The Project Gutenberg eBook of Ykskylän uneksija: Kertoelma

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Ykskylän uneksija: Kertoelma

Author: Jalmari Hahl

Release date: May 23, 2021 [eBook #65422]

Language: Finnish

Credits: Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YKSKYLÄN UNEKSIJA: KERTOELMA ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

YKSKYLÄN UNEKSIJA

Kertoelma

Kirj.

JALMARI HAHL

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

Sensuurin hyväksymä, 2 p. Marraskuuta 1904, Helsingissä.

Kertoelman aika. Kalparitarien ja liiviläisten välisien taistelujen alkuvaiheet (13:nnen vuosisadan alku).

I.

Elokuun kuutamo hopeoi vitkaan polveilevan, leveän Väinäjoen pintaa ja pani sen varsilla tuleentuneiden viljavainioiden avarat keltakentät salaperäisesti hohtamaan. Kaukana vainioiden rajalla kohoitti suuri liiviläiskorpi mustaa sahareunaansa ilmoille, ja keltahohteisen peltoalan vastakkaisella puolella piirsi tumma Ykskylän linna vankkoja ääriviivojaan himmeävaloiselle yötaivaalle.

Linnan asujamet olivat jo kaikki menneet levolle, paitsi vahdit, jotka unisina ja hitaasti kulkivat edestakaisin muureilla, silloin tällöin luoden katseen ympäristöön ja varsinkin liiviläiskorpeen päin, nähdäkseen hiipivätkö pakanat sen synkistä varjoista esille yölliselle hyökkäysretkelle.

— Voisimme hyvin panna maata ja nukkua yhtä makeasti kuin kalparitarit, sanoi vanha linnasoturi Herman nuoremmalle vartijatoverilleen.

— Hukka meidät perisi, jos pakanat maatessamme hyökkäisivät esille, huomautti nuorempi vartija Friedolf.

— Siitä ei ole vaaraa, väitti Herman, turvallisen näköisenä. Hän lisäsi:

— Onhan nyt pian elonleikkuun aika käsissä, ja liiviläiset varmaankin pysyvät levollisina, voidakseen rauhassa korjata elonsa.

Tämän sanottuaan hän haki itselleen istumapaikan muurin komerosta, johon asettui mukavasti torkkumaan.

Friedolf sitävastoin päätti rohkeasti taistella unta vastaan ja odottaa seuraavaan vahdinvaihetukseen. Sanoi vanha Herman mitä sanoi, niin ei koskaan voinut olla aivan turvissa kostonhimoisilta liiviläisiltä.

Ja Friedolf alkoi taas astua edestakaisin pitkin leveän muurin yläreunaa. Hänen säännöllisten askeleidensa vahva kaiku levisi yli avaran linnapihan ja aina yläpuutarhan perimpään sopukkaan. Siinä oli osaksi muuriin rakennettuna, osaksi ulkonevana puutarhaan päin maja, johon nuori liiviläinen Atso oli teljettynä sisään.

Hän kuuli selvästi muurinvartijan Friedolfin kaikuvat askeleet, itsekin hän kulki edestakaisin kopissaan, kun ei saanut rauhaa eikä unta. Hän oli siis taas vangittu; ja mitä pahaa hän oli tehnyt! Ei muuta kuin kieltäytynyt linnakappelissa syömästä noita pieniä leipiä ja juomasta viiniä. Miksi hän ei muuten olisi voinut siihen suostua, ellei niin syvästi olisi kammonnut tuota uutta taikaa, varsinkin kun linnan voimakas ja ilkeännäköinen ylipappi Westhard tuota salaperäistä ateriaa tarjosi. Tunsihan hän, Atso, jo tarpeeksi taikaa ruumiissaan, aina siitäperin kuin olivat hänet kastaneet. Tuo kristittyjen taika tuntui monasti vallan kuin polttavan hänen ruumistaan ja suoniaan, ja öisin, kun hän oli yksin, tuo poltto tuntui kahta vaikeammalta. Kunhan hän vaan olisi saanut sen verran vapautta, että olisi Väinäjoen viileissä aalloissa voinut huuhdella pois taian ruumiistaan! Silloin olisi ollut helpompi kestää vankinaolon raskasta taakkaa.

Pienestä muurin ristikkoikkunasta kuu siivilöitsi sisään vaalean leveän juovan, joka laskeutui poikittain suuriliuskaiselle permannolle ja olkivuoteelle. Atso katsoi ulos ikkunasta, ja kun hän näki edessään tutun ja rakkaan maiseman: Väinäjoen hopeapinnan, vainiot ja liiviläiskorven, alkoi kumean ja katkeran kaihon oas kalvaa hänen sisimpäänsä.

Vuoden hän jo siis oli ollut poissa kotimetsistään, mutta hänestä tuntui kuin hänen kahteenkymmeneen kesäänsä olisi karttunut toiset kaksikymmentä lisää. Sillä paljon outoa oli maailma hänelle täällä ulkopuolella kotikorpea näyttänyt, ja ylen kipeästi oli ikävä mieltä kalvanut.

Oliko isä sortunut siihen taisteluun, missä hän itse vangiksi joutui?
Vai oliko hän ainoastaan haavoittunut ja haavoistaan tointunut?

Kaukaa Väinäjoen rannalta kuului kahlaajalinnun huiluääni.

Atso muisti silloin selvästi miten ennen tuhoavaa taistelua oli Ervin kanssa istunut joen rannalla, korven turvallisessa lymypaikassa, miten oli silittänyt Ervin pehmeätä ruskeata tukkaa, katsonut hänen tummiin yönsyviin silmiinsä ja sanonut: Yhtä pysyvästi kuin Väinäjoen vesi mereen virtaa, yhtä hellästi kuin pyhä kuu öisin meille kumoittaa, tahdon sinua rakastaa. Ja jos jumalat suovat minun taistelusta palata, tarjoan isällesi kihlat.

Vieläkö Ervi Atsoa muisteli, oliko hänenkin lempensä vahva, vai oliko hän lahjoittanut lempensä toiselle, luullen Atson sotaan suistuneen?

Ja hänet valtasi äkkiä raju tarve päästä vapaaksi, syöksyä alas linnanmuurilta ja rientää kotimetsän synkeikköön. Levottomana hän mitteli kivipermantoa kuin jalo metsänotus, joka on ylipääsemättömään aitaukseen suljettu, ja joka kuitenkin lakkaamatta harhailee aitamasta toiseen löytääkseen läven, mistä voisi pujahtaa ulos vapauteen.

Viimein Atso väsyneenä istui olkivuoteen laidalle. Kuu loi ristikkoikkunasta valoaan hänen vaaleille hiuksilleen ja alakuloisille kasvoilleen. Hänen uskolliset sinisilmänsä tähystelivät kirkkaina yön hiljaista valaisijaa, hän ojensi voimakkaat käsivartensa sitä kohti ja rukoili:

— Armas, pyhä kuu, kumoita hänelle, hyväile hänen hiuksiansa ja kuiskaa hänelle terveiseni.

Vasta kun iltaruskon vaalennut juova yhtyi itäisen taivaan punoittavaan hohteeseen, Atso uupui olkivuoteelleen.

II.

Alobrand istui pienessä munkkikopissaan, jonka toinen ikkuna aukeni Väinäjoelle, viljavainioille ja liiviläiskorvelle päin, toinen linnan avaralle pihalle. Aamuauringon varhainen hohde oli tervehtinyt häntä hänen työpöytänsä ääressä, missä hän vuoteeltaan noustuaan pärmälle piirsi mietteitään. Aina kun hän näin häiritsemättä sai koota ajatuksensa ja panna kirjaan mitä syvimmässä sydämessään tunsi, silloin hän löysi viihdytystä yksinäiselle mielelleen. Ja soveliain aika tällaiseen mielen kokoamiseen oli varhainen aamuhetki, jolloin linnan elämä vielä lepäsi, jolloin eivät mitkään askeleet ja äänet keskeyttäneet ajatusten tasaista solumista.

Katseltuaan hetken päivänpaistetta, joka hymyillen kultasi hänen yksinkertaista huonettaan ja joka kimmelteli pihan pehmeässä, kasteen virkistämässä nurmikossa, hän tarttui jälleen piirtimeen ja kirjoitti edessään leviävälle pärmälle:

"Tätä mietin ja punnitsen, miten ihmissydän voitaisiin tehdä paremmaksi ja jalommaksi ja miten maailman hyvät sydämet voisivat liittyä viisaaksi ja vahvaksi liitoksi. Riemuisa on se ajatus, kuinka tuo hyvien viisas liitto levittäisi elämään yhtä elvyttävän valon kuin aurinko avaruuksista luo maan päälle…"

Sen pitemmälle hän ei ehtinyt, kun kuuli pihalta keveitä askelia. Katsottuaan ulos hän näki linnanpäällikön tyttären, Gertrud neiden, astuvan pihan poikki yläpuutarhaa kohti.

Sinitaivas kaareutui iloisena linnan yli, ja tuuheat vaahterat levittivät tummanvihreitä oksiaan muurille.

Puutarhaportille pysähtyi Gertrud, ja hänen notkea vartalonsa kuvastui, uhkuen nuoruutta ja aamunraikkautta, sineä ja auringonpaistetta hohtavaan taustaan. Hän seisoi siinä ikäänkuin odotellen ja noukki muurin juurelta kukkia.

Alobrand oli huomannut entisen rippilapsensa odottavan katseen. Hän lähestyi piha-ikkunaa, kuitenkaan katsomatta ulos; hän näet pelkäsi näyttävänsä uteliaalta. Mielensä olisi kuitenkin tehnyt tervehtää Gertrudia, jota hän erotettuna rippi-isäntoimestaan nyt enää harvoin tapasi.

Mutta Gertrud oli jo huomannut hänen harmahtavan päänsä, nyökäytti hänelle aamutervehdyksen ja viittasi hänelle kädellään tulemaan puutarhaan. Samassa Gertrud katosi portista.

Alobrand pani kääröön pöydällä olevan käsikirjoituksensa ja sulki sen kirstuun, missä säilytti kopioita muinaisajattelijain teoksista. Hän lukitsi tämän aarreaittansa ja läksi huoneesta. Pihalla hän katseli ympärilleen, oliko joku muu jo hereillä ja liikkeellä. Omasta puolestaan hän ei pelännyt vieraitamiehiä. Olihan hänen epäsuosionsa varma. Mutta Gertrudilta hän tahtoi säästää ikävyyksiä.

Pihamaa oli ihmisistä tyhjä, uutimet olivat ikkunoissa, joten hän katseiden häiritsemättä saattoi pujahtaa puutarhaan. Gertrud oli istuutunut seljapensasmajaan, jossa levottomana odotti entistä rippi-isäänsä. Alobrand näki linnaneiden vaalean aamupuvun pilkoittavan seljapensaiden lomitse, riensi sinne, kätteli häntä ja istuutui vastapäätä olevalle rahille.

— Häiritsin teitä keskellä työtänne, sanoi Gertrud. — Mutta en ole saanut rauhaa viime yönä enkä enää kestä kauempaa, ellen voi puhua kanssanne, isä.

— Minulla on paljo aikaa, lapseni. Liian paljo aikaa. Sinun kohtaamisesi on minulle mieluinen pysähdys päiväni pitkällä ja yksinäisellä taipaleella. Ja jos voin sinua neuvoa, olen iloinen.

— Omatuntoni on ahdistuksessa eikä se kevennyt eilisestä ripistä Westhardin luona. Miksi riistivät minulta teidät? Teille tunnustettuani sydämeni salaiset ajatukset sain aina suurta huojennusta.

— He pitävät minua vääräuskoisena. He eivät enää katso minua senarvoiseksi, että sinä minulle sisäistä elämääsi tunnustaisit. Mutta jos sydämesi vaatii, olen edelleen valmis sinua kuulemaan.

— He ovat tehneet pahoin teitä kohtaan; he ovat väärin tuominneet hyvän sydämenne.

— Lapsi, älkäämme puhuko minusta, vaan puhukaamme sinusta. Hetket kuluvat, aurinko kohoaa ylemmäksi ja yhdessäolomme aika on pian ohitse.

— Sanokaa siis minulle, onko suuri ja anteeksiantamaton synti, jos ei rippi-isälleen tunnusta kaikkea, mitä on sydämellä.

— Minun käsitykseni tästä on toinen kuin Rooman kirkolla. Tiedät ehkä, että sisimmät vakaumukseni jo aikoja sitten ovat eronneet sen ahtaasta opinjärjestelmästä. Lienenkö siis sovelias tässä suhteessa mielipidettäni lausumaan?

— Ei ole minun ratkaistavanani erehdyttekö siinä, että poikkeatte kirkosta. Minä turvaan ainoastaan hyvään sydämeenne ja viisauteenne. Minun on mahdoton luulla, että te tahtoisitte minua pettää.

— Se uskosi olkoon järkähtämätön. Petos on mielestäni ihmisten pahimpia rikoksia. Kun luonto jo sokeudessaan tuottaa meille niin paljon kärsimystä ja tuskaa, kun hämärässä hapuilemme totuudenjanoisina eteenpäin, lopulta hoiperrellaksemme hautaan, miksi tämän hämäräisen vaelluksemme aikana vielä toisiamme sorramme ja petämme? Se on järjetöntä! Minussa voit löytää inhimillistä heikkoutta ja puutteellisuutta; tahallista vilppiä minussa ei ole.

Gertrud katsoi Alobrandiin lapsellisen nöyränä ja täynnä sitä ihailua, jota hänen sanansa hänessä aina herättivät.

— Westhardiin en voi luottaa, isä. Hänen katseissaan on jotakin, jota pelkään ja joka tuottaa minulle ahdistusta. Minusta tuntuu kuin ne tunkisivat sieluni pohjaan ja lukisivat siitä senkin, jonka tahdon niiltä salata. Ja silloin pelkään että taivas minulle vihastuu, kun rippini ei ole täydellinen.

— Tunnusta siis salaisuutesi suoraan taivaalle, lapsi! Usko huolesi taivaan voimille. En huomaa miksi tuollainen tunnustus vaatisi välittäjää.

Tämän sanottuaan Alobrand loi Gertrudiin syvän katseensa. Se oli niin vilpitön ja hehkuvan vakuuttava, ettei Gertrud tuntenut vähintäkään epäilystä. Täynnä varmuutta hän huudahti:

— Kun te sen sanotte, sen uskon. Ja minusta tuntuu, kuin mieleni jo kevenisi taakastaan. — Saanko toistekin tulla luoksenne mieltäni keventämään?

— Saat kernaasti, niin kauan kuin viivyn täällä.

— Aiotteko hylätä meidät, aiotteko lähteä Ykskylästä?

— Westhardin tilaama kirkonkirous voi saapua milloin tahansa, ja kun se on minulle julistettu, olen täällä kaikkien halveksima, eikä minulla enää ole mitään toiminta-alaa.

— Mutta täytyyhän kalparitarien kuitenkin kunnioittaa viisauttanne ja hyviä aikeitanne.

— Maailma pitää kiinni puustavi-opista, lapseni. Ja ihmiset arvostelevat yleensä sen puheen mukaan, joka koreana pulppuilee huulilta. Harvat katsovat tekoja ja sydäntä.

— Minne aiotte lähteä?

— Minua on sanottu "liiviläisapostoliksi". Westhard käyttää sitä pilkkanimenä. Minä pidän sitä kunnianimenäni. Aion lähteä liiviläiskorpeen.

— Mutta monet vaarat teitä siellä uhkaavat.

— Minulla on siellä jo muutamia hyviä ystäviä. Ja ehkä saavutan uusia. Heidän sydämensä ovat monasti raa'at. Mutta ne ovat luonnon raikkauden ravitsemia, ja jos niissä hyvyyden ja järkevyyden sanat pääsevät itämään, voivat ne kantaa kauniita hedelmiä.

Gertrud olisi vielä tahtonut paljon puhua, hän olisi tahtonut kehoittaa Alobrandia jäämään. Mutta hän tunsi samalla, että tuollainen kehoitus olisi ollut itsekäs. Hän nousi rahilta, poistui seljapensas-majasta ja taittoi läheisestä ruusupensaasta vaaleanpunaisen ruusun, jonka pisti Alobrandin kaapun napinläpeen.

— Kiitos, isä, jospa pian taas saisin teidät tavata!

— Hyvästi lapsi! Elä rauhassa omantuntosi kanssa, äläkä anna ihmisten järjettömyydellään tuota rauhaa häiritä.

Hän tarttui molemmin käsin Gertrudin oikeaan käteen ja painoi sitä isällisesti. Gertrudin silmässä välkkyi kyynel. Se tunnustus, jonka hän oli aikonut Alobrandille tehdä, oli kuollut hänen huulilleen.

Seuraavassa tuokiossa hän joustavin askelin riensi pois puutarhasta.

III.

Alobrand jäi siihen yksin ajatuksiinsa. Hänen äskeinen keskustelunsa palautti taas selvästi lähtötuumat hänen mieleensä. Mitä toimitti täällä kauempaa viipyä! Sitäkö varten, että ylipappi Westhard voitonriemuisena linnankappelissa juhlallisesti oli julistava hänen kirkonkirouksensa? Alobrand kuvitteli elävästi kuinka tuo yhä suurempaa mahtivaltaa tavoitteleva mies oli ivallisesti hymyilevä, miten hän oli käyttävä tilaisuutta hyväkseen puhuakseen suuresta tehtävästään puhdistaa kirkko vääräuskoisista. Ja hän kuvitteli lisäksi läsnäolijain pyhän paheksumisen ja kammon katseita. Turhaa oli kaikkea tuota odottaa. Niin pian kuin suinkin oli hän ottava matkasauvansa ja hiipivä pois.

Atson hän aikoi ottaa mukaansa. Jo tarpeeksi kauan oli tämä liiviläisnuorukainen saanut kantaa vangin kovaa taakkaa. Tämä pakollinen taivuttaminen kristinuskoon ei voinut tuottaa hyviä hedelmiä, sen oli vuoden kokemus osoittanut! Mitä ankarammin Atsoa oli koetettu totuttaa kirkon menoihin ja sakramentteihin, sitä kauemmas hänet niistä oli vieroitettu. Ja Alobrand saattoi itselleen tunnustaa olleensa ainoa, joka lempeällä kohtelulla ja järkevällä ohjauksellaan oli valistanut ja rauhoittanut nuoren liiviläisen mieltä. Hän tiesi että Atso häntä ymmärsi — ymmärsi, kun hän puhui suuresta hyvyyden hengestä, joka hymyilee meille riemuisassa ja elvyttävässä auringonpaisteessa, joka puhuu meille hellää, rohkaisevaa kieltänsä hyvien ihmisten teoista, ja joka panee mielemme kauneudesta haaveilemaan, kun luonto luo meihin ihanan suvikatseensa. — Silloin kun Atso oli sotavankina tuotu linnaan, kun häntä oli kovuudella kohdeltu ja ruoskittu, oli Alobrand puhunut hänelle lempeästi, oli hoitanut hänen haavojaan ja lieventänyt hänen vankeuttaan. Ja hän oli vähitellen avannut hänen luonnonraikkaan sydämensä tiedoille ja hyvän tuntemukselle. Näin oli hän täydelleen voittanut Atson nuoren mielen, sen hän tiesi. Kun muut Atsoa lähestyivät, hän pysyi vaiteliaana, ja Westhardin puhuessa hänelle uskonasioista, hän vallan mykistyi. Alobrandin puhuessa taas hänen uskolliset siniset silmänsä loistivat ilosta. Silloin hän oli haastelijas, jopa joskus rupesi laulelemaan heimonsa lauluja. Ja Alobrand tiesi että hänen kiintymyksensä oli yhtä pettämätön kuin uskollisen, jalorotuisen koiran, jota ei mikään saa luopumaan isännästään.

Alobrand arvasi että tämä luonnonlapsi, huolimatta varhaisesta aamuhetkestä jo oli hereillä, ja kulki hänen vankikopilleen. Ovi oli ulkoa teljetty salvalla. Alobrand poisti salvan, aukaisi oven ja näki edessään Atson, joka istui vuoteensa laidalla ja katsoi ulos ristikkoikkunasta. Hän ei hämmästynyt Alobrandin aikaista tuloa, sillä myöhään illoin ja varhain aamuin oli hänellä tapana tulla turvattinsa luo. Mutta ilonvälke hohti liiviläisnuorukaisen silmissä, kun hän nousi hyväntekijäänsä tervehtimään.

— Aamu on selkeä ja kaunis, sanoi Alobrand. Unhoittaa vallan elävänsä keskellä sodan synkeyttä, kun aamun valoa katselee.

Hän astui sisälle ja istui kuluneelle matalalle rahille.

— Aamu on kirkas ja hyvä, yhtä hyvä kuin sinun tulosi, opettaja!

Atso oli harvasanainen, mutta hänen kasvonsa olivat täynnä ilmettä ja hänen lapsellisen rehelliset silmänsä tuntuivat lisäävän sen, minkä niukat sanat jättivät lausumatta.

— Tulen luoksesi tällä kertaa puhumaan asiasta, joka sinulle lie yhtä mieluinen kuin minulle. Minussa liikkuvat pakoajatukset. Aion paeta täältä ja toverikseni ottaa sinut.

Nämä sanat iskivät Atsoon kuin salama. Hän kavahti seisoalleen ja osoitti mitä vilkkaimpia ilonmerkkejä. Vähällä hän oli ääneensä huudahtaa riemusta. Mutta Alobrand teki varoittavan kädenliikkeen.

Atso istui tottelevaisena takaisin vuoteensa laidalle. Hän kysyi hiljaa:

— Milloin aiot minut vapauttaa?

— Kun sopiva hetki tarjoutuu. Siihen asti ole kärsivällinen ja odota. Ja lohduta itseäsi sillä toivolla, että ehkä piankin saat jälleen nähdä kotikorpesi ja heimosi.

Oli luonnollista, että Atso tyyntyi ja alistui kärsivällisesti odottamaan sitä vapautuksen hetkeä, jota Alobrand hänelle ennusti. Olihan hän heti linnaan tultuaan tottunut pitämään Alobrandia jonakin yliluonnollisena olentona, jonakin suojelushenkenä, jonka katseista, sanoista ja olennosta virtasi selittämätön, lämmittävä taikatenho. Ensin hän oli tuota salaperäistä vaikutusta pelännyt, kuten melkein kaikkea, minkä linnassa näki, mutta sitten hän pian oli tullut huomaamaan että, oli tuo mies henki tai taikuri, hän oli suopea ja hyvä.

Hetken vaiettuaan Atso virkkoi:

— Jos minut täältä pelastat, palvelen sinua nöyrästi koko ikäni.

— Olet ystäväni, enkä sinulta vaadi mitään palkkaa ja palvelusta. Mutta heimoasi palvellos, kun sen luo palaat. Opeta sitä tuntemaan hyvyyden henkeä ja luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja kauheista ihmisuhreista.

— Luulen että se suuri ja hyvä henki, jota palvelet, on kaikista voimakkain, kun se on minua näin kauan suojellut täällä vihollisteni vallassa.

Alobrand huomasi nyt, kuten ennenkin, että Atsossa vielä piili pakanallista katsantokantaa, eikä hän tahtonut häneltä äkkiä riistää kaikkia hänen entisiä käsitteitään, vaan aikoi vähitellen kasvattaa hänen ajatusmaailmaansa vapaaksi ja sopusuhtaiseksi.

Hän virkkoi siis vaan:

— Se suosii ja suojelee kaikkia, jotka eivät sorra ihmisveljiään ja jotka tekevät hyvää.

Nyt Alobrand poistui Atson luota, välttääkseen kohtaamasta ruokaa tuovaa vartijaa. Mennessään hän vielä kehoitti Atsoa olemaan toivokas. Suljettuaan oven salvalla hän palasi puutarhan kautta linnan pihalle. Aamu oli jo niin edistynyt, että linnakappelin kello alkoi kutsua aamumessuun. Linnapihalla kohtasi Alobrand ylipapin Westhardin, jonka puhtaaksi ajettu päälaen kalju täplä päivänpaisteessa loisti kuin norsunluu. Westhard kulki halveksivasti Alobrandin ohi, pitäen häntä miehenä, joka ei tervehdystä ansaitse. Huomatessaan Alobrandin napinlävessä ruusun, hän väänsi leveän, aistillisen suunsa ivalliseen hymyyn.

Väkeä alkoi linnan eri rakennuksista virrata kappeliin. Esiin tuli joukottain kalparitareita, hartioilla valkeat viitat punaisine risti- ja miekkakuvineen. Siinä tuli linnan päällikkö, Konrad von Meindorf, tyttärensä Gertrudin kera. Puutarhasta toi vartija Atsonkin aamumessuun. Westhard oli määrännyt että hänen joka jumalanpalveluksessa piti olla läsnä, jotta hän lopulta tottuisi rakastamaan ja omistamaan kirkon pyhiä menoja.

Atso seisoi lähellä oven suuta olevaa pilaria ja tuijoitti alttarilla palavia ohuita ja pitkiä vahakynttilöitä ja alttaripöydän yläpuolella riippuvaa ristiinnaulitunkuvaa. Ja kun hän sakastista päin kuuli kellojen kilinää ja näki miten Westhard, puettuna komeaan kullalla kirjailtuun valkeaan kaapuun, kulki ylös ja alas alttarin portaita, tuon tuostakin polvistuen ja taas nopeasti nousten ylös — kun päälle päätteeksi vihkiveden pirskoittajat rupesivat kiertämään ympäri kirkkoa — silloin Atsosta tämä kaikki tuntui kammottavalta taialta, jota hän olisi tahtonut paeta, rientääkseen Väinäjoen aalloissa huuhtelemaan pois kaiken saastan, mikä täällä oli hänen ruumiiseensa tartutettu.

Alobrand oli niinikään liittynyt muuhun kirkkoseuraan ja istuutunut hämäräiseen soppeen. Joskohta nämä ulkonaiset menot hänelle jo aikoja sitten olivat käyneet vastenmielisiksi, tuli hän messuun laulun ja soiton vuoksi. Ja kun hän nyt kuuli parvelta pienten urkujen värähtelevät äänet, muisti hän kevättä, kukkivaa tuomea ja sen ympärillä hyörivien mehiläisten urkuhuminaa. Hänen mielensä muuttui keväiseksi ja toivorikkaaksi. Hän ajatteli miten hän tuomien kukkiessa ensi suvena oli kulkeva liiviläiskorvessa, hengittäen vapaata ilmaa ja kylväen valistusta luonnonvirkeisiin ja vastaanottaviin mieliin.

IV.

Illan suussa istuivat linnanpäällikkö Konrad von Meindorf ja ylipappi Westhard linnan alapuutarhassa. Westhard oli ollut päällikön päivällisvieraana, ja päivällisen jälkeen olivat isäntä ja vieras siirtyneet puutarhaan juomaan.

— Viini on sentään jaloa juomaa! Syödessä se kotitekoinen olut vielä menettää, mutta juomingeissa viini on välttämätön. Maljanne, Westhard!

Linnanpäällikkö tarttui korkeaan hopeapikariinsa ja kilisytti sitä vieraansa pikariin.

— En moiti oluttannekaan. Onpa se voimakasta ja hyvänmakuista, ja kun tyttärenne Gertrudin valkeat ja kauniit kädet sitä haarikkaan kaatavat, se maistuu kahta paremmalta.

— Kas vaan, olette monipuolinen. Olen huomannut teidät lujaksi Herran mieheksi ja taitavaksi sotajuonten keksijäksi. Tänään näin että mestarillisesti osaatte seurustella kauniimman sukupuolen kanssa.

— Munkkikaapu ei sulkene pois kohteliaisuutta, ritari von Meindorf. Minä varsinkin koetan teidän kodissanne seurustella rippilapseni kanssa tuttavallisesti, jotta hän vapautuisi ujoudestaan ja pelokkaisuudestaan.

— Ei ole kumma, että hän on hieman ujo, onhan hän vielä niin nuori ja niin vähän aikaa käynyt luonanne rippitunnustuksella.

— Olette oikeassa, ritari. Mutta tuntuu siltä kuin hän ei olisi aivan avomielinen rippi-isälleen. Ja ymmärrätte ettei mitään peitteleväisyyttä ja jäykkyyttä saa olla meidän välillämme.

Juomatoverukset ottivat taas pikareistaan aimo siemauksen, ja heidän punoittavat kasvonsa todistivat että he jo olivat ahkerasti niiden sisällystä viljelleet.

— Voitte muuten olla varma siitä, että tyttärenne ajoissa joutui pois Alobrandin käsistä. Sillä tuo mies on täynnä vääräoppisuutta ja harhaan vieviä haaveiluja, ja villitsee kaikki, joita pääsee opettamaan.

— Luulen että häntä liian ankarasti tuomitsette. Hänellä tosin kuuluu olevan omituiset mielipiteensä, mutta mies on muuten lempeä ja sävyisä.

Westhard kiivastui:

— Tuon näennäisen sävyisyyden alla piilee kavala piru. Silloin kun vielä puhuin hänen kanssaan uskonasioista, huomasin että hän on vaarallinen kirkon vihollinen. Päällepäätteeksi hän puolustaa liiviläisiä, kehoittaa lempeyteen heitä kohtaan. Ja kuitenkin on päivänselvää, että ainoastaan verinen ankaruus voi pehmittää nuo paatuneet pakanat. Ei, uskokaa minua ritari, emme edisty suurissa valloitus- ja käännytyspuuhissamme, ellemme syrjäytä kaikki eri lailla ajattelevat.

Konrad von Meindorf oli tottunut taipumaan Westhardin voimakkaan tahdon alle. Taistelussa hän oli häikäilemätön, mutta ennen hyökkäystä hän aina kuunteli viekkaan Westhardin neuvoa. Sitäpaitsi hän häntä pelkäsi, Westhard kun oli varsin hyvissä kirjoissa piispan tykönä, jonka kautta oli yhteydessä paavinkin kanssa. Välejä tällaiseen mieheen ei sopinut hevin rikkoa. Päällikkö peräytyi siis ja virkkoi:

— Olette oikeassa. Tehtävämme vaatii yksimielisyyttä ja ankaruutta.

Hän katsoi tätä sanoessaan arasti Westhardiin, tietäen kuka oli ankaruuden oikea edustaja.

Tällävälin oli ilta ruvennut hämärtämään, ja kuu nosti punertavan kehänsä linnanmuurin laidalle. Palvelijat toivat soihtuja ja istuttivat ne isäntänsä läheisyyteen. Tämä täytti pikarit viinillä, Westhard tarttui pikariinsa ja huudahti:

— Juokaamme tulevan hyökkäyksemme malja!

Heidän juotuaan hän jatkoi:

— Odotan jännityksellä piispan vastausta seikkaperäiseen selontekooni viime kahakasta. Epäilemättä kirkon johtavien henkilöiden huomio on kääntyvä meihin tämän suuren voittomme johdosta…

Hänen puheensa keskeytyi siitä, että puutarhaan syöksyi muurinvartija; tämä kertoi, että liiviläiskorven yläpuolelta näkyi punainen hohde.

Westhard kavahti pystyyn ja riensi linnanpäällikön seuraamana pihalle ja siitä muurille. Taivaan reuna yläpuolella korpea punoitti todella. Hohde oli vahva ja leimuava kuin suuren tulipalon heijastus. Westhardin kasvojen ilme oli käynyt jänteväksi ja punnitsevaksi.

Hän kääntyi linnanpäällikön puoleen:

— On hyvin mahdollista että pakanat pelkäävät uutta hyökkäystä meidän puoleltamme ja että siirtyvät kauemmaksi, ennen lähtöään polttaen majansa. Mutta on yhtä mahdollista, että tämä on pelkkä juoni, jonka tarkoitus on pettää meitä ja houkutella meitä vähin joukoin ja asein ulos linnasta.

— Meidän tulee olla varuillamme.

— Niin tulee. Ja lisäksi on meidän käyttäminen hyväksemme tätä yötä niittääksemme pakanain viljaa. Pian ehkä vakavammat toimet meidät siitä estävät. Toisten niittäessä, toiset tähystelevät korpeen päin, aseet kädessä, ja torjuvat, jos tarpeellista on, vihollisten hyökkäyksen.

— Epäilemättä olette oikeassa siinä, ettei enää sovi lykätä tuonnemmaksi elonleikkuuta. Tänä iltana se on alkuun pantava, ja jos pakanat pysyvät korvessa, huomisiltana jatkettava. Kuu valaisee vainiota ja helpoittaa niittäjien työtä.

He antoivat paikalle saapuneille vartijoille ja sotureille käskyjään. Hetken kuluttua alkoi kappelin kello soida. Westhard ja linnanpäällikkö olivat asettuneet ylös päällikön asuntoon johtaville leveille kiviportaille, heitä ympäröi loimuavia soihtuja kantava palvelijajoukko, ja he odottivat kunnes piha oli täynnä sotureja ja kalparitareja.

Nyt kuulutti Westhard kaikuvalla äänellä:

— Herran palvelijat, ritarit ja soturit! Äsken olette voitokkaasti taistelleet pakanoita vastaan ja olette näin hankkineet itsellenne lisäansion kirkon suhteen ja lievennyksen kiirastulen paahtavasta kuumuudesta. Mutta meidän viheliäisten ja syntisten ihmisten ei koskaan pidä ajatella, että olemme liiaksi taikka edes tarpeeksi tehneet pyhän kirkon hyväksi ja sen vallan levittämiseksi. Kun luulemme ylen paljon tehneemme ja suuriakin ansioita koonneemme, on tämä vaan mitättömän vähän, on se vaan pisara valtameressä. Niin paljon on meillä vielä tekemättä. Kohta vaaditaan meiltä uutta tarmoa, uutta uskonintoa, kun teemme ensi hyökkäyksemme liiviläisiä vastaan. Nämä paatuneet pakanat ovat näet joko kirkon uskoon taivutettavat tai Herran miekalla sukupuuttoon kukistettavat. — Tänä iltana vaaditaan teiltä rauhantyötä. Aittamme ovat elosta melkein tyhjät, eivätkä omat vainiomme riitä niitä täyttämään. Ensi syksy ja talvi voi olla meille kova taistelujen ja piirityksen aika. Silloin on runsas viljamäärä meille tarpeen. Rientäkää siis pakanain avaroille vainioille ja niittäkää täyteläitä lyhteitä. Muistakaa että täten palvelette kirkkoa, että kokoatte leipää Herran sotureille. Älköön siis intonne olko laimea, älköönkä uutteruutenne väsykö…

Joukosta huomautettiin että linnassa oli ainoastaan rajoitettu määrä sirppejä, niistäkin monet tylsiä ja ruostuneita.

— Niitettäköön siis miekkojen terillä, neuvoi Westhard. — Samat miekat, jotka raivaavat uutta alaa Herran sanalle, taittakoot myös meille täyteläitä tähkäpäitä.

Vanha Herman, joka seisoi pihan laidalla toverinsa Friedolfin vieressä, tuuppasi tätä kylkeen ja virkkoi:

— Tuo paukuttelee yhtä pontevasti pihalla kuin kirkon puutynnyrissä. Pian kai siitä tehdään linnanpäällikkö, ja tämä nykyinen pannaan viralta.

— Kyllä se pääsee, minne vaan pyrkii, huomautti Friedolf.
Piispanhiippaa se kai kuitenkin kaikkein halukkaimmin tavoittelee. —

Kappelin ovet aukenevat. Urut pauhaavat, ja papit tuovat esiin vihkivesimaljoja ja pirskoittavat vettä soturijoukkoon. Toiset papit kantavat pyhäinkuvia ja kulkuelippuja ja asettuvat portille jonoa johtamaan. Odotetaan ainoastaan linnanpäällikköä, joka on pukeutumassa sota-asuunsa. Kun hän ilmestyy kiviportaille ja nousee ratsunsa selkään, alkavat papit ja kuoripojat kirkon ovella veisata, kuvainkantajat kulkevat hitaasti ulos portista, ja heidän jälkeensä alkaa solua alas pitkin linnakummun rinnettä kalparitarien pitkä, valkeaviittainen jono.

Westhardin kiiluvat silmät tähystelevät hetken korven yläpuolella punoittavaa taivaanrantaa ja poistuvaa ritarien jonoa. Sitten hän kääntyy ja katoaa linnan päärakennukseen.

V.

Gertrud oli ikkunasta katsellut elonleikkaajien lähtöä. Yhteen kotvaan oli hän tuntenut halua ratsain lähteä niittäjien mukaan. Mutta sitten oli yksinäisyyden kaipuu vienyt häneltä tämän halun, ja hän jäi kotia omien tunteidensa seuraan.

Linnanpäällikön avarat huoneet olivat nyt aivan hiljaiset. Seuraneiti oli Gertrudin pyynnöstä poistunut. Gertrud katseli himmeän lampun valaisemassa salissa äitivainajansa öljykuvaa. Jos hän vielä olisi voinut painaa päänsä äidin povelle ja siinä itkeä kaiken kaihonsa! Äiti olisi ehkä häntä ymmärtänyt, olisi häntä neuvonut ja tukenut.

Mutta äidin silmät katsoivat häneen liikkumattomina ja avuttomina, ja pian muut öljykuvat tuntuivat Gertrudista vaikenevalta joukolta, joka kylmänä tuijoitti häneen linnansalin synkiltä seiniltä.

Olo salissa kävi Gertrudista kolkoksi. Kevein askelin hän sieltä poistui, mutta hänen askeltensa kaiku kumisi vahvana ja vastasi moninkertaisena avaran huoneen muureista. Hän meni omaan huoneeseensa ja asettui paksujen muurien muodostamaan ikkunakammioon, mistä näköala aukeni liiviläiskorven vastakkaiselle puolelle. Siinä hän usein ennenkin oli vaipunut katselemaan avaraa maisemaa: Väinäjoen viljavaa laaksoa ja syvien metsien reunustamaa taivaanrantaa. Joen vesi kiilsi kuutamossa, puiden varjot olivat mustat, ja etäisyys näytti läpitunkemattoman pimeältä ja salaperäiseltä.

Gertrudin ohimot vavahtelivat kuumina, ja hän painoi otsaansa kylmää kiviseinää vastaan. Jo kauan oli hän mielessään kantanut tuota suurta ja voimakasta tunnetta, kantanut sitä salaa ja lohduttomasti. Ensin, kun se oli herännyt, hän ei sitä ollut ymmärtänyt; hän oli sitä pelännyt ja karttanut. Hän oli pitänyt sitä mielettömänä ja oli itsekseen sitä hävennytkin. Mutta se oli juurtunut yhä syvemmälle, se oli kasvamistaan kasvanut, ja nyt se jo täytti koko tunne- ja ajatuselämän. Yksinäisyys isänkodissa oli sitä ravinnut ja mielikuvitus oli sille antanut väkevät lentimet. Ja nyt se oli hänen edessään entistään selvempänä tuo oudon kietova ja hurmaava kuva: Solakan pitkä ja jäntevä vartalo, vaalea tukka ja uskolliset sinisilmät, kirkkaat kuin lapsella. Ne silmät — mikä runo, mikä luonnontenho! — Gertrud oli kerran ratsuretkellään korvessa nähnyt purovettä juovan metsäkauriin, sirojäsenisen, hohtosilmäisen. Huomattuaan oudon vieraan se oli siihen katsahtanut puoleksi pelokkaana, puoleksi ihmetellen, ja sitten se oli rientänyt pois korven syvyyteen. — Atson katseessa oli tuota samaa ihmettelevää, tuota suuren korven salaperäistä raikkautta, joka oli heijastunut Gertrudin sieluun, sitä suloisesti vilvoittaen, mutta jäljestäpäin polttaen.

Kappelissa oli Gertrud Atsoa katsellut; hän oli unhoittanut messun ja rukoukset. Usein oli hänen jumalanpalveluksen loputtua tehnyt mieli puhua Atson kanssa, sanoa hänelle että hän soi hänelle hyvää ja että paheksui sitä pakkotilaa, jossa häntä pidettiin. Mutta kainous ja huomionherättämisen pelko oli hänet tästä aikeesta pidättänyt. Nyt hän ei enää kauempaa voinut olla Atsoa kohtaamatta ja puhuttelematta. Nyt hän oli voittava ylpeytensä ja kaikki arvelunsa ja oli lähtevä Atson vankimajalle hänen kanssaan puhumaan, näkemään hänen silmiänsä ja kuulemaan hänen äänensä pehmeätä, mutta miehekästä kaikua. Ja hän oli sanova että aikoi rukoilla isäänsä päästämään Atson tyrmäpakosta ja omantunnon kahleista. Näin hän oli ilmaiseva, etteivät kaikki linnassa olleet välinpitämättömät Atson kohtalosta.

Mutta miten ensin puhutella liiviläistä, miten asettaa sanansa ja peittää äänensä värähtävää liikutusta? Miten selittää että hän näin iltahetkenä hiipi yläpuutarhan vankilamajalle, yksin, hän, linnanneiti, päällikön tytär? — Selitykset saisivat jäädä antamatta, ääni saisi värähdellä. Eihän silmä kuitenkaan voisi valehdella, se ei voisi peittää, että Gertrud rakasti — hehkuvasti ja mielettömästi, niin sokean luottavasti, että olisi voinut hylätä isänkodin ja seurata Atsoa ulos maailmaan, liiviläiskorpeen ja keskelle hurjia pakanalaumoja.

Ulos maailmaan! Mitähän, jos hän nyt iltavarjojen levitessä ja linnan ollessa melkein autiona, olisi päästänyt Atson vapauteen! Mitähän, jos olisi seurannut häntä minne hän tahtoi hänet viedä! Mitähän, jos hän olisi hylännyt isänkodin, vakautuneet olot, ja paennut liiviläisten pariin viettämään luonnonkansan rauhatonta elämää!

Ei, ei. Sitä hän ei ainakaan nyt voinut tehdä. Saattoihan Atso työntää hänet luotaan, kammoten paeta voittajansa ja vihollisensa tytärtä.

Nyt heräsi hänessä jalomielinen ajatus avata Atson vankila ja alapuutarhan muurissa olevasta salaportista päästää hänet vapauteen. Kuinka kiitollinen Atso siitä olisi, kuinka selvästi hän silloin huomaisi, että Gertrud häntä suosi, lahjoittaessa hänelle arvokkaimman lahjan: vapauden! Mutta sitten Gertrud taas tunsi itsensä liian heikoksi täten luopumaan hänestä ja ehkä ainaiseksi menettämään hänet silmistään.

Atson luo siis nyt! Nyt oli sopiva hetki. Toiste ehkei tilaisuutta tarjoutuisikaan. Ja kuitenkin, miten löytää käynnilleen luonnollinen aihe?

Hän mietti hetken, nousi nopeasti ja näytti saaneen sopivan tuuman. Hän otti pitkäkaulaisen polttosaviastian ja riensi kellariin. Siellä hän täytti saviastian simalla siitä suuresta simatynnyristä, joka viime taislelussa oli liiviläisiltä ryöstetty. Sehän oli Atson oman heimon juomaa ja oli siis oleva hänelle kuin kotitervehdys. Ruokakammiosta Gertrud otti pari nisukakkua. Nyt hän oli keksinyt luontevan tekosyyn: Muiden lähdettyä elonkorjuuseen, he luultavasti olivat unhoittaneet viedä Atsolle iltaruokaa, ja sentähden hän, Gertrud, tuli sitä tuomaan. Nyt oli hänellä aihetta kolkuttaa ovelle ja puhutella Atsoa oven ruokalävestä.

VI.

Gertrudin rientäessä ruokakammiosta yläpuutarhaan, hänen sydämensä sykki rajusti ja hän oli kovin hengästynyt. Ohimot polttivat entistään kuumempina. Yläpuutarhaan saavuttuaan hän teki polven puutarhan ympäri mutkailevaa polkua pitkin. Kun hän epäröivin askelin lähestyi Atson majaa, näki hän hämmästyen, että sen ovi oli auki. Ja kuun valossa saattoi hän selvästi huomata että majan asukas oli poissa. Miten selittää tämä? Illalla ei ollut lupa päästää Atsoa ulos majasta. — Oliko siis Westhard käyttänyt tilaisuutta hyväkseen linnaväen poissaollessa kiduttaakseen Atsoa ja pakoittaakseen häntä sakramentteja nauttimaan, ja oliko hän sitten sulkenut hänet kosteaan kellarivankilaan?

Kauhea levottomuus ja samalla inhonsekainen viha valtasi hänet. Hänen täytyi, maksoi mitä maksoi, ehkäistä tuo katala teko. Mutta kenen puoleen kääntyä, nyt kun isäkin oli poissa, kenet saada auttajaksi?

Hädässään hän muisti nähneensä että vanha Herman oli jäänyt kotia, ja hän alkoi juosta pihalle päin voidakseen edes Hermanin kanssa asiasta neuvoitella. Mutta hän ei ollut ehtinyt monta askelta, kun hänen eteensä pensaston takaa ilmaantui mustan kaapun peittämä olento. Se oli Westhard. Gertrud piiloitti vaistomaisesti vaippansa laskoksiin vehnäleivät, ja hänen teki mieli heittää mesiruukku kädestään, niin hän pelästyi tätä yllätystä.

Westhard huomasi hänen hämmästyksensä ja näki hänen piiloittavan liikkeensä. Nopeasti älyten hän arvasi millä toimilla Gertrud liikkui puutarhassa, mutta hän muutti äänensä makeaksi, kuitenkaan voimatta peittää ivaansa ja kiukkuansa:

— Hoitelet liiviläisvankia, lapseni; ihmisystävällistä tekoasi kiittäisin, ellei tuo liiviläinen olisi paatumisestaan ankaran rangaistuksen ja katumustilan alainen.

Silloin Gertrud tunsi kaiken katkeruutensa, kaihonsa ja tyydyttämättömän rakkautensa samalla kertaa niin voimakkaasti täyttävän mielensä, ettei hän voinut hillitä itseään, eikä tunteitaan peittää. Hän huudahti mielenliikutuksesta ja paheksumisesta vavahtavalla äänellä:

— Teette väärin näin pakoittamalla ja kiduttamalla toista ihmistä. Jumala on teitä siitä rankaiseva. Linnanpäällikön tyttärenä vaadin teitä päästämään hänet vapaaksi tyrmästä.

— Rauhoitu, rauhoitu, lapseni — kuiskasi Westhard. — Istukaamme ja jutelkaamme tyynesti.

Hän tarttui Gertrudin käteen ja veti hänet vieressä olevaan seljapensas-majaan. Siellä hän pakoitti hänet istumaan viereensä. Hän oli vähällä panna käsivartensa Gertrudin vyötäryksen ympäri, mutta kun Gertrud teki epätoivoisen väistävän liikkeen, hän tyytyi puristamaan hänen rannettaan ja toisella kädellään taputtamaan häntä olalle. Silmät kiiluen rajusta intohimosta hän sanoi:

— Sinulta, armas lapsi, en kuitenkaan voi kieltää mitään. Mutta et saa olla niin ujo ja kylmä, ymmärrätkö, sinulla pitää olla minua kohtaan enemmän luottamusta….

Hän lähensi päänsä melkein kiinni Gertrudin päähän ja näytti tahtovan suudella Gertrudin hienohipiäistä poskea, joka kuolonkalpeana kuun hohteessa oli vastustamattoman houkutteleva.

Mutta Gertrud kokosi kaikki voimansa ja sai sanotuksi kähisevällä äänellä:

— Jos ette päästä minua irti, huudan linnaväelle, että minua rääkkäätte, kuuletteko?

Ja kun Westhard hänen epätoivoisesta äänenpainostaan ja vääntelevistä liikkeistään huomasi että hän todella aikoi panna uhkauksensa täytäntöön, hän hellitti hänen kätensä, virkkaen:

— Teet väärin, lapseni, kun olet noin ujo rippi-isällesi… tahdoinhan vaan puhua kanssasi sielunasioista…

Gertrud ei häntä kuunnellut, vaan pakeni lehtimajasta niin rajusti, että hänen vieressään penkillä oleva simaruukku kaatui ja läikytti melkoisen osan sisällystään Westhardin kauhtanalle. Ylipappi mutisi itsekseen kirouksen ja rupesi kuivaamaan makean liiviläisjuoman kastelemia kaapunhelmojaan.

Linnanpäällikön tytär oli sillävälin juosten kiiruhtanut pois puutarhasta. Pihalla hän kohtasi vanhan Hermanin, joka tuli hänen luokseen, vallan kuin olisi häntä odottanut. Hän pisti salaa Gertrudin käteen kirjeen, kuiskaten:

— Alobrand lähetti teille terveisensä ja käski minun antaa teille tämän kirjeen.

Gertrud piiloitti kirjeen ja sanoi:

— Satuloikaa hevoseni, Herman. Aion lähteä isäni luo vainiolle.

Odottaessaan hevosta hän meni sisälle, aukaisi kirjeen ja luki:

Alobrand Gertrud von Meindorfille.

Olen kirjoittanut tämän jäähyväiseni sinulle, rakas lapsi, sen varalta, ettei minulla ennen lähtöäni olisi tilaisuutta sinua tavata. Sinä olet ainoa ihminen, joka saattaa minua kaihoamaan pakenemaani olopaikkaa. Sinua olen aina kaihomielin muisteleva. Lähden nyt uutta vaikutusalaa etsimään. Atson otan toverikseni. Hänen vankeutensa ja pakotilansa on luonnoton ja järjetön. Se ei voi kantaa hyviä hedelmiä. Omin lupineni vapauttamalla hänet en tee mitään väärää tekoa, vaan estän muita vääryyttä harjoittamasta. Luulen hänestä saavani paljon apua työssäni liiviläisten parissa. Hän on minulle uskollinen ja avunantoon altis. Onhan hän heidän heimoaan ja voi siis hyvin olla välittäjänämme. Mieleni on täynnä toiveita tulevan tehtäväni onnistumisesta, vaikka kylläkin saatan erehtyä ja uneksia liian kaunista, mikä ei koskaan toteudu. Mutta koska todellisuus on niin ruma, tahdon nähdä kaunista unta, unissa samoilla kaukaisille tuoksuville kukkakentille ja nousta huimaavan korkeille ylängöille, joskin keskellä unikulkuani korkeuksilla voin herätä ja syöksyä alas.

Saanko koskaan jälleen nähdä sinut — siihen voi ainoastaan tulevaisuus vastata. Sanon sinulle hyvästi ja toivon sinulle sydämen rauhaa ja kaikkea hyvää.

Luettuaan tämän kirjeen Gertrud tunsi mielensä oudon raskaaksi ja samalla tyyneeksi. Linna tuntui tyhjältä, yhtä tyhjältä kuin silloin, kun äiti oli kannettu kappelin holviin. Rauhoittava oli kuitenkin se ajatus, että Atso oli vapaa, oli päässyt Westhardin käsistä ja että hän oli hyvässä seurassa.

Gertrud hillitsi esille pyrkivät kyynelensä, nousi ratsun selkään ja läksi vainiolle, missä elonleikkaajat jo olivat täydessä työssä. He niittivät ruista uutteran joutuisasti, mitkä sirpeillä, mitkä taas miekanterillä. Toiset sitoivat niitetyt korret lyhteiksi, joita selässä kantaen tai pitkiin seipäihin kiinnitettyinä kuljettivat rattaille ja ratsujen selkiin. Linnanpäällikön tytär katseli kuutamossa välkkyviä lyhteitä ja miekanteriä, mutta hänen mielensä samoili toisaalla. Yksinäisyyden ja turvattomuuden tunne hiipi häneen, ja hän antoi yhden niittäjistä opastaa itsensä isänsä luo.

Huomattuaan Gertrudin paenneen, Westhard tunsi raivokkaan vihan kuohahtavan sisällään ja nostavan veren päähän. Gertrud oli selvää inhoa osottaen työntänyt luotaan hänen hyväilynsä. Hyvä. Hän oli osaava kostaa. Atso oli ruoskittava nyt heti, linnanpihalla, ja Gertrudin aikoi Westhard kutsua katsojaksi. Atso oli ruoskittava verille ja pyörryksiin ja sitten oli hän suljettava kosteaan kellarityrmään ja siellä herättyään uudelleen kidutettava.

Westhard meni vahtitupaan rääkkääjiä noutamaan. Ja kun hän heidän seurassaan saapui Atson vankilamajan ovelle ja huomasi sen olevan auki sekä vangin poissa, selvisi hänelle mikä oli tapahtunut. Hän kirosi varomattomuuttaan jättää tuo ovi lukitsematta ja riensi alapuutarhan muurissa olevalle salaovelle. Sen lukko oli rauta-aseella murrettu rikki. Tätä ei kukaan muu kuin Alobrand ollut voinut tehdä.

Kaksi lintua oli siis päässyt lehahtamaan ulos häkistään. Ken olisi ollut niin mieletön, että yöllä olisi lähtenyt niitä jälleen kiinni pyytämään!

VII.

Suljettuaan jälkeensä linnan sala-oven ja kiivettyään varovasti alas, nojaten muurin halkeamiin ja esiin törröttäviin kiviin, riensivät Alobrand ja Atso linnakummun rinnettä alaspäin ja pyrkivät mitä joutuisimmin lähellä olevaan metsikköön. Nyt oli pahin vaara ohi. Linnasta päin ei näkynyt takaa-ajajia. Heidän pakoaan ei siis vielä oltu huomattu. Ja oltuaan suuren jännityksen alaisina ja juostuaan nopeasti he tunsivat tarvetta hetken aikaa levähtää, ennenkuin jatkoivat pakoretkeään.

Atso tahtoi riisua päältään munkkikaapun, jonka Alobrand oli hänelle antanut valepuvuksi, ennenkuin hän oli poistunut puutarhamajasta. Mutta Alobrand sanoi:

— Älä vielä riisu kaapua. Sillä valkea takkisi loistaa kuutamossa ja voisi opastaa takaa-ajajia luoksemme, jos pakomme linnassa huomataan.

Kauan he eivät malttaneet viipyä metsikössä, vaan kun pahin hengästys oli ohi, he läksivät pakoretkeään jatkamaan. He kulkivat kumarassa ja pysähtyivät joskus puun juurelle tai kiven taa kuuntelemaan. Ei mitään askeleita kuulunut. He rupesivat jo hengittämään tyynemmin.

Kaukaa kuului sirpin hiontaa. Niittäjät eivät siis voineet olla aivan etäällä. Sentähden oli varovaisinta tehdä polvi Väinäjoen rannalle ja sitä tietä kiertää liiviläiskorpeen.

Saavuttuaan joenrannalle saattoivat he jo hiljentää kiireensä. Ja nyt vasta oli heillä molemmilla aikaa ajatella vapautuksen iloa. Näkörajalla haamoitti Ykskylän linnan tumma möhkälekuva — nuo synkät muurit, jotka niin kauan olivat vanginneet heitä molempia. Vieressä juoksi Väinäjoen viileä vesi, ja edessä kohosi syvä korpi, joka huokui yön rauhaa ja kuiski tulevaisuuden lupauksia.

Oli jo puoliyö kun he saapuivat liiviläiskorpeen. He eivät kuitenkaan heti pysähtyneet korven laidalle, vaan seurasivat joen rantaa kauemmaksi synkeikköön. Viimein aukeni heidän eteensä rantanurmikko, jota tiheät pensaat ja korkeat hongat ympäröivät. Korpi kohosi ympärillä pimeänä seinänä, estäen kuun valaisemasta. Ainoastaan aukealle nurmikolle lankesi sen hohde, ja tämä valaistu paikka tuntui ikäänkuin kehoittavan pakolaisia lepäämään vihreille ruohopatjoille. Siihen he laskeutuivatkin istumaan. Paikka tuntui olevan sopiva ja turvallinen yönviettoa varten.

— Tässä lepäämme yömme — sanoi Alobrand. Vasta päiväsaikaan lähdemme heimosi asuinsijoja etsimään.

— Tähän aikaan ovat suuret kuunrukoilujuhlat — huomautti Atso. Tapaamme heimoni jumalankuvien luona vanhojen tammien juurella. Mutta sinne on melkein päivä astumista.

Atso oli jo hetken aikaa katsellut kirkasta jokiveden virtausta. Äkkiä hän riisui vaatteensa ja syöksyi uimaan. Hän ui siihen joen kohtaan, missä virta oli vuolain ja missä pyörteet kiehuivat, tansittaen kimaltelevia kehiään. Näytti siltä kuin nämä pyörteet olisivat tahtoneet temmata Atson syvyyteen; toiste taas virta uhkasi viedä hänet mukaansa. Mutta voimakkaan nuoren miehen jäntevät käsivarret mursivat itselleen varman vaon pyörrepintoihin, ja tuossa hän jo pitkin uimaottein palasi rantaan. Rannalla hän vielä moneen kertaan valeli itseään vedellä. Terveyttä uhkuen hänen pitkän solakka vartalonsa kohosi nurmelle. Pukeutuessaan hän virkkoi:

— Sainpa viimein huuhdelluksi pois linnan taiat.

Alobrand oli huomannut kuinka suuri sisäinen tarve oli pakoittanut Atson tähän puhdistuskylpyyn, miten virkistävä se hänelle oli ja kuinka tyytyväiseltä hän nyt näytti. Hän ei ruvennut selittämään hänen harhaluuloaan, vaan sanoi:

— Olet huuhdellut pois menneisyyden synkeyden. Nyt olet vapaa ja virkeä tulevaisuuden työhön.

Atso oli jo monasti ennen kuullut Alobrandin puhuvan siitä, että hänen heimonsa hyväksi oli tehtävä paljon työtä, että liiviläiset oli saatava luopumaan jumalankuvistaan ja verisistä uhreistaan.

Hän kysyi:

— Aiotko hävittää tammikon jumalat?

— Toivon heimolaistesi lopulta niin valistuvan, että itse hävittävät ne.

— Rakennatko sitten niiden sijaan hyvyyden hengen kuvan?

— Hyvyyden henki ei kaipaa mitään puukuvia. Sen kuva ilmenee ihmisten kauneissa teoissa ja luonnon jaloissa antimissa.

— Tuota en tajua niin tarkoin kuin sinä. Mutta sinä olet Atsoa viisaampi. Sinä sen ymmärrät. Atso näkee silmistäsi että puhut totta.

— Sitä kuvaa en minäkään aina näe, enkä täysin tajua. Luonnon riudutusvoimat sen usein upottavat elämän hyökyaaltoihin. Ja sydänten pahat voimat ja ihmismielen järjettömyys sitä himmentävät.

He asettuivat nyt lepäämään pehmeälle nurmikolle. Kiireisen paon jälkeen he olivatkin levon tarpeessa.

Virta keinutti vitkaan kaislikkoa ja valkeita lummekukkia. Metsä huokui rauhallista yöhengitystään, ja sitä kuunnellessaan Alobrand tunsi itsessään häiritsemätöntä sopusointua, tunsi syvää rakkautta suureen, vapaaseen ja puhdistavaan luontoon.

VIII.

Täysikuun juhla oli koonnut liiviläisheimon korven syvyydessä olevaan vanhaan tammikkoon. Keskellä tammikkoa oli avoin paikka, joka ulottui aina Väinäjoen rantaan asti. Kookkaimman tammen juurella oleva sammakonkasvoinen puujumala, jonka paksua kaulaa koristivat kalliit kultavitjat, tuijoitti suurine lasista tehtyine silmineen kirjavaan liiviläisjoukkoon. Se näytti yliluonnollisen mahtavalta tammien väliin viritettyjen tulien valossa.

Jumalankuvan jalkojen juuressa istui punaisen huopamaton peittämällä pölkyllä Nunnus, liiviläisten noita ja uhrimenojen ohjaaja. Hänellä oli laihoissa suonikkaissa käsissään käyräpäinen johtajasauva. Hänen päänsä oli melkein kokonaan kalju, ainoastaan niskasta ja ohimoilta riippui valkeita hiustöyhtöjä. Avara valkea viitta verhosi hänen luisevia jäseniään.

Vastapäätä häntä, suuren tammen juurella, niinikään punaisen verhon peittämällä pölkyllä istui heimon vanha päällikkö, Vietso. Hänen hopeanharmaa tukkansa valui pitkänä hartioille. Hänellä oli yllä tummansininen kultaheloilla koristettu viitta. Suuren lautakilpensä hän oli laskenut jalkojensa juureen. Vallan hänen vieressään istui hänen kaunis tyttärensä Ervi. Noidan ja heimopäällikön ympärille olivat muut liiviläiset ryhmittyneet, ja heidän moniin satoihin nouseva kirjavan juhlapukuinen joukkonsa levisi kauas yltympäri korven avaraan pilarimajaan. Soturien lautakilvet lepäsivät tammien juurella osoitteeksi, että tässä vallitsi rauhanhetki.

Mutta täysikuun juhlasta huolimatta vaati ankara sota-aika yhteistä neuvoittelua.

Dabrel, heimon vaikutusvaltaisimpia miehiä, puhui:

— Sotaonni on kääntynyt; tuho uhkaa heimoamme, ellei voitto meitä pian suosi. Mihin tuumaan on ryhtyminen, heimon miehet?

— Tuumaan on jo ryhdytty — huomautti Vietso. — Eilisiltana sytytimme korvessa leimuavan rovion muka lähdön merkiksi. Nyt on meidän odottaminen kunnes vihollinen lähtee linnasta ja etenee kauemmaksi tasangolle tai korpeen asti. Silloin vasta on sopiva hetki karata hänen kimppuunsa.

Samassa saapui paikalle Ylo, huima ja voimakas mies, jota yleisesti katsottiin tulevaksi heimonpäälliköksi. Hän oli muutamien asekumppanien seurassa ollut metsällä juhla-ateriaksi otusta kaatamassa.

Hän huudahti, heittäen jousensa tammen juurelle:

— Jalo saalis on kaadettuna: suuri haarasarvinen hirvi loikoo tuolla metsässä. Siinä päällikön pöytäkunnalle juhlaruokaa!

Joukosta huudettiin:

— Terve saaliinkaatajamme, terve Ylo sankarimme!

Ylo jatkoi:

— Kuulkaa mitä näin kiertäessäni korven laitaa kotia päin!

— Kerro, kerro! kehoittivat kaikki.

— Suurella ruispellollamme niittävät kristityt viljaa. Sirppien asemesta käyttävät miekkojaan.

Kansa murisi ja huusi:

— Manalan jumalat heidät kirotkoot!

Tähän virkkoi Ylo:

— Nuo koirat hätyyttävät meitä omilla asuinsijoillamme ja tahtovat pakoittaa meitä jumalistamme luopumaan. Nyt he pimeän tultua hiipivät vainioillemme ja varastavat viljamme.

— He varastavat hikemme ja vaivamme hedelmät, sanoi Dabrel.

— Jo viime yönä he varmaankin ovat niittämisensä alkaneet, sillä avara peltoala on jo sänkenä. Ylös siis koko heimon väki, aseet käteen ja taistelemaan tätä hornan väkeä vastaan, huusi Ylo.

Nuoret soturit, jotka ihailivat Yloa ja jotka jo melkein pitivät häntä päällikkönä, tempasivat lautakilpensä ja aseensa ja kokoontuivat Ylon ympärille.

Mutta vanha Vietso nousi silloin arvokkaana istuimeltaan:

— Kenellä täällä on sodan ja rauhan johto? Aseet pois, sanon minä. Varomatonta ja mieletöntä olisi näin valmistamatta antautua taisteluun voimakkaan vihollisen kanssa.

— Odottaessamme he ryöstävät meiltä viljamme, huomautti äkäisenä
Dabrel.

— Otamme heiltä viljamme takaisin, kun annamme heidän pahaa aavistamatta lähestyä korpea ja sitten äkkiä karkaamme heidän kimppuunsa.

Gerveder, sävyisän näköinen soturi, virkkoi:

— Heimopäällikkö on oikeassa; nyt ei ole sopiva hyökkäyshetki.
Täysikuunjuhla on rauhanjuhla.

Ylo oli puoliääneen keskustellut nuorten soturien kanssa. Nämä rupesivat murisemaan ja nostamaan melua.

Silloin Nunnus karkasi pystyyn ja ärjäisi:

— Vaiti! Ken rohkenee nostaa riitaa jumalankuvan edessä? Heretkäätte mylläkästänne, kautta manalan jumalien!

Taikauskoinen pelko ja kunnioitus kuvastui liiviläisten silmissä noidan puhuttua. Melu taukosi, ja soturit hellittivät aseensa.

Joen rannalta kuului torventoitotus, joka kutsui pilven takaa kohonnutta täysikuuta rukoilemaan. Nunnus löi sauvallaan kolmasti noitarumpuun, ja koko koollaoleva heimo kumartui maahan asti tammien lomitse pilkoittavaa kuuta rukoilemaan.

Kun kuuta oli tervehditty, asettuivat liiviläiset entisille paikoilleen. Simanlaskija Ontroppi, makean juoman lihoittama vanhus, rupesi suuresta tynnyristä kaatamaan simaa haarikkoihin. Ensimäinen haarikka ojennettiin Vietsolle, ja sitten alkoivat haarikat kulkea kädestä käteen. Nuoret lauloivat:

    Mettiäisen karvasäären
    Kukkakentiltä kokoomat
    Makeaiset tuoksuavat
    Simatulvat läikkyväiset
    Suonissamme syöksähtävät,
    Joka jänteen jännittävät
    Mielet intoihin ylentäin,
    Kehoittaen karkelohon,
   Limoitellen lemmenleikkiin.

Laulun tauottua Dabrel kääntyi Nunnuksen puoleen kysyen:

— Mikä on sinun ajatuksesi sotahankkeistamme? Mitä sinä neuvot, tietäjä?

— Neuvon vasta sitten, kun olen tiedustellut enne-eläinten viittauksia.

Syvä hiljaisuus vallitsi nyt. Täynnä pyhää pelkoa katselivat kaikki noitaa.

— Mene siis ennekäärmeiltä merkkejä saamaan, kehoitti Dabrel.

Nunnus löi taas kolmasti noitarumpuunsa ja lähti juhlallisen näköisenä astumaan asunnolleen synkeikköön.

Hänen lähdettyään alkoivat nuoret miehet nylkeä hirveä ja leikellä sen lihoja vartaaseen pantaviksi. Simahaarikat kiertelivät vielä, mutta niitä ei maisteltu yhtä ahkerasti kuin äsken. Jännityksellä kaikki odottivat Nunnuksen paluuta.

IX.

Astuttuaan koko päivän korpimaita saapuivat Alobrand ja Atso täysikuun juhlan iltana liiviläisten pääkylään. Atso riensi heti joen rannalle katsomaan oliko hänen isänsä maja vielä paikoillaan. — Se oli autiona ja asumattomana.

Atso sanoi surullisena:

— Isä on muuttanut manalle.

Hänen yksitoikkoisesti ilmaisemansa suru teki Alobrandiin syvän vaikutuksen. Hänellekin oli suuri pettymys, että Atson isä oli kuollut. Hänen avullaan hän oli toivonut helpommin saavuttavansa vaikutusvaltaa liiviläisten keskuudessa.

— Menkäämme Gervederin majalle, sanoi Alobrand. — Hän ja hänen sukunsa olivat uskollisimpia ystäviäni viime oloni aikana täällä.

Mutta Gervederin talo oli tyhjänä.

— He ovat jo lähteneet tammikkoon täysikuun juhlaan, huomautti Atso.

He neuvoittelivat nyt mitä oli tekeminen. Oliko heidän ehkä varminta jäädä Gervederin taloon odottamaan hänen paluutaan juhlasta, hänelle kertoakseen asiansa ja häneltä saadakseen tukea?

Atsolla oli kuitenkin vastustamaton halu nähdä heimonsa ihmisiä ja
Erviä.

Hän virkkoi:

— Mieleni halajaa suuresti juhlaan ja heimolaisteni luo.

Alobrand ymmärsi hyvin hänen kaihonsa päästä heimolaistensa pariin, hän kun oli ollut vuoden ajan heitä näkemättä.

— Jos lähdet tammikkoon liiviläisten luo, minä lähden mukaasi. Siellä on heimon väki koolla. Ehkä voin jo siellä heille puhua.

Ja niin he molemmat alkoivat astua tammikkoa kohti. Tultuaan tähän pyhään lehtoon johtavalle leveälle tielle, he kohtasivat kumarassa kulkevan Nunnuksen, joka palasi enne-eläinten luota. Noita säpsähti ensin ja aikoi paeta, huomattuaan munkkikaapuun puetun miehen. Levottomana hän katseli ympärilleen oliko linnaväkeä enemmänkin.

Alobrand näki hänen pelkonsa ja puhutteli häntä ystävällisesti.

— Terve, vanhus! Älä meitä oudoksu äläkä pelkää. Olemme ystäviä, ja tarkoituksemme ovat rauhalliset.

Ääni vielä värähdellen mielenliikutuksesta Nunnus kysyi:

— Onko teitä useampia täällä?

— Me kaksi vaan, sanoi Atso.

Silloin Nunnus tunsi Atson, näytti ihmettelevän hänen tuloaan ja samalla hieman rauhoittuvan. Hän liittyi nyt heidän seuraansa, astuen yhdessä tammikkoon päin.

— Mitä etsitte, mitä tahdotte? kysyi Nunnus, joka jo oli saanut takaisin mielenmalttinsa.

— Olemme paenneet linnasta, vastasi Alobrand. — Aiomme asettua liiviläisten pariin asumaan.

Alobrand ei ruvennut sen pitemmältä selittelemään tarkoituksiaan ja valistamis-pyrintöjään, hyvin tietäen että hänen suurin vastustajansa juuri tuli olemaan Nunnus, taikauskon ylipappi ja peloittavan yliluonnollisuuden tulkitsija ja vartija.

Nunnus hymähti tähän mitään sanomatta.

Siinä jo alkoi pilkoittaa puiden lomitse liiviläisten kirjavapukuinen joukko. Kun Nunnus Alobrandin ja Atson seurassa oli astunut avoimelle paikalle jumalankuvan eteen, hän kiljaisi:

— Tässä on vakoilijoita linnasta, liiviläiset, vangitkaa heidät!

Koolla olevien hämmästys oli niin suuri, ettei aluksi kukaan liikahtanut. Kaikki tuijoittivat Alobrandiin ja Atsoon, voimatta uskoa mitä edessään näkivät.

Alobrand sanoi silloin sointuvalla, kauas kaikuvalla äänellä:

— Emme ole vakoilijoita, vaan ystäviä. Toverini on heimolaisenne Atso.

— Älkää häntä uskoko! ärjyi Nunnus. Salaa he hiipivät tännepäin juhlamenojamme ja tekojamme urkkimaan. Sitokaa heidät tammeen, liiviläiset!

Vietso kohoitti ääneensä;

— Vieraita älköön pahoin kohdeltako. Aseettomina he ovat tulleet luoksemme. Kuulkaamme mitä heillä on kerrottavaa ja mitä heidän tulonsa tarkoittaa.

Dabrel silloin huusi:

— Sanokoot ensin, ovatko hekin olleet niittämässä heimomme viljaa!

Nämä Dabrelin sanat nostivat kansan mielet kuohuksiin, ja nuoret soturit lähestyivät uhkaavina Alobrandia ja Atsoa.

Atso huomasi Ervin ja tahtoi rientää hänen luokseen häntä tervehtimään.
Mutta Ylo kavahti pystyyn, astui heidän väliinsä ja huusi ilkkuen:

— Seis, sinä heimon hylky, sinä kristittyjen orja. Erviin et saa kajota, hän on minun vaimoni.

— Olet ryöstänyt morsiameni, sanoi Atso.

— Ryöstänyt! sinä viheliäinen karkuri. Sen varsin valehtelet. Olen hänestä runsaat kihlat maksanut ja hänet upeasti kotia majaani tuonut. Kas vaan, uneksitko vielä heimopäällikkyyttä, sinä parraton nulikka?

— Solvaiset minua, kun näet minun olevan aseetonna. Ken lainaa Atsolle miekkansa, että saan kostaa hänen herjauksensa?

— Vaiti, vaiti! riehui Nunnus. — Ken miekkaan tarttuu jumalankuvan ääressä, on saapa kuolemanrangaistuksen. Joko nyt heidät sidotte, liiviläiset?

Antaakseen enemmän pontta käskylleen hän löi sauvallaan noitarumpuun.

Nyt irroittivat nuoret miehet vyönsä, ja toiset toivat metsästä ne veriset nuorat, joilla kaadettua hirveä oli kannettu.

Gerveder tunkeutui esiin joukosta ja meni heimopäällikön luo.

— Heimolaiset! hän huusi. — Alobrand on jo elänyt meidän parissamme.
Hän on viisas ja hyvä. Hän ei voi olla vakoilija, vaan on ystävä.
Malttakaa mielenne, liiviläiset, ja antakaa hänen selittää tulonsa syy.

Melu ja huudot tästä vaan kiihtyivät. Mutta melusta huolimatta Alobrand sai äänensä kuulumaan:

— Kuulkaa minua, liiviläiset! Olen vapauttanut linnavankilasta heimolaisenne Atson, joka kaihosi luoksenne, olen hänen kanssaan niittoväen ollessa vainiolla linnan salaovesta paennut, tullakseni asumaan pariinne, hyödyttääkseni ja opettaakseni teitä.

Viekas Dabrel lähestyi silloin Alobrandia:

— Jos olet ystävämme, niin opasta meitä tuolle salaovelle. Hevosilla kulkien voimme saapua linnaan ennen aamun valkenemista. Ylo kertoi kristittyjen yhä jatkavan niittotyötään. Väen ollessa vainiolla, valtaamme helposti linnan.

— Se olisi huono teko, sitä en voi tehdä, vastasi Alobrand.

— Näette nyt: hän on vakoilija ja vihollinen. Hän ei tahdo meitä auttaa, selitti Nunnus. Sitokaa hänet puuhun!

Vietso tahtoi puhua, Gerveder tahtoi puolustaa, mutta heitä ei kuunneltu. Melu kiihtyi nyt kahta suuremmaksi. Muutamat nuoret soturit riuhtaisivat luokseen Alobrandin ja sitoivat hänet vahvasti kiinni paksuun tammeen.

Dabrel kääntyi silloin Atsoon päin ja virkkoi:

— Sinä olet heimoamme. Tahdotko sinä opastaa meidät linnan salaovelle?

Alobrand, joka tällävälin oli sidottu tammeen, ei sanonut mitään, mutta hän loi syvän ja lempeän katseensa Atsoon. Se katse oli samalla kysyvä ja odottava.

Atso sen huomasi, ja nyt, kuten aina ennenkin, se hänet tenhosi. Hänen epäröimisensä katosi samassa ja hän sanoi:

— En voi tehdä toisin kuin hyväntekijäni. Sillä hän tekee aina niin kuin oikein on.

— Atsokin on petturi, huusi Nunnus. — Sitokaa hänetkin.

Atso sidottiin Alobrandin tammen viereiseen tammeen.

Dabrel huomautti:

— Köydet ja vyöt ovat liian heikkoja siteitä näin tärkeille vangeille. Heillä saattaa olla vakoilijakumppaneita tai ystäviä, jotka yön aikana voivat leikata poikki heidän siteensä ja päästää heidät irti. Tuotakoon siis kylästä rautakahleet.

Yleinen hyväksyvä murina nousi tästä, ja pari orjaa lähetettiin kahleita noutamaan.

Silloin Nunnus taas löi noitarumpuun ja rupesi puhumaan:

— Olen käynyt tarkastamassa ennekäärmeiden merkkejä. Merkit ovat pahat ja ankarat.

— Mitä merkit ilmaisevat? kysyi Dabrel.

Jännityksellä ja vaieten kuuntelivat kaikki.

— Manalan jumalat ovat närkästyneet. Siitä huono onnemme, siitä heimoamme uhkaava tuho.

— Miten on heitä lepytettävä? kysyi Dabrel.

Vietso huomautti:

— Olemme koettaneet heitä lepyttää runsailla uhreilla. Viisi lihavaa härkää uhrasimme heille äsken polttouhrina pyhällä mäellä. Olisi luullut siitä heidän vihansa hieman lauhtuvan. Luulen että jotkut muut henget meille ovat epäsuopeat. Olisi otettava selville mitkä nämä henget ovat.

— Härkäuhreja! ilkkui Nunnus. — Ne ovat liian halpoja manalan jumalille. He vaativat parempaa ja jalompaa. He vaativat ihmisuhria.

Väristys kulki läpi soturien. Tuo kauhea sana oli lausuttu. Kenen olivat Nunnuksen arpanopat uhriksi määräävät?

— Viime tappion jälkeen uhrattiin Varidote manalan jumalille, selitti
Gerveder.

— Varidote! tiuskasi Nunnus. — Kutistunut ukkorahjus! Manalan jumalat tahtovat parempaa, he vaativat uhrikseen sotakelpoista nuorta miestä.

Nunnus näytti voitonriemuiselta. Nyt hän taas tunsi voimaansa, nyt hän huomasi miten nuo poloiset vapisivat hänen mahtinsa edessä. Ei kukaan rohjennut sanoa vastustavaa sanaa, ei kukaan ehdoittanut uhrin lykkäystä. Nunnus piti heidät vangittuina kuin rautakahleissa enneselityksillään ja uhrimääräyksillään. Hän nautti suuresti tästä vallantietoisuudestaan.

— Vielä tänään, juhla-aterian jälkeen heitän uhriarpaa, hän lisäsi.

Nyt palasivat orjat kylästä kantaen paksuja rautavitjaisia kahleita. Nuorat ja vyöt, joilla vangit oli sidottu puihin, irroitettiin, ja heidät vangittiin rautakahleilla, joiden taidokkaat lukot heimon kuuluisin seppä, Ahro, oli tehnyt. Dabrel tarkasti että nämä lukot huolellisesti suljettiin ja otti sitten avaimet talteensa.

X.

Liiviläiset olivat siirtyneet lähemmäksi kylää juhla-ateriaa syömään. Kaikki olivat poistuneet, niin ettei Alobrandille ja Atsolle edes oltu jätetty vartijaa. Se olisikin ollut turhaa, sillä olivathan he rautavitjoin kiinnikahlehditut tammen runkoihin.

Atso tunsi nyt vasta täydesti kipeän haikeutensa. Tänne heimonsa luo hän oli vuoden ajan halannut, ja nyt kun hän viimein oli päässyt kotitienoille, hänet otettiin tylysti vastaan ja vangittiin puuhun. Isä oli kuollut… Ervi toisen omana… ehkä hän oli Atson unhoittanut… ehkei ollut Atsoa koskaan rakastanut…

Kumean kalvava suru painoi hänen mieltänsä ja hän tunsi saaneensa poveen syvän haavan. Mutta hän ei vaikeroinut eikä valittanut. Hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän oli raukea ja masentunut.

Alobrand huomasi hänen masennuksensa ja puhutteli häntä:

— Teimme varomattomasti kun tulimme juhlaan. Parempi olisi ollut jäädä
Gervederin taloon ja siellä pysyä jonkun aikaa piiloittuneena.

— Emme olisi kuitenkaan voineet kauan pysyä piilossa. Meidät olisi huomattu ja meitä olisi ehkä epäilty vielä enemmän.

Alobrand ihmetteli Atson tyytyvää ja alistuvaa mieltä. Hän oli odottanut että hänen tunteensa olisivat olleet kapinalliset ja että hän ehkä pakollisesti olisi kieltäytynyt opastamasta liiviläisiä linnan salaovelle. Mutta nyt hän huomasikin miten maltillinen, miten tyyni Atso oli. Hän sanoi:

— Äskeinen uskollisuutesi minua liikuttaa. Teit hyvän teon.

— Sinua en voi pettää. Hoidit haavojani ja puolustit minua vankilassani. Vapautit minut tyrmästä. Olisin huono mies, jos olisin sinulle uskoton. Ennemmin annan henkeni, kuin sinut petän.

Hänen järkähtämätön kiitollisuutensa ja uskollisuutensa sai Alobrandin heltymään. Hän tuli avomieliseksi ja tunsi tarvetta puhua itsestään ja menneisyydestään:

— Kun onnettomuus minua kohtaa, ajattelen aina mikä voi kiinnittää minua elämään ja antaa sille arvoa silloinkin, kun kaikki tuntuu raukeavan. Ja huomaan että se on luonnon ihanuus ja elämässä kohtaamani hyvät sydämet.

— Oletko kohdannut monta hyvää sydäntä elämän polulla?

— En varsin monta. Useat ovat olleet laimeita, toiset häijyjä. — Kuule mitä kerron. — Nuorena rakastin naista. Hänellä oli herttaisen hyvä sydän. Hän lahjoitti minulle pojan, jonka syntymä riisti häneltä itseltään hengen. Tämä poika kasvoi ja kukoisti. Hän oli nuori ja kaunis kuin sinä. Hänkin oli nuorukaisena hyvä, mutta myöhemmin hän joutui maailmalle, vajosi sen turmelukseen ja hylkäsi isänsä. Surin häntä kauan, kaihosin häntä kauan, kunnes elämä lopulta puudutti suruni. Nyt on elämä lahjoittanut minulle toisen pojan, hyvän ja uskollisen. Siitä tunnen puhdasta iloa.

— Atso on alhaisarvoinen sinun rinnallasi.

— Sydämesi hyvyys ja uskollisuus on minulle kultaa kalliimpi. Uskollisuutta en ennen ole maailmassa kohdannut. Sinun luonnonraikas sydämesi on saanut minut siihen uskomaan.

Sinervä hohde verhosi tammikon. Etäällä välkkyi joenpinta. Heinäsirkat soittivat syyssoittoaan, ja rannalta kuului kahlaajalinnun hieno huiluääni.

Yö oli jo myöhäiseen kulunut, juhlaräyhinä oli vaiennut. Äkkiä kuului metsästä hiljaista risahdusta. Ervi tuli vankeja tervehtimään. Hän toi heille virkistävää simajuomaa ja leipää.

— Olette uupuneet ja iltaruuatta. Ei kukaan ole teitä ajatellut.

— Syöksyt vaaraan tulemalla luoksemme ja tuomalla meille ruokaa, virkkoi Alobrand.

— Tahdon auttaa teitä ja koetan teidät pelastaa. Ylo on juhlajuomingeissa. Hän ei ole poistumistani huomannut. Teitä uhkaa paljon suurempi vaara. He ovat päättäneet uhrata teidät manalan jumalille. Nunnus heitti arpaa ja Ylo kiihoitti mieliä.

Ervi oli hengästynyt ja hän vallan pelästyi, että oli näin pian saanut tämän kauhean sanotuksi. Mutta hänen suuri tuskansa ja kiireensä oli hänet siihen pakoittanut.

Alobrand oli aavistanut etteivät liiviläiset hyvää tarkoittaneet sitomalla heidät puihin. Mutta näin pitkälle hän ei ollut odottanut heidän raivonsa menevän. Hän ei voinut sitä oikein uskoa:

— He ehkä meitä vaan peloittavat toivoen pakoittavansa meitä ilmaisemaan linnan salaisuuksia.

— He tarkoittavat täyttä totta. Jo huomisiltana he aikovat teidät roviolla polttaa. He iloitsevat siitä, ettei tarvitse uhrata ketään heimon nuorista sotureista, ja luulevat uhria kahta tehoisammaksi, kun kristitty pappi samalla uhrataan. Näin he luulevat manalan jumalien täydelleen leppyvän. — Mutta minä en lepää, koetan teidät pelastaa. Annan Nunnukselle lahjoja, jotta hän muuttaisi uhrimääräyksen. Annan hänelle vaikka kaikki kultakoristeeni ja helmeni, jos hän suostuu.

— Nunnukselta ei ole suuria toivomista, virkkoi Alobrand. Hän on armoton, eikä oman maineensa vuoksi ole peruuttava uhrimääräystä. Ainoa, jolta voisi saada apua, olisi Gertrud, linnanneiti. Hän ehkä voisi taivuttaa isänsä, linnanpäällikön, tuomaan sotajoukkonsa tänne meitä vapauttamaan. Mutta sekin on turha toivo. Olemmehan paenneet linnasta, eikä linnanpäällikkö pidä meitä sen arvoisina, että tahtoisi meitä pelastaa.

— Hyvin teet, kun koetat meitä auttaa… sanoi Atso. Hän olisi tahtonut sanoa vielä enemmän, mutta sanat takertuivat kulkkuun.

— Nyt jääkää hyvästi, joka hetki on kallis, minun täytyy rientää…

— Hyvästi Ervi, siunatkoot sinua elämän hyvät voimat… lausui
Alobrand hänen jälkeensä.

Ervi oli jo vetänyt huntunsa kasvoille ja aikoi poistua, mutta palasi vielä Atson luo ja kuiskasi:

— Mieleni ja sydämeni ovat pysyneet sinulle uskollisina. Mutta heimo pakoitti minut menemään vaimoksi Ylolle. Hänet aiotaan valita heimopäälliköksi isän jälkeen. Sanottiin että sinä olit sortunut sotaan, mutta minä en sitä uskonut, kun en löytänyt ruumistasi taistotantereelta. Isäsi ruumis löydettiin, ja hänen hautansa täytin kukkasilla. — Sinun muistoasi olen säilyttänyt pyhänä. Juhlina olen sinua ajatellen koristanut majani kauneimmilla kukilla. — Mutta nyt kannan Ylon lasta sydämeni alla. Maailma pakoitti minut lemmettömään avioon ja kylmän uskollisuuden pauloihin.

Itku tukahutti hänen äänensä, hän verhosi kasvonsa ja poistui.

Atso oli saanut lieventävää voidetta kirvelevään sydänhaavaansa. Rauhallisempi tunne laskeusi hänen mieleensä. Ervi oli häntä uskollisesti rakastanut…

Oudot tunteet kuohuivat Alobrandin sisällä. Huomisiltana heidät siis roviolla poltettaisiin. Selittämätön heikkous valtasi hänet ensin, hänen tätä ajatellessaan. Odottava suunnaton ruumiillinen tuska tuntui hänestä luonnottomalta ja järjettömältä. Miten saattoikaan ihminen toista näin kiduttaa? Kuinka luonto, kätkien niin paljon vienoa ja kaunista, saattoi ajattelevassa ja tuntevassa olennossa kasvattaa näin petomaista julmuutta ja säälimättömyyttä ihmisveljeä kohtaan ja oman sydämensä julmuuden siirtää tuntemattomiin jumaliinsakin?

Ja hänen mielessään sukelsi taas esiin kysymys, kuinka ihmissydämestä voisi poistaa tuon yliluonnollisuuden kummittelevan ja harhaan vievän taikauskon, joka vääristää ja rääkkää elämää… Miten ihmismieliä voisi valistaa ja miten sydämet saada paremmiksi?

Lopulta hän tunsi voimiensa uupuvan ja ajatuksensa väsyvän. Hänet valtasi avuttomuuden ja kaikkien ponnistusten turhuuden tieto. Hän tunsi välttämättömyyden rautakouran, hän luopui selittämästä selittämätöntä. Hän ei enää ajatellut huomisillan kauheata kidutuksen hetkeä. Eihän sitä voinut kestää kauan. Ja sitten oli selviävä elämän häälyvä ja houkutteleva arvoitus, tai oli sen selvitys vajoava ijäiseen yöhön. Silloin loppuivat turhat pyrkimykset, silloin oli raukeava järjetön kärsimys…

Alobrand katsahti Atsoon. Väsymys ja uni olivat hänet vallanneet.
Aamuyön tähdet kirkastivat hänen kasvonsa, jotka säteilivät rauhaa.

Tämän luonnonlapsen hiljainen, valitukseton mukautuminen kohtaloonsa ylensi Alobrandin mieltä, ja hän tunsi itse olevansa tyyni ja päätti koettaa horjumatta alistua välttämättömyyteen.

XI.

Ervi kiirehti hengästyneenä Nunnuksen majalle. Hän ei koskaan ollut kulkenut tämän paikan ohi tuntematta selittämätöntä kauhua. Varsinkin yöllä noidan asunto hänestä oli kammoittava. Mutta hänellä ei ollut hetkeäkään menetettävissä, ja hän polki hirvittävän pelkonsa, rientäen eteenpäin. Hänen edessään hohti jo puron yli johtava valkoisista koivupuista tehty silta. Purossa luuli hän pahojen henkien asuvan, ja siitä ilmaan kohoavat sumuaaveet liitelivät uhkaavina hänen ympärillään. Astuessaan sillan yli hänestä tuntui kuin olisi hän ainaiseksi syöksynyt hornan kitaan. Tuossa törrötti Nunnuksen puoleksi maahan rakennettu turvekattoinen maja, tuo pelättävä asunto, johon ani harva liiviläinen koskaan oli astunut. Mitkä salaiset taikaesineet siellä piilivätkään — sitä ei kukaan tietänyt. Majan edessä Ervi näki suurelle laakealle kivelle asetetut ennekäärmeiden ristikkohäkit.

Ervi pysähtyi matkan päähän majasta ja epäröi pitikö hänen mennä kolkuttamaan ovelle, vai ei. Hänen sydämensä tykytti niin rajusti, ettei tietänyt saisiko sanaakaan sanotuksi. Hän astui kuitenkin muutaman askeleen lähemmäksi ja huomasi silloin että joku istui torkkuen oven vieressä olevalla turvepenkillä. Ken oli tuo torkkuja? Se ei näyttänyt Nunnukselta. Nunnus oli pitempi ja laihempi. Ervin lähestyvien askelten risahduksesta kavahti istuja pystyyn. Se oli Piesko, Nunnuksen nuori orja.

Tunnettuaan Ervin hän virkkoi:

— Terve, heimopäällikön tytär!

Piesko oli lyhytvartinen ja tanakka. Hänen äänensä oli pehmeä ja ystävällinen, ja hänen pienet pirteät silmänsä kiiluivat luottamusta herättäen.

Ervi uskoi hänelle asiansa, pyysi häneltä apua ja neuvoa ja sanoi tuoneensa koristeensa lunnaiksi Nunnukselle.

— Nunnuksen mieltä et taivuta millään, sanoi Piesko. — Hänen sydämensä on musta ja häijy, häijympi kuin hornan hengillä. Nämä vielä voivat leppyä uhrista ja antimista, mutta Nunnus antimista vaan yltyy entistään ahneemmaksi. Eikä hän vielä ole tullut kotia. Tiesi häntä, tuleeko ollenkaan tänä yönä.

— Auta siis sinä minua. Lähde minua opastamaan linnaan. Linnanneideltä aion anoa apua sorretuille.

Ervi otti poveltaan paksut kultavitjat ja antoi ne Pieskolle:

— Tässä saat palkinnon vaivastasi, kun autat minua.

Piesko katseli kuutamossa hohtavia vitjoja. Ei hän koskaan ollut uneksinutkaan saavansa tällaista aarretta.

Hän huudahti riemastuneena:

— Kovin kalliin aarteen olet minulle lahjoittanut, heimopäällikön tytär! Jo tästä sinua kannattaa ikänsä palvella. Varsin mielelläni pakenen Nunnuksen luota, vaikka sitten joutuisinkin kristittyjen orjaksi. Eivät he minua toki niin kovasti ruoskine kuin häijy Nunnus.

Ervi ihmetteli hänen alttiuttaan ja sanoi epäröiden:

— Etkö pelkää Nunnuksen taioillaan sinua vainoavan, jos hänen luotaan pakenet?

— Enpä hänen taikojaan pahasti pelkää. Luulenpa häntä taioissa tuiki taitamattomaksi. Eivät ne koskaan ole tepsineet, eivät hänen ennustuksensa toteutuneet. Ilkeys ja peloitus ovat hänen ainoat taikansa.

— Rientäkäämme siis linnaan!

— Heti sinua seuraan. Mutta ensin tahdon kostaa kokemani monet ruoskaniskut ja nälänhetket, tahdon kostaa heimoni kidutukset.

Tämän sanottuaan Piesko kantoi yhden kyykäärme-häkeistä Nunnuksen majaan, avasi häkin oven ja riensi ulos majasta, sulkien sen oven jälkeensä. Laakealla kivellä olevan kahden käärme-häkin ovet hän niinikään avasi.

— Matakoon nyt kyidensä seassa kun palaa kotia, hän virkkoi mennessään.

Sitten he alkoivat astua metsää päästäkseen huomaamatta vainioiden ulkolaidalle, sieltä jatkaakseen kulkuansa linnaan.

— Milloin luulet meidän saapuvan perille? kysyi Ervi.

— Aurinko kallistunee lounaaseen, kun saavumme linnaan. Emme voi kulkea suorinta tietä.

Ervi hengitti jo vapaammin, kun Nunnuksen kamala asunto oli matkan päässä.

Pieskon mieli tuntui tavattoman kevyeltä. Jo monasti hän oli aikonut paeta Nunnuksen luota ruoskaa ja nälkää kärsimästä. Mutta uuden toimeentulon puute — ken olisi huolinut Noidan orjasta — ja epävarmuus minne suunnata kulkunsa olivat yhä lykänneet tuonnemmaksi tämän aikeen toteuttamisen. Jos orjanolo kerran oli hänen kohtalonsa, niin saattoipa hän muualla maailmassa löytää parempaakin orjantyötä kuin kyykäärmeiden syöttäminen ja vartioiminen ja Nunnuksen saastaisten paitojen huuhtominen — moinen toimi soveltui korkeintaan ikäkululle akalle, eikä nuorelle miehelle!

Ja ehkeivät kristityt häntä vangitseisikaan, kun hän tuli heidän luokseen heimopäällikön tyttären oppaana ja suojelijana.

Näin iloinen ei Piesko muistanut lapsuudesta saakka olleensa. Hänen teki mielensä leikata itselleen pajupilli ja soitella ilonsa ilmoille. Mutta hän muisti ettei nyt sopinut soittaen kulkea. Hän lykkäsi siis ilonpurkauksensa toistaiseksi ja riensi vaieten Ervin kanssa eteenpäin.

Aamu alkoi jo valjeta, ja kiiltomatojen hohde himmeni.

XII.

Ryöstöretkeltään vieraan heimon alueella olivat liiviläiset tuoneet mukaansa suuren tynnyrin väkevää olutta. Juhla-aterian loputtua olivat heimon etevimmät kokoontuneet Dabrelin taloon, missä tuota juoma-aarretta säilytettiin, ja siellä oli toimeenpantu juhlajuomingit. Tätä voimakasta juomaa maisteli varsinkin Ylo runsain määrin, ja hän oli ensimäisiä, jotka juopuivat. Häntä imarreltiin, ylistettiin jo edeltäpäin hänen tulevaa päällikkyyttään ja sanottiin että vanha Vietso jo oli tuiki kykenemätön päälliköksi ja että hän kai pian olikin muuttava manalle. Nunnuskin maisteli halukkaasti ryöstö-olutta. Tosin hän ei rohjennut juoda itseään juovuksiin, hänellä kun seuraavana päivänä oli tärkeä tehtävä: uhrimenojen ohjaaminen ja vaikutusvaltansa yhä suurempi vahvistaminen. Mutta kun hän aamun koittaessa alkoi astua majaansa kohti, hän kuitenkin tunsi iäkkäät säärensä tavallista epävarmemmiksi. Siitä huolimatta hän oli riidanhaluinen ja kosto-mielinen ja aikoi tapansa mukaan ruoskia Pieskoa, jos tämä oli nukkunut tai jos muuten vähintäkin antoi aihetta tyytymättömyyteen. Nunnus suuntasikin heti askeleensa kyykäärmeiden luo, nähdäkseen vartioiko Piesko niitä uskollisesti. Suuri oli hänen hämmästyksensä ja kauhunsa, kun näki edessään ainoastaan kaksi kyykäärme-häkkiä, joiden ovet olivat auki. Hän lähestyi häkkejä, sulkeakseen niiden ovet ja huomasi silloin, että toinen niistä jo oli vallan tyhjä käärmeistä, ja että toisesta viimeinen juuri sähisten luikerteli ulos ja katosi kiven koloon. Nyt rupesi Nunnus katselemaan missä Piesko oli. Lopulta hän häntä huusikin. Mutta ei mitään vastausta kuulunut, eikä Piesko myöskään ilmestynyt. Nunnus aavisti jo pahaa. Piesko oli varmaankin kostoksi tämän tehnyt ja sitten paennut. Vavisten Nunnus aukaisi majansa oven peläten sinne jonkun vihamielisen olennon kätkeytyneen. Keskellä permantoa hän näki kolmannen käärmehäkin ja koko permannon täynnä luikertelevia kyitä. Hänen kauhistuksensa yltyi nyt ylimmilleen. Eihän hän enää tietänyt mihin mennä, minne paeta. Kaikkialla väijyi noita myrkyllisiä matelijoita, jotka kenties nyt tahtoivat nekin kostaa pitkällisen vankeutensa. Nunnus riensi siis pois koko paikasta. — Pitikö hänen nyt palata pääkylään ja kertoa mitä oli tapahtunut? Pitikö hänen käskeä ajamaan takaa pakolaista? Pitikö koota väkeä kyitä jälleen häkkeihin pyytämään?

Päästyään yli pienestä koivusillasta ja ollen puron turvaamana hän jäi tätä kaikkea tuumimaan. Pian hän kuitenkin älysi, ettei hänen sopinut mennä käärmeiden päästöä kylään kuuluttamaan. Tapaus oli päinvastoin pidettävä salassa. Mitä sanoisivatkaan liiviläiset, kun kuulisivat että Nunnuksen orja oli päästänyt pyhät enne-käärmeet pois! — Epäilemättä heidän luottamuksensa Nunnukseen tämän kautta rupeaisi horjumaan. Pieskon pakoa tosin ei voisi kauan salata, mutta se olisikin vähemmin merkitsevä seikka. Saattoihan suorastaan sanoa, että hän oli laiminlyönyt tehtäväänsä ja että hornan henget olivat elävänä raastaneet hänet kynsiinsä ja vieneet hänet mukaansa. — Ei se mies kuitenkaan enää rohjennut näille maille palata. Harmittipa Nunnusta suuresti, ettei hän nyt, väsynyt kun oli, voinut mennä majaansa vuoteelleen lepäämään. Eihän sinne kukaan ihminen uskaltanut mennä matelijain pariin. Vasta päiväsaikaan hän aikoi pihdeillä pyytää ne kiinni. Hän kiipesi sentähden korkealle sammalpeitteiselle metsäkivelle, kääri itsensä avaraan viittaansa ja nukkui.

Aurinko paistoi jo korkealta taivaalta, kun Nunnus heräsi kylästä kuuluvaan meluun. Mistä tämä melu johtuikaan? Nunnus ojensi jäseniään, haukoitteli ja yski. Kylmä siinä sentään oli ollut kivellä nukkua, hän kun oli tottunut lämminpeitteiseen vuoteeseensa. Leini tuntui kalvavan sääriä. Ei auttanut muu kuin kömpiä alas kiveltä. Mutta tuo kumea melu? Oliko vihollinen yllättänyt liiviläiset heidän ollessa uupuneina juhlajuominkien jälkeen? Nunnuksessa heräsi kauhea levottomuus. Siinä hänkin oli vallan yksin keskellä metsää, vanha, aseeton mies. Jos vihollinen todella oli tunkenut tänne, se epäilemättä pian oli hakeva Nunnusta, liiviläisten kuulua noitaa ja tietäjää. Oliko siis parasta paeta, niin kauan kuin vielä oli aikaa, ja piiloittautua korpikallioiden rotkoihin?

Nunnuksen tuumiessa, melu kuitenkin hiljeni ja lopulta vallan lakkasi. Kauan aikaa odotettuaan ja jännitettynä kuunneltuaan ja tarkattuaan joka risahdusta metsässä, Nunnus alkoi hiipiä majaansa kohti. Tietysti täytyi kulkea varovasti, pysähtyä kuusen juurelle kuuntelemaan, väistyä suuren kiven taa odottamaan. Mitään epäiltävää kohtaamatta hän viimein saapui puron koivusillalle. Uusi pelon ja varovaisuuden aihe oli edessä. Irtipäästetyt kyyt epäilemättä luikertelivat ympäristössä, ja tietysti ne kaikki vihasivat Nunnusta myrkyllisen sydämensä kiukkuisimmalla vihalla. Ne epäilemättä nyt väijyivät joka kannon juurella, joka kiven kolossa. Jos ne vaan yksitellen hyökkäisivät hänen kimppuunsa, niin kyllä hän rautakärkisellä sauvallaan, josta ei koskaan luopunut, oli puolustautuva ja tappava ne. Mutta jos ne koko liutana eri taholta karkasivat hänen kimppuunsa, silloin hän oli hukassa. Ja kuitenkin hänen täytyi mennä majalleen ainakin peittämään käärmeiden häviämisen. Silmät mulkoillen joka taholle ja astuen varovasti hän saapui pihamaalle. Siellä hän peitti tyhjät käärmehäkit suurella niinipeitteellä, ettei kukaan voisi huomata käärmeiden kadonneen. Sitten hän nouti varastomökistään syvän korin ja rautapihdit, joiden avulla aikoi vangita majaansa suljetut käärmeet. Hän aikoi avata oven raolleen ja kynnykselle panna syötin ja sitte pihdeillä tarttua kiinni esiin pilkistävän käärmeen niskaan.

Mutta hän ei ehtinyt ryhtyä tähän temppuun, samassa kun kylästä saapui juosten paikalle miehiä, jotka hengästyneinä kertoivat että heimopäällikön tytär yöllä, miesten ollessa juhlajuomingeissa, oli kadonnut.

Nunnus asetti heti tapauksen yhteyteen Pieskon paon kanssa, joskohta oli liian viekas siitä sanaakaan hiiskumaan.

— Mitä neuvot? kysyi Ylon orja? Ylo itse on väsynyt eilisestä, eikä jaksa lähteä naisensa ryöstäjää takaa-ajamaan. Sinulta pyysi neuvoja ja osviittoja, minne päin on aseellisia miehiä lähetettävä.

Nunnus vajosi syvään punniskeluun. Hetken kuluttua hän nouti vajasta vakkasen ja jyviä, asetteli jyviä vakkaan ja vakan ympäri ja mutisi itsekseen loitsusanoja, huiskutti vakkaa, katseli jyvien asentoa ja virkkoi:

— Taiat vastaavat, että karkulaiset ovat lähteneet pakoon joko veneessä Väinäjokea alaspäin tai syventyneet luodetta kohti korpeen.

Itse teossa eivät hänen taikatemppunsa mitään ilmaisseet, mutta hän arvasi, että pakenijat eivät olleet lähteneet linnan suuntaan, eivätkä myöskään pääkylää kohti. Mukavimmat pakotiet olivat hänen mainitsemansa. Orjat poistuivat kuultuansa Nunnuksen neuvon, ja Nunnus riensi puhdistamaan majaansa kyistä.

Dabrel oli ollut kohtuullisin juomingeissa. Joskohta hän itse oli olutvaraston vartija, ei hän siitä maistellut muuta kuin sen verran, että tuli hyvälle tuulelle. Täytyihän jonkun pysyä valppaana ja säilyttää neuvokkaisuutensa, jos jotakin tärkeätä sattuisi — näin hän oli arvellut. Pidättäytyväisyytensä vuoksi hän oli levännyt hyvin aamuyönsä ja jaksoi nousta ennen muita. Hän päätti lähteä vankeja kuulustelemaan, otti pari vankkaa orjaa mukaansa ja käski heidän leikata itselleen metsästä raippoja, joilla saattoi ruoskia vankeja, elleivät he muuten tahtoneet tunnustaa linnaväen hyökkäystuumia.

Atso oli nojaten tammen runkoon nukkunut huolimatta pystyasennostaan ja epämukavista kahleista. Alobrand ei ollut voinut saada unta, joskohta väsymys oli pitänyt häntä unen kaltaisessa horrostilassa. Hän kuuli miten linnut herättyään alkoivat viserrellä, hän kuuli metsän huminan ja myöhemmin kumeat äänet kylästä. Täydelleen hereille hän kavahti kun Dabrel ruoskijaorjineen saapui tammikkoon.

Dabrel sanoi Alobrandille:

— Jos ilmaiset linnaväen sotatuumat, lievennämme uhrikuoloanne. Voitte valita tahdotteko, että teidät miekalla surmataan tai nuolella ammutaan ennen roviolla polttamista.

Atso, joka hänen puheeseensa oli herännyt ja kuullut hänen ehdoituksensa, sanoi:

— Tuon varsin valehtelet; tiedän että manalan jumalille on uhrattava mies elävänä.

— Jos ette sovinnolla tunnusta, huusi Dabrel, jonka silmät vihaisina alkoivat pyöriä päässä, — on muita keinoja saada kielenne ketteräksi.

Tämän sanottuaan hän viittasi toiselle orjista, joka otti maasta nuoran ja nivoi sen, itse juosten tammen ympäri, niin kireälle Alobrandin ja tammen rungon ympärille, että vangitun kasvot kävivät sinerviksi. Kun hän taas kiersi nuoran irti, retkahti Alobrandin pää rinnalle ja hänen jäsenensä riippuivat velttoina. Hän oli joko pyörtynyt tai kuollut: niin rajusti oli nuora häntä kuristanut.

— Teit konnantyön! huusi Atso, ponnistellen rajusti, mutta turhaan, päästäkseen irti kahleistaan ja kostaakseen kiduttajille.

— Nyt on sinun vuorosi, luopio! ärjäsi Dabrel ja käski toista orjaa ruoskimaan Atsoa.

— Riisunko häneltä ensin vaatteet? kysyi orja.

— Et, tolvana! Etkö tiedä että mies on eheänä ja vapaana tuoreista haavoista uhrattava manalan jumalille? Luuletko että muuten säästäisin heidät kuumennetun raudan kidutuksesta!

Orja heilutti nyt raippojaan, ruoskien Atsoa rajusti ympäri ruumista. Mutta raatelevan kipeistä lyönneistä huolimatta Atso ei päästänyt valituksen sanaa, hän puri vaan hampaansa yhteen.

Ja kun orja Dabrelin käskystä hetken kuluttua taukosi, ja Dabrel kysyi:

— Tunnustatko nyt, missä vakoilijakumppanisi piilevät ja milloin kristityt aikovat korpeen hyökätä?

Atso vastasi tyynesti:

— Kumppaneita ei meillä ole. Kristittyjen hyökkäystuumia en tunne, ja jos tuntisinkin, en niitä ilmaisisi. Hyväntekijäni ei myöskään ilmaisisi, jos tietäisi, ja hän tekee aina oikein.

Uudet ruoskaniskut vastasivat tähän Atson puheeseen, ja vasta silloin, kun Dabrel huomasi, että hän jo oli vallan uuvuksissa ja ettei hän aikonut mitään tunnustaa, hän käski orjan herjetä.

Alobrand ei yhä vaan antanut mitään elonmerkkiä. Ruoskijat kuitenkin häntä lähemmin tarkastettuaan huomasivat että hän hiljaa hengitti. Hän oli siis vaan pyörtynyt rajuun kuristukseen.

Dabrel käsitti nyt ettei hänen sopinut jatkaa kiduttamista, sillä muuten saattoivat vangitut niin uupua, ettei katsottaisi voitavan heitä illalla uhrata. Hän avasi nyt Alobrandin kahleet ja antoi orjien laskea hänet sammalille lepäämään, käskipä lisäksi valella hänen ohimoitaan vedellä ja kidutettujen toinnuttua antaa heille ruokaakin. Täytyihän heidän illalla ennen uhrausta jaksaa omin voimin kulkea Väinäjoen rannalle puhdistuskylpyyn ja roviolle.

Alobrandia käski hän orjien tarkoin pitää silmällä ja uudelleen vangita jos hän yritti paeta.

Sitten Dabrel poistui, ollen hyvin pahalla tuulella epäonnistuneen kidutusyrityksensä johdosta. Olisipa hänestä tullut vielä huomatumpi mies heimon keskuudessa, jos hänen olisi onnistunut kiristää vangeista esiin tärkeitä tietoja.

Omituista muuten, ajatteli hän, ettei Nunnus, tuo vanha kettu, jo ollut hereillä ja ettei hän ollut saapunut tammikkoon samoissa tarkoituksissa kuin Dabrel. Mutta ukko oli yöllä ahkerasti maistellut olutta ja nukkui kai vielä pohmeloaan.

Kun Dabrel palasi kylään, valmistautui paraillaan kaksi melkoisen mieslukuista soturijoukkoa lähtemään Ervin ryöstäjää takaa-ajamaan. He päättivät Nunnuksen neuvon mukaan mennä kahteen eri suuntaan.

Dabrel ravisti päätään ja ajatteli:

— Paha on sotakuntoisen väen poistua, jos vihollinen on korvessa väijyksissä.

XIII.

Kuten Piesko oli arvannut, kallistui aurinko lounaaseen, kun hän Ervin seurassa saapui Ykskylän linnan portille. Jo heidän lähestyessään kaukaa vainioiden rajalla, olivat muurilla tähystelevät vartijat heidät huomanneet ja uteliain katsein seuranneet heidän tuloaan. Saavuttuaan suurelle linnanportille, he pysähtyivät ja rupesivat käsillään viittaamaan muurilla oleville sotureille. Nämä tunsivat tulijat liiviläisiksi, näkivät että he olivat aseettomia, mutta eivät kuitenkaan tietäneet mitä piti tehdä. Heidän epäröidessään, Ervi otti esiin valkean huivin ja rupesi sitä heiluttamaan. Nyt poistui yksi vartijoista linnanpäällikön luo asiata ilmoittamaan. Tämä käski soturin mennä kysymään mitä liiviläiset tahtoivat. Tuokion kulutti soturi palasi linnanpäällikön luo ja kertoi että portilla odottava nainen oli liiviläisten heimopäällikön tytär, joka tahtoi puhua linnanneiden kanssa.

Konrad von Meindorf käski tuoda vieraat huoneesensa. Tyttärensä
Gertrudin hän niinikään kutsui luokseen.

Oudoksuen ympäristöään ja pelokkaan näköisenä Ervi astui Pieskon seurassa linnanpäällikön huoneeseen.

— Sanot olevasi liiviläispäällikön tytär, virkkoi von Meindorf. —
Mikä on asiasi?

— Seuralaiseni Piesko voi todistaa että olen heimopäällikön, Vietson tytär. — Tulin täältä apua saamaan Alobrandille ja omalle heimolaiselleni, Atsolle. Heidät on vangittu korvessa ja heidät uhrataan tänä iltana elävinä manalan jumalille.

— He ovat salaa paenneet linnasta, sanoi von Meindorf. — He kärsikööt nyt tekonsa seuraukset!

Linnanpäällikkö oli vielä täynnä paheksumista Alobrandin ja Atson paon johdosta, varsinkin kun Westhard oli tätä hänen paheksumistaan yllyttänyt.

Mutta Gertrud, jonka sydämen tämä odottamaton onnettomuudensanoma oli täyttänyt ennen kokemattomalla kauhulla, kääntyi kyynelsilmin isänsä puoleen ja virkkoi rukoilevasti:

— Isä, ole armollinen ja lempeä. Ajattele, että heidän oli vaikea, melkein mahdoton elää täällä linnassa Westhardin hirmuvallan alaisina.

Mutta isä ei häntä kuunnellut, vaan kysyi ankarana Erviltä:

— Miten rohkenet sinä tulla tänne vihollisesi linnaan? Etkö ole ajatellut, että me voimme sinut vangita, niin ettet koskaan pääse palaamaan heimosi luo?

— Vangitkaa minut, sanoi Ervi. — Kunhan vaan pelastatte Atson.

Liiviläisnaisen uhrautuvaisuus ja järkähtämätön rohkeus näytti lauhduttavan linnanpäällikön ankaruutta. Eihän hän pohjaltaan ollutkaan mikään ankara mies.

Hän kysyi:

— Miksi uhraudut heimolaisesi edestä?

— Atso oli sulhoni, mutta hänen vangiksi jouduttuaan, heimoni pakoitti minut menemään Ylon vaimoksi.

Konrad von Meindorf kuiskasi nyt tyttärelleen:

— Minun täytyy ensin neuvoitella Westhardin kanssa, ennenkuin voin päättää mitä on tehtävä.

Mutta tätä neuvoittelua Gertrud pelästyi. Hän tiesi Westhardin leppymättä vihaavan Alobrandia ja jyrkästi vastustavan kaikkia pelastushankkeita. Hän pyysi siis isänsä tulemaan viereiseen huoneeseen, saadakseen kahden kesken puhua hänen kanssaan ja kyynelillään taivuttaakseen häntä vapautusretkeä toimeenpanemaan.

Kun Ervi huomasi että linnanpäällikkö ja hänen tyttärensä alkoivat poistua, luuli hän heidän hylkäävän koko asian, heittäytyi maahan päällikön eteen, kietoi käsivarsillaan hänen säärensä ja rukoili:

— Älä poistu, mahtava päällikkö. Ole lempeä ja kuule rukoukseni. Oman heimolaisesi ja uskosi palvelijan vapautat, vapauttamalla Atson. Jos kauan vitkastelet eivät soturisi ajoissa ehdi perille.

Linnanpäällikkö käski hänen nousta ja sanoi:

— Rauhoitu. Asiata ei voi silmänräpäyksessä ratkaista. Odota täällä kunnes olen väkeni kanssa neuvoitellut.

Viereisessä huoneessa Gertrud heittäytyi itkien isänsä povelle ja huokasi:

— Rakas isä, pelasta heidät, niin teet suuren ja jalon teon. Alobrand oli rakas opettajani. Jos hän onkin paennut linnasta, on hän kristitty ja lähimäisesi. On luonnotonta antaa pakanoiden panna täytäntöön kauhea tekonsa. Siitä he paisuvat entistä ylpeämmiksi ja rohkeammiksi. — Tee minulle tämä rakkaudentyö, sitten en sinulta enää mitään pyydä.

— Yritys on uhkarohkea. Tässä voi piillä joku ansa. Kuka takaa että tuo nainen todella on päällikön tytär ja että hän muuten puhuu totta.

— Hänen silmänsä kuvastavat syvää surua ja tuskaa, koko hänen olemuksensa todistaa että hän puhuu totta.

— Villikansojen viekkaus on tunnettu.

— Luonnonlapset eivät osaa siihen määrin teeskennellä.

— Välttämätöntä on kuitenkin ensin neuvoitella Westhardin kanssa.

— Sinä olet sotajoukon päällikkö, isä. Hänen pitäisi olla rauhan mies, mutta hän sekaantuu sotatoimiin, joiden tulisi olla vieraat hänen pyhälle ammatilleen.

— Hänen neuvonsa ovat perin viisaat ja tehoisat.

Gertrud huomasi että hänen isänsä nyt taas oli alistuva Westhardin voimakkaan tahdon alle. Se oli estettävä. Posket punoittaen närkästystä ja syvää tuskaa hän virkkoi:

— Hetki pakoittaa minut sinulle, isä, Westhardista kertomaan seikkoja, joista muuten ainaiseksi olisin vaiennut. Hän on arvoton nauttimaan luottamustasi ja olemaan ystäväsi ja neuvonantajasi, sillä hän on arvottomasti kohdellut omaa tytärtäsi, hän on koettanut käyttää väkivaltaa minua kohtaan, silloin kun yksin ja turvattomana olin kotona, muiden ollessa elonleikkuussa.

Hämmästyen oli Konrad von Meindorf kuullut tyttärensä tunnustuksen, ja viha alkoi kuohua hänen sisällään. Hän oli jo ennenkin tuntenut Westhardin johdon ikeen raskautta, vaikka hänen mukautuva ja pehmeä luonteensa oli sitä kantanut kärsivällisesti. Mutta tuon pehmeän luonteen alla piili innostumistaipumusta, paheksumiskiivautta. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kernaasti tahtovat luottaa muihin ihmisiin, jotka eivät hevin usko heistä pahaa, mutta jotka saatuaan heistä yhden selvän ilkeyden ja epäluotettavuuden todisteen, heille kylmenevät ja kääntävä selkänsä. Hänen ainoata lastaan, rakkainta mitä hänellä oli maailmassa, oli Westhard noin katalasti kohdellut, unhoittaen rippi-isänvelvollisuutensa ja säätynsä vaatimukset. Oli aika vapautua sellaisen miehen vaikutusvallasta. Gertrud oli oikeassa, hän, Konrad von Meindorf oli linnanpäällikkö, eikä tuo pappi, joka oli tuppautunut sotatoimia ohjaamaan.

— Westhard on ulkokullattu konna! huudahti hän. Saatanpa tästälähin itse päättää milloin on hyökättävä, milloin ei. Tämä hyökkäys on ehkä varomaton, mutta koska sinä mitä hartaimmin toivot Alobrandin pelastamista, en voi sitä sinulta kieltää.

Gertrud kavahti taas isänsä kaulaan ja peitti hänen poskensa suudelmillaan.

Sitten hän riensi viereiseen huoneeseen liiviläisille isänsä ilahuttavaa päätöstä ilmoittamaan.

Ervi, joka oli ponnistanut viimeiset voimansa päästäkseen linnaan asti ja perille tultuaan ilmaistaksensa asiansa, oli nyt vallan uupunut suuresta jännityksestä ja rasituksesta, ja hervottomana ja kalpeana hän oli vaipunut patjaistuimelle. Piesko seisoi hänen vieressään huolestuneen näköisenä, eikä tietänyt mitä tehdä, miten virkistää ja lohduttaa häntä.

Kun Gertrud oli ilmaissut isänsä päätöksen, Ervi nosti väsyneen päänsä ja hänen silmänsä hymyilivät kyynelten takaa. Hän kokosi viimeiset voimansa, laahasi itsensä Gertrudin luo ja syleili hänen jalkojaan. Sitten hän taas hervottomana vaipui patjaistuimelle.

— Kuinka äärettömästi tuo liiviläisnainen rakastikaan Atsoa — ajatteli Gertrud — kun hän pani alttiiksi näin paljon hänet pelastaakseen, vaikka jo olikin toisen miehen oma.

Mutta Gertrudissa ei tällä hetkellä herännyt mitään kateuden ja mustasukkaisuuden tunteita. Se kauhea vaara, joka uhkasi Atsoa, yhdisti nämä molemmat naiset, saaden heidät kokonaan unhoittamaan itsensä ja kaiken muun.

Linnanpäällikkö tuli juuri ulos huoneestaan ja oli aikeissa mennä lähtömääräyksiä antamaan, kun Westhard samassa kiireisin askelin syöksyi sisälle.

Hän oli kuullut että jonkunmoinen liiviläinen lähetystö oli saapunut linnanpäällikön luo ja oli hyvin utelias tietämään mitä sillä oli asiaa.

Westhardin astuttua sisään, Gertrud ojensi vartalonsa suoraksi ja ylpeäksi, ja hänen katseensa saivat jäykän ja kylmän loisteen. Hän lähestyi isäänsä, vaistomaisesti vetäytyen kauemmaksi Westhardin luota. Kohtauksen jälkeen seljapensas-majassa hän oli välttänyt Westhardia eikä ollut häntä tavannut.

Konrad von Meindorf huomasi tyttärensä väistymisen, kiersi suojelevasti käsivartensa hänen vyötäistensä ympäri ja sanoi lyhyesti ja kuivasti Westhardille:

— Heti paikalla aion tehdä hyökkäyksen liiviläiskorpeen. Te jäätte kotia linnaan ja toimeenpanette kirkossa messun rukoillen kahakan onnellista päättymistä.

Westhard oli ensin sanaton hämmästyksestä. Mutta hän ei ollut mies, joka menetti koskaan pitkäksi aikaa malttinsa. Hän huudahti:

— Hyökkäys keskellä päivää, valmistuksitta, neuvoitteluitta!

— Neuvoittelut on jo pidetty, huomautti Konrad von Meindorf, jonka sisällä viha ja kärsimättömyys alkoivat kiehua.

Hänen kasvoissaan ja äänessään oli jotakin tavatonta, joka hämmästytti Westhardia. Hän ajatteli, että tuon hiljaisen ja taipuvaisen luonteen oli voinut saada kuohuksiin ainoastaan tavaton seikka, ja arvasi Gertrudin hänelle ilmaisseen mitä pari päivää sitten yläpuutarhassa oli tapahtunut. Nyt oli siis varovaisinta olla vaiti ja antaa linnanpäällikön toimia omin päin. Sittemmin piti tuumia mikä menettelytapa oli sopivin.

— En neuvojani tyrkytä, mutta ystävänä…

— Ystävyydestänne ei nyt ole aika puhua, huusi von Meindorf. —
Toimittakaa messu ja rukoilkaa omien ja muiden syntien edestä.

Westhard poistui, ja linnanpäällikkö asetti ovelle kunniavartijoita Gertrudia suojelemaan. Hän oli ankarasti kieltänyt heitä Gertrudin luvatta päästämästä ketään sisälle.

Tuntia myöhemmin lähti linnasta melkoinen sotilasparvi vainioiden laitaa pitkin metsän suojassa rientämään liiviläiskorpea kohti. Piesko oli oppaana, ja hänelle oli sanottu, että hän heti keihäällä lävistettäisiin, jos osoitti vähintäkin vilppiä. Kivenheittäjäkoneet ja suojuskatoksetkin oli pantu liikkeelle.

Pieskoa oli Gertrud kehoittanut tarkoin pitämään silmällä Atsoa ja
Alobrandia ja kertomaan mikä kohtalo tuli heidän osakseen.

Hartaasti oli Gertrud koettanut taivuttaa isäänsä jäämään pois retkeltä, mutta hän ei ollut hillittävissä, vaan tahtoi itse johtaa hyökkäystä.

Soturijoukon lähdettyä liikkeelle Gertrud ei malttanut jäädä sisään, vaan istuutui muurille heidän poistumistaan seuraamaan. Ervi, joka nauttimastaan ruuasta ja lyhyestä levosta oli hieman virkistynyt, ei viihtynyt yksin linnahuoneessa. Vieras ympäristö ja vieraat ihmiset häntä peloittivat. Ainoa, joka ei hänessä herättänyt tuota outoa ja epämääräistä pelkoa, oli Gertrud. Ja hän pyysi päästä Gertrudin luo. Seuraneiti vei hänet muurille, missä hän nöyrän ja kiitollisen näköisenä laskeusi istumaan Gertrudin jalkojen juureen.

Ja siinä nämä molemmat naiset järkähtämättömin katsein seurasivat sotaparven kiertoliikkeitä. Kummankin sielussa liikkui se levoton kysymys: oliko linnaväki ajoissa ehtivä perille kauheata vaaraa torjumaan…?

XIV.

Vasta illan suussa Alobrand tointui kidutuksen matkaansaamasta hervostilasta. Mutta sydänalaa kivisti, ja voimat tuntuivat raukeilta.

Kun hän nosti päätään ja katseli ympärilleen, sanoi hänelle Atso:

— Vieressäsi on ruokaa ja juomaa. Syö ja juo, ettet olisi heikko tänä iltana.

Atso piti kunnianasianaan kulkea omin voimin ja horjumatta puhdistuskylpyyn ja roviolle.

Alobrandista taas oli yhdentekevää, esiintyikö hän sankarillisena vai ei. Hän tunsi jo ruumiissaan kuolonväristyksiä, eikä hän huolehtinut siitä, tukiko luonto häntä tuolla viimeisellä raskaalla kululla kohti luonnotonta loppua. Läheiseltä uhrimäeltä kuului ryskettä ja kirveeniskuja: epäilemättä rovionvalmistuksia.

Tämä ryske palautti Alobrandin todellisuuteen, ja vähäinen toivonvälke pilkoitti hetkeksi hänen pimeään mieleensä: uhri oli tapahtuva ennen aamuruskon hohtoa, siihen oli vielä paljon aikaa. Kenties oli Ervi mennyt linnaan, kenties oli siellä se ihme tapahtunut, että linnanpäällikkö lähetti väkeä uhria estämään. Tämä ajatus pani hänen verensä hieman nopeammin virtaamaan, ja hän joi saviruukusta virkistävää simajuomaa.

Vartijat, joilta Alobrandin herääminen ei ollut jäänyt huomaamatta, olivat lähestyneet ja tähystelivät häntä tarkasti, ollen valmiina häntä vangitsemaan, jos hän osoitti vähintäkin pakenemisen halua. Mutta Alobrand lepäsi liikkumattomana sammalilla tammen juurella, ja hänen syvät silmänsä tuijoittivat kauas olevaisuuden usviin. Omituinen raukea tyyneys laskeusi hänen mieleensä. Linnasta päin ei kuulunut ääntä, ei askelta. Turhaa olikin sieltä odottaa pelastusta. Eihän maailmassa ollut ainoatakaan sydäntä, joka häntä olisi rakastanut, kuka siis olisi tahtonut uhrautua hänen edestään! Ei Gertrudin kunnioitus voinut ihmeitä tehdä. Entä Ervin rakkaus Atsoon? Suuri rakkaus voi paljon aikaansaada, mutta sekään ei jaksa vierittää ennakkoluulojen pilviä piirtäviä vuoria, sekään ei voi pehmentää ihmismielten jäykkyyttä. Hyvästi siis elämä! Miksi hän, Alobrand, muuten siitä niin suuresti pitikään kiinni? Saattoiko se hänelle tarjota sellaista tyydytystä, mitä hänen syväpyyteinen sydämensä halasi! Ne ihmiset, joiden seurassa hän oli tahtonut kulkea lyhyttä elämänpolkua, jakaen täyteläitä elintunteita, ne häntä eivät käsittäneet, vaan häntä vainosivat. Olihan hän jo nuoresta tottunut kulkemaan omia polkujaan. Nyt ne olivat johtaneet hänet tämän usvan peittämän kuilun partaalle. Siinä oli edessä loppu, mutta myöskin lepo ja unhoitus.

Ja näin selvitettyään ja loppuun ajateltuaan oman tilansa, hänen katseensa ja ajatuksensa siirtyivät Atsoon. Tämän nuoren, raikkaan luonnonlapsen ennenaikainen kuolo häntä syvästi suretti. Hänellä vielä olisi ollut elämä elettävänä. Häntä ei olisi vaivannut elämänarvoitusten kalvava ratkaisuhalu, hän olisi ammentanut onnensa hetken antimista, olisi elänyt luonnonihmisen vaistomaista elämää, olisi menestynyt kuin päivänpaisteen ja riittävän kosteuden suosimassa maaperässä versova vesa, joka aikanansa kasvaa, varttuu, kohoaa puuksi, sitten vanhenee, lahoaa ja kaatuu…

Kuu ei sinä iltana vielä ollut kumoittanut, vaan piili pilvissä. Tammikko alkoi nyt kuitenkin valaistua: liiviläiset lähestyivät soihtuineen. He tulivat noutamaan vankeja viedäkseen heidät Väinäjoen veteen uhria varten puhdistumaan.

Nunnus kulki jonon etunenässä, kantaen rautakärki-sauvaansa ja pientä noitarumpua. Häntä seurasi kaksi orjaa, jotka kantoivat puhtaita uhripaitoja ja pitkiä valkoisia viittoja.

Atson kahleet irroitettiin ja hänelle ja hänen onnettomuudenkumppanilleen viitattiin asettumaan orjien taakse. Heidän takanaan astuivat heimon johtavat henkilöt ja muu kansa. Jono liikkui hitaasti rantaa kohti.

Viimeisinä kulkivat Gerveder ja hänen sukunsa. Yksitellen he katosivat pimeään korpeen ja hiipivät suuren rantakallion taakse, jonka läheisyydessä uhrivangit ammoisista ajoista olivat toimittaneet puhdistuskylpynsä. Lähelle tätä kalliota, kaislikkoon, olivat he kätkeneet veneensä. Gerveder, jota liiviläiset parjasivat kristittyjen ystäväksi, oli jo kauan huomannut miten häntä ja hänen sukuansa katsottiin karsain silmin. Ja nyt varsinkin, kun hän oli puolustanut Vietsoa ja uhrivankeja, hän tiesi että raskas vaino oli kohtaava häntä ja hänen sukuaan, että uhriarpakin oli heidän osakseen lankeava. Uhrijuhlallisuuksien aikana hän siis oli päättänyt sukunsa kanssa paeta ja mahdollisesti liittyä kaukaisempiin liiviläisheimoihin. Alobrandin ja Atson hän kernaasti olisi pelastanut, mutta oli huomannut kaikki pelastusyrityksensä turhiksi. Viimeinen hänellä vielä oli jäljellä: Hän aikoi uhrivankien astuttua veteen, kallion takaa antaa heille merkin, että he sukeltaisivat joen pyörteeseen ja antaisivat virran viedä itsensä mukanaan. Alempana hän itse oli auttava heidät veneeseensä. Jos yritys ei onnistuisi, jos he hukkuisivat tai jos heidät nuoli tappaisi, se olisi sentään monta vertaa helpompi kuolema kuin roviolla palaminen.

Tällävälin jono lähestyi rantaa. Rumpujen kalvoja pärisytettiin, ja kimakat huiluäänet viilsivät korvia. Miehet ja naiset lauloivat yksitoikkoisella äänellä:

    Kuolon liekin, uhriliekin
    Sytytämme, synnytämme
    Jumalille tuonelan.

    Sotaonnen, heimo-onnen
    Enennämme, elvytämme
    Taikavoimin tuonelan.

Jonon alkupää ei vielä ollut ehtinyt joen rannalle, kun tammikosta päin rupesi kuulumaan kumeita huutoja. Seuraavassa tuokiossa saattoi selvästi eroittaa huudot:

— Linnaväki tulee! Vihollinen on täällä!

Kauhea sekasorto syntyi. Soturit olivat jättäneet lautakilpensä tammikkoon. Miekat heillä oli vyöllä, mutta heillä ei ollut jousia, eikä heittokeihäitä.

Kauhu valtasi Nunnuksen. Hän viskasi pois noitarumpunsa ja rupesi pakenemaan metsään. Hänen aikomuksensa oli pyrkiä piiloon korpikallioiden rotkoihin, sillä hän tiesi, että hän kaikista liiviläisistä oli kristityille vihatuin mies. Mutta Dabrel ja Ylo, huomaten hetken uhkaavan vaaran, kokosivat soturit joukkoon ja asettuivat puiden suojaan vastarintaa tekemään. Jonossa olevat naiset hajaantuivat huutaen ja vaikeroiden korpeen.

Tämän mellakan aikana Gerveder lähestyi Alobrandia ja Atsoa ja kuiskasi heille:

— Seuratkaa minua suuren rantakallion taa. Sukuni odottaa teitä siellä venheissä. Olimme aikoneet pelastaa teidät puhdistuskylvystänne, joutukaa! Rientäkää!

Hyväkseen käyttäen taistelun hyörinää, pakenivat Alobrand ja Atso hänen jälkeensä. Rantakallion takana oli kymmenkunta venettä piilossa kaislikossa.

— Joutukaa! muuten hukka meidät perii, Gerveder huusi.

Tuossa tuokiossa istuivat Alobrand ja Atso Gervederin veneessä, joka vahvojen käsivarsien soutamana nopeasti solui myötävirtaa. Muut pakolaisvenheet heitä seurasivat. Nuolia suhisi pakenevien jälkeen — olivatko ne liiviläisten vai kristittyjen ampumia, sitä he eivät voineet ratkaista. Mutta huimaa vauhtia kiitivät venheet alas joen pintaa myöten, ja taistelun tuoksina häipyi hetki hetkeltä yhä etäisemmäksi.

Kristittyjen äkillinen tulo oli saattanut liiviläiset suuren sekasorron alaisiksi, ja heidän tappionsa ja tuhonsa oli suuri. Ylo taisteli kuin karhu, mutta kaatui viimein usean nuolen lävistämänä. Vanha Vietso vangittiin, ja Nunnuksen laahasivat kalparitarit haavoitettuna esiin metsästä. Vihan vimma vallitsi kummallakin puolella. Mutta äkillinen yllätys ja aseiden puute vaikuttivat sen, että liiviläiset huomasivat olevan turhaa tässä taistella ylivoimaa vastaan. Dabrel sai heidät kootuiksi, ja hänen johtaminaan he alkoivat vetäytyä korven syvyyteen.

— Missä ovat uhrivangit? kuului linnanpäällikön sointuva ääni kysyvän.
— Pelastakaa vangit!

Piesko silloin lähestyi linnanpäällikköä. Häntä oli Ervi kehoittanut pitämään uhrivankeja silmällä, ja hän oli selvästi nähnyt Alobrandin ja Atson astuvan Gervederin veneeseen ja hänen kanssaan pakenevan. Hän kertoi linnanpäällikölle mitä oli nähnyt, ja sanoi uhrivankien olevan hyvässä turvassa, Gerveder kun oli heidän ja kristittyjen ystävä.

Tämän rauhoittavan tiedon saatuaan ja saavutettuaan yllättämistään liiviläisistä loistavan voiton, Konrad von Meindorf ei katsonut soveliaaksi pimeässä korvessa ruveta ajamaan takaa pakenevia, vaan antoi palaamiskäskyn.

Suoraan, niitettyjen viljakenttien poikki, suunnattiin paluumatka linnaan.

Vangittu heimopäällikkö, joka ennen, rauhallisempien olojen vallitessa, halukkaasti oli kuunnellut Alobrandin oppia, sanoi alistuvansa ja antavansa itsensä kastaa.

Kuultuaan, että hänen tyttärensä Ervi oli linnassa ja että hän oli linnanneiden turvissa ja hyvän kohtelun alaisena, hän itki ilosta.

Pieskolle luvattiin hänen uskollisuudestaan vapaus. Mutta hän päätti tulla linnaan sieltä työtä saamaan.

Nunnusta kannettiin kiireessä puista kyhätyillä paareilla. Hän valitti koko ajan haavaansa ja rukoili kurjalla, murtuneella äänellä:

— Säästäkää henkeni, säästäkää henkeni. Suostun kasteeseen, suostun jumalianne palvelemaan… säästäkää henkeni…

Mutta ennenkuin aamun sarastaessa oltiin saavuttu linnanportille, oli hän heittänyt henkensä.

Sotajoukon paluu oli jo kaukaa huomattu linnan muureilta. Gertrud ja Ervi olivat järkähtämättä istuneet muurilla odottamassa. Kun linnan suuri portti aukeni ja voitokas päällikkö ratsasti linnanpihalle, vastaanottivat papit ja kuoripojat hänet veisulla ja vihkiveden pirskoituksella. Ja kun hän oli astunut alas ratsunsa selästä, vaipui Gertrud hänen povelleen. Gertrud ei mielenliikutukselta saanut sanaakaan sanotuksi, mutta hänen kyynelten verhoamat silmänsä kuvastivat levotonta, toivovaa ja epätoivoista kysymystä.

Hänen isänsä virkkoi:

— He ovat molemmat pelastuneet, he ovat elossa ja ovat paenneet ystävien seurassa. —

Itäiselle taivaanrannalle alkoi aamurusko levitä. Se ei punoittanut verisenä yöllisen tuhon ja surmamelskeen heijastuksena, vaan hohti vaalein ruusuvärein, ikäänkuin ennustaen aselevon sopuisampaa aikaa.

XV.

Westhard oli vallan masentunut Konrad von Meindorfin saavuttamasta voitosta. Kuuluisa noita, Nunnus, surmattu, heimopäällikkö, Vietso, vangittu ja hänen jälkeläisekseen aiottu Ylo kaatunut taistelussa! — Nämä urotyöt vallan himmensivät kaikki hänen neuvonsa ja saavuttamansa menestykset.

Turhaan oli hän odottanut Alobrandin kirkonkirouskirjettä. Olisihan ollut sangen muhkeata julistaa se linnakappelissa, vaikka Alobrand olikin poissa. Albert piispa tuntui olevan varovainen mies. Hän ehkä ensin vaati lähempiä selityksiä, asian tutkistelua. Pannajulistuksesta ei Westhard siis näyttänyt saavan terävää ja tehoisaa asetta käsiinsä, peloittaakseen ja hallitakseen linnan asujamia. Lisäksi tuntui siltä kuin nyt olisi seuraava tavallista pitempi aselepo, sillä epäilemättä lyöty liiviläisheimo vetäytyi kauas korpeen liittyäkseen muihin heimoihin. Saattoi odottaa verileikin jälleen alkavan vasta silloin, kun nämä yhdistyneet liiviläisjoukot olivat sotasuunnitelmistaan sopineet. Westhard katsoi siis soveliaimmaksi vetäytyä pois koko linnasta ja lähteä Riikaan, missä hänellä piispan läheisyydessä oli toivottavissa uutta vaikutusvaltaa. Jonkun aikaa linnanpäällikön saavuttaman voiton jälkeen hän siis läksi linnasta, ja kaikki, lukuunottamatta muutamia hänen kätyrejään, päästivät helpoituksen huokauksen.

Vietso, Ervi ja Piesko antoivat kastaa itsensä; linnan uusi, lempeä ylipappi, Bertold, opetti heille kristinuskon pääkappaleita. Oudoksuen ja pelokkaina he alussa ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Mutta kun heitä hyvin kohdeltiin, he pian tottuivat uusiin oloihin ja näyttivät tyytyväisinä nauttivan järjestetyn yhteiskuntaelämän etuja. Ervi synnytti pojan, joka kastettiin, ja jonka Gertrud neiti lupasi kasvattaa. Oliko hän saava äitinsä lempeän luonteen, vai isänsä Ylon hurjan mielen? Sitä oli mahdoton vielä ratkaista.

Kirkkaana syyskuun aamuna saapui linnaan kauppiaita, jotka olivat kulkeneet Riiasta Väinäjoen vasenta rantaa pitkin johtavaa turvallista valtatietä. Yksi kauppiaista toi Gertrudille kirjeen, jonka meren rannalla sanoi saaneensa liiviläisjoukkion seurassa olleelta munkilta.

Gertrud avasi kirjeen ja luki:

Alobrand Gertrud von Meindorfille.

    Alobrand ja Atso lähettävät sinulle ja Erville sydämelliset
    terveisensä. Kaunis tekonne on lämmittävä ja kirkastava mieltämme
    kuolinpäivään saakka. Suloinen on pelastus ja vapaus suurten
    kärsimysten ja synkän toivottomuuden jälkeen. Olemme liittyneet
    Gervederiin ja hänen jaloon sukuunsa ja aiomme heidän kanssaan
    matkata kauas meren takaisille maille. Toivomme, että siellä
    saamme elää vapaina vainosta. Eläkää terveinä ja saavuttakaa
    paras mahdollinen maallinen onni! Jääkää hyvästi, muistoanne
   siunaamme.

Gertrud piiloitti kirjeen aarrelippaaseensa. Kyyneleet puhkesivat esiin, ja hän itki kauan, itki kunnes kyyneleet helpoittivat hänen suurta ja auttamatonta kaihoansa.

Sitten hän kulki yläpuutarhaan ja poimi sieltä kukkia, viedäkseen ne tapansa mukaan äitivainajansa hautakappeliin. Mutta hän tunsi, että hänen suuri kaihonsa nyt kokonaan täytti hänen mielensä, ettei hän voinut muuta harrastaa eikä muuta ajatella, ja hän nousi kukkineen muurin reunalle. Näkörajalla kohosi liiviläiskorpi ja sen yläpuolella siinti vaaleansininen syyshohteinen taivas. Gertrudin mielessä välkkyivät Atson lapsellisen kirkkaat, ihmettelevät sinisilmät, ja hän tunsi, ettei hän niiden ilmettä koskaan voisi unhoittaa, vaikka hänen rakkausunelmansa oli haihtunut kuin elämän pettävä hymylupaus ja vaikka hänen salaperäinen korpi-ihanteensa notkean metsäkauriin tavoin ainaiseksi olikin kadonnut metsän pohjattomaan syvyyteen.

Hän siroitti poimimansa kukat alas muurin laidalle, kuihtumaan kellastuvassa luonnossa, samoin kuin hänen sydänilonsa kukat olivat kuihtuneet ja kuolleet.

XVI.

Alobrand ja Atso olivat Gervederin ja hänen sukunsa kanssa — kaikkiaan kolmattakymmentä henkeä — veneessä kulkeneet ison matkaa Väinäjokea pitkin merta kohti. Sitten he olivat soutaneet maihin joen vasemmalle rannalle, kätkeneet veneensä metsään, ottaneet työaseensa ja tavaransa ja lähteneet astumaan meren rannalle. He olivat välttäneet menemästä Riian kaupunkiin, jossa olisivat voineet joutua vaaroihin ja selkkauksiin, ja olivat korvessa tehneet pitkän kaarron eteläpuolitse kaupunkia. Viimein olivat he onnellisesti saapuneet laakealle hietaiselle merenrannikolle. Siellä he olivat tavanneet Ykskylään matkustavat kauppiaat, joita myöten Alobrand oli lähettänyt Gertrudille kirjeensä.

Siinä Gervederin miehet ja Atso alkoivat uutterasti rakentaa lautta-alusta, jolla aikoivat purjehtia meressä sijaitsevaan Kurjensaareen. Miesten rakentaessa alusta, naiset valmistivat ruokaa.

Ennen syyskuun loppua oli alus valmis, ja etelätuulen puhaltaessa lähti joukkio purjehtimaan Kurjensaarta kohti. He kiersivät sen pitkän eteläisen niemen ja laskivat maihin länsirannalle, missä korkeat kalkkikivikalliot kohottavat vankat muurinsa suojaksi Itämeren aaltoja vastaan.

Liiviläissukuiset saaren asukkaat ottivat heidät hyvin vastaan, myönsivät heille asumasijoiksi vähäisen ranta-alueen, ja antoivat heille luvan kalastaa — tästä tosin vaatien melkoista kalaveroa. Ja ennenkuin talvi tuli, olivat he rakentaneet itselleen yksinkertaiset majat rantametsän suojaan.

* * * * *

Talven he olivat eläneet ahkerassa työssä ja ponnistuksissa. Kevät oli tullut, myrskyt olivat lakanneet, aurinko hymyili, ja koko tämä meren ympäröimä ja suojaama pieni maailma henki rauhaa, uuden elämän toivoa ja iloa.

Oli herttainen iltahetki. Meren pinta oli sileän tyyni, se heijasti ihmehohteitaan ja soitteli sulavan pehmeitä vaalean punasinerviä värisoinnoksiaan.

Koko Gervederin kyläkunta oli ollut nuottaa vetämässä — Alobrandkin oli ollut mukana. Hän ei karttanut työtä, vaan oli usein raatamassa vähäisen kyläkunnan mukana. Runsas kalasaalis oli juuri vedetty rannalle tyynestä vedestä, ja suunnattoman suuri nuotta oli pantu kuivamaan rantahiedan patsaille. Tyytyväisinä ryhmittyivät kalamiehet lepäämään rantakiville.

Alobrand katseli hurmaantuneena ääretöntä ulappaa. Hän tunsi nyt, kuten monasti ennenkin, halua puhua liiviläisille. Hartaina he häntä aina kuuntelivat, pitäen häntä johtajanaan ja opettajanaan. Ja varsinkin Atso seurasi tarkaten hänen jokaista sanaansa, pelokkaana, ettei hän ainoatakaan niistä menettäisi.

Alobrand, joka oli hylännyt munkkikaapun ja pukeutunut pitkään siniseen liiviläisviittaan, osoitti kädellään ulapalle ja puhui:

— Rauhaa meille henkii meri, kevätlupauksia se meille antaa. Tämä uusi kotimme on meille jo rakas, sillä olemme sen itsellemme hankkineet omalla työllämme ja ponnistuksillamme. Lohduttakoon tämä uusi koti mieliänne, kun synnyinseudun kaiho sydämenne valtaa. Meidän ei tarvitse pelätä, että, väistyttyämme pois sodan melskeistä ja julmasta työstä, käsivartemme ja jäntereemme veltostuisivat, sillä terästyväthän ne taistelussa karua luontoa ja syysmyrskyjä vastaan. Käyttäkäämme uljuuttamme tästälähin taistellaksemme luonnon vastustavia voimia vastaan, teroittakaamme älyämme poistamalla sitä mikä luonnossa on järjetöntä, järjestämällä, mikä on hajanaista. Ja avatkaamme mielemme katsomaan ja ihailemaan luonnon nuorteata ihanuutta, joka paraikaa katseitamme hurmaa, ja heltykäämme sen pehmeistä käsistä, jotka paraikaa hellämielisesti poskiamme hyväilevät…

Hän tunsi sydämessään sellaista lepoa ja tyydytystä, jota ei muistanut ennen kokeneensa. Hän, joka nuorena oli uneksinut laajaa vaikutusalaa, maailman voittoretkeä, tunsi nyt itsensä onnelliseksi tässä pienessä vaikutuspiirissä. Sillä hän tiesi, että he kaikki häntä rakastivat ja häneen luottivat. Ja tämä tieto herätti hänessä hehkuvan innon heidän henkiänsä avartamaan ja jalostamaan.