The Project Gutenberg eBook of Merelä ja rannikolta: Kokoelma kertomuksia This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Merelä ja rannikolta: Kokoelma kertomuksia Author: Just W. Flood Translator: Aina Brummer Release date: January 25, 2021 [eBook #64381] Language: Finnish Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERELÄ JA RANNIKOLTA: KOKOELMA KERTOMUKSIA *** E-text prepared by Tapio Riikonen MERELTÄ JA RANNIKOLTA Kokoelma kertomuksia Kirj. JUST W. FLOOD Norjankielestä suomentanut A--o. Porvoossa, Werner Söderström, kustantaja, 1884. SISÄLLYS: Vanha meriluotsi. Hieno laivuri. Kaunis veljeys. Per Grinerudin kihlaus ja naiminen. Pieni kirjanen. Vekseli. "Täti kertoo." Suutari Torp. VANHA MERILUOTSI. Meriluotsit ovat minun mielestäni Norjan ylpeys; moni maanmies kenties pitää tätä kummallisena, mutta sen annan heille anteeksi, sillä useimmat eivät tiedä; mitä luotseina oleminen merkitsee. Luotsimme ovatkin usein surkean näköisiä maalla, koska useimmat heistä ovat köyristyneet luuvalon tähden, ja koska kasvonsa ovat ahavoituneet ja ruskettuneet myrskystä ja meren vaahdosta, mutta kun synkkänä syysyönä on matkalla, ja äkkiarvaamatta saa nähdä luotsiveneen tulevan täysin reivatuilla purjeilla, ja vanhan tottuneen merimiehen istuvan perässä, sillävälin kun toinen öljyvaatteisin puettu olento pysytteleikse mastossa tahi "vantissa", valmiina puhuttelemaan teitä, silloin vasta opitaan arvossa pitämään vanhaa luotsia. Niinpian kun luotsi kuulee, että on aikomus purjehtia satamaan, joka on hänelle tuttu, käskee hän heti laivurin pysäyttämään ruorin, jotta hän voisi tulla kannelle, tätä käskyä noudatetaan varsinkin syksyllä ja myrsky-ilmoilla suurella reippaudella; mutta jos on kesä ja kaunis ilma, on laivuri useinkin hyvin valmis tinkimään luotsin kanssa maksusta, joka seikka aina on minua suututtanut. Niinpian kuin luotsivene töyttää laivan kylkeen, tarttuu vanha luotsi köysiportaisin ja saatuaan molemmat jalkansa niille, survaisee hän veneen laivan kyljestä, ja iskiessään rynnäkkö-portaisin alkaa hän heti komentaa, käskien laivurin "täyttää purjeet", ja nostaa äkkiä peräsimen ylös. Tultuaan kannelle, paiskaa hän kättä laivurille ja perämiehelle, jos tämä on läsnä, miehistö saa nyykähdyksen, taikkapa kaksikin. Sitten menee hän peräsimen luo, katsomaan, onko peränpitäjä kykenevä mies, joka ymmärtää asiansa. Laivuri tahtoo päästä Kristianiaan niinpian kun suinkin, ja luotsi lupaa kulkea koko yön, jos vaan "se" (ilma) tulee niin selkeäksi, että voi nähdä vilahduksenkaan merimajakoista. Kun suunta on määrätty ja luotsi on saanut tarpeelliset purjeet lisätyksi, kulkee hän eteenpäin kannella, tapaa siellä perämiehen ja muutamia merimiehiä, jotka paraillaan vetävät ylös kettinkiä ja koettavat ankkuria saada kuntoon. Hän pudistaa päätään sanoen: "No pojat, joko te hinaatte ylös kettinkiä, on vielä matkaa, ennenkuin olemme perillä." Miehistö oikaisee selkäänsä ja kaikkien silmät kääntyvät luotsiin, joka hymyillen jatkaa: "Hinauttakaa ylös kolmekymmentä syltä, perämies, ja käärikää kelalle noin 15 syltä, on hyvin mahdollista, että saamme laskea ankkurin Langgrundenin luona, sillä 'se' näyttää tulevan jokseenkin pimeäksi tänä yönä." Luotsi lähtee perälle ja tultuaan keskilaivalle menee hän keittohuoneen ohitse, jonka ovella kokki seisoo; luotsi puristaa hänen kättänsä ja kysyy kuiskaten, onko hän jo pannut kahvikattilansa tulelle; jos kokki vastaa myöntämällä, hymyilee luotsi sanoen: "Se on hyvä, ukkoseni, olen ollut merellä kaksi vuorokautta, ja 'se' on niin puhaltanut viimeiseen asti, että on ollut aivan mahdoton saada valkeaa palamaan venheessä, niin että olen syönyt kuivaa leipää ja juonut kylmää vettä koko ajan. Mistä olette kotoisin, kokki, voin puheestanne kuulla, ett'ette ole Vestlantilainen?" "Näsniemeltä", vastaa kokki. "Vai niin, mikä on nimenne", jatkaa luotsi. "Nimeni on Karl Anderson; isälläni on pieni kartano nimeltä Tangen, hänkin on kulkenut monta vuotta merellä, mutta nyt häntä luuvalo niin rasittaa, että hänen täytyy pysyä kotona", sanoo kokki. "Jumala siunatkoon sinua, 'ukkoseni', minä kyllä tunnen Anders Tangenin", pitkitti luotsi, "hän oli jungmanni 'Anna Kristinalla', kun minä olin pursimiehenä; yhdessä purjehdimme kaksi vuotta. Larsen, joka on kotoisin Kristianiasta, oli laivurina, ja kyllä hänessä oli miestä, ei parempaa voi toivoa, ei koskaan ollut puhettakaan leivän punnitsemisesta, eihän toki, -- siellä sai kokki tuoda leipää milloin tahansa, ja kahvikattila seisoi kyökissä kaiken yötä. Joimme kahvia 'ensimmäisellä vahdilla', ja 'koiravahdilla', eikä laivuri koskaan käynyt kannella pyytämättä kahvikuppia. Niin, sen miehen kanssa vasta kelpasi purjehtia ja liian onnelliseksi teki hän meidät, neljä vuotta purjehdin pursimiehenä hänen kanssaan, ja sillä ajalla emme kadottaneet niin kapulaakaan lastistamme; tuuli kovasti kun laskimme rantaan; mutta kun lähdimme ulos, oli heti päivänpaiste ja hyvä tuuli. -- Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa, kun kahvi joutuu." Laivuri, joka on ollut kajuutassa kirjoittamassa valmiiksi tavaraluetteloa, tulee ylös kannelle, missä hän tapaa luotsin. "No luotsi, mitä arvelette ilmasta, voitteko purjehtia, vai tahdotteko, että laskemme naara-ankkurin, niinpian kuin on mahdollista tavata pohjaa ankkurille." "Katsotaanpa 'sitä' nyt hetkinen, kapteini", vastaa luotsi, "minä ajattelen hiipiä tuolla länsirannan suojassa, tullakseni kryssärin sivutse, se vie aina koko ajan, ennenkuin 'palvelijat' menevät laivalta, kun kerran ovat huomanneet meidät ja tulleet laivalle. On suuri eroitus menneen ja nykyisen ajan välillä, silloin taisi mennä aina ylös Dröbakiin, näkemättä tullipalvelijaa, mutta kai tämäkin on joksikin hyväksi, luulen minä." "Enpä luule, että meidän tarvitsee pelätä minkään kryssärin ahdistavan meitä tänä yönä", sanoo laivuri, "tuulee liian kovasti, ja minun kokemukseni mukaan ei sitä väkeä nähdä tuuliaispäillä eikä vastatuulella." "Älkääpä sanoko sitä liian kovin, kapteini, siellä on kryssäreillä paljo reipastakin väkeä, jotka eivät merta pelkää, ja milloin suinkin voivat päästä merelle, lähtevät he, mutta siinä tapauksessa, että he tulevat, voitte te vaan pyytää yhtä miestä laivalle vahdiksi, siten meidän ei tarvitse odottaa kunnes he ovat panneet sinettiin ja 'inkoseeranneet', se ei maksa monta kruunua." Luotsi menee tuulen suojaan, jossa hän köyristyneessä asennossa kurkistaa toisella puolella suuriseilin alatse, ja hetkisen jälkeen huutaa hän: "Vasemmalle vähän!" "Vasemmalle vähän", kertoo peränpitäjä, samassa kun laiva kääntyy sivulle, ja pian huutaa taas luotsi: "Peräsin suoraan!" Perämies kertoo komento-sanat, jotka tuskin ovat kuolleet hänen huulillaan, ennenkuin laiva jo menee käskettyyn suuntaan. Samassa tuleekin kokki ja ilmoittaa luotsille, että kahvi jo on valmiina kajuutan pöydällä. Luotsi kääntyy laivurin puoleen käskien hänen olemaan varuilla hetken, sillä välin kun hän käy kahvia juomassa sanoen: "Antakaa 'hänen' (laivan) mennä, niinkuin hän nyt menee; on selvää vettä aina Bastöhön saakka, jonka näemme hetken perästä." Luotsi menee ja istuu kaikessa rauhallisuudessa pöydän ääreen. Tuskin on hän ollut siellä viittä minuuttia, ennenkuin laivurista jo tuntuu että luotsi tarvitsee kokonaisen ijankaikkisuuden juodakseen tuota siunattua kahviansa; on pimeä kuin pussissa ja laivurista näyttää, kuin menisi kaikki murskaksi laivan ympärillä, hänen olisi hyvä halu vähän nyhkäistä luotsia, ellei tuo näyttäisi liian akkamaiselta. Noin neljännestunnin kuluttua tulee luotsi kannelle, pureskellen kovaa Iaivakorpun palaista; hän menee tyynen puolelle, ja katselee toiselle puolelle. Laivuri on heti hänen vieressään, alkaa puhua "pilkkopimeästä" ja muusta senlaisesta, jota luotsi tuskin kuuleekaan. Hän sanoo vaan: "Pimeys ei haittaa, niinkauan kun ilma vaan on selkeä, ei ole mikään vaikeus nähdä majakkatulia tänä yönä. Tahdotteko ottaa kiikarin kapteini, tuolla lahdessa pitäisi minun merkkieni mukaan olla Bastö." Luotsi osoittaa toiselle puolelle ja laivuri nostaa kiikaria osoitettuun suuntaan, tuskin on hän katsonut siihen ennenkuin hän huudahtaa: "Tuolla näen valkean!" "Hyvä on", vastaa luotsi kylmäverisesti, "antakaa 'hänen' edeskinpäin mennä samaan suuntaan, sillä välin kun minä menen sisään juomaan kahvini loppuun; leipänne on jokseenkin kovaa vanhoille hampaille, kapteini, niin että vie aikaa ennenkuin saan vähänkin 'jyrsityksi' sisääni. -- Pelkäsin vähän että virta kääntyisi eteenpäin, mutta niinkuin näkyy on se meille myötäinen -- 'hän' kiiruhtaa eteenpäin hyvää kyytiä, näen minä." Luotsi katoaa jällen kajuuttaan ja laivuri jää omiin ajatuksiinsa; vanhan luotsin rohkeus kummastuttaa häntä suuresti ja hän toivottaa itselleen edes kolmannen osan tämän pelkäämättömyydestä ja levollisesta mielestä. Laivuri ei ole mikään jänis. Niinkauan kun hän on avonaisilla vesillä on hän merimies kiireestä kantapäähän, mutta tultuaan vuonoihin, joissa molemmin puolin on kallioita ja särkkiä, tulee hän yht'äkkiä araksi, sillä hän tietää ett'ei siellä voi turvata omaan itseensä, vaan täytyy luottaa luotsiin, vanhaan mieheen, joka pimeässä helposti voisi erehtyä erilaisten merkkien suhteen. Hetken päästä tulee vihdoin luotsi, laivurin suureksi iloksi, jälleen kannelle. Hän on saanut tulta pieneen mustaan savipiippuun, joka näyttää maistuvan hänestä erinomaiselta. Vanhus menee ensin kiittämään laivuria ruuasta ja juomasta, johon tämä vastaa vaan "terveiksenne, luotsi", sitten menee hän pois ja katselee valkeata, joka tulee suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivuri on jälleen hänen vieressään, kysyen leikillisesti. "Tunnetteko jälleen valkean, luotsi?" "Oh, sitä en katsellut, kapteini", vastaa luotsi, ja osoittaen valkeata kohti jatkaa hän: "tuolla itäpuolella on ilmautunut muutamia särkkiä sittenkuin viimeksi olin ulkona, Jumala yksin tietää, mitä se merkinnee. Pelkäänpä pahoin, että saamme 'sen' sivullemme, ennenkuin tiedämmekään. Ei hätääkään, jos 'se' vaan tulee vastaiseksi, mutta jos saamme tuulen tuolta päin, on se sama kuin sumu, ja silloin en minä, ettekä te voi tehdä mitään, kapteini. Jos 'se' vaan pysyisi alallaan, kunnes tulemme 'Bastön vasikan' sivu, saisi 'se' sitten Jumalan nimeen tehdä mitä tahtoisi; me kyllä tavalla tai toisella pääsemme tuonne Langgrundenille ja siinä saamme laskea ankkurin, kunnes päivä rupeaa koittamaan." Tähän asti on ollut vireä märssyseili-tuuli lounaisista, eikä kukaan väestöstä ole uneksinutkaan etukeulan kääntymistä tänä yönä, ennenkuin luotsi yht'äkkiä huutaa: "Kääntäkää nopeasti perä ja kokkapurjeet, ja laskekaa alas iso halssi!" Käsky täytetään äänetönnä ja reippaasti; laivuri seuraa tarkkuudella kaikkia luotsin liikkeitä, ja tuskin on tämä lausunut käskynsä, ennenkuin laivuri huutaa ne jälleen miehille. Kun purjeet ovat käännetyt, huutaa luotsi perämiehelle: "Ohjaa niin hyvin kuin voit, mutta pidä täydet purjeet!" Sitten kääntyy hän laivurin puoleen sanoen: "Tällä kertaa tuulispää idästä ja huomenna koillisesta, kun 'se' ensin alkaa niskoitella ja kulkea takaperin, pitkittää 'se' sitä, kunnes on kiertänyt kompassin ympäri. Saamme ankkuroida Langgrundenille hetkeksi, ja katsella 'sitä', kapteini!" Laivuri nyykäyttää myöntäen päätänsä, toivoen sydämmessään että ankkuri jo olisi pohjassa ja että se olisi siellä lujasti kiinni. Ilmapuntari on noussut koko joukon viime päivinä, ja luotsin sanojen mukaan ennustaa se itätuulta. Laivuri on mennyt kajuutan katolle, jossa hän kulkee edestakaisin, kun luotsi huutaa hänelle: "Kapteini, olkaa hyvä ja 'peilatkaa' tuossa Bastön majakkaa, 'vasikasta' pääsemme pian selville." Laivuri pohjustaa ja heti sen jälkeen huutaa hän mittauksen tuloksen luotsille, joka käskee irroittamaan alapurjeet, järjestämään ylemmät märsseilit ja hinaamaan vara-ankkurin vintturille. Heti kohta pysähtyykin laiva ja kääntyy Langgrundeniin, jossa se ankkuroi kahdentoista sylen syvässä vedessä. Niinpian kun laiva on pysähtynyt ja ankkurilyhty ripustettu keulariukuun, kiinnitetään purjeet; senjälkeen asetetaan kannelle vahti sekä yksi mies, jonka tulee ilmoittaa luotsille pienimmätkin muutokset ilmassa ja tuulessa. Laivuri käskee keittäjän tuoda vähän lämmintä vettä kajuuttaan, jossa vanha luotsi jo on sijoitettu sohvaan, ja pian saadaankin nähdä hänen ja laivurin tekevän itselleen pienen "tutingin." Tuskin ovat purjeet kiinni ja viimeinen mies astunut alas köysistä, niin laiva on verhottu sakeaan sumuun. Vahtimies sytyttää nysänsä, ja muut matruusit menevät maata jyrsittyään ensin kovaa korppua. Luotsi ja laivuri istuvat yhdessä kajuutassa, luotsi alkaa keskustelun, kysyen mistä laiva on kotoisin. Laivuri vastaa, Arendalista. "Arendalista", kertoo luotsi, "teillähän ei ole siellä mitään köyhän veroa, kapteini?" "Ei, Jumalan kiitos, ei tällä kertaa", sanoi laivuri, "mutta saamme luultavasti pian tuntea jotain muuta." "Oletteko ennen olleet Kristianiassa, kapteini?" jatkaa luotsi. "Ei, en Kristianiassa, mutta kerran olen käynyt Drammenissa, se oli ensimmäinen matkani laivurina, mutta sitäpä matkaa en ikänä unhoita", sanoo laivuri. "Siitä lienee jo monta vuotta, kapteini?" kysyy taas luotsi. "Onpa pian kuusikolmatta vuotta, mutta minä muistan tuon matkan niin hyvin, kun olisi se tapahtunut eilen", vastaa laivuri. "Kertokaapa minulle siitä vähän", sanoi luotsi, "Vallan mielelläni, luotsi", vastaa laivuri, ja alkaa kertoa seuraavasti: "Vuonna 1858 tulin 'Aurora' nimisellä prikillä Amsterdamista ja minun piti mennä ylös Drammeniin lastaamaan. Vähän sumuista oli lähtiessäni merelle, ja kun pääsin ulos ulapalle, seurasi sumu minua yli koko meren; mutta minä purjehdin vaan pitäen tuulta lounaisena, kunnes laiva merkkeini mukaan oli Torungenin ja Jomfrulandin välillä, noin neljä penikulmaa maasta, silloin en tohtinut enää lensata, vihuri kiihtyi ja muuttui eteläiseksi, mutta sumu oli paksu kuin seinä. Minä asetin klyyvarin kaakkoiseen kaksinkertaisesti reivatuilla märssypurjeilla ja kokonaisella fokilla, menin sitten kajuuttaan ja istuin siellä kaikessa rauhallisuudessa, miesten kiinnittäissä isoseiliä. Priki kiikkui hyvin somasti pienillä purjeillaan ja minä luulin, että kaikki oli täydessä järjestyksessä, kun perämies äkkiä kolkutti akkunaan, minä lensin kuin raketti kannelle, jossa perämies osoitti tyynenpuolelle sanoen: 'Eikö tuo ole maata, kapteini?' Hetken tähysteltyäni huomasin hänen arvelunsa todeksi, ja yhtäkkiä lensi mieleeni ajatus -- Ruotsi se on -- vaikka se merkitsemiseni mukaan yhtähyvin voisi olla Norja. -- Silmänräpäyksessä kiirehdin peräsimelle, vedin sen kovasti ylös, heitin pois proomuvene-purjeet ja prikijalustimet ja samassa huusin, että kaikki miehet tulisivat alas, mutta ensin piti heidän tutkia, oliko mahdollista nähdä mitään maston huipusta. Miehistö oli kumminkin jo huomannut melun kannella ja katsellessaan ympärilleen näkivät he myrskyä ja hyrskyä entisellä tyynellä lahdella ja tulivat salamannopeudella alas kannelle. Priki kannatti onnellisesti juuri kuin korkki ja pääsi tuskin vuoren huipun ohitse, jossa kävi hirveät laineet. Kun pääsimme hyvin ympäri, pantiin purjeita lisää ja minä käskin perämiestä pysymään siinä suunnassa, johon nyt olimme tulleet, jonka pidin ainoana mahdollisena keinona, millä voin laivaa pelastaa, koska, niinkuin tunnettu on, Ruotsin saaristo on täynnä salakaria ja särkkiä; kirves minulla oli käsillä voidakseni kaapata veneen köydet, jos töyttäisimme karille. Jumalan avulla purjehdimme onnellisesti kaikkien sivu, mutta emme kuulleet emmekä nähneet vähintäkään; priki jäi länsirannalle aamunkoittoon, jolloin yksissä neuvoin perämiehen ja pursimiehen kanssa päätimme Jumalan nimeen mennä vuonoa ylös, luottaen siihen, että saisin nähdä tahi mahdollisesti sattumalta tavata jonkun luotsiveneen, joka ehkä olisi eksynyt sumussa. Purjehdimme pohjoiseen kokonaisen vartion, näkemättä ja kuulematta vähintäkään, kun sumu, joka noin pari tuntia oli ollut vähän kevyempää, tuli niin sakeaksi, että oli melkein mahdoton nähdä klyyvaripuun huippuakaan. Silloin täytyi jälleen vääntää peräsintä. Siinä nyt olimme ja katselimme edes ja takaisin emmekä muuta nähneet kuin joitakuita pieniä kalastaja-majoja, joista päätimme olevamme aivan keskellä saaristoa. Oli edespäinkin sakeaa, kumminkin olin näkevinäni purjeen pistävän esiin sumussa, mutta se katosi silmänräpäyksessä. On minulla sen jälkeen ollut monta kertaa takki märkänä ja monta kovaa matkaa olen kokenut, mutta sitä kotimatkaa en ikinä unhoita, oli aivan mahdoton tietää missä olimme, ja minä, nuori kapteini kun silloin olin, kävin aivan sydän kurkussa. Mutta lopussa kiitos seisoo, sanotaan, ja sen näimme nytkin, sillä kun pimeä tuli, näimme kirkkaan tulen aivan vieressämme ja meidän purjehduksestamme päättäin sen ehdottomasti täytyi olla 'Färder majakan'. Heti huomasimmekin suuren aluksen vasemmalla puolellamme ja pian tunsin, että laivuri oli minun kumppaniani, joka oli lähtenyt minun kanssani yht'aikaa. Mutta hänen merkitsemisensä oli vielä hullumpi kuin minun, sillä hänen laskujensa mukaan majakka yhtähyvin voi olla 'Härkä' kuin Färderkin. Kun minä sittemmin kerroin hänelle mitä olin havainnut edellisenä päivänä, päätimme purjehtia vuonoa ylös. Purjehdimme vierettäin ampuen laukauksen toisensa perään, luotsille ilmoittaaksemme tilaamme, mutta emme kuulleet, emmekä nähneet muuta kuin vilahdukselta joitakuita lintuparia, kunnes tulimme Bastön luo, jossa luotsivene tuli juuri meidän vastaamme, eikä viipynyt viikkoja, ennenkun meillä kummallakin oli luotsimme kannella. Samassa kun luotsi tuli luokseni laivaan, löi hän kätensä yhteen, sanoen: 'miten Herran nimessä olette löytäneet kulkuväylän vuonoa ylös, tässä hirveässä sumussa?' Tultuamme Rödtangenin luo, ammuimme pari laukausta herättääksemme tullipalvelijoita ja luotseja, jotka vetivät suloista unta, siinä varmassa luulossa, että oli mahdotonta kaikille laivoille purjehtia senlaisessa sakeassa ilmassa. Kun sitten kartalla tarkastin kulkemaani väylää, huomasin että olin purjehtinut kapean aukon läpi, jonka molemmin puolin kohosi kallioita ja karia, aivan mannermaan rannikolle ja Jumala yksin tietää, millä tavoin löysin tien sieltä ulos. Mikäli kartasta taisin nähdä, oli sieltä ainoastaan yksi väylä." Luotsi, joka suurimmalla tarkkuudella on seurannut laivurin vaarallista purjehdusta, nyökyttää päätänsä edestakaisin, samalla kun hän maistelee lasistansa; kun laivuri on päättänyt, alkaa luotsi: "Ymmärrän hyvin kyllä, mihin väylään olette aluksenne ohjanneet, kapteini; niinkuin sanotte, noilla 'ylängöillä' tuskin on muuta kuin yksi purjehdittava ala, jossa selkeälläkin ilmalla usein on vaikea varjella nahkaansa, mutta on aina niin onnellista, kapteini, että silloin kun me pelastumme, vaikka oma järkemme on aivan tylsistynyt, niin korkeamman käsi oikeassa silmänräpäyksessä ohjaa laivan oikealle tielle." "Niin, se on varmaa se", vastaa laivuri ja survaisten vesikannun luotsille jatkaa hän: "Tehkää toinen lasi, luotsi, molempien jalkojen tulee saada osansa; kello on niin paljon jo, ettei makuusta enää ole paljon puhumista, minä kyllä voin maata pääkaupunkiin tultuani, mutta kenties teitä nukuttaa, luotsi?" "Ei, ei laisinkaan, minä puolestani tahdon kernaimmin istua ja pakinoida hiukan", vastaa luotsi, ja nousten istuimeltaan lisää hän: "tahdon vaan käydä kannella, katsomassa, miltä 'se' nyt näyttää." Luotsi menee ja palaa hetken perästä jälleen sisään sanoen: "Vallan reipas kaakkoinen vihuri, ja jokseenkin paksu ilma vielä, kapteini; kun päivä koittaa, rupeaa satamaan ja silloin lankeaa sumu maahan." "Hyvä on, luotsi", sanoo laivuri, "nyt saa 'hän' maata ja vetää kettinkiänsä, kyllä se kestää, ja jos 'tuo' rupeaa liian rajuksi, annamme 'hänelle' vielä lisää kettingin ja naara-ankkurin ja sitten saa tuulla ja myrskytä niin paljon kuin haluttaa. Huomenna varhain tulee varmaan joku höyrylaiva ulos ja silloin saamme kuulla, paljonko hän tahtoo vetääkseen meitä satamaan. Mitä ylipäänsä täällä maksetaan pukserausveneille, luotsi?" "Se riippuu aivan asianhaaroista, kapteini", vastaa luotsi, "arvelen että saamme täältä jonkun noin kuudella, seitsemällä kymmenellä kruunulla. Kun laskimme ankkurin, huomasin pari ankkurilyhtyä, ne ovat varmaan laivojen, jotka aikovat vuonoa ylös. Jos joku noista suurista höyryveneistä tulee, ottaa se kaksi tahi kolme alusta peräänsä ja silloin voi sen saada hyvinkin helpolla. Jos kumminkin tulee tuohon laiva sivullemme, niin olkaamme levolliset ja näyttäkäämme kuin olisi meillä hyvä aika." Luotsi istuu sohvaan ja alkaa, kapteinin uudistettua kehoituksensa, tehdä itselleen toista lasia. Senjälkeen sanoo laivuri: "Varmaan olette olleet jos jonkinlaisilla purjehduksilla aikananne, kun olette ollut luotsina?" "Niin olen, Jumala nähköön", vastaa luotsi. "Teidän retkenne prikillä muistuttaa eräästä hollantilaisesta 'kaukalosta', jonka minä korjasin kotiin Newslungin satamaan, muutama vuosi sitten." "Sitä pyydän teidän kertomaan!" huudahtaa laivuri. Sytyttäen piippunsa alkaa luotsi: "Oli aivan keskikesä, eikä juuri mitään tekemistä luotsiveneellä, makrillin pyyntö ei laisinkaan onnistunut, sanalla sanoen, työtä oli vähä tahi ei ollenkaan. Neljässätoista päivässä olin vienyt ainoastaan kaksi hollantilaista Laurvigiin, eikä se juuri leiville lyö, koska heidän veneensä eivät juuri käy paljon syvemmällä kuin tavallinen tavara-proomi. Mutta kuitenkin puhalsi parina päivänä heikko itätuuli, ja ilma oli jotenkin samea ja eräänä iltana nousi hyvin sakea sumu. Olin juuri järjestelemässä joitakuita makrillipyydyksiä, kun minusta tuntui ikäänkuin joku olisi kuiskannut korvaani: 'Sinun pitää lähteä merelle tänä yönä.' -- Kello oli jo kahdeksan iltasella ja vaimoni kummasteli suuresti, kun käskin hänen panna vähän ruokaa eväsvakkaseeni, ja luotsipoika, sisarenpoikani, jäi seisomaan ja katsomaan minuun, kun käskin hänen lähtemään veneesen, ja mennessään mutisi hän: 'Mihinkähän eno nyt aikonee tässä tyynessä ja sumussa?' mutta hän tiesi vanhastaan että se, minkä olin sanonut, se oli sanottu, eikä hän milloinkaan kysynyt mihin me aioimme. Muuten niin hän oli erinomaisen vikkelä poika, ja niin hyvin tunnettu kuin vanha merikarhu. Hän ontuu vähän toista jalkaansa; sentähden otin hänet kanssani veneesen. Astuessani veneelle tuli veljeni, joka myöskin on luotsi ja asuu noin kivenheittämän minusta, käyden vastaani, ja kysyi: 'minne minulla oli aikomus lähteä?' Vastaan vaan: 'Haluttaako sinua, niin voit tulla mukaan, on mahdollista että joku laiva on sumussa joutunut lahteen; jollei muuta, voimme ehkä tavata jonkun kurjan hollantilais-kaukalon.' Siihen aikaan purjehtivat Hollantilaiset paljon Laurvigissa hirsiä ostamassa, joista heillä on tapana rakentaa valleja, sillä, kuten olen kuullut kerrottavan, on Hollanti paljon alempana kuin meri ja sentähden täytyy Hollantilaisten vuosi vuodelta koroittaa vallejansa. Veljeni käski minun odottaa, kunnes hän juoksi kotiin sonnustamaan itseään, hän ei viipynyt kauan. Panimme ylös purjeet veneesemme, ja laskimme ulapalle, mutta tuuli niin heikosti, että saimme soutaa kaksilla airoilla. Vihdoin tulimme Tvistenin luo, siitä alkoi vihuri vähän reippaammasti puhaltaa, me laskimme veneen itäänpäin ja siinä olimme juuri vastapäätä Rakke-kallioita, jotka ulottuvat noin puolen peninkulman paikoilla merelle Fredriksvärnin luota lähtien. Kävi jotenkin suuret aallot, mutta, niinkuin sanoin, oli huono tuuli, ja te tiedätte, kapteini, kun on purjetuuli, tulevat aallot pitkinpäin ja silloin ei mielellään katsele aaltojen hyrskyä tuollaisia karia vastaan, kuin meidän ovat, ne ovat nimittäin riuttoja, ja äärimmäisten välissä on monta syltä vettä. Helposti lastattu alus, joka ei käy syvällä, voi hyvin purjehtia kahden ulommaisen riutan yli, mutta jos se tulee kolmannelle ja neljännelle, silloin se on mennyttä kalua, eikä ole ajattelemistakaan pelastaa itseänsä veneissä. Olimme juuri noin vastapäätä äärimmäistä riuttaa, kun yht'äkkiä selkeni hetkeksi, ja samalla näimme punaisen lyhdyn suoraan edessämme. Luulimme ensin sen olevan jonkun karille joutuneen laivan, mutta pian tulimme siihen päätökseen että se purjehti eteenpäin. Veljeni, jolla on harvinaisen kova ja selvä ääni, huusi minkä jaksoi: "'Ruori vasemmalle', mutta ei kukaan kuullut häntä. Vedimme airojamme kaikin voimin ja hetken perästä pääsimme aluksen rinnalle. Hyppäsin ruorin luo, jossa vanha mies puolinukuksissa ohjasi alusta. Samassa kun sain peräsimen käteeni, tuli laivuri, joka puhui Norjan kieltä yhtä hyvin kuin kukaan meistä, ulos kajuutastaan ja kysyi, mikä Herran nimessä nyt oli esteenä, hän oli muka puoli tuntia sitten nähnyt vilahduksen 'Härästä' eikä tahtonut ottaa luotsia, ennenkuin tulisi 'Jomfrulandin' rannoille. "Kerrottuani hänelle, että hän jo oli kulkenut Jomfrulandin sivu ja nyt oli Rakke-kallioiden luona, alkoi hän paikalla vetää toista virttä. Oli Jumalan onni, että tuuli vähän kiihtyi, me käänsimme aluksen länsipuolelle ja levitimme niin paljon purjeita kuin voimme, hetken kuluttua pääsimme kääntymään ja saavuimme kaikella kunnialla, onnellisesti satamaan. On mahdotonta merellä tulla toimeen senlaisella 'kaukalolla' myrskyssä ja tuulissa, sillä se kulkee syrjällään niinkuin heinäsäkki, ja se on varma, että jos tuo pursi olisi lensannut vielä viisi minuuttia, niin laiva ja miehistö olisi mennyt viimeistä tietään. Ulkona merellä laivuri lupasi meille hyvän maksun, mutta niin pian kun oli saanut ankkurinsa pohjaan ja tuli meidän kanssa tiliä tekemään, tarjosi hän meille luotsimaksun yli viisi spesiota, jotka pyysin häntä pitämään itse. Muutamia päiviä sen jälkeen kävin Laurvigissa, siellä puhuttelin Hollannin konsulia, joka oli erinomaisen kelpo mies, ja jonkun ajan kuluttua lähetti hän minulle sata riksiä, jotka jaoin veljeni kanssa, luotsipojalle annoimme kumpainenkin viisi spesiota. Sillä kertaa oli 'kaukalo' hyvä saalis luotsille." "Maljanne luotsi", sanoo laivuri, "ja onnea samanlaisia aluksia saamaan." "Kiitos, kiitos, kapteini", vastaa luotsi tyhjentäen lasinsa. Laivuri ojentaa luotsille vesikannun, jota on pitänyt kamiinilla, että se pysyisi kuumana, sanoen: "Emme ainoastaan tarvitse kahta jalkaa käydessämme, sauva on myös tarpeen, olkaa sentähden hyvä ja tehkää vielä lasi, luotsi." "Tulen humalaan kapteini", hymyilee luotsi, katsoessaan viskypulloa, lisäten samalla, "kiitos kumminkin tarjoomastanne, kapteini, harvoinpa vanha luotsi saa viskytotia. Tuskin olen maistanut viskyä, sittekuin purjehdin vanhan Johannesenin kanssa Arendalista silloin, kun hän oli 'Toivon' kapteinina." "Vai niin, te olette purjehtineet Arendalista, luotsi?" kysyy kapteini. "Niin", vastaa luotsi tehdessään lasiansa, "en ottanut pestiä Arendalissa, tulin hänen kanssaan Lontoosta, laivamme olivat yhdessä Länsi-Intian tokalla ja minä vaihdoin paikkaa erään matruusin kanssa, joka matkusti kotiin koulua käydäkseen, parempaa kapteinia harvoin tapaa. Mies parka, hän oli pahin itselleen, kun sattui liian syvälle pulloon katsomaan, mutta laivalla oli elämää, sen voitte uskoa!" "Eihän vaan lienee ollut silloin, kun Gunnar Nielsen tyhjensi tervapytyn Johannesenin vaimon päähän?" "Juuri silloin", sanoo luotsi hymyillen, "Arendalista saimme kuusi miestä, jotka tulivat höyrylaivalla ja Gunnar oli niiden joukossa." "Kaatoiko hän todellakin tervaa vaimon päähän?" kysyy laivuri. "Kaatoi kuin kaatoikin, ja Jumalan lykky oli ett'ei vaimo saanut pyttyäkin kalloonsa, se oli jokseenkin suuri tervapytty, mutta se poika kyllä tiesi mitä teki", kertoo luotsi. "Mutta mitä ihmettä oli vaimo tehnyt hänelle?" huudahtaa laivuri. "Sitä en oikein tiedä", vastaa luotsi ottaessaan kelpo kulahduksen, lisäten sitten, "rouva tuli yht'aikaa miehistön kanssa, mennäkseen Välimerellä meidän mukanamme. Matkalla Lontoosen oli varmaan Gunnar tuhlannut rahoja, joita hän jälleen luuli saavansa laivurin vaimolta, mutta tämä kielsi jyrkästi, arvellen, ettei hänellä ollut taraa käyttää rahoja höyrylaivalla, jossa hänellä oli ylöspito ja muu vapaa. Mutta Gunnar lupasi pitää hänet tuoreessa muistissa, ja kun hän kerran oli saanut jotakin toista ihmistä vastaan, ei hän sitä helposti unohtanut." "Lontoossako se tapahtui?" kysyy laivuri jälleen. "Niin oli", vastaa luotsi, "laivuri vaimoineen oli kutsuttu päivälliselle Norjan konsulin luo. Rouva oli komea kuin mikä, puettuna silkkiin kiireestä kantapäähän; vanha Johannesen, joka ei kärsinyt hienoja vaatteita, oli musta kuin mustalainen, päässään hänellä oli plyyssihattu, niin korkea että tuskin oli koskematta iso-mastoon, kun hän kävi nuoraportaitten yli. Hän meni ensin ja rouva seurasi jäljessä, mutta kun hän seisoi käsipuiden luona, kuului huudahdus taklaasista ja samassa sai hän tervapytyn päänsä yli, niin että terva valui pitkin hänen kasvojansa ja niskaansa, ja kun katsottiin, mikä oli hätänä, riippui Gunnar yhdellä sormella nuoraportaissa ja huusi apua. Voitte arvata mikä meteli syntyi; rouva kirkui kannella, Gunnar huusi apua taklaasissa. "Matruusi kiipesi iso-mastoa myöten häntä auttamaan, -- hän ei suinkaan apua tarvinnut, vaikka hän muuten vaan huusi, ikäänkuin olisi ollut putoamaisillaan, ett'ei muka laivurissa syntyisi mitään epäluuloja. Gunnarin toimena oli voidella taklaasia ja hän oli maannut vähintäin kaksi tuntia komantosillan iso-mastossa odottamassa laivuria ja tämän vaimoa. Voitte ajatella, kuinka kaunis rouva oli! Hiukset olivat pahimmat, sillä ne olivat käherretyt ja koristetut, eikä terva suinkaan kähäriä säästänyt. Hän sai ainakin neljätoista päivää pestä itseään neljä kertaa päivässä kuumalla vedellä, ennenkuin terva lähti hänen hiuksistaan." "Mitä Johannesen sanoi Gunnarille", keskeyttää laivuri. "Niin -- mitä hänellä olisi ollut sanomista", jatkaa luotsi, "Gunnar tuli kannelle ja riensi heti vesiastian luo saadakseen tilkkasen vettä, sanoen että rupesi pyörtymään tuolla mastossa. Laivuri katsahti häneen, hän näytti todellakin vähän vaalealta, -- jonka jälkeen Johannesen kutsui hänet kajuuttaan ja antoi hänelle puolen lasia olutta ja viskyä, sen hän sai tervapytystä -- Johannesen oli niin peräti hyvä, näettekö, ett'en minä voi ymmärtää kuinka Gunnarilla oli sydäntä niin loukata hänen vaimoansa. -- Gunnarista oli monet jutut, mutta reipas merimies hän oli, -- niin, hänen vertaistaan saa kyllä hakea. Hänellä ei milloinkaan ollut 'Öljyvaatteita' eikä 'Merisaappaita', ne olivat hänen mielestään vaan korukaluja ja estivät miestä hänen työssään." "Olihan hän kirvesmieskin?" kysyy laivuri. "Kyllä, hän oli kaikkia ja taisi tehdä mitä tahansa, mutta kirvesmiehen työtä hän ei harjoittanut, koska oli pestattu matruusina, eikä mielellään tehnyt sitä, mikä ei kuulunut matruusin tehtäviin. Mutta sukkelampi kirvesmies hän oli kuin se, joka siihen työhön oli pestattu", lisää luotsi. "Minä en milloinkaan unohda Gunnaria, kun eräänä aamuna Antverpenissä perämies käski hänen mennä proomiin ja 'driivaaruaan' ulkopuolella laivaa. [Sanaleikki jota ei käy suomentaminen, koska sana driva merkitsee tukota ja myös kuljeksia jouten.] Olimme ankkurissa odottamassa nousu-vettä vai mitähän lienemme odottaneet. Kuinka olikaan, sai Gunnar käskyn 'driivata' ulkopuolella. Jokainen ymmärtää, että siihen tarvitaan 'drävinkiä', tappuroita ja jotakin millä saa lyödä, mutta Gunnar meni ruumaan, täytti taskunsa korpuilla ja kun joku matruuseista kysyi minne hän aikoi, sanoi hän vaan: minä menen 'ulkopuolelle driivaamaan', astui proomiin, irroitti köyden ja antoi virran viedä proomin kaupunkia kohden. Heti kuuden aikana iltasella tuli proomi pakoveden kuljettamana takaisin, ja Gunnar istui perässä antaen veneen kulkea. Kun hän tuli takaisin, keräytyi miehistö hänen ympärilleen, ja kaikki huusivat yhtä suuta kysyen häneltä, missä hän oli ollut. Gunnar katsoi heihin ja vastasi lyhyesti: 'Olen ollut poissa laivalta driivaamassa.' Perämies tuli syösten tulisena kuin turkkilainen, eikä paljon puuttunut ettei hän Gunnaria lyönyt, mutta tämä ei räpäyttänyt silmiäänkään, ja kun perämies kysyi, missä hän oli ollut, sai hän saman vastauksen, -- sehän oli perämiehen oma käsky." "Saiko Johannesen tietoa Gunnarin driivaamisesta?" kysyy laivuri. "Hän ei milloinkaan saanut senlaista tietää", vastaa luotsi, "ja sitäpaitsi jos hän olisi tiennytkin sen, olisi se tuottanut hänelle vaan sydämmellisen naurun; sillä voittepa uskoa, että maksoi vaivaa nähdä Gunnarin tulevan takaisin pakovedellä, hän istui uljaana kuin fregattikatteini proomin perässä ja poltti, Norjalainen aviisi kädessä, sen hän oli saanut Norjalaisesta laivasta, jossa oli syönyt päivällistä ja viettänyt enemmän osan päivästä. Onnellista kyllä ei hänellä ollut rahoja, sillä silloin hän ei olisi tullut takaisin ennenkuin olisi kukkaronsa tyhjentänyt. Hän oli paha juomaan, mutt'ei milloinkaan juonut yksinään. Hän tarjosi niinkauan kuin hänellä oli äyrikään taskussaan, mutt'en milloinkaan kuullut hänen pyytävän keneltäkään ryyppyä. Tanssihuoneessa hän oli ensimmäisenä miehenä, sillä ei kukaan osannut tanssia niinkuin hän. Hän lensi lattian yli niinkuin kuiva nahka-pallo, ja kun joku tyttö oli kerran tanssinut hänen kanssaan, saattoi olla varma siitä, että sama tyttö tuli ja pyysi hänen ottamaan itseänsä jälleen tanssiin eikä ketään muuta. Hän ei kumminkaan ollut mikään naisväen ystävä, sillä hän piti yhtä paljon kaikista tytöistä, oli ne sitte kauniita tahi rumia, mutta tanssi häntä miellytti, ja varsinkin jos sai jonkun parin kaatumaan suin päin laattialle, oli hän kuin kala vedessä. Niin hän on saanut monta paria käymään toistensa tukkaan, mutta hän itse pääsi aina pahimmistakin pälkähistä. Kun joku rupesi hänen kanssaan riitelemään siitä tai tästä, katseli hän heitä viattoman näköisenä, kuin lapsi kehdossa, ja kun oli saanut kaksi tappelemaan, jätti hän heidät onnensa nojaan ja meni matkaansa toisella taholla tekemään konnan koukkujaan." "Oliko hän ollut sotalaivalla oppimassa konnankoukkuja Hortenissa?" kysyy toinen. "Jumala tiesi missä hän oli ollut", sanoo luotsi. "Hän kertoi että hän kerran oli 'komennettu', ja hän oli rekryytilaivalla kolme kuukautta. Siellä ollessaan sai hän kerran nuora-pampulla kaksikymmentäviisi lyöntiä paljaalle selälleen, sitä hän piti suurena kunniana, sillä hän sai ne toisen oppilaan edestä, joka oli 'paremman miehen poika' Laurvigista. Tämä oppilas oli syypää rikokseen, josta hän olisi saanut pamppua maistaa, mutta hän oli helkkarin hento poika ja Gunnar sääli häntä." "Mitä oppilas sitten oli tehnyt?" tutkaisee laivuri. "Gunnar kertoi senkin", pitkittää luotsi, "sillä välin nimittäin kun rekryytein prikiä ja paria muuta alusta korjattiin, asuskeli viisi sataa miestä vanhalla 'Desiderialla', ja siellä oli yövahdissa vanha kärttyinen ja äreä ala-upseeri. Hän ei kärsinyt ollenkaan kuulla jonkun viheltävän ja niin pian kun Gunnar ja jotkut muut keksivät tämän, alkoivat he viheltää kun olivat panneet maata. Ala-upseeri hiipi sinnepäin mistä ääni kuului, mutta kun hän tuli luo, vihelti toinen aivan päinvastaisella puolella, ja sillä tavoin pitkittivät he jok'ikisessä kojussa, niin että vahtimies juoksi kuin torakka banjeerikannen toisesta päästä toiseen, saamatta selvää syyllisestä, eikä hän voinut nostaa kannetta ketään vastaan kun ei voinut näyttää toteen, että kukaan olisi ollut syyllinen. Eräänä iltana oli eräs koirahammas oppilaista keksinyt sen keinon, että asetettaisiin nuora poikki puolin kantta, jotta vahtimies lankeisi nokalleen, kun hän tuli hiipien makuukojujen välitse. Kahden miehen piti pitää nuoran molemmista päistä kiinni, ja niin pian kun vahti oli kaatunut piti toisen laskea irti, ja nuora kätkettämän niin sukkelaan kuin suinkin, niiden jotka makasivat etupuolella, piti kaikkein viheltää antaakseen vahtimiehelle hyvää kyytiä. Pahaksi onneksi oli tämä samana iltana kannellut päällikölleen, joka oli lähettänyt erään nuoren luutnantin laivalle tekemään ilveestä lopun. Niin pian kuin kaikki olivat makuulle menneet ojennettiin nuora ja viheltäminen alkoi. Luutnantti, joka oli pitkä mies, vähän yli kolme kyynärää, oli tähän asti pysynyt piilossa, mutta kuullessaan vihellyksen kiiruhti hän eteenpäin, lankesi nenälleen nuoraan, ja loukkasi itsensä niin kovasti, että veri tulvasi hänestä niinkuin tapetusta härästä. Vahtimies oli heti hänen vieressään ja merkitsi läheisten kojujen numerot. Seuraavana päivänä pidettiin tutkinto ja yhdeksän miestä tuomittiin saamaan viisitoista lyöntiä kukin. Syyllisten joukossa oli tuo nuori oppilas, joka tuomiota kuullessaan oikein rupesi vapisemaan. Gunnar näki hänen epätoivonsa ja sen enempää arvelematta meni hän päällikön luo sanoen: 'Minä olen syyllinen ja minä olen sentähden se, joka pamppua ansaitsen.' Päällikkö katsoi häneen tarkasti ja Gunnar katsoi yhtä tarkasti häneen takaisin. Heti käski päällikkö, että Gunnarille annettaisiin kaikkein miesten läsnäollessa kaksikymmentäviisi lyöntiä. Tuomio täytettiin samana päivänä iltapuolella. Gunnar luki ääneen joka lyönnin ja saatuaan viidennenkolmatta meni hän päällikön luo ja sanoi: "'Minä en ole ollut muassa veristämässä luutnantin nenää, mutta minä olen kärsinyt rangaistuksen säästääkseni yhdeksän toveriani.' Seuraavana päivänä kutsutti päällikkö Gunnarin luokseen, ja kaasi hänelle omalla kädellään kaksi suurta lasia portviiniä, silloin unhoitti Gunnar aivan lyönnit, vaikka hänen selkänsä oli haavainen monta päivää sen jälkeen; siitä iltapäivästä alkaen pidettiin häntä parhaimpana toverina. Kolmen kuukauden kuluttua lähetettiin hänet kotia, vaikka kaikkein muitten toverien täytyi lähteä ulos kolmetoista-kuukautiselle retkelle. Gunnar hymyili itsekseen, kuulleessaan kotiluvastaan ja sanoi muutamille tovereilleen: 'sen sain noista ansaitsemattomista viidestäkolmatta lyönnistä.' -- Minä puolestani luulen upseerien ymmärtäneen, että Gunnarin kaltainen mies oli vaarallinen olemaan yhdessä niin monen nuorukaisen kanssa." "Kuinka tuli hän myrskyssä ja raju-ilmassa merellä toimeen, kun hänellä ei ollut öljyvaatteita eikä merisaappaita?" kysäisee laivuri. "Hän suoriutui aina tavalla tai toisella. Olihan aina joku, joka lainasi hänelle öljytakin, kun hän seisoi ruorin luona, paitsi sitä kulki hän liko-märkänä vahdista vahtiin, eikä se häntä haitannut", kertoo luotsi. "Muistan muun muassa kerran kanavassa, heti sen jälkeen kun Gunnar oli tullut laivaan, kun hän piti perää ja satoi niinkuin taivas olisi avoin ollut, niin että vesi virtasi hänestä, eikä hän edes nenäänsä nirpistänyt. Hän sanoi aina, 'kun kastaa, tottapahan kuivaakin.' Samalla kertaa pisti laivurikin nokkansa ulos kajuutasta ja nähdessään Gunnarin siellä peräsimen vieressä, märkänä kuin koiran, heitti hän öljytakin yllensä, meni hänen luokseen sanoen: "'Mene alas ruumaan, panemaan öljyvaatteet päällesi.' Gunnar meni sisään ja sytytti piippunsa. Poltettuaan hyvän aikaa meni hän takaisin paikalleen peräsimen luo, jolloin laivuri hyvin kummasteli, nähdessään hänen tulevan entisissä vaatteissaan; hän kysyi sentähden: 'Miksi et ottanut öljyvaatteita päällesi?' 'Oljyvaatteitako?' kysäsi Gunnar, 'sinä päivänä, kun minä sain hyyryni ei satanut, enkä minä tullut sitä asiaa ajatelleeksikaan!' Laivuri katsoi häneen ja hymyili. Pian tuli hän jälleen kannelle tuoden muassaan laajan öljytakin, jonka hän lahjoitti Gunnarille, ehdolla, että tämä käyttäisi sitä. Gunnar kiitti öljynutusta, mutta katsoessaan kurjia kenkiään sanoi hän: "'Huonommin on jalkojeni laita, kapteini.' "'Eikö sulla ole merisaappaitakaan?' kysyi kapteini. "'Ei'; vastasi Gunnar, 'oli niin harvinaisen kaunis ilma viime suvena, että aivan unohdin saappaat ostamatta.' Laivuri löysi vanhat amerikalaiset saappaat, jotka antoi Gunnarille. Sillä tavoin tämä aina tuli autetuksi." "Saiko hän sitten maalle tullessa niin paljon rahoja, kuin hän tahtoi?" kysyy laivuri taas. "Kyllä laivurin täytyi antaa hänelle rahaa, sillä hänellä oli omituinen tapa pyytää sitä", vastaa luotsi. "Millainen sitten?" kysyy laivuri innokkaasti. "Kun hänelle ei annettu rahoja", selittää luotsi, "keksi hän aina jonkun keinon, jolla tiesi saavansa laivurin täyttämään tahtonsa. Minkäs kepposen hän kerran teki Lontoossa ollessamme, eräänä kauniina sunnuntai-aamuna, kun hän tuli humalassa laivalle. Iltaa ennen oli hän saanut £ (punnan) ja sen oli hän tuhlannut ostamatta niin mitäkään hyödyllistä ja tarpeellista -- ei niin paljon, että olisi silmäänsä saanut. Sunnuntai-aamuna tuli hän horjuen kannelle, ja tuskin sai hän sinne molemmat jalkansa, kun jo hoiperteli laivurin luo pyytämään 1 puntaa lisää. Laivuri katsoi häntä sanoen ystävällisellä tavallaan: 'Olet hutikassa, Gunnar, nyt et saa rahaa tällä kertaa; mene maata hetkeksi; ole nyt hyvä poika, sitten saat rahaa!' "'Olenko minä hutikassa', huusi Gunnar syösten kannelle, missä hän löysi vanhan kaapeliköyden, jonka pisti taskuunsa, sitten hyppäsi hän taklaasiin ja kiipesi kuin apina aivan raakapuun huippuun, sitten meni iso-mastoon ja sitoi nuoran sen huippuun, sitten piti hän pikkusormellaan langasta kiinni, ja huusi meille alas: 'Käskekää laivurin tulla ylös kannelle, katsomaan onko Gunnar humalassa!' Laivuri tuli ulos, ja nähdessään Gunnarin riippuvan pikkusormestaan taivaan ja meren välillä, pyysi hän häntä Jumalan tähden tulemaan alas, niin saisi rahansa. Gunnar huusi: 'Nyt tahdon jo 2 puntaa!' 'Tule alas vaan, niin saat', sanoi laivuri. Gunnar tarttui raaka-partuunaan ja tuli sitä myöten alas kannelle, ja sai 2 puntaansa. Heti paikalla meni hän maalle eikä tullut laivaan ennenkuin maanantai-iltana. Silloin toi hän muassaan kahdenkymmenen äyrin leivän, siinä oli kaikki, mitä hän oli saanut kolmellakymmenelläkuudella kruunulla." "Sepä mahtoi olla vaarallinen ihminen", huudahtaa laivuri. "Tahtoisinpa tietää, vieläkö hän elää?" arvelee luotsi. "Ei, hän kuoli varsin nuorena", sanoo laivuri, "hän ei suinkaan ollut paljon yli kolmenkymmenen kuollessaan, silloin hän näytti kuudenkymmenen vanhalta mieheltä. Viimeiseltä häntä vaivasi luuvalo aivan hirveästi." "Se on tiettyä se", huokaa luotsi, "minä sanoin niin usein hänelle, että hän aivan tahtoi tehdä lopun itsestään, mutta senlaiselle puheelle hän vaan hymyili. Hän ei uskonut Jumalaa eikä perkelettä olevan, mutta hän ei mielellään tahtoisi pudota laivasta mereen syvällä selällä, sillä hän pelkäsi, että joku suuri kala nielisi hänet, ennenkuin hän ehtisi pohjaan, arveli hän aina. Muuten oli melkein mahdotonta puhella hänen kanssaan vakavista asioista, sillä hän käänsi kaiken senlaisen puheen leikiksi. -- Hän siis kumminkin sai kuolla kotonansa?" "Niin, hän kuoli Arendalissa, eli oikeastaan erään perheen luona, joka asuu lähellä kaupunkia", sanoo laivuri; "hän oli aivan rampa viime aikoina. Mutta niinkuin muistan kävi pappi hänen toivostaan hänen luonaan, hän muuttui varmaankin paljon ennen kuolemaansa." "Se on suuri asia", lisää luotsi. Hetken perästä jatkaa hän: "Jumala yksin tietää, kuinka monta kertaa hän oli pudonnut alas touveista; noina kahtena vuonna, jolloin olimme yhdessä, putosi hän kaksi kertaa, toisen kerran etumärssystä ja toisen kerran mesanimastosta. Hän oli niin hurjapäinen, että oikein puistatti katsellessa häntä, kun hän oli sillä päällä. Hän teki työtä kuin kaksi miestä, kun reivasimme tahi kiinnitimme purjeita, mutta yhtä iloinen hän oli, jos hänellä oli jotain, mistä piti kiinni, tahi ei." "Merelläkö hän putosi märssyraakasta?" kysyy laivuri. "Keskellä Atlantia", vastaa luotsi. "Me lensasimme, kun länsituuli oli kovin myrskyinen, ja kallistimme märssypurjeet. Mutta yöllä 'se' tuli niin kovaksi, että meidän täytyi kiinnittää märssyseiliä. "Gunnar ja minä olimme rinnattaan etumärssyraakalla, ja pulasimme purjeen kanssa, joka seisoi tuulessa jäykkänä kuin rummun nahka, sillä raa'at olivat jokseenkin kaukana, toisistaan, ja kävi oikea tuulispää, mutta Gunnar arveli että purjeen voisi taivuttaa ja samalla hyppäsi hän sen laidalle, joka siinä silmänräpäyksessä putosi löysänä alas, samalla kun laivuri käski perämiehen hellittää tuulen mukaan, ja yht'äkkiä syöksähti Gunnar suin päin alas. Minä puolestani luulin hänen pudonneen mereen ja huusin kaikin voimin: 'mies pudonnut laivasta!' Tuskin olin saanut toisen seisingin purjeen ympäri, ennenkuin Gunnar seisoi minun vieressäni ja kielsi minua Jumalan tähden huutamasta niin kovin, sillä voisin muka peloittaa tuon hyvän tuulen, sanoi hän leikillisesti. Kun sitten tulimme alas kannelle kertoi hän luistaneensa alas märsypurjetta myöten, siitä etumastolle ja sitten alas keulakatolle, jossa jäi somasti istumaan vipukoneelle. Hän sanoi ensin aikoneensa jäädä kannelle, mutta kun minä huusin niin huikeasti, täytyi hänen kiivetä ylös saadakseen minut vaikenemaan. Toisen kerran putosi hän mesanimaston huipusta, ja sillä kertaa sai hän suuren haavan päähänsä. Laivuri tahtoi heti viedä hänet kajuuttaan, sitoakseen hänen haavansa, mutta Gunnar sanoi tyynesti: 'Lahjoittakaa minulle mieluimmin pari ryyppyä, kapteini, se vaikuttaa paremmin kuin mikään muu, olen niinkuin vähän pyörällä päästä.' Laivuri kaatoi hänelle ryypyt ja kymmenen minuutin kuluttua oli Gunnar kiinnittämässä isoa prampurjetta, vaan tultuaan alas kannelle pyörtyi hän, mutta silmänräpäyksen jälkeen oli hän jälleen mies puolestaan." "Eikös Gunnar kerran purjehtinut tjömlingillä?" kysyy taas laivuri. "Sitäkö kertaa tarkoitatte, kun porsas putosi mereen?" sanoo luotsi. "Niin kyllä", nauraa laivuri, "kuinka se tapahtui?" "Hän oli silloin vanhassa 'Perhe' nimisessä laivassa Nötteröstä", vastaa luotsi, "ei siinä 'Perheessä', joka vieläkin on vesillä, sen nimisiä aluksia on muuten kosolta Tönsbergin tienoissa. Gunnar oli pursimiehenä prikillä ja kun syksyllä palasivat takaisin kotiin hiiliä lastina, saivat he niin kovin tuntea lounastuulen vihuria, että 'vanha vakka' oli repeämäisillään. Sekä laiva, että lasti olivat laivurin omat, kaikki oli vakuuttamatta. Hän ei saanut prikiä vakuutetuksi vaikka kuinka mielellään olisi tahtonut, sillä se pysyi koossa ainoastaan piistä ja tervasta, reelinkivaatteet ja kaikki sisältäpäin olivat nokimustat. Niillä oli laivassa porsas, jota laivuri katseli päivät pitkään ja joka oli niin lihava, että sen oli vaikea nousta seisomaan. Pimeänä yönä, juuri keskellä Pohjan merta, oli Gunnar vahdissa kannella, hän seisoi kokassa, keulamaston luona tähystämässä. Kävi jokseenkin suuret aallot, ja miten olikaan hyrskyi vesi kannelle, aivan keskilaivalle, jossa porsaan koju oli kiinni köytetty ison-luukun päällä. Gunnarin piti juuri jättää ruori ja mennä perälle, kun suuri laine vyöryi sisään, mutta hän kiipesi kuin kissa keulariukuun, ettei kovin kastuisi -- ei tainnut miehellä silloinkaan olla merisaappaita. Seisoessaan siellä touveilla näki hän jotain luistavan alas suuresta aukosta reelinki-vaatteessa, ja samalla hyppäsi hän kannelle huutaen; 'mies laivasta!' Laivuri oli kannella ja kääntyi hänen puoleensa. Tullessaan Gunnarin luo väänsi hän käsiään sanoen: 'Herra Jumala pursimies, on aivan mahdotonta tänlaisena yönä pelastaa miestä; Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen!' Gunnar ei voinut mitään tehdä, eikä käskeä. Ennenkuin jätti paikkansa, tahtoi hän katsoa, kuka tuo onneton oli, hän epäili hiukan, että porsas oli mennyt viimeistä tietään, kosk'ei ollut kuullut mitään huutoa. Mennessään suuren luukun ohitse, näki hän, että ovi porsaskojuun oli auki. 'Tuoko se vaan olikin, joka meni mereen, -- onnea matkalle', ajatteli Gunnar. Sitte meni hän perälle, missä laivuri seisoi katsellen pitkin merta. Mennessään hänen ohitsensa sanoi Gunnar hyvin levollisesti: 'Jumalan kiitos, se olikin vaan porsas, joka meni mereen.' "'Kuolema ja kirous', huudahti tämä, 'luovatkaa, luovatkaa, kääntäkää ja pysähyttäkää peräruori; pursimies, antakaa katkaista köysi johon vene on kiinnitetty!' -- Gunnar katsoi pitkään häneen ja vastasi: 'On aivan tuiki mahdoton tänlaisena yönä pelastaa porsasta.' Niine hyvineen meni hän peräsintä hoitamaan, jättäen laivurin kynsimään korvallistaan porsaan hukkumisesta, porsaan, jolle oli annettu niin monta 'hyvää ruokapalaa'." "Hän ei siis pelastanut porsasta?" kysyy laivuri. "Ei, kapteini, ei kukaan tahtonut panna tikkua ristiin, pelastakseen porsasta, kun ei laivuri tehnyt vähääkään pelastaakseen miestä", vastaa luotsi. "Sehän olikin oikeus ja kohtuus", nauraa laivuri ja katsoessaan kelloa huudahtaa hän: "Tiedättekö kuinka paljo kello on, luotsi?" Luotsi haukottelee, kynsii korvallistaan sanoen: "Taitaapa pian olla kolme tahi puoli neljä." "Puoli kuusi se on, luotsi, pian saamme tässä kupin hyvää kahvia", vakuuttaa laivuri, soittaessaan kelloa. Heti tulee kokki sisään ja alkaa kattaa pöytää. Luotsi menee sillä välin ulos kannelle, josta hetken perästä jälleen palaa takaisin. Pudistaen vähän itseään sanoo hän: "Sumuista on vielä, kapteini, mutta pian 'se' sataa, ja silloin tahdotte mahdollisesti päästä Kristianiaan ennen iltaa. Minusta kuului, kuin olisi höyrylaiva viheltänyt, ja ell'en aivan hävyttömästi erehdy, oli se 'Kuningas Oskarin' vihellys, se ottaa mielellään kolmekin suurta laivaa peräänsä, -- nopea vene hinaamaan, laivurikin on kohtuullinen, hyvä mies, jonka kanssa käy tinkiminen. Noitten höyrylaivan-kuljettajien joukossa on monta miestä, jotka pitävät itsensä muita ihmisiä parempana, vallan puhumattakaan niistä, jotka ovat päässeet niin pitkälle, että kuljettavat matkustajalaivaa, ne ovat niin miestä mielestään, ett'ei halvan miehen käy heitä puhutteleminenkaan. Mutta, niinkuin sanottu, kapteini, kun höyrylaiva tulee, älkäämme hätäilkö." Sitten kääntyy luotsi kolein puoleen sanoen: "Jos höyrylaiva tulisi sillaikaa, kun olemme ruu'alla, kokki, ja laivan kuljettaja kysyy kapteinia, niin sano vaan, että hän juuri syö aamiaista, Jos hän tahtoo puhutella meitä, saa hän vaivata itsensä laidan yli." Kokki nyykähyttää päätänsä, pannessaan kahvikannun pöydälle. Sitten pyytää hän luotsia ja laivuria olemaan hyviä ja tulemaan ruualle. He seuraavat heti kehoitusta. Kokki on leiponut tuoresta vehnäleipää, ja ottaessaan siitä palasen sanoo luotsi katsellessaan sitä: "Osaako kokkinne leipoa tänlaista leipää? Melkeinpä luulisin että olisitte käyneet venheellä maalla, leipää ostamassa." "Hän taitaa valmistaa kaikkea yhtä hyvin, kuin paras kokki suuressa herrashovissa", sanoo laivuri, "mutta hänellä onkin suuri palkka. Hän on ollut minun kanssani jo neljä vuotta." "Mutta maksaakin vaivaa pitää häntä, koska on niin sukkela", sanoo luotsi. "On oikein synti ja häpeä nähdä, kuinka monella laivalla oikeat porsaanpojat käsittelevät Jumalan viljaa, laivurit maksavat heille ainoastaan noin kymmenkunta kruunua kuukaudessa, mutta ne pojat vasta maksavat aluksen pitäjälle aika kolikoita, se on minun uskoni. Toiset puolethan ne kaatavat maahan ja ruoka, jonka keittävät, on suoraan sanoen usein kelvotointa. Monen heistä olen kuullut sanovan: mitä enemmän me tuhlaamme, sitä paremmin meille maksetaan kuukaudelta; kuinka usein eikö paraskin alus, jonka katteini on mitä kelvollisin mies, ole tullut aivan helvetiksi vaan tuollaisen poronoukan tähden. Laivuri ostaa hyviä ruoka-aineita, mutta mitä se auttaa, kun ei voi saada niitä kunnolla keitetyksi." "Niin, se on totinen tosi", sanoo laivuri. "Minä puolestani olen aina pestannut kykenevän miehen kokiksi, sillä minusta on sukkela keittäjä laivalla yhtä tarpeellinen kuin hyvä kokki kotona talossamme. Onhan siitä nähty monta esimerkkiä, että mies voi ansaita paljon rahaa ja olla niin säästäväinen kuin suinkin, mutta ellei hänellä ole ahkeraa vaimoa, joka ymmärtää valmistaa ruokaa ja hoitaa taloutta, niin hän pian joutuu aivan hunnikolle, jotta tuskin saa jokapäiväisen leipänsäkään. Aivan samalla tavalla on laivallakin: Jos minulla vaan on kelvollinen keittäjä, jätän minä hänen haltuunsa ruokavarat ja kaikki mitä kyökkiin kuuluu, mutta jos minulla, sitä vastoin on poikanulikka, niin täytyy toisen perämiehen aina vähä väliä jättää työnsä punnitakseen hänelle milloin mitäkin ja kaikkialla syntyy, lyhyesti sanoen, paljon vitkastelemista. En ole kuullut vähintäkään valitusta ruuasta, sittekuin tulin laivuriksi, mutta minä olenkin ollut hyvin tarkka valitessani kokkia. Laivan omistaja puhui minulle kerran kokin palkasta, joka hänen mielestään oli jokseenkin suuri, mutta kun olin selittänyt hänelle, mikä etu oli senlaisesta miehestä, oli se hänestäkin aivan paikallaan, ja niin se olisi jokaisesta ymmärtäväisestä laivan isännästä, jos vaan laivurit tahtoisivat ja tohtisivat toimia suuremmalla itsenäisyydellä." Luotsi katsoo ihmetellen laivuria, sanoen: "Jospa kaikki kapteinit puhuisivat noin, loppuisipa pian kaikki karkaaminen norjalaisista laivoista." "Anteeksi luotsi", keskeyttää laivuri. "Mainitsitte karkaamisen, minä sanon teille parhaan keinon sen estämiseksi, ja jos minä olisin kuningas, tulisi se pian yleisemmin tunnetuksi. Jokaiseen norjalaiseen ruumaan ripustettaisiin nimittäin täydellinen ruokalista, niinkuin ruotsalaisissa laivoissa on, jossa miehistö muun muassa saa vissin määrän pippuria ja etikkaa. Mitä luulisitte norjalaisen laivurin sanovan, jos joku miehistä tulisi häneltä pyytämään vähän pippuria hernekeitokseensa? Hän mahtaisi luulla sitä miestä hulluksi, joka senlaista saattaisi pyytää. Sitten olisi jokaisen laivurin velvollisuus palkata kokiksi aika mies, joka osaa valmistaa ruokaa. Kaikki väen asumukset pitäisi tehdä suuremmiksi ja mukavammiksi, sillä monet merimiehet elävät kuin siat, eikä niinkuin ihmiset, ainoastaan vaan ruuman tähden. Useinhan täytyy ryömiä polvillaan sinne sisään. Paitsi sitä pitäisi jokaisessa suuremmassa laivassa, joka tekee pitkiä matkoja, olla pieni kirjasto, hyödyllisiä, hauskoja kirjoja, joita lainattaisiin miehistölle. Senlainen pieni kirjasto ei tulisi niin kovin kalliiksi. Parilla sadalla kruunulla saisi laivan omistaja koko joukon kirjoja ja laivuri voisi aina tarpeen tullen hankkia lisää. Silloin kun minä tulen valtiopäivämieheksi, luotsi, tulee tämä asia esille käräjillä, ja minä olen varma, että moni on minun kanssani yhtä mieltä, kun kerron minkälainen elämä merimiehillä on laivoillansa. On kyllä niitäkin, jotka valittavat ja vaikeroivat merimiesten karkaamisesta; mutta sillä ei asia tule paljon autetuksi. Siitä ei suurta apua lähde, että kirjoitellaan vähän täällä, vähän tuolla sanomalehdissä, näytettäköön töissä, että todellakin tahdotaan tehdä jotain; on mentävä suoraan päähän asti, on saatava laki muutetuksi. Tunnen laivan-isännän kotipuolestani, joka pitää esitelmän toisensa jälkeen merimiesten karkaamisesta, hänellä on aina pitkä luettelo niistä summista, mitä karkaaminen on hänelle maksanut vuoden kuluessa, mutta hänellä ei ole varaa palkata kelvollisia kokkia, jotka ymmärtäisivät ruokaa valmistaa, -- vaan ainoastaan nuoria poikia, jotka eivät ymmärrä ruuan valmistuksesta enempää kuin kissa sinapista. Monet tahtovat kyllä parhaan voimansa mukaan auttaa lähimmäistään --- kun se vaan ei maksa mitään." "Totta jok'ikinen sana, kapteini, ellen omin korvin olisi kuullut puhettanne, en milloinkaan olisi uskonut laivurin puhuvan sillä tavalla", vastaa luotsi. "Ylöspitoa kuulee aina moitittavan. Olen kuullut kerrottavan, että laissa säädetään hyvä ja välttävä ruoka, mutta laki on niinkuin luetaan ja välttävää ruokaa voi selittää monella tavoin. Jos saataisiin, niinkuin te sanoitte, oikea ruokamääritelmä ripustetuksi ruuman seinälle, tulisi sekä laivurien että miehistön tila paljoa paremmaksi, sillä jos laivuri seuraisi sitä ja miehistö sittenkin valittaisi, tarvitsisi hänen vaan viitata sääntöihin, ja pelastaisi siten nahkansa. Olin ylhäällä Tönsbergissä vanhalla prikillä, noin neljätoista päivää takaperin, ja siellä näytti todellakin hirmuiselta. Kokki, pieni poikanulikka, joka tuskin lienee ollut ripillä käynyt, oli musta kuin nokikolari, joka ei ole pessyt itseään koko kuukauteen. Oli lauantai ja niinkuin tavallista oli miehillä puoliseksi kapakalaa ja velliä, mutta kala oli niin kovaa, ett'en voinut sille mitään, ja velli oli ilman siirappia. Laivurilla ja perämiehellä oli kummallakin pullo imellys-ainetta, ja minä sain vähän laivurin säästämästä siirapista. Mutta kun ei laivalla ole varaa kajuutassakaan pitää imelää 'tanssimestari-velliä', pitäisi sen minun mielestäni maata kotona vuoden ympäri." Äkkiä kuuluu kolinaa sivulta. Luotsi kuuntelee ja sanoo laivurille: "Höyrylaiva on siinä, kapteini, antaa sen vaan tulla, meidän ei ole tarvis pitää kiirettä, 'se' ei suinkaan ole niin sakeaa enää tuolla vuonossa, kun höyry meidät saavuttaa, jos vaan vähänkin selkenisi, näkisimme varmaan monta hinausvenettä lahdessa. Nyt tämä on tällä kertaa yksin ja voitte olla varma, että hän tietää, mitä hän tahtoo. Ette suinkaan antane hänelle kuuttakymmentä kruunua enempää, jos hän tahtoo ottaa enemmän, tarjoomme viisikymmentä." Pian kolkutetaan kajuutan ovelle ja laivurin huudettua: "tulkaa sisään!" astuu höyrylaivan kuljettaja sisään ja paiskaa kättä luotsille ja laivurille sanoen: "Onneksenne ateria!" Istuttuaan lisää hän hieroen käsiään: "Koiran ilma tänään, kapteini!" Laivuri tarjoaa hänelle kupin lämmintä kahvia, joka kiitoksella vastaanotetaan. Höyrylaivan kapteini alkaa keskustelun: "Paljon aluksia vuonossa, vai kuinka, luotsi?" "Jäljessämme emme nähneet ainoatakaan eilen illalla, minusta näytti kuin olisi Horten Krakkenin luona loistanut pari ankkuri-lyhtyä yöllä", vastaa luotsi, "luultavasti ne ovat laivoja, jotka aikovat Kristianiaan, ne ovat menneet kauemmaksi saadakseen matalamman ankkuripohjan, -- varmaankin ne ovat vaan pikku aluksia." "Vai niin, vai niin", sanoo höyrylaivan kapteini ja katsoessaan laivuriin kysäsee hän: "Aiotteko ottaa höyrylaivaa tänään kapteini, 'se' on jokseenkin sumuinen, mutta koska löysin tien tänne, toivon Jumalan avulla löytäväni tien takaisinkin." Laivuri katsoo luotsiin sanoen: "Mitä sanotte, luotsi? Luotsi ja minä, näettekö, olemme vanhoja tuttuja, hän tuntee kaikki suhteet täällä, minä taas en ole ennen käynyt täällä, sentähden saa hän tällä kertaa pitää päällikkyyttä." "Niinkauan kun 'se' on noin sakea, on meillä hyvä olla tässä, missä nyt olemme", vastaa luotsi, ja noustessaan katsoo hän ilmapuntaria ja sanoo: "Ennustaja menee taas alaspäin, arvelenpa melkein, että pian saamme lounastuulen ennenkuin arvaammekaan, ja silloin ei meidän sovi käyttää höyrylaivaa." Höyrylaivan kapteini kynsäisee korvallistaan sanoen: "Sitä tuskin uskon, luotsi, minä puolestani luulen että saamme aika tuulen puuskahduksen idästä, koska kalalokit lensivät parvittain vuonoa ylös, se on varma merkki että myrsky on tulossa merellä." "Niin länsituulta ja vihuria olen sen huomannut ennustavan, mutta en milloinkaan ole huomannut lokkien tulevan vuonolle itätuulella", sanoo luotsi hymyillen ja lisää: "paljonkohan tahtoisitte, jos hinaisitte meidät kaupunkiin?" "Teen sen yhdeksästäkymmenestä kruunusta, oikeastaan pitäisi saada sata, mutta olkoon menneeksi, teen sen yhdeksästäkymmenestä", vastaa höyrylaivan kapteini. "Onko se huokein hinta?" kysyy luotsi vilaisten laivuriin, joka näyttää siltä kuin ei hänellä olisi tämän asian kanssa mitään tekemistä. "En voi tehdä sitä helpommasta", sanoo höyrylaivan kapteini; "hiilet ja miesten palkat maksavat niin paljon päivässä, ettei jää mitään yli, vaikka kuinka paljon olisimme ulkona ja orjailisimme." "Rahtipalkat ovat niin pienet, ett'en voi antaa niin paljoa", sanoo laivuri katsoen luotsiin, joka on aivan samaa mieltä. "Mitäs tahdotte antaa kapteini?" kysyy höyrylaivan kuljettaja, nousten ylös ja aikoen lähteä. "Te olette vaatineet niin paljon, ett'en tahdo tarjota mitään", sanoo laivuri. "Voittehan ainakin tarjota jotakin, kapteini, eihän se mitään maksa", arvelee toinen. "No koska niin välttämättömästä tahdotte tarjouksen, niin tarjoon viisikymmentä kruunua! Hinaattehan tämän 'vakkasen' ylös muutamassa tunnissa!" puhuu laivuri. "Mahdotonta siitä hinnasta, aivan mahdotonta", vakuuttaa höyrylaivan kapteini, ja sanoessaan "hyvää huomenta", menee hän ulos. Heti sen jälkeen komentaa hän "eteenpäin" ja höyrylaiva katoaa sumuun. "Siinä hän meni kerrassaan", huudahtaa laivuri, "meidän olisi kenties pitänyt lisätä muutamia kruunuja, niin olisi hän vienyt meidät muassaan samalla kertaa." "Olkaa rauhassa vaan, kapteini", lohduttaa luotsi, "neljänneksen kuluttua on hän jälleen täällä, ja silloin tarjoomme hänelle kuusikymmentä; ellei hän tyydy siihen hintaan, annamme hänen mennä, tulee kyllä pian toisiakin veneitä; nyt on juuri sopiva ilma höyrylaivoille." Kun laivuri ja luotsi ovat juoneet kahvinsa, menee luotsi kannelle, missä tapaa perämiehen, joka jo on pannut kaikki miehet kannelle työhön, pumppuamaan laivaa irti. Luotsi kääntyy hänen puoleensa sanoen: "Kun olette lopettaneet pumppuamisen, niin hinatkaa ankkuriköysi, rupeaa jo selkiämään tuolla taivaan rannalla näen mä!" "Kyllä, kyllä, luotsi", vastaa perämies. Tuskin ennättää perämies täyttää luotsin käskyä ennenkuin höyrylaiva jälleen on heidän vieressään. Luotsi kävelee laivurin kanssa edestakaisin, eivätkä ole näkevinään eikä kuulevinaan mitään, ennenkuin höyrylaivan kapteini yhtäkkiä huutaa: "Oletteko miettineet asiata, kapteini?" Luotsi kääntää päätänsä ja kysyy: "Sanotteko, että tahdotte ottaa meidän kaapeliruoramme?" "Kyllä kahdeksastakymmenestä kruunusta!" vastaa toinen. "Annan teille kuusikymmentä!" huutaa laivuri. "Liian vähän, antakaa edes seitsemänkymmentä!" pyytää toinen. "Ei äyriäkään yli kuudenkymmenen", vastaa laivuri. "Olette liian kova kapteini, pankaamme 'riitaraha' kahtia, niin saamme viitosen kumpanenkin", neuvottelee höyrylaivan kapteini. "Olen jo sanonut sanani", vastaa toinen, kääntyen selin häneen. "Tuokaa vetovitjat tänne perämies, täytyneehän minun kumminkin ottaa teidät", huutaa höyrylaivan kapteini. Luotsi hymyilee laivurille ja kuiskaa: "Hän tuli takaisin, kapteini, helpompaa 'höyryä' on mahdoton saada, en oikeastaan ymmärrä kuinka hän voi tehdä sen siitä hinnasta." Ankkuri hinataan ylös reipasta merimieslaulua laulettaissa, ja pian kuletetaan laivaa hyvää kyytiä vuonoa ylös. Luotsi menee kajuutan katolle, josta aina väliin suurella leveällä kädellään viittaa perämiehelle, mihin suuntaan hänen tulee kääntää. Silloin tällöin pysähtyy luotsi, ottaa merimieslakin, "sydvestin", päästään, kynsii korvallistaan, haukottelee sydämmen pohjasta, sitten pistää hän pari kertaa kädet syvään housujen taskuun, hän on vähän kömpelö liikkeiltään, sillä hän ei kolmeen vuorokauteen ole riisunut vaatteitaan, ja kolme lasia viskytotiakin oli vähän liikaa yhdellä kertaa, -- niin hän kävelee edestakaisin taas. Laivuri joka on pessyt itsensä ja pannut kellertävän kovan paidan päällensä, tulee ulos paitahihaisillaan. "Pitääkö olla 'pikkuinen' aamukylmässä, luotsi?" Luotsi hymyilee sanoen: "_Small drop in the morning is better than nolhing the all day, captain_" (Pieni ryyppy aamulla on parempi kuin ei mitään koko päivänä, kapteini). Sitten astuu hän kajuuttaan, jossa laivuri kaataa hänelle puoli lasia olutta viskyn kanssa sanoen: "Täysi mies, täysi ryyppy! Maljanne luotsi!" Tyhjennettyään lasinsa, kiittää luotsi laivuria hauskasta yhdessä-olosta ja toivoo hänelle sekä laivalle Jumalan runsasta siunausta. Laivuri tarttuu luotsin karheaan käteen, puristaa sitä lempeästi ja kiittää häntä hyvästä seurasta. -- Eipä ollut ilman ettei laivurin silmässä kimellellyt kirkas pisara, kun luotsi meni ulos. Tultuaan Dröbakkenin kohdalle, saa meriluotsi palkkansa ja uusi luotsi astuu hänen sijaansa. Meriluotsi saa nenäliinansa täyteen korppuja ja kappaleen lihaa evääksi kotimatkalle; sitten kättelee hän useimpia miehistä, kiittäen laivuria vielä kerran hyvästä kohtelusta, ja niin pian kuin tulli-virasto on tehnyt tehtävänsä ja painanut sinettinsä laivaan, lähtee hän sen venheessä maalle, siten säästääkseen puolen tai ehkäpä kokonaisenkin kruunun. Dröbakin luotseista nähdään heti, että he jo kuuluvat sivistyneempään maailmaan, sillä yksi ja toinen heistä tulee laivalle "isänsurmaaja" kaulassa, mitä ei milloinkaan näe meriluotsilla. Meriluotsi käärii mielellään kaulaansa vankan, paksun ja lämpöisen liinan sekä suvella että talvella, ja "isänsurmaajaa" en luule hänen koskaan käyttävän. Mutta kun tulet senlaisen vanhan meriluotsin kotiin, ja tulet lähemmin tuntemaan hänet, olet löytävä sydämmen, niin lämpimästi sykkivän, kuin sydän voi sykkiä köyhän syntisen rinnassa. Hieno laivuri. Kerran kohtasi minua onni, että pääsin perämieheksi laivaan, jossa oli erinomaisen hieno laivuri; se on, häntä pidettiin kotona erinomaisen sivistyneenä ja hienona miehenä, koska hän aina kävi "tupsuhatussa" ja keppi kädessä, ja kun syksyn ensi lumi levitti valkoisen vaippansa yli maiden ja mantereiden, käytti hän sinisiä silmälasia, jotka sopivat hänelle niin hyvin, että sitten piti niitä talvikauden. Kun tein hänen kanssaan perämies-kauppaa, teki hän minuun mahtavan vaikutuksen, ja, häpeä sanoakseni, iloitsin jo sielussani hänen huonoista silmistään, koska luulottelin itseäni, ettei hän helposti nähnyt pieniä puutteita touvistossa ja muuta senlaista laivalla; mutta lähemmin tutustuttuamme huomasin hänellä olevan silmät, hyvät kuin tähteintutkijalla konsanaan. Ensi päivänä kun tulin laivalle, huomautti hän minua, että yhden miehistä aina piti seisoa heittoportaat kädessä, kun hän tuli soutaen. Sen pahempi, en kumminkaan voinut tähän määrätä ketään "kansimiehistä", mutta panin kumminkin köyden kuntoon ja ripustin sen keittiöön, jossa musta poika-nulikka hallitsi ja vallitsi, tämän velvoitin pitämään laivuria silmällä, niin pian kun laivuri näkyi olevan kappaleen matkaa laivasta, tuli hänen asettua käsipuiden luo portaat kädessä. Niin kauan kun luotsi oli laivalla, käveli laivuri ylpeästi plyyssihattu päässä, siniset rillitkin olivat käytännössä, sillä aurinko paahtoi jokseenkin kuumasti sinä päivänä, jona lähdimme kotivalkamasta, mutta niin pian kun luotsi oli laivamme jättänyt ja merivahti määrätty, tuli laivuri kannelle puettuna tykkänään toisiin vaatteisiin. Tuo hieno mies oli aivan tuntemattomaksi muuttunut; olen monta kertaa sekä ennen että jälkeenpäin purjehtinut laivurien kanssa, jotka ovat olleet huolimattomia puvussaan laivalla, mutta tämä vei voiton kaikista. Kuukauden kuluttua oli kokki jotensakin rasvaantunut ja tuhraantunut, mutta hänkin taisi kerskailla olevansa puhdas laivurin rinnalla. Eräänä päivänä käskin jonkun miehistä korjaamaan hänen pitovaatteitansa, sillä minusta oli häpeä nähdä häntä aivan ryysyihin puettuna; tämä oli hänestä aivan paikallaan ja varmaankin mietti hän mielessään, että perämiehen, kaiken muun työn rinnalla, myöskin tuli pitää hänen ryysynsä järjestyksessä; muutamia kuukausia yksissä oltuamme totuin niin laivurini huonoihin vaatteisin, että annoin hyvät huomenet hänen puvullensa, jonka järjestämisen jätin hänen omaksi työkseen. Kahtena ensimäisenä kuukautena saimme kajuutassa puoli naulaa sokuria viikottain kahviimme ja teehemme, se on tuo tavallinen määrä, mutta ilmoitettiinpa eräänä päivänä sokurin olevan lopussa, laivuri käski silloin toisen perämiehen punnitsemaan naulan siirappia sokurin asemesta. Laivurin pullo, täynnä palanutta siirappia pantiin hänen kojuunsa, sillä hän joi joka aamu kello neljän aikana kahvia. Joka aamu täytyi kokin paistaa hänelle pari palaa läskiä, jotka laivuri söi, antaen meidän vesissä suin katsella ja kadehtia häneltä joka suupalaa. Ellei hän jaksanut syödä kaikkea, säästettiin loppu seuraavaksi päiväksi, meille hän ei milloinkaan tarjonnut; mutta olipa hänellä vihollisiakin koko lauma, pieniä punaisia muurahaisia, joita vilisi ympäri laivaa ja jotka saattoivat meille monta unetonta yötä ja vapaavahtia päivällä. Laivuri niillekin keinon keksi, hän antoi kokin voidella tervalla talrikin laidat. Seuraavana päivänä oli talrikki täynnä muurahaisia, jotka seisoivat kahdella jalalla ja taistelivat henkensä eteen, päästäkseen irti tervasta; läski maistui siitä huolimatta laivurille ja hänellä oli kolme suurta liikkiötä riippumassa yksityisessä huoneessaan. Eräänä päivänä valitti laivuri sitä voin paljoutta, mikä kajuutassa käytettiin, eikä hän tiennyt parempaa neuvoa kuin punnita meillekin voita, tämä oli toisesta perämiehestä ja minusta aivan paikallaan; mutta silloin tahdoimme kukin oman voikuppimme, nähdäksemme kuka suurin voinsyöjä oli. Laivurista tämä oli kummallista, sillä hän arveli, että edespäinkin voisimme olla yhteisellä kupilla, mutta minä puhuin suuni puhtaaksi ja sanoin tahtovani oman kupin, koska kerran voita punnittiin. Minä en milloinkaan ole ollut ahnas voille, sentähden tiesin, että voisin tulla toimeen osallani kauemmin kuin sekä toinen perämies että laivuri, jotka molemmat ahmasivat voita suun täydeltä. Voi punnittiin ja kukin meistä hankki voikupin. Pitkän ja hyvin myrskyisen matkan jälkeen saavuimme Amerikaan, laivuri oli heti tuo hieno mies plyyssihatussa, kun hän meni maalle. Myöhään illalla tuli hän takaisin ja valitti huonoa ilmaa kajuutassa. Toinen perämies ja minä olimme jo aikoja arvelleet, että jokin laivurin yksityisessä huoneessa oli nurinpäin, mutta meillä ei ollut siihen avainta ja muuten oli tuo huone meidän piirimme ulkopuolella. Laivuri katsoi tuikeasti toiseen perämieheen, kysyen olivatko ruokavaransa kunnossa, hänestä tuo haju tuli mädänneestä lihasta tahi jostain senlaisesta. Toinen perämies sanoi ettei liha ja kalavarat olleet niin suuret, ettei niitä olisi voinut pitää silmällä. Laivurin yksityistä huonetta tarkastettiin, ja niin pian kuin ovi avattiin, vilisi sieltä matoja yli koko kajuutan. Liikkiöt olivat ruvenneet elämään, ja taisivat totta puhuen ryömiä, laivuri kynsi päätään ja valitti suurta surkeuttansa, minä puolestani en tahtonut löytää sanoja ilmoittaakseni tunteitani, nähdessäni hänen "liikkuvat lihansa." Liikkiöt ja niiden mukana moni elävä saivat hautansa vedessä, ja laivurin täytyi mennä yöksi ravintolaan, sillä haju ja matelevaiset tekivät kaiken levon mahdottomaksi. Nyt ei suinkaan voinut vaatia laivuria ostamaan sokuria kajuuttaan, kun lihalle oli niin ohraisesti käynyt, mutta sitä enemmän siirappia osti hän. Suuri astia tuotiin laivalle, toinen perämies sanoi sen olevan kelvottomaksi tuomittua ja jäätynyttä tavaraa, sillä aivan mahdoton oli saada siirappia juoksunaan. Joka punnitsemispäivä meni häneltä vapaavahti hukkaan ja hän toivoi jo laivurit ja siirapit sinne, missä pippuri kasvaa. Toinen perämies ja minä säästimme siirappimme, ja jonkun ajan kuluttua oli meillä kymmenen pulloa kummallakin. Kokin täytyi hetkeksi jättää paikkansa, sillä välin kun me saimme tulelle padan, jossa keitimme siirappimme, kunnes saimme jonkunlaista keitettyä sokuria, sen perästä meillä aina oli imelää kahvia ja teetä, sillä välin kun laivurin täytyi pulloonsa turvautua. Amerikasta purjehdimme vehnälastilla Lontoosen; laiva oli erittäin sopiva kaikenlaiselle lastille. Heti tultuamme Englannin suurimpaan kaupunkiin, tuli kaksi laivuria kotipuoleltamme meitä tervehtimään, toinen kuletti suurta laivaa ja palasi juuri Länsi-Intiasta sokurilastilla. Olin jo käynyt häntä tervehtimässä laivallaan ja hänen perämiehensä lahjoitti minulle noin viisi naulaa "puuteri"-sokuria, jonka piilotin huoneeseni, missä pidin voikuppiani. Vieraat laivurit kutsuttiin meidän kanssamme kahvia juomaan, toinen perämies ja minä tulimme kumpikin voikuppeinemme ja istuunnuimme pöydän ääreen. Laivurimme oli erittäin antelias sinä päivänä ja tarjosi pieniä englantilaisia "käksiä", joita me perämiehet katselimme jonkunlaisella kauhulla, sillä pelkäsimme vähän käydä niihin käsiksi. Syödessä toinen laivuri tuli ottaneeksi voita minun kupistani; tämä ei minusta ollut paikallaan, ja vetäessäni voiastiaani puoleeni, pelastaakseni sitä uudelta hyökkäykseltä, sanoin vakavasti: "Suokaa anteeksi, kapteini, mutta minun voini on punnittua. Jos voita tahdotte 'käksillenne', niin kääntykää sen puoleen, joka teidät on kutsunut." Laivurimme katsoi minuun syrjästä, ja punastui korviansa myöten, mutta minä istuin tyhmänä kuin osteri, jyrsien kaikin voimin palanutta ruiskorppua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Vieraat laivurit alkoivat viheltää ja toinen kysyi minkälainen mies hän oli, joka punnitsi voin perämiehilleen, kuinka kauan voineljännes kesti hänellä, kuinka paljon kaupanpäällisiä perämiehet saivat ja vihdoin kuinka monta kultanappia hän toivoi saavansa laivan omistajalta kotiin tultuansa? Toinen perämies istui ja hymyili punaiseen partaansa, mutta minä istuin muuttamatta muotoani laisinkaan. Sen erän perästä ei voin punnitseminen kajuuttaan enään tullut kysymykseenkään, me saimme niin paljon kuin tahdoimme, ja kun laivuri sai suullisenkin jotain hyvää, saimme me siitä aina runsaan ja hyvän osamme, laivalla oli tullut aivan toinen elantotapa ja toinen perämies siunasi tuota päivää niin kauan kun olin yhdessä hänen kanssaan. Raha-asioissa oli laivurimme hyvin tarkka, miehistö sai rahaa ainoastaan lauantaisin ja silloin oli joka mies vapaa kello kahdesta. Hän istui silloin juhlallisen näköisenä vanhan kirjoitus-pulpetin takana, jossa oli lauta, jonka taisi laskea alas. Minun, joka olin ensimmäinen perämies, täytyi ensin mennä sisään, ja sitten meni alaspäin aina kunkin arvon mukaan, kokki tietysti tuli viimeiseksi. Vähää ennen lähtöämme Lontoosta tuli eräs laivapoika itkien luokseni eräänä keskiviikkoiltana kysyen, voisinko lainata hänelle punnan (noin kahdeksantoista kruunua), sillä hänen täytyisi vihdoin viimeinkin lähettää vähän rahaa äidillensä kotiin. Hän oli juuri saanut kirjeen, jossa seisoi että äiti äkkiä oli tullut kipeäksi, ja hän pyysi hartaasti pojan lähettämään ainoastaan muutaman kruunun -- rohtoihin ja lääkärille. Poika oli jo käynyt valittamassa laivurille hätäänsä, mutta tämä oli vaan muistuttanut häntä vallitsevasta järjestyksestä. Laivuri oli tarpeekseen kuullut tuonlaisia juttuja ja kun hän kerran oli sanansa sanonut, oli se sanottu. Kysyin pojalta oliko hän koputtanut laivuria kajuutan ovelle, mennessään pyytämään rahaa sairaalle äidilleen. En, vastasi poika, senlainen ei olisi hänelle päähän pälkähtänyt; sillä sitä hän ei ollut tehnyt muissakaan laivoissa, joilla oli ollut. Sanoin silloin hänelle: "Mene nyt alas ruumaan, pese silmäsi, ja harjaa hiuksesi somasti, tule sitten tänne kajuutalle ja kolkuta ensin ulko-ovea, kolkuta ensin hiljaa, sitten kovemmin, kunnes saat vastauksen, ja kun kuulet laivurin sanovan: 'käy sisään', menet käytävään ja siinä kolkutat taas, jos kajuutan ovi on auki, voit lyödä seinään, kunnes laivuri taas kehoittaa sinua tulemaan sisään. Päästyäsi sisään teet syvän kumarruksen ja sanot: Suokaa anteeksi, herra kapteini, että olen niin rohkea ja tulen sisään luvattomalla ajalla rahaa pyytämään, mutta äitini makaa sairaana ja odottaa kiihkeästi muutamaa kruunua minulta, jos te siis, herra kapteini, hyvyydestänne tahtoisitte antaa minulle kahdeksantoista kruunua, olen varma siitä, että onneton ja kurja äidinsydän kaukana pohjoisessa rukoilisi teille ja teidän erinomaisille purjeillenne onnea ja menestystä!" Poika oppi sanat ulkoa ja kiiruhti ruumaan, pesemään itseään; kohta tuli hän kulkien perään päin, tehden aivan täsmälleen niinkuin olin häntä neuvonut. Laivuri istui juuri rakkaan kirjoituspöytänsä ääressä, ollen mitä oivallisimmalla tuulella, jonka selvään saatoin nähdä punaisesta turkkilaismyssystä, joka oli kallellaan hänen päässään; kun hän oli pahalla päällä, tuli hänelle kuuma ja lämmin, ja silloin heitti hän turkkilais-myssyn pois, ensimmäiseen koukkuun, joka eteen sattui. Seisoin ulkokäytävällä nähdäkseni, täyttikö poika kaikki käskyni. Niinpian kun ulko-ovea kolkutettiin, huusi laivuri: "Tulkaa sisään, tulkaa sisään!" Ja pojan kolkuttaessa sisä-ovea, joka oli auki, huusi laivuri kolme kertaa: "tulkaa sisään!" Poika astui sisään totisena ja vakavana, ja korkealla äänellä kertoi hän sanasta sanaan, mitä hänelle olin opettanut. Laivuri katsoi häntä hetken ikäänkuin olisi tahtonut kysyä, missä hän oli oppinut niin hienoja tapoja. Sitten aukasi hän kukkaronsa, kysyen pojalta paljonko hän tahtoi. Olisipa poika saanut vaikka koko palkkansa, siitä ei olisi ollut estettä, mutta kun hän jälleen tuli kannelle, kielsin häntä millään muotoa kenellekään toverille kertomasta, millä tavoin oli saanut rahaa luvattomalla ajalla, sillä tämä oli keino, jota väliin itsekin käytin, kun en nähnyt muuta neuvoa, millä olisin hankkinut itselleni rahaa, sillä laivuri ei viikon muina päivinä antanut minulle rahaa enemmän kuin miehillekään. Kauan aikaa mietin ja tuumasin, miten saisin laivurin luopumaan pahasta tavastaan, käydä niin kurjissa vaatteissa ulkona merellä; hänellä kyllä oli vaatteita, mutta kaikki olivat liian hyviä käyttää jokapäivä, hänen mielestään, ja mitä kauemmin purjehdimme, sitä kurjemmaksi kävi hänen ulkonainen asunsa. Minulla ei ollut rohkeutta mennä hänen eteensä ja sanoa hänelle vasten silmiä ajatuksiani hänen puvustaan, sillä tiesinhän että hän kaikessa oli esimieheni, enkä mielelläni tahtonut kadottaa hänen suosiotaan, johon aikoja sitten olin päässyt; hän oli hyvin närkäs suuttumaan, ja tämä peloitti minua. Ensin ajattelin tehdä "rääsymiehen" ja viedä sen hänen luokseen, mutta olin varma että hän silloin istuisi "meri-oikeutta" ja varmaan panisi minut ylimmäiseksi tuomariksi, joka asema olisi kaikkea muuta kuin miellyttävä minulle. Sitten koettelin, jos hän oli taika-uskoinen, kertoen hänelle kummitus-juttuja; sillä jos olisin tuota pelkoa huomannut, olisin arvelematta ottanut "rääsymiehen" muodon, ja jonakuna yönä säikähdyttänyt häntä, sitten olisin kyllä mieleni mukaan selittänyt ilmestyksen hänelle, sillä hän kertoi aina minulle unensa ja näkönsä. Suurin joukko merimiehistä ovat hyvin taika-uskoisia ja erilaisia haltioita ja tonttuja löytyy melkein jokaisella laivalla, varsinkin vanhemmilla; mutta minun laivurini ei uskonut mitään senlaisia olevan, eikä sentähden olisi ollut miksikään hyödyksi, jos olisin ilmestynyt "rääsymiehenä" omassa halvassa personassani, sillä se olisi tuskin tuottanut muuta kuin aika löylytyksen takilleni, sillä laivuri oli jokseenkin roteva mies. Vihdoin keksin keinon, joka ei minulle muuta maksanut, kuin vähän paperia ja mustetta. Meiltä oli nimittäin yksi matruusi karannut Amerikaan, jättäen jälkeensä kirstun, jossa löytyi koko joukko ryysyjä. Lisäsin näihin pahimmat, mitä löytää taisin, kunnes kirstu tuli melkein täyteen. Sitten annoin erään matruusin mukailla kirjeen, jonka olin kirjoittanut ja jonka sisällys oli seuraava: "Rakas kapteini! Kiitos yhdessä-olosta; testamenttaan teille täten vanhat ryysyni, joista todella luulen teidän ihastuvan, koska teillä jo ennestään on senlaisia koko joukko ja kun nyt saatte nämä ihan niinkuin kaupanpäällisiä, voitte pitää näyttelyn milloin hyvänsä, koska te, sen mukaan kuin tiedän, omistatte kaikenlaatuisia ryysyjä. Kunnioituksella karkurinne." Kirje pantiin päällimmäiseksi kirstuun ja minä pistin avaimen piiloon. Matruusi, joka kirjeen kirjoitti, lupasi kunniasanallaan olla asiasta hiiskumatta. Kerran merellä ollessamme ehdotin kapteinille, että möisimme tuon karanneen matruusin jälelle jääneet tavarat huutokaupalla, täten korvataksemme edes johonkin määrin niitä kustannuksia, joita hänen karkaamisensa oli tuottanut, kun oli täytynyt hänen sijaansa palkata toinen mies. Laivurista oli ehdotukseni erinomainen, saisimme kaikissa tapauksissa vähän hauskuutta hankkia noilla rahoilla, arveli hän. Huutokauppa määrättiin tapahtuvaksi kello yksi seuraavana sunnuntaina. Määrätyllä hetkellä aloin soittaa laivakelloa ilmoittaakseni miehistölle huutokaupan alkamista. Joka mies tuli kannelle, kirstu pantiin ison luukun päälle, minä julistin silloin pitkän säännön huutokauppa-ehdoista, se vastaan-otettiin suurella riemulla, kun lausuin sen. Laivurilla oli turkkilais-myssynsä ja hän oli erinomaisella tuulella. Kirstu avattiin, ja ensiksi pisti silmiin kirje laivurille, joka heti luki sen läpi. Hän rypisti otsaansa ojentaen minulle kirjeen, jota vaan pikaisesti silmäilin. Sitten aloin tutkia kirstun sisällystä, joka oli ja pysyi ryysyinä, yksi toistaan pahempana, eikä kenelläkään ollut halua tarjota niistä mitään. Joku irvihammas sanoa tokaisi, että kaikki oli "paperimyllyn ruokaa". Neuvoteltuamme laivurin kanssa, päätimme heittää kirstun sisällyksen mereen, mutta itse kirstun asetimme laivan perään ja varustimme sen pienillä lokeroilla siknaalilippuja varten. Jäätyämme kahden kesken laivurin kanssa kysyi hän minulta, kuinka tuo hävytön matruusi taisi kirjoittaa senlaista kirjettä, kaiken harmin ja kulungin lisäksi, mikä hänestä oli ollut. Minä silloin sanoin hänelle suoraan, että matruusein oli vaikea pitää kunniassa miestä, joka puvussaan oli yhtä likainen ja tuhrattu kuin hekin. Laivuri otti sanoistani vaarin ja seuraavana sunnuntaina lähetti hän vanhan vaatevarastonsa ruumaan, miehistön jaettavaksi kaikessa ystävällisyydessä. Suuri osa meni samaa tietä kuin kirstun sisällys, ainoastaan joku vähäinen osa kelpasi käytettäväksi. Kun kahden vuoden kuluttua jätin tämän laivurin, kuulin hänen ilokseni ja kunniakseni sanovan, että milloin hyvänsä olisin tervetullut laivalle takaisin, ja jos tahtoisin vielä purjehtia vuoden hänen kanssaan, antaisi hän minulle kahdeksan kruunua kuukaudessa yli tavallisen palkan. Kaunis veljeys. Lokakuun loppupuolella oli laiva "Fremad" (Eteenpäin) Doverissa, ottamassa sisään painolastia, oltuaan poissa kotoa kaksikymmentä ja kaksi kuukautta. Joka mies iloitsi kotiintulosta, mutta juuri kun laivan piti laskea tokasta lähteäkseen vesille, tuli välikauppias juosten ja tuoden laivurille sähkösanoman, jossa seisoi että laivan piti mennä Itämerelle tuomaan puulastia Lontoosen. Laivuri oli nuori mies, hän oli jo sydämmessään iloinnut kotiintulosta, sillä hän oli ollut naimisissa vaan kaksi vuotta, mutta koko sillä ajalla oli hän tuskin ollut vaimonsa kanssa yhdessä kahta kuukautta, nyt hän jo oli kirjoittanut olevansa kotimatkalla, kun vaimo saisi kirjeen. Luettuaan sähkösanoman, polki hän jalkaansa' laivan kannella, kysyen välikauppiaalta, miksi hän ei voinut tulla puolta tuntia myöhemmin, silloin olisi laiva jo ollut ilmoituspiirin ulkopuolella, ja silloin olisi hän voinut hyvillä mielin kääntää kurssin kotiin. Laivurilla oli kumminkin osaa laivassa, ja hän mutisi itsekseen jotain vähän senlaista, että jos hän saisi vastatuulta Norjan rannoilla, tahtoisi hän hakea satamaa ja mennä maalle yhdessä tai toisessa kaupungissa, silloin voisi perämies olla laivurina yhden matkan, ja hän itse saisi köröttää kotiin muijan luo. Olin silloin jungmannina laivalla, ja täytyypä mun tunnustaa, että itkin kuumat kyyneleet, saatuani kuulla tuosta uudesta määräyksestä, sillä monet miehistä juttelivat, että mahdollisesti jäätyisimme kiinni Ruotsin rannikoilla, -- ja silloin ei olisi puhettakaan päästä kotiin jouluksi, mikä kumminkin oli minun suurin toivoni. Läksimme kuitenkin vesille, saimme hyvän tuulen neljänä ensimmäisenä päivänä ja olimme jo Hansholmenin kohdalla, kun koillinen alkoi puhaltaa kaikella voimallaan, niinkuin tavallisesti syksypäivinä, ja virta kävi länteenpäin niinkuin valtava joki, jotta laiva ajeli sivulle monta penikulmaa yhteen menoon. Laivuri oli pian tehnyt päätöksensä, hän johti laivan Norjan kallioiselle rannalle, ja eräänä perjantai-iltana laskimme Flöde lahteen kappaleen matkaa Arendalista. Hän matkusti heti kaupunkiin, palkkasi uuden perämiehen, nimeltä Tullesen; vanha perämiehemme tuli laivuriksi ja parin päivän perästä läksimme jälleen merelle, jolloin entinen laivurimme rannalta viittasi meille jäähyväisensä. Toinen perämiehemme ei vielä ollut ottanut tutkintoansa, sentähden saimme uuden perämiehen. Tullesen oli nuori kaunis mies, ja hyvin tyytyväiset olimme häneen päällysmiehenä. Hän oli monta vuotta purjehtinut toisena perämiehenä pitkillä matkoilla, tämä oli hänen toinen matkansa ensimmäisenä perämiehenä, hän oli reipas ja sukkela merimies ja työ sujui helposti hänen käskystään. Neljäntoistapäiväisen myrskyisen purjehduksen jälkeen tulimme lastauspaikkaamme, kappaleen matkaa Sundsvallista ylöspäin; se oli lauantaipäivä. Meitä tuli heti tervehtimään eräs räätäli, joka asui paikalla ja möi olutta ja imelää viiniä, vihdoin pyysi hän meitä jo samana iltana tulemaan huvittelemaan hänen huoneesensa, mutta itse saisimme hankkia musikin, jos tanssia tahdoimme. Sittemmin sain kuulla, että räätälillä ennen oli ollut hyvä ammatti Tukholmassa ja että hän silloin oli ollut varakas mies, kunnes vähitellen rupesi käymään ravintoloissa ja laiminlyömään työtänsä, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin hänen täytyi jättää hyvä ammattinsa. Silloin sanoi hän neulalle hyvät hyvästit ja muutti tänne lastauspaikalle, jossa perusti "Raittius-kahvilan", mutta sana _Raittius_ oli kirjoitettu niin pienillä kirjaimilla, että täytyi panna silmälasit nenälleen nähdäkseen sitä. Hänellä oli oikeus myydä olutta ja viiniä, mutta ei paloviinaa, -- vaan sitä saatiin ilmaiseksi. Kun oli maksanut viinipullon hinnan, sai salaisen kutsun ulos kyökkiin, jossa annettiin ryyppy "sikunaa", mutta siitä ei saanut hiiskua kenellekään. Useat matruuseista kävivät alinomaa räätälin luona ja huvittelivat aika lailla. Minä olin liian nuori tehdäkseni heille seuraa, sitä paitsi täytyi minun melkein joka ilta olla ensimmäisessä vahdissa kannella. Perämies Tullesen piti itsestään liian paljon käydäkseen räätälin luona yhdessä miesten kanssa, hän kävi kuitenkin usein maalla ja eräänä päivänä tuli tietyksi, hänen iskeneen silmänsä nuoreen hyvin somaan leskeen; mutta leski vähän pelkäsi merimiehiä ja sanoi varsin vakavasti: "Pelkäänpä, että rakkaus on mennyt, kun ankkuri-köysi on nostettu!" Tullesen ei myöntänyt sitä, ja monien pyyntöjen ja rukousten jälkeen sai hän vihdoin lesken suostumuksen, minä puolestani luulen että Tullesenin puolesta oli asia täyttä totta. Laiva lastattiin ja purjehti pois; kolmen viikon perästä tulimme onnellisesti Lontoosen, jossa Tullesen sai hyvin rakkaan kirjeen leskeltä, ja sen mukaan mitä minä tiedän vastasi hän siihen. Lasti purettiin ja neljäntoista päivän kuluttua tulimme onnella ja kunnialla kotiin, vähää ennen joulua. Tullesen matkusti heti kotiin, hän oli usein kertonut, että hänellä oli veli laivurina suurella laivalla, kotoisin Arendalista, ja hän itse toivoi pääsevänsä samain isäntien palvelukseen. Seuraavana keväänä tuli laivuri Tullesen kotiin, purjehtien vasta ostetulla amerikalaisella parkkilaivalla, joka oli 700 tonnin vetoinen ja sillä kertaa oli maan ensimmäisiä kauppa-aluksia. Laiva oli tuomittu kelvottomaksi jouduttuaan hietasärkälle Liverpoolin edustalla ja myötiin polkuhinnasta. Laivuri Tullesen ja täysi miehistö lähetettiin purjehduttamaan laivaa kotiin, ja vakuuttamaan sitä norjalaisena omaisuutena. Laivan tultua satamaan selittävät kaikki asiantuntevat miehet, että se oli komea alus, joka epäilemättä oli hyvässä kunnossa; kun sukulaiset ja ystävät tulivat laivalle katsomaan sitä, toivottivat he kaikki omistajalle onnea, sillä siellähän jo oli tavaraakin tuon maksetun hinnan edestä; muun muassa siellä oli kolme kronometeriäkin, kaksi niistä vietiin heti toisiin laivoihin, jotka purjehtivat Itämerellä, eivätkä milloinkaan olleet nauttineet sitä kunniata saada senlaista kalleutta mukaansa, siellä oli myös niin runsaasti talrikeita ja pöytäliinoja, että omistaja varusti muutkin laivansa sieltä, kunkin kerroksellaan ja kumminkin jäi yltäkyllin omiksi tarpeiksi. Laivalla oli kaksi vakinaista kantta, ja siinä käytettiin lippuja kaikessa kolmessa maston huipussa. Laiva tarkastettiin ja vakuutettiin neljänkertaisesta ostohinnasta. Kun vakuuttajat olivat laivalla, piti isäntä komeat pidot, joissa juotiin monet maljat vasta-ostetun laivan onneksi ja menestykseksi ja sille annettiin uusi nimi "Veljekset", koska isäntä tahtoi laivurin kehoituksesta ottaa tämän veljen ensimmäiseksi perämieheksi, ja silloinhan oli nimikin mitä sopivimmin valittu. Ennenkuin laiva jätti kotirannan, otettiin varapainoksi hienoa hiekkaa, joka pantiin perälaivan pohjalle, koska laivuri selitti laivan olevan liian paljon kokallaan. Perämies Tullesen tuli ensimmäiseksi perämieheksi ja kauniina päivänä purjehti "Veljekset", vain ollen painolastissa, Quebekiin puutavaraa tuomaan. Keskellä Atlantin merta sai laivuri, joka muuten vietti aikaansa romaanein lukemisella, aika halun nikkarin töihin ja siinä tarkoituksessa lainasi hän muun muassa pitkän näverin laivan kirvesmieheltä, sanoen aikovansa tehdä uudenlaista pumppua. Laivuri kaivoi ja teki työtä ja perämies nauroi partaansa, kummastellen mitä laivurin työstä viimein tulisi, mutta hän ei tahtonut kysymättä antaa neuvojansa, -- laivuri Tullesen ei ollut senlainen mies, joka liikoja puhui miestensä kanssa. Laiva oli varsin tiukka, sitä pumpattiin kerran illassa ja joskus meni kaksikin päivää ilman, että pumppuun koskettiin. Kahdeksan päivää sen jälkeen, kun laivuri oli lainannut näverin, alkoi laiva ottaa enemmän vettä kuin ennen, mutta se ei herättänyt mitään huomiota, sillä tuuli jokseenkin "navakasti", ja laivuri purjehti kovaa kyytiä nähdäkseen oikein, kuinka nopeakulkuinen uusi laiva oli. Vuotaminen eneni yhä enemmän, vaikka laivuri purjehti siivosti, ja eräänä päivänä ilmoitti perämies että ruumassa oli kolme jalkaa vettä, eikä pumput olleet reilassa. Oli pumpattu hiekkaa kokonainen päivä, kunnes pumput olivat varapainoa täynnä eivätkä antaneet veden tippaakaan. Miehistön käskettiin eturuumasta ajaa vettä pytyillä, ja perämies asetti kaikki veneet täyteen kuntoon ja taljat asetettiin valmiiksi vesille laskettaviksi. Laivuri oli hyvin vakava, mutta tyyni, hän asettui itse peräsimen luo, jotta ruorimies saisi olla avullisna veden ajossa. Kolme päivää ajoivat miehet vettä ja kun neljäntenä aamuna mitattiin veden korkeutta oli sitä huoneessa neljä jalkaa. Joka mies meni laivurin luo ja kaikki selittivät etteivät he kestäneet senlaista työtä, vähääkään lepäämättä, ja pyysivät häneltä lupaa koettaa pelastua veneissä, sillä kaiken arvelun mukaan oli laiva viime tuulispäässä joutunut niin rappioon, että se epäilemättä uppoaisi. Laivuri seisoi siinä voimatonna kuuttatoista miestänsä vastaan, hän ei voinut pakoittaa heitä tekemään työtä lepäämättä, eikä hän voinut ymmärtää, miten laivan vuotaminenkaan olisi estettävä, sillä hän oli kirvesmiehen kanssa, joka oli erinomaisen vikkelä mies, tutkinut ruuman joka paikasta löytämättä mitään rakoa, vuotaminen tuli varmaankin köölistä tahi pohjasta; mutta hän käski väen kumminkin ajaa vettä, siksikuin tapaisivat jonkun purjehtijan, silloin tahtoi hän heidän pyyntönsä mukaan jättää laivan Jumalan nimeen. Toinen perämies toi genever-pullon toisensa perään alas miehille, jotka aivan olivat menettäneet rohkeutensa, kuultuansa laivurin puheen, sitäpaitsi oli vesi neljännestunnissa noussut puolitoista jalkaa, Samana päivänä iltapuolella tuli kuunari näkyviin; laivuri Tullesen kohotti hätälipun, kuunari muutti heti kurssia, tullen alas hädänalaisten tilaa tutkimaan. "Veljesten" kaksi hyvää venettä laskettiin vesille, ja lasti toisensa perästä vietiin kuunariin, joka oli Amerikalainen ja matkalla Liverpooliin viljalastilla. Miehistö pelasti kaikki kapineensa ja he olivat hyvin kiitolliset, sillä moni oli ennenkin joutunut haaksirikkoon ja silloin ollut iloinen, kun voi pelastaa henkensä. "Veljekset" vajosi syvempään ja syvempään, laivurista se kumminkin näytti käyvän varsin hitaasti. Neuvoteltuaan kuunarin kapteinin kanssa päätettiin pistää laiva tuleen, estääkseen siten muita laivoja hukkumasta, jos siihen pimeässä törmäisivät. Niin pian kuin "Veljekset" oli täydessä tulessa, täytettiin kuunarin etupurjeet ja se käänti kurssinsa Englantiin. Kuusi viikkoa sen jälkeen kun oli kotoaan lähtenyt, palasi "Veljesten" miehistö, ja pari päivää myöhemmin tutkittiin kaikkia haaksirikon johdosta. Kaikkien vieraitten-miesten todistukset olivat yhtäpitäviä, eikä heillä ollut laivurin purjehtimista vastaan mitään moittimista. Oikeus muistutti tuosta hienosta hiekasta, joka teki pumput käyttämättömiksi, mutta laivuri selitti, että oli pidetty huolta hyvästä alalastista, sen päälle miehistö ei voinut valaa tehdä, sillä varapaino pantiin laivaan viimeisenä päivänä, kun he olivat kotona, ja silloin olivat he kaikki olleet heittämässä hyvästi sukulaisia ja ystäviä. Ei sanaakaan mainittu näveristä, jonka laivuri oli lainannut, sillä häntä pidettiin liian kelvollisena miehenä, että hänellä voisi olla joku syy laivan surkeaan kohtaloon. Vakuutus-summa maksettiin ja kaikki oli parhaassa järjestyksessä. Pari päivää sen jälkeen kutsuttiin miehistö isännän konttoriin, jolloin hän valitti "Veljesten" haaksirikkoa, mutta hän lupasi kaikille paikat uudella laivalla, ja antoi sitäpaitsi jokaiselle viisikymmentä kruunua vähäseksi vahingon palkkioksi, tämähän oli hyvin jalosti tehty ja "Veljesten" miehet ylistivät isäntää, arvellen ettei parempaa isäntää ollut mailla eikä mantereilla! "Veljesten" isännällä oli uusi runko varvissa, noin puolivalmiina, ja näytti siltä kuin ei se niin pian valmistuisi, sillä siellä työskenteli ainoastaan muutamia työmiehiä; mutta "Veljesten" jouduttua haaksirikkoon alkoi hän uudella innolla laivan rakennustyötä, ja jo viiden kuukauden kuluttua oli uusi laiva täydessä kunnossa valmiina purjehtimaan. Tullesen tuli tietysti laivuriksi ja moni "Veljesten" miehistä ottivat häneltä pestin. Perämies Tullesen oli koko ajan järjestellyt laivan touvistoa ja muuta senlaista, mutta kun laiva oli valmis purjehtimaan, kehoitti omistaja häntä jäämään kotiin, sillä olisi mahdollista, että hän pääsisi kuljettamaan pientä prikiä, jonka kapteiniin isäntä jo kauan aikaa oli ollut tyytymätöin. Uusi laiva purjehti ja perämies Tullesen jäi kotiin. Neljäntoista päivän kuluttua tuli priki kotia, lastattuna hiilillä, ja laivuri, vanhempi mies, joka oli kuljettanut prikiä jo viisi vuotta, eikä milloinkaan kärsinyt haaksirikkoa tahi muita suurempia vahingoita, sai heti eronsa antaakseen paikan nuorelle Tullesenille. Laivuri, jolla oli vaimo ja monta lasta, paheksui suuresti isännän käytöstä, eikä voinut ymmärtää mikä tälle tuli, sillä näinä viitenä vuotena, joina laivuri oli ollut hänen palveluksessaan, ei hän sanallakaan ollut ilmaissut tyytymättömyyttänsä ei purjehtimiseen eikä laivurin erityisiin toimiin ulkomailla. Hänellä oli aina ollut hyvä onni ja itse luuli hän olevansa isännän suuressa suosiossa -- niin, olihan tämä kerran luvannut ensitilassa antaa hänelle suuremman laivan kuljetettavaksi. Laivuria pidettiin hyvin kunnon miehenä, ja vähän ajan perästä sai hän toiselta isännältä suuren laivan kuljetettavaksi. Priki ei juuri näyttänyt kauniilta vesillä, se oli rakennettu tuohon vanhaan hyvään aikaan, jolloin oli tapana rakentaa peninkulman pituisia laivan runkoja, joista sitten katkaistiin tarpeellinen pituus. Keulalaita oli aivan jyrkkä, ja laiva oli niin leveä, kuin tavallinen suuri lasti-proomi. Perälaiva oli levein mitä ajatella taitaa; kun myrsky nousi, kiinnitettiin kaikki purjeet ja lensattiin perältä, ja kuitenkin kulki priki senlaisella vauhdilla, että oli aivan onnen kauppaa pitää selvillä merimerkkiään ja kompassiaan, varsinkin jälkimmäistä, koska priki ei pitänyt minäkään poiketa osoitetulta kompassisuunnalta kolme tahi neljä pieltä molemmille puolille, vaikka kaksi miestä seisoi pyörän luona tehden työtä niin että hiki heistä virtana valui. Niinpian kun priki oli lastattu puutavaralla Hartlepoolia varten, purjehti se ulos, perämies Tullesenin johdolla. Onnellisesti ja hyvin saapui se Englantiin, jossa otti lastin kivihiiltä Itämeren satamia varten. Laivuri oli usein hyvin miettiväinen ja moni miehistä sanoi hänen olevan enemmän miettiväisen papin kuin nuoren laivurin näköinen, jonka pitäisi hyppiä ja tanssia ilosta, kun oli päässyt niin nopeasti eteenpäin. Hän ei kuitenkaan vielä pariin kuukauteen voinut saada laivurin todistusta, niin että isännän täytyi palkata vanhempi perämies, joka taisi kirjoittaa paperien alle, kunnes Tullesen olisi purjehtinut määrätyn ajan. Saatuaan tämän tietää, arveli miehistö laivurin olevan siitä harmissaan, ettei vielä ollut täysin kykenevä virkaansa. Matka Itämerelle oli myöskin onnellinen ja priki lähti jälleen puutavaroilla lastattuna Englantiin. Laivuri varusti muonavaroja matkaa varten Helsingörissä, sinne lähetti isäntä hänen valtakirjansa, sekä pitkän, ystävällisen onnentoivotuskirjeen, joka loppui seuraavilla sanoilla: "Priki on korkealle vakuutettu, jos voitte saada sen pohjaan samalla somalla tavalla kuin 'Veljekset', pääsette laivuriksi yhtä suureen laivaan kuin veljellännekin on!" Priki tuli ulos Pohjanmereen ja kääntyi länteenpäin. Ilma oli kaunis ja tuuli sopiva, mutta laivuri oli ja pysyi entisellään; sillä aikaa kuljeskeli hän yökaudet ylhäällä, eikä juuri milloinkaan puhutellut ketään. Ennen aikaan oli romaanien lukeminen häntä erittäin huvittanut, niin että usein oli istunut kaiket yöt lukemassa, mutta niinpian kun hän nyt otti kirjan lukeakseen, heitti hän sen jälleen pois luotansa, kulkien vaan edestakaisin milloin kajuutasss, milloin kannella. Perämies luuli, että häntä vaivasi onneton rakkaus, ja hän tiesi omasta kokemuksesta, että senlaisia haavoja taitaa ainoastaan aika parantaa, sentähden hän ei arvellut maksavan vaivaa puhua asiasta sen enempää, hän pelkäsi, näet, tehdä pahaa pahemmaksi. Eräänä iltana, kun olimme noin Pohjanmeren keskipaikoilla, meni laivuri erinomaisen aikaisin levolle, ja kun kello tuli kaksitoista yöllä, meni perämies herättämään häntä; -- prikillä ei nimittäin ollut toista perämiestä ja laivuri toimitti aina oman vahtivuoronsa. Kun perämies tuli sisään, näki hän laivurin olevan makeassa unessa, ja hänestä oli Sääli häiritä tätä, koska tiesi, kuinka vaikea laivurin oli saada lepoa, hän käski sentähden vanhimman matruusin pitämään purjeita tarkasti silmällä ja ilmoittamaan laivurille, jos mitään erinomaista tapahtuisi. Perämies läksi sitten levolle. Tuskin oli hän ehtinyt sijalleen, kun kajuutan ovi lensi auki suurella ryskeellä, ja hirmuinen huuto tunkeutui hänen korviinsa. Perämies luuli silloin prikin purjehtineen toisen aluksen yli, ja syöksi kannelle, missä laivuri kohotetuin käsin riensi häntä vastaan, huutaen: "Laivaan kaivetaan reikää! Laivaan kaivetaan reikää! Laiva uppoaa!" Pian puhui hän jo itsestään sanoen: "Minä olen kaivanut reiän, laiva uppoaa!" Sitten syöksi hän laskunuoran luo, aikoen varmaankin heittäytyä mereen, ellei perämies, joka oli voimakas mies, olisi tarttunut häneen ja estänyt häntä. Hänen silmänsä olivat niin hurjat, hänen liikkeensä niin silmiinpistävät, että perämies heti ymmärsi, mikä laivurille oli tullut -- hän oli kadottanut järkensä. Vahti kannella oli aivan jäykistynyt kauhusta ja tointui vasta, kun perämies käski häntä kanssaan auttamaan laivuria kajuuttaan, jossa kahden miehen sitten aina täytyi vartioida häntä, sillä hän tuli raivokkaammaksi ja levottomammaksi, mitä enemmän priki läheni Englannin rantoja. Perille päästyä toimitti perämies heti lääkärin, joka selitti, että laivuri oli paikalla vietävä johonkin sairashuoneesen mielenvikaisia varten. Sitten kirjoitti hän isännälle, kysyen mitä nyt olisi tehtävä. Tähän sai hän vastauksen: odottaa jonkun aikaa. Ellei laivuri siinä ajassa tulisi paremmaksi, olisi hänet lähetettävä kotia toisella laivalla, sillä tulisi liian kalliiksi hänen perheelleen pitää häntä sairashuoneessa vieraassa maassa. Samalla kertaa kirjoitti perämies kotiin vaimolleen, ja saadakseen kirjeen venymään niin pitkäksi kuin mahdollista kertoi hän vaimolleen suurella tarkkuudella kaikki, mikä koski laivurin hulluutta. Hän kertoi myös sanasta sanaan mitä laivuri oli sanonut, ja kun vaimo vastaanotti kirjeen, kutsui hän kokoon ystävät ja naapurit ja kertoi heille kaikessa ystävyydessä kirjeen koko sisällyksen, nämä antoivat sen jälleen mennä eteenpäin, ja ennen pitkää tiedettiin koko kaupungissa: että laivuri Tullesen, joka oli ollut "Veljesten" perämiehenä, oli tullut hulluksi, ja hulluudessaan oli hän tunnustanut kaivaneensa laivan upoksiin. Ruvettiinpa asiaa tarkemmin miettimään, kun muistettiin kuinka epäilyttävän nopeasti "Veljekset" sai loppunsa, olivat kaikki siitä yksimieliset, että tuon alla jotakin piili. Kirvesmies, joka ennen oli ollut "Veljeksillä", ja nyt oli kotona työskentelemässä isännän laivavarvissa, taisi myöskin kertoa, laivurin eräänä päivänä Atlantin merellä lainanneen häneltä näverin ja vähän sen jälkeen oli vesi alkanut tunkeutua laivaan; mutta hän olisi puolestaan voinut valansa tehdä, ett'ei hänellä ollut vähintäkään epäluuloa, että laivurilla olisi ollut mitään haaksirikon kanssa tekemistä. Tullesenia vastaan tuotiin kumminkin niin monta kannetta, että häntä viimein yleiseen aljettiin luulla "Veljesten" haaksirikkoon osalliseksi, arvelipa yksi ja toinen että isäntä myöskin oli samassa juonessa, vaikka hän kyllä piti päänsä pystyssä, eikä väräyttänytkään kasvojaan, kun häneltä jotain kysyttiin noiden kulkupuheiden suhteen. Joku aika sen jälkeen vaadittiin omistajan pitämään huolta laivuri Tullesenin kotiintuomisesta, että voitaisiin asiaa tarkemmin tutkia. Tullesen tuli kotia ja veti vanhaa virttänsä: "olen kaivanut reiän laivaan, se uppoaa!" Koetettiin kaikin tavoin urkkia häneltä muuta, mutta mahdotonta, hän puhui lakkaamatta ja kertoi aina samat sanat. Vakuuttajat rupesivat epäilemään ja kääntyivät heti isännän puoleen, kysyäkseen missä toinen Tullesen oleskeli, ja saivatkin vastauksen hänen olevan matkalla Neworleansiin puuvillalastia noutamaan, mikä kumminkin oli sulaa valetta, koska Tullesen jo aikoja oli perille päässyt ja melkein lastannut laivansa, kun tämä tapahtui. Isäntä oli saanut sähkösanoman häneltä, noin kolme viikkoa sitten. Heti lähetettiin sähkösanoma Neworleansiin konsulille, että hän panisi kiinni laivuri Tullesenin ja lähettäisi hänet arestanttina kotiin, niin pian kun hän saapuisi satamaan. Seuraavana päivänä tulikin vastaus, laiva oli tullut, mutta laivuri ei ollut moneen päivään laivalla käynyt, eikä häntä voitu mistään löytää. Isäntä oli nähtävästi iloissaan saadessaan sanomat, että laiva onnellisesti oli saapunut; mutta sähkölennätinkonttoorissa ei sen enempää tutkittu, olisiko aikaisemmin ollut saapunut ja lähetetty sähkösanomaa Neworleansiin. Isäntähän oli tunnettu erinomaisen tunnokkaaksi, jaloksi kelpomieheksi, eikä noiden suurien herrojen mieleen johtunutkaan, että hän olisi millään tavalla syyllinen haaksirikkoon. Hän odottikin joka päivä kirjettä Tullesenilta, ja oli puolestaan vakuutettu siitä, että tämä jonakuna päivänä jälleen ilmaantuisi laivalleen, silloin hänet tietysti pantaisiin kiinni ja lähetettäisiin kotia, tämä oli laivurin korkein toivo, sillä silloin selviäisi asia, ja kaikki epäluulo hänen osanottonsa suhteen poistuisi. Samana yönä, jona laivuri Tullesen prikillä purjehtiessaan kadotti järkensä, lepäsi vanhempi veli Tullesen komeassa, uudessa laivassaan Amerikan rannikolla ja näki hirvittävän unen. Hänestä näytti, kuin olisi veli tullut hänen luokseen, tuijottanut häneen hetken aikaa hurjistuneilla silmillä, sitten oli veli kavahtanut hänelle kaulaan ja itkien ruvennut häntä nuhtelemaan, että oli viekoitellut häntä laivaa upottamaan. -- Herätessään aamulla oli Tullesen suuressa ahdistuksessa, ja hän oli aivan vakuutettu, että veljeänsä oli joku onnettomuus kohdannut. Enin pelkäsi hän veljen saaneen omantunnon vaivoja ja niiden rasittamana antaneen ilmi itsensä sekä hänet. Veljen hurjat silmät näki hän aina edessään eikä hän enää uskaltanut katsoa kenenkään silmiin, hän näet näki syyttäjän jokaisen kasvoissa. Tultuaan Neworleansiin sai hän isännältä sähkösanoman, jossa seisoi että ruvettiin puhumaan "Veljesten" haaksirikosta, että veljensä oli hulluna ja että hän itse ajattelisi, mikä olisi viisainta tehdä tällä kertaa. Tullesen meni laivalle, latoi vähän tavaroita matkalaukkuun, pisti vähän rahaa kukkaroonsa ja astui maalle -- ijäksi päiväksi jättääkseen uuden komean laivansa. Ero oli raskas, ja hän itki kuin lapsi, astuessaan viimeisen kerran portaita alas, -- mutta siellä ei kukaan häntä huomannut. * * * * * Vuonna 1872 tulin Länsi-Intiasta Newyorkiin ameriikalaisella kuunarilla. Seuraavana päivänä käski laivuri minun seurata erästä sairasta miestä Merimieshospitaaliin, sen teinkin mielelläni. Sairashuonetta ympäröi suuri puutarha, jossa sairaat saivat kävellä tahi istua lepäämässä penkeillä, joita oli asetettu sinne tänne suurten, tuuheitten puitten varjoon. Minun täytyi odottaa hetki, ennenkuin sain kaikki järjestetyksi sairaalle toverilleni, käytin odotusaikaa siten, että kävelin ympäri puutarhassa, missä vilisi vaaleita, kärsiviä merimiehiä. Eräällä penkillä istui kokoon köyristynyt, näöltään nuorenlainen mies, heti ymmärsin, että hän oli maannut ankarassa luuvalotaudissa ja että tämä peloittava tauti oli häntä hirmuisesti runnellut. Sydäntä särkevää oli nähdä hänen kokoonkutistuneita jäseniänsä, ja astuinkin jo hänen luokseen sanoakseni hänelle lohdutuksen sanoja, mutta lähestyessäni häntä, nosti hän päätänsä ja minä jäin paikalleni seisomaan -- olihan nuo tunnetut kasvot, vaikk'en sillä hetkellä nimeä muistanut. Sairas huomasi hämmästykseni, nousi ja astui tahi oikeammin ryömi luotani kahden sauvan nojassa, samassa tuli mies ilmoittamaan, että saisin puhella johtajan kanssa. Jätettyäni sairaan toverini hospitaalin johtajan huostaan, menin laivalle, mutta minun oli mahdoton unohtaa nuo tunnetut, tutut kasvot, ja kuinka paljon muistuttelinkin mieleeni, en saanut päähäni, kuka hän oli. Kun tulin laivalle, otin esiin valokuva-säiliöni jossa minulla oli kaksisataa viisikymmentä kuvaa, niiden joukossa myös entinen perämieheni Tullesen, joka itse omin käsin oli lahjoittanut mulle kuvansa; luodessani silmäni hänen kuvaansa, sanoin heti ääneen: "kas tuossa on mies. Joko hän taikka veljensä, kaikissa tapauksissa läheinen sukulainen!" Seuraavana sunnuntaina menin jälleen sairashuoneelle kipeätä toveriani tervehtimään ja jos mahdollista oli, saamaan tietoja tuosta vaivaisesta miehestä. Annettuani ensimainitulle muutamia tuoreita appelsiineja ja lohdutettuani häntä menin johtajan puheille. Pyysin häntä olemaan hyvän ja näyttämän minulle luettelon sairaista, jotka tällä kertaa olivat laitoksessa. Johtaja oli hyvin kohtelias mies ja kysyi, ketä minä etsin, oli niin harvoin kun joku tuli sairaita katsomaan, sanoi hän, että häntä oikein ilahdutti nähdessään että edes yksi niitä muisti, sentähden tahtoi hän mielellään auttaa minua löytämään sitä, jota etsin. Kerroin hänelle, kuinka olin kohdannut tutut kasvot siellä ensi kerran käydessäni, ja hän ehdoitteli heti että yhdessä lähtisimme astuskelemaan puutarhaan. Oli erinomaisen ihana, kirkas päivä, ja silloin piti kaikkien, jotka vaan kynsilleen kykenivät, mennä ulos raitista ilmaa nauttimaan. Tuskin olimme astuneet kierroksen, ennenkuin näin saman miehen istuvan penkillä saman puun juurella, heti huomautin johtajaa hänestä. Hän tunsi miehen hyvin ja kertoi minulle, että hän oli tullut sinne noin vuosi takaperin, maannut hirveän kovassa luuvalossa, joka oli turmellut hänet ilmoiseksi ijäkseen; sitä paitsi mahtoi hän kärsiä jotain muutakin, jota ei tahtonut ilmoittaa, sillä hän oli aina allapäin ja murhemielin, eikä tahtonut puhua kenenkään kanssa, "mutta", jatkoi johtaja, "tänne hän jääneekin elin-ajakseen, sillä hänen ylöspidostaan maksetaan täällä ja me olemme luvanneet hänen sukulaisilleen, saksalaisia vai norjalaisiako he lienevät, pitää huolta hänestä, miten parhaiten taidamme." Kerroin sitten hänelle, että olin aivan varmaan purjehtinut hänen veljensä kanssa, ja tahtoisin nyt kernaasti puhella hänen kanssaan, jos vaan tietäisin, mitä "puheen aluksi" saisin. Johtaja kehoitti minua menemään hänen luokseen ja puhuttelemaan häntä norjalaisella nimellään, silloin saisin pian nähdä oliko hän oikea mies, vai ei, hän oli nimittäin maininnut itseään toisella nimellä. Seurasin hänen neuvoansa, menin suoraan miehen luo sanoen: "Hyvää päivää kapteini Tullesen, kuinka jaksatte?" Sairas kohotti päätänsä ja ymmärsin heti että hän tunsi kielen, mutta samassa näkyi kova, melkein pilkallinen vivahdus hänen kasvoillaan, kun hän kysyi: "Kuka olette, ja mitä tahdotte minusta, enkö jo mielestänne ole kärsinyt tarpeeksi syntieni tähden?" "Rakas kapteini Tullesen", sanoin minä, "älkää puhuko sillä tavoin. Minä olen joku vuosi sitten purjehtinut yhdessä veljenne kanssa, tunsin teidät heti, sillä harvoin näkee kahta, niin yhdennäköistä veljestä!" "Mikä on saattanut teidät tähän kurjuuden kotiin?" kysyi hän luoden silmänsä minuun. "Minulla on kipeä laivatoveri täällä, ja tulin tervehtimään häntä ja antamaan hänelle muutamia tuoreita appelsiineja", johon vielä lisäsin, "jos tahtoisitte ottaa vastaan nämä, tekisitte minulle suuren ilon." Näin sanoen annoin hänelle neljä kaunista appelsiinia, jotka hän otti vastaan ja ojentaessaan kätensä minua kiittämään täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä, ja hän sanoi: "Jumala siunatkoon teitä, nuorukainen, niin paljon rakkautta ei minulle ole osoitettu moneen vuoteen, tämä hetki on oleva minulle suloinen muisto, ja teidän hyvyytenne on antanut minulle uusia voimia jälleen elämään, sillä luulin jo aivan varmaan että kaikki maanmieheni olivat lausuneet tuomion ylitseni, mutta luvatkaa minulle kumminkin ett'ette mainitse nimeäni tämän puutarhan aitauksen ulkopuolella!" Kädenlyönnillä lupasin hänelle olla vaiti, ja puhelin kauan hänen kanssaan. Jättäessäni hänet lupasin pian tulla takaisin jolloin hänellä olisi minulle kerrottava pitkä ja surullinen tarina, sanoi hän. Kuuden kuukauden kuluttua tulin jälleen Newyorkiin ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, menin sairashuoneelle. Kipeä toverini oli terveenä uloskirjoitettu, mutta Tullesen oli siellä yhä -- ei kuitenkaan huonompana, kenties parempana. Hän oikein virkistyi nähdessään minut ja kiitti sydämmellisesti että tulin häntä tervehtimään. Puhellessamme kysäsin oliko hänellä mitään lukemista, johon hän vastasi pudistamalla hiljaa päätänsä, sanoen, että hänen päänsä oli niin heikontunut, ett'ei sietänyt vähintäkään ajatusten rasitusta. Otin esiin Uuden Testamentin, lahjoitin sen hänelle, muistuttaen samassa, ett'ei hänen tarvinnut lukea paljon kerrassaan. Tullesen otti Testamentin ja kysyi liikutettuna: "Kuinka arvasitte ottaa tämän mukaanne? Se on ainoa, mikä enää voi minulle iloa tuoda ja te tuotte sen minun käteeni!" Kerroin, että minulla laivalla oli kaksi kirjaa, ja mennessäni sieltä kuulin sisällisen äänen sanovan: "Ota toinen Testamentti mukaasi, ehkä siellä on joku sairashuoneessa, joka sitä tahtoisi." Tullesen suuteli Testamenttia ja sanoi ääneen: "Jumala olkoon ikuisesti kiitetty!" Sitten rupesi Tullesen kertomaan elämäkertaansa minulle, rukouksella että minä, jos eläisin ja tulisin kotiin, kymmenen vuoden kuluttua kirjoittaisin ja kertoisin aivan yksinkertaisesti, kuinka kaksi onnetonta veljestä olivat hävittäneet koko elämänsä pelastaakseen rahan-ahnasta ja kunnianhimoista isäntää häviöstä, upottamalla laivan "Veljekset" keskellä Atlantin merta. Hieno hiekka otettiin laivaan, jotta pumput tulisivat käyttämättömiksi, niinpian kun laiva rupeaisi vuotamaan, tämä oli isännän oma ehdoitus. Veljekset Tullesen olivat yhdessä kaivaneet viisi reikää laivan pohjaan kirvesmiehen näverillä; mutta he olivat olleet varovaiset toimessaan, antaen veden vähitellen lisääntyä, kunnes miehistö väsymyksestä ja unen puutteesta jättäisi kaikki sikseen. Kun kirvesmiehen piti mennä alas, katsomaan mistä laiva vuotaisi oli hän niin humalassa että jäi keskikannelle makaamaan ja kuuntelemaan, ja tultuaan ylös vannoi hän ääneen ja juhlallisesti raon olevan joko laivan keulassa tahi pohjassa, jonka arvelun laivuri oli lausunut ennenkuin hän meni alas. Niinkuin jo ennen on sanottu ei Tullesen säästänyt geneverpullojaan, silloinkun miehet ajoivat vettä eturuumasta; he joivat geneveriä niinkuin vettä, eikä moni heistä tiennyt mitä tekivät, tuskinpa perämies ja laivurikaan olivat selvällä päällä. Isäntä sai kumminkin vakuutussumman ja sai sillä asiansa kuntoon ja hän lupasi pitää huolta Tullesenista niinkauan kun tämä eläisi. Kun Tullesen oli jättänyt laivan Neworleansiin, läksi hän suoraa päätä Newyorkiin ja kirjoitti sieltä isännälle, joka heti lähetti hänelle rahaa. Sitten meni hän rautatietä Chicagoon ja purjehti monta vuotta sisävesillä väliin perämiehenä, väliin halpana matruusina, mutta omatuntonsa ei suonut hänelle milloinkaan rauhaa, niin että monta kertaa, kun hän seisoi käsipuiden luona, oli hän aivan heittäymäisillään mereen, sillä hänestä oli mahdotointa kauemmin elää. Veljensä haamu seurasi häntä kuin paha henki niin että näki näkyjä aivan selvällä päivällä, eikä hän yöllä millään muotoa uskaltanut maata yksinään missään huoneessa. Hänen voimansa vähenivät yhä ja hänen mielensä tuli yhä raskaammaksi, ja vihdoin kun hän huomasi olevansa kelvotoin enään purjehtimaan, silloin matkusti hän Newyorkiin ja asettui jo mainittuun sairashuoneesen. Tuskin oli hän päässyt sinne, ennenkuin tuo kauhistava luuvalo valtasi hänessä joka jäsenen ja muutti lyhyessä ajassa tuon muuten niin muhkean ja suoran kapteini Tullesenin raajarikoksi, joka sen jälkeen kiitti Jumalaa, että hänen oli suotu liikkua eteenpäin suurella vaivalla kahden sauvan nojassa. Hänen veljensä oli muutettu maalle ja isännän sanojen mukaan hänellä oli erittäin hyvä olla, hän asui siivojen ihmisten luona -- ja oli ja pysyi hulluna. Tullesen velvoitti minua itse menemään hänen veljensä tykö nähdäkseni kuinka hänellä oli; jos hänellä oli hyvä olla, piti minun pysyä levollisena, muussa tapauksessa piti minun lähettää isännälle kirje, jossa seisoi, että paitsi häntä eli vielä yksi, joka tiesi "Veljesten" haaksirikosta; hän arveli isännän silloin pitävän parempaa huolta hänen veljestään. Tullesen antoi minulle kirjeen päällekirjoituksetta sanoen: "Tämän sisällä on kirje isännälle. Jos veljelläni on hyvä olla, pidätte kirjeen luonanne, ja jos veljeni kuolee ennen teitä, niin poltatte sen, -- eikä kukaan saa tietää isännän nimeä. Hän tehköön itse tilinsä, kun hänen hetkensä tulee." Tullesen tarttui käteeni ja sanoi lopuksi: "Uskallatteko valalla vahvistaa, että tahdotte tehdä kaikki mitä olen teiltä pyytänyt?" Vastasin rohkeasti ja iloisesti niin tekeväni ja lisäsin: "Niin totta kuin Jumala antaa minun onnellisesti kotiin tulla, olen tekevä sanasta sanaan niinkuin olette minua pyytäneet!" Myöhään sunnuntai-illalla jätin Tullesenin ja sitten kävin hänen luonansa niin usein kuin mahdollista. Viimeisellä kerralla, kun kävin hänen luonansa, oli hän hyvin huono, hänen ainoa lohdutuksensa oli Uusi Testamentti, josta hän löysi sen, mitä monta vuotta turhaan oli etsinyt. Pitkä ja surumielinen oli viimeinen kädenlyönti, joka meidät eroitti. En usko että Uusi Testamentti milloinkaan on tuottanut suurempaa lohdutusta ja iloa kuin tällä tautivuoteella, se oli Tullesenin pään alla, kun hän nukkui ja valveellaan piti hän kirjaa kädessään, peljäten kadottavansa sen. Vuoden perästä saavuin kotiin ja käytyäni rakkaitani tervehtimässä, läksin Tullesenin veljeä katsomaan ja näin hänellä olevan niin hyvän olla, kuin hänellä siinä tilassa mahdollista oli. Kaksi vuotta oli hän ollut sairashuoneessa mielenvikaisia varten, josta hän kirjoitettiin ulos parantumattomana, ja sitten oli hän elänyt maalla, kristillismielisten ihmisten tykönä, jotka hoitivat häntä, kuin olisi hän ollut heidän oma lapsensa. Hän oli paljon levollisempi, puhui harvoin tahi ei milloinkaan, mutta nähtyään minut, alkoi hän vetää vanhaa virttänsä: "Olen kaivanut laivaan reijän, se uppoaa." Pyysin noita hyviä ihmisiä edespäinkin hoitamaan häntä hyvin; jos maksu tulisi niukemmaksi, pyysin heitä ilmoittamaan siitä minulle, niin koettaisin saada sen seikan selville, myöskin pyysin heidän antamaan minulle tiedon hänen kuolemastaan; tämän he lupasivat. Tuskin oli vuosi kulunut, niin sain tiedon hänen kuolemastaan, ja minä koetin puolestani katsoa, että hän sai kunnolliset hautajaiset. Tullesenin kirjeen viskasin tuleen, niin että jos joku minulta nyt kysyy isännän nimeä olen yhtä viisas, kuin kysyjäkin; sen verran voin vielä lisätä, että kun kahden vuoden perästä tulin Newyorkiin, menin heti sairashuoneelle, siellä tapasin johtajan, joka kertoi, että laivuri Tullesen oli kuollut noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun olin siellä käynyt. Lähemmin katsottuani, huomasin Tullesen-veljesten kuolleen samana vuonna, samana kuukautena, samalla viikolla, oli ainoastaan joku päivä väliä. Minun antamani Uusi Testamentti seurasi häntä hautaan -- se oli laivuri Tullesenin viimeinen pyyntö. Per Grinerudin kihlaus ja naiminen. Per Grinerud oli jo purjehtinut viisitoista vuotta merellä, kun tulin hänen toverikseen suurella parkkilaivalla. Vaikka hän kyllä oli rivakka merimies, ei hän milloinkaan ollut oppinut kompassin kolmenkymmenen kahden pielen nimeä eroittamaan, sentähden hän usein oli pahemmassa kuin pulassa, mutta hän oli hyvin sukkela ajatuksissaan ja montakin kertaa osasi hän peijata esimiehensä, niin ett'ei heillä voinut olla aavistustakaan kuinka tuntematon kompassi oli hänelle. Hän oli varsin rehellisen näköinen ja hurskas hymyily oli aina hänen huulillaan. Kun perämies tuli häneltä kysymään, mitä kurssia hän piti, oli hän niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan, jos nimittäin oli siitä tietämätön; kumminkin ilmoitti hän lasin kompassissa olevan niin samean, että oli vaikea pieliä nähdä. Perämies tuli silloin aina itse katsomaan. Toisin ajoin kysyi hän, viekkaasti kyllä, perämieheltä, voiko tämä arvata mihin suuntaan mentiin. Perämies oli aina jokseenkin lähellä pieliä, niin että Per aina sillä tavalla pääsi pälkehistä. Hän oli aina ystävällinen ja kohtelias kaikille, eikä esimiesten ollut helppo vihastua häneen, sillä Per katsoi rehellisellä tavallaan kaikki tapahtuvan hyvänsuonnista. Jos joskus häneen oikein suutuit ja haukuit häntä suut silmät täyteen, seisoi hän siinä hyvin levollisena, kuunnellen valmista, ja kun viimein olit lopettanut, hymyili Per sanoen: "Et tarkoita niin pahaa, kuin puheestasi voisi luulla." Oltuani kuusi kuukautta samassa laivassa, tuli minusta hänen uskottu ystävänsä. Hän kertoi minulle että hänellä oli pieni soma talo sekä pari sataa kruunua, jotka olivat hyvässä tallessa pankissa, mutta sittenkään ei hän ollut oikein tyytyväinen. Hän oli naimaton mies ja vakuutti minulle kunniasanallaan, ett'ei milloinkaan ollut todenperästä ollut kihloissa, hän oli niinkuin muutkin merimiehet siellä ja täällä mielistellyt pikkutyttösiä, mutta ainoastaan kerran oli hän kosinut, jolloin sai rukkaset tytöltä, joka ei hänen mielestään ollut rahtuakaan parempi häntä itseään. Tyttö palveli ylhäistä herrasväkeä, joka hänestä paljon piti, mutta kaunis ei hän ollut, ei ensinkään. Per oli huono kirjoitusmies ja pian sain tietää kuka kirjurina oli ollut ja kuinka kirje kuului. Nuorelle perämiehelle oli Per uskonut salaisuutensa ja kirje oli hänen mielestään niin hyvin kirjoitettu, että minkä tytön hyvänsä olisi pitänyt suostua sulhaseen, joka niin hyvin taisi sanojansa sommitella. Hän kertoi minulle paljon lemmitystään, muun muassa ilmoitti hän minulle, että tyttö oli erinomaisen uskonnollinen ja vakava nainen, joka ei koskaan käynyt tanssituvissa; muiden tyttöjen huvitellessa kävi hän kirkossa ja hartaus-hetkillä, ja sentähden hänkin kävi niissä paikoissa, koska aina varmaan tiesi tapaavansa tytön siellä. Sillä ajalla oli hän aina saattanut tätä katuportille ja hänen mielestään oli tyttö suosiollinen häntä kohtaan. Kaikessa tapauksessa oli hänestä hyvin kaunista, että merimies niin usein kävi kirkossa ja rukoushuoneessa; mutta kun perämies sitten kosi hänen puolestaan, sai hän, niinkuin jo sanottiin, rukkaset, eikä tyttö vielä ollut kihloissa kenenkään toisen kanssa. Kirje oli narrimaisilla koristetuilla sanoilla kirjoitettu, niin että kuka hyvänsä vähän säikähtyisi saadessaan senlaisen epistolan. Olen monta kertaa perästäpäin kummastellut, kuinka joku kunnioitettavista virkaveljistäni on keksinyt jotain senlaista; tiedän kyllä useimpien merimiestoverieni olevan huonoja kirjoitustaidossa, mutta onhan heillä useimmiten kaavakirja, josta katsovat, varsinkin silloin kun ovat niin pitkälle päässeet että alottavat rakkauskirjettä. Luulen varmaan, että tuo perämies oli käynyt jossain kansanopistossa ja saanut siellä kohotusta ja ylennystä. Kirjeessä seisoi muun hyvän joukossa seuraavat kauniit sanat: "Sinä lepäät minun sydämmelläni niinkuin peräkeulan ankkuri sian selässä, yöllä en saa unta silmiini ajatellessani ruusunpunaisia huuliasi ja lumivalkeita poskusiasi. -- Kun minä sinua ajattelen, rupean aivan vapisemaan pelosta, jota en itsekkään selittää taida, ja tämä pelko, tämä vapistus, tai miksi sitä sanoisin, seuraa minua aamusta iltaan, koska sinä alati ajatuksissani asut. Jos saisin sinut omakseni, tulisi maailma niin kirkkaaksi, niin valoisaksi, niin lämpimäksi, kaikki olisi niin herttaisen hyvää." Neljä tiheästi kirjoitettua sivua oli samanlaista sisällystä, kentiesi oli paikoittain vielä imelämpää ja hienompaa lausetapaakin käytetty. Perämies oli lukenut sen monta kertaa, niin että Per osasi sen ulkomuistiltaan, hän istui ristissä käsin ja kertoi minulle kirjeen sisällyksen kirkkaana kuutamayönä Atlantin merellä keinuessamme, noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun oli kirjeen lähettänyt. Laiva oli mennyt kotia syksyllä, mutta Per oli mieluimmin ulkona, sillä hän ei olisi voinut viihtyä yksinäisessä kodissaan, ja siten tuli hän meidän laivaamme matruusiksi. Perämies oli hirmuisesti suuttunut, kun vastaus saapui kirjeesen, ja suoraan sanonut ett'ei tuo tyttö ansainnut niin kelvollista ja varakasta miestä, kuin Per oli. Mutta Per ei voinut rakkautensa liekkiä sammuttaa, ja hän vakuutti minulle, ettei voinut eikä tahtonut tulla kotiin ellei saanut juuri tuota tyttöä elämänsä toveriksi. Olin jokseenkin nuori, enkä ollut paljoa kokenut rakkauden asioissa, mutta sen ymmärsin, että perämiehen korupuheinen kirje oli pahanpäiväiseksi säikähdyttänyt tytön, sillä hän oli ajattelevainen ja vakava olento, ja nähdessään kosijansa kotomäellä oli hän saanut käsityksen, että Per oli harvinaisen kelvollinen ja vakava merimies, mutta kun tämä lemmestä laverteleva kirje tuli, sai hän aivan toiset ajatukset tuosta totisesta merimiehestä, ja hän alkoi pitää häntä teeskentelijänä, joka kotona ollessaan oli verhonnut itsensä jumalisuuden varjoon. Lohdutin Per-raukkaa voimieni mukaan, luvaten kirjoittaa kirjeen, joka sisällykseltään olisi aivan toisenlainen. Per ei ollut oppinut kirjoittamaan, sillä hänen sormensa olivat jäykät kuin puukapulat, mutta "suuri on voimasi lempi"; minä aloin puhua hänelle, että hänen piti oppia itse kirjoittamaan, jos hän toivoi saavansa tuon lemmityn tytön morsiamekseen. Hän pani kauan vastaan, mutta viimein myöntyi hän. Minä olin hänen opettajansa ja joka vapaa vahti istuimme ylhäällä kirjoittamassa. Toiset matruusit tekivät hänestä usein pilkkaa kysyen, aikoiko hän konttoori-herraksi kotiin tultuaan, mutta minä neuvoin häntä tukkimaan korvansa ja antamaan heidän lörpötellä tyhmyyksiään kuuroille korville. Kun toverit vihdoin väsyivät leikintekoonsa ja nukkuivat, teimme me, Per ja minä, työtä kahta kiivaammin, niin että kahden kuukauden jokapäiväisen harjoituksen jälkeen oli Per niin edistynyt, että jotenkin taisi kynää käyttää -- ei tuo juuri kaunokirjoitusta ollut, mutta välttävästi luettavaa. Sitten minä kirjoitin kosimiskirjeen, jossa ensin lausuin monet anteeksi-pyynnöt tuon ensimmäisen kirjeen tähden, sen oli muka kirjoittanut senlainen pöllöpää, joka ei rakkaudesta mitään tiennyt. Sitten kerroin vähitellen hänen pitkästä, uskollisesta rakkaudestaan, ja viimein osoitin tytölle, kuinka Jumalan siunaus oli ollut hänen kanssaan koko ajan, kun hän oli merellä ollut; hän taisi morsiamelleen tarjota sievän kodin ja vähin oli hänellä rahojakin pankissa. Vihdoin lupasi hän Jumalan avulla olla hänelle kunnollinen ja uskollinen aviomies. Per piti kirjettä erinomaisena. Hänen mielestään siinä kumminkin oli niinkuin liian vähän rakkautta ja hän kysyi minulta suoraan, eikö voisi sinne tänne sopivalla tavalla pistää "Sydämmestäni rakastettu suloinen ystävä" tai muuta senlaista, mutta selitettyäni kirjeen olevan aivan valmiina, mukaili hän sen sanasta sanaan, pannen vaan "hän"-sanan sijaan sanan "minä". Tavallisissa tilaisuuksissa toimittavat laivurit kaikki miestensä kirjeet, mutta tämän tahtoi Per itse viedä maalle, ja minun täytyi seurata häntä. Oltiin silloin Quebekissä. Per ei uskaltanut panna sitä postilaatikkoon, meidän täytyi mennä postihuoneesen ja jättäessään kirjeen kysyi Per virkamieheltä, meniköhän kirje varmaan perille. Mies hymyili eikä sanonut voivansa siihen vastata, sillä oli hyvä matka Amerikasta Norjaan ja meri oli usein myrskyinen. Ajatuksiinsa vaipuneena jätti Per postikonttorin. Laiva lastasi Lontoota varten, eikä kukaan enemmän toivonut lähtöä kuin Per, sillä hän oli pyytänyt vastausta ensimmäiseen lastauspaikkaan. Kahden kuukauden kuluttua tulimme hyvissä voimin Englannin pääkaupunkiin ja samana iltana saimme koko kasan kirjeitä sukulaisilta ja ystäviltä, mutta Per ei saanut ainoatakaan. Perämies tuli ruumaan kirjeitä jakamaan, Per seisoi ja katseli häntä haluavilla silmillä, mutta nähtyään, ett'ei hänelle mitään ollut, meni hän ylös kannelle. Hetken perästä, kun menin ulos, näin hänen seisovan ankkurikelan luona kyyneleet silmissä. Menin hänen luokseen, otin häntä käsivarresta ja koetin selittää hänelle, että nyt saapuneet kirjeet olivat tulleet välikauppiaan kautta, mehän olimme pyytäneet tytön lähettämään kirjeen konsuli-virastoon, siellä laivuri vielä ei ollut käynyt. Per kuunteli minua tarkasti, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi: "Ehkäpä huomenna saan kirjeen!" Per ei saanut koko yönä unta, hän käveli kannella edestakaisin, katsellen tähtiä taivaalla, sitten meni hän ruumaan ja istui kirjoittamaan. Herätessäni aamulla näin hänen istuvan kumotulla pytyllä ja makaavan pää kirstunsa päällä, hän oli kirjoittaa raapaissut koko joukon ja sitten nukahtanut aamupuoleen yötä. Laivurin tultua kannelle meni Per suoraa päätä hänen luokseen ja pyysi häntä käymään konsuli-virastossa, hän muka niin kovin odotti kotoa kirjettä. Laivuri lupasikin täyttää hänen pyyntönsä. Perämies pani Perin neulomaan vanhaa purjetta, mutta olisi yhtähyvin voinut antaa hänelle täyden vapauden sinä päivänä, koska Per todenteolla ei tehnyt muuta kuin lakkaamatta juoksi laskuportaille katsomaan, eikö laivuria jo näkynyt, sillä hän muka viipyi kauhean kauan. Per oli hyvin tyytymätön laivurin pitkään poissaoloon sinä päivänä, vaikka hänestä muutoin oli aivan paikallaan, että laivuri aamuisilla jätti laivan, palatakseen myöhään illalla; olihan tuota silloin yksi päällysmies poissa. Vihdoin tuli laivuri takaisin ja Per oli ensiksi hänen kimpussaan, eikä sanoin voi selittää kuinka hän ihastui, kun laivuri ojensi hänelle paksun kirjeen. Hän tuli heti luokseni ja luimme sen yhdessä; se oli vastaus hänen kosimiseensa, ei tosin niin hehkuvilla sanoilla, kun Per oli ajatellut, mutt'ei kielteinenkään, päinvastoin, tyttö oli jo kauan pitänyt hänestä, mutta saatuaan tuon ensimmäisen kirjeen tuli hän hyvin murheelliseksi, sillä hän huomasi aivan erehtyneensä kosijansa luonteen ja olennon suhteen. Saadessaan hänen toisen kirjeensä, kirjoitettuna merimiehen jäykillä sormilla ja lapsellisella rehellisyydellä, tuli hän niin erittäin iloiseksi, ja nyt hänellä vaan oli tunnonvaivoja sentähden että oli ajatellut niin pahasti Peristä, saadessaan hänen ensimmäisen kirjeensä, sillä olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ett'ei Per sydämmestään olisi senlaista kirjettä taitanut kirjoittaa. Per hyppeli ja tanssi ilosta, lankesi kaulaani ja kyseli, miten ja milloin hän voisi minua palkita? Hänellä oli paljon rahaa laivalla ja minun täytyi kuin täytyikin seurata häntä maalle vielä samana iltana. Heti kaupunkiin tultuamme astuimme puodin sivu, jossa myötiin paljon kaunista tavaraa. Per tahtoi poiketa sinne. Pidätin häntä kysyen, mitä hän tahtoi ostaa? Hän luetteli koko joukon, muun muassa: mustaa silkkivaatetta hameeksi, liinoja, silkkinen sateenvarjo ja päivänvarjo, kultakello, vitjat, neuloja, sanalla sanoen kaikenlaisia naisten korukaluja. Minä katselin häneen vakavasti ja sanoin: "Joko olet unhoittanut kirjeen sisällyksen? Jos ostat nyt kaikki nuo kalliit esineet ja lähetät ne armaallesi, saa hän sinusta saman ajatuksen, kun luettuaan ensimmäisen kirjeesi; hän on pitävä sinua varsin kevytmielisenä miehenä, joka tuhlaat rahojasi senlaisiin kapineihin, joita hän ei ole tilaisuudessa käyttää!" Per tarttui käteeni huudahtaen: "Jumala siunatkoon sinua, ettäs niin pidät minusta huolta! Jos nyt olisin ollut omin nojin, öisin ostanut koko joukon kapineita, jotka olisin hänelle lähettänyt ja kenties kuukauden perästä saanut takaisin ja rukkaset vielä kaupan päällisiä. Nyt en osta muuta kuin mitä sinä katsot soveliaaksi!" Menin hänen kanssaan rahavaihtajan luo, jossa hän englantilaisesta punnasta sai kahdeksantoista kruunua. Sitten kuljimme laivalle ja samana yönä kirjoitimme taas yhdessä kirjeen ja panimme siihen kahdeksantoista kruunua pyynnöllä että hän niillä ostaisi kauniin kultasormuksen, johon antaisi piirtää "Per'isi", sekä päivämäärän. Per oli jo epäilyksissä eikö hänen olisi paras suoraa päätä lähteä kotiin, mutta minun kehoituksestani jäi hän kumminkin laivaan ja teimme vielä yhdessä matkan Amerikaan. Marraskuun keskipaikoilla tulimme Jomfrulandin edustalle, joka majakka on noin kaksi penikulmaa Langesundista, ilma oli kaunis, tuuli suotuisa. Viimeisellä lastauspaikalla olin miesten kesken koonnut kolmekymmentä kruunua, näillä rahoilla olin ostanut kukkia ja suuren säkin kaikenlaisia viheriöitä lehtiä. Per ja minä pidimme vapaavahtia, mutta minulla ei ollut aikaa maata, sillä morsiusseppeleen piti heilumaan mastojemme välissä Langesundiin tullessamme, että ihmisetkin näkisivät meillä olevan onnellisen sulhasen laivassa. Miehet, enimmäkseen nuorta väkeä, sitoivat innolla seppelettä, siliä olin vakuuttanut heidän saavan hauskan illan, kun Per lunastaisi sen alas. Vasta silloin, kun laiva jo oli Langesundin suussa, tuli Per ulos kannelle; nähdessään tuon kauniin seppeleen keula- ja isomaston välillä tuli hän erinomaisen iloiseksi ja onnelliseksi ja kiitti jok'ikistä erikseen työstään. Pian laskimme ankkurin lähellä kaupunkia ja laivuri meni maalle tarkempia tietoja saamaan. Seuraavana päivänä pukseerattiin laiva Porsgrundiin, jossa Per asui, hänen pieni valkeaksi maalattu huoneensa oli aivan rannalla, ja hän vakuutti minulle ilon loistavan ulos joka akkunanruudusta. Saman päivän iltapuolella pantiin laiva talviteloille, miehet saivat eronsa, mutta Per oli vapaa koko päivän, ja kun laiva oli kiini ankkuroitu, tuli hän soutaen proomilla, johon oli ladottu juomatavaroita ja kaikenlaista hyvää ruokaa. Pidot vietettiin kajuutassa ja laivuri esitti Per Grinerudin maljan, johon vastattiin yhdeksänkertaisilla "eläköön"-huudoilla. Vasta kello neljä seuraavana aamuna otettiin seppele alas, kaikkien täytyi tunnustaa, että se oli reimalla tavalla lunastettu; eikä kukaan katunut, että oli siihen roponsa pannut. Seuraavana lauantaina "nouti Per lusikkansa" ja sunnuntaina hänet ensikerran kuuloitettiin. Kolme viikkoa sen jälkeen sain kutsumuksen hänen häihinsä. Minun täytyi alati pysyä sulhasen rinnalla, eikä ainoastaan näyttää hänelle, miten hänen tuli käyttäytyä, vaan myöskin neuvoa milloin ja mitä hänen tuli puhua. Per käytti itsensä moitteettomasti ja kaikki, jotka häissä olivat, sanoivat etteivät onnellisempaa sulhasta olleet nähneet. Vihkimisen jälkeen tunnusti hän minulle kahden kesken nyt vasta olevansa täydellisesti onnellinen, sillä hän oli koko ajan peljännyt lemmittynsä vielä peruuttavan sanansa. Sittemmin olen usein käynyt Per Grinerudin ja hänen hurskaan vaimonsa luona, ja luulen varmuudella voivani sanoa, ettei onnellisempaa kotia voi löytyä, ja vihdoin olen niin rohkea, että pidän itseäni vähän niinkuin heidän onnensa luojana. Per vielä tänäänkin vakuuttaa: ellei hän olisi minua tavannut, ei hän milloinkaan olisi tuota kelpotyttöä vaimokseen saanut, sillä ei kukaan voinut, niinkuin minä, mukaantua heidän molempien ajatusjuoksuunsa. Pieni kirjanen. Kun minä ensikerran noin kuudentoista-vuotisena, olin valmis lähtemään ulos merelle, otti isäni minut ylös konttooriinsa ja rukoiltuaan Jumalan siunausta päätökselleni, antoi hän minulle pienen kirjan nimeltä: "Jalkaini kynttilä ja valkeus teilläni", josta hän velvoitti minun lukemaan raamatunlauseen joka päivä. Hänellä itsellään oli samanlainen alati liivintaskussa ja hän kehoitti minuakin pitämään omaani siinä, niin lukisimme joka päivä kappaleen yhdessä, ja silloin yhtyisivät ajatuksemmekin, sanoi hän. Kirjaan isä oli kirjoittanut: "Lue joka päivä tästä ja kätke luettu sydämmeesi." Pistin kirjasen liivintaskuun, läksin pois ja viivyin sillä matkalla melkein kaksi vuotta; kun jälleen palasin kotia, oli kirjani kulunut ja mennyt hyvin pahaksi, mutta se osoitti isälle, että olin sitä ahkeraan käyttänyt. Pieni kirja lähetettiin kirjansitojalle saadakseen hyvät ja vahvat kannet, jonka jälkeen se jälleen sai paikkansa taskussani. Vähän aikaa kotona oltuani läksin jälleen ulos merelle, tein kaksi matkaa Amerikaan ja syksyllä läksimme Länsi-Intiaan ja keväällä 1869 olimme jälleen Englannin rannikolla. Laiva oli erinomaisen tiivis, hyvä ja vahva kaikin puolin, eikä myrsky voinut sille niin mitään. Purjehtiessamme Atlantin meren yli oli ilma ollut jotensakin kaunis, ja nyt kun kesä lähestyi, taisimme kaikkien vanhojen hyvien merkkien mukaan odottaa oikein ihanaa ilmaa. Mutta "Jumalass' on juoksun määrä", sanotaan, ja sen olemme niin usein saaneet kokea, niinpä tälläkin kertaa. Eräänä yönä nousi aika myrsky navakasti puhaltamaan ja meidän hyväpurjeinen laivamme halkaisi aallot, niin että valkea vaahto kuohui ympärillämme. Oivallisesti käy, nytpä pian pääsemme Englantiin ja saamme kuulla uutisia kodista, sanoimme vähän yksi ja toinen. Seuraavana aamuna tuuli ja pauhasi oikein myrskyn tavoin, ja meri tuli niin raivokkaaksi, että laivan täytyi, Jumalan nimeen, mennä aivan tuulen alle. Kello puoli kymmenen aikana aamupäivällä makasin sängyssäni ja olin juuri nukkumaisillani, kun laiva äkkiä kääntyi toiselle puolelle. Maatessani tuumimassa mitä tämä merkitsisi, näinkin ruuman pienen akkunan kautta, kuinka hirveä syöksylaine tuli niinkuin suuri vuori vierien laivan yli, -- makasin aivan hiljaa, en edes muista huokasinko jonkun rukouksen laupiaalle Isällemme, -- luulen sitä tuskin; syöksylaine tuli laivan yli, vesi tunkeusi ruumaan, kaksi pelastusvenettä viskattiin laivalta mereen, molemmat rautapumput katkesivat aivan poikki, noin pari jalkaa kannen alapuolelta, ja vesi virtasi virtaamistaan huoneesen, niin että laiva alkoi vajota syvemmälle ja syvemmälle jalkojemme alla. Monta täyttä vesitynnyriä irroitettiin ja ne vierivät edestakaisin senlaisella kyydillä, että musersivat kaikki, mitä eteen sattui. Reelinkivaatteet, isomastosta aina ankkureihin asti, hajoitettiin kahtialle, niin että kaunis laivamme sanalla sanoen, oli kuin mikä laivanhylky konsanaankin. Joka mies tuli reippaasti kannelle, se tahtoo sanoa, niin reippaasti kuin mahdollista oli, sillä kirstumme ja koko joukko ruumaan kuuluvia pöytiä ja lankkuja oli musertaa meidät. Tultuani kerrankin ylös kadotin hetkessä kaiken rohkeuteni, ja ajattelin hiljaa itsekseni, ettei täällä ollut mitään tehtävää. Laivuri oli mennyt ruorimiehen luo, eikä perämies voinut päästä ulos kajuutasta, sillä vesiastiat vierivät edestakaisin oven alla. Laivatoverini olivat myös rohkeutensa menettäneet, paitsi kirvesmies, joka koetti asettua mahalleen pumpun suun kohdalle, siten estääkseen veden tulvaamista huoneesen. Äkkiä muistin ett'en ollut lukenut pientä kirjaani, pistin käteni liivin taskuun, mutta siellä se ei ollut. Heti muistin kumminkin, että aamulla olin muuttanut vaatteita, joten kirja mahtoi olla toisessa liivissä, joka riippui ruuman seinällä. Syöksin sinne, sain liivin käsiini, aukasin kirjani. Sen päivänen teksti (yhdestoista päivä toukokuuta) oli seuraava: "Sentähden emme pelkää vaikka maa muuttaisi muotonsa, vaikka vuoret siirtyisivät ja pakenisivat meren keskelle." Kaksi kertaa luin nuo merkilliset sanat; pistin kirjani taskuun, kiirehdin ylös kannelle ja huusin tovereilleni: "Hei pojat, ei hätääkään, tulkaa, koettakaamme parastamme!" Sen sanottuani tempasin käsiini kirveen, löin vesiastioista pohjan sisään ja toverini, joita iloinen huutoni oli innostuttanut, tointuivat pian ensimmäisestä hämmästyksestään, kaikki saivat uutta rohkeutta, eivätkä enää peljänneet uhkaavaa vaaraa. Jumala oli meille armollinen, kolmen päivän perästä tulimme Plymouthiin, olimme aikalailla väsyneet kolmipäiväisestä pumppaamisestamme, mutta väsymys katoaa, kun näkee edessään monien vaarojen jälkeen tyynen sataman. Tahtoisin samalla innokkaasti kehoittaa jokaista merimiestä hankkimaan itselleen tuonlaisen pienen kirjan, jonka panisi liivintaskuunsa, se on niin pieni, eikä vie paljon tilaa. Maalla ollessamme ei meitä tosin senlaiset vaarat uhkaa kuin merellä, mutta minä voin kumminkin vakuuttaa, että pieni kirjani on ollut minulle monta kertaa hyödyksi, sittenkin kun laiva on satamaan saapunut ja ollut lujasti kiinnitetty vahvoilla köysillä -- niin, silloin on vaarat vielä suuremmat, sillä, kun on saanut rahansa ja tullut kevytmielisten toverien seurassa maalle, silloin täytyy olla varoillaan, ellei tahdo syöksyä sielun ja ruumiin puolesta turmioon. Silloin aina kuiskataan: "Täällä ei sinua näe isä, eikä äiti, täällä voit elää niinkuin tahdot", mutta jos minulla on tuonlainen kirjanen taskussani, ja näytän sitä kiusaajalle, tietää hän heti minun muistavani että Yksi on, jonka silmä näkee minut, missä sitte kulkenenkin. Kuinka moni nuorukainen onkaan jättänyt lapsuuden kotiansa ajatuksella: "Kunhan merelle pääsen, silloin kaikki on niin ihanaa. Saan tehdä aivan kuin tahdon, kun ulkomaille pääsen, siellä ei vanhempani saa minua nähdä eivätkä voi kuulla mitään pahaa minusta, sepä tulee hupaista!" Samaa olen minäkin ajatellut monta, monta kertaa, ja valitettavasti usein unhoittanut mitä pieni kirjani sanoo, mutta se on kumminkin aina saanut minun miettimään tilaani ja ollessani huonossa seurassa on kirja ollut taskussani ja oikein polttamalla polttanut rintaani, ja yksin jäätyäni en ole saanut rauhaa, ennenkuin olen polvilleni langeten rukoillut Jumalalta anteeksi. Kaikki merimiehet armaassa isänmaassani! ostakaa tämä pieni kirjanen, mutta älkää panko sitä kirstuun tahi hyllylle, siellä niin helposti unhoittaa sen, varsinkin jos aamulla nukut myöhään ja sinulla on kiire työhösi: mutta pane se liivisi taskuun ja ota se mukaasi mihin ikinä menet, niin olet pian huomaava kuinka vakava ääni sinulle kuiskaa: Muista "Jalkaisi kynttilää ja valkeutta tielläsi", ja katso mitä sillä tänään on sinulle sanottavaa. Vekseli. Seitsemännellä vuosikymmenellä kukoisti merenkulku ja silloin piti kaikkien, joilla vaan oli satakin kruunua kädessä, olla laivan isäntiä; talonpojatkin, jotka muutoin tavallisesti aina kernaimmin vievät rahansa pankkiin, hankkivat nyt itselleen laivan osakkeen toisensa perästä. Oli tosin sitä ennenkin jo muutamilla talonpojilla osakkeita laivoissa, mutta heidän asioitaan hoiti joku laivan omistaja kaupungissa, mutt'ei yksikään talonpoika meillä kotona ollut uskaltanut ruveta oikein jonkun laivan toimivaksi isännäksi, ennenkuin maanomistaja Samuelsen eräänä päivänä antoi suurilla kirjaimilla painattaa paikkakunnan viralliseen lehteen seuraavan ilmoituksen. "En ole ainoastaan maanviljelijä, vaan myös laivan isäntä, ja minua tavataan talossani joka päivä, paitsi silloin kun olen kaupungissa asioillani." Moni nauroi ilmoitukselle ja piti sitä vähän pilan-alaisena, mutta Samuelsenista ja hänen tuttavistaan se oli aivan paikoillaan, siis ei siitä asiasta ollut sen pitempiä puheita. Samuelsen ja seitsemän muuta talonpoikaa ostivat Porsgrundista kauniin laivan, jonka nimittivät "Ystäviksi". He epäilivät kauan, kuka tulisi toimivaksi isännäksi. Useammat arvelivat että olisi paras valita kaupungista joku asiaa tunteva mies, mutta Samuelsen, jolla jo puoli vuotta oli ollut osaa eräässä kuunarissa, ilmoitti että toimiva isäntä kaupungissa maksaa paljon rahaa, ja hän oli vakuutettu siitä että joku heistä voisi ilman vaaratta senlaista asiaa hoitaa, muut seitsemän luopuivat heti vaalista ja kun kahdeksas ei pyytänyt siitä päästä, valittiin hän yksimielisesti, se oli Samuelsen, joka asui noin penikulman lähimmästä posti- ja sähkölennätinkonttorista. Samuelsen sai paljon työtä. Ensiksi oli laivuri hankittava, eikä sitä siihen aikaan ollut niinkään helppo saada, -- nyt saisi vaikka sata yhden sijaan, mutta siihen aikaan täytyi sekä rukoilla että maksaa, jos tahtoi nopeaa ja reimaa laivankuljettajaa, mutta Samuelsenilla oli hyvä onni tässä asiassa. Matkustaessaan Porsgrundiin tapasi hän eräässä ravintolassa miehen, joka esitti itsensä: "Laivuri laivattomana" tällä kertaa. Hän kertoi Samuelsenille tahtovansa ostaa laivaa, mutta täällä ei ollut ainoatakaan, joka häntä miellytti. Hänellä oli monta kaunista todistusta, jotka Samuelsen luki suurella tarkkuudella, ja parin päivän tuttavuuden jälkeen, otettiin hänet "Ystävien" kapteiniksi. Samuelsen ilmoitti minulle perästäpäin, että laivuri oli ikäänkuin pilvistä pudonnut hänen tiellensä. Laivurin piti mennä heti laivalle katsomaan että kaikki tapahtui kontrahdin mukaisesti. Matruusia sai hän pestata, mutta perämiehen tahtoi Samuelsen lähettää kotipaikaltaan, tähän laivuri tyytyikin, kunhan vaan sai nopean miehen. Tästä syystä minäkin tulin laivan-isäntä Samuelsenin tuttavuuteen. Kun eräänä päivänä sydäntalvella istuin kotona levossa ja rauhassa, näin Samuelsenin ajaa karahuttavan pihaan uljaalla, korskuvalla hevosella. Luulin hänen tahtovan isää puhutella, mutta suureksi hämmästyksekseni kysyi hän, oliko perämies Flood kotona, minä itse näet. Puristettuaan jokseenkin lämpimästi kättäni pyysi hän puhutella minua kahden kesken. Minä seurasin häntä omaan huoneeseni, ja siellä kertoi hän minulle ostaneensa laivan, jonka toimiva isäntä hän itse oli, sekä palkanneensa miehiä ja laivurin, mutta ei vielä perämiestä, jonka kernaimmin tahtoi ottaa kotipuoleltaan; nyt tahtoi hän kaikessa salaisuudessa kysyä, enkö minä tahtoisi lähteä ulos perämiehenä. Laivuri oli vento vieras, ja Samuelsen olisi tahtonut laivalle miestä senlaista, joka joskus taitaisi kirjoittaa kotiin ja kertoa, kuinka laivuri käytti itsensä ulkomailla, ja millainen hän oli merimiehenä. Ei ollut palkasta kysymystäkään, olisin saanut mitä ikinä olisin pyytänyt, kunhan vaan olisin mukaan lähtenyt perämiehenä ja aina väliin kirjoittanut kotiin kaikki tapahtumat. Kun olisin perämiehenä purjehtinut tarpeeksi kauan saadakseni laivurikirjeen, pääsisin laivan kapteiniksi. Samuelsenin kertomuksen mukaan näytti kaikki hyvin hyvältä ja valoiselta, ja hänen naamansa venyi hyvin pitkäksi, kun kiitin häntä ystävällisestä tarjoomuksestaan, mutta samalla lisäsin ett'en voinut paikkaa vastaan ottaa. Neuvoin häntä menemään erään vanhemman perämiehen puheille, joka asui lähellä hänen kotiansa ja oli tunnettu kelvolliseksi ja ammatissaan osaavaksi mieheksi. Samuelsen pudisti päätään, sillä hänen mielestään ei tuolla miehellä ollut tarpeeksi taipumusta ja älyä pitämään laivuria aisoissa, minä muka olisin siihen toimeen luotu ja käytettävä. Hänen täytyi kumminkin tyhjin toimin palata luotani ja niinkuin sittemmin sain kuulla, pestasi hän perämieheksi sen, jonka olin hänelle neuvonut. "Ystävät" purjehti puulastilla Englantiin ja kuuden viikon kuluttua lähetti laivuri noin 4,000 kruunun vekselin kotiin Samuelsenille, joka tuli hyvin juhlalliselle tuulelle saadessaan tuon hyvästi suljetun kirjeen. Vekseli oli asetettu eräälle Kristianian suurimmalle kauppahuoneelle, ja siitä syystä kutsui Samuelsen kanssaisäntänsä kokoon, neuvottelemaan mikä nyt olisi paras tehdä. Hän oli siitä mielestä, että heidän piti, koettaa kaupata vekseliä jollekin kaupungin pohatoista, joka ehkä ostaisi sen, sillä oli paljoa parempi toimia ja asioita, kun sai _puhua_ asianomaisten kanssa kauppaehdoista. Jos sen nyt lähettäisivät niine hyvineen Kristianiaan, täytyisi heidän tyytyä siihen summaan, jonka mainittu huone antaisi, oli se sitten suuri tahi pieni. Samuelsen ehdoitteli sentähden, että kaksi isännistä lähtisi kaupunkiin vekseliä myömään; heidät piti äänestämällä valita. Hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ilman muuta keskustelua ja hän sekä eräs maanomistaja nimeltä Henriksen valittiin ajamaan tätä tärkeätä asiata. Viimeksimainittu vastaanotti luottamuksen sillä ehdolla, että Samuelsen tallentaisi vekselin ja johtaisi keskustelet heidän tultuansa kaupunkiin. Seuraavana päivänä ajoivat Samuelsen ja Henriksen kaupunkiin ja menivät hyvän ystävän luo, joka asui torin luona. He ilmoittivat heti isännälle asiansa ja hän neuvoi heitä ensin käymään vekselineen tukkukauppias ja laivanomistaja Jörgensenin luona, joka asui torin toisella puolella; ellei hän sitä ostaisi, voisivat sitten käydä parin muun luona koettelemassa. Isännät lähtivät heti tukkukauppiaan luo ja tapasivatkin hänen konttoorissaan. Tavallisten tervehdysten jälkeen veti Samuelsen esiin taskukirjansa ja antoi Jörgensenille tuon tärkeän paperin kysyen paljonko hän tahtoisi antaa siitä. Jörgensen katsoi sitä, suostui heti ostamaan, mutta ei tahtonut maksaa niin paljon kuin toinen vaati. Hän laski vekselin arvon päivän kurssin mukaan, josta arvoisat laivan isäntämme olivat tuiki tietämättömät ja osoitti heille päivän selvästi ett'ei vekselillä voinut saada niin paljon kuin he luulivat. Jörgensen piti koko ajan vekseliä kädessään ja näytti leikittelevän sillä kauppaa hieroessaan; mutta isännät olivat päättäneet vielä kysyä parilta muulta laivan isännältä, ell'eivät nämä tarjoaisi enempää kuin Jörgensen, saisi hän sen. Hän jätti vekselin Samuelsenille, joka otti sen vastaan, pannen sen taskukirjansa varmimpaan ja sisimpään lokeroon, jonka jälkeen molemmat miehet kumarsivat Jörgensenille ja lähtivät kortteeriinsa. Tultuaan huoneesensa tahtoi Henriksen tuota tärkeää paperia nähdäkseen. Hän oli koko ajan ollut niin toimessaan, ett'ei joutanut katsomaankaan vekseliä, jonka näkö kumminkin ilahdutti häntä. Samuelsen aukasi taskukirjansa, mutta hänen suureksi kummastuksekseen ei vekseliä ollut siellä, ainoastaan samankokoinen palainen puhdasta paperia. Hän katsella tuijotti Henrikseniin ihmetellen, mitä tämä merkitsisi; olivathan he molemmat siitä vakuutettuina, että Jörgensen antoi vekselin takaisin. Samuelsen haki taskunsa tarkoin, mutta vekseli oli poissa, ja poissa se pysyi. Sitten etsivät isännät ympäri huonetta, muuttaen kaikki huonekalut paikoiltaan -- mutta turhaa sekin oli! Molemmat kiiruhtivat Jörgensenin luo ja heti kun olivat ovesta sisäänpäässeet, tuli hän hymyillen heille vastaan sanoen: "Tiesinhän sen, että tulisitte takaisin, hyvät herrat, tulkaas nyt, niin teemme kristilliset kaupat!" Miehet katselivat kummastuneina Jörgenseniä, molemmat olivat he hetkeksi kadottaneet puheenlahjan, vihdoin sanoi Samuelsen kyynelissä silmin: "Olemme kadottaneet vekselin, se on varmaan teillä vai olisiko lattialle pudonnut?" Jörgensen purskahti nauramaan sanoen: "Ei, kuulkaapas nyt hyvät herrat, ei mitään viivykkeitä, minä pysyn viimeisessä tarjoomuksessani, jos otatte sen vastaan, niin tuokaa vekseli tänne, niin saatte rahat paikalla." Samuelsen pysyi sanoissaan, hän väitti kiven kovaan Jörgenseniltä saaneensa puhtaan paperin vekselin asemesta, mutta tämän kuultuaan punastui Jörgensen harmista kuin kukko, ja kääntyen erään siinä läsnäolevan konttoristin puoleen, sanoi hän jokseenkin äreästi: "Olitteko sisällä hetki sitten, kun puhuin näiden kahden herran kanssa?" Konttoristi vastasi myöntämällä ja Jörgensen jatkoi: "Näittekö että annoin vekselin tälle herralle, ja näittekö hänen ottavan vastaan ja panevan sen taskukirjaansa?" Konttoristi vastasi taas myöntämällä ja kun Jörgensen vielä kysyi, voisiko hän sanansa valalla vahvistaa, sanoi hän senkin voivansa ja molempien isäntien täytyi tunnustaa, että uskoivat saaneensa vekselin, mutta kuinka tuo puhdas paperi oli tullut Samuelsenin taskukirjaan -- siinä arvoitus, jota hän ei voinut selittää. Heidän täytyi lähteä tyhjin toimin Jörgensenin luota, ja raskain askelin kulkivat he toisen kerran kortteeriansa kohti. Päivällinen oli valmiina heitä odottamassa, mutta kummallekaan ei ruoka maittanut, vaikka eivät olleet syöneet sittenkuin varhain aamulla, jolloin kotoa läksivät. Samuelsen oli melkein epätoivossaan, eikä saanut enää huoneessa lepoa, vaan läksi ulos kadulle uudestaan etsimään, Henriksen seurasi häntä. Molempien käydessä ajatuksiin vaipuneena tuli kauppias Engelsen torin poikki käyden, ja kohdatessaan isännät, sanoi hän: "Kuulkaa miehet, oletteko kadottaneet mitään, kun niin tarkoin katua katselette, vai mikä teillä on hätänä?" Samuelsen kohotti päätänsä ja ojentaen Engelsenille kätensä, kertoi hän, miten kaikki oli tapahtunut alusta loppuun. -- Engelsen kuunteli häntä tarkasti ja Samuelsenin lopetettua pudisti hän päätänsä sanoen: "Vai niin, vai niin", .-- ja hetken vaiti oltuansa lisäsi hän: "menkää nyt vielä Jörgensenin luo ja sanokaa hänelle, että ell'ei hän laita vekseliä esiin, niin panette te rummut liikkeelle ja sähkölangat käytäntöön, luulenpa että hän sen kuultuaan on löytävä vekselinne." Samuelsen kiitti hyvästä neuvosta ja riensi Jörgensenin tykö, joka juuri istui päivällispöydässään; kuultuaan konttorissa olevan väkeä, tuli hän heti ulos, ja nähtyään Samuelsenin tarttui hän hänen käteensä, sanoen hymyillen: "Vai niin, vekseli on siis löydetty ja nyt tulitte pientä kauppaamme päättämään?" Samuelsen katseli häntä vakavasti sanoen: "Ei, vekseli on poissa, mutta tulin sanomaan, että hankkisitte sen ilmi, jos tahdotte ikävyyksiä välttää." Jörgensen läheni ovea ja aukasi sen: "Nyt olette jo kolmannen kerran luonani tänään keskeyttämässä minua toimissani -- nyt minusta jo riittää, tuossa on ovi!" Samuelsen nousi sanoen: "Menen ulos samasta ovesta, josta tulinkin, ilman että teidän tarvitsee minulle tietä näyttää, mutta sen ilmoitan teille, että nyt panen rummut ja sähkölennättimet liikkeelle, ell'ette hanki minulle vekseliä!" Jörgensen katseli hetken kummastellen Samuelsenia, ja lähestyessään tätä sanoi hän: "Kuulkaas nyt, hyvä herra Samuelsen, eihän ole tarpeen nostaa niin paljon melua tuosta vekseli-jutusta, sen täytyy löytyä teidän taskuistanne, ell'ette ole sitä kadulle pudottanut, mutta mikäs tuosta takkinne taskusta pistää esiin?" Sanoessaan viimeiset sanat pisti hän kätensä Samuelsenin taskuun ja veti sieltä kokoonkäärityn paperin, joka nähtiin olevan kadotettu vekseli. Samuelsen ihastui niin, että tempasi paperin Jörgensenin kädestä ja syöksi suin päin ovesta ulos, siinä luulossa että oli aikalailla erehtynyt. Mutta totuuden nimessä täytyy ilmoittaa, että vekseli luiskahti tukkukauppiaan hihasta hänen käteensä, kun hän pisti sen isännän taskuun. Tätä ei kumminkaan Samuelsen eikä hänen toverinsa huomannut. Samana iltana tahtoi tukkukauppias uudelleen ostaa vekseliä, mutta molemmat isännät kiittivät nöyrimmästi tarjoomuksesta ja lähettivät vekselin postissa Kristianiaan, jossa sen täysi arvo heille maksettiin päivän korkeimman kurssin mukaan. Vuoden perästä tapasin Samuelsenin eräänä päivänä kaupungissa. Nähtyään minut pyysi hän minua tulemaan asuntoonsa, sillä hänen täytyi vihdoin viimeinkin puhutella minua. Seurasin häntä ja niin pian kun huomasi meidän olevan kahden kesken huoneessa, veti Samuelsen esiin koko mytyn paperia ja pyysi minun katsomaan niitä. Ne olivat kaikki rätinkejä ja lisäyksiä "Ystävistä", ja olikin Samuelsen saanut selvän enimmistä, mutta yksi paperi oli antanut hänelle miettimisen ainetta, se oli amerikaJainen rätinki noin sadalleviidellekymmenelle dollarille; sitä laivuri nimitti "Tonnagiksi", mikä Samuelsenista oli jotain uutta ja ääretöntä. Selitin hänelle kumminkin, mitä se oli, ja kun samalla vakuutin rätingin olevan oikean laivan suuruuden mukaan, rauhoittui hän ja kiitti hyvistä tiedoista. Pian sen jälkeen tapasin Samuelsenin, silloin kertoi hän höyrylaivalla lähettäneensä uuden perämiehen ja uuden laivurin Lontoosen, jossa "Ystävät" paraikaa purki viljalastia. Hän kertoi salaisuudessa laivurin olevan liian tuhlaavaisen, johon hänellä oli monta todistusta; muun muassa oli hän lähettänyt kotiin tilin pöytäliinasta sisempään kajuttaan, liinasta, joka maksoi kahdeksan englantilaista shillinkiä, tuhlaus joka Samuelsenista oli ääretön. Perämies sai eronsa siitä selvästä syystä, ett'ei milloinkaan kirjoittanut ja kertonut asiain menoa. Nuhtelin Samuelsenia hänen käytöksestään laivuriansa kohtaan, joka oli purjehtinut onnellisesti koko ajan kun oli "Ystäviä" kuljettanut, ja kerroin hänelle tarinan vanhasta laivurista, joka vei laivaa Porsgrundista. Eräänä syksynä, kun hän tuli kotiin, oli hän monien tiliensä lisäksi vielä pannut päällystakista 18 spesiota. Isäntä kysyi mitä se merkitsisi ja laivuri sanoi suoraan, että takki oli hänelle, johon isäntä muistutti, ett'ei hän tulevaisuudessa kirjoittaisi ylös senlaista. Laivuri hymyili, mutta lupasi ottaa neuvon onkeensa. Seuraavana vuonna kun hän palasi ei isännällä ollut mitään muistuttamista laivan tilejä vastaan. Tämä ihmetytti laivuria ja muitta mutkitta hän sanoi isännälle. "Tänä vuonna takki ei ole muistiin kirjoitettu, mutta siellä se kaikissa tapauksissa on, vaikka on niin hieno, ett'ette sitä huomaa." "Ystävät" purjehti Lontoosta Länsi-Intiaan uuden laivurin johdolla, hän oli Samuelsenin sukulainen, ja tällä oli suuret toiveet tuosta nuoresta miehestä. Muut, jotka hänen tunsivat, pitivät häntä liian kokemattomana ja nuorena, mikä pian huomattiinkin todeksi. St. Thomas saaren kohdalla kohtasi Ystäviä hirveä vastatuuli, ja sen sijaan, että olisi kääntänyt laivan ulospäin suurelle Atlantin merelle, käänsi hän rannikolle ja purjehti koralli-karille. Kovasti oteltuaan tuon märän elementin kanssa, pelastui miehistö vihdoin ohitse purjehtivaan laivaan, ja kun laivuri miehineen tuli kotiin ja tutkintoa pidettiin, pääsi hän töin tuskin linnasta vapaaksi, niin kunnottomasti oli hän purjehtinut, ja vakuutus-rahan maksajat olivat kauan epätiedossa, pitikö heidän maksaa vakuutus-summa, vai ei. Pari vuotta oikeutta käytyään saivat isännät vihdoin osan vakuutussummasta, mutta oikeuden käyntiin ja muihin kulunkeihin oli mennyt niin paljon rahaa, että Samuelsen yksin kadotti kuusituhatta kruunua. Minun tietääkseni ei hänellä sittemmin ole ollut osaa laivoissa, jotka ovatkin epävarma omaisuus varsinkin talonpojille. "Täti kertoo." Rakas tätini asuu tuollaisella pienellä paikalla, joka on nostanut suurta melua, pitäisikö sitä nimittää _kaupungiksi_ vai ainoastaan _lastauspaikaksi_, minä puolestani tahdon nyt sanoa sitä kaupungiksi, ett'en loukkaisi tätiä, joka aina sanoo: meidän kaupungissamme on asiat niin. Kaupunki on hyvin pieni, mutta siinä on kirkko, lukkari asuu siellä, ja tuleepa pappikin sinne joskus. Jos jollakulla perheellä on biffipaistia aamiaiseksi, muutteekseen näet, tietää koko kaupunki siellä elettävän suuresti ja liian tuhlaavaisesti. Kaupunkilaiset syövät nimittäin enimmäksi kalaa, jota miehet pyytävät melkein oman ovensa edustalla, eikä näet keitetty kala niin kauas käryä kuin sipuli ja paistettu liha. Suurin osa kaupungin miehisistä asukkaista on kalastajia tahi merimiehiä, ja kesällä, kun he ovat ulkona vesillä, nähdään harvoin miesväkeä kadulla, ainoastaan joitakuita koululaisia ja vanhoja ukkoja, jotka eivät jaksa muita seurata merelle. Muuten on siellä vilkas elämä, sillä kaupunki on tunnettu erinomaisista merikylvyistään, ja paljo ihmisiä tulee sinne lämpimämpää vuoden aikaa viettämään ja samalla kylpemään. Koko kaupunki on yhden miehen oma, se on, kaikki tilanomistajat maksavat maaveroa yhdelle miehelle nimeltä Blom, joka viraltaan on konsuli, hän on tavallaan koko kaupungin isä, ja hän tietää ja hänen täytyykin tietää kaikki, mitä päivän kuluessa tapahtuu ja tulee tapahtumaan. Hän on varsin rikas mies, ja on toimivana isäntänä monelle laivalle, jotka hänellä on joko yksin tahi yhdessä muiden osakasten kanssa, sitäpaitse on hän suuren maatilan omistaja, lyhyesti hänen asiansa ovat hyvin suurenmoiset ja hän hankkii melkein kaikille kaupungin asukkaille työtä. Piirilääkäriäkin, joka asuu kaupungin ulkopuolella, ei milloinkaan noudeta, ennenkuin on käyty konsulilta kysymässä, pitääkö hän sitä tarpeellisena, vaikka hänellä ei ole vähäistäkään tietoa eikä kokemusta tohtorin salaisuuksista, mutta on näet niin totuttu neuvottelemaan konsulin kanssa kaikenlaisista asioista, että on ihan luonnollista ensiksi kysyä hänen mielipiteitään asiassa. Mutta nyt tahdon jo antaa tätini kertoa, muuten pitää hän minun johdatukseni liian pitkäpiimäisenä, hän esittää nimittäin kaikki lyhyesti ja pontevasti, eikä liikoja sanoja latele. En ollut nähnyt tätiäni moniin aikoihin, kun hän yhtäkkiä ilmestyi pääkaupunkiin ja pyysi asuntoa luonani muutamiksi päiviksi. Meillä oli paljo puhumista, mutta jo vanhoja asioita siinä puhellessamme kertoi hän muun lisäksi suurista, komeista hautajaisista, jotka olivat tapahtuneet hänen kotopaikallaan. Koetan kertoa hänen omilla sanoillaan, niin paljon kuin mahdollista. Eräänä päivänä tuli suuri täydellisesti varustettu laiva hiljalleen satamaan, tuossa ei mitään kummallista, sillä päivittäinhän siellä menee ja tulee suuria sekä pieniä laivoja, mutta tässä oli saksalainen lippu puolivälissä tankoa ja huipussa oli pitkä viiri, joka ylettyi aina märssyyn asti, se kierteli kuin käärme, kun tuuli tarttui siihen ja liehutti sitä, ett'ei päässyt touvistoon takertumaan. Joukko merimiesten vaimoja keräytyi rannalle ja päätänsä pudistaen ihmettelivät he, kuka nyt mahtoi ruumiina maata laivalla, sillä että kuolema oli vieraana käynyt, sen kaikki ymmärsivät, mutta tuon pitkän viirin merkitystä ei kukaan voinut selittää. Viimein tuli vanha pursimies, joka nuorena oli ollut Hortenissa, hän tiesi sanoa, että kuollut oli ollut saksalainen merimies. Blom, joka monien virkojensa ohessa myös oli Saksan konsuli, sai heti sanan; hänen pitkä valkea veneensä, neljän miehen soutamana, toi hänet vieraan laivan syrjälle, ja hänet vastaanotettiin kohteliaasti ja hyvin. Hänen maalle tultuaan levisi kuin ukonnuoli sanoma, että laivan päällikkö oli kuollut ja piti haudattaman kaupungin kirkkomaalle. Ruumis oli jo monta päivää ollut laivassa, jotta hautajaisten piti tapahtua niin pian kuin suinkin; ne määrättiin tapahtuvaksi kello kaksitoista seuraavana päivänä. Konsuli Blom pani heti kaupungin vaimoväen liikkeelle seppeleitä sitomaan, sillä välin, kun miesten piti pystyttää kunniaportteja sinne tänne. Konsuli itse juoksi katua ylös, katua alas niin että hiki virtana valui, jaellen käskyjä oikeaan ja vasempaan. Suuret ja pienet olivat liikkeessä, kaikkialla oli tulinen kiire. Ainoastaan yksi pysyi levollisesti sulkeuneena konttoriinsa, suuttuneena itseensä ja koko maailmaan, tämä oli yksi kaupungin "ensimmäisistä", nimittäin "mynstärikirjuri." Hän oli purjehtinut monta vuotta Blom'in laivalla laivurina, mutta laivan myömisen tähden oli hän joutunut paikattomaksi. Hänen kotimäellään odotellessaan uutta laivaa kuoli entinen sotaväen katselmuskirjoittaja, ja Blom'in suuren vaikutuksen kautta sai joutilas kapteini paikan, juuri vähää ennen, kun tuo mainittu sotalaiva saapui satamaan. Uusi mynstärikirjuri ei vielä ollut saanut uutta univormuansa, se kun oli toisesta kaupungista tilattava, siinä syy hänen harmiinsa, sillä hänestä oli alentavaista ja sopimatointa mennä hautajaisiin univormutta, luulisivathan nuo vieraat herrat häntä halvaksi porvariksi, eikä hänen arvonsa voinut sellaista solvausta sietää. Kun koko kaupungin väestö teki työtä kaiken yötä saadakseen kaikki huomiseksi niin juhlalliseksi kuin mahdollista, virui kirjuri vuoteellaan unta silmiinsä saamatta. Maata mennessään oli hän vahvasti päättänyt olla huomispäivän hautajaisista poissa; mutta mitä sanoisi konsuli Blom siitä? Siinäpä kysymys, joka ei antanut hänelle lepoa eikä rauhaa, vaikka kuinka koetteli unhoittaa sekä hautajaiset että univormut. Myöhään yöllä nukahti hän hetkeksi ja näki silloin unissaan pitkät jonot mustiin puettuja ihmisiä, ja ne kaikki sormillaan osoittivat häntä raukkaa, jolla ei univormua ollut. Hän heräsi paikalla ja otti käteensä kirjan, jota oli lukenut uneen uupuakseen. Hän luki juuri eräästä naamiohuvista ja yhdellä hyppäyksellä oli hän ylös sängystään ja sieppasi äkkiä vaatteet yllensä, sillä hän muisti samassa, monta vuotta sitten olleensa samallaisissa kemuissa, joissa oli ilmestynyt kenraalina kolmen tuuman levyinen kultanauha hatussaan, tuon kultanauhan oli hän kätkenyt johonkin paikkaan, mihin, sitä ei hän sillä silmänräpäyksellä muistanut, mutta kaikissa tapauksissahan se kumminkin oli talossa. Kirjurin vaimo ja hänen kuusi lastansa herätettiin makeasta unestaan kultanauhaa etsimään, ja viimein, pantua kaikki talon tavarat mullin mallin, löytyi kultanauha vinniltä, arkusta kaikenlaisen romun seasta. Se pestiin heti saippualla ja neulottiin kiinni vanhaan plyyssihattuun, jolla oli leveät lierit ja joka oli erinomaisen korkea. Kultanauha pantiin keskelle hattua oikein loistamaan kaikessa prameudessaan, ja katsellessaan itseään kuvastimesta, hattu päässään, oli mynstärikirjuri omasta mielestään erinomainen. Olihan kultanauha vähän liian leveä, mutta kirjuri lohdutti itseään sillä tiedolla, että suuri osa hautajaisvieraita oli ulkomaalaisia, jotka eivät niin tarkoin voineet tuntea eri univormuja Norjan kuningaskunnassa. Kello kaksitoista seuraavana päivänä tapahtui hautajaiset suurella juhlallisuudella. Ruumisarkkua kantoi korkeimmat upserit, ja suuri saksalainen lippu oli levitetty sen yli. Kaikki kaupungin miehiset asukkaat olivat mukana ruumissaatossa; etupäässä kävi konsuli Blom, häntä seurasi konsuli Franch, iso ja lihava herrasmies, jonka kasvojen juonteet olivat vähän karkeanlaiset niinkuin kunnon tavarakauppiaalla konsanaankin. Mynstärikirjuri oli kolmas rivissä ja oli varsin hyvän näköinen tuon suuren konsuli Franchenin takana, hän olisi kyllä ilman muitta mutkitta asettunut konsulin edelle, ellei olisi ollut tälle velassa rahoista, joita oli lainannut ostaakseen pienen valkoisen talon, jossa asui, ja joka talo oli aivan meren rannalla, varustettuna laiturilla, millä nähtiin joka aamu kirjurin kävelevän edestakaisin, pitkä, hopeahelainen piippu suussa. Hänellä oli aina suuri kiikari kainalossa, ja tultuaan laiturin päähän, asetti hän kiikarinsa käsipuiden laidalle ja katseli ulos merelle nähdäkseen, oliko siellä mitään erinomaista. Seuraavana päivänä tuli esimiestä lähin upseeri konsuli Blom'in luo, saadakseen häneltä etevimpien herrojen nimet, jotka olivat olleet saattamassa päällikköä viimeiseen leposijaansa; hän tahtoi itse kiittää heitä suuresta kohteliaisuudestaan. Blom sanoi suoraan, että useimmat olivat halpoja miehiä, jotka häpeisivät vastaanottaa niin korkeaa vierasta luokseen, ja sitä paitsi pitäisi hänen viedä tulkki mukaansa, sillä kukaan heistä ei ymmärrä saksaa. Upseeri katsoi konsulia kummastellen ja kysäsi: "Olihan siellä kumminkin yksi hyvin hieno herra seurassa, tuo nimittäin, jota seurasi palvelija, jolla oli leveä kultanauha korkeassa hatussaan, he kävivät aivan teidän jälessänne, herra konsuli?" Konsuli oli nauruun purskahtamaisillaan ajatellessaan, että mynstärikirjuria pidettiin Franchin palvelijana, mutta tuon korkean upserin juhlallisuus hillitsi hänen ilonsa ja hän pyysi tuota vierasta herraa jättämään kaikki kiittämässä käynnit sikseen, se olisi hänelle vaan liikaa vaivaa; Jos hän kumminkin tahtoi tehdä jotakin, voisi hän aivan yksinkertaisesti lausua ilmi kiitoksensa jossain sanomalehdessä. Parin päivän perästä purjehti se suuri laiva satamasta; vanha rauha ja levollisuus palasi taas kaupunkiimme, mutta mynstärikirjuri hankki niin pian kuin mahdollista itselleen uuden univormun, ja ellei hän ennen ole tiennyt olleensa koko kaupungin naurettavana, leveine kultanauhoineen tuon vanhan "savutornin" ympärillä, niin on hän varmaan vakuutuksen siitä saava tämän kertomuksen luettuansa. Suutari Torp. Jos tahtoi saada parin oikein hyviä vedenpitäviä merisaappaita, oli paras suoraa päätä mennä 'Torp-mestann luo. Hän ja minä asuimme monet vuodet saman kadun varrella, ja luulenpa uskaltavani kerskata, että olen hankkinut hänelle monta hyvää työnteettäjää, varsinkin senlaisia, jotka tarvitsevat vahvoja saappaita, jotka merivettä taisivat vastustaa. Torp asui yksinkertaisessa talossaan, joka hänellä oli, olematta kenellekään äyriäkään velkaa. Oven ulkopuolella riippui yksinkertainen kyltti varustettuna seuraavalla kirjoituksella: "Korjauksia tehdään erinomaisen halpaan, ja tilauksen mukaan valmistetaan uusia jalkineita." Verstaassa työskenteli kolme sälliä ja kaksi oppipoikaa, hänellä itsellään oli kyllin työtä leikatessaan heille valmiiksi. Minusta nähden oli hän parhain ja onnellisin suutari maailmassa, eikä minun ymmärrykseni mukaan voinut kellään olla paremmat päivät hänen asemassaan. Suutarin asuntona oli kaksi huonetta ja kyökki, sekä niiden yllä kaksi ullakkokammaria, kyökin akkunat oli pihalle päin ja sen läpi täytyi käydä, tullakseen suureen valoisaan huoneesen, jossa Torpin verstas ja jokapäiväinen asumus oli, kyökin toisella puolella olevassa tuvassa asui perhe, sekin huone oli hyvässä järjestyksessä ja hyvillä huonekaluilla varustettu. Hänen vaimonsa oli hyvin toimelias emäntä ja taisin aina olla varma tapaavani hänet kyökissä talouden puuhissa. Eivät Torp-mestarinkaan saappaat olleet kulumattomat, kolmen vuoden kuluttua ratkesi toinen saappaani neuloksesta, ja päätin heti mennä vanhan, hyvän suutarin luo. En ollut nähnyt häntä moniin aikoihin, mutta siinä luulossa, että hän vieläkin työskenteli lestineen, pistin pimeänä syksyiltana suuren kovan merisaappaani kainalooni, ja lähdin astumaan hänen asuntoonsa, tahdoin samalla pistäytyä hänen luonaan, kiittämässä häntä hyvästä ja kunnollisesta työstään, sillä merisaappaat olivat kolmen vuoden kuluessa olleet mukanani monella Ameriikan matkalla, sekä talvella että kesällä, enkä parempaa paria ollut milloinkaan jalkaani vetänyt. Astuessani suutarin kyökkiin tuli heti nokinen piikatyttö vastaani, joka näytti olevan aivan tottumaton kyökin kunnossapitämiseen. Sen sijaan kuin toivoin kuulevani suutarivasarain iloista naputusta, sainkin kuulla pianon säveliä huoneesta, -- tuo mahtoi olla jotain aivan uutta. Olin kumminkin mennyt liian pitkälle, voidakseni enää peräytyä ja käännyinkin sentähden tytön puoleen, kysyen oliko suutari kotona. Hän katsoi minuun kummastellen sanoen: "Varmaankin tarkoitatte herra Torp'ia?" Vastasin myöntäen hänen kysymykseensä ja tyttö lisäsi: "Hän istuu juuri pianon ääressä soittamassa, voitte aivan hyvin mennä sisään, jos tahdotte häntä puhutella." "Torp pianoa soittamassa!" huudahdin puoliääneen, ja olin nauruun purskahtamaisillani ajatellessani hänen jäykkiä suutarinsormiansa, mutta malttaen mieleni, kolkutin ovelle ja käskettiinkin heti sisään astumaan. Avattuani oven näin, kuinka Torp istui erinomaisen juhlallisen näköisenä suuren taffelipianon ääressä, kaksi tytärtä seisoi vieressä, nähtävästi ihmetellen isän sormien näppäryyttä. Kasvoni lensivät punaisiksi, kuin keitetty krapu, nähdessäni vanhan kovettuneen merisaappaani, sillä ymmärsin heti, että tässä oli tapahtunut joku suurenmoinen muutos. Torp pyysi minua istumaan ja oli nähtävästi iloinen minut nähdessään, tuskin kuulin mitä hän puhui ja jokseenkin kömpelöllä tavalla toin asiani esiin; ojentaen saapastani ja näyttäen sen heikkoudet, sanoin: "Tämä saapas tarvitsisi vähän korjaamista, tahtoisitteko olla hyvä ja ottaa sen haltuunne. Se on kanssamme tehnyt monet matkat Atlantin meren yli, eikä minulla ole parempia jalkineita ollut vahvuuteen ja vedenpitävyyteen katsoen." Torp katsoi minua hymyillen ja sanoi: "Olen lopettanut suutaroimisen, mutta neuvon teille toisen, johon varmaankin tyydytte." "Lopettanut suutaroimisen!" huudahdin ääneen ja lisäsin: "mutta pitäisihän teidän edes ottaa kyltti alas, jotta vanhat ostajanne eivät tulisi turhia juoksemaan!" "Kyltti on poissa", vastasi Torp yhä hymyillen, "mutta ette varmaankaan ole sitä pimeässä huomannut." Sitten kertoi hän minulle ruvenneensa muurarien ammattikuntaan; nyt tahtoi hän rakentaa suuren kartanon, sillä suutarin ammatti oli niin vähän tuottavaa, sillä välin kun monet kartanon-rakentajat olivat lyhyessä ajassa koonneet suuret omaisuudet. Toivotin hänelle onnea uuteen yritykseensä, pistin jälleen saappaan kainalooni ja läksin pois, säälien sydämmessäni noita huikentelevia ihmisiä, jotka eivät milloinkaan tyydy siihen asemaan, jonka kerran ovat valinneet. Tultuani ulos huomasin todella kyltin olevan poissa. Talvi tuli kova ja ankara, niin ettei ollut mahdollista sulattaa savea ja tehdä sitä muuraustyöhön kelvolliseksi, mutta tuskin oli kirsi sulanut maasta, kun perustus toisensa perästä laskettiin uusille kartanoille. Niiden joukossa oli yksi myöskin lähellä Torpin pientä taloa, ja pian tiesi koko naapuristo suutarin ruvenneen muurariksi, ja paraikaa rakennuttavan suurta taloa. Toiset pudistivat päätään, säälien miesraukkaa, toiset taas arvelivat hänen koonneen suuria rikkauksia, sillä hän oli aina ollut tavattoman ahkera ja säästäväinen mies. Sen kaikki, jotka hänen tunsivat, yksimielisesti tunnustivat. Kesän kuluessa näin herra Torpin kävelevän edestakaisin rakennuksen luona, silloin tällöin lausuen, muurari-mestarin arvokkaisuudella, jonkun sanan työstä, josta hän, totta puhuen, ei ymmärtänyt enempää kuin lapsi kehdossa, mutta kun on mestari jossain ammatissa, saa toki luvan puhua senverran. Minä puolestani olin kadottanut entisen luottamukseni häneen, sillä itsekseni mietin mielessäni ja olin varma siitä, ettei hän niillä varoilla ja tiedoilla, mitä hänellä oli, voisi tätä yritystä päättää. Eipä hän pientä taloa tahtonutkaan rakentaa, kolmikertaisen piti rakennuksen oleman ja jokseenkin pitkän ja leveän. Monta kertaa tapasin suutarin erään nuoren miehen seurassa, joka näöltään oli kuin maanviljelijä ja usein kummastelin, mikä mies hän mahtoi olla. Sainkin kuulla hänen olevan sukua suutarin vaimolle, joka oikeastaan oli maalta kotoisin, vaikka hän monta vuotta oli palvellut kaupungissa ylhäisissä perheissä. Käydessään jouluna maalla vaimonsa sukulaisia tervehtimässä, oli Torp tavannut tuon nuoren miehen, jolla oli viisi- tai kuusituhatta kruunua pankissa, ja heistä oli pian tullut parhaat ystävykset. Hän oli suuttunut vaivaloiseen maaelämään, ja tahtoi mielellään tulla kaupunkiin, jos vain saisi jotain tointa siellä. Torp piti muurarin-ammattia parhaiten tuottavana, sillä pääkaupungin väestö lisääntyi yhä, ja pian tulisi asunnoista aika puutos. Maalaisnuorukainen tuli kaupunkiin ja sai toimen, pikemmin kuin oli osannut aavistaakaan. Hän asui toisessa ullakkokammarissa suutarin luona, ja oli suuresti mieltynyt kaupungin elämään, kulkiessaan näet päivät pitkään piippu hampaissa, rakennustyötä katsomassa, hän oli jättänyt säästörahansa Torpin käytettäväksi, joka niille ja monen muun rahoille kyllä sijan sai. Keskikesän aikana loppui muuraustyö, puuttui ainoastaan sisustaminen, mutta nyt oli suutarin ja hänen toverinsa rahavarat käytetyt, ja siihen lisäksi oli vielä mennyt kaksituhatta kruunua, jotka Torp oli lainannut pientä taloansa vastaan. Kivet, hiekka ja savi, työmiesten palkat ja muut semmoiset nielivät niin suuria summia, että Torp arveli sen tarvitsevan kokonaisen rahapankin, joka kaikki menot voisi maksaa. Hän jo vakavasti arveli ottaa lainaakin, puolitekoista taloansa vastaan, kun rikas naapurinsa eräänä päivänä tuli kysymään, kuinka työ edistyi, Torp uskoi hänelle pulansa ja hyväntahtoinen naapuri tarjosi heti rahoja lainaksi, että hän saisi rakennuksen sisustetuksi. Ei suinkaan siihen menisi enempää kuin noin kymmenentuhatta; Torp sai nostaa häneltä rahoja tarpeen mukaan. Nikkaria hankittiin ja oltiin jälleen täydessä työssä. Syksyllä myöhään valmistui rakennus kaikessa komeudessaan ja muhkealta se näyttikin kohotessaan korkealle noiden matalain majojen rinnalla; se ilmoitettiin heti vuokrattavaksi kaupungin useimmissa päivälehdissä. Talvi kului eikä yksikään asuja vielä ollut sinne muuttanut, vaikka halukkaita katsojia kyllä oli paljonkin ollut, mutta niinpian kun he tulivat eri asunnoita katsomaan, löysivät he sen seitsemän vikaa. Palomuurit olivat haljenneet paikka paikoin, ja kaikki huomasivat kartanon olevan vaan tuommoisen, keinottelemista varten rakennetun asunnon, joka oli kiireessä kokoonkyhätty, huolimatta siitä, kuinka työ tuli tehdyksi, tahi sitten lienee muuraaja ollut tuiki kykenemätön ammattiinsa, -- ja kun sitten tuli kuulluksi, että kartanon oli rakentanut suutari, joka oli ottanut porvarikirjan muurarina, kadottivat kaikki halun asua tuossa talossa. Joku hyvänsuova ihminen oli aina valmis kertomaan jotain kartanon rakennuksesta ja laadusta, mutta kuka se oli, ei kenkään tiennyt. Kartanossa asui vaan portinvartia, eikä hänelle suinkaan voinut olla miksikään iloksi moittia sitä. Torp ja hänen maalta tullut toverinsa viettivät talven niin hyvin kuin taisivat; kun olivat rahapulassa, menivät rikkaan naapurin luo, joka aina oli valmis lainaamaan heille kaksi- tahi kolme sataa kruunua. Olihan hänellä ensimmäinen ja viimeinen kiinnitys kartanoon ja hän lohdutti heitä aina, sanoen paremmankin ajan koittavan, jolloin kartano kyllä leiville löisi. Suutari ajatteli monta kertaa ryhtyä vanhaan ammattiinsa, mutta hän tuli melkein kipeäksi, muistaessaan verstashuoneen tukehduttavaa ilmaa; sen lisäksi oli naapuri neuvonut häntä pysymään siinä, mihin nyt oli ruvennut, eikä millään tavalla enää suutarintoimiin ryhtymän; hänen pitäisi nyt vaan kärsiväisesti odottaa. Tuli taas kevät ja kesä, tuli myös ensimmäinen maksupäivä, jolloin osa velasta oli suoritettava, mutta suutarilla tuskin oli jokapäiväistä leipää, sitä vähemmin puhdasta rahaa. Mitä hänen nyt oli tehtävä? Hän kertoi toverilleen asian oikean laadun, tämä otti sanoman hyvin tyynesti vastaan, kiitti hyvästä "pettämisestä", ja läksi kotiansa jälleen käydäkseen auraan ja kuokkaan käsiksi. Suutari sitävastoin meni naapurinsa luo ja hän pyysi hänen ottamaan talon kohtuullisesta hinnasta. Näki ja tunnustihan Torp itsekin talon olevan vähäarvoisen, kosk'ei kukaan edes tahtonut siellä asua, mutta pelastaakseen häntä aivan häviöön joutumasta, osti naapuri talon neljästäkymmenestä tuhannesta; pienempi talo oli kiinnitetty kuudestatoista tuhannesta. Suutari olikin yllämainitun summan naapurilleen velkaa, lienee kumminkin jäänyt siitä hänelle joku kymmenkunnan kruunua. Jonkun ajan perästä tuli Torp vastaani, kantaen kainalossaan nahkaa puolipohjiksi, hän näytti hyvin masennetulta, enkä voinut olla häntä puhuttelematta, vaikka elävästi muistin tuon kohtauksen hänen muurari-ajoiltaan, jolloin menin hänen luokseen, merisaapas kainalossa. Kysyin hänen nykyistä asuntoansa, ja saatuani sen kuulla pyysin häntä neulomaan minulle parin merisaappaita, samalla mitalla kuin entisetkin. Hän katsoi minuun rukoilevin silmin sanoen: "Paha kyllä, olen hukannut vanhan mitan, ja sitäpaitsi täytyy teidän maksaa etukäteen nahasta, sillä ei yksikään kauppias enää usko minulle velaksi -- --" Kartanon uusi isäntä sai heti vuokraajia, ja sittemmin on siinä, minun tietääkseni, aina ollut asukkaita. Suutari asuu ullakossa ja kiittää Jumalaa joka saapasparista, jonka saa korjattavaksi. Kyltti on jälleen oven päällä, mutta entinen siisteys ja varallisuus ovat ijäksi päiväksi kadonneet. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERELÄ JA RANNIKOLTA: KOKOELMA KERTOMUKSIA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.