The Project Gutenberg eBook of Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomus, by C. August Cederborg

1. Vaikea kiusaus. 2. Hirvenpyynti. 3. Hyljätyn kosijan kosto. 4. Valtaneuvos ja kersantti. 5. Uuden Ruotsin uutisasutuksella. 6. Ukontuli. 7. Pekka Drufva saa uuden nimen. 8. Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta. 9. Elävänä haudatut. 10. Kostaja saapuu. 11. Rumpali ja karhu. 12. Kuvernööri ja hänen perheensä. 13. Kaupparetkikunta Schylkilljoella. 14. Ukkosen Veli päästää tulikäärmeet irti. 15. Pekka Drufva voittaa maqualaisten suuren poppamiehen. 16. Palava järvi. 17. Kova isku. 18. Jäljillä. 19. Intiaanileiri. 20. Kaksi tuntia järven pohjassa. 21. Pelastus. 22. Vanha tuttava. 23. Pekka Drufva lähtee pois Uudesta Ruotsista. 24. Oikea saapuu.

ENSIMÄINEN LUKU.

Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.

Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät itseään loimuavan takkavalkean ääressä.

Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut, sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.

Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan, jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat käyttivät.

Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä lumelta.

Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä olisi ollut mahdoton välttää.

Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen huohotuksen vasten kasvojaan.

Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen selässä kyykötti ratsastaja.

Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä, osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.

"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan liene halua täyttää säkkiä."

Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:

"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa, niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei, pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."

"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa, niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan pantavaa."

"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun.
Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."

"Jäniksiä ja metsoja — kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei, parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."

"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan, niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin koirashirven."

"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki pahantekijän kuolemaan."

"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."

"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä, niin että kempä tietää?"

"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."

"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee, että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko, että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla, vaikkakin laki siten määrää."

"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa, pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."

"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin lieventää hätää."

"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin suoriutuu."

"Tuo kuuluu erittäin hyvältä, ja jos suunnitelmaasi voitaisiin toteuttaa rikoksetta ja valheetta, niin olisin sinulle kiitollinen neuvostasi. Mutta siten se ei käy. Isäni on opettanut minulle, että rehellisyydellä pääsee pisimmälle."

"Niin, jos tahtoo nähdä nälkää. — — Mutta jos lähemmin asiaa aprikoituasi tulet toiseen tulokseen, niin käänny puoleeni. Minä pysyn sanassani."

Teini työnsi sen enempää sanomatta suksisauvansa lumeen ja katosi äkisti lumituiskuun.

Talonpoika katsoi vielä hetken aikaa teinin jälkeen ja mutisi hampaittensa välissä:

"Kyllä hän tulee, kun oikein kovalle ottaa. Ja jos kaikki onnistuu, niin Karin, tuo kopea letukka, on vallassani, hän, joka pitää itseään liian hyvänä ruvetakseen talonpojan vaimoksi."

Sitten hän uhutti hevostansa ja hetken kuluttua hänkin oli kadonnut lumipyryyn, joskin vastakkaiseen suuntaan.

Pekka Drufva jatkoi sillä välin hiihtoretkeään. Noin puolen tunnin hiihdon jälkeen alkoi metsä harveta, ja nuorukainen lähestyi rantaa, joka oli täynnä lukemattomia lahtia ja niemiä. Myrsky yhä yltyi, ilma sakeni sakenemistaan. Että Pekka Drufva siitä huolimatta pääsi eteenpäin, joskin hitaammin, riippui kerrassaan hänen hiihtotaidostaan ja harvinaisista ruumiinvoimistaan. Ja vieläkin ihmeellisempää oli, että hän tässä lumipyryssä saattoi pysyä oikealla tiellä. Se riippui varmaankin enemmän vaistosta kuin silmistä, jotka olivat aivan pyryn sokaisemat.

Mutta vähitellen hän pääsi matkansa määrään, matalan mökin edustalle, jonka ikkunasta tuli loisti. Hän asetti sukset seinää vasten, pudisti lumen yltään ja astui pimeään eteiseen, missä hän ripusti tyhjän säkkinsä naulaan. Sen jälkeen hän meni tupaan, jota valtava pystyvalkea valaisi.

Mökin pienuuteen nähden oli tupa varsin tilava, joskin neljännen osan siitä vei suuri muuri tulipesineen ja leivinuunineen, ja sen yläpuolella oleva holvi, jonka yksi kulma lepäsi vankan, leikkauksilla koristetun tammipylvään päällä. Se oli n.s. harjatupa, jommoisia saarella oli useita, mutta tässä oli sittenkin joitakin erikoisuuksia huomattavissa. Niinpä toisella pitkällä sivulla oli ikkuna lyijykehyksisine lasiruutuineen, harvinainen ylellisyystavara tosiaankin näinä aikoina ahvenanmaalaisessa tuvassa, sillä tavallisesti käytettiin lasin asemesta vain öljyttyjä kalvoja ja usein ne sijoitettiin kattoon. Siten oli laita tuvan toisessa päässä. Lasi-ikkuna sekä tuvan kalusto yleensäkään eivät todistaneet köyhyyttä, päin vastoin jommoistakin varallisuutta sekä ilmaisivat samalla, että tuvan asukkailla oli hiukan suuremmat vaatimukset elämän ulkonaisiin oloihin nähden kuin tavallisilla torppareilla.

Nälkävuosina vain hätä kolkuttikin tämän tuvan ovelle. Tavallisissa oloissa kersantti osasi kylläkin pitää sen loitommalla.

Erikoisuutena tälle tuvalle oli sekin, että hirsiseinät olivat aistikkaasti peitetyt kalaverkoilla, jotka nähtävästi olivat aivan uusia ja käyttämättömiä.

Muurin ja pitkänseinän välinen ala oli järjestetty jommoiseksi juhlahuoneeksi. Siellä vallitsi suurempi siisteys kuin muualla ja kaikki laitteet olivat sirompia; siellä suuri perhevuode oli saanut paikkansa, ja sen yläpuolella riippui kuningas Kustaa Aadolfin kuva päärynäpuisissa, veistetyissä kehyksissään, jota vielä lisäksi ympäröi pajunlehdistä solmittu seppel, ainoa laakeripuun tapainen, joka Ahvenanmaalla kasvaa. Kuvan alla riippui kaikesta päättäen paljon käytetty pertuska, ase, joka jo kolmekymmenvuotissodan aikana oli joutunut pois käytännöstä, mutta jota sen sijaan jalkaväen aliupseerit kantoivat virkamerkkinään.

Uunin toisella puolella istui itse kersantti Drufva veistäen puuta. Hän oli oikea sankari vartaloltaan, vuodet ja rasitukset eivät olleet käyristäneet hänen selkäänsä. Harvinaisen leveät hartiat, voimakkaat käsivarret ja suuret jäntevät kädet todistivat murtumatonta ruumiinvoimaa ja hyvää terveyttä. Pää oli kaunismuotoinen, hopeinen parta valui alas rinnalle, siniset silmät olivat terävät ja terve kasvojenväri ilmaisi pikemmin parhaassa iässään olevaa miestä kuin. vanhusta.

Oikeastaan kersantti ei vielä ollutkaan mikään ikäloppu. Aivan vastikään hän oli täyttänyt 60:nnen ikävuotensa. Mutta tukka ja parta olivat aikaisin harmaantuneet, ja siksi hän näytti vanhemmalta kuin mitä hän oli. Jolleivät ne olisi kadottaneet alkuperäistä väriään, niin olisi voinut luulla häntä 50-vuotiaaksi mieheksi.

Jos miehen ruumiin yläosa teki voimakkaan vaikutuksen, niin sen alaosa sen sijaan oli kovin surkea. Jalkoja ei ollut lainkaan olemassa, molemmat jalat olivat katkaistut polvien yläpuolelta. Eikä hänellä ollut puujalkojakaan. Sen sijaan jalantynkät olivat pistetyt nahkalieriöihin, joissa oli pyöreät, pehmeät pohjat, ja niillä hän kulki, tosin ei nopeasti, mutta sittenkin vakavammin kuin kainalosauvoilla. Sitä paitsi olivat kädet täten vapaat, mikä oli suureksi eduksi hänen työskennellessään pienellä maatilkullaan. Mutta kovin omituiselta tuo suuri jättiläinen näytti, joka siten oli kutistunut kääpiöksi.

Paitsi pientä maanviljelystään oli kersantti Drufvalla kaksikin varsin edullista ansiolähdettä. Hän oli taitava puunveistäjä ja verkonkutoja. Hän osasi taitavasti kirjailla rasioita, haarikkoja, puuvateja ja vitimiä, joilla pellavaa kalvitaan. Varsinkin näitä viimeksimainittuja meni runsaasti kaupaksi.

Ahvenanmaalla oli näet vanhoilta ajoilta sellainen tapa yleinen, että kun nuori mies rakastui nuoreen tyttöön, kosi hän häntä siten, että hän lahjoitti hänelle vitimen, jonka tuli olla mahdollisimman kaunis ja leikkauksilla koristeltu. Jos tyttö otti sen vastaan, niin antoi hän kosijalle myöntyvän vastauksen, mutta jos hän lähetti sen takaisin, merkitsi se rukkasia. Naimiskaupat solmittiin Ahvenanmaalla sen vuoksi siten, että ensiksi mentiin kersantin luo ja ostettiin vidin ja sen jälkeen lähdettiin pappilaan kuulutusta hakemaan.

Mutta nyt oli hätävuosi saarella, ja siksi kersantin tavalliset apulähteet olivat ehtyneet. Tänä vuonna ei edes kosittu. Ei ainakaan vitimiä siihen tarvittu. Ja talonpojilla, jotka melkein kaikki myös olivat kalastajia, ei ollut rahaa millä ostaa verkkoja. Ahvenanmaa oli sitä paitsi kuukausimääriä ollut erotettuna mannermaasta, niin hyvin lännen kuin idän puolelta. Oli täydellinen kelirikko.

Loimuavan takkavalkean toisella puolella istui kaksi naista ahkerasti pyöritellen rukkejansa. Vanhempi heistä oli Anna muori, kersantin vaimo, joka huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan ja varmaankin hyvin työteliäästä elämästään oli yhä nuorekas olennoltaan. Lempeät ja kauniit silmät ilmaisivat lempeää ja ystävällistä luonnetta. Nuorempi, joka suuresti muistutti äitiään, joskin hän oli suurikasvuisempi ja karheatekoisempi, mutta siitä huolimatta varsin kaunis tyttö, oli Karin, puolisoiden ainoa tytär, kahta vuotta vanhempi nuorinta poikaa, Pekkaa.

Kun Pekka Drufva astui tupaan, meni hän nyökättyään päätä tervehdykseksi ikkunanalaisen hyllyn luo, otti kirjan ja istahti lukemaan takan ääreen, ikäänkuin hän ei olisi käynyt pihaa kauempana.

"Hän sanoi, että näin huonoina aikoina täytyi jokaisen pitää itsestään huoli."

"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"

"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan tarpeessa."

"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi, Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"

"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni, Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona oleskellessaan Turussa."

"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies, joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin, miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan vanhimman veljensä."

Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:

Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.

"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki olemme niin suuresti kiintyneet — ainoan lehmämme, ainoan kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"

"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi. Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta keinoa en keksi — —"

Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota, joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.

"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni, enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita, vaikkapa kuolisin nälkään."

Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi lempeällä ja lohduttavalla äänellä:

"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."

Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja kuiskasi:

Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, että
Lumparinselällä on hylkeenreikiä."

"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."

Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja taputti häntä poskelle.

Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään. Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.

"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää metsästyksestä puhuttu.

"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan — pikemmin joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."

TOINEN LUKU.

Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi. Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet kuutamon valaisemaan maahan.

"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.
Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.

"Siinä tapauksessa on naaras ja vasikka etsinyt yösijaa jossain tiheikössä alhaalla notkossa, ja koiras on noussut kukkulalle tähystelemään. Vaikka tuuli onkin heikko tänä yönä, täytyy meidän sittenkin lähetä hirveä vastatuulessa. Muussa tapauksessa se vainuaa meidät ja lähtee liikkeelle ennenkuin ennätämme kuulan kannattamiin. Kierretään mäen ympäri", sanoi Lassi.

Sen he tekivätkin. He poikkesivat toiseen suuntaan ja tekivät suuren kierroksen. Vasta sitten kun he tunsivat heikon, mutta kirpeän tuulen vastassaan, alkoivat he hitaasti nousta mäkeä ylös. Nyt he eivät uskaltaneet edes kuiskia. Kaikki riippui äänettömyydestä, sillä hirvellä on tarkka kuulo. Hanki kannatti erinomaisesti, niin että he pääsivät äänettömästi eteenpäin ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti mäen kukkulaa.

Äkkiä Pekka Drufva pysähtyi, päästi sauvat irti ja vetäisi pyssyn hihnan pään yli. Keskellä mäen nuppulaa kasvoi viisi tai kuusi jättiläishonkaa, jotka ympäröivät miltei ympyrän muotoista aukeaa. Jättiläishonkien runkoja vasten piirtyi kuun valossa suuren koirashirven varjokuva, jonka monihaaraiset sarvet olivat ikäänkuin puiden oksien kanssa yhteenkasvaneet.

Pekka Drufva oli taitava metsämies ja hän näki hirven aivan selvästi edessään. Mutta välimatka oli pitkä, yksinpä hienojyväiselle hyljepyssylle. Uskaltaisikohan hän astua aukealle? Ei, hirvi alkoi jo näyttää levottomalta. Se pärskyi, ja siitä saattoi päättää, että se vainusi jotakin pahaa.

Hirvi hypähti äkkiä, josta saattoi nähdä, että kuula oli haavoittanut sitä, joskaan ei kuollettavasti. Pekka latasi nopeasti uudestaan.

Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lähtee haavoittunut hirvi pakoon yrittämättäkään hyökätä takaa-ajajansa kimppuun. Mutta joskus voi se sittenkin tapahtua, ja niin kävi juuri tällä kertaa. Kun hirvi vihoissaan aikoi kostaa, kääntyi se kuitenkin väärään suuntaan, nimittäin Lassia kohti.

Kun hirvi oli hypähtänyt saadessaan kuulan kylkeensä, oli Lassi kiiruhtanut aukealle ollakseen niin lähellä, että hän saattaisi ampua väkipyssyllään, ja hirvi hyökkäsi nyt suoran hänen päälleen. Lassi ampui, mutta syrjään. Pelästyksissään häneltä meni sukset ristiin ja hän kaatui — selkoselälleen maahan. Samassa hirvi oli hyökännyt uhrinsa luo. Nyt Lassin henki oli kysymyksessä.

Taaskin pyssy laukesi. Hirvi kohosi takajaloilleen kuin koira, kellahti sitten syrjälleen ja oli kuollut.

Pekka oli nyt ennättänyt uudestaan ladata pyssynsä, mutta luoti, joka osui hirven sydämeen, pelasti aivan viime hetkessä Lassin hengen.

Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän vapisevalla äänellä:

"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."

Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema, kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja, sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus…"

"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies, joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."

Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut — tuo ajatus oli hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.

"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin. "Kalastaja-Olli! — Sinun oma torpparisi! — Hänhän on yhtä köyhä kuin kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.

"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani — ja tuolla toisella on yllin kyllin rahaa."

"Mustankylän rikas Sven, sinun oma enosi. Niin lautamies kuin hän onkin ja on mukana käräjillä tuomitsemassa sala-ampujia, niin hän se sittenkin viime vuosina on Ollin välityksellä ostanut toistakymmentä salassa ammuttua hirveä. Hiihdä sinä Ollin luo ja sovi hänen kanssaan kaupasta. Minä jään siksi aikaa tänne vartioimaan hirveä, niin etteivät metsäneläimet meidän poissaollessamme turmele sen taljaa."

Pekka Drufva oli kovin ihmeissään. Hänen oma enonsa, arvossa pidetty suurtalollinen, joka itse käräjillä tuomitsi muita, oli siis salatuumissa sala-ampujien kanssa. Hänestä oli vastenmielistä joutua sellaisiin suhteihin sukulaisensa kanssa. "Mutta", tuumi hän, "kun nyt kerta on ruvennut tuollaiseen peliin, niin täytyy se suorittaa myös loppuun." Olivathan he nääntyä nälkään kotosalla. Ja Kukkasen henki oli vaarassa. Hän karaisi mieltään ja läksi kiireimmän kautta Kalastaja-Ollin mökille, joka ei ollut kovinkaan kaukana.

Kun hän hetkistä myöhemmin saapui paikalle kalastajan kera, ei Lassi ollut enää siellä. Vaikka hän oli sanonut, että riistaa oli välttämättä vartioitava, oli hän nähtävästi syyttä poistunut paikalta. Kylläpä se näytti omituiselta. Oliko hän vainunnut vaaraa vai eikö hän tahtonut, että joku kolmas näkisi hänet osallisena tällaisessa metsästyksessä?

Niin, sitä ei Pekalla ollut aikaa sen tarkemmin miettiä. Nyt oli muuta ajateltavaa ja tehtävää.

Pekka Drufva saapui kotiin varsin myöhään yöllä. Mutta siitä huolimatta hän nousi aamulla varhemmin kuin muut ylös, otti potkurin ja läksi kirkonkylään.

Päivemmällä hän palasi takaisin, ja nytkös kersantti Drufvan mökissä ilo syttyi. Pekka ei näet tullut tyhjin käsin. Potkurilla oli kaksi säkkiä jauhoja, suuri siankinkku, kuivattua, kalaa ja kaikenlaista muuta hyvää, muun muassa oikeaa tupakkaa kersantille, joka jo hyvän aikaa oli polttanut kirsikanlehtiä piipussaan. Ilo oli niin suuri, että tuskin ennätettiin tiedustella, mistä rikkaudenlähteestä teini oli ammentanut niin kallisarvoisia lahjoja. Kersantti sanoi kuitenkin sivumennen:

"Olihan niitä koko monta", sanoi Pekka hiljaisella äänellä. Tämä vastaus kirveli hänen sydäntään kuin puukonisku, sillä ensi kertaa hän nyt valehteli isälleen.

Yksi joukosta ei kuitenkaan ottanut toisten iloon osaa, nimittäin päivän sankari, Pekka Drufva itse. Mutta, tuumi sekä kersantti että hänen vaimonsa, onhan aivan luonnollista, että poika näyttää hiukan väsyneeltä, eihän hän nukkunut kuin nimeksi viima yönä, ja oli taas varhain liikkeellä. Vain Karin tarkasteli häntä väliin ihmettelevin katsein, ikäänkuin hän olisi' epäillyt, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt. Mutta hänen ilonsa, kun Kukkanen oli pelastettu, oli siksi suuri, että kaikki epäilykset hyvinkin pian katosivat.

KOLMAS LUKU.

Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä mökissä.

Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli, ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.

"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi, "niin on kumpikin tuvassa."

"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu muiden kuin sinun korvillesi."

Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset, mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla, ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.

"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"

"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen. Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"

"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."

"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen? Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt, jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"

"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon että luulisin rakastavanikin häntä."

"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä ketään muutakaan sinun sukulaistasi."

"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."

"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."

"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita. Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se, mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"

"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."

Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna kohosi hänen poskiinsa.

"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla järjissäsi, Lassi."

Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti häntä.

"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."

"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."

"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."

"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien, mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen kuin sieluton elukka."

"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni. Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."

Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä, jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.

"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."

Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa ja halveksumista.

"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen puolustamaan sekä häntä että itseäni."

"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi. Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma, että pysyn sanassani."

"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."

"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."

Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua, ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana olkikuvolle.

Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian. Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.

"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän, miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.

"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."

"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi. Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."

Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.

Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla, toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan — niin kauaksi kuin suinkin Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti vanhuksiakin.

Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.

Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä nuolen lävistämällä sydämillä.

"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin, eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui, mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä, jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa. Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä, paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin…"

Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli nimismies.

Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto, kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt. Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.

Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen, joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa, koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?

Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa, joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja myönyt sen nimitetylle henkilölle.

Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella äänellä hän sanoi:

"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on keksinyt."

Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta hirvenpyydystyksestä.

"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No, saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."

Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja, salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman, jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.

"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen tuolin eteen.

"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän, että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi, mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."

Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä. Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon" käräjäkylässä.

Käräjätutkinnon voimme parilla sanalla sivuuttaa. Oikeusjutussa, jossa itse kuningatar oli yhtenä asianomaisena, ei Ahvenanmaan tuomari voinut langettaa tuomiota, ainoastaan laatia selonteon, joka lähetettiin Tukholman hovioikeuteen ratkaistavaksi.

Pekka Drufva toisti sanasta sanaan oikeuden edessä saman kertomuksen, jonka hän oli tunnustanut isänsä ja nimismiehen kuullen.

Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.

Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa, että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.

Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.

"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä, jolloin hirvi ammuttiin."

"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle tästä asiasta?"

"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan mistään hirvestä."

"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"

Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin pieneksi kuin suinkin.

"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi, niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.

"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."

"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa, voi tänäänkin tulla sanotuksi."

Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan, mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.

"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan. Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän valoon."

Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.

Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.

Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.

Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.

Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta, kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei ollut vielä langetettu.

NELJÄS LUKU.

Aurinkoinen toukokuunpäivä. Tammet Valdemarinsaarella — nykyisessä Djurgårdenissa Tukholmassa — eivät vielä olleet pukeutuneet vihreään, mutta tammimetsän pikkuasukkaat, tuomet, pihlajat ja paatsamat olivat täydessä lehdessä; riippukoivujen liehuvat höyhentöyhdöt loistivat eri vihreän vivahteissaan, ja orapihlajat olivat täynnä valkeita vastapuhjenneita kukkia, aivankuin vastasataneen lumen peitossa. Mäen rinteillä vaaleanvihreät nurmikentät kevätesikkoineen hohtivat keltaisenpilkullisina ja notkot välkkyvät valkeina ja sinisinä valko- ja sinivuokkoineen. Tukholman virta loisti kevätauringossa kuin kiilloitettu teräspaita, ja etelän puolella levät vuoret, joiden rinteillä punaiset tuvat pilkistivät sireenipensaiden takaa esiin, tuulimyllyt pyörittelivät siipiään ja pienet puutarhamaat karviaismarjapensaineen ja kukkivine omenapuineen kallioiden kolossa näyttivät ikäänkuin kirjavalta seinältä järven ja taivaan välissä.

Virran väreilevillä laineilla kulki joukottain purje- ja soutuveneitä raittiissa aamutuulessa, muiden joukossa ahvenanmaalainenkin alus. Sekä kokka että perä oli pakattuna täyteen jos jonkinlaista tavaraa, halkoja, kalakoreja, mylviviä vasikoita, määkiviä lampaita, y.m., niin että tuskin laivan miehistö, johon kuului vain kolme miestä, pääsi liikkumaan. Mutta kajuutassa oli varmaan jotain vikaa, sillä sen tasaisella katolla seisoi harmaapartainen mies, joka varmaan oli pistänyt jalkansa katossa olevista reijistä sisään, sillä takinlieve ulottui kattolautoihin saakka eikä jalkoja näkynyt lainkaan.

Ei, reikiä ei katossa ollut, sillä mies oli kersantti Drufva
Ahvenanmaalta, ja me tiedämme kyllä miten hänen jalkojensa laita oli.
Hän oli asettunut tälle korkealle paikalle voidakseen ihailla Tukholman
satamaan johtavaa reittiä.

Ja sitä kannattikin katsella. Taustalla näkyi vanha kaupunki, sen monet punatiilikattoiset talot, joiden yläpuolella pari kirkontornia piirsi taivasta laivasillat, joiden ääressä ihmiset ja alukset olivat lastaus- ja purkarnishommissa, pimeitten katusolien suita ja tynnyri- ja säkkikasoja. Oikealla puolella rajoitti tätä tiheään asuttua kaupunkia komean kuninkaallisen linnan säteilevät ikkunat sekä monisakaraiset muurit, joiden takana kohosi suunnaton torni kullattuine kruunuineen. Tämän tornin mukaan itse palatsikin, "Kolmen kruunun linna", oli saanut nimensä.

Kersantti huokasi syvään nähdessään "Kolmen kruunun linnan", sillä sen valtavien muurien sisäpuolella oli pelkoaherättävä vankityrmäkin, jossa hänen poikansa nääntyi.

Siitä ei ollut niinkään monta vuotta, kun kersantti viimeksi oli käynyt Tukholmassa, mutta kaupunki oli siitä lähtien sittenkin paljon kasvanut sekä pohjoiseen että etelään päin.

Ahvenanmaalainen alus laski Eteläportin läheisyyteen, ja kersantti laskeutui vaivalla alas korkealta paikaltaan, nousi maihin ja alkoi heti hitaasti taivaltaa etelää kohti, herättäen vastaantulijoiden huomiota ja sääliä. Tukholman katupojat ovat aina olleet kaltaisiansa. "Älä kompastu partaasi, ukkoseni", huusi yksi joukosta, ja useat muut huusivat pilkkasanoja ramman mies paran jälkeen. Mutta kersantti ei välittänyt siitä, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa.

Yksinkertaisessa, mutta tilavassa huoneessa, komeassa aatelispalatsissa Götakadun varrella, istui vanhempi, harmaapartainen mies aamiaistaan syöden. Yhtä vähän hänen ulkomuotonsa kuin huoneen valkeaksi silatut seinät todistivat rikkautta tai komeutta. Mutta ruokaa tarjoilivat hopeavadeilta komeapukuiset> kumartelevat paashit, ja aterioivan viereen oli huolimattomasti tuolille heitetty purppurasamettien, hermeliinipäärmeinen valtaneuvoksen viitta. Tämä ulkomuodoltaan varsin vaatimattomalta näyttävä mies ei ollutkaan kukaan sen vähempi kuin Jaakko De la Gardie, Leckön kreivi, Ekholman vapaaherra, Haapsalon, Hiidenmaan ja Kolkan herra, oli tähän aikaan 59:n vuoden vanha. Kaunis hän ei ollut, tuo kunnon sotaherra. Hänen litteät kasvonsa, paksu nenänsä ja ulospistävä leukansa eivät olleet miehuullisen kauneuden tunnusmerkkejä, mutta leuvan puutteellisuutta peitti teräksenharmaa, kaunis täysiparta, samanmuotoinen kuin Axel Oxenstjernan, ja pienissä, ruskeissa silmissä, jotka joskus saattoivat näyttää varsin teräviltä, loisti tavallisen hyväntahtoinen, mutta samalla viisas ja sukkela ilme.

Valtaneuvos oli juuri ennättänyt hyvänhajuiseen paistiinsa, kun palvelija astui sisään ja ilmoitti:

"Eteisessä seisoo puolinainen jättiläinen ja tahtoo välttämättä päästä teidän armonne puheille."

"No, kanna hänet sitten sisään, sillä jollei hänellä ole jalkoja, niin mitenkä hän voisi astua sisään."

Mutta sisään astui niin hyvin kuin hän taisi vanha tuttavamme ahvenanmaalaisesta aluksesta.

"Aivan niin, teidän armonne! Entinen kersantti, keltaisen prikatin musketöörien parissa."

"Samassa taistelussa jossa Ruotsi kadotti suurimman ja parhaimman kuninkaansa. Vähäinen minun vahinkoni oli valtakunnan vahinkoon nähden."

"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin voimme keskustella yhdessä."

De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin.
Vihdoin hän sanoi:

"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut tunteneeni sinut."

"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä — olin Upplannin ratsuväen korpraali."

De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan, ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä, tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:

"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla Liivinmaalta?"

"Muistatko kiivasta ottelua Disnan soilla, missä puolalaiset väijyivät meitä aikoen ylivoimallaan musertaa meidät — sanohan, muistatko sitä?"

"Hyvä, niinpä minä kerron sinulle pienen jutun siitä taistelusta. Koska puolalaisten hyökkäys oli varsin odottamaton — me olimme useamman kerran karkoittaneet heidät pakosalle — niin jouduimme alussa hiukan epäjärjestykseen, mutta varsin pian me toinnuimme ja annoimme puolalaisille aika lailla selkään. Mutta taistelun kestäessä tuli hevoseni ammutuksi, ja mikä vieläkin pahempi, olin joutunut erilleni miehistäni, niin että sätkyttelin aivan yksin maassa koettaessani irtaantua jalustimista. Viisi, kuusi puolalaista ratsumiestä lähestyi nyt minua aikoen ottaa minut vangiksi. Yhden heistä sain ammutuksi, mutta toinen oli tarttunut suitsiini ja kolmas hyökkäsi takaa kimppuuni. Synkältä maailma sinä hetkenä minusta tuntui, varsinkaan kun en voinut saada jalkaani jalustimesta irti. Viime hetkessä kiiruhti luoksi eräs Upplantilainen korpraali. Hän oli yksin, mutta oikea miesten mies hän oli. En koskaan voi unohtaa kuinka reippaasti hän iski vihollisten keskelle. Minä autoin tietenkin häntä, sillä vihdoinkin olin saanut jalkani vapaaksi, ja me karkoitimme puolalaiset pakosalle useampien sorruttua paikallaan. Sillä välin oli taistelu vetäytynyt toisaalle, ja me kaksi olimme yksin tiheikössä. Minä etsin taskustani jotain, mitä olisin voinut antaa pelastajalleni palkinnoksi, mutta Jumala paratkoon, en löytänyt mitään, varmaankin taistelun tuoksinassa olin kadottanut rahakukkaroni. Silloin minä sanoin: 'Tule joskus telttaani, ja jotta varmaan tuntisin sinut tullessasi, annan sinulle tunnussanan, jonka tullessasi voit toistaa.' Sitten korpraali antoi minulle hevosensa, ja sen selässä minä ratsastin miesteni luo. Sitä ennen olin kuitenkin kysynyt korpraalilta hänen nimeään ja hän vastasi 'Drufva.'"

"Mutta Drufva ei tullut koskaan. Silloin aloin tiedustella sen nimistä korpraalia, ja sain kuulla, että sellainen olikin olemassa, mutta Disnan taistelussa hän oli hävinnyt. Luultiin hänen kaatuneen, ja samaa luulin minäkin."

"Hän joutui vangiksi. Tuskin sotaherra oli ratsastanut pois, kun joukko puolalaisia saapui häntä etsimään. Minä en päässyt pakoon, vaan olin pakotettu antautumaan vangiksi."

"Niin, niin, minä annoin korpraalille Venäjän sodassa kaatuneen, unohtumattoman ystäväni nimen. Sinä olet totta totisesti oikea mies."

De la Gardie työnsi nyt aamiaispöydän syrjään ja sulki kersantin syleilyynsä, liikutuksen kyynelten vieriessä hänen partaansa.

"Ei, minä lunastin itseni karkaamalla, ja monien seikkailujen jäljestä pääsin Liivinmaalle."

"Miksi et silloin tullut luokseni? Olinhan niihin aikoihin Liivinmaan kuvernöörinä."

"Minusta tuntui vastenmieliseltä pyytää palkintoa sen johdosta, että olin täyttänyt vain velvollisuuteni varsinkin kun silloin oli vain kysymys minusta itsestäni. Nyt sitä vastoin — —"

"Nyt nöyrä pyyntöni ja rukoukseni tarkoittaa toista, nimittäin poikaani, joka parasta aikaa nääntyy vankilassa."

"Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa. Kerro koko asia yksityiskohtiaan myöten."

Kersantti teki niinkuin pyydettiin. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi De la Gardie:

"Minä lähden nyt neuvoskuntaan ja esitän siellä poikasi asian. Sillä välin sinä viivyt minun talossani, syöt aamiaista — näethän, että pöytä on katettu — ja lepäät sitten merimatkan jälkeen. Meri-ilma väsyttää. Palattuani juttelemme edelleen."

Niin, kersantti söi kalkkunapaistia hopealautaselta ensi kerran eläissään ja nukkui sen jälkeen pehmeillä untuvapatjoilla. Ainoa mikä vaivasi häntä oli se, että niinpiankuin hän hiukankin liikahti, palvelija heti kumarsi maahan saakka.

"Minä ehdotin, että poikasi vapautettaisiin heti ilman muuta. Mutta toiset eivät suostuneet siihen. 'Jos me annamme niin paljon myöten', sanoivat he 'niin ajan pitkään ei ole ainoatakaan jaloa otusta enää metsissämme!' Sen sijaan päätettiin, että nuorukainen lähetetään, vapaana miehenä eikä suinkaan vankina, siirtokuntaamme Uuteen Ruotsiin Pohjois-Amerikassa. Siellä on kylliksi tilaa reippaalle nuorukaiselle ja vapaasti tilaisuutta metsästykseen innokkaalle metsämiehelle. Ja muutaman vuoden kuluttua hän voi palata kotimaahan varakkaana miehenä. Uuden Ruotsin kuvernööriksi on nimitetty eversti Printz, ja syksyllä hän lähtee Göteborgista matkalle kahden aluksen kera. Hänen mukanaan poikasi saa matkustaa."

"Ja toinen asia vielä. Minä en salli, että sinä edelleen asut Ahvenanmaalla torpan pahasessa, jossa voit toisenkin kerran joutua kärsimään nälkää niinkuin viime talvena. Torpan saat kyllä myödä. Sen sijaan saat käytettäväksesi soman ja hauskan tuvan minun maatilallani Jakobsdalissa Edsvikenissä. Elatuksesi saat talosta, mutta muuten voit tehdä ja toimia mitä mielesi tekee. Koska sinä valtion palveluksessa olet tullut rammaksi etkä siis kykene yksin ja naistesi avulla pitämään huolta muutostasi, niin on valtioneuvosto päättänyt antaa apulaiseksesi vangin n:o 96, Pekka Drufvan ja hän saa olla luonasi syksyyn saakka sillä ehdolla kuitenkin, että sinä menet hänestä takuuseen, niin ettei hän karkaa eikä ole saapumatta Göteborgiin määräaikana, jolloin retkikunta lähtee Uuteen Ruotsiin."

Jos kersantti Drufva olisi voinut langeta polvilleen valtaneuvoksen eteen, niin olisi hän varmaan ilossaan sen tehnyt. Mutta koska se oli hänelle mahdotonta, ilmaisi hän kiitollisuutensa vain sanojen muodossa, mutta vähemmän lämpimiä ne siltä eivät olleet.

Samana päivänä illan suussa kersantti matkusti takaisin Ahvenanmaalle, mutta nyt hänellä oli Pekka Drufva seurassaan, joka oli aivan mieletön ilosta.

Kaikki kävi niinkuin valtaneuvos De la Gardie oli käskenyt. Jo ennen juhannusta oli kersantin onnistunut myödä torppansa Ahvenanmaalla ja muuttaa perheineen Jakobsdaliin, missä hänelle kauniin järven rantaan oli rakennettu soma mökki. Täällä hänen hyväntekijänsä, valtaneuvos kävi häntä tervehtimässä viettäessään kesää maatilallaan. Melkein yhdenikäiset sotilaat juttelivat silloin sotamuistoistaan ja huolimatta erilaisesta arvostaan ja yhteiskunta-asemastaan heistä tuli melkein eroamattomat ystävät.

Lokakuussa Pekka Drufva matkusti Göteborgiin ja sieltä Fatme-nimisellä laivalla hän läksi Uuteen Ruotsiin Delawarejoen rannoille. Samassa laivassa matkusti myöskin uusi kuvernööri, Johan Printz perheineen.

Hänen kävi huonosti, niinkuin sellaisen miehen tulikin käydä. Ahvenanmaalaiset huomasivat hyvinkin pian, mikä osa hänellä oli ollut hirvenjahdissa, ja vaikkei laki voinutkaan saada häntä edesvastuuseen, tuli kaikkien halveksuminen hänen osakseen.

Siitä oli seurauksena, että hän alkoi juopotella eikä hoitanut taloaan. Pian hänen oli pakko myödä se, ja sitten hän läksi Tukholmaan sekä sieltä merille. Minne hän sitten joutui, sitä ei kukaan Ahvenanmaalla tiennyt.

VIIDES LUKU.

Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan. Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin, jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle. Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.

Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637 lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632 toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.

Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.

Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa, sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.

Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan, ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643 helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.

Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon, Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille> jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.

Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit, joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit, niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit. Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa heidän kanssansa.

Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan milloinkaan levätä.

Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein riitaan.

Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta, niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".

Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi. Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m. sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin heidän hyökkäystänsä.

Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen itse kertomukseen.

KUUDES LUKU.

Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan, jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.

Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies, jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri, että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian piikit koristivat.

Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein, Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva. Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille, joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies, joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä. Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä katse.

Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa, nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä, ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen tavattomaan ampumataitoonsa.

Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta. Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset, joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne auringonlaskun aikana."

Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet haarakynttilän muotoon kasvanut.

"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä on ryteikkö, josta intiaani puhui."

Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan oikein! — Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia puita, jotka muodostivat suuren risukasan.

Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä — kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.

Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että sulat pyyhkäisivät ihoa.

Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli. Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.

Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse, irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä takana mitä nyt tapahtuisi.

Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan, josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta. Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi nähdä aina kukkulan juurelle saakka.

"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä suunta että välimatka todistaa sen."

Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.

Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin alakuloisena kanootilleen.

"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia. Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."

Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä, delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös kukkulalle.

Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret — toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.

Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin omistajan puumerkki.

Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan niistä muistuttanut käärmettä.

Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.

Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa. Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat valkeaihoisilta — varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä intiaaneille — ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.

"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee nuolia vastaan."

Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys: "Kuka ampui nuolen — eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin, hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan. Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.

Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.

Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta. Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein, sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.

Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston, lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan asioissa.

Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa — mikä oli intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki — ja sanoi:

"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle, että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."

Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin määrin puhumaankin delawarekieltä.

"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen olla oppaanani leiriin."

"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen linnun laulavan."

Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli nuolta.

Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:

"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan korvan juurella, kun saavumme leiriin."

Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa. Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen, tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana. Hänen vampuminsa, s.o. vyö — joka oli koristettu monivärisillä simpukankuorilla — intiaanien rahoilla — sekä hänen tomahawkinsa kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.

Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti, ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.

Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla astuivat piiriin.

Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin vakavilta ja juhlallisilta.

Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla toisella kädellään otsaansa.

Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen oli varannut hehkuvan hiilen.

Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän Lentävän Oravan kättä — valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin, kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.

Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun seuraavaan tapaan:

"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä, jotka johtavat Lenapien kyliin?" — —

Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista miestä, ennenkuin hän vastasi:

"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä. Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? — Sitäpaitsi eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi kulkisi meidän poluillamme."

"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee heitä?"

Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli piiloittanut takkinsa alle.

Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen kierrellessä piirissä kädestä käteen.

Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi kyselyään:

Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen, neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.

Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata, että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi Lentävä Orava:

"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit kuulemaan heidän perillisensä sanoja."

Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.

"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa, delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen jotain heidän viisailta miehiltään."

Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.

Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän nousi ja alkoi täten:

"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme, on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa. Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa, nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on, että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään päätöstä. Minä olen puhunut."

Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle, kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan. Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.

Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.

Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.

Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi arvoitus.

"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi, joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."

"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen, että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."

"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi, ja minä kuulin huudon."

"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne eivät ole terästetyt taistelua varten!"

"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.

Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta, mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.

Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin. Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä. Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen, jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan, valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.

Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se kesäyön hämärässä kävi päinsä.

Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski, täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi hukkunut.

Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin koski.

Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.

"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."

"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten uskalla yrittää sellaista hyppäystä."

"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme päästä sinne lentämättäkin."

"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva epäillen.

"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.

Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa "tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.

Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten. Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.

Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut, sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit, vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi — heillä ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle — usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan. Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla ladata pyssyään.

Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:

"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa vettä. Tule!"

Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen rannasta.

"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."

Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.

Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia, joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana, ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle. Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen — jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä, siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli kaatunut tai joutunut vangiksi.

Ja missä oli nuori päällikkö Uncas — mohikaani? Lentävän Oravan ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän asetti tämän kysymyksen miehilleen.

Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä kaikki olivat yhtä mieltä.

Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut, sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.

"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."

Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli tavallista synkempi ja ankarampi.

Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.

Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi — pettyneitä toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta kadottaneet vihollisensa.

He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät, mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.

Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään, jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.

Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä. Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut, hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen kohinan uuvuttaessa hänet uneen.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan. Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä saarella.

Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään. Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon, näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi, josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.

Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä, tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon. Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.

Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka! Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan. Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen, joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.

Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.

Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.
Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan
kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta
Susienkin täytyi nähdä hänet.

Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.

Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui Lentävää Oravaa vastapäätä.

Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.

Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.

"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän on nostanut vyönsä?"

"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki, mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."

"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."

Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen ympärilleen neuvottelemaan.

Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen kosken rannalle ja sanoi:

"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."

"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä, sillä delawarien korvat ovat auki."

"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan. Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."

Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:

"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."

Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:

"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."

Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet, ja palasi tulen ääreen.

Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä Orava toivorikkaana:

"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön aikana."

Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän suuresti uskonut omiin sanoihinsa.

Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.

Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.

"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava apulainen."

Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle. Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja ojensi vartaloaan.

"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani salaperäisiä ääniä veden kohinassa."

"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."

"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä, mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi on saanut nimensä kesän aikana."

Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti
Aamukasteen naurua", sanoi hän.

"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi vielä entistään kauniimmalta."

"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."

Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.

Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:

"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin pimeä." — — —

Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä. Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama leimu loisti tänne saakka.

"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle, sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."

"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."

Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.

Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät. Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa, että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.

Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen, missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa sadetta.

Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi, kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan korvaan:

"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista, vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä välin tuoda miehensä."

Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita, istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista. Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.

"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua, kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin lunnaihin. Minä olen puhunut."

Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.

"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta. Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."

Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:

"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi, että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää! Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin. Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."

Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi, kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään. Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen päällikkö kieritteli maassa.

Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat. Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.

Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla. Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata, mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se, että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon. Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan, nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.

Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut heidän mielensä.

Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien kulkevan ohitse. — Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.

Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun. He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta paosta.

Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit
Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.

KAHDEKSAS LUKU.

Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla, istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea. Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä, reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi nautti lepohetkestään.

Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.

Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.

Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.

"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy mennä kysymään, mitä on tapahtunut."

Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa jäljessä.

"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"

"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."

Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa, onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.

"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja
Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.
Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.
Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."

"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet suosiollisia ruotsalaisille."

"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä
voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."

Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi sitten:

"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia, jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."

"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla, ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin — kaikki paitsi yksi ainoa — Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."

"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"

"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi, että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo myöhäistä."

Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen uutisasukkaiden puoleen:

"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan jokirannassa."

"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista, sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan, niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."

Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin, varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin, joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa vuoksi."

"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin voimakas ja urhoollinen kuin hän on."

Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu tänne.

Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:

"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä, ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä kohtalosta?"

Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa, samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan. Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi vakavasti:

"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee tehdyksi."

"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.

"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva, "mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat, sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."

Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän hylkäsikin heidän apunsa.

Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen, joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.

Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No, lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä — vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa oli eloa.

Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen, nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen Veljelle."

"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."

Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan päästä keskustella keskenään.

Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.

Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä seuraamaan Mackin jälkiä."

"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten:
"Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu — eikä murhattu?"

"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"

"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta; Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden irokeesin vankina."

"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa sinua etsimään Mackia?"

"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan — se tarkoittaa Uncasia, sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi — Uncas tahtoo ojentaa kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama — se olen minä. Siis hän tahtoo auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva. Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"

Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä, oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.

"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."

Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa kaarnaveneessä joella.

Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.

Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa aikoivat sieltä poistua.

"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"

"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta, sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."

"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"

"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? — — —"

"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän apua kuin sotamiehistä."

Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:

"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack, joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka, olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."

Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo sanat. Hän vastasi:

"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani, sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy ehkä pitkäksikin."

"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen, sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."

"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida väittää vaimostansa."

"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi vasten."

Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.

Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja, jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin jokirannassa.

Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan. Hänen nimensä oli "Mac" — ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi". Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi. Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa, heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan ensin tytön Göteborgin seuduilta.

Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.

Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.

"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni", huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken sen, jonka vampumisi ilmaisi."

He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:

Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella. Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.

Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.

Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.

"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko jäädä tänne yksin lasten kanssa."

Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:

Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa vartioida Mackin kotia.

Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.

YHDEKSÄS LUKU.

Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.

Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella — näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas, että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi selässään.

Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.

Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen aikeensa paremmin onnistuisi.

Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.

Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin, sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.

Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä. Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin paaluihin kiinni.

Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.

Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.

Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.

"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.

Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.

Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi. Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack, alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.

Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä lähemmäksi tulta.

Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella paistia, mutta saamatta maistaa.

Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan pensaan takana:

"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen lopun."

Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.

Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin täydellinen kuin olisi toivottu.

Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena paikalle.

Sitten jatkettiin ateriaa — joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää hillitä itseään.

"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat syödäkseen."

"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens, mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista, jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause: niinkuin kylvät, saat myös niittää."

Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä hehkuivat vihaa.

Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori mohikaanipäällikkö valvoi.

Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja — ikävä kyllä — tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet, mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta seurata häntä sen pitemmälle.

Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.

"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.

"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä", mutisi Pekka Drufva.

"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota vihollisemme?"

Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt vain:

"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka suurellakin joukolla."

"Sellaisen minä kyllä tiedän — Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."

"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka
Drufva.

Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti herättävän vankien parissa hämmästystä.

"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."

"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.

He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä. Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen pitemmälle.

Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.

"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella tavalla koettavat viivyttää matkaamme."

Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut. Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät tiheikössä.

Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa 60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo nuolenkantaman päässä.

Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella. Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.

"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat meille liiaksi vastuksena."

"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta päästetään heidät aseettomina irti."

Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.

Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.

Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla päästäisi vihollista.

Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi suojelevan metsän siimeksessä.

Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli kadottanut pyssynsä.

Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen tappaa toisensa.

"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että laukuissamme on niukalta evästä."

"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin valkoinen."

Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen, sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa, tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.

Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.

Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.

Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin — tavattoman vaarallinen yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat puolustaneet.

"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle.
"Sanohan, Uncas, missä se on?"

Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää. Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse kallioseinässä.

"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta ahtaasta suusta sisään."

Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän pettymystään.

Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.

He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään, tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.

"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä, mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt saavat nähdä."

Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.

Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita asemaansa.

"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen vuorokautta."

"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään. Siellä on myöskin lähde."

"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.

"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."

Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken kuluttua sanoi Mack:

"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä ulos ja ottaa asiasta selkoa."

"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä, niin — — —"

Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi. Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä vähemmän ihminen. — —

He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan suun.

KYMMENES LUKU.

Gertrud, Mackin vaimo, oli tuudittanut uneen pienokaisensa. Oli jo varsin myöhäinen ilta, mutta levottomana miehestään ei hän malttanut seurata pienokaisten esimerkkiä, vaan kävi istumaan pöydän ääreen ja luki talikynttilän valossa raamattua. Tämä pyhä kirja oli hänen lohdutuksensa, ja sen lehdistä näkyikin, että sitä oli ahkerasti käytetty.

Pienessä uutisasukkaan majassa oli hiljaista. Lasten kevyt hengitys, heidän nukkuessaan viattomuuden unta, ja lukevan emännän hiljainen mutina olivat ainoat äänet, jotka häiritsivät illan hiljaisuutta.

Siten Gertrud oli istunut hyvän aikaa, kun ulkoa tuleva melu sai hänen sydämensä sytkähtämään ja hänen ruumiinsa vapisemaan pelonsekaisesta ilosta. Eteisestä kuului miehen raskaita askelia ja heti sen jälkeen joku tarttui lujasti ovenripaan.

Tuliko Mack kotiin? Vieras olisi hapuillut pimeässä eteisessä, vieraan käsi ei olisi niin varmasti heti löytänyt ovenripaa. — Niin, Mack se varmaankin oli!

Ovi avautui ja sisään astui — Peter Irgens hollantilainen. Pelosta voimattomana ja pettynein toivein Gertrud vajosi penkille. Hän tunsi liian hyvin Peter Irgensin, tuon häikäilemättömän miehen, josta huhut kertoivat, että hän oli ollut merirosvo ennenkuin hän asettui uutisasukkaaksi, ja Gertrud oli varma siitä, että hän oli syypää Mackin katoamiseen. Samaahan mohikaanipäällikön kertomuksestakin oli käynyt ilmi, sillä kukapa muu irokeesien parissa ollut valkea mies olisi voinut olla kuin Peter Irgens. Eikä se mitään hyvää merkinnyt, että hän tuli nyt tänne kuin varas yöllä.

"Niin, niin", sanoi hän, "sinulla on paha omatunto; sinä pelkäät nähdessäsi kostajan tulevan."

Mykkänä kauhusta Gertrud ei voinut muuta kuin tuijottaa kutsumattomaan vieraaseen. Hänen kielensä oli halpautunut.

"Sitä paitsi", jatkoi hollantilainen, "voin tuoda sinulle terveiset Mackilta. Olin vastikään hautaamassa häntä, ja totta puhuakseni, minä ne hautajaiset panin toimeen."

"Ei, kuollut hän ei ole, mutta haudattu! Ha, ha, haa. Ensin hänet haudattiin — kuolema seuraa kyllä jäljessä. Ha, ha, haa."

Peter Irgens nauroi niin makeasti, ikäänkuin hän olisi sanonut jotakin hyvin sukkelaa.

Peter Irgens on tullut hulluksi, tuumi Gertrud ja merkillisesti kyllä hänen rohkeutensa palasi jälleen. Ja rohkeuden mukana puhekykykin.

"Mutta etkö tavannut Pekka Drufvaa ja Gert Rumpalia sekä mohikaaneja,
Peter Irgens?" kysyi hän.

"Hekin ovat haudatut. Ha, ha, haa, olisipa hauska tietää, kuka heistä elää kauimmin syötyään toiset suuhunsa."

Niin, Peter Irgens oli hullu, siitä ei ollut epäilystäkään, tuumi Gertrud. Se oli onneksi hänelle, sillä jos hän heti olisi käsittänyt, että hollantilaisen sanojen takana piili totuus, niin vaimo raukka olisi aivan menehtynyt. Nyt hän sen sijaan oletti, että Peter Irgensin kostotuumat Mackia vastaan olivat epäonnistuneet, ja että hän sen johdosta oli kadottanut järkensä.

"Katsopas, Gertrud, tämän mainion tuvan, joka on parhaita koko siirtokunnassa, olen minä rakentanut, ja varma on, että se kysyi paljon rahaa, työtä ja vaivaa, ennenkuin se oli valmis. Luuletko että rakensin sen sinua ja Mackia varten?"

"Ja kun astuu tuvan ovesta ulos ja katselee kaunista puutarhaa, suurta tupakkamaata, viljavaa maissi- ja ohrapeltoa sekä rehevää niittyä jokirannassa, niin tulee ajatelleeksi: tämä uutisasukas on varmaan ollut ahkera ja toimelias mies, kun hän on voinut raivata niin paljon maata erämaassa. No niin! Tämä uutisasukas olen minä, ja minä voin huoleti sanoa, että tämä työ on vaatinut paljon hikeä ja vaivaa, monta helteistä työpäivää, joiden päätyttyä jäseniä on väsymyksestä pakottanut. Luuletko, että suoritin kaiken tuon työn sinua ja Mackia varten?"

"Ei, sitä en luule. Mutta yhtä vähän sinun tulee otaksua, että Mack ja minä olemme ryöstäneet sinulta työsi hedelmät. Emme me karkottaneet sinua kodistasi. Ei, kuvernööri sen teki, ja ennen kaikkea sinun oma niskoittelusi ja itsepäisyytesi. Miksikä siis tahdot kostaa meille?"

"No, no, yhdessä suhteessa olet oikeassa: kuvernöörillä on kyllä runsas osansa, mutta usko minua, hänenkin aikansa koittaa. Mutta nyt on teidän vuoronne. Katsohan, Gertrud, sen minkä itse on tehnyt, sen saan myös itse hävittää. Ja se tapahtuu tänä yönä. Tuvan minä poltan perustuksiaan myöten, eikä sinun ja lastesi tarvitse erota siitä kodista, joka ehkä on käynyt teille rakkaaksi. Teidät minä paistan samalla tulella. Sitten kosto on täytetty — mitä teihin tulee. Kuvernööri ja minä juttelemme vielä yhdessä, kun hänen hetkensä on lyönyt."

Näin sanoen hän tarttui avuttomaan naiseen ja köytti hänet vuoteentolppaan kiinni. Sitten hän otti päreen uunista, joita Gertrud oli pannut sinne kuivamaan ja aikoi sytyttää sen kynttilästä. Mutta samassa hän huomasi jotain, joka keskeytti hänen sytyttämisaikeensa. Se oli suuri, raudoitettu arkku, joka seisoi tuvan seinällä.

"Missä on tuon kirstun avain?" kysyi hän ankaralla äänellä. "Ehkäpä siinä on jotain, josta voin saada hiukan korvausta."

Samassa Gertrud näki näyn, joka tavallisissa olosuhteissa olisi kauheasti peloittanut häntä, mutta joka nyt suuresti lisäsi hänen rohkeuttaan. Kattoikkuna oli auki, sillä ulkona oli hyvin lämmin. Ja sen reunan takaa hän huomasi tumman pään ja mustien, säkenöivien silmien kurkistavan alas.

Hollantilainen astui pöydän luo, veti ulos laatikon ja alkoi sieltä etsiä avainta.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hyppäsi intiaani alas ikkunasta hänen selkäänsä.

Nyt syntyi hirveä tappelu. Hollantilainen, vaikka hän olikin lähes 60-vuotias, oli hyvin voimakas mutta intiaani toisaalta oli tarttunut lujasti hänen käsivarsiin ja kaulaan kiinni. Molemmat kaatuivat kumoon lattialle. Mutta sitten hyppäsi vielä toinenkin intiaani alas ikkunasta ja silloin Peter Irgens tuli piankin voitetuksi, ja hetken kuluttua hän oli käsistä ja jaloista sidottu samoilla köysillä, joilla hän äsken oli kahlehtinut Gertrudin.

Gertrud tiesi, mistä apu oli tullut. Uncas oli luvannut antaa väkensä näkymättömänä vartioida häntä, eivätkä he olleet laiminlyöneet tehtäväänsä.

Gertrud ei osannut puhua pelastajiensa kanssa, mutta hän kiitti heitä silmillään.

YHDESTOISTA LUKU.

Luonnollisesti satimeen joutuneet miehet koettivat kaikkein ensiksi vierittää kallionlohkaretta luolan suulta, eivätkä he siinä yrityksessä voimiaan säästäneetkään. Mutta he eivät saaneet sitä liikahtamaan. Mahdollisesti, vaikka varmaa se ei suinkaan ollut, yritys olisi onnistunut heiltä paremmin, jos kaikki kuusi olisivat yhtä aikaa voineet ponnistella voimiaan, mutta se ei käynyt päinsä, sillä aukko oli siksi kapea, että korkeintaan kolme mahtui siihen. Suuta ei ollut myöskään helppo suurentaa, silli seinät olivat kiveä, ja miehiltä puuttui kivityöhön tarvittavia aseita. Nyt vuorotellen kolme ja kolme ponnisteli voimainsa takaa, mutta lohkare ei liikahtanut. Pian he väsyivätkin tähän yritykseen ja heidän mielensä masentui kokonaan.

Vihdoin Uncas keksi keinon, johonka ainakin hän ja hänen mohikaaninsa uskoivat.

Pekka Drufva ei hennonut riistää punaisilta ystäviltään tätä taikauskoista lohdutusta, sillä ennen kaikkea oli miesten rohkeutta pidettävä yllä, jos pelastus oli mahdollinen.

"Ehkä kyllä", sanoi hän. "Mutta lähdetäänpä siihen osaan luolaa, jossa halkeama on katossa! Näen hiukan valoa pilkistävän esiin pimeästä."

Niin, he läksivät sinne. Tämä syrjäkäytävä oli aivan lyhyt, mutta sen sijaan varsin leveä, muistuttaen pitkullaista huonetta. Ja katossa oli muutaman tuuman levyinen halkeama, jonka kautta hämärä valo tunkeutui sisään. Pekka Drufva huomasi kuitenkin heti, ettei tuosta raosta ollut mitään apua. Se kulki aivan sileän ja paksun kiviseinän halki. Mutta ehkäpä tämän raon kautta ääni saattoi kuulua ulos, jos mohikaanit tulisivat päällikköään etsimään. Ja sehän olisi suuri etu. Sitä paitsi oli hän kiitollinen siitä vähäisestäkin valosta, joka sen kautta pääsi tunkeutumaan luolaan.

Kun miehet olivat virkistyksekseen juoneet vettä lähteestä — sekin oli verraton kaitselmuksen lahja heidän nykyisessä pulassaan — ehdotti Pekka Drufva, että tutkittaisiin laukkujen sisällystä, jotta tiedettäisiin, minkä verran ruokavaroja oli olemassa. Tulos oli sangen masentava. Mackilla ei ollut mitään ja toisilla hyvin vähän, korkeintaan sen verran, että ne säästäväisesti käytettyinä riittäisivät pariksi päiväksi. Nyt pantiin jako toimeen, niin että kukin sai yhtä paljon. Kyynelsilmin Pekka Drufva huomasi, miten Uncas yritti salaa pistää parhaat palaset valkean ystävänsä laukkuun, ja hän päätti, että jos he koskaan pääsisivät hengissä tästä luolasta, niin hän ei koskaan unohtaisi tätä "villin" jalomielisyyden todistetta.

Vähää myöhemmin seisoi Pekka Drufva nojautuneena kallioseinään ja vajonneena ajatuksiinsa, juuri sillä kohtaa, missä kamari laajeni kapeasta käytävästä. Äkkiä hän hätkähti, sillä käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Se oli Uncas, ja sanaakaan sanomatta hän viittasi pimeään käytävään, jossa he eivät vielä olleet käyneet, nimittäin pitkän käytävän viimeiseen päähän. Pekka Drufvan katse seurasi viitattuun suuntaan, ja kauhu valtasi hänen mielensä. Syvällä pimeydessä hän näki kaksi vihreänkeltaista, liekehtivää silmää, jotka näyttivät hitaasti lähestyvän.

Sekä hän että Pekka Drufva kiiruhtivat kamariin hakemaan aseitansa ja varottamaan toisia.

Jos kohtaa amerikkalaisen harmaakarhun avonaisella kentällä ja kirkkaalla päivällä, niin ei se ole mikään leikin asia. Mitäpä sitten, jos pitäisi taistella niin hirvittävän petoeläimen kanssa ahtaassa ja pimeässä luolassa maan alla? — — —

Amerikkalainen harmaakarhu on paljoa suurempi, vahvempi, hurjempi kuin sen eurooppalainen sukilainen, pohjolan metsien kuningas, ja sen vaarallisempaa otusta ei ihminen Amerikassa voisi kohdata.

Selvästi saattoi huomata, että karhu lähestyi. Varmaankin se oli päättänyt karkoittaa luolastaan nuo olennot, jotka olivat tulleet häiritsemään sen rauhaa. Miehet olivat kaikki kerääntyneet kamarin perimpään nurkkaan ja seisoivat nyt aseet kädessä valmiina vastaanottamaan vihastunutta isäntää. Eikä häntä kauan tarvinnutkaan odottaa. Tähän asti sen silmät yksin olivat näkyneet, mutta nyt se ilmestyi kamarin suulle, hämärässä valossa kohosi sen valtava ja pelottava haamu miesten eteen, ja kun se huomasi nuo kuusi miestä, astui se epäröimättä heitä vastaan.

Sepä vasta oli suunnaton karhu, oikea jättiläinen. Silmistä tuprusi tuli ja torahampaat kiiluivat valkeina ja pelottavina puoleksi avoimessa kidassa, kun karhu hitaasti ja arvokkaasti, mutta silminnähtävästi murhamielin, lähestyi vastustajiansa. Tähän asti se oli kulkenut nelinryömin, mutta nyt se aikoi kohota pystyyn takajaloilleen, sillä siinä asennossa karhu käy aina ihmisen kimppuun.

Samassa juolahti Gert Rumpalin mieleen hurja päähänpisto, ehkäpä sen aiheutti mohikaanien yhä uudestaan ilmituoma kunnioitus hänen rumpuaan kohtaan. Hän laski kiväärinsä syrjään, kiinnitti rummun vyöllensä, tarttui kapuloihin ja asettui rohkeasti aivan karhun eteen, niin lähelle, että se miltei olisi voinut käpälällään tarttua häneen. Ja sitten kajahti ruotsalaisen armeijan silloinen herätyssoitto matalassa holvissa, jyristen kuin maanalainen, kumea ukkonen.

Oli mielenkiintoista tarkata karhun käytöstä tämän pärisevän tervehdyksen aikana.

Se ei muistanutkaan kohota etukäpälilleen. Verenhimoinen hehku sen silmissä sammui ja sen sijalle kohosi miltei inhimillinen hämmästynyt ilme, joka vähitellen muuttui peloksi. Karhu pudisti moneen kertaan päätään, ikäänkuin se olisi tahtonut pudistaa päältään tuon vastenmielisen soiton. Sitten se alkoi peräytyä takaperin.

Ja täydessä marssi tahdissa, aivankuin hän olisi marssinut komppaniian edessä, seurasi rumpali perässä, vaihtaen nyt herätyssoiton "Kristiinanmarssiksi", joka näihin aikoihin oli tullut Ruotsissa muotiin. Ja nämä tiheät, rämisevät pyörteet näyttivät vieläkin suuremmassa määrässä vaikuttavan karhun musikaaliseen mieleen, lakkaamattomista päänpudistuksista päättäen.

Siten he kulkivat jonkun matkaa sitä pimeää käytävää pitkin, josta karhu oli ilmestynyt. Sitten Gert Rumpali palasi takaisin toveriensa luo.

"Suuri poppamies, suuri poppamies", mutisivat mohikaanit osoittaen hänelle kunnioitustaan.

"Sinä olet rohkea poika", sanoi Pekka Drufva, lisäten: "Jos ruotsalaisella armeijalla on useita sellaisia rumpaleja kuin sinä, niin eipä ihme, että sen voitot ihmetyttävät maailmaa."

Mutta hetken kuluttua häiriytyi jälleen luolan yksitoikkoinen hiljaisuus. Varmaankin oli karhu, sen jälkeen kuin rummun räminä ei enää kajahtanut hänen korvissaan, harmitellut, että se oli osoittanut niin suurta alistuvaisuutta sen rumaäänisiä rauhanhäiritsijöitä kohtaan, joka tapauksensa: se palasi takaisin. Ja tällä kertaa se ilmaisi tuloaan äänekkäästi muristen, niin että sen ääni kajahti holvien alla.

Nyt Gert valitsi marssin, jota nimitettiin "Lützenin taisteluksi". Ja siinä oli runsaasti jymy vaikutuksia, joita karhu ei voinut vastustaa. Lakkaamatta pudistamalla päätään se tällä kertaa näytti todenteolla aikovan karata noin helvetillistä musiikkia, sillä se valitsi nyt sen tien, joka johti luolan suulle. Tuskin oli Gert ennättänyt palata toveriensa luo, kun luolan suulta kuului ärtyisää murinaa, oikeaa helvetinkarjuntaa.

"Pitäkää varanne!" huudahti Pekka Drufva. "Luulenpa, Gert ystäväni, että sinun täytyy nyt vaihtaa rumpu kivääriin. Karhu on huomannut, että luolan suu on tukittu ja se on suututtanut sitä hirveästi. Siitä tuo kamala karjunta, jommoista karhu ei päästä muulloin kuin ollessaan erikoisen ärtynyt. Se on huomannut olevansa vangittu, siitä sen viha. Ja sen viha kohdistuu tietenkin meihin. Nyt meidän täytyy ampua niin tarkalleen kuin tässä hämäryydessä vain on mahdollista, sillä harmaakarhu on vaarallinen vielä sittenkin, kun sillä on ruumiissaan puolen tusinaa kuulia, jolleivät ne ole erikoisen taitavasti sijoitetut. Pitäkää varanne, sillä varmaankin se pian ilmestyy taas tänne."

Jännitetyin mielin ja jännitetyin hanoin he odottivat. Mutta aika kului eikä karhua kuulunut. Kamala, luolan holvissa kajahteleva karjunta oli aikoja sitten lakannut, ja väsyttäväksi alkoi käydä odotus noin jännittyneessä tilassa. Valo, jota tunkeutui kivikamariin, himmeni himmenemistään. Vaikka heidän silmänsä olivat ennättäneet tottua pimeyteen, niin saattoivat he enää töintuskin nähdä toisiansa. Silloin puuttui Pekka jälleen puheeseen:

"Ulkona ilta jo pimenee, ja pian me olemme kiedotut syvimpään pimeyteen. Karhun vihaa on varmaankin mielenmasennus seurannut, koska sitä ei enää kuulu. Mutta me emme voi viettää yötä suljettuina tähän luolaan karhun kanssa. Joko se syö meidät suuhunsa, tai me hänet. Minusta viimeinen keino on parempi. Sen lihasta me saamme riittävästi ruokaa pitkäksi aikaa, s.o. juuri mitä me parhaiten tarvitsemme. Ehkäpä voimme käyttää sen ihraa polttoaineena ja siinä paistaa lihaa. Meidän täytyy saada karhu tapetuksi, mutta se ei voi tapahtua pimeässä. Anna minulle pari nuoltasi, Uncas; laitan niistä soihtuja."

Hän etsi laukustaan hiukan talia ja tappuroita, joilla puhdistettiin kivääriä, ja näiden sekä parin nuolen avulla, joista kärjet olivat poistetut, hän laittoi pari varsin käyttökelpoista soihtua. Ennenkuin ne olivat valmiit, olikin luolassa täydellinen pimeys. Ulkona oli ilta pimennyt yöksi eikä, halkeamasta tullut enää valoa luolaan. Pian soihdut kuitenkin olivat valmiit; Pekka Drufva iski tuluksillaan tulta, sytytti soihdut, ja luola oli varsin valoisa.

Nyt piti viisaasti järjestää tuo varsin vaarallinen metsästysretki. Ensimäisenä astui Pekka Drufva ja Mack, valmiina ampumaan minä hetkenä hyvänsä. Sitten seurasivat molemmat mohikaanit, kummallakin soihtu toisessa ja tomahawki toisessa kädessä, sitten Gert Rumpali kivääri ojossa ja Uncas puukko ja sotatappara kädessä.

Se oli hirvittävä joukkue, valmiina taistelemaan henkensä edestä, mutta niinpä sillä myös oli pelottava vihollinen, joka oli nopeasti tapettava, jotta ei yksi tai useampi heistä tulisi raadelluksi.

Hiljaa ja varovaisesti joukko eteni. Tilapäiset soihdut valaisivat käytävän pilarimaisia seiniä melkein haamumaisella valollaan sitä myöten kuin he astuivat eteenpäin.

Nyt ratkaiseva hetki jo lähestyi, sillä he eivät olleet enää kaukana luolan suusta. Mutta äkkiä koko joukko pysähtyi Pekka Drufvan huudahtaessa:

"Karhu ei ole täällä. Minä näen käytävän pään. Varmaankin se on kulkenut huomaamatta ohitsemme meidän ollessamme vielä kamarissa."

He hyökkäsivät eteenpäin. Riemuhuuto kajahti käytävän holvin alla.
Luolan suu oli avoinna —

Ei edes karhu ollut jaksanut kokonaan vierittää pois lohkaretta, mutta äärettömillä voimillaan oli se saanut sen työnnetyksi niin paljon syrjään, että se oli päässyt ulos. Ja siitä aukosta, josta harmaakarhu mahtuu kulkemaan, pääsee ihminenkin jäljessä.

"Sinä unohdat irokeesit. Meidän ei pidä poistua varmasta asemastamme ennenkuin tiedämme, miten heidän laitansa on."

Päätettiin, että kaikki kolme mohikaania lähtisivät tiedustelemaan, ja liukkaina kuin käärmeet he katosivat pimeyteen. Hetken kuluttua he palasivat ja ilmoittivat, ettei irokeesejä ollut enää lähettyvillä. Elävältä haudattuaan vihollisensa he luulivat päättäneensä tehtävänsä ja lähteneet pois. Silloinpa vasta valkoiset miehet ihastuivat, ja päätettiin heti, yön pimeydestä huolimatta, lähteä kotimatkalle. Ennenkuin he poistuivat Mustasta vuoresta,:anoi Uncas Pekka Drufvalle:

Ei ole vaikea kuvailla mielessään iloa, joka syttyi nyt Mackin tuvassa, kun hän ja hänen pelastajansa saapuivat sinne sen enemmittä seikkailuitta. Mutt he puolestaan eivät hämmästyneet niinkään vähän, kun he tapasivat siellä vangitun vaalean miehen, jota kaksi mohikaania vartioi, ja kun he tunsivat hänet entiseksi vangikseen, Peter Irgensiksi. Kun oli kerrottu, miten hän uudelleen oli tullut vangituksi, huomasi Mack, miltä äärettömältä onnettomuudelta hän oli säästynyt, ja Pekka Drufva miltei katui, ettei hän ollut ampunut häntä hengiltä, vaari sallinut hänen karata. Nyt ei voinut tulla kysymykseenkään, että hänet toista kertaa olisi päästetty karkaamaan. Hän vietiin Uuteen Jokilinnaan, missä hänet suljettiin linnoituksen vankilaan odottamaan tuomiota ja tutkintoa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Printzinhovi, Uuden Göteborgin linnoituksen lähellä oleva kartano, missä Uuden Ruotsin kuvernööri asui, siirtokunnan suurin rakennus, muistutti ulkomuodoltaan 1600-luvun yksinkertaisempia herraskartanoja Ruotsissa, joista vielä tänäkin päivänä on joitakuita tallella. Suuri se ei ollut, mutta sittenkin kaksikerroksinen ja sen korkea taitekatto ja sievästi leikkauksilla koristettu kuisti teki varsin valtavan vaikutuksen, varsinkin verrattuna mataliin, yksinkertaisiin hirsimajoihin naapuristossa.

Kernaimmin katselijan silmä viivähti kuitenkin ympäröivässä puutarhassa ja puistossa, jotka olivat aistikkaasti järjestetyt sekä hyvin hoidetut. Edellinen ei tosin ollut kuin parin vuoden vanha, mutta tässä hedelmällisessä maassa, edullisessa ilmanalassa ja hyvässä hoidossa oli se jo ennättänyt tulla varsin reheväksi. Puistoksi oli siistitty rakennusta ympäröivä metsä, jossa kasvoi mitä erilaisimpia ja kauniimpia kasveja ja puita. Siellä oli muun muassa oikeita jättiläispuita, jommoisia ruotsalaiset uutisasukkaat eivät koskaan ennen olleet nähneet. Täällä oli varjoa ja vilpoisuutta kuumina kesäpäivinä ja täällä kuvernööri Printz kernaasti vietti lomahetkensä. Vaikka hän olikin karski sotilas, oli hän samalla suuri luonnon ystävä.

Eräänä lämpimänä ja aurinkoisena päivänä noin viikko sen jälkeen kuin uutisasukas Mack oli onnellisesti palannut omaistensa luo, näemme kuvernöörin kävelevän edestakaisin puiston varjoisilla käytävillä. Yliluutnantti Johan Printz oli näihin aikoihin viidenkymmenkolmen-vuotias mies, kookas ja suora kuin honka. Vaikka hänen elämänsä olikin ollut hyvin vaiherikas, ei hän näyttänyt juuri neljääkymmentä vuotta vanhemmalta. Vaaleassa tukassa yhtä vähän kuin vaaleassa parrassakaan, joka oli leikattu Kustaa Aadolfin malliin, ei ollut ainoatakaan harmaata hiusta. Sen sijaan seikkailurikas elämä ja monet huolet varsinkin viime vuosien kuluessa Uudessa Ruotsissa olivat uurtaneet syviä juovia hänen otsaansa ja antaneet hänen kauniille kasvoilleen karskin ilmeen, jota niillä luultavasti ei ollut aikaisemmin ollut.

Niin, kyllä hänen elämänsä olikin ollut seikkailuista rikkaampi kuin useimpien muiden, vieläpä näinä sotaisina aikoina.

Nuori Johan Björnsson, jonka isä, Baro Johannis oli pappina Bottnarydissä, Ruotsissa, kävi Skaran kimnaasia ja opiskeli sen jälkeen jumaluusoppia Rostockissa ja Greifswaldissa. Vuonna 1619 täytyi hänen kuitenkin taloudellisista syistä palata kotiinsa, jossa hänet nimitettiin isänsä apulaiseksi. Mutta seuraavana vuonna sattui Kustaa Aadolf matkan varrella Bottnarydin pappilaan ja vietti siellä yötä. Silloin Johan Björnsson sai tilaisuuden valittaa kuninkaalle, että hänen varattomuuden vuoksi oli ollut pakko keskeyttää jumaluusopilliset opintonsa. Oli yleisesti tunnettua, että Kustaa Aadolf kernaasti ja usein auttoi nuoria ja eteenpäinpyrkiviä ylioppilaita orjantappuraisella uralla. Niinpä kävi tässäkin tapauksessa. Hän antoi Johan Björnssonille matka-apurahan, niin että hän saattoi palata Saksaan ja jatkaa siellä opintojaan Leipzigissä, Wittenbergissä ja Jenassa.

Tähän aikaan kävivät kolmekymmenvuoden sodan aallot yli Saksanmaan, ja yksityisten ihmisten turvallisuus oli hyvin epävarma, varsinkin maaseudulla, missä eri armeijojen joukko-osastoja tuhka tiheään kierteli. Varomattomasti kyllä oli Johan Björnsson yhdessä useitten muiden ylioppilaiden kanssa lähtenyt eräänä kesänä jalkamatkalle Schwabeniin. Täällä heidän päällensä karkasi äkkiä sotajoukko. Ankaran tappelun jälkeen, jossa useita ylioppilaita kaatui, joutuivat toiset vangiksi ja kuljetettiin Meinurgenin linnoitukseen. Heidän parissaan oli Johan Björnssonkin. Päästäkseen vapaaksi vankeudesta ei hänellä ollut muuta neuvoa, kuin ottaa värvi ja seurata eversti Schavaltschin mukana Italiaan. Mutta taisteltuaan jonkun aikaa Toskanan herttuata vastaan tuli Schavaltschin armeija voitetuksi. Nyt Johan Björnsson oli puilla paljailla, vieraassa maassa. Ensin hän oli aikonut pyrkiä jälleen johonkin Saksan yliopistoon, mutta pian hän huomasi, että niin varattomana kuin hän oli, oli se kerrassaan mahdotonta. Niinpä hänen täytyi jälleen pukea ylleen sotamiehen takki ja ottaa värvi arkkiherttua Leopoldin johtamassa armeijassa. Mutta sielläkään hän ei viihtynyt, vaan karkasi jonkun ajan kuluttua. Ja nyt hän läksi hyvin vaaralliselle ja seikkailurikkaalle vaellukselle pohjoiseen päin. Voitettuaan monet vaarat ja seikkailut hän vihdoin pääsi Nürnbergiin. Mutta sieltä hänen oli mahdoton päästä pitemmälle. Jotta hän ei nääntyisi nälkää otti hän kolmannen kerran värvin ja pääsi nyt kersantiksi herttua Fredrik Altenburgin jalkaväenrykmenttiin. Kun herttua jonkun ajan kuluttua julisti itsensä neutraaliksi ja erosi rykmentistään, joutui Johan Björnsson vänrikkinä kreivi Mansfeldin armeijaan, joka läksi Brabantiin taistelemaan espanjalaisia vastaan. Monen kiivaan taistelun jälkeen voitti espanjalainen kenraali de Cordova Mansfeldin armeijan ja se hajaantui kokonaan. Vänrikkimme pääsi kuitenkin hengissä pakoon ja matkusti Hampuriin. Nyt hän olisi voinut palata kotimaahansa ja saada pastoraatti Smålannissa tai jossakin muualla, mutta hän oli päässyt sotilasuran makuun. Sen sijaan että hän olisi matkustanut kotiin yhtyi hän luutnanttina tanskalaisen eversti Rantzaun rykmenttiin, joka juuri niihin aikoihin lähetettiin apujoukkona Ranskaan. Siellä hän oleskeli puolitoista vuotta ottaen osaa ranskalaisen armeijan moniin taisteluihin. Mutta vuonna 1625 hän palasi Tukholmaan, jossa hän kävi kunniatervehdyksellä Kustaa Aadolfin luona kertoen vaihtelevista seikkailuistaan ja pyytäen upseerinpaikkaa ruotsalaisessa armeijassa.

Kuningas ei suuttunut papillisen holhokkinsa elämänuran vaihdokseen, vaan nimitti hänet luutnantiksi, lahjoitti hänelle kaksi hyvää hevosta omasta tallistaan ja antoi hänelle rahoja täydellistä varustusta varten. Puolan sodassa hän korotettiin kapteeni-luutnantiksi Tottin rykmenttiin ja paria vuotta myöhemmin Pohjanmaan rykmentin ratsumestariksi. Saksan sodassa, jossa hän useita kertoja kunnostautui, hänet ylennettiin majuuriksi. Kuninkaan kuoleman jälkeen liittyi hän sotamarski Banérin armeijaan, joutui Hallessa keisarillisten vangiksi, mutta lunastettiin vapaaksi ja nimitettiin sen jälkeen everstiluutnantiksi sekä korotettiin aatelismieheksi vuonna 1640, jolloin hän otti itselleen nimen Printz. Seuraavana vuonna hänet vangittiin Halberstadtissa ja sotaoikeus tuomitsi hänet virkansa menettäneeksi siksi, että hän linnoituksen komentajana Chemnitzissä oli antautunut. Mutta saavuttuaan Tukholmaan ja selitettyään asianomaisille, että linnoitus ei ollut kyllin vahva ja että kaupungin porvarit olivat kieltäytyneet ottamasta osaa puolustukseen, peruutti kuningatar Kristiina tämän tuomion. Luultavasti tämä ikävä selkkaus oli kuitenkin syynä siihen, ettei hän palannut armeijaan, vaan otti vastaan kuvernöörintoimen Uuden Ruotsin siirtomaassa Amerikassa.

Jo oleskellessaan Braunsweigissä oli nuori vänrikki nainut saksalaisen tytön, Lydeche von Bochenin, sikäläisen ruhtinaallisen salaneuvoksen tyttären. Heillä oli neljä tytärtä, Charlotta, Magda, Lydia ja Greta. Mutta kun everstiluutnantti Printz palasi Tukholmaan puhdistaakseen itseään ikävästä tuomiosta Halbenstadtissa, oli hän jo pari vuotta ollut leskenä. Vähää ennen matkaansa Uuteen Ruotsiin hän meni uusiin naimisiin, tälläkin kertaa saksalaisen, rouva Maria von Zinnestaun kanssa, joka niin ikään oli leski.

Printzin neljästä tyttärestä jäi vanhin Ruotsiin, jossa hän meni naimisiin. Kolme muuta seurasi mukana pitkällä matkalla valtameren poikki. Heistä oli Magda vähää ennen mennyt naimisiin luutnantti Johan Papegojan, Kristiinan linnoituksen päällikön kanssa Uudessa Ruotsissa.

Vaikka ilma oli kaunis ja luonto niin viehättävä, oli kuvernööri kaikkea muuta kuin hyvällä tuulella kävellessään edestakaisin kauniissa puistossa. Se ilmeni selvästi ryppyyn vetäytyneistä kulmakarvoista, karskista ulkomuodosta ja siitä voimakkaasta tavasta, millä hän joka askeleella iski hopeahelaisen keppinsä maahan. Ja syytä hänellä olikin yllin kyllin huonoon tuuleensa. Samana päivänä hän oli vastaanottanut hollantilaiselta kuvernööriltä Fort Nassausta uhkaavan vastalauseen sen johdosta, että ruotsalaiset rakensivat Korsholman linnoitusta Schylkilljoen suuhun, aivan lähelle hollantilaisten äskenmainittua linnoitusta, mikä teko kuvernöörin mielestä oli vääryys Hollantia kohtaan. Tätä vastalausetta Printz nyt ajatteli.

"Nuo mielistelevät hollantilaiset", mutisi hän itsekseen. "Alussa he olivat kylläkin mairesuisia, sillä he pelkäsivät olevansa liian heikot noustakseen ruotsalaisia vastaan. Mutta nyt heidän kelloonsa on tullut uusi ääni sen jälkeen kuin he saivat lisävoimia ja aseita kotimaastaan. Ja nyt heidän hävyttömyytensä menee siksi pitkälle, että he tahtovat kieltää meitä rakentamasta linnoitusta alueelle, jonka me olemme rehellisesti ostaneet intiaaneilta. Eivätkä he kateudessaan voi sitäkään sulattaa, että intiaanit tekevät kernaammin kauppaa meidän kanssamme kuin heidän — minkä vuoksi — niin, siitä yksinkertaisesta syystä, että me kohtelemme heitä rehellisesti ja inhimillisesti, jota vastoin hollantilaiset pettävät ja kiskovat, milloin heillä vain on siihen tilaisuutta. — No, Jumalan kiitos, Korsholman linnoitus on nyt jo niin valmis, että sitä voidaan puolustaa, ja sitä paitsi ei suomalaisten kanssa, jotka asuvat niillä seuduin, käy leikitteleminen, jos joku astuu heidän varpailleen. Vaikka he ovatkin saaneet vahvistusta, niin olisi viisainta, jos nuo herrat Fort Nassaussa eivät ryhtyisi liian äkillisiin toimiin. Tuollaiseen protestiin pitäisi oikeastaan vastata luodeilla ja ruudilla. Ja jollei armollinen hallituksemme Ruotsissa kohtelisi niin kitsaasti meitä täällä Uudessa Ruotsissa, niin hollantilaisten kaakotus päättyisi hyvinkin lyhyeen Delawarejoen rannoilla. Mutta kotona Ruotsissa tahdotaan vain imeä paljon rahaa ja tupakkaa täältä, mutta tukea he eivät tahdo kasvavaa siirtomaata niinkuin heidän pitäisi. Jos olisin aavistanut, että nuo hyvät herrat Tukholmassa voisivat tuolla tavalla pettää sanansa ja lupauksensa, niin olisi itse hirtehinen saanut ruveta kuvernööriksi Uuteen Ruotsiin enkä minä. — No, no, voimakkaampien keinojen puutteessa pelaan minä hollantilaisille valtin, joka varmaankin harmittaa Fort Nassaun herroja. Minäpä perustan kauppa-aseman Schylkilljoen yläjuoksun varrelle, — niin, se on kaikkein sopivin vastaus tuohon protestiin. Saa nähdä miten kaupan sitten käy Fort Nassaussa."

Samassa pieni pehmeä käsi pistihe kuvernöörin kainaloon ja kirkas tytön ääni kysyi:

"Oi; sinäkö se olet, Gretchen! Mikä on hätänä, koska sinä hiivit hiljaa kuin haamu vanhan isäsi luo? Muutenhan sinulla on tapana viserrellä kuin lintu, kun olet päässyt metsään."

Hän otti tytön kauniin pään käsiensä väliin ja suuteli häntä hellästi otsalle.

Kuusitoista-vuotias neiti Greta Printz oli hyvin soma ja miellyttävä tyttö. Äiti oli ollut kaunotar, sanottiin, ja hänen nuorin tyttärensä ei mitenkään tuottanut hänelle siinä suhteessa häpeää. Hän oli tumma ja pieni kasvultaan, varsinkin kookkaan isän rinnalla. Tukka oli kastajanruskea, silmät ruskeat ja hänen kasvoillaan karehteli iloinen ja elämänhaluinen ilme, melkeinpä jotakin veitikkamaista, joka saattoi surullisimmankin hyvälle tuulelle. Eipä kukaan koko perheessä samassa määrin kuin Greta voinut tasoittaa poimuja kuvernöörin otsalta, kun tämä oli pahalla tuulella.

"Katsos, luutnantti Schute on tullut tänne ja hänellä on jotakin hyvin tärkeää asiaa sinulle."

"Jotain on kai hullusti Uudessa Jokilinnassa, arvaan minä. Niin on aina laita, kun arvoisa alipäällikköni tulee äkkiarvaamatta tänne. No, saadaanpa nähdä!"

"Niin, saadaan nähdä. Mutta muista se, isä, jos Schute on tehnyt jonkun tyhmyyden, niin et saa olla ankara hänelle, sillä hän on kelpo ja hyvä mies ja hänellä on niin herttainen pikku rouva — sitä mieltä olen sekä minä että äitikulta."

Nauraen kuvernööri lupasi sen, ja niinpä isä ja tytär läksivät käsikädessä päärakennukseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin istui kuvernööri korkeaselkäisessä tuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä, ja hänen edessään seisoi luutnantti Jesper Schute. Jälkimäinen, miellyttävä sotilas, näytti todellakin varsin alakuloiselta, niinkuin Greta oli huomauttanut.

"Minä aavistin sen. Eiväthän vain hollantilaiset lie valloittaneet linnoitusta?"

"Eipä niinkään, muuten en seisoisi elävänä tässä. Niin pahasti eivät asiat ole. Mutta hollantilainen Peter Irgens on karannut vankilasta."

"Tuhat tulimmaista", ärjyi kuvernööri ja iski niin kovasti nyrkkinsä pöytään, että kirjoitusneuvot hypähtivät ilmaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, mitä hän oli luvannut pikku Gretalle, ja hän lisäsi lempeämmällä äänellä:

"Joku hiipi yöllä linnoitukseen ja viilasi vankilanristikon poikki ja sen jälkeen joko itse kiipesi sisään ja viilasi jalkaraudat poikki tai heitti viilan vankikoppiin ja vanki itse irroitti kahleensa. Sitten hän ryömi ulos ja molemmat pääsivät sateisessa ja pilvisessä yössä kiipeämään muurin yli ja katoamaan vahdin huomaamatta mitään, vaikka hän oli kaikkein luotettavimpia miehiäni."

"Ei! — Alussa epäilin erästä toista hollantilaista uutisasukasta, joka sai jäädä paikoilleen kun Peter Irgens ajettiin pois, mutta lähemmin asiaa harkittuani luovuin tästä epäilystäni."

"Siksi, että Peter Irgensin ja hänen maanmiestensä välillä vallitsi hyvin huono sopu. Tuskinpa kukaan heistä olisi ollut halukas auttamaan häntä."

"Mistä te tiedätte, luutnantti Schute, että auttaja tuli ulkoa?
Olisihan linnoituksessakin voinut olla joku salainen ystävä."

"Se kuulostaa tosin hyvältä, mutta rakas luutnantti, joku se sittenkin on ollut. Mutta kuka? Teidän päällikkönä tulee ottaa siitä selko."

"Olen yrittänytkin, mutta tähän saakka tuloksetta. Ehkäpä se tuonnempana onnistuu paremmin."

Luutnantti sai nuhteet, mutta paljoa lievemmät kuin mitä hän oli odottanut ja poistui hyvillään siitä, että tämä ikävä hetki oli ohitse.

Vähää myöhemmin ilmoitti palvelija, että Pekka Drufva seisoi ulkona ja sanoi kuvernöörin käskeneen hänet luokseen.

Kuvernööri käski päästää hänet heti sisään. Hänen synkkä muotonsa kirkastui huomattavasti nuorukaisen astuessa huoneeseen. Pekka Drufva oli näet hänen erikoinen suosikkinsa. Paitsi hänen miellyttävää käytöstään, hyviä tietojaan ja hauskaa ulkomuotoaan oli siihen syynä vielä kolme muuta seikkaa. Ensiksikin niin mahtavan miehen kuin valtaneuvos Jaakko de la Gardien lämmin suositus, sitten eräs tapaus, joka sattui "Fatme"-laivalla matkan varrella. Greta neiti oli silloin kolmentoista vuoden vanha ja sitä paitsi oikea hulivili. Kun hän näki merimiesten kiipeävän mastoköysissä, tahtoi hän tehdä samoin. Se onnistuikin jonkun aikaa, mutta eräänä päivänä hän putosi päälaelleen mereen. Laiva oli hyvässä vauhdissa eikä sitä ollut helppo äkkiä saada pysähtymään. Siksipä oli hyvinkin luultavaa, että tyttö, joka ei osannut uida, olisi painunut pohjaan, jollei Pekka Drufva heti paikalla olisi heittäytynyt mereen ja kannattanut häntä veden pinnalla kunnes pelastusvene ennätti heidän avukseen. Siitä hetkestä saakka oli Pekka Drufva kuvernöörin erityisessä suosiossa, sillä hänhän oli pelastanut hänen lempilapsensa hengenvaarasta.

Kolmas seikka oli se, että Pekka Drufva, sinä lyhyenä aikana, jona hän oli kuulunut siirtomaahan, oli tehnyt sille paljon hyötyä metsästäjänä ja tiedustelijana sekä oppimalla nopeasti punanahkojen kielen ja voittamalla heidän luottamuksensa.

"Ei mitään muuta, kuin että Lentävä Orava on lähettänyt minulle sanaa, että Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä. Sanotaan että Kirjavan Kotkan tukka jälleen on kasvanut ja että hänen siksi tekee mielensä kostaa sitä häväistystä, mikä tapahtui hänelle Nauravan veden partaalla."

"Luultavasti! Mutta hänen aikeensa eivät pelota minua. Luultavasti hän pelkää minua enemmän kuin minä häntä."

"Se ilahduttaa minua, sillä aikomukseni on lähettää sinut erääseen seutuun, joka sijaitsee maqualaisten alueen läheisyydessä. Tarkemmin asiaa harkitessa olisi ehkä kuitenkin viisainta vapauttaa sinut tästä tehtävästä, sillä en tahtoisi saattaa sinua onnettomuuteen."

"Se pahottaisi suuresti mieltäni, päinvastoin tahtoisin kernaasti uudestaan vetää Kirjavaa Kotkaa nenästä, ja minä pidän kyllä varani, sen voin vakuuttaa, vaikka minun pitäisi lähteä ryöstöretkelle maqualaisten kyliin."

"Hyvä, tahdon siis tehdä sinulle selkoa, miksikä tänään kutsuin sinut luokseni. — Kun nyt Korsholman linnoitus on siksi valmis, että sitä helposti voidaan puolustaa varsin voimakkaankin vihollisen hyökkäyksiä vastaan, niin on meillä siinä nyt tukikohta, jonka avulla voimme käyttää hyväksemme Schylkilljoen alempaa juoksua. Oston kautta olemme saaneet intiaaneilta maata joen kummaltakin rannalta, mutta siitä huolimatta ovat hollantilaiset tähän saakka yksin harjoittaneet kauppaa intiaanien kanssa, jotka asuvat näillä seuduin. Siitä täytyy tulla loppu, sillä en aio sen kauemmin sietää, että meidän etujamme siten poljetaan. Siksi aion lähettää kaupparetkikunnan sinne. Sen tulee kulkea jokea ylöspäin ainakin niin kauaksi kuin aluettamme riittää, ja vieläkin kauemmaksi, jos jokea myöten voi purjehtia. Retkikunnan tulee lähteä täältä kolmen, neljän päivän kuluttua. Retkikunnan päälliköksi ja kaupan johtajaksi tulee Styvertsen. Paitsi tarpeellisia apulaisia seuraa mukana kymmenen sotamiestä vänrikki Liljehöökin johtamina sekä tiedustelijoina sinä ja Nick Truve. Retkikunta viipyy Korsholmassa pari päivää, jona aikana sinä ja Nick Truve tutkitte jokirantoja, ja lähtee sitten eteenpäin sille paikalle, joka teidän mielestänne olisi sopiva kauppa-asemaksi. Mahdollisesti voidaan myöhemmin perustaa toinenkin vielä kauemmaksi. Se tulee suurimmaksi osaksi riippumaan tiedustelijojen mielipiteestä. Ne Minquaheimoon kuuluvat intiaanit, jotka asuvat näillä tienoin, ovat jo saaneet tietoa asiasta, ja he ovat suuresti huvitetut yrityksen onnistumisesta. Mutta jos, niinkuin sinä sanot, Sudet ovat jälleen alkaneet liikehtiä, on hyvinkin luultavaa että he tuottavat teille vastusta, varsinkin kun hollantilaiset Fort Nassaussa tulevat varmaan yllyttämään heitä meitä vastaan. Mitä sinä arvelet asiasta, Pekka Drufva?"

"Että suurella ilolla otan osaa tähän retkikuntaan. Kuitenkin tahtoisin pyytää yhtä asiaa."

"Että me tiedustelijat saisimme avuksemme sopivan intiaanin. Nick Truve alkaa olla jo vanha, ja minä olen vielä liian kokematon."

"Tunnen kyllä, hänen nimensä on Mugalla. Hän on sattumalta parasta aikaa uudessa Göteborgissa, sillä hän se toi minulle sanan Lentävältä Oravalta."

"Hyvä, sitten me otamme hänet mukaan. Saat avoimen valtakirjan pestata hänet."

"Kuulehan, Pekka Drufva", sanoi hän, "tiedätkö, että Peter Irgens on karannut Uudesta Jokilinnasta?"

Kuvernööri kertoi nyt kaikki, mitä hän äsken oli saanut kuulla asiasta, lisäten:

"On, jokseenkin minun ikäiseni. Hänellä on sama toimi Fort Nassaussa kuin minulla täällä. Pari kertaa olen kohdannut hänet metsissä."

"Ettei luutnantti Schute ollut selvillä siitä. Miten leväperäinen päällystö, kun hollantilainen tiedustelija Fort Nassausta voi kulkea edes ja takaisin meidän linnoituksissamme."

"Sepä oli paha", sanoi Pekka Drufva, "että Peter Irgens on päässyt irti. Nyt herra kuvernöörillä on kostaja vapaalla jalalla, joka voi käydä paljoa vaarallisemmaksi kuin Kirjava Kotka minulle. Hän oli Mackin vaimolle uhannut kostavansa herra kuvernöörille."

Kuvernöörin kasvot olivat nyt muuttuneet yhtä ankariksi kuin äskenkin, ja kädellään viitaten hän päästi Pekka Drufvan luotaan.

Kun Pekka Drufva saapui veräjälle, joka erotti Printzinhovin yleisestä tiestä, tapasi hän neiti Greta Printzin. Hän seisoi veräjällä, ikäänkuin hän olisi odottanut häntä. Ja ruskeitten silmien lämmin katse sekä kädenpuristus todistivat, ettei kuusitoistavuotias tyttö ollut unohtanut kolmentoista-vuotiaan velkaa nuorelle metsämiehelle.

"Mitä sanomista isällä oli sinulle, koska hän kutsutti sinut luokseen", kysyi tyttö.

"Hän puhui kaupparetkikunnasta Schylkilljoen varrelle, jonka on lähipäivinä lähdettävä ja minä menen tiedustelijana mukaan."

"Ehkä kyllä. Hollantilaiset Fort Nassaussa eivät tahdo meidän parastamme, vaikka he ehkä eivät haluakaan julkisesti rikkoa rauhaa, ja Sudet, jotka elävät niillä seuduin, ovat sotajalalla, sen mukaan kuin ystäväni Lentävä Orava ilmoitti minulle."

"Minä pelkään, Pekka Drufva, että Sudet ottavat sinut hengiltä sen kujeen vuoksi, jonka äskettäin teit heille. Lupaa minulle, ettet ainakaan turhaan heittäydy vaaraan!"

Ilonvälkähdys ilmestyi Pekka Drufvan ahavoituneille kasvoille hänen kuullessaan nämät sanat.

"Olisitteko te, Greta neiti, suruissanne, jollen palaisi takaisin tältä retkeltä", kysyi hän katsoen lämpimästi tyttöön.

"Vielä sinä sitä kysyt, Pekka Drufva. Minä joudun aivan epätoivoihini, jos sinä et palaa. — Mutta miksi sinä nimität minua Greta neidiksi? Sano pikku Greta niinkuin ennenkin."

"Se ei sovi yksinkertaiselle metsästäjälle, nyt kun pikku Gretasta on tullut suuri ja kauris neito."

"Sopii kyllä. Sinulle, Pekka Drufva, olen aina pikku Greta. Mutta sinä et luvannut sitä, mitä pyysin."

"No, kyllä minä lupaan varoa itseäni. Ja jos joudun suureen vaaraan, niin ajattelen pikku Gretaa. Silloin minä keksin aina jonkun keinon, millä suoriudun vaarasta."

"Tämän sinä saat minulta. Rasiassa on koko joukko ilotulituskojeita, jotka jäivät yli, kun isäkullan häitä vietettiin. Arvelin, että Ukkosen Veli voisi niillä pelottaa vihamielisiä intiaaneja, jos hän joutuu vaaraan."

Pekka Drufva kiitti kädenpuristuksella, joka oli paljoa pitempi ja lämpimämpi, kuin olisi ollut tarpeellista. Ja sitten nuoret erosivat.

KOLMASTOISTA LUKU.

Varhain eräänä kauniina aamuna paria päivää myöhemmin oli eloa ja liikettä sillä laiturilla, joka oli rakennettu jokeen aivan Uuden Göteborgin linnoituksen edustalle. Kaksi suurempaa soutuvenettä oli laiturin kyljessä, joihin oli tuotu kauppatavaraa lastiksi. Suunniteltu kaupparetkikunta oli nyt valmiina lähtemään matkaan. Paljon väkeä oli kerääntynyt aukiolle linnoituksen ja laiturin väliin, osittain uteliaisuudesta, osittain lausuakseen jäähyväiset retkikuntalaisille. Katselijoitten joukossa oli myöskin, varhaisesta aamuhetkestä huolimatta, kuvernööri Printz ja hänen kaksi tytärtään, Lydia ja Greta.

Pian miehetkin olivat veneessä, soutajat tarttuivat airoihinsa, lähtömerkki kajahti ja veneet kiitivät joelle. "Onnea ja menestystä", huusi kuvernööri ukkosäänellä ja sitten kohosi ilmaan kolme eläköönhuutoa, joihin vastattiin veneistä, samalla kun heilutettiin hattuja ja nenäliinoja. Että kuvernöörintyttärien mielenkiinto oli kohdistunut kumpikin omalle taholleen, oli helppo nähdä. Yhtä innokkaasti kuin Lydian silmät etsivät sotilasjoukon komeaa johtajaa, nuorta vänrikki Knut Liljehöökiä, yhtä uskollisesti seurasi Greta silmillään Pekka Drufvaa. Ja erikoisella mielihyvällä hän huomasi, että Pekalla oli kainalossaan pieni rasia, jonka Greta erinomaisen hyvin tunsi.

Soutajien voimakkaat airon vedot kuljettivat hyvinkin pian raskaasti lastatut veneet kauaksi juhlalliselle Delawarejoelle.

Koko retkikunnan päällikkö, herra Klaus Styvertsen, oli synnyltään hollantilainen, mutta kauan sitten hän oli ruotsalaistunut. Jo Minuitin aikana oli hän kauppa-apulaisena liittynyt Uuden Ruotsin palvelukseen. Kun Johan Printz oli tullut kuvernööriksi, oli Styvertsen niin sanottu siirtomaan kauppaministeri. Kaupanteko intiaanien ja uutisasukkaiden välillä oli oikeastaan siirtomaahallituksen päätehtävä. Vanhalla sotamiehellä, sellaisella kuin Printzillä, ei kuitenkaan ollut kokemusta sellaisissa asioissa, eivätkä ne edes huvittaneet häntä. Koko kauppaa koskeva osasto oli siis pääasiallisesti Styvertsenin käsissä, ja hän hoiti sitä sekä järkevästi että huolellisesti. Hänen runsaat kokemuksensa ja kykynsä tulla toimeen intiaanien kanssa, olivat hänelle suureksi hyödyksi. Siirtomaan kukoistus, joka olisi ollut vieläkin suurempi, jos yhteys kotimaan kanssa olisi ollut taajempi ja tavaroitten lähetys runsaampi, oli suurimmaksi osaksi laskettava hänen ansiokseen. Häntä olikin yritetty viekotella maanmiestensä puolelle Fort Nassauhin, mutta Styvertsen oli aina pysynyt ruotsalaisille uskollisena. Siihen vaikutti ehkä osaltaan se seikka, että hän oli ruotsalaisen kanssa naimisissa. Intiaanien keskuudessa häntä nimitettiin 'Hyvien Tavaroiden Isäksi', varsin imarteleva nimi kauppiaalle.

Knut Liljehöök oli retkikunnan sotilaallinen päällikkö, mutta hän oli silti Styvertsenin käskynalainen. Iältään hän oli melkein yhtä vanha kuin Pekka Drufva, s.o. 21-vuotias. Syynä siihen, että tämä nuori aatelismies oli hautaantunut Amerikan erämaihin, oli ensiksikin se, että hänellä oli palava seikkailuhalu, ja toiseksi hän oli ollut aivan kykenemätön hoitamaan omia raha-asioitaan ollessaan upseerinkokelaana Tukholmassa. Vanhempien mielestä Uudessa Ruotsissa piti olla vähemmän kiusausta antaa taalarien vieriä kuin pääkaupungissa, ja siksi hänet lähetettiin sinne. Ja hän viihtyi erinomaisesti uudessa toimessaan. Suurimpana tekijänä oli erinomainen metsästystilaisuus, sillä hän oli innokas metsämies, mutta olipa hänen viihtymiseensä vielä toinenkin syy. Julkinen salaisuus siirtokunnassa oli se, että Knut Liljehöök ja Lydia Printz olivat rakastuneet toisiinsa. Äitipuoli suosi tätä rakkaudenliittoa, mutta kuvernööri ei sitä tehnyt, sillä hän pelkäsi varmaankin, ettei nuorukainen ollut vielä kylliksi vakaantunut esiintyäkseen kosijana.

Molemmat tiedustelijat, Pekka Drufva ja Mugalla ovat meille ennestään tuttuja. Mutta heidän seurassaan oli vanha, varsin vähän huomiota herättävä mies, joka ulkomuodoltaan ei näyttänyt lainkaan tiedustelijalta eikä metsänkulkijalta, jollemme ota huomioon hänen ilmassa ja tuulessa ahavoituneita kasvojaan. Ulkomuoto ei kuitenkaan usein petä. Mies oli Nick Truve, synnyltään myös hollantilainen, mutta niinkuin Styvertsenkin, oli hän jo vuosia sitten muuttunut ruotsalaiseksi. Kun ruotsalaiset ensin saapuivat Delawarejoen rantamille, oli vain kaksi valkoista miestä pystyttänyt asuntonsa joen eteläiselle rannalle, nimittäin eräs englantilainen ja hollantilainen. Viimeksimainittu oli Nick Truve. Englantilainen katosi jonkun ajan kuluttua, mutta Nick Truve palveli ruotsalaisia metsästäjänä, tiedustelijana ja tulkkina ja hän jatkoi yhä tätä tointaan, vaikka hän oli jo 65 vuoden vanha. Nick Truve juuri oli ollut Pekka Drufvan opettaja metsässä. Ja jos oppilas nyt muutamissa suhteissa, niinkuin ampumataidossa ja terävyydessä voitti opettajansa, niin oli tällä silti niin suuri kokemus ja paikallistuntemus, että nuorukaisella oli vielä paljon opittavaa häneltä. Hän oli lyhytkasvuinen ja hiukan kokoonlyyhistynyt mies, ulkomuodoltaan vain nahkaa ja luuta. Mutta huolimatta 65 ikävuodestaan oli hän kestävämpi kuin useimmat muut ja hyvin voimakas. Pitkä elämä erämaassa oli tehnyt hänet sitkeäksi kuin visakoivun, mutta myös yhtä ryhmyiseksi. Kaikista valkoihoisista Uudessa Ruotsissa oli Nick Truve ainoa, joka oli nainut intiaanitytön. Ja niinkuin on tapa intiaanien kesken, sai "skvaw" hoitaa viljelyksiä ja tupakkamaita tuvan ympärillä, ja hän itse samoili metsiä. Intiaanit nimittivät häntä "Jäljettömäksi", sillä hän osasi peittää erinomaisesti jälkensä.

Matka Uudesta Göteborgista Schylkilljoen suuhun on varsin pitkä, raskasta oli soutaa vasten virtaa. Mutta koska tuuli kääntyi suotuisemmalle puolelle, niin voitiin soutajien avuksi ja matkan lyhennykseksi nostaa purje. Siten saavuttiin jo seuraavana päivänä ennen auringonlaskua Korsholman linnoituksen laiturille, missä retkikuntaa oli vastassa luutnantti Kare, valpas, urhoollinen ja itsepäinen suomalainen, jonka kuvernööri oli nimittänyt uuden linnoituksen päälliköksi, missä hän muuten olikin vain maanmiestensä keskuudessa. Sillä melkein kaikki uutisasukkaat Schylkilljoen suussa olivat suomalaisia, useat heistä kotoisin Värmlannin metsistä, joista heidät oli tuomittu maanpakoon rikoksista uusia metsälakeja vastaan.

Samana iltana läksivät kaikki kolme tiedustelijaa kulkemaan jokea ylös, toisten retkikunnan jäsenten majoittuessa Korsholmaan.

Juuri sillä kohtaa, missä. Schylkilljoki laskee Delawareen, oli päärynän muotoinen saari, jonka leveämpi puoli antoi Delawarejoen puolelle, jota vastoin sen kapeamman puolen Schylkilljoki halkaisi kahtia. Sen leveämmällä puolella oli korkea tasainen penger, ja siinä sijaitsi uusi linnoitus. Kapeammalla puolella, joka oli paljoa matalampi, melkein rämettä, oli raivattu uutismaita, joista piti tulla linnoituksen puutarhoja. Linnoitus oli neliskulmainen rakenne, jonka neljässä nurkassa oli vahvat tornit; ympärillä kulki vallit ja niiden ulkopuolella suuremmaksi vahvistukseksi vielä oli rakennettu korkeat hirsiaitaukset. Kussakin torninsa oli kolme kanuunaa, siis yhteensä kaksitoista kappaletta; kokonaisuutena linnoitus oli vahva puolustuspaikka miten voimakasta hyökkäävää vihollista vastaa hyvänsä. Sen ajan sotataidon mukaan sitä voitiin pitää voittamattomana, jollei sotalaivoja saapunut paikalle.

Tämä osa linnoitusta oli retkikunnan saapuessa sinne valmis. Puolivalmiita olivat sen sijaan ne rakennukset, joissa miehistön oli määrä asua ja varastoja piti säilytettämän. Nämät rakennukset, jotka olivat sijoitetut sileälle aukiolle vallien taakse, eivät vielä olleet edes katon alla. Kuitenkin yksi niistä oli jo siksi valmis, että siinä saattoi hädin tuskin asua. Täällä luutnantti Karelia oli asuntonsa, ja sinne myös molemmat kaupparetkikunnan päälliköt sijoitettiin. Muut saivat tulla toimeen miten parhaiten saattoivat puolivalmiissa taloissa, mikä ei ollutkaan vaikeaa kauniissa kesäilmassa.

Seuraavana päivänä, retkikunnan saavuttua paikalle, sattui tapahtuma, joka teki hollantilaisten ja ruotsalaisten välit niillä seuduin vielä entistään kireämmiksi. Kuvernööri Printz oli vastauksena hollantilaisten protestiin antanut luutnantti Karelle sen käskyn, ettei tästä lähin hollantilaisia veneitä saisi päästää Schylkilljoelle. Mutta kysymyksessä olevana päivänä saapui varsin suuri vene, jossa oli puolen tusinaa hollantilaisia ja muutamia intiaaneja. Ilman muuta se suuntasi kulkunsa Schylkilljoen oikeaan haaraan, aikeissa sivuuttaa linnoitus. Vallilla oleva vahti huusi heille kieltäen heitä jatkamasta matkaa, mutta tähän kieltoon vastattiin vain naurun räjähdyksellä ja veneen perään nostettiin Hollannin lippu. Silloin pyssymies ampui, niin että kuula osui veteen aivan veneen kokan edessä ja kutsui vahtimiehistön paikalle.

Ei nytkään vene tahtonut pysähtyä, mutta kun korpraali, joka johti vahtimiehistöä, annettuaan vielä uuden varotuksen, komensi "laskekaa maihin", tottelivat he vihdoin. Nyt oli luutnantti Karekin kutsuttu paikalle, ja hänen ja veneen päällikön välillä sukeusi seuraava keskustelu:

"Mitä tyhmää pilaa tämä on? Onko vahti tullut hulluksi, koska hän koettaa estää meitä soutamasta eteenpäin ja uhkaa ampua meitä, jollemme käänny takaisin", kysyi jälkimäinen kiivaalla äänellä.

"Sotilas ei ole hullu, kun hän tottelee. Tästä lähin ei ainoakaan hollantilainen vene saa kulkea jokea ylös."

"Sitten päällikkö on varmaankin hullu, koska hän luulee voivansa antaa sellaisia käskyjä", sanoi hollantilainen.

"Ei lainkaan. Schylkill on ruotsalainen joki, niin pitkältä kuin sen juoksua tunnetaan, koska me omistamme maan kummankin puolin sitä. Emmekä me salli, että meidän alueillemme vieraat tunkeilevat."

"Siitä en ole kuullut mitään. Mutta jos te hyökkäätte meidän päällemme, niin osaamme me kyllä puolustautua."

Nyt arvelivat hollantilaiset parhaaksi kääntää veneensä ja palata jälleen Delawarejoelle, mutta päällikkö kohotti kättään, uhkaili linnoitusta ja päästi joukon kiroiluja ja uhkauksia, joita ruotsalaiset eivät täysin voineet kuulla, mutta jotka varmaankin olivat kaikkea muuta kuin sovinnollisia.

Kolmannen päivän iltana istuivat Styvertsen, Liljehöök ja luutnantti Kare viimeksimainitun asunnossa olutta juoden ja tupakoiden, vilkkaasti keskustellen päivän tapauksista. Samassa astui eräs sotamies sisään ilmoittaen, että tiedustelijat olivat palanneet ja halusivat jättää raporttinsa. Hetkistä myöhemmin he seisoivat huoneessa.

"Minun tiedusteluretkeni oli lyhyt ja vaaraton, sillä kuljin pitkin Schylkilljoen itäistä rantaa. Sillä puolen jokea ei ole vielä Susia näkynyt, jollei jotakuta hyvin kätkeytynyttä tiedustelijaa. Sen sijaan on siellä runsaasti delawareja hyvissä sotavarustuksissa, sillä he odottavat Susien hyökkäystä ja toivovat meidän avullamme voivansa estää heitä pääsemästä joen poikki. Siitä huolimatta he ovat hyvin halukkaita saamaan markkinapaikan jokirantaan, luultavasti siksi, että he tietävät, että tavaroiden mukana tulee valkeaihoisiakin, niin että he voivat turvautua heidän apuunsa, jos Sudet hyökkäävät päälle. Löysin myöskin noin kolmen ruotsalaisen peninkulman päässä täältä paikan, mihin sopii erittäin hyvin pystyttää valkeita paaluja, ja ehdotan siksi, että veneet vietäisiin sinne niinpiankuin mahdollista. Sanaa markkinoista on lähetetty kaikille delawareille, jotka asuvat joen läheisyydessä."

"Minä ja Mugalla", sanoi hän, "kuljimme joen läntistä rantaa ja meidän oli varsin vaikea päästä ehein nahoin perille, sillä seutu on aivan täynnä Susia, jotka, niinkuin kuulimme erään päällikön sanovan, aikovat kokonaan hävittää sekä delawarit että valkoihoiset, paitsi hollantilaisia, jotka ovat heidän liittolaisiaan. Noin kahden ruotsalaisen peninkulman päässä täältä kohtasimme suuren leirin, jossa ainakin 400 Sutta oli koolla, kaikki sotavarustuksissa. Siellä oli myöskin kolme valkoista miestä,, yksi heistä oli luultavasti hollantilainen upseeri Fort Nassausta, vaikken tuntenut häntä."

"Sitä minä aavistinkin", keskeytti Styvertsen. "Niin kostonhimoinen kuin tuo mies on, on aivan luonnollista, että tapaamme hänet joka paikassa, missä pahaa suunnitellaan ruotsalaisia vastaan. Niin, eipä ihmetyttäisi minua, vaikkapa hän olisi yksi yllyttävistä voimista Susien suunnittelemassa sodassa meitä ja liittolaisiamme, delawareja vastaan. Mutta jatka!"

"Niin", jatkoi Pekka Drufva, "minulla ei ole paljon lisättävänä, sillä jos halusimme palata takaisin määrä-ajaksi, oli meidän mahdoton tunkeutua sen kauemmaksi kuin tähän leiriin. Sen vain voimme vielä sanoa, että minne ikänä me saavuimme, olivat! kaikki delawarit, jotka asuvat sillä puolen jokea, polttaneet kylänsä ja paenneet itärannalle. Susien joukko on hyvin lukuisa, ja olemme kuulleet kerrottavan, että heimot, jotka asuvat niin kaukana lännessä, ettei ainoakaan valkeaihoinen ole käynyt siellä, ottavat osaa tähän sotaretkeen. Mutta myönnettävä on, että mitä kauempana valkoisista nuo intiaanit asuvat, sitä vähemmän meidän tarvitsee heitä vihollisina pelätä, sillä sitä huonommat ovat heidän aseensa ja sitä enemmän he pelkäävät valkean miehen niinsanottuja taikakonsteja. Sillä voimalla, mikä meillä on ja delawarien avulla ei meidän luullakseni tarvitse pelätä Susien sotaretkeä, niin paljon kuin heitä onkin."

Kun tiedustelijat olivat poistuneet, pitivät nuo kolme päällikköä pitkän neuvottelun, jossa Liljehöök, joka oli nuori ja kiihkeäluonteinen, ehdotti, että toistaiseksi jätettäisiin kaupanteko syrjään ja sen sijaan lähdettäisiin joen läntiselle rannalle, jonne delawarit myöskin olivat kutsuttavat, ja karkotettaisiin Sudet pois ruotsalaisten ja delawarien alueilta. Styvertsen sitä vastoin oli toista mieltä. Hän arveli, että olisi parasta lähteä sille paikalle, jonka Nick Truve oli ehdottanut, ja ilman muuta avata siellä markkinat. Jos Sudet olisivat siksi rohkeita, että he tulisivat joen poikki ja tekisivät hyökkäyksen, niin olisi aika tarttua aseihin, mutta ei sitä ennen, ei ainakaan ennenkuin oli kuultu kuvernöörin mielipidettä. Jos ryhdyttäisiin suoranaiseen hyökkäykseen, olisi siirtokunnan asukkaat kutsuttavat kokoon, eikä sitä voitaisi tehdä ilman kuvernöörin erikoista määräystä.

Luutnantti Kare oli pääasiallisesti samaa mieltä kuin Styvertsen. Mutta toisaalta hän huomautti sitä vaaraa, että hollantilaiset Fort Nassausta mahdollisesti aikoivat auttaa sotavoimalla Susia, ehkäpä aikoivat väkivallalla anastaa ne tavarat, joita ruotsalaiset kuljettivat Schylkilljoelle.

"Minä tiedän", sanoi hän, "että Fort Nassaussa on suuri puute kauppatavaroista, sillä siitä on pitkä aika, kun mikään laiva heidän kotimaastaan on käynyt siellä. Mitä ei itse omista, sen ottaa toiselta. periaate ei liene hollantilaisille kovinkaan vieras."

"Ei, ei", vakuutti Styvertsen, "mitään sellaista ei meidän tätä nykyä tarvitse pelätä. Miten käynee kerran tulevaisuudessa, se on toinen kysymys ja se riippuu pääasiallisesti siitä, ketkä meistä, ruotsalaisetko vai hollantilaiset, saavat voimakkaampaa ja runsaampaa kannatusta kotimaasta. Tällä hetkellä vanhat maanmieheni ovat liian heikkoja ryhtyäkseen avoimeen sotaan ruotsalaisten kanssa. Toista on julkinen sodanjulistus, toista yllyttää intiaaniheimoja sotaan ja sen jälkeen salassa kerätä kastanjat tulesta."

"Mutta", väitti luutnantti vastaan, "Fort Nassaussa on enemmän sotamiehiä kuin meillä on missään linnoituksessamme."

"Totta kyllä, mutta jos laskemme kaikki garnisoonimme yhteen, niin on meillä melkein kaksi vertaa enemmän kuin heillä. Sitä paitsi sodan menestys ei riipu pääasiallisesti sotamiehistä, sillä niiden tärkein tehtävä on puolustaa linnoitusta, vaan siirtokunnan asukkaista, jotka sellaisessa tapauksessa muodostavat sotajoukon. Mutta sotilaita meillä on paljon enemmän kuin hollantilaisilla, jos keräämme kokoon kaikki uutisasukkaamme."

Kun luutnantti oli myöntänyt toisen olevan oikeassa, päätettiin, että kaupparetkikunta lähtisi matkaan aamun sarastaessa Nick Truven esittämälle markkinapaikalle välittämättä sotaisesta mielialasta maqualaisten parissa ja vieläkin vähemmän hollantilaisten uhkaavasta käytöksestä.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Markkinapaikka oli intiaanien tapaan merkitty valkoisin paaluin sillä kohdalla, missä Schylkilljoki muodostaa puoliympyrän kauniin niityn ympärille; niityn itäisenä rajana oli varsin laakea kukkula, jonka rinteillä kasvoi rehevää pensaikkoa, mutta sen ylin harja oli tasainen ja metsätön. Paalujen ympäröimällä paikalla olivat tavarat asetetut osittain maahan, osittain mukaan tuoduille laudoille, jotka olivat lasketut pukkien varaan, osittain myöskin, niinkuin hienommat kankaat, helmet ja muut koristeet suurempaan, keskelle niittyä pystytettyyn telttaan. Kaupparetkikunta oli samana päivänä saapunut paikalle, ja tavarat oli juuri saatu järjestykseen. Mutta suuria intiaanijoukkoja tunkeili jo valkeitten paalujen sisäpuolella ja he osoittivat suurta ostamishalua sotahuhuista huolimatta. Kaikki nämät intiaanit kuuluivat suureen Lena-Lenapekansan eri heimoihin, mutta suurin osa oli kuitenkin minqualaisia. Ja metsissä markkinapaikan ympärillä oli runsaasti nuotioita, joiden ääressä intiaanit odottivat vuoroaan päästäkseen valkoisten paalujen sisäpuolelle, sillä tungoksen ja epäjärjestyksen välttämiseksi ei sallittu kuin määräjoukon tulla kerrallaan paikalle. Matkalla Korsholmasta markkinapaikalle eivät viholliset olleet vähimmälläkään tavalla häirinneet retkikuntaa, mutta Susia sotavarustuksissaan oli silloin tällöin näkynyt läntisellä rannalla, näyttäen toteen, että tiedustelijat olivat olleet oikeassa väittäessään, että nämät intiaanit varustautuivat sotaan. Sen johdosta oli ryhdytty joihinkin varokeinoihin. Niinpä markkinapaikan edustalla olevaa jokirantaa vartioitsi vahtimiehistö, johon kuului sekä valkoisia että delawareja. Ja paitsi valkoisia paaluja ympäröivää vahtia, jossa toimessa oli ruotsalaisia sotamiehiä, oli sotilasvahti myöskin jo mainitulla kukkulalla, mistä he pyssyineen saattoivat hallita koko markkinapaikkaa sekä suurinta osaa jokirannasta.

Intiaanien kanssa kauppaa käydessä ei tietystikään mikään raha tullut kysymykseen, vaan tavaroita vaihdettiin keskenään. Intiaanien vaihtotavarana oli pääasiallisesti majavan-, karhun-, oravan y.m. metsäneläinten nahat sekä tupakka. Tämän halutun tavaran viljelys oli ikivanha, koska tupakkaa välttämättömästi tarvittiin intiaanien neuvotteluissa, mutta huomattuaan miten haluttua tavaraa se oli valkoisten kauppiaitten parissa, alkoivat monet intiaanit, varsinkin uutisasutusten läheisyydessä, viljellä sitä suuremmassa määrässä käyttääkseen sitä vaihtotavarana. Intiaanien tupakka oli kuitenkin hiukan halvempihintaista kuin uutisasukkaiden, sillä intiaaninaiset, jotka enimmäkseen hoitivat tätä viljelystä, eivät osanneet oikein taitavasti käsitellä satoa.

Ruotsalaisten vaihtotavarana olivat aseet — paitsi kiväärit ja ruuti, jotka olivat kiellettyjä — yksinkertaisemmat talouskalut, viltit, erilaiset kankaat, lasihelmet ja muut koristeet.

Sen hyvän sovun nojalla, joka aina vallitsi ruotsalaisten ja Lenni-Lenapikansan välillä, kävi kauppa melkein aina riidatta. Mutta hidasta se oli intiaanien monien tapojen vuoksi. Kun intiaani tarjosi jotakin vaihdettavaksi, täytyi hänen aina kukkaskielellä kehua tavaransa hyvyyttä sekä omaa, tai päällikkönsä ja heimonsa erinomaisuutta. Ilman tuollaista puhetta ei kaupanteosta voinut tulla mitään ja se kysyi aikaa, varsinkin jos tulkin tuli olla välittäjänä.

Styvertsen, "Hyvien Tavaroiden Isä", oli kuitenkin niin täydellisesti perehtynyt intiaanien tapoihin ja tottumuksiin ja oli niin hyvin opettanut apulaisensa että kauppa sujui varsin nopeasti. Toinen joukko toisensa jälkeen päästettiin paalutuksen sisäpuolelle. Harvoin kuitenkaan sellaiset markkinat, kuin kysymyksessäolevat, saattoivat päättyä lyhyemmässä ajassa kuin viikossa.

Nyt, niinkuin sanottu, oli ensimäinen markkinapäivä. Päivällisen aikana ilmoitti sotilasvahti kukkulalta, että joukko intiaaneja, luultavasti maalaisia, oli tulossa rantaan joen toisella puolella. Aikoivatko Sudet nyt jo hyökätä? Niin, sitä ei ollut hyvä tietää. Kaikissa tapauksissa käski Styvertsen vahvistaa rantavahtia. Sitä paitsi lähetettiin sana intiaanileireihin metsään, että minqualaisten tuli olla valmiina sotaan.

Seuraava ilmoitus kuului, että viidettäsataa maqualaista oli pystyttänyt leirinsä toiselle rannalle.

Styvertsen päätti antaa kaupanteon jatkua häiriytymättä. Hänen ei tarvinnut katua tätä tyyntä myrskyn edellä, sillä epäilemättä se teki hyvinkin valtavan vaikutuksen vihamielisiin intiaaneihin. Ja toiselta puolen ystävällismieliset intiaanit tunsivat suurempaa turvallisuutta nähdessään, miten rohkeat valkoiset olivat.

"Ukkosen Veli lyö heidät mäsäksi, jos he tulevat joen poikki", tuumattiin leiritulien ääressä.

Äkkiä ilmestyi kanootti joelle. Siinä istui yksinäinen intiaani keihäs kädessä, johon oli kiinnitetty vampumi.

Intiaani sai nousta maihin. Hän ilmoitti, että suuri maqualaisten päällikkö, Kirjava Kotka, halusi kahden miehen seuraamana käydä tervehtimässä Hyvien Tavaroiden Isää.

Styvertsen vastasi, että päällikkö oli tervetullut, ja ryhdyttiin toimenpiteihin hänen vastaanottoaan varten.

Pekka Drufva kuului rantavahtiin ja hänen paikkansa oli juuri sillä kohtaa, missä Kirjava Kotka nousi maihin. He tunsivat kumpainenkin toisensa, päällikkö ei ollut tietävinään, että hän oli nähnyt pelättävimmän vastustajansa, mutta nopea katse, joka kiintyi Pekka Drufvaan, ilmaisi kuitenkin hehkuvaa vihaa, johon sekaantui myös hiukan pelkoa.

Kauppa oli siksi aikaa keskeytynyt ja maihinnousupaikalle oli pingoitettu valtava kangas auringonteltaksi. Sen alle oli asetettu istuimia Styvertseniä ja Liljehöökiä varten sekä heitä vastapäätä samanlaiset istuimet Kirjavalle Kotkalle ja hänen kahdelle miehelleen, joista toinen oli Majavantappaja.

Styvertsen lausui vieraansa tervetulleiksi ja lopetti puheensa, jonka
Nick Truve tulkitsi maqualaisten kielellä, seuraavasti:

"Huhun kieli voi joskus olla petollinen. Se on kertonut, että maqualaiset ovat kaivaneet maasta sotatapparansa taistellakseen valkoisia veljiään vastaan. Mutta kun heidän kuuluisa päällikkönsä on saapunut rauhalliselle vierailulle valkoisten miesten leiriin, ymmärrämme me, että se on valehdellut, Kirjava Kotka polttakoon rauhanpiippua valkoisten veljiensä parissa."

Nyt tuotiin intiaanipiippu esille, se täytettiin tupakalla ja sytytettiin ja sitten se kiersi miehestä mieheen tässä pienessä piirissä, niinkuin intiaanitapa vaati. Kun Kirjava Kotka oli vetänyt pari sauhua ja senjälkeen pari minuuttia istunut syviin mietteihin vaipuneena, seuraten juhlamenojen sääntöjä, puuttui hän puheeseen:

"Hyvien Tavaroiden Isä on viisas, sillä hän ei usko pahoihin kieliin. Maqualaiset ovat kaivaneet sotatapparansa niin syvälle maahan, etteivät he ole voineet löytää sitä. Sen sijaan he ovat huomanneet, että ne punaiset heimot, jotka asuvat lähempänä valkoisia miehiä kuin he itse, omistavat parempia aseita, kauniimpia kankaita ja runsaampia koristeita, ja he ovat kuulleet, että sellaisia aarteita ei voiteta taistelulla, vaan rauhallisella vaihtokaupalla valkoisilta miehiltä. Silloin he tuumivat: Miksikä eivät maqualaisetkin voisi tehdä kauppaa Hyvien Tavaroiden Isän kanssa? Meidän metsämme ovat täynnä riistaa, joiden nahat miellyttävät valkoisia miehiä. Miksikä Hyvien Tavaroiden Isä ei vaihtaisi niitä omiin tavaroihinsa? Kun sitten pöllö, viisain linnuista, lauloi, että valkoinen tavarapäällikkö oli lastannut kaksi suurta venettä täyteen hyviä tavaroita ja lähtenyt länttä kohti, missä maqualaiset vartioivat auringon vuoteen ääressä, päättivät he mennä häntä vastaan. Vain tässä tarkoituksessa he ovat saapuneet tänne ja pystyttäneet leirinsä joen toiselle rannalle, jonne heidän nuoret miehensä ovat kuljettaneet raskaita nahkakuormia. Nyt minä kysyn, Hyvien Tavaroiden Isä, sallitko maqualaisten samoinkuin minqualaistenkin tehdä kauppaa kanssasi? Minä olen puhunut."

"Maqualaiset ovat tavaroineen tervetulleet ja kernaasti me tahdomme ryhtyä vaihtokauppaan heidän kanssaan. Mutta koska he ovat hyvin urhoollisia ja voimakkaita, niin sallimme vain 20 kerrallaan saapua tavaroineen joen poikki, jotta meidän nuoret miehemme eivät pelkäisi heitä. Jos Kirjava Kotka on tyytyväinen näihin ehtoihin, niin voi kaupanteko alkaa milloin hyvänsä."

Kirjava Kotka neuvotteli seuralaistensa kanssa luultavasti vain näön vuoksi, ja suostui sitten ehdotukseen. Sopimus vahvistettiin kädenlyönnillä ja uudella rauhanpiipulla. Sitten kolme Sutta palasi joen poikki, ja kaupantekoa jatkettiin jälleen.

Pian saapui kymmenkunta kanoottia kahdenkymmenen maqualaisen ja tavaroiden kera. He näyttivät olevan hyvin ostonhimoisia ja vaihtotavarana heillä oli erinomaisen hyviä nahkoja. Sitten nämä kymmenen kanoottia kulkivat alituisesti edestakaisin joen poikki, milloin saattaen kahtakymmentä kauppansa päättänyttä intiaania, milloin tuoden yhtä monta uutta asiakasta. Styvertsen oli erittäin mielissään, sillä tavarat menivät hyvin kaupaksi ja kaikki kävi rauhallisesti.

Pelätyn sotaretken päättyessä näin rauhallisella tavalla alkoivat minqualaiset suurin joukoin poistui paikalta, sen mukaan kuin he olivat kauppansa päättäneet. Styvertsenillä ei ollut mitään sitä vastaan sanottavana, sillä hänkin uskoi rauhaan ja iloitsi mielessään, että ensi kertaa, sen jälkeen kuin Uuden Ruotsin siirtokunta oli perustettu, hän oli joutunut näin rauhalliseen ja edulliseen kosketukseen läntisten intiaaniheimojen kanssa.

Kaksi miestä oli sittenkin ruotsalaisten leirissä, jotka eivät olleet yhtä tyytyväisiä asioiden kehitykseen, nimittäin Nick Truve ja Pekka Drufva. "Tämän rauhan takana piilee petos", sanoivat he. "Maqualaiset koettavat saada meidät rauhallisiksi ja odottavat hetkeä, jolloin liittolaisemme ovat poistuneet. Sitten he aikovat tehdä hyvät kaupat anastamalla omat tavaransa sekä voittamalla meidät." Mutta Styvertsen ei tahtonut ottaa tätä varotusta korviinsa. Hän uskoi Kirjavan Kotkan rehellisyyteen ja väitti, ettei koko hänen pitkän kokemuksensa aikana intiaanit olleet tehneet itseään syypäiksi sellaiseen petokseen, jota nämät molemmat pelkäsivät.

"Ei", sanoi Pekka Drufva, "ei kukaan lenni-lenapeista sitä tekisikään. Ja muitten intiaanien kanssa ruotsalaiset tähän saakka ovat olleet hyvin vähän kosketuksissa. Mutta maqualaisista voi olettaa mitä hyvänsä."

Punaisten ystävien parissa oli kuitenkin eräs, joka oli samaa mieltä kuin tiedustelijatkin, nimittäin Minquaspäällikkö, Lentävä Orava. Tämä tarjoutui koko heimonsa kera, johon kuului hiukan toista sataa miestä, viipymään Schylkilljoen rannalla yhtä kauan kuin valkoihoisetkin. Suuressa arvossa pidetyn Minquaspäällikön mielipide teki vaikutuksensa Styvertseniin, niin että tämä suostui tarjoumukseen.

Tavaroiden hyvä menekki sai aikaan sen, että ne loppuivat paljoa aikaisemmin kuin mitä oli oletettu tai jo viidentenä päivänä päivällisen aikana. Lopun päivästä käytettiin ostettujen tavaroiden sälyttämiseen veneisiin. Varhain seuraavana aamuna oli määrä lähteä kotimatkalle.

Vähää ennen auringonlaskua sinä päivänä tapasi Pekka Drufva sattumalta
Styvertsenin, jolloin tämä sanoi:

"Mene ylös kukkulalle sotilasvahdin luo, niin saat nähdä. Maqualaiset ovat hajottaneet leirinsä, sammuttaneet tulensa ja ovat nyt kotiinlähdössä."

"Niin, kunhan voisi olla oikein varma siitä, että he lähtevät kotiinsa. Pian he katoavat metsän kätköön, ja kuka tietää, mitä tietä he sitten kulkevat."

"Sinä olet parantumaton epäilijä", vastasi Styvertsen nauraen. "Toivottavasti on sinulla vahvempi usko mitä kristinuskon oppiisi tulee, sillä muuten ei isä Campanius ole sinuun tyytyväinen ensi lukukinkereillä."

Tuli ilta ja vielä lisäksi hyvinkin pimeä ilta, sillä taivas oli pilvessä, vaikkei vielä satanutkaan. Päivä oli ollut rasittava, niin että jokainen pyrki hyvissä ajoin levolle, varsinkin kun seuraavana aamuna täytyi varhain olla liikkeellä. Vahdit olivat entisillä paikoillaan, mutta muuten ei oltu ryhdytty minkäänlaisiin varokeinoihin. Siitä saakka kuin retkikunta oli saapunut tälle paikalle, olivat tiedustelijat vuoron perään vahtineet yöllä hiukan kauempana leiristä kuin minne vahtien silmä kannatti. Nyt oli Mugallan vuoro ja hän oli hyvissä ajoin lähtenyt lähiseuduille. Pekka Drufva ja Nick Truve sen sijaan olivat panneet maata telttaan, joka heille oli luovutettu.

Pekka Drufva ei saanut kuitenkaan unta silmään. Levottomasti hän heittelehti kuusenhavuista tehdyllä vuoteellaan, ihmetellen kuluisiko tämä yö rauhallisesti. Hän epäili sitä. "Minä näin Kirjavan Kotkan silmistä", kuiskaili hän itsekseen, "että hänellä oli paha mielessä ja että kostoajatukset kiiluivat hänen leimuavan katseensa pohjalla. Kunpa Styvertsenin herkkäuskoisuus ei syöksisi meitä vaaraan! No, yhdessä suhteessa onnistui kuitenkin varotukseni. Lentävä Orava ja hänen miehensä ovat paikalla."

Miten kauan hän oli nukkunut, sitä hän ei selvästi tiennyt, mutta äkkiä hän heräsi siihen, että käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Hämärässä hän oli näkevinään, että intiaani seisoi hänen vuoteensa ääressä ja hän kohosi unenpöpperössä ja pelästyneenä pystyyn. Mutta niinpiankuin intiaani alkoi puhua, rauhoittui Pekka Drufva, sillä hän tunsi hänet ystäväkseen Mugallaksi.

"Ukkosen Veli", sanoi tämä, "hiero uni silmistäsi ja herätä leiri, sillä Sudet ovat hiukan eteläpuolella leiriämme kulkeneet joen poikki ja tunnin kuluttua valkeat miehet saavat kuulla heidän sotahuutonsa."

Samassa silmänräpäyksessä Pekka Drufva oli jalkeilla. Ensin hän herätti Nick Truven ja pyysi sitten Mugallan varottamaan Lentävää Oravaa, jonka leiri oli kukkulan toisella puolen. Sitten hän läksi itse Styvertsenin telttaan ilmoittaakseen asiasta päällikölle ja lähetti Nick Truven samassa asiassa sotilasvahdin luo.

Parin minuutin kuluttua koko leiri oli jalkeilla. Neuvottelua pidettiin päälliköiden, Lentävän Oravan ja molempien valkoisten tiedustelijoitten kesken miten olisi nyt parasta ryhtyä puolustukseen. Kukkula, missä sotamiehet olivat vahdissa, oli paras puolustusasema, mutta jos päävoima siirrettäisiin sinne, niin olisi vaara lähellä, että veneet ja niiden lasti kadotettaisiin. Ja sitä Styvertsen ei tahtonut millään ehdolla, yhtä vähän kuin jakaa kahteen osaan joukkonsa, joka oli vähäinen vihollisen suureen voimaan nähden. Jonkun aikaa epäröityään he päättivät kaikessa kiireessä rakentaa puista ja pensaista, joita varsin suuressa määrin oli kaadettu markkinapaikalta, sekä laudoista, pukeista ja laatikoista puolikuun muotoisen sulun venevalkaman eteen, jonka takana olisi tilaa myös intiaaneille. Tämä suojus varjelisi erinomaisesti nuolia vastaan, ja niillä 17 kiväärillä, jotka olivat puolustajien käytettävinä, arveltiin hyvin voitavan pitää puoliaan ylivoimaa vastaan. Avuliaista käsistä ei ollutkaan puutetta, ja tavattoman lyhyessä ajassa tilapäinen sulku saatiin valmiiksi.

Melkein samassa hetkessä kajahti Susien sotahuuto, joka ilmaisi samalla kertaa sekä hurjuutta ja verenhimoa että vihaa, kun heidän ei ollut onnistunut yllättää leiriä. Ensimäinen hyökkäys torjuttiin loistolla ja se maksoi Susille monta kuollutta ja haavoittunutta. Taistelu keskeytyi vähäksi aikaa, ja sillä välin puolustajat vahvistivat vielä vallituksiaan.

Pahaksi onneksi oli varsin pimeä sinä yönä, niin että oli melkein mahdoton osua tarkasti, ainakin pitemmän matkan päästä. Sen vuoksi oli vaikea pitää vihollista kylliksi loitolla, missä kieltämättä piili suuri vaara, heitä kun oli paljon enemmän kuin toisia. Tuntui siltä, kuin koko niitty olisi ollut täynnä vihollisia, vaikkei heitä voitukaan nähdä.

Kun vihollinen hyökkäsi toistamiseen, lennättivät he joukostaan oikean nuolipilven, joista suurin osa kuitenkin takertui suojukseen kiinni. Monet osuivat kuitenkin maaliinsakin, niin että useat puolustajista haavoittuivat. Mutta kun tämä hyökkäys, jossa pari pyssyäkin paukahti — ne olivat varmaankin Irgensin ja hänen poikansa — ei tehnyt toivottua vaikutusta, alkoivat Sudet taistella mies miestä vastaan. He raastoivat puita ja risuja suojuksesta ja saivat siten paljon vahinkoa aikaan. Nyt taisteltiin mies miestä vastaan. Keihäät, kirveet ja puukot; tekivät veristä tuhoaan kummallakin puolen ja puolustajien tila näytti jo arveluttavalta. Kuitenkin heidän onnistui torjua tämäkin hyökkäys, ja taaskin vallitsi hetken aikaa petollinen rauha.

"Kolmannella hyökkäyksellä he voittavat meidät, sillä pyssyistämme ei ole paljon hyötyä, kun on näin pimeä ja viholliset ja ystävät ovat aivan toisissaan kiinni. Minun käsitykseni mukaan on yksi ainoa pelastumisen keino. Se on, että menemme veneisiin ja soudamme pois ennen seuraavaa hyökkäystä."

"Ja jätämme Lentävän Oravan ja hänen miehensä vihollisen valtaan, sillä he eivät mahdu veneisiini He ovat rehellisesti taistelleet puolestamme — heittäisimmekö heidät vaaralle alttiiksi? Ei, siihen en koskaan suostu", vastasi Styvertsen.

"Minä tiedän toisen keinon. Antaa heidän hyökätä! Jumalan avulla minä saan heidät pakenemaan."

Ei ollut aikaa ottaa lähemmin selkoa, mitä Pekka Drufva tarkoitti, sillä samassa huomattiin, että Sudet valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.

Samassa kun Susien sotahuuto kajahti, kiipesi Pekka Drufva suojuksen korkeimmalle kohdalle. Toisessa kädessään hänellä oli ennenmainittu pieni puurasia ja toisessa palanen hehkuvaa taulaa.

Ja nyt tapahtui jotain, joka hämmästytti sekä vihollisia että ystäviä ja josta pitkän aikaa myöhemmin juteltiin nuotiotulten ääressä Amerikan erämaissa. Hänen käsistään sinkosi sähätteleviä tulikäärmeitä, jotka putoilivat maahan intiaanien päälle, sylkien ja poristen ja levittäen salaperäistä valoa pimeään kesäyöhön sekä silloin tällöin heittäen kipinäryöpyn ylös ilmaan. Vuoroin ne kohosivat korkealle ylös, vuoroin laskeutuivat alas, milloin miltei kuoliaaksi pelästyneitten intiaanien jalkoihin, milloin heidän käsilleen, tai hiuksiinsa. Ja toinen säihkyvä käärme seurasi toistaan kaikkiin ilmansuuntiin sammuakseen lopulta kovalla paukahduksella.

Pahempaa pakokauhua voi tuskin ajatellakaan kuin sitä, joka nyt syntyi intiaanien keskuudessa. Heidän sotahuutonsa tarttui heiltä kurkkuun; he hyppivät, juoksivat, heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät ikäänkuin he kaikki olisivat olleet täysin mielettömiä. Ja kun viimeinen sähikäinen oli sammunut, oli niin hiljaista ikäänkuin vihollinen olisi tullut poispuhalletuksi maan päältä.

Niinkauankuin oli pimeä, eivät ruotsalaiset uskaltaneet poistua suojuksensa takaa, sillä hiljaisuuskin oli petollinen. Mutta vähitellen alkoi päivä sarastaa ja silloin he näkivät, että paitsi monia ruumiita ei näkynyt ainoatakaan Sutta. He olivat juossee| "tulikäärmeitä" pakoon ja olivat kuin poispyyhkäistyt koko tienoolta.

Mutta ei yksin viholliset olleet pelästyneet aivan piloille tuosta ilotulituksesta, vaan ystävätkin, nimittäin Lentävä Orava ja hänen väkensä olivat aivan halpaantuneet kauhusta, joskin he näkivät, että heidän ystävänsä oli päästänyt tulikäärmeet valloilleen! Yksin Lentävä Oravakin, joka niin monta kertaa oli osoittanut suurta rohkeutta, seisoi vavisten, ja varmaan lapsikin olisi voinut vangita hänet.

Neiti Greta Printz oli siis lahjansa välityksellä pelastanut kaupparetkikunnan kadotuksesta. Mutta miten tyttö oli tullut sellaista ajatelleeksi?

Kuvernööri Printzillä oli usein tapana kertoa takkavalkean ääressä juttuja seikkailurikkaasta elämästään. Kerran hän oli kertonut, miten hän ja pari toveria olivat Saksassa pelastuneet kapinallisten talonpoikain käsistä heittämällä sähikäisen heidän keskeensä. Tämä juttu oli miellyttänyt Gretaa ja hän oli tehnyt sen johtopäätöksen, että jos sähikäinen oli hyvä ase saksalaisia talonpoikia vastaan, niin vieläkin sopivammat ne olisivat intiaanien parissa. Ja kun nyt sattumalta rasiallinen oli talossa, antoi hän sen Pekka Drufvalle toivossa, että hän voisi pelastaa itsensä, jos hän joutuisi pahaan pälkähäseen.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ennenkuin kaupparetkikunta oli valmiina lähtemään siltä paikalta, jossa heidän ilman Greta Printzin lahjaa olisi voinut käydä hyvinkin huonosti, kutsui Styvertsen molemmat valkeat tiedustelijat syrjään ja käski heidän omin päin lähteä parin ruotsalaisen peninkulman päässä olevan vesiputouksen luo. Kuvernöörin tarkoitus oli rakennuttaa mylly tähän putoukseen, jos paikka olisi sopiva, ja siksi valkoisten miesten piti nyt lähteä ottamaan asiasta selkoa.

"Susia", päätti Styvertsen puheensa, "teidän tuskin tarvitsee pelätä, sillä kaikkien tietojen mukaan ovat he paenneet kaukaisiin kyliinsä. Kun olette käyneet putouksella ja tutkineet paikan, voitte te palata metsän halki itään ja tuoda meille tietoja seuduista, joita ei tähän asti ole tunnettu."

Tämän käskyn mukaisesti Pekka Drufva ja Nick Truve valmistuivat matkaa varten jokea ylös päin. He olivat valmiit lähtemään samaan aikaan kuin molemmat veneet nahkalastineen aikoivat palata Uuteen Göteborgiin.

Vähää ennen auringonlaskua seuraavana päiväni kun ystävämme olivat lähteneet markkinapaikalta tapaamme Pekka Drufvan ja Nick Truven istumassa nuotion ääressä ja paistamassa hirvenlihaa. Lähellä sitä paikkaa, jossa he istuivat suuren plataanin alla, kohisi hurja koski, jonka jyminä kuului kauaksi. He olivat näet saapuneet löytöretkensä määrään, ensimäisen vesiputouksen partaalle Schylkilljoessa.

Seutu oli villinkaunis. Kaksi kalliosaarta katkaisi itse putouksen kolmeen osaan, joissa vesi kuohui maidonvalkeana.

Kun paisti oli valmis, alkoivat he syödä hyvällä ruokahalulla, jonka liikunto metsässä ja herkullinen metsänriista synnyttää. Kun pahin nälkä oli sammunut, alkoivat he jutella. Nick Truve alotti keskustelun.

"Sen verran kuin minä ymmärrän", sanoi hän, "on itäisin noista koskista paras myllynpaikka. Kovin korkea ei tosin putous ole, mutta kylliksi sittenkin, niin että se voipi veden ollessa matalammallakin käyttää vesiratasta, ja voimakkaammaksi se voi tulla, jos rakennetaan sulku keskimäiseen jokihaaraan. Ja kaunista ja hauskaa täällä myöskin on. Sen lisäksi metsänriistaa näyttää olevan runsaasti. Totta totisesti, jos kuvernööri päättää rakentaa tänne myllyn, niin tahtoisin kernaasti ruveta mylläriksi. Isälläni oli mylly, niin että jo lapsena perehdyin myllärinammattiin. Tosin se oli tuulimylly, sillä vesimyllyjä ei ole Hollannissa, ei ainakaan meren rannalla, jossa minä synnyin, mutta jos kerta on oppinut hoitamaan tuulimyllyä, niin osaa sitä myös vesimyllyä käyttää. Käyttövoima vain on toinen."

"Aiotko sitten luopua tiedustelija- ja metsästäjätoimestasi", kysyi
Pekka Drufva.

"Sitä minä olen kauan tuuminut. Katsohan, Pekka Drufva, yhtä kestävä ja kokenut olen minä kuin useimmat muutkin, ja naimiseni kautta on minulla enemmän suhteita intiaaneihin kuin kellään muulla, mutta minun aistini, näköni ja kuuloni alkavat heikontua iän mukana, ja se on arveluttava asia tiedustelijalle. Sinä, Pekka Drufva, joka olet kuvernöörin suosiossa, voisit kernaasti sanoa hyvän sanan puolestani, jos myllyn rakentamisesta tulee tosi."

Sen Pekka Drufva lupasi. Sehän oli vähintä mitä hän saattoi tehdä miehen hyväksi, joka oli perehdyttänyt hänet erämaan salaisuuksiin.

Nyt aurinko oli laskenut mailleen ja alkoi hämärtää. Keskustelua jatkettiin vielä hetken aikaa, mutta sitten Nick Truve kääriytyi vaippaansa ja heittäytyi pitkäkseen nuotion ääreen.

"Voit sinäkin huoleti panna maata", sanoi hän, "sillä olen varma siitä, että turhaa meidän on vahtia. Villieläimet karttavat tulta, ja mitä vihamielisiin intiaaneihin tulee, niin saivat he kyllikseen sinun tulikäärmeistäsi. Varmaankin he ovat nyt hyvinkin kaukana."

Juuri kun Pekka Drufva aikoi vastata, kuului metsästä, kosken yläpuolelta kimakka huuhkaajanhuuto.

"Se ei kuulunut täysin luonnolliselta — se oli varmaankin merkki", sanoi hän.

"Niin", sanoi hän, "oikeassa sinä olet, minustakin huuto kuului epäilyttävältä. Mutta enpä luule, että se oli Suden ulvontaa. Joku minqualainen intiaani voi olla samoiluretkellä ja antaa merkin toverilleen, että hän on nähnyt tulta."

Nick otti kiväärinsä ja astui kukkulalle, josta oli varsin hyvä näköala joen ja putouksien ylitse. Mutta varjot tiheikössä olivat jo synkät, ja hän saattoi selvästi nähdä vain molemmat rannat. Niiden takana kohosi erämaa mustana ja salaperäisenä muurina. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut paitsi kalan loiskinaa vedessä tai pelästyneen linnun rasahtelua pensaikossa. Hän seisoi kauan korkealla paikallaan pyssyynsä nojaantuneena, mutta kun huuhkajan huuto ei toistunut eikä kuulunut eikä näkynyt mitään epäilyttävää, palasi hän tulen ääreen.

Nick Truve oli jo nukahtanut, mutta Pekka Drufva päätti valvoa. — Tuo huuhkaajanhuuto oli herättänyt hänen epäilyjään ja hän aavisti vaaran uhkaavan heitä. Vasta parin tunnin kuluttua, kun ei mitään ollut kuulunut, mikä vähimmälläkään tavalla olisi voinut tehdä häntä rauhattomaksi, antoi hän myöten nukkumishalulleen, kääriytyi vaippaansa ja vaipui nopeasti sikeään uneen, niinkuin väsynyt, nuori mies tavallisesti nukahtaa rasittavan päivän jälkeen. Varmaankin unta olisi riittänyt valoisaan päivään saakka, jollei se odottamattomalla tavalla olisi keskeytynyt.

Hän oli nukkunut jo varsin kauan, kun hänestä äkkiä tuntui siltä, kuin joku olisi kumartunut hänen ylitseen ja tarkannut häntä. Ja tuo tunne oli niin voimakas, että hän heräsi siihen. Avatessaan silmänsä näki hän aamuhämärässä, että joku todellakin katseli häntä, ja se oli täysissä sotavarustuksissa oleva intiaani — Susi.

Joustavana kuin teräsveitsi hän hypähti jaloilleen ja tarttui pyssyynsä. Mutta intiaani oli liian lähellä, jotta Pekka olisi voinut häntä ampua ja sitäpaitsi ei ollut aikaa lataamiseen. Tarttuen pyssynsä piippuun hän aikoi iskeä katselijan pyssynsä perällä maahan ja samalla hän päästi huudon herättääkseen Nick Truven, joka kuorsasi sikeimmässä unessa. Mutta oli jo liian myöhäistä. Ennenkuin hän oli ennättänyt iskeä, ja ennenkuin unimielinen Nick Truve oli ennättänyt nousta maasta, olivat intiaanit, jotka näyttivät ikäänkuin kohoavan suoraan maasta, piirittäneet heidät. He heittäytyivät molempien tiedustelijoiden päälle ja sitoivat heidät ennenkuin nämä ennättivät suuresti vastaankaan panna.

Päällikkö Kirjava Kotka oli yhtä pahasti kuin hänen alamaisensakin joutunut sen pakokauhun valtaan, jonka pelottavat "tulikäärmeet" olivat saaneet aikaan. Samoinkuin toisetkin oli hän juossut henkensä edestä ja juossut hyvin kauan. Mutta vähitellen hänessä heräsi ajatus, että yleinen pako oli ehkä ollut liian hätäinen. Hän tuli ajatelleeksi, etteivät nuo tulikäärmeet olleet vahingoittaneet ketään. Tosin useat hänen miehistään olivat kaatuneet kuin kuolleet maahan, mutta se oli tapahtunut vain pelosta, sillä hetken kuluttua he olivat taas juosseet kuin metsäkauriit.

Kesken tätä pelon ja epäilyksen mielentilaa oli päällikkö tavannut Peter Irgensin, jonka yleinen pako oli riistänyt mukanaan. Tämä, joka oli ollut merimies ja kulkenut ympäri maailmaa, tunsi erittäin hyvin raketteja ja sähikäisiä. Yleisen hämmennyksen aikana hän ei voinut kuitenkaan saada ääntään kuuluville. Raivosta kihisten hänen oli ollut pakko seurata liittolaisiaan, jotta hän ei jäisi yksin ruotsalaisten pariin. Mutta nyt hän kohtasi päällikön juuri oikeana hetkenä, kun tämän pelko alkoi horjua, ja luonnollisesti hän käytti hyväkseen tätä edullista hetkeä. Hän vakuutti Kirjavalle Kotkalle, että hän ja hänen miehensä aivan turhan päiten olivat päästäneet voiton käsistään ja antaneet ruotsalaisten vetää itseään nenästä. Tuon hirveän kauhun olivat vain leikkikalut saaneet aikaan, joita valkoihoiset käyttivät juhlatilaisuuksissa. Sähikäiset olivat aivan vaarattomia, eikä päällikön miesten parissa ollut ainoatakaan, joka niistä olisi saanut vammaa. Mutta ehkäpä ei olisi vielä liian myöhäistä korjata tyhmyys. Nämät sanat tekivät syvän vaikutuksen Kirjavaan Kotkaan. Hän päätti pysähtyä ja kerätä kokoon joukkonsa, niin hyvin kuin se vielä kävi päinsä. Sillä välin hän lähetti kaksi luotettavaa tiedustelijaa joen rantaan ottamaan selkoa, olivatko ruotsalaiset vielä markkinapaikalla.

He toivat sen tiedon, että veneet olivat lähteneet kotimatkalle, mutta Ukkosen Veli ja Jäljetön eivät olleet seuranneet heidän mukanaan, vaan yksinään lähteneet jokea ylös kulkemaan, vaikkeivät he tienneet missä tarkoituksessa.

Nyt heräsi päällikön kostonhimo uudestaan, ja hän päätti koettaa anastaa valtaansa yhtä vihatun kuin pelätynkin Ukkosen Veljen ja hänen seuralaisensa. Siinä tarkoituksessa hän lähetti kaksikymmentä urhoollisinta ja ovelinta miestään. Peter Irgens oli ennen heidän lähtöään koettanut kaikella tavalla poistaa heidän pelkoaan valkoisten vaarallista poppamiestä kohtaan. Miten hyvin tehtävä onnistui miehiltä, sen me jo tiedämme.

Nyt alkoi molemmille valkoisille miehille kaikkea muuta kuin mieluisa marssi. Heidän kätensä olivat sidotut selän taakse ja heidän kummallakin puolellaan kävi yksi rohkeimmista Susista tomahawki kädessä valmiina iskemään, jos vangit osoittivat vähintäkään karkaamishalua.

Molemmat vangit olivat kovasti harmissaan, ei niin paljon kiinnijoutumisestaan, vaan itselleen siksi, että huhut Susien paluusta kyliinsä olivat olleet syynä heidän huolettomuuteensa ja kiinnijoutumiseensa. Niin valppaita miehiä kuin he olivat ja niin hyvin kuin he tunsivat erämaan, eivät he koskaan olisi joutuneet kiinni, jos he vain olisivat ymmärtäneet olla varuillansa, ja tämä seikka se sapetti heitä kaikkein eniten.

Heidän saavuttuaan Susien leiriin, jonne suurin osa joukkoa oli jo ennättänyt kerääntyä, ihastui Kirjava Kotka ikihyväksi, kun sekä hänen vihansa että pelkonsa esine oli nyt hänen vallassaan. Nyt hän aikoi kostaa julmemmin kuin koskaan vielä erämaassa kukaan oli kostanut, mutta kosto oli säästettävä siksi, kunnes he saapuisivat kaukaisimpiin kyliinsä. Se ei tulisi olemaan ainoastaan suloinen lievitys päällikön vihalle, vaan myöskin sovitusuhri kansalle sen suuren tappion ja häpeän vuoksi, joka oli kohdannut heitä tällä onnettomalla sotaretkellä. Jotta kostonhetki koittaisi niinpiankuin mahdollista, läksi joukko heti matkaan.

Pitkän matkan varrella ei vankeja oikeastaan kohdeltu pahasti, sillä pelko lamautti yhä vihaa, mutta Pekka Drufvan ei tarvinnut muuta kuin silmätä päällikön leimuaviin silmiin lukeakseen niistä tulevan kohtalonsa, jollei hän matkan varrella tavalla tai toisella pääsisi pakenemaan. Mutta sellaista tilaisuutta ei sattunut; siksi valppaita olivat Sudet. Pakenemis-ajatuksista oli luovuttava, ja kun joukko viisi päivää samoiltuaan erämaita, saapui Kirjavan Kotkan kylään, olivat molemmat valkoiset miehet selvillä siitä, että heidän kohtalonsa näytti varsin synkältä. Sen sanoikin Nick Truve toverilleen, kun he rinnatusten astuivat intiaanikylään.

"Niin", sanoi Pekka Drufva, "kyllähän elämä näyttää varsin synkältä, ja varmaankin hyvin tuskallinen kuolema odottaa meitä. En tahdo kuitenkaan heittää kaikkea toivoa, sillä jos Jumala tahtoo pelastaa meidät villien käsistä, niin ei häneltä keinoja puutu, vaikka me emme keksikään niitä."

Päällikön majan edessä kasvoi kaksi puuta, ja niihin vangit sidottiin. He olivat siis niin lähellä toisiansa, että he saattoivat keskenään puhella, jota vahti ei viitsinytkään estää. Koska he puhuivat keskenään ruotsia, niin ei ollut pelkoa siitä, että joku olisi ymmärtänyt heitä. Tämä seikka oli heille alusta alkaen suureksi lohdutukseksi ja sittemmin siitä oli paljon hyötyäkin.

Samana päivänä, jolloin joukko saapui kylään, vietettiin kaksi juhlaa perätysten. Toinen oli tulojuhla sotilaitten kotiinpaluun johdosta, toinen surujuhla niiden muistoksi, jotka eivät voineet enää paIata kotiin. Molemmat juhlat olivat omalla tavallaan hyvin meluavat. Ilojuhlan aikana rummutettiin, laulettiin ja tanssittiin niin hurjasti, ettei valkoihoinen, joka ei ollut tutustunut intiaanien elämään siihen aikaan, olisi voinut kuvaillakaan sellaista menoa mielessään. Surujuhlassa laulettiin myöskin, mutta ainoastaan yksitoikkoisia, surunvoittoisia lauluja, joita silloin tällöin kostonhuudot katkaisivat. Varsinkin naiset pitivät suorastaan korviasärkevän parkumiskonsertin. Muuten oli tavallista, että vankeja pideltiin pahoin näissä surujuhlissa, mutta niin ei ollut nyt laita, joko se riippui Susien pelosta valkoisten suurta poppamiestä kohtaan tai pelkäsi Kirjava Kotka kiihoittuneiden naisten tappavan vangit puukoillaan, jotta päälliköltä menisi hukkaan se nautinto, jonka hän oli itselleen säästänyt. Joka tapauksessa heidän annettiin olla rauhassa, ja se ihmetytti suuresti Nick Truvea, joka tunsi hyvin intiaanien tavat ja pelkäsi pahinta.

Illalla vangit päästettiin puista irti ja heitettiin maahan, jolloin heidän kätensä ja jalkansa sidottiin maahan hakattuihin paaluihin, niinkuin intiaanien oli tapana tehdä. Seuraavana päivänä, päivällisen aikana pidettiin suuri neuvottelu päällikön majan ulkopuolella, siis aivan vankien läheisyydessä, jotka taaskin olivat sidotut puihin. He saivat siis itse olla läsnä siinä neuvottelussa, joka ratkaisisi heidän kohtalonsa. Kirjava Kotka ei tahtonut näet yksin päättää asiaa. Intiaanien lakisäädäntö on varsin kansanvaltainen. Päätösvalta ei ollut päällikön, vaan neuvoskunnan käsissä, ja sen arvossapidetyimmät jäsenet tekivät koko heimon edustajina päätökset.

Neuvoskunnan kokous avattiin suurin juhlamenoin. Kivellä, majansa edustalla, istui Kirjava Kotka ja hänen ympärilleen olivat heimon päätösvaltaiset suurmiehet asettuneet puoliympyrään, jonka sisäpuolella myös ne molemmat puut olivat, joihin vangit olivat kytketyt. Pekka Drufva ei ymmärtänyt maqualaisten kieltä, mutta Nick Truve, joka oli perehtynyt siihen kieleen, käänsi uskollisesti toverilleen joka lauseen, joka lausuttiin kokouksessa. Kirjava Kotka puuttui ensiksi puheeseen, vedettyään pari aimo sauhua neuvospiipusta. Hän kertoi, miten hän miehineen ja runsaine vaihtotavaroineen oli lähtenyt valkoisten markkinoille, ja Fort Nassaun Vesirottien kehotuksesta oli aikonut hyökätä ruotsalaisten kimppuun, anastaa heidän veneensä ja tavaransa ja viedä ne Fort Nassauhin, missä hollantilaiset olivat luvanneet ostaa ne kalliista hinnasta. "Mutta", jatkoi hän, "Manitu kääntää joskus kasvonsa punaisista pojistaan, ja sen hän teki nytkin, salliessaan ruotsalaisten suuren poppamiehen, jonka me tunnemme Ukkosen Veljen nimellä, heittää tulikäärmeitä joukkoomme. Nämä pelottivat meidän miehiämme siinä määrin, että he päästivät varman voiton käsistään ja pakenivat kuin heikot naiset. Mutta Manitu ei hyljännyt kuitenkaan pitkäksi aikaa kansaansa. Hän käänsi pakomme aikana jälleen kasvonsa meidän puoleemme ja antoi valkoisen poppamiehen valtaamme, jotta voisimme perinpohjaisesti kostaa hänelle ja hävittää tappiomme häpeän. Määrätäksemme millä tavalla hänelle on kostettava me poltamme nyt neuvospiippua. Kallistakoot viisaat veljeni korvansa minun puoleeni. Minä ehdotan, että nyljemme hänet elävältä ja teemme hänen nahastaan kilven, joka ikiaikojen kuluessa on oleva merkkinä siitä, että heimomme on voittanut ja rangaissut valkoista poppamiestä. Sen jälkeen ei kukaan nuotiotulen ääressä uskalla väittää, että hän rankaisematta olisi nähnyt maqualaisia selästä käsin. Minä olen puhunut."

Hyvähuutoja kuului, mutta Kirjavan Kotkan synkkä muoto todisti, että nämät huudot olivat hänen mielestään liian heikkoääniset. Maqualaisten pelko vangittua poppamiestä kohtaan ei ollut vielä kadonnut.

Kun piippu toisen kerran oli kiertänyt koko piirin ja jokainen neuvoskunnan jäsenistä oli vetänyt siitä sauhun, puuttui Majavantappaja puheeseen.

"Päällikkömme Kirjava Kotka on yhtä viisas neuvoskunnassa kuin rohkea tappelussa. Mutta meidän pakomme tuottama häpeä on pimittänyt hänen silmänsä. Hän unohtaa, että suuri poppamies voi tehdä meille yhtä paljon vahinkoa kuolemankin jälkeen, niin, ehkäpä vielä enemmänkin kuin eläissään. Onko Kirjava Kotka unohtanut, mitä muutamia vuosia sitten tapahtui, kun eräs Minquapoppamies, joka kuitenkin oli tätä paljoa huonompi, poltettiin roviolla? Kylässä kummitteli niin pahasti, että meidän täytyä muuttaa pois sieltä, ja kun olimme löytäneet toisen asuinpaikan, alkoi hirveä rutto raivota parissamme, niin että me kadotimme enemmän kansaa, kuin miesmuistiin oli sodassa kaatunut. Tuollaiset kokemukset kehottavat varovaisuuteen. Minun neuvoni on se, että karkoitamme Ukkosen Veljen alueeltamme ja annamme oman poppamiehemme vetää suojelevan kehän kylämme ympärille, niin ettei valkoisten taika enää pysty meihin. Hänen seuralaisensa, Jäljetön, kuolkoon sen sijaan paalussa, sillä hänen kätensä ovat maqualaisten veren tahrassa, ja meidän kaatuneet miehemme huutavat kostoa. Majavantappaja on puhunut."

Intiaanien itsehillitsemiskyky, jota lapsuudesta saakka on kehitetty, on suuri, ja Kirjavan Kotkan ei ollut sen vähempi kuin hänen heimolaistensa. Oli kuitenkin selvää, että ne hyvähuudot, jotka seurasivat Majavantappajan puhetta, pahoittivat häntä suuresti, sillä ne olivat kahta vertaa voimakkaammat kuin hänen puhettaan seuranneet huudot. Vaikea hänen näkyi myös olevan odottaa neuvospiipun hidasta kiertoa miettivässä piirissä. Niin, viimeinen ei ollut ennättänyt vetää kuin yhden sauhun, kun hän jo alkoi puhua:

"Majavantappaja on puhunut viisaasti. Mutta hänen päässään on niin paljon viisaita ajatuksia, että tungoksessa jokunen tulee poljetuksi. Hän on kerrassaan unohtanut, että meillä itsellämmekin on poppamies, suuri Luspa, joka osaa torjua luotamme valkoisen poppamiehen taiat hänen kuolemansa jälkeen. Onhan hän itsekin myöntänyt, että Luspa on häntä voimakkaampi, sillä miten olisi Luspa muuten voinut vetää taikakehän kylämme ympärille, joka estää valkoista poppamiestä pakenemasta kylästämme. Luottaen Luspan voimaan pysyn ehdotuksessani. Minä olen puhunut."

Tällä kertaa olivat hyväksymishuudot paljoa voimakkaammat kuin edellisellä kerralla, ja Kirjavan Kotkan synkät kasvonpiirteet kirkastuivat hiukan. Kun neuvospiippu oli tehnyt kierroksensa jälleen ja välttämättömät sauhut oli vedetty, puhui Kalkalokäärme, yksi vanhimmista ja kunnioitetuimmista isistä.

"Sekä Kirjava Kotka että Majavantappaja ovat puhuneet viisaasti", sanoi hän. "Heidän viisautensa on kuin kaksi virtaa, jotka kulkevat vastatusten. Kalkalokäärme on vanha ja hänen tukkansa on harmaantunut taisteluissa ja kärsimyksissä. Hänen käsivartensa eivät ole enää yhtä vahvat kuin ennen. Ehkäpä hänellä sittenkin on kylliksi voimaa kaivaa uoma, jossa molempien virtojen vedet voivat yhtyä ja sitten virrata samaan suuntaan. Ainakin hän tahtoo yrittää. Hänestä näyttää siltä, kuin kaikki riippuisi siitä, kenen loihtusanat, valkoisen vai punaisen, ovat voimakkaampia. Kilvoitelkoot siis Ukkosen Veli ja Luspa voimastaan tässä meidän silmiemme edessä. Jos Ukkosen Veli voittaa, niin seuraamme Majavantappajan neuvoa, sillä henki ja onni on kalliimpi kuin kosto, mutta jos Luspa voittaa valkoisen kilpailijansa, suostumme Kirjavan Kotkan ehdotukseen. Minä olen puhunut."

Tätä puhetta seurasi äänekäs hyväksyminen, niin voimakas ja moniääninen, että Kirjavan Kotkan täytyi vasten tahtoaankin myöntyä kansantahdon ratkaisuun. Hän lähetti siis heti nuoren intiaanin hakemaan poppamies Luspaa, ja odottaessa hänen tuloaan lepäsi neuvoskunta.

Nick Truve oli sanasta sanaan tulkinnut Pekka Drufvalle intiaanien puheet. Pekka Drufva oli rohkea! nuorukainen, valmis katsomaan kuolemaa suoraani silmiin missä eri muodoissa se ilmenikin erämaassa. Mutta kuolla on toista kuin tulla elävältä nyljetyksi. Niinpä hän tunsi hiustensa nousevan pystyyn päällikön puheen aikana ja kauhun kouristavan sydäntään. Mutta Majavantappaja avasi jälleen toivon kultaisen oven. Kun Kalkalokäärme oli lopettanut sanottavansa, huomasi hän, että nyt oli toden teolla esiinnyttävä poppamiehenä. Ja hän alkoi tuumia, mitä keinoja hänellä saattoi olla käytettävänään. No, aivan ilman hän ei ollut. Jo kimnaasissa hän oli ollut varsin taitava yksinkertaisemmissa silmänkääntäjäkonsteissa, ja pitkän merimatkan yksitoikkoisina päivinä oli hänellä ollut tilaisuutta harjoitella ajan kuluksi tuota vanhaa taitoaan ja oppia muutamia uusiakin konsteja eräältä merimieheltä, joka oli siinä suhteessa varsin taitava. Hän kävi ajatuksissaan läpi koko ohjelmansa, mutta epätoivoissaan hän huomasi, ettei ainoakaan konsti ollut sopiva. Milloin puuttui tarpeellisia aineksia, milloin noitakonstit olivat sellaisia, etteivät ne olisi tepsineet siksi alhaisella asteella oleviin intiaaneihin.

Äkkiä hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet kohoamaan pystyyn.

Vanha tiedustelija vilkaisi ensin aurinkoon, joka paistoi kirkkaalta taivaalta, ja tarkasteli sitten puiden varjoja. Sitten hän sanoi:

"Jollei isä Campanius ole erehtynyt tai minun oma muistini petä, niin pelastan loistavasti sekä itseni että sinut", sanoi hän.

"Hm", vastasi Nick Truve, "hyvä se olisi, silli pahassa pulassa me olemme, mutta mitä tekemistä isä Campaniuksella voi olla tämän asian kanssa, sitä en käsitä. Hänhän tuomitsee kaikkea noituutta. Häneltä et ole voinut oppia mitään, millä voisit voittaa punanahkojen poppamiehen."

Pekka Drufva ei ennättänyt vastata, sillä samassa saapui Luspa, maqualaisten suuri poppamies paikalle, ja nyt hänellä oli kylliksi tekemistä katsellessaan tätä omituista ilmiötä.

Olisipa voinut luulla, että harmaakarhu olisi astunut kahden jalan varassa neuvottelukokoukseen. Luspalla oli näet päässään karhun pää, jonka tyhjien silmäaukkojen läpi hän katseli eteensä ja jonka avonaisen suun läpi, jota valkeat, kamalat hampaat koristivat, hän puhui. Sen lisäksi hänellä oli, kuumuudesta huolimatta, yllään täydellinen harmaankarhun talja, joka mukautui niin täydellisesti ruumiin mukaan, että se näytti varsin luonnolliselta. Kaulanauhanaan hänellä oli vihreän- ja punaisenkirjava käärme ja sitä paitsi riippui useita kuivattuja käärmeitä, kilpikonnia, yölepakoita ja omituisia kovakuoriaisia siellä täällä karhun turkissa. Kädessä hänellä oli sauva, jonka päänä oli kallo, ja hänen olkapäällään istui elävä korppi, joka silloin tällöin lausui jonkun sanan maqualaisten kielellä, jotka Nick Truven selityksen mukaan merkitsivät: "Luspa on viisaista viisain."

Kun poppamies oli astunut päällikön eteen, kertoi tämä, mitä valkoinen poppamies oli tehnyt sekä mitä Luspalta odotettiin. Tämä sanoi heti olevansa valmis kilpailemaan Ukkosen Veljen kanssa. Hän ryhtyikin heti toimeen. Aluksi hän yritti peloittaa Pekka Drufvaa kaikenlaisilla konsteilla, jotka eivät kuitenkaan tehneet toivottua vaikutusta, sillä Pekka, joka nyt oli hyvällä tuulella, nauroi hänelle vasten kasvoja.

Päällikkö, jonka mielestä tämä alku oli liian lapsellinen ja typerä, kysyi: "Millä suuri taikuri aikoo osoittaa valtaansa vieraan yli?"

Koska se näytti suuresti miellyttävän intiaaneja, ryhtyi hän heti toimeen. Hän asettui kädet selän takana Pekka Drufvan eteen, avasi karhunkitansa auki, niin että siihen olisi mahtunut vangin koko pää, ja alkoi sitten sähisten puhaltaa hänen ylitseen. Pekka Drufva huomasi, että poppamies puhalsi hänen kasvoihinsa mustaa nestettä, jota hänellä oli rakossa suussaan, aivankuin hienoa sadetta olisi tihkunut hänen päälleen, samalla tavalla kuin räätälit ennen vanhaan puhalsivat vettä suustaan kankaan yli, jotta se kutistuisi. Menettely ei ollut erittäin mieluisa vangille, mutta olisihan sitä voinut sattua pahempaakin intiaanien parissa.

Hetken kuluttua puhallus päättyi. Poppamies veti kitansa loitommalle ja näytti riemuitsevin liikkein uhriaan katselijoille. Näiden äänekkäistä hyvä-huudoista saattoi Pekka Drufva päättää, että hän oli musta kasvoiltaan, ja sen hän saattoi todetakin, kun päällikön teltasta tuotiin pieni, halpahintainen peili, joka intiaanien mielestä oli sanomattoman kallisarvoinen vaihtotavara.

Kirjava Kotka oli hyvin tyytyväinen tähän poppamiehen konstiin. Pilkallisella äänellä hän kysyi: "Miltä valkoisesta poppamiehestä tuntuu muuttua mustaksi? Voiko hän tehdä yhtä suuren ihmeen?"

"Muuttaa valkeat kasvot mustiksi on hyvinkin helppoa, sen konstin minä osasin jo lapsena. Luspa ei voi kilpailla taidossa Ukkosen Veljen kanssa."

"Millä tavalla Ukkosen Veli aikoo voittaa hänet?" kysyi päällikkö terävästi.

"Hui", huudahtivat intiaanit. Kirjavan Kotkan kasvoilla karehteli ilkeämielistä riemua, kun hän vastasi: "Yritäpä!" — —

"Mutta", sanoi Pekka Drufva, "niin suurta ja vaikeaa konstia tehdessä täytyy olla vapaa. Käske miehesi avaamaan köyteni."

Varmana siitä, että valkea poppamies häviäisi ja siten joutuisi toivotun koston uhriksi, suostui Kirjava Kotka hänen pyyntöönsä, asetettuaan ensin aseellisia miehiä paikan ympärille.

"Henkeni riippuu nyt siitä, että isä Campanius ei ole erehtynyt", mutisi hän itsekseen. Ja kääntyen Nick Truven puoleen hän kysyi sitten:

Vanhus mittasi aikaa samalla tavalla kuin edelliselläkin kerralla ja sanoi varmalla äänellä: "Kello on puoli kaksi."

Nyt alkoi Pekka Drufva lukea ihmeellisiä loitsuja joissa pitkät otteet klassillisten kirjailijoiden teoksista, joita hän oli oppinut Turun kimnaasissa, esittivät hyvin tärkeää osaa. Ja kun kreikka ja latina alkoi loppua, siirtyi hän ruotsinkieleen. Siinä puheessa, joka virtasi hänen suustaan, olisi ollut paljon sellaista, mikä olisi herättänyt intiaanien raivoa, jos he olisivat ymmärtäneet. Varsinkin Kirjava Kotka sai niin paljon osakseen, että hänen kostonhalunsa olisi kohonnut yli kiehumapisteensä, jos hän olisi käsittänyt pienenkin osan. Puhe oli niin väkevästi pippuroitua, että Nick Truve, joka kuitenkin oli kaikkea muuta kuin nauravalla tuulella, veti pakostakin suunsa nauruun. Ja samalla kun tämä monikielinen sanatulva virtasi Pekka Drufvan suusta, sätkytteli hän jalkojaan ja käsiään kuin hullu. Se tuntui hyvältä, kun niin kauan oli ollut puuhun kytkettynä, mutta kuumuus oli niin suuri, että hän hikoili hirveästi ja väsyi varsin pian. Vaieten hetkeksi hän heitti kaihoavan katseen aurinkoon, joka paistoi kuitenkin yhtä kirkkaasti kuin ennenkin.

Ei ollut muuta neuvoa kuin alkaa uudestaan. Ja sen hän tekikin kiitettävällä uutteruudella. Hyvän ajan kuluttua, jolloin hän ei ollut tähystänyt aurinkoon, mutta sitä innokkaammin tehnyt työtä suullaan, käsivarsillaan ja jaloillaan, kuului intiaanien parista äänekäs hui-huuto. — Nyt Pekka Drufva katsoi ylös aurinkoon ja kas — kultaisen pyörön toisessa kulmassa oli pykälä, joka kasvamistaan kasvoi. Ei epäilystäkään! Auringonpimennys oli alkanut. Isä Campanius ei ollut erehtynyt. Pekka Drufva riemuitsi, sillä siinä oli pelastus.

Sanoin on mahdoton kuvailla sitä hämmästystä, joka valtasi intiaanit. He heittäytyivät maahan ja käyttäytyivät kuin hullut. Mielettömin kaikista oli Kirjava Kotka, jonka tummilla kasvoilla kuvastui vihaa, kauhua ja pelästystä. Äkkiä Pekka Drufva tunsi käden olkapäällään. Se oli vanha Kalkalokäärme. Hän osasi delawarekieltä, niin ettei tulkkia tarvittu siinä keskustelussa, joka syntyi nyt heidän välillään.

"Armahda, valkea veli, meitä äläkä hävitä aurinkoa kokonaan. Me emme tule ilman sitä toimeen täällä erämaassa. Kuka kutsuisi esiin heinän ja yrtit, joista metsän eläimet elävät, jos aurinko mustenisi, kuka lämmittäisi vanhan miehen palelevia jäseniä, jos aurinko kadottaa säteensä, kuka laskisi päivät ja vuodet, jos sen kasvot pimenisivät? Ajattelehan tätä, valkea veli, äläkä tuota meille turmiota."

"Ole huoleti, Kalkalokäärme", vastasi Pekka Drufva. "Niinpiankuin minä lähden kylästä, kirkastuvat auringon kasvot jälleen."

Kirjavan Kotkan majan oven pielessä riippuivat valkoisten miesten varustukset. Kalkalokäärme ojensi Pekka Drufvalle hänen kiväärinsä, ruutisarvensa, puukkonsa ja laukkunsa, sanoen:

"Ukkosen Veli tarvitsee opasta matkallaan erämaassa. Hän ei poistu maqualaisten kylästä, jollei Jäljetön pääse hänen mukanaan."

Kalkalokäärme leikkasi Nick Truven siteet poikki ja antoi hänellekin hänen varustuksensa.

Sitten molemmat valkeat miehet läksivät intiaanikylästä ainoankaan käden koettamatta estää heitä. Niinkauankuin he olivat intiaanien näkyvissä, astuivat he levollisin askelin ja aivan hitaasti, sillä he eivät tahtoneet osoittaa pelkoa. Mutta niinpiankuin metsäinen harju erotti heidät intiaanikylästä, kiiruhduttivat he suuresti askeleitaan.

"Viisainta on", sanoi Nick Truve, "että joudumme mahdollisimman pian niin kauas kuin mahdollista Kirjavan Kotkan lähettyviltä ja peitämme jälkemme, sillä minä näin hänen silmistään, että hänen vihansa voittaa jälleen hänen pelkonsa niinpiankuin aurinko kirkastuu. Ja silloin hän ajaa meitä takaa ja ottaa meidät hengiltä, jollei Kalkalokäärme ja Majavantappaja sitä voi estää."

Pekka Drufva nyökkäsi päätään ja antoi seuralaisensa johtaa heidän pakomatkaansa. Hetken kuluttua he saapuivat puron rannalle ja he kulkivat kauan aikaa vedessä, jotta heidän jälkiänsä ei näkyisi. Pian he olivat kadonneet metsään.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kun aurinko, joka jo kauan sitten oli kirkastunut, alkoi laskea läntisten metsien taakse, olivat pakolaisemme sivuuttaneet varsin metsättömän laakson ja saapuneet korkealle kukkulalle, jolla kasvoi monen sadan vuoden vanhoja pyökkejä ja muita lehtipuita. Täällä Nick Truve pysähtyi, heitti repun selästään ja sanoi:

"Nyt voi olla aika levätä. Meidän täytyy säästää voimiamme huomiseksi, josta tulee varsin rasittava päivä. Puolen tunnin kuluttua on metsässä pimeä. Parempaa yösijaa emme voi löytää, sillä täältä näemme laaksoon, jonka yli intiaanien täytyy kulkea, jos he ajavat meitä takaa, ja takanamme on tiheä metsä, missä pahimmassa tapauksessa löydämme hyviä piilopaikkoja. Jääkäämme siis tänne, mutta me emme saa sytyttää tulta, sillä se johdattaisi takaa-ajajat luoksemme."

He kävivät istumaan tuuhean pyökkipuun juurelle, jonka oksat ulottuivat melkein maahan saakka ja muodostivat siten luonnollisen lehdon, jonka permannolla oli runsaasti kuivia lehtiä, sopivia makuualukseksi. Mutta nyt nälkä alkoi suuressa määrin kiusata. Metsänriistan ampumista ei voitu ajatellakaan, sillä olisi ollut vaarallista laukaista pyssyä, ja sitä paitsi ei ollut tulta, missä paistaa. Onneksi repuista löytyi kuitenkin ruokaa pariksi ateriaksi, sillä intiaanit eivät olleet ennättäneet tyhjentää niitä.

"Kuinka tuon auringonpimennyksen laita oikeastaan oli, se kun sattui meille niin otolliseen aikaan?" kysyi Nick Truve. "Mistä sinä tiesit, että se tulisi?"

"Sitä asiaa on helppo selittää", vastasi Pekka Drufva. "Niinkuin kai tiedät, voivat tähtientutkijat edeltäkäsin laskea, milloin auringonpimennykset tapahtuvat."

"Se käy siten, että tehdään matemaattisia laskuja taivaankappalten liikkeistä, mutta minun tietoni eivät riitä tarkemmin selittääkseni sitä asiaa. Siinä kyllin, että he osaavat sen tehdä. Isä Campanius, kelpo kirkkoherramme, joka on huvitettu jos jostakin taivaan ja maan välillä, omistaa tähtitieteellisen kalenterin, ja siinä seisoo sellaisia asioita. Eräänä iltana, ainakin kaksi kuukautta sitten, jolloin istuin hänen tuvassaan juttelemassa hänen kanssaan, kertoi hän, että heinäkuun 26 päivänä tänä vuonna tapahtuu auringonpimennys, joka alkaa viisi minuuttia yli kaksi ja meidän seuduillamme ulottuu kolmeviidettä osaa auringon pinnan yli. No, tuo asia oli jo kauan sitten kadonnut mielestäni, mutta seisoessani puuhun sidottuna ja saatuani tietää, että henkeni pelastus riippui siitä, että voittaisin intiaanien poppamiehen, välähti auringonpimennys äkkiä mieleeni. Heti selvisi minulle, että jos isä Campaniuksen tieto piti paikkansa, niin oli siinä paras pelastuskeino, sillä olin kuullut, että intiaanit pelkäävät hirveästi auringonpimennystä. Siksi tartuin tuohon keinoon, ja onneksi ei isä Campanius ollut erehtynyt. Tuo kelpo kirkkoherra pelasti siten meidät kamalasta kuolemasta, ja niinkauankuin elän olen hänelle siitä kiitoksenvelassa."

"Hm", mutisi Nick Truve epäilevästi, "voisiko pappi todellakin tietää sellaista niin paljon aikaisemmin? Kyllähän hän on oppinut, mutta — — —"

Nick Truve oli varsin hyvin perehtynyt erämaan salaisuuksiin, mutta hänen koulutietonsa olivat hyvin heikot.

Hetken kuluttua valmisti Nick Truve itselleen vuoteen kuivista lehdistä ja vaipui uneen, jota vastoin Pekka Drufva kävi istumaan kalliopaadelle, mistä hänellä valoisassa kesäyössä oli hyvä näköala yli laakson. Tällä kertaa he eivät antaisi yllättää itseänsä. Siksi he olivat päättäneet valvoa vuoroon, ja Pekka Drufva, joka oli nuorempi, oli ensiksi vahdissa.

Kirjavan Kotkan majassa istui, heti sen jälkeen kuin aurinko oli taas kirkastunut, päällikkö itse ja poppamies Luspa, joka oli riisunut karhuntaljan yltään ja näytti nyt tavalliselta intiaanilta. He olivat yksin, sillä päällikkö oli ajanut ulos naiset, ja he keskustelivat auringonpimennyksestä.

"Sinä sanot, viisas Luspa, ettei Ukkosen Veli pimentänyt aurinkoa.
Mutta jollei hän sitä tehnyt, niin kuka sitten", kysyi Kirjava Kotka.

"Aivan varmaan", vastasi poppamies, "olet sinä, urhoollinen päällikkö ja vihollistesi kauhu, nähnyt ennenkin auringon kasvojen pimentyvän, eikä silloin Ukkosen Veljeä ollut lähimaillakaan loihtimassa pimennystä."

"Viisas päällikkö, minä selitän nyt sinulle, miksikä hän saattoi sen tehdä. Avaa korvasi ja saat kuulla. Kun auringon pyörä tai joku osa siitä pimenee, niin tapahtuu se siksi, että hirvittävä lohikäärme taivaan laelta on päässyt valloilleen ja koettaa nielaista hirveään kitaansa auringon. Mutta se ei onnistu kuin lyhyeksi hetkeksi, sillä nahka lohikäärmeen kidassa ei ole kylliksi tunteeton voidakseen ajan pitkään kestää auringon kuumuutta. Siksi täytyy hirviön hetken kuluttua sylkäistä aurinko suustaan, muuten se polttaisi sen nielun. Siitä johtuu, ettei auringonpimennys koskaan kestä kauan."

"Sehän on kaikki hyvin viisasta", sanoi päällikkö, "mutta siitä ei käy selville, kuinka Ukkosen Veli saattoi edeltäpäin tietää, milloin lohikäärme saapuisi."

"Sinä ymmärrät sen, kunhan olen päättänyt selitykseni", jatkoi poppamies. "Tämän hirveän lohikäärmeen, joka alituisesti himoitsee aurinkoa, pitävät valkoiset poppamiehet vangittuna suunnattomassa luolassa kaukana idässä. Ja joka kerta, kun lohikäärme on polttanut suunsa, palaa se vapaaehtoisesti luolaan, sillä hänellä on hirveät tuskat, jotka lievenevät vain siellä. Mutta jonkun ajan kuluttua, kuukausien, ehkäpä vasta vuosien perästä, haavat parantuvat, ja silloin se taas vastustamattomasti haluaa niellä auringon. Hän joutuu silloin niin hirveään raivoon huomatessaan olevansa vankina, että vuori vapisee perustuksiaan myöten, ja estääkseen tuhoavaa maanjäristystä avaavat valkeat poppamiehet luolan ovet ja päästävät lohikäärmeen ulos. Mutta, huomaa päällikkö, joka kerta kun se tapahtuu, saavat kaikki valkeat poppamiehet, missä ikänä he lienevätkin, jollakin salaisella tavalla tietoa tästä. Ja kun he edeltäpäin tietävät, miten paljon aikaa lohikäärme tarvitsee päästäksensä aurinkoon, niin on heidän helppo laskea, milloin auringonpimennys alkaa. Nyt huomaat, päällikkö, miten Ukkosen Veli saattoi tehdä niinkuin hän teki. Kaikki hänen loihtunsa tarkoittivat vain meidän pettämistämme ja pelottamistamme."

"Miksikä et sanonut tätä heti niinkauankuin valkoinen poppamies oli vielä käsissämme", kysyi Kirjava Kotka synkkänä.

"Siksi, että veljeni eivät olisi uskoneet minua. Vain sinun korvasi, viisas päällikkö, ovat luodut oikein ymmärtämään totuutta."

Päällikkö istui hyvän aikaa ääneti ja tuumi synkkänä mitä hän vasta oli kuullut. Vihdoin hän sanoi:

"Minä uskon sinua, Luspa, sillä sinä olet viisaista viisain. Mutta sanohan, luuletko, että olisi vaarallista ottaa Ukkosen Veli hengiltä, hänen ollessaan kotimatkalla ja luullessaan, että hän on lyönyt maqualaiset sokeudella?"

"Ei", sanoi hän, "vaarallista se ei olisi, jos minä olen mukana ja me hautaamme hänen kuolleen ruumiinsa erämaahan, kauaksi maqualaisten kylistä. Minulla on varmat keinot, joilla sidon hänen henkensä ruumiiseen, niin ettei meillä ole vaaraa, jos vain tulevaisuudessa kartamme sitä paikkaa, jonne hän haudataan. Minun neuvoni on siis se, että sinä, päällikkö, lähdet minun kanssani ajamaan häntä takaa."

Tämä vastaus miellytti silminnähtävästi suuresti päällikköä. Hänen kasvonsa loistivat voitonriemua ja mustat silmät leimusivat vihaa. Mutta sitä testi vain hetken aikaa. Sitten näyttivät epäilyt heräävän, eikä hän salannut niitä poppamieheltäkään.

"Veljeni on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta voiko hän avata myös Kalkalokäärmeen ja Majavantappajan silmät näkemään totuutta? He vastustavat takaa-ajoa ja useimmat heimon jäsenistä puhuvat heidän suunsa kautta. Heidän mielestään valkoinen poppamies on voittanut Luspan eivätkä seuraa hänen neuvoansa."

Mutta Luspa tiesi tähänkin neuvon. "Paitsi minua ei urhoollinen päällikkömme tarvitse kuin kymmenen miestä, ja he seuraavat häntä, jos hän sanoo, että hän teltassaan on puhutellut isiensä henkiä ja heiltä saanut tietää, että sen jälkeen kuin aurinko on jälleen kirkastunut, ei valkoinen poppamies ole enää sen vaarallisempi kuin kalkalokäärme, joka purtuaan on tyhjentänyt kaiken myrkkynsä. Majavantappaja ja hänen liittolaisensa eivät tarvitse tietää koko asiasta mitään, ennenkuin retkikunta on palannut takaisin suoritettuaan onnellisesti työnsä. Lähdetään matkaan auringon mentyä mailleen ja pimeyden peittäessä kylän."

"Pimeässä me emme voi seurata pakolaisten jälkiä ja aamun sarastaessa he ovat ennättäneet jo kauaksi. Valkoiset miehet eivät vitkastele, kun he pakenevat Kirjavan Kotkan kostea."

"Lähettäköön Kirjava Kotka heti paikalla kaksi tiedustelijaa, jotka seuraavat valkoisten jälkiä ja selvin merkein merkitsevät heidän suuntansa. Varmaankin Ukkosen Veli ja Jäljetön lepäävät yöllä, jotta he eivät pimeässä jättäisi jälkeensä kovin selviä jälkiä."

Tämä neuvo miellytti siinä määrin Kirjavaa Kotkaa, että hän unohti intiaani-arvokkaisuutensa ja hyökäten pystyyn huudahti:

"Luspa on viisain kaikista, ja miksikä en silloin seuraisi hänen neuvoaan? Kirjava Kotka menee nyt lähettämään kaksi tiedustelijaa matkaan. Hän tietää, että Luspan avulla me voitamme."

Nyt ystävykset erosivat. Kummankin silmissä hehkui pohjaton viha. Ukkosen Veli oli voittanut Luspan eikä sellaista intiaani-poppamies voi koskaan unohtaa.

Aamu alkaa sarastaa ja punainen viiru idässä heittää salaperäisen loisteensa puiden latvoihin, ennustaen uutta päivää. Nyt Nick Truve vuorossaan istuu kalliolla ja valvoo Pekka Drufvan nukkuessa. Viimeksimainittu on niin syvälle painunut lehtikasaan, että vain hänen kasvonsa näkyvät. Ja nämät kasvot muistuttavat pikemmin intiaania kuin valkeaihoista, sillä vaikka hän moneen kertaan oli pessyt kasvonsa joessa, ei musta väri, jota Luspa oli puhaltanut häneen, ollut kokonaan lähtenyt. Se oli vain vaalennut ja muuttunut ruskeanpunaiseksi mustan asemesta. Mutta näillä maalatuilla piirteillä karehti onnekas ilme, joka ei soveltunut nykyhetkeen.

Hän uneksi Greta Printzistä. Hän oli ollut Pekka Drufvan ajatuksissa, kun hän seisoi sidottuna puuhun, kuolema silmiensä edessä. Ja nyt hän ilmestyi hänelle unessa.

Pekka Drufva uneksi, että Greta siveli pienellä, valkoisella, pehmeällä kädellään hänen otsaansa ja sanoi: Pekka Drufva, minä olen ollut sinun pieni Gretasi aina siitä saakka, kun pelastit minut merestä. Ja aikaa myöten tulen sinun pieneksi vaimoksesi. Se ei merkitse mitään, että minä olen kuvernöörin tytär ja sinä tavallinen tiedustelija, sillä Jumala saa tahtonsa tapahtumaan monella eri tavalla. Ja hän tahtoo, että meistä kahdesta tulee yksi, sen minä tiedän. Tämä vakuutus tuotti Pekka Drufvalle sanomatonta onnea, mutta juuri kun hän aikoi tarttua tuohon pieneen valkoiseen käteen ja suudella sitä, vetäytyi se pois. Ja sen sijaan laskeutui raskas ja känsäinen käsi hänen olkapäälleen ja pudisteli häntä. Hän heräsi aivan ymmällä tästä äkillisestä ylimenosta. Kun hän avasi silmänsä, seisoi Nick Truve kumartuneena hänen ylitseen.

"Ylös, Pekka Drufva", sanoi hän, "nyt ei ole aikaa nukkua, sillä muuten vaivumme ikuiseen uneen. Sudet ovat kintereillämme. Näin koko joukon heitä metsän reunassa, laakson toisella puolen. He seisovat aivan liikkumatta, luultavasti odottaen täyttä päivää, jotta he voisivat nähdä meidän jälkemme. Mitenkä he ovat voineet seurata jälkiämme yöllä, on minulle täydellinen arvoitus. Parasta että pian muutan nimeni, sillä Jäljetön ei sovellu minuun enää."

Samassa Pekka Drufva oli täysin hereillä. Parissa minuutissa olivat reput ja ruutisarvet heitetyt yli olkapään, ja sitten sitä lähdettiin matkaan kiväärit kainalossa. Nick Truve astui edeltä ja Pekka Drufva ei voinut muuta kuin ihmetellä, miten taitavasti hän osasi valita sellaisen tien, jossa jäljet vähimmin näkyivät. Metsässä ei vielä ollut lähimainkaan valoisaa, mutta vaistollaan vanha tiedustelija aina näytti löytävän parhaan tien. Ja punainen juova idässä oli tienviittana ilmansuuntaan nähden.

Niin he olivat nopeassa vauhdissa kulkeneet lähes kaksi tuntia ja oli tullut jo täysi päivä. Äkkiä Nick Truve nyt pysähtyi, ja sanoi viitaten korkeaan ja tuuheaan puuhun:

"Sinä Pekka, jolla on nuoremmat jalat ja terävämmät silmät, kiipeä tuohon puuhun ja katso jälkeemme. Minusta tuntuu, ikäänkuin Sudet olisivat kintereillämme."

Pekka Drufva teki niinkuin häntä pyydettiin, ja hetken kuluttua hän istui puun latvassa, oksien peitossa. Tarkastettuaan metsää hän kiiruhti alas nopeasti ja sukkelasti kuin orava.

"Näin kaksi Sutta", sanoi hän, "vaan he eivät seuraa meidän jälkiämme, istuvat vain pensaikossa, ikäänkuin he odottaisivat jotain."

"Ahaa, minä ymmärrän. Ne ovat kaksi tiedustelijaa, jotka ovat lähetetyt edeltä. He tietävät missä me olemme, mutta eivät uskalla lähestyä ennenkuin pääjoukko saapuu paikalle. Sitä he odottavat. Jospa se viipyisi vielä hyvän aikaa. Parasta taitaa olla nyt, että poikkeamme etelään päin, osittain siksi, että eksytämme heidät, osittain siksi, että maanpinta siellä käsin on kovempaa, niin että jälkemme ovat vähemmän selvät. He löytävät ne kuitenkin lopulta, sillä heillä lienee mainiot tiedustelijat, mutta heidän etsiessänsä voitamme me aikaa."

He jatkoivat kaikessa kiireessä siihen suuntaan, kuin vanha tiedustelija oli ehdottanut.

Kiiruhdettuaan eteenpäin noin tunnin aikaa, kimmelsi äkkiä kirkas vesipeili puiden lomista esiin. Parin minuutin kuluttua he seisoivat kauniin metsälammen rannalla. Se oli aivan pieni, tuskin viidenkymmenen tynnyrinalan suuruinen, ja muodoltaan melkein munanmuotoinen. Vastakkaisella rannalla pisti kapea niemi veteen. Niemen kärjessä oli kiviröykkiö, suuria kallionlohkareita, jotka olivat ladotut päälletysten ja vierettäin.

"Kas tuossa", sanoi Nick Truve osoittaen kiviröykkiötä, "kalliolinnoitus, jonka takaa voimme antaa pyssyjemme puhua, sillä tämän pitemmälle tuskin pääsemme Susia pakoon. Ja tuossa on silta, jota pitkin voimme päästä veteen jättämättä jälkiä taaksemme. Meidän täytyy uida järven poikki."

Silta, jota hän tarkoitti, oli kumoon kaatunut puu, joka makasi latva vedessä, mutta runko oli jonkun matkaa kuivalla maalla.

He astuivatkin pitkin runkoa jättämättä jälkeensä minkäänlaisia jälkiä, ja hyppäsivät veteen. Kun Pekka Drufva oli uinut vähän matkaa, alkoi hän yskiä ja syljeksiä ja huusi toverilleen:

"Hyi olkoon, mitä inhottavaa veden päällä uiskentelee — suuria mustia läikkiä ja niiden välissä ikäänkuin öljyä. Ja vesi hajuaa aivan apteekille. Sain hiukan vettä suuhun ja se maistuu karvaalta kuin lääke."

Nick Truve ei vastannut heti tähän kysymykseen, sillä hän ei liikkunut yhtä vapaasti vedessä kuin hänen toverinsa, ja piti suunsa kiinni, jotta hän ei saisi vettä suuhunsa. Mutta kun he olivat nousseet maihin kiviröykkiön rannassa, sanoi hän:

"Nuo mustat läikät ovat maapihkaa. Sellaista olen nähnyt ennenkin, sillä sitä kaivetaan maasta lähellä meidän siirtolaamme, ja intiaanit käyttävät sitä tulisoihtuina. Mutta tuollaista öljyä kuin tuossa veden pinnalla kelluu, en sen sijaan ole koskaan nähnyt, mutta olen kyllä kuullut siitä puhuttavan. Sitäkin saadaan maasta ja sitä nimitetään maaöljyksi. Siitä haju lähtee."

"Hm", mutisi Pekka Drufva, "ihmeellisen lihavaa maata tämä lienee, koska itse maasta voi lähteä öljyä. Sellaista en koskaan ole kuullut. — Katsohan meidän vaatteitamme, nehän ovat aivan öljyssä, ja miltä ne haisevat! Mikä onni, että tuuli on myötäinen, muuten me aivan tukehtuisimme. Olinhan minä tuntevinani omituista hajua lähestyessämme tätä paikkaa, mutta en koskaan voinut aavistaa, että se tuli järvestä."

He alkoivat nyt tarkastella sitä paikkaa, jossa he olivat. Kiviröykkiö ei ollut kovin suuri, mutta se ansaitsi todellakin kalliolinnoituksen nimeä, joksika vanha tiedustelija oli sen ristinyt. Näiden lohkareitten takana oli kylliksi turvallisia ampumapaikkoja eikä myöskään ollut vaikea väijyä niiden takana tulematta itse nähdyksi.

"Tänne me pysähdymme", sanoi Pekka Drufva. "Antaa Susien tulla! Täällä me voimme puolustautua heitä vastaan niinkauankuin ruutia ja kuulia riittää."

"Ja ruokaa", sanoi Nick Truve. "Sitä paitsi unohdat sinä niemen. Järven ympäri on helppo kulkea ja meidän päällemme voidaan hyökätä kahdelta taholta. Ainahan me voimme ampua jonkun intiaanin, mutta ladatessamme hyökkäävät toiset päällemme. Toista se olisi, jos olisi itsestään latinkiin meneviä pyssyjä."

Pekka Drufva raapi korvallistaan. Muuta hän ei osannut vastata vanhan tiedustelijan epäilyksiin, sillä hän myönsi vanhuksen olevan oikeassa.

"Siitä huolimatta olen halukas suostumaan ehdotukseesi", jatkoi Nick
Truve, "sillä ranta takanamme näyttää olevan suoperäinen ja matala, ja
meidän olisi mahdoton sekoittaa jälkemme. Paha kyllä emme osaa lentää.
Mutta jos meidän on pakko tapella, niin on sitä parasta tehdä täällä.
Mieluisinta olisi kuitenkin, jolleivät Sudet keksisi piilopaikkaamme."

Aluksi näytti todellakin siltä, kuin vanhan tiedustelijan toivomus olisi käynyt toteen, sillä kului ainakin pari tuntia ennenkuin ainoatakaan intiaania näkyi, vaikka miten tarkasti olisi pidetty heitä silmällä. Sillä välin molemmat pakolaiset päättivät syödä loput eväistänsä, jotka olivat repuissa. Syöminen saisi sitten jäädä Jumalan haltuun, tuumivat he. Jos heidän oli pakko ruveta tappeluun Susien kanssa, oli heidän parasta olla voimissaan.

Lopetettuaan ateriansa ja juteltuaan hyvän aikaa, ilmestyi äkkiä joukko intiaaneja järven toiselle rannalle. He näyttivät epäröivän minne pakolaiset olivat kadonneet, sillä he kulkivat sinne tänne etsien heidän jälkiään. Kaksi heistä herätti erikoista huomiota, sillä he näyttivät olevan toisia korkeammat arvoltaan. Toisen heistä saattoi heti kookkaasta vartalostaan ja sulkapäähineestään tuntea Kirjavaksi Kotkaksi. Toisen suhteen Nick Truve oli sitä mieltä, että hän varmaankin oli poppamies Luspa.

"Sitä asiaa minä en voi arvostella", sanoi Pekka Drufva, "sillä minä näin hänet ainoastaan karhuksi pukeutuneena."

"Hän se on", intti vanhus. "Etkö huomannut, miten poppamiehen ruumis vähä väliä hytkähteli, ja samoin on tämänkin laita."

Varsin pitkän neuvottelun jälkeen, joka näennäisesti koski pakolaisten valitsemaa suuntaa, näytti Luspa viittaavan kiviröykkiötä kohti järven toisella rannalla. "Siellä he ovat", sanoivat hänen liikkeensä niin selvästi, kuin olisi kuullut sanat hänen huuliltaan. Ja heti sen jälkeen läksi koko liuta, kaikkiaan kaksitoista hyvin asestettua miestä, veteen uidakseen niemelle.

Pekka Drufva istui kallion halkeamassa, valmiina nostamaan pyssynsä poskelleen. Mutta kesken jännittävää odotusta pälkähti tuuma hänen päähänsä. Hän laski pyssyn polvelleen ja otti sen sijaan tuluksensa esille, iski tulta ja sytytti palan taulaa.

Siltä paikalta, missä hän istui, saattoi hän nähdä miten öljy muodosti ikäänkuin kolmikulmaisen peilin järven yli. Sen kärki ulottui kiviröykkiöön, jota vastoin kolmion kanta kulki pitkin järven vastakkaista rantaa.

"Jos tuo on öljyä", mutisi hän itsekseen, "niin täytyy sen voida palaa.
Ainakin voi koettaa."

Sitten hän ryömi veden rajaan. Miten varovaisesti, hän liikkuikin, niin intiaanit olivat huomanneet hänet, sillä he päästivät kaikuvan riemuhuudon. Mutta Pekka Drufva ei keskeyttänyt työtään. Sitä vastoin hänen toverinsa raivostui kerrassaan ja huusi:

"Oletko aivan järjiltäsi, Pekka Drufva! Ettäs noin turhaan näytät itseäsi! Nyt — — —"

Sen pitemmälle ei Nick Truve ennättänyt nuhdella, sillä Pekka Drufva heitti taulan öljyn keskelle. Ja tulos oli sellainen, ettei yksin Nick Truve vaiennut, vaan vihollisetkin väistyivät kauhuissaan. Kumeasti puhisten syttyi öljy palamaan ja silmänräpäyksessä lähin osa järveä oli tulen ja liekkien vallassa, Ja pihisten tuuli ajoi edelleen tulimerta, joka sen johdosta, että öljypeili oli kolmion muotoinen, kasvoi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi mitä lähemmäksi se lähestyi toista rantaa. Ja keskellä järveä intiaanit uivat. Silmänräpäyksessä liekit piirittivät heidät. Ne, joilla oli siksi paljon mielenmalttia, että he sukelsivat veden alle, pääsivät jokseenkin vähillä vammoilla, mutta suurin osa sai pahoja palohaavoja.

Koska öljykerros vedenpinnalla oli hyvin ohut, ei paloa tietenkään voinut kauan kestää. Hehkuva liekki kulki pitkin järven pintaa ja sammui sitten.

Nyt saattoi nähdä, miten intiaanien oli käynyt. He olivat kaikki palanneet rantaan ja useita heistä täytyi kantaa maihin. Näiden joukossa oli sekä päällikkö että poppamies. Niin, he näyttivät olevan pahimmin haavoittuneet, sillä äkkiä laitettiin paarit heitä varten kuntoon. Sitten kaikki hävisivät metsään, eivätkä pakolaisemme sen jälkeen nähneet enää ainoatakaan Sutta paluumatkansa varrella.

Kotimatkaa kesti lähes kaksi viikkoa, mutta niinpä heidän täytyi myös samoilla suunnattomien aarniometsien halki, joissa varmaankaan ei ainoakaan valkeaihoinen ennen heitä ollut käynyt.

Pitkä paluumatka oli kuitenkin hyvin mieluisa. He saattoivat ampua niin paljon metsänriistaa kuin he tarvitsivat, eikä kukaan estänyt heitä paistamasta sitä nuotiolla. Sellainen metsäelämä oli kummallekin mieleen, jonka lisäksi he tutustuivat tuntemattomiin ja mielenkiintoisiin seutuihin.

Kirjava Kotka ja poppamies Luspa eivät kumpikaan sairastuneet hengenvaarallisesti, mutta he olivat kauan sairaina ja saivat kärsiä paljon kipuja. Ukkosen Veljeä he pelkäsivät niin kauheasti, etteivät he uskaltaneet enää lähestyä niitä seutuja, missä he tiesivät hänen oleskelevan. Siitä johtui, ettei siitä ryöstöretkestäkään tullut mitään, jota he kauan aikaa olivat suunnitelleet delawareja vastaan. Vasta paljon myöhemmin, kun he saivat kuulla, ettei "Valkoisten poppamies" enää ollut Uudessa Ruotsissa, läksivät he taas liikkeelle.

Molempien tiedustelijoiden tulo Uuteen Göteborgiin herätti suurta iloa, sillä heidän viipymisensä oli tuottanut levottomuutta ruotsalaisten parissa, varsinkin kun salaperäiset huhut heidän vangitsemisestaan olivat tunkeutuneet erämaan halki. Se joka ei ollut vähimmin ollut levoton heidän tähtensä ja joka oli salassa vuodattanut katkeria kyyneleitä, oli neiti Greta Printz. Eikö hän koskaan enää saisi nähdä sankariaan — Pekka Drufvaa? Mutta hän palasikin takaisin, ja silloin oli kaikki taas hyvin. Ja kun molempien tiedustelijoiden seikkailut tulivat tunnetuiksi, tuli heistä koko siirtokunnan sankarit.

Heidän tiedusteluretkensä Schylkilljokea pitkin ei jäänyt myöskään tuloksettomaksi. Sen putouksen rannalle, jonka he olivat löytäneet, rakennettiin vesimylly. Ja Nick Truven unelma toteutui. Hänestä tuli näet sen ensimäinen mylläri.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Vähän enemmän kuin puoli vuotta oli kulunut siitä, kun molemmat tiedustelijat olivat palanreet vaaralliselta retkeltään maqualaisten kylästä. Kaiken aikaa oli ollut tavattoman kylmä talvi. Siirtokunnan pellot ja viljelykset olivat olleet valkean lumivaipan peitossa, ja metsässä puun oksia painosti raskas lumitaakka. Ruotsalaiset uutisasukkaat, jotka kotimaastaan olivat tuoreet mukanaan suksia, olivat nyt ensi kertaa pitkistä ajoista tilaisuudessa hiihtämään intiaanien suureksi ihmetykseksi, sillä he eivät olleet koskaan nähneet sellaisia kulkuneuvoja. Ja Pekka Drufva oli osoittanut olevansa taitava hiihtäjä, mikä lisäsi yhä hänen suurta mainettaan siirtokunnassa. Muuten oli talvi tuonut mukanaan suuren hiljaisuuden siirtokuntaan, jota vain ruotsalaisten vierasvaraiset juhlat jouluna keskeyttivät. Muuten ei tapahtunut mitään koko talven pitkään. Pekka Drufva metsästi, uutisasukkaat kaatoivat hirsiä metsässä, sillä välin kuin heidän vaimonsa kehräsivät ja kutoivat, ja kirkkoa rakennettiin myös ahkerasti, jonka toivottiin valmistuvan vihittäväksi kesällä.

Mutta nyt oli kevät, ja kevät oli varhainen vuonna 1646. Ennenkuin tiesi asiaakaan, olivat puut hiirenkorvalla, kevätkukkaset kutoivat kauniin peitteensä maan yli, linnut visersivät ja rakensivat pesiä, ja siirtolaisten pienet puutarhamaat vihannoivat ja kukkivat. Ilma tuntui nousevan päähän kuin nuori viini, ja ihmiset heräsivät ikäänkuin uuteen eloon, talven vallan taituttua.

Eräänä kauniina kevätiltana oli Pekka Drufva palannut kotiin pitemmältä retkeltä, jonka hän oli tehnyt siirtokunnan kaukaisempiin osiin. Hän oli väsynyt, ja syötyään illallista hän meni maata. Mutta hän ei ollut nukkunut kauan, kun hän heräsi siihen, että joku pudisti häntä hartioista. Kun hän avasi silmänsä, näki hän edessään Printzinhovin vanhan palvelijan, Gabrielin. Ja sen verran kuin Pekka kevätillan kalpeassa valossa saattoi erottaa, näytti vanha mies kalpealta ja kiihtyneeltä.

"Mikä on hätänä, Gabriel", kysyi hän. "Onko jokin onnettomuus tapahtunut Printzinhovissa?"

"Kuvernööri lähettää sinulle terveisiä ja pyytää sinua heti saapumaan hänen luokseen."

Yhdellä hyppäyksellä Pekka Drufva oli pystyssä. Sillä välin kun hän puki ylleen, herätti vanhan uskollisen palvelijan huolestunut ilme hänen huomiotaan ja hän muisti, ettei Gabriel ollut vastannut mitään hänen kysymykseensä.

"Minä näen sinusta, Gabriel", sanoi hän, "että jokin onnettomuus on tapahtunut. Etkö voi edeltäkäsin kertoa minulle, mitä se on?"

"Onnettomuus se on", mutisi vanhus kyynelten noustessa hänen silmiinsä, "luullakseni kovin isku, mikä koskaan on kohdannut kuvernööriä. Hän on ollut monta vuotta isäntäni, ja olen seurannut häntä sekä sodan että rauhan aikana, mutta ei koskaan kohtalo ole iskenyt häneen niin kovasti kuin nyt."

"Mutta Gabriel, puhuhan toki suusi puhtaaksi. Mikä kova isku on kohdannut häntä?"

"Oletko hullu, mies — neidit kadonneet", huusi Pekka Drufva ja tarttui sanantuojaa niin kovasti olkapäihin, että tämä huojui kuin kaisla.

Jos joku olisi lyönyt Pekka Drufvaa vasaralla otsaan, ei hän olisi voinut saada sen kovempaa iskua kuin mikä tämä oli. Mutta hän hillitsi itsensä ja kysyi käheällä äänellä:

Nyt Pekka Drufva oli valmis ja nopeasti hän syöksyi ovelle. Parissa minuutissa hän oli ennättänyt Printzinhoviin, jättäen sanantuojan kauaksi jälkeensä.

Hänet päästettiin heti kuvernöörin luo. Vanha Gabriel ei ollut liioitellut. Pekka Drufva ei ollut koskaan nähnyt kuvernööri Printziä niin masentuneena. Vaivalla hän saattoi selvästi kertoa mitä oli tapahtunut.

Viiden ajoissa iltapuolella olivat Lydia ja Greta neidit menneet kävelemään, "ihailemaan kevättä", niinkuin jälkimäinen oli sanonut. Äitipuolen kysymykseen minne he aikoivat lähteä, oli Lydia vastannut: "Me menemme Huokausten mäelle ja pistäydymme Franssonilla paluumatkalla." Ei kukaan pannut erikoista huomiota tähän kävelyretkeen, sillä tytöt kulkivat usein kahden ympäristössä. Uuden Göteborgin ympäristö oli kaikkein rauhallisin koko maailmassa, ja kukapa olisi tahtonut tehdä pahaa kuvernöörin tyttärille. Uutisasukkaat olivat hyvin kiintyneet molempiin tyttöihin, ja he kävivät usein heidän hirsimajoissaan. Mutta aika kului, eikä heitä I kuulunut kotiin. Kahdeksan aikana, jolloin perhe kerääntyi illalliselle, saapui kuvernööri kotiin linnoituksesta; tytöt eivät olleet vieläkään palanneet. Isä murahteli hiukan moittien heidän epätäsmällisyyttään, mutta rouva rauhoitti häntä saneen, että tytöt varmaan olivat viipyneet Franssonien luona ja että Franssonin vaimo varmaan saattaisi heidät metsän läpi kotiin, jos tulisi pimeä. Mutta kello tuli yhdeksän, eikä heitä vain kuulunut. Silloin kuvernööri tuli levottomaksi ja läksi itse heitä vastaan. Mutta hän ennätti aina Huokausten mäelle saakka, missä oli nyt varsin pimeä puiden varjossa, kohtaamatta heitä. Hän huusi, mutta ei saanut vastausta. Silloin hän meni uutisasukkaan Franssonin mökille, joka sijaitsi aivan mäen läheisyydessä, tiedustellakseen sieltä. Franssonin vaimo kertoi nähneensä, kun neidit kulkivat Huokausten mäelle johtavaa metsätietä pitkin, mutta hän ei ollut huomannut heidän palaavan takaisin. Vielä vähemmän he kotimatkalla olivat pistäytyneet uutisasukkaan mökillä. Nyt kuvernööri pelästyi pahasti ja aavisti, että onnettomuus oli tapahtunut. Hän koetti kuitenkin rohkaista mieltään sillä oletuksella, että he olivat palanneet kotiin toista tietä. Tämä toivo näyttäytyi kuitenkin perättömäksi hänen palattuaan kotiin, ja hirveän levottomuuden vallassa hän oli lähettänyt hakemaan Pekka Drufvaa, joka, niin tottunut kuin hän oli väijyskelemään metsissä, varmaankin parhaiten voisi auttaa heitä. Hän lopetti puheensa seuraavin sanoin:

"Etsi lapsiani ja pelasta heidät, jos he ovat vielä pelastettavissa, ja minä tahdon kohdella sinua kuin poikaani koko elämäni ajan."

"Minä teen kaikki, mitä ihmisvoimassa on", vastasi Pekka Drufva ahdistunein mielin.

Sitten hän pyysi saada kolme tai neljä soihtua sekä yhtä monta soihdunkantajaa.

Ne hankittiin kiireessä ja kahden palvelijan sekä Gabrielin oli määrä seurata mukana. Mutta kun pieni joukko oli lähtövalmiina, selitti kuvernööri, että hän itse tahtoi tulla mukaan. Pekka Drufva vastusti sitä siitä syystä, että lepo olisi välttämätöntä murheen murtamalle miehelle.

"Mitenkä minä voisin levätä, kun joka hetki pelkään saavani mitä kauheimpia tietoja. Parempi olla itse mukana ja päästä heti kaikesta selville", päätti kuvernööri.

Siihen ei ollut mitään sanottavana. Siten viisi miestä läksi matkaan ja pian he olivatkin päässeen päämääräänsä. Huokausten mäki oli luonnollinen kukkula, joka muistutti suurta jättiläishautaa. Se sijaitsi Delawarejoen rannalla, noin parinkymmenen minuutin päässä Printzinhovista. Sillä kasvoi kauniita lehtipuita, ja mäen korkeimmalta kohdalta, jonne kuvernööri oli panettanut penkin, oli kaunis näköala yli valtavan joen. Nimen olivat Printzin neidit antaneet sille niiden kumeitten, huokaavien äänten johdosta, jotka syntyivät aaltojen loiskiessa sen kallioista, jokirantaan viettävää kylkeä vasten.

Soihtujen valossa oli Pekka Drufva kaiken aikaa saattanut seurata tyttöjen jälkiä Printzinhovin puistosta mäen kukkulalle saakka, silloin tällöin vain he olivat poikenneet kukkia poimimaan. Penkillä he olivat, jäljistä päättäen, istuneet varsin kauan ja tehneet käsitöitä, mikä kävi ilmi maahan heitetyistä langanpätkistä ja kangaspalasista. Metsässä, mäen rinteillä, he eivät olleet käyneet.

Nyt piti tutkia vain mäeltä poistuvia jälkiä. Nekin olivat varsin selvät aina mäen juurelle saakka, mutta siinä ne päättyivät. Tätä paikkaa Pekka Drufva tutki hyvin tarkoin. Mäen juurta, ottamatta sitä osaa lukuun, jota joki rajoitti, ympäröi tiheä ja okainen pensaikko. Mutta niihin aikoihin, jolloin Huokausten mäki oli tullut Printzin neitosten, ja monen muun sitä paitsi, lempipaikaksi, oli kuvernööri hakkauttanut leveän aukon pensaikon läpi. Siinä juuri Pekka Drufva, polvillaan maassa ja soihtu vieressään, tutki jälkiä. Ja siihen hänen tarkastuksensa myös päättyi. Kun hän hetken kuluttua nousi pystyyn, kysyi kuvernööri:

"Näen kyllä", vastasi hän kiihtyneellä äänellä, "näen jotain, jota en tahtoisi nähdä."

"Tällä paikalla", jatkoi Pekka Drufva, "hyökkäsi varmaan pahaa aavistamattomien neitosten kimppuun kaksi miestä, toisella oli leveät ja varsin lyhyet jalat, toisella hiukan kapeammat ja pitemmät. Kummallakin oli intiaanien mockasiinit jalassa."

"Jäljistä. Valkea mies astuu aina hiukan ulospäin, jollei hänellä lapsesta saakka ole ollut pahaa tapaa käydä jalat sisäänpäin. Mutta intiaani astui aina jalka suoraan eteenpäin. Punaisen miehen askel on aina suora, mutta valkean enemmän tai vähemmän viisto."

"Täällä kylässä vain kaksi miestä käyttää mockasiinejä. Toinen on Nick
Truve ja toinen minä. Mutta ei suinkaan meitä voitane epäillä!"

"Ei, poikaseni, ei teitä voida epäillä. Mutta jolleivät ryöstäjät ole intiaaneja eikä uutisasukkaita, niin keitä he sitten herran nimessä voivat olla?"

"Se on Peter Irgens ja hänen poikansa Will. Tosin heidän nimensä eivät ole piirretty jälkiin, mutta olen sittenkin yhtä varma asiastani kuin jos olisin ollut paikalla."

"Niin, niin, oikeassa sinä olet. Peter Irgens on vannonut kostavansa minulle, sen tiedän. Jos hän antoi minulle tämän iskun, niin, Jumala olkoon minulle armollinen, osuipa hän myös oikeaan paikkaan."

Mutta sitten näytti kuvernööri jälleen epäilevän Pekka Drufvan selityksiä.

"Me seisomme tässä", sanoi hän, "tuskin 200 askeleen päässä Franssonin majasta, jonka katto näkyy tänne päiväsaikaan. Ja tietysti tytöt huusivat apua, jos heidän kimppuunsa käytiin, niinkuin sinä väität. Franssonit olisivat epäilemättä kuulleet apuhuudot."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "he eivät voineet huutaa. Nuo roistot olivat piiloittuneet tien kummallekin puolelle. Heidän hyökkäyksensä oli äkillinen ja odottamaton, ja tietysti kaikkein ensiksi he kädellään tukkesivat uhriensa suut. Sitten he laittoivat suukapulat tyttöjen nenäliinoista ja estivät heitä siten huutamasta."

Pensaikon reunasta kulki kapea polku jokirantaan. Sinne Pekka Drufva vei nyt seuralaisensa. Siellä näkyi selviä miesten jälkiä, mutta tytöistä ei ainoatakaan, mikä todisti hänen oletustaan, että heitä oli kannettu. Sitä vastoin oli orjantappurapensaaseen tarttunut sininen kangaspala.

Gabriel totesikin, että neiti Lydialla oli ollut sellainen puku yllään. Kauempana oli kukkakimppu, joka oli vielä aivan tuore. Tytöt olivat varmaankin poimineet sen. Pekka Drufva pisti sen salaa povelleen, sillä jäljistä hän oli huomannut, että Greta oli poiminut kukkia.

Polku johti alas rantaan ja siellä oli parin kiven välissä veneen jäljet. Ei sielläkään näkynyt tyttöjen jälkiä, joka todisti, että heidät oli kannettu veneeseen saakka.

Kun Pekka Drufva oli sanonut, että hän tiesi nyt kaikki, mitä hän toistaiseksi tarvitsi tietää, palattiin Printzinhoviin. Perille tultua kuvernööri sanoi tahtovansa puhua kahden kesken Pekka Drufvan kanssa. He astuivat työhuoneeseen, missä kuvernööri vaipui avuttomana nojatuoliinsa, ja sitten alkoi neuvottelu.

"Minne sinä luulet, että hän on kuljettanut heidät", kysyi kuvernööri ja lisäsi: "En mitenkään voi uskoa, että he ovat viedyt Fort Nassauhin Hollantilainen kuvernööri taitaa tosin olla vihamieheni, mutta Andreas Hudde on kuitenkin yksityiselämässään rehellinen ja kunnon mies, ja minusta tuntuu mahdottomalta, että hän olisi sekaannut tällaiseen roistotyöhön, tai että hänellä edes olisi siitä tietoa — onhan se aivan kamala naisryöstö, johon ei ollut minkäänlaista syytä, sillä persoonallsesti me emme koskaan ole uhanneet tai halveksineet toisiamme."

"Ei", vastasi Pekka Drufva, "Fort Nassauhin hän ei ole kuljettanut heitä. Peter Irgens ei kuulu koko talveen käyneen Fort Nassaussa, eivätkä hänen maanmiehensä taida suopein silmin katsovan häneen. Ja mitä poikaan, Williin tulee, niin sanotaan hänen jo syksyllä karanneen hollantilaisen komppaniian palveluksesta."

"Irokeesien luo. Peter Irgens ja päällikkö Kovapää taitavat olla erittäin hyvät ystävät."

Kuvernööriä värisytti. Äkkiä hän hyökkäsi pystyyn ja huudahti leimuavin silmin:

"Nuo rosvot eivät ole voineet ennättää vielä pitkälle. Minä annan sotamiesten lähteä liikkeelle ja asetun itse heitä johtamaan, me tavotamme heidät, ammumme väkivallantekijät ja vapautamme tytöt."

Tämä ajatus oli saanut kuvernöörin siinä määrin valtaansa, että hän lähestyi jo ovea lähettääkseen sanaa linnoitukseen, mutta hän hillitsi itseään Pekka Drufvan sanoessa:

"Se olisi uhkarohkea teko. Muistakaa, kuvernööri, että neidot ovat heidän vallassaan, ja täydellä syyllä voi pelätä, että sellainen vanha merirosvo kuin Peter Irgens, jota vihan ja koston henget sitä paitsi hallitsevat, ei epäröisi murhata neitoja, jos hän joutuisi ahdinkoon. Sitä paitsi otaksun, että hänellä oli vastassaan irokeesijoukko joen toisella rannalla. He ovat laittaneet paareja, joilla neitejä on kuljetettu, ja tuollaiset taakatkin käsissään ovat intiaanit niin nopeajalkaiset, että sotilaat, jotka eivät ole tottuneet marssimaan erämaissa, eivät voisi saada heitä kiinni. Ja ken tietää miten kauaksi pohjoiseen he veisivät neidit, jos Peter Irgens huomaisi olevansa takaa-ajettu."

"Niin, niin", sanoi hän, "minä huomaan hyvin, että olet oikeassa. Mutta sanohan, oletko itse keksinyt jonkun paremman keinon?"

"Olen kyllä", vastasi Pekka Drufva. "Vielä tänä yönä aion lähettää sanan ystävälleni, mohikaani päällikkö Uncasille ja pyytää, että hän tulisi vastaan Delawaren tuolle puolen oleviin metsiin. Itse lähden aamun sarastaessa joen poikki, etsin heidän maallenousupaikkansa ja seuraan heidän jälkiänsä. Aivan varmaan onnistuu minun ja Uncasin seurata heidän kintereillään ja joko viekkaudella tai väkivallalla saada neidit vapautetuiksi."

"Ja minulle, heidän luonnolliselle suojelijalleen ja puolustajalleen, sinä et suo mitään osaa heidän pelastamisessaan? Minunko pitäisi istua kotona kädet ristissä, sillä välin kuin lapseni — ei koskaan."

"Nyt minä tulen teidän osaanne suunnitelmassani. Niinkuin kai tiedätte, herra kuvernööri, ei sotakirves mohikaanien ja irokeesien välillä ole ollut maahan haudattuna sen jälkeen kuin me pelastimme Mackin. Tosin ei mitään suurempia otteluja ole ollut, sillä siihen kumpaisetkin puolueet ovat tunteneet itsensä liian keikoiksi, mutta sitä enemmän on ollut pienempiä taisteluja. Toista se olisi, jos te, herra kuvernööri, luovuttaisitte 20 tai 30 sotamiestä mohikaanien avuksi. Silloin he voisivat kunnolla taistella, sillä kiväärit korvaisivat miesten vähälukuisuuden. Ja juuri sitä minä aion nyt pyytää teiltä, herra kuvernööri, se on hyvinkin tärkeä osa suunnitelmaani. Jos mohikaanit ja valkoihoiset hyökkäävät yhdessä irokeesien kimppuun, niin tarvitsevat he taistelussa kaikki miehensä, eivätkä voi kuljettaa neitoja kauas. Heillä ei ole aikaa ajatella heitä, ja melkein varmana voi pitää, että he siinä tapauksessa vetoavat myös Peter Irgensin ja hänen poikansa apuun, ja silloin neidot, joiden on pakko jäädä intiaaninaisten pariin leiriin, vapautuvat näiden roistojenkin vallasta. Silloin minun ja Uncasin on myös helpompi vapauttaa heidät. Te huomaatte siis, herra kuvernööri, että suunnitelmani onnistuminen riippuu yhtä paljon teistä kuin minustakin."

Hetken mietittyään, jona aikana kuvernöörin kasvot suuresti kirkastuivat, hän ojensi kätensä Pekka Drufvalle ja puristaen sitä lämpimästi hän sanoi:

"Niin, minä myönnän nyt, että suunnitelma on hyvä — paras, mitä tällä hetkellä voimme ajatella. Olkoon Jumala kanssasi täyttäeässäsi tehtävääsi. Minä autan sinua sillä tavalla kuin ehdotat. Lähetti, joka tänä yönä lähtee mohikaanien luo, vieköön heille myös sen sanan, että he saavat 30 ruotsalaista sotamiestä avukseen. Niinkuin kai käsität, johtaisin minä itse mieluinten tätä joukkoa. Mutta valtiollisista syistä en voi persoonallisesti esiintyä toisen intiaaniheimon liittolaisena toista vastaan. Intiaanien silmissä minun pitää olla matkan päästä vaikuttava voima. Luutnantti Schute saa tehdä sen minun sijastani. Hän lienee siihen tehtävään sopivin, sillä hän, joka asuu mohikaanien keskuudessa, tuntee heidät parhaiten. Samalla hän saa hyvän tilaisuuden sovittaa huolimattomuuttaan päästäessään Peter Irgensin karkuun. Jumala kanssasi."

Näillä sanoilla he erosivat toisistaan. Vänrikki Liljehöök ei ollut ottanut osaa näihin valmistaviin toimenpiteihin armaansa pelastamiseksi. Hän oli edellisenä päivänä lähtenyt Kristiinan linnoitukseen ja häntä odotettiin kotiinpalaavaksi vasta seuraavana päivänä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Aamun sarastaessa seuraavana päivänä purjehti Pekka Drufva joen poikki ottaakseen selkoa siitä paikasta, jossa naistenryöstäjät olivat nousseet maihin ja sitten seuratakseen heidän jälkiään. Paitsi soutajaa oli hänen mukanaan vanha Gabriel, jonka piti tuoda todisteita siitä, että irokeesit todellakin olivat ottaneet osaa ryöstöön. Kuvernööri tahtoi näet saada selvyyttä asiaan, ennenkuin hän lähetti sotamiehiä heitä vastaan. Pekka Drufvan johtopäätökset olivat tosin vakuuttavia, mutta kuvernööri tahtoi sittenkin saada todisteita, ja niitä epäilemättä oli saatavissa maihinnousupaikalla. Naistenrosvojen maihinnousupaikka joen toisella puolen löytyikin helpommin kuin mitä Pekka Drufva oli luullut. Se oli näet melkein vastapäätä Huokausten mäkeä; rannalla kasvoi tiheää pajukkoa ja maa oli suoperäistä. Paremmaksi vakuudeksi löytyi pajukosta venekin, jolla tytöt olivat soudetut joen poikki. Että vene oli oikea, kävi ilmi siitä, että sen pohjalta löytyi nauharuusuke, joka Gabrielin vakuutuksen mukaisesti oli neiti Gretan oma.

Nyt tutkittiin paikkaa tiheikön ympäriltä ja suoperäisessä maassa oli helppo nähdä, että joukko intiaaneja, noin kymmenen tai kaksitoista miestä, Pekan oletuksen mukaan, oli odottanut täällä valkoisten miesten paluuta ja auttanut heitä tyttöjen ryöstössä. Yksinpä vanha Gabrielkin, joka ei kuitenkaan ollut mikään tottunut tiedustelija, saattoi nähdä ja todistaa sen. Niinpä intiaanit olivat taittaneet ohuita salkoja pensaikosta, jotka vitsoilla olivat sidotut paareiksi — maassa oli vieläkin joukko vitsoja — ja tytöt olivat sitten paareilla kuljetetut eteenpäin. Ennenkuin paarit olivat valmistuneet, olivat he kuitenkin saaneet käydä ja seisoa omin jaloin, mitä monet, selvät jäljet todistivat. Näytti suorastaan siltä, kuin Peter Irgens, yhtä vähän kuin intiaanitkaan eivät olisi vähimmälläkään tavalla yrittäneet peittää jälkiään. Varmaankin he olivat arvelleet päässeensä niin paljon edelle, ettei taka-ajosta olisi heille suurtakaan vaaraa, koska heillä oli loputon erämaa edessään. Irgens tiesi, miten rohkeita ja kelvollisia sotamiehet olivat linnoitustensa takana tai avoimella kentällä, mutta paljon apua ei heistä ollut, kun takaa-ajo erämaassa tuli kysymykseen.

Gabrielin toimi oli täytetty ja hän palasi jälleen veneessä Uuteen Göteborgiin ilmoittaakseen kuvernöörille matkan tulokset. Nyt Pekka Drufva oli yksin ja hän alkoi heti takaa-ajoaan. Niin pitkälle kuin suoperäistä rantaa ulottui oli helppo seurata jälkiä, mutta pian maa kohosi ja vaikeudet alkoivat. Niin tottunut tiedustelija kuin hän oli, eivät nuo vaikeudet olleet hänelle kuitenkaan voittamattomia, vaikka hän useampaan kertaan toivoikin, että hänellä olisi ollut intiaani apunaan. Hän lohdutti itseään kuitenkin sillä, että Uncas saisi pian hänen sanansa, ja sitten ei kestäisi suinkaan kauan ennenkuin hänen punainen ystävänsä ilmestyisi. Tosin sananviejä ei voinut ilmoittaa, mitä tietä hän tulisi kulkemaan, mutta mohikaani löytäisi hänet kyllä erämaassa, siitä ei Pekalla ollut epäilystäkään.

Ensimäisen yönsä hän vietti samalla paikalla, missä naistenrosvotkin olivat yöpyreet. Etteivät he olleet ennättäneet kovinkaan kauas edeltä, se kävi ilmi siitä, että hehkuvia hiiliä oli vielä tuhassa. Ilokseen hän huomasi, että teltta oli ollut pystytettynä tytöille ja ettei heidän ollut tarvinnut maata taivasalla, mikä muuten on intiaanien vankien tavallinen kohtalo. Jotain huomiota oli siis sittenkin pantu valkoisiin naisiin. Mutta Pekka Drufva oli varma siitä, ettei tämä riippunut Peter Irgensin hyväntahtoisuudesta — pikemmin sittenkin päällikkö Kovapään, jos hän oli mukana, mikä tuntui luultavalta.

Pekka Drufva kääriytyi vaippaansa ja suorastaan pakottautui nukkumaan, huolimatta levottomista ajatuksistaan, sillä huomispäivä vaati uusia voimia.

Herättyään aamulla ja syötyään nopeasti aamiaista, keksi Pekka Drufva jotakin, mikä edellisenä iltana oli jäänyt häneltä huomaamatta. Hän näki näet, ettei ystävällisyys valkeita tyttöjä kohtaan ollut rajoittunut ainoastaan telttaan, vaan he olivat luultavasti aamulla, ennenkuin taas jatkettiin matkaa, saaneet mennä läheisen puron reunalle, arvattavasti pesemään itseään. Siellä oli näet runsaasti kaikenlaisia villiä kukkasia, muutamat olivat sidotut pieneksi kimpuksi ja heitetyt kivelle.

Kohottaessaan kukkakimpun kasvojansa kohti huomasi hän, että pieni paperiliuska oli pistetty kukkien väliin. Hän avasi paperin. Se, mitä hän ei edes rohkeimmissa unelmissaan ollut uskaltanut toivoa, oli toteutunut. Siinä oli kirje Gretalta! Paperipalaselle hän oli lyijykynällä kirjoittamia seuraavat rivit:

"Peter Irgens ja hänen poikansa Will ovat ryöstäneet meidät. Mutta Huokausten niemen vastakkaisella rannalla oli irokeesipäällikkö Kovapää vastassa kymmenen intiaanin kera. Onneksi meille, sillä hän esti raakaa Irgensiä ja hänen yhtä hirveää poikaansa pitelemästä meitä pahoin. Kovapää näyttää edelleen tahtovan suojella meitä ja on varsin ystävällinen. Lydia on aivan epätoivoissaan, ja minäkin olin sitä alussa, mutta nyt olen levollisempi. Ehkäpä se on mieletöntä, mutta minä uskon, että Pekka Drufva pelastaa meidät jonakin kauniina päivänä. Jospa hän löytäisi tämän kirjeen ja jospa Jumala auttaisi häntä ja meitä. Greta."

Pekka Drufvan ahavoituneet kasvot loistivat ilosta. Tämän Greta oli kirjoittanut. Greta oli ajatellut häntä pelastajanaan ja hän oli rukoillut Jumalaa sekä Pekan että heidän itsensä puolesta.

"Niin, niin", huudahti Pekka Drufva. "Aivan varmaan hänen rukouksensa täyttyy ja minä pelastan heidät molemmat tai kuolen. Greta, Greta, nyt vasta minä tiedän, miten suuresti sinua rakastan, ja rakkaus antaa minulle voimia."

Tänä hetkenä hän tunsi uusien voimien virtaavan sekä ruumiiseensa että sieluunsa, ja kun hän jatkoi jälleen matkaansa seuraten intiaanien jälkiä, ei hän nähnyt enää voittamattomia esteitä tiellään. Hän voittaisi ja saisi senjälkeen palkintonsa.

"Palkinto! Voiko", mutisi hän itsekseen, "kuvernöörin tytär tulla yksinkertaisen metsämiehen ja tiedustelijan vaimoksi? Ei", täytyi hänen myöntää, "mutta maailma on suuri ja kersantin poika voi kohota everstiluutnantin tyttären tasalle."

Pian Pekka Drufvan täytyi kuitenkin luopua näistä tulevaisuudenunelmistaan, niin mieluisia kuin ne olivatkin, sillä jäljet alkoivat käydä epäselviksi ja pääasia oli nyt, ettei hän kadottaisi niitä.

Jo viiden ajoissa iltapuolella oli hän ennättänyt naistenryöstäjien toiselle leiripaikalle. Hän oli siis kulkenut nopeammin kuin he, sillä ei ollut luultavaa, että he näin varhain olisivat sytyttäneet nuotiotulen yöksi. Ja täynnä toivoa ja luottamusta hän jatkoi matkaansa, etsittyään turhaan uutta kukkakimppua ja kirjettä. Sellaisia ei löytynyt täältä. Varmaankaan ei paperia ollut saatavissa tai valvonta oli ollut ankarampi.

Vasta sitten kun metsässä oli tullut niin pimeä, että jälkiä oli mahdoton erottaa, lopetti Pekka Drufva oman päivämarssinsa, söi yksinkertaisen illallisensa ja kääriytyi vaippaansa. Mutta juuri kun hän oli nukahtaa, kuuli hän epäilyttävää kuivien lehtien rapinaa. Hän kohosi pystyyn ja kuunteli. Oliko se villi eläin, joka oli alkanut yöllisen jahtinsa, vai joku irokeesi, joka oli lähetetty tarkastamaan, ajoiko kukaan joukkoa takaa? Tarttuen kivääriinsä hän hiipi hiljaa ja varovaisesti läheiselle kunnaalle, jonka harjalta hän saattoi nähdä osan metsää. Jokainen kivi ja pensas erottui selvästi valoisassa kevät-illassa. Noin kiväärin kuulan kantaman päässä oli kalliolohkare, jota hän erikoisesti tarkasti, sillä hänestä tuntui ikäänkuin pensaikko sen juurella olisi hiukan liikahtanut, vaikkei tuulen henkeä tuntunut. Äkkiä kohosi asestettu intiaani kalliolle ja seisoi siinä yksin, kookkaana ja liikkumattomana kuin pronssipatsas. Varmaankin hän oli noussut kivelle samasta syystä kuin Pekka Drufvakin kummulle. Mihin heimoon intiaani kuului, oli mahdotonta näin kaukaa erottaa.

Äkkiä kajahti peipposen kutsuääni. Sen täytyi lähteä intiaanista, sillä peipponen on ääneti pimeän tultua. Ja Pekka Drufva ymmärsi merkin. Hän nousi ja astui reippain askelin patsasta kohti, joka puolestaan laskeutui alas jalustimeltaan ja tuli puoli tiessä häntä vastaan.

He puristivat toistensa kättä, sillä seurustellessaan Pekka Drufvan kanssa käytti Uncas valkeaihoisten tervehdystapaa.

Kun he olivat käyneet istumaan sille paikalle, jonka Pekka Drufva oli valinnut yöleirikseen, kertoi tämä ystävälleen Uncasille, yksityiskohtaisemmin tyttöjen ryöstöstä kuin mitä sanantuoja oli voinut tehdä, ja selvitteli hänelle lopulta pelastussuunnitelmansa. Uncas puolestaan kertoi, että päällikkö Kovapää oli pystyttänyt pienemmän leirinsä Timberjoen lähdejärven rannalle ja väitti varmasti, että tytöt olivat viedyt sinne. Sitä vastoin oli irokeesien päävoimalla suurempi leiri paria peninkulmaa idempänä, ja tätä vastaan mohikaanit olivat aikoneet tehdä suuren hyökkäyksen, koska valkea päällikkö oli luvannut heille 30 sotamiestä avuksi. Että Kovapäällä ja hänen miehillään Timberjärven rannalla tulisi siis olemaan muutakin työtä kuin vartioida naisia, oli päivän selvää, ja siten, arveli Uncas, tarjoutuisi joku tilaisuus varmaan tyttöjenkin pelastamiseen.

Tämän jälkeen molemmat ystävät vaipuivat uneen lähteäkseen seuraavana päivänä päämääräänsä kohti.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kauniilla pengermällä, jolla kasvoi vain harvassa puita, aivan lähellä Timberjärveä, oli pystytetty suuremmanpuoleinen intiaanileiri, sellainen, jommoisia he pystyttävät, kun he, ollessaan pitemmillä metsästysretkillä, tahtoivat oleskella kauemman aikaa loitolla kylistään, tai kun he sodan aikana tarvitsivat varsinaisen taistelutantereen takana olevaa turvapaikkaa, jonne he tarpeen tullen saattoivat peräytyä ja missä heidän vaimonsa ja lapsensa olivat turvassa. Tässä oli nyt jälkimäinen tapaus kysymyksessä. Leiri oli myöskin sen verran vahvistettu, että murrosaita ympäröi sitä. Asuinrakennuksina oli telttoja ylhäisemmille henkilöille ja kaikkein alkuperäisimpiä, tilapäisesti rakennettuja risumajoja suurelle joukolle. Keskellä leiriä oli suuremmanpuoleinen teltta ja sen vieressä pienempi mutta erittäin hyvin tehty teltta. Edellisessä asui päällikkö Kovapää lempivaimonsa kanssa; toiseen olivat sijoitetut neidet Printz sekä eräs vanha intiaaninainen, Kaketu nimeltänsä, joka samalla kertaa toimi edellisten palvelijattarena ja vahtina. Hänen valvontansa alaisena tytöt saivat vapaasti liikkua leirin alueella, niin, vieläpä sen ulkopuolellakin, kun Kaketu oli erittäin armollisella tuulella, niinpä esim. aina kilometrin päässä olevassa järvenrannassakin.

Paitsi sitä, että Kaketu oli pahansuopa, oli hänestä vielä sekin vastus, etteivät neitoset voineet muuta kuin merkkien ja eleitten avulla puhua hänen kanssaan, sillä hän ei puhunut mitään muuta kuin irokeesien kieltä, jota tytöt puolestaan eivät lainkaan ymmärtäneet.

Sohvalla, joka oli tehty hienoista pajunoksista ja peitetty antiloopintaljoilla, istuivat molemmat neidot. Lydia oli kalpea ja itkettynyt, vaikka hän yrittikin parhaansa mukaan hillitä itseään. Greta sitä vastoin oli rauhallisempi. Hänen luontainen reippautensa ja rohkea mielensä eivät olleet lannistuneet heidän nykyolossaankaan. Sitä paitsi hän yhäti toivoi pelastusta ja uskoi, että Pekka Drufva tulisi pelastamaan heitä.

Neitosten luona oli vieras. Kaisloilla peitetyllä lattialla istui heidän edessään jalat ristissä allaan nuori, tavattoman kaunis intiaaninainen. Se oli Kovapään lempivaimo, Metsälilja.

Metsälilja oli kasvanut irokeesikylässä, joka oli aivan lähellä englantilaista siirtokuntaa Hudsonjoen rannalla. Jo lapsena hän oli joutunut yhteen englantia puhuvien valkoihoisten kanssa ja oppinut jonkun verran englanninkieltä. Ja Printzin neitoset, joilla oli ollut englantilainen opettajatar heidän asuessaan vielä Ruotsissa, tulivat varsin hyvin toimeen tällä kielellä.

"Onko Valkealla Ruusulla ystävä valkoisen päällikön leirissä", kysyi
Metsälilja Lydialta.

"On kyllä", vastasi tämä, "nuori, kaunis sotilas, joka nyt suree ystäväänsä ja joka kaikeksi onnettomuudeksi oli poissa kotoa noiden kavalien hollantilaisten ryöstäessä meidät. Muuten onnettomuus varmaankaan ei olisi sattunut, sillä hän seurasi usein mukanamme kävellessämme metsässä."

Intiaaninainen kääntyi nyt Gretan puoleen. "Onko Villiruusulla myöskin ystävä?"

Greta tuli hämilleen ja kcetti salata hämmennystään nauramalla. Vihdoin hän vastasi:

"Ei, Villiruusulla ei ole ystävää, mutta ehkä hän saa ystävän aikaa myöten."

"Villiruusu on hyvin nuori", sanoi Metsälilja ja lisäsi sitten: "sieluni silmä näkee, että monet valkoiset miehet kilpailevat hänen suosiostaan, mutta kukaan ei ole mielestään vielä kyllin arvokas kantamaan metsänriistaa hänen isänsä majan oven eteen."

"Kyllä minä tunnen erään", sanoi Greta nauraen, "joka on kantanut paljonkin metsänriistaa isäni taloon, mutta luulenpa sinun olevan oikeassa siinä, kaunis Metsälilja, kun sanot, ettei hän pidä itseään kyllin arvokkaana."

Metsälilja alkoi nyt kertoa puolisonsa, Kovapään erinomaisuuksista: hänen vastustamattomasta rohkeudestaan, joka teki hänet kaikkien vihollisten kauhuksi, hänen hyvästä metsäonnestaan ja -taidostaan, hänen viisaudestaan neuvostulen ääressä, sekä monista muista eduista, jotka ovat intiaanin kaunistus. Ja hän päätti sillä vakuutuksella, että hän oli kovin iloinen ja onnellinen saadessaan olla sellaisen miehen rakkain vaimo.

"Suurella päälliköllä täytyy olla monta vaimoa. Mitenkä muuten kaikki työt majassa, käsikivien ääressä, viljelysmailla tulisivat tehdyiksi ja kuka kantaisi hänen taakkojaan tai ompelisi hänen vaatteensa? Siinä olisi liiaksi työtä yhdelle. Mutta ainoa vaimoistaan, jota Kovapää rakastaa, olen minä", vakuutti Metsälilja osoitteen varmuudeksi sydäntään. "Jollei niin olisi", lisäsi hän, "miksikä hän olisi sitten jättänyt kaikki muut kylään ja ottanut minut mukaansa, kun hän läksi mohikaaneja vastaan sotimaan?"

"Enpä ihmettele, että hän rakastaa sinua", sanoi Greta, "sillä sinä olet hyvin kaunis ja silmistäsi näen, että olet myös hyvä."

"Niin", sanoi Metsälilja vilpittömästi, "Metsälilja on kaunis ja hänellä on hellä ja rakastava sydän. Ennenkuin Kovapää vei minut majaansa, oli isäni majan oven ulkopuolella runsaasti metsänriistaa."

"Mutta", sanoi taaskin Greta, "salli, että kysyn sinulta jotakin, kaunis Metsälilja. Sinä itsekö vai isäsikö valitsi Kovapään mieheksesi?"

Varmaankin Greta neiti olisi jatkanut tutkintoaan aineessa, joka näytti suuresti huvittavan häntä, jollei tumma varjo olisi langennut keskustelevien yli. Eräs mies pimensi teltanaukon, ja sisäänastujan tytöt tunsivat Peter Irgensiksi. Hänen tulonsa sai kaikki keskustelut vaikenemaan, ja herätti, varsinkin molempien valkoisten tyttöjen mielessä, kaikke muuta kuin mieluisia tunteita.

Välittämättä edes tervehtiä asettui raaka ja pörröinen hollantilainen heidän eteensä seisomaan, katseli heitä ivallisin katsein ja sanoi vihdoin hiukan murtaen ruotsiksi:

"Minä näen teidän kasvoistanne, pikku sokerinuket, etten ole tervetullut, mutta siitä en välitä vähääkään. Minulla on kuitenkin pari sanaa sanottavana teille, ja yhdentekevää sanonko ne ennemmin vai myöhemmin. Teidän tulee tietää, ketä te saatte kiittää tulevasta kohtalostanne, ja minäpä kerron teille, millaiseksi tämä kohtalo on muodostuva. Kuka on saattanut teidät nykyiseen asemaanne. Niin, sen teidän isänne on tehnyt. Monta vuotta sitten, vähää sen jälkeen kuin Minuit oli perustanut ruotsalaisen siirtokunnan Delawaren rannoille, kyllästyin minä merielämään, tulin sattumalta näille seuduille ja huomasin, että täällä oli viihtyisää miehen elää, jolla ei ollut syytä ikävöidä asutumpia seutuja, sellaisia, missä n.s. laki kahlehtii vapaata ihmisiä. Valitsin itselleni uutisasutuksen lähellä nykyistä Uuden Jokilinnan linnoitusta. Siellä minä raivasin maata, rakensin talon ja perustin puutarhan, joka kohosi vuosi vuodelta arvossa. Delawaren rannoilla ei ollut ainoatakaan uutisasutusta, joka olisi ollut paremmin hoidettu tai arvokkaampi kuin omani. Minä viihdyinkin siellä hyvin ja vaimoni ja molemmat lapset myöskin. Tosin naapurini, vaikka he olivat maanmiehiäni, kieltäytyivät seurustelemasta kanssani siksi, että olin ollut merisissi, mutta siitä en välittänyt, sillä olin oppinut olemaan itselleni kylliksi. Niinpä eräänä kauniina päivänä saapui isänne Uuteen Ruotsiin siirtokunnan kuvernööriksi, ja hän vaati, että ne siirtolaiset, jotka eivät olleet synnyltään ruotsalaisia, vannoisivat uskollisuudenvalan Ruotsin kuningattarelle. Minun naapurini, suuria pelkureita kaikki, tekivät sen, mutta minä kieltäydyin. Kerran olin vannonut uskollisuudenvalan mustalle lipulle, enkä koskaan katunut sitä, sillä se oli tuottavaa, mutta uutta valaa en tahtonut vannoa, kaikkein vähinten hameissa käyvälle kuninkaalle. Tahdoin olla oma kuninkaani, mutta en kenenkään alamainen, ja juuri siitä syystä olinkin tullut tänne, sillä niihin aikoihin ei näillä seuduin puhuttu paljonkaan kuninkaasta tai laista. Mutta mitä tapahtui? Niin, uusi kuningas karkoitti minut omalta uutisasutukseltani antamatta mitään korvausta, ja luovutti sen ruotsalaisille. Oliko se oikein tehty?"

Hän vaikeni, ikäänkuin odottaen vastausta, mutta kun sitä ei kuulunut, jatkoi hän:

"Ei, se oli verisintä vääryyttä. Mutta Peter Irgens ei anna kenenkään kohdella itseään ynseästi, nimitettäköön häntä kuvernööriksi tai miksi muuksi hyvänsä. Minun täytyi väistyä ylivoimaa, mutta minä vannoin, pyhemmin kuin mitään uskollisuudenvalaa, että kostaisin perinpohjin ensiksikin kuvernöörille ja toiseksi uutisviljelijälle, joka oli uskaltanut anastaa minun työni ja vaivani hedelmät. Sattumalta tulin ensiksi kostaneeksi uutisasukkaalle. No, se epäonnistui, vaikka minun on vielä tänäkin päivänä mahdoton käsittää oikeaa syytä siihen, miten tuo uutisasukas ja hänen seurueensa saattoi päästä ulos siitä haudasta, jonne minä irokeesien avulla olin heidät elävältä muurannut. No hyvä, sanoin minä, jos et saanutkaan Mackille kostetuksi, niin pidä huoli siitä, että kostat sitä perinpohjaisemmin kuvernöörille. Minä tuumin yötä päivää, keksiäkseni oikean keinon. Jos, tuumin minä, väijyn Printzinhovin puistossa tai jossakin muussa sopivassa paikassa, niin ei liene kovin vaikeaa eikä itsellenikään vaarallista ampua kuula hänen sydämeensä. Mutta kaikkienhan meidän on kuoltava, eikä helppo ja tuskaton kuolema ole mikään kosto tällaisessa tapauksessa. Ei, teenpä jotain, joka tuottaa hänelle monen vuoden surun ja tuskan. Ja vihdoin keksin oikean keinon. Minä otin selkoa hänen perheoloistaan. Silloin sain tietää, että hänen toinen avioliittonsa oli lapseton, mutta että hän sitä hellemmin oli kiintynyt lapsiinsa ensimäisestä aviostaan, varsinkin kahteen nuorempaan tyttäreensä, jotka asuivat vielä kotona. Siinä on oikea keino. Nuo tyttäret minä ryöstäisin, niin ettei hän koskaan saisi heitä enää nähdä. Siten osuisin paremmin hänen sydämeensä kuin lyijy kuulallani. Nyt aloin vakoilla ja pian ilmestyikin edullinen tilaisuus, jolloin vänrikki oli poissa, sillä muulloin hän aina riippui heidän hameenhelmoissaan, kun he kauniilla ilmalla läksivät kävelylle. Minä pyysin ystävältäni, Kovapäältä apua, varastin veneen jokirannasta, kaikki oli hyvin valmistettu ja miten aikeeni onnistui, sen te itse parhaiten tiedätte."

Nyt hän taaskin vaikeni katsellen vihaa ja voitonriemua säkenöivillä katseilla uhrejaan.

Ei tälläkään kertaa hän saanut vastausta. Nuoret tytöt olivat niin kauhuissaan, etteivät he voineet puhua. Ja sitä paitsi, mitä hyötyä siitä olisi ollut, Jos olisikin ruvennut keskusteluihin noin sydämettömän roiston kanssa?

Metsälilja ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa tästä pitkästä puheesta, mutta kun hän tyttöjen pelästyneistä kasvoista saattoi nähdä, että sen sisältö varmaankin oli kaikkea muuta kuin mieluisa, suuttui hän, asettui uhkaavana Peter Irgensin eteen ja sanoi:

"Miksikä Vesirotta puhuu sanoja, jotka pahoittavat valkoisia kukkia? Metsälilja on heidän ystävänsä, ja karttakoon Vesirotta hankkimasta itselleen vihollisen Kovapään teltassa! Tämä teltta on naisia varten, eikä miehiä — mene!"

Hollantilainen näytti hiukan ällistyvän päällikön vaimon karkoituskäskyä, sillä hän ei tahtonut riitaantua hänen kanssaan. Hän vastasi varsin sävyisästi:

"Älä suutu, Metsälilja, kun et tiedä, mistä on kysymys. Minulla on vielä jotakin sanottavaa valkeille tytöille ja sitten en enää häiritse teitä."

"Minä olen nyt sanonut teille, ketä te saatte kiittää ryöstöstänne. Nyt tahdon ilmaista kohtalonne. Helppo minun olisi ollut tappaa teidät, mikä ehkä olisikin ollut viisainta. Velttous ei minua siitä estänytkään, vaan se seikka, että olin joutunut riitaan ei yksin päällikön, vaan myöskin poikani kanssa. Kuulkaa siis, mitä olen päättänyt: sinä, Lydia, joudut päällikkö Kovapään vaimoksi, sinä, Greta, saat sen sijaan valkoisen miehen. Saat mennä naimisiin poikani Willin kanssa, joka vastoin tahtoani on rakastunut sinuun matkan varrella. Paremman miniän olisin toivonut itselleni, mutta olkoon menneeksi!" — —

Lydia neiti oli oikeastaan lempeä ja hiljainen luonteeltaan, mutta sellaisetkin voivat, jos jousta liiaksi jännitetään, syttyä tuleen, ja niin hänenkin nyt kävi. Hehkuvin silmin hän nousi sohvalta, astui niin lähelle vanhaa merirosvoa, että tämä peräytyi askeleen, ja sanoi:

"Tiedä siis, kurja roisto, että kernaammin tapan itseni kuin suostun Kovapään vaimoksi. Sinä, kurja olento, luulet viisaudessasi järjestäneesi kostohankkeesi siten, että ne täyttyvät tahtosi mukaan. Mutta saatpa nähdä, että on korkeampi ja jalompikin voima olemassa kuin sinun, joka johtaa ihmisten kohtaloita, ja jollet saa sitä ennemmin tietää, niin ainakin sinä päivänä, kun riiput hirsipuussa."

Hermojännitys oli Lydialle ollut liian suuri. Tuo voimakas vastaus oli siinä määrin väsyttänyt häntä, että hän vaipui voimattomana sohvalle.

Ihmeissään Metsälilja oli seurannut hänen voiman purkaustaan. Kumartuen
Gretan puoleen hän kuiskasi hänen korvaansa:

"Mitä Vesirotta sanoi, mikä saattoi suututtaa noin julmasti Valkoista
Ruusua?"

Tämä vastaus vaikutti intiaaninaiseen melkein kuin kipinä ruutiin. Hänen vihansa ei kääntynyt Lydiaan, vaan hollantilaiseen, jonka suunnitelmat hän arvasi. Notkeana kuin kissa hän hyppäsi hämmästyneen Irgensin päälle. Greta luuli, että hän aikoi repiä häneltä silmät päästä, mutta Metsälilja pui vain nyrkkiään hollantilaisen nenän edessä Ja sitten hän alkoi sättiä, tietenkin irokeesin kielellä.

"Manitu lähettäköön pahoja paiseita ruumiiseesi, ilkeä Vesirotta, niin että korpitkin karttavat ruumistasi, kun se heitetään rikkatunkiolle. Kuka on antanut sinulle luvan tunkeutua minun ja Kovapään väliin, jota sinä, ilkeä noita, koetat viekoitella tuomalla hänen tielleen metsän kaikkein kauneimman kukan, jotta hän unohtaisi ja hylkäisi oman Metsäliljansa, rakkaimpansa. Nyt ymmärrän, mikä sinä, aivan kuin pahanhajuinen kettu, joka väijyy tunturikyyhkystä, vangitsit valkean päällikön tyttäret ja toit heidät irokeesileiriin. Mutta varo itseäsi! Kovapäällä on kaksi korvaa. Jos sinä puhut toiseen, niini minä kuiskin toiseen. Saa nähdä, kenen ääni tunkeutuu syvemmälle. Lähde heti pois tästä teltasta, jotta et myrkyttäisi hengelläsi minua ja valkoisia neitoja ja ettemme me sairastuisi katselemalla sinun inhottavaa hahmoasi."

Tätä suullista kaunopuheisuutta säestivät niin voimakkaat iskut ja tyrkkäykset, että Peter Irgens piti parhaana kadota teltasta.

"Minä olen teidän ystävänne, ja jos teille sattuisi tilaisuus karata
Vesirotan kynsistä, niin autan teitä."

Sen kohtauksen aikana, jonka yllä kuvasimme, oli päällikkö Kovapää ollut poissa leiristä. Pari tuntia myöhemmin hän palasi takaisin, mutta hänen hahmonsa ennusti ukkosta ja salamaa. Peter Irgens oli kiiruhtanut häntä vastaan, sillä hän toivoi päällikön avulla voivansa kiiruhduttaa aikeitansa kuvernöörin tyttärien suhteen, ehkäpä hän aikoi myös valittaa Metsäliljan käytöstä, mutta kun hän näki uhkaavan ja synkän ilmeen päällikön kasvoilla, vaikeni hän ja päätti säästää asiansa esittämisen edullisempaan aikaan. Mutta Kovapäälläkin näytti olevan jotakin sanottavaa hollantilaiselle, sillä hän viittasi häntä seuraamaan mukanaan päällikön telttaan.

Kun he olivat jääneet yksin, odotti Irgens, että Kovapää alkaisi keskustelun, mutta tämä oli vaiti ja näytti vihaiselta. Silloin Irgens päätti tarttua härkää sarviin kiinni.

"Mitä uutta kuuluu irokeesipäällikköjen neuvotulen luota", kysyi hän pehmeällä ja mairittelevalla äänellä.

Kovapää oli näet ollut päällikkökokouksessa läsnä itäisessä leirissä.
Vastaus kuului:

"Kovapään silmä oli sumea, kun hän suostu: auttamaan Vesirottaa valkoisen päällikön tyttärien ryöstämisessä."

"Miksikä? Mene tarkastamaan mohikaanien leiriä, kun he kerääntyvät taistellakseen meitä vastaan, niin näet heidän joukossaan kolmekymmentä pyssyä, paitsi kahta valkeaa päällikköä, joilla on pitkät puukot. Uuden Jokilinnan päällikkö johtaa! heitä ja hän on lähettänyt sanan meidän päälliköillemme, että hän ja hänen miehensä ovat tulleet rankaisemaan meitä siksi, että autoimme Vesirottaa ryöstämään ylipäällikön tyttäret."

Peter Irgens kalpeni ja näytti kiusaantuneelta. Mietittyään hetken aikaa hän sanoi:

"Irokeesit ovat urhoollisia ja he ripustavat valkoisten miesten luut valkenemaan majojensa ovien! yläpuolelle."

"Kuolema on urhoollisuutta voimakkaampi ja kuolema asustaa valkoisten miesten putkissa. Kun irokeesit palaavat kyliinsä, puuttuu moni rohkea mies heidän paristaan ja monet lesket ja isättömät lapset itkevät. Tahtooko Vesirotta ottaa elättääkseen leskiä ja isättömiä?"

Peter Irgensin mielestä oli parasta olla vastaamatta tähän kysymykseen. Sen sijaan hän sanoi: "Parasta olisi heti naittaa valkoiset neidot. Kun valkoiset miehet saavat kuulla, että niin on käynyt, huomaavat he, että heidän on turha lähteä irokeesejä vastaan taistelemaan. Sitä paitsi, jos me palaamme lujiin kyliimme pohjoisessa, niin valkoiset sotamiehet kieltäytyvät seuraamasta meitä erämaahan. Kilpikonna ei ole vaarallinen antiloopille, joskin sillä on terävät ja kovat leuat. Viettäkäämme häitä vielä tänä iltana ja anna paluukäsky."

Hollantilaisella ei ollut paljon iloa tästä viekkaasta neuvostaan. Sen sijaan että päällikkö olisi talttunut, hän suuttui vain yhä enemmän. Hänen silmänsä säihkyivät tulta ja hän tarttui tomahawkinsa varteen tavalla, jotta Peter Irgens väistyi pelästyneenä syrjään.

"Sinun neuvoistasi", ärjyi hän, "olen saanut kyllikseni. Valkoisen päällikön tyttäristä ei sinulla ole enää mitään sanomista, ja varo itseäsi, jos sinun tai poikasi jalat lähestyvät heidän telttaansa. Valkoiset neidot ovat meidän panttivankejamme, ja vapauttamalla heidät me hankimme itsellemme luvan palata kotiimme, jos onni olisi meille vastainen. Mutta että heidän silloin pitää olla koskemattomia sen kai Vesirotankin pitäisi ymmärtää. Ei, sen sijaan saat heti lähteä Fort Nassauhin ja käskeä päällikköä lähettämään yhtä monta sotamiestä avuksemme kuin mohikaaneillakin on."

Kuullessaan tämän käskyn, joka lausuttiin lujalla äänellä, kävi Peter Irgens kovin hämilleen. Mietittyään hiukan, jona aikana hän ei uskaltanut katsoa irokeesiä silmiin, vastasi hän:

"Se mitä pyydät minulta, Kovapää, on mahdotonta ja minä selitän sinulle suoraan, minkä vuoksi. Fort Nassaun päällikkö, Andreas Hudde, ja minä emme enää ole ystäviä. Me jouduimme pahaan riitaan ja siksi minä viime syksynä poistuin Fort Nassausta ja tulin sinun luoksesi. Ja vielä kireämmiksi meidän välimme tulivat, kun poikani, joka oli tiedustelija ja metsästäjä hollantilaisen siirtolan palveluksessa, karkasi Fort Nassausta ja seurasi minua. Jos minä tulisin nyt sinne irokeesien lähettiläänä, niin seuraus olisi, ettet saisi sieltä apua, ja että minut heitettäisiin tyrmään, jolloin kadottaisit hyvän pyssyn sekä uskollisen ystävän."

"Kauan olenkin epäillyt", vastasi päällikkö vavisten vihasta, "että
Vesirotalla on kaksi kieltä! suussaan, mutta nyt sen tiedän. Etkö
vakuuttanut minulle moneen kertaan, että voisit hankkia minulle apua
Fort Nassausta, jos se olisi tarpeen? Mutta —"

Ei tiedä, miten tämä keskustelu olisi päättynyt — ehkäpä Peter Irgens olisi kadottanut päänsä, sillä Kovapää oli hirveän vihoissaan — jollei viime tingassa se olisi kehkeytynyt intiaanin hyökätessä telttaan ja kiireisesti kertoessa, että kaksi miestä, valkoinen ja mohikaani, hiiviskeli leirin lähettyvillä ikäänkuin väijyen jotain.

"Missä heidät on nähty", kysyi Kovapää, jonka viha, Peter Irgensin onneksi, sai nyt uuden käänteen.

"He piileksivät siinä melkein läpipääsemättömässä tiheikössä, joka peittää tuota kukkulaa metsän reunassa", vastasi intiaani.

Heti paikalla Kovapää hyökkäsi risuvallien väliselle aukiolle, jonne hän kiireesti kutsutti väkensä ja lähetti heidät piirittämään tiheikköä. Itse hän suurella innolla otti osaa tähän ihmisjahtiin.

Hitain askelin ja mutisten jotain hampaittensa välissä läksi Peter Irgens päällikön teltasta palatakseen omaansa. Hän oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen keskustelunsa tulokseen päällikön kanssa. Kaikki kävi tänään häneltä takaperoisesti.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Varmaankin lukija on jo arvannut, että nuo kaksi miestä, jotka saivat aikaan niin mieluisan keskeytyksen Peter Irgensin ja päällikön keskustelussa, oli Pekka Drufva ja Uncas. He olivat oleskelleet jo kaksi päivää leirin läheisyydessä, jota he olivat tarkoin voineet vakoilla kukkulan harjalta. Niin, olivatpa he yön aikana olleet aivan risuvallienkin juurella ja piileskelleet niissä. Siten he olivat saaneet tarkat tiedot eri telttojen ja majojen asemista sekä paikallisoloista yleensä. Useamman kerran he olivat nähneet molemmat tytötkin, heidän ollessaan teltan ulkopuolella. He huomasivat kuitenkin, etteivät he tällä erää voineet tehdä muuta kuin odottaa. He olivat saapuneet liian varhain intiaanileiriin. Pekka Drufva oli laskenut, että sanoma ruotsalaisen apujoukon saapumisesta mohikaanien luo tyhjentäisi irokeesien leirin sotilaista, mutta sanoma olikin saapunut myöhemmin kuin hän oli laskenut.

Tähän asti heidän oli onnistunut erinomaisesti pysyä piilossa. Ei kukaan leirissä aavistanut heidän läsnäoloaan. Mutta, niinkuin tiedämme, sattumasta riippuu hyvinkin paljon. Usein se tekee tyhjäksi viisaimmatkin laskut ja saattaa häpeään suurimmankin varovaisuuden. Niinpä nytkin. Kohtalo määräsi, että kaksi irokeesiä, jotka olivat metsästäneet metsässä, palasivat kotiin tietä myöten, jota intiaanit eivät muuten koskaan kulkeneet. Ja he keksivät Pekka Drufvan ja Uncasin pensaikossa. He eivät uskaltaneet kuitenkaan hyökätä heidän päälleen. Sen sijaan he juoksivat kuin metsäkauriit leiriin ja kertoivat, mitä he olivat nähneet. Silloin molemmat tiedustelijat näkivät heidät myöskin, ja he tiesivät, että heidän salaisuutensa oli nyt tullut ilmi sekä ettei heidän käynyt enää viipyminen tiheikössä, jonka intiaanit tietenkin piirittäisivät. He pakenivat siis metsään ja juoksivat henkensä edestä. Hetken kuluttua Pekka Drufva pysähtyi hengittämään.

"Kestää vielä kolme tai neljä tuntia", sanoi hän, "ennenkuin tulee pimeä metsässä, jossa he seuraavat jälkiämme niinkauankuin he voivat niitä nähdä, ja ehkäpä he saavat meidät kiinni. Kulkekaamme suuressa kaaressa leirin ympäri järven rantaan. Rannassa on runsaasti kanootteja. Me otamme yhden niistä ja soudamme rantapuiden suojassa etelään. Vesi ei jätä jälkiä taaksensa."

He läksivät sanottuun suuntaan, missä maa sitä paitsi oli kovempaakin ja missä siis oli vaikeampi seurata jälkiä. Heidän onnistuikin päästä sen piirin ulkopuolelle, jonka Kovapää oli vetänyt tiheikön ympäri ja pääsivät onnellisesti järven rantaan kenenkään näkemättä heitä. He ottivat kanootin ja sousivat rantaleppien suojassa, jotka estivät heitä leiriin näkymästä, missä kaikkien huomio muuten olikin kääntynyt toisaalle. Mutta hetken kuluttua nousi este eteen, jota he eivät olleet edeltäpäin laskeneet ja joka pakotti heitä heti keskeyttämään soutunsa. Lahden pohjukassa, jota pohjan puolelta suojeli metsäinen niemi, seisoi muutamia intiaanivaimoja vaatteita pesemässä. Heidän ohitseen oli mahdoton salassa päästä.

"Me soudamme saareen, joka on suoraan vastassamme", sanoi Pekka Drufva. "Niemi estää naisia näkemästä meitä. Sen sijaan voidaan leiristä nähdä meitä. Vaikka enpä usko, että siellä kukaan tulee katsoneeksi järvelle. Varmuuden vuoksi heittäydyn kuitenkin veneen pohjalle ja annan sinun, Uncas, soutaa yksin. Jos joku näkee meidät, niin luulee hän sinua omiksi miehikseen, jotka ovat lähteneet kalaan, sillä kaukaa on mahdoton erottaa mohikaania irokeesistä."

Ehdotus toteutettiin heti. Hetken kuluttua he pääsivät saaren rantaan, piilottivat kanootin kaislikkoon ja nousivat maihin. Saari oli hyvin pieni, mutta siinä kasvoi tiheätä pensaikkoa, niin että he vaivoin pääsivät sen läpi tunkeutumaan. Ei ollut siis vaikea piiloutua sinne ja samalla tähystellä vastakkaista rantaa. Täällä, arveli Pekka Drufva, he voisivat olla turvassa, ainakin siksi kunnes pyykinpesijät olivat lähteneet pois ja avanneet uuden tien takaa-ajetuille.

Mutta sillä kertaa he erehtyivät. Kun irokeesit olivat tutkineet koko tiheikön kukkulan ympärillä, keksivät he varmaankin järven rantaan johtavat jäljet, sillä äkkiä näkyi suuri liuta heitä saaren vastakkaisella rannalla. He näyttivät varsin epäröiviltä ja juoksivat sinne tänne, sillä siihenhän jäljet loppuivat, mutta vihdoin he huomasivat, että yksi kanootti oli kadonnut. Samassa itse Kovapää saapui paikalle, ja hän viittasi saareen. Heti useampia kanootteja työnnettiin vesille, eikä epäilystäkään, että nyt alkaisi saaren tutkiminen. Mahdotonta oli siis enää piileskellä pensaikossa. Sitä paitsi tiesi Pekka Drufva liiankin hyvin, miten tarkkasilmäisiä intiaanit olivat. Mutta rohkeus ei kadonnut häneltä silti. Tunkeuduttuaan tiheän pensaikon läpi ja saavuttuaan saaren toiselle rannalle, sanoi hän:

"Irokeeseillä on silmät — he näkevät päämme kaislikossa, kun kohottaudumme pintaan hengittämään", sanoi Uncas.

"Meidän ei pidä pistää päitämme ylös vedestä. Niiden pitää, samoinkuin muunkin ruumiin, maata järvenpohjassa."

"Saat nähdä", vastasi Pekka Drufva. Hän leikkasi kaksi miehenpituista ruokoa kaislikosta, veisti tyveen sopivan imukkeen ja leikkasi muutamia pieniä reikiä heti lehtiröyhyn alapuolelle. Puhallettuaan ruovon läpi nähdäkseen, että ilma pääsi esteettä sen läpi, sanoi hän:

"Tämän ruovon läpi me hengitämme, maatessamme järvenpohjassa. Mutta sieramet on pakko tukkea, jotta vesi ei pääse sitä tietä ruumiiseen, ja siihen savi rannassa on sopivaa. Pahalta se tuntuu, mutta ei sille mitään mahda, kun kysymyksessä on päästä irokeesien paalua pakoon."

Hän muodosti pari tulppaa pehmeästä savesta ja tukkesi niillä molemmat sieramensa. Ja Uncas, joka täydellisesti luotti Pekan tietoihin ja neuvokkuuteen, miten mahdottomilta hänen keinonsa näyttivätkin, seurasi esimerkkiä.

Sitten he pistivät torvensa suuhun ja kahlasivat veteen niin syvälle kuin pääsivät. Sitten he painautuivat pohjaan. Veden pinnassa näkyi pari suurta vesirengasta, mutta ne katosivat pian eikä sillä paikalla, jonne molemmat pakolaiset olivat kadonneet, näkynyt sitten enää muuta kuin kaksi lehtiröyhyä sekä kappale kaislan ruokoa. Mutta sellaisiahan siellä kasvoi tuhansittain, osittain tiheinä pensakkoina rannassa, osittain harvemmassa kauempana vedessä. Kukapa olisi voinut aavistaa, että nämät molemmat kaislat tuhansien joukossa olivat välittäjinä ilman ja kahden järvenpohjassa makaavan ihmisen välillä? Sitä ei edes kaikkein teräväsilmäisin intiaani voinut aavistaa.

Niin, se oli muisto kouluajalta Turussa. Koulupoikien käydessä uimassa oli joku kekseliäs poika keksinyt tämän yksinkertaisen tempun, jonka avulla saattoi leikitellä sukeltajaa. Ja sitä koetettiin suurella menestyksellä. Vaikeinta oli pysytellä pohjassa, sillä kun keuhkot täyttyvät ilmalla, on ruumis kevyempi kuin vesi ja pyrkii veden pinnalle. Siksi toisen käden täytyi olla vapaana, jotta sillä saattoi pidellä pohjasta kiinni. Sentähden ei sitä voitu käyttää nenän tukkijana, vaan olivat sieramet täytettävät savella.

Seikka, joka suuresti edisti pakolaisten turvallisuutta, oli se, että vesi järvessä oli varsin sameaa.. Intiaanit olisivat siis tuskin nähneet heitä, vaikka heidän päähänsä olisi juolahtanut tutkia järvenpohjaa, mitä he eivät kuitenkaan tehneet.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin irokeesejä vilisi pienellä saarella. Tiheikön vuoksi kesti kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin irokeesit olivat vakuutetut siitä, etteivät pakolaiset olleet enää siellä. Sen sijaan katkenneet oksat ja selvät jäljet osoittivat, että he olivat tunkeutuneet saaren poikki. Ja kun kanootti löydettiin kaislikosta, niin oli selvää, etteivät ne sillä olleet soutaneet pois saaresta. Kaksi mahdollisuutta oli enää olemassa, joko he olivat piiloutuneet kaislikkoon nenä vedenpinnan yläpuolella — piiloutumistapa, joka ei suinkaan ollut intiaaneille outo — tai olivat he uiden paenneet saaresta. Ettei edellistä keinoa oltu käytetty, todisti erittäin huolellinen kaislikon tarkastus, jota Kovapää itse johti. Ja toinen keino tuntui aivan mahdottomalta. Lähimpään rantaan he olisivat tosin helposti voineet uida, mutta niinpiankuin oli käynyt ilmi, että he olivat lähteneet järvelle, olivat taitavat tiedustelijat tutkineet kumpaakin rantaa löytämättä vähintäkään jälkeä. Jos he taas olivat yrittäneet uida vastakkaiselle rannalle, joka oli niin kaukana, että se tuskin häämöitti silmään, niin eivät he olleet voineet ennättää sen pitemmälle kuin että heidän päänsä näkyisi veden pinnassa. Varmuuden vuoksi lähetti Kovapää kanootteja joka suuntaan, mutta kaikki oli turhaa.

Kaikki nämä tutkimukset kestivät kolmatta tuntia, mutta kun ei niistä ollut minkäänlaisia tuloksia, päätti Kovapää, että tiedustelijat olivat hukkuneet yrittäessään uiden paeta saaresta. Ja samaa mieltä olivat kaikki muutkin irokeesit yhtä lukuunottamatta. Tämä, vanhemmanpuoleinen, suurta kunnioitusta nauttiva mies sanoi:

"Ei, hukkuneet he eivät ole. Varmaankin tuo valkoinen mies oli valkoisten suuri poppamies, Ukkosen Veli. Loihtimalla hän on muuttanut itsensä ja toverinsa kaloiksi. Huhu kertoo, että hän kerran, maqualaisten ajaessa häntä takaa, sytytti järven palamaan. Se, joka osaa sellaista tehdä, voinee muuttaa itsensä myös kalaksi."

Kovapää, joka oli varsin suuri epäilijä ollakseen intiaani, kohautti vain olkapäitään tälle selitykselle.

Että vedessä voi kuulla, on tunnettu asia. Pekka Drufva kuulikin erittäin hyvin kaiken sen melun, jota irokeesit pitivät etsiessänsä, joskus hän saattoi järvenpohjaan kuulla heidän puhettaankin. Pahempi sen sijaan oli näön laita, kun vesi oli niin sameaa. Kaksi kertaa hän näki kuitenkin kanoottien pohjat, kun ne kiitivät kuin jättiläiskalat hänen yläpuolellaan. Toinen niistä töytäsi niin kovasti vasten hänen kaislaruokoaan, että se olisi irtaantunut hänen suustaan, jollei hän olisi pidellyt lujasti kiinni.

Pitkiltä tunnit tuntuivat miehistä järvenpohjassa sillä välin kuin heitä etsittiin. Ne olivat niin pitkät kuin kokonainen päivä, arveli Pekka Drufva. Mutta vihdoin kaikki äänet vaikenivat, josta saattoi päättää, että intiaanit olivat lähteneet pois. Varovasti hän kohosi veden pintaan. Ei mitään kuulunut eikä näkynyt. Silloin hän antoi sovitun merkin Uncasille, jotta tämä tietäisi, että vankeus oli päättynyt. He nousivat saaren rantaan, tunkeutuivat pensaikon läpi ja näkivät, ettei ainoatakaan intiaania ollut jäänyt saareen. Kaikki olivat palannee! leiriin, missä he hommailivat innokkaasti jotakin vaikkei sitä tarkemmin näin pitkän matkan päähän voinut nähdä.

"He valmistautuvat sotaan", sanoi Pekka Drufva.; "Meidän täytyy pysytellä täällä, kunnes tulee pimeä", sanoi hän. "Mutta sitten ehdottaisin, että uimme toiselle puolelle ja palaamme entiselle paikallemme kukkulan juurelle. Intiaanit tutkivat tiheikön niin vastikään, etteivät he voi olettaa meidän palanneen sinne uudestaan, varsinkaan kun he eivät voi luulla meidän olevan lähitienoilla, koska he turhaan saivat etsiä meitä."

"Uncas kuuli, miten miehet, jotka kulkivat kanootissa vatsani yli, arvelivat meidän hukkuneen", sanoi tämä.

"Sitä parempi. Ylhäällä kukkulalla me voimme pitää leiriä silmällä ja nähdä mitä siellä tapahtuu. Ja se on meille tärkeintä, sillä siten voimme keksisi tilaisuuden pelastaa neidot."

Pimeän tultua he uivat salmen poikki, joka erotti saaren mannermaasta, ja palasivat sitten samaan tiheikköön, jossa he aikaisemminkin olivat lymyilleet.

Varhain seuraavana aamuna kiipesi Pekka Drufva kukkulan harjulle, jossa hänellä kahden kivilohkareen halkeamasta oli mainio näköala leiriin. Ja nyt hän näki, ettei hän ollut erehtynyt edellisen päivän oletuksessaan. Leirissä oltiin innokkaassa toimessa, ja heti auringonnousun jälkeen läksi Kovapää melkein koko joukkonsa kanssa, Peter Irgens ja hänen poikansa mukana, etelää kohti, liittyäkseen tietenkin suureen irokeesijoukkoon idässä. Ja tämä näky ilahdutti Pekka Drufvaa suuresti.

Mutta samalla huomasi hän jotain, mikä tuotti hänelle levottomuutta. Vahti oli asetettu tyttöjen teltan edustalle, ja yhdeksän miestä jäi sitä paitsi leiriin. Luultavasti nämät olivat vähemmän taistelukelpoisia, mutta yhdeksän kahta vastaan oli kuitenkin kovin paljon.

"No, no", mutisi hän itsekseen, "jollei se onnistu voimalla, niin käytetään viekkautta. Se asia on varma: Tytöt ovat pelastettavat."

YHDESKOLMATTA LUKU.

Oli yö Kovapään lähdettyä Timberjärven rannalla sijaitsevasta leiristä. Valkoiset tytöt vääntelivät itseään unettomina vuoteillaan. Entisiin huoliin oli lisääntynyt vielä uusikin. Metsäliljan kautta olivat he näet saaneet kuulla, että valkea mies ja mohikaani oli nähty irokeesileirin läheisyydessä ja että Kovapää oli ajanut heitä takaa melkein koko miesjoukollaan. Kun valkea mies ja hänen toverinsa olivat huomanneet takaa-ajajansa, olivat he paenneet saareen, mutta sieltä he olivat kadonneet jäljettömiin. Kovapää ja hänen miehensä olivat varmasti vakuutetut siitä, että he olivat hukkuneet yrittäessään uida järven yli.

Tytöt arvasivat heti, että nuo miehet olivat Pekka Drufva ja joku mohikaani, eivätkä he liioin voineet epäillä, että heidän tarkoituksensa oli pelastaa heidät. Nyt he olivat epäonnistuneet aikeessaan ja vapauttajat olivat kuolleet. Samalla toivon viimeinen tähti oli sammunut, ja kuka sytyttäisi uuden? Tosin Metsälilja oli luvannut auttaa heitä, mutta eihän pieni intiaaninainen voinut opastaa heitä kotiin, vaikka hän parhaassa tapauksessa voisikin auttaa heitä pakenemaan intiaanileiristä. Kauhulla he ajattelivat Peter Irgensin sanoja ja hänen ennustustaan. Varmaankin viimeinen pelastus olisi kuolema.

Vähitellen Lydia oli itkenyt itsensä nukuksiin, mutta Greta makasi yhä valveilla, kuunnellen vahdin askelia teltan ulkopuolella, yölintujen kaameaa huutoa ja oman sydämensä rauhatonta sykintää. Hän ei kuitenkaan ollut yhtä toivoton kuin sisar. Syynä siihen oli se, että hän luotti täydellisesti Pekka Drufvan niin monasti koeteltuun kykyyn suoriutua pahimmistakin tilanteista. Ei sellainen mies, tuumi hän, voinut hukkua järveen, joka ei ollut vesisammiota suurempi. Ei, hän oli petkuttanut irokeesejä, siinä koko juttu, ja varmaan hän tavalla tai toisella antaisi tietoja itsestään. Juuri kun hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran tuumi tätä samaa asiaa, kuuli hän omituisen kolahduksen, joka saattoi hänet hätkähtämään. Kuului aivan siltä, kuin jotakin olisi pudonnut teltan lattialle, kahisten kaisloissa. Mitähän se saattoi olla?

Heti paikalla häneen iski ajatus, että se varmaan oli jokin tieto Pekka Drufvalta. Sehän soveltui erinomaisesti hänen aikaisempaan ajatusjuoksuunsa. Lydia nukkui ja Kaketu nukkui myöskin. Hän laskeutui maahan vuoteeltaan ja alkoi polvillaan tunnustella kaisloja, jotka olivat levitetyt lattialle. Hänen täytyi kokonaan turvautua tunneaistiinsa, sillä teltassa oli aivan pimeä — kesäyöt Amerikassa eivät ole yhtä valoisia kuin Pohjolassa eikä hän uskaltanut sytyttää tulta pelosta, että Kaketu heräisi.

Vihdoin se onnistuikin. Hän sai käteensä pienen, varsin painavan esineen, luultavasti kiven, jonka ympärille oli kääritty jotakin, mikä oli paperia tai kangasta kovempaa. Hän arvasi, että se oli tuohta. Ja varmaankin tuohessa oli joku tiedonanto. Mitä hän tekisi? Jos hän sytytti tulen, heräisi Kaketu aivan varmaan. Mutta toisaalta tuntui aivan sietämättömältä odottaa aina päivän valkenemiseen saakka. Hän tuumi sinne ja tänne, mutta vihdoin viimeksimainittu ajatus voitti. Hän piilotti kiven vuoteeseensa ja paneutui levolle. Vihdoin hän nukahti, sillä nyt oli toivo jälleen herännyt ja karkoittanut huolet pakosalle.

Niinpiankuin Kaketu seuraavana aamuna oli lähtenyt aamuaskareihinsa, kertoi Greta Lydialle yöllisestä tapauksesta ja otti esille aivankuin taivaasta tipahtaneen sanoman. Se oli kivi, jonka ympärille oli kiedottu pitkä tuohiliuska, ja siihen oli Pekka Drufva piirtänyt veitsensä kärjellä seuraavat sanat:

"Me emme ole hukkuneet, vaan olemme nyt samassa tiheikössä, jossa meidät eilenkin nähtiin. Valmistukaa pakoon ensi yönä, sillä silloin me vapautamme teidät. Miten se tapahtuu, en voi vielä sanoa, mutta se tapahtuu kyllä. Pekka Drufva."

Nyt alkoivat yksin Lydiankin kasvot kirkastua ja ilossaan hän syleili ja suuteli sisartaan. Sitten he alkoivat neuvotella.

"Tietysti me olemme valmiit karkaamaan, niinkuin kirjeessä seisoo", vastasi Lydia.

"Se ei riitä. Meidän täytyy koettaa auttaa pelastajiamme, jos mahdollista antaa sana Pekka Drufvalle."

"Miten ihmeessä", kysyi Lydia, "me voisimme sitä tehdä, varsinkin kun meitä vartioidaan entistä enemmän?"

"Minä olen keksinyt tuuman. Me uskomme asian Metsäliljalle. Hän on luvannut auttaa meitä, ja koska siihen nyt on tilaisuus — — —"

"Oletko aivan mieletön, Greta? Sillähän me antaisimme ilmi sekä itsemme että pelastajamme", huudahti Lydia.

"Metsälilja on hyväsydäminen ja tahtoo meidän parastamme, siitä o!en varma, ja sitä paitsi on hän luvannut auttaa meitä. Mutta minä en rakenna toivoani ainoastaan tähän seikkaan, vaan hänen mustasukkaisuuteensa. Hän pelkää, että Peter Irgensin väitteessä voi olla perää, että sinut on määrätty Kovapään puolisoksi. Etkö muista miten hän suuttui, kun tulkitsin hänelle hollantilaisen sanat? No niin! Hän ei tahdo kadottaa Kovapään rakkautta, ja siksi hän on valmis tekemään mitä hyvänsä saadakseen sinut pois leiristä. Siksi me voimme luottaa häneen. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?"

Lydia tuumi hetken aikaa. Sitten hän vastasi: "Niin, ymmärrän kyllä, ehkäpä olet oikeassakin. Jos hän tahtoo auttaa meitä, niin on siitä paljon hyötyä sekä meille että auttajillemme."

Ei kestänyt kauan ennenkuin päätös voitiin panna toimeen, sillä pian Metsälilja saapui aamutervehdykselle valkoisten ystäviensä luo. Tullessaan telttaan hän käski Kaketun aina poistua, toimenpide, joka oikeastaan oli hyvin turha, kun hän ei kuitenkaan ymmärtänyt kieltä, jota he puhuivat keskenään.

Pekka Drufva ja Uncas olivat järjestäneet olonsa varsin mukavaksi siinä tiheikössä, jonne he olivat palanneet järvenpohjasta. Raivaamalla tieltä muutamia pensaita olivat he saaneet oikean lehtimajan keskelle okaista tiheikköä. Mutkikas ja kova tie johti sinne, ja sieltä oli käytävä "observatorioonkin", mäen harjalla olevalle kalliolle. Nykyisestä asunnostaan he saattoivat myös puolustautua pienempää joukkoa vastaan, sillä tiheikön muodosti melkein yksinomaan okaiset pensaat, joiden läpi ei ollut hyvä tunkeutua.

Noin viiden ajoissa iltapuolella, samana päivänä, jolloin kuvernöörin tyttäret olivat keskustelleet Kovapään vaimon kanssa, istuivat ystävykset yhdessä ja suunnittelivat, miten he voisivat toteuttaa sen yrityksen, jonka toimeenpanosta Pekka Drufva oli tuohikirjeessään ilmoittanut. Mutta vastoin tapaansa ei Pekka Drufva voinut keksiä mitään hyvää keinoa. Tosin hän oli tehnyt useitakin ehdotuksia, mutta osittain hän itse, osittain Uncas hylkäsi ne. Vihdoin hän sanoi:

"Koska sinä, Uncas, viime yönä saatoit hiipiä niin kauaksi leiriin, että sinun onnistui heittää kivi savureiästä sisään, voinet kai hiipiä vahdinkin kimppuun ja tehdä hänet äänettömäksi. Sitten voimme esteettä viedä tytöt pois.! Eukko, joka makaa teltassa, on kai helposti käsiteltävissä."

"Uncas voi kieriä pitkin maata kuin käärme, mutta siihen eivät valkoisen päällikön tyttäret pysty. Ja leirissä on useita muitakin vahteja paitsi teltan edustalla — ainakin kaksi muuta."

Pekka Drufva repi hiuksiaan. Mutta juuri kun hän aikoi vastata, hätkähti mohikaani ja tarttui tomahawkiinsa.

"Mitä se oli", kysyi Pekka Drufva. "En kuule muuta kuin linnunpoikasten piipitystä pensaikossa."

Äkkiä seisoi intiaani heidän edessään. Molemmat tarttuivat aseihinsa, mutta laskivat ne maahan, huomatessaan, että se olikin harvinaisen kaunis, nuori intiaaninainen. Hän kohotti toista kättään rauhanmerkiksi ja hymyili. Sitten hän sanoi:

Sitten hän ojensi Pekka Drufvalle palasen parkittua antiloopinnahkaa, jolle Greta oli hiilellä kirjoittanut seuraavat sanat:

"Te voitte luottaa Metsäliljaan. Hän voi antaa teille tietoja ja hyviä neuvoja. Vaikka hän onkin Kovapään vaimo, tahtoo hän kaikella tavalla auttaa meitä karkaamaan. Greta."

Kun Pekka Drufva oli lukenut viimeiset rivit, ei hän voinut olla hymyilemättä. Nyt hän käsitti, miksi saattoi täysin luottaa Metsäliljaan ja hänen auttamishaluunsa. Koska hän ei erikoisesti ollut perehtynyt irokeesien kieleen, pyysi hän Uncasin toimimaan tulkkina, johon tämä sitä kernaammin suostui, kun hän näytti erikoisella ihailulla katselevan kaunista sanantuojaa. Sitten seurasi seuraava keskustelu:

"Valkoisen päällikön tytär kirjoittaa, että Metsälilja voi antaa meille hyviä neuvoja, miten parhaiten voimme ryöstää molemmat valkoiset neidot."

"Menköön toinen teistä pimeän tultua saareen, jossa te katositte irokeesien silmien edestä ja sytyttäkää siellä tuli ja palatkaa sitten takaisin. Kun Bisamirotta, jolla päällikön poissa ollessa on käskyvalta leirissä, näkee tulen, luulee hän, että olette palanneet saareen ja sytyttäneet siellä tulen. Hän ottaa silloin mukanaan kaikki miehensä, paitsi vahdin valkoisten neitojen teltan edustalta ja lähtee vangitsemaan teitä. Sillä välin te ryöstätte neidot."

"Mutta", arveli Pekka Drufva, "irokeesit luulevat, että me olemme hukkuneet. Mitenkä Bisamirotta voisi luulla saavansa kiinni vainajien henkiä?"

"Alussa he luulivat teidän hukkuneen. Mutta sittemmin arveltiin, että olitte vain lumonneet irokeesien silmät. Sitä mieltä on Bisamirottakin."

"Jos olet varma siitä, että Bisamirotta lähtee matkaan nähdessään tulen, niin on suunnitelmasi erittäin hyvä."

"Kyllä hän lähtee", vakuutti Metsälilja, lisäten: "Bisamirotta on hyvin urhoollinen, mutta erittäin ovela ei hän ole. Hän, joka pitää itseään suurena sankarina, oli loukkaantunut, kun hän ei saanut seurata mukana sotaretkelle, vaan oli pakotettu jäämään tänne. Monet pilkkasivat häntä sen johdosta, että hänet oli pantu naisia vartioimaan sillä välin kuin muut läksivät vihollista vastaan. Mutta jos hän, heimon ollessa poissa, saa kiinni Ukkosen Veljen ja mohikaanipäällikön, voi hän kerskailla suurtyöstä ja saada pilkkaajansa vaikenemaan, kun nämä palaavat takaisin. Hän voisi sanoa: Sen, mitä te ette saaneet aikaan, vaikka koko heimo oli koossa, suoritin minä yksinäni seitsemän miehen avulla, joita pidetään vähemmän sotakelpoisina."

"Metsälilja on yhtä viisas kuin kauniskin. Selittäköön lähemmin suunnitelmansa."

"Kun Bisamirotta miehineen on lähtenyt järvenrantaan, hiipivät Ukkosen Veli ja mohikaani leiriin, yllättävät ja vangitsevat vahdin, joka vartioi valkoisten neitojen telttaa ja vievät neidot mukanaan, jolloin heidän tulee kulkea eteläisen portin kautta, missä risumajat ovat tyhjiä. Mutta valkoisen päällikön tyttärillä on liian pienet ja hennot jalat, jotta he voisivat vaeltaa pitkältä erämaassa, eikä teitä ole kylliksi monta kantaaksenne heitä. Sitäpaitsi jää jäljet metsään ja nuoli voisi osua teihin, kun vähimmin sitä aavistaisitte. Mutta minä annan teille toisen neuvon. Järvenrannassa, noin 200 askeleen päässä siitä pienestä lahdelmasta, missä naisilla on tapana pestä vaatteita, kasvaa tiheä pajukko veden reunassa. Siellä on piilotettuna kanootti, johon hyvin mahtuu neljä henkeä. Siitä te löydätte teltan ja ruokavaroja kolmeksi päiväksi. Ja kun te soudettuanne rantaa pitkin saavutte Timberjoen suuhun, voitte te päästä soutaen aina Delawarejoelle saakka, sillä kanootti on niin kevyt, että kaksi miestä helpolla kantaa sen koskien ohi. Nyt te tunnette suunnitelmani."

"Se on erittäin hyvä. Tervehdi neitoja ja sano, että seuraamme neuvoasi, ja paljon kiitoksia siitä, kaunis Metsälilja."

Tähän keskustelu päättyi, ja Metsälilja poistui yhtä äänettömästi kuin hän oli tullutkin.

Kun hän oli poissa, sanoi Pekka Drufva: "Kun hätä on suurin, on apukin lähinnä. Minä tuumin jotakin hyvää keinoa, millä pelastaa tytöt, mutta sellaista en voinut keksiä. Silloin tuo pieni intiaaninainen saapuu tänne ja esittää suunnitelman, joka on kerrassaan mainio ja onnistuu varmaan. Vai mitä sinä luulet, Uncas?"

Hetken kuluttua huudahti Pekka Drufva: "Olipa se harvinaisen viisas, kiltti ja kaunis intiaaninainen, tuo pieni Metsälilja."

Silmien säihkyessä, mikä todisti, että hän puhui sydämenkyllyydestään, sanoi mohikaani:

"Uncas tahtoisi, että Metsälilja istuisi hänen wigwamissaan mohikaanien kylässä ja olisi hänen vaimonsa."

"Kyllä minä huomasin, että hän miellytti sinua, Uncas, mutta sinä et saa ryöstää häntä, sillä se olisi mustinta epäkiitollisuutta tuota hyvää sielua kohtaan."

"Uncas ei aiokaan ryöstää häntä nyt, mutta sittemmin hän aikoo avonaisessa taistelussa voittaa hänet", vastasi mohikaani leimuavin katsein.

Tuli ilta ja pimeys laskeutui nopeasti maahan, niinkuin aina tapahtuu näillä leveysasteilla. Valkoisten neitojen teltan edustalla seisoi vahti, vanhemmanpuoleinen irokeesi, nimeltään "Villisika". Hän oli kerran saanut nuolen polveensa, niin että hänen jalkansa oli hiukan jäykkä ja siksi hänen ei arveltu kelpaavan sotaan. Sen sijaan häntä tavallisesti käytettiin vahtina leirissä ja siihen toimeen hän olikin varsin sopiva, sillä hän oli valpas ja luotettava ja naiset pelkäsivät häntä. Nyt hän seisoi nojautuneena keihääseensä ja katseli ympärilleen, niin hyvin kuin se pimeydessä kävi päinsä. Toiset leirin miehiset jäsenet, paria lukuunottamatta, jotka vartioivat portteja, olivat jo vetäytyneet majoihinsa.

Kun hän käänsi päänsä järvelle päin, näki hän äkkiä tulen leimahtavan saarella. Mutta jo parin minuutin kuluttua sen voima kasvoi ja näytti kaikin puolin tavalliselta leirinuotiolta.

"Valkea poppamies kummittelee ja on sytyttänyt nuotionsa härnäilläkseen meitä. Siitä on ilmoitettava Bisamirotalle", mutisi Villisika itsekseen.

Kun Bisamirotta astui leiriaukiolle ja näki tulen saaressa, innostui hän suuresti. Metsälilja tunsi varmaan erittäin tarkasti tämän miehen luonteen, tehdessään suunnitelmansa, sillä Bisamirotta toimi aivan niinkuin hän oli olettanut. Kaikki miehet leirissä kutsuttiin kokoon, kaikkiaan yhdeksän kappaletta, Bisamirotta mukaanluettuna, ja tämä esitti heille, miten valkoinen poppamies ja mohikaani olivat vangittavat, koska he luultavasti olivat nyt palanneet saarelle, josta he niin kummallisella tavalla olivat kadonneet. Hän ei myöskään ollut huomauttamatta, mikä kunnia heille olisi, jos he pääjoukon poissaollessa saisivat kaksi niin arvokasta vankia. Vain yksi intiaaneista uskalsi panna vastaan.

"Jos valkoinen poppamies ja mohikaani todellakin olisivat saarella, niin he eivät uskaltaisi sytyttää nuotiota, sillä tietäisiväthän he, että me näkisimme tulen ja he siten antaisivat itsensä ilmi."

"He tekevät sen vain härnätäkseen meitä. He tietävät, että vain harvoja miehiä on leirissä, ja siksi he tahtovat näyttää meille, etteivät pelkää meitä. Ei kukaan muu kuin he ole voineet sytyttää tuota tulta, sillä eihän muita valkoisia eikä punaisia ole koko seudulla."

Joko tämä selitys tuli hyväksytyksi tai ehkäpä pikemmin siihen aiheutti Kovapään käsky totella Bisamirottaa hänen poissa ollessaan, joka tapauksessa ei kukaan pannut vastaan, kun Bisamirotta käski heitä nyt ottamaan aseensa ja seuraamaan hänen mukanaan. Vain Villisika sai käskyn pysyä paikallaan valkoisten neitojen telttaa vartioimassa, käsky, jota hän ei lainkaan pannut pahaksi, sillä palatessaan paikalleen hän mutisi hampaittensa välissä:

Nojautuneena keihääseensä seisoi Villisika valkoisten neitojen teltan edessä ja tuijotti järvelle. Sillä puolellahan piti jotakin tapahtua, ja siksi hän suuntasi katseensa sinne, kääntämättä huomiotaan muuhun osaan leiriä. Vihollisia ei ollut näillä seuduin, korkeintaan saarella, vaikkei hän oikein siihenkään uskonut, niin ettei vahtiminen suurta vaivaa tuottanut. Bisamirottahan oli vienyt mukanaan vahdit porteilta, sehän todisti parhaiten, ettei siltä puolen mikään vaara uhannut.

Tuli saarella paloi yhä kirkkaammin, mutta ei ainoatakaan ihmisolentoa näkynyt tulen ääressä. Hetken kuluttua hän oli näkevinään vedenpinnalla, saaren ja rannan välissä tummia varjoja, jotka liikkuivat saarta kohti. Varmaankin siinä Bisamirotta ja hänen toverinsa sousivat salaperäistä vihollista vastaan.

Juuri kun hän oli päässyt tähän lopputulokseen, tunsi hän vahvojen käsivarsien tarttuvan kiinni ja ennenkuin hän ennätti ruveta vastarintaan, makasi hän aseettomana maassa ja intiaani, välkkyvä tikari kädessä, painoi polvellaan häntä rintaan kuiskaten:

Villisika oli kernaammin vaiti. Samassa ilmestyi valkoinen mies pimeästä ja Villisika sidottiin käsistä ja jaloista ja kapula pantiin hänelle suuhun.

Nyt teltan oviverho siirtyi syrjään ja Lydia ja Greta Printz astuivat ulos, täysin valmistuneina pakoon. Nähdessään pelastajansa unohti Greta ilossaan kaikki sovinnaisuuden säännöt ja heittäytyi Pekka Drufvan kaulaan. Onnen huumeessa heidän huulensa yhtyivät.

"No mutta Greta", huudahti Lydia varsin kovalla äänellä, mutta hänen nuhdesaarnansa keskeytyi huutoon, joka heti sai hänet vaikenemaan. Kaketu oli herännyt, nähnyt neitojen pakenevan teltasta ja seisoi nyt huutaen teltan ovella. Mutta hänen huutonsa ei toistunut enää. Kaketu joutui saman kohtalon alaiseksi kuin Villisikakin ja laskettiin maahan tämän viereen.

"Se olisi harmillista", sanoi Pekka Drufva, joka nyt oli ennättänyt virota suudelmasta, "jos hänen huutonsa on herättänyt naiset leirissä. Tosin meidän ei tarvitse pelätä heitä, mutta he voisivat nähdä, mitä tietä me pakenemme ja uhuttaa takaa-ajajat kintereillemme."

Tämä pelko oli kuitenkin turha. Jos joku nukkuvista naisista oli herännyt huutoon, niin luuli hän varmaankin, että joku villi eläin oli päästänyt tuon äänen.

Pakolaiset kiiruhtivat nyt eteläiselle portille. Juuri kun he olivat kulkeneet ahtaasta aukosta, joka oli avattu risuvalliin, astui varjo heidän tielleen. Miehet tarttuivat aseihinsa, mutta se oli Metsälilja, joka tahtoi sanoa jäähyväiset suojateilleen. Lydia ja Greta syleilivät ja suutelivat häntä.

"Suokoon Manitu onnea matkallenne! Ja kun te istutte taas hyvässä turvassa valkoisen päällikön wigwamissa, niin ajatelkaa joskus Metsäliljaa, joka ei koskaan unohda teidän kauniita kasvojanne eikä ystävällisyyttänne punaista naista kohtaan."

Paikalla, jonka Metsälilja oli neuvonut, he löysivät kanootin, joka heti työnnettiin vesille, ja siinä oli paitsi luvattua telttaa ja ruokavaroja, myöskin pari lämmintä vaippaa. Rannan varjossa he sousivat etelään, ja jo aamun sarastaessa olivat he ennättäneet siihen kohtaan, missä Timberjoki laskee vetensä järvestä. Täällä virta tuli soutajien avuksi ja nyt kevyt kanootti kiiti joen tuuheiden rantojen lomassa nopeaa vauhtia eteenpäin. Vähää ennen auringonlaskua he saapuivat ensimäiselle koskelle. Täällä tytöt nousivat pois kanootista, ja Pekka Drufva ja Uncas kantoivat helposti kevyen veneen kosken ohi. He käyttivät nyt myös tilaisuutta hyväkseen ja aterioivat rannalla. Lydia kysyi Pekka Drufvalta:

"Etkö luule, että nuo yhdeksän intiaania, jotka olivat leirissä, ajavat meitä takaa?"

"Aivan varmaan he sen tekevät", vastasi Pekka Drufva, "mutta ei ole luultavaa, että he saavat meidät kiinni. Vasta päivän valossa voi olla kysymystäkään meidän jälkiemme etsimisestä. Ja kun he löytävät ne, eivät he voi tietää, minnepäin me olemme kulkeneet, sillä vesi ei jätä jälkiä jälkeensä. Mutta vaikka he arvaisivatkin, että olemme soutaneet Timberjoelle, mikä oletus on hyvin lähellä, niin olemme sittenkin päässeet niin paljon edelle, ettei luulisi heidän saavan kiinni meitä. Varmuuden vuoksi me valmistamme teille makuusijat kanootin pohjalle ja jatkamme soutua koko yön."

"Mutta", sanoi Greta luoden lämpimän katseen Pekka Drufvaan, "siinä tapauksessa et sinä eikä Uncaskaan saa levätä."

"Se ei merkitse mitään", vastasi Pekka Drufva hymyillen. "Me olemme sellaiseen tottuneet ja sitä paitsi me ensi yönä pystytämme teltan rannalle, ja voimme silloin vuoroon vahtia ja nukkua."

Koska matkan varrella ei tapahtunut mitään seikkailuja, supistamme kertomuksemme vain siihen, että sanomme Pekka Drufvan ja Uncasin saattaneen neljäntenä matkapäivänä molemmat tytöt onnellisesti vanhempiensa luokse. Tietysti oli ilo suuri Printzinhovissa ja tietysti kumpaistakin pelastajaa kiitettiin mitä lämpimimmällä tavalla. Mutta paljon aikaa ei heillä ollut nauttia näistä kiitoksista, sillä vielä samana iltana Pekka Drufva ja Uncas läksivät mohikaanien kyliin ottaakseen osaa suureen taisteluun.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Siihen aikaan, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat mohikaanien leiriin, oli tosin jo joitakin tappeluja ollut taistelevien välillä, ja pääasiallisesti olivat mohikaanit ja heidän ruotsalaiset liittolaisensa voittaneet. Mutta ratkaiseva taistelu oli vielä jäljellä. Irokeesit, joiden päälliköksi Kovapää oli valittu, olivat peräytyneet yhä, mutta nyt koko irokeesien voima oli asettunut metsäisen ja kivisen harjun juurelle, jota kahdelta puolen rajoittivat pohjattomat suot, siis erittäin taitavasti valittu asema, joka tuotti kunniaa Kovapään sotapäällikköominaisuuksille. Heitä vastapäätä, mutta tasaisemmalla, joskin myös metsäisellä tantereella seisoi mohikaanien joukko. Keskiosan muodostivat mohikaanit itse "Mustan Jaguaarin", Uncasin sedän johtamina, joka usean vuoden kuluessa, niinkauankuin Uncas oli vielä liian nuori, oli toiminut mohikaanien päällikkönä. Oikeassa sivustassa seisoi 15 ruotsalaista sotamiestä luutnantti Schuten johtamina ja vasemmalla yhtä monta vänrikki Liljehöökin johdon alla. Sitä paitsi oli mohikaanien avuksi saapunut varsin suuri joukko delawareja joen toiselta puolelta, melkein kaikki Minquaheimoon kuuluvia. Nämät olivat sijoitetut osittain keskustaan, osittain kummallekin sivulle.

Samana iltana, jolloin Pekka Drufva ja Uncas saapuivat leiriin, pidettiin suurempi neuvottelukokous, jossa päätettiin, että yleisempi hyökkäys tapahtuisi seuraavana päivänä aamun valjetessa. Jotkut päälliköt puolustivat tosin yöllistä hyökkäystä, mikä parhaiten soveltui intiaanien sodankäyntiin, mutta siitä luovuttiin sillä perustuksella, että silloin pyssyistä ei olisi paljon hyötyä, ja niihinhän sitä kuitenkin eniten luotettiin.

Muutamia minuutteja ennen auringonnousua alkoi suuri taistelu, yksi suurimpia, mitä näihin aikoihin oli näillä seuduin tapahtunut.

Siihen aikaan, josta nyt on kysymys, erosi intiaanisota huomattavassa määrässä niistä taisteluista, joita sivistyneet kansat kävivät keskenään. Siinä ei näet taisteltu koskaan tihein rivein. Sellainen taito ei kuulunut intiaanien sodankäyntiin. Sitä ammuttiin vain suojusten takaa tai varsin harvoissa ampumalinjoissa. Tosin ei siihen aikaan kaivauduttu maahan niinkuin myöhemmän ajan sotamiehet, mutta intiaanit olivat tavattoman taitavat löytämään suojaa maan päältä. Puiden runkojen takaa, vieläpä puiden tuuheista latvoista saattoi sadella alas nuolia. Suojuksina käytettiin niinikään kallionlohkareita tai suurempia kiviä, luonnollisia syvennyksiä maassa tai tiheitä pensaikkoja, sillä okaiset pensaat, jotka Amerikassa ovat hyvin tavallisia, tekivät melkein samaa virkaa kuin piikkilanka-aitaukset meidän päivinämme. Ja valkoiset sotamiehet, jotka taistelivat punaisia vastaan, olivat pakotetut käyttämään samaa taistelutapaa kuin hekin, sillä muuten he olisivat olleet hukassa.

Jo päivällisen aikana oli taistelu päättynyt ja tuotti loistavan voiton mohikaaneille ja heidän liittolaisilleen. Koko irokeesijoukko tuli kokonaan hajoitetuksi. Sen jälkeen kuin päävoima oli tapettu tai vangittu, pakenivat jäljellejääneet. Kovapään tarkoituksena oli kylläkin ollut, että jos irokeesit joutuisivat tappiolle, vetäytyä hyvässä järjestyksessä takaisin, ja siltä varalta oli jo tehty valmistuksiakin rakentamalla murroksia taistelupaikan taakse, mutta Kovapää kaatui, saatuaan luodin suoraan päähänsä. Kovapään pää ei ollut kyllin kova vastustaakseen ruotsalaisen pyssymiehen kuulaa ja se lopetti hänen päivänsä. Hänen kuolemansa jälkeen irokeesijoukko ei pysynyt enää koossa, ja siksi ei suojelevista murroksistakaan ollut mitään apua, vaan pikemmin ne olivat esteenä pakeneville, ja vankien lukumäärää ne myös suuresti lisäsivät. Myöskin vastapuolueen päällikkö, vanha Musta Jaguaari, sai haavan taistelussa, se ei kuitenkaan ollut hengenvaarallinen, mutta hänet oli kannettava paareilla taistelukentältä omaan kyläänsä. Tästä oli seurauksena, että Uncas, joka joka tapauksessa varsin pian olisi ottanut päällikkyyden haltuunsa, nyt jo sai johtaa joukkoja.

Taistelun jälkeen palasi ruotsalainen joukko kotiin, sen jälkeen kuin luutnantti Schute oli ottanut intiaaneilta sen lupauksen, etteivät he kiduttaisi vankejaan. Uncas asettui takaa-ajavien etupäähän, ja Pekka Drufva seurasi mohikaanien erikoisesta pyynnöstä heidän kyliinsä. Syynä siihen oli se, että huhu tiesi kertoa, että pienempi joukko irokeesejä — 30 miestä, sanottiin — ryösti ja poltti meren rannassa sijaitsevissa kylissä, joista kaikki miehet olivat lähteneet sotaan. Ja niinpä oli sekä Uncas että taisteluun pystymätön Musta Jaguaari pyytänyt häntä johtamaan sitä joukkoa, jonka heti oli määrä lähteä näitä ryöstäjiä vastaan. Tämä pyyntö oli samalla niin suuri luottamuksenosoitus mohikaanien puolelta, ettei Pekka Drufva voinut kieltäytyä siitä. Ehkäpä hän siten oli ensimäinen valkoihoinen, joka toimi intiaanijoukon päällikkönä Amerikassa, ja se kunnia oli siksi suuri, ettei siitä käynyt kieltäytyminen.

Pekka Drufva ymmärsi vallan hyvin, miksi Uncas niin suurella innolla, melkeinpä kuumeella kiiruhdutti pakenevien irokeesien takaa-ajoa. Hän tahtoi anastaa Metsäliljan, ennenkuin irokeesit ennättivät lähteä leiristään liikkeelle Timberjärven rannalta. Mutta hienotunteisuudesta hän ei maininnut sanaakaan tästä otaksumisestaan.

Muutamia päiviä myöhemmin me tapaamme Pekka Drufvan päällikkönä tilapäisessä intiaanileirissä lähellä merenrantaa. Hänen allensa olevaan joukkoon kuului noin 50 hyvin asestettua mohikaania. Tähän saakka ei hänen retkensä ollut erittäin onnistunut, sillä hän ei ollut vielä tavannut sitä irokeesijoukkuetta, jonka hävittäminen oli hänen matkansa päämääränä. Sen sijaan hän oli nähnyt runsaasti jälkiä sen tuottamista vaurioista: ryöstettyjä ja poltettuja kyliä, hävitettyjä viljelysmaita, murhattujen tai ryöstettyjen naisten ja lasten verenjälkiä, ihmisparkojen, jotka eivät olleet ennättäneet paeta ryövärijoukkoa ja jotka olivat olleet suojelijoita vailla, koska taisteluun pystyvät miehet olivat lähteneet sotaan. Nyt oli hänellä kuitenkin syytä olettaa, että hän piankin saisi väkivallantekijät käsiinsä. Tiedustelijoita oli lähetetty edeltä ja odottaessa heidän paluutaan oli pystytetty leiri lehtevään metsään, missä puro solisi merta kohti.

Pekka Drufva loikoili polttaen piippua monen sadan vuoden vanhan pyökin alla, ja hänen punaiset sotilaansa olivat ryhmittyneet maalauksellisissa asennoissa hänen ympärilleen. Odottaessaan uutta marssikäskyä söivät mohikaanit kuivaa ruokaa repuistansa, sillä tulta ei ollut lupa sytyttää metsänriistan paistamista varten, koska nuotiosta nouseva savu olisi voinut varoittaa irokeesejä.

Sillä välin Pekka Drufvan ajatukset kiertelivät sen päämäärän ympärillä, joka viime aikoina oli ollut niiden keskipisteenä. Ja olihan tämä päämäärä siksi korkea, että se vaati perinpohjaista tuumimista. Mitenkä hän, köyhä ja vähäpätöinen tiedustelija, voisi kohota sellaiseen asemaan, että hän saattoi pyytää kuvernöörin tytärtä vaimokseen?

"Ei", mutisi hän itsekseen, "se ei käy täällä siirtokunnassa. En ole käynyt sotilaskoulua ja siksi minusta tuskin voinee tulla linnoituksen päällikköä. Mutta vaikkapa vastoin oletustani voisin siksi kohota, niin mitäpä tarjottavaa siinä olisi Gretalle? Sanotaan, että kuvernööri epäilee suuresti Lydiankin antamista Liljehöökille. Ja hän on kuitenkin vänrikki ja aatelismies. Mitenkä minulla olisi mitään mahdollisuuksia, minä, joka — en ole mitään? Mutta hänet minä voitan sittenkin. Siksi minun täytyy muuttaa alaa — — —"

Mutta mille alalle hän aikoi muuttaa, sitä me emme koskaan saaneet tietää, sillä juuri samassa palasi toinen tiedustelijoista ja ilmoitti, että irokeesit olivat pystyttäneet leirinsä syrjäiseen laaksoon noin tunnin matkan päähän siltä paikalta, missä mohikaanit olivat, sekä että kaikista merkeistä saattoi olettaa, että he aikoivat olla siellä yötä. Tiedustelija oli nähnyt, että heillä oli paljon mohikaaninaisia ja lapsia joukossaan sekä sitä paitsi vangittu valkoinen mies.

Sitä ei tiedustelija tiennyt. Nyt lähdettiin heti liikkeelle, ja tiedustelija oppaanaan kulki joukko niin nopeassa marssissa vihollista vastaan, kuin olosuhteet ja varovaisuus vain salli.

Kun he lähestyivät sitä paikkaa, missä irokeesien leirin piti olla tiedustelijan ilmoituksen mukaan, kuului omituista ääntä, jota Pekka Drufva aluksi luuli jonkun tuntemattoman villin eläimen ulinaksi. Mutta, tultuaan lähemmäksi selvisi hänelle, että joku hengenahdistuksessa oleva ihminen valitti ääneensä. Nyt vauhtia lisättiin. Pian he olivatkin perillä. Ääneti ja notkeasti kuin kissat heittäytyi pari mohikaania vahdin kimppuun, ja kun tämä oli ikiajoiksi vaiennut, saattoi koko joukko, leirin huomaamatta, hiipiä kattilanmuotoisen laakson reunaan, jonka pohjalle, harvan metsän suojaan, leiri oli pystytetty. Tiheän pensaikon takana lymyten näki nyt Pekka Drufva, mistä nuo kaameat huudot läksivät. Alaston, valkoinen mies oli sidottu paaluun ja parasta aikaa häntä kidutettiin, irokeesien hyppiessä ja tanssiessa ilosta hänen ympärillään.

Kuivista risuista oli sytytetty pieni rovio miehen jalkojen väliin, ja liekit nuolivat hänen pohkeitaan. Sillä välin eräs irokeeseista, joka näytti ikäänkuin valloilleen päästetyltä hornanhengeltä, pisteli teräväksi veistettyjä puikkoja hänen ihoonsa ja lihaksiinsa sinne tänne.

Pekka Drufva oli nähnyt kyllikseen. Hän nosti kiväärin poskelleen ja ampui ja päästi samalla huudon, joka oli mohikaaneille hyökkäysmerkkinä.

Kuula oli osunut paikalleen. Mies, jolla oli teräväpäisiä puikkoja kädessä, hyppäsi kuin haavoittunut metsäkauris, ja kaatui sitten hengettömänä uhrinsa jalkoihin. Nyt Pekka Drufva hyökkäsi alas rinnettä, potkaisi syrjään palavat risut ja tarttui puukkoonsa katkoakseen vangin köydet. Mutta juuri kun hän lähestyi häntä, hätkähti hän, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaamean näyn. Hän oli nähnyt vangin kasvot ja tuntenut hänet.

"Miten ihmeessä sinä olet täällä, Rapatalon Lassi, ja mistä se johtuu, että näin monen vuoden kuluttua näen sinut näin kaameassa tilassa", kysyi hän ihmeissään.

Vankikin oli tuntenut pelastajansa, mutta hän ei vastannut kysymykseen, vaan sanoi surkealla äänellä:

"Jos sinä, Pekka Drufva, tahdot kostaa minulle kaiken sen pahan, minkä tein sinulle Ahvenanmaalla, niin Jumalan tähden, iske minuun heti, sillä olen jo kärsinyt helvetillisiä tuskia syntieni sovitukseksi sekä sinua että muita vastaan."

Vastaamatta tähän pyyntöön kohotti Pekka Drufva puukkoansa, jolloin Rapatalon Lassi sulki silmänsä ja lyyhistyi kokoon, sillä nyt hän odotti kuoliniskua. Mutta sen sijaan katkottiin hänen köytensä ja petetty nuoruudenystävä talutti hänet mättäälle, missä hän kevyesti ja hellävaroen poisti pistävät puupuikot ja antoi Lassin oikaista itseään pehmeässä ruohikossa.

Nyt Pekka Drufva tarkasteli mohikaaniensa askartelua sillä välin kuin heidän päällikkönsä oli suorittanut armeliaisuuden työnsä.

Tappelu oli jo päättynyt. Irokeesit olivat tulleet siihen määrin yllätetyiksi, että vain harvat olivat nousseet vastarintaan, ja kun nämät olivat kaadetut maahan, antautuivat toiset vangeiksi. Ei ainoakaan ollut päässyt pakoon kertoakseen muille irokeeseille miten ovelan ryöstöjoukon oli käynyt. Mohikaanivangit, joita oli varsin paljon leirissä ja jotka yksinomaan olivat naisia ja lapsia, päästettiin vapaaksi, kuolleet haudattiin ja haavoittuneet sidottiin.

Niinpiankuin taistelu oli ratkaistu, oli Pekka Drufva kutsunut erään lääketaitoisen intiaanin Lassin luo, joka sitoi hänen monet, joskin varsin vaarattomat haavansa ja antoi siten mies paralle lievitystä, jonka jälkeen hänen ylleen puettiin hänen vaatteensa, jotka löytyivät irokeesien tavaroiden joukosta. Vasta sitten Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja jatkoi keskustelua, jonka pelastustyöt olivat keskeyttäneet.

"Sinä taisit pelätä, Lassi, että aioin nyt kostaa sinulle sen, minkä Ahvenanmaalla teit minulle. Voin vakuuttaa, etten hetkeäkään ole mitään sellaista ajatellut. Kosto on paha, joka tavallisesti tahraa kostajaa enemmän kuin hänen uhriaan. Eihän meidän, lyhytnäköisten ihmisten asia ole kostaa, korkeintaan meidän tulee rangaista, jos rankaisu tapahtuu oikeuden ja kohtuuden mukaan. Sen pahan johdosta, jota minulle olet tehnyt, Lassi, olet sinä mielestäni saanut kylliksi suuren rangaistuksen. Muuten voidaan panna kysymykseen, tokko oikeastaan olet tehnyt minulle mitään pahaa. Sinä tartuit minun elämääni ja annoit sille uuden suunnan, mutta siitä ei minulla ole vähintäkään valittamisen syytä. Jollei sinua olisi ollut, niin olisin kai minä nälällä ja vaivalla päässyt kappalaiseksi jonnekin Ruotsissa tai Suomessa. Se olisi varmaankin paljoa vähemmän miellyttänyt minua kuin nykyinen elämäni, joskaan en erinäisistä syistä enää ole oikein tyytyväinen siihenkään. Mutta nyt sinun pitää kertoa minulle, mikä kummallinen kohtalo on tuonut sinut tänne, niin että aivan odottamatta tapasimme toisemme tässä erämaassa."

Rapatalon Lassi kertoi nyt seikkailunsa. Pian sen jälkeen kun Pekka Drufva oli lähtenyt Ahvenanmaalta, oli hän myönyt talonsa ja ottanut pestin laivaan. Sitten hän oli purjehtinut monella suurella aluksella, viimeksi englantilaisella, jonka oli määrä mennä Länsi-Intiaan. Atlantin valtamerellä oli noussut kova myrsky, laiva oli eksynyt oikeasta suunnastaan ja vihdoin saanut vuodon. Yötä päivää tehtiin työtä pumppujen ääressä, sillä lännessä häämöitti maata, joka varmaankin oli Amerikan mannerta, ja toivottiin, että laiva ennättäisi ajautua maihin ennenkuin se uppoaisi. Mutta se ei onnistunut. Alus alkoi vajota. Silloin miehistö asettui kahteen pieneen pelastusveneeseen, kapteeni ja kolme miestä toiseen, ja perämies ja kolme miestä, joiden parissa Lassikin oli, toiseen. Minne kapteenin vene joutui, sitä ei Lassi tiennyt, sillä veneet joutuivat jo heti erilleen toisistaan. Mutta vihdoin perämiehen vene pääsi hiekkarantaan. Siellä he nousivat maihin. Maa näytti asumattomalta, mutta samoiltuaan jonkun aikaa sinne tänne, kohtasivat he intiaanikylän, jossa ei kuitenkaan ollut muita kotosalla kuin pari vanhaa ukkoa sekä naisia ja lapsia. Heille kerrottiin, että kaikki miehet olivat lähteneet sotaan toista intiaaniheimoa vastaan, jotka nimittivät itseään irokeeseiksi. Aluksi oli merimiesten hyvin vaikea tulla toimeen kylässä, jossa ei kukaan ymmärtänyt englanninkieltä. Mutta sattumalta Lassi oli tullut puhuneeksi ruotsia eräälle intiaanivaimolle ja suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että tämä ymmärsi häntä. Hän sai nyt kuulla, että ruotsalainen linnoitus ja ruotsalaisia uutisasukkaita oli jonkun matkan päässä sisämaassa ja että ruotsalaiset olivat mohikaanien hyviä ystäviä, niin, olivatpa he lähettäneet apujoukkoja sotaankin irokeesejä vastaan. Me jatkamme nyt Lassin omilla sanoilla:

"Meidät otettiin erinomaisen hyvin kylässä vastaan, varsinkin kun he kuulivat, että minä olin ruotsalainen. Me saimme hyvän aterian ja sen jälkeen meille luovutettiin maja, jossa saimme nukkua, sekä luvattiin seuraavana päivänä antaa meille oppaaksi poika, joka johtaisi meidät ruotsalaiseen linnoitukseen. No, me läksimme varhain levolle, sillä olimme kovin väsyneet paljosta valvonnasta ja kovasta työstä merellä sekä samoilusta päästyämme maihin. Melkein heti me vaivuimme uneen. Mutta hyvä Jumala, olipa se heräämistä! Majan joka nurkka paloi, ja kun me hyökkäsimme ulos, välkkyivät verenhimoiset kirveet päittemme päällä. Meillä ei ollut mitään muita aseita kuin puukkomme, mutta niillä me asetuimme vastarintaan niin hyvin kuin taisimme. Mutta niistä ei ollut pitkälle apua. Perämies ensimäisenä kaatui pää halkaistuna, ja molemmat toverini seurasivat pian jäljessä. Minut he iskivät takaapäin maahan ja koko kasa intiaaneja kävi kimppuuni. Silloin antauduin vangiksi, mutta jos olisin tiennyt, mikä minulla oli edessä, olisin, Jumala antakoon minulle anteeksi, kernaammin iskenyt puukon omaan rintaani. Me emme kuitenkaan olleet suorittaneet työtämme niinkään huonosti, sillä kolme intiaania makasi henkitoreissaan ympärillämme. Siksi kai he sitten kiduttivat minua niin kauheasti. Intiaanikylän he polttivat, ryöstivät kaiken sen, mikä heistä oli arvokasta ja ajoivat naiset ja lapset suurena joukkona edellään aivan kuin karjaa. Sitten lähdettiin erämaahan, ja kaksi päivää me kuljimme ennenkuin saavuimme tänne. Minusta tuntui kuin he olisivat pelänneet takaa-ajajia, ja siitä minä iloitsin, sillä taistelussa toivoin pääseväni vapaaksi. Täällä he luulivat olevansa hyvässä turvassa. Niinpä he päättivät pitää iloa minun kustannuksellani ja paalu pystytettiin maahan. Loput sinä tiedät, Pekka Drufva."

"Niin, minä tulin viime hetkessä, mutta Jumalan kiitos, sittenkin ajoissa, sillä haavasi eivät ole hengenvaarallisia. Mitä nimeä sinä käytit merimiehenä?"

"Hyvä, sillä nimellä minäkin tahdon kutsua sinua, sillä vanha nimi repii turhat haavat auki. Nyt saat seurata mukanani ruotsalaisten siirtokuntaan, missä minä asun, ja minä pidän kyllä huolta siitä, että haavasi paranevat pian. Sitten saat jäädä sinne tai lähteä jollakin laivalla merille, aivan niinkuin haluat."

"Pekka Drufva, tästä lähtien tahdon palvella sinua. Silloin minusta ehkä voi taas tulla hyvä ihminen."

"No, siitä saamme sitten puhua", vastasi Pekka Drufva äänellä, joka ilmaisi liikutusta.

Hän antoi sitten intiaanien laittaa paarit oksista kuntoon, ja sillä
Ahvenanmaan Lassia oli kannettava, sillä hän ei kyennyt kulkemaan.

Palatessaan mohikaanien päällikkökylään huomasi Pekka Drufva heti, että Uncas oli palannut takaa-ajomatkaltaan, ja ettei se ollut tulokseton ollut, näkyi muun muassa siitä, että päällikön teltan edessä kasvavaan puuhun oli sidottuna vanki, jonka hän heti tunsi. Se oli Peter Irgens.

"Retkesi on ollut onnekas", sanoi hän Uncasille, "sillä näen, että olet saanut vangiksi miehen, joka varmaankin oli koko sodan alkusyynä, ja jolla sitä paitsi on paljon tilitettävää ruotsalaisille."

"Niin", vastasi Uncas, "Vesirotta oli varmaankin ensimäisiä, jotka pakenivat, sillä hän oli jo ennättänyt takaisin Timberjärven leirille ja parhaillaan oli hajottamassa sitä yhdessä siellä olevien intiaanien kanssa, aikoen paeta pohjoiseen, irokeesien vakinaisiin kyliin. Mutta minä ennätin paikalle viime tingassa, piiritin leirin ja vangitsin heidät kaikki."

"Hurjaa vastarintaa. Mutta me piiritimme hänet ja iskimme maahan. Hän olisi nyt kuollut, jollei Uncas olisi sitä estänyt. Hän on jätettävä luutnantti Schuten käsiin."

"Se on oikein! Siellä hän on tervetullut. Mihin hänen poikansa, Will joutui?"

"Hän kaatui puolustaessaan noita risuvalleja, jotka Kovapää oli rakennuttanut paon varalta. Uncas itse halkaisi hänen päänsä tomahawkilla."

Tietysti Pekka Drufva seurasi kutsua, ja päällikön suojasta astui häntä vastaan kaunis Metsälilja. Pekka hämmästyi suuresti, ei sitä, että Metsälilja oli siellä, sillä sen hän oli arvannut jo edeltäkäsin, vaan sitä, että hän astui häntä vastaan hymyilevänä ja iloisena, eikä lainkaan surullisena.

"Kovapää oli urhoollinen soturi, ja nyt hän on päässyt onnellisille metsästysmaille, missä hän saa uuden vaimon. Miksikä Metsälilja sitä surisi", vastasi hän vilpittömästi.

"Mutta Metsäliljahan rakasti Kovapäätä", intti Pekka Drufva, "ja sitä jota rakastaa, sitä myös suree."

"Niin, Metsälilja rakasti suuresti Kovapäätä, mutta ei intiaaninainen voi rakastaa kuollutta miestä. Nyt hän rakastaa Uncasia. Kovapää on onnellinen, ja Metsälilja on onnellinen. Miksi siis surra?"

Että hänen rakkautensa Uncasiin ei ollut vain huulilla, sen saattoi helposti huomata niistä hellistä katseista, joilla hän seurasi nykyistä miestään.

Pekka Drufva oli aikonut pikimmiten palata kotiin Uuteen. Göteborgiin, mutta suurta juhlaa oli vietettävä kylässä ja Uncas oli hartaasti pyytänyt häntä jäämään sen yli, jota Pekka ei hennonutkaan kieltää. Uncas oli näet juhlallisesti nimitettävä koko heimon päälliköksi.

Samassa tilaisuudessa nimitettiin myös Pekka Drufva kaikilla juhlamenoilla mohikaanien alipäälliköksi, arvonimi, joka lienee tullut hyvin harvojen muiden osaksi. Joka tapauksessa hän oli ensimäinen, jolle se kunnia suotiin. Uncas itse laski sulkakruunun hänen päähänsä.

Ahvenanmaan Lassin seuraamana, jonka intiaanit kantoivat paareilla veneeseen, hän palasi sitten kotiin.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

On juhannusaatto. Ruotsalaiset Uudessa Göteborgissa pitävät kiinni vanhan maan tavoista, ja siksi he viettävät kesän suurinta juhlaa köynnöksillä koristetun kukkasalon ympärillä, tanssien viulun ja klarinetin soiton säestyksellä, aivankuin kotona pohjolassa. Tosin ympäristö oli toisenlainen kuin vanhassa Ruotsissa, mutta juhannusilo on sama ja kansa samaa, joskin joukossa voi olla joku muukalainenkin.

Tasaisella ja kauniilla aukiolla Uuden Göteborgin linnoituksen edustalla oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä pyöri nyt kirjavissa ryhmissä uutisasukkaita ja sotamiehiä, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria. Katselijoiden parissa näkyi siellä täällä jonkun intiaanin teräväpiirteiset kasvot. Paitsi kaunis ilma ja juhlan vanhat perimätavat kohotti tunnelmaa se tieto, että laiva kotimaasta oli odotettavissa. Sellainen tapaus oli varsin harvinainen siirtokunnan elämässä, ja siksi se oli huomattu juhlatilaisuus, sillä sen mukana tuli kirjeitä ja uutisia vanhasta kotimaasta, elintarpeita, joita kauan oli ikävöity, ehkäpä myös joku rakas ystävä tai tuttava, joka oli päättänyt lähteä tälle pitkälle matkalle.

Kuvernööri vaimoineen ja tyttärineen olivat myöskin olleet tanssipaikalla. Molemmat tytöt olivat myös sydämen pohjasta ottaneet osaa tanssiin.

Ahvenanmaan Lassi on innokkaimpia tanssijia. Hän on nyt aivan terve tuon kamalan rääkkäyksen jälkeen intiaanileirissä. Pekka Drufva oli ottanut hänet mukanaan kotiinsa ja uskollisesti hoitanut häntä kunnes hän oli parantunut. Niinpä Ahvenanmaan Lassin katse, joka alituisesti oli kiintynyt Pekkaan, muistuttikin nyt uskollista koiraa, joka seuraa isäntäänsä joka askeleella. Ja hänen alituinen pyyntönsä oli se, että hän saisi jäädä Pekan läheisyyteen. Tiedustelijan toimeen ei Lassilla kuitenkaan näyttänyt olevan taipumusta, mutta hän oli monella tavalla suureksi hyödyksi.

Sillä välin kuin muut tanssivat, astelee Pekka Drufva käsi kädessä Greta neidon kanssa metsätiellä, joka johtaa Huokausten mäelle. Heidän välillään ei ollut oikeastaan koskaan ollut puhetta rakkaudesta, vielä vähemmän Pekka oli kosinut Gretaa sanan tavallisessa merkityksessä. Mutta he tiesivät rakastavansa toisiaan ja puhuivat keskenään kieltä, jota vain rakkaus täysin ymmärtää — kuitenkin enemmän katsein kuin sanoin.

Kun he olivat käyneet istumaan mäelle, keskeytti Pekka Drufva ensimäisenä äänettömyyden:

"Pian", sanoi hän, "tulee laiva kotimaasta tänne. Parin viikon kuluttua se palaa takaisin. Minä aion matkustaa sen mukana, jos kuvernööri antaa luvan."

"Mitenkä se on ymmärrettävissä? — Minä luulin, että sinä rakastit minua ja kerran pyytäisit isältäni minua vaimoksesi."

"Juuri siksi, että kerran voisin sen tehdä, minun täytyy lähteä täältä."

"Kyllä sinä sen heti käsität. Sanohan, pikku Greta, tahtoisitko sinä mennä naimisiin miehen kanssa, joka ei olisi muuta kuin siirtokunnan metsästäjä ja tiedustelija?"

"Tahtoisin, minä tahdon tulla vaimoksesi, vaikka et olisi muuta kuin siirtokunnan piiskuri — — —"

Pekka puristi lämpimästi hänen kättään. "Niin, niin, siten sinun lämmin sydämesi puhuu, mutta kylmällä järjelläkin täytyy olla sananvuoro tässä asiassa, ja se puhuu toista kieltä. Luuletko sinä, että siirtokunnan kuvernööri tyytyisi vävypoikaan, joka olisi minun nykyisessä asemassani?"

"Ehkei! Mutta isäni suosii sinua, ja hän on korottava sinut suurempaan virkaan. Niin, miksikä sinusta ei voisi tulla jonkun linnoituksen päällikkö. Olen kuullut, että uutta linnoitusta aiotaan rakentaa."

"Ei, pikku Greta, se olisi liian suuri harppaus. Täällä on toisia, joilla on oikeus ennen minua sellaiseen korotukseen. Vänrikki Liljehöökillä esimerkiksi. Muuten, pikku Greta, en minä kykene sellaiseen paikkaan, sillä voidakseen komentaa sotilaita, täytyy itsekin olla sotilas, mutta sitä minä en ole. Eikä Uusi Ruotsi ole sopiva koulukaan sitä varten. Ei, aivan toisella tavalla minun on voitettava sinut."

"Lähtemällä pois luotani, palaamatta ehkä koskaan takaisin", sanoi hän nyyhkyttäen ja heittäytyi Pekan rintaa vasten.

"Rauhoitu, pikku Greta! Miksikä ei voisi elää toivossa yhtä hyvin kuin epätoivossa? Paljon minä viime aikoina olen tuuminut tätä asiaa, ja nyt minä olen keksinyt suunnitelman, josta tahdon puhua sinulle. — Katsohan, pikku Greta, Saksassa on yhä sota eikä kukaan tiedä, milloin se päättyy. Siellä on tulevaisuutta nuorelle miehelle, joka pyrkii eteenpäin ja jolla on korkea päämäärä edessään. Sinne minä tahdon lähteä ja ruveta sotilaaksi. Siellä voi tulla korotetuksi. Olen kuullut kuvernöörin sanovan, että sotamarski Wrangel on hänen vanha ystävänsä. Hän on nyt ruotsalaisen armeijan päällikkö Saksassa. Kirje sinun isältäsi voisi tasoittaa minun tieni. Ja luulenpa, että minun onnistuisi muutamien vuosien kuluttua palata sinun luoksesi sellaisessa asemassa, että punastumatta omaa vähäpätöisyyttäni voisin pyytää isältäsi sinua vaimokseni. Se on minun uskoni ja toivoni. Ja siksi minä lähden."

"Se on Jumalan kädessä. Sitä paitsi voi kuolema kohdata minua täällä yhtä hyvin kuin Saksassa. Nykyinenkin, vaatimaton toimeni on hengenvaarallinen. Kuolemassa, samoinkuin elämässäkin olen aina sinun omasi, pikku Greta!"

Nuori tyttö pyyhki pois kyyneleensä. Hänen silmiinsä syttyi loiste, joka todisti, että hän oli nyt voittanut arkuutensa. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Alan uskoa, että olet oikeassa ja että suunnitelmasi on hyvä. En minä tahdo asettua sinun tulevaisuutesi tielle. Sydämessäni tunnen, että kerran tulen vielä sinun vaimoksesi. Lähde sinä. Minä odotan uskollisena morsiamena sinun paluutasi, ja sinä voit luottaa minuun, samoinkuin minä luotan sinuun."

Tämä lupaus vahvistettiin, niinkuin tulikin, suutelolla. Sitten nuori pari poistui Huokausten mäeltä ja palasi tanssipaikalle. Ei kukaan voinut heistä nähdä, että tänä juhannusaattona oli tehty päätös, joka suuresti vaikuttaisi kahden ihmisen elämään.

Juhannuspäivän jälkeisenä päivänä seisoi Pekka Drufva kuvernöörin edessä tämän työhuoneessa.

"Gabriel sanoi, että sinä halusit puhua jostain tärkeästä asiasta kanssani, Pekka Drufva. Annahan kuulla, mitä se on", sanoi kuvernööri.

"Kun minut karkoitettiin Uuden Ruotsin siirtokuntaan", sanoi Pekka Drufva, "niin tuomio kuului, että minun piti oleskella täällä, joskin vapaana miehenä, kolme vuotta. Tämä aika on nyt kulunut loppuun, ja ensi päivinä saapuu ruotsalainen laiva tänne, joka pian taas palaa kotimaahan. Minä tahtoisin kysyä teiltä, herra kuvernööri, sallitaanko minun lähteä täältä tämän laivan mukana?"

"Kuinka, poikaseni, oletko saanut meistä kylliksesi? Sinä olet tehnyt siirtokunnalle, ja erikoisesti minulle, niin suuria palveluksia, etten kernaasti tahtoisi kadottaa sinua. Mutta jos olet lujasti päättänyt, jättää meidät, niin en voi enkä tahdokaan panna vastaan. Tahtoisin kuitenkin, koska pidän sinusta kuin omasta pojasta, tietää, mitkä tulevaisuudentuumat viekoittelevat sinua puoleensa. Uteliaisuudesta en sitä kysy, vaan halusta voidakseni mahdollisesti auttaa sinua neuvoillani uudessa toimessasi."

"Niin, siinäkin suhteessa aioin vedota herra kuvernöörin hyväntahtoisuuteen."

"Hyvä, poikaseni. Avustustani, niin pitkälle kuin sitä riittää, olen valmis antamaan. Kerrohan nyt, mitä aiot!"

Pekka Drufva esitti kuvernöörille tulevaisuudensuunnitelmansa, josta hän aikaisemmin oli puhunut Gretallekin, Mainitsematta kuitenkaan mikä oli syvimpänä syynä hänen haluunsa saavuttaa korkeampi yhteiskunnallinen asema.

Kuvernööri kuunteli häntä mielihyvällä ja hänen kasvoilleen levisi yhä kirkkaampi ilme. Kun Pekka oli lopettanut, sanoi hän:

"Ihmeellistä todellakin, että ajatuksemme kulkevat aivan samaan suuntaan. Minä olen nimittäin syistä, joita sinun ei liene vaikea arvata, viime aikoina paljonkin ajatellut tulevaisuuttasi. Ja olen tullut melkein samoihin tuloksiin kuin sinä itsekin. Sinulla ei ole tulevaisuutta Uudessa Ruotsissa, niin, menenpä niinkin pitkälle, että uskallan väittää, ettei koko siirtokunnalla yleensä ole mitään tulevaisuutta. 'Yhtiö', jonka pitäisi rahallisesti kannattaa sitä, ei ajattele muuta, kuin miten se mahdollisimman pian voisi saada suurimman hyödyn rahoistaan, välittämättä lainkaan siirtokunnan tulevaisuudesta. Ja valtio! — Niin, jos rakas kuningattaremme uhraisi siirtokunnalle edes osankin niistä suunnattomista summista, joita hän tuhlaa ulkomaalaisille oppineille ja hovin huvituksiin, niin kaikki näyttäisi täällä toiselta. Sitä paitsi on Ruotsin valtiolla tätä nykyä niin monta rautaa tulessa lähemmälläkin, ettei sen huolenpito ulotu tänne saakka. Meidän työmme hedelmä on jonakuna kauniina päivänä joutuva hollantilaisten käsiin, jotka, sellaisia kauppiaita kuin he ovat, ymmärtävät kylläkin siirtokuntien tulevan arvon. Itse en tahdo vielä jättää työtäni kesken, vaikka kiusaus voisikin olla suuri, mutta sen verran voin sanoa sinulle, poikani, etten kovin kauan pysy täällä kuvernöörinä. Kun kunnialla voin luopua toimestani, teen sen myöskin. Tällaisten olosuhteiden vallitessa en voi kehottaa nuorta miestä, jonka parasta harrastan, jäämään tänne, kun hänellä voi olla hyvä tulevaisuus muualla tarjona. Ja se sinulla varmaankin on, Pekka Drufva. Sinä olet juuri sellainen nuorukainen, jolla täytyy olla hyvä tulevaisuus sotilasuralla, ja mitä siinä voin hyväksesi tehdä, sen myös teen. Saat kirjeen mukanasi sotaherra Wrangelille ja siitä varmaankin tulee sinulla olemaan hyötyä. Hyvät suositukset ovat aina edullisia nuorille eteenpäinpyrkiville miehille."

Pekka Drufva kiitti lämpimästi ja aikoi poistua, mutta kuvernööri pidätti häntä, laski kätensä hänen olkapäälleen ja katsoi syvästi häntä silmiin sanoessaan:

"Minä tiedän, mikä on sisimpänä syynä kohoamishaluusi, minä hyväksyn sen täydellisesti ja olen vakuutettu siitä, että jos Herramme sallii sinun elää, niin voit myös varmaan saavuttaa pyrkimystesi päämäärän."

Pekka Drufva iloitsi suuresti näistä sanoista. Nehän sisälsivät lupauksen, ja siksi hän hyvillä mielin poistui sen miehen luota, jota hän kerran toivoi saavansa nimittää apekseen.

Seuraavana päivänä laski "Enkeli" niminen laiva Uuden Göteborgin laivalaituriin, jossa se viipyi viikon päivät purkaen lastiaan ja lastaten uutta. Tänä aikana Pekka Drufva kävi jäähyväiskäynneillä monien ystäviensä luona siirtokunnassa. Joka hirsimajaan hän oli aina ollut tervetullut vieras, siksipä hänen lähtönsä herätti myös suurta surua ja kaipausta. Myöskin Pekka kävi päällikkö Uncasin luona mohikaanikylässä. Hyvästi jättäessään sanoi Uncas:

"Johtakoon suuri henki, joka hallitsee sekä valkoisia että punaisia miehiä, Ukkosen Veljen askeleet siten, että hänen tiensä autuaita metsämaita kohti kävisi suoraan eikä monissa mutkissa. Ja ajatelkoon Ukkosen Veli joskus punaista ystäväänsä meren toisella puolen, kun hän istuu omassa wigwamissaan tai nuotiotulen ääressä. Uncas ei ikänä unohda Ukkosen Veljeä."

Metsäliljalta Pekka Drufva sai jäähyväislahjaksi heinistä taiteellisesti palmikoidun laukun, jonka hän omin taitavin sormin oli tehnyt.

Koittipa sitten lähtöpäivä. Koko aukio Uuden Göteborgin ja laiturin välissä oli täynnä ihmisiä, joista toiset tahtoivat lausua Pekka Drufvalle jäähyväiset, toiset taas vielä viimeisen kerran nähdä laivan, joka edusti pientä osaa heidän rakkaasta isänmaastaan. Nyt köydet irroitettiin, purjeet nostettiin, viimeiset jäähyväissanat vaihdettiin, ja hitaasti "Enkeli" soljui Delawarejoen aavalle ulapalle. Laivan reunaan nojautuneena seisoi Pekka Drufva kiinnittäen kyyneleisen katseensa määräpaikkaan, missä Greta Printz istui korkean säkkikasan päällä, vuoroin painaen nenäliinansa silmilleen, vuoroin heilutellen sitä ilmassa. Eikä kumpainenkaan siirtynyt paikaltaan niinkauankuin he saattoivat nähdä toisensa.

Pekka Drufvan takaa häämöitti Ahvenanmaan Lassin hoikka vartalo. Hän oli pyytänyt ja rukoillut saadakseen seurata Pekka Drufvan mukana, ja tahtoi ruveta sotamieheksi samoinkuin Pekkakin. "Kun sinusta tulee upseeri", oli hän sanonut, "niin voin minä olla sinun passarisi." Eikä Pekalla ollut sydäntä kieltää.

Pekka Drufva oli aikonut seurata laivan mukana Göteborgiin, joka oli sen matkaan määränä, ja sieltä käväistä Jakobsdalissa isäänsä tervehtimässä, ennenkuin hän läksi Saksaan armeijaan. Mutta kohtalo ja oikulliset tuulet tekivät tämän aikeen tyhjäksi. "Enkelin" täytyi, kärsittyään vahingon merellä, laskea Amsterdamin satamaan ja viipyä siellä pitemmän aikaa saadakseen vaurionsa korjatuiksi. Näin ollen oli Pekka Drufvan mielestä viisaampaa matkustaa suoraan Hollannista sotanäyttämölle, kirjoitettuaan kotiinsa, että hän oli palannut Eurooppaan ja kerrottuaan tulevaisuudentuumistaan.

Saavuttuaan ruotsalaiseen armeijaan, hyväksyttiin sekä hänet että
Ahvenanmaan Lassi sotaväkeen. Mutta jo vuoden kuluttua tuli Pekka
Drufva upseeriksi, ja kun hän rauhan jälkeen syksyllä jo palasi
Ruotsiin, oli hän luutnantti ja hänet kirjoitettiin Helsingen
rykmenttiin.

Nyt hän oli kahden vaiheilla: matkustaisiko Uuteen Ruotsiin hakemaan morsiantaan?

Sydän käski, mutta järki kielsi. Kokemuksesta, joka johtui aina lapsuusajoilta saakka, hän tiesi, että hyvällä toimeentulolla on suuri merkityksensä kodissa. Voisiko hän elättää vaimonsa ja perheensä? Siihen hänen täytyi vastata kieltävästi. Tähän aikaan, jolloin ruotulaitos ei vielä ollut voimassa, oli upseereilla rauhan aikana vain puoli palkkaa, jolleivät he olleet garnisoonissa. Ja puolella palkalla ei hän itse edes voinut elää, vielä vähemmän vaimo ja lapset. Siksi hänen täytyi totella järjen ääntä ja, sen sijaan että hän olisi ajatellut naimista, koettaa hankkia itselleen sivutyötä, niinkuin kaikki upseerit saivat tehdä, joilla ei ollut yksityistä omaisuutta. Hänestä tuli maanmittari.

Maanmittareista oli siihen aikaan suuri puute, mutta ansio oli hyvä. Siten aika kului. Luopuipa kuningatar Kristiina vihdoin valtaistuimestaan ja Kaarle Kustaa tuli kuninkaaksi. Sen mukana syttyi Puolan sota, ja Pekka Drufva läksi kesällä 1655 taas mukaan. Samana vuonna everstiluutnantti Printz palasi Ruotsiin, jätettyään kuvernöörin paikkansa Uudessa Ruotsissa luutnantti Johan Papegojalle. Mutta vasta syksyllä hän perheineen astui maihin Göteborgissa, ja silloin oli Pekka Drufva jo Puolassa.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Taaskin on juhannus-aatto soittoineen ja tanssineen ja salkoineen, mutta nyt on vuosi 1657. Yksitoista vuotta on siis kulunut siitä, kun viimeksi kohtasimme ketään tämän kertomuksen henkilöistä. Ja näyttämökin on toinen. Me olemme näet nyt Gunillaberg nimisessä kartanossa, joka sijaitsee noin kahden peninkulman päässä Jönköpingin kaupungista. Talon, joka ulkomuodoltaan on varsin yksinkertainen, mutta sijaitsee ihanalla paikalla, omisti Jönköpingin linnan komentaja, vanha tuttavamme Uuden Ruotsin päiviltä, everstiluutnantti, nyttemmin eversti Johan Printz. Vuonna 1655 oli hän näet saapunut kotimaahansa ja saanut yllämainitun toimen. Talvisin hän asui Jönköpingin linnassa, mutta ensi kertaa hän vietti nyt kesää vasta ostamassaan kartanossa, Gunillabergissä.

Tilavalla pihamaalla, jota tuuheat jalavat varjostivat, oli kukkasalko pystytetty ja sen ympärillä tanssitaan parasta aikaa. Katselijoiden parissa on eversti itse, ja hänen käsivarteensa nojautuu nuori kaunis nainen, jonka me heti tunnemme neiti Greta Printziksi, joka kuluneena yhtenätoista vuonna on vain entisestään kaunistunut. Vartalo on täyteläisempi ja piirteet vähemmän tyttömäiset, mutta silmät, reipas ryhti sekä veitikkamainen ilme on sama kuin ennenkin. Hän on nyt ainoana lapsena everstin talossa, sillä hänen toinen avioliittonsa on lapseton ja toiset tyttäret ovat naimisissa. Vuonna 1647 sai näet vänrikki Knut Liljehöök periä suuren tilan ja matkusti sen vuoksi kotiin ensimäisellä laivalla. Mutta sitä ennen vihittiin hänet Uuden Göteborgin vasta valmistuneessa kirkossa neiti Lydia Printzin kanssa, joka seurasi miestään Ruotsiin. Neiti Gretallakin oli, palattuaan kotimaahan, ollut useita kosijoita, mutta hän oli antanut kaikille rukkaset.

Kun isä ja tytär olivat hetken aikaa katselleet vilkasta elämää kukkasalon ympärillä, sanoi eversti:

"Tulehan, Greta, hetkeksi puutarhaan syreenilehtoon. Minulla on hiukan puhuttavaa sinulle."

Käytyään istumaan tuoksuavaan lehtimajaan, jonne melu ja soitto tanssipaikalta tuskin kuului, jatkoi hän puhettaan:

"Tahdon hyvissä ajoin valmistaa sinua erääseen vieraskäyntiin. Asessori Frejdenfelt tulee tänne huomenna. Niinkuin voinet arvata, tarkoittaa hänen käyntinsä ensi sijassa sinua."

"Ei, sitä en tosiaankaan voi ymmärtää, sillä annoinhan hänelle vuosi sitten rukkaset. Hänen sitkeytensä tuntuu minusta epähienolta."

"Mutta ajattelehan toki, Greta, sinä täytät pian 27 vuotta. Etkö aio koskaan mennä naimisiin?"

"Sitten minusta kai tulee vanhapiika. En luullut, että sinä, isä kulta, haluaisit päästä minusta."

"Sitä en haluakaan, niinkuin hyvin tiedät, mutta isän tulee ensi sijassa ajatella lapsensa onnea — ei omaansa. Ja minun varma vakaumukseni on se, että sinä tulisit onnelliseksi Frejdenfeltin kanssa. Hän on kelpo, hyvä mies ja myöskin varakas."

"Niin, hyvänen aika, eihän minulla ole mitään häntä vastaan huomautettavaa. Mutta hän ei voi tehdä minua onnelliseksi — hän ei ole oikea."

"Sinä ajattelet siis yhä edelleen luutnantti Drufvaa — sinä annat kuolleen miehen seisoa maallisen onnesi tiellä. Sitä en olisi otaksunut järkevästä Gretastani."

"Mistä sinä sen tiedät? Minähän olen antanut tiedustella asiaa Puolan armeijassa. Sandomirin taistelun jälkeen vuosi sitten hän katosi. Varmaankin hän kaatui silloin."

"Ei, se on kyllä totta. Mutta se ei merkitse mitään. Oi, tyttöseni, sinä et tiedä, miten sodassa käypi. Moni urhoollinen sotilas kuolee eikä kukaan tuttu löydä hänen ruumistaan. Sandomir sijaitsee WeikseIin varrella. Varmaan moni vierähti jokeen ja virta kuljetti kauas heidän ruumiinsa."

"Niin, kuuluuhan se varsin uskottavalta, mutta on olemassa kaksi seikkaa, jotka tekevät sen, etten voi uskoa hänen kuolleen."

"Ensiksikin on minulla selvä sisäinen tunne, että hän elää ja tulee hakemaan kauan odottanutta morsiantaan. Tuollainen tunne voi tuntua mielettömältä, sen myönnän kernaasti, mutta en voi päästä siitä eroon. Se on pysynyt minussa vireillä siitä saakka, kun Pekka ja minä erosimme toisistamme Uudessa Ruotsissa."

Eversti katseli tytärtään epäilevästi hymyillen. Mutta hetken mietittyään hän päätti olla vastustamatta tätä merkillistä todistetta ja kysyi sen sijaan:

"Minä epäilen sitä miestä, jonka sinä, isä kulta käskit tiedustella asiaa. Luutnantti Gyllenspets tiesi, missä suhteessa olen Drufvaan. Mutta tuotuaan minulle nuo masentavat tiedot, hän kosi minua. Voihan siis helposti epäillä, etteivät hänen tiedustelunsa olleet puolueettomia."

"Tyttäreni, se mitä nyt sanot, on kova syytös luutnantti Gyllenspetsiä vastaan."

Tähän keskustelu päättyi. Sen sijaan Greta tarttui lujasti isäänsä käsivarteen kiinni ja viittasi tielle. Syreenimaja oli korkealla kunnaalla ja sen aukosta saattoi nähdä yli koko laakson, missä tie kulki monessa kiemurassa. Gretan huomiota oli herättänyt ratsumies, sulkatöyhtö hatussaan, ja hänen jäljessään ratsupalvelija, kiiltävä haarniska yllä. Oli helppo nähdä, että ratsumies oli upseeri, vaikkei hänellä ollutkaan haarniskaa, mutta välimatka oli siksi suuri, ettei voinut tuntea hänen kasvonpiirteitään.

"Ehkäpä", huudahti Greta kiihkeällä äänellä, "on tuo tulokas oikea.
Niin, niin, minä tunnen, että se on hän — Pekka Drufva."

Eversti katsoi moittivasti tyttäreensä, mutta ei vastannut, sillä koko hänen huomionsa oli kiintynyt lähestyvään ratsumieheen. Mutta turhaan hän ponnisteli näköään, sillä vieras upseeri oli kannustanut hevostaan ja ratsasti niin nopeasti, että mahdotonta oli tuntea häntä. Samassa pieni koivuhaka talon edustalla peitti hänet taakseen.

"Varmaan se on joku upseereistani Jönköpingin linnasta, luultavasti majuuri Hjärta, sillä olin erottavinani leveän kalunan hänen hatussaan."

Tämä väite jäähdytti hieman neiti Gretan intoa, sillä olihan todellakin todennäköistä, että tulija oli majuuri Hjärta, se hänen täytyi myöntää. Siksi hän luopuikin aikeestaan juosta edeltä kotiin, ennenkuin vanha isänsä ennättäisi perässä. Sen sijaan hän astui siis rauhallisesti isänsä rinnalla, joskin hänen sydämensä sykki rajusti ja hänen poskensa punoittivat. Seurauksena oli, että kun he saapuivat pihalle, seisoi palvelija pitelemässä molempia hevosia, mutta upseeria ei näkynyt. Varmaankin hän oli mennyt sisään taloon.

Eversti, joka luuli, että sotamies kuului Jönköpingin garnisooniin, mutta ei silti tuntenut häntä, kysyi:

Greta neidon sydän sykähti. Sillä hän oli tuntevinaan sekä nimen että miehen.

Eversti ällistyi siinä määrin, että hän mykistyi ja katseli vain sotamieheen. Sitten hän nousi portaita ylös ja mutisi käsittämättömiä sanoja.

Hänen astuessaan saliin kohtasi häntä näky, joka pysähdytti hänet oven suuhun. Keskellä huonetta seisoi pitkä, kookas upseeri, jonka kasvot olivat everstille ennestään tutut. Ja hänen rintaansa vasten nojautui Greta neito, miehen lujasti syleillessä häntä. He olivat niin kokonaan syventyneet toisiinsa, ettei kumpainenkaan huomannut everstin tuloa. Mutta hetken kuluttua palasivat he jälleen maan päälle, ja silloin everstikin sai osansa syleilyistä, jotka päättyivät nuoren parin siunaukseen. Pian hän jätti heidät kuitenkin kahden, syyttäen tärkeää asiaa.

Asia oli se, että hän lähetti kirjeen asessori Frejdenfeltille
Jönköpingiin, pyytäen ettei hän saapuisi juhannuspäivänä
Gunillabergiin, ei ainakaan siinä asiassa, josta hän aikaisemmin oli
maininnut. Jos hän sen sijaan tahtoi olla läsnä Greta neidon ja majuuri
Pekka Drufvan kihlajaisissa, oli hän hyvin tervetullut.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PUNAISET SUDET: HISTORIALLINEN SEIKKAILUKERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.