pakenemaan, niin hänen läsnäolonsa jo vaikutti sen, että hurja pelästys rauhoittui ja epätoivoi kääntyi toivoksi.

Froment pysähtyi kynnykselle ja jakeli lyhyeen ja jyrkästi käskyjä ovien sulkemisesta. Hänellä oli kädessä lauaistu pistooli, jolla osoitteli milloin minnekin, antaakseen käskyille enemmän painoa. Miehet lähetettiin eri suunnille täyttämään käskyjä, huone tyhjeni kuin taian kautta, ja kun Froment huomasi minut, viittasi hän minua luokseen.

Jos hän oli näyttelijä, niin hän ainakin näytteli jalosti, sillä tälläkin hetkellä kun aavistin että kaikki oli hukassa, en voinut hänen kasvoissaan huomata pelkoa enkä kateutta, eikä hän kerskaillut.

— Joutukaa ulos, kuiskasi hän, viittauksella hilliten kaikki levottomat kysymykseni, — tuon oven kautta tuolla ja sitten pienen takaoven kautta, joka on toisten portaitten juurella. Menkää ulos itäisestä portista, sen ulkopuolella, St. Geneviève'n luona on varustettu hevoisia teitä varten. Kaikki on mennyttä täällä! lisäsi hän kovasti puristaen kättäni ja työntäen minua ovea kohti.

— Mutta entä neiti? huudahdin vavisten, ja kerroin hänelle ettei neiti enää ollut talossa.

— Mitä? huusi hän synkistyvin katsein tuijottaen minuun. — Oletteko hullu? Ette suinkaan tarkoita että hän on mennyt ulos?

— Hän ei ole täällä. Minulle sanottiin että hän äitinsä kera olisi mennyt kirkkoon, ja ettei hän vielä ole palannut.

— Voi mielettömyyttä! huudahti hän kauheasti kiroten. — Jumala heitä auttakoon! Jumala heitä auttakoon! Sitten katsoi hän minua äänetönnä silmiin, ja kun hän niissä luki sieluni kauheaa tuskaa, naurahti hän kylmästi. — Siinä tapauksessa menemme molemmat perikatoon, mutta ollaan miehuulliset. Minä olen tehnyt voitavani. Kuuletteko tuota? Samassa muskettien laukaukset tärisyttivät taloa; Froment nosti kätensä ja antoi jonkun käskyn. Pienemmät ikkunat oli tukittu katukivillä, vastaava muuri oli revitty alas ja käytetty ovien sulkemiseksi. Päivä ei siis päässyt sisään, ja lampun valo teki pitkän etehisen valkoisine muureineen ja kivilattioineen kummallisen synkäksi. Vaikutti kai sitä nuo synkät kasvotkin ympärilläni.

— Pelkään että St. Alais veljeksiltä on suljettu tie les Arènes'iin, sanoi Froment kylmäkiskoisesti. — Eikä heillä ole kyllin väkeä muurilla. Nuo kirotut Cevenniläiset ovat voittaneet meidät. Ja mitä ystäviimme tulee, niin he ovat menetelleet aivan niinkuin jo aavistinkin, he näet ovat jättäneet minut piiritetyn härän tavalla kuolemaan. Hyvä, mutta kumminkin kuolemme miekka kädessä.

— Entä Denise? huudahdin kiivaasti puuttuen häntä käsivarteen. —
Jätämmekö hänet oman onnensa nojaan?

Hän katsoi minuun ja hänen huulensa vääntyivät ivalliseen hymyyn. — Se on totta, sanoi hän, — unhotin että te ette ole puoluelaisiamme.

— Minä ajattelen häntä enkä itseäni, huusin raivostuneena. Sillä hetkellä vihasin häntä.

— Olette oikeassa, herra kreivi, virkkoi hän aivan muuttuneella äänellä. — Menkää! Voihan vielä olla joku pelastuksen mahdollisuus, — mutta kirkko on Kapusiinilaisluostarin vieressä, ja meidän peräytyessä nuo katalat koirat jo haukkuivat sen ympärillä. Heitä on kymmenen yhtä kohti, mutta — kenties joku mahdollisuus vielä on olemassa, jatkoi hän päättävästi. — Menkää! Ja jos löydätte hänet ja onnistutte pakenemaan, niin muistakaa Froment'ia Nîmes'istä.

— Niin — ottakaa tämä, vastasi hän vetäisten pistoolin taskustaan ja painaen sen käteeni. — Joutukaa, ja nyt täytyy minunkin jo mennä. Onnea matkalle, herra kreivi, ja hyvästi! Niin, haukkukaa te vain, mokomat koirat, lisäsi hän katkerasti. — Vielä on härkä jaloillaan, ja vielä se puskee muutamia teistä kuoliaaksi, ennenkuin sen voitatte.

Näillä sanoilla työnsi hän minua ovea kohti, josta pääsi sisempään etehiseen ja takaportille, ja ollessani tietoinen siitä, että jokainen hukattu hetki voi olla hengen vaarallinen, että talo jonkun minuutin kuluessa voi olla piiritetty ja kaikki pakenemisen mahdollisuus estetty, olisi luullut etten empien viivähtäisi.

Ja kummiakin sitä tein. Froment'in puoluelaisten päävoima oli kiiruhtanut ylös taloon, jonka katolta ja ikkunoista he ampuivat. Itse seisoi hän yksin keskellä lattiaa, yksin ja nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena, muutamat niistä, joilla oli vihreitä nauhoja, ja jotka näyttivät olevan rohkeimpia hänen joukostaan, olivat kokoontuneet ryhmään telkityn oven eteen. Huoneen synkkä valaistus, telkityt ikkunat ja Froment'in yksinäinen asema, kun hän seisoi siinä keskellä lattiaa, liikutti minua niin, että astuin askeleen häntä kohti. Silloin katsahti hän ylös; kasvonsa synkistyivät ja melkein raivokkaalla liikkeellä hän viittasi minua menemään. Nyt tajusin, ettei minulla ollut sijaa hänen ajatuksissaan, ettei hän tällä hetkellä, jolloin se rakennus, jota hän niin huolellisesti ja uskaliaasti oli rakentanut, särkyi pirstaleiksi, ajatellut meitä, vaan niitä, jotka olivat luvanneet häntä auttaa, mutta nyt pettivät, niitä, jotka eivät kyllä kauniita lupauksia säästäneet, mutta nyt jättivät hänen yksin pulasta suoriutumaan. Ja minä menin. Mutta näytti siltä että tuosta lyhyestäkin epäröimisestä saisin kärsiä. Muutamien askelten päässä oli se matala ovi, jota Froment neuvoi minulle; se oli tehty muuriin, pääportaitten juureen. Eräs mies oli siihen juuri panemassa viimeistä salpaa. Huusin häntä avaamaan ovea.

— Hyvä Jumala, se on jo liian myöhäistä! vastasi mies synkistyvin katsein.

Rohkeuteni masentui, pelkäsin hänen olevan oikeassa. Mutta hartaasti pyydettyäni otti hän kumminkin pois salvat ja avasi oven.

Mies tähysteli oven raosta pitäen pistoolia kädessään, Ovi johti ahtaasen solaan, joka, Jumalan kiitos, vielä oli tyhjä. Mies päästi vitjat ha'asta, työnsi minut ulos ja ärjäsi: — Vasemmalle! Päiväpaisteen häikäisemänä käännyin osoitettuun suuntaan; kuulin oven takanani läjähtävän kiinni ja vitjain helinän kun ne pantiin paikoilleen.

Välillä olevat talot estivät rahvaan joukon kirkunan ja laukauksien paukkeen selvästi kuulumasta, mutta kun paljain päin ja pistooli kädessä riensin solaa pitkin, kuulin kolinaa takanani, siitä älysin päällekarkaajain tunkeutuneen solaan sen vastaisesta päästä, ja että jos hetkenkään vielä olisin empinyt, olisi pako jo ollut myöhäistä.

Asemani oli sittenkin kyllin epäilyttävä, melkeinpä toivoton. Ollen yksin ja outo kaupungissa, hatuttomin päin, ilman mitään puoluemerkkiä, ja tietämätön katujen suunnasta, voin milloin hyvänsä tavata toisen tai toisen puolueen jäseniä. Hämärästi aavistin, että Kapusiinilaiskirkko kenties oli sama, jossa rouva Catinot'n kera olin käynyt, ja ensimäinen ajatukseni oli koettaa päästä sille pääkadulle, jonka varrella hänen talonsa oli. Mutta se ei ollut niinkään helppoa; sola, jossa olin, johti vain toiseen samanlaiseen kapeaan, synkkään solaan. Siihen päästyäni, käännyin hiukan aprikoituani vasempaan, mutta en päässytkään monen askeleen päähän ennenkuin takanani jo kuulin pyssyn laukauksia ja käännyin heti takasin. Kiiruhdin vastaiseen suuntaan ja jouduin kohta pieneen ahtaasen pihaan, josta nähdäkseni ei ollut toista uloskäytävää. Seisoin siinä tuokion läähättäen; se ajatus, että seisoessani tässä toimettomana, kenties ne, joita etsin, saisivat surmansa kun en päässyt auttamaan, teki minut melkein mielettömäksi.

Olin juuri kääntymäisilläni takaisin, aioin koettaa päästä vimmatun joukon sivu, kirkunaa kuulin jo takanani, kun äkkiä huomasin avoimen ikkunan muutaman pihaa ympäröivien talojen alakerrassa. Ikkuna oli matalalla, ja tuokiossa päätin kiivetä siitä sisään, sillä täytyihän talosta päästä ulos kadulle. Juoksin pihan poikki, tartuin ikkunalautaan ja hyppäsin sisään, keikahdin kumoon tuolille ja siitä lattialle.

Aivan loukkaantumattomana kavahdin seisaalleni; samassa kuului parahdus, ja näin edessäni naisen, tytön, joka kalpeine, kauhistuneine kasvoineen tuijotti minuun. Hän oli maannut polvillaan vuoteen vieressä luultavasti rukoilemassa ja minä olin melkein pudonnut hänen päällensä. Kun nousin seisaalleni, kiljahti hän kimeästi, mutta minä pyysin häntä Jumalan nimessä vaikenemaan.

— Ovi! ovi! huusin minä. — Näyttäkää minulle vain missä ovi on! Minä en aio kellekään mitään pahaa tehdä.

— Kuka te olette? kysäsi hän katsoen minuun suurilla säikähtyneillä silmillään.

— Hyvä Jumala! Eihän se mitään merkitse! huusin rajusti. — Sanokaa vain missä ovi on! Ovi, josta kadulle pääsee!

Menin hänen luokseen, pelko, joka siihen saakka oli hervaissut häntä, sai hänet nyt tointumaan. Hän aukasi takanaan olevan oven ja osoitti minua menemään kapeaa käytävää myöten. Kiiruhdin tieheni iloiten aikeeni onnistumisesta, mutta ennenkuin ennätin avata oven, tuli toinen nainen muutamasta sivuovesta, hän huudahti kauhistuksesta minut nähdessään.

— Mitä tietä pääsen Kapusiinilaiskirkkoon? kysyin. Hän kohotti kättään kauhistuneena, mutta vastasi kuitenkin:

En malttanut kysyä mitä hän tarkoitti, vaan riensin ulos niin pian kun sain oven auki. Mutta silmäiltyäni ympärilleni meninkin kiireesti takasin sisään ja suljin oven jälkeeni. Silmäni tapasivat naisen katseen ja sanaa sanomatta otti hän salvan ja pani sen oven eteen. Sen tehtyä hän kääntyi ja riensi yläkertaan, ja minä seurasin perästä.

Tultuamme muutamaan huoneesen yläkerrassa riensimme ikkunasta varovaisesti tähystelemään alas kadulle. Nyt ei hänen enää tarvinnut ihmetellä miksi niin kiireesti palasin takaisin. Tuokiossa täytti meluava ja kirkuva ihmisjoukko hiljaisen kadun, ja tuhansien askelten kopina pani ikkunaruudut tärisemään. Rivittäin kulki siinä roistojoukko ohitsemme; ensimäiset kulkivat lähekkäin tahdissa, ne olivat musketeilla varustetut, mutta jälkijoukko kulki sikin sokin, niillä oli keihäitä ja kirveitä tahi ei aseita ensinkään, ne heiluttivat nyrkkejään ja huusivat: 'Arènes'iin! Arènes'iin!'

Tämä joukko oli jo itsessäänkin senlainen, että se voi saada rohkeimmankin miehen vapisemaan, mutta ne kantoivat vielä keskessään jotakin mikä pani naisen vierelläni kauhistuksesta kiljaisemaan ja tarttumaan käsivarteeni. Heillä oli näet kuuden keihään nenässä kuusi poikkileikattua päätä — joista yksi, eellimäinen oli iso ja paljas ja kauhea irvistys teki sen vielä kammottavammaksi. Kantajat kohottivat päitä ikkunoita kohti ja pudistivat niitä, niin että veriset suortuvat heiluivat. Näin ne marssivat ohi ja muutamien tuntien kuluttua oli katu yhtä rauhallinen kuin ennenkin.

Nainen, joka vavisten vaipui tuolille, kertoi että roistojoukko oli ryöstänyt Cabaret Vierge'n ja että tuo paljas pää oli hänen lähimmän naapurinsa, erään raatimiehen. En malttanut jäädä hänen kertomustaan kuuntelemaan, vaan jättäin hänet huoneesen riensin portaita alas, avasin oven ja juoksin ulos. Kaikki oli taas niin kummallisen rauhallista. Aamun aurinko paistoi säteilevän kirkkaasti alas pitkälle, autiolle kadulle, niin että tuo ikään silmäini edessä ollut kamala näky tuntui mielikuvituksen luomalta. Ei missään näkynyt elävää olentoa, ei yksiäkään kasvoja ikkunoissa. Hetkisen seisoin keskellä katua kirkkaan päiväpaisteen häikäisemänä ja epätietoisena mihin kääntyisin. Vihdoin muistin miten nainen oli neuvonut minua ja riensin joukon jälestä kunnes saavuin ensimäiselle, oikeaan vievälle kadulle. Käännyin sinne, enkä ehtinytkään kauvas, ennenkuin ilokseni keksin rouva Catinot'n talon.

Se oli siinä niin hiljaisena ja autiona päiväpaisteessa; ikkunaluukut olivat kaikki kiinni, eikä missään näkynyt elon merkkiä. Mutta kun se kumminkin oli minulle jotakin tuttua, niin riensin portille ja kolkutin sitä kauan ja kovasti. Jyskytin niin, että kuolleetkin olisivat voineet siitä herätä, kaiku kantoi äänen pitkin hiljaista katua, jossa muutamia päiviä sitä ennen oli liikettä ja hälinää. Tuo ääni värisytti minua seistessäni siinä portaalla talon edustalla; odottelin ikkunoita aukeaviksi ja uteliaiden kasvojen katsovan ulos.

En ollut vielä oppinut täydellisesti tajuamaan miten suuressa määrässä pelko voi hervaista ja miten voimakas se pelkurimainen vaisto on, joka pidättää rauhallisen miehen oman lietensä ääressä kun kaduilla verta vuotaa. Ikkunoissa ei näkynyt ketään, ei yksikään ovi auennut ja mikä oli pahinta — talokin, johon pyrin, pysyi kuolleena ja hiljaisena. Menin alas portailta ja tirkistelin ylöspäin, mutta riensin kohta taas takaisin ja aloin uudelleen kolkuttaa; nyt en enää ajatellut itseäni.

Mutta kaikki ponnistukset olivat turhat. Ja siinä kuunnellessani kuulin taas ääniä, jotka jo vallan hyvin tunsin. Roistojoukko palasi takaisin.

Kirosin mielettömyyttäni, kun niin kauan viivyin rouva Catinot'n talolla. Mutta äkkiä muistui mieleeni sola talon takana, kirkkoon johtava sola; tuokiossa riensin sinne ja juoksin voimaini perästä sitä pitkin. Melu läheni lähenemistään, mutta kun nyt jo näin kirkon matalan oven, hiljensin askeleitani. Samassa ovi aukeni ja muuan mies tirkisti ulos. Minä näin hänet ennenkuin hän näki minut; hänen karkeat kasvonsa ilmaisivat kauhistusta, häpeää ja raivoa ja kummallinen vaisto sanoi minulle mitä hänellä oli mielessä. Hetkisen tähysteli hän ympärilleen päiväpaisteessa varjostaen kädellä silmiään, mutta huomattuaan minut hiipi hän tiehensä luoden minuun kavalan katseen.

Hän jätti oven raolleen, aavistin että mies oli ovenvartija. Tuokiossa olin jo kirkon sisässä ja siellä oli minulla vastassa näky, jota en elämässäni unhoita, kaikki mitä ulkopuolella olin nähnyt ja viimeisinä hetkinä kokenut, se kaikki teki sen niin juhlalliseksi, ettei se kummallinen jumalanpalveluskaan, jossa sitä ennen täällä olin läsnä, sille vertoja vetänyt. Päivä ei päässyt paistamaan kirkon sisään, muutamat punaiset alttarilla palavat kynttelit levittivät synkkää valoansa patsaihin, kuviin, synkkiin holveihin ja varsinkin polvistuvaan naisjoukkoon, joka valittavalla äänellä veisasi pyhän Neitsyen litaniaa. Muutamat itkivät hiljaa, toiset makasivat liikkumattomina kuin patsaat otsa kiviin nojautuneena, toiset taas silmäilivät levottomina ympärilleen, kavahtivat pienimmästäkin äänestä ja rukoilivat hiljaa. Mutta vähitellen rohkeampien kiihko valtasi aremmatkin; yhä voimakkaampana ja selvempänä soi veisuu: 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' se kävi yhä hartaammaksi. Silmiini herahtivat kyyneleet, sääli ja ihmettely täytti sydämeni. Jopa huomasin Denisenkin.

Hän oli polvistunut äitinsä ja rouva Catinot'n keskeen pääalttarin eteen. Paikaltani näin hänen kasvonsa sivulta kun hän haaveilevan innostuksen valtamaana ne kohotti, nuo kasvot, jotka kerran mielestäni olivat niin lapselliset. Ja ajatellessani että hän kenties siinä rukoili puolestani, että tuo puhdas, viaton olento, joka vielä oli melkein lapsi ja niin suloinen, lempeä ja kaino, oli niin rohkea vaaran hetkellä ja että hän rakasti minua, se teki minut sekä nöyräksi että ylpeäksi. Kyyneleet valuivat silmistäni, nyyhkytys kohotti rintaani ja vaivuin polvilleni — juuri samassa räjähti oville kirkon toisessa päässä kovia iskuja ja äänekkäästi vaadittiin sisäänpääsöä.

Polvistuva joukko värähti kauhistuksesta, muutamat kiljahtivat ja toiset kavahtivat seisaalleen. Mutta veisuuta vielä hetken aikaa jatkettiin, intoisena, epätoivoisena se soi — 'Ora pro nobis! Ora pro nobis!' Valittavat äänet värähtelivät niin kummallisesti, ne kun lähtivät sortuneista sydämistä. Vihdoin särkyi yksi oven puolisko, silloin useimmat nousivat huutaen seisaalleen, ani harvat vaan vielä lauloivat. Olin jo puolitiessä Denisen luona kun ovi antoi perään ja miehet pääsivät sisään ryntäämään. Näin vilahdukselta erään papin — myöhemmin sain tietää että se oli isä Benoit — joka risti kohotetuissa käsissään asettui heidän eteensä. Mutta vallitsevassa hämärässä huomasin kumminkin kohta, etteivät sisääntulijat olleetkaan roistokansan johtajia. Ensimäisenä olivat St. Alais'n veljekset, verisinä ja mustuneina ruudinsavusta, heillä oli käsissä paljastetut miekat, vaatteet riippuivat repaleina; jäljissä tuli parikymmentä heidän seuralaisistaan.

Mielihyvillään naiset juoksivat tulijain syliin, etempänä olijat alkoivat ääneensä itkeä. Suljettuaan ovet riensivät miehet solaan johtavalle takaovelle, muuan huusi että kaikki oli hukassa, toinen että itäinen portti oli auki, kolmas kehoitti naisia poistumaan, he olisivat muka turvassa läheisissä taloissa, mutta kirkko ryöstettäisiin. Tällä hetkellä Calvinistat olivat murtamassa luostarin portteja, josta pakolaiset olivat rientäneet kun heidät ahdistettiin ulos les Arènes'sta.

Tuokiossa kauhein sekasorto pääsi valloilleen kirkossa. Myöhemmin kuulin sanottavan, että murtautuminen kirkkoon oli pahinta mitä miehet voivat tehdä, että kun olisivat pysyneet poissa sieltä, niin ei naisilla olisi hätääkään ollut, eikä roistokansa kirkkoa ryöstänytkään. Mutta senlaisessa tilassa kuin Nîmes oli sinä aamuna, kun katuojissa veri virtana juoksi ja kun äkkiarvaamaton häviö miehiä kohtasi, lienee ollut vaikea päättää mitä tuli tehdä, enkä minä ketään syytä.

Kaikki ryntäsivät nyt takaportille, ja minä jouduin etemmä Denise'stä, mutta kun hän seuransa kanssa pysähtyi päästääkseen aremmat ja itsekkäämmät edelle, pääsin hänen luokseen. Hän oli vetäissyt päähineen silmilleen eikä huomannut minua ennenkuin liikutin hänen käsivarttaan. Silloin hän katsahti minua silmiin ja nojautui äänetönnä minuun; näin hänen kasvonsa kaapun alta, niissä oli onnellisuuden ilme tälläkin kauhun hetkellä.

Sen perästä ei rouva de St. Alais voinut pidättää minua, vaikka hän tervehtikin minua katkeralla ivalla. — Te ymmärrätte pian hyötyä voitostanne, herra kreivi, sanoi hän purevan ivallisesti. Sen enempää hän ei virkkanut. Laskin käsivarteni Denisen vyötäisille ja seurasin Louis'ta ja rouva Catinot'a kintereillä; markiisi seurasi jäljestä puhuttuaan muutamia sanoja äitinsä kanssa. Kun hänen katseensa sattui minuun, hymyili hän ja virkkoi vastaukseksi äidilleen, joka oli hänelle jotakin lausunut: — Hyvä Jumala! mitäpä siitä! Olemme panneet kaikki alttiiksi; tämä tappio oli viimeinen yrityksemme. Suokaamme nyt sijaa muille! Silloin vetäisi rouva de St. Alais päähineen silmilleen; vaikka hetki oli niin kauhistava, niin ennätin kumminkin tuossa liikkeessä älytä jotakin syvästi liikuttavaa ja syvä sääli valtasi sydämeni. Mutta nyt ei ollut aikaa tunteellisuuteen eikä surkuttelemiseen, sillä vainoojat eivät olleet etäällä meistä. Olimme vielä kirkossa muutamien askelten päässä solaan vievästä ovesta, kun kuului askeleita pääoven takana ja seuraavassa silmänräpäyksessä jysähteli jo iskuja siihen. Kaikki riippui siitä kestäisivätkö ovet kunnes ehtisimme ulos; tunsin miten Denisen hento vartalo vapisi, ja hän painautui yhä lähemmä minua. Mutta ovet kestivät kun kestivätkin; kohta joukko edessämme hajosi, pääsimme päivän valoon ja riensimme alas solaa pitkin rouva Catinot'n taloa kohti.

Olin mielihyvilläni kun ehdimme ulos kirkosta, tuntui aivan kuin nyt olisimme olleet jotakuinkin turvatut. Sola edessämme oli luisu, niin että näimme edellämme kulkevien päät; toisinaan kääntyivät kalpeat kasvot taakseen katsomaan. Molemminpuoliset korkeat muurit estivät roistojoukon metelin kovasti kuulumasta. Takanani kulki markiisi ja rouva St. Alais, ja heidän jäljessään muutamia markiisin seuralaisia, jotka olivat jälkijoukkona. Silmäilin heidän sivutsensa ja näin että kirkon edessä oleva osa solasta vielä oli tyhjä, vainoojat siis eivät vielä olleet ehtineet kirkon läpi ja kumarruin kuiskaamaan sitä lohdutukseksi Denise'lle. Taisin siinä viivähtää, sillä äkkiä kompastuin Louis'n kantapäihin. Vastaantuleva ihmisjoukko näet äkkiä peräytti häntä. Samassa kun lensimme vastakkain kuului solan alapäästä kauheita ääniä, se oli senlaista tuskan kiljunnan ja voivotushuutojen sekoitusta, etten konsaan enää senlaista toivoisi kuulevani. Toiset ryntäsivät rajusti kirkkoa kohti, sillä välin kun toiset, jotka eivät tajunneet mitä tekeillä oli, tunkeilivat eteenpäin, muutamat kaatuivat ja tallattiin; hetken aikaa oli tuo pitkä, kapea sola kuohuvan, lainehtivan meren kaltainen.

Koettelin vain suojata Deniseä ahdingolta, enkä sentähden aluksi tajunnut mitä kaikki tämä merkitsi. Ensiksi luulin että naiset — ja kolmas osa meistä kaikista oli naisia — olivat tulleet mielipuoliksi ja että häpeällinen, itsekäs pelko oli voittanut heidät. Mutta kun joukko tunki päällemme, niin että kadun alapää tyhjeni, kuulin kauheaa ulvontaa ja näin keihään kärkiä rouva Catinot'n talon edustalla. Ja silloin minä tajusin että Calvinistat olivat sulkeneet meiltä tien, ja sydämeni herkesi lyömästä.

Sillä meidän oli mahdoton palata takaisin. Käännyin taakseni katsomaan ja näin että sola kirkon edessä oli täpösen täynnä miehiä, jotka olivat tulleet kirkon läpi — siinä oli kauhistava joukko ilkkuvia, irvisteleviä kasvoja ja julmia, verenhimoisia keihäitä. Olimme suljetut korkeitten muurien väliin eikä meillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta kuin rouva Catinot'n talon kautta ja sitä vartioittiin. Edessämme ja takanamme kohosi keihäsmeri.

Väliin näen vielä unessa tuon näyn, kirkkaan, lämpimän päiväpaisteen, joka aaveen tapaisesti valaisi kalpeita, pelon vääristämiä kasvoja; polvilleen vaipuneita naisia, jotka kohottivat käsiään taivasta kohti, kun toiset huusivat ja mutisivat raivokkaita rukouksia, tahi riippuivat miesten kaulassa; koko tuon ihmisjoukon, jossa pelko kaikissa muodoissa ilmaantui; mutta ennen kaikkia voittajain pirullisen pilkkanaurun, kun ne huusivat miehiä esille ja naisille rumia sanoja.

Ei Nîmesissäkään, tuossa puoluetaistelujen ja melskeiden pesäpaikassa ole sen kauheampaa eikä pirullisempaa tapausta sattunut. Huomattuani että olimme satimessa ja niin sanoakseni kuoleman kidassa, en ensi hädässä voinut muuta kuin painaa Denisen syliini ja hänen kasvonsa rintaani vasten, itse nojauduin syvästi huoahtaen muuriin. Hyvä Jumala, ajattelin, naiset! naiset! Semmoisella hetkellä antaisi mies kaikki maailmassa, ettei naisia olisi olemassakaan, tahi ettei hän ainakaan ketään rakastaisi.

St. Alais tuli ensimäiseksi tuntoihinsa ja ensimäisenä hän ryhtyi toimimaan — jos sitä voi toiminnaksi sanoa, sillä emmehän voineet muuta kuin puhua, kun olimme luvultamme niin paljon heikommat ja senlaisessa asemassa. Hän työnsi rouva de St. Alais'n selkänsä taakse ja huiskutti valkoista liinaa noin kolmenkymmenen askeleen päässä meistä kirkon oven edessä seisoville miehille ja pyysi heitä laskemaan naiset kulkemaan. Sanoipa hän heitä kurjiksi raukoiksi, jotka eivät uskaltaneet taistella miehiä vastaan, jotka voivat puolustautua.

Mutta hän sai vastaukseksi ainoastaan ivasanoja, uhkauksia ja naurunrähäkkää.

— Ei, ei, herra pappi, huusivat he ilkkuen. — Ei, ei! Tulkaa te vain esille terästä maistamaan. Kenties sitten laskemme naiset menemään! Tahi kenties emme!

Mutta ne vain heiluttivat aseitaan ja huusivat: Hirteen pettäjät! Hirteen papit! Hirteen herrat! Astukaa vain esille tahi me tulemme ja riistämme teidät naisilta, joitten taakse piiloudutte!

Hänen silmissään säihkyi rajaton raivo kun hän katsoi heihin. Silloin muuan vastapuolueen miehistä astui esille ja käski joukon vaikenemaan.

— Kuulkaa! sanoi mies, joka oli iso kun jättiläinen, pitkä musta tukkansa riippui alas kelmeille kasvoille. — Me annamme teille kolme minuuttia aikaa, ja jos te sen kuluessa astutte keihäiden eteen, niin naiset pääsevät menemään. Ellette sitä tee, niin ammumme teitä kaikkia, ja naisten veri tulkoon ylitsenne!

St. Alais seisoi mykkänä. — Te olette hornan henkiä! huusi hän vihdoin kauhistuksesta värisevällä äänellä. — Tahtoisitteko tappaa meidät heidän silmäinsä edessä?

— Heidän sylissään! vastasi mies ja hänen sanojaan tervehdittiin naurunrähäkällä. — Päättäkää pian, jatkoi hän kömpelösti käännähtäen ja keihästään heiluttaen. — Kolme minuuttia kellon jälkeen tuolla. Astukaa esille tahi ammumme kaikkia. Siitä vasta maukas liemi tulee! Hieno katolilainen liemi, hyvät herrat!

St. Alais kääntyi minuun, kasvonsa olivat kalmankalpeat ja silmät tuijottivat. Hän koetti puhua, mutta ei saanut sanaa suustaan.

En voi kertoa mitä sitten tapahtui, sillä hetken aikaa olin aivan tajutonna. Muistan vain että päivä kirkkaasti paistoi muuriin hänen takanaan ja että savikerrokset vanhain, ohuitten tiilikivien välissä näyttivät mustilta. Meitä oli noin kaksikymmentä miestä ja viisikymmentä naista sullottuina noin neljänkymmenen kyynärän pituiselle alalle. Valitushuutoja kuului miesten huulilta ja ne, joilla oli naisia sylissä, — eivätkä ne olleet harvat — nojautuivat muuriin ja koettivat lohduttaa heitä, koettivat irtautua heistä. Jotkut kirosivat murhaajia ja ojentelivat nyrkkejään heitä kohti, toiset taas kiihkeästi suutelivat rinnoillaan lepääviä kalpeita kasvoja — useat naisista olivat näet onneksi pyörtyneet — toiset taas St. Alais'n tavalla katselivat äänettömänä tuskasta toisiaan silmiin tahi armottomalle sinitaivaalle. Enkä minäkään muuta tehnyt, katselin vain Deniseä silmiin. Hän oli täydessä tajussaan ja oli täydellisesti selvillä siitä mitä hänen ympärillään tapahtui.

Ajatelkaa että aurinko kirkkaasti valaisi tätä kaikkea, että linnut visertelivät puutarhoissa talojen takana, että alhaalla laaksossa Rhône-virta kimalteli vehreäin äyräittensä keskessä, että aivan siinä läheisyydessä meren aallot murtuivat vasten les Bouches'n rantamia, että koko luonto henki riemua ja rauhaa kun me — ainoastaan me olimme saarretut noiden kauheiden muurien väliin, noitten hurjain ihmisten keskeen ja näimme kuoleman vaanivan kaikkialla, armahtamattoman kuoleman, kuoleman, joka kaikki lopettaa.

Käsi laskeutui käsivarrelleni, se oli St. Alais'n. Luulen, ei, minä tiedän, että hän aikoi sopia kanssani, sillä minä ymmärsin sen hänen kasvoistaan. Mutta kun käännyin häneen — tahi lieneekö sisarensa kasvoissa ilmenevä tuska liikuttanut häntä — niin jotakin äkkiä näytti juolahtavan hänelle mieleen. Kun mustatukkainen jättiläinen huusi että yksi minuutti jo oli kulunut ja hänen ystävänsä alkoivat ulvoa, nosti markiisi kätensä.

— Odottakaa, huusi hän tavallisella käskevällä äänellään. — Odottakaa! Täällä on eräs mies, joka ei kuulu meihin. Antakaa hänen ensin vahingoittumattomana mennä tiehensä. Hän osoitti sormellaan meitä. — Hän ei ole meidän miehiä. Minä vannon sen. Hän sai rajun ivanaurun vastaukseksi. — Joka ei ole minun puolellani, hän on minua vastaan, sanoi mies pilkallisesti. Ja toiset puhkesivat taas raakaan nauruun.

En tahdo ansiokseni lukea sitä mitä nyt tein. Tänlaisina epätoivon hetkinä ei ihmistä voi pitää tekoihinsa syyllisenä, ja tiesinhän sitä paitsi etteivät ne olisi kuunnelleet minua ja etten siis mitään alttiiksi pannut. Minä näet huusin raivosta vavisten: — Minä olen teitä vastaan! Tahdon ennemmin kuolla näiden kanssa kun elää teidän kanssanne. Te saastutatte maan! Te myrkytätte ilman! Te olette hornan henkiä —

Sen pitemmälle en päässyt, sillä samassa juoksi muuan nuorukainen, joka luullakseni ei ollut järjillään, kimeästi nauraen ohitseni keihäiden kärkiä kohti. Siinä silmäimme edessä lävistivät ne hänen rintansa — ja julmasti huutaen heitti hän kätensä ylös päin, ruumis viskattiin kuolleena ja verisenä sivumuuria vasten. Vaistomaisesti vedin päähineen Denisen kasvoille, ettei hän näkisi mitä tapahtui. Hyvä olikin että niin tein, sillä nyt kun roistot saivat verta nähdäkseen, niin he raivostuivat ja ryntäsivät päällemme. Näin miten St. Alais työnsi äitinsä syrjään ja sitten ryntäsi keihäitä kohti. Vein Denisen hiukan suojasempaan nurkkaan ja tapoin sitten — vaikka hän puuttui kiinni minuun ja pyysi etten sitä tekisi — ensimäisen, joka tuli vastaani ja toisen myöskin. Hurjistuin niin, etten enää pelkoakaan tuntenut. Kolmas viskasi minut keihäällään maahan ja hetken aikaa näin vain taivaan ja miehen vääristyneet kasvot, jotka kuvastuivat sitä vasten; sitten ummistin silmäni ja odotin lyöntiä.

Mutta sitä ei kuulunut. Siihen sijaan kaatui jotakin raskasta ylitseni ja ponnistelin vapautuakseni siitä; tuntui kun olisi päälläni taisteltu — tässä hirvittävässä murhasolassa, jossa miehet riistettiin naisten syleilystä, puristettiin muuria vasten ja armotta tapettiin ja jossa monta senlaista työtä tehtiin, jota en uskalla mainitakaan.

Jumalan kiitos, etten nähnyt sen enempää kuin jo olen kertonut. Monet kymmenet jalat polkivat minua, murhaajain rientäessä milloin minnekin; sain monta naarmua ja verta valui ylitseni. Kuulin kuolon korahduksia, naisten sydäntä särkeviä huutoja, huutoja senlaisia, jotka saivat veren hyytymään ja sydämen seisattumaan — ja mieletöntä naurua. Mutta seisaalleen nouseminen olisi ollut sama kuin pikainen kuolema, ja vaikka en enää toivonutkaan pelastuvani, oli kumminkin äskeinen vimmani asettunut ja minä makasin aivan rauhassa. Kaikki vastustus oli turhaa, ja minä luulin jo loppuni lähestyvän, kun ylläni oleva kauhtana, joka osaksi kätki minut, äkkiä vetäistiin pois, päivä paistoi suoraan silmiini, ja ääni huusi iloisesti: — Täällä on taas eräs! Ja hän on vielä hengissä!

Vaikeasti kohosin seisaalleni, hämärästi toivoin voivani kunnialla kuolla. Puhuja oli outo minulle, mutta hänen rinnallaan seisoi Buton ja parooni de Géol ja heidän takanaan näin koko joukon vieraita naamoja, jotka kaikki tuijottivat minuun. Mutta en vieläkään tajunnut että olin pelastettu. — Jos aiotte tappaa minut, niin tappakaa pian, mutisin, oikaisten käteni.

— Jumala varjelkoon! vastasi Buton äkkiä. — On jo tehty kylliksi ja enemmänkin. Nojautukaa minuun, herra kreivi. Nojautukaa minuun ja seuratkaa mukana tätä tietä. Hyvä Jumala, tulinhan aivan viime hetkellä. Jos olisivat teidät tappaneet —

Buton ei vastannut vaan puuttui käsivarteeni ja vei minut puoleksi väkisin mukaansa, de Géol tarttui toiseen ja niin astuin heidän keskessään ihmisjoukon läpi, joka melkein eläimellisellä uteliaisuudella katsoi minuun, kasvot näyttivät päiväpaisteessa niin oudon kalpeilta. Olin paljasti päin, ja auringon paiste häikäsi ja hämmensi minua, mutta totellen Buton'in kädenpuristusta pysähdyin ja astuin sisään muutamasta ovesta, joka aukeni muurissa. Siinä juuri pudotin liinan, jonka joku oli antanut minulle sitoakseni sillä haavaa olkapäässäni. Muuan mies, joka seisoi ovella, otti sen ylös ja ojensi sen minulle ystävällisellä avuliaisuudella. Hän piteli veristä keihästä kädessään enkä ensinkään epäillyt hänenkin kuuluvan murhaajiin.

Kaksi miestä kulki ohitsemme, ne kantoivat keskessään ruumista. Tuo kuollut ruumis ja varattomasti riippuva pää herättivät tuokiossa muistini ja ajatuskykyni. Tartuin Butonin takkiin ja ravistin häntä raivoisasti. — Missä neiti de St. Alais on? huusin. — Mitä te konnat olette hänen kanssaan tehneet? Jos vain olette —

— Hiljaa, hiljaa, herra, koettakaahan rauhoittua, sanoi hän moittivasti. — Minä vannon että hän on turvassa tässä talossa. Ensimäisinä hän kannettiin sisään enkä minä luule hiuskarvaakaan hänen päästään liikutetun.

Sen kuultuani purskahdin itkuun, enkä luule että niitä kyyneleitä voi miehuuttomiksi sanoa, sillä ne olivat kiitollisuuden ja ilon vaikuttamia. Olinhan kokenut niin paljon, ja vaikk'ei haava olkapäässäni ollutkaan suuri, niin oli siitä kumminkin vuotanut paljon verta, niin että kai nuo kyyneleet suotanee minulle anteeksi. Enkä minä yksin sinä päivänä itkenyt. Myöhemmin sain tietää että muuan hurjimmista murhaajista, tultuaan tuntoihinsa ja nähdessään mitä oli tehnyt, itki katkerasti.

Tänä ja seuraavina päivinä tapettiin kolmesataa henkeä, parhaastaan Kapusiinilaisluostarissa — jota Froment oli käyttänyt kirjapainoksi ja tehnyt toimensa pesäpaikaksi — Cabaret Vierge'ssa ja Fromentin omassa talossa, joka kesti kunnes sitä ruvettiin kanuunoilla ampumaan. Noista kolmesta sadasta kaatui ainoastaan puolet taistelussa, tähteitä ajettiin solissa ja taloissa, etsittiin kaikenlaisista piilopaikoistaan ja tapettiin armotta. Sekä Pariisissa että maakunnissa kiitettiin sittemmin tätä ankaruutta, se kun kukisti puhkeamaisillaan olevan kapinan, joka kenties olisi levinnyt yli koko Ranskanmaan. Mutta nyt noita tapahtumia muistellessa näen niissä jotakin aivan toista, nimittäin ensimäiset oireet siitä kummallisesta ihmishengen arvottomana pitämisestä, josta vallankumouksen jälkimäiset jaksot olivat merkilliset. Ne olivat ikäänkuin niiden kauhistuttavien tekojen alkuna, jotka kolme vuotta myöhemmin lamauttivat yhteiskuntaa ja ihmetyttivät maailmaa, jotka, vietellen vallattomiin hirmutöihin, osoittivat filosoofeille että Ranska kahdeksannentoista vuosisadan lopulla voi päivän valolla tehdä töitä, joita muinaiset hirmuvaltiaat tekivät vain kidutushuoneittensa pimeydessä, töitä senlaisia, joiden vertaisia — punastun kun olen pakotettu myöntämään sen — ei missään muussa maassa aikanamme ole löytynyt.

Mutta näitten rikoksien kanssa — minä en nyt puhu guillotinin toimesta — minulla, Jumalan kiitos, ei tähän aikaan ollut mitään tekemistä. Myöhempään elämääni niistä kyllä jälkiä jäi — ja kenpä ranskalainen lienee niistä osattomaksi jäänyt? — toiste kenties kerron niistä. Nyt sanon vain että niistä kahdeksastatoista miehestä, jotka olivat kanssani solassa Kapusiinilaiskirkon luona, jäi eloon ainoastaan kolme tapahtumasta jälkimaailmalle kertomaan. Heidän ja minunkin oli ihmeellisestä pelastuksestamme kiittäminen Butonin ja muutamien vierasten lähettiläiden välitystä sekä murhaajain myöhäistä katumusta.

Neljän pelastuneen joukossa oli isä Benoit ja Louis St. Alais, ja se oli todella kummallinen kohtaus kun me kolme, verisinä ja rikkirevityillä vaatteilla, yhdyimme rouva Catinot'n salongissa. Kaikki muut paitsi yksi nurkkaikkuna olivat vielä peitetyt luukuilla; liedellä, jossa sinä iltana, kun siellä rouva Catinot'n keralla söin illallista, tuli iloisesti roihusi, oli nyt vain kylmää, valkoista tuhkaa. Huone oli synkän ja aution näköinen, huonekalut loivat pitkiä, pimeitä varjoja ja ulkoa kuului roistojoukon melu, joka meidän mentyä taloon piiritti murhapaikan, eikä näyttänyt kyllästyvän sen katselemiseen.

Se oli kummallinen kohtaus, sillä me kolme olimme lämpimästi rakastaneet toisiamme, mutta riidat ja levottomuudet olivat meidät eroittaneet. Kun nyt ikäänkuin kuolleista nousseina, kalpeina, kädet vapisevina ja silmät kuumeesta palavina tapasimme, olivat kaikki erimielisyydet unohdetut. — Veljeni! — Veljesi! pääsi yhtaikaa minun ja Louis'n huulilta. Ja kätemme yhtyivät, ikäänkuin hän, joka oli kuollut, osoittaen sukunsa suurta urhoollisuutta, olisi ne yhdistänyt. Isä Benoit väänteli käsiään lohduttomassa tuskassa ja asteli edes takaisin valittaen: — Lapseni! Lapsi raukkani! Armahtakoon Jumala tätä maata!

Viereisestä huoneesta kuului naisten valitusta ja itkua ja kepeitä kiiruhtavia askeleita. Luulen että nuo äänet rauhoittivat meitä, että voimme maltillisesti puhella, Louis vain väliin osoittihe katkeraa surua. Sain tietää että rouva St. Alais makasi viereisessä huoneessa, hän oli joko pudonnut tahi oli häntä kovasti potkaistu ahdingossa, niin että hän vaarallisesti loukkaantui, sekä että Denise, rouva Catinot ja lääkäri olivat hänen luonaan. Synkkä huone suljettuine ikkunoineen oli aivan kuin murhehuone, puhuimme vain kuiskaamalla, pitkät ajat olimme aivan äänettöminäkin, silloin meistä joku aina nousi astelemaan kauheain muistojen kiusoittamana. Äkkiä kuului korviimme kanuunanjyskettä; unhotimme hetkeksi omat huolemme, puhuimme Fromentista ja toiveistaan päästä pakenemaan, kuuntelimme roistokansan ulvontaa, kun se kulki talon ohitse, ja jatkoimme sitten taas keskustelua, mutta aivan niinkuin ei asiat enää meitä liikuttaisi, tuntui kuin olisi kuolema vapauttanut meidät velvollisuuksista.

Louis kutsuttiin kohta äitinsä luo, ja hetken perästä isä Benoitkin kutsuttiin pois, niin että jäin yksin astelemaan edes takaisin lattialle. Kauheaa melua seuraava hiljaisuus, yksinäisyys kohta sen perästä kun olin ollut kuoleman vaarassa ja tappamassa, turvallisuus vaaran perästä — se kaikki pani sielun syvimmät tunteet väräjämään. Ja kyyneleet nousivat silmiini ajatellessani St. Alais'n kuolemaa, hänen lupaavaa tulevaisuuttaan, joka ennen aikojaan keskeytyi, ja hänen urhoollista, ylevää, lahjakasta henkeään, joka nyt ikipäiviksi oli ajallisuudesta eronnut. Liikutus sai minut niin valtoihinsa, että olin hyvilläni kun oli pimeä, niin että sain laskea sen valloilleen. Entisajat, poikavuosien muistot elpyivät sielussani. Muistin että olimme leikkineet yhdessä ja unhotin että sitten itsekukin meni omia teitään.

— Niin, hän haluaa tavata sinua, vastasi hän pitäen ovea auki ja puhuen niin oudon rauhallisesti, aivan kuin se, joka tietää odottaa onnettomuutta.

Olin peräti voipunut ja seurasin Louista aivan koneellisesti, mutta ajatukseni pysyivät kiinni menneisyydessä. Mutta tuskin pääsin kynnyksestä yli viereiseen huoneesen, joka oli kirkkaasti valaistu, kun jo heräsin tietoisuuteen todellisuudesta. Rouva St. Alais lepäsi vuoteessa vastapäätä ovea, niin että heti sisään astuessani näin hänen kasvonsa ja kohtasin hänen katseensa. Hän makasi tyynyjen varassa, kasvot olivat hyvin kalpeat, mutta kasvopäillä oli punaisia laattoja ja silmissä outo kiilto. Mutta ei se eikä onnettomuutta ennustava tapakaan, millä hän hypisteli peitettä puhuessaan, herättänyt minua tuntoihin. Kasvojen ilmeessä oli jotakin niin oudon iloista ja välinpitämätöntä, joka ei ensinkään sopinut olosuhteisin, ja se se sai minut melkein kivettyneenä seisahtumaan.

Hän huomasi empimiseni ja moitti sitä iloisella ja teeskennellyllä äänellä, joka vaikutti kamalammin kuin rajuimmat surun purkaukset.

— Tervetuloa, herra kreivi, sanoi hän. — Minua iloittaa että kumminkin hiukan ujostelette. Mutta emme me aio teitä ankaruudella kohdella. Myöhäkin katumus on parempi kun ettei ensinkään katua, ja — missä on viuhkani, Denise? Tuo viuhkani, lapsi!

Tukehdutetulla nyyhkytyksellä yritti Denise nousta paikaltaan vuoteen ääressä, mielenliikutus pyrki valtaamaan häntä, mutta rouva Catinot laski kätensä hänen olalleen, painoi hänet takaisin istumaan ja ojentui ottamaan sivupöydällä olevaa viuhkaa.

— Kiitos, ystäväni, sanoi rouva de St. Alais, leikitteli hetkisen viuhkan kanssa ja hymyili meille toisille aivan niinkuin satoja kertoja ennen olin nähnyt hänen hymyilevän omassa salongissaan. — Ja nyt, herra kreivi, sanoi hän ilkamoiden, niin että oikein kauhistutti, — toivon olevanne niin kohtelias että myönnätte minun oikein ennustaneen?

Mutisin joitakuita epäselviä sanoja; rouvan hymyilevät kasvot, toisten kumartunut vartalo ja poiskääntyneet silmät — kaikki teki niin kamalan vaikutuksen.

— Minä en koskaan epäillyt että te ette lopullisesti kumminkin yhtyisi meihin, sanoi hän melkein suopean ystävällisesti. — Ja jos tahtoisin olla ilkeä, niin minulla olisi teille paljonkin sanottavaa. Mutta nyt kun jälleen olette luoksemme palannut, niin olkoot kaikki entiset unhoitetut. Hänen majesteettinsä on niin hyvä, että — mutta missä ovat toiset? Emmehän voi jatkaa ilman heitä!

Hän silmäili ympärilleen, kasvoissa entinen käskevä ilme. — Missä herra de Gontaut on? Louis, eikö herra de Gontaut jo ole tullut? Hänhän lupasi todistaa aviosopimusta.

Louis, joka lääkärin ja isä Benoit'n kera seisoi muutaman suljetun ikkunan luona, vastasi tukehtuvalla äänellä, ettei hän vielä ollut tullut.

Rouva näytti huomaavan jotakin outoa poikansa äänessä ja käytöksessä, sillä hän katsoi levotonna yhdestä toiseen ja kysyi: — Eihän vain mitään liene tapahtunut?

Mutta hänen levottomuutensa ei asettunut. — Entä Viktor? eikö hänkään ole tullut? Louis, oletko aivan varma ettei mitään ole tapahtunut?

— Äiti, äiti, te saatte kohta tavata häntä, sanoi Louis tukehdutetulla nyyhkytyksellä ja kääntyi pois kauhistusta osoittavalla liikkeellä, jonka rouva varmaan olisi huomannut elleivät vuoteen uutimet olisi estäneet häntä näkemästä.

Hän tosin ei nähnyt poikaansa, mutta Louisin käytös olisi kumminkin herättänyt epäluuloa jokaisessa järjillään olevassa ihmisessä. Mutta samassa kun Louis lausui viimeiset sanansa kiintyi rouva St. Alais'n katse taas minuun, ja se avuton tuska, joka hetkeksi synkisti hänen kasvojaan, hälveni niinkuin pilvi haihtuu kirkkaalta kevättaivaalta. Hän otti taas viuhkansa ja katsoi iloisesti minuun.

— Kuulkaapa, herra kreivi, sanoi hän, — minä näin niin kummallisia unia viime yönä — vai oliko se sairaana ollessani, Denise? Mutta eihän se vaikuta mitään asiaan. Näin kaikenlaisia kauheuksia unissani — että linnamme ja talomme Cahorsissa oli poltettu, että meidän täytyi paeta Montaubaniin tahi Nîmes'iin, ja että herra Gontaut oli murhattu ja että kansa oli tarttunut aseisin. Ikäänkuin kuningas senlaista suvaitsisi, jatkoi hän naurahtaen, ja huokasi samassa tuskallisesti. — Ikäänkuin mikään senlainen olisi mahdollistakaan. Kirkosta näin vielä hullumpaa unta, sanoi hän kurpistaen kulmiaan ja tehden kärsimättömän liikkeen viuhkalla, — mutta sen olen aivan unohtanut. Kaiken kauheimmallaan ollessa minä heräsin. Se oli kaikki niin hullunkurista ja niin mieletöntä että nauraisitte itsenne kuoliaaksi, jos vain muistaisin kertoa kaikki. Muistaakseni voi kahden punakantaisen kengänkoron takia saada niskaansa kuolemantuomion, ja ihojauhot ja kaunistuslaastari tekivät ihmisen rikolliseksi.

— Luulenpa — luulenpa etten ole oikein terve, sanoi hän muuttuneella äänellä ja tuskan ilme vääristi kasvoja — näki selvästi että hän kärsi kovia tuskia. — Louis, valitti hän, — missä kirjurikin lienee? Voisihan hän sillä aikaa julkilukea avioliittosopimuksen. Kai Viktor ja herra de Gontaut kohta tulevat. Missä hän on? kysyi hän tuimasti.

On helppo sanoa, että meidän olisi tullut paremmin osaamme näytellä, mutta tuo kohtaus oli niin kauhea ja surullinen, että mielenliikutus sai meidät, jotka jo sinä päivänä olimme niin paljon kokeneet, valtoihinsa. Denise peitti kasvonsa ja vapisi niin että tuolikin, jolla hän istui, liikkui, Louis kääntyi väristen pois ja minä seisoin äänetönnä ja liikkumattomana vuoteen päässä. Tällä kertaa lääkäri, nuori, laiha tummanverevä mies vastasi puolestamme.

— En, rouva, herra Pettifer oli niin sairas ettei hän voinut lähteä kotoaan.

— Mutta hänellä ei ole oikeutta olla sairas! huudahti rouva ankarasti. — Pettifer sairaana kun neiti de St. Alais'n avioliittosopimus on allekirjoitettava! Mutta on kai teillä paperit täällä?

— Tuokaa ne sitten tänne! Tuokaa ne! sanoi hän levottomasti silmäillen meitä vuorotellen. Hän liikahti ja huokasi ikäänkuin kovissa tuskissa. — Mutta missä on Viktor? jatkoi hän kärsimättömästi. — Minkätähden hän ei tule?

— Luulin kuulevani hänen tulevan, sanoi Louis äkkiä. Se oli ensi kerran kuin hän vapaasta tahdostaan puhui, äänessään oli kummallinen sointu. — Minä menen katsomaan, sanoi hän mennen ovea kohti ja sivumennen viitaten minua jäljestä tulemaan.

— Antakaa joku paperi, sanoi lääkäri hiukan kärsimättömästi. — Joku paperi, mikä tahansa vain.

— Ei, huudahti Louis, ääni käheänä tuskasta, — se riittää jo — tämä ilvehtiminen. Minä en enää siihen rupea.

— Minä sanon, etten enää rupea siihen, huudahti Louis kiivaasti ja nyyhkytys pyrki valloilleen. — Sanokaa hänelle totuus.

— Mutta minä en ainakaan tahdo olla siihen osallisena, vastasi lääkäri vakavasti. — Tahdon olla vapaana kaikesta edesvastauksesta. Ettekä tekään, herra, ryhdy mihinkään ennenkuin saatte kuulla mikä semmoisen teon välttämätön seuraus on.

— Niin, ei hän parane, eikä hänellä luullakseni ole monta tuntia elämänaikaa jäljellä. Kun kuume, joka häntä nyt ylläpitää, alkaa helpoittaa, niin kuolema kohta vapauttaa hänet. Ja nyt riippuu teistä saako hän sulkea silmänsä tietämätönnä tapahtuneesta onnettomuudesta, poikansa kuolemasta tahi —

Luullakseni emme viipyneet poissa kuin parin minuutin ajan, mutta kun palasimme huusi rouva de St. Alais jo kärsimättömästi meitä ja Viktoria. — Missä hän on? Missä hän on? huusi hän kuumeentapaisella kiivaudella. — Miksi hän juuri tänään tulee niin myöhään? Eihän vain teidän välillänne liene mitään — mitään epäsopua? kysäsi hän katsoen moittivasti minuun.

— Mutta miksi hän sitten ei ole täällä? Ja herra de Gontaut? Silmissään oli kuumeen tapainen kiilto ja nuo punaiset laatat poskilla heloittivat, mutta kasvot olivat muuttuneet ja sormet hypistelivät nyt alinomaa peitteellä. Äänikin oli muuttunut käheäksi ja luonnottomaksi, ja hän silmäili vähä väliä levottomasti ympärilleen, ikäänkuin olisi hän jostakin ollut levoton.

— En voi hyvin tänään, mutisi hän vihdoin, tuskallisesti koettaen puhua tavallisella äänellään. — Enkä muista olla niin iloinen kuin tässä tilaisuudessa sietäisi. Neiti, menkää kreivin luo ja sanokaa hänelle jotakin kaunista tässä odottaessamme! Mutta entä te, herra kreivi! Nuorena ollessani oli tapana, että sulhanen tänlaisessa tilaisuudessa ritarillisesti tervehti morsiantaan. Hyi, herra! Pelkäänpä teitä hitaaksi rakastamaan!

Denise nousi ja tuli hitaasti luokseni, mutta ei sanaakaan kuulunut hänen kalpeilta huuliltaan eikä hän katsonut minua silmiin. Eikä hän liikahtanut kun minä rouvan kehoituksesta kumarruin kylmää poskeaan suutelemaan. Mutta olin yhtäkaikki tyytyväinen, sillä kun kumarruin hänen ylitsensä, tunsin miten hän pienillä käsillään puuttui takkiini, ja riippui kiinni siinä aivan kuin avuton lapsi riippuu äitinsä kaulassa. Laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja sillä tavalla seisoimme vuoteen päässä rouva de St. Alais'n meitä katsellessa.

— Tyttö parka, sanoi hän iloisesti nauraen, — hän ujostelee vielä. Olkaa hyvä hänelle, herra kreivi; hän on pieni, hellätuntoinen olento, ja — mutta minä en voi hyvin. Minä en voi hyvin, kertoi hän kohoten ylös. Suurella vaivalla nosti hän kätensä otsalleen. — Minä — mutta mitä se on? huudahti hän, kasvonsa kalpenivat ja katse muuttui pelokkaaksi. — Mitä se on? Tuokaa joku tänne — tehkää hyvin. Lääkäri — ja Viktor!

Denise kiiruhti hänen luokseen. Seisoin hetkisen liikahtamatta, mutta silloin lääkäri viittasi minulle. — Menkää, kuiskasi hän, — menkää ja jättäkää hänet naisten haltuun. Loppu on lähellä.

Näin se tapahtui, että rouva de St. Alais kumminkin antoi minulle tyttärensä ja että se sopimus, jonka hän monta vuotta sitä ennen teki isäni kanssa, täytettiin.

Rouva de St. Alais ei enää tullut tuntoihinsa ja kuoli seuraavana aamuna. Näin hänen makaavan arkussaan kalpeana, vain muutoin muuttumattomana, ja hiljaisessa, valoisassa huoneessa ajattelin kunnioittaen niitä muutoksia, joita hän yhden ainoan lyhyen vuoden kuluessa oli saanut kokea — viisikymmentä vuotta kestäneen rauhallisuuden ja myötäkäymisen perästä. Kumartuessani suutelemaan vaksinkeltaista kättä, tuntui se minusta niin julmalta, että hänen parhaassa ijässään täytyi kuolla, mutta nyt kun tiedän mitä tulevaisuus toi mukanaan ja muistelen maanpakolaisuuden ja köyhyyden pitkiä vuosia, jotka monen hänen ystävänsä osaksi tulivat, niin hän mielestäni on onnellinen kun pääsi pois. Ollen luonteeltaan ylpeä ja voimakas — joita kahta ominaisuutta harvoin säätyluokassamme löytyy yhdistettynä — oli hän omaisineen uskaltanut paljon ja menettänyt paljon. Mutta olihan se kumminkin paljoa parempi kuin vankila ja guillotini, parempi kuin että vanheta vieraassa maassa tahi palata kotimaahan, jossa aikoja sitten oli unhoitettu.

Olen jo maininnut, että kapina Nîmes'issä kesti kolme päivää. Viimeisenä niistä tuli Buton sanomaan meille että meidän täytyi lähteä kaupungista, kun hän ja hänen puolueensa eivät enää voisi suojella meitä. Silloin ehdoitti Louis, että matkustaisimme Montpellier'iin, siellä yhtyäksemme Turinissa olevien siirtolaisten kanssa, ja ensi aluksi ajattelin niin tehdäkin, sillä toivoin hartaasti saattaa naiset turvalliseen paikkaan.

Minun on Buton'ia kiittäminen siitä, etten kuitenkaan niin tehnyt, sitä kun sittemmin olisin saanut katkerasti katua. Hän kysyi mihin aioin lähteä, ja kuultuaan tuumani, asettui hän selin oven eteen.

— Jumala estäköön teitä, herra kreivi, sitä tekemästä! virkkoi hän. —
Ne, jotka menevät, menevät ijäksi, ja harvat koskaan palaavat!

Vastasin kiivaasti: — Lorua! Vuoden kuluttua te jo polvillanne rukoilette meitä palaamaan.

— Kunnollisin, vastasi hän ykspäisesti. — Uskotteko vielä kaiken sen perästä mitä on tapahtunut, että miehellä täytyy olla arvonimi voidakseen lakeja laatia — te itse tietysti aina lukuun ottamatta. Luuletteko että miehellä pitää olla tukka jauhoitettuna voidakseen taistella?

Minä uskon, että kun se, joka ei tunne merta, rupeaa luotsiksi, niin on aika lähteä laivasta pois.

— Oppimaton voi oppia. Ja mitä laivasta lähtemiseen tulee, niin ne
vallan hyvin voivat mennä, joilla ei ole mitään tekemistä siellä.
Kuunnelkaa te neuvoani, herra kreivi. Kolmessa päivässä on täällä
Nîmes'issä tapettu kolmesataa henkeä.

— Niin, sillä verta on tullut väliimme, sanoi hän jyrkästi. — Täällä on tehty tekoja, joita ei aivan pian unhoiteta eikä anteeksi anneta. Ja joka nyt maasta lähtee se lähtee ijäksi. Mutta, jatkoi hän liikutettuna, — totelkaa neuvoani ja jääkää kotiin. Matkustakaa linnaanne ja eläkää rauhassa siellä, niin ei kukaan tee teille mitään pahaa.

Hänen puheessaan oli paljon totta. Kaikessa tapauksessa minä pidin hänen neuvonsa niin hyvänä, että päätin seurata sitä, ja neuvoinpa vielä muitakin tekemään samalla tavalla. Mutta Louis pysyi päätöksessään järkähtämättömänä. Kaikki nämä tapahtumat olivat häntä niin kauhistuttaneet, ettei hän enää tahtonut jäädä maahan. Mutta hän ei vastustellut kun pyysin häneltä Deniseä vaimokseni ja neljänkolmatta tunnin kuluessa hänen äitinsä kuoleman jälkeen meidät yhdistettiin. Isä Benoit vihki meidät tuossa synkässä talossa Kapusiinilaiskirkkoon vievän solan varrella; yht'aikaa vihittiin myöskin Louis ja rouva Catinot, joka aikoi seurata miestään maanpakoon. Lienee tarpeetonta mainita, ettei näitä häitä iloisesti vietetty, ei juhlittu, ei kuulunut kellojen soittoa eikä näkynyt morsiusneitoja, kaikki oli hiljaista ja syvän surumielisyyden varjostamaa. Mutta pilvinen aamu selviää useinkin päiväpaisteeksi, ja vaikka me avioliittomme ensimmäisenä kolmena vuonna saimme kokea paljon vaaroja, jopa murheitakin — joista kenties vastedes vielä kerron — niin ei minulla ole ollut syytä hetkeäkään katua naimistani. Denisen hellyys ja myötätuntoisuus auttoi minua olemaan rohkeana vaikeimpinakin aikoina, ja kun parempi aika koitti, kun tukka harmeni ja uusi Ranska syntyi, oli vaimoni aina elämäni sulostuttajana, hän yhdistyi yhä lähemmin kaikkiin pyrintöihini.

Ennenkuin lopetan, sanon vielä muutaman sanan siitä miehestä, jota minun paitsi Jumalaa on kiittäminen onnestani. Hän pääsi hengissä kapinasta, mutta minä en koskaan enää nähnyt Fromentia Nîmes'istä. Kun hänen taloansa kolmantena päivänä ammuttiin kanuunoilla ja rynnäköllä voitettiin, pääsi luullakseni vain yksi ainoa siitä hengissä, ja se oli Froment, tuo voittamaton, Ranskan kuningasmielisten etevin johtaja. Hänelle onnistui päästä rajan yli Turin'iin, siellä häntä ne kunnianosoituksilla vastaanottivat, joiden apu kenties olisi kaikki pelastanut, jos se olisi annettu aikanaan. Mutta, ken tappion kärsii, se tavallisesti aina unhoitetaan; kaikki vähitellen jättivät hänet ja aikaa myöten hän yhä katkerammin valittaa. Minä koetin kerran ottaa selkoa hänestä auttaakseni häntä, mutta silloin hän juuri otti osaa muutamaan sotaretkeen Afrikan rannikolle, ja sitäpaitsi olivat oloni silloin senlaiset, että jos olisin saanutkin selkoa hänestä, niin en olisi voinut hänelle mainittavampaa apua antaa. Luulen hänen kohta sen jälkeen kuolleen, mutta luotettavia tietoja siitä en ole koskaan saanut. Mutta kuolleena tahi elävänä, niin olen aina velvollinen kunnioittamaan häntä ja olemaan hänelle kiitollinen elämäni suurimmasta onnesta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNANEN KOKARDI: ROMAANI RANSKAN VALLANKUMOUKSEN ENSI AJOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Punanen kokardi: Romaani Ranskan vallankumouksen ensi ajoilta

PUNANEN KOKARDI

STANLEY J. WEYMAN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE