The Project Gutenberg eBook of Ystävän kirja, by Anatole France

I. Ensimmäiset valloitukset. 1. Kummitukset. 2. Valkopukuinen nainen. 3. Minä annan tämän ruusun sinulle. 4. Edvardin lapset. 5. Rypäleterttu. 6. Kultasilmä Marcelle. 7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

II. Uusia rakkauksia.
   1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
   2. Isä Le Beau.
   3. Isoäiti Nozière.
   4. Hammas.
   5. Runouden ilmestys.
   6. Teutobochus.
   7. Pastori Jubalin sädekehä.
   8. Fontanet'n lakki.
   9. Decius Musin viimeiset sanat.
  10. Humanistiset opinnot.
  11. Myrttimetsä.
  12. Varjo.

SUSANNAN KIRJA.

III. Susannan kirjasto. 1. Rouva D——lle. 2. Keskustelua saduista ja tarinoista.

Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun, johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.

Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan vanhuuteen.

Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut, ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!

On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo; sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa — äidin ja lasten hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.

Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.

Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi, hän, joka sittenkin on säälimätön.

Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt, on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta levottomuutta ja haikeutta.

Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan häntä.

On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.

Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.

Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet ja kohentanut tulta.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan. Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni, vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon. Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha, minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä, ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina. Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään. Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen, joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla. Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa minuun.

— Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa, että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan, pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1 häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet. Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista) oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää! Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti. Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin, että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti hermostuneelta.

— Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein, silittäen päätäni; mutta…

— No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden kesken.

— Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen, ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen, niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten. Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta; hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua sellaiseen tilaan?

— Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista rusottavampi ja sangen kiihtynyt… Riittää, koska sanotte minua rakastavanne; riittää… älkää pakottako minua katumaan…

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan, että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

— Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin, neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi, että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin; minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs —— ja rouva ——. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään, jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle, sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

— Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista pukua.

— Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan. Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme toisemme jälleen!

— Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.
Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa. Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia, ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa, työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään, lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä. Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua "pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

— Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!
Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän virkkoi:

— Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa, ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu, arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin vanhemman veljeni seuraan…

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon, kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa, kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko. Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

— Olehan vaiti, pieni houkkio… Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän toki pelkää… Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut… Pekka, Pekka, poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi, Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

— Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? — Finette, seh!

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani. Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi. Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

— Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja minä, nosti äiti minut syliinsä:

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni. Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset, askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus, maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette, hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää, olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla: liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin, eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta, valosta ja — miten sanoisinkaan? — elämästä! Minua ympäröi suuri lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa, kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria. Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva! henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän, vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös, ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua. Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, — sattui että tästä pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena. Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas pihalle.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin. Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

— Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua. Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät; minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo — valitettavasti! — onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen. Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen nauravista silmistään.

— Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata antaa.

Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen, jota on täytynyt myöhemmin muuttaa — ikävä kyllä, sillä se oli ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa, irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan. En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin, mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa; tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

— Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut. Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan — sanalla sanoen: minä rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi… Kummitätini oli niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun. Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo, värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja, painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi, jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä, tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan, laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen; hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia. Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna, kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas, rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena, että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin. Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi. Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja, ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille, tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää.
Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti
Marcelle'ia.

— Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit, kuinka viehättävä hän silloin oli.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne, jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?… Äitini meni naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään, pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa, vei hän kummitätini sinne.

— Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina, marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit. Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea, mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

— Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta. Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. — Mutta hänen ollessaan Ranskassa käymässä…, sinä et sitä muista, olit liian pieni.

— No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui verensyöksy, johon hän kuoli.

— Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin nähnyt kummitätiäni?

— Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin, jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

— Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän on joutunut.

— Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä, mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

— Mitä? Onko se V… tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

— Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle. Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni, ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

— Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties, joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa: paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle, sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle unelmain ääretön maailma.

Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen? Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen: nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna. Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla rakennetaan tulevaisuutta.

II.

Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän vahakankaalla.

Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti ja vihollisia — kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas. Hänen hurskautensa — rakastettava ja vakava kuten hän itse — viehätti minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella. Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja varmasti toteutettavissa.

Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista. Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni ankeriaannahkaisine piiskoineen.

Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.

Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä. Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua ja murhetta.

Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä usein mainittua opetusta.

Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki, että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille yksinkertaisuudessaan.

Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi, että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata. Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon. Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä. Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle, hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen, jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten ylistysvirsiä."

Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria, sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä, koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.

Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.

Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.

— Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja yhä nauraen.

— Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja Antropologisen yhdistyksen sihteeri."

— Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin ihmisellä ei vielä järkeä ole.

— Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä kuuluisuus häntä tympäisee.

— Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista ihmisistä.

Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.

Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä, niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni, kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin lempeän hymyn hohdetta.

Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.

Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.

Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.

"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät… Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.

"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."

Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.

"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."

Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.

Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.

Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.

Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.

Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.

Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda. Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.

Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja, vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.

Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.

Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli, että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.

Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä paperilappuja, valtasi siitä puolet.

Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin. Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon, ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta typertyneenä.

Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin. Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita ei koskaan julkaista.

Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta. Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.

Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna 1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le Beaun kokoelmasta.

Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.

Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

— Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi… tiedäthän, isäsi äiti… on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.

Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.

Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen — kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.

Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.

Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.

Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.

Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet… Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.

Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.

Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?

Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.

Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.

En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.

Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.

Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.

Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:

Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen, somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.

Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.

Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:

Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.

Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?

Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:

— Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.

Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.

Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi:

Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:

— Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.

— Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.

— Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.

— Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!…

— Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!…

— Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?

Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.

— Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.

Hän vakuutti viettäneensä miehensä seurassa kaikkiaan kuusi tuntia, viitenä eri kertana. Hän oli mennyt naimisiin lapsellisen päähänpiston vuoksi, voidakseen kammata tukkansa à la nation. Itse asiassa hän ei välittänyt miehestä mitään. Mies taas välitti kaikista naisista ja meni menojansa; isoäitini salli hänen mennä olematta hänelle lainkaan vihoissaan.

Lähtiessään niittämään mainetta Danger ei jättänyt puolisolleen muuta kuin muutamia rahakuitteja, jotka oli allekirjoittanut hänen veljensä Danger de Saint-Elme, Condén armeijan upseeri, sekä käärön maastapaenneitten kirjeitä. Ne olisivat riittäneet saattamaan isoäitini ja puolisen sataa muuta henkilöä mestauspölkylle.

Hän sitä hieman aavisteli, ja ajatteli itsekseen joka kerta kun hänen kaupunginosassaan sattui kotitarkastuksia: "Minun pitäisi todellakin polttaa mieslurjukseni kirjeet." Mutta ajatukset häipyivät yhtä nopeasti kuin syntyivät. Eräänä aamuna hän kumminkin päätti ryhtyä asiaan.

Tulisijan ääressä istuen hän lajitteli leposohvalle huiskin haiskin levitettyjä kirjeitä. Hän muodosteli kaikessa rauhassa pieniä kasoja erotellen poltettavista kirjeistä ne, jotka voi säilyttää. Hän luki rivin sieltä, toisen täältä, luki sivun ja toisenkin. Muistelosta toiseen siirtyen hänen mielensä noukki menneisyyden murusia, kun etehisen ovi äkkiä kuului aukeavan. Vaistomainen aavistus sanoi hänelle samassa, että oli kysymyksessä kotitarkastus.

Hän sieppasi kaikki paperit syliinsä ja heitti ne leposohvan alle, jonka peite ulottui permantoon asti. Niiden liukuessa näkyviin hän työnsi ne jalallaan sohvan alle. Erään kirjeen kulma pisti vielä esiin kuin pienen valkoisen kissan korva, kun yleistä turvallisuutta valvovan komitean edustaja astui huoneeseen mukanaan kuusi pyssyillä, sapeleilla ja keihäillä varustettua sotilasta. Madame Danger seisoi leposohvan vieressä. Hän ajatteli, että perikato ei ollut vielä ihan varma, että oli vielä pienen pieni mahdollisuus pelastua. Tapahtuma muuten kiinnitti hänen mieltänsä mitä suurimmassa määrässä.

— Kansalainen, virkkoi hänelle jaoston päällikkö, sinun on ilmoitettu pitävän yllä kirjeenvaihtoa Tasavallan vihollisten kanssa. Me olemme tulleet ottamaan haltuumme kaikki paperit.

Yleisen turvallisuuskomitean mies istuutui leposohvaan kirjoittamaan tarkastuspöytäkirjaa takavarikon johdosta.

Sitten miehet tutkivat kaikki huonekalut, tiirikoivat auki lukot ja tyhjensivät laatikot. Kun ei mitään löytynyt, niin he irroittivat vuosilaudat, kellistivät kumoon lipastot, käänsivät nurin taulut ja puhkoivat pistimillään nojatuolit ja patjat. Kaikki oli suotta. He koputtelivat pyssynperillä seiniä, tarkastivat savupiiput ja tempasivat irti muutamia parkettilattian levyjä. Turha vaiva. Kolme tuntia tuloksetta pengottuaan ja hävitettyään he lähtivät tiehensä väsyneinä, toivottomina, masentuneina, luvaten varmaan tulla takaisin. He eivät olleet huomanneet kurkistaa leposohvan alle.

Muutamia päiviä myöhemmin, palatessaan teatterista, isoäitini tapasi talonsa ovella lopen laihtuneen, kalmankalpean miehen, joka heittäytyi hänen jalkoihinsa sanoen:

— Hyvä Jumala, virkkoi hän, oletteko todellakin herra Alcide, minun tanssinopettajani? Millaisessa tilassa teidät näenkään, herra Alcide!

— Voin ainoastaan yrittää. Minua itseäni epäillään, ja keittäjättäreni on jakobiini. Seuratkaa minua. Mutta varokaa, ettei ovenvartijani näe teitä. Hän on kaupungin virkamiehiä.

He nousivat portaat, ja pieni kunnon rouva Danger sulkeutui huoneistoonsa Alcide paran kanssa, joka värisi kuumeessa ja toisteli hampaiden lyödessä loukkua:

Nähdessään hänet niin viheliäisenä isoäitini oli puhjeta nauramaan.
Mutta tilanne oli arveluttava.

— Mihin minä hänet pistän, mietti isoäitini silmäillen kaappeja ja lipastoja.

Hän nykäisi kaksi patjaa sängyn ulkoreunalle. Siten syntyi seinän viereen syvänne, johon hän soljutti Alcide'in. Vuode näytti nyt sekasortoiselta. Hän riisuutui ja paneutui makuulle. Sitten hän soitti keittäjätärtä:

— Zoé, minä olen kipeä, tuo minulle kananpaistia, salaattia ja lasi portviiniä. Mitä uutta kuuluu tänään, Zoé?

— Vaivaiset ylimykset ovat ruvenneet salavehkeisiin. He tahtovat saada päänsä pölkylle jokaikinen. Sanskylotit ovat varuillaan. Ça ira! ça ira!… Ovenvartija kertoi minulle, että erästä Alcide nimistä konnaa etsitään meidän kaupunginosastamme ja että te voitte odottaa kotitarkastusta tänä yönä.

Kahden patjan välissä makaava Alcide kuuli nämä mairittelut. Zoén mentyä hänet valtasi hermoväristys, joka vapisutti koko vuodetta, ja hänen hengityksensä kävi niin hankalaksi, että koko huoneen täytti kirpeä sihinä.

Hän söi kananpaistin kylkilihat ja tarjosi Alcide rukalle pari kulausta portviiniä.

Hän oli vielä näissä ajatuksissa, kun porrastasannetta tärisytti maahan laskettujen pyssynperäin jyske. Zoé saattoi sisään neljä poliisivirkamiestä ja kolmekymmentä kansalliskaartin sotilasta.

Alcide ei enää liikahtanutkaan eikä antanut itsestään kuulua hiiskahdustakaan.

Eräs toinen huomautti, ettei rouva kansalainen voinut pukeutua miesten nähden.

Eräs saapuneista kansalaisista näki viinipullon, tarttui siihen, maistoi, ja toiset kulahduttelivat pullon tyhjiin.

Eräs iloinen veikko istuutui vuoteen reunalle, nipisti rouva Danger'n leukaa ja sanoi:

— Mikä vahinko, että noin sievä nainen on ylimysmielinen ja että tuo pikku kaula joutuu katkaistavaksi!

— Kas niin! virkkoi rouva Danger, minä näen, että olette ystävällistä väkeä. Pitäkää kiirettä ja etsikää, mitä teidän on etsittävä, sillä minua unettaa sanomattomasti.

He viipyivät huoneessa kaksi kuolettavan pitkää tuntia, kulkivat kymmeniä kertoja vuoteen ohi ja katsoivat eikö ketään ollut piilotettu sen alle. Sitten he poistuivat lasketeltuaan lukemattomia nenäkkäitä sukkeluuksia.

Viimeinen oli tuskin ennättänyt lähteä, kun pikku rouva Danger pisti päänsä syvänteeseen:

— Jumalan nimessä! Voivat kuulla. Laupias isä! Armahtakaa minua, hyvä rouva.

— Herra Alcide, jatkoi isoäitini, kuinka olettekaan minua säikyttänyt! Teistä ei kuulunut enää mitään; minä luulin teidän kirolleen, ja kun ajattelin makaavani kuolleen päällä, olin sata kertaa pyörtymäisilläni. Herra Alcide, te ette käyttäydy hyvin minua kohtaan. Kun ei ole kuollut, pitää sanoa jotakin, jumaliste! Minä en anna teille milloinkaan anteeksi, että olette minua niin säikyttänyt.

Eikö hän ollut mainio, minun isoäitini, hoivatessaan herra Alcide parkaa? Seuraavana päivänä hän vei miehen piiloon Meudoniin ja pelasti hänet sievästi.

Ei olisi luullut filosofi Dussuelin tyttären helposti uskovan ihmeisiin tai eksyvän yliluonnollisen maailman rajoille. Hänessä ei ollut uskonnosta hiventäkään, ja hänen hieman niukka terve järkensä ei sietänyt mitään salaperäistä. Siitä huolimatta tämä ymmärtäväinen henkilö kertoi jokaiselle halukkaalle kuulijalle erään ihmeellisen tapauksen, jonka todistajana hän itse oli ollut.

Käydessään tapaamassa isäänsä Versailles'in tutkintovankilassa hän oli tutustunut rouva de Laville'iin, joka oli siellä pidätettynä. Päästyään vapaaksi viimeksimainittu asettui asumaan rue de Lancryn varrelle, samaan taloon kuin isoäitini. Huoneistoilla oli yhteinen porrastasanne.

Amélie oli kookas ja kaunis. Hänen kalpeissa kasvoissaan, joita piiritti kaunis tumma tukka, asui verrattoman ihana ilme. Hänen silmänsä, täynnä kaihoa tai hehkua, näyttivät etsivän jotakin tuntematonta.

Jo lapsuus- ja nuoruusiän rajoilla oli luostarissa kasvatettu Amélie saanut kokea rakkauden tuskia. Hän ei löytänyt tunteilleen vastakaikua, ja hänen oli ne salattava.

Hän näytti surun masentamalta. Ilman erikoista syytä hän saattoi puhjeta kyyneliin. Toisinaan hän pysyi päiväkausia tylsän liikkumattomana, toisinaan taas luki ahmien hartauskirjoja. Omien haavekuviensa kalvamana hän vääntelehti sanomattomissa tuskissa.

Sisaren vangitseminen, useiden salaliittolaisina tuomittujen ystävien teloittaminen ja alinomainen vaaran uhka tärvelivät lopullisesti hänen murtuneen terveytensä. Hän laihtui peloittavassa määrin. Rummunpärrytys, joka päivittäin kutsui joukkoja aseisiin, punalakkiset, keihäsniekat kaupunkilaisjoukot, jotka kumouslauluja laulaen kulkivat ikkunain ohi, herättivät hänessä kauhua, jota seurasi vuoroin tylsyys, vuoroin kiihtymys. Ilmeni peloittavan ankaroita hermostollisia häiriöitä, joiden vaikutukset olivat varsin omituisia.

Amélie näki unia, joiden selväpiirteisyys hämmästytti hänen ympäristöään.

Harhaillessaan öisin, valveilla tai nukuksissa, hän kuuli etäisiä ääniä, uhrien huokauksia. Toisinaan hän seisoalla ollen ojensi kättään osoittaen jotakin pimeässä piilevää näkymätöntä ja lausui nimen Robespierre.

— Hänen aavistuksensa, sanoi sisar, ovat tosia; hän ennustaa onnettomuuksia.

Thermidor-kuun yhdeksännen ja kymmenennen päivän välisenä yönä isoäitini ja hänen isänsä olivat sisarusten huoneessa. He olivat kaikin kovin levottomat, palauttelivat mieleensä päivän vakavia tapahtumia yrittäen arvailla, mihin ne tulisivat johtamaan: hirmuvaltias oli pidätetty, viety Luxemburgiin, missä portinvartija oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan, viety poliisilaitokseen, sitten jätetty kommuunin haltuun ja kuljetettu raatihuoneeseen…

Oliko hän siellä vieläkin ja missä asenteessa, masennettuna vaiko uhkaavana? He olivat kaikki kovin peloissaan eivätkä kuulleet muuta kuin silloin tällöin pikalähettien laukkaavain hevosten kavionkapseen. He odottivat; aika ajoin johtui mieleen vain jokin muistelo, epäilys tai lupaus. Amélie oli vaiti.

Kello oli puoli kaksi aamulla. Kumartuen kuvastinta kohden hän näytti katselevan jotakin murhenäytelmää.

— Minä näen hänet! Minä näen hänet! Kuinka kalpea hän on! Verta valuu hänen suustaan virtanaan, hampaat ja leuat ovat murskatut. Jumalalle kiitos ja ylistys! Verikoira ei enää juo toisten verta, vaan omaansa!…

Saatuaan lausutuksi nuo sanat — omituisella, puolittain laulavalla äänellä — hän kiljahti kauhusta ja kaatui hervottomana lattiaan. Hän oli mennyt tajuttomaksi.

Raatihuoneen istuntosalissa murskasi pistoolinlaukaus samana hetkenä
Robespierre'in leuan siten lopettaen hirmuvallan ajan.

— Minä selitän sen huomauttamalla, että isoäitini, niin vapaa-ajattelija kuin olikin, uskoi sangen lujasti perkeleeseen ja ihmissuden olemassaoloon. Nuorena koko tämä noituus häntä huvitti, ja hän oli, kuten sanotaan, aika allakantekijä. Myöhemmin hän alkoi peljätä paholaista, mutta liian myöhään: se ei päästänytkään irti, hän ei voinut enää olla uskomatta.

Thermidorin yhdeksäs päivä teki Laneryn kadun pienen yhteiskunnan elämän siedettäväksi. Isoäitiäni muutos kovin miellytti, mutta hänen oli mahdoton kantaa kaunaa vallankumouksen miehille. Hän ei heitä ihaillut — hän ei ihaillut ketään muuta kuin minua — mutta ei heitä vihannutkaan; hänen päähänsä ei milloinkaan juolahtanut vaatia heitä tilille sen pelon johdosta, jonka olivat hänelle aiheuttaneet. Kenties oli syynä se, etteivät he olleet hänelle mitään pelkoa aiheuttaneet. Tämä vuorostaan johtui ennen kaikkea siitä, että isoäitini oli "sininen", sininen sielultaan. Ja asiahan on niin kuin entinen mies sanoi, että siniset pysyvät aina sinisinä.

Danger niitti sill'aikaa mainetta kaikilla tappotantereilla. Aina menestyen hän oli armeija-osastonsa etunenässä, puettuna komeaan univormuunsa, kun tykinkuula hänet surmasi huhtikuun 20 p:nä 1808, Abensbergin kauniissa taistelussa.

Sanomalehdet kertoivat isoäidilleni, että hän oli leski ja että urhea kenraali Danger "oli haudattu laakereihinsa".

Hippolyte Nozière'in, oikeusministeriön ensimmäisen kanslistin, rehdin ja hilpeän miehen, joka soitti huilua aamuisin kello kuudesta yhdeksään ja iltaisin viidestä kahdeksaan. Tällä kertaa naimaliitto onnistin hyvin. He rakastivat toisiaan ja osasivat olla toisilleen suvaitsevaiset, koska heillä oli riittävästi ikää. Caroline antoi Hippolyte'ille anteeksi hänen iankaikkisen huilunsa. Hippolyte puolestaan jätti huomiotta ne oikut, joita Caroline'issa ilmeni. He olivat onnelliset.

Isoisäni Hippolyte Nozière on kirjoittanut teoksen Vankilatilastoa, Pariisissa, Kuninkaallisessa kirjapainossa 1817-19, 2 nid. 4:o sekä Naurun jumalantyttäret, uusia lauluja, Pariisissa, tekijän kustantamana 1821.

Luuvalo rasitti häntä kovin voimatta kuitenkaan hävittää hänen hilpeyttään tai edes estää häntä soittamasta huilua. Lopulta se hänet surmasi. Minä en ole häntä nähnyt. Mutta hänen muotokuvansa riippuu huoneeni seinällä: hän on siinä sinisessä puvussa, kähäränä kuin karitsa ja leuka uponneena äärettömään kaulaliinaan.

— Minä suren häntä viimeiseen hetkeeni asti, sanoi isoäitini kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä, oltuaan silloin jo viitisentoista vuotta leskenä.

— Olette oikeassa, armollinen rouva, virkkoi hänelle eräs vanha ystävä: Nozière'illâ oli kaikki ne ansiot, jotka kuuluvat kunnon aviomiehelle.

— Täytyykö siis täydellisessä aviomiehessä välttämättä olla puutoksia?

— Kuinkas muuten! huudahti isoäitini olkapäitään kohauttaen; hänessä ei saa olla virheitä, ja sehän on suuri puutos se!

Hän kuoli heinäkuun neljäntenä päivänä 1853, yhdennelläyhdeksättä ikävuodellaan.

Jos yrittäisi salata itseänsä yhtä huolellisesti kuin yleensä kokee itseänsä ilmaista, niin monet ikävyydet välttyisivät. Minä jouduin jo sangen varhain tämän kokemaan.

Oli sateinen päivä. Olin saanut lahjaksi postinkuljettajan koko kaluston: lippalakin, piiskan, ohjakset ja kulkuset. Kulkusia oli paljon. Minä valjastin: valjastin itseni, sillä olin samalla kertaa postinkuljettajana, hevosparina ja vaunuina. Reittini kulki keittiöstä käytävää pitkin ruokasaliin. Ruokasali edusti sangen hyvin kyläntoria. Mahonkinen astiakaappi, jonka luona vaihdoin vetojuhtia, näytti vaikeudetta Valkoisen hevosen majatalolta. Käytävä oli valtamaantie vaihtuvine näköaloineen ja odottamattomine kohtauksineen. Pieneen, synkkään tilaan ahdistettuna minä nautin näköpiirin avaruudesta ja sain tuttujen seinien sisäpuolella kokea niitä yllätyksiä, jotka muodostavat matkain viehätyksen. Olin näet silloin suuri taikuri. Loitsin huvikseni esiin rakastettavia olentoja ja käyttelin luontoa mieleni mukaan. Myöhemmin olen onnettomuudekseni menettänyt tuon kauniin kyvyn. Tuona sateisena päivänä, jolloin olin postinkuljettajana, oli mainittu kyky täysin hallussani.

Minun olisi pitänyt tyytyä tuohon nautintoon; mutta onko ihminen milloinkaan tyytyväinen? Minut valtasi halu yllättää, häikäistä, hämmästyttää katselijoita. Samettilakkini ja kulkuseni eivät olleet enää minkään arvoiset, ellei kukaan niitä ihaillut. Kuullessani isän ja äidin juttelevan viereisessä huoneessa syöksyin sinne pitäen pahaa meteliä. Isä katseli minua hetkisen, kohautti sitten olkapäitään ja virkkoi:

Nuo lauseet minä ymmärsin liiankin hyvin. Mitä lisäksi sanottiin, jäi minulta osaksi tajuamatta. Jos kumminkin kykenen tekemään tarkkaa selkoa, johtuu se siitä, että asiat on minulle myöhemmin kerrottu yhä uudelleen.

— Pojassa, jolla ei ole veljiä eikä sisaria, kehittyy täällä yksinäisyydessä haaveiluhalu, joka käy hänelle ajanpitkään haitalliseksi. Yksinäisyys kiihoittaa hänen mielikuvitustaan, ja minä olen jo havainnut, että hänen päänsä on täynnä harhakuvitelmia. Samanikäiset lapset, joiden seuraan hän koulussa joutuu, suovat hänelle tilaisuuden elämänkokemusten hankkimiseen. Hän oppii heiltä, millaisia ihmiset ovat — hän ei voi sitä oppia sinulta ja minulta, joita hän pitää holhoushenkinänsä. Toverit ovat hänelle yhdenvertaisia, joita on toisinaan surkuteltava ja puolustettava, toisinaan kehoitettava tai vastustettava. Heidän joukossaan hän tottuu yhteiskunnalliseen elämään.

— Ystäväiseni, virkkoi äiti, etkö pelkää, että lasten joukossa on pahoja?

— Pahat, vastasi isä, ovat usein hyödyksi, jos hänellä on älyä, sillä hän oppii erottamaan ne hyvistä, mikä taito on kovin tarpeellinen. Muuten voit itse käydä kaupunginosamme eri kouluissa ja valita niiden joukosta sellaisen, jossa käyvien lasten kasvatus vastaa sitä, minkä olet kyennyt antamaan pojallemme. Ihmisluonto on aina sama, mutta eri ihmisten "ylöskasvatus", kuten ennen sanottiin, vaihtelee melkoisesti eri paikoissa. Monen sukupolven aikana suoritettu sivistystyö kehittelee erinomaisen aran kukan, ja tämä kukka, jonka tuottaminen on vaatinut vuosisadan, voi tuhoutua muutamassa päivässä. Hienostumattomat lapset tärvelisivät kosketuksellaan poikamme sivistyksen, itse siitä hyötymättä. Ajatusten aateluus on Jumalasta, tapojen aateluus hankitaan esimerkin avulla ja sen vakiinnuttaa perinnöllisyys; se on nimiaateluutta arvokkaampi, se on luonnollinen ja todistaa oikeutuksensa omalla miellyttävyydellään, jotavastoin toisen todistamiseen tarvitaan vanhoja papereita, joista ei tahdo mitenkään saada selkoa.

— Olet oikeassa, ystäväni, vastasi äiti. Minä lähden jo huomenna etsimään lapsellemme hyvää koulukotia. Valitsen sen neuvosi mukaan ja hankin varmuuden sen vauraudesta, sillä rahahuolet häiritsevät kasvattajan mieltä ja tekevät hänet luonteeltaan ärtyiseksi. Mitä arvelet naishenkilön johtamasta koulukodista, ystäväni?

Hän istui nojatuolissaan kirjoituspöytänsä ääressä vaipuneena tarkastelemaan pientä luuta, jonka toinen pää oli terävä, toinen ihan rosoinen. Hän pyöritteli sitä kädessään ja samalla epäilemättä myöskin ajatuksissaan, joten minä kulkusineni häivyin kerrassaan olemattomiin.

Äiti nojasi tuolin selustaan ja mietti edelleen vast'ikään lausumaansa ajatusta.

— Tämä hammas on kuulunut ihmiselle, joka eli mammutin aikaan, jääkaudella, luolassa, joka muinoin oli karu ja autio, mutta nykyään on villin viinin ja kultalakan peittämä. Sen läheisyydessä on jo useita vuosia ollut sievä valkoinen rakennus, jossa me asuimme kaksi kesäkuukautta avioliittomme ensimmäisenä vuonna. Ne olivat onnelliset kuukaudet. Sieltä löytyi vanha piano, sinä soitit Mozartia päiväkaudet, ja niin tulvi ikkunoista henkevä, lumoava musiikki, elähdyttäen tuota laaksoa, jossa luolaihminen oli kuullut ainoastaan tiikerin kiljuntaa.

— Tämä ihminen ei tuntenut muuta kuin pelkoa ja nälkää. Hän oli eläimen kaltainen. Hänen otsansa oli matala. Kulmakarvain lihakset muodostivat kokoon vetäytyessään hirmuisia ryppyjä; leukapielet olivat suunnattoman ulkonevat; hampaat pistivät suusta esiin. Katsohan kuinka pitkä ja terävä tämä on.

— Sellainen oli ihmissuku alkujaan. Mutta vähitellen, hitain ja valtavin ponnistuksin, kävivät sukumme jäsenet, jotka eivät enää olleet niin viheliäisiä, kesymmiksi; käytäntö muovaili heidän elimiänsä. He tottuivat ajattelemaan, aivot kehittyivät ja otsa avartui. Hampaat, jotka eivät enää purreet raakaa lihaa, lyhenivät, ja leuat heikontuivat. Ihmiskasvot muuttuivat ylevän kauniiksi, ja hymy heräsi naisten huulille.

Tähän asti päästyään isä suuteli hymyilevän äidin poskea. Sitten hän kohotti luolaihmisen hampaan hitaasti päänsä yläpuolelle ja lausui:

— Muinaisajan ihminen, jonka karkeaa ja peloittavaa jäännöstä pidän kädessäni, sinun muistosi järkyttää olemustani juuria myöten. Minä kunnioitan ja rakastan sinua, sinä esi-isäni! Mittaamattomassa menneisyydessä, jonka helmassa lepäät, ottaos vastaan kiitollisuuteni vakuutus. Minä tiedän, mitä olen sinulle velkaa. Tiedän, että sinun ponnistuksesi ovat pelastaneet minut monesta onnettomuudesta. Sinä tosin et ollenkaan ajatellut tulevaisuutta, hämärässä mielessäsi häilähteli heikko älyn liekki; sinä osasit ajatella ainoastaan ravintoasi ja turvallisuuttasi. Kumminkin olit ihminen. Epäselvä ihanne kannusti sinua kohti sitä, mikä on ihmisille hyvää ja kaunista. Sinä elit viheliäisesti, mutta et elänyt suotta, sillä siirsit elämän, joka oli itsellesi ollut kauhea, hieman siedettävämpänä lapsillesi. He vuorostaan pyrkivät sitä yhä parantamaan. Kaikki he ovat lisänneet ihmisen taitoja: mikä keksi jauhinkiven, mikä pyörän. He ovat kaikin vaivanneet päätänsä, ja aikakaudesta toiseen jatkuva lukemattomien henkien ponnistelu on luonut ihmeitä, jotka nyt kaunistavat elämää. Joka kerta, kun keksivät jonkin taidon tai oppivat uuden työtavan, he samalla lisäsivät siveellistä kauneutta ja loivat hyveitä. He antoivat naiselle hunnun, ja ihmiset tajusivat heti kauneuden arvon.

Tähän asti ehdittyään isä laski esihistoriallisen hampaan kirjoituspöydälleen ja syleili äitiä.

Minun teki mieleni koskettaa tuota hammasta, joka oli innostanut isääni minulle käsittämättömiin lausuntoihin. Minä lähestyin pöytää siepatakseni sen. Mutta kulkusteni helinä käänsi isän huomion minun puoleeni. Hän katsoi minuun vakavasti, sanoen:

— Maltahan! Tehtävä ei ole vielä loppuun suoritettu. Me olisimme luolaihmisiä kehnommat, ellemme vuorostamme pyrkisi tekemään lastemme elämää omaamme varmemmaksi ja paremmaksi. Sitä varten täytyy osata kaksi salataitoa: rakastaa ja tietää. Tiede ja rakkaus ovat kaikki kaikessa.

— Epäilemättä, ystäväiseni, virkkoi äiti; mutta mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä luonnollisemmalta minusta näyttää, että Pekan ikäinen poika on uskottava naishenkilön kasvatettavaksi. Minä olen kuullut puhuttavan eräästä neiti Lefortista. Menen huomenna häntä tapaamaan.

Neiti Lefort, jolla oli Saint Germainin esikaupungissa lastentarha,suostui ottamaan minut hoitoonsa kello kymmenestä kahteentoista ja kahdesta neljään. Minä olin jo ennakolta muodostanut itselleni kamalan käsityksen tästä opistosta, ja kun hoitajattareni ensi kertaa viedä retuutti minua sinne, katsoin olevani mennyttä miestä.

Niinpä hämmästyinkin kovin, kun sisään päästyämme näin isossa huoneessa viisi kuusi pientä tyttöä ja tusinan verran pojanvekaroita, jotka nauroivat, irvistelivät ja kaikenlaisin merkein ilmaisivat huolettomuuttaan ja vallattomuuttaan. Minä pidin heitä perin paatuneina.

Neiti Lefort sitävastoin näytti kovin murheelliselta. Hänen siniset silmänsä olivat kosteat ja huulet puoliavoimet.

Pitkät, vaaleat hiuskiharat riippuivat pitkin hänen poskiansa, niinkuin riippuvat vesien äärillä pajujen alakuloiset oksat. Hän katseli näkemättä mitään ja oli ilmeisesti vajonneena johonkin unelmaan.

Murheellisen neidin lempeys ja lasten hilpeys rohkaisivat minua. Kun ajattelin, että kohtalotoverejani oli useita pieniä tyttöjä, niin pelkoni haihtui vähitellen kokonaan.

Neiti Lefort antoi minulle kivitaulun ja kynän ja asetti minut ikäiseni, vilkassilmäisen ja sievän pojan viereen.

Sitten hän tiedusteli, mitä isäni tekee. Minä sanoin hänen olevan lääkärin.

Fontanet'n henki oli hedelmällinen. Hän neuvoi minua viljelemään silkkimatoja ja näytti minulle itse valmistamansa kertotaulun. Minä ihailin tiedettä ja Fontanet'ta. Itse en osannut muuta kuin satuja.

Lähtiessäni sain neiti Lefortilta hyvän arvosanan. En voinut käsittää, mitä hyötyä siitä saattoi olla. Äitini selitti kunnianosoituksille olevan luonteenomaista, ettei niistä ole mitään hyötyä. Sitten hän kysyi, mitä olin tehnyt ensimmäisenä koulupäivänäni. Vastasin katselleeni neiti Lefortia.

Äiti teki minusta pilaa, mutta asianlaita oli todellakin niinkuin olin sanonut. Minä olen aina taipunut pitämään elämää näytelmänä. En ole milloinkaan ollut todellinen havaintojen tekijä, sillä havaintojentekoon tarvitaan johtavaa järjestelmää ja minulla ei ole mitään järjestelmää. Havaintojentekijä ohjaa katsettansa; katselija antaa silmäinsä ohjata itseään. Minä olen syntynyt katselijaksi ja uskon säilyttäväni koko ikäni tämän viattoman hupsuuden, joka on ominainen suurkaupungin töllistelijöille, joita kaikki huvittaa ja joissa säilyy kunnianhimoisimpanakin ikäkautena pienten lasten epäitsekäs uteliaisuus. Minä en ole milloinkaan kyllästynyt katselemaan muualla kuin teatterissa. Elämän näytelmät ovat minua aina huvittaneet, alkaen niistä, joita neiti Lefortin lastentarhassa tarjoutui katseltavakseni.

Minä silmäilin edelleen kasvattajatartani. Olin aivan varma siitä, että hän oli murheellinen, ja kysyin Fontanet'lta, mistä tämä murhe johtui. Tahtomatta esittää mitään ehdottoman varmaa väitettä Fontanet otaksui sen johtuvan omantunnontuskista ja luuli sen äkkiä lyöneen leimansa neiti Lefortin piirteisiin eräänä päivänä jo aikoja sitten, kun mainittu neiti oli anastanut häneltä, Fontanet'lta, ilman vähintäkään oikeutta puksipuisen hyrrän, vieläpä heti senjälkeen uudelleen häntä loukannut: tukahduttaakseen ryöstämänsä henkilön valitukset hän oli pistänyt hänen päähänsä aasinkorvat.

Fontanet ymmärsi hyvin, että sellaisten tekojen saastuttaman sielun täytyi iäksi menettää ilonsa ja rauhansa, mutta minulle hänen selityksensä eivät riittäneet, joten etsin toisia.

Totta puhuen oli neiti Lefortin koulussa vaikea etsiä mitään, sillä siellä vallitsi alinomainen meteli. Oppilaat kävivät keskenään tuimia taisteluita neiti Lefortin edessä, joka oli näkyvissä, mutta ei mitään nähnyt. Me heittelimme toistemme päähän milloin katkismuksia, milloin leivänkannikoita, niin että ilma oli niitä sankkana ja huoneen täytti alinomainen rätinä. Vain kaikkein nuorimmat oppilaat pitelivät jalkojaan käsissään, kieli suusta ulkona, ja katselivat kattoa tyynesti hymyillen.

Äkkiä neiti Lefort sekaantui taistelun tuoksinaan kuin unissakävijä, rankaisten jotakin syytöntä palatakseen jälleen murheeseensa niinkuin linnaan. Ajatelkaahan, millaisessa mielentilassa oli pieni kahdeksanvuotias, joka tämän käsittämättömän hälinän ympäröimänä kirjoitti jo seitsemättä viikkoa kivitaululleen:

Se oli tehtäväni. Aika ajoin minä painoin pääni käsiini, voidakseni pitää ajatuksiani koossa; mutta yksi ainoa ajatus oli selvä: neiti Lefort oli murheellinen. Lohduton kasvattajani askarrutti minua alinomaa. Fontanet yllytti uteliaisuuttani merkillisillä kertomuksilla. Hän tiesi, että neiti Lefortin huoneesta aamuisin aina kuului surkeita huutoja, joihin sekaantui kahleiden helinä.

— Aikoja sitten, lisäsi hän, ehkäpä kuukausi takaperin, hän luki nyyhkyttäen koko luokalle kertomuksen, joka lienee runomittainen.

Fontanet'n selostuksessa oli kauhun ilme, joka tunki luihin ja ytimiin. Jo seuraavana päivänä oli minulla aihetta uskoa, ettei selostus ollut kuviteltu, ainakaan mitä tulee kertomuksen lukemiseen. Mitä taas tulee niihin kahleisiin, jotka olivat saaneet Fontanet'n kalpenemaan, en ole niistä sen koommin kuullut ja otaksun nyt, että kahleiden helinä todellisuudessa oli hiilikihvelin ja tulipihtien kalinaa.

Neiti Lefort koputti viivoittimella pöytään saadakseen aikaan hiljaisuutta, yskähti ja lausui kaunein äänin:

Fontanet tyrkkäsi minua kyynäspäällään rintaan ja alkoi nauraa hihittää. Neiti Lefort loi häneen närkästyneen katseen ja esitti sitten edelleen Jeanne rukan tarinaa niin murheellisin äänin kuin olisi lukenut katumuspsalmeja. On luultavaa, jopa varmaakin, että tämä tarina oli runopukuinen alusta loppuun, mutta minun on pakko kertoa se sellaisena kuin muistini on sen säilyttänyt. Toivottavasti löytyvät suorasanaisesta esityksestäni runoilijan hajalliset jäsenet.

Jeanne oli morsian; hän oli lupautunut eräälle nuorelle, uljaalle vuoristolaiselle. Tämän onnellisen paimenen nimi oli Osvald. Kaikki on jo valmiina häitä varten, Jeanne'in toverit tuovat hänelle hunnun ja kruunun. Onnellinen Jeanne! Mutta hänet valtaa riutumus. Hänen poskensa peittää kalman kalpeus. Osvald tulee vuoristostaan. Hän rientää morsiamensa luo lausuen: "Etkö ole elämäntoverini?"

Sammuvin äänin vastaa Jeanne: "Rakas Osvald, jää hyvästi! Minä kuolen!" Jeanne rukka! Hauta oli hänen aviovuoteensa, ja kyläkirkon kellot, joiden piti soittaa hänen häitään, soittivatkin hänen hautajaisiaan.

Tässä tarinassa oli melkoinen määrä sananparsia, jotka kuulin ensi kerran ja joiden merkitystä en tiennyt, mutta kokonaisuudessaan se tuntui minusta niin surulliselta ja kauniilta, että minut sitä kuunnellessani valtasi outo väristys: alakuloisuuden salainen tenho virtasi mieleeni noista muutamasta kymmenestä säkeestä, joiden sananmukaista merkitystä en olisi kyennyt selittämään. Seikka on se, ettei tarvitse paljoa ymmärtää voidakseen paljon tuntea, kunhan ei ole vanha. Hämärät asiat voivat olla liikuttavia, ja varmaa on, että epämääräisyys miellyttää nuoria mieliä.

Kyynelet kumpusivat ylen täydestä sydämestäni, ja Fontanet ei voinut irvistyksillään eikä ivallaan estää minua nyyhkyttämästä. Kuitenkin olin aivan vakuutettu Fontanet'n etevämmyydestä. Vasta kun hänestä tuli vara valtiosihteeri, aloin tuota epäillä.

Kyyneleni olivat neiti Lefortille otolliset; hän kutsui minut luokseen ja virkkoi:

— Pietari Nozière, te olette itkenyt; tässä on kunniaristi. Tietäkää, että runoelman tekijä olen minä. Minulla on paksu vihko täynnä yhtä kauniita säkeitä, mutta minä en ole vielä löytänyt niille kustantajaa. Eikö se ole kauheata, jopa käsittämätöntäkin?

— Neiti hyvä, vastasin minä, olen kovin tyytyväinen. Nyt tiedän murheenne syyn. Te rakastatte Jeanne rukkaa, joka lepää kuolleena kylässä, ajattelette vain häntä, olette surullinen ettekä ollenkaan huomaa mitä me oppilaat teemme?

Otaksumani, ikävä kyllä, ei häntä miellyttänyt; hän silmäili minua vihaisesti:

— Jeanne on kuvitelma. Te olette hölmö. Antakaa risti takaisin ja palatkaa paikallenne.

Minä palasin itkien paikalleni. Tällä kertaa minä itkin itseäni ja täytyy tunnustaa, ettei näissä uusissa kyynelissä ollut sitä suloisen nautinnon vivahdusta, joka oli liittynyt Jeanne'in vuoksi vuodattamiini. Huolestumistani lisäsi eräs seikka: en voinut aavistaakaan, mitä kuvitelma oli; Fontanet ei tiennyt sen enempää.

Äiti ei virkkanut mitään, mutta minä kuulin hänen kuiskaavan isän korvaan:

— Surkeata, todellakin surkeata, vastasi isä. Mutta mitä luuletkaan sellaisen vanhanpiian ymmärtävän kasvattamisesta? Olen itse suunnitellut kasvatusjärjestelmän, jonka esitän sinulle piakkoin. Järjestelmän mukaan on Pekan ikäistä poikaa opetettava tuntemaan niiden eläinten ominaisuuksia, joita hän vieteiltään ja älyltään muistuttaa. Hän kykenee käsittämään koiran uskollisuuden, norsun uhrautuvaisuuden, apinan pahanilkisyyden. Niistä on hänelle kerrottava, eikä Jeanne'ista, kylästä ja kelloista, joissa ei ole tervettä järkeä.

— Olet oikeassa, sanoi äiti. L,apsi ja eläin ymmärtävät hyvin toisiaan, he ovat kumpikin lähellä luontoa. Mutta usko minua, ystäväiseni, on olemassa eräs asia, jonka lapset oivaltavat vieläkin paremmin kuin apinain juonet, nimittäin suurten henkilöiden kauniit teot. Sankarillisuus on selvä kuin päivä pienelle pojallekin. Jos Pekalle kerrotaan urhean ritarin kuolemasta, niin hän käsittää sen, Jumalan avulla, yhtä hyvin kuin sinä ja minä.

— Päinvastoin, sanoi isäni huokaisten. Minä olen sitä mieltä, että sankarillisuus on käsitettävä eri tavoin, ajasta, paikasta ja henkilöistä riippuen. Mutta vähätpä siitä; uhrautumisessa on tärkeätä itse uhrautuminen. Jos antaumuksen hehku on pelkkää mielenlumetta, on antaumus siitä huolimatta todellinen, ja sellainen todellisuus on loistavin koriste, jolla ihminen voi kaunistaa henkistä viheliäisyyttään. Sinun luonnollinen ylevä mielisyytesi, rakas ystäväni, on kirkastanut sinulle nämä totuudet paremmin kuin kokemus ja harkinta minulle. Minä sovitan ne järjestelmääni.

Viikkoa myöhemmin minä kirjoitin viimeisen kerran kivitauluuni ankaran hälinän vallitessa:

Minusta näyttää mahdottomalta, että ihminen voi olla ihan jokapäiväinen, jos hän on kasvanut Pariisin rantalaitureilla, Louvre'in ja Tuileries'n tienoilla, lähellä Mazarinin palatsia, mainehikkaan Seine-virran vierellä, joka virtailee vanhan Pariisin katonharjain ja torninhuippujen välitse. Siellä levittelevät kirjojen, muinaiskalujen ja vaskipiirrosten kauppiaat näkyviin valtaisen määrän mitä kauneimpia taideteoksia ja mitä mielenkiintoisimpia menneitten aikojen muistoja. Lasikkojen omituinen viehätys ja huvittava sekasorto kiehtoo silmää samoinkuin mieltäkin. Ohikulkija, joka osaa nähdä, vie niistä aina mukaansa jonkin aatoksen, niinkuin lintu kiidättää oljenkorren pesäänsä.

Se on maailman kaunein paikka, sillä siellä on puita ja kirjoja ja ohi astelevia naisia.

Minun lapsuuteni aikana näillä markkinoilla oli vanhanaikaisia huonekaluja, vanhoja vaskipiirroksia, tauluja ja kirjoja, veistettyjä tarjoilupöytiä, itämaisia porsliinimaljakoita, emaljipiirroksia, maalattua fajanssia, kultapäärmettä, kirjailtuja kankaita, kuvikkaita seinä verhoja, kuvitettuja kirjoja ja sahviaanisiteisiä ensipainoksia paljon runsaammin kuin nykyjään. Nuo viehättävät esineet olivat tarjona hienovaistoisille harrastelijoille ja tiedemiehille, joiden ei silloin vielä tarvinnut kilpailla välikauppiaitten ja näyttelijättärien kanssa. Ne olivat tuttuja Fontanet'lle ja minulle jo niinä aikoina, jolloin meillä vielä oli leveät kirjaillut kaulukset, lyhyet housut ja paljaat pohkeet.

Fontanet asui Bonaparten kadun kulmassa, missä hänen isänsä asianajokonttori sijaitsi. Vanhempaini huoneisto kosketti Chimayn palatsin kylkirakennusta. Me olimme, Fontanet ja minä, naapurit ja ystävät. Lähtiessämme lupapäivinä Tuileries'n puistoon leikkimään me kuljimme Voltaire'in rantalaituria pitkin, astellen näitä viisauden maita vanne kädessä ja pallo taskussa, tarkastellen myymälöitä vanhain herrain tavoin ja muodostellen itsellemme omia käsityksiä noista merkillisistä esineistä, jotka polveutuivat menneisyydestä, salaperäisestä menneisyydestä.

Se huvitti meitä kovin. Mutta täytyy tunnustaa, ettei Fontanet kunnioittanut näitä vanhoja tavaroita siinä määrin kuin minä. Hän naureskeli nähdessään muinaisaikuisia parranajoastioita ja pyhiä piispoja, jotka olivat menettäneet nenänsä. Fontanet oli niistä ajoista alkaen se edistyksen mies, jonka olette kuulleet puhuvan edustajakamarin korokkeelta. Hänen halveksivat huomautuksensa karsivat selkäpiitäni. Minua ei ollenkaan miellyttänyt, että hän nimitti piipunpesiksi vanhojen omituisia muotokuvia. Minä olin vanhoillinen. Siitä on minuun jäänyt jotakin: koko filosofiani on pysyttänyt minut vanhojen puiden ja maalaispappien ystävänä.

Minua erotti Fontanet'sta vielä taipumukseni ihailemaan sitä, mitä en ymmärtänyt. Minä ihailin hieroglyfejä, ja kaikki, tai lähes kaikki, oli minulle hieroglyfimäistä. Fontanet sitävastoin halusi tarkastella esinettä ainoastaan mikäli tajusi sen käytännön. Hän sanoi: "Näetkös, siinä on sarana, se aukee. Siinä on ruuvi, sen voi irroittaa." Fontanet oli täsmällinen luonne. On kuitenkin lisättävä, että hän kykeni haltioitumaan katsellessaan taisteluja esittäviä maalauksia. Kulku Beresinan poikki vavahdutti häntä. Asekauppiaan myymälä kiinnitti meidän kummankin mieltä. Kun peitsien, kilpien ja haarniskain keskeltä ilmestyi näkyviimme herra Petit-Prêtre, vyötäisillään viheriä esiliina, ja kun hän Vulcanuksen tavoin ontuen nouti työpajansa perältä muinaisaikaisen miekan, jonka sitten laski pöydälle ja ruuvasi viilapenkkiin puhdistaakseen sen terää ja korjatakseen kahvaa, niin me olimme varmat siitä, että näimme jotakin suurenmoista; herra Petit-Prêtre näytti meistä sadan kyynärän pituiselta. Me seisoimme ääneti, nenät ikkunanruudussa. Fontanet'n mustat silmät loistivat, ja hänen ruskeiden, sievien kasvojensa ilme vilkastui.

Iltasella muisto meitä kovin innostutti ja tuhansia haaveellisia suunnitelmia iti aivoissamme.

— Pahvista ja suklaan ympärillä olevasta hopeapaperista me voimme tehdä samanlaisia aseita!…

Aate oli oivallinen, mutta meidän ei onnistunut sitä kunnolla toteuttaa. Minä tein itselleni kypärin, jota Fontanet luuli noidan päähineeksi.

Erinomainen ajatus! Sillä hetkellä meillä kumminkaan ei ollut muuta museoon pantavaa kuin puolisen sataa palloa ja tusinan verta hyrriä.

— Kirjoitetaan Ranskan historia, kaikkine yksityiskohtineen, viisikymmentä nidosta.

Tämä ehdotus hurmasi minut. Käsiä paukuttaen ja ilosta huutaen minä sen hyväksyin. Päätimme ryhtyä työhön seuraavana aamuna huolimatta latinanläksystä, joka oli vielä opittava.

— Kaikkine yksityiskohtineen, toisti Fontanet. Meidän on otettava siihen kaikki yksityiskohdat!

Meidät lähetettiin makuulle. Mutta minä valvoin vuoteessani ainakin neljännestunnin, siinä määrin minua kiihoitti tuo ylevä ajatus, että kirjoittaisimme Ranskan historian, viisikymmentä nidosta, kaikkine yksityiskohtineen.

Me aloitimme historiamme kirjoittamisen. En totisesti enää tiedä, miksi ensimmäisenä kuvailtavanamme oli kuningas Teutobochus. Suunnitelmamme sitä joka tapauksessa vaati. Ensimmäisessä luvussa meitä kohtasi kuningas Teutobochus, joka oli kolmenkymmenen jalan pituinen, kuten on voitu todeta mittaamalla hänen sattumalta löydetyt luunsa. Heti ensi askeleella sellainen jättiläinen vastassa! Kohtaus oli kamala. Itse Fontanetkin oli ihmeissään.

Kuinka monesti eläissäni olenkaan aloittanut uudelleen tuon seikkailun, jossa pääosia esittivät kirja ja jättiläinen. Kuinka monesti, kun olin ryhtymässä suureen työhöni tai suorittamassa laajaa suunnitelmaa, minut pysähdyttikään Teutobochus, jota tavallisesti nimitetään kohtaloksi, sattumaksi, välttämättömyydeksi! Olen puolestani päättänyt kiittää ja siunata kaikkia niitä jättiläisiä, jotka ovat sulkeneet minulta maineen vaaralliset tiet jättäen minut molempain uskollisen suojelijatarteni, tuntemattomuuden ja keskinkertaisuuden, hoiviin. Minä iloitsen niistä kummastakin, ja molemmat ne minua rakastavat. Minun on osoitettava niille kiitollisuutta!

Entä Fontanet, nokkela ystäväni Fontanet, asianajaja, neuvosmies, erinäisten yhtiöitten johtaja, edustajakamarin jäsen? On ihmeellinen ilo nähdä hänen leikkien pyörähtelevän kaikkien julkisen elämän Teutobochusten jaloissa, joihin minä hänen sijassaan olisin jo tuhat kertaa kompastunut.

Sydämeni oli tulvillaan pelkoa ja ylpeyttä, kun astuin ensimmäiseen valmistavaan luokkaan. Tämän luokan opettaja, pastori Jubal, ei ollut sinänsä kovinkaan peloittava; hän ei näyttänyt julmalta mieheltä, pikemmin oli hänessä jotakin neitimäistä. Mutta hän istui suuressa mustassa tuolissa ja se teki hänet silmissäni peloittavaksi. Hänen äänensä oli yhtä lempeä kuin hänen katseensa, tukka kähärä, kädet valkoiset, mieli hyvänsuopa. Hän muistutti lammasta, ehkä enemmän kuin on opettajalle soveliasta.

Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.

Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.

Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut yksi ainoa sana:

    Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
    jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
     ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy…

Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani: Merovigiin on päästy, on päästy, päästy. Muistin vain, että kun Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme säästyy… Mutta mistä? Minun oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm… Merovigiin on päästy!… hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa. Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä. Vihdoin hän sanoi:

Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että pysähdyitte. Voisittehan sanoa:

Minä sain huonon arvosanan, mutta pastori Jubal kohosi silmissäni runollisen kätevyytensä vuoksi. Hänen etevämmyytensä oli ilmenevä vieläkin selvempänä.

Jubal, jota virkatehtävät kiinnittivät Noëlin ja Chapsalin kielioppiin ja apotti Gauthier'n Ranskan historiaan, ei kumminkaan laiminlyönyt siveellistä ja uskonnollista opetusta.

En tiedä, miten hän eräänä päivänä johtui vakavin ilmein meille puhumaan:

— Lapseni, jos teidän olisi otettava vastaan ministeri, niin te yrittäisitte parhaanne mukaan häntä kestitä, koska hän on hallitsijan edustaja. Kuinka teidän siis onkaan kunnioitettava pappeja, jotka edustavat Jumalaa maan päällä? Niin paljon kuin Jumala on hallitsijoita korkeampi, niin paljon on pappi korkeampi ministereitä.

Minä en ollut milloinkaan ottanut vastaan ministeriä ja otaksuin, ettei se pitkiin aikoihin tulisi kysymykseenkään. Olinpa varma siitäkin, että jos jokin ministeri sattuisi meille tulemaan, äiti lähettäisi minut syömään päivällistä palvelijattarien keralla, kuten ikävä kyllä sattui aina, kun talossa oli juhlapäivälliset. Siitä huolimatta minä oivalsin, että papit ovat suunnattoman kunnianarvoisia, ja kun sovellutin tämän totuuden herra Jubaliin, kävi mieleni kovin levottomaksi. Minä muistin kiinnittäneeni hänen läsnäollessaan paperinuken Fontanet'n selkään. Oliko se kunnioittavaa? Olisinko kiinnittänyt paperinuken Fontanet'n selkään jonkin ministerin läsnäollessa? Epäilemättä en. Ja kumminkin olin kiinnittänyt tuon nuken, tosin salaa, mutta joka tapauksessa pastori Jubalin läsnäollessa, Jubalin, joka oli kaikkia ministereitä korkeampi. Se näytti vielä kieltänsäkin, tuo nukke! Mieleni oli valaistu. Minä olin tunnonvaivoissa. Päätin alkaa kunnioittaa pastori Jubalia, ja jos myöhemmin sattuikin, että pistin tunnin aikana pieniä kiviä Fontanet'n niskaan ja piirustin ukonkuvia itsensä pastori Jubalin tuoliin, niin liittyi tekoihini ainakin lohdullinen tietoisuus ylitsekäymiseni koko laajuudesta.

Vähän aikaa myöhemmin sain tilaisuuden mitata pastori Jubalin hengensuuruutta.

Olin kappelissa parin kolmen toverin kanssa odottamassa rippivuoroani. Hämärsi. Ikuisen lampun valo värähdytteli tummenneen holvin kultatähtiä. Kuorin perällä häipyi Neitsyen kuva ilmestyksenIaiseen epämääräisyyteen. Alttarilla oli joukko kullattuja maljakoita täynnä kukkia. Ilmassa lainehti pyhänsavun tuoksu, näkyi hämärästi lukemattomia esineitä, ja ikävystyminen, ikävystyminenkin, tuo lasten pahin onnettomuus, ilmeni tämän kappelin ilmakehässä lievänä, leppoisena. Minusta tuntui, että alttarin tuolla puolen alkoi autuaitten maa.

Päivä oli mennyt mailleen. Äkkiä tuli näkyviini pastori Jubal, joka lyhty kädessä kulki aina kuoriin saakka. Hän polvistui, nousi, avasi ristikko-oven ja nousi alttarin portaita. Minä pidin häntä silmällä: hän avasi käärön, josta kirposi esiin tekokukkakiehkuroita, jotka muistuttivat niitä kirsikkapuunoksia, joita vanhat eukot heinäkuussa kaduilla kaupitsevat. Ihmeekseni näin opettajani lähestyvän Tahratonta Synnytystä. Te pistitte suuhunne hyppysellisen pieniä nauloja, herra pastori; minä pelkäsin aluksi, että aioitte ne niellä, mutta niin ei ollut laita: tahdoitte vain pitää ne kätenne ulottuvilla. Te näet nousitte jakkaralle ja aloitte naulita köynnöksiä pyhän Neitsyen komeron ympärille. Silloin tällöin te sentään astuitte alas jakkaralta nähdäksenne minkä vaikutuksen järjestelynne teki loitompaa katsoen ja olitte tyytyväinen. Poskenne punoittivat, silmänne loistivat, olisitte hymyillyt, ellei hampaittenne välissä olisi ollut nauloja. Ja minä, minä ihailin teitä sydämestäni. Ja vaikka lattialla oleva lamppu valaisi sieraimianne naurettavalla tavalla, olitte te mielestäni sangen kaunis. Minä käsitin, että olette ministereitä ylhäisempi, kuten olitte meille vihjannut taitavassa puheessanne. Ajattelin, ettei ollut läheskään yhtä kaunista ja toivottavaa päästä töyhtöpäisenä nousemaan valkoisen ratsun selkään lähteäkseen voitokkaaseen taisteluun kuin saada ripustaa köynnöksiä kappelin seiniin. Minä oivalsin, että kutsumuksenani oli noudattaa teidän esimerkkiänne.

Minä jäljittelin teitä jo samana iltana kotonani leikkelemällä äidin saksilla kaiken löytämäni paperin kaistaleiksi ja punomalla niistä köynnöksiä. Velvollisuuteni joutuivat siitä kärsimään. Varsinkin ranskankielen kirjalliset harjoitukset tulivat melkoisessa määrässä laiminlyödyiksi.

Harjoitus oli suoritettava erään herra Coquempot'n oppikirjan mukaan, joka kirja oli julma kirja. Minä en ole lainkaan pitkävillainen, ja jos tekijän nimi olisi ollut vähemmän mieleensyöpyvä, olisin sen jalomielisesti unohtanut. Mutta Coquempot ei unohdu. En halua väärinkäyttää tätä satunnaista seikkaa hänen vahingokseen. Sallittakoon minun kuitenkin ihmetellä, että on suoritettava niin tuskallisia harjoituksia oppiakseen kieltä, jota nimittää äidinkielekseen ja jota äiti opetti minulle mainiosti pelkästään juttelemalla. Hän näet jutteli ihastuttavasti, minun äitini!

Mutta pastori Jubal oli varmasti vakuutettu Coquempot'n hyödyllisyydestä, ja koska hän ei voinut hyväksyä perusteluitani, antoi hän minulle huonon arvosanan. Kouluvuosi päättyi ilman mitään huomattavia tapauksia. Fontanet ryhtyi kasvattamaan pulpetissaan lehtimatoja. Itserakkauden yllyttämänä minä tein samoin, vaikka ne minua kammottivat. Fontanet vihasi Coquempot'ta, ja tämä viha yhdisti meitä. Coquempot'n pelkän nimen kuullessamme me loimme toisiimme ymmärtäviä silmäyksiä ja irvistelimme ilmehikkäästi. Se oli kostomme. Fontanet uskoi minulle, että jos Coquempot'ta on vielä ensimmäisellä luokalla, niin hän lähtee laivapojaksi suureen alukseen. Tuo päätös miellytti minua; minä lupasin lähteä Fontanet'n mukaan. Me vannoimme pysyvämme ystävinä.

Palkintojenjakcpäivänä meitä ei voinut tuntea, Fontanet'ta ja minua. Seikka johtui epäilemättä siitä, että olimme siistityt. Uudet nuttumme, valkoiset housumme, sukulaisten paljous, lippujen kaunistama koroke, kaikki tuo liikutti mieltäni kuin valtava näytelmä. Kirjat ja seppeleet muodostivat loistavan ryhmän. Minä koetin arvailla, mikä osa siitä kuului minulle, ja vapisin siinä penkillä istuessani. Fontanet oli viisaampi, hän ei pyytänyt ennakolta tietää kohtaloaan. Hän pysyi ihailtavan rauhallisena. Alinomaa pyörittäen pientä kärpänpäätänsä hän osoitti isien muodottomain nenäin ja äitien naurettavain hattujen havaitsemisessa mielenmalttia, joka minulta kokonaan puuttui.

Soitto alkoi pauhata. Johtaja, jolla oli kauhtanansa päällä pieni juhlaviitta, ilmestyi korokkeelle, vierellään juhlaunivormuun puettu kenraali ja jäljessään opettajat. Minä tunsin heidät kaikki. He istuutuivat arvonsa mukaan kenraalin taakse: ensin varajohtaja, sitten yläluokkain opettajat, sitten laulunopettaja, herra Schuwer, kaunokirjoituksen opettaja, herra Trouillon, ja voimistelun opettaja, kersantti Morin. Pastori Jubal istui perimmäisenä pienellä jakkarapahasella, jonka neljäs jalka ei mahtunut korokkeelle, vaan puhkoi lavaa reunustavan teltan seinämää. Kauan hän ei saanut rauhaa edes tässä vaatimattomassa paikassa. Uudet tulijat työnsivät hänet nurkkaan, missä hän hävisi lipun peittoon. Hänen päällensä siirrettiin pöytä ja siinä kaikki. Fontanet'ta tuo poisto kovin huvitti. Minä puolestani olin ihan ymmällä nähdessäni henkilön, joka osasi mestarillisesti punoa köynnöksiä ja säkeitä ja oli Jumalan edustajana maan päällä, joutuvan sysätyksi loukkoon ikäänkuin mikäkin kävelykeppi tai sateenvarjo.

Meitä käytettiin ripillä joka lauantai. Olisin iloinen, jos joku voisi sanoa minkätähden. Tämä toimitus herätti minussa melkoista kunnioitusta ja ikävystymistä. En luule, että syntieni kuuleminen oli rippi-isälle erikoisen mielenkiintoista, mutta minulle niiden kertominen oli varmasti epämieluista. Ensimmäisenä vaikeutena oli niiden keksiminen. Kenties uskotte minua, kun sanon, ettei minulla kymmenvuotiaana ollut riittäviä henkisiä kykyjä eikä esittelytaitoa voidakseni järkiperäisesti tutkia tajuntani sisäosia.

Syntejä täytyi kumminkin olla, sillä ellei ollut syntejä, ei ollut mitä tunnustaa. Tosin olin saanut pienen kirjan, joka sisälsi ne kaikki. Minun ei tarvinnut muuta kuin valita. Mutta valintapa se olikin vaikea. Niitä oli niin paljon ja niin hämäriä: näpistelyä, simoniaa, vilpillisyyttä, haureutta ja lihan himoa koskevia! Minä luin pienestä kirjastani: "Tunnustan olleeni epätoivoinen. — Tunnustan kuulleeni huonoja keskusteluja." Tuo minua saattoi sitäkin enemmän ymmälle.

Niinpä pysyttelinkin yleensä hajamielisyysluvussa. Minä tunnustin kaikki, hajamielisyyteni jumalanpalveluksen aikana, hajamielisyyteni aterioidessa, hajamielisyyteni "seuroissa", ja tajuntani surkea hajanaisuus hävetti minua kovin.

Eräänä päivänä mieleeni vihdoin johtui Fontanet'n lippalakki. Olin keksinyt synnin, olin pelastettu!

Siitä päivästä lähtien minä vapauduin joka lauantai rippi-isän edessä
Fontanet'n lakin aiheuttamasta painostuksesta.

Mainittuun päähineeseen kohdistuva lähimmäisen tavaran vahingoittaminen sai minut joka lauantai muutaman hetken kovin epäilemään sieluni pelastumista. Minä ajoin sen hiekkaa täyteen, heitin sen puuhun, josta se oli pudotettava kivittämällä kuin kypsymätön hedelmä, käytin sitä riepuna, jolla pyyhin muscan taulun liitukuvioita, heitin sen luukusta tuntemattomaan kellariin, ja kun kekseliäs Fontanet koulutuntien päätyttyä onnistui sen löytämään, oli se pelkkä likainen rääsy.

Mutta sen kohtaloa valvoi haltijatar, sillä se ilmestyi seuraavana aamuna jälleen Fontanet'n päähän odottamattoman siistinä, moitteettomana, melkeinpä hienona. Niin kävi joka päivä. Haltijatar oli Fontanet'n sisar. Jo tämän seikan nojalla voi arvata hänet hyväksi emännäksi.

Sattui useita kertoja, että polvistuessani rippituoliin Fontanet'n lakki lepäsi minun toimestani linnanpihan vesialtaan pohjassa. Silloin oli tilanteeni hieman tukala.

Fontanet vainosi minua vanhanmallisen, omituisen koululaukkuni vuoksi, jonka enoni, taloudellinen mies, oli onnettomuudekseni minulle lahjoittanut. Se oli aivan liian iso minulle ja minä olin aivan liian pieni sille. Sitäpaitsi tämä koululaukku ei ollut koululaukun näköinen. Siitä ainoasta syystä, että se ei ollut mikään koululaukku. Se oli vanha salkku, joka venyi kuin paljepeli ja jonka suutari oli enon pyynnöstä varustanut hihnoilla.

Salkku oli minulle vihapito, eikä suottakaan. En kumminkaan usko sen olleen niin ruman, että se olisi ansainnut kaikki ne häväistykset, joiden uhriksi se joutui. Se oli punaista sahviaania, koristeena leveä kultapitsi. Messinkilukon yläpuolella oli kruunu ja särkynyt vaakuna. Vuori oli haalistunutta, sinistä silkkiä. Jos salkku olisi vielä olemassa, kuinka huolellisesti sitä tutkisinkaan! Kun näet muistan kruunun, joka varmaan oli kuninkaallinen, ja vaakunan, jossa vielä näkyi (ellen ole unta nähnyt) kolme kynä veitsellä huonosti pois hivutettua liljaa, niin otaksunpa, että salkkuni oli alkujaan kuulunut jollekin Ludvig XVI:n ministerille.

Mutta Fontanet, joka ei ollenkaan ottanut huomioon sen entisyyttä, ei voinut sitä nähdä selässäni heittelemättä sitä lumipalloilla tai kastanjilla, aina vuodenajan mukaan, ja kumipalloilla pitkin vuotta.

Oikeastaan ei Fontanet, enempää kuin toisetkaan toverini, moittinut laukkuani kuin yhden ainoan ominaisuuden, sen outouden vuoksi. Se ei ollut samanlainen kuin muut laukut; siitä kaikki se paha, minkä se minulle aiheutti. Lapsissa elää väkivaltainen yhdenvertaisuuden tunne. He eivät siedä mitään erikoista tai omituista. Tätä seikkaa ei enoni ollut pitänyt riittävässä määrin silmällä antaessaan minulle turmiollisen lahjansa. Fontanet'n koululaukku oli kamala. Hänen molemmat vanhemmat veljensä olivat sitä viljelleet kumpikin vuorollaan, joten se ei voinut enää tulla likaisemmaksi; nahka oli ihan hankautunut ja halkeillut, hävinneet soljet oli korvattu nuorasolmuilla. Mutta koska laukku ei ollut mitenkään erikoinen, ei Fontanet'lla ollut siitä koskaan ikävyyttä. Kun minä astuin koulun pihamaalle salkku selässä, kajahti heti korviasärkevä kirkuna, minut piiritettiin, minua tyrkittiin, minut paiskattiin maahan mahalleni. Fontanet nimitti sitä kilpikonnaleikiksi ja nousi itse minun selkäkilvelleni. Hän ei ollut kovin painava, mutta asia nöyryytti minua. Päästyäni jälleen jaloilleni hyökkäsin heti hänen lakkinsa kimppuun.

Hänen lakkinsa oli aina uusi ja minun laukkuni auttamattoman kestävä, valitettavasti! Ja meidän väkivaltaisuutemme punoutuivat heltymättömän kohtalon voimasta jatkuvaksi jaksoksi kuten Atridein suvun rikokset muinaisina aikoina.

Penkoessani tänä aamuna rantalaiturin kirjavarastoja löysin eräästä kymmenen sentiimin laatikosta yksinäisen nidoksen Liviuksen historiaa. Selailin sitä umpimähkään ja osuin tähän lauseeseen:

"Rooman armeijan jäännökset pääsivät Canusiumiin yön suojassa." Tuo toi mieleeni herra Chotardin. Nyt on seikka se, että herra Chotardin muisto aina ilahduttaa minua. Minä ajattelin häntä vielä palatessani kotiin aamiaiselle. Ja koska huulillani väikehti hymy, kysyttiin minulta, mistä mielihyväni johtuu.

— Minä kerron sen. Jos ikävystytän teitä, niin olkaa kuuntelevinanne ja jättäkää minut siihen luuloon, ettei itsepintainen kertoja kerro juttujaan vain omaksi huvikseen.

"Olin neljäntoista vuoden ikäinen ja kuudennen luokan oppilas. Opettajani, nimeltään Chotard, oli verevä kuin vanha munkki ja olikin todella vanha munkki.

"Veli Chotard, joka oli ollut pyhän Fransiskuksen lammaslauman säyseimpiä karitsoja, vaihtoi vuonna 1830 munkkikaavun maallikonpukuun, jota hän ei kuitenkaan oppinut moitteettomasti kantamaan. Mitä syytä oli veli Chotardilla tähän menettelyyn? Toiset sanovat syynä olleen rakkauden, toiset taas väittävät asian aiheutuneen pelosta: kun itsevaltias kansa oli vallankumouksen jälkeen pommittanut kaalinkannoilla erästä kapusiinimunkkia, hyppäsi veli Chotard luostarimuurin yli pelastaakseen vainoojansa sellaisesta ankarasta synnistä.

"Kunnon veljemme oli oppinut mies. Hän suoritti tutkintonsa, toimi opettajana ja eleli edelleen niin menestyksellisesti, että hänen hiuksensa hohtelivat harmaata, posket rusottivat ja nenä punerteli, kun minä tovereineni jouduin hänen oppituolinsa eteen.

"Kuinka sotaisa kuudennen luokan opettaja meillä olikaan! Olisittepa nähneet hänet, kun hän teksti kädessään johti Brutuksen sotilaita Filippin luona! Mikä urheus, mikä mielen ylevyys, mikä sankarillisuus! Mutta hän valitsi erikoisen ajan sankarillisuuttaan varten, ja se aika ei ollut nykyinen. Herra Chotard esiintyi todellisessa elämässä huolestuneena ja pelokkaana. Hänet oli helppo säikyttää.

"Hän pelkäsi varkaita, vihaisia koiria, ukkosta, ajopelejä ja ylipäänsä kaikkea, mikä voi läheltä tai kaukaa vahingoittaa kunnon miehen nahkaa.

"Todellisuudessa vain hänen ruumiinsa oli meidän keskellämme; hänen henkensä asui menneisyydessä. Hän eli Thermopylen luona Leonidaan rinnalla, Salamis-salmessa Themistokleen laivassa, Cannaen kentällä Aemilius Pauluksen seurassa; hän vaipui verta vuotaen Trasimenus-järveen, josta kalastaja oli kerran löytävä roomalaisen ritarin sormuksen. Farsaloksen luona hän uhmasi Caesaria ja jumalia; hän heilutti katkennutta kalpaansa Varuksen ruumiin yläpuolella Herkynian metsässä. Hän oli mainehikas sotilas.

"Herra Chotard, joka oli päättänyt myydä henkensä kalliista Aigospotamoksen rannoilla ja tyhjentänyt ylväänä vapauttavan pikarin piiritetyssä Numantiassa, ei ollenkaan halveksinut viekkaitten sotapäällikköjen tavoin turvautua mitä kavalimpiin sotajuoniin.

"Eräs sotajuoni, jota sopii suositella, sanoi herra Chotard meille eräänä päivänä selittäessään Aelianusta, on siinä, että houkutellaan vihollinen vuorensolaan ja murskataan se kallionlohkareilla.

"Hän ei maininnut mitään siitä, suvaitseeko vihollisarmeija useinkin antautua sellaisen käsittelyn alaiseksi. Mutta minä riennän siihen kohtaan, jossa Chotard esiintyi koko loistossaan kaikille oppilailleen.

"Hän määräsi meille kirjoitelmain — latinan- ja rankankielisten — aiheiksi taisteluita, piirityksiä, sovitus- ja lepytysmenoja, ja näitä kertoelmia takaisin antaessaan hän kehitteli ilmi koko kaunopuheisuutensa. Hänen tyylinsä ja esitystapansa ilmaisivat kummallakin kielellä samaa sotaista innostusta. Toisinaan hän keskeytti ajatusjuoksunsa jaellakseen meille ansaitsemiamme rangaistuksia, mutta hänen äänensä pysyi aina sankarillisena. Kun hän siis puhui vuorotellen samalla äänensävyllä joukkojaan innostavana konsulina ja rangaistusläksyjä jakelevana kuudennen luokan opettajana, niin oppilaiden mielet siitä kovin hämmentyivät, sitäkin enemmän, kun oli mahdotonta tietää, kuka kulloinkin puhui, konsuliko vai opettaja. Eräänä päivänä hän kunnostautui entistä enemmän pitämällä meille verrattoman puheen. Me osasimme kaikin sen ulkoa, ja minä kirjoitin sen vihkoon jättämättä mitään pois.

"Minä kerron sen tässä sellaisena kuin sen kuulin, sellaisena kuin sen kuulen vieläkin, sillä minusta tuntuu, että herra Chotardin sorahteleva ääni yhä kaikuu korvissani täyttäen ne yksitoikkoisella juhlallisuudellaan."

Decius Mus lähti uhrautumaan jumalille ja painoi jo kannukset tulisen ratsunsa kupeisiin, mutta kääntyi vielä viimeisen kerran aseveikkojensa puoleen sanoen:

"Ellette jo ole hiljaa, saatte kaikin jäädä istumaan. Minä lähden kuolemattomuuteen isänmaan puolesta. Rotko odottaa minua. Minä kuolen yleisen menestyksen hyväksi. Herra Fontanet, te saatte jäljentää kymmenen sivua latinan alkeiskielioppia. Niin on päättänyt viisaudessaan Jupiter Capitolinus, ikuisen kaupungin ikuinen suojelija. Herra Nozière, jos te, kuten minusta näyttää, vieläkin jätätte kirjoitelmanne herra Fontanet'n jäljennettäväksi, kuten hänen tapansa on, niin minä kirjoitan isällenne. On oikein ja välttämätöntä, että kansalainen uhrautuu yhteisen menestyksen hyväksi. Kadehtikaa minua; älkää enää minua itkekö. On typerää itkeä aiheettomasti. Herra Nozière, te jäätte torstaina kotiarestiin. Minun esimerkkini on jäävä eloon teidän keskuuteenne. Hyvät herrat, teidän virnistelynne on sopimatonta ja sietämätöntä. Minä ilmoitan rehtorille käyttäytymisenne. Ja Elysiumin helmasta, joka avautuu sankareitten hengille, olen näkevä tasavallan neitsyitten laskevan kukkaseppeleitä minun kuvapatsaitteni juurelle."

"Siihen aikaan minä osasin nauraa uskomattomasti. Decius Musin viimeiset sanat ottivat koko kykyni käytäntöön, ja kun herra Chotard, annettuaan meille mitä valtavimman naurun aiheen, vielä huomautti, että on typerää nauraa aiheettomasti, niin minä piilotin pääni sanakirjaan ja menin ihan tajuttomaksi. Niille henkilöille, joita viisitoistavuotiaina ei ole järkyttänyt mieletön, satelevain rangaistusläksymääräysten säestelemä nauru, on eräs hekuman laji ihan tuntematon.

"Ei pidä kumminkaan luulla, etten minä kyennyt koulussa muuhun kuin kujeilemiseen. Minä olin tavallani pieni kelpo humanisti. Tunsin varsin elävästi kaunokirjallisuuden miellyttävät ja hienot ominaisuudet.

"Minä harrastin jo siihen aikaan kaunista latinaa ja kaunista ranskankieltä, ja tämä harrastukseni on yhä säilynyt huolimatta onnellisempien aikalaisteni neuvosta ja esimerkeistä. Minun on käynyt tässä suhteessa niinkuin yleensä käy henkilöiden, joiden mielipiteitä halveksitaan. Minä olen tehnyt itselleni ylpeyden siitä, mikä kenties on vain naurettavaa. Olen itsepintaisesti kiintynyt kirjallisuuteen ja olen säilynyt klassikkona. Minua voidaan pitää ylimyksenä ja mandariinina, mutta minä uskon, että kuusi-, seitsenvuotinen kirjallinen kulttuuri luo hyvin valmisteltuun mieleen sellaista jaloutta, hienoa voimaa ja kauneutta, jota muilla keinoin ei käy hankkiminen.

"Minä puolestani olen ihastuen tutustunut Sofokleeseen ja Vergiliukseen. Tunnustan mielelläni, että herra Chotard, herra Chotard Liviuksen avustamana, loi minuun yleviä unelmia. Lasten mielikuvitus on ihmeellinen. Pienten veitikkain päässä liikkuu paljon suurenmoisia kuvia. Milloin herra Chotard ei minua mielettömästi naurattanut, hän täytti minut heleällä innostuksella.

"Joka kerta, kun hän vanhan saarnamiehen sorahtelevalla äänellä verkalleen lausui sanat: 'Rooman armeijan pirstat saapuivat Canusiumiin yön suojassa', näin kuun valossa, autiolla kentällä, pitkin hautojen reunustamaa tietä ääneti astelevia Rooman sotureita, kasvot kalmankalpeina, veren ja pölyn peittäminä, kypärät kuhmuisina, haarniskat tummenneina ja murtuneina, miekat katkenneina. Ja tuo puolihämärä näky, joka vähitellen häipyi, oli niin ankara, niin synkkä, niin ylväs, että sydän povessani vavahteli tuskaa ja ihastusta."

Kerronpa teille, mitä muistuu mieleeni joka vuosi, kun syksy synkentää taivaan, kun ensi kertoja syödään päivällistä lampun valossa ja kun värisevien puiden lehdet kellastuvat, kerron teille, mitä näin kulkiessani lokakuun ensimmäisinä päivinä halki Luxemburgin puiston, joka silloin on hieman murheellinen ja kauniimpi kuin milloinkaan muulloin, sillä niihin aikoihin putoelevat lehdet yksi kerrallaan kuvapatsaitten valkoisille olkapäille. Silloin minä näen tässä puutarhassa pienen miekkosen, joka menee kouluun kädet taskussa ja laukku selässä, hypähdellen kuin varpunen. Vain ajatukseni näkee hänet, sillä tuo miekkonen on pelkkä varjo, sen minän varjo, joka olin viisikolmatta vuotta sitten. Hän kiinnitti tosiaankin mieltäni, tuo pienokainen. Kun hän oli olemassa, en välittänyt hänestä mitään, mutta nyt, kun hän on ollut ja mennyt, minä kerrassaan rakastan häntä. Hän oli ylipäänsä parempi kuin kaikki ne minät, joita minulla on ollut hänen katoamisensa jälkeen. Hän oli kovin ajattelematon, mutta paha hän ei ollut, ja minun on myönnettävä, ettei hänestä ole jäänyt yhtään huonoa muistoa. Hän on viaton kadottamani, on luonnollista, että häntä kaipaan, on luonnollista, että näen hänet ajatuksissani ja että mieltäni huvittaa hänen muistonsa elvytteleminen.

Viisikolmatta vuotta sitten hän vaelsi tähän vuodenaikaan, ennen kello kahdeksaa, tämän kauniin puiston halki menossa kouluun. Hänen sydäntään hieman ahdisti: uusi lukukausi oli alkamassa.

Hän tepsutti sentään eteenpäin, kirjat selässä ja hyrrä taskussa. Johtuessaan ajattelemaan tovereitaan hän jälleen ilahtui. Hänellä oli paljon kerrottavaa ja kuultavaa! Eikö hänen pitänyt saada tietää, oliko Laboriette todellakin ollut metsästämässä Aigle'in metsässä? Eikö hänen pitänyt mainita, että hän, hän itse, oli noussut hevosen selkään Auvergne'in vuorilla? Sellaista temppua ei tehdä sitä varten, että se salattaisiin. Ja olihan muutenkin hauska jälleen tavata tovereita. Kuinka hän halusikaan nähdä Fontanet'n, ystävänsä, joka teki sievästi hänestä pilkkaa, Fontanet'n, joka ei juuri ollut rottaa suurempi, mutta neuvokas kuin Odysseus, ja joka luontevan sirosti asettui aina ensimmäiselle sijalle.

Hän tunsi mielensä ihan keveäksi, kun ajatteli näkevänsä jälleen Fontanet'n. Niin hän asteli halki Luxemburgin puiston aamun raikkaassa ilmassa. Kaiken, minkä hän silloin näki, näen minä nyt. Sama taivas ja sama maa; olioissa on entinen henki, henki joka minua ilahduttaa, surettaa tai tekee levottomaksi. Mutta astelijaa itseänsä ei enää ole.

Siksipä minä, sitä mukaa kuin vanhenen, seuraan yhä suuremmalla mielenkiinnolla uuden lukuvuoden alkamista.

Jos olisin ollut lukiossa täysihoitolaisena, niin opintojeni muisto olisi sietämätön ja minä sen karkoittaisin. Mutta vanhempanipa eivät panneet minua kuritushuoneeseen. Minä olin ulko-oppilaana eräässä hieman luostarimaisessa ja syrjäisessä vanhassa kymnaasissa; minä näin joka päivä kadun ja kodin enkä ollut täysihoitolaisten tavoin eristetty julkisesta ja yksityisestä elämästä. Niinpä tunteeni eivät olleetkaan mitään orjan tunteita; ne varttuivat meheviksi ja voimakkaiksi, kuten kaikki mikä kasvaa vapaudessa. Niihin ei sekaantunut vihaa. Niiden uteliaisuus oli hyväntahtoista: minä halusin tietää voidakseni rakastaa. Kaikki, mitä kadulla näin, ihmiset, eläimet ja esineet, auttoivat minua uskomattomassa määrin tuntemaan elämää teeskentelemättömyydessään ja voimassaan.

Mikään ei opeta lasta tajuamaan yhteiskunnallista koneistoa niin hyvin kuin katu. Hänen tulee nähdä aamuisin maitomuijat, vedenkantajat, hiilenkuljettajat; hänen tulee tarkastella maustekauppiaan, makkarakauppiaan ja viinikauppiaan myymälöitä, hänen tulee nähdä rykmenttien marssivan ohi, soittokunta etunenässä, hänen tulee vetää henkeensä kadun ilmaa tunteakseen että työn laki on jumalallinen ja että jokaisen on suoritettava tehtävänsä tässä maailmassa. Minuun on jäänyt näistä illan ja aamun retkistä — kotoa kouluun ja koulusta kotiin — ystävällinen uteliaisuus ammatteja ja ammatinharjoittajia kohtaan.

Minun on kumminkin tunnustaminen, etten pidä kaikista yhtä paljon. Paperikauppiaat, jotka levittelevät myymäläinsä ikkunoihin Epinalin kuvia, olivat aluksi suosikkejani. Kuinka monesti olenkaan painanut nenäni vasten ruutua ja lukenut useiden pienten kuvanäytelmäin tarinan alusta loppuun asti!

Minä opin tuntemaan niitä paljon vähässä ajassa. Niiden joukossa oli toisia haaveellisia, jotka askarruttivat mielikuvitustani kehittäen minussa tuota kykyä, jonka puutteessa ihminen ei löydä mitään, ei edes kokemuksen piirissä eikä eksaktisten tieteitten alalla. Oli toisia, jotka esittivät olioita koruttomalla ja järkyttävällä tavalla näyttäen minulle ensi kerran kaikkein kauheimman, tai oikeammin ainoan kauhean asian, kohtalon. Sanalla sanoen: minä saan kiittää Epinalin kuvia paljosta.

Myöhemmin, neljän- viidentoista ikäisenä, minä en enää pysähtynyt maustekauppiaitten ikkunain ääreen, vaikka säilyhedelmärasiat kauan aikaa näyttivätkin ihastuttavilta. Minä halveksin rihkamakauppiasta enkä yrittänyt enää saada selkoa siitä arvoituksellisesta Y:stä, joka hohtaa kullattuna heidän nimikilvessään. Tuskin enää pysähdyin selvittelemään vanhojen viinimyymäläin koristeltujen ristikkoikkunain lapsellisia kuva-arvoituksia.

Hienostunutta mieltäni kiinnittivät nyt vain vaskipiirrosmyymälät, rihkamakauppiaitten näyteikkunat ja kirjalaatikot.

Te Cherche Midi-kadun likaiset juutalaiset, te rantalaiturien yksinkertaiset kirjainkaupustelijat, te mestarini, kuinka kiitollisia minun tuleekaan olla teille! Yhtä hyvin ja paremmin kuin yliopiston professorit olette te ohjannut älyllistä kasvatustani. Te kunnon miehet olette levittäneet ihastuneiden silmieni nähtäviin menneen ajan salaperäisiä muotoja ja kaikenlaisia inhimillisen ajatuksen kallisarvoisia muistomerkkejä. Teidän laatikoitanne penkoessani, tutkiessani nähtäville asettamianne vähäisiä muistoja isistämme ja heidän kauniista ajatuksistaan minuun juurtui huomaamattani kaikkein tervein filosofia.

Niin, ystäväni, kun lueskelin kuluneita, vanhoja nidoksianne, tarkastelin ruostunutta rautaromuanne ja madonsyömiä seinälaudoituksianne, joita möitte hankkiaksenne itsellenne elatuksen, niin minussa heräsi jo lapsena syvä olioitten katoavaisuuden ja kaiken turhuuden tunto. Minä aavistelin jo silloin, että oliot ovat vain pelkkiä yleisen harhakuvitelman vaihtuvia kuvia, ja olen siitä pitäen taipunut surumielisyyteen, lempeyteen ja sääliväisyyteen.

Kuten näette, opetti ulkoilmakoulu minulle korkeita tieteitä. Kodin koulu oli minulle sitäkin hyötyisämpi. Kuinka viehättäviä ovatkaan perheateriat, kun karahvit välkkyvät kirkkaina ja pöytäliina valkoisena helottaa, kuinka miellyttävä onkaan jokapäiväinen, tutunomainen pöytäkeskustelu ja kuinka tämä kaikki totuttaakaan lasta suosimaan ja tajuamaan kotoisia asioita, elämän vaatimattomimpia ja pyhimpiä asioita. Jos hänellä on, kuten minulla, onni omistaa älykkäät ja hyvät vanhemmat, niin pöydässä kuullut puheet kehittävät hänessä hyvää arvostelukykyä ja taipumusta rakkauteen. Hän syö joka päivä sitä siunattua leipää, jonka henkinen isämme mursi ja jakoi vaeltajille Emmauksen majatalossa. Ja hän sanoo kuten he: "Minun sydämeni on hehkuvainen minun rinnassani."

Ne ateriat, joita täysihoitolaiset nauttivat koulun ruokasalissa, eivät ole läheskään yhtä miellyttäviä ja kasvattavia. Kodin koulu on todellakin hyvä koulu!

Minut ymmärrettäisiin kumminkin kovin väärin, jos luultaisiin minun halveksivan klassillisia opintoja. Olen sitä mieltä, että vanhain ranskalaisten humanistien menetelmää noudattava vanhan Kreikan ja Rooman sivistyksen oppiminen muovaa ihmishenkeä paremmin kuin mikään muu. Sana humanistinen, joka merkitsee yleissivistyksellistä, aistikasta, hienoa, soveltuu hyvin klassilliseen kulttuuriin.

Se pieni miekkonen, josta teille vast'ikään kerroin myötätunnolla, joka annetaan minulle anteeksi, kun otetaan huomioon, ettei siinä ole mitään itsekästä ja että se kohdistuu varjo-olentoon, se pieni miekkonen, joka vaelsi Luxemburgin puiston halki hypähdellen kuin varpunen, oli sangen hyvä humanisti. Hänen lapsenmielensä nautti roomalaisesta voimasta ja muinaisen runouden suurista kuvista. Se, mitä hän vapaana ulko-oppilaana näki ja kuuli kuljeskellessaan myymälästä toiseen ja aterioidessaan vanhempainsa kanssa, ei ollenkaan vieroittanut häntä siitä kauniista kielestä, jota kymnaasissa opetetaan. Kaukana siitä: hän oli perehtynyt Attikan ja Ciceron kieleen jokseenkin niin hyvin kuin niihin voi perehtyä kunnon koulumestarien paimentamassa aapispoikain laumassa.

Hän ei ponnistellut paljoa maineen saavuttamiseksi eikä laisinkaan loistellut palkittujen luettelossa, mutta hän teki paljon työtä omaksi huvikseen. Hänen käännöksensä olivat varsin sujuvia ja hänen latinankieliset esityksensä olisivat ansainneet itsensä tarkastajan kiitokset, ellei niitä tavallisesti olisi ollut rumentamassa jokin lauseopillinen virhe. Enkö jo kertonut, että Liviuksen kertomukset hellyttivät kaksitoistavuotiaan jaloihin kyyneliin?

Mutta vasta Kreikkaan saavuttuaan hän näki kauneuden ylevässä yksinkertaisuudessaan. Hän saapui sinne myöhään. Aisopoksen sadut olivat aluksi synkistyttäneet hänen mieltänsä. Niitä selitti hänelle kyttyräselkäinen opettaja, kyttyräselkäinen ruumiiltaan ja sielultaan. Näettekö Thersiteen nuorine seuralaisineen runottarien lehdoissa? Pieni miekkonen ei tuota tajunnut. Voisihan otaksua, että hänen kyttyräselkäinen kasvattajansa oli varsin sovelias pyhittämään itsensä Aisopoksen satujen selittäjäksi. Mutta ei! Hän oli väärä kyttyräselkäinen, kyttyräselkäinen jättiläinen, jossa ei ollut henkeä eikä ihmisyyttä, pahaan taipuvainen ja kaikkein väärämielisin ihminen. Hän ei kelvannut mihinkään, ei edes selittämään kyttyräselkäisen ajatuksia. Muutenhan nuo pienet kuivat tarinat, joita mainitaan Aisopoksen nimellä, ovat säilyneet meille siinä siloitellussa muodossa, jonka niille antoi eräs ahdas- ja tyhjäkalloinen byzantilainen munkki. Minä en tiennyt neljännellä luokalla ollessani niiden alkuperää enkä siitä paljon välittänytkään, mutta minä arvostelin niitä aivan samoin kuin nyt.

Aisopoksen jälkeen annettiin käteemme Homeros. Minä näin Thetiksen kohoavan valkean pilven lailla yli meren, näin Nausikaan tovereineen, näin Deloksen palmupuun ja taivaan ja maan ja meren ja Andromakeen kyynelhymyn… Minä tajusin, tunsin. Kuuteen kuukauteen en voinut irtautua Odysseiasta. Siitä aiheutui lukuisia rangaistuksia. Mutta mitäpä haittasivat rangaistustehtävät? Minä olin Odysseuksen seurassa "sinipunervalla merellä"! Sitten minä keksin traagikot. Aiskhylosta en paljoakaan ymmärtänyt, mutta Sofokles ja Euripides aukaisivat minulle sankarien ja sankaritarten tenhoisan maailman ja perehdyttivät minut onnettomuuden runouteen. Jokainen lukemani murhenäytelmä soi uusia riemuja, uusia kyyneleitä ja uusia väristyksiä.

Alkestis ja Antigone herättivät minussa ylevimpiä unelmia, mitä lapsenmielessä milloinkaan on elänyt. Pää puskettuna sanakirjaan, joka lepäsi musteen tahrimalla pulpetinkannella, minä näin jumalallisia hahmoja, näin norsunluukäsivarsia, jotka lepäsivät valkoista tunikkaa vasten, kuulin ääniä, jotka helisivät kauniimmin kuin mikään musiikki, helisivät sopusointuista murhettansa.

Siitä koitui uusia rangaistuksia. Ne olivat oikeutettuja: minä askartelin asioissa, jotka eivät kuuluneet koulutehtäviini. Valitettavasti olen säilyttänyt tuon tottumuksen. Mihin elämänluokkaan minut suljettaneenkin loppuiäkseni, pelkään kovin, että vielä minua vanhoilla päivilläni uhkaa se moite, jonka seitsemännen luokan opettaja minua vastaan sinkosi: "Herra Pietari Nozière, te askartelette asioissa, jotka eivät kuulu koulutehtäviinne."

Varsinkin talvi-iltoina, kun palasin koulusta, tuo valkeus ja laulu minua huumasivat. Katulyhtyjen ja valaistujen ikkunain alla minä luin säkeitä, joita sitten kulkiessani puoliääneen toistelin. Talvi-illan vilkas liike vallitsi etukaupungin ahtailla kaduilla, jotka jo peittyivät hämäriin.

Sattui sangen usein, että törmäsin leipurin juoksupoikaan, joka kori päälaellaan uneksi omia unelmiansa kuten minäkin, tai tunsin äkkiä poskessani rattaitansa kiskovaa hevosparan kuuman hengityksen. Todellisuus ei lainkaan tärvellyt unelmaani, koska olin kovin kiintynyt näihin etukaupungin katuihin, joiden kivet olivat nähneet minun kasvavan ja varttuvan. Eräänä iltana minä luin Antigonen säkeitä erään kastanjakauppiaan lyhdyn valossa, ja vielä nytkin, neljännesvuosisadan kuluttua, palauttaa tämä säe:

"Häävuode, hautani!…" ehdottomasti mieleeni auvergnelaisen, joka puhaltaa paperipussiin, ja kylkeäni kuumentavan paistinpannun, jossa kastanjat kärisivät. Ja tuon kunnon miehen muisto liittyy mielessäni sopusointuisesti teebalaisen neidon valituksiin.

Niin minä opin paljon säkeitä. Niin minä keräsin hyödyllisiä ja arvokkaita tietoja. Niin minä hankin itselleni humanistista sivistystä.

Menettelytapani oli hyvä minulle, muille se ei kelpaisi ollenkaan.
Niinpä varonkin sitä kenellekään suosittelemasta.

Minun on muuten tunnustettava, että Homeroksen ja Sofokleen kasvatilta puuttui maku, kun hän tuli rhétorique-luokkaan. Opettajani vakuutti, että niin oli laita, ja minä uskon sen mielelläni. Maku, joka seitsentoistavuotiaana on tai jota hän osoittaa, on harvoin hyvä. Parantaakseen minun makuani opettajani kehoitti minua tarkoin perehtymään Casimir Uelavigne'in koottuihin teoksiin. Minä en noudattanut hänen neuvoansa. Sofokles oli ohjannut minut määrättyyn suuntaan, jota en enää voinut muuttaa. Opettajani ei minusta näyttänyt eikä näytä vieläkään hienosti sivistyneeltä kirjamieheltä, mutta hän oli ärtyneisyytensä ohella oikeamielinen ja rohkea. Jos hän istuttikin meihin joitakin kirjallisia harhaoppeja, näytti hän joka tapauksessa esimerkillään, millainen on kunnon mies.

Sellainen tiede palkitaan. Herra Charronia kunnioittivat kaikki hänen oppilaansa. Lapset näet osaavat antaa täsmälleen oikean arvon opettajiensa moraaliselle kelpoisuudelle. Mitä viisikolmatta vuotta sitten ajattelin väärämielisestä kyttyräselästä ja kelpo Charronista, ajattelen yhä vieläkin.

Mutta illan himmeys laskeutuu jo yli Luxemburgin puiston plataanien ja esiin loitsimani pieni haamu painuu pimeään. Hyvästi, sinä pieni minäni, jonka olen kadottanut ja jota aina surren kaipaisin, ellen löytäisi sitä entistään ehompana pojastani!

Lapsena minä olin ollut sangen älykäs, mutta seitsemäntoista ikävuoteni paikkeilla minä tuhmennuin. Olin niin ujo, etten osannut seurassa ollessani tervehtiä enkä istuutua ilman että hikikarpaloita kihosi otsalleni. Naisten läsnäolo herätti minussa jonkinlaista kauhua. Minä noudatin kirjaimellisesti seuraavaa Kristuksen seuraamiseen sisältyvää ohjetta, jonka olin oppinut jollakin alaluokalla ja joka oli säilynyt muistissani, koska säkeet, jotka ovat Corneillen sepittämät, olivat minusta tuntuneet eriskummallisilta:

    Kavahda valppahasti seuraa vaimoin.
    Ne vihamiestä vastaan sulta riistää suojan.
    Sulkeos yhteisesti huomaan hyvän Luojan
    Ne, jotka kaunistetut ovat hyvein aimoin;
    Heit' älä koskaan viivy katsomassa.
    Rakasta kaikkia, vaan Jumalassa.

Minä noudatin vanhan mystikko-munkin neuvoa, mutta tein sen tahtomattani. Olisin mielelläni hieman viivähtänyt naisväkeä katsomassa.

Äitini ystävättärien joukossa oli eräs, jonka seurassa olisin erikoisen mielelläni viipynyt. Hän oli nuorena ja kuuluisana kuolleen pianistin Adolphe Gance'in leski. Hänen nimensä oli Alice. Minä en ollut koskaan kunnolla nähnyt hänen hiuksiansa, silmiänsä, hampaitansa… Mitenkä voisikaan kunnolla nähdä sellaista, mikä häilyy, säihkyy, säteilee, häikäisee? Mutta hän näytti minusta unelmaa ihanammalta; hänestä hohti yliluonnollinen kirkkaus. Äidilläni oli tapana sanoa, ettei rouva Gance'in piirteissä tarkkaan eritellen ollut mitään tavatonta. Joka kerta kun äiti ilmaisi tämän mielipiteensä, pudisti isä epäuskoisena päätänsä. Hän menetteli varmaan samoinkuin minä, minun kelpo isäni: hän ei eritellyt rouva Gance'in piirteitä. Ja miten yksityiskohtien laita lieneekään ollut, kokonaisuus oli ihastuttava. Älkää uskoko äitiä; minä vakuutan teille, että rouva Gance oli kaunis. Rouva Gance veti minua puoleensa; rakkaus on suloinen; rouva Gance peloitti minua: rakkaus on hirmuinen.

Eräänä iltana, kun isäni luona oli muutamia vieraita, astui rouva Gance saliin niin hyväntuulisena, että minä tunsin rohkeuteni hieman lisääntyvän. Miesten seurassa hän toisinaan näytti huvikseenkävelijältä, joka heittelee murusia pikkulinnuille. Sitten hän yht'äkkiä paneutui ynseäksi, hänen kasvonsa jäykistyivät ja viuhka liikkui nyrpeän hitaasti. Minä en kyennyt seikkaa selittämään. Nyt sen oivallan varsin hyvin: Rouva Gance keimaili, siinä kaikki.

Sanon siis vieläkin: astuessaan mainittuna iltana saliin rouva Gance heitti jokaiselle, vähäpätöisimmällekin, joka oli mies, hymyn murusen. Minä en irroittanut hänestä katsettani ja olin havaitsevani hänen kauniissa silmissään surun ilmeen. Se järkytti minua. Minä näet olin hyvänluontoinen. Häntä pyydettiin soittamaan pianoa. Hän soitti erään Chopinin nocturnon. En ole koskaan kuullut niin kaunista soittoa. Olin tuntevinani Alice'in sormien, noiden pitkäin, valkoisten sormien, joista hän oli riisunut sormukset, hipovan korviani taivaallisin hyväilyin.

Hänen lopetettuaan minä vaistomaisesti ja mitään ajattelematta hain hänet takaisin paikalleen ja istuuduin hänen viereensä. Tuntiessani hänen povensa tuoksun suljin silmäni. Hän kysyi minulta, pidinkö musiikista. Hänen äänensä värähdytti minua. Minä avasin silmäni ja näin hänen katsovan minua; tuo katse oli minun tuhoni.

Kun maa ei sinä hetkenä auennut minua nielemään, oli syynä se, ettei luonto välitä ihmisen hartaimmistakaan toivomuksista.

Minä vietin yön huoneessani nimittäen itseäni tylsämieliseksi ja hölmöksi ja takoen nyrkeillä kasvojani. Aamulla harkitsin asiaa kauan pääsemättä sovintoon itseni kanssa. Puhuin itsekseni näin: "Kun tahtoo sanoa naiselle, että hän on kaunis, että hän on liian kaunis ja että hän osaa loitsia pianosta todellisia huokauksia, nyyhkytyksiä ja kyyneleitä, ja kykeneekin virkkamaan hänelle vain nämä kaksi sanaa: Pidän, herra…, niin osoittaa olevansa kohtuuttomassa määrin kykenemätön ilmaisemaan ajatuksiansa. Pietari Nozière, sinä olet sairaalloinen, mene ja kätke itsesi!"

Valitettavasti en kyennyt edes täysin itseäni kätkemään. Minun oli näyttäydyttävä koulussa, ruokapöydässä, kävelyllä. Minä kätkin käsivarteni, jalkani ja kaulani niin hyvin kuin osasin. Minut nähtiin sittenkin ja minä olin perin onneton. Tovereitteni joukossa minä voin antaa ja saada nyrkiniskuja; se on jonkinlainen asenne, se. Mutta äidin ystävättärien seurassa oli olo surkeata. Minä oivalsin, miten hyvä on tämä Kristuksen seuraamisen neuvo:

— Mikä terveellinen neuvo, puhelin minä itsekseni. Jos olisin kavahtanut rouva Gance'ia tuona turmion iltana, jolloin hän esitti yötunnelman niin runollisen kauniisti, että ilma tuntui väreilevän hekumaa, olisin silloin häntä kavahtanut, niin hän ei olisi kysynyt minulta: "Pidättekö musiikista?" enkä minä olisi vastannut: "Pidän, herra…"

Nuo kaksi sanaa: "Pidän, herra…" soivat alinomaa korvissani. Ne olivat alinomaa läsnä muistissani, tai pikemminkin oli asia niin, että jokin kauhistava tajunnan ominaisuus näytti äkkiä pysähdyttäneen ajan, joten minä jäin auttamattomasti siihen silmänräpäykseen, jona nuo korjaamattomat sanat: "Pidän, herra…" oli lausuttu. Minua ei kiduttanut tunnonvaiva. Tunnonvaiva on leppoinen asia verrattuna minun kärsimykseeni. Minä vaivuin synkkään raskasmielisyyteen kuudeksi viikoksi, joiden kuluttua vanhempanikin havaitsivat minut tylsämieliseksi.

Tylsyyteni teki täydelliseksi se, että olin mielessäni yhtä rohkea kuin käyttäytymisessäni arka. Nuorten ihmisten mieli on yleensäkin jyrkkäkäänteinen. Minun mieleni oli vääjäämätön. Minä uskoin omistavani totuuden. Olin väkivaltainen ja kumouksellinen, kun olin yksinäni.

Millainen vallaton veitikka minä olinkaan yksin ollessani! Myöhemmin olen melkoisesti muuttunut. Nykyjään en kovin pelkää lähimmäisiäni. Minä koetan mahdollisuuden mukaan asettua omalle paikalleni minua henkevämpäin ja vähemmän henkeväin välimaalle luottaen edellisten älyyn. Sitävastoin en ole lainkaan varma ollessani yksinäni… Mutta minähän kerron teille tarinaa seitsemänneltätoista ikävuodeltani. Niin ollen käsitätte, että arkuuteni ja rohkeuteni toisiinsa yhtyneinä tekivät minusta kerrassaan mahdottoman olennon.

Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen, eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan Saint-Patrice'issa.

Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla aavistelin, mutta en mistään löytänyt.

Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole. Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu, niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.

Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.

Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton seitsemäntoistavuoden iällä.

Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni, minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja katselin kauan taivaan pilviä.

"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen, käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä levittää siimestään ylt'ympäri…"

"Ja myrttimetsä levittää siimestään…" Tunsinhan sen, myrttimetsän: se sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon. Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään, että rakastin.

Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä; esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja. Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.

Onnenikin oli raateleva. Alice'in nähdessäni ja kuullessani hänen puhuvan minun täytyi ajatella: "Hän on ainoa nainen, jota voin rakastaa; minä olen ainoa mies, jota hän ei voi sietää." Hänen soittaessaan pianoa minä kääntelin nuottilehtiä katsellen kuinka kevyet hiukset leikkivät hänen valkoisella kaulallaan. Mutta jotten jälleen joutuisi vaaraan nimittää häntä herraksi, vannoin kalliisti, etten virkkaisi hänelle enää mitään. Elämässäni sattui pian senjälkeen muutoksia, ja Alice hävisi näkyvistäni ilman että olin rikkonut kallista valaani.

II.

Tänä kesänä, ollessani vuoristossa terveysvettä juomassa, tapasin jälleen rouva Gance'in. Puoli vuosisataa rasittaa nyt sitä kauneutta, joka aiheutti ensimmäisen levottomuuteni, kaikista hurmaavimman. Mutta tuossa raunioituneessa kauneudessa on vielä suloa. Harmaahapsisena minä itse vapautin itseni nuoruudessa vannomastani valasta:

Ja tällä kertaa, — valitettavasti! — ei nuoruusvuosien tunne häirinnyt katsettani eikä ääntäni.

Hän tunsi minut jokseenkin helposti. Muistelomme punoutuivat toisiinsa, ja me koetimme keskustelemalla sulostuttaa hotellin tyhjänpäiväistä elämää.

Pian muodostui välillemme uusia siteitä ja nämä siteet ovat liiankin kestävät: ne muodostaa ponnistusten ja' vaivain yhteisyys. Me juttelimme joka aamu viheriällä penkillä, auringon paistaessa, jäsentemme kolotuksesta ja muista huolistamme. Siitä riitti puhumista. Huvin vuoksi me sekoitimme menneisyyttä nykyaikaan.

— Olittepa te kaunis, hyvä rouva, sanoin minä eräänä päivänä, kaunis ja ihailtu!

— Epäilemättä, vastasi hän hymyillen. Minä voin sen sanoa nyt kun olen vanha: minä miellytin. Tämä muisto lohduttaa minua vanhentuessani. Osakseni on tullut sangen imartelevaa ihailua. Mutta minä hämmästyttäisin teitä kovin, jos sanoisin, mikä ihailunosoitus minuun on syvimmin vaikuttanut.

— No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.

Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä, Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona. Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.

Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista, kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24 p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.

Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin Saint-Jeaniin.

Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa. Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin. Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.

Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.

Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä, valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.

Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei ollut ketään… ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.

Minä juoksin ovelle. Tiheä lumisade peitti pihan, ja lumessa ei näkynyt yhtäkään jalanjälkeä.

Sitten minä koetin täsmällisten fysikaalisten periaatteiden mukaan määritellä sen kappaleen paikan, jonka varjon olin nähnyt; ja osoitin paikkaa sormellani:

Vanhus lähestyi minua kynttilä kädessä, katsoi minua jäykästi elottomilla silmillään ja virkkoi:

— Nyt minä näen, ettette petä minua, vaan että todellakin olette eräs Nozière. Oletteko kenties Jeanin, Pariisin tohtorin poika? Minä tunsin hänen setänsä, Renén, kun hän oli vielä nuori. Hän näki, hänkin, naisen, jota kukaan muu ei nähnyt. On luultavaa, että se on Jumalan koko suvulle säätämä rangaistus siitä synnistä, johon teki itsensä syypääksi chouani Claude, joka menetti sielunsa autuuden antautuessaan tekemisiin leipurin vaimon kanssa.

— Puhutteko, kysyin minä, siitä Claude'ista, jonka luuranko löydettiin ontosta puusta, pyssy ja rukousnauha vierellään?

— Nuori herraseni, rukousnauhasta ei hänellä ollut mitään hyötyä. Hän on syössyt itsensä ikuiseen kadotukseen vaimon vuoksi.

Vanhus ei kertonut minulle sen enempää. Minä voin tuskin maistaa hänen tarjoamaansa ruokaa: leipää, munia, silavaa ja omenaviiniä. Katseeni kääntyi alinomaa seinälle, jossa olin nähnyt varjon. Olinhan sen todella nähnyt! Se oli hyvin selvä, tarkkapiirteisempi kuin olisi voinut olla lieden häilyvän valon ja kynttilän savuavan liekin luoma luonnollinen varjo.

Seuraavana päivänä minä kävin siinä autiossa talossa, jossa olivat aikoinaan asuneet Claude ja René, kuljin seudun ristiin rastiin, tiedustelin asioita kirkkoherralta, mutta en saanut minkäänlaista tietoa siitä nuoresta tytöstä, jonka varjon olin nähnyt.

En tiedä vielä nytkään, onko uskottava vanhaa kapakanemäntää. En tiedä, onko jokin haamu käynyt tässä tuiman yksinäisessä metsäseudussa tervehtimässä talonpoikia, joista polveudun, ja onko perinnöllinen Varjo, joka ilmestyi juroille ja mystillisille esi-isilleni, näyttäytynyt uusin suloin heidän uneksivalle lapsellensa.

Olenko nähnyt Saint-Jeanin majatalossa Nozière-perheen sukuhaltijan, vai ilmoitettiinko minulle ehkä tuona talviyönä, että minulle lankeisi elämässä kaikkein paras osa, että laupias luonto oli suonut minulle kalleimman lahjansa, unelmien lahjan?

SUSANNAN KIRJA

LUKIJALLE.

Pietari Nozière'in muistelmat päättyvät äskeiseen kertomukseen. Olemme katsoneet olevan syytä liittää niihin muutamia samalla käsialalla kirjoitettuja sivuja. Susannan kirja on kokonaisuudessaan peräisin ystävämme papereista. Sitä kootessa on otettu herra Nozière'in muistiinpanovihkoista kaikki, mikä kiinteämmin tai höllemmin liittyi hänen tyttärensä lapsuuteen. Siten on voitu muodostaa uusi luku tähän perhekirjaan, jota hän aikoi jatkuvasti kirjoittaa, mutta joka jäi häneltä pelkiksi katkelmiksi.

Susanna ei ollut vielä alkanut etsiä kauneutta. Mutta kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseksi ehdittyään hän ryhtyi tuohon tehtävään melkoisin innoin.

Se tapahtui ruokasalissa. Sali näyttää vanhanaikuiselta, koska tarjoilupöydät ovat täynnä fajanssilautasia, savileilejä, tinahaarikoita ja pieniä venezialaisia pulloja. Susannan äiti, korukapineisiin hullaantunut pariisitar, on asiat niin järjestänyt. Tämän vanhan rihkaman keskellä Susanna näyttää sitäkin tuoreemmalta valkoisessa, kirjaillussa hamosessaan. Nähdessään hänet siinä ympäristössä johtuu sanomaan: "Siinä on tosiaankin ihan uusi pikku olento!"

Hän ei välitä mitään esivanhempain pöytä- astioista, ei vanhoista, mustuneista muotokuvista eikä seinille ripustetuista suurista kuparilautasista. Olen kumminkin varma siitä, että kaikki nämä vanhat esineet tuonnempana herättävät hänessä haaveellisia mielikuvia, idättävät hänen aivoissaan eriskummallisia, mahdottomia ja lumoavia unelmia. Hän tulee näkemään näkyjä. Jos hänen älynsä ottaa siihen sopeutuakseen, niin hän harjoittaa noiden esineiden avulla yksityiskohtiin ja tyyliin kohdistuvaa somaa kuvitteluvoimaa, joka kaunistaa elämää. Minä kerron hänelle mielettömiä tarinoita, jotka eivät ole paljoa epätodellisempia kuin toiset, mutta paljon kauniimpia; hän hullaantuu niihin. Minä toivon kaikille niille, joita rakastan, rahtusen mielettömyyttä. Se tekee heidän sydämensä iloiseksi. Toistaiseksi Susanna ei hymyile edes tynnyrillään ajelevalle pienelle Bakkokselle. Kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä ihminen on vakava.

Oli aamu, vienon harmaja aamu. Villiviini ja kierto erivärisine tähtineen reunustivat ikkunaa. Olimme päättäneet aterian, vaimoni ja minä, ja juttelimme kuten ihmiset, joilla ei ole mitään sanomista. Oli eräs niitä hetkiä, joina aika kuluu hiljalleen kuin tyynenä vaeltava virta. On näkevinään sen kuluvan, ja jokainen lausuttu sana on kuin virtaan heitetty pieni kivi. Luullakseni me puhuimme Susannan silmien väristä. Siinä onkin ehtymätön puheenaihe.

Samassa saapui itse Susanna. Tällä kertaa hänen silmänsä olivat soman harmaat kuten ilma ulkona. Hän saapui hoitajattarensa käsivarrella. Hienon maailman tapa olisi vaatinut hänen saapuvan imettäjänsä sylissä. Mutta Susanna menettelee niinkuin La Fontaine'in karitsa ja niinkuin karitsat yleensä: hän imee äitiänsä. Tiedän varsin hyvin, että moisessa äärimmäisen talonpoikamaisessa tapauksessa on koetettava ainakin näennäisesti noudattaa soveliaisuuden vaatimuksia palkkaamalla niin sanottu kuiva imettäjä. Kuivalla imettäjällä on myssyssään pitkät neulat ja nauhat kuten imettäjällä ainakin; häneltä ei puutu muuta kuin maito. Maitohan koskee ainoastaan lasta, jotavastoin nauhat ja neulat näkee koko maailma. Kun äiti erehtyy imettämään, ottaa hän häpeänsä peitteeksi kuivan imettäjän.

Mutta Susannan äiti on hupakko; hän ei ole ottanut huomioon tuota kaunista tapaa.

Susannan hoitajatar on nuori, kotikylästään tänne muuttanut maalaistyttö, joka on jo ehtinyt kotonaan kasvattaa seitsemän, kahdeksan pientä veljeä ja laulelee aamusta iltaan Lothringin lauluja. Hänelle myönnettiin vapaa päivä Pariisiin tutustumista varten. Hän palasi ihastuneena: hän oli nähnyt kauniita retiisejä. Muukaan ei ollut näyttänyt ollenkaan kehnolta, mutta retiisit kerrassaan lumosivat hänet, hän kirjoitti niistä kotipuoleensa. Tämä yksinkertaisuus tekee hänet varsin soveliaaksi Susannan seuraan, sillä Susanna puolestaan ei näytä havaitsevan koko luomakunnassa muuta kuin lamput ja karahvit.

Susannan saapuessa ruokasali muuttui sangen rattoisaksi. Me nauroimme Susannalle; Susanna nauroi meille: rakastavaiset keksivät aina ilmaisukeinoja. Äiti ojensi norjat käsivartensa, joilta aamuviitan hiha valahti huolettomasti kuten kesäaamuna ainakin. Sitten Susanna ojensi pienet nukenkätösensä, jotka pistivät jäykkinä esiin nyppykangashihoista. Hän levitti sormensa, joten hihansuulle ilmestyi viisi rusottavaa sädettä. Ihastunut äiti otti hänet syliinsä, ja me olimme kaikki kolme täysin onnelliset, mikä kenties johtui siitä, ettemme ajatelleet mitään. Tämä olotila ei voinut kestää kauan. Susanna kurottautui kohti pöytää avaten silmänsä niin selkosen selälleen, että ne kävivät ihan pyöreiksi, ja pudisteli pieniä käsivarsiaan, jotka näyttivät puusta sorvatuilta. Hänen katseessaan oli hämmästystä ja ihailua. Hänen liikuttavan ja kunnioitettavan typerissä pikku kasvoissaan välähti jotakin henkevää.

— Taisi neula pistää, arveli äiti, joka onneksi oli lujasti kiinni elämän todellisuudessa.

Nuo lukkoneulat aukenevat ihan huomaamatta, ja Susannan vaatetuksessa on niitä kahdeksan!

— Kiintymys kauniiseen kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisenä?

— Päätelkää itse. Susanna suoltautui puolittain pois äidin sylistä, heilutti nyrkkejään ja onnistui olkapäätään ja polveaan apunaan käyttäen, huohottaen, yskien ja kuolaten saamaan käsiinsä lautasen. Vanha, hienostumaton strassburgilainen käsityöläinen (epäilemättä sangen yksinkertainen mies; levätköön rauhassa!) oli maalannut lautasen pohjaan punaisen kukon.

Susanna tahtoi saada haltuunsa tuon kukon. Hän ei halunnut sitä syödäkseen, joten hän ilmeisesti piti sitä kauniina. Hänen äitinsä, jolle minä esitin tämän helpon johtopäätelmän, virkkoi:

— Oletpa sinä houkko! Jos Susanna olisi saanut kukon käsiinsä, olisi hän heti pistänyt sen poskeensa sitä ollenkaan ihailematta. Henkeviltä ihmisiltä puuttuu todellakin usein tervettä järkeä!

— Epäilemättä hän olisi niin menetellyt, vastasin minä. Mutta sehän vain todistaa, että hänen jo lukuisien eri kykyjensä valtaelimenä toimii suu. Hän on harjoittanut suutansa ennenkuin silmiänsä ja on tehnyt aivan oikein! Nyt hänen harjoitettu, herkkä suunsa on paras tiedonväline, mitä hänellä toistaiseksi on käytettävissään. Hänellä on täysi syy sitä käytellä. Voitte uskoa, että tyttäremme on pelkkää viisautta. Epäilemättä hän olisi pistänyt kukon suuhunsa, mutta hän olisi sen pistänyt sinne kauniina kappaleena, ollenkaan huolimatta sen ravitsevaisuudesta. Huomatkaa, että tämä tottumus, joka todella on olemassa pienissä lapsissa, jää kuvaannollisena ihmisten kieleen. Mehän puhumme runoelman, maalauksen ja oopperan nauttimisesta.

Minun esittäessäni näitä kestämättömiä väitteitäni, jotka filosofinen maailma kumminkin hyväksyisi, jos ne ilmaistaisiin käsittämättömällä kielellä, Susanna takoi lautasta nyrkeillään, raapi sitä kynsillään, puheli sille (somaa salaperäistä laverrustaan!) ja käänsi kolahdutti sen vihdoin nurin.

Hän ei osoittanut erikoista kätevyyttä, ei tosiaankaan! Hänen liikkeistään puuttui täsmällisyys. Mutta liike, olipa se näennäisesti miten mutkaton tahansa, on sangen vaikea suorittaa, ellei se ole totunnainen. Ja millaisia tottumuksia te oikeastaan vaaditte kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäiseltä henkilöltä? Ottakaa huomioon, että on hallittava hermoja, luita ja lihaksia, jos tahtoo pikkusormeaankaan kohottaa. Siihen verrattuna ei herra Thomas Noldenin kaikkien pelinukkien lankain hoitelu ole yhtään mitään. Darwin, joka oli terävä havaintojentekijä, ihmetteli, että pienet lapset osaavat nauraa ja itkeä. Hän kirjoitti paksun nidoksen, jossa selitti, miten lapset menettelevät. Me olemme armottomia, "me tiedemiehet", kuten herra Zola sanoo.

Onneksi en minä ole niin suuri tiedemies kuin herra Zola. Minä olen pintapuolinen. Minä en kokeile Susannalla, vaan tyydyn huomioimaan, kun voin sen tehdä häntä kiusaamatta.

Susanna kynsi kukkoansa ja joutui ihan ymmälle, koska ei voinut käsittää, kuinka näkyvää oliota on mahdoton saada käsiinsä. Se meni yli hänen ymmärryksensä, kuten ylipäänsä kaikki. Tämä ominaisuus se juuri tekee Susannan viehättäväksi. Pienet lapset elävät alinomaisessa ihmeessä; kaikki oudostuttaa heitä. Siitä johtuu heidän katseessaan ilmenevä runous. Meidän vierellämme ollen he asustavat meille vieraissa maailmoissa. Heitä ympäröi tuntematon, jumalallinen tuntematon.

— Ystäväiseni, tyttärenne on tietämätön, mutta järkevä. Kun ihminen näkee kauniin olion, niin hän haluaa sen omistaa. Se on luonnollinen taipumus, jonka lainsäädäntökin ottaa huomioon. Béranger'n mustalaiset, jotka sanovat: "mikä mulle on somaa, se mulle on omaa", ovat kovin harvinaiseen ryhmään kuuluvia viisaita. Jos kaikki ihmiset ajattelisivat heidän tavallaan, niin ei olisi olemassa mitään sivistystä, vaan elettäisiin alastomina ja vailla kaikkia taitoja kuin Tulimaan asukkaat. Te ette ole laisinkaan heidän kannallansa; te pidätte vanhoista seinäverhoista, joissa nähdään haikaroita puitten alla, ja te peitätte niillä talon kaikki seinät. Minä en tahdo teitä siitä moittia, kaukana siitä. Mutta käsittäkää toki Susanna ja hänen kukkonsa.

— Käsitänhän minä hänet, hän tekee samoinkuin pikku Pekka, joka tahtoi siepata kuun vesisaavista. Hänelle ei sitä annettu. Mutta ystäväiseni, ettehän väitä hänen pitävän kukon kuvaa todellisena kukkona; eihän hän ole milloinkaan nähnyt elävää kukkoa.

— Eipä kylläkään, mutta hän pitää haavekuvaa todellisuutena. Ja taiteilijat ovat epäilemättä hänen erehdyksestään jossakin määrin vastuunalaiset. Ovathan he jo kauan aikaa yrittäneet viivojen ja värien avulla jäljitellä olioiden muotoa. Kuinka monta tuhatta vuotta sitten onkaan kuollut se kunnon luolaihminen, joka kaiversi norsunluiseen laattaan mammutin kuvan! Onko ihme, että he niin kauan jäljittely taitoansa harjoitettuaan vihdoin kykenevät lumoamaan kolmen kuukauden ja kahdenkymmenen päivän ikäisen pienen olennon! Ketäpä ei näennäisyys viehättäisi? Pääseekö itse tiedekään, jolla meitä rasitetaan, näennäistä kauemmaksi? Mitä löytää professori Robin mikroskoopistaan? Näennäistä, pelkkää näennäistä. "Suotta meitä liikuttavat turhat luulot", on Euripides sanonut…

Niin minä haastelin valmistautuen selittämään Euripideen säettä. Olisin epäilemättä löytänyt siitä syvää merkitystä, jota yrttien myyjättären poika ei ollut milloinkaan tullut ajatelleeksi. Mutta ympäristöni muuttui kerrassaan sopimattomaksi filosofiseen mietiskelyyn; Susanna, joka ei saanut kukkoa lautasesta irti, antautui ankaran kiukun valtaan; hänen kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi, nenä paisui kafferimaisen laajaksi, posket levisivät yli silmien, ja kulmakarvat kohosivat otsan ylärajoille. Otsa, joka sekin oli ihan punainen, kuohuksissa, kupurain, kolojen ja ristiriitaisten vakojen peittämä muistutti suitsuperäistä seutua. Suu venyi korvia myöten, ja ikeneitten välistä tunkeutui ilmoille korviasärkevä ulvonta.

— Kas niin! huudahdin minä. Mikä intohimon purkaus! Intohimoja ei pidä tuomita. Kaikki suuri, mitä tässä maailmassa on tehty, on tehty niiden nojalla. Kas, miten niiden välähdys tekee pienen lapsen melkein yhtä peloittavaksi kuin pieni kiinalainen epäjumalankuva. Tyttäreni, minä olen sinuun tyytyväinen! On hyvä, jos sinussa on voimakkaat intohimot, jos sallit niitten kasvaa ja kasvat itse niitten ohella. Ja jos myöhemmin pääset niiden järkähtämättömäksi valtijattareksi, niin niiden voima on oleva sinun voimasi ja niiden suuruus sinun kauneutesi. Intohimot muodostavat ihmisen koko moraalisen rikkauden.

— Mikä meteli! huudahti Susannan äiti. Eihän tässä enää kuule omaa ääntänsä, kun toisella puolen pauhaa filosofi puhuen puita heiniä, toisella puolen pienokainen, joka luulee kukon kuvaa ties miksi todelliseksi. Naisraukat tarvitsevat kipeästi terveen järkensä voidakseen elää miehen ja lasten kanssa!

— Tyttärenne, vastasin minä, on ensimmäisen kerran etsinyt kauneutta. Se on kuilun hurmausta, sanoisi joku romantikko; minä nimitän sitä yleväin henkien luonnolliseksi harjoitukseksi. Mutta siihen ei tule antautua liian varhain eikä riittämättömin menetelmin. Rakas ystävä, teillä on pätevät taikakeinot Susannan tuskien tyynnyttämiseksi. Tuudittakaa tyttärenne uneen!

Susanna täyttää tänä iltana kaksitoista kuukautta. Sen ainoan vuoden aikana, jonka hän on viettänyt tämän vanhan maan päällä, on hän ehtinyt kokea paljon. Täysi-ikäinen, joka kykenisi kahdessatoista vuodessa keksimään niin paljon ja niin hyödyllisiä asioita kuin Susanna on keksinyt kahdessatoista kuukaudessa, olisi jumalallinen kuolevainen. Pienet lapset ovat väärinarvosteltuja neroja; he ottavat maailman valtoihinsa yli-inhimillisin tarmoin. Mikään ei vedä vertoja tälle elämän ensimmäiselle puuskalle, ihmishengen ensimmäiselle kohonnalle.

Käsitättekö, että nuo pienet olennot näkevät, koskettavat, puhuvat, tekevät huomioita, vertailevat, muistavat? Käsitättekö, että he kulkevat, menevät ja tulevat? Käsitättekö, että he leikkivät, sillä leikki on kaikkien taiteiden perimmäinen aate. Nuket ja laulelmat sisältävät jo melkein koko Shakespeare'in.

Susannalla on iso kori täynnä leluja, joista vain muutamat ovat leluja luonnostaan, kuten puuhevoset ja kuminuket. Toiset on erikoinen kohtalon oikku muuttanut leluiksi. Niiden joukossa on vanhoja kukkaroita, kangastilkkuja, laatikonpohjia, mittanauha, saksikotelo, aikataulu ja kivenkappale. Ne ovat kaikki surkeassa kunnossa. Susanna vetää ne joka päivä korista luovuttaakseen ne äidilleen. Hän ei kiinnitä yhteenkään niistä erikoista huomiota eikä yleensä mitenkään erota tätä pientä omaisuuttaan muusta olevaisesta. Maailma on hänelle suuri paloiteltu ja maalattu leikkikalu.

Jos ottaisi vaivakseen perehtyä tähän luonnonkäsitykseen ja johtaisi siitä kaikki Susannan teot ja mietteet, niin joutuisi ihmettelemään tässä pienessä mielessä vallitsevaa johdonmukaisuutta. Mutta me arvostelemme häntä omien käsitystemme mukaan emmekä hänen. Ja koska hänellä ei ole meidän järkeämme, me päättelemme, että hän on ihan järjetön. Mikä vääryys! Minä, joka osaan asettua oikealle näkökannalle, keksin johdonmukaista mielevyyttä, missä kansanomainen käsitys näkee vain mieletöntä käyttäytymistä.

Minä en kumminkaan elättele turhia luuloja. En jumaloi lastani, tunnustan, ettei tyttäreni ole paljoa ihailtavampi kuin mikä muu lapsi tahansa. Minä en käytä hänestä puhuessani liioittelevia lauseparsia. Sanonhan vain hänen äidilleen:

Hän vastaa minulle jokseenkin samoin kuin rouva Primerose vastasi naapureilleen heidän lausuessaan tuontapaisia kohteliaisuuksia:

— Ystäväiseni, Susanna on sellainen miksi Jumala on hänet luonut: kyllin kaunis, kunhan hän on kyllin hyvä.

Näin sanoessaan hän luo Susannaan loistavan ja vilpittömän katseen. Sulkeutuvain luomien takana aavistan ylpeyttä ja rakkautta hohtavat silmäterät.

Mutta äidillä on monta syytä olla myöntämättä, ja minä keksin nuo syyt paremmin kuin hän itse.

Hän haluaa kuulla yhä uudelleen sanottavan, että hänen pikku tyttönsä on sievä. Hän ei sano sitä itse, koska katsoo sen jollakin tavoin sopimattomaksi, hienotunteisuuden puutetta osoittavaksi teoksi. Erikoisesti hän pelkää loukkaavansa jotakin näkymätöntä, salaperäistä valtaa, joka on hänelle outo, mutta jonka hän aavistaa piilevän varjossa, valmiina kostamaan pienokaisille äitien ylpeyden.

Ja kukapa onnellinen ei pelkäisi sitä aavetta, joka varmasti piilee hänen huoneensa verhojen poimuissa? Kukapa uskaltaisi illalla, vaimoaan ja lastaan syleillessään, tuon näkymättömän kummituksen kuullen sanoa: "Sydänkäpyseni, kuinka paljon onnea ja kauneutta onkaan meille suotu!" Siksipä sanonkin vaimolleni näin:

— Olette oikeassa, ystäväiseni, olette aina oikeassa. Onni asuu täällä, meidän kattomme alla. Hiljaa! Muuten se karkaa pois. Ateenalaiset äidit pelkäsivät Nemesistä, tuota aina läsnäolevaa, koskaan näkymätöntä jumalatarta, josta tiesivät vain, että hän oli jumalien kateus, Nemesistä, jonka sormi tuntui kaikkialla, joka hetki, tuossa jokapäiväisessä ja salaperäisessä asiassa: sattumassa. Ateenalaiset äidit!… Minä kuvailen mieleeni erään heistä nukuttamassa laakeripuun alla, kotialttarin juurella, sirkkojen siristessä, rintalastansa, joka on alaston kuin pieni jumala.

"Minä kuvittelen, että hänen nimensä oli Lysilla, että hän pelkäsi Nemesistä niinkuin te, ystäväiseni, sitä pelkäätte, ja että hän, samoinkuin tekin, vältti kaikkea itämaista prameutta ajatellen vain, kuinka saisi anteeksi onnensa ja kauneutensa… Lysilla, Lysilla! Oletteko mennyt menojanne jättämättä maan päälle olemuksenne varjoa, viehättävän sielunne henkäystä? Oletteko ikäänkuin ei teitä olisi milloinkaan ollutkaan?"

— Ystäväiseni, sanoo hän, miksi puhutte noin tuosta naisesta? Hänellä oli aikansa kuten meilläkin. Niin on maailman meno.

Tuon hän lausuu rauhallisella äänellä varustaen Susannaa yöasuun. Mutta
Susanna kieltäytyy itsepintaisesti menemästä makuulle.

Tämä kieltäytyminen voisi Rooman historiassa olla mainittuna jonkin Tituksen, Vespasianuksen tai Aleksanteri Severuksen luonteen kauniina piirteenä. Tästä kieltäytymisestä johtuu, että Susanna saa nuhteita. Inhimillinen oikeus, miten onkaan laitasi! Totta puhuen Susanna ei halua jäädä jalkeille valvoakseen valtakunnan menestystä, vaan penkoakseen vanhan, isomahaisen ja tukevilla vaskisilla kädensijoilla varustetun hollantilaisen lipaston laatikkoa.

Hän penkoo laatikkoa. Nojaten toiseen käteensä hän toisella tempoo myssyjä, villapaitoja ja hameita, jotka hän ankarasti ponnistellen heittää jalkoihinsa, huudahdellen miten milloinkin, kevyesti ja hurjasti. Hänen selkänsä, jota peittää pitsikaista, on liikuttavan naurettava; hänen pieni päänsä, jonka hän tavan takaa kääntää minuun päin, ilmaisee vieläkin liikuttavampaa tyydytystä.

Vilkkain ja samalla pelokkain elein sulkee hänen äitinsä sormellaan suuni. Sitten hän palaa myllerretyn laatikon luo. Minä taas jatkan mietettäni:

— Rakas ystävä, jos Susannassa on ihastuttavaa se, mitä hän tietää, on hänessä varmaan yhtä ihastuttavaa se, mitä hän ei tiedä. Se, mitä hän ei tiedä, tekee hänet ylen runolliseksi.

Niin sanoen Susannan äiti käänsi katseensa minuun, suupielessä pieni hymy pilan merkkinä, ja huudahti sitten:

— Susannan runollisuus! Tyttärenne runollisuus! Eihän hän viihdy muualla kuin keittiössä, teidän tyttärenne! Taannoin hän istui iloa säteillen perunankuoriläjän ääressä. Nimitättekö sitä runollisuudeksi?

— Epäilemättä, ystäväiseni, epäilemättä. Koko luonto kuvastuu hänessä niin suurenmoisen puhtaana, ettei mikään maailmassa ole hänelle saastaista, ei edes keittiöjätteet. Siksipä te löysittekin hänet ihastuneena istumassa kaalinlehtien, sipulinkuorten ja äyriäistenpyrstöjen keskellä. Hän oli ilmi ihastuksissaan. Yli-inhimillisin kyvyin hän muuntaa luontoa, ja kaikki mitä hän näkee, kaikki mihin hän koskee, saa kauneuden leiman.

Keskustelumme aikana Susanna lähti lipastonsa luota ja kulki ikkunan ääreen. Hänen äitinsä seurasi häntä ja nosti hänet käsivarrelleen. Yö oli tyyni ja lämmin. Läpikuultoinen hämy peitti hienolehväistä akasiapuuta, jonka varisseet kukat muodostivat valkoisia juovia pihamaalle. Koira nukkui, käpälät kopista ulkona. Etäämpänä oli maisema sinervän hämyautereen peitossa. Me vaikenimme kaikki kolme.

Silloin, yön hiljaisuudessa, yön ylevässä hiljaisuudessa Susanna kohotti kätensä niin korkealle kuin voi ja osoitti sormellaan, joka ei koskaan ottanut täysin oietakseen, erästä tähteä. Ihmeen pienoinen sormi koukistui tavan takaa, ikäänkuin kutsuen.

Hänen puheensa ei ollut kokoonpantu sanoista, se oli hämärää ja hurmaavaa haastelua, suloista ja syvästi salaperäistä, se ilmaisi pienokaisen sielua tähden siihen kuvastuessa.

Eilen minä vein Susannan nukketeatteriin. Se huvitti kovin meitä kumpaakin; se on teatteri, jonka esityksiä me kykenemme ymmärtämään. Jos olisin näytelmäkirjailija, niin kirjoittaisin nukkenäytelmiä. En tiedä, olisiko minulla kyllin kykyä onnistuakseni, mutta tehtävä ei minua ainakaan kovin peloittaisi. Sitävastoin en milloinkaan rohkenisi sepittää lauseita Comédie-Française'in kauniiden näyttelijättärien oppinutta suuta varten. Sitäpaitsi on teatteri, sellaisena miksi täysikasvuiset henkilöt sen käsittävät, minulle suunnattoman monimutkainen, kerrassaan liian monimutkainen juttu. Minä en ollenkaan ymmärrä hyvin viritettyjä salavehkeitä. Koko taiteeni rajoittuisi intohimojen kuvailemiseen ja minä valitsisin niistä kaikkein yksinkertaisimmat. Se ei ollenkaan kelpaisi suurille näyttämöillemme, mutta nukketeatterille se olisi erinomaista.

Ovatpa intohimot siellä tosiaankin yksinkertaiset ja voimalliset! Keppi on niiden tavallisena välineenä. Kepissä asuu epäilemättä melkoinen koomillinen voima. Näytelmä saa siitä melkoista joustavuutta; se syöksyy kohti "suurta loppulöylytystä". Niin nimittävät lyonilaiset, joiden keskuudessa nukketeatteriemme perusmuoto on luotu, sitä yleistä käsikähmää, johon kaikki ohjelmistoon kuuluvat kappaleet päättyvät. Se on ikuinen ja kohtalokas juttu, tuo "suuri löylytys"! Se on elokuun kymmenes, se on Thermidorin yhdeksäs, se on Waterloo!

Mainitsin siis vieneeni Susannan eilen nukketeatteriin. Näkemässämme kappaleessa oli epäilemättä paikoitellen vikoja; minä keksin siinä varsinkin epäselvyyttä, mutta se ei voi olla miellyttämättä mietteliästä henkeä, sillä se tarjoaa paljon ajattelemisen aihetta. Mikäli minä sitä ymmärrän, on se filosofinen; sen luonteet ovat todenmukaiset ja toiminta on vilkasta. Minä kerron sen teille sellaisena kuin sen ymmärrän.

Esiripun noustessa ilmestyi näkyviimme itse Guignol. Minä tunsin hänet, se oli hän, epäilemättä! Hänen leveässä ja tyynessä naamassaan oli jälkiä entisistä kepiniskuista, jotka olivat litistäneet hänen nenänsä, silti tärvelemättä hänen katseensa ja hymynsä herttaista teeskentelemättömyyttä.

Hänellä ei ollut yllään sitä sarssinuttua eikä sitä pumpulimyssyä, jonka nähdessään lyonilaiset vuonna 1815 auttamattomasti ratkesivat nauramaan. Jos joku vielä elossa oleva niistä poikasista, jotka olivat nähneet Rhône-virran rantamilla Guignolin ja Napoleonin, olisi ennen vanhuudenkuolemaansa saapunut meidän seuraamme Champs-Elyséelle, niin hän olisi tuntenut rakkaan pelinukkensa pienen kankipalmikon, joka lystikkäästi sätkähtelee Guignolin niskassa. Muut vaatekappaleet, viheriäinen lievetakki ja musta kaksikolkkahattu noudattelivat vanhaa pariisilaista perintätapaa, joka tekee Guignolista jonkinlaisen lakeijan.

Guignol katseli meitä suurin silmin ja voitti heti suosioni julkean vilpittömällä ulkomuodollaan ja sillä ilmeisellä sydämen yksinkertaisuudella, joka luo paheeseenkin ehdottoman viattomuuden leiman. Siinä hän nyt tosiaankin oli, sielultaan ja ilmeeltään todellinen Guignol, jota kunnon Morguet, Lyonin mies, liikutteli perin ovelasti. Minä olin kuulevinani hänen vastaavan isännälleen herra Canezoulle, joka väittää hänen "lavertelevan, niin että nukkuu seisoalleen":

Meidän Guignolimme ei ollut vielä sanonut mitään. Hänen pieni kankipalmikkonsa tutisi. Katselijat jo nauroivat.

Gringalet, hänen poikansa, saapui hänen luokseen ja puski häntä vatsaan luontevan sulavasti. Yleisö ei pannut sitä ollenkaan pahakseen; päinvastoin: se oli pakahtua nauruun. Sellainen ensi-esiintyminen on korkeinta taidetta. Ja ellette tiedä, miksi tuo julkea teko kävi täydestä, niin sanon sen teille: Guignol on lakeija ja puettu livereihin. Gringalet'lla, hänen pojallaan, on pusero; hän ei palvele ketään eikä kelpaa mihinkään. Tämä etevämmyys suo hänelle oikeuden pahoinpidellä isäänsä loukkaamatta säädyllisyyden vaatimuksia.

Neiti Susanna tajusi tuon erittäin hyvin, joten hänen mieltymyksensä Gringalet'hen ei joutunut ollenkaan kärsimään. Gringalet on todellakin miellyttävä henkilö. Hän on pieni ja heiveröinen, mutta perin kekseliäs. Hän se kylvettää santarmin. Kuusivuotias neiti Susanna on jo muodostanut itselleen varman mielipiteen esivallan käskyläisistä: hän on heitä vastaan ja nauraa kun Pandora saa keppiä. Hän on epäilemättä väärässä. Myönnän kuitenkin, ettei minua miellyttäisi, ellei hän tässä kohden olisi väärässä. Minä pidän ihmisestä, joka kaikkina ikäkausinaan on hieman kapinallinen. Henkilö, joka nyt teille haastelee, on rauhallinen kansalainen, kunnioittaa esivaltaa ja taipuu mielellään noudattamaan lakeja. Mutta jos hänen nähtensä tehdään sievä kepponen jollekin santarmille, aliprefektille tai vallesmannille, niin hän on ensimmäinen nauramaan. Mutta meidänhän piti puhua Guignolin ja Gringalet'n välisestä riidasta.

Neiti Susanna pitää Gringalet'n puolta, minä Guignolin. Kuulkaa ja päätelkää itse: Guignol ja Gringalet ovat kauan aikaa kulkeneet kohti erästä salaperäistä kylää, jonka he yksin ovat löytäneet ja jonne rohkeat ja ahneet ihmiset rientäisivät joukoittain, jos sen tietäisivät. Mutta kylä on paremmassa piilossa kuin Prinsessa Ruususen linna sadan vuoden aikana. Siinä on jotakin noituutta, sillä seudulla asustaa velho, joka lupaa useiden kokeiden — mieltä pöyristää, kun niitä vain ajatteleekin — voitokkaalle suorittajalle aarteen. Matkamiehemme saapuvat lumottuun tienooseen sangen erilaisessa ruumiin- ja mielentilassa. Guignol on väsynyt; hän paneutuu makuulle. Hänen poikansa moittii moista velttoutta.

— Luuletko, kysyy hän, että tuolla tavoin saamme haltuumme aarteet, joita olemme lähteneet etsimään?

Minä pidän tuosta vastauksesta. Näen Guignolissa viisaan, joka tietää kaiken olevaisen turhuuden ja pyrkii lepoon, elämän rikoksellisen tai hedelmättömän hyörinnän ainoaan hyvään päämäärään. Mutta neiti Susanna pitää häntä tomppelina, joka nukkuu sopimattomaan aikaan ja armaan menettää virheensä vuoksi ne aarteet, joita oli tullut etsimään, kenties suuretkin aarteet: nauhoja, leivoksia ja kukkia. Hän ylistää Gringalet'ta, joka innokkaasti pyrkii näitä suurenmoisia aarteita saavuttamaan.

Kuten jo sanoin, ovat koetukset peloittavat. On uhmattava krokodiilia ja surmattava Piru. Minä sanon Susannalle:

Ratsionalismin läpitunkema vastaus saa minut epätoivoon. Mutta minä, joka tiedän, miten asia on, seuraan mielenkiinnoin Pirun ja Gringalet'n kamppailua. Kauhea ottelu päättyy vihdoin Pirun kuolemaan. Gringalet on surmannut Saatanan!

Suoraan sanoen: hän olisi voinut tehdä jotakin parempaa. Minä ymmärrän, että katselijat, jotka ovat vakaumukseltaan spiritualistisemmat kuin pikku neiti Susanna, pysyvät kylminä, jopa hieman säikähtyneinäkin. Kun paholainen on kuollut, on syntikin tiessään! Ehkäpä menee kauneuskin, tuo Pirun liittolainen, samaa tietä! Ehkäpä emme näe enää kukkia, jotka hurmaavat, emmekä silmiä, jotka surmaavat! Miten meidän silloin käy tässä maailmassa? Jääkö meille edes mahdollisuus olla hyveellisiä? Epäilen sitä. Gringalet ei ole ottanut riittävässä määrin huomioon, että paha seuraa välttämättä hyvää, niinkuin varjo seuraa valoa, että hyve on yksinomaan ponnistuksessa ja että pyhimykset jäävät yhtä toimettomiksi kuin syntisetkin, jos ei enää ole paholaista, jota vastaan sopisi taistella. Siitä olisi seurauksena kuolettava ikävystyminen. Sanonpa siis, että Gringalet on menetellyt perin ajattelemattomasti tappaessaan paholaisen.

Ilveilijä on käynyt meille kumartamassa, esirippu on laskeutunut, pienet poikaset ja tyttöset ovat tiessään ja minä istun vaipuneena mietteisiini. Neiti Susanna, joka näkee minun haaveksivan, luulee minun olevan suruissani. Hän otaksuu yleensäkin, että ihmiset, jotka mietiskelevät, ovat onnettomia. Hienotunteisen säälivästi hän tarttuu käteeni ja kysyy miksi olen murheellinen.

Minä tunnustan hänelle olevani pahoillani sen vuoksi, että Gringalet on surmannut Pirun.

— Kuulehan, kun sanon: Gringalet tappoi neekerin, mutta ei hän sitä todenteolla tappanut.

Tämä huomautus rauhoittaa mieleni. Minä vakuuttaudun siitä, ettei Piru ole kuollut, ja me lähdemme tyytyväisinä matkaamme.

II.

Tunsittehan tohtori Trévière'in. Muistattehan hänen suuret, avoimet ja loistavat kasvonsa ja hänen kauniin, sinisen katseensa. Hänellä oli suuren kirurgin käsi ja henki. Hänen vaikeissa tapauksissa osoittamansa mielenmaltti oli ihailtava. Kerran, kun hän suoritti vaikeata leikkausta, potilas vaipui kesken kaiken äärimmäisen heikkouden tilaan. Lämpö, hengitys, kaikki oli poissa; mies oli menoteillä. Silloin Trévière tarttui häneen molemmin käsin, rinta vasten rintaa ja ravisteli kuin painija tuota veristä ja silvottua ruumista. Sitten hän tarttui jälleen leikkausveitseen ja käytteli sitä järkevän uskaliaasti, kuten hänen tapansa oli. Mies alkoi jälleen hengittää; hän oli pelastettu.

Riisuttuaan lääkärintakin Trévière heittäytyi koruttoman herttaiseksi. Hänen leveä naurunsa miellytti kaikkia. Muutamia kuukausia mainitsemani leikkauksen jälkeen hän veistään koetellessaan sai käteensä naarmun, johon ei kiinnittänyt huomiota. Se alkoi märkiä ja hän kuoli parin päivän kuluttua, kuudenneljättä vuoden ikäisenä. Hän jätti jälkeensä vaimon ja lapsen, joita hän jumaloi.

Kaikkina aurinkoisina päivinä nähtiin Boulogne'in metsän kuusien siimeksessä nuori surupukuinen nainen, joka kutoi pitsiä katsellen puikkonsa alitse pientä poikaa, joka nelinkontin ryömi lapionsa, rattaittensa ja pienten multakasojensa ääressä. Nainen oli rouva Trévière Aurinko hyväili hänen kuumia, kalpeita kasvojansa, ja elämän yltäkylläisyys purkautui tavan takaa syvinä huokauksina hänen rinnastaan ja sädehtivänä katseena hänen suurista ruskeista, kullanvälkkeisistä silmistään. Hän katseli hellästi poikaansa, joka näytti hänelle valmistamiansa "piirakaisia", kohottaen punatukkaista päätänsä ja sinisiä silmiänsä, isänsä päätä ja silmiä.

Poika oli palleroinen ja rusoposkinen. Mutta kasvaessaan hän alkoi laihtua ja hänen kesakkoiset poskensa kalpenivat. Äiti oli huolissaan. Kun poika pienten toveriensa seurassa juoksenteli pitkin metsää ja sattui hipaisemaan tuolia, jolla äiti istui, sieppasi äiti hänet kiinni, kohotti sanaa sanomatta hänen leukaansa, rypisti kulmiaan tarkastellessaan pojan kalvakoita kasvoja ja pudisti hiljaa päätään pojan lähtiessä jälleen juoksemaan. Yöllä hänet herätti pieninkin ääni; hän nousi ja seisoi kauan aikaa paljain jaloin pienen sängyn ääressä. Lääkärit, hänen puolisonsa vanhat toverit, rauhoittivat häntä. Poika oli vain heiveröinen. Hänet oli vietävä maaseudulle.

Rouva Trévière suoriutui lähtemään maalle. Hän matkusti Brolles'iin, jossa hänen miehensä sukulaiset elivät maanviljelijöinä. Tiedättehän, että Trévière oli talonpoikaista syntyperää ja että hän kahdenteentoista ikävuoteensa saakka kävi rastaanpesillä koulusta palatessaan.

Sukulaiset tervehtivät toisiansa tummuneen salin vuoliaisista riippuvien liikkiöiden alla. Trévière'in mummo istui kumarassa ison lieden ääressä irroittamatta kättään pannunvarresta ja katseli epäluuloisin silmin pariisitarta ja hänen lapsentyttöään. Mutta pienokaista hän piti "sievänä ja ihan isänsä näköisenä". Ukko Trévière istui kuivana ja jäykkänä paksussa verkanutussaan ja oli kovin tyytyväinen saadessaan nähdä pojanpoikansa Anteron.

Illallinen ei ollut vielä ohi, kuu Antero jo suudella paukutti isoisää, jonka leuka pisteli, pisteli. Sitten hän nousi seisomaan ukon polville, työnsi nyrkkinsä vasten hänen poskeansa ja kysyi, miksi isoisän poski oli kuopallaan.

— Ne muuttuivat ihan mustiksi, ja minä kylvin ne vakoon nähdäkseni, eikö niistä kasvaisi uusia valkoisia.

Antero nauroi sydämen pohjasta. Isoisän posket, ne olivat ihan toista kuin äidin posket!

Pariisittarelle ja pienokaiselle oli varattu talon paras huone. Siinä sijaitsi häävuode, jossa nuo kunnon ihmiset olivat nukkuneet yhden ainoan yön, ja tamminen, lukittu kaappi täpö täynnä liinavaatteita. Pieni sänky, jossa muinoin oli nukkunut talon poika, oli haettu ylisiltä pojanpoikaa varten. Se oli sijoitettu suojaisimpaan nurkkaan, hyllyn alle, joka oli täynnä hillo astioita. Rouva frévière, joka oli järjestystä rakastava nainen, asteli narskuvalla puulattialla kymmeniä kertoja edestakaisin perehtyäkseen ympäristöönsä. Vaatenaulakkoa hän ei ikäväkseen kumminkaan löytänyt.

Katto vuoliaisineen oli kalkittu valkoiseksi. Samoin seinät. Rouva Trévière ei kiinnittänyt suurtakaan huomiota niihin värillisiin kuviin, jotka koristivat tätä somaa huonetta. Kuitenkin hän huomasi häävuoteen yläpuolella piirroksen, joka esitti mustaan takkiin ja valkoisiin housuihin puettuja lapsia, nauha hihassa, kynttilä kädessä kulkemassa jossakin katolisessa kirkossa. Piirroksen alareunassa oli luettavana seuraava merkintö, jonka nimet ja päiväys olivat kirjoitetut käsin: Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière on käynyt ensi kerran ehtoollisella Brolles'in seurakunnan kirkossa toukokuun 15 päivänä 1849. Gontard, kirkkoherra.

Leski luki kirjoituksen ja huokasi. Se oli niitä järkevän ja tarmokkaan naisen huokauksia, jotka lemmenkyyneleitten ohella ovat maailman kauneimpia aarteita. Niiden, joita rakastetaan, ei pitäisi kuolla.

Tämän hartaushetken jälkeen hän painoi päänsä tyynyyn, puristi kätösensä nyrkkiin ja nukahti rauhallisesti.

Herättyään hän keksi karjapihan. Ihmeissään ja ihastuksissaan hän katseli kanoja, lehmää, vanhaa silmäpuolta hevosta ja sikaa. Sika häntä erikoisesti viehätti. Ja lumous kesti päiväkausia. Kun aterian aika tuli, saatiin hänet vain suurella vaivalla sisään, olkien ja muun rojun peittämänä, hämähäkinverkkoja tukassa ja kengät lantaveden liottamina, kädet mustina, polvet verillä, posket punoittaen, nauravana ja onnellisena.

Istuessaan siinä pitkän penkin reunalla syöden mahtavan suurta lintupaistin kappaletta hän näytti tapparaansa pureksivalta pikku Herkuleelta.

— Se ei voi olla muu kuin papukaija, vastasi pariisitar liian ajattelemattomasti.

Siten johtui Antero mainitsemaan papukaijan nimellä isoisänsä ankkoja, mikä teki hänen kertomuksensa ihmeen hämäriksi.

— Äiti, tiedätkö, mitä isoisä minulle sanoi? Hän sanoi kanojen tekevän munia. Mutta minä tiedän, ettei niin ole laita. Minä tiedän, että munia tekee Neuillyn kadun vihanneskauppias; sitten ne viedään kanoille lämmitettäviksi. Sillä tiedätkö, äiti, mitenkäs kanat munia tekisivät, eihän niillä ole käsiä?

Antero tutki edelleen luontoa. Käyskellessään metsässä äitinsä seurassa hän tunsi kaikki Robinson Crusoen tunteet. Eräänä päivänä, rouva Trévière'in istuessa tammen siimeksessä tien vieressä, pitsiänsä kutoen, hän löysi myyrän. Myyrä, se on jotakin! Tämä myyrä tosin oli kuollut. Olipa sen kuonossa vertakin. Äiti huusi:

— Antero, heitätkö heti pois sen inhoittavan… Katsohan pian, mikä tuolla on, puussa.

Antero näki oksalta toiselle hypähtelevän oravan. Äiti oli oikeassa: elävä orava on parempi kuin kuollut myyrä.

Mutta orava oli liian pian tiessään. Antero sai juuri kysyneeksi, onko oravilla siivet, kun eräs ohikulkija, jonka miehekkäitä ja avomielisiä kasvoja ympäröi kaunis ruskea parta, kohotti olkihattuaan pysähtyen rouva Trévière'in eteen.

— Hyvää päivää, rouva; miten voitte? Ainapa sitä toisensa tapaa! Tässäkö on pieni poikasenne? Onpa hän kiltti. Minulle kerrottiin, että asutte täällä ukko Trévière'in luona… Anteeksi. Minä olen tuntenut hänet jo pitkät ajat!

— Me tulimme tänne, koska poikani kaipasi raitista ilmaa. Tehän muistaakseni asuitte näillä tienoilla jo siihen aikaan, kun mieheni vielä oli elossa.

Hän taivutti varsin luontevasti päätään, ikäänkuin kunnioittavasti tervehtiäkseen ohikulkevaa suuren surun muistoa.

— Ne olivat onnellisia aikoja! Miten paljon täällä olikaan hyviä ihmisiä, jotka nyt ovat poissa! Maisemamaalari raukkani! Millet parkani! Yhdentekevää. Minä olen pysynyt maalaajien ystävänä, kuten minua nimitetään tuolla, Barbizonissa. Minä tunnen ne kaikki. Ne ovat hyviä poikia.

— Äiti, äiti! Ison kiven alla on leppäkerttuja, hyvän Jumalan lintuja.
Niitä on siellä ainakin miljoona, varmasti!

— Olipa tosiaankin hauskaa jälleen tavata! Ystäväni kyselevät minulta usein, miten kaunis rouva Trévière nykyjään voi. Minä sanon heille, että hän on yhä — ja entistä enemmän — kaunis rouva Trévière. Näkemiin, hyvä rouva.

— Äiti, eivätkö kaikki linnut ole hyvän Jumalan lintuja? Onko pirun lintujakin olemassa? Äiti, sinä et vastaa mitään… Miksi et?

— Antero, sinä et saa häiritä minua, kun puhelen jonkun vieraan kanssa. Ymmärrätkö?

Oli muutamia kyyneleitä, jotka kuivasi suudelmain herättämä hymy. Siitä tuli sittenkin kaunis päivä. Maaseudulla näkee toisinaan sateisen taivaan pilviverhon lomitse päivänsä teitä, jotka luovat mieleen haikeutta ja riemua.

Muutaman päivän kuluttua, rankkasateella, kävi herra passaile, jalassaan pitkävartiset saappaat, tervehtimässä nuorta leskeä.

— Hyvää päivää, armollinen rouva. Ja te, isä Trévière, olette entistä ehommassa kunnossa!…

— Entä te, muori? Aina nokka padassa, vai kuinka? Te maistatte lientä.
Siinäpä kelpo keittäjätär.

Nämä tutunomaiset kohteliaisuudet saivat eukon hymyilemään. Hänen silmäteränsä sädehtivät ryppyisten poskipäitten takaa.

Vieras otti Anteron polvelleen ja nipisti hänen poskiaan. Mutta poika kiepsahti äkkiä alas, juoksi isoisän luo ja asettui kahdareisin hänen polvelleen.

— Sinä olet hevonen. Minä olen postinkuljettaja. Hei! Kovemmin, kovemmin!…

Vierailu päättyi lesken ja herra L,assalle'in vaihtamatta montakaan sanaa. Mutta heidän hehkuvat katseensa olivat useaan kertaan kohdanneen toisensa, niinkuin salamat, jotka välkkyvät taivaan ja maan välillä lämpöisinä kesäöinä.

— Isä, tunnetteko te hyvin tuon herran? kysyi nuori nainen välinpitämättömän näköisenä.

— Minä olen tuntenut hänet niistä ajoista alkaen, jolloin hänellä ei vielä ollut housuja. Kukapa ei olisi näillä seuduin tuntenut hänen isäänsä? Kelpo ihmisiä, suoria ja rehtejä. He ovat hyvissä varoissa. Herra Philippe'illâ… (me nimitämme häntä herra Philippe'iksi) on kokonaista kuusikymmentä työmiestä tehtaassaan.

Äiti huomautti ankarasti, että oli parempi olla vaiti, ellei osannut puhua muuta kuin tyhmyyksiä.

Siitä pitäen sattui niin omituisesti, että rouva Trévière kohtasi herra kassalleni joka tienkäänteessä.

Hän kävi levottomaksi, hajamieliseksi, haaveksivaksi. Hän säpsähteli tuulen kohahdusta puitten lehvissä. Hän unohti aloittamansa pitsin ja tottui nojaamaan leukaa kämmenpohjaansa.

Eräänä syysiltana, ankaran mereltä tulevan myrskyn riehuessa ukko Trévière'in talon tienoilla, kiiruhti nuori leski lähettämään pois hoitajattaren, joka teki lieteen tulta, ja panemaan Anteron makuulle. Hänen riisuessaan pojan sukkia ja koetellessaan hänen pieniä, kylmiä jalkojaan poika kuunteli tuulen kumeata ulvontaa ja sateen rapisemista ikkunaruutuja vasten, kiersi käsivartensa äidin kumartuneeseen kaulaan ja virkkoi:

Mitä kauemmin hän luki, sitä helakampi puna kohosi hänen poskillensa.
Rinnasta nousi kuuma huokaus. Luettuaan kirjeen loppuun hän jäi
nojatuoliinsa, kädet hervottomina ja mieli haaveisiin hautautuneena.
Hän mietti:

"Hän rakastaa minua; hän on hyvä, suora ja rehellinen! Talvi-illat ovat kovin surullisia yksin ollessa. Hän on käyttäytynyt aina perin hienotunteisesti! Hän on epäilemättä hyvin lämminsydäminen. Sen näkee jo siitä, miten hän minua kosii."

Hänen katseensa sattui ensimmäistä ehtoollisellakäyntiä esittävään piirrokseen. Minä allekirjoittanut todistan, että Pietari Agenor Trévière…

— Näetkö, äiti, kaikki on sittenkin hyvin. Minähän rakastan sinua, äiti, minä rakastan sinua kahden edestä. Ja jos hän tulisikin takaisin, niin minä en voisi häntä ollenkaan rakastaa.

Äiti katseli poikaansa vähän aikaa huolestuneena ja vaipui sitten nojatuoliin, johon jäi liikkumattomaksi, pää käsiin painuneena.

Poika oli jo nukkunut pari tuutia myrskyn pauhatessa, kun äiti astui hänen vuoteensa ääreen ja huokasi hiljaa:

— Nuku! Hän ei tule takaisin. Hän tuli sittenkin, kahden kuukauden kuluttua. Hän tuli takaisin herra I,assalle'in, uuden isän, järeässä, ahavoituneessa hahmossa. Pikku Antero alkoi kellastua, laihtua ja riutua.

Nyt hän on terve. Hän rakastaa hoitajatartaan niinkuin aikaisemmin rakasti äitiään. Hän ei tiedä, että hoitajattarella on sulhasmies.

Kuullessaan tuon kysymyksen hän katsoo pikku poikaansa niinkuin katsotaan kelloa, kun halutaan tietää vuorokauden hetki. Sitten hän vastaa:

Yhtä hyvä olisi sanoa kahden ja puolen vuoden, mutta koska pikku Pekka on varsin viisas ja suorittaa ikäisekseen lukemattomia ihmeellisiä asioita, pelkää äiti toisten äitien kateuden supistuvan liian vähiin, jos poika esitellään hieman vanhempana ja niinmuodoin hieman vähemmän ihmeellisenä. Onpa vielä eräs toinenkin seikka, jonka vuoksi äiti ei halua Pekkaansa tehtävän päivääkään vanhemmaksi. Hän näet tahtoo säilyttää pojunsa ihan pienenä, pikkuruisena. Hän aavistaa varsin hyvin, että mitä suuremmaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän se on hänen lapsensa. Hän aavistaa pojan vähitellen karkaavan pois. Nuo pienet kiittämättömät eivät muuta ajattelekaan kuin pois vetäytymistä! Bron alkuna on syntymä. Mitäpä auttaa äidin enää silloin; hänellä on vain povi ja kaksi käsivartta pidättämään noita pieniä pakenevia.

Kaikesta tästä johtuu, että Pekka on täsmälleen kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäinen. Se onkin muuten kaunis ikä ja herättää minussa melkoista kunnioitusta; minulla on useita siinä iässä olevia ystäviä, jotka käyttäytyvät erinomaisen hyvin seurustellessaan kanssani. Mutta yhdelläkään näistä nuorista ystävistäni ei ole sellaista mielikuvitusta kuin Pekalla. Pekka liittelee mielikuvia toisiinsa erinomaisen helposti ja hieman oikullisesti.

Hän muistaa eräitä sangen vanhoja asioita. Hän tuntee kasvoja, joita ei ole kuukauteen nähnyt. Hän keksii värikuvissa tuhansia yksityiskohtia, jotka häntä ihastuttavat ja huolestuttavat. Kun hän lehteilee kuvakirjaa, josta hän eniten pitää ja jonka lehdistä hän on repinyt vain puolet, niin hänen poskilleen kohoaa heleä puna ja silmissä välkkää kovin eloisa hohde.

Hänen äitinsä pelkää tuota punaa ja tuota silmien hohdetta. Hän pelkää liiallisen askartelun voivan vahingoittaa päätä, joka on vielä kovin pieni ja pehmeä; hän pelkää kuumetta, hän pelkää kaikkea. Hän pelkää aiheuttavansa onnettomuutta lapselle, josta ylpeilee. Hän melkein toivoo pienokaisensa olevan sellainen kuin leipurin pikku poika, jonka hän näkee joka päivä myymälän kynnyksellä: suunnattomat, litteät kasvot, siniset, älyttömät silmät, poskiin uponnut suu ja tuhmanterve ilme.

Se ei ainakaan herätä mitään huolestumista! Pekka sitävastoin vaihtaa väriä joka hetki; hänen kätösensä ovat polttavan kuumat, ja hän heittelehtii kätkyessä nukkuessaan.

Lääkärikään ei ollenkaan pidä siitä, että pieni ystävämme katselee kuvia. Hän suosittelee mielenrauhaa.

— Kasvattakaa hänet niinkuin kasvatatte koiranpenikan. Eihän se voi olla vaikeata!

Hän erehtyy; se on vaikeata, erittäin vaikeata. Tohtorilla ei ole aavistustakaan pienen, kahden vuoden ja viiden kuukauden ikäisen pojan sielunelämästä. Ja onko tohtori muuten ihan varma siitä, että kaikki koiranpennut kasvavat alinomaisessa mielenrauhassa? Minä olen tuntenut erään, joka suunnilleen kuuden viikon ikäisenä näki unia pitkin yötä ja siirtyi unessaan naurusta kyyneliin kiusallisen nopeasti. Hän täytti huoneeni mitä sekasortoisimpain tunteiden ilmauksilla. Onko se mielenrauhaa, sellainen?

Eipä tietenkään! Pienen eläimen kävikin samoinkuin Pekan: se laihtui.
Siitä huolimatta se eli. Pekassa piilee samaten runsaan elämän idut.
Mikään elimistön osa ei ole sairas. Mutta äiti näkisi hänet mielellään
lihavampana ja verevämpänä.

Pariisi ei ole sovelias olopaikka tälle pienelle pariisilaiselle. Se ei tosin ole hänelle epämieluinen. Päinvastoin: se huvittaa häntä liiaksi, liian monet muodot ja värit ja liikunnot kiinnittävät hänen huomiotansa; hänellä on liian paljon aistittavaa ja ymmärrettävää; hän väsyy.

Heinäkuussa äiti vei hänet ihan kalpeana ja heiveröisenä erääseen Sveitsin kolkkaan, jossa ei näkynyt muuta kuin vuorten kupeilla kasvavia kuusia, ruohoisia rinteitä ja lehmiä laakson pohjukassa.

Tätä lepoa suuren ja rauhallisen ruokkijan povella kesti kolme kuukautta, kolme kuukautta, jotka olivat täynnä hymyileviä kuvia ja joiden kuluessa tuli syödyksi suuret määrät ruisleipää. Lokakuun alkupäivinä minä näin uuden, uudestisyntyneen Pekan: pienen, päivettyneen, kullanhohtoisen, melkein pulloposkisen Pekan, jonka kädet olivat tummat, ääni kaikuva ja nauru helakka.

— Katsokaahan Pekkaani, sanoi riemastunut äiti, hän on kerrassaan kamala, puolentoista markan nuken värinen!

Mutta nuo värit eivät kestäneet. Pienokainen kalpeni, kävi jälleen hermostuneeksi, heikoksi, liian hennoksi ja hienoksi. Pariisi vaikutti kuten ennenkin. Tarkoitan henkistä Pariisia, jota ei ole missään ja joka on kaikkialla, Pariisia, joka luo makua ja henkevyyttä, joka aiheuttaa levottomuutta ja saa ihmisen vaivaamaan päätänsä silloinkin kun hän on ihan pieni.

Niinpä Pekka jälleen kalpenee ja punastuu kuvia katsellessaan. Joulukuun lopulla hän oli kovin hermostunut, silmät katselivat ylen suurina ja pikku kätöset olivat kuivat. Hän nukkui huonosti ja ruoka ei maistunut.

Mutta miten? Äiti parka oli yrittänyt kaikkia keinoja, ja mikään ei ollut onnistunut. Hän itkeskeli, ja Pekka kieltäytyi syömästä.

Joulunaattoiltana Pekka sai suuren joukon puunukkeja, hevosia ja sotamiehiä. Seuraavana aamuna äiti katseli epäillen noita lelujen irvisteleviä naamoja.

— Nuo kiihoittavat häntä vielä enemmän! virkkoi hän itsekseen. Niitä on liikaa!

Varovasti, peläten Pekan heräävän, hän otti syliinsä ilveilijänuken, joka oli ilkeän näköinen, otti sotamiehet, joita kovin pelkäsi, koska uskoi niiden voivan tuonnempana houkutella hänen poikansa taisteluihin, ottipa vielä punaisen hevosenkin ja hiipi varpaillaan lipastonsa luo, johon kätki kaikki nämä lelut.

Hän ei jättänyt lieden luo muuta kuin valkoisen, puisen laatikon, köyhän miehen vaatimattoman lahjan, ja istuutui pienen vuoteen ääreen katselemaan nukkuvaa poikaansa. Hän oli nainen, ja se vieno vilpin leima, joka tuntui hänen hyvään tekoonsa liittyvän, sai hänet hymyilemään. Pienokaisen sinertäviä silmäluomia katsellessaan hän jälleen ajatteli:

Pikku Pekka oli tuskin päässyt vaatteisiinsa, kun hän jo avasi laatikon ja näki lampaat, lehmät, hevoset, puut, kähäräkarvaiset puut. Laatikon piti olla lammasnavetta, mutta se olikin oikeastaan kokonainen maatila.

Hän näki isännän ja emännän. Isännällä oli kädessään viikate, emännällä harava. He olivat menossa niitylle heinää tekemään, mutta eivät näyttäneet pääsevän paikaltaan. Emännällä oli olkihattu ja punainen hame. Pekka suuteli häntä, ja hän ryvetti Pekan posken. Hän näki tuvan. Se oli niin pieni ja niin matala, ettei emäntä olisi mahtunut sinne seisomaan. Mutta talossa oli ovi, ja siitähän Pekka sen taloksi tunsikin.

Miten nuo maalatut esineet kuvastuivat pienen lapsen kehittymättömiin ja raikkaisiin silmiin? Sitä emme tiedä, mutta loihtuisa täytyi näyn varmaan olla. Hän tarttui niihin kätösillään, jotka siitä kävivät ihan tahmaisiksi, hän asetti ne seisomaan pienelle pöydälleen ja laverteli niille ihastuksissaan. Kohottaessaan erästä kummallista, sileä- ja suorarunkoista puuta, jonka lastulehvät muodostivat kartion, hän huudahti: "Kuuti!"

Äidille tuo oli jonkinlainen ilmestys. Hän ei olisi sitä milloinkaan keksinyt. Ja kumminkin on viheriä, kartionmuotoinen, suorarunkoinen puu epäilemättä kuusi. Mutta se täytyi Pekan sanoa, jotta äiti tuli sen älynneeksi

Äiti suuteli pienokaistaan niin rajusti, että kolme neljännestä lammashuoneesta kaatui.

Niin keksi Pekka laatikon puissa piirteitä, jotka palauttivat mieleen hänen vuoristossa näkemiänsä puita.

Hän näki vielä muitakin seikkoja, jotka äidiltä jäivät näkemättä.
Kaikki nuo pienet, helakanväriset, puiset esineet herättivät hänessä
mieltäliikuttavia kuvia. Hän eli niiden avulla jälleen alppiluonnossa.
Hän oli uudelleen Sveitsissä, joka oli häntä runsaasti ruokkinut.
Silloin ajatus liittyi toiseen, hän muisti ruoan ja virkkoi:

Hän söi ja joi. Ruokahalu kasvoi. Illallinen maistui yhtä hyvältä kuin aamiainen. Seuraavana päivänä ruokahalu heräsi jälleen, kun hän näki karjapihan. Mielikuvitus sen tekee! Kahden viikon kuluttua hän oli tanakka veikko. Äiti oli ihastunut. Hän sanoi:

— Katsokaahan, millaiset posket! Herra —— paran navetta sen on saanut aikaan.

Elisabetin hallitessa eli Lontoossa oppinut mies nimeltä Bog, joka oli Bogus-nimisenä tullut kuuluisaksi Inhimillisiä erehdyksiä koskevan tutkimuksensa johdosta, jota kukaan ei tuntenut.

Bogus oli kirjoittanut sitä jo viisikolmatta vuotta, mutta ei ollut vielä mitään julkaissut. Puhtaaksi kirjoitettu käsikirjoitus, joka oli järjestetty hyllyihin ikkunakomeroon, käsitti kokonaista kymmenen kaksitaitteista nidosta. Ensimmäinen nidos pohti syntymisen erehdystä, kaikkien muiden erehdysten alkujuurta. Seuraavassa nähtiin ne erehdykset, joihin pienet pojat ja tytöt, nuoriso, täysikasvuiset ja vanhukset, eri ammateissa toimivat henkilöt, kuten valtiomiehet, kauppiaat, sotilaat, kokit, valtiolliset kirjailijat y.m. tekevät itsensä syypäiksi. Viimeiset, vielä keskeneräiset nidokset käsittelivät niitä tasavallassa ilmeneviä erehdyksiä, jotka ovat kaikkien yksilöllisten ja ammatillisten erehdysten seurauksena. Ja niin kiinteästi liittyi ajatus toiseen tässä kauniissa teoksessa, ettei olisi voinut ottaa sivuakaan pois siten tärvelemättä kokonaisuutta. Todistelu johti toiseen ja viimeisessä kävi kiistämättömästi ilmi, että paha on elämän ytimenä ja että jos elämää käy mittaaminen, niin voidaan matemaattisen täsmällisesti väittää maan päällä olevan yhtä paljon pahaa kuin elämääkin.

Naimisen erehdykseen Bogus ei ollut langennut. Hän eleli pienessä talossaan vanhan emännöitsijänsä kanssa. Emännöitsijän nimi oli Kat, toisin sanoen Katariina, mutta Bogus nimitti häntä Klausentiinaksi, koska hän oli kotoisin Southamptonista.

Filosofin sisar, joka ei ollut yhtä ylevämielinen kuin veli, oli langennut erehdykseen toisensa jälkeen: oli rakastanut erästä Cityn verkakauppiasta, ottanut hänet miehekseen ja synnyttänyt maailmaan pienen tytön, jolle oli annettu nimeksi Jessy.

Hänen viimeinen erehdyksensä oli siinä, että hän kuoli oltuaan kymmenen vuotta naimisissa ja vei siten kuolemaan verkakauppiaankin, joka ei voinut jäädä eloon hänen mentyään. Bogus otti orvon luokseen, säälistä, mutta myöskin toivossa saada hänestä hyviä lasten erehdysten esimerkkejä.

Tyttö oli silloin kuusivuotias. Viettäessään ensimmäistä viikkoa viisaan enonsa luona hän itkeskeli eikä puhunut mitään. Seuraavan viikon alussa hän sanoi Bogille:

— Minä olen nähnyt äidin. Hän oli ihan valkoinen, hänellä oli helmassaan kukkia, jotka hän levitti vuoteeseeni, mutta minä en löytänyt niitä aamulla. Anna ne minulle, äidin kukat.

Bog merkitsi muistiin tämän erehdyksen, mutta tunnusti siihen liittyvässä muistutuksessaan, että erehdys oli viaton ja tavallaan somakin.

— Eno Bog, kuulehan! Sinä olet vanha ja ruma, mutta minä rakastan sinua ja minua pitää myös rakastaa.

Bog tarttui kynäänsä, mutta vähän ajatustaan ponnistaen hän kohta oivalsi, ettei ollut enää kovin nuorennäköinen ja ettei ollut milloinkaan ollut varsin kaunis. Niinpä hän jätti tyttösen sanat muistiin merkitsemättä. Sanoihan vain:

"Onko totta", kysyi Bog itseltään, "onko totta, että pieniä pitää rakastaa? Voisihan niin olla, sillä he tosiaankin kovin kaipaavat rakkautta. Siten olisi puolustettavissa se yleinen erehdys, johon äidit tekevät itsensä vikapäiksi uhratessaan lapsilleen maitonsa ja rakkautensa. Se osa tutkimuksestani on otettava vielä tarkistettavaksi."

Astuessaan syntymäpäivänsä aamuna huoneeseen, jossa olivat hänen kirjansa ja paperinsa ja jota hän nimitti kirjastokseen, Bog tunsi ilmassa hyvän tuoksun ja näki neilikkaruukun ikkunalaudalla.

Kukkia oli vain kolme, mutta ne siirottivat hajallaan ja päivänpaiste hyväili niitä hilpeästi. Oppineessa salissa näytti kaikki hymyilevän: vanha nojatuoli, pähkiuäpuinen pöytä ja ruskeankeltaisiin vasikannahkakansiin, pergamenttiin ja siannahkaan sidotut vanhat kirjat. Bogus, joka näytti yhtä kuivalta kuin nekin, alkoi hänkin hymyillä.

— Katsohan, eno Bog, katsohan: tuolla on taivas (lapsi osoitti tinakehäisten ruutujen läpi sinertävää ilmaa), ja tuossa alempana on maa, kukkiva maa (hän osoitti neilikkaruukkua), ja kaikkein alimpana on helvetti, nuo isot, mustat kirjat.

Nuo isot mustat kirjat olivat Inhimillisten erehdysten kymmenen nidosta ikkunakomeroon järjestettyinä. Tämä Jessyn erehdys palautti tutkijan mieleen teoksen, jonka hän oli joksikin aikaa laiminlyönyt voidakseen käyskellä sisarentyttärensä kanssa kaduilla ja puistossa. Tyttönen keksi tuhansia miellyttäviä seikkoja, ja samalla keksi ne myös Bogus, joka ei ollut eläessään pistänyt nokkaansa pihalle. Hän avasi jälleen käsikirjoituksensa, mutta ei enää tuntenut omakseen teosta, jossa ei ollut kukkia eikä Jessyä.

Onneksi tuli hänen avukseen filosofia, joka uskotteli hänelle, ettei Jessystä ollut mihinkään. Hän kiintyi tähän totuuteen sitäkin lujemmin, kun se oli välttämätön hänen työnsä menestymiselle.

Eräänä päivänä tätä asiaa aprikoidessaan hän löysi kirjastostaan Jessyn, joka oli ikkunan ääressä pujottamassa lankaa neulansilmään. Bog kysyi, mitä hän aikoi ommella.

Bogus ei tiennyt asiasta mitään; siitä ei kertonut Plinius enempää kuin
Avicennakaan. Jessy jatkoi:

— Kat sanoi minulle eilen näinikään: "Pääskyset ovat lähteneet tänä vuonna varhemmin kuin tavallisesti; se ennustaa aikaista ja ankaraa talvea." Niin sanoi Kat. Ja sitten minä näin äidin. Hän oli valkoisessa puvussa ja hänen hiuksensa hohtivat, mutta hänellä ei ollut kukkia, kuten edellisellä kerralla. Hän sanoi minulle: "Jessy, ota kirstusta eno Bogin turkisviitta ja korjaa se, jos se on huonossa kunnossa." Minä nousin ja hain kohta noustuani viitan kirstusta. Se on ratkeillut useista kohdin. Minä korjaan sen.

Talvi tuli sellainen kuin pääskyset olivat ennustaneet. Bogus yritti viittaansa kietoutuneena, jalat liedellä, parsia eräitä tutkimuksensa lukuja. Mutta joka kerta, kun hänen oli onnistunut sovittaa uudet kokemuksensa yleisen pahan teoriaan, saattoi Jessy hänen aatteensa epäjärjestykseen tuomalla hänelle tuopin hyvää olutta tai ainoastaan näyttämällä silmänsä ja hyvän hymynsä.

Kevään tultua eno ja sisarentytär retkeilivät pelloille ja niityille. Jessy toi retkiltä kasvia, joiden nimet eno mainitsi ja jotka Jessy itse illalla luokitteli niiden ominaisuuksien mukaan. Eräänä iltana hän levitteli pöydälle päivällä kokoamiansa kasveja ja sanoi enolle:

— Eno Bog, nyt minä tunnen kaikkien niiden kasvien nimet, jotka olet minulle maininnut. Tässä ovat ne, jotka parantavat, ja tuossa ne, jotka lohduttavat. Minä tahdon ne säilyttää voidakseni ne aina tuntea ja opettaakseni toisiakin ne tuntemaan. Nyi tarvitsisin ison kirjan, jossa voisin ne kuivata.

Hän ojensi tytölle ensimmäisen nidoksen Inhimillisiä erehdyksiä koskevaa tutkimustaan.

Kun nidoksen joka lehden välissä oli kasvi, otettiin seuraava nidos.
Kolmen kesän kuluessa oli koko teos muuttunut kasvikokoelmaksi.

III.

Joulu on tulossa. Se on lahjojen ja toivojen juhla, ja lapsilla on siinä tärkein osa. Onhan se luonnollistakin. He kaipaavat kovin rakkautta. Sitäpaitsi he ovat viehättäviä sen vuoksi, että ovat köyhiä. Niilläkään heistä, jotka ovat syntyneet keskellä loistoa ja ylellisyyttä, ei ole muuta kuin se, mikä heille annetaan. Ja vihdoin: he eivät palkitse. Siitä syystä on ilo antaa heille lahjoja.

Heille sopivien lelujen ja kirjojen valitseminen on mitä mielenkiintoisin tehtävä. Minä kirjoitan vielä kerran leluja koskevan filosofisen tutkielman. Tämä aihe houkuttelee minua, mutta minä uskallan siihen ryhtyä vasta pitkällisen ja vakavan valmistelun jälkeen.

Tällä kertaa minä tyydyn käsittelemään kirjoja, joiden tarkoituksena on pienokaisten hauskuttaminen, ja koska olette minua kehoittanut, esitän teille, hyvä rouva, asiaa koskevia mietelmiä.

Nousee kohta esiin kysymys: Onko lapsille mieluummin annettava sellaisia kirjoja, jotka on kirjoitettu nimenomaan heitä varten?

Tämän kysymyksen vastaamiseen riittää kokemus. On huomattava, että lapset useimmiten erittäin vastahakoisesti lukevat kirjoja, jotka on tehty heitä varten. Tämä vastenmielisyys on erittäin helposti selitettävissä. He tuntevat heti ensi sivulta, että tekijä on pyrkinyt tunkeutumaan heidän elopiiriinsä sen sijaan, että olisi siirtänyt heidät omaan maailmaansa, joten he eivät hänen johdollaan löydä sitä uutuutta, sitä tuntemattomuutta, jota ihmishenki joka ikäkautena ikävöi. Pienokaisissa elää jo sama uteliaisuus, joka luo tiedemiehiä ja runoilijoita. He haluavat heille paljastettavan kaikkeuden, salaperäisen kaikkeuden olemusta. Kirjailija, joka peräyttää heidät omaan itseensä, pakottaen heitä katselemaan omia lapsellisuuksiaan, ikävystyttää heitä hirmuisesti.

Siihen suuntaan kumminkin ikävä kyllä ponnistellaan, kun valmistetaan jotakin nuorinta väkeä varten. Tekijä tahtoo muuttua lapsen kaltaiseksi. Hän muuttuukin lapseksi, mutta lapsen viattomuutta ja suloa hänessä ei ole. Minä muistan erään Palaneen koulutalon, joka pistettiin käteeni mitä parhain aikomuksin. Minä olin seitsenvuotias ja käsitin sen olevan typerän tekeleen. Jos eteeni olisi tullut vielä toinen Palanut koulutalo, niin olisin alkanut inhota kirjoja. Minä ihailin kirjoja jo siihen aikaan.

— Mutta, väittänette ehkä vastaan, pitäähän sentään muovailla esitys sellaiseksi, että nuorten äly riittää sen käsittämiseen.

Epäilemättä, mutta yritys onnistuu huonosti, kun käytetään tavanomaista menetelmää, teeskennellään typeryyttä, omaksutaan tekopyhä esitystapa, ilmaistaan sulottomasti voimattomia asioita, sanalla sanoen: luovutaan kaikesta siitä, niissä täysikasvuisen älyn viehätys- ja vakuutusvoima piilee.

Lapset eivät ymmärrä mitään niin hyvin kuin todellista neroa. Teokset, jotka miellyttävät pieniä poikia ja tyttöjä, ovat ylevämielisiä teoksia, täynnä luovan voiman suuria ilmauksia, teoksia, joiden kauniisti järjestyneet osat muodostavat loistavan kokonaisuuden ja joiden tyyli on kiinteä ja mielevä.

Minä olen useita kertoja luetuttanut pienillä lapsilla muutamia Odysseian lauluja, hyvää käännöstä käyttäen. Lapset olivat ihastuksissaan. Don Quixote on, melkoisesti karsittuna, miellyttävintä lukemista, mitä kaksitoistavuotias voi saada käsiinsä. Minä puolestani olen lukenut Cervanteen jaloa teosta siitä lähtien kuin olen lukea osannut ja olen siihen siinä määrin kiintynyt ja sitä niin hyvin vaistonnut, että minun on suurelta osalta kiittäminen tuota lukemista siitä hilpeydestä, mikä vieläkin asuu mielessäni.

Robinson Crusoekin, joka on toista sataa vuotta ollut lapsuusiän klassillinen teos, kirjoitettiin aikoinaan täysikasvuisia, vakavia mieshenkilöitä, Lontoon Cityn kauppiaita ja Hänen Majesteettinsa merimiehiä varten. Tekijä käytteli siinä koko taitoansa, terävää älyänsä, laajoja tietojansa ja kokemustansa. Ja kaikki tuo olikin lopulta välttämätöntä koulupoikain huvittamiseksi.

Mainitsemiini mestariteoksiin sisältyy tapaussarja ja henkilöitä. Maailman känneinkään kirja ei kiinnitä lapsen mieltä, jos siinä on aatteet ilmaistu abstraktiseen tapaan. Kyky abstrahoida ja käsittää abstraktioita kehittyy myöhään ja kovin eri tavoin eri yksilöissä. Minun ollessani kolmannella luokalla kehoitti opettajamme, joka Jumala paratkoon ei ollut mikään Rollin eikä Lhomond, meitä lukemaan loma-aikana virkistykseksemme Massillonin Pikku?paaston. Opettajamme kehoitti meitä sen vuoksi, että me uskoisimme hänen itsensä virkistyvän kirjan lukemisesta ja hämmästyisimme. Lapsi, jota Pikku paasto huvittaisi, olisi hirviö. Luulen muuten, ettei ole olemassakaan sellaista ikäkautta, jota moiset teokset huvittaisivat.

Kun kirjoitatte lapsia varten, älkää omaksuko mitään erikoista tekotapaa. Ajatelkaa hyvin ja kirjoittakaa hyvin. Olkoon esityksenne joka kohdaltaan eloisaa, arvokasta, anteliasta. Siinä ainoa keino, miten voitte lukijoitanne miellyttää.

Tuon sanottuani olisin sanonut kaikki sanottavani, ellei täällä Ranskassa ja luullakseni koko maailmassa olisi jo pari vuosikymmentä ollut vallalla se käsitys, että lapsille ei ole annettava luettavaksi muita kuin tieteellisiä teoksia, koska muka runous tärvelee heidän mielensä.

Mainittu käsitys on siinä määrin juurtunut yleiseen tietoisuuteen, että kun meidän päivinämme julkaistaan Perrault uutena painoksena, tapahtuu se vain taitelijain ja kirjainkokoilijain vuoksi. Katsokaahan esimerkiksi niitä painoksia, joita ovat julkaisseet Perrin ja Lemerre. Ne uppoavat harrastelijain kirjastoihin sidottuina kultakoristeisiin sahviaanikansiin.

Lasten joulukirjojen kuvalliset luettelot sitävastoin yrittävät kiehtoa silmää rapujen, hämähäkkien, lehtimatojen ja kaasukojeiden kuvilla. Lapsena oleminen ei ole enää mitään leikintekoa. Yleistajuiset tieteelliset esitykset, lukemattomat kuin valtameren aallot, kuohuvat jokaisen vuoden lopulla meidän ja meidän perheittemme yli uhaten meidät hukuttaa. Ei ole enää kauniita muotoja, ei jaloja ajatuksia, ei taidetta, ei makua, ei mitään inhimillistä. Ainoastaan kemiallisia reaktioita ja fysiologisia tiloja.

Herra Louis Figuier, joka muuten on kunnon mies, menettää mielenrauhansa, jos sattuu muistamaan, että Ranskan pienet pojat ja tytöt voivat vielä tuntea Aasin nahan. Hän on kirjoittanut esipuheen, jossa nimenomaan kehoittaa vanhempia estämään lapsiansa lukemasta Perraultin tarinoita ja korvaamaan ne teoksilla, joita on kirjoittanut hänen ystävänsä, tohtori Ludovicus Ficus. — Sulkekaa tuo kirja, neiti Jeanne, jättäkää "Sininen lintu", joka teitä kovin ihastuttaa ja itkettää, ja ryhtykää nopeasti tutkimaan eetteriteorioja. Olisipa häpeä, ellette seitsemänvuotiaana olisi muodostanut itsellenne varmaa mielipidettä typpihappeuman anesteesisestä kyvystä! — Herra Louis Figuier on keksinyt, että haltijattaret ovat kuviteltuja olentoja. Senvuoksi hän ei voi sietää niistä puhuttavan lapsille. Hän puhuu heille merilinnunlannasta, joka ei ole lainkaan kuviteltua. —? Hyvä herra tohtori, haltijattaret ovat olemassa juuri sen vuoksi, että ovat kuviteltuja. Ne elävät teeskentelemättömän raikkaissa mielikuvituksissa, jotka ovat luonnostaan herkät vastaanottamaan kansantarinain ikinuorta runoutta.

Vähäisinkin kirja, joka herättää runollisen ajatuksen, luo mieleen kauniin tunteen, liikuttaa ihmismieltä, on lapsille ja nuorisolle verrattomasti arvokkaampi kuin kaikki teidän kirjarähjänne, jotka ovat täpötäynnä mekaanista tietoa.

Pienet ja suuret lapset kaipaavat kertomuksia, kauniita runomittaisia tai suorasanaisia kertomuksia, teoksia, jotka meitä naurattavat tai itkettävät ja täyttävät mielemme hurmauksella.

Tänään sain suureksi ilokseni käsiini kirjan, jonka nimi on Lumottu maailma ja joka sisältää tusinan verran haltijatartarinoita.

Se herttainen ja oppinut mies, joka on tarinat koonnut, herra de Lescure, osoittaa esipuheessaan, mitä ihmismielen ikuista tarvetta hengetärten maailma vastaa.

"Tarve unohtaa maa ja todellisuus, niiden pettymykset ja häväistykset, jotka ovat katkeria ylväille mielille, niiden väkivaltaiset iskut, joita hienotunteisten on katkera sietää, on yleinen. Haave pikemmin kuin nauru erottaa ihmisen eläimistä ja todistaa hänen ylemmyyttänsä."

Haaveen tarve ilmenee jo lapsessa. Se tuntee mielikuvituksensa työskentelevän, ja sitä varten se tahtoo tarinoita.

Tarinoitsijat luovat maailman uudelleen oman mielensä mukaan ja antavat heikoille, yksinkertaisille ja pienille tilaisuutta luoda sen uudelleen omalla tavallaan. Niinpä heidän vaikutuksensa onkin mitä miellyttävin. He auttavat kuvittelemaan, tuntemaan, rakastamaan.

Älkää ollenkaan pelätkö, että he pettävät lasta kansoittaessaan hänen mielensä kääpiöillä tai haltijattarilla. L,apsi tietää varsin hyvin, ettei noita viehättäviä ilmiöitä löydä todellisuudesta. Teidän huvittava tieteenne se pettää; se se kylvää erehdyksiä, joita on vaikea korjata. Pienet pojat, jotka eivät osaa ollenkaan varoa, luulottelevat herra Verne'iin luottaen, että kuuhun voi päästä tykinkuulassa ja että elimistö kykenee vahingoittumatta vapautumaan painolakien vaikutuksesta.

Näistä taivaallisia avaruuksia tutkivan jalon tieteen, vanhan ja kunnianarvoisen tähtitieteen irvikuvista puuttuu totuus samoinkuin kauneuskin.

Mitä hyötyä on lapsilla järjestelmättömästä tieteestä, näennäisen käytännöllisestä kirjallisuudesta, joka ei puhu älylle eikä tunteelle?

Meidän olisi palattava kauniisiin legendoihin, runoili jäin ja kansojen runouteen, kaikkeen, mikä värisyttää kauneudellaan.

Yhteiskuntamme on valitettavasti täynnä apteekkareja, jotka pelkäävät mielikuvitusta. He ovat väärässä. Mielikuvitus haaveilleen kylvää maailmaan kaiken kauneuden ja kaiken hyveen. Se yksin tekee ihmisen suureksi. Oi äidit! Älkää pelätkö, että se turmelee lapsianne! Päinvastoin: se suojaa heitä tavanomaisista virheistä ja helpoista erehdyksistä.

LAURA.

Auringonlaskun purppurajuova on kalvennut, ja taivaanranta on käynyt oranssinväriseksi; ylempää on taivas haaleanviheriä. Tuolla tuikkaa ensimmäinen tähti; se on ihan valkoinen ja värisee… Nyt näen jo toisenkin ja vielä toisen ja kohta en voi niitä enää laskeakaan. Puiston puut ovat tummenneet ja näyttävät suurenneilta. Tuo pieni tie, joka kulkee orjantappura-aitojen keskitse ja jonka jokainen kivi on minulle tuttu, näyttää tällä hetkellä suurelta, vaaralliselta ja salaperäiseltä, ja minä kuvittelen tahtomattani, että se johtaa sellaisiin seutuihin, joita näemme unessa. Kuinka kaunis on yö ja kuinka hyvä onkaan hengitellä!. Minä kuuntelen teitä, serkku, puhukaa meille saduista ja tarinoista, koska teillä on paljon mielenkiintoista sanottavaa. Mutta olkaa ystävällinen: älkää niitä tärvelkö. Sanon jo ennakolta, että ihailen niitä. Siinä suhteessa minä hieman kadehdin pikku tyttöäni, joka kysyy, ovatko jättiläiset ja haltijattaret "oikein totta".

RAIMUND.

Hän on vuosisadan lapsi. Epäilys puhkee hänessä ilmi ennen viisaudenhampaita. Minä en kuulu mainitsemanne lyhythameisen ajattelijattaren koulukuntaan; minä uskon haltijattariin. Haltijattaret ovat olemassa, serkkuseni, koska ihmiset ovat ne luoneet. Kaikki, mitä kuvittelemme, on todellista; mitään muuta todellista ei ole olemassakaan. Jos joku vanha munkki tulisi minulle sanomaan: "Minä olen nähnyt Pirun; sillä on häntä ja sarvet", niin minä vastaisin munkille näin: "Arvoisa isä, jos myönnetäänkin, että Pirua ehkä ei ole olemassakaan, niin te olette hänet luonut; nyt hän epäilemättä on olemassa. Varokaa häntä!" Serkku hyvä, uskokaa haltijattariin, jättiläisiin ja muuhun.

LAURA.

Puhutaan haltijattarista ja jätetään kaikki muu. Te kerroitte meille vast'ikään, että tiedemiehet käsittelevät satujamme ja tarinoitamme. Sanon vieläkin, että pelkään kamalasti niiden tärveltymistä. Pikku Punahilkka kuljetetaan lastenkamarista Akatemiaan! Onko kummempaa kuultu!

OKTAVIUS.

Minä luulin nykyaikaisia tiedemiehiä pöyhkeämmiksi, mutta näenkin, että olettekin hyvänsävyistä väkeä ettekä halveksi täysin mahdottomia ja äärimmäisen lapsellisiakaan juttuja.

LAURA.

Sadut ovat kieltämättä lapsellisia ja mahdottomia. Mutta minun on vaikea sitä myöntää, koska pidän niitä kovin somina.

RAIMUND.

Myöntäkää se, serkkuseni, myöntäkää pelkäämättä. Ilias on sekin lapsellinen, ja kuitenkaan ette löydä kauniimpaa runoelmaa. Puhtainta runoutta on lapsenikäänsä elävien kansojen runous. Kansat ovat kuin tarinan satakieli: ne laulavat hyvin niin kauan kuin niiden sydän on iloinen. Vanhetessaan ne käyvät vakaviksi, oppineiksi, huolestuneiksi, ja heidän parhaat runoilijansa ovat enää vain suurenmoisia kaunopuhujia. Prinsessa Ruusunen on lapsellinen taru. Siinä suhteessa se muistuttaa jotakin Odysseian laulua. Se kaunis yksinkertaisuus, se jumalallinen oppimattomuus, joita ei klassillisten aikojen kirjallisista tuotteista enää tapaa, on kukkineen ja tuoksuineen säilynyt kansantaruissa ja -lauluissa. Lisättäköön kohta, että nämä tarut ovat mielettömiä, kuten Oktavius huomautti. Elleivät ne olisi mielettömiä, eivät ne myöskään viehättäisi. Täytyy myöntää, että vain mielettömät asiat ovat miellyttäviä, ne yksin ovat kauniita, ne yksin luovat elämään suloa ja estävät meitä kuolemasta ikävään. Täysin järjenmukainen runoelma, veistokuva tai taulu pakottaisi haukottelemaan kaikki ihmiset, järkevimmätkin. Nähkääs, serkku, nuo hameenne liehureunusteet, nuo laskokset, puuhkat, ruusukkeet, koko tuo kangasleikki on mieletöntä, mutta ihastuttavaa. Minä onnittelen teitä.

LAURA.

Älkää puhuko vaatteista; te ette ymmärrä niistä mitään. Myönnän kyllä, ettei taiteessa saa olla liian yksipuolisesti järkevä. Mutta elämässä…

RAIMUND.

Elämässä ei ole muuta kaunista kuin intohimot, ja intohimot ovat mielettömiä. Kaikkein kaunein niistä on kaikkein järjettömin, nimittäin rakkaus. On olemassa eräs intohimo, joka on vähemmän mieletön kuin muut, nimittäin saituus, mutta sepä onkin peloittavan ruma. "Minua huvittavat vain hullut", sanoi Dickens. Onneton se, joka ei milloinkaan muistuta Don Quixote'ia eikä koskaan luule tuulimyllyjä jättiläisiksi! Ylevämielinen Don Quixote oli oma loitsijansa. Hänen henkensä veti luonnolle vertoja.

OKTAVIUS.

Minusta näyttää, Raimund, että se mielettömyys, jota kovin ihastelette, juontuu kuvittelusta ja että se, mitä äsken lausuitte loistavan paradoksaalisesti, voidaan aivan yksinkertaisesti sanoa näin: mielikuvitus tekee tuntehikkaasta ihmisestä taiteilijan ja rohkeasta sankarin.

RAIMUND.

Te ilmaisette sangen täsmällisesti erään särmän ajatustani, mutta minä haluaisin mielelläni tietää, mitä te tarkoitatte tuolla mielikuvitus sanalla ja onko se teistä kyky, jonka avulla kuvittelemme mielessämme olevaisia vai olemattomia asioita.

OKTAVIUS.

Minä mies parka osaan vain istuttaa kaalia ja puhun mielikuvituksesta niinkuin sokea puhuu väreistä. Mutta luulenpa, ettei se ansaitse nimeänsä, ellei se tuota uusia muotoja tai uutta elämää, sanalla sanoen, ellei se luo.

RAIMUND.

Sellaisena, miksi sen määrittelette, ei mielikuvitus ole mikään inhimillinen kyky. Ihminen on ihan kykenemätön kuvittelemaan sellaista, mitä hän ei ole nähnyt, ei kuullut, ei tuntenut eikä maistanut. Minä en seuraa muotia, vaan pysyttelen vanhassa Conclillacissani. Kaikki mielikuvamme tulevat meille aistien tietä, ja mielikuvituksen tehtävänä ei ole niiden luominen vaan yhdistäminen.

LAURA.

Kuinka uskallatte puhua tuolla tavoin? Minä voin nähdä enkeleitä milloin vain tahdon.

RAIMUND.

Te näette lapsia, joilla on hanhen siivet. Kreikkalaiset näkivät kentaureja, sireenejä ja harpyijoja, koska olivat sitä ennen nähneet ihmisiä, hevosia, naisia, kaloja ja lintuja. Swedenborg, jolla on mielikuvitusta, kuvailee kiertotähtien, Marsin ja Venuksen ja Saturnuksen asukkaita. Hän ei mainitse yhtään sellaista ominaisuutta, jota ei olisi maan päällä tavattavissa, mutta yhdistelee eri ominaisuuksia mitä eriskummallisimmalla tavalla. Hän hourii alinomaa. Toisin on teeskentelemättömän, kauniin kuvittelun laita: Homeeros, tai pikemmin eräs tuntematon runolaulaja, loihtii valkeasta merestä nousemaan naisen, "kuin synkän pilven". Hän puhuu, hän valittaa taivaallisen tyynesti ja kirkkaasti! "Voi onnettomuutta, lapseni", sanoo hän, "miksi olen sinua rinnoillani ruokkinut… Minä synnytin sinut kotonani ankaraa kohtaloa varten. Mutta nyt lähden lumiseen Olympoon… Menen Zeuksen vaskilinnaan, syleilen hänen polviansa ja uskonpa hänen suostuvan pyyntööni." Hän puhuu, hän on Thetis, jumalatar. Luonto on antanut naisen, meren ja pilvenlongan; runoilija on liittänyt ne yhteen. Koko runous, koko taikamaailma sisältyy onnistuneisiin mielikuvayhtymiin.

Katsokaahan, kuinka kuunsäde puikahtaa tummain lehväin lomitse koivujen hopeanvälkkeisille rungoille. Säde värähtelee, se ei olekaan säde, vaan haltijattaren valkoinen hamonen. Kun lapset sen näkevät, niin he pakenevat suloisen kauhun valtaamina.

Siten ovat syntyneet haltijattaret ja jumalat. Yliluonnollisessa maailmassa ei ole yhtäkään atomia, joka ei olisi kotoisin luonnollisesta maailmasta.

LAURA.

Kuinka te sekoitattekaan toisiinsa Homeeroksen jumalattaret ja
Perraultin haltijattaret!

RAIMUND.

Ne ovat samaa alkuperää ja samanluontoisia. Kuninkaat, viehättävät prinssit, prinsessat kauniit kuin päivä, jättiläiset, jotka huvittavat ja säikyttävät pieniä lapsia, ovat kaikki olleet muinoin jumalia ja jumalattaria ja ovat täyttäneet ihmissuvun lapsuudenajan kauhulla tai riemastuksella. Peukaloinen. Aasinnahka ja Siniparta ovat vanhoja, kunnianarvoisia tarinoita, jotka ovat tulleet meille kaukaa, hyvin kaukaa.

LAURA.

RAIMUND.

Kunpa sen tietäisin! On yritetty ja yritetään yhä vieläkin todistaa, että ne ovat peräisin Baktriasta, otaksutaan, että helleenit, latinalaiset, keltit ja germaanit ovat ne keksineet tuon tuiman maan tärpättipuiden alla. Tämän teorian ovat esittäneet ja sitä puoltavat erittäin vakavat tutkijat. Jos he erehtyvät, niin heidän erehdyksensä ei johdu kevytmielisyydestä. Hassutusten tieteelliseen perustelemiseen tarvitaan hyvä pää. Kielitaituri voi puhua puita heiniä parilla kymmenellä eri kielellä! Ne tiedemiehet, joita asia nyt koskee, eivät milloinkaan poikkea aineestaan. Mutta eräät heidän indoeurooppalaisina pitämiään satuja, tarinoita ja legendoja koskevat seikat aiheuttavat heille selvittämättömiä vaikeuksia. Heidän nähtyään ankaraa vaivaa todistaessaan, että Aasinnahka on kotoisin Baktriasta ja että Revon romaani on jaafetilaisen rodun omaisuutta, löytävät matkailijat Revon romaanin zulukafferien keskuudesta ja Aasinnahan papuaneekereiltä. Heidän teoriansa kärsii siitä ankarasti. Mutta teoriojahau luodaan ja esitetäänkin vain sitä varten, että ne sietäisivät niihin sisällytettyjä tosiasioita; pian niiden joka jäsen väännetään sijoiltaan, ne paisuvat ja puhkeavat kuin ilmapallot. Joka tapauksessa on varsin luultavaa, että sadut, varsinkin ne, jotka sisältyvät Perraultin kokoelmaan, ovat ihmiskunnan vanhinta perintätietoa!

OKTAVIUS.

Minä keskeytän puheesi, Raimund. Vaikka olenkin hyvin vähän perehtynyt nykyaikaiseen tieteeseen ja askartelen enemmän maanviljelykseen kuin oppineisuuteen kuuluvissa asioissa, olen sentään lukenut erään pienen, varsin hyvin kirjoitetun tutkielman, jossa väitettiin, että jättiläiset, "ogrit", olivat unkarilaisia, jotka keskiajalla hävittivät Eurooppaa, ja että Siniparran legenda oli sepitetty Kaarle VII:n aikana hirtetyn marsalkka de Raizin liiankin toden tarinan mukaan.

RAIMUND.

Me olemme muuttaneet kaiken tuon, Oktavius hyvä, ja tutkielmanne, jonka tekijä on parooni Walckenaer, kelpaa enää vain paperitötteröiksi. Unkarilaiset syöksyivät tosiaankin yhdennentoista vuosisadan lopulla Eurooppaan kuin heinäsirkat. Ne olivat hirvittäviä raakalaisia, mutta sitä muotoa, jossa heidän nimensä esiintyy romaanisissa kielissä, ei käy johtaminen parooni Walckenaerin ehdottelemasta alkujuuresta. Diez arvelee "ogre" sanan olevan vanhempaa alkuperää; hän johtaa sen latinan orcus sanasta, joka Alfred Mauryn mukaan on etruskilainen lainasana. Orcus on Mana, tuhoava jumala, joka ravitsee itseänsä lihalla ja jolle kehtolapset maistuvat kaikkein parhaalta. Mitä Gilles de Raiziin tulee, niin hän tosiaankin hirtettiin Nantes'issa 1440. Mutta syynä ei ollut seitsemän vaimon surmaaminen; hänen liiankin tosi tarinansa ei mitenkään muistuta Siniparran satua, ja viimeksimainitulle tehdään vääryyttä, jos häntä ja tuota katalaa marsalkkaa ei eroteta toisistaan. Siniparta ei ole niin synkeä kuin kuvauksista voisi päätellä.

LAURA.

RAIMUND.

LAURA.

Aurinko, joka surmaa seitsemän vaimoansa ja jonka itsensä surmaa ratsumies ja ampuja! Sepä hassua! Teidän Gilles de Raizinne on minulle yhtä tuntematon kuin unkarilaisennekin, mutta koska minusta, samoinkuin miehestänikin, tuntuu paljoa järkevämmältä uskoa, että historiallinen tosiasia…

RAIMUND.

Serkku hyvä, teistä tuntuu järkevämmältä erehtyä. Koko ihmiskunta menettelee samoin. Jos erehdys näyttäisi kaikista mielettömältä, niin kukaan ei erehtyisi. Niin sanottu terve järki se juuri aiheuttaa kaikki väärät arvostelmat. Terve järki opettaa meille, että maa pysyy paikoillaan, että aurinko kiertää sitä ja että ihmiset, jotka elävät maapallon toisella puolella, kävelevät pää alaspäin. Varokaa tervettä järkeä, serkkuseni! Sen nimissä on tehty kaikki typerät teot ja kaikki rikokset. Kavahtakaamme sitä, ja palatkaamme Sinipartaan, joka on aurinko! Ne seitsemän vaimoa, jotka hän surmaa, ovat seitsemän aamuruskoa. Jokaisena viikon päivänä nouseva aurinko todellakin tuhoaa aamuruskon. Veda-hymnien ylistämä taivaankappale on tosin saanut gallialaisessa sadussa pienen feodaalityrannin jokseenkin julmat kasvonpiirteet, mutta on kumminkin säilyttänyt erään määreen, joka todistaa sen vanhaa alkuperää ja osoittaa tuossa ilkeässä maalaisaatelismiehessä piilevän vanhan auringonjumalan. Tuo parta, josta hän on saanut nimensä, yhdistää hänet Vedojen Indraan, taivaan hallitsijaan, säteilevään, myrskyävään, jyrisevään jumalaan, jonka parta on taivaansininen.

LAURA.

Hyvä serkku, sanohan minulle, ovatko ne kaksi ritaria, joista toinen ratsumies, toinen ampuja, hekin Intian jumalia.

RAIMUND.

LAURA.

RAIMUND.

Intialaisten ashvinit ja helleenien dioskuurit kuvailivat illan ja aamun hämärää. Niinpä kreikkalaisessa tarussa dioskuurit Kastor ja Polluks vapauttavat Helenan, aamuvalon, jota Teeseus, aurinko, pitää vankinaan. Sadun ratsumies ja ampuja eivät tee enempää eikä vähempää vapauttaessaan sisarensa, rouva Siniparran.

OKTAVIUS.

Nuo selitykset ovat kieltämättä älykkäitä, mutta luullakseni ihan vailla perusteita. Vast'ikâân te hääditte minut unkarilaisineni hiiteen. Minä puolestani huomautan teille, ettei teorianne ole lainkaan uusi. Isoisä vainajani, joka lueskeli ahkerasti Dupuis'tâ, de Volneytä ja Dulaure'ia, piti eläinrataa kaikkien kulttien alkujuurena. Tuo kelpo ukko sanoi minulle, äiti parkasi suureksi mieliharmiksi, että Jeesus Kristus oli aurinko ja hänen kaksitoista apostoliansa vuoden kaksitoista kuukautta. Mutta tiedättekö, herra tiedemies, miten eräs henkevä mies saattoi häpeään Dupuis'n, Volneyn ja isoisäni? Hän sovellutti heidän teoriansa ensimmäisen Napoleonin historiaan ja osoitti siten, ettei Napoleonia ollut ollutkaan, että hänen historiansa oli pelkkää tarua. Sankari, joka syntyy merensaaressa, viettää voittoja idän ja etelän mailla, menettää mahtinsa talvella pohjoisessa ja häviää valtamereen, — sanoo kirjailija, jonka nimen olen unohtanut — on ilmeisesti aurinko. Hänen kaksitoista marsalkkaansa ovat eläinradan kaksitoista merkkiä, ja hänen neljä veljeänsä tarkoittavat neljää vuodenaikaa. Pelkäänpä, Raimund, että käsittelette Sinipartaa samalla tavalla kuin tuo henkevä tutkija Napoleonia.

RAIMUND.

Kirjailija, josta puhutte, oli tosiaankin henkevä ja tietorikas; hänen nimensä oli Jean-Baptiste Pérès. Hän kuoli kirjastonhoitajana Agenissa vuonna 1840. Hänen merkillinen pieni kirjansa, joka kertoo Kuinka Napoleonia ei ole ollut koskaan olemassakaan, painettiin, ellen erehdy, vuonna 1817.

Se on itse asiassa erittäin terävä Dupuis'n teorian arvostelu. Mutta teoria, jonka yksityisen, ja niinmuodoin vailla vakuutusvoimaa olevan sovellutuksen teille esitin, perustuu vertailevaan kielitieteeseen ja mytologiaan. Kuten tiedätte, ovat Grimm-veljekset koonneet saksalaiset kansansadut. Heidän esimerkkiään on seurattu melkein kaikissa maissa, joten meillä nykyään on skandinaavisten, tanskalaisten, flaamilaisten, venäläisten, englantilaisten, italialaisten, erinäisten afrikkalaisten y.m. satujen kokoelmia. Näitä satuja lukiessaan huomaa ihmeekseen, että ne kaikki tai melkein kaikki johtuvat muutamista harvoista perusmuodoista. Skandinaavinen satu näyttää tarkoin noudattavan jotakin ranskalaista satua, joka vuorostaan toistaa jonkin italialaisen sadun tärkeimmät piirteet. Kumminkaan ei sovi otaksua, että nämä yhtäläisyydet johtuisivat eri kansojen välisistä peräkkäisistä lainoista. Niinpä onkin otaksuttu, kuten jo äsken huomautin, että ihmiskunnan eri heimot ovat tunteneet nämä tarinat ennen eroamistaan ja ovat ne kuvitelleet ikimuistoisen leponsa aikana yhteisessä kehdossaan. Mutta koska ei ole kuultu puhuttavan sellaisesta ajasta ja paikasta, jossa zulut, papualaiset ja intialaiset olisivat yhdessä paimennelleet härkiänsä, täytyy ajatella, että ihmismielen yhdistelmät sen lapsuusaikana ovat kaikkialla samat, että samat ilmiöt ovat aiheuttaneet kaikissa alkukantaisissa aivoissa samanlaisia vaikutelmia ja että ihmiset, joita kaikkia rasittaa nälkä, pelko ja rakkaus, ja joilla kaikilla on sama taivas pään päällä ja sama maankamara jalkojen alla, ovat kuvitelleet samat pienet tapahtumasarjat selvittääkseen itselleen luonnon ja kohtalon salaisuuksia.

Kansansadut siis kuvailivat alkujaan elämää ja olioita, ja tämä kuvailu oli omiansa tyydyttämään sangen kehittymättömiä olentoja. Se tapahtui luultavasti jokseenkin samaan tapaan valkoisten, keltaisten ja mustain ihmisten aivoissa.

Niin ollen luulisin olevan viisainta pysytellä indoeurooppalaisen perintätiedon piirissä ja palautua Baktriassa asuneisiin esi-isiimme jättäen muut ihmisheimot huomioonottamatta.

OKTAVIUS.

Minä kuuntelen teitä mielelläni. Mutta luuletteko, että näin hämärä asia voidaan vaaratta uskoa keskustelun sattumain varaan?

RAIMOND.

Totta puhuen uskon, että tutunomaisen juttelun sattumat ovat asialleni vähemmän vaaralliset kuin kirjoitetun tutkielman loogilliset kehittelyt. Älkää käytelkö tätä tunnustusta kohtuuttomasti aseena minua vastaan; minä peruutan sen heti, jos yritätte käyttää sitä hyödyksenne minun kustannuksellani. Tästä lähtien minä esitän pelkkiä väitteitä. Tahdon sanoa varmasti, mitä sanon. Pankaa se mieleenne. Huomautan vielä, että jos puhun kahdapäin, mikä on varsin luultavaa, niin se johtuu siitä, että kohtelen yhtä hellästi ajatukseni molempia eripuraisia poikia ollakseni varma siitä, etten tee vääryyttä sille, joka on oikeassa. Sitäpaitsi olen kirpeä, pureva ja mikäli mahdollista yltiöpäinen.

LAURA.

Saammepa nähdä, sopiiko sellainen ilme kasvoihinne. Mutta kuka teitä käskee sen omaksumaan.

RAIMOND.

Kokemus. Se todistaa minulle, että ankarinkin epäily lakkaa, kun alkaa puhe tai toiminta. Kohta kun puhun, väitän jotakin. Täytyy uskaltaa tehdä päätös. Minä alistun siihen. Niinmuodoin säästän teiltä sellaiset kielelliset pitsihunnut kuin "kukaties", "jos niin rohkenen sanoa", "tavallaan", joita vain Renanin lainen kirjailija osaa käyttää sievästi kaunisteenaan.

OKTAVIUS.

Olkaa kirpeä ja pureva. Mutta suvaitkaa hieman järjestellä esitystänne. Ja nyt, kun teillä on väite esitettävänä, esittäkää se niin, että tiedämme mitä se sisältää.

RAIMUND.

Kaikki ne, jotka osaavat menestyksellisesti liikkua yleisen oppineisuuden aloilla, ovat oivaltaneet saduissa piilevän vanhoja myyttejä ja mietelauselmia. Max Müller on sanonut (luulen voivani toistaa hänen lausuntonsa täsmälleen oikein): "Sadut ovat mytologian uudenaikainen kieliparsi, ja jos ne on otettava tieteellisen tutkimuksen esineiksi, on ensimmäisenä tehtävänä palauttaa jokainen nykyaikainen satu vanhempaan legendaan ja jokainen legenda alkukantaiseen myyttiin."

LAURA.

RAIMUND.

Jos olisin suorittanut tuon suunnattoman työn, ei päässäni olisi enää ainoatakaan hiuskarvaa eikä minulla olisi iloa katsella teitä muuten kuin neljäin rillien läpi, viheriän suojustimen alitse. Työ on vielä suorittamatta, mutta kerätty aines riittää tiedemiehille osoittamaan, etteivät sadut ole pelkkiä ilmavia haaveita, vaan että ne useasti, kuten Max Müller sanoo, "juontavat kaikki juurensa aina muinaisen kielen ja muinaisen ajatuksen alkuaiheista saakka". Vanhat, ränstyneet ja jälleen lapsiksi muuttuneet jumalat, jotka on sysätty inhimillisten olojen ulkopuolelle, voivat vielä huvittaa pieniä poikia ja tyttöjä. Ne toimivat isoisinä. Ja onko olemassakaan tointa, joka paremmin sopisi näille ikälopuille maan ja taivaan muinaisille herroille. Sadut ovat kauniita uskonnollisia runoelmia, jotka ovat ihmisiltä yleensä unohtuneet, mutta joita hurskaat isoäidit ovat säilytelleet uskollisessa muistissaan. Nämä runoelmat ovat muuttuneet lapsellisiksi ja ovat säilyneet viehättävinä, kun niitä on lempein huulin kertoellut vanha kehrääjämummo lieden luo kerääntyneille poikansa pienokaisille.

Valkoihoisten ihmisten heimot ovat hajautuneet. Toiset ovat kulkeneet läpikuultoisen taivaan alle, poikki lumihohtoisten vuoristojen ja pitkin rantamaita, joita huuhtelee sininen, laulava meri; toiset ovat häipyneet surunvoittoiseen sumumaailmaan, pohjoisten merten rannikoille, missä maa ja taivas toisiaan tapailevat jättäen tilaa vain epämääräisille ja eriskummallisille muodoille. Toiset ovat leiriytyneet yksitoikkoisille aromaille, mistä heidän laihat ratsunsa hakivat ravintoansa; toiset ovat kallistaneet päänsä lumihangelle, päittensä päällä raudankarvainen, timantteja välkkyvä taivas. On niitäkin, jotka ovat lähteneet poimimaan kultakukkaa graniittiselta mantereelta. Ja Intian pojat ovat juoneet kaikkien Euroopan virtojen vettä. Mutta kaikkialla, mökissä, teltassa ja tasangolle sytytetyn risuvalkean ääressä, on muinaisten aikojen lapsi vuorostaan mummoksi muuttuneena kertonut pienokaisille satuja, joita oli oman lapsuutensa aikana kuullut. Henkilöt olivat samat, samoin tapaukset. Mutta kertojan huomaamatta saivat tarinat sen ilman sävyä, jota hän oli pitkän elämänsä ajan hengitellyt ja sen maan tuntua, joka oli pian kätkevä hänet poveensa. Heimo lähti jälleen liikkeelle kokemaan väsymystä ja vaaroja ja jätti jälkeensä Idän puolelle isoäidin, joka nukkui nuorten ja vanhain vainajain keskellä. Mutta hänen nyt jäykistyneiltä huuliltaan kaikuneet kertoelmat pyrähtivät lentoon kuin Psyyken perhot, laskeutuivat jälleen vanhojen kehrääjä-mummojen huulille ja saivat jälleen muinaisen rodun nousevan polven silmät säteilemään. Kuka se opetti Aasinnahan pienille pojille ja tytöille Ranskassa, "suloisessa Ranskanmaassa", kuten laulussa sanotaan? "Sen teki Hanhi-emo", vastaavat kylän tietäjät, "Hanhi-emo, joka lakkaamatta kehräsi ja lakkaamatta tarinoi". Tiedemiehet asiaa tutkimaan. He ovat tunteneet Hanhi-emoksi sen kuningatar Hanhenjalan, jonka vanhat mestarit ovat kuvanneet Troyes'n hiippakunnassa sijaitsevan Sainte-Marie de Nesles kirkon pääovelle, Dijonin Sainte-Benigne kirkon pääovelle, Auvergne'issa sijaitsevan Saint-Pourcain kirkon ja Neversin Saint-Pierre kirkon pääoville. He ovat yhdistäneet Hanhi-emon kuningatar Bertrade'iin, kuningas Robertin vaimoon ja äitikummiin, kuningatar Bertha Isojalkaan, Kaarle Suuren äitiin, Saban kuningattareen, jolla oli sorkkajalka, koska hän palveli epäjumalia, Skandinaavian kauneimpaan jumalattareen Frejaan, jolla oli joutsenen jalka, pyhään Luciaan, jonka ruumis, samoinkuin nimikin, oli pelkkää kirkkautta. Mutta sellaisissa etsinnöissä joutuu kovin kauas ja eksyy omaan kuvitteluunsa. Mitä merkitsee Hanhi-emo muuta kuin meidän kaikkien isoäitiä ja isoäitiemme isoäitejä, naisia, joilla oli vilpitön sydän ja nystermäiset käsivarret, jotka suorittivat nöyrän ylevästi jokapäiväiset askareensa ja iän riuduttamina, lihattomina ja verettöminä kuin heinäsirkat vielä juttelivat lieden kulmalla, mustuneen hirren alla, esittäen kaikille tuvan tenavoille pitkiä tarinoita, jotka loivat mieleen lukemattomia kuvia? Ja koruton runous, vainioiden, metsien ja lähteitten runous kumpusi raikkaana hampaattoman vanhuksen huulilta. Esivanhempain ristikankaalle, ikivanhalle pohjalle, kutoi Hanhi-emo tuttuja kuviansa: linnan jämeine torneineen, olkikattoisen majan, ravitsevan pellon, salaperäisen suuren metsän ja kauniit naiset, hengettäret, jotka ovat maalaiskansalle hyvin tuttuja ja joita Jeanne d'Arc olisi voinut nähdä iltaisin ison kastanjapuun alla, lähteen partaalla…

LAURA.

RAIMUND.

Jos minun olisi valittava, niin antaisin mielelläni kokonaisen kirjaston filosofisia teoksia, kunhan minulle jätettäisiin Aasinnahka. Kirjallisuudessamme on vain La Fontaine vaistonnut Hanhi-emon tavoin maankamaran runouden, kotoisten seikkain vanhan ja syvän viehätyksen.

Mutta sallikaahan minun koota yhteen eräitä tärkeitä huomioita, joita ei sovi jättää keskustelun satunnaisuuksien siroteltaviksi. Kielet olivat alkujaan täynnä kuvia ja elähdyttivät kaikkea, minkä nimesivät. Ne varustivat inhimillisillä tunteilla tähdet, pilvet, "taivaan lehmät", valon, tuulet, aamuruskon. Kuvallisesta, eloisasta kielestä sukeutui myytti ja myytistä syntyi satu. Satu muuntui lakkaamatta, sillä muuntuminen on olemassaolon ensimmäinen välttämätön ehto. Se käsitettiin sanan- ja kirjaimenmukaisesti, ja onneksi ei ollut olemassa henkeviä ihmisiä, jotka olisivat alentaneet sen vertauskuvaksi siten sen paikalla surmaten. Kelpo väki näki Aasinnahassa Aasinnahan itsensä, ei enempää eikä vähempää. Perrault ei etsinyt siitä muuta. Tuli tiede, joka yhdellä ainoalla silmäyksellä käsitti myytin ja sadun pitkän kehityslinjan ja sanoi: "Aamurusko muuttuu Aasinnahaksi." Mutta sen on lisättävä, että Aasinnahka, kohta kun se kuviteltiin, sai erikoisen piirteensä ja eli omaan laskuunsa.

LAURA.

Minä alan oivaltaa, mitä sanotte. Mutta koska mainitsette Aasinnahan, tunnustan teille, että sen tarinassa on eräs seikka, joka loukkaa minua mitä suurimmassa määrässä. Onko joku intialainen antanut Aasinnahan isälle tuon inhoittavan, omaan tyttäreen kohdistuvan intohimon?

RAIMUND.

Jos syvennymme myytin ytimeen, niin teitä säikyttävä sukurutsaus näyttää varsin viattomalta. Aasinnahka on aamurusko; se on auringon tytär, koska se on valon aiheuttama. Kun sanotaan kuninkaan rakastuneen tyttäreensä, niin tuo merkitsee, että aurinko noustessaan tavoittelee aamuruskoa. Vedojen mytologiassa Prajapati, luomisen herra, koko luomakunnan kaitsija, täysin sama kuin aurinko, ajaa takaa tytärtänsä Ushasta, aamuruskoa, joka pakenee häntä.

LAURA.

Olipa kuninkaanne aurinko tai mikä hyvänsä, joka tapauksessa hän minua loukkaa, ja minä olen vihoissani hänen keksijöilleen.

RAIMUND.

He olivat viattomat ja niinmuodoin vailla moraalia… Älkää väittäkö vastaan, serkku, siveellinen turmelus se vasta antaa moraalille olemisen oikeuden, samoinkuin väkivalta tekee välttämättömäksi lain. Kuninkaan tytärtänsä kohtaan tuntema tunne, jota perintä tieto ja Perrault ovat hartaan vilpittömästi kunnioittaneet, todistaa sadun korkeata ikää sijoittaen sen aina Ariadnen patriarkaalisten heimojen aikoihin. Näissä viattomissa paimenperheissä ei sukurutsausta ollenkaan kammoksuttu; isän nimenä oli "se, joka suojelee", veljen nimenä "se, joka auttaa", sisaren "se, joka lohduttaa", tyttären "se, joka lypsää lehmät", puolisoa nimitettiin "väkeväksi". Nämä auringonmaan härkäpaimenet eivät olleet lainkaan keksineet häveliäisyyttä. Heidän keskuudessaan nainen oli vailla salaperäisyyttä ja niinmuodoin vaaraton. Patriarkan tahto oli ainoa laki, joka salli miehen tuoda itselleen puolison kahden valkoisen härän vetämissä vankkureissa, tai kielsi sen häneltä. Jos isän ja tyttären liitto olojen pakosta olikin harvinainen, ei sitä kuitenkaan moitittu. Aasinnahan isä ei synnyttänyt mitään pahennusta. Pahennus on luonteenomainen sivistyneille yhdyskunnille, joiden kalleimpien huvitusten joukkoon se kuuluu.

OKTAVIUS.

Minä sallin teidän jaaritella. Mutta olen varma siitä, etteivät selityksenne kelpaa mihinkään. Moraali on ihmisessä myötäsyntyinen.

RAIMUND.

Moraali on tapoja käsittelevää tiedettä; se muuttuu tapojen ohella. Se on erilainen eri maissa eikä pysy missään kymmentä vuotta ennallaan.

Teidän moraalinne, Oktavius, ei ole isänne moraali. Myötäsyntyiset aatteet ovat pelkkää haavetta.

LAURA.

Hyvät herrat, jättäkäämme sikseen moraali ja myötäsyntyiset aatteet, jotka ovat ylen ikäviä asioita, ja palatkaamme Aasinnahan isään, joka on aurinko.

RAIMUND.

Muistattehan, että hän elätti tallissaan mitä jaloimpien, kauniilla loimilla varustettujen, "kullasta ja kirjo-ompeluksista kankeiden" hevosten joukossa "aasia, joka oli luotu niin omituiseksi, etteivät sen pahnat olleet milloinkaan likaiset, vaan joka aamu kauniiden kultarahain peitossa". No niin, tämä itämainen aasi on auringonratsu, ja ne kultakolikot, joihin sen pahnat peittyvät, tarkoittavat niitä valoläikkiä, joita päivänpaiste luo tunkeutuessaan lehväin lomitse. Sen nahka on erikoinen, pilvenlonkaa merkitsevä vertauskuva. Aamurusko verhoutuu siihen ja häviää. Muistattehan sen soman kohtauksen, jossa taivaansiniseen hameeseen puetun Aasinnahan näkee kaunis prinssi, joka tirkistää avaimenreiästä? Tuo prinssi, kuninkaan poika, on auringonsäde…

LAURA.

RAIMUND.

Paremmin ei voisi sanoa, serkkuseni, ja havaitsenpa, että ymmärrätte ihailtavan hyvin vertailevaa mytologiaa. — Ottakaamme kaikkein yksinkertaisin satu, tuo tarina nuoresta tytöstä, jonka suusta suikahtaa kaksi ruusua, kaksi helmeä ja kaksi timanttia. Tämä nuori tyttö on aamurusko, joka saa kukat puhkeamaan ja valaa niihin kastetta ja valoa. Hänen ilkeä sisarensa, joka oksentaa konnia, on usva. — Lieden poron tuhrima Tuhkimo on aamurusko, jota pilvet himmentävät. Nuori prinssi, joka ottaa hänet puolisokseen, on aurinko.

OKTAVIUS.

Siniparran vaimot ovat aamuruskoja, Aasinnahka on aamurusko, nuori tyttö, jonka suusta pursuaa ruusuja ja helmiä, on aamurusko. Tuhkimus on aamurusko. Te ette puhu muusta kuin aamuruskoista.

RAIMUND.

Aamurusko, Intian suurenmoinen aamurusko, on tosiaankin arjalaisen mytologian runsain lähde. Sitä ylistetään monenlaisin nimin ja muodoin Vedahymneissä, Ja yöllä sitä kutsutaan, sitä odotetaan pelon- ja toivonsekaisin tuntein:

"Meidän vanha ystävämme, Aamurusko, palanneeko hän? Voittaako valkeuden jumala yön vallat?" Hän saapuu jo, tuo heleä, nuori tyttö, "hän lähestyy jokaista taloa", ja kaikkien sydämet riemastuvat. Hän se on, Djaus-jumalan tytär, ylhäinen paimentyttö. Joka aamu hän vie laitumelle taivaalliset lehmät, joiden täysistä utareista tihkuu kuivanmaan kamaralle raikas, virvoittava kaste.

Samoinkuin hänen tuloansa lauletaan hänen katoamistansakin; hymni ylistää auringon voittoa:

"Jälleen olet suorittanut voimallisen ja uljaan työn, oi Indra! Sinä lyöt Djaus-jumalan tyttären, naisen, jota on vaikea voittaa. Niin, Djaus-jumalan tyttären, loistavan aamuruskon, olet sinä, Indra, suuri sankari, lyönyt pirstaleiksi.

"Aamurusko syöksyi pois särkyneistä vaunuistaan peläten Indran, härän, häntä puskevan.

"Hänen vaununsa jäivät siihen, särkyneinä; mutta hän itse pakeni kauas, kauas."

Alkukannalla elävä intialainen muodosti itselleen aamuruskosta kuvan, joka alinomaa vaihtui säilyen kumminkin aina eloisana, ja tuon kuvan heikentyneitä ja muuntuneita heijastuksia voidaan vielä nähdä niissä saduissa, joista olemme puhuneet, samoinkuin vielä Pikku Punahilkan tarinassakin. Ison Äidin pikku tytön päähineen väri on ensimmäinen hänen taivaallisen alkuperänsä ilmaisija. Hänelle uskottu tehtävä, leipäkyrsän ja voipytyn kuljettaminen, saa hänet muistuttamaan Vedain aamuruskoa, joka on viestinviejä. Susi, joka hänet syö…

LAURA.

RAIMUND.

LAURA.

RAIMUND.

Ahnas susi, kiiltäväkarva, Vrika, Vedain susi. Älkää unohtako, että auringonjumalilla, kreikkalaisten lyykialaisella Apollonilla ja latinalaisten Apollo Soran uksella on tunnuskuvanaan susi.

OKTAVIUS.

RAIMUND.

Kun aurinko saa vesisäiliöt kuiviksi, paahtaa nurmet ja kuivaa laihtuneiden, läähättävien vetojuhtien selkänahan, niin eikö se ole ahne susi? Suden karva kiiltää, sen silmäterät hehkuvat, se näyttää valkoisia hampaitaan, sen leuat ja lanteet ovat lujat; sen karvan ja silmäin kiilto ja sen leukain raateluvoima ovat auringon ominaisuuksia. Te, Oktavius, ette juuri pelkää aurinkoa tässä kosteassa maassa, jossa omenapuut kukoistavat, mutta Pikku Punahilkka, joka saapuu kaukaa, on kulkenut halki kuumien seutujen.

LAURA.

Aamurusko kuolee ja herää jälleen eloon. Mutta Pikku Punahilkka ei kuoltuaan enää palaa. Hän teki väärin poimiessaan pähkinöitä ja kuunnellessaan sutta, mutta pitikö hänen siitä syystä joutua armotta syödyksi? Eikö olisi ollut parempi, jos hän olisi päässyt suden vatsasta niinkuin aamurusko yön vankeudesta?

RAIMUND.

Säälinne, serkku hyvä, on varsin henkevää. Pikku Punahilkan kuolema ei voi olla lopullinen. Hanhi-emo oli unohtanut sadun loppuosan.

Mutta Saksan ja Englannin isoäidit tietävät varsin hyvin, että Pikku Punahilkka kuolee ja herää jälleen eloon kuten aamurusko. He kertovat metsästäjän halkaisseen pedon vatsan ja vetäneen sieltä esille rusottavan pienokaisen, joka silmät suurina lausuu:

Minä lehteilin äskettäin tyttärenne huoneessa erästä värillistä kuvakirjaa, jonka englantilainen Walter Crane on varustanut tarumaisilla, leikillisillä kuvilla. Mainitun taiteilijan mielikuvitus on samalla syvämielinen ja tutunomainen: hän tajuaa legendoja ja rakastaa elämää, hän kunnioittaa menneisyyttä ja nauttii nykyisyydestä. Hän on englantilainen henki. Kirja, jota selailin, sisälsi Little Red Riding Hoodin (englantilaisten Pikku Punahilkan) tekstin ja kuvat. Susi nielee tytön. Mutta eräs viheriään nuttuun, keltaisiin housuihin ja kaulussaappaisiin puettu maalaisherrasmies ampuu kuulan suden kiiltävien silmien väliin, avaa metsästyspuukollaan pedon vatsan, josta pienokainen astuu ulos raikkaana kuin ruusu.

Niin on asia todellisuudessa, ja te, serkkuseni, olette sen arvannut. Mitä tulee Prinsessa Ruususeen, jonka seikkailussa ilmenee korutonta, syvää runoutta…

OKTAVIUS.

RAIMUND.

Ei. Prinsessa Ruusunen, Saapasjalkakissa ja Peukaloinen liittyvät erääseen toiseen arjalaiseen legendaryhmään, joka vertauskuvallisesti esittää talven ja kesän taistelua, luonnon uudistumista, tuota ikuista seikkailua, jonka sankarina on universaalinen Adonis, maailman ruusu, joka lakkaamatta kuihtuu ja jälleen kukoistaa. Prinsessa Ruusunen ei ole mikään muu kuin Asteria, Latonan heleä sisar, hän on Cora ja Proserpina. Kansan mielikuvitus kulki onnekasta latua pukiessaan valon siihen elävään hahmoon, jota valo maan päällä hellimmin hyväilee, nimittäin nuoren tytön hahmoon. Minä puolestani pidän metsän nukkuvasta prinsessasta, jota ajatellessani johtuu mieleeni Vergiliuksen Eurydike ja Eddan Brunhilde. Toista pistää käärme, toista orjantappuranpiikki, ja molemmat pelastuvat ikuisen varjon maasta: kreikattaren vapauttaa runoilija, Skandinaavian naisen soturi, kumpikin rakastuneita. Myyttien valosankarien yhteisenä kohtalona on vaipua tainnoksiin jonkin terävän esineen, orjantappuranokaan, pedon kynnen tai kehrävarren pistosta. Eräässä miss Freren löytämässä dekaanilaisessa legendassa pieni tyttö saa piston kynnestä, jonka eräs rakshasa on jättänyt oveen. Hän vaipuu kohta hengettömäksi. Ohikulkeva kuningas syleilee ja lämmittää häntä. Näille talven ja kesän, varjon ja valon, yön ja päivän näytelmille on ominaista, että ne alkavat yhä uudelleen. Perraultin esittämä satu alkaa jälleen siitä, mihin sen luulisi päättyvän. Prinsessa ottaa prinssin miehekseen ja tästä avioliitosta syntyy kaksi poikaa, pieni Päivä ja pieni Sarastus, Hesiodoksen Aithra ja Hemeros, tai, jos niin haluatte, Plioibos ja Artemis. Prinssin poissaollessa hänen äitinsä, syöjätär, rakshasa eli yön hirmu, uhkaa niellä ylhäiset lapset, molemmat nuoret valot, jotka pelastaa palaava kuningas-aurinko. Prinsessa Ruususella on läntisessä Ranskassa maalaissisar. Hänen tarinansa kertoo koruttomasti eräs vanha laulu, jossa jumalallinen legenda on ehtinyt äärimmäiseen alennustilaansa. Jos väliasteet puuttuisivat, olisi mahdotonta tuntea laulun ryysytyttöä siksi taivaalliseksi valoksi, joka talvella riutuu ja keväällä jälleen elpyy. Persialaisten suuressa kertomarunoelmassa Shahnamessa tutustumme sankariin, jonka kohtalo muistuttaa Prinsessa Ruususen kohtaloa. Isfendiar, jota ei mikään miekka kykene haavoittamaan, saa silmäänsä kuolettavan piston orjantappurapiikistä. Skandinaavisen Eddan kertomus Balderista osoittaa Prinsessa Ruususeen verrattuna vieläkin yllättävämpiä yhtäläisyyksiä.

Kuten kuninkaantyttären kätkyen ympärille kerääntyneet haltijattaret vannovat kaikki jumalat tekevänsä jumalallisen lapsen, Balderin vahingoittumattomaksi maan päällä. Mutta vaaroja ajatellessaan kuolemattomat unohtavat mistelin, joka ei kasva maassa, aivan samoin kuin kuningas ja kuningatar unohtivat eukon, joka kehräsi heidän linnansa tornissa. Prinsessaa pistää kehrävarsi; mistelinoksa surmaa Balderin.

"Siinä makasi maassa Balder, kuolleena, ja hänen ympärillään kasoittain miekkoja, tulisoihtuja, keihäitä ja peitsiä, joita jumalat olivat huvikseen singonneet kohti asein vahingoittumatonta Balderia. Mutta hänen rintaansa oli työntynyt kuolettava mistelinoksa, jonka Loke oli antanut Hoderille ja jonka Hoder ampui mitään pahaa aavistamatta."

LAURA.

Kaikki tuo on erittäin kaunista; mutta ettekö tiedä mitään sanoa pienestä Pouffe-koirasta, joka oli prinsessan vuoteessa? Minusta se on kovin soma: se kasvoi markiisitarten sylissä, ja minä kuvittelen rouva de Sévignén sitä hyväilleen kädellään, joka osasi kirjoittaa mitä kauneimpia kirjeitä.

RAIMUND.

Teidän mieliksenne suomme pienelle koiralle taivaalliset esi-isät. Me juonnamme sen suvun juuret Saramasta, koirasta, joka vainuaa aamunkoitteen, ja Seirios-koirasta, tähtien vartijasta. Onhan siinä luullakseni ylhäisyyttä kerrakseen. Minä tyydyn mainitsemaan vain yhden oksan tätä suurta sukupuuta. Suomalaisen oksan, pienen Ilo-koiran, jolle sen emäntä sanoo kolme kertaa:

OKTAVIUS.

Minua ihmetyttää, miten kevyesti te sijoitatte taivaaseen satujen eläimet ja ihmiset. Roomalaiset eivät lähettäneet hallitsijoitaan sievemmin tähtitarhoihin. Jos tapahtuu teidän tahtonne, niin markiisi de Carabas tulee olemaan vähintään itse aurinko.

RAIMUND.

Epäilemättä, Oktavius. Tuo köyhä, nöyryytetty henkilö, joka kasvaa rikkauteen ja valtaan, on aurinko, joka nousee usvista ja säteilee keskipäivän kirkkaassa korkeudessa. Huomatkaa tämä seikka: markiisi de Carabas nousee vedestä pukeutuakseen loistaviin vaatteisiin. Auringonnousua ei voi esittää selvemmin vertauskuvin.

LAURA.

Mutta sadussa markiisi on tarmoton olento, jota kuljetetaan; ajattelemisesta ja toimimisesta pitää huolta kissa. Eikö olisi oikein ja kohtuullista, että kissa, kuten äskeinen pikku koirakin, kuuluisi taivaallisten olentojen joukkoon.

RAIMUND.

LAURA.

Hauskaa kuulla. Mutta ovatko hänen pergamenttinsä yhtä selvät kuin
Pouffe-koiran? Voiko se todistaa aateluutensa?

RAIMUND.

On mahdollista, että Saapasjalkakissa polveutuu niistä kissoista, jotka vetivät Frejan, skandinaavisen Venuksen, vaunuja. Kattokourujen notaarit eivät kumminkaan virka siitä mitään. Tunnetaan eräs hyvin vanha egyptiläinen aurinkokissa, sama kuin Ra, joka puhuu eräässä herra de Rougén kääntämässä hautausmenohymnissä, näin sanoen: "Minä olen se suuri kissa, joka oli elämänpuun tien varrella, Anissa, sen suuren taistelun yönä." Mutta tuo kissa on kushiitti, Hamin lapsia. Saapasjalkakissa on Jaafetin heimoa, enkä minä käsitä, kuinka ne voitaisiin liittää toisiinsa.

LAURA.

Oliko tuolla kushiittikissalla, josta hautajaismenohynminne perin hämärästi puhuu, kerjuureppu ja saappaat?

RAIMUND.

Siitä ei ole mitään mainittu. Markiisin kissan saappaat ovat verrattavissa niihin seitsemän peninkulman saappaisiin, jotka Peukaloinen vetää jalkaansa ja jotka esittävät vertauksellisesti valon nopeutta. Oppineen herra Gaston Paris'n mukaan oli Peukaloinen alkujaan eräs arjalainen jumala, taivaallisten härkien ajaja ja varastaja kuten Hermes-lapsi, jota maljakkojen maalaajat eivät sijoita kehtoon vaan kenkään. Kansan mielikuvitus sijoitti Peukaloisen Otavan pienimpään tähteen. Mitä tulee saappaisiin, kuten sanotaan, niin tiedättehän, että Jacquemart, joka valmisti varsin kauniita syövytyksiä, keräsi itselleen runsaan kokoelman jalkineita. Jos tahtoisi hänen esimerkkiään noudattaen laatia mytologisia jalkineita käsittävän museon, niin yksi lasikko ei riittäisi. Seitsemän peninkulman saappaitten, Hermes-lapsen kengän ja Saapasjalkakissan jalkineitten viereen olisi sijoitettava täysikasvuisen Hermeen siipianturat, Perseuksen sandaalit, Athenen kultakengät, Tuhkimuksen tohvelit ja Marian, pikku venakon, ahtaat lapikkaat. Kaikki nämä jalkineet ilmaisevat tavallaan valon nopeutta ja taivaankappaleitten liikettä.

LAURA.

Eikö olekin erehdytty, kun on väitetty Tuhkimuksen tohvelien olleen lasia? Eihän voi ajatella jalkineita, jotka ovat samaa ainetta kuin vesikarahvi. Oravannahkakengät, toisin sanoen turkiskengät, ovat paremmin käsitettävissä, vaikka onkin mieletöntä antaa sellaiset jalkineet tytölle, joka lähtee tanssiaisiin. Niihin puettuna Tuhkimus varmaan oli kuin kyyhkynen höyhenjalkainen. Niin kuumissa kengissä tanssiakseen hänen täytyi olla pieni hurjapää. Mutta nuoret tytöt ovat kaikki hurjapäitä: he tanssisivat, vaikka anturat olisivat lyijyä.

RAIMUND.

Serkku hyvä, olenhan teitä varoittanut liiaksi luottamasta tavalliseen terveeseen järkeen. Tuhkimuksen tohvelit eivät olleet oravannahkaa, vaan lasia, lasia niin läpikuultavaa kuin lähdevesi tai vuori-kristalli. Tohvelit olivat loihditut. Kun sen tiedätte, niin kaikki vaikeudet katoavat. Vesimelonista ajavat esiin vaunut. Vesimeloni olikin loihdittu. Onhan oikeastaan sangen luonnollista, että loihditut vaunut ajavat esiin loihditusta vesimelonista. Pikemmin sopisi olla ihmeissään, ellei olisi niin laita. Venäläisellä Tuhkimuksella on sisar, joka leikkaa poikki isonvarpaansa saadakseen tohvelin mahtumaan jalkaansa; veri tihkuu näkyviin ilmaisten prinsessoille kunnianhimoisen tytön sankarillisen viekkauden.

LAURA.

Perrault tyytyy kertomaan, kuinka molemmat ilkeät sisaret tekivät kaiken voitavansa saadakseen jalkansa mahtumaan tohveliin kumminkaan onnistumatta. Se miellyttää minua enemmän.

RAIMUND.

Samaa mieltä on ollut Hanhi-emo. Mutta jos olisitte slaavi, olisitte hieman julma, ja leikattu isovarvas sopisi vallan hyvin teidän makuunne.

OKTAVIUS.

Raimund on puhunut meille jo aika kauan haltijatar-tarinoista, mutta haltijattarista itsestään hän ei ole vielä virkkanut sanaakaan.

LAURA.

Se on totta. Mutta parempi onkin jättää haltijattaret epämääräisyytensä ja salamyhkäisyytensä peittoon.

RAIMUND.

Te pelkäätte, serkku, että nuo oikulliset olennot, milloin hyvät, milloin pahat, nuoret ja vanhat, miten vain mielitte, nuo olennot, jotka vallitsevat luontoa ja näyttävät aina olevan siihen häipymäisillään, eivät suostukaan tyydyttämään uteliaisuuttamme, vaan liukuvat käsistämme juuri kun luulemme ne tavoittavamme. He ovat kuunsäteestä kudotut. Vain lehväin kahahdus ilmaisee heidän ohihuiskahduksensa ja heidän äänensä sulaa suihku- lähteitten solinaan. Jos uskaltaa tarttua heidän kultahamosensa helmaan, niin käteen jää vain kourallinen kuivia lehtiä. Minä en ole niin jumalaton, että lähtisin heitä takaa-ajamaan. Heidän pelkkä nimensä ilmaiskoon meille heidän olemuksensa salaisuuden.

Haltijattaren nimi on ranskaksi fée, italiaksi jata, espanjaksi hada, portugalin- ja provensalinkielillä fada ja fade; fadette siinä berryläismurteessa, jonka George Sand teki kuuluisaksi: se johtuu latinan fatum sanasta, joka merkitsee kohtaloa. Haltijattaret ovat tuloksena mitä suloisimmasta ja mitä surullisimmasta, kaikkein tutunomaisimmasta ja kaikkein yleisimmästä inhimillisen elämän käsittämisestä. Haltijattaret ovat meidän kohtaloitamme. Naisen hahmo sopii hyvin kohtalolle, joka on oikullinen, viekoitteleva, petollinen, täynnä viehätystä, levottomuutta ja vaaroja. Totisesti on meillä jokaisella äitikumminamme haltijatar, joka kätkyemme yli kumartuneena jakaa meille lahjoja, onnekkaita ja tuhoisia, jotka säilytämme halki elämän. Tarkastelkaa ihmisiä, kysykää itseltänne, mitä he ovat, mikä heidät luo ja mitä he saavat aikaan, niin huomaatte, että heidän onnellisen tai turmiokkaan olemassaolonsa ylimpänä lakina on haltijatar. Claudiuksesta pidetään, koska hän laulaa hyvin; hän laulaa hyvin, koska hänen äänijänteensä ovat sopusointuisesti sommitellut. Kuka ne on niin järjestänyt Claudiuksen kurkkuun? Haltijatar. Miksi kuninkaan tytär loukkasi itsensä eukon kehrävarteen? Siksi että hän oli vilkas, hieman vallatonkin… ja siksi että haltijatarten määräys niin sääsi.

Niin vastaa meille satu, ja inhimillinen viisaus ei pääse tuota vastausta kauemmaksi. Miksi, serkkuseni, te olette kaunis, henkevä ja hyvä? Siksi, että eräs haltijatar on suonut teille hyvyyttä, toinen henkevyyttä ja kolmas suloa. Heidän tahtonsa on tapahtunut. Salaperäinen risti-äiti määrää syntyessämme elämämme kaikki teot ja kaikki ajatukset, ja me olemme onnelliset vain mikäli hän niin tahtoo. Vapaus on haavetta ja haltijatar on ilmeinen totuus. — Ystäväni, hyve, samoinkuin pahekin, on välttämättömyys, jota ei käy väistäminen… Älkää väittäkö vastaan! Hyveen kauneus pysyy samana ja hyve ansaitsee yhtä paljon kunnioitustamme, vaikka onkin epätahallinen.

Me emme rakasta sitä hintaa, minkä hyvyys maksaa, vaan sitä hyvää, minkä se aiheuttaa.

Kauniit ajatukset ovat lähtöisin kauniista sieluista, jotka levittävät omaa olemustansa niinkuin kukat haihduttavat olemuksensa osasia tuoksuina. Jalo sielu ei voi henkiä muuta kuin jaloutta, samoinkuin ruusu ei voi tuoksua muulta kuin ruusulta. Niin ovat haltijattaret tahtoneet. Kiittäkää heitä, serkkuseni.

LAURA.

Minä en enää kuuntele teitä. Viisautenne on hirveä. Minä tunnen haltijattarien mahdin, tunnen heidän oikkunsa. He ovat varjelleet minua enemmän kuin muita sisäisiltä heikkouksilta, huolilta ja rasituksilta. Mutta minä tiedän, että heidän yläpuolellaan, elämän satunnaisuuksien yläpuolella, liikkuu ikuinen ajatus, joka luo meihin uskoa, toivoa ja lähimmäisen-rakkautta. — Hyvää yötä, serkku.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YSTÄVÄN KIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.