The Project Gutenberg eBook of Kahden tulen välissä: Romaani Yhdysvaltain kansalaissodasta, by Archibald Clavering Gunter

    I. Laita matkalaukkusi kuntoon!
   II. Amos Pierson.
  III. Rakkaus vai velvollisuus.
   IV. Tyhjä takinhiha.
    V. Liittolaisten salapoliisi.
   VI. Alituomari.
  VII. Saarronmurtaja.
VIII. Lapio vai kivääri.
   IX. Yöllinen hyökkäys.
    X. Hän saapui!
   XI. Punatukkainen neekeri.
  XII. Tarmokasta suostuttelua.
XIII. Kuherruskuukausi Sinisillä Vuorilla.
  XIV. Naisia.
   XV. Pimeässä maassa.
  XVI. Onkalotien kautta.
XVII. Rivien läpi.
XVIII. Kirje, joka merkitsi elämää.
  XIX. Taistelu sillasta.
   XX. Missä hän oli.
  XXI. Kenet minä pelastin.

— Saat kyllä, — ei, ensi tanssiin, olipa se mikä hyvänsä! Etkö tulekin kanssani heti?

Tarjosin hänelle käsivarteni, ja me menimme talon eteläpuoliselle suurelle parvekkeelle.

— Nyt, Lawrence, on tapahtunut se mitä pelkäsimme, — sanoi hän vapisevin huulin, katse kirkkaana ja posket kalvenneina.

Suistuin melkein epätoivoon, sillä Laura Peyton oli etelävaltioiden lapsi, ja minä kuuluin pohjoisvaltioihin. Olimme edellisenä päivänä vannoneet toisillemme uskollisuutta, mutta minä aloin jo vavista ajatellessani vaaraa, joka valtiollisten intohimojen vuoksi uhkasi meidän liittoamme.

— Tämä ei koskaan vaikuta sinulle antamaani lupaukseen, Lawrence! — huudahti Laura puristaen kättäni; hän oli huomannut levottomuuteni, ja hänen äänensä oli niin luja ja päättäväinen, että minä heti sain tasapainoni, jonka myönnän menettäneeni hetkiseksi. Tunsin näet varsin hyvin, kuinka pitkälle kiihtymys oli yltynyt etelävaltioissa v. 1860 ja kuinka karsaasti suuri osa sikäläistä väestöä katseli pohjoisvaltioiden miehiä. Kohta kun seurasin kihlattuani jälleen tanssisaliin, sain jo lisätodistuksia asiaan.

Muutamat Lauran nuoret ystävät harjoittelivat sinä joulukuun iltana kansallistanssia tuomari Peytonin asunnon vanhanaikaisessa vierashuoneessa, ja soiton äkillinen taukoaminen sekä vieraitten kiihtyneet huudahdukset osoittivat, että uutinen oli jo ehtinyt levitä viiden peninkulman [Engl. peninkulma vastaa noin 1,600 metriä. Suom.] päässä olevasta Etelä-Karolinan pääkaupungista.

Belle, Lauran nuorempi sisar, oli soittanut vanhaa, aikoja sitten unohtunutta polkkaa ja kävi tämän odottamattoman pysähdyksen jälkeen jälleen käsiksi pianoon kuusitoistavuotiaan kaikella innolla laulaen Itsenäisyyslaulun, jota sitten seurasi Sinilippu. Tämä vaikutti sähköittävästi, ja kaikki, minua lukuunottamatta, yhtyivät tähän etelävaltioiden lauluun.

— Et laula tänä iltana, Bryant, luulen ma, — oletko menettänyt äänesi? — sanoi Harry Walton, nuori lakimies, joka oli ollut ystäväni ja toverini, kunnes meidän molempien kiintymys Lauraan oli tehnyt meistä kilpakosijat ja saanut ystävyyden kylmenemään.

— Sitä saat kyllä pian laulaa, ja minä opetan sen sinulle, — jos niin tarvitaan, — jatkoi hän ivallisesti.

— Eihän toki, minä kyllä opetan itse sen herra Bryantille, — tokaisi
Laura, haluten muuttaa keskustelun aihetta.

Kilpakosijani näytti synkeältä havaitessaan salavihkaisen katseen, jonka tyttö meidän väliimme tullessaan loi minuun.

— Siinä tapauksessa jätän herra Bryaniin teidän hoivaanne, Laura-neiti, — sanoi hän ilmaisten väkinäistä mielenmalttia ja kylmyyttä; — mutta jos te ette onnistuisi, niin on toisia opettajia, jotka ovat kovakouraisempia.

— Jollei neiti Peyton onnistu, niin en neuvo sinuakaan koettamaan, — huomautin minä.

Silloin tuomari Peyton, morsiameni isä, saapui sisälle keskeyttäen kiivaan keskustelumme.

— Oletko kuullut uutista, isä? — kysyi hänen nuori poikansa Arthur; — olemme viimeinkin luopuneet Sam-sedästä!

— Sitä olen kuukausimäärin pelännyt ja odottanut, — sanoi tuomari juhlallisesti.

— Me teemme kaikin velvollisuutemme, — sanoi tuomari, — mutta emme ole vielä lopussa. Pelkään että tässä maassa tulee enemmän itkua kuin riemua, ennen kuin olemme nähneet lopun.

Tuomari meni hieman huoahtaen kirjoituspöytänsä ääreen, ja seurue hajautui.

— Parin päivän kuluttua puhun isäsi kanssa, Laura! — kuiskasin erotessamme.

— Tiedät, että minä rakastan sinua — tapahtukoonpa mitä hyvänsä, — vastasi hän; ja ratsastaessani eteenpäin Columbiaan vievää kuutamoista tietä näin hänen rakastettavan olemuksensa hänen eteläisen kotinsa taustaa vasten.

Vaikkakin Laura Peyton oli oikea etelävaltioiden tyttö, oli hänessä kuitenkin varsin vähän tuota velttoa viehkeyttä, jota tavallisesti tavataan näissä tyypillisissä olennoissa: hän ei ollut ruskeaverinen, hänen silmänsä eivät olleet tummat ja säteilevät, eikä hänessä ollut hekumallisen hiuduttavaa tenhoa; hän oli sinisilmäinen, vilkas ja suora, ja hänen erikoinen kauneutensa toimitti hänelle paljon kadehtijattaria paikkakunnan kaunotarten keskuudessa, sillä hän oli Etelä-Karolinan enimmin ihailtuja nuoria naisia kenties juuri sen vuoksi, että hän oli toisten vastakohta.

Kaupunkiin oli tuskin viittä peninkulmaa, ja minä annoin hevoseni kävellä mielensä mukaan samalla kun harkitsin edessäni olevaa tehtävääni — nimittäin miten voittaisin itselleni tytön etelävaltiolaiskodista — luopiovaltiosta, vaikka olin pohjoisvaltion kansalainen, joka kenties saisin seisoa taistelussa silmitysten hänen sukulaistensa kanssa — ja tämä ongelma oli edessäni juuri joulukuussa 1860, valtiollisten intohimojen kuohuessa kuin tulivuoren aukossa, valmiina vyörymään liikkeelle sitä halkeamaa myöten, joka muodostui Etelä-Karolinan luopumispäivänä.

Ratsastaessani kaupungin pääkadulle olivat kävelijät seisahtuneet ryhmiin ja juttelivat kiihtynein mielin, samalla kun vanhan torin varrella kirkonkello varsin hilpeästi läppäili merkkiä sekä omaksi että koko kaupungin tulevaiseksi tuhoutumiseksi tulella ja miekalla nelivuotisen, sisällisen sodan onnettomuuksien jälkeen.

Yleinen kiihtymys oli levinnyt neekeriväestöönkin, ja nuori Caucus, orjapalvelijani, tuli luokseni silmät selällään ja punainen tukka kiihtymyksestä tavallistakin kiharaisempana — joskin hän oli mulatti, oli hänellä tiilenpunainen tukka, ja hän näytti erittäin hullunkuriselta ollessaan noin suunniltaan kuohuksissa. Tuomari Peyton, hänen entinen isäntänsä, oli antanut hänen siirtyä minun palvelukseeni.

Istuin sinä iltana kauan valveilla ajatellen tulevaisuuttani. Olin ollut viisi vuotta etelässä rautatieinsinöörinä, pidin sekä maasta että kansasta, eikä minulla ollut suurtakaan halua jättää kumpaakaan — muulla ehdolla kuin että saisin viedä mukanani Laura Peytonin panttivankina pohjoiseen. Mutta ajatellessani toiveitani, — muistellessani, miten ihmiset, joita olin pitänyt parhaiua ystävinäni, äsken olivat kadulla ääneti kulkeneet ohitseni sen vuoksi, että luopumisen jälkeen epäilivät minun uskollisuuttani heidän asialleen, — silloin ymmärsin, että lähimmät kuukaudet kävisivät minulle vaikeiksi ja että rakkauteni joutuisi mitä kovimpaan koetukseen.

Seuraavana aamuna minut herätti Tom Baxter, ammatti- ja asuintoverini, pukeutuessaan huutaen seinän takaa:

— No kiiruhda sitten sullomaan tavarasi, sillä pian saamme molemmat laputtaa pohjoisvaltioihin!

— Niin, niin, Lawrence, kyllä meidän on pian lähdettävä tiehemme! Etelä-Karolina luopui eilen, ja huomenna Georgia ja puuvillavaltiot seuraavat esimerkkiä. Tiedämmehän molemmat oikean paikkamme, kun rynnistely alkaa?

— Aion jäädä tänne ainakin siihen asti, — sanoin minä. — Viihdyn täällä, väki pitää minusta, ja työni on menestynyt.

— Pitää, sanot? Etkö huomaa, miten vieroen meitä kohdellaan jokaisena kuluvana päivänä? Mutta tiedän kyllä, että sinusta aina pidetään eräällä taholla, ja sentähden et tahdo matkustaa. Jos olen arvannut oikein, niin on kysymyksessä nuori nainen, kylläkin voittamisen arvoinen. Toivotan sinulle onnea; mutta jos jäät tänne, niin sinun täytyy tapella rajan toisella puolella ja minun toisella, — sillä tämä liike merkitsee sotaa, näetkös!

— Niin, tietysti. Mitäpä muuta se merkitsisi, — sanoi Baxter ja kuiskasi korvaani:

— Aseellista kapinaa hallitustamme vastaan —- sotavarustuksia meidän nokkamme edessä…

Hän viittasi ikkunasta, josta näki osaston Etelä-Karolinan kansalaiskaartia marssivan pääkadun yli jatkaakseen rautateitse matkaansa Charlestoniin ja ennen pitkää ottaakseen osaa Fort Sumterin piiritykseen ja pommitukseen.

— Se on sotaa, — jatkoi hän, — viheliäistä, ilkeää, veristä kansalaissotaa. Sinun täytyy valita — meidän puolellemme tahi toiselle puolelle; ja jos jäät tänne, jäät toiselle puolelle!

— Kunnes voitat hänet? Hyvä, onnea vaan, veikkonen; mutta hän on etelän tyttö, ja sinä pohjoisvaltioiden mies — Jumala teitä auttakoon.

Istuin siinä mieli synkkänä enkä myöskään tullut iloisemmaksi lukiessani kirjelipun, jonka Caucus oli jättänyt minulle. Se tuli kihlatultani ja kuului seuraavasti:

"Tammisto, Columbia, jouluk. 21. p. 1860. Rakkaani! Tule viimeistään tänä iltana tänne Tammistoon puhumaan isän kanssa. Erityiset seikat, joita en nyt voi mainita, pakoittavat minut pyytämään sinua saapuville viipymättä — huomenna saattaa olla myöhäistä. Älä viivy! Sinun Laurasi."

Mitä oli nyt saattanut tapahtua? Sitä en käsittänyt. Mutta yhdestä asiasta minä olin varma: että morsiameni rakasti minua. Ja nuoruuden toivehikkuuden ansiosta minä tunsin itseni onnelliseksi, vaikkakin pilviä kasaantui tulevaisuuteni taivaalle.

Ennenkuin minä illalla ehdin tuomarin kauniille kesäasunnolle, kohtasin neiti Bellen, joka hattu kädessään tuli puistokäytävällä juosten minua vastaan.

— Laura on kertonut kaikkityyni, — huusi hän suloisella etelämaisella murteellaan.

— Onpa kylläkin — että te tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Näettekös, tytön täytyy aina uskoa salaisuutensa jollekulle, ja kun äiti nyt on kuollut, niin minä saan olla hänen sijaisensa; — ja minä olen kovin iloissani, kun teistä tulee meikäläisiä. Olen aina sanonut, että herra Bryant oli aivan liian hyvä kuuluakseen noihin kauheihin mustiin tasavaltalaisiin — niin juuri sanoin!

— Minä en ole koskaan kuulunut niihin "mustiin tasavaltalaisiin", joista te puhutte.

— On olemassa ainoastaan yksi laji mustia tasavaltalaisia: ne jotka tahtovat poistaa orjuuden. Voi, miten minä vihaan heitä! He tahtovat syöstä taloutemme perikatoon ja riistää meiltä palvelijamme, jotka meitä rakastavat. — Ajatelkaapa, että he tahtoisivat eroittaa vanhan Chloe-muorin minusta, vaikka hän pitää minusta niin paljon! Minä puhuin tuolle raukalle, mitä nuo pohjoisvaltioiden viheliäiset ihmiset tahtovat tehdä, ja sitten hän itki koko yön. Mutta tehän olette kääntynyt, te — ja nyt te tietysti tahdotte tavata Lauraa — tiedän hänen teitä odottavan, — lisäsi tyttö, katseessaan veitikkamainen ilme. — Hän on tuolla puutarhassa. Tule tänne, Caesar, ja pidä huoli herra Bryantin hevosesta!

Näin valkoisen hatun vilahtavan puutarhassa ja huomasin morsiameni istuvan kirje kädessään penkillä ja tuijottavan Columbiaan vievälle tielle. Hän ei ollut varmaankaan nähnyt minun tulevan ja odotti hermostuneessa jännityksessä.

Mies tuntee helposti turhamaisuuttaan hivelevän, kun näkee kauniin morsiamensa; ja niin oli tosiaan minunkin laitani havaitessani Laura Peytonin, sillä kauniimpi ilmestys ei ollut koskaan kohdannut katsettani.

Ilma oli vielä lämmin, ja tyttö oli kuin kesän kuva istuessaan vaaleassa hameessaan, valkoinen hattu vieressään penkillä. Hän oli etukumarassa ja tähysti tielle, tavoittaen nähdäkseen minua — katseessaan koko kaipauksien maailma.

Mutta taulu muuttui silmänräpäyksessä hänen katsoessaan kirjettä: hän näytti värisevän vastenmielisyydestä ja kavahti seisoalle niin kiihkeänä, että paljasti etelävaltion tytön hienon nilkan — suoden minulle, sulhaselle, uuden viehäkkeen — ja rutisti kirjeen käteensä. Hän mutisi jotakin, rypisti kulmakarvojaan ja polki jalkaansa.

Mutta hänen kääntyessään taakseen muuttui kohta hänen tuima ilmeensä; hän varjosti kädellään silmiään, hymyili ja huudahti: "Lawrence!" — ja sitte hän lensi syliini.

— Tämä kirje, — sanoi hän luoden katseensa rypistyneeseen paperiin: — Amos Pierson aikoo pyytää isältä kättäni tänä iltana tai viimeistään huomenna!

— Niin juuri. Hän kävi tervehtimässä isää ja minua viime vuonna oleskellessamme Georgiassa. Ja minä luulen — pelkään, että hän on jotenkuten päässyt isään kiinni raha-asioissa.

— Mutta et kai luule, että tuomari Peyton tahtoisi vaikuttaa tyttäreensä sellaisessa tapauksessa?

— En, mutta ymmärrän tästä kirjeestä, että Amos Pierson miljoonamiehen ylpeydessä luulee voivansa saada minut. Jos hän pettyy, niin hänestä tulee meidän vihollisemme, ja nyt me tarvitsemme ystäviä! Lawrence, minä tunnen hänen luonteensa, — kavahda Amos Piersonia!

— Miksi minun on kavahdettava Amos Piersonia, jos hän onkin kilpakosijani? Mitä minun tarvitsee pelätä niin kauan kuin sinä rakastat minua? Miksi et pyydä minua yhtä hyvin varomaan kaikkia kosijoitasi — Harry Waltonia esimerkiksi? — sanoin minä ja tartuin hänen kauniiseen käteensä, jonka hän varoittaen ojensi minua kohti.

— Siksi että Harry Walton on kunnon mies — hieman kiivas, mutta aina ritarillinen. Ritarillista ihmistä ei tarvitse pelätä niin paljoa kuin kehnoa raukkaa. Toinen tähtää suoraan rintaan, mutta toinen hiipii selän taakse. Amos Pierson on sellainen ihminen, joka toimii salassa. Hän pistää sinua vielä selkään!

— Oh, joutavia! Tahtoisin paljoa kernaammin kilpakosijakseni Amos Piersonin kuin Harry Waltönin — viisikymmen-vuotias ei ole vaarallinen, kuten viidenkolmatta ikäinen, — sanoin minä nauraen, hälventääkseni hänen levottomuuttaan. Mutta itse asiassa en ollut suinkaan iloinen kohdatessani vielä yhden vastustajan suunnitelmilleni.

— Sentähden, näetkös, tahdoin, että puhuisit isän kanssa tänä iltana, niin että Pierson saa kuulla asian päätetyksi ja että minä, — änkytti hän punastuen, — olen sinun yhtä varmasti kuin jos jo olisimme naimisissa!…

Viime sanat tulivat puolitukehtuneesti, sillä mikäpä mies olisi voinut tuollaista kuulla sulkematta suudelmalla huulia, jotka sitä lausuivat?

— Haluat siis herra Piersonin saavan tietää, ettei hänellä ole mitään toivoa?

Tullessani tuomarin kirjastoon huomasin hänen istuvan päivän sanomalehdet edessään, silmien aluset epäilyttävän punaisina. Hän tervehti ystävällisesti, mutta surullisesti.

— Murheellisia uutisia, — vastasi hän. — Viranomaiset ovat mielestäni menetelleet hätäilevästä ja tuottavat meille pahempia ikävyyksiä kuin politikkomme aavistavatkaan. Jos sota syttyy, niin meidän täytyy taistella, ja minulla on nuori poika —

Tuomari katsoi alakuloisesti nuoren Arthurin valokuvaa ja jatkoi huoaten: — Ja hän palaa kärsimättömyydestä päästä verileikkiin. Hänestä minä olen pahoillani… Jumala yksin tietää, kuinka tämä kehittyy koskemaan kotiani!

— Minä rakastan häntä ja olen pyytänyt häntä vaimokseni. Hän on suostuvainen, ja nyt tulen pyytämään teidän suostumustanne liittoomme.

Tuomari oli ääneti, ja minä pitkitin puhettani kertoen, miten me nuoret olimme johtuneet pitämään toisistamme; mutta tuomari keskeytti minut.

— Aioitteko todellakin mennä naimisiin tyttäreni kanssa nykyisissä olosuhteissa?

— Kyllä, niin pian kuin mahdollista, — vastasin minä. — Te tunnette, mistä miehestä minä käyn ammatissani ja että kykenen huolehtimaan perheestäni siinä missä joku toinenkin, joka on riippuvainen elämänurastaan.

— Tiedän varsin hyvin, että teillä on hyvä tulevaisuus insinöörinä, — sanoi tuo vanha kelpo mies, — mutta se poikkeusasema, jossa te olette meidän yhteiskunnassamme, saattaa minut epäröimään, kun on kysymyksessä suostuminen liittoon, jonka minä muutamia kuukausia sitten ilolla olisin siunannut.

— Miksi minun tulisi luopua teidän tyttärestänne, jos Etelä-Karolina onkin luopunut Yhdysvaltain liitosta? — kysyin niinä kiivaasti.

— Sentähden, että nämä olosuhteet tekevät teidät ja minun tyttäreni kahden eri kansakunnan kansalaisiksi, jotka luultavasti pian ovat keskinäisiä vihollisia. Jos sota puhkeaa meidän ja Yhdysvaltain välillä, niin te ette saattaisi elää tässä yhteiskunnassa, ja vaimon täytyy seurata miestään, — sanoi hän pontevasti. — Minä luulen, että tyttäreni myötätunto on kokonaan etelävaltioiden puolella sellaisessa ratkaisussa, ja silloin valtiolliset riidat tuhoaisivat kokonaan sen mieltymyksen, jota te tunnette toisiinne — tehän olette sekä nuoria että vilkkaita… Mutta kenties nämä riitaisuudet saatetaan syrjäyttää ilman verenvuodatusta, Jumala suokoon sen! — Jos silloin minun tyttäreni rakastaa teitä, kuten sanotte, niin vastaan toisin — jollei —

— Jollei… No, no, sen voimme jättää vastaisuuteen. Kaikki mitä nyt saatan sanoa, herra Bryant, on että minä toivon teidän katsovan tyttäreni vapaaksi kaikista lupauksista, joita lienee teille antanut, kunnes valtiollinen myrsky on raivonnut loppuun… Jumala tietää, että minä toivon, ettei Etelä-Karolina koskaan olisi rikkonut liittovaltoja vastaan! — huudahti hän vaistomaisesti.

— Minä olen unioonin ystäviä, mutta ennen kaikkea harrastan oman valtioni etuja; ja vaikkakin minä olen tehnyt parhaani vastustaakseni kaikkia ennenaikaisia päätöksiä, niin minä kuitenkin seison tahi kaadun sen valtion kanssa, jossa olen syntynyt. Puhelen Lauran kanssa ja sitten kenties kirjeellisesti sanon ajatukseni ehdotuksesta, jolla olette minua kunnioittanut. Teillä on mitä suurimmassa määrässä minun yksityinen arvonantoni, herra Bryant, — sanoi hän lopuksi ja puristi kättäni, samalla kun minä nousin jokseenkin synkkämielisenä ja onnettomana.

— Teillä ei niinmuodoin ole mitään sitä vastaan, että minä käyn tyttärenne luona? — kysyin.

— Ei millään muotoa, ei silloin kun käytte ystävänä, — vastasi tuomari jatkaen lukemistaan.

— Hohoi, Bryant, eikö ole suuremmoista? — huudahti hän. — Wade Hampton aikoo panna liikkeelle kokonaisen legioonan, jos pohjoisvaltiot käyvät kimppuumme, ja minua on kutsuttu palvelemaan luutnanttina. Silloin saatan kohota nopeammin kuin soturikoulussa. Sinun ystäväsi Walton on tehnyt minulle tarjouksen. Hän saa kapteenin valtakirjan… Mutta se tuskin kiinnittää sinun mieltäsi pohjoisvaltion miehenä, jollei minun sisareni ole onnistunut käännyttämään sinua! — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— No, Lawrence, onko sinulla huonoja uutisia kerrottavana? Onko isä antanut kieltävän vastauksen? — kysyi Laura puutarhassa.

— Ei, niin huonosti ei asianlaita ole. Hän tahtoo ainoastaan, että me lykkäisimme kihlauksen kunnes levottomuudet ovat lakanneet.

—' Kihlauksemme, ei, se on päätetty kerta kaikkiaan; yhtä hyvin hän saattaisi pyytää meitä lykkäämään toisistamme pitämistä tuonnemmaksi.

— Hän tahtoo meitä unohtamaan eiliset lupauksemme — saatatko tehdä sen? — kuiskasin hänen pieneen kauniiseen korvaansa.

— Unohtamaan, että sinä sanoit rakastavasi minua? Oi, Lawrence! —
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.

— Minulle myöskin! — kuiskasi hän, katseessaan ilme, joka pakotti minut lohduttamaan häntä tavalla, mikä enin miellyttää nuoria, kihloihin joutuneita naisia.

— Mutta nyt minun täytyy kiiruhtaa heti puhumaan isän kanssa, — sanoi Laura vihdoin ja kalpeni, — sillä tuo mies on tekevä parhaansa estääkseen meidän aiettamme.

Tuijotin hurjana onneni luuloiteltuun vihamieheen hänen ratsastaessaan ylös puistokäytävää. Mielestäni Amos Pierson ei ollut hauskan näköinen.

Hän oli viisikymmenvuotias mies, jokseenkin paksu ja lihava, teräksenharmaissa silmissä loistava katse, otsa rehellinen, mutta suu petollinen. Hän nauroi usein, näyttäen silloin pitkiä, valkoisia, torahampaankaltaisia hampaitaan. Hänen yllään oli päivän muodin mukaisesti etelävaltioiden pitkä, musta takki joka oli hänelle hieman väljä, ja päässä musta lerppahattu, hiukan liian suuri; lisäksi hänellä oli kauniita hohtokiviä, paksuja sormuksia ja kultavitjat. Nuori, kaunis kvarteronipoika kantoi hänen käsilaukkuaan, ratsastaen jonkun matkaa isäntänsä jäljessä.

— Eikös tuo mies ole hirveä? Hän on aivan Sol Smithin kaltainen, silloin kun Smith näyttelee teatterissa Jacques Stropin osaa.

Mutta herra Pierson, joka luonnollisesti ei kuullut sitä, irvisti hänelle ystävällisesti ja sanoi vilkkaasti:

— Olette ollut hieman reippaampia kuin me Georgian asukkaat, neiti Belle, mutta me kyllä pian saamme teidät kiinni. Nuo pohjoisvaltioiden lurjukset, jotka tahtovat kokonaan tuhota meidät, ansaitsevat hyvän kurituksen ja kerta kaikkiaan!

Tämä lausunto sellaisen ihmisen sanomaksi, joka kaikesta päättäen itse oli yankee, herätti minussa sekä hämmästystä että vastenmielisyyttä; mutta hän oli useimpain sellaisten pohjoisvaltioiden miesten kaltainen, jotka harrastaakseen omia etujaan pitivät etelävaltioiden puolta: mitä kauempaa pohjoisesta he olivat kotoisin, sitä katkerampi ja verenhimoisempi heidän vihansa oli kieltämäänsä isänmaataan kohtaan — jonka he aikaisemmin olivat menettäneet, mutta jota vastaan he nyt tahtoivat taistella. Se ei ollut niin ihmeellistä, kun ajattelee, että useimmat heistä olivat tulleet etelävaltioihin orjakauppiaina tahi päällysmiehinä — ammatteja, jotka eivät ole omiaan kehittämään ihmissydämen hellempiä tunteita.

Pierson oli alkanut päällysmiehenä kolmekymmentä vuotta sitten ja noussut arvossa orjakauppiaaksi. Ansaittuaan kauniit rahat mustalla lihalla ja verellä lyöttäytyi hän puuvillaliikkeeseen ja häntä pidettiin nyt alallaan rikkaimpana kauppiaana Meksikon lahden seuduilla. Siksipä hän vihasi kaikkea, mikä oli kotoisin pohjoisvaltioista.

— Tarkoitatte kaiketikin, että me yritteliäät Karolinan asukkaat olemme päässeet päivämarssin edelle teitä vitkastelevia Georgian asujamia? Mutta sallikaa minun esittää eräs kääntynyt musta tasavaltalainen — herra Lawrence Bryant ja herra Amos Pierson.

Olin halukas viivyttämään herra Piersonia, jotta Laura ehtisi käydä puhumassa isänsä kanssa, ja otin sen vuoksi osaa keskusteluun.

— Parannuksen tehnyt musta tasavaltalainen? No sitä saattaa sanoa merkillisyydeksi, — sanoi Pierson irvistäen.

— Niin, jos todella olisin sitä, — vastasin minä hieman kiihtyneenä, sillä mies suututti minua.

— Onpa kylläkin, — sanoi Belle nauraen, — Laura on hänet käännyttänyt.

— Laura? — sanoi mies luoden ilkeän katseen minuun. — Mitä Lauralla on siinä asiassa tekemistä?

— Sen kai saatte aikanaan nähdä, — sanoi Belle nauraen. — Hän tuli tänne pohjoisvaltioiden miehenä, mutta on päättänyt tulla etelävaltioiden asukkaaksi, — tulla erääksi meikäläisistä, jos…

— Neiti Belle luulee minun unohtaneen mitä Illinoisissa olevat sukulaiset ja ystäväni ovat kirjoittaneet; he näet ovat sitä mieltä, että uniooni on säilytettävä mihin hintaan hyvänsä, — huomautin minä.

— Ahaa, hekin siis tahtoisivat taistella meitä vastaan, — sanoi Pierson nauraen ja näytti hampaitaan. — Hyvä, minä olen valmis nielemään ensimäisen mustan tasavaltalaisen, joka esiintyy meidän pyhällä eteläisellä maallamme.

— Siinä tapauksessa voitte alottaa minusta, — vastasin minä kiivaasti; mutta keskustelumme keskeyttivät Laura ja tuomari, joka oikealla etelävaltiolaisen tavalla vieraanvaraisesti tervehti sitä miestä, joka oli tekevä parhaansa kukistaakseen perheen onnen.

— Kaikki käy hyvin, Lawrence, — sanoi Laura, seuratessaan minua tielle. — Isä tietää, etten minä voi mennä naimisiin kenenkään muun kuin sinun kanssasi; hän tahtoo ainoastaan, ettei kihlausta julkaista ennenkuin levottomuuksien jälkeen. Luoja suokoon, etteivät ne kestäisi varsin kauan!

III

Seuraavan kuukauden aikana minun toimeni rautatiellä tuli erittäin rasittavaksi sotajoukkojen alinomaisen kuljetuksen vuoksi — sillä kaikki etelävaltiot varustautuivat sotaan; jokaisen joutohetken omistin kuitenkin morsiamelleni.

Eräänä päivänä kävi luonani eräs ystäväni ja Etelävaltioiden armeijaan kuuluva upseeri, Stuart Bee, kysyen enkö tahtonut mennä esikuntaan järjestämään joukkojen siirtoja. Hänellä oli mukanaan samaa asiaa kosketteleva kenraali Beauregardin kirje.

— No, — sanoi hän, — sinä teet tahtosi mukaan; mutta minä olisin toivonut sellaisen toimen tekevän lopun kaikesta sinua koskevasta panettelusta. Jos nyt tulee tunnetuksi, että sinä olet kieltäytynyt ottamasta paikkaa vastaan, niin sinun asemasi huononee ja ystäväsi saavat ikävyyksiä.

— Luulen että sen teki Savannahista kotoisin oleva Amos Pierson, joka oli ollut täällä armeijalle tarvittavan tavaran hankinnan vuoksi, — vastasi ystäväni ja lausui minulle hyvästi.

Amos Piersonin siis oli todellakin onnistunut toimittaa minut asemaan, josta oli johtuva, että useimmat Columbiassa olevat ystäväni käänsivät minulle selkänsä.

Seuraava tapaus oli, että nuori Arthur Peyton läksi komppaniansa kanssa liittyäkseen pääjoukkoon. Isä huokasi, ja sekä Laura että Belle näyttivät enemmän etelävaltiolais-isänmaallisilta kuin koskaan ennen.

— Jollen minä onnistu hyvällä saamaan teitä oikeaksi Etelä-Karolinan mieheksi, suosimalla liittoanne Lauran kanssa, niin minä saan ryhtyä toiseen, ankarampaan keinoon, herra Lawrence Bryant, — sanoi Belle nuorekkaasti nauraa heläyttäen. Minä huomasin kuitenkin vakavuutta äänessä.

Huomasin velvollisuuden kutsuvan itseäni pohjoiseen, samalla kun rakkaus sitoi minua etelään, ja minä jäin jäljelle Tom Baxterin varoituksesta huolimatta.

— Kun kaksi armeijaa seisoo vastakkain Virginiassa ja Tennesseessä, niin tulee vaikeammaksi päästä rajan yli kuin ostamalla heti lipun Washingtoniin, kuten minä aion tehdä, — sanoi hän. — Mene naimisiin tytön kanssa ja ota hänet mukaasi.

— Hän ei tahdo jättää isäänsä ja sisartansa tällaisina aikoina. Jos minä matkustan, menetän kenties hänet, ja minä pidän hänestä liiaksi kestääkseni sitä.

— Jos jäät tänne, niin joudut vaikeaan pulmaan ja menetät tytön joka tapauksessa.

— Miten saatat uskotella sellaista? Laura Peytonhan rakastaa minua! — mutisin minä epävarmana.

— Niin, nyt; mutta odotappa kun sota raivoaa, silloin Laura Peyton kyllä tulee kylmäksi sellaista miestä kohtaan, joka ei tahdo uskaltaa henkeään sen asian puolesta, jota tyttö itse kannattaa: — sinä et voi vastustaa hänen hyvällä tahi pahalla tekemiään houkutuksia, ja eräänä päivänä me, vanhat ystävykset, seisomme vihollisina vastakkain taistelukentällä. Tässä ristiriidassa ei tosiaankaan tapahdu mitään puolinaisia toimenpiteitä!

Liittolaisten hallitus oli määrännyt, että kaikkia niitä, jotka sinä päivänä olivat sen tuomiopiirissä, pidettiin etelävaltioiden alamaisina ja etteivät ne saaneet mennä rajan yli ilman erikoista lupaa. Sotilasviranomaiset pitivät sitäpaitsi varovaisempana, ettei edes sellaista lupaa annettaisi muille kuin naisille ja lapsille ja sotapalvelukseen kykenemättömille henkilöille.

Vihdoinkin minä päätin palata pohjoisvaltioihin, jos mahdollista Laura vaimonani, ja läksin ratsastaen hänen kotiinsa. Oli tyyni, levollinen ja suloinen kesäilta. Juuri ratsastaessani puistokäytävää tuli muuan ratsumies nopeasti vastaani ja jotakin mutisten kiiruhti ohitseni. Hänen piirteensä olivat siinä määrin surun ja tuskan vääristämät, että minä tuskin tunsin Harry Waltonia sotilaspuvussa. Hän ei myöskään tervehtänyt minua.

Viimeksimainittu ei ollut kovin kummallista, vaikkakin me olimme vanhoja koulutovereita ja parhaita ystävyksiä viime kuukausiin asti — suureksi osaksi olin hänen välityksellään saanut paikkani rautatiellä. Mutta senjälkeen kun Laura Peytonin kauniit kasvot olivat tulleet meidän väliimme, oli hän kylmentymistään kylmentynyt, kunnes me olimme toisillemme melkein kuin vieraita. Meidän kihlauksemmehan ei ollut vielä julkaistu, eikä Harry suinkaan vielä ollut luopunut aikeistaan voittaa häntä. Hän kävi perheessä ainakin yhtä usein kuin minäkin.

Belle-neiti lausui minut tervetulleeksi ja sanoi ettei sisar ollut hetkiseen tavattavissa ja että hän tahtoi käyttää aikaa sanoakseen minulle, että hän vielä oli minun ystäväni huolimatta etelävaltioiden asialle osoittamastani laimeudesta, "mutta minun kärsivällisyyteni alkaa loppua", lisäsi hän jokseenkin kiihkeästi.

— No, mitä olette tehnyt minun puolestani? — kysyin muuttaakseni puheenaihetta.

— Tehnyt teidän puolestanne? Niin, minä olen ikäiselleni tytölle aivan erinomaisella kohteliaisuudella estänyt erästä nuorta miestä, jolla on loistava sotilaspuku ja murtunut sydän, kosimasta teidän morsiantanne ennen luotisateeseen lähtöään: ja se oli Harry Walton, Wade Hamptonin urhoollisen legioonan kapteeni. Hän näytti niin komealta, tiedättekö, etten minä olisi tahtonut antaa paljoa teidän toiveistanne, jos hän vaan olisi saanut tavata Lauraa yksin, — lisäsi hän hiukan ivallisesti.

— Ja miksi teitte sen minun tähteni, — ihmisen, joka on melkein vihamielisessä suhteessa teihin?

— Siksi etten ole vielä luopunut kaikesta teitä koskevasta toivostani, ja siihen asti olen teidän ystävänne; mutta jahka kerran huomaan, että te ehdottomasti ette tahdo tulla meikäläiseksi, niin minä sensijaan autan Harry Waltonia voittamaan sisareni rakkauden. Kuten näette, olen innokas värvääjä etelävaltioiden armeijalle!

Silloin Laura tuli sisään sirompana kuin koskaan ennen. Hänen silmänsä olivat hieman punaiset ja hänen alakuloinen hymynsä osoitti, ettei sisar ollut liioitellut kapteeni Waltonin jäähyväisten vaikutuksen merkitystä.

Kun Belle oli jättänyt meidät yksin, puhuin suunnitelmastani morsiamelleni, jolloin minut aina keskeytti joku huokaus tahi kyyneletön nyyhkytys.

— Lawrence, jos nyt matkustat minun luotani, niin tiedän sen tapahtuvan ainiaaksi, — sanoi hän vihdoin.

— Ainiaaksi, ei, ei. Tulen takaisin yhtä varmasti kuin nyt olen luonasi. — Mutta tule kerallani pohjoiseen — jätä kaikki nämä ikävyydet!…

— Jättäisinkö vanhan isä parkani ja pikku sisareni — juuri kun he isänmaan tähden ovat luopuneet Arthurista? Ei, Lawrence, jos kunnioitat minua, niin et saata tarkoittaa mitä sanot!

Hän käveli huoneessa liikutettuna edestakaisin jonkinlaisessa ylpeässä epätoivossa. Joskus hän tuli luokseni hyväiltäväksi ja suudeltavaksi, mutta sillävälin hän loi minuun melkein vihamielisiä katseita.

Näytös alkoi käydä sietämättömäksi, mutta se kaikeksi onneksi keskeytyi, kun eräs palvelija jätti neiti Laura Peytonille osoitetun kirjeen, jonka päällekirjoituksessa oli: "Tärkeä". Tunsin Waltonin käsialan. Laura silmäili sen läpi ja sanoi puoleksi tukahtuneella äänellä:

— Harry Walton pyytää minua vaimokseen, ja sellaisena hetkenä sinä tahdot jättää minut?

— Miksi minun tahi sinun pitäisi pelätä Harry Waltonia? Hän on gentlemanni.

— Mutta sitä ei ole Amos Pierson, — sanoi hän tuskaisesti. — Hän aikoo käyttää hyväkseen pidikettä, jolla hän sitoo isäni itseensä.

— Tästä saat todistuksen, — sanoi hän antaen minulle kirjekimpun. — Aioin näyttää ne sinulle aikaisemmin — nyt sinun täytyy saada asiasta selko. Tuo mies ei aio luopua toivostaan saada minut vaimokseen. — Saatatko valtiollisista syistä jättää sen naisen, joka rakastaa smua, — joka ei ole välittänyt ystäviensä neuvoista eikä sukulaisten houkutuksista pysyäkseni sinulle uskollisena? — Tahdotko jäädä — vai matkustatko?

Heinäkuun ensimäinen päivä 1861 meni, ja minä olin yhä Etelä-Karolinassa. Kaikkien vanhain ystävieni kammona minä elin erakkona, ja ainoana lohdutuksenani olivat ne hetket, jotka sain viettää morsiameni seurassa.

Amos Piersonilla, joka oli huomattavin tavarainhankkija armeijalle, oli sen johdosta suuri vaikutusvalta. Sen minä taaskin huomasin, kun kenraali Pemberton tarjosi minulle paikkaa esikunnassaan.

Minä kieltäydyin jälleen, ja se aiheutti, kuten edelliselläkin kerralla, pitkiä selityksiä sanomalehdissä, kiivaampisävyisiä kuin edellisellä kerralla. Hallitus tarvitsi kuitenkin minua rautatien palveluksessa siksi hyvin, ettei tahtonut harjoittaa pakkokeinoja.

Siten kansalaissodan kaksi ensimäistä vuotta kuluivat voittojen ja tappioiden molemmin puolin vaihdellessa. Oli olemassa hiljainen sopimus minun ja morsiameni välillä, että me heti sodan päätyttyä menisimme naimisiin — mutta se ajankohta näytti pakenevan yhä kauemmaksi. Vastukset näyttivät ainoastaan kiihoittavan pohjoisvaltioiden itsepäistä vastarintaa, ja vihdoinkin, joulukuun alussa 1862 tapahtui suuri Fredericksburgin tappelu, joka tuli minulle kohtalokkaaksi.

Sähkösanoma levitti uutisen liittolaisten menestyksestä, ja Columbian naiset sekä harvat jäljelläolevat miehet riemuitsivat voitosta.

Joulupäivänä ratsastin tuomari Peytonin asuntoon nauttiakseni ainoata vieraanvaraisuutta, jota minulle vielä tarjottiin — ainoa ystäväni oli nyt enää uskollinen Caucus.

Laura otti minut vastaan tavallisuutensa mukaan, mutta hänen sisarensa, joka nyt oli luopunut kaikesta toivostaan tehdä minusta etelävaltiolaista, sanoi minulle, että nyt oli minulla aika osoittautua mieheksi ja mennä rintamaan sensijaan että tein rakkaudentunnustuksiani.

Hänen Arthur-veljensä oli nyt kapteeni, kahdenkymmenenkahden vuoden ikäisenä, ja Walton majurina — kuolema vaikutti sen, että ylennykset kävivät ripeämmin.

He eivät olleet kuulleet mitään Arthurista Fredericksburgin tappelun jälkeen ja heidän mielestään oli kumma, ettei hän kirjoittanut; mutta he eivät olleet levottomia, koska sähkötetyissä kuolleidenluetteloissa ei ollut hänen nimeään.

Tuomari tuli juuri parvekkeelle polttamaan piippuaan. Silloin kuulin yhtäkkiä Bellen tukahtuneen huudahduksen ja näin vaunujen ajavan suurten portaiden eteen. Takaistuimella istui etelävaltioiden sotilaspuvussa oleva upseeri tukien toista, joka näytti olevan pyörtymäisillään.

— Sen menetin Fredericksburgissa, — sanoi poika uupuneella äänellä ja vaipui tajuttomana isänsä rinnalle.

— Taivaan Jumala, oikea käsivarsi, — änkytti isä, kun taas Laura kalmankalpeana nyyhkytti:

He kantoivat hänet heti sisään, ja minä satuloin hevoseni ratsastaakseni kaupunkiin noutamaan lääkäriä. Silloin tapasin Harry Waltonin — hän oli näet saanut haavan päähänsä ja tullut kotiin ystävän mukana. Me tuijotimme toisiimme.

— Vähäisen. Pomminsirpale osui päähäni Fredericksburgissa. Mutta
Jumala tietää miten Arthurin käy!

Kun minä tunnin kuluttua palasin kaupungin paras lääkäri mukanani, meni hän heti potilaan luo ja naiset tulivat alas.

— Teidän ystävänne tekivät veljelleni tämän; miten voitte kuvitella mielessänne, että voin sietää teitä tämän jälkeen?

— Hiljaa! — sanoi Laura astuen väliin. — Sinä olet kohtuuton, Belle. Lawrence ei ole tähän enemmän syyllinen kuin sinä itsekään, ja hänhän on juuri äsken todistanut ystävyyttään ja myötätuntoaan tekemällä kaiken voitavansa veljemme hengen pelastamiseksi.

— Niin, sinä rakastat häntä, sinä! — huudahti sisar salamoivin silmin; — sinä rakastat häntä vieläkin; mutta nähdessäsi veljesi tyhjän takinhihan — jos hän tämän jälkeen jää eloon — olet inhoava tuota pohjoisvaltioiden miestä yhtä paljon kuin minäkin! — lisäsi hän kääntäen meille selkänsä.

— Suo anteeksi sisarelleni, — pyysi Laura. — Hän on vain lapsi, ja hän joutui suunniltaan nähdessään veljensä raajarikkona.

— Rakas Laura, — sanoin minä, — tunnen aina kunnioitusta sinun omaisiasi kohtaan, mutta ajattele miten ilkeään asemaan joudun, jos kaikki sodan kauhut luetaan minun syykseni — kun ympärilläni on vain vihollisia, ja minä saatan turvautua ainoastaan sinun ja sinun kotisi ystävyyteen.

Samalla kun morsiameni lausui nämä merkitsevät sanat, tuli lääkäri tehden raportin. Mitä huolellisimmalla hoidolla saattoi potilaan hengen pelastaa.

— Tämän ovat teidän pohjoisvaltiolaiset veljenne meille tehneet, herra
Lawrence Bryant!

Huomasin että kihlaukseni oli saava pikaisen lopun — ainoastaan yksikin sattuma voi tuottaa täydellisen rikkoontumisen.

Käydessäni vierailulla kuullakseni miten Arthurin laita oli, otti Belle minut vastaan milloin kulmakarvat rypyssä, milloin ivallisin huudahduksin. Laura koetti tasoitella kaikkea ja selittää sitä, mutta hänen esiintymistapansa oli väkinäinen — hän ei ollut enää sama avomielinen, reipas tyttö, jona olin oppinut häntä tuntemaan ja rakastamaan. Joku salainen vaikutus käänsi selvästi hänen mielensä minusta.

Tuomarinkin entinen sydämellisyys kylmeni, kun hän näki poikansa istuvan raajarikkona verannalla, ja samalla hän tuli ystävällisemmäksi majuri Waltonia kohtaan, joka viipyi vierailuillaan yhä pitemmän ajan, tiedustellakseen Arthurin tilaa. Nuoret naiset olivat selvästi ylen ihastuneet hänen moniin tarinoihinsa, joita hän kertoi taistelutantereelta, ja lukuisiin vaaroihin, joihin hän oli uskaltanut rakkaan asian vuoksi.

Olin juuri puhellut Arthurin kanssa, joka reipastui melko lailla, mutta luonnollisesti oli kelpaamaton sotapalvelukseen. Hän oli koko ajan ollut hyvin kiltti minulle ja sanoi, että hän parannuttuaan kernaasti ottaisi rautatietoimen siellä missä minäkin olin.

— Sinä, Bryant, tiedät paraiten, että minun nyt täytyy elää aivojeni työllä, kun käteni ovat minut pettäneet.

— Niin kenties kävisi, — sanoi Belle, — jos joku toinen menisi hänen sijalleen riveihin. — Ja sitten hän kuiskasi minulle: — Majuri Walton menee tänään jälleen rintamaan. Tällä kertaa minä en estänyt hänen kahdenkeskistä kohtaustaan Lauran kanssa, ja tuolla näette tuloksen!

Hän viittasi erääseen lehtimajaan, ja katsoessani sinne minä hämmästyin. Walton oli ilmeisesti hyvästelemässä morsiantani, ja sillä kertaa hän näytti olevan mitä paraalla tuulella hevosen selkään noustessaan.

Kukapa rakastunut mies saattaisi olla olematta mustasukkainen? Edellisellä kerralla Walton ratsasti pois aivan epätoivoisena — nyt hän oikein säteili. Oliko Laura antanut hänelle toivoa?

Sellaisten ajatusten kiusaamana minä ärsytin itseni aivan raivoon lähestyessäni morsiantani, joka suloisesti viittoili jäähyväisiä ketterälle majurille.

Olen vielä näkevinäni Lauran sellaisena kuin hän seisoi siinä kuin korkokuva, sinistä huhtikuun taivasta vasten yksinkertaisessa kotikutoisessa hameessaan, joka ylensi hänen naisellista suloaan ja toi esille ruumiin viehättävät piirteet. Hänellä oli povellaan muutamia villiä kukkia, ja hänen kasvojensa puna kelmeni, kun hän näki minun intohimoisen levottomuuteni.

— Sinä lausuit jäähyväiset majuri Waltonille, ja hänen ilmeestään päättäen ne olivat hellät jäähyväiset! —- sanoin minä hieman katkeralla ja ivallisella äänellä, sillä muisto siitä, mitä olin näinä kuukausina kestänyt, vaikutti että minä unohdin itseni hetken kiihtymyksessä.

— Sinun äänessäsi on tänään merkillinen sävy, Lawrence, — mutisi hän kalveten.

— Ei merkillisempi kuin se, joka sinulla on ollut minua kohtaan siitä alkaen, kun veljesi tuli kotiin, — vastasin minä kiihtyneenä.

— Siinä teette oikein, herra Bryant — että muistutatte minua kotiamme kohdanneesta onnettomuudesta, joka on teidän ystävienne aikaansaama! — sanoi hän ylpeästi. — Te olette todellakin muistuttanut minua jostakin sellaisesta, jonka rakkauteni on saanut minut unohtamaan — että minä olen etelävaltioiden tyttö!

Tämä vastaus sai minut heti älyämään hairahdukseni, mutta minä olin mustasukkaisuuden sokaisema ja vastasin ivallisesti:

— Sen tekee jokainen etelävaltioiden mies, jonka minä näen taistelevan maamme puolesta — Harry Walton samoin kuin toisetkin, — vastasi hän ylväästi, mutta lisäsi epäröiden: — Minä olen rakastanut sinua, Lawrence — Jumala on todistajani siihen, miten minä olen rakastanut sinua ja toivonut rakkaudellani voittavani sinut meidän asiallemme — niin että minun maani tulisi sinun maaksesi — mutta nyt — lisäsi hän horjahtaen ja veti syvälle henkeään, kuitenkin ojentautuen jälleen, ikäänkuin joku mahtava ajatus olisi antanut hänelle voimaa, — mutta nyt, kun sinä et voi rakastaa meidän maatamme, kun sinä et saata tulla erääksi meikäläisistä, niin ei sinun sukusi koskaan ole tuleva minun suvukseni, ja silloin ei etelävaltioiden tyttö mene naimisiin maansa vihollisen kanssa!

— Jos todella olisit rakastanut minua, niin et sanoisi sellaista! — huudahdin minä tuskaisesti, sillä minä uskoin menettäneeni hänet ainiaaksi.

— Todella rakastanut sinua! — läähätti hän. — Miksi sitten sanot sitä tunnetta, joka voi saada naisen kestämään ystäviensä ivaa ja letkauksia ja omaistensa moitteita sen vuoksi, että hän uskollisesti pitää siitä miehestä, jota he vihaavat ja halveksivat? Eikö se ole alttiutta ja uskollista rakkautta! Ja sen minä olen kahden vuoden aikana lahjoittanut sinulle, Lawrence, sen tämä sormus on minulle maksanut!

— Hylkään! Nyt se on tapahtunut — Lawrence, vihdoinkin. Tämä sormus ei kuulu enää minulle…

Sormus katosi ruohistoon ja Laura kaatui pyörtyneenä Bellen syliin, joka huusi minulle: — Te olette murtanut sisareni sydämen! Minä pakotan teidät taistelemaan sen vuoksi joko puolella tahi toisella, te yankee!

Ratsastaessani tieheni loin viimeisen katseen tähän taloon, josta olin saanut niin monet iloiset muistot. Vanha tuomari istui tupakoiden verannalla; tammet olivat yhtä vihreät ja kauniit kuin konsanaan, mutta lemmittyni rakkautta ei enää ollut olemassa — ja paikka tuntui minusta autiolta ja kuolleelta, jollaiseksi sota oli tehnyt sydämenikin.

Jos minä taistelisin, tahdoin taistella ainakin sen asian puolesta, jonka hyväksyin, ja niinpä päätin kulkea etelävaltioiden rajan poikki pohjoispuolelta — hyvin vaikea tehtävä, vaikka valittavana olikin neljä tietä. Oli joko matkustettava Wilmingtoniin ja seurattava saarronmurtajaa Nassauhin, tahi myöskin Suffolkin ja Norfolkin kautta mentävä Virginian pohjoisvaltio-joukkoihin taikka etsittävä joku rannikolla olevista pohjoisvaltioiden sotalaivoista tahi tavoitettava Hilton Headin luo etelävaltioihin jäänyt linnaväki; neljäntenä tienä oli Pohjois-Karolina ja Tennessee. Tämä viimeinen tie oli erittäin vaarallinen sen vuoksi, että rajalla oli runsaasti sissijoukkoja.

Perusteellisesti harkittuani minä päätin lähteä Suffolkin ja Norfolkin tietä, sen vuoksi, että rautatienvirkamiehenä saatoin hankkia itselleni passin ja matkustajaliput sellaisissa tapauksissa, jolloin ne kiellettiin toisilta. Sitäpaitsi saatoin laskelmoida saavani apua Pohjois-Karolinassa olevien pohjoisvaltioiden miesten muodostamalta salaiselta liitolta.

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin mitä varovimmin, jotten herättäisi epäluuloja, ja kuljin juuri pääkatua ostaakseni yhtä ja toista. Silloin kohtasin pari ratsastavaa nuorta naista — ne olivat Peytonin tyttäret. Belle loi minuun välinpitämättömän, ylpeän katseen. Laura katsoi minuun ja näytti haluavan sanoa jotakin, mutta jatkoi matkaansa sisarensa yllyttämänä. Jos hän vain olisi sanankaan sanonut, niin luulen, että minä kaikesta huolimatta olisin jäänyt.

Loin häneen pitkän kaipaavan katseen. Laura näytti epäröivän ja pysähdytti pari kertaa hevosensa ikäänkuin olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta kun Belle tarttui hänen hevosensa suitsiin ja sanoi hänelle jotakin, silloin minä viimeisen kerran näin Lauran kotikutoisen kankaan verhoaman siron vartalon kääntyvän satulassa.

Jatkoin horjuen matkaani rautatiekonttoriin. Siellä minua odotti tapaus, joka joudutti minun matkaani. Se oli Beauregardin esikuntaan kuuluvan ystäväni Been kirje, jossa hän ilmoitti minulle, että minut oli kutsuttu palvelukseen tähän esikuntaan ja neuvoi minua kaikkien ikävyyksien välttämiseksi heti matkustamaan sinne. Hän lupasi tehdä paraansa hankkiakseen minulle siellä toimen, joka vapautti minut kantamasta asetta, ja lisäsi, että ystävä Amos Pierson oli jälleen pitänyt minut muistissaan.

Tämä kirje joudutti pakoani. Annoin uskolliselle palvelijalleni Caucukselle rautatiehallitukselle jätettävän kirjeen, jossa sanoin irti paikkani, mutta kielsin häntä jättämästä sitä ennen kuin viikon kuluttua matkani jälkeen, jota minä rupesin kiiruhtamaan. Olin vaihtanut pohjoisvaltioiden seteleiksi rahani — tuhat dollaria — ja panin viisisataa Lauralle kirjekuoreen sanoen hänelle tietäväni sen päivän tulevan, jona yleinen hätä pääsee vallalle etelävaltioissa, ja silloin nämä rahat saattoivat tulla hänelle hyödyksi, sekä pyysin häntä pitämään niitä sellaisen ystävän antamana lainana, joka ei koskaan saattanut unohtaa ainoaa naista, jota oli rakastanut. Pyysin Caucuksen jättämään sen samalla aikaa rautatiehallitukselle menevän kirjeen mukana — mutta ei aikaisemmin.

Matkustin paraissa vaatteissani, otin mukaani viisisataa dollaria, revolverini patruunoineen ja muutamia rakkaita muistoja tytöltä, joka minun täytyi jättää. Olin jo lähettänyt sanan eräälle pohjoisvaltioista olevalle ystävälle ja vapaamuurariveljelle, joka nyt oleskeli Pohjois-Karolinassa ja jonka tiesin täysin luotettavaksi.

Heti junaan tultuani oli edessäni uusi vaikeus: kaikki kuljettajat, jarrumiehet ja asemamiehet tunsivat minut, niin että minun oli mahdoton matkustaa tekaistulla nimellä muutoin kuin valepuvussa. Vastasin heille kaikille matkustavani virka-asioissa Pohjois-Karolinaan ja Virginiaan. Monet upseerit heittivät minuun epäluuloisia katseita, koska olin siviilipuvussa, mutta huomatessaan että kuljettajat tunsivat minut, rauhoittuivat sekä upseerit että pari armeijan etsivää, jotka olivat vaanimassa karanneita sotilaita.

Rautatiet olivat viheliäiset, sen vuoksi että kaikki rauta käytettiin aseiksi. Minä olinkin ilmoittanut matkani tarkoituksena olevan hankkia joku määrä kiskorautaa.

Niinpä istuuduin vaunuuni siinä turtumuksen tunteessa, joka valtaa ihmisen niiden suurten elämän maanjäristysten jälkeen, jotka repivät rikki ja tuhoavat kaikki tulevaisuudensuunnitelmat ja kaikki onnellisen olemassaolon toiveet. Pakenin sen naisen luota, joka kolmen vuoden ajan oli ollut minun päivieni ajatus ja öitteni uni; en paennut sen vuoksi, etten olisi häntä enää rakastanut, vaan siksi, että pelkäsin joutuvani luopioksi ja petturiksi sille asialle, jonka hyväksyin, jos jäisin hänen luokseen valmiina, kuten hän, taistelemaan omiani vastaan.

Ajatukseni kuvastuivat kenties kasvojeni piirteissä, sillä eräs mies, joka puhui nenäänsä ja Pohjois-Karolinan murteella, kysyi:

— Ette näytä juuri iloiselta, herra Bryant; tahdotteko siirtyä hieman, että saan sylkeä tuosta ikkunasta? Tein hänelle mieliksi ja tunsin Peter Bassettin, hallituksen salapoliisin, joka nuuski asemilla sotavankeja. Hän näytti olevan halukas tarinoimaan ja kertoi minun häntä siihen innostamatta kaikista karanneista pohjoisvaltioiden vangeista, jotka hän oli onnistunut uudelleen telkeämään sekä suuntasi, kuten tarkka pilkka-anampuja, tupakkasylkensä säteet ratavallin sähkölennätinpatsaita vasten.

Hän tarjosi minulle myöskin naukun rautatieasemalla, ja teinpä mitä tein, niin mies oli aina kintereilläni.

Kuvittelin mielessäni, että hänellä oli erikoinen halu seurata liikkeitäni, ja päätin koettaa.

Tiesin junan seuraavalla asemalla peräytyvän vesisäiliölle ja sitten taas palaavan asemalle. Kulkiessamme verkalleen säiliön ohi hyppäsin vaunusta ja näin harmikseni hänenkin hyppäävän.

— Oikoakseni hieman koipiani, —- vastasin minä. — Juna palaa viiden minuutin kuluttua. Mutta miksi te hyppäsitte?

— Hm, samasta syystä, — mutisi hän. — Ymmärsin, että te tunnette radan, ettekä jättäydy myöhästymisen vaaraan. Haluatteko naukun pullostani?

Juna palasi, mutta minä nousin pahaa aavistellen jälleen vaunuun. Tiesin Bassettin olevan pahimpia vainukoiria, mitä poliisilla oli käytettävänään, ja että hän kai arvasi minun pakenevan rajalle.

Suistuttuamme raiteilta ja viivyttyämme useita tunteja saavuimme
Charlotteen, josta meidän piti kahden tunnin kuluttua jatkaa matkaamme.
En odottanut ketään tällä asemalla, mutta Grahamissa piti
pohjoisvaltiolaisen ystäväni kohdata minut. Käyttäydyin nyt
Charlottessa sillä tavalla, että Bassettin valppaus laimenisi
Grahamissa.

Hyppäsin junasta ja puikkelehdin asemalla puoleen ja toiseen ikäänkuin olisin etsinyt jotakin, sitten vaelsin taupungissa katuja edestakaisin, Bassett alinomaa kintereilläni. Vihdoin menin hotelliin ja olin hämmästyvinäni kohdatessani siellä nuuskijani, jolle tarjosin lasillisen, ajan kuluksi, kuten sanoin.

Vihdoin jatkoimme matkaamme Grahamiin, jonne saavuimme kello kolme iltapäivällä.

Sanoin Bassettille aikovani nukkua yöni siellä, koska olin väsynyt viheliäisellä radalla tärskymisestä, sekä menin rautatieasemalle. Goodshaw, pohjoisvaltiolainen ystäväni, oli siellä, mutta minä menin hänen ohitsensa kuin vieras ihminen, mutisten: "Illalla!"

Hän ymmärsi minut heti ja meni junalle ikäänkuin olisi etsinyt jotakuta toista. Oltuani jonkun aikaa aseman alueella menin matkalaukkuineni hotelliin ja astuskelin sitten ilman päämäärää kaduilla, mutta sovitin samalla niin, että kuljin ohi Goodshawin asunnon, jonka rullaikkunaverhoissa oli punaiset, siniset ja valkoiset nauhat, merkiksi meille pohjoisvaltiolaisille, että isäntää saattoi vaaratta tavata.

Vihdoin menin jälleen hotelliin ja illastin Bassettin kanssa sekä pelasin sitten euchrea hänen kanssaan ateriamme maksusta. Minä hävisin useimmissa peleissä, olin suuttuvinani ja kävin nukkumaan. Bassett teki samoin.

Puolen tunnin kuluttua minä hiivin huoneestani, mutta kuulin samassa melua ikäänkuin kenkä olisi kopsahtanut ovea vasten kauempana eteisessä, jossa Bassettin huone sijaitsi. Huomasinkin, että oveni lukkoon oli kiinnitetty samaan suuntaan kulkeva lanka. Silloin minä heti ymmärsin salapoliisin vahtivan ja juoksin minkä jaloistani läksi portaita pitkin pihalle. Kuulin Bassettin askeleet takanani portaissa ja samalla saapuvan junan vihellyksen — se oli pohjoiseen menevä yöjuna. Jatkoin juoksujalkaa matkaani asemalle ja olin alinomaa kuulevinani Bassettin askeleet takanani; matka jatkui odotussalin läpi asemasillalle ja siitä eräälle vaunusillalle, mutta minä hyppäsin jälleen pois toiselle puolelle ja piilouduin pimeässä erään vajan taakse.

Siitä näin, miten Bassett nuuski läpi koko junan, mutta silloin veturi vihelsi lähtömerkin ja salapoliisi jatkoi junassa matkaansa varmana siitä, että minä olin mukana.

Muutamien minuuttien kuluttua minä puristin Goodshawin kättä ja nautti hänen vieraanvaraisuudestaan.

— Vai niin, sinä lähdet vihdoin, Bryant? Niin minäkin tekisin, jollei perheeni sitoisi minua paikoilleni, — sanoi Goodshaw.

Sitten me neuvottelimme paraasta tiestä. Minä saattaisin matkustaa joko Cape Fearista tahi Neuse-joelta veneessä yöllä, luotettavia neekereitä soutajinani, johonkin pohjoisvaltioiden sotalaivaan. Mutta tällä ehdotuksella oli se varjopuoli, että lähtökohta oli niin kaukana pohjoisvaltioiden eturintamasta. Jos minä saapuisin Newberneen rannikolle täytyisi minun sitten matkustaa pohjoiseen vaikeasti kuljettavia suoseutuja, ennenkuin voisin tavata pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä.

Sen kuullessani päätin koettaa päästä Roanoken rautatietä Weldonin kautta, Suffolkin kohdalla olevan etelävaltioiden eturintaman läpi; kerroin Goodshawille; että Bassett oli ollut kintereilläni.

— Salapoliisi on junassa edellä, toivokaamme hänen jatkavan matkaansa sen kohdan ohi, jossa sinä poikkeat radalta.

Maksaessani aamulla hotellilaskun isäntä kysyi, tiesinkö kuka se varas oli, joka oli yöllä juossut tiehensä maksamatta.

Jatkoin matkaani Raleighiin, jossa toinen ystävä auttoi minua. Hän oli onneksi kaupungin alituomarin hyvä ystävä, ja tämä, joka tunsi minut erääksi Etelä-Karolinan radan virkamieheksi, antoi minulle, ystävällisesti kyllä, passin Richmondiin, toistettuani kiskoraudan ostoa koskevan juttuni. Tämä tuntui melkein sotilastehtävältä, ja niinpä minut kutsuttiin alituomarin luokse päivällisellekin, mutta minä kieltäydyin vastaanottamasta tarjousta ja jatkoin heti matkaani Goldsboroon, jonne saavuin maanantaiaamuna. Kaupungissa vallitsi piiritystila, ja siviilipukuinen oli harvinainen näky kaduilla. Kaikeksi onneksi minulla oli passini asianomaisille näytettävänä.

Odottaessani asemalla Weldoniin vievää junaa tapahtui jotakin, joka muutti koko minun matkasuunnitelmani.

Tapasin näet Bassett-ystäväni. Hän näytti happamelta ja vihaiselta ja mutisi:

— Menettelitte halpamaisesti tehdessänne minulle tämän kepposen; minä matkustin Weldoniin asti uskoen teidän olevan mukana!

— Minkä kepposen? — sanoin minä. — Te kai pikemmin teitte hotellinisännälle kepposen, kun livistitte tiehenne jättäen laskunne suorittamatta.

—- Ei, kuulkaa nyt, älkää koettakokaan! — sanoi Bassett tiukasti. — Minun tehtäväni on seurata teitä, ja minulla olisi halu vangita teidät heti paikalla.

Ainoa tapa millä tuosta miehestä saattoi selviytyä oli se, että osoittautui olevansa häntä korkeammalla ja nolasi hänet.

— Vangitkaa minut, jos uskallatte! Silloin joudutte itse putkaan.
Missä valtuutenne on?

— Saattaa olla, — vastasin minä. — Mutta te häiritsette minua tehtävissäni, ja kyllä minä laitan että korvanne Richmondissa kuumenevat, totta tosiaan saatte silloin nolostua! Katsokaa tätä passia!

— No, näettekö nyt, että minä matkustan Richmondiin hallituksen puolesta tärkeissä sotilastehtävissä! Estäkääpä vaan minua, niin saamme nähdä mitä sotaoikeus sanoo asiasta!

— Sitä en uskalla tehdä, kun teillä on tuo passi; — mutta minä seuraan teitä joka tapauksessa Richmondiin katsomaan, että suoritatte asianne.

Jonka jälkeen salapoliisi meni nolostuneena täyttämään matkapulloaan.
Silloin sähköttäjä huusi odotussalissa:

— Suuria uutisia kenraali Longstreetilta! Hän on ajanut yankeet takaisin Norfolkiin!

Niinmuodoin Longstreet oli hyökännyt joukkoineen niin pitkälle, että matkani sekä melkolailla piteni että tuli myöskin vaarallisemmaksi ja vaikeammaksi. Tiesin sitäpaitsi, että Bassett seuraisi minua, jos lähtisin junasta Weldonissa, ja silloin minulle tulisi vielä mahdottomammaksi kulkea Longstreetin piirissä ilman eri passia.

Minun täytyi päästä vapaaksi Bassettista mihin hintaan hyvänsä ja junan lähtiessä etelään minä hyppäsin viimeiseen vaunuun. Me vierimme matkoihimme, ja Bassett jäi jäikeen.

Menin vaunuun, jossa kolme, neljä, punakkaa miestä puheli kovaäänisesti poltellen — selvästi oikeita havannasikaareja. He olivat aivan varmasti merimiehiä, puheestansa päättäen kapteeneja saarroksenmurtajilla. Eräs heistä, paksu, hilpeä englantilainen, jota sanottiin "kapteeni Samsoniksi", kertoi kaskuja toisten kuuntelijain nauraessa. Erään niistä muistan vielä.

— Katsokaas, — puheli Samson, — yankee-hallituksen täytyi hankkia sellainen joukko upseereja ja miehistöä meidän saarroksenmurtajiamme vastaan, että osa vanhoja kauppalaivankapteeneja otettiin laivaston luutnanteiksi ja alipäälliköiksi. Heidän joukossaan oli vanha hajamielinen New Englannista kotoisin oleva laivuri — Eph Starbuck oli hänen nimensä. Hän oli ollut kapteenina eräällä Mary Jane nimisellä rannikko-aluksella, joka kulki Bostonin ja Charlestonin väliä Etelä-Karolinassa. Hän tuli luutnantiksi kanuuna-alukseen, jonka piti mennä äskenmainittuun satamaan — he luulivat hänen löytävän tien. — No, eräänä iltana hän oli vartioimassa tähystellen saarroksenmurtajia. Samassa toinen kanuuna-alus huusi häntä. "Laiva, ohoi!"

— "Ohoi!" vastasi Starbuck. — "Mikä aluksen nimi on?" — "Mary Jane, viepi Charlestoniin sekatavaraa", karjaisi Sfarbuck vanhaan tapaansa. Hetken kuluttua risteilijä valtasi ja kaappasi kanuunaveneen, kun luonnollisesti luuli sitä saarroksenmurtajaksi. Väitetään myöskin, että puoleksinukkuva Starbuck, joka oli unohtanut sekä sodan että kaikkityyni, huusi "merirosvoja".

Aloin jutella merimiesten kanssa ja sain pian ne tiedot, joita tarvitsin päästäkseni Nassauhin — koska olin ilmoittanut matkustavani sinne kiskoraudan hankkimista varten.

— Tulkaa mukana Nuoli-laivalla, — sanoi Samson. — Me lähdemme tänään kello kaksi. Olen jo tehnyt kolme onnellista matkaa, niin että saatatte olla aivan rauhassa, että pääsette saartolinjan läpi joutumatta kaapatuksi.

Mutta itse asiassa minä päätin heti ruveta kapteeni Samsonin matkustajaksi, tiesipä hän sitä tahi ei. Eräs asia teki minut miettiväiseksi. Merimiehet olivat kertoneet, että kaikki lähtevät laivat savustettiin rikillä ja lasti tutkittiin seipäillä, jotta poliisi tulisi vakuutetuksi siitä, ettei mitään karkulaisia ollut lastiruumassa.

— Minulla oli kaksi ruumista mukanani matkustaessamme viimeksi Nassauhin, — kertoi Samson, leukapielissään iloinen nauru, joka sai kauhistumaan.

Wilmingtoniin saavuttuamme minä hyppäsin pois ennen junan pysähtymistä ja kätkeydyin muutamien puuvillapaalien taakse, pitäen samalla silmällä kaikkia matkustajia. — Bassett ei ollut mukana.

Junan kuljettaja, joka tunsi minut, osoitti minulle sitten tien Duquesne nimisen alituomarin luokse. Hän oli juuri määräämässä mitä oli tehtävä neljälle pakolaiselle, jotka olivat pyydystetyt savustamalla saarroksen murtajalaivaa.

Tämä ei vaikuttanut suinkaan rohkaisevasti minuun, mutta esitin kuitenkin asiani ja pyysin saada passin Nassauhin, jonne aioin lähteä tehdäkseni kiskojenhankintaa koskevan kontrahdin englantilaisten toiminimien kanssa. Kun hän oli kysynyt passiani, näytin passiani Richmondiin, selittäen kuulleeni Goldsborossa, ettei Richmondista saanut rautatiekiskoja. Tarvitsimme näet kolmetuhatta tonnia.

— Rautatiehallituksemme on hankkinut suurehkon puuvillavaraston kuljetettavaksi saarronmurtajilla kiskoraudan maksamiseksi.

— Ahaa, — sanoi hän, välähdys silmissään, ja laski jotakin paperille. — Kiskot maksavat Wilmingtonissa viisikymmentä senttiä naulalta. Kolmetuhatta tonnia maksaa niinmuodoin miljoonan viisisataatuhatta dollaria. Tästä maksettaisiin puuvillassa, jonka arvo on viisi senttiä naulalta Wilmingtonissa, kolmekymmentä miljoonaa naulaa — kuusikymmentätuhatta paalia. Hiton paljon puuvillaa teidän hallituksellanne täytyykin olla — ja miten paljon saarronmurtajia tarvitaankaan niiden poiskuljettamiseen!

— Kaikki puuvilla ei ole heti saatavissamme, mutta me hankimme sen määräajaksi. Me suoriudumme aluksi tuhannella tonnilla.

— Siitä ei riitä paljoa niin pitkälle rautatieradalle — näettekös, hyvä herra Bryant, minä olen ottanut insinööritutkinnon, — lisäsi hän hymyillen.

— Minä sähköitän Columbian viranomaisille ja annan teille passin huomenna. — Tehkää hyvin ja ottakaa sikaari. — Saatattehan katsella Wilmingtonia niin kauan.

Jätin hänet tietäen varmasti, että sähkösanoma oli langettava tuomioni, ja tunsin mieleni yhtä raskaaksi kuin jos käsiraudat jo olisivat olleet käsissäni.

Ilman päämäärää kuljeksin kaupungissa sinne tänne, ja jouduin vihdoin rautatieasemalle, jossa minua pian kohtasi ihmeellinen näky: kahdeksan hikistä neekeriä käytti resinaa, ja heidän takanaan istui herra Peter Bassett tupakoiden kaikessa rauhassa.

Kaikeksi onneksi hän ei ollut nähnyt minua, ja minä hiivin pois puuvillapaalien väliin varmana siitä, että vapauteni tuskin oli kestävä neljännestuntiakaan, sillä sinä hetkenä, jona salapoliisi tapasi alituomarin, oli tämä antava vangitsemismääräyksen.

VII

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että kapteeni Samson oli sanonut aluksen lähtevän kello kaksi, koettaakseen illalla kulkea saartolinjan läpi. Kiiruhdin edelleen satamaan, jossa kuhisi elämää ja liikettä, päättäen matkustaa Nuolen mukana, mutta passitta.

Joukko saarronmurtaja-aluksia purki lastiaan — aseita, ampumavaroja ja muita sotatarpeita, kun taas toiset ottivat puuvillalasteja.

Näin pienehkön, harmaaksimaalatun höyryaluksen, puuvillapaaleja kannellaan; se oli Nuoli. Alus oli selvästi matkavalmis — viimeisiä puuvillapaaleja otettiin juuri laivaan. Eräs neekerijätkä etsi laiturilta jotakin puuvillapaalien joukosta — hän oli kadottanut piippunsa. Löin häntä olalle ja näytin hänelle sadan dollarin seteliä.

— Kyllä, — sanoin minä hänen toverinsa tultua lisäksi, — jos piiloitatte minut puuvillapaaliin, niin se onnistuu.

— Pyhä Mooses! — huudahti toinen. — Vaihtakaa raha meille, massa, niin teemme sen. Me emme uskaltaisi vaihtaa sataista!

Tutkin kiihkeästi lompakkoani ja löysin kaksi viidenkymmenen dollarin seteliä, samalla kun he hämmästyttävän nopeasti ratkoivat auki paalin, ottivat ulos osan sen sisällyksestä ja saatuaan rahat pistivät minut sisälle. He sanoivat minulle asettavansa paalin sellaiseen paikkaan, jossa sitten saattaisin tulla ulos, ja sitten huomasin, että he ahersivat saadakseen minut laivaan ja heittivät paalin paikoilleen. He leikkasivat ennen lähtöänsä myöskin sen ympärillä olevat köytökset, ja minä ryömin ulos.

Siinä paikassa, missä olin, oli tuskin jalkaakaan lastin ja yläpuolella olevan kannen väliä, ja eräs kansipalkin nurkka oli kyllin suuri suojelemaan minun ruumiini. Sinne neekeri sulloikin minut sanoen kauhistuksekseni:

— Tuo palkki saattaa kenties suojella teitä poliisin seipäistä, mutta kun he alkavat savustaa, niin sitten on sääli massaa!

Kone alkoi kuitenkin pian työskennellä, ja suureksi ilokseni minä huomasin päässeeni sekä savustuksesta että seivästämisestä.

Mutta neljännestunnin kuluttua kuulin kapteenin vastaavan erään patrulliveneen huutoon. Kone pysähtyi, ja minä kuulin Samsonin sävyisän äänen:

— Vai niin, te tulitte vieläkin savustamaan ja penkomaan, vaikka ette löytäneet kieltotavaraa edellisillä matkoillani!

Kuullessani tämän masentui rohkeuteni, ja hetkisen kuluttua pimeä laivaruuma valaistiin, ja etsiminen alkoi. He eivät voineet järkyttää taajaansullottua lastia, mutta pitkillä seipäillään, joita he pistivät paalien välisiin aukkoihin, saattoivat he tarkoin tutkia laivaruuman, ja jollei kansipalkki olisi suojellut minua, niin olisin saanut niin monta sysäystä ja haavaa, että minun luultavasti olisi täytynyt huutaa tuskasta. Mutta nyt minä hiljaisuudessa ilkuin vihollisille.

— Nyt savutamme ruumassa puolen tuntia, — sanoi poliisiluutnantti, — ja sitten alus saa jatkaa.

Kuulin miten he jälleen panivat kansiluukun kiinni, ruumassa tuli pimeätä, ja oloni kävi ilkeäksi, sillä sietämätön tervan savu tunkeutui ympärilleni. Savu sankkeni, kunnes minä ilman asemasta hengitin pelkkää katkua. Kylmä hiki kihosi ruumiistani, noki tukkesi sierameni, tunsin miten silmäni tahtoivat tunkeutua kuopistaan, ja jyskyttävä päänkivistys rupesi minua ahdistamaan. Jollen olisi ollut niin uuvuksissa, olisin huutanut apua. Mutta minä sensijaan lyyhistyin kokoon, melkein tukehtuneena. Pääni retkahtaessa taaksepäin tunsin samalla kylmän ilmavirran tuulahtavan poskeani vastaan ja hengitin ahmien raitista ilmaa, joka sai minut jälleen toipumaan. Se tuli ontosta ilmatorvesta, jonka suu oli kannen alla. Avasin suuni aukon kohdalla, ja saatoin nyt esteettä hengittää huolimatta siitä, että minua ympäröivä ilmapiiri oli siinä määrin nokea ja savua, ettei yksikään elävä olento olisi voinut sellaista sietää.

Kahden tunnin kuluttua Nuoli laski ankkuriin Fort Fisherin kohdalla. Tiesin että täytyi tulla täysi yö ennenkuin alus uskaltaisi koettaa hiipiä säartolinjan läpi.

Mutta hämmästyksekseni koneet alkoivat työskennellä jo tunnin kuluttua.
Olikohan Nuoli palaamassa Wilmingtoniin?

Hapuilin kansiluukulle, joka oli raollaan, ja katsoin kelloa; se oli viisi iltapäivällä, ja vielä oli selvä päivä. Minun täytyi ottaa selko siitä mitä oli tapahtunut; asettauduin puuvillapaalille katsellakseni luukusta. Kukaan ei huomannut minua. Kapusin välikannelle, jolloin huomasin, että minua ympäröivä ilma oli paksua ja valkoista. Ensiksi luulin että laiva paloi ja että miehistö oli sen jättänyt, mutta pian huomasin että kaikkialla oli ylen sankka usva, jota saarroksenmurtaja tahtoi käyttää hyväkseen hiipiäkseen näkymätönnä merelle.

Nousin kannelle ja tunsin jälleen itseni vapaaksi mieheksi. Miehistö oli kannella ja kapteeni ja luotsi komentosillalla. He ohjasivat kahden vanavedessämme olevan himmeän majakan mukaan ja kun valot loistivat suorassa linjassa, olimme oikealla väylällä.

Perämies näki minut ja auttoi minut sanaakaan sanomatta kapteenin luo, joka sanoi: — Antakaa tuolle poloisella jotakin juotavaa; hänessä ei ole paljoa henkeä, hänhän on aivan savustetun silakan näköinen.

Minä muistutin pikemmin neekeriä. Huulet olivat laivaruumassa vallitsevasta kuumuudesta kuivat, ja kieli tuntui kurttuiselta; saatoin hädin pysyä pystyssä ja kuiskasin ainoastaan:

Sain sekä vettä että ruokaa, ja niinpä voimani vähitellen jälleen palasivat, samalla kun laiva jatkoi matkaansa siihen suuntaan, jossa saartoalusten oletettiin olevan.

Laivassa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Kapteeni kuiskasi komentosanat koneenkäyttäjälle ja usva oli edelleen yhtä sankka.

Silloin perämies huomautti kapteenille, että sadan metrin päässä näkyi himmeä valo.

— Se on jonkun yankeen lippulaivan lyhty, — mutisi kapteeni. — Heillä täytyy olla ankkurissa ollessaan lyhty mastossa, niin ettei mikään risteilijä aja usvassa heidän päälleen.

Ajoimme valon ohi eikä meille huhuttu. Mutta heti jälkeen kuului sihisevä ääni, ja raketti lensi usvan läpi.

— Hitto heidät vieköön, — sadatti kapteeni. — Se oli merkinanto, ja nyt ne pian parveilevat ympärillemme!

Hän kuiskasi jotakin koneruumaan, ja alus liiti kahta vinhempää vauhtia usvan läpi. Mutta kaikkien kauhuksi usva näytti ohenevan.

— Ei, lempo minut korjatkoon, jos minua kaapataan tällä tahi millään muullakaan retkellä! — sanoi kapteeni.

Mutta minä tunsin sydämeni melko lailla keventyneeksi, sillä kaappaus merkitsi minulle vapautta.

— Miksi näytätte niin hiton iloiselta? — mutisi perämies astuessaan ohitseni. Mutta kapteenilla näkyi olevan jokin erikoinen suunnitelma.

Alus jatkoi matkaansa vähentymättömällä vauhdilla. Äkkiä eteemme ilmaantui harmaa haamu, ja sekä kapteeni että luotsi säpsähtivät. Hetkisen kuluttua saattoi perämiehen huudahdus minut luomaan katseeni oikealle puolelle, jossa aluksesta hieman edempänä näkyi toinen harmaa möhkäle.

Silloin salama välähti halki usvan, mutta englantilainen kapteeni sanoi myhäillen:

— Nuo raukat pehmittävät toisiaan, luulen ma. Nyt heillä on itsellään tarpeeksi tekemistä, jonka vuoksi he eivät huomaa minun alustani!

Hän kuiskasi jotakin koneenkäyttäjälle ja kiersi ruoriratasta, jonka jälkeen pieni saarroksenmurtaja teki täysikäännöksen ja palasi samaa tietä, jota oli tullutkin.

— Nyt palaan satamaan, — sanoi kapteeni; — saamme illalla koettaa uudelleen!

Silloin jäi ainoaksi toivokseni, että meidät kaapattaisiin paluumatkalla, ja lähestyessämme lippulaivaa minä huusin epätoivon rohkeudella:

Silloin lippulaivalla syntyi meteli, ja kiväärinluodit alkoivat vinkua ilmassa. Kapteenimme hyppi kiukusta komentosillalla ja perämies hyökkäsi malspiikki kädessään kimppuuni. Mutta minä huusin vielä kerran:

Mutta silloin silmissäni iski tulta ja minä suistuin kannelle. Viimeinen, mitä näin, oli perämies, joka valmistautui lyömään minua vielä toisen kerran.

VIII

— Heittäkää ruumis vankkureille, — huusi joku. Olin tuntevinani äänen, mutta olin liian pyörällä päästäni ja uupunut voidakseni puhua. He heittivät minut armottomasti syrjään, ja silloin minä korahdin.

— Ohoh, sepä vasta oli sitkeähenkinen! — jatkoi mies, ja silloin minä jälleen tunsin Peter Bassettin äänen. — Olisin melkein halunnut antaa hänen kuolla minulle tekemiensä halpamaisten kepposten johdosta, — jatkoi Bassett, — mutta parasta kaiketikin on totella määräystä ja viedä hänet, jos mahdollista elävänä, takaisin!

Hän avasi suuni kaataen siihen jotakin, joka tuntui tulivirralta ja antoi minulle jälleen elinvoimia, vaikkakin päätäni pakotti kuin halkeamaisillaan.

— Ensiksi annan teille paloviinaa ja sitten ajan teidät alituomarin luokse. Te olette liukkain ankerias mitä koskaan olen pyydystänyt! Kapteeni, joka ensin oli ollut teille suopea, oli siinä määrin suuttunut teidän kavaluudestanne, että olisi heittänyt teidät veteen, jollei olisi uskonut, että me ammumme teidät kuitenkin.

Olin pian Wilmingtonin väliaikaisessa vankilassa; lääkäri tutki minut ja selitti, että minut saattaisi siirtää viikon kuluttua. Aloin jälleen ajatella selvästi, ja ajatusten mukana tuli epätoivo.

Paetessani ei minulla ollut suurta aikaa miettiä asemaani, mutta nyt aloin ajatella lemmittyäni, jonka olin menettänyt ja jonka puolesta olin niin paljon uhrannut. Tiesin ettei minulla ollut odotettavissa suurta sääliväisyyttä etelävaltioiden hallituksen puolelta ja ettei enää tarvinnut toivoa voivani paeta, jonka vuoksi minun joko täytyi taistella väärällä puolella tahi myöskin riutua sodan loppuun asti jossakin sotilasvankilassa. Mutta kaikki tämä tuntui minusta aivan vähäpätöiseltä ajatellessani Laura Peytonia. Näin hänestä usein unta synkässä epätoivossani. Luulen että olisin kuollut toivottomuuteeni, jollen olisi kuullut lääkärin sanovan, että minut lähetetään Charlestoniin niin pian kuin mahdollista.

Charlestoniin! Silloinhan pääsen lähemmäksi tyttöä, jonka luota olin paennut, mutta jota en pahimmissakaan seikkailuissani koskaan saattanut unohtaa.

Lääkäri vakuutti, että Bassett oli antanut määräykset minun muuttamisestani Charlestoniin, ja jos vain olisin saattanut arvata, kuka oli antanut Bassettille nämä lähetysmääräykset, niin olisin helpommin voinut muodostaa itselleni käsityksen vastaisista vaiheistani.

Parin päivän kuluttua läksin Wilmingtonista Bassettin vartioimana. Olin vielä heikko, mutta koetin saada häneltä selkoa hänelle annetuista määräyksistä. Olin saanut vankeudessani pitää rahani. Bassett oli oikein kunnon mies ollakseen salapoliisi, ja minun rahani saivat hänet kyllin puheliaaksi ilmoittamaan, että hän epäili minulla olevan jonkun mahtavan vihamiehen hallituksen korkeimpain virkamiesten joukossa.

— En, varjelkoon, — he saavat tarpeekseen sodasta; se on kaiketikin joku oikea Richmondin pohatta.

— En, ja jos tietäisinkin, en sitä sanoisi; mutta saatatte huoleti uskoa, että se on joku suur-rehentelijä.

Ainoa sellaisessa asemassa oleva vihamiehen! oli Amos Pierson, joka oli minut vangituttanut. Pierson oli estänyt minun pakoni. Ja tuo mieletön Pierson siis nyt saattoi minut lähemmäksi Lauraa. Se oli onni onnettomuudessa! Nytpä en aikonutkaan lähteä Etelä-Karolinasta ennenkuin hän oli tullut morsiamekseni.

Kun nuoruus ja toivo vetävät kuormaa, kulkee se eteenpäin. Saavuttuamme kahden päivän kuluttua Charlestoniin, olin ennallani, ruumiini ja sieluni oli taas joustava, ja minä olin jälleen valmis taistelemaan rakkauden ja elämän puolesta.

Bassett vei minut heti alituomarin luo, ja minua säilytettiin kaakkoisen kaupunginosan vankilassa.

Siihen aikaan oli vankilassa vain muutamia pohjoisvaltioiden armeijan vankeja. Hämmästyksekseni minut vietiin vankilan neljänteen kerrokseen — osastoon, joka yksinomaan oli tarkoitettu etelävaltioiden armeijan karkulaisia varten. Minä panin heti vastaan ja selitin vahdissa olevalle upseerille, etten ollut mikään karkulainen, vaan vaadin että minua pideltiin edelleen samoin kuin alikerran siviilivankeja. — Mutta se minulta kiellettiin. Yhtäkaikki hän lupasi ilmoittaa eversti Beelle minun olevan vankilassa; ja se oli parasta mitä minulle olisi saattanut tapahtua, sillä ainakaan hän ei kääntäisi ystävälleen selkää hädän hetkenä.

Ja hetkisen kuluttua Bee aivan oikein tulikin minua tapaamaan. Hän näytti olevan hyvissä voimin, vaikkakin piti käsivarttaan siteessä ja oli verenhukasta hieman kalpea.

— Se on vain pikku lahja yankee-ystäviltäsi, Bryant. Sain vammani pari viikkoa sitten Fort Sumterin luona. Muussa tapauksessa et olisi niin pian tavannut minua — en ole tällä hetkellä vakinaisessa palveluksessa — mutta pian kyllä maksan sen kohteliaisuuden. — Mitä? Haava? — siitä ei kannata puhua; — mutta sinun laitasi on hullummin. Jollet voi nyt auttaa itseäsi, Bryant, niin en, hitto vieköön, saata tehdä paljoa puolestasi, poikani. Et seurannut neuvoani, et antautunut palvelukseen, kuten pyydettiin, sinä sensijaan karkasit, — ja jollet tahdo noudattaa neuvoani, niin sinulle tulee kyllä tänä kesänä kuumat päivät.

— Noudattamaan määräystä. Saat paikan esikunnassa, ja luulen että minulla on kyllin vaikutusvaltaa hankkiakseni sinulle toimen, joka vapauttaa sinut aseitten kantamisesta: sinun insinööritietosi tarvitaan varsin hyvin linnoituksissa, ja sinun ei luultavasti tarvitse taistella yankee-vihollisiamme vastaan.

— Ja jos kieltäydyn taistelemasta "yankee-vihollisiamme" vastaan? — kysyin minä.

— Silloin koetan vain parantaa asemaasi vankina niin paljon kuin mahdollista. Meillä itsellämme on ruokavarojen puute, ja sinä vankina luultavasti saat vieläkin niukemmat annokset. Ajattele nyt asiaa! Koetan saada kuulustelun lykätyksi huomiseen. Tee kuten sanoin — se on paras keino, millä pääset pälkähästä, veikkonen!

Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen sain todisteen siitä, ettei Bee ystäväni ollut toimettomana. Minut muutettiin toiseen kerrokseen, jossa säilytettiin kurinpitorikoksista syytetyt upseerit ja sotilaat. Sain oman huoneeni, siistit liinavaatteet, hyvän liha-aterian, leipää ja kahvia — kaikesta kiitos jalomielisen georgialaisen ystäväni.

— Olen hankkinut tietoja asiastasi, Bryant, — sanoi Bee seuraavana aamuna. — Väitetään sinun olleen täällä siksi, että olit kihloissa tuomari Peytonin tyttären kanssa, joka rakasti sinua, mutta ei taipunut seuraamaan sinua pohjoisvaltioihin. Mikäli tiedän, pitää hän sinusta vieläkin. Jos tahdot kuulua meikäläisiin, jumaloi hän sinua ja saamme pian viettää hääsi — minä tulen sulhaspojaksesi. On kai parempi sinulle, että etelävaltion armeijan upseerina tulet onnelliseksi ja vapaaksi sen naisen kanssa, jota rakastat, kuin että istut vankina sodan loppuun ja menetät hänet. Puolen tunnin kuluttua sinua kuulustellaan. Älä nyt ole tyhmä! Anna rakkauden ja terveen järjen voittaa!

Mutta päätökseni oli jo järkähtämätön. Niin voimakkaasti kuin rakkauden ääni sielussa kutsuikin minua, ei se kuitenkaan saanut tukahduttaa velvollisuuden käskyä.

Kuulustelu tuli lyhyt ja terävä ja päättyi siihen, että tuomari palautti minut jälleen vankilaan ja lähetti minut komentavan kenraalin luokse.

Viikon kuluttua tapahtui uusi kuulustelu, ja uudistettuani kieltäymykseni astua etelävaltioiden palvelukseen tuomittiin minut linnoitukseen pakkotyöhön sotilasvalvonnan alaisena.

— Tarvitsemme väkeä, jotka työskentelevät lapiolla, yhtä hyvin kuin tarvitsemme ampujia, — sanoi tuomari lopuksi. — Te kieltäydyitte kantamasta pyssyä, nyt teidän täytyy käyttää lapiota!

— Oletpa sinä käyttäytynyt hullusti, Bryant, — puheli Bee käydessään jälleen minua katsomassa. — Mutta vielä sinulla on aikaa miettiä. Joku vaikutusvaltainen henkilö kantaa sinulle kaunaa. Herran nimessä, tottele neuvoani; tarkoitan parastasi!

— No, mitä kylvät, sitä saat niittää, — sanoi hän, puristi kättäni ja läksi.

Minut muutettiin jälleen ummehtuneeseen ja kuumaan yläkertaan, minulta otettiin siviilipukuni ja rahani ja minun täytyi pukeutua vanginasuun; aterianani oli ohrapuuro, ja minä aloin tuntea kohtaloni katkeran toivottomuuden.

Seuraavana aamuna minut pantiin parin kolmen siviililakia vastaan rumia rikoksia tehneen lurjuksen sekä muutamien neekerien keralla työskentelemään Morris-saaren linnoitushommissa; saarta puolusti silloin Wagner-patteri.

Mennessämme hinaajaan — parilla nurjimmalla oli käsiraudat — todistivat kaupunginasukkaiden halveksivat katseet, että he pitivät minua halpamaisena pahantekijänä, ja sama oli vartioidenkin laita. Minä häpesin myöskin, sillä ei ole helppoa näyttää sankarimaiselta rangaistusvangin puvussa.

Morris-saari on noin kolmen peninkulman pituinen ja ulottuu Greig-patterista pohjoisessa siihen etelässä olevaan salmeen, joka eroittaa saaren Folly-saaresta. Tämä salmi on leveä ja syvä, eikä sen yli saata kahlata; — hyökkäys saattaa tapahtua ainoastaan aluksissa laivakanuunien turvissa. Saari on leveimmältä kohdaltaan peninkulman levyinen, mutta länsipuoli on soinen ja joukkojen kuljettavaksi kelpaamaton. Meren puolella leviää muutamia neljän- ja viidenkymmenen jalan korkuisia särkkiä — valkoista, terävää hiekkaa, jotka viidakko osittain peittääV Folly-saari on Morris-saaren kaltainen.

Meidän piti luoda vallituksia saaren eteläpuolella, polttavassa auringonpaahteessa. Kaikeksi onneksi kylmät yöt tuottivat jotakin lievitystä. Mutta kesän pitemmälle mennessä yötkin tulivat kuumiksi, ja me olimme siitä päivästä alkaen, jona nousimme maihin, lakkaamattomassa orjuudessa — päivisin kannoimme hiekkasäkkejä ja öisin tappelimme hietakärpästen kanssa, koettaen turhaan hakea itsellemme unesta unhoitusta. Olomme kävi ajan pitkään kauhistavan yksitoikkoiseksi.

Upseereja pakotettiin kiiruhtamaan työtä, koska vihollinen selvästi valmistautui hyökkäykseen Folly-saarta vastaan. He eivät säästäneet itseään, miksipä he siis olisivat säästäneet meitä, rikollisia ja vankeja?

Kesän kuluessa työ tuli yhä kovemmaksi ja ravinto niukemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Morris-saari oli todellinen kiirastuli!

Vihdoin tapahtui pohjoisvaltioiden hyökkäys, ja silloin kiirastuli muuttui helvetiksi. He pommittivat Folly-saaren pattereilta, ja pomminsirpaleiden sateeseen hukkuivat ne veripisarat, jotka ahnailta sääskiltä olivat säästyneet.

Öisin tavallisesti lepäsin ajatellen rakastettuani, kunnes yksitoikkoisuus ja kurjuus minut aivan tylsistyttivät. Saatoin ajatella ainoastaan miten voisin pysyä pystyssä, kunnes saisin tilaisuuden paeta. Minulla oli tapana heittää kaipaavia katseita Yhdysvaltain lippuun, joka liehui sieltä peninkulman päässä — muutamien satojen metrien päässä hietasärkistä. Ensin oli syvä, viidensadan metrin levyinen salmi, ja jälleen hietasärkkiä lipulle asti. Oli tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan, että minut ammuttaisiin ennenkuin pääsisin sinne; mutta luulen joka tapauksessa, että olisin uskaltanut koettaa, jollei uuvuttava työ olisi tehnyt minua iltaan aivan saamattomaksi. Eräänä yönä kuulimme tuhansien kirveiden työskentelevän Folly-saarella, ja etelävaltioiden pattereista lähtevästä pommituksesta huolimatta jatkettiin tätä työtä koko yö ja aamu, ja aamulla vastakkaisen rannan metsä oli kuin taikaiskusta kadonnut, paljastaen pohjoisvaltioiden pitkät patterit, jotka heti alottivat soittonsa.

Molemminpuolista ampumista jatkui kokonainen viikko, jonka lopulla neljä mustaa, pitkää alusta kanuunatorneineen ilmaantui salmeen. En ollut koskaan ennen nähnyt sellaisia, mutta tiesin niiden olevan monitoreja. Varustukset olivat nyt melkein niin valmiita kuin ne pohjoisvaltioiden joukkojen ankarasti ampuessa saattoivat tulla, ja meidät vallitusten kaivajat lähetettiin kauemmaksi saaren sisäosaan, jättääksemme tilaa sotilaille, harmaalle jalkaväelle.

Saapuessamme Fort Wagneriin, jota ei pommitettu, näin monitorien höyryävän eteenpäin ja asettuvan Morris-saaren eteläisen pään pohjoispuolelle, ja sitten alkoi kauhistuttava pommitus.

Pitkiä lotjarivejä, joita joko höyryvenheet tahi airot kuljettivat eteenpäin, läksi Folly-saarelta tuhansia sotilaita lastinaan, ja huolimatta etelävaltioiden tulesta, joka kynti vakoja sinitakkien riveihin, pääsivät nämä maihin ja asettuivat hiekkarannalle.

Kanuunatulen jatkuessa meidät vietiin saaren poikki suoraan Greig-linnakkeeseen ja siitä edelleen lotjissa, aivan kuin karjaa, ankaraan Fort Sumteriin työskentelemään sen vallituksilla, jotka olivat suuresti kärsineet pommituksesta.

Juuri saapuessamme linnoitukseen minä loin katseeni Morris-saarelle päin. Yhdysvaltain lippu liehui sen eteläpäässä — niiden patterien ylipuolella, joilla olin työskennellyt edellisenä päivänä.

Pohjoisvaltioiden joukkojen täytyi nyt suorittaa vaikein osa tehtävästään — Fort Wagnerin valtaaminen. Heidän panssarilaivansa lähenivät, ja kolmenkymmenen päivän ja yön aikana satoivat suurimmat heittokappaleet, mitä siihen; aikaan käytettiin, sekä.Fort Sumteriin että siihen hiekkapatteriin, joka vallitsi Charlestonin satamaa.

Sillä aikaa meillä oli sama sietämätön puurtaminen kuin tavallisesti Fort Sumterissa. Työskentelimme kuin elukat, hajoittaaksemme ja muuttaaksemme kanuunia, täyttääksemme vanhoihin muureihin syntyneitä aukkoja niillä pirstaleilla, joita liittolaisten kanuunat helvetillisen tulen vallitessa heittivät ympärillemme. Me reudoimme ja ahersimme kuin entisaikain kaleriorjat saamatta osaksemme sotilaallista kunnioitusta, ja meillä oli kymmentä kertaa vaikeampi ja kahta vaarallisempi tehtävä kuin linnaväellä. Ruokaa oli niukalta, ja me — rangaistusvangit — saimme sitä luonnollisesti kaikkein vähin. Jos turvaholvit olivat täynnä, niin kutka jäivät suojatta — niin, luonnollisesti rangaistusvangit. Niinpä kurjuus ei ollut jättänyt minuun paljoa inhimillistä jäljelle.

Tällaista kesti kuukauden ajan. Näinpä silloin eräänä päivänä, ettei etelävaltioiden lippua ollut Fort Wagnerissa, ja puolen tunnin kuluttua nostettiin tähtiIippu — tiesin silloin, että linnake oli valloitettu, ja seuraava etelävaltioiden upseerien keskustelu vahvisti arveluani:

— Kun yankee-armeija on vallannut Fort Wagnerin, tulee pian meidän vuoromme Fort Sumterissa.

— No, jos he ovat niin tyhmiä, niin valmistamme heille kuuman vastaanoton, — sanoi toinen. — Miten luulet heidän aikovan koettaa?

— Veneillä luonnollisesti, — mutisi toinen ja lisäsi: — Katsoppa tuonne! Siinäpä rumahinen! — Ja samassa näin miten monitorista tuleva pommi kiskaisi graniittimöhkäleen muurista erään linnakkeessa olevan työpaikan yläpuolelta. Näin pari kolme ruumista kiemurtelevan kiviröykkiöiden alla.

Heidän sanansa herättivät mieleeni erään tuuman; kun yankeet hyökkäisivät veneineen, niin minä kiipeäisin holvimajojen yli ja pakenisin heidän kerallaan, jos heidät käännytettäisiin takaisin. Jos he valtaisivat Fort Sumterin, niin silloinhan olisin joka tapauksessa vapaa. Valmistukset, joita oli tehty sellaisen hyökkäyksen varalle, antoivat minulle varmuuden, ettei se onnistuisi. Linnake oli paljaina raunioina eikä mikään pattereilla oleva järeämpi kanuuna ollut toimintakelpoinen; mutta näiden raunioiden joukossa oli pommeilta turvassa olevia holveja, joiden kimppuun ei saattanut hyökätä; ja muurit saattoivat vielä kantaa kevyemmän tykistön. Nämä ladattiin kartesseilla ja suunnattiin siten, että niiden ristituli vahvistaisi määrättyjä linnakkeen osia; ja käsigranaateilla varattua väkeä asetettiin sopiviin paikkoihin. Harvojen tykkikomppanioiden sijalle, jotka pommituksen aikana olivat olleet linnakkeessa, oli asetettu georgialaista Colquittin jalkaväkeä. Nyt piti kiväärien eikä kanuunain suojella Fort Sumteria.

Upseerit, jotka keskenään juttelivat, näyttivät pitävän minua pikemmin koneena kuin ihmisenä, ja minä kuulin heidän keskustelustaan, että patterit olivat varatut Johnstonin, Moultrien ja Sullivanin saaren kohdalta merkinannon tapahduttua suuntaamaan tulen Fort Sumterin etuosaan; ja niiden kanuunat olivat sovitetut siten, että ne saattoivat ampua maaliin yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin.

Sellaisen tulen ahdistamana oli veneillähyökkäys tuomittu epäonnistumaan, ja senpä vuoksi minä valmistauduin seuraamaan pohjoisvaltioiden joukkoja niiden paetessa.

Valitsin muuriaukon, jonka pirstaleet viettivät rantaan päin. Siihen oli helppo laskea, jonka vuoksi sen piti houkutella jotakuta maihinnousujoukon upseeria. Kiinnitin huomioni siihen, ettei mitään kanuunaa hevin saattanut asettaa sinne. Tästä aukosta minä aijoin paeta liittyäkseni pohjoisvaltioiden armeijaan; ja nyt vain odotin yötä, jonka tuli lahjoittaa minulle vapaus.

Päivän epätoivoisesta ponnistuksesta ja uupumuksesta huolimatta minä lepäsin valveilla melkein koko yön tähystellen maallenousualuksia, mutta huomasin ainoastaan jonkun monitorien lähettämän laukauksen. Seuraavana päivänä näin jotakin olevan tekeillä. Meille tuli kiire ladata käsigranaatteja ja asettaa hiekkasäkkejä monien vallinsarvien ympärille, estääksemme kiväärinluoteja tunkeutumasta.

Ilta tuli ja yö oli pimeä, ja sitten me kuulimme huutoja sisäsatamasta saapuvista aluksista, joissa vielä tuli avuksi muutamia satoja jalkamiehiä; ne tulivat linnakkeeseen vapaaehtoisesti tarjoutuvien upseerien johtamina. Olin tuntevinani heidän joukossaan Bee ystäväni äänen, mutta en saattanut asettautua hänen yhteyteensä syystä että meidät, rangaistusvangit ja neekerit, lähetettiin vartioston seuraamina työskentelemään linnoituksen toiseen osaan.

Tämä sai minut vakuutetuksi siitä, että kenraali Beauregard, joka oli Charlestonin linnoitusten päällikkö, oli saanut varmuuden siitä, että veneillähyökkäyksen piti tapahtua juuri sinä yönä.

Hiivin ohi vahdin, jonka huomio oli yksinomaan kiintynyt meren puolelle, ja haparoin ylemmä valitsemassani aukossa, sekä tähystelin merelle, jossa näin ainoastaan jonkun höyryaluksen kipinän ja erään liittoutuneiden aluksen pitkän rungon, joka verkalleen liukui ohitseni pysähtyäkseen puolen peninkulman päässä, missä sen kanuunat pitivät vallassaan erään kulman linnoituksesta. Jännitys piti minua, uupumuksestani huolimatta, valveilla kokonaista kolme tuntia — mutta sitten uni minut yllätti.

Heräsin korviahuumaavaan meluun. Linnoituksessa olevista kevyistä kanuunista kuului jyrisevä ukkonen, ja kiväärituli lähetti lyijysateensa pimeän läpi veden pinnalle parinsadan metrin päähän linnakkeesta. Silloin äkkiä yksi ainoa raketti lensi korkeuteen, ja hetkisen kuluttua koko linnoituksen edusta kietoutui kaikenlaisten heittokappaleiden peittoon, mitä nykyinen sota tuntee. Sullivanin saaren eteläiset patterit alottivat tulen, ja niiden keralla Ripleyssä ja Johnstonissa olevat ynnä panssarilaiva. Meidän pommiholveissamme miehistö oli varmassa turvassa, mutta herra armahtakoon hyökkääviä aluksia!

Hyvinkin monen sadan metrin laajuisella pinnalla granaatit ja luodit nostivat veden vaahtoon; ja erään räjähtävän granaatin hohdossa minä näin pohjoisvaltioiden veneiden lähenevän monena osastona. Saavuttuaan ampumapiiriin vajosivat muutamat, ja miehistön kirkuna sekaantui yleiseen meluun. Luotien lävistäminä tahi kanuunalaukauksien repiminä monet veneosastot kuitenkin jatkoivat hurraa-huudoin hyökkäystään, ja eräs nuoren upseerin johtama osasto saapui suoraan kohti muurinaukkoa, missä minä lepäsin, ja kunnioitti hiekkasäkkejäni laukauksella. Käsigraanatteja sinkauteltiin niitä vastaan linnoituksesta. Eräs ensi veneessä oleva upseeri huudahti:

Voimakkaat airon otteet vetivät veneen rantaan, ja heidän hyökätessään maihin musersi muuan Moultriesta tuleva kanuunankuula yhden veneen, kun taas käsigranaatti puhkaisi toisesta pohjan. Minä syöksyin esiin yhtyäkseni heihin, jolloin erään upseerin revolverista tuleva luoti naarmutti hiukan kättäni. Hetkisen kuluttua jäljellä olevat veneet olivat joko pohjaanammutut tahi pakosalla.

Silloin linnakkeesta tuleva muskettituli alkoi kaataa hänen ympärillään olleita merimiehiä ja merisotilaita, ja muut veneet katosivat pimeään. Nuori upseeri katseli uppoavia veneitään ja huomasi aseman menetetyksi. Minun piti juuri pyytää häntä vetäytymään takaisin ja sanoa, että kernaasti yhtyisin heihin, mutta silloin hän hämmästyksekseni ja kauhukseni ojensi minua kohti miekkansa huudahtaen:

— Sanokaa joukollenne, että he keskeyttävät tulen. Minut jätettiin pulaan ja antaudun pelastaakseni väkeäni.

Pettymyksestä menehtyneenä näin erään merimiehen viittaavan nenäliinalla, samalla kun alukset, joilla he olivat tulleet, upposivat linnoituksen edessä olevaan syvyyteen. Ampuminen lopetettiin, ja aukossa näkyi eräs ystäväni Been johtama jalkaväkiosasto.

— Ainoa keino vankien hengen pelastamiseksi on viedä heidät linnoitukseen! — huusi Bee, sillä Fort Sumterin ulkovarustuksia vastaan satoi vielä luoteja toisista linnoituksista. Tulin ensiksi ylös, ja kun pohjoisvaltioiden luutnanttia repostettiin sisälle joukkoineen, sanoi hän Beelle: — En voi ojentaa teille kalpaani sen vuoksi, että olen antanut sen jo eräälle teidän joukkoonne kuuluvalle — urhoollinen mies, joka aivan yksin hyökkäsi meitä vastaan; mutta olisinpa vaan saanut apua toisista veneistä, hitto vieköön heidät, niin olisin tästä kohdasta hyökännyt läpi aukon!

Heti senjälkeen Bee toimitti minut komentavan päällikön luokse palkinnon saamista varten. Ja siinä minä seisoin ryhmässä, jossa oli etelävaltioiden upseereja, ja kuulin Been sanovan:

— Herran nimessä, senhän on tehnyt rangaistusvanki! Urhoollisuus on tarttuvainen. Pian jotkut orjamme sieppaavat kokonaisen yankee-rykmentin!

Vaikkakin Bee tämän tapahtuman aikana katseli minua tarkoin, ei hän kuitenkaan minua tuntenut.

— Olen rangaistusvanki, eversti Bee, mutta en rikollinen, vaikkakin minun täytyy tehdä työtä täällä sellaisen tavoin, — vastasin minä ja menin senjälkeen synkkänä tieheni yhtyäkseni toisiin orjiin ja rangaistusvankeihin, sillä sinä yönä sattunut julma pettymys saattoi minut aivan suunniltani. Vihasin kaikkia, jotka kantoivat etelävaltioiden sotilaspukua.

Seurasin häntä ja huomasin urhoollisen georgialaisen olevan lastaamassa väkeään aluksiin, joiden piti viedä heidät takaisin Charlestoniin. Hän veti minut syrjään sanoen:

— Kävittekö tosiaankin pohjoisvaltioiden merimiesten kimppuun? Tahdotteko tulla erääksi meikäläisistä? Siinä tapauksessa saatan tehdä asiasta raportin ylipäällikölle, ja luulen, että teidät armahdetaan.

— Vaaditaanko minua siis vannomaan uskollisuudenvala ja liittymään etelävaltioiden armeijaan?

— Ajatelkaa asiaa. Teidän kohtalonne täällä on kova! Tuskin saatoin tuntea teitä — olette kauheasti muuttunut!

— Teidän ei tarvitse olla levoton minusta, — sanoin. — En aio liittyä teidän joukkoihinne — enkä minä myöskään hyökännyt pohjoisvaltioiden miesten kimppuun. Menin heitä vastaan liittyäkseni heihin ja hyökätäkseni teidän kimppuunne, mutta pettymyksekseni he antautuivat minulle.

— No, — sanoi hän lyhyeen, — jollette tahdo tehdä mitään omaksi hyväksenne, niin en voi teitä enempää auttaa.

Hän meni taakseen katsomatta veneensä luokse. Huomasin, että jyrkkä esiintymistapani ärsytti tuota miestä, joka oli koettanut olla ystäväni niin pitkälle kuin olosuhteet myönsivät.

Sitten vahti vei minut uudelleen siihen viheliäiseen onkaloon, joka oli meidän rangaistusvankien ja orjien hallussa. Minä heittäydyin maahan ruumiiltani ja sielultani murtuneena. Tie, jota nyt olin koettanut, oli suljettu. Olin edelleen vanki ja orja etelävaltioiden linnoituksessa.

Seuraavana päivänä se työväestö, johon minä kuuluin, muutettiin linnoituksen ulkopuolelle. Meidät laskettiin hämärissä — ampumisen välttämiseksi — veneisiin ja hinattiin Charlestonin satamaan. Luulin olevamme matkalla kaupunkiin, mutta sensijaan meidät vietiin edelleen eräälle pienelle Wappoo-nimiselle joelle, joka juoksee Ashley-virtaan vastapäätä kaupunkia.

Jatkoimme matkaamme pitkin tätä niin kauan kuin veneet kulkivat vesivarassa, ja saimme sitten marssia pari peninkulmaa, yöllä, muutamiin vajoihin, jotka nähtävästi olivat meitä varten pystytetyt, saimme hieman viheliäisiä ohrajauhoja ja vielä huonompaa silavaa, ja laskimme senjälkeen oljille nukkuaksemme kuin koirat kopissaan.

Aamulla varhain meidät vietiin työskentelemään vallituksiin, peninkulman päähän Fort Pembertonista, Stono-virran varrella. Nämä olivat kiireessä pantavat kuntoon. Oletettiin näet, että pohjoisvaltioiden joukot, kun heille ei onnistunut Fort Sumterin valtaaminen, koettaisivat päästä Stono-virran yli Charlestoniin.

Täällä oli paljoa hauskempaa kuin Morris-saaren hiekkasärkillä. Täällä oli juoksevaa vettä, vihannoivia puita eikä tarvinnut alinomaa yötä päivää kuulla ikuista kanuunain jyskettä. Niin huono kuin tämä pakopaikka todella muutoin olikin, oli se kuitenkin aivan erinomainen edellisen rinnalla. Näillä vallituksilla ei ollut vaikeaa kaivamistyötä kuten Morris-saarella, vaan siellä oli juoksuhautoja, joiden tarkoituksena oli suojella jalkaväkeä avoimella kentällä, vaikkakin pattereita oli asetettu sopiviin paikkoihin, niitä kanuunia varten, joiden tuli estää pohjoisvaltioiden joukkojen etenemistä.

Terveyteni, omituista kyllä, rupesi paranemaan näissä olosuhteissa. Puitten vihreys ilahdutti silmiäni Morris-saaren hietasärkkien jälkeen. Veden solina kuului niin virkistävältä, ja minä tulin päivä päivältä vahvemmaksi. Olin tottunut huonoon hoitoon ja vaaroihin; ja muutoin tarjosi elämä siellä vaihtelua, kiitos maantiellä kuljeksivien ihmisjoukkojen, sillä sinne ei pommitus ulottunut. Joskus tiellä kulki naisiakin, joskaan minä en paljo piitannut heistä työni yksitoikkoisuudessa.

Kerran äkillinen yllätys herätti minut yksitoikkoisuudestani. Tein työtä juoksuhaudassa, joka kulki pitkän, keltaisen ja pölyisen tien reunassa. Silloin kuulin kavioiden kopsetta, nostin silmäni ja jäin aivan kuin kivettyneeksi nähdessäni neljä henkilöä tulevan ratsastaen tomupilvessä. Yksi oli punatukkainen neekeri, toinen eversti Been näköinen, hänen takanaan ratsasti muuan nuori mies, toinen takinhiha tyhjänä, ja vihdoin hän! Luulin ensin olevani hullu — luulin kaikkea harhanäyksi.

Mutta hänen kasvonsa näkyivät yhä selvempinä, rakastettavat silmät tulivat yhä tutummiksi, ja minä kuulin hänen äänensä.

Silloin minusta oli kuin elämä olisi ollut unta, ja kaikki musteni silmissäni. Lapio putosi kädestäni, ja minä itse vaivuin maahan.

Avasin silmäni ja huomasin olevani pienessä lehdossa. Puro solisi suohon, joka ulottui lähellä työpaikkaa olevaan Wappoo-jokeen. Kylmä vesi herätti minut jälleen henkiin. Lepäsin ruohostossa, ja hän tuijotti minuun mutisten: "mies-parka!" mutta tuntematta minua. Caucus hautoi kasvojani.

Silloin hänen kätensä alkoi vapista, kasvonsa tulivat tuhkanharmaiksi, ja hän mutisi:

— Nouse ylös ja mene työhön, meillä ei ole aikaa odottaa enempää!
Nouse ylös!

— Nouse ylös! — ärjäisi mies ja olisi minua potkaissut, jollei Laura olisi tullut väliin.

— Tuo mieshän on aivan mennyttä, ettekö sitä näe? Eikö teidän rinnassanne ole'mitään ihmisyyttä? — sanoi hän seisoessaan vieressäni kotikutoisessa hameessaan.

— Upseerit tarkastavat työtä, ja minä saan kantaa edesvastuun siitä, että jotakin tulee tehdyksi; hänen täytyy tulla nyt mukaan. — Ylös, laiskiainen!

— Älkää koskeko häneen! — huudahti tyttö. — Veljeni, kapteeni Peyton, on toinen työtä tarkastavista upseereista ja eversti Bee toinen. Minä vastaan tästä miehestä. Ettekö näe, että hän on liian heikko työtä tekemään? — Menkää toimeenne!

— Hyvä — jos neiti vastaa hänestä, mutta älkää hankkiko minulle arestia!

— Herranen aika, sehän on massa Bryant! — ja hän suuteli kättäni, samalla kun Laura äkkiä kalpeni ja huudahti kauhistuneena:

Hän alkoi väännellä käsiään, nyyhkytti ja olisi heittäytynyt kaulaani, jollen minä olisi sitä estänyt sanoen:

— Siitä en välitä, — mutisi hän ja olisi kostuttanut kasvojani kyynelillään, mutta säpsähti ja sanoi:

— Olen, sen vuoksi että rakastin isänmaatani, sen vuoksi että rakastin sinua! Tämä raitainen puku on sinun ihailijasi Amos Piersonin lahja; hänen vaikutusvaltansa on saattanut minut tähän asemaan.

— Amos Piersonin! — huudahti hän. — Hän on vieläkin kerran koettanut saada minut suostumaan menemään naimisiin kanssaan. Kerrottiin, että sinä olit kuollut, että olit karannut saarronmurtajan mukana, jonka pohjoisvaltioiden laivasto muka oli ampunut pohjaan.

— Niin juuri, Amos Pierson, — sanoin minä purren hammastani. — Mutta hänen vaikutusvaltansa toi minut, Luojan kiitos, myöskin takaisin Etelä-Karolinaan, sinun luoksesi. — Sinä annoit hänelle hylkäävän vastauksen, Laura — tapahtuiko se minun tähteni? Onko mahdollista, että sinä vielä — kaikesta huolimatta… Katselin ympärilleni. Caucus oli kadonnut. — Rakastatko minua vielä, kaikista ristiriidoista huolimatta?

Hän oli ääneti, ja minun sydämeni vapisi pettymyksestä, mutta silloin hän kääntyi nopeasti puoleeni ja ojensi minulle kätensä päivänpaisteessa — ja siinä loisti minun kihlasormukseni, jonka hän oli heittänyt heinikkoon sinä päivänä, jona me erosimme.

Huolimatta siitä, että minä olin sekä likainen että repaleinen, olisin painanut hänet rinnalleni, jollei pensaista olisi kuulunut kahinaa ja Stuart Bee katsonut sieltä hämmästynyt, mutta hyvänsuopa ilme kauneissa kasvoissaan. Hän poistui nopeasti ja sanoi hätäisesti:

— Kas niin, laiskiainen, nyt olet vetelehtinyt täällä kaksikymmentä minuuttia. Takaisin työhön! — Heti!

Viha loisti morsiameni silmissä, ja hän olisi vastustanut vahtia ja herättänyt veljensä huomion, jollei Bee olisi katsonut taakseen ja sanonut ankaralla äänellä:

— Mies on peräti uupunut, antakaa hänen levätä hetkinen, muutoin saamme hänet sairaalaan, kersantti.

— Niinkuin eversti käskee, — sanoi mies tehden kunniaa. — Hän on aina tehnyt työnsä kunnollisesti. En ota asiaa tällä kertaa niin ankaralta kannalta.

Hän meni takaisin väkensä luokse, ja minä kuulin Been ja Arthurin palaavan hevostensa luo. Olimme yksin.

— Hän on vieläkin sinun ystäväsi, meidän ystävämme, — huudahti tyttö. — Hän on varmaankin suunnitellut tämän tapaamisen — hän on kaiketikin sopinut veljeni kanssa näiden linnoitusten tarkastamisesta, ja siksi houkutellut minut mukaan.

— Niin, se tapahtui minun tähteni, Laura! — Jumala siunatkoon häntä! — huudahdin minä katuen niitä sanoja, jotka hänelle viimeksi tavatessamme lausuin; — mutta meillä ei ole pitkää aikaa: minun täytyy rientää kertomaan sinulle mitä olen kokenut.

— Sinun täytyy heti päästä vapaaksi tuosta kidutuksesta, Lawrence! — sanoi hän vihdoin.

— Ei, ei siten! Tosin olen etelävaltioiden nainen — mutta sitä en kuitenkaan tahdo. Nyt en enää kunnioittaisi sinua, jos siten menettelisit.

— En tiedä vielä — sen vain tiedän, etten kestä sitä, että sinä olet tällaisessa asemassa. Minun täytyy pelastaa sinut jollakin tavalla — ja minä pelastan sinut.

— Veljeni kutsuu! Minun täytyy nyt lähteä, muutoin hän näkee meidät täällä!

Tartuin hänen käteensä ja puristin halkeilleet, kuumat huuleni sitä vasten. Ja sitten tunsin kyyneliä ja suudelman poskellani.

Ja tyttö hyökkäsi pensaiden läpi vastakkaisella puolella olevalle tielle, nähtävästi sieltä vastatakseen veljensä kutsuun.

Hänen kyyneleensä olivat sulattaneet sydämeni, ensi kerran tällä onnettomalla ajalla.

Kun minä puolen tunnin kuluttua hoipertelin väen luokse, joka kaivoi hietaa juoksuhaudoissa, ei häntä ollut näkyvissä enempää kuin Caucusta tahi veljeäkään; mutta minä yhtäkaikki jatkoin työtäni kapinallisten vallituksessa kevyemmin kuin koskaan ennen, sillä minä luotin siihen, että se nainen, jota minä rakastin, täyttää lupauksensa ja jollakin tavalla vapauttaa minut.

Odotin kaksi päivää, ja kun meidät kolmannen päivän aamuna komennettiin työhön, olin minä kuulevinani tutun neekerin äänen.

— Hohoi, — huudahti kersantti, — tässä on neekeri, joka ei tahdo totella! — Mene tiehesi vain työhön, punatukka lurjus! — Kyllä minä karistan sinusta laiskuuden, minä!

Kukaan ei välittänyt tästä välinäytöksestä, sillä paikkakunnan istutusten omistajilla oli tapana lähettää tottelemattomia neekereitä rangaistukseksi vallitustyöhön; mutta minä aloin toivoa, sillä neekeri oli Caucus, ja minä arvelin että hänellä oli jotakin sanottavaa minulle.

Mutta hänet pahaksi onneksi lähetettiin kaukaiselle vallitukselle, niin etten saanut tavata häntä ennen kuin illalla. Lepäsimme sikin sokin pitkässä vajassa, ja vahti katsoi ainoastaan, ettei kukaan paennut; niinpä minä olin pian punatukkaisen neekerin vieressä, joka aluksi näytti olevan liian murheellinen ruvetakseen minun kanssani juttelemaan.

— Hyvä Jumala, olisinpa vaan tiennyt tämän, niin en olisi koskaan tullut tänne! Minun on täytynyt puurtaa henkeni edestä, ja tällaiseen ruokaan ei sikakaan voi tyytyä!

— Niin, niin — kun ei vain käsivarsiani ja koipiani niin kauheasti pakottaisi. Herra Jeesus, miten täytyy raataa! — Ette kai ole elänyt puolta vuotta tällä tavalla, massa Bryant?

— Juuri sen vuoksi tahdon siitä päästä! — Mutta sano nyt heti, mitä sinun piti tehdä!

— Ikäänkuin en minäkin tahtoisi siitä päästä! — Neiti lähettää tämän teille.

Hän antoi minulle pienen paketin; ja katseltuani varovasti ympärilleni luin kirjeen, joka kuului seuraavasti:

Muutoin paketissa oli samat setelit, jotka olin ennen pakoani lähettänyt morsiamelleni.

— Emäntäsi sanoo, että minun on tehtävä kuten sinä sanot, — kuiskasin minä hänelle. — No, mitä minun piti tehdä?

— Karata täältä heti. Minulla on vene Stono-virrassa, ja minun on noudettava teidät yankeiden luo.

— Siihen saatte itse keksiä keinon — jos minä olisin tiennyt millaista täällä on, niin en olisi koskaan tullut tänne. Mutta neiti pyysi ja rukoili kokonaisen tunnin. — Mutta teidän kai täytyy lähteä tiehenne tänä iltana!

Tämä tapahtui nopeasti. Minä en ollut koskaan ennen aikonut karata vartiosta, sillä minusta oli tuntunut aivan mahdottomalta ilman rahoja tahi auttajia päästä unioonijoukkojen rajoille; mutta kun nyt ajattelin asiaa, pisti päähäni toinen tuuma.

Yöt olivat kylmenemistään nyt marraskuussa kylmenneet ja suuret leiritulet paloivat vartijoiden viihtymykseksi. Tarvittavat puut hankki kunakin päivänä määrätty työjoukko, mutta nyt se oli jostakin syystä unohtunut. Polttopuut eivät riittäneet yöksi.

Juuri tuumiessani pakoa kuulin kersantin käskevän eräitä vahteja ottamaan muutamia vankeja mukaansa ja hankkimaan sen mitä tarvittiin; ja sotilaat herättivät mukavuussyistä niitä, jotka olivat lähinnä ovea.

— Tule nyt vaan, jos tahdot päästä täältä tänä iitana. Huomenna kersantti hinaa sinut hirteen, — kuiskasin hänelle ja virkistin lisäksi häntä voimakkaalla potkulla, sillä hänen välinpitämättömyytensä suututti minua.

Hän röhkäisi sekä ilkeydestä että tuskasta, mutta nousi ylös ja seurasi minua.

Olimme pian viidakossa, jossa kolme, neljä sotilasta oli vahdissa kiväärit ladattuina. Kuiskasin Caucukselle, että hän aina pysyttäytyisi läheisyydessäni.

Kaikeksi onneksi oli metsä tiheä, ja meitä käskettiin samoamaan sen läpi noutaaksemme puita, joita oli aikaisemmin koottu ja kasattu vähän joka paikkaan. Sitten meidän kaikkien piti kokoontua niitä hakkaamaan. Meidät jaettiin kolmeen patrulliin, joista kutakin vartioi sotilas ladatuin kiväärein; neljäs, korpraali, odotti kokoontumispaikalla.

Yhden ainoan miehen oli vaikea viidakossa ja hämärässä pitää silmällä kolmea tai neljää vankia. Minä käytin myöskin hyväkseni tilaisuutta, annoin Caucukselle merkin ja hiivin ryömien neekerin seuraamana viidakkoon.

Olin jokseenkin varma, etteivät he huomaisi poissaoloamme ennen kuin joukot puutaakkoineen olivat kokoontuneet yhtymäpaikalle. Täten me pääsimme kaksikymmentä minuuttia edelle.

— No, mitä tietä menemme Stono-virran varressa olevan veneesi luo? — kysyin Caucukselta.

— Jeesus! En minä nyt jaksa sinne mennä, sinne on peninkulmaa pitempi matka.

— Tiedätkö että sekä sinut että minut ammutaan, jos meidät saadaan kiinni?

— Silloin he saavat ensiksi ottaa minut kiinni! — ja nyt neekerille tuli hämmästyttävä kiire. Hän syöksyi viidakon läpi sellaista kyytiä, että minun oli vaikea pysyä perässä.

Viiden minuutin kuluttua me saavuimme Wappoo-puron suolle, eikä se ollut liian aikaista, sillä nyt vahtisotilaat ampuivat merkiksi, että vankeja oli karannut.

Seurasin Caucusta polkua, jonka hän näytti tuntevan pimeässä yössäkin, Wappoo-purolle asti. Emme kuulleet mitään vainoojistamme; sotilaille olisi ollutkin mahdotonta seurata meitä pimeässä ilman koiria, joita oletin heidän hankkivan itselleen ensi tilassa.

Kuljettuamme joen rantaa puolentoista peninkulmaa, saavuimme paikalle, jossa vain kolmesataa kyynärää aukeaa maata eroitti meidät Stono-virrasta. Se oli puolen peninkulmaa Fort Pembertonin yläpuolella, ja tähystellessämme varovasti pensaiden välitse joelle emme huomanneet mitään vahteja. Linnakkeen yläpuolella oleva joki pidettiin näet täysin turvattuna venehyökkäyksiltä. Kiiruhdimme senvuoksi aukean maan yli joelle ja huomasimme siellä keveän veneen, jonka Caucus oli kätkenyt sinne pakoa varten.

XII

Veneessä oli minulle siviilivaatteet ja hieman yksinkertaista, hyvää ruokaa — ensimäinen kunnollinen ruoka mitä olin syönyt moniin kuukausiin. Riisuin heti päältäni vangin vaatteet ja pukeuduin toisiin, samalla kun Caucus souti veneen keskelle virtaa. Takintaskusta löysin ladatun revolverin.

— Neiti Laura. Hän on ajatellut teitä ja väännellyt käsiään pari päivää. Hänen silmänsä ovat punaiset, massa, — ylen punaiset, massa Bryant!

Caucus oli kääntänyt veneen virran mukaan ja me lähestyimme pohjoisvaltioiden kanuunaveneitä, jotka olivat viisi peninkulmaa alempana. Olimme nyt muutamia kyynäriä Fort Pembertonin yläpuolella.

— Niin, hän on tuomari Elliottin perheessä, parin peninkulman päässä joen ylävarrella. Hänen veljensä on mukana valvomassa lähimpiä vallitustöitä. Minä palaan hänelle kertomaan — vietyäni teidät yankeiden luokse.

— Hyvä, — sanoin minä. — Minun täytyy tavata häntä ennen matkustamistamme. Käänny takaisin jokea pitkin.

— Minä tarkoitan, että minä saavuttuani yankeiden luo jään heidän luokseen ainiaaksi. Aion tulla yhtä vapaaksi kuin te, massa!

— Käännä heti vene! Tahdon nähdä hänet ennen matkaani. — Ja minä tartuin peräsimeen kääntääkseni aluksen.

— Tämä vene ei mene vastavirtaa niin kauan kuin minä olen mukana!
Tahdon tulla vapaaksi mieheksi!

— Kuule nyt, Caucus, — vastasin minä, — ei maksa vaivaa puhella noin tahi käyttäytyä tuolla tavalla (neekerillä oli airo uhkaavana koholla). Minä aion jokea ylös tavatakseni Laura Peytonin, ja sinä seuraat mukana.

— Jos tahdot nousta veneestä, saatat tehdä sen vähän kauempana joella. Nyt on liian myöhäistä tehdä muulla tavalla, — kuiskasin minä nähdessäni pari patrullivenettä menevän jokea alas linnakkeen toiselta puolelta. — Siinä näet itse, että he ovat huomanneet meidän pakomme. Emme pääsisi koskaan heidän ohitsensa.

Olimme kaikeksi onneksi joutuneet rannan varjoon, niin että patrulliveneet eivät nähneet meitä. Tuuli oli vastainen, niin että ne eivät myöskään kuulleet. Revolverini pakotuksesta ja kenties oman pelkonsa ajamana Caucus käänsi veneen ja souti verkalleen jokea pitkin, sekä loittoni kaipaamistaan pohjoisvaltioiden aluksista.

— Kuulkaas nyt, massa, — sanoi hän, — takaisin vetäytyminen tuottaa varman kuoleman. Jos kapinalliset saavat teidät kiinni, niin miten sitten käy?

— Jeesus, — tehän olette tullut hulluksi, massa! Ette tiedä mitä teette; jos he saavat teidät kiinni, niin se on teidän loppunne, ja yankee-alukset ovat ainoastaan peninkulman päässä täältä — niin, tuskin sitäkään, massa.

— Souda edelleen, — sanoin minä ja viritin hanan; silloin Caucus vaikeni ja souti mutisten: "Jeesus, hän on hullu!" ja niin edespäin.

— Souda lujemmin, — käskin minä ankarasti hänen hiljentäessään vauhtia; ja tunnin kuluttua me käännyimme erääseen joen poukamaan, josta näin valoa; se tuli selvästi jostakin asunnosta.

— Mene heti sisälle ja sano hänelle että minä olen täällä. Mutta älä tee toisia levottomaksi, sillä Elliottit ovat etelävaltiolaisia sydämestään ja sielustaan, ja jos he saavat tämän tietää, niin sinut hirtetään ja minut vangitaan.

— Sen kyllä käsitän, massa. Jeesus, miten ankara te olette kelpo poikaa kohtaan, joka auttoi teidät pakenemaan!

— Mene nyt heti sanomaan hänelle, Caucus, ja kun tästä on päästy, niin minä laitan, että olet minuun tyytyväinen. Enkö ole ennen ollut hyvä sinulle? — Ole nyt uskollinen, niin olen sinulle jälleen suopea!

— Se on hyvä, massa, — sanoi vaihtelevainen musta irvistäen. — Nähkääs, minä tahdon tällä retkellä tulla vapaaksi mieheksi — mutta ainahan minä saatan odottaa pari päivää!

Hän hiipi edelleen joen rannalla olevaa polkua puutarhan läpi kauniiseen huvilaan, samalla kun minä kärsivällisesti odottelin varjossa sitä olentoa, jonka vuoksi olin uskaltanut niin paljon.

— Herran nimessä, Lawrence! — nyt et kenties pääse pakosalle! Miksi et heti paennut?

— Niin, mutta ajattele miten saat minut pahoilleni! Jos he saavat sinut jälleen kiinni, niin he kenties surmaavat sinut.

— Sitä en enää tee, — sanoin minä, — patrulliveneet vartioivat tuolla alhaalla! Kaikki vartiot täältä joen suulle asti tietävät meidän paenneen, — lisäsin, — sillä minä kuulin kauempaa alhaalta kanuunalaukauksen.

— Minä en lähde koskaan Etelä-Karolinasta ennenkuin sinä olet tullut vaimokseni — sen minä päätin jo puoli vuotta sitten, kun minut pakotettiin palaamaan tänne. Kohtalo lähetti minut takaisin tullakseni sinun puolisoksesi.

— Sinun täytyy rakastaa minua, Laura, kun olet tehnyt kaiken tämän minun tähteni — tee nyt myöskin ainoa, mikä antaa minulle halua pelastaa henkeni — tule vaimokseni, nyt heti!

Tyttö hätkähti taaksepäin, mutta epätoivon kiihkossa minä otin hänet syliini ja omistin hänelle kaikki ne suutelot ja hyväilyt, jotka olin hänelle säästänyt pitkän eromme aikana.

— Armahda Herran nimessä minua! Mitä sukulaiseni ja ystäväni sanoisivat, jos menisin naimisiin sillä tavoin!

— Armahda — minun tähteni! Ajattele miten onnettomaksi minä tulisin, jos lähtisin matkoihini uskossa että kenties menetän sinut!

— Mutta sen täytyy tapahtua ennen kuin lähden Etelä-Karolinasta! — mutisin minä varmana, että olin hänet voittanut.

— Mutta lähde nyt, Herran tähden! Muutoin he ottavat sinut jälleen kiinni! Hyvä Jumala, nyt he tulevat!

Tyttö tarttui tykyttävin sydämin käteeni. Samassa kuulimme pimeässä kavioiden kapsetta ja ratsumiesten miekkojen kalinaa.

— Kyllä! Mitä hyvänsä pelastaakseni sinut! Tule! Hän riensi polkua, ja minä seurasin häntä hiljaa.

— Tätä tietä! — sanoi hän ja kiiruhti ulkorakennuksen ohi. Tultuamme ylisille vei hän minut sen perimmäiseen osaan, joka, mikäli pimeässä saatoin huomata, oli täynnä riissi- ja tyhjiä säkkejä.

Sitten minä kuulin sotilaiden kysyvän talonväeltä, olivatko he nähneet erästä rangaistusvankia ja punatukkaista neekeriä.

— Jeesus — minä kaiketikin olen ainoa punatukkainen neekeri tällä paikkakunnalla!

— Se on kai sitten sinun kaksoisveljesi, — sanoi upseeri nauraen; — jos vangitset hänet, niin saat palkinnon.

— Sanokaa tuhat, niin saatte ottaa minut hänen sijastaan, — sanoi
Caucus, patrullin ratsastaessa pois.

Hetkisen kuluttua taukosi hämmästyneen Elliott-perheen pila, ja Caucuksen nauru lakkasi. Kuulin äänistä että siellä oli ainoastaan naisia; Arthur Peyton ja toiset herrat olivat ulkona palveluksessa.

Puolen tunnin kuluttua Caucus tuli murjotellen takaisin mukanaan palanen vanhaa ohraleipää ja yksi peruna.

— Hitto teidät vieköön! — vastasi Caucus. — Luuletteko minulla olevan hyvää ruokaa, sitten kun olette pettänyt vapaudentoivoni? Mitä minä nyt olen? Orja. Jollei teitä olisi ollut, olisin ollut vapaa mies — kaukaasialainen! Mutta tässä on jotakin muuta, massa!

Seurasin siis Caucusta vanhaan tupaan, joka oli muutamien satojen kyynärien päässä huvilasta. Se oli joen rannalla siellä mihin vene oli vedetty. Neekeri sytytti talikynttilän, ja sen valossa minä luin:

En uskalla tervehtää sinua nyt, mutta tulen niin pian kuin voin — heti perheen vuoteelle mentyä, kenties puolen tunnin kuluttua, Etkö menetellyt hieman epäritarillisesti, rakas ystävä, käyttäessäsi hyväksesi sitä, että olin levoton sinun puolestasi? Etkö ymmärrä, että minun sydämeni olisi särkynyt, jos sinua olisi kohdannut jokin onnettomuus? Sen vuoksi minä annoin sinulle lupaukseni; mutta minä pidän sen — jos sinäkin pidät omasi ja koetat asettautua turvaan.

Hienotunteisen neitosen moite saattoi minut huomaamaan, etten ollut menetellyt häntä kohtaan jalomielisesti, mutta iloissani siitä, että olin hänet voittanut, unohdin kaiken muun.

Eräs neekerin liike herätti minun epäluuloani. Huomasin huonossa valaistuksessa, että hän tuijotti synkeänä minuun. Tiesin ettei hän ollut unohtanut, että minä olin tuonut hänet jälleen orjuuteen. Jos hän petti minut nyt, niin kaikki oli hukassa.

— Näyttää siltä kuin et pitäisi minusta yhtä paljon kuin tavallisesti,
Caucus? — sanoin minä.

— Tästä saat kaksikymmentä dollaria, — sanoin ottaen rahat setelikimpustani.

— En tahdo teiltä mitään rahoja, massa Bryant, — epäsi hän villisti, vaikkakin loi ahnaat katseensa seteleihin.

— Papin palkkaamiseksi! Miksi niin? Jotta hän hautaisi meidät, kun vallankumoukselliset saavat meidät kiinni?

— Jeesus — eihän kai Laura-neidin kanssa? Senkö takia te tulitte takaisin?

— Niin kyllä, — vastasin minä, — muutoinhan me nyt olisimme molemmin vapaita! Olen tullut takaisin mennäkseni naimisiin sinun neitisi keralla.

— Siunaa ja varjele! Siksikö te pakotitte minut jälleen tänne? —
sanoi Caucus, hapan hymy tummilla piirteillään. — Hyvä, jos neiti
Laura menee naimisiin kanssanne, niin minä annan teille anteeksi.
Jeesus, kylläpä Peytonin herrasväki julmistuu!

— No, tulethan siis jälleen ystäväkseni, koska minä menen naimisiin sinun neitisi kanssa?

— Voi heikkari, sepä hauskaa! Te olitte reima mies, te! — kehui neekeri röhötellen riemusta.

Mutta miten saisin papin vihkimään meidät — papin, joka ei tuntisi Laura Peytonin perhettä, maassa jossa kansalaissota teki kaikki epäluulonalaisiksi?

XIII

Nämä mietteet saattoivat minut jälleen ajattelemaan tulevaa morsiantani, hänen kauneuttaan ja rakkauttaan, — häntä joka nyt jälleen kuului minulle. Olin hetkisen seitsemännessä taivaassa, mutta tulin jälleen maan päälle. Neekeri näet tarttui käsivarteeni ja sanoi:

Me kuuntelimme molemmat. Muutamat äänet todistivat, että joku tutki venettä, jota olimme joella käyttäneet.

— Menen katsomaan, mitä he tekevät! — kuiskasi Caucus hiipien ulos, samalla kun minä tutkin revolveriani tullakseni vakuutetuksi, että se oli kunnossa.

Huolellinen morsiameni oli pannut mukaan hieman ylimääräisiä ampumatarpeita.

Peläten, että kosteus olisi vioittanut sytytysruutia minun kahakoidessani joella Caucuksen kanssa, panin huolellisesti hieman uutta ruutia jokaiseen kuuteen sankkipannuun ja suljin silinterin jälleen. Sillä aikaa minun täytyi kääntyä selin oveen nähdäkseni kynttilänvalossa.

Juuri kun olin lopettanut, kuulin jonkun hiljaa naureskelevan, ja katsoessani taakseni näm erään miehen ovella.

— Mitä ihmettä! — sanoi hän irvistäen, — tämähän on yhtä virkistävää kuin whisky: tavata jälleen teidät, herra Bryant! Kuulin neljä tuntia sitten Charlestonissa teidän livistäneen tiehenne. Eräs teidän erikoisystävänne oli määrännyt palkinnon teidän vangitsemisestanne, ja minä tulin ansaitsemaan tätä palkintoa.

— Miten saitte minusta selon? — mutisin minä, ja asetin nallin viimeiseen silinteriin.

— Kah, vaistoni avulla, luonnollisesti! Tiesinhän tytön olevan täällä, ja tulin tänne hieman nuuskimaan. Jos olisitte koettanut pujahtaa jokea pitkin, niin olisivat patrulliveneemme teidät nipistäneet. Ja huomatessani, että vene oli tänä iltana ollut ulkona ja kaikessa kiireessä jätetty airoineen rantaan, käsitin, että olin jälleen saanut teidät käsiini. Tulkaa mukaan nyt!

— Kas, lempo! Enpä tiennyt, että teillä oli kanuuna taskussanne! — sanoi hän hämmästyneenä ja pysähtyi. — Mutta tiedättekö, herra Bryant, — jatkoi hän, — tekisitte viisaammin, jos laskisitte sen alas. Ette missään tapauksessa pääse täältä. Jos laskette tuon alas, niin minä olen siksi suopea — että päästän teidät menemään ja otan ainoastaan tuon punatukka-neekerin. Silloin ei asiasta tule sen suurempaa sotkua. Hitto vieköön, tuo sahramitukkainen neekerihän saakin runsaasti hyvittää kaiken!

Salapoliisi nauroi kamalasti. Hän tahtoi uinuttaa minut varmuuteen. Mutta silloin kuului hänen takaansa vielä kamalampi nauru, ja Bassett suistui käheästi huutaen jalkoihini. Caucus seisoi kumarassa häneen päin kädessään kirves, jolla olisi voinut iskeä vaikka härän pökerryksiin.

— Löinköhän häneltä pään halki?… Kutsuppa minua sahramitukaksi! Hitto hänet vieköön! — ja ennenkuin ehdin tulla väliin, osui tajuttoman Bassettin päähän vielä toinenkin isku.

Hyökkäsin esille pitäen häntä kiinni käsivarresta, mutta se ei tapahtunut ilman ponnistusta, sillä Caucuksen silmät verestivät ja sieraimet värähtelivät hänen tuntiessaan veren hajun. Neekerin raakalaisvaistot olivat heränneet. Masennettu orja oli alkuperänsä — zulu-soturin kaltainen.

— Mitä teemme hänelle? — kysyi hän näyttäen valkoisia hampaitaan. —
Niin, lyömme hänet kuoliaaksi ja vieritämme jokeen.

— Jollemme lyö häntä mäsäksi, niin hän toimittaa meidät päiviltä. Hänen henkensä tahi meidän! Jos kapinalliset saavat meidät kiinni, niin loppumme on käsissä!

— Sehän on samantekevää, hän on jo enemmän kuin puolikuollut. Miksi ei? Mitä meistä tulee, massa Bryant, jollemme raivaa häutä pois tieltä?

— Totta kylläkin, — sanoin minä. — Teemmekin hänet vahingottomaksi; saat kuulla, millä tavalla: otamme enimmät hänen vaatteensa, jonka vuoksi kapinalliset, jos saavatkin hänet käsiinsä, tuskin häntä tuntevat — luultavasti yksikään patrullivene ei tunne häntä henkilökohtaisesti. Ja jos ne sen tekevätkin, niin ei hän missään tapauksessa lähimpänä viikkona saata sanoa heille mitään. Jos hän taasen ajautuu heidän ohitsensa, niin pohjoisvaltioiden kanuunaveneet kyllä pitävät hänestä huolen sodan loppuun.

Tein kuten olin sanonut, ja huomasin tyydytyksekseni, että salapoliisin liinavaatteihin, jotka eivät olleet likimainkaan moitteettomat, ei ollut merkitty nimeä.

— Nyt pistämme hänet veneeseen ja annamme veneen solua virran mukana, niin hän ei voi tehdä meille mitään vahinkoa.

— Se on hyvä, massa Bryant, — mutisi neekeri tyytyväisenä irvistäen. — Toivoakseni hait tahi yankeet korjaavat hänet. Kutsuppa minua sahramikarvaiseksi neekeriksi, hitto hänet vieköön!

Lykkäsimme vesille veneen, jossa makasi tajuton Bassett hieman koristen. Silloin kuulin takaani toisen vaikerruksen.

— Emme oikein, rakkaani, — vastasin minä koettaen häntä lohduttaa. Kerroin lyhyesti tehtävän, johon Bassett oli ryhtynyt Piersonin puolesta ja mitä me olimme tehneet estääksemme häntä sitä suorittamasta.

— Se vaikeuttaa asiaa hirveästi, — sanoi hän; — mutta olen kuitenkin iloinen, ettet sinä häntä surmannut, Lawrence. Nyt sinun kuitenkin täytyy lähteä sitä nopeammin matkoihisi.

— Miten se olisi mahdollista? Kuka saattaisi vihkiä meidät täällä? — mutisi hän käsiään väännellen. Mutta äkkiä hän rauhoittui, huokasi hieman ja näytti harkitsevan.

— Ah, mutta miten? Niin, nyt minä tiedän, — sanoi hän äkkiä varmalla äänellä. — Tässä valtiossa on eräs seutu, jota Luoja armossaan on säästänyt tästä kauheasta sodasta. Kaukana koillisessa Sinisten Vuorten huippujen ja Alleghany-vuorten eroittamana Tennesseen verilöylystä ja liian kaukana rannikosta tätä seutua kohdanneen turmion nieltäväksi, on Spartanburgin kaunis ylänkö. Sen väestö ei tiedä sodasta muutoin kuin että poikien on täytynyt mennä rintamaan. Tädilläni Mary Pickensillä on pieni farmi lähellä Pohjois-Karolinan rajaa — ei kaukana Jackson Hiilistä. Hän on vanha, seitsemänkymmen-vuotias neito, joka on asunut siellä niin kauan kuin muistan, ja jota palvelee pari neekeriä — yhtä vanhoja kuin hän itsekin. Minä olen hänen lempilapsensa, ja kun eukko on kiltti ja viisas, niin hän varmaankin ottaa ymmärtääkseen meidän vaikean asemamme. Muutoin minulla on häneltä kirje, jossa hän ilmoitti matkustavansa tervehtimään Georgiassa olevaa sisartaan, ja silloin hänen vanha keittäjättärensä on yksin kotona. Neekerieukko jumaloi minua, ja minä saatan varmuudella taivuttaa hänet mihin hyvänsä. — Kun tapaat minut siellä, niin pidän lupaukseni!

— Niin! — vastasi hän rahtusen viivytellen ja huoaten, ja jatkoi sitten hieman hymyillen:

— Se on lähellä "seitsemättä taivasta", näetkös; ja onnellisemmissa olosuhteissa minä olisin tahtonut viettää kuh… kuherruskuukauden Sinisillä Vuorilla, — lisäsi hän; ja minä huomasin tässäkin huonossa valaistuksessa hänen tulevan tulipunaiseksi.

— Neljän päivän kuluttua olen siellä, — lopetti hän. — Saatan helposti sanoa syyksi matkustavani tervehtimään tätiäni, sillä isä ja sisarukset eivät tiedä, että hän on matkustanut. En vain tiedä, miten sinne pääsen. — Hän keskeytti ja huudahti sitten epätoivoisena: — Tämä kauhea sota, näetkös, on tehnyt meidät niin köyhiksi, sitä en olisi koskaan tahtonut sanoa sinulle.

— Pikku lemmittyni, — sanoin minä, — miksi et käyttänyt rahoja, jotka lähetin sinulle puoli vuotta sitten?

Äänessäni oli lievä moite, sillä kiinnitin huomioni siihen, että morsiamellani oli koruton hame kotikutoisesta kankaasta ja karkeat kengät, eikä hänellä enää ollut niitä kauniita koristeita, joita hän oli pitänyt tuttavuutemme ensimäisinä onnellisina päivinä.

— Minun oli mahdoton ottaa vastaan sinun rahojasi, kun en luullut, että sinä tulisit miehekseni! — huudahti hän. — Oi, miten iloinen olen nyt, etten koskenut rahoihin!

— Se ilahduttaa minuakin! — sanoin minä; — on onni, että säästit ne, sillä nyt meillä on riittävästi rahaa koettaaksemme tulla onnellisiksi.

Minulle onnistuikin vihdoin tyrkyttää hänelle riittävä määrä matkaa varten.

— Tunnen itseni nyt oikein rikkaaksi, — sanoi hän. — Jokainen näistä dollareista vastaa kahtakymmentä etelävaltioiden dollaria. Mutta miten sinä pääset matkaan? Passitta et voi päästä täältä mihinkään.

Niin, miten se oli onnistuva, kun kaikkia junia valvottiin ja kaikkia matkustajia, joilta puuttui laillistuttamislippu, katsottiin epäluuloisin silmin? Tämä suunnitelmiamme kohtaava este olisi ollut voittamaton, jollei — tulin ajatelleeksi salapoliisin takkia ja liiviä, tutkin läpeensä nämä ja huomasin lompakon täynnä papereita ja rahoja sekä passin, jonka omistajan sanottiin matkustavan tärkeällä asialla hallituksen puolesta. Pahaksi onneksi oli Bassettin passissa myöskin Bassettin tuntomerkit, jotka eivät soveltuneet minun määritelmäkseni, joskin me olimme yhtä pitkät ja painavat.

— Minun täytyy koettaa tätä passia, — sanoin minä; — se on ainoa keino. Caucus seuratkoon minua rautatieasemalle, niin että voin nousta Columbiaan menevään junaan ja sieltä Spartanburgiin. Sitten hän saattaa kääntyä takaisin noutamaan sinua.

Olimme liian kiihkeitä Iausuaksemme itkuisia jäähyväisiä, meillä oli tuskin aikaa ajatella.

Caucuksen opastamana, joka hyvin tunsi paikkakunnan syrjätiet, minä vaelsin reippaasti Stono-virralta pohjoiseen, kulkien poikki Charlestoniin vievän rautatien, ja saavuin syrjätietä Seven Milen asemalle, joka turvallisuudeksemme oli riittävän kaukana Charlestonin etuvartioista.

Lähetin Caucuksen takaisin morsiameni luo antaen hänen tehtäväkseen auttaa tyttöä, kunnes tapaisimme toisemme, jonka jälkeen minä nousin rautatievaunuun, käänsin ylös kaulukseni ja olin nukkuvinani välttääkseni kyselyjä. Minulle oli onni, että kaikki nuoremmat miehet olivat lähetyt sotajoukkoon, niin että junailijat olivat ukkoja, jotka eivät olleet koskaan minua nähneet. Oli ilta saapuessamme Columbiaan, ja viimeinen junankuljettaja tutki minun matkalippuni ja passini. Olin löytänyt kimpullisen tupakkaa salapoliisin takin taskusta ja kiireissä pistänyt sen mukaani. Se oli onni, sillä ennenkuin ehdin lähteä vaunusta, sanoi konduktööri:

Sitten läksin erääseen syrjäiseen kaupunginosaan, jossa kukaan ei minua tuntenut, ja aamulla pyysin erästä neekeriä ostamaan itselleni matkalipun, sillä minä pelkäsin lipunmyyjän tuntevan minut, ja saavuin aamujunalla vuoristoon.

Samana iltana menin sisälle Spartanburgissa olevaan hotelliin, ja odotin kärsimättömänä morsiameni tuloa. Toisen päivän iltana sanoi emäntä, että eräs neiti Peyton oli tilannut häneltä vaunut tätinsä asuntoon. Sinä yönä saatoin tuskin nukkua, ja aamulla jatkoin matkaani Campes Fordiin, ja kun minä tuntia myöhemmin kuljin pientä vuoritietä, avasi Caucus tien varrella olevan portin, päästäen ilonhuudahduksen ja kamalasti irvistäen, jonka jälkeen minä näin morsiameni rientävän vastaani.

— No, enkö pitänyt lupaustani? Enkö tehnyt sitä? Mutta voi miten minun piti valehdella omaisilleni! Sellaista petosta! — lisäsi hän käsiään väännellen.

— Nyt ei ole mitään aikaa kyynelillemme, Laura! Meidät on vihittävä heti.

— Oi, sitä en ajatellut, — sanoi hän viehättävästi punastuen. — Vanha herra Huntington — kirkkoherra, joka kastoi minut, on parin peninkulman päässä. Hän nykyisin sekä kuulee että näkee huonosti, mutta arvelenpa vihkimisen silti kelpaavan. Tahdotko ratsastaa hänen luokseen ja jättää hänelle minun kirjeeni? Luulen, että hän muistaa minut.

Palasin paria tuntia myöhemmin pappi mukanani, ja silloin minua odotti yllätys. Laura tuli punastuen sisään valkoisessa silkkihameessa, jonka hän jollakin tutkimattomalla tavalla oli saanut käsiinsä Columbiassa ja kaunistanut joillakin ranskalaisilla nauhoilla — jäännöksiä kapineista, joita hänellä oli ollut ennen sotaa. Katsoin morsiameni kauneuden-jumalatarta kauniimmaksi, hänen luodessaan minuun sydämellistä rakkautta kertovan silmäyksen.

Vihkiminen tapahtui, ja puolta tuntia myöhemmin pappi ajoi kotiin, jonka jälkeen minä ja morsiameni menimme vanhan tuvan portaille. Takanamme kohosivat Alleghany-vuorten kauniit huiput, jotka eroittivat meidät sodan hävityksestä, ja edessämme laskeusivat asteettain sadat kauniit kunnaat laaksoon, joka ulottui aina meren rantaan, missä kansalaissodan verivirrat vierivät.

Tässä kauniissa maisemassa, jonka luonnon suojelusmuurit eroittivat ihmiskunnan hurjista intohimoista, me nyt saatoimme elää yksinomaan toisillemme ja iloita siitä onnesta, jonka Jumala oli meille suonut. Kuukauden ajan teimme parhaamme elääksemme unhoituksessa ja onnistuimme myöskin osittain. Kukapa mies ei olisi uskonut kohtalon suoneen itselleen onnellisen osan, saadessaan omistaa sen suuren rakkauden ja kauneuden, jonka morsiameni toi mukanaan? Mutta kumpikaan meistä éi voinut unohtaa ympärillämme vaanivaa vaaraa. Se teki meidät varovaisiksi, ja minun vaimoni kirjoitti myöskin monta kirjettä, joissa hän teki selkoa siitä, miten hauskaa hänellä oli tädin luona.

XIII

Päivä oli mennyt kuin onnellinen uni. Me antauduimme nyttemmin toivon valtaan, että hyvä kohtalo sallisi meidän nauttia toistemme rakkaudesta, huolimatta läheisyydessämme raivoavista sodan pyörretuulista. Kirkkaassa ilmassa suuremmoinen maisema esiintyi kaikessa kauneudessaan, suoden meidän rakkaudellemme autioiden erämaiden romanttisuuden. Olimme juuri istuneet verannalla katsellen Sinisten Vuorten tunturirinnettä, jonka jyrkänteitä pitkin pieni puro raivasi tiensä kaukaiselle tasangolle, missä sota raivosi. Takanamme kohosi tunturinharja kevyessä lumivaipassaan kohti sinisen taivaan korkeutta, sillä nyt oltiin joulukuun loppupuolella.

— Laura, — sanoin minä, käsivarsi hänen vyötäisillään, ja annoin hänelle pienen kuherruskuukausipuserruksen, — muistatko tämän päivän kolme vuotta sitten? Tuon tanssitilaisuuden sinun kotonasi, samana päivänä jona etelävaltiot tekivät kapinan?

— Niin, Lawrence, sitä päivää en koskaan unohda, mutta älä puhu kolmesta viimeisestä kauheasta vuodesta; olkaamme onnelliset niin kauan kuin voimme — kaukana sodan kauhuista — siitä tulee kyllä joka tapauksessa varsin lyhyt aika… Hyvä Jumala, kenet kuulenkaan? — lisäsi hän vaaleten ja hermostuneesti vavisten. Minäkin kalpenin, sillä me kuulimme jonkun sanovan:

— Tämä kai on Mary-tädin tupa, Caucus? — ja me tunsimme sen naisen äänen, jota kaikkein vähimmin olisimme tahtoneet tavata, — Belle Peytonin, Lauran sisaren.

— Herra Jumala, onko Belle-neiti täällä? — inisi hän useaan kertaan, ilmeisesti varoittaakseen meitä.

— Oletko hullu, Caucus? Avaa heti veräjä ja päästä minut sisälle! — käski Belle kiihkeästi.

Hän ratsasti sisälle puutarhaan, ja Laura meni kalpeana, mutta päättäväisenä sisartaan vastaan.

— Tulin levottomaksi tähtesi, kun Mary-täti kirjoitti Georgiasta mainitsematta mitään sinusta. Minusta oli merkillistä, kun sinä tulit tänne häntä tervehtimään, vaikkei hän ollut kotona. Mutta nyt minä aion jäädä tänne pariksi viikoksi. Meille tulee hauska tässä kauniissa vuoriseudussa. Mutta… ahaa! _Tämäkö _oli sinun matkasi syy? Oletko täällä tuon miehen keralla? Mitä se merkitsee, sisko? — sanoi Belle tuijottaen minuun leimuavin silmin.

— Belle, salli minun esitellä mieheni, herra Lawrence Bryant! — virkkoi Laura hyvin levollisena, mutta jonkinlainen värähdys äänessään.

— Sinun miehesi? — huusi Belle. — Oi, hyvä Jumala, tämä oli pahempaa kuin luulin!

— Niin, minun mieheni, jota minä rakastan ja kunnioitan ja jota sinunkin tulee pitää arvossa, Belle, jos tahdomme olla sisaruksia.

— Sisaruksia? Kun olet mennyt naimisiin maamme vihollisen kanssa? Tuon miehen, joka oli siinä määrin rakastunut pohjoisvaltioihin, että hylkäsi sinut paetakseen sinne? Voi tätä alennusta! Kurjaa, toivotonta! Mitä vanha isä-parkani sanookaan tästä?

— Hän ei sano mitään, sillä sinä et saa virkkaa tästä hänelle mitään, toistaiseksi, — lausui Laura kalpeana, mutta päättäväisenä.

— Minä sanon hänelle, — hänen halveksiakseen sinua yhtä paljon kuin minäkin. Rakastaa miestä, joka tahtoo meidän turmiotamme, yankeeta! — Tämä lausuttiin siten kuin se olisi ollut maailman halveksittavin nimitys.

Tyttö astahti minua vastaan salamoivin silmin ja näytti siltä kuin olisi tahtonut hyökätä kimppuuni.

— Oi, miten vihaan teitä! — sihisi hän. — Teitä, joka olette houkutellut sisareni luopumaan velvollisuudestaan ja lähimmistään! Siinä mies, joka ei ole kyllin rohkea taistellakseen meitä vastaan, vaan kernaammin tahtoo syöstä meidät turmioon houkuttelemalla hänet — sisareni…

Hän puhkesi nyyhkytyksiin ja väänteli käsiään. Minä olin vaiti, koska pidin viisaimpana antaa hänen purkaa lapsellisen raivonsa. Mutta vihdoin sanoin:

— Minä rakastin sisartanne, Belle-neiti, ennenkuin tämä sota eroitti meidät. Teillä oli tapana pitää minusta siihen aikaan; ettekö saata ajatella hieman ystävällisesti henkilöstä, joka pitää teitä sisarenaan?

— Teidän sisarenne! — huusi hän. — Kauan en ole teidän sisarenne! Olen kuullut, että teistä on tehty rangaistusvanki, sitten kun kaksi kertaa olette karannut meidän armeijastamme. Hyvästi, Laura! Sinun kuherruskuukautesi lähenee loppuaan!

— Mitä aiot tehdä? — huudahti Laura pidättäen häntä. — Minne sinä menet?

— Ratsastan lähimmälle sotilasasemalie antaakseni ilmi tuon miehen, jonka kanssa sinä olet mennyt naimisiin. Viranomaiset saavat ottaa hänet huostaansa ja toimittaa, että hänet ammutaan! Sen minä teen! Ja sitten hän pääsee puhuttelemasta minua sisarekseen! Silloin meidän häväistyksemme pestään hänen veressään, ja sinusta tulee hänen leskensä, mutta hänen vaimokseen et jää!

— Sen jätät tekemättä, — sanoi Laura hyvin levollisesti. — Sinä olet suunniltasi, Belle. Nyt jäät tänne, kunnes olet mahtunut järkiisi!

— Minä en jää hetkeksikään — älä koetakaan pidättää minua täällä! anna minun olla! Miten uskallat…!

— Velvollisuuteni on, — sanoi Laura, — sekä miestäni että itseäsi kohtaan, estää mieletöntä naista teosta, jota hän katuisi koko elämänsä. Luuletko kenties, että sallisin sinun silmittömässä raivossasi murhata sen miehen, jota rakastan? luuletko minua yhtä hulluksi kuin itse olet? Nyt jäät tänne, kunnes olet jälleen viisastunut.

— En hetkeksikään sen katon alle, jota tuon miehen läsnäolo on alentanut! Oi, hyvä Jumala, Laura, miten saatoit tehdä sen? Mutta minä teen ainakin velvollisuuteni, jos sinä unohdat omasi, sinä luopio!

Molemmat sisarukset seisoivat säkenöivin silmin vastakkain; Bellen tummat silmät hehkuivat vihasta ja Lauran siniset päättäväisyydestä.

— Lawrence, — sanoi Laura levollisesti, — auta minua. Sinun henkesi on kysymyksessä. Tyttö on kyllin mieletön täyttääkseen uhkauksensa!

Huomasin ainoan pelastuksen riippuvan siitä, että noudatin vaimoni kehoitusta. Astuin sen vuoksi esille ja tartuin mahdollisimman hellävaroen Bellen käsivarteen.

— Ahaa, te olette oikea pohjoisvaltojen gentlemanni, te joka satutatte kätenne naiseen, — kähisi hän. — Se on yankeen kaltaista!

— Älä ole hävytön, Belle! — huudahti Laura, — kavahda, etten unohda olevasi sisareni! Vaienna hänet, Lawrence! Heti!

Sillä Belle pinnisti vastaan ja kirkui täyttä kurkkua hysteerisessä raivossa.

Lauran ja minun täytyi mahdollisimman hellävaroen taluttaa sisälle taisteleva tyttö ja teljetä hänet kunnollisesti toisessa kerroksessa olevaan huoneeseen, jonka ikkunoita rautaristikot suojelivat neekerivarkaiden murtautumista vastaan, koska siellä säilytettiin erikoisia ruokatavaroita. En unohda koskaan hänen katsettaan, kun jätimme hänet sinne. Puhutaan naarastiikerin raivosta, kun siltä otetaan poikaset, mutta vertaus on aivan liian laimea verrattuna Bellen kauniiden kasvojen ilmeeseen meidän sulkiessamme häneltä oven ja vääntäessämme avaimen lukossa.

— Nyt meidän täytyy erota, Lawrence, — sanoi Laura. — Nyt olet turvassa ainoastaan rajan toisella puolella.

— Minä en uskalla! Minun täytyy pitää tyttö vangittuna täällä, kunnes sinä olet mennyt rajan yli. Minä etsin sinut sitten jostakin pohjoisvaltioista. Pääsen kyllä naisena matkustamaan saarronmurtajassa — ilman sinua olisi elämä täällä sietämätöntä.

En koettanut taivuttaa vaimoani seuraamaan itseäni seikkailumatkalleni. Olin aikoja sitten merkinnyt kartalle tien, jota aioin kulkea rajan yli — se vei Pohjois-Karolinan vasemman osan halki Tennessee-valtioon ja oli paras, mitä minulle oli tarjolla, vaikkakin vakoojat, sissijoukot ja sotarosvot sitä häiritsivät.

Vaimoni ja minä erkanimme samana iltana. Kuherruskuukautemme päättyi yhtä odottamattomasti kuin oli alkanutkin, mutta minä jätin hänet varmuuteen siitä että hän oli minun, kaikista kosijoista huolimatta. Hän ei ollut enää minun morsiameni, hän oli minun vaimoni.

Minulla oli hyvä hevonen, viisikymmentä dollaria ja pari revolveria.
Loput rahoista annoin Lauralle vastaisten tarpeiden varalle.

Kun Caucus avasi minulle veräjän ja sanoin jäähyväiset, näin vaimoni kalpeat, hillityt kasvot hänen ovella seisoessaan. En uskaltanut katsoa liian kauan taakseni, vaan purin yhteen hampaani ja alotin pakenemiseni — hänen tähtensä yhtä hyvin kuin itsenikin.

Kello oli yhdeksän illalla. Kuutamo valaisi laakson. Olin juuri panemassa kuntoon satulalaukkujani, kun kauhistuksekseni kuulin seuraavat sanat:

— Hitto vie, nyt sain teidät jälleen käsiini, ja tällä kertaa ette enää pääse livahtamaan!

Kymmenen jalan päässä minusta seisoi Peter Bassett tähdäten minua revolverillaan. En liikahtanut, vaan sanoin ainoastaan:

— Ette tietenkään, ja tuskin olette myöskään hyvillänne tästä kohtauksesta, senjälkeen kun annoitte neekerinne lyödä minut melkein kuoliaaksi ja heittää veneeseen. Minä hourailin kaksi viikkoa… Mutta teidän ystävänne palkinto on vielä minun saatavissani, ja kun teidän sisarenne matkusti tänne, aavistin jotakin olevan tekeillä, ja nähdessäni tänään itse morsiamen ikkunassa, käsitin ettette tekään ollut kaukana — kädet ylös!

Minä olin sillä aikaa siirtänyt käteni lähemmäksi pistoolikoteloa ja huusin nyt nauraen:

Salapoliisi kirosi ja kääntyi taakseen uskossa että neekeri uhkasi häntä selkäpuolelta; mutta siinä siunaamassa minä vedin esille revolverini ja ammuin häntä heti, sillä minä en enää häntä säälinyt. Hän oli pidättänyt minut kolme kertaa, ja jollen surmannut häntä heti, niin olin hukassa.

— Taaskin puijattu! Jo nyt otti lempo! Ensiksi neekeri minut nykerrytti, sitte yankee nitisti.

Hän pyörtyi, luultavasti äkäännyksestä, sillä hän ei näyttänyt kuolettavasti haavoittuneelta.

Olin aikonut kulkea jostakin laaksokäytävästä, joka vie Sinisten Vuorten ja Alleghany-vuorten kautta Tennesseen valtioon, mutta päätin nyt tehdä polvekkeen Rutherfordin piirikunnan kautta, karttaakseni mahdollisia vainoojia.

Sinne oli ainoastaan muutamien peninkulmien matka; jo puolentoista tunnin kuluttua minä olinkin siellä ja jatkoin matkaani Rutherfordin kauppalaan, missä lepuutin hevostani, ja pääsin kello kolme aamulla Greens Hilliin. Mikään muu ei minua häirinnyt kuin tiellä olevien koirien haukunta. Mutta Greens Hiilissä kuulin kavioiden kopsetta takaani. Kehoitin väsynyttä hevostani, mutta kavioiden kopse läheni ja minä ratsastin puiden sekaan antaakseni ratsumiesten kulkea ohitseni ja nähdäkseni kuka siellä oli.

— Tulkaa mukaan, massa Bryant, Spartanburgista ajetaan teitä takaa — ne ovat puolen tunnin matkan jälelläpäin minusta. Laura-neiti lähettää teille tämän kirjeen. Mutta tulkaa mukaan, heti!

Kannustimme hevosia ja käännyimme pohjoista kohti, Caucus edellä. Eräällä tunturipolulla tuli eteemme pieni joki — Otter-puro — hyvin rytöisessä seudussa. Hevoset olivat peräti uuvuksissa kolmenkymmenen peninkulman ratsastuksesta.

Päivän koittaessa ratsastimme viidakkoon, jossa olimme varmassa suojassa, teimme tulen, söimme aamiaisen, panimme hevoset liekaan ja laskimme levolle.

Heräsin iltapäivällä väsyneenä ja haluttomana, ja neekeri kuorsasi yhä vieressäni. Muistin kirjeen, avasin sen ja sain lukeakseni seuraavaa:

Lähetän kaikessa kiireessä nämä rivit ilmoittaakseni sinulle, että eräs patrulli lähetetään sinua ajamaan takaa. Sinun laukauksesi johdosta saapui muutamia ratsumiehiä, ja Bassett saattoi sanoa heille mihin päin sinä olit ratsastanut. Luojan kiitos, ettei Belle ollut osallisena ajamassa näitä verikoiria sinun kintereillesi! Oi, rakas Lawrence, miten sydämellisesti rukoilenkaan tänä yönä puolestasi! Ollessasi poissa tunnen itseni kuin leskeksi — lesken kyyneleet kostuttavat kirjettä. Pidä vaari elämästäsi, sillä se on myöskin minun elämäni, puolisoni! Jumala suokoon, että me tapaamme jälleen! Se on ainoa rukoukseni, omani, rakastettuni.

Piirrän uuden nimeni ensi kerran, rakas puolisoni.
Oi, suojelkoon sinua Jumala!

Olin monasti ennen nähnyt hänen rakkaan kasialansa, mutta koskaan en ollut lukenut niin toivotonta kirjettä häneltä — ensimäistä ja kenties viimeistä minkä sain vastaanottaa vaimoltani.

Silmäni kostuivat, ja minä päätin noudattaa kaikkea varovaisuutta matkustaessani tämän sissien ja sotarosvojen pimeän ja verisen maan läpi.

Herätin Caucuksen, ja syötyämme jälleen hieman meni hän takaisin vuoripolulle tähystämään.

— He ovat meidän jäljillämme, massa Bryant, — sanoi hän takaisin tullessaan. — Olen nähnyt tiellä heidän jälkensä.

— Hevoselta, jolla Belle-neiti eilen saapui, oli poikki toinen kenkä. Eräs miehistä sitten otti eilisiltana hänen hevosensa; ja nyt näkyy edempänä olevalla tiellä katkenneen hevosenkengän jälkiä. He ovat varmaankin ratsastaneet Marioniin, järjestääkseen sieltä yleisen ajon.

— Kolme, massa. Oletan toisten menneen Ashevillen tietä, ottaakseen meidät siellä kiinni siltä varalta, että olisimme ratsastaneet siihen suuntaan. Tämä on ikävä juttu, massa!

— Niin minustakin, — myönsin minä ajatellessani, että tie Marionin kautta oli katkaistu. — Tunnetko Ashevillen ja Marionin välillä mitään syrjätietä tai vuoripolkua täältä pohjoiseen päin?

— Hyvä, silloin me ratsastamme tänä iltana Three Forksiin ja sitten länttä kohti vuorten ylitse Tennesseehen, Knoxvillen seuduilta.

— Parempi odottaa hämärää, massa; saattaisimme kohdata patrullin paluutiellään.

Teimmekin sen syötyämme illallisen tulta sytyttämättä, koska huolellinen vaimoni oli antanut minulle keitettyä ruokaa moneksi päiväksi, ja Caucus oli myöskin varustanut itsensä ennenkuin ratsasti minun jälkeeni.

Asetin rakastetun Laurani kallisarvoiset kirjeet mukanani olevien harvojen paperien joukkoon. Niihin kuului myöskin Bassettin passi, joka saattoi olla hyvä sille varalle, että kohtaisin vakoojia. Tiesin, että lähestyimme seutuja, joita sekä etelä- että pohjoisvaltioiden sotilaat vallitsivat ja että sotarosvot kävivät täällä uhkaavammiksi.

Tien varrella oleva poltettu tupa, tuhottu lato ja tapa, millä muuan vastaantuleva mies livisti metsään, osoittivat meille, että me asteettain lähenimme läntisen Pohjois-Karolinan ja itäisen Tennesseen rajoja, missä naapuri taisteli naapuria vastaan ja veli surmasi veljensä.

Käännyimme pian pohjoiseen, ja Caucus ilahdutti minua ilmoittamalla, että olimme jättäneet sen tien, jota tiedustajapatrullin piti ratsastaa takaisin.

Neuvoin Caucukselle, että me, jos meiltä kysyttäisiin asiaamme, sanoisimme matkustavamme ostamaan muuleja etelävaltioita varten, ja että hänen täytyi olla olevinaan minun palvelijani. Kysyin häneltä myös, tiesikö hän paikkakunnalla jotakuta yankeeta, johon saattaisi luottaa.

— Kyllä, massa, vien teidät juuri erään sellaisen luo — hän asuu
Three Forksissa, ja häntä sanotaan "Ukko-yankeeksi".

— Olenko nyt saattanut ratsastaa harhaan! — Mutta äkkiä hän huudahti: — Tiesin kyllä olevani oikeassa, massa Bryant. Tuolla on Ukko-yankeen poikkihäntäinen mäyräkoira!

Koira tuli muristen meitä vastaan talonpoikaistalosta, ja muuan tyttö maitopullo kädessä kääntyi takaisin tupaan.

— Tuossa hän itse tulee. Hyvää päivää, mister Yank, pelkäsin että olitte kuollut! Muistatteko Caucusta, jolla oli tapana kantaa ruokasäkkiänne jahtimatkoilla?

— Enköpähän tuota muistaisi, — sanoi ukko. — En unohda sinua niinkään pian — näin unta tukastasi eräänä yönä — heräsin ja luulin ladon palavan. No, miksi nyt tulet tänne? Vaikeat ajat matkustamiselle nyt, — sanoi ukko katsellen epäluuloisesti minua.

Heti hänen sanoessaan "enköpähän tuota muistaisi" olin vakuutettu siitä, että hän oli pohjoisvaltioissa syntynyt.

— Teille on annettu täällä vaarallinen nimi, — sanoin koetellakseni häntä.

— Kun sanotaan Ukko-yankeeksi? Siksi minua nimitettiin ennen sotaa, ja sama saan olla vieläkin — onko teillä kenties mitään sitä vastaan? — kysyi hän luoden merkitsevän katseen pyssyynsä.

— Tulkaa vaan sisälle; pidän teidän kaltaisestanne miehestä, — sanoi hän puristaen kättäni, vei minut tupaan ja huudahti:

Hänen tyttärensä, kolme sinisilmää, solakkaa, mutta voimakasta vuoristolaistyttöä, kiiruhti heti täyttämään hänen tahtoaan, sillä Ukko-yankee oli ilmeisesti itsevaltias tuvassaan.

Aamiaisen jälkeen minä selitin hänelle matkasuunnitelmani. Silloin hän sanoi:

— Nyt jäätte tänne huomis-aamuun. Te tarvitsette perinpohjaisen levon ennen tällaiselle retkelle lähtöänne, sillä siitä tulee ylen vaikea tehtävä. Ajattelen hieman sitä asiaa ja annan teille hyvän neuvon.

— Useimmille sanoisin: Kääntykää takaisin! mutta teille minä sanon: Jatkakaa matkaanne, poikani, se on ainoa mahdollisuus! Tämän jälkeen on kuitenkin jokainen askel vaarallinen. Mutta, hyvä Jumala, teidän kaltaisianne poikia suosii toki onnikin hieman! Nyt autan teitä kaikessa missä voin. Teette paraiten, jos ratsastatte aamulla varhain Tittlen talolle. Se on neljän tunnin matkan päässä täältä Mitchellin piirikunnan rajalla. Tervehtikää häntä näin… (hän tarttui minua käteen). Sitten hänen pitää vastata näin… (ja hän puristi jälleen kättäni). Ja sitten hän sanoo teille, mitä teidän on tehtävä. — Älkää unohtako kädenpuristusta, poikani; miestä, joka ei osaa siihen vastata, täytyy teidän varoa sekä olla valmis iskemään hänet maahan.

Illallisen jälkeen me kaikki kokoonnuimme takkavalkean ääreen, ja ukko huvitteli meitä kertomalla tarinoita varhaisemmasta elämästään vuoristossa. Silloin eräs tytöistä sanoi:

— No, isä, jos joku kapinallinen tulisi tänä yönä tänne, niin mihin panisit herran silloin? Sinä tiedät, etteivät he liikoja pidä sinusta ennestään, ja minä arvelen, että sinulla pitäisi olla joku suunnitelma estääksesi yllätystä keskellä yötä!

— Niin, — sanoi Ukko-yankee, — he nuuskivat täällä melko usein. He näyttävät kantavan kaunaa minuun — kenties nimen vuoksi; mutta minä selviän heistä aina ilman ikävyyksiä. Eräänä yönä heitä saapui puoli tusinaa ratsastaen; sanoivat tulleensa noutamaan minua — minun oli muka lähdettävä armeijaan; mutta minä astuin ainoastaan ovelle ja sieppasin pyssyn käteeni, ja tytöntylleröni ymmärsivät mistä oli kysymys ja ottivat kaksipiippuiset haulikkonsa, ja sitten minä sanoin noille poikasille, että olin asunut liian kauan tuntureilla antaakseni itseäni tuolla tavalla säikyttää. Jos he tahtoivat käydä vieraisilla talossani, olivat he tervetulleet, mutta jos he koskivat kädellään minun kaltaiseeni vanhaan mieheen, niin he tekivät sen viimeisen kerran, sillä minun tyttäreni tähtäsivät heitä. Silloin eräs heistä sanoi, etteivät he tahtoneet rettelöä; halusivat vain hieman illallista. Nähkääs, — sanoi ukko hymyillen, — he tiesivät varsin hyvin, että minä ampuisin, ja minä arvasin, ettei heillä ollut sillä hetkellä halua kääntää töppösiään taivasta kohti.

Tarjouduin mieluummin heti jatkamaan matkaani kuin saattamaan heitä vaaraan, mutta ukko sanoi ankarasti:

— Jäätte paikoillenne, poikani! Saatan pitää huolen itsestäni ja teistäkin! — Ja hän vei minut vuoteelle, mikä tosiaankin oli hyvätyö metsässä vietetyn yön jälkeen. Caucus laskeutui levolle talliin hevosten kanssa. Hän sanoi voivansa juosta metsään helpommin tallista kuin tuvasta.

XVI

— Ei tunnu vieraanvaraiselta pyytää teitä lähtemään, — sanoi ukko, — mutta asiaa ei voi auttaa. Tyttäreni sanoo, että eräs neekeri, joka ratsasti ohi, oli nähnyt osaston Morganin ratsuväkeä tulevan tätä tietä. Karauttakaa suoraan pohjoista kohti, kunnes tulette Cane-virran mutkaukseen; ratsastakaa sitten koilliseen, niin tulette Tittlen taloon vähää ennen Fiat Rockiin saapumistanne.

Läksimme matkaan nopeaa neliä, vaikkakin keli oli raskas ja likainen — vettä satoi virtanaan. Kysyimme vastaantulijoilta saisiko paikkakunnalta ostaa muuleja hallitusta varten; ja minä sanoin, että minulla oli kiire palata Kaleighiin viikon kuluttua. Sanoin myöskin Caucukselle, että olisi parasta, jos hän kääntyisi hevosineen takaisin, koska minä vuoristossa saatoin kävellä yhtä nopeasti kuin ratsastaakin, ja matka oli edempänä tuleva hyvin vaaralliseksi; mutta hän vastasi:

— Ei, massa, tämä poika ei käänny takaisin Karolinaan, uhkaisittepa minua vaikka kuudella panoksella, — vapaus viittoo!

Saapuessamme Tittlen kartanolle huomasin hämmästyksekseni pihalla kaksi pohjoisvaltioiden sotilasta ja sain rouva Tittleltä tietää, että hänen miehensä oli mennyt myllyyn viljan hakuun. Hän näytti hyvin levottomalta, kunnes minä astuin esille ja puristin hänen kättään, kuten Ukko-yankee oli opettanut. Silloin hän sanoi varsin levollisesti, että sotilaat olivat karanneet Salisburyn vankilasta ja olivat matkalla rintamaan.

Neuvoin sotilaita pukeutumaan siviilipukuihin. He tekivät sen. Sitten Tittle tuli takaisin ja kehoitti meitä jatkamaan matkaamme, koska ympärillä oli vakoojia, mutta lisäsi samalla:

— Paras olisi kääntyä takaisin, sillä kapinalliset ampuisivat teidät kuin varpuset, eivätkä pohjoisvaltioiden sotilaat ole sen parempia.

Mutta kun minä itsepäisesti tahdoin jatkaa matkaani, neuvoi hän minua lähtemään pohjoiseen, Rock-purolle, ja karttamaan Bakersvillea.

Me kiiruhdimme edelleen rankkasateessa, ja nyt Caucus ei enää tuntenut paikkoja. Sattumalta tulimme väistäneeksi erästä pientä laaksoa, jossa sitten näimme kuusi ratsastavaa vakoojaa, ja menimme metsään, joka ei suurestikaan tarjonnut sateensuojaa. Siellä teimme tulen kuivataksemme vaatteitamme, syödäksemme ja nukkuaksemme hieman, alakuloisina, märkinä ja viluisina.

Aamupuolella neekeri ravisti itseään kuin märkä koira — oli kylmä ja satoi lunta.

Jatkoimme matkaamme erääseen talonpoikaistaloon, jossa ainoastaan naisia oli kotosalla. Eräs heistä oli kauhistavan murheellinen ja kertoi, että sissit olivat edellisenä päivänä ampuneet hänen miehensä hänen silmiensä edessä.

Lumimyrsky pakotti meidät jäämään sinne koko päiväksi. Mutta sitten me samoilimme sinne tänne vielä neljä päivää turhaan koettaen kulkea Tittlen osoittamaa suuntaa. Vihdoin saavuimme eräälle solalle ja sen läpi taloon, jonka omisti muuan etelävaltioiden armeijan upseeri. Muuan talonpoika sanoi, että hänen sotilaitaan oli ollut paikkakunnalla, mutta ei tiennyt missä.

Puolen tunnin kuluttua saavuimme kentälle, jolta minä hämmästyksekseni kuulin kiväärinlaukauksia, ja piilouduttuamme aidan taakse huomasimme laukauksista, että pari, kolme miestä ampui poikki laakson, jossa heidän tuleensa vastasi pari kolme muuta miestä laakeripuuviidakosta. Lähimmät olivat etelävaltioiden ratsumiehiä, toisilla oli sininen univormu.

— Siunatkoon, ne tulevat meidän perässämme! — huusi nyt Caucus; ja katsahtaessani taakseni huomasin kuusi ratsumiestä, jotka olivat seuranneet jälkiämme lumessa. Olisin kyllä, kiitos passini, saattanut pysähtyä ja jäädä juttelemaan heidän kanssaan, mutta unohdin itseni tietäessäni että he olivat vihollisia, nousin hevoseni selkään ja jatkoin Caucuksen seuraamana täyttä laukkaa.

Ratsastimme eteenpäin onkalotietä, mutta se oli hulluinta mitä saatoin tehdä, sillä heidän karbiiniensa laukaus saavutti meidät, ja minun hevoseni suistui maahan. Silloin huusin Caucukselle, että hän seuraisi minua, hyppäsin aidan yli ja juoksin viidakon läpi vesiuurroksen vastakkaiselle puolelle. Olimme nyt menettäneet hevosemme, ja jos vielä olisimme kadottaneet revolverimme, rahamme ja paperimme, niin olisimme kadottaneet kaikki, mutta hyvin varustettuina saattaisimme puolustaa onkalotietä vainoojiamme vastaan. Annoin Caucukselle toisen revolverin.

— Te kai olette, uskon ma, meidän puolellamme. Tulkaa auttamaan meitä puolustamaan onkalotietä.

Hän oli sininen sotilas, ja me seurasimme häntä. Heti vierellämme huomasimme luutnantin ja kolme miestä sinisissä pohjoisvaltio-miesten sotilaspuvuissa,; edellisellä oli Henry-kivääri, jolla hän tarkkaan vastasi kolmen etelävaltioiden sotilaan tuleen ja haavoitti yhden heistä. Hänelläkin oli joukossaan yksi haavoittunut. Etelävaltioiden sotilaat vetäytyivät takaisin.

— Nyt, pojat, meidän täytyy yhtyä Steinerin väkeen niin pian kuin saatamme, ennenkuin nuo ehättävät edelle! — huudahti luutnantti; ja me kuljimme pientä vuoripolkua, kohosimme erästä kukkulaa ja laskeusimme laaksoon, jossa ketterä Steiner oli joukkoineen. Haavoitetun me kuljetimme mukanamme.

— Oletan aikovanne samota samaa tietä kuin mekin, — sanoi luutnantti minulle; — tunnen hyvin Knoxvillen seudut, ja te tekisitte viisaimmin, jos seuraisitte meitä; viisi miestä ovat varmemmat kuin kaksi. Teidän hevosenne olisivat tämän jälkeen olleet teille vain haitaksi, sillä meidän täytyy kulkea tunturien yli, jos mieli päästä hengissä perille. Kerroin kohtaloni hänelle ja Steinerille.

— Hyvä, herra Bryant, — virkkoi luutnantti, — jos joku saattaa viedä teidät rajan yli, niin sen saatan minä tehdä!

Me puristimme toistemme kättä — minä tervehdin häntä Ukko-yankeen tavoin, ja vanha Steiner sanoi:

Seutu oli hyvin suuremmoista ja villiä. Edessämme kohosivat rotkojen eroittamina Sinisten Vuorten harjanteet, joiden välitse joet virtasivat Tennesseehen, osoittaen meille tietä pohjoisvaltioiden riveihin. Meille oli onni, että luutnantti tunsi kaikki onkalotiet, sillä Longstreetin vakoojia parveili ympärillä kaikkialla, ja luutnantti johti juuri erästä vastakkaisen leirin pientä vakoojapatrullia. Hän oli peloton, yritteliäs mies ja väsymätön jalankulkija.

Ensimäinen yösijamme oli Middletonin talo, jossa kaksi miestä piti tulla lisää. Puolta peninkulmaa kauempana sanoi kaksi vastaantulevaa ratsumiestä:

— Niin, he kulkevat sinne tänne pyydystellen kaikkia keitä saavat käsiinsä — joskus he ampuvat ihmisiä, joskus he hirttävät heitä. Vähän matkan päässä eräs riippuu puussa. Pitäkää silmänne auki vaan!

Luutnantti epäili kertojia ja piti heitä silmällä niin kauan kuin he olivat näkyvissä. Sitten hän vei meidät tieltä vuoristoon välttääkseen sen enempiä tapaamisia. Tie oli hyvin 'hankala, ja se vei läpi rytöisten rotkojen ja huimaavien tunturihuippujen, mutta me saavutimme Middletonin tuvan kello yksitoista illalla.

Siellä tapasimme taas kaksi vakoojaamme, ja nyt meitä oli seitsemän miestä — siis melkoinen joukko.

Middleton suositteli vanhaa karhunampujaa Zeke Carteria oppaaksi seudun läpi, joka vilisi sissejä ja sotarosvoja. Mies suostuikin kahdestakymmenestä dollarista. Hän oli pitkä, harteva, harmaapartainen karilas. Hän kutsui meidät tupaansa, jossa keitti ruuat matkaa varten, jonka arveli kestävän kolme, neljä päivää.

Tuvan seinillä riippui hirvensarvia ja karhunnahkoja, osoittamassa ukon tuntureilla suorittamia urotöitä.

Seurasimme häntä hanhenmarssissa, ja yli kiviröykkiöiden suorittamamme kauhistavan marssin jälkeen, joka muutti kenkäni riekaleiksi — ja jonka kestäessä olin kerran eksynyt seurastani ja töintuskin sen jälleen pimeässä löytänyt — pääsimme me lepopaikalle. Olimme hyvin hiljaa, jottemme herättäisi sissijoukkojen huomiota — Zeke sanoi, että heidän tyyssijansa oli Sweetwaterin laaksossa, jonka läpi meidän piti matkustaa.

Me olimme melkein päässeet sen yön matkan loppuun, kun Zeke äkkiä huudahti:

— Samoilemme hieman sinne tänne, kuten tekin, luulen ma. Ettekös aio rintamaan?

— Ei, hitto vie, maksa ollenkaan vaivaa seisoa tässä juttelemassa, — sanoi Zeke kärsimättömästi. — Kun tulette nyt vaan mukana, niin saamme pian oppia tuntemaan teidät tahi te meidät.

Pidimme heitä vankeina ja leiriydyimme erään pienen hevosenkengänmuotoisen avoimen paikan kohdalle, jonka läpileikkaus oli viisikymmentä jalkaa ja jonka vastassa oli jyrkkä vuorenseinämä ja taustalla puro. Alapuolelle oli laakso.

Kuljettuamme seuraavana päivänä puoli tuntia täytyi meidän mennä maantien yli, ja vanha Zeke opetti meitä kulkemaan tien yli takaperin, pettääksemme matkustajia tahi vakoojia.

Sitten kuljimme erään metsänliepeen ohi, jossa vanhalla Zekellä oli ollut kahakka karhun kanssa, joka oli vähällä surmata hänet ja oli jättänyt hampaitten jäljet ukon käsivarteen.. Ja kuljettuamme muutaman mökin ohi, jossa eräs vanha akka haukkui meitä "unioonilaisiksi", saavuimme kauniiseen laaksoon — siinä näimme ensi kerran kappaleen Tennesseetä!

— Nyt, pojat, menen takaisin mökkiini, mutta ensin tahdon puristaa jokaisen kättä. Pitäkää silmänne auki ja ruuti kuivana. Sitä tarvitaan! Jääkää hyvästi!

Ja vanha raja-asukas läksi. Saavuimme pian tielle, jota kuljimme mukavuussyistä vaarasta huolimatta. Caucus, joka astui edellä, tuli pian takaisin ja sanoi kuulleensa ääniä kauempaa. Me emme kuitenkaan kuulleet mitään ja jatkoimme matkaamme, mutta tuskin olimme saapuneet eräälle kukkulalle, niin että meidät saattoi eroittaa taivaanrantaa vasten, kun jo laukaus rätisi eräässä metsänliepeessä. Meitä väijyttiin, mutta ilta oli pimeä ja me heittäydyimme maahan, niin että kukaan ei haavoittunut.

— Nyt, pojat, ammumme kukin pari kolme laukausta, niin he luulevat meitä olevan paljon, ja sitten seuraatte minua, — sanoi luutnantti.

Kuului kuin koko plutoona olisi ampunut, ja sitten me kiiruhdimme ylös vuorenkylkeä ja edelleen solaan välttääksemme uusia vaanijoita.

Saavuttuamme aamuhämärissä sinne näimme hämmästyneinä alhaalta kimaltelevan valoja. Siellä oli leiritulia. Leiriydyimme sen vuoksi metsään ja jatkoimme vasta iltasella matkaamme erääseen solassa olevaan tupaan, jonka Jim Boles nimisen omistajan luutnantti tunsi.

Jim Bolesin kaksi tytärtä olivat reippaita ja voimakkaita seitsemän-, kahdeksantoista vuotisia tytön tylleröitä. He näyttivät meille sitten tien leiritulien ohi hra Mixin tupaan, johon me lopuksi perin uupuneina pysähdyimme saadaksemme levätä tarpeeksi. Minun kenkäni olivat aikoja sitten menneet piloille, jonka vuoksi olin kietonut haavoja täynnä olevat jalkani takinvuorista revittyihin riekaleihin. Vaatteet olivat aivan repaleina.

XVII

Sanoessamme kolmantena päivänä jäähyväiset isäntäväellemme ja kauneille oppaillemme kieltäytyivät nämä kelpo ihmiset ottamasta pienintäkään korvausta vaivoistaan.

Kuljimme nyt raivattua tietä, jonka tasaisuus sai meidät unohtamaan vaaran lisääntymisen, mutta tuskin olimme ehtineet peninkulmaakaan ennenkuin luutnantti huudahti:

— Suuri Luoja, tuolla tulee puoli tusinaa sotilaita; meidän täytyy tehdä vastarintaa, joskin laukaukset saattavat kutsua heitä lisää. Joka mies menköön suojaan ja totelkoon määräyksiä!

— Tulkaa tänne, massa Bryant! — huusi Caucus, joka oli hiipinyt pienen joen varrella olevan viidakon taakse, ja hänen hampaansa kalisivat hänen seisoessaan kylmässä vedessä. Noudatin hänen kutsuaan, sillä harkitsemisaikaa ei ollut.

Joukko olisi meitä huomaamatta kulkenut ohi, jollei Caucus-parka olisi niin onnettomasti kalisuttanut hampaitaan.

— Hitto vieköön, onko täällä keskellä talvea kalkkalokäärmeitä! — huudahti joukon kersantti pysähtyen kuuntelemaan.

— Ampukaa! — huusi luutnanttimme, jonka jälkeen pensaiden ja kivien takaa alkoi luotisade hämmästyneitä etelävaltioiden sotilaita vastaan.

— Tässä on eräs! — huudahti muuan heistä ja kannusti hevostaan Caucusta vastaan. Mutta silloin minun revolverini ja luutnantin pyssy alkoivat puhua, ja sekä hevonen että mies tupertuivat jokeen. Sotilas hyökkäsi kuitenkin, vaikka oli haavoittunut, Caucuksen kimppuun, joka taisteli kuin hornanhenki pitäen revolveria nuijanaan. Viisi muuta ratsumiestä hyppäsivät hevosten selästä ja pakenivat — kuudes vieri virran mukana.

— Reippaasti matkaan nyt, pojat! — huusi luutnantti. — Kymmenen minuutin kuluttua on kimpussamme sata miestä lisää!

Hänen ei tarvinnut meitä kehoittaa. Kapusimme vuorenkylkeä, kuljimme yli vuorenharjanteen ja saimme erinomaista suojaa eräässä tuuheassa metsänliepeessä, johon asetimme vahdin. Kuivasimme sitten vaatteemme ja rupesimme syömään.

Yöllä jatkoimme matkaamme Tennesseehen ja kahtena seuraavana päivänä kiertotietä pohjoiseen. Ruokavaramme olivat lopussa, meillä oli kauhea nälkä. Lähetin Caucuksen ostamaan ruokaa erääseen tupaan.

Hän tuli takaisin tuoden mukanaan jauhosäkin, silavankimpaleen, kaksi korppulaatikkoa, kolme tusinaa munia, kinkun ja säkillisen perunoita.

— Eukko ei sanonut mitään. Eukko oli kellarissa, ja minä telkesin hänet sinne siksi aikaa, kun ostin ruokavarat.

— Caucuksesta tulee ajan pitkään ruokavarojen hankkija armeijalle, — virkkoi luutnantti nauraen.

Jatkoimme matkaamme koko yön ja seuraavan päivän, sitten meidän täytyi levätä pienessä hirsituvassa muutaman sadan kyynärän päässä maantiestä, jota pitkin me pari kertaa kuulimme joukkojen ja myöskin tykkiväen kulkevan; — se merkitsi, että Longstreet teki muutamia liikkeitä.

— Luultavasti hän peräytyy, — arveli luutnantti Hauson; — mutta siitä saamme piankin varmuuden!

— Siksi että me pian olemme pohjoisvaltioiden armeijassa tahi etelävaltioiden armeijain vankeina — taikka myöskin luojamme luona. Emme saata toki ihan iänkaiken vetelehtiä vihollismaassa. Nyt olen määrännyt, että meidän on kuljettava Nolachuckyn poikki, kahdentoista peninkulman päässä täältä. Sinne me ehdimme kiivaassa marssissa ennen päivän koittoa. Jos pääsemme elävinä joen yli, niin olemme puoli tuntia myöhemmin omiemme luona.

Eräs niitä tapahtumia, jotka tällä seikkailurikkaalla matkalla tekivät minuun valtavimman vaikutuksen, oli seuraava:

Lepäsimme eräässä talossa, jonka omistajan luutnantti tunsi. Isäntämme ei kutsunut meitä pieneen kamariin, koska eräs etelävaltioiden mies oli siellä hengenvaarallisesti sairaana äitinsä hoidossa. Äiti pelkäsi luultavasti että me teloittaisimme sairaan ja pyysi huolestuneena saada puhella jonkun meikäläisen kanssa. Menin sisälle ja huomasin nuoren miehen sanomattoman kiihoittuneeksi, osittain kuumeesta, osittain levottomuudesta. Hän kysyi uupuneella äänellä mitä me tekisimme, tekisimmekö hänelle mitään pahaa. Rauhoitin häntä sanomalla, että me olimme matkalla rintamaan emmekä aikoneet häiritä ketään, joka ei meitä häirinnyt. Tämä näytti keventävän hänen mieltään, ja äiti seurasi minua siunaten ovelle. Sellaisia olivat ajat, että miehen, jolle jokaisen inhimillisen tunteen tulee suoda rauhaa ja osanottoa, täytyi pelätä henkeään.

Kun meidän nyt kohdakkoin täytyi erota luutnantti Hausonista, tahdoin minä mielelläni antaa jonkun tunnustuksen tälle rohkealle ja avuliaalle miehelle ja revin sen vuoksi lehden muistikirjastani kirjoittaen siihen seuraavaa:

"Koska luutnantti Hauson neljännestä Kentuckyn ratsuväkirykmentistä erinomaisella kunnolla, arvostelukyvyllä, kieltäymyksellä ja urhoollisuudella on ohjannut allekirjoittaneita, erään pohjoisvaltioiden joukon jäseniä, jotka olemme koettaneet päästä pois etelävaltioista, saamme hänelle lausua vilpittömän, sydämellisen kiitoksemme, ja koska emme voi sitä osoittaa tehokkaammalla tavalla, niin lausumme hänelle parhaat onnentoivotuksemme — jotta hän ehein nahoin pääsisi tästä sodasta, ja vaarojen ja vaivojen jälkeen nauttisi jäljellä olevaa elämäänsä terveydessä ja onnessa."

Kirjoitettuamme sen alle luin sen luutnantille, joka sanoi pitävänsä sen tarkoin tallessaan koko elämänsä.

Sitten me jatkoimme vaellustamme ja saavuimme erään tien varrella
olevan tuvan kohdalle. Nolachucky-joki näkyi sadan sylen päässä.
Tuvassa asui vain keski-ikäinen nainen kahden tyttärensä keralla.
Mitään miehiä ei näkynyt.

— Ette ilman vaaraa. Viime yönä ammuttiin siellä kolme miestä heidän koettaessaan mennä yli.

Näimme myöskin toisella puolella kapinallisten leiritulet. Vaimo selitti meille, että edempänä vei silta joen yli, mutta sitä vartioimassa oli jalkaväkeä ja mahdollisesti pari kanuunaa. Hän luuli myöskin siellä olevan jotakin tekeillä, koska sotajoukkoja oli ollut liikkeellä koko päivän ja kivääritulta oli jyskynyt rintamalta. — Huomenna tulee varmaankin kuuma päivä, — lisäsi hän.

Tämä teki meidät halukkaiksi päästä rintamaan, sillä jos Longstreet etenisi, olisi meidän kuljettava vielä paljoa pitempi ja vaarallisempi matka.

Päätimme niinmuodoin uskaltaa — kaikki, paitsi kolmea, jotka kieltäytyivät — ja otimme vaimon veneen, jota me, karttaaksemme melua, soudimme käsin. Otin yltäni vaalean takkini ja ojensin sen Caucukselle; harmaa alusnuttuni ei loistanut pimeässä.

XVIII

— Hypätkää veneestä, henki on kysymyksessä! — kuiskasi luutnantti minulle ja teki itse neuvonsa mukaan, saadakseen veneestä suojaa kiväärin luoteja vastaan.

Minä noudatin esimerkkiä, pysyttäytyen veneen pohjan alla meidän verkalleen liukuessamme pitkin virtaa. Silloin kuulin kiväärinlaukauksen ja veneeseen jääneiden miesten valituksia.

— Seuratkaa virran mukana joku matka ennenkuin koetatte päästä rantaan, — kuiskasi luntnantti minulle. Seurasin häntä, mutta hän katosi pian pimeässä näkyvistäni.

Kuljettuani parisataa syltä virran mukana jäykkänä kylmästä, sillä virta tuli lumivuorilta, uin rantaan ja hapuilin pensaikkoon, jolloin onnettomuudeksi taitoin muutamia oksia.

— Olen vankinne, — sanoin siinä määrin kangistuneena kylmästä, etten kyennyt pakenemaan enkä puolustautumaan.

— Vain komppaniallinen Etelä-Karolinan poikia. Olemme tulleet tänne huolehtimaan, että te tennesseeläiset pysytte siivolla.

— Viekää hänet päämajaan, — käski kersantti, joka oli tullut joukkoon.

Eversti ei ollut saapuvilla, ja minä pyysin hänen ajutantiltaan lupaa saada lämmitellä itseäni nuotiolla, sillä hampaani kalisivat kylmästä.

— Niin, saamme kaiketikin lämmittää teitä hieman, jos tahdomme saada teiltä mitään tietoja; mutta luulenpa, että taas kylmenettekin ennenkuin teistä selviämme!— Olette kaiketikin vakoilija?

Minut vietiin hirsitupaan, mutta tuskin oli eversti ehtinyt jälleen katsoa minuun ennenkuin hän säpsähti ja lähetti upseerin pois jollekin asialle. Sitten hän käski vahdin päästämään minut ja vartioimaan oven ulkopuolella, koska tahtoi olla rauhassa, jonka jälkeen hän huudahti käheästi nauraen:

— Tämäpä oli odottamaton kohtaus, Bryant! Milloin te tulitte
Morris-saaren vallitustöistä?

Tunsin hämmästyksekseni vanhan ystäväni ja toverini Harry Waltonin. Hänellä oli nyt täysi parta, ja kasvot olivat tulleet siinä määrin pronssinruskeiksi, etten aluksi ollut häntä tuntea.

— Eversti, — keskeytti hän. — Kuolema on ylentänyt minut viime tapaamalta — sellaista tapahtuu usein täällä!

— Ei ole passia, — ja kuitenkin olette tullut siviilipukuisena meidän riviemme läpi? Miten pääsitte Morris-saarelta?

— Siis karkuri toistamiseen? Asianne näyttää huonolta, Bryant, kauhean huonolta, — lisäsi hän, sytytti piippunsa ja istuutui. — Voisin muitta mutkitta heti paikalla ammuttaa teidät sotaoikeuden tuomion mukaan, rikkomatta saamiani valtuuksia. Minun täytyy luultavasti tehdäkin se, jos meidät karkoitetaan täältä huomenna, kuten pelkään.

— Elämäni on teidän käsissänne, eversti Walton, mutta mielestäni ette ole kovinkaan ritarillinen, jos otatte hengiltä vanhan ystävänne ja koulutoverinne, sen vuoksi että hän oli onnellisempi kosiessaan Laura Peytonia…

— Vaiti! — huudahti eversti. — Älkää koettakokaan vakuuttaa, että hän rakastaa teitä! Sitä minä en usko! Siinä tapauksessa ette te, eikä kukaan toinenkaan mies maan päällä, olisi jättänyt häntä. Minä tyydyn joka tapauksessa tekemään vain velvollisuuteni. Minä luovun kostosta. Lähetän teidät vartioituna Chattanoogaan. Siellä teidät tuomitaan, eikä kukaan saata väittää, että Harry Walton olisi kohdellut teitä epäritarillisesti! Teen ainoastaan velvollisuuteni, hyvä herra!

Silloin ajutantti tuli ilmoittaen, että eräs neekeri tahtoi puhutella everstiä, ja samalla Caucuksen punainen pää loisti leirivalkeassa. Hän oli itse läpimärkä, mutta kantoi takkiani, joka näytti aivan kuivalta — siellä oli kaikki minun paperini.

Silloin tiesin, että kaikki toivo oli mennyttä. Kohta kun minun oikea nimeni tiedettiin, oli Bassettin passi minut tuomitseva.

— Jeesus, miten hauska saada tavata teitä, massa eversti Walton! — sanoi Caucus teeskennellen ihastusta. — Kukapa olisi saattanut uskoa tapaavansa tässä kirotussa maassa Etelä-Karolinasta kotoisin olevan ystävän! Sanoin koko ajan: kunpa vaan tapaisimme eversti Waltonin, sanoin minä.

— Luulen sinun iloitsevan jälleennäkemisestä enemmän kuin herrasi,
Caucus, — sanoi eversti nauraen.

— Viekää pois hänet ja antakaa hänelle ruokaa — neekerit ovat aina nälkäisiä! Mutta katsokaa, ettei hän karkaa vihollisen puolelle, tarvitsemme häntä todistajana!

— Tässä, massa Bryant, ovat paperinne, passinne ja kaikkityyni, — sanoi Caucus kauhukseni ja laski paperit pöydälle.

— Otan ne tutkittavakseni, — sanoi eversti Caucuksen mentyä ja silmäili hät'hätää paperit, joista muutamat näyttivät herättävän hänen tyytyväisyyttään. — Luulen, ettei teidän asianne tuota sotaoikeudelle suurtakaan vaivaa, enkä minä huoli erikoisesti salata teiltä tunteitani. Joskin teidät ammuttaisiin kymmenen kertaa, niin ette tulisi niin onnettomaksi kuin miksi olette tehnyt minut!

— Eversti Walton, — vastasin minä, — tämän onnettomuuden olen tuottanut teille vastoin tahtoani. Me rakastimme samaa naista. Minun onneni oli, että voitin hänet.

— Voititte hänet? — huudahti Walton; — ei, hän on liian uskollinen etelävaltioiden nainen ajatellakseen teitä nykyisin. Voititte hänet! Olette ainoastaan voittanut sen mihin sotaoikeus teidät tuomitsee!

Hän silmäili edelleen minun papereitani. Äkkiä hän huudahti kuin hengenhädässä. Näin hänen pitävän vaimoni kirjettä kädessään.

— Se on hänen käsialaansa! — ja luki kirjeen vielä kerran, jonka jälkeen hän unohtaen minun läsnäoloni painoi kätensä kasvojaan vasten ja vaipui tuolille.

Huomasin hänen kiihkeästä hengityksestään, että hän taisteli sitä taistelua, jota kaikkien miesten, jotka ovat vilpittömästi rakastaneet ja kadottaneet rakastettunsa, täytyy taistella.

— Sitä teidän ei tarvitsekaan sanoa minulle. Näen sen hänen kirjeestään. Hyvä Jumala, mitä minä teen? En voi täyttää velvollisuuttani. Jos teen sen, niin hän tulee…

Hän astui puolen tuntia edestakaisin tuvassa, väliin väännellen käsiään, väliin puristaen päätään. Vihdoin hän rauhoittui, vaipui tuolille ja sanoi:

— Bryant, en kiellä tunteneeni mielihyvää siitä, että teidät surmattaisiin karkulaisena ja vakoojana. Tämä, sen naisen kirje, jota me molemmat rakastamme, sanoo minulle, että hän on teidän vaimonne ja rakastaa teitä sellaisena. Olin aikonut lähettää teidät Braggsin päämajaan tuomittavaksi karkaamisesta. Tiedätte kyllä, mitä armoa olisitte saattanut odottaa Braggsilta, joka ei säästä omaa väkeäänkään. Teidän henkenne ei olisi sormennäppäyksen arvoinen. Jos tekisin sen, niin tekisin leskeksi tytön, jonka kanssa lapsena leikin, ja jota minä — Jumala minua auttakoon — naisena rakastan. Minä murtaisin Lauran sydämen! — Velvollisuuteni sanoo yhtä, rakkauteni teidän vaimoonne toista. Jos luulisin, ettei hän rakastaisi teitä, niin tekisin velvollisuuteni, mutta tämä kirje sanoo minulle, että jokainen hänen sydämensä lyönti kuuluu teille. En voi kokonaan tehdä velvollisuuttani, minä tingin omantuntoni kanssa. Ja nyt, teidän, Bryant, täytyy tehdä kuten sanon — siinä on ainoa pelastuskeino. Minä ja minun rykmenttini olemme täällä jonkinlaisena suupalana yankeiden kitaan pistettäväksi, jotka luultavasti nielevät meidät huomispäivänä. Tämä rykmentti näet uhrataan kokonaisen armeijaosaston pelastamiseksi. Sellaista on kyllä sodan aikana usein tapahtunut molemmin puolin ja tapahtuu nyt kerran taaskin. Minä ynnä väkeni tunnemme tämän yhtä hyvin kuin kenraali, joka on antanut määräyksen. Meidän on puolustettava tätä pientä siltaa ja tätä rantaa viimeiseen mieheen — niin kuuluu käsky — tai kunnes saan merkin toisella puolella olevalta vuorelta, että kaksi patteria on asettunut sinne estämään vihollisten hyökkäystä. Nyt minä puolustan tässä siltaa viimeiseen asti. Jätän teidät tänne. Kohta sataa luoteja ja granaatteja, mutta toivon, että totutte niihin, kuten minäkin olen saanut tehdä. Minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen. Jääkää tänne, ja jos väkeni unohtaa teidät taistelun kuumuudessa, niin älkää muistuttako heitä, älkää näyttäytykö, ja valitkaa itsellenne varma paikka. Minä tahdon pelastaa Laura Peytonin miehen, sen miehen, jota hän rakastaa. Mitä taas minuun tulee, niin iloitsen huomispäivän työstä. Toivon luodin osuvan itseeni. Niin kyllä tapahtuukin, ja silloin minä annan henkeni etelävaltioiden asialle suuremmalla ilolla kuin jos se olisi tapahtunut ennen kuin tänä iltana tapasin teidät.

XIX

Hänen avatessaan ovea loisti tupaan varhaisen aamun himmeä kajastus, ja katsellessani ulos neliskulmaisesta luukusta, joka toimitti ikkunan virkaa, saatoin silmäillä ympäristöä.

Tuvan takana vieri virta, jonka poikki tällä kohdalla vei yksinkertainen puusilta, tuskin riittävän leveä tavallisten vaunujen kuljettavaksi. Se oli rakennettu, kuten Lännen sillat tavallisesti, ristiin salvetuille silta-arkuille ja päällys tehty kaksituumaisista karkeasti hakatuista lankuista.

Virta oli siltä kohdalta sekä syvä että vuolas, mutta vain vähän yli viidenkymmenen jalan levyinen, niin että sille riitti yksi ainoa keskellä oleva siltapylväs, josta kaksi kaarta ulottui rantoihin. Virran toiselta puolelta näkyi kaksi kenttäkanuunaa, ja eräs hirsistä laitettu rintavarustus väestön suojaksi. Tätä oli vartioimassa yksi kersantti ja muutamia miehiä. Kanuunamiehistö nukkui kanuuniensa vieressä.

Vastapäisellä rannalla näkyi myöskin maantie, joka kulki milloin lähempänä vettä, milloin kauempana siitä, ja jota suojelivat ainoastaan metsänliepeet, niin että sitä ainoastaan suuria häviöitä kärsimällä saattoi käyttää marssitienä niinkauan kuin minun puoleiseni ranta oli vihollisten hallussa. Kolmesataa jalkaa kauempana sitävastoin maantie kiemurteli kukkuloiden takaa, niin että tykkiväki sai siellä helposti suojaa.

Pitkin tätä tietä saapui joen alivarrelta päin erään osaston kuormavaunuja, ja muutaman peninkulman päästä alempaa joelta kuului hiljaisia kiväärinlaukauksia sekä silloin tällöin joku kanuunankumahdus.

Selvästi huomasi etelävaltioiden joukkojen vetäytyvän takaisin ja että Walton oli asetettu tänne joukkoineen pitämään siltaa hallussaan vaikkapa aivan pohjoisvaltioiden joukkojen edessä.

Mutta suurien joukkojen muuttamiseen menee pitkä aika rauhankin aikana. Kuormasto oli juuri alkanut ajaa ohi, ja päivälliseen asti oli kestävä, ennenkuin koko jalka- ja tykkiväki ehtisi yli; ja päättäen alhaalta päin joelta kuuluvasta ammunnasta, oli vihollinen jo alkanut hyökkäyksensä. Walton joukkoineen oli niinmuodoin välttämättä uhrattava. Juuri seisoessani siinä näissä ajatuksissa tuli pölyinen ajutantti hyökäten sillan yli, ratsasti everstin luokse ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa.

— Niinmuodoin hän kieltäytyy antamasta minulle apuväkeä, mutta tahtoo kuitenkin, että pidän puoliani?

— Hyvä Jumala! Silloin meistä ei ole enää paljoa jäljellä! — mutisi eversti luoden surullisen katseen joukkoonsa, joka silti ei nurkunut. Everstin komentaessa heitä ampumalinjalle vastasivat he päästäen sotahuudon ja kiiruhtivat sinne tavallista nopeammin.

Silloin kuului jyrinä joen alajuoksun puolelta yhä voimakkaampana ja hajalaukauksia alkoi jo pamahdella rintamallemme. Muutamia haavoitettuja tuli ontuen tahi ryömien, sillä koko päivään ei kukaan ehtinyt heitä auttaa.

— Ilmoittakaa, että minä puolustan siltaa viimeiseen mieheen, — sanoi eversti ajutantille, joka heti jälleen hyökkäsi yli sillan. Sitten Walton kirjoitti kiireessä määräyksen ja määräsi ajutantin lähettämään otteet jokaisen komppanian kaikille upseereille ja ensimäisille kersanteille.

— Niin monelle? — sanoi ajutantti ja istuen puupenkillä jatkoi levollisena kirjottamistaan, vaikka luodit iskivät puihin ja haavoittivat ympärillämme olevia ihmisiä.

— Niin, — sanoi eversti, — sillä merkkiä annettaessa saattaa ensimäinen kersantti olla komentava upseeri, enkä minä tahdo, että ainoatakaan miestä uhrattaisiin tarpeettomasti, — lisäsi hän huoaten ja meni ampumalinjalle, jätettyään hevosensa eräälle ajutantille.

Asema, jota rykmentin tuli puolustaa, oli varsin suotuisa. Se oli joen suuntaan käyvä pieni, pitkähkö tuuheametsäinen harjanne. Toisella puolella oli avoin kenttä, jonka yli pohjoisvaltion armeijan tuli käydä hyökkäykseen. Metsänliepeessä oli veistettyjä rintasuojuksia, kukin riittävän suuri komppanialle, ja näiden välissä ampumahautoja tarkka-ampujille. Rykmenttiin kuului kuitenkin ainoastaan kolmesataa miestä, sillä mieshukka oli aikaisemmin sitä vähentänyt.

Kiväärinjyrinä lähestyi, ja viimeiset kuormastovaunut kulkivat joen yli, ja jalkaväkirykmentti marssi asettuakseen tien takana oleville kukkuloille; niiden takaa tulivat toiset jalkaväkirykmentit ja kanuunapatteri.

Nyt meidän oma tulemme yltyi yhteislaukauksiksi, ja neljännestunnin kuluttua eräs pohjoisvaltion patteri oli asettunut asemaansa, sillä kartessit pieksivät metsää ja granaatit räjähtivät tiellä keskelle marssivaa rykmenttiä surmaten ja haavoittaen useita. Viiden minuutin kuluttua toinen patteri oli tullut ampumakuntoon — sen laukaukset saattoi eroittaa helposti, sillä se lähetti jonkinlaisia pommeja, jotka ulvoivat ylen kamalasti, melkein kuin ihmisäänet.

— Luoteja voin kestää, ja kartessejakin, mutta noita ulvovia kojeita, jotka huutavat: missä olet, missä olet? en enää kestä kauempaa. — Jeesus! — lisäsi hän, kun vielä muuan "ulvova koje" repi osan kattoa yltämme. Oli selvä, että hyökkääjät olivat nähneet tuvan ja luulivat sitä päämajaksi.

Viittasin Caucusta tulemaan mukanani, ja me piiloittauduimme silta-arkun taakse omalle puolellemme jokea. Kuulimme yllämme haavoittuneiden valituksia ja kirouksia, heidän tullessaan ontuen ja horjuen rintamasta sillan yli. Heidän lukunsa todisti sanomattomia tappioita ja lisääntyi lakkaamatta. Siellä ei ollut ainoastaan prikaati, vaan varmaan divisiona hyökkäsi tämän ainoan rykmentin kimppuun. Kiväärituli läheni lähenemistään sivuilta päin ja pirstasi rintavarustukset, niin että ne tarjosivat huonon suojan niille harvoille sotilaille, jotka olivat kyllin hurjistuneita pysyäkseen siellä; he kaatuivat ja kuolivat kymmenittäin, ei hurraa-huudot eikä hyökkäyksen jännitys heitä elähdyttänyt, he seisoivat ainoastaan paikallaan ja kuolivat ilman muuta — kova kohtalo tosiaan.

— Jeesus, nuo kapinalliset kuolevat kuin vanhasta tottumuksesta! — huudahtikin Caucus.

Taistelua oli kestänyt kaksi tuntia, pari patteria ja etelävaltioiden armeijan pääjoukko kulki nyt sillan yli. Eräs pattereista avasi tulen sinitakkeja vastaan, jotka tahtoivat katkaista peräytymisen, ja laimensi melkolailla heidän tultaan. Toinen patteri heitti pommeja päämme ylitse, harjanteen takaa hyökkääviä sinitakkeja vastaan; näin puitten välitse, miten pommi toisensa jälkeen räjähti avoimella kentällä, keskellä heidän taajoja rivejään.

Etelävaltioiden sotilaiden harventuneet rivit avasivat nyt niin nopean tulen hyökkääviä sinitakkeja vastaan, että ymmärsin heidän ladanneen kaatuneiden toveriensa kiväärejä; ja tämän tarmokkaan vastarinnan tieltä väistyivät pohjoisvaltioiden joukot ja vetäytyivät takaisin jättäen jälkeensä sinisiä pilkkuja keltaiselle kedolle.

Ja koko ajan etelävaltioiden sotilaat marssivat sillan yli, joskus juoksumarssissa. Viimeiset rykmentit kulkivat yli, ja joella olevat patterit vetäytyivät pois tien takana oleville kukkuloille. Mutta silloin oli Waltonin rykmentistä jäljellä ainoastaan kolmas osa — ja sinitakit valmistautuivat uuteen hyökkäykseen.

Walton oli viimeisen tunnin aikana neljä kertaa tullut kysymään tähystäjältä, eikö merkkiä vielä näkynyt taustalla olevalta vuorelta. Viimeisen kerran tullessaan hän ontui hieman.

— Armias taivas, eikö merkkiä koskaan anneta? — sanoi hän. — En tahdo, että väkeni kokonaan kaatuu, — ja tuo hyökkäys tekee heistä lopun!

Näin lippuja ruudinsavun yläpuolella, vastapäisellä kukkulalla, ja eversti juoksi haavoittuneenakin takaisin tulirintamaan. Määräykset kaiketi annettiin hyvin nopeasti, sillä sotamiehet tulivat pikamarssissa hirmuisen luotikuuron ahdistamina. Mutta mihin rykmentti oli nyt joutunut? Kussakin komppaniassa oli vain joku harva mies, puolet niistäkin ontui ja horjui. Yhtäkaikki he miehittivät heti edessämme olevat vallitukset, ja kun sinitakkiset tulivat, otettiin heidät vastaan rätisevin laukauksin, samalla kun kukkuloilla olevat patterit lähettivät vielä puolen tusinaa pommeja heidän hyökkääviin riveihinsä, jotka hetkeksi peräytyivät, ja tätä hetkeä Walton käytti hyväkseen viedäkseen joukkonsa sillan yli.

Sillä aikaa tykkiväen kapteeni oli parin vallinluojan avulla kaivanut reiän keskimäiseen silta-arkkuun, johon neljä tykkimiestä asetti yhtä monta ruutitynnyriä. Walton ja tykkiväen upseeri jäivät levollisina paikalle ja asettivat siihen sytyttimen, samalla kun rykmentin viimeiset miehet kulkivat sillan yli. Silloin kuului kauhea yhteislaukaus, ja monta sillalla olevaa miestä kaatui, Walton itse vavahti ja tykistön upseeri suistui maahan. Rauhallisena raapaisten tulen kokonaiseen kolmeen tulitikkuun tämän murhaavan ampumisen kestäessä, viritti Walton vihdoin sytyttimen, otti sitten haavoittuneen kapteenin olalleen ja hapuili häntä kantaen rintavarustuksen taakse koettaakseen viimeisen kerran hillitä sinitakkien hyökkäystä. Molemmat tykistöpatterit laukkasivat pois jalkaväen jälkeen. — Kokonainen armeijaosasto oli pelastettu — koko rykmentti oli melkein tuhottu!

Mutta se ei tässä hetkessä merkinnyt paljoa Caucukselle ja minulle. Tuijotimme vain sytyttimeen, jonka piti räjähdyttää silta, minkä alla olimme piilossa. Neekerin kasvot olivat tuhkaharmaat, ja hän mutisi:

— Jeesus, nyt mekin räjähdämme ilmaan! — Sitten hän heittäytyi veteen ja ui silta-arkulle, joka suojeli häntä etelävaltiolaisten luodeilta, ja tempasi sytyttimen ruutinelikosta. Walton huomasi sen ja ampui revolverillaan Caucusta sekä väkensä seuraamana juoksi sadattaen sillalle.

Mutta vastakkaiselta rannalta saapuva tuli oli liian voimakas — muutamia Waltonin joukosta kaatui, ja toiset vetäytyivät jälleen rintasuojuksen taakse.

Walton otti sillävälin esille uuden sytyttimen — se oli hyvin lyhyt, mutta kun hänen piti sytyttää se, löi hän kätensä rinnalleen ja lyyhistyi kokoon. Sytytin putosi veteen. Sinitakit olivat jo silloin sillalla.

Kohottaen hurjan ulvonnan johtajansa kuolemasta syöksähti Waltonin väki kiihtyneenä rintasuojuksen takaa ja hyökkäsi sillalle, jonka keskellä siniset ja harmaat yhtyivät, ja nyt käytettiin taistelussa pajunetteja, kiväärinperiä ja nyrkkejä.

Harmaatakit saivat väistyä ylivoiman tieltä, mutta he kantoivat takaisin kaatuneen päällikkönsä — joka kaatui sankarina menetetyn asian puolesta, asian, jonka lippu jo laski ja aurinko oli mailleen menossa.

Sinitakkien tulvehtiva parvi ympäröi minut, minä en ollut tullut heidän rintamaansa, rintama oli tullut minun luokseni.

Asiaamme ei näyttänyt parantavan se, että olimme tulleet pohjoisvaltioiden sotarintamaan. Meidät vangittiin etelävaltiolaisina.

— Massa Bryant, miksi meidät aina vangitaan? — päivitteli pettynyt Caucus. — Minusta on sama, mille puolelle olisimme jääneet, koska meitä kuitenkin pidetään vankeina!

Huomasin että ainoa keino, millä mitä pikimmin pääsisimme vapaaksi, oli se, että saisimme selon luutnantti Hausonista, jos hänelle oli onnistunut päästä rykmenttiinsä. Kun minut vietiin kenraalin eteen, esitin kysymykseni, ja hetkisen kuluttua saapui luutnantti, jolloin minä ja Caucus pääsimme vapaiksi.

Esitettyäni kenraalille yksityiskohtaisen kertomuksen vaiheistani, piti tämä ystävällisesti huolen siitä, että meidät siirrettiin pohjoiseen päin, ja kahden päivän kuluttua me olimme Nashvillessa ja vielä kahden kotonani Illinoisissa. Siellä minulla oli pieni maatila, jonka arvo poissa ollessani oli melko lailla kohonnut, koska se oli Chicagon lähellä. Kysyin kirjettä, mutta mitään sellaista ei ollut saapunut, joskin vaimoni kirjeen olisi jonkun saarronmurtajan mukana pitänyt aikoja sitten ehtiä perille.

Lähetin Lauralle kirjeen Bermudan kautta saamatta kuitenkaan kuuteen viikkoon mitään vastausta. Mutta nyt oltiin huhtikuussa 1864, ja monet saarroksen murtajat kaapattiin tahi upotettiin, ja postinkulku oli epävarma. Silloin minä ystävien esityksestä huolimatta päätin matkustaa Nassauhin — sillä levottomuuteni Lauran vuoksi oli sietämätön.

Otin mukaani Caucuksen, joka näytti pitävän minua velvollisena huolehtimaan jäljellä olevasta elämästään. Saavuttuani Nassauhin lähetin vielä yhden kirjeen, jonka tiesin tulleen perille sen vuoksi että saarroksen murtaja tuli eheänä takaisin, ja kapteeni itse oli pannut sen postiin Wilmingtonissa, mutta vielä kuukaudenkaan kuluttua ei mitään vastausta ollut saapunut. Olin aivan nääntyä levottomuudesta ja kirjoitin myöskin kirjeen tuomari Peytonille, Bellelle ja Arthurille, sekä uuden kirjeen vaimolleni ja yhden eversti Beelle, mutta tulos oli yhtä huono.

Eräässä saarronmurtajassa tapasin matkustajia, jotka tunsivat Peytonin perheen; mutta kaikki mitä sain heiltä tietää oli se, että perheessä oli ollut sairaudentapauksia.

Minulla oli kiihkeä halu valepuvussa hiipiä takaisin etelävaltioihin, sillä en kestänyt enempää — epävarmuus ja levottomuus olivat tärvelleet minun terveyteni ja vahingoittaneet hermostoani; mutta silloin sain kaikeksi onneksi Stuart Beeltä näin kuuluvan kirjeen:

Sain vasta eilen kirjeesi, joka ilmaisi minulle että olit mennyt avioliittoon neiti Peytonin kanssa ja kertoi ihmeellisistä seikkailuistasi. Olen ollut jonkun aikaa poissa virka-asioilla. Kaikki mitä tiedän vaimostasi, on se, että Columbiassa olevat ystävät sanovat hänen elävän; mutta minä kirjoitan heti ja pyydän yksityiskohtaisia tietoja siitä nuoresta naisesta, jonka olet ollut kyllin onnellinen voittamaan puolisoksesi.

Tämä rauhoitti minua hieman, ja syyskuun puolivälissä sain vielä Beeltä näin kuuluvan kirjeen:

Olen juuri saanut Columbiasta vastauksen vaimoasi koskeviin kysymyksiin. Hän on hengissä, mutta pelkään, että sukulaisensa ovat tuottaneet hänelle paljon kärsimyksiä, sen johdosta että hän meni naimisiin kanssasi, ja luulen hänen terveydentilansa antavan paljon toivomisen varaa, joskaan mitään vaarallista sairautta ei ole olemassa — ei ainakaan mitään sellaista, mistä sinun olisi syytä olla levoton. Kerron yksinkertaiset tosiasiat, sellaisina kuin itse olen ne saanut tietää. Postinkulku on epäsäännöllinen, kuten kaikki muutkin täällä nykyisin, — muutoin olisin vastannut aikaisemmin. Älä ole niin levoton, että koettaisit päästä tervehtimään häntä, sillä sinulla olisi kauhean pienet toiveet päästä toista kertaa vapaaksi, jos sinut vielä kerran täällä tavattaisiin.

On varsin vähän uskottavaa, että Stuartin varoitukset olisivat tehneet minuun mitään vaikutusta. Olin epätoivoinen ja valmis mihin hyvänsä.

Olin jo tilannut matkustajalipun erääseen saarroksenmurtajaan, kun minä lokakuun keskivaiheilla sain kirjeen vanhalta toveriltani Baxterilta, joka oli upseerina Shermaniu armeijassa. Olin ryhtynyt kirjevaihtoon hänen kanssaan.

Monet kirjeesi todistavat että levottomuutesi vaimosi johdosta on tullut sinulle aivan taudiksi. Minä puolestani olen vakuutettu, että hän voi hyvin mutta että hänen ystävänsä estävät häntä olemasta kirjevaihdossa kanssasi. Jos tahdot häntä henkilökohtaisesti tavata, on parasta, että liityt meihin. Tiedän erään joukkoliikkeen, joka vie armeijakuntamme hänen lähistöönsä. Enempää minulla ei ole oikeus sanoa — tämän vain kaikessa luottamuksessa! Tule Atlantaan niin pian kuin voit, niin hankin sinulle toimen, joka tekee sinulle mahdolliseksi seurata armeijan mukana, mutta tule silloin heti, sillä ennen pitkää katkeaa meidän ja muun maailman välinen rautatieyhteys.

Harkittuani tätä kirjettä peruutin saarroksenmurtajalle jättämäni matkalupauksen ja läksin kahden päivän kuluttua New Yorkiin, jossa kaikessa kiireessä tein muutamia valmisteluja; sen jälkeen matkustin rautateitse Nashvilleen, ja sieltä Atlantaan, missä Hood ja Sherman olivat vastakkain.

Siellä näyttiin tehtävän kaikkia valmistuksia suurta tappelua varten. Shermanin osastot tehtiin kaikessa kiireessä täysilukuisiksi; rekryytit kiiruhtivat rintamaan, ja kaikki lomaa nauttivat upseerit ja sotilaat kutsuttiin takaisin — heitä oli melkoinen joukko samassa junassa kuin minäkin matkalla Atlantaan.

Minun oli hieman vaikea löytää kenraalin esikuntaa, jossa tapasin Baxterin. Kun olimme vanhoina toveruksina vaihtaneet luottamusta, sanoi hän nauraen:

— Merille kanssamme. Sinähän tahdot saada tietoja vaimostasi, ja on ainoastaan yksi keino päästä Etelä-Karolinaan — nimittäin seurata tämän armeijaosaston mukana. Meidän on pian jätettävä asemamme, ja herra ties missä ja milloin saamme uuden. Jos tahdot seurata mukana, niin sinun täytyy tulla yhdeksi meikäläisistä, ymmärrätkö?

— Ei, esikuntatoimi ainoastaan. Tule nyt mukaan. Hän vei minut
Shermanin esikuntaan. Sherman kääntyi heti puoleeni sanoen:

— Herra Bryant, majuri Baxter sanoo, että te olette insinööri ja tunnette hyvin Etelä-Karolinan rautatieradat.

— Siinä tapauksessa saattaisitte repiäkin ne? Te tunnette arimmat kohdat — milloin saattaisi polttaa sillan, räjähdyttää ilmaan maasillan tahi laittaa rantaäyräät tulvimaan. Aiomme tällä kertaa hävittää useita ratoja, ja jos haluatte liittyä johonkin esikuntaosastoon, niin annan teille valtuuden.

Vastasin että tämä oli minun toiveitteni mukaista, ja parin päivän kuluttua minä olin kenraalieversti Woodsin ylimääräisenä ajutanttina. Hän johti Loganin viidennenkymmenennen armeijakunnan ensimäistä osastoa, tällä kertaa Osterhausin päällikkyyden alaisena.

Marraskuun kahdentenatoista päivänä läksi viimeinen juna Atlantasta; ja sitten me poltimme kaikki pohjoisessa olevat sillat, jotteivät etelävaltioiden joukot hyötyisi radasta. Tämä esti meiltä kaiken tarveainesten ja apujoukkojen saannin — meillä oli ainoastaan kuusikymmentätuhatta veteraaniamme tukenamme; mutta kun he vain saivat lihaa ja leipää, niin he kyllä kykenivät mihin hyvänsä.

Neljäntenätoista päivänä läksimme Atlantasta, mukanamme mahdollisimman pieni kuormasto niin suurelle armeijakunnalle, ja marssimme etelää kohti — sotatoimiemme lähimmäksi asemaksi oli luultavasti tuleva Savannah, joka oli meren rannalla sieltä kahdensadan peninkulman päässä. En aio kertoa kaikkia tämän seikkailurikkaan marssin yksityiskohtia. Kiinnitin varsin vähän huomiota sotilaallisiin liikkeisiin, tottelin ainoastaan määräyksiä ja pidin huolen tehtävästäni: yksi ainoa ajatus oli minussa vallitsevana — ajatus, että jokainen peninkulma toi minut lähemmäksi vaimoani.

Kuljimme läpi keski-Georgian rikkaan tasangon, rakensimme jokien yli lauttasiltoja paikkoihin, mistä sillat olivat hävitetyt, meillä oli alinomaa kahakoita ja pari suurehkoa tappeluakin. Koko ajan me hävitimme rautateitä, jotka olivat etelävaltioiden olemassaololle yhtä tärkeitä kuin verisuonet ovat ruuImiille, ja pääsimme vihdoin marraskuun lopussa GeorIgian rikkaisiin riisiseutuihin.

Sillä kertaa oli armeijakunnassamme kolme eri osastoa: ensiksi säännölliset, harjaantuneet ja sotakuriin tottuneet joukot; sitten jälkijoukot, kaikenlaista harjaantumatonta ja kelvotonta väkeä, jotka I kykenivät ainoastaan "tappelemaan ruuasta", kuten Caucus sanoi; ja vihdoin tavattoman suuri neekerilauma — se oli jättänyt kotiseutunsa liittyen armeijaan, joka oli tuonut heille vapauden. — Vastapalvelukseksi he söivät sotajoukkojen ruuan.

Joulukuussa vihdoinkin tulimme meren läheisyyteen; ja kun McAllister-linnake oli vallattu yllätysrynnäköllä, olimme me laivastomme yhteydessä. Muutamia päiviä myöhemmin hyökkäsimme Savannahiin, jonka Hardeen joukot olivat tyhjentäneet, mutta siellä minun suureksi pettymyksekseni tapahtui melkoinen viivytys, — Shermanin täytyi pysähtyä kokonaiseksi kuukaudeksi.

Tein Peytonin perhettä koskevia kysymyksiä, mutta en saanut tietää mitään uutta. Melkein kaikki etelävaltiolaiset olivat lähteneet kaupungista, eikä jäljellejääneillä ollut minulle paljoa kertomista. Kuulin sitävastoin usein puhuttavan Amos Piersönista. Koska hän ei saanut hallitukselta tilauksistaan käteistä rahaa, oli hän sensijaan ottanut vastaan suuria puuvillamääriä, hän kun piti tätä tilaavievää, mutta arvokasta tavaraa haipuneita paperirahoja parempana. Suurin osa puuvillasta oli laivattu Etelä-Karolinaan ennen Shermanin joukon lähenemistä, ja pantu varastoihin Columbiassa, ja niinpä Piersonkin oli siellä — lähellä vaimoni olinsijaa. Tämä vaikutti sen, etta koetin vielä kiihkeämmin päästä hänen luokseen.

Tammikuun viidentenätoista päivänä Sherman valmistautui lähtemään Savannahista, alottaakseen sotaretken Etelä-Karolinaan. Tähän asti olimme olleet jokseenkin kevyissä varustuksissa, mutta nyt meitä saattoi kutsua "lentäviksi rivistöiksi", saimme ottaa mukaamme ainoastaan kaikkein tärkeimmän, ja kaikki sairaat, haavoittuneet ja kaikenlaatuiset taisteluunkelpaamattomat jätettiin jälkeen.

Georgiassa olimme tuhonneet rautatiet, täällä oli rakennettava maanteitä, sillä sade muutti koko seudun järveksi. Taistellen ja ponnistaen me raivasimme itsellemme tien soiden ja rämeiden halki ja näimme helmikuun kuudentenatoista päivänä edessämme Saluda-joen ja Etelä-Karolinan kauniin pääkaupungin. Rakentaessani erästä siltaa joen yli saatoin melkein nähdä tuomari Peytonin kodin ja kuvittelin myöskin mielessäni näkeväni rakastetun vaimoni hahmon, jonka kasvoja en ollut nähnyt neljääntoista kuukauteen.

Seuraavana aamuna me ankarasta vastarinnasta huolimatta kuljimme joen yli ja etelävaltiolaiset ajettiin takaisin kahden peninkulman päähän. Silloin Columbian pormestari tuli muutamia huomattavia kansalaisia mukanaan ja jätti kaupungin meidän käsiimme.

Caucus, joka tunsi hyvin ympäristön, oli tavallisuutensa mukaan ulkona rehun hankkimisretkellä, mutta tuli kahden ajoissa ylen kiihdyksissään takaisin, huutaen:

— Hyvä Jumala, massa Bryant, jos tahdotte nähdä tuomari Peytonin talon, niin teidän täytyy kiiruhtaa.

— Se Kilpatrickin ratsuväen kiroileva eversti kehuu jättävänsä ainoastaan piiput jäljelle, ja nyt hän on ratsastanut sinne, niin että teidän täytyy kiiruhtaa, jos tahdotte saada hoiviinne vaimonne perheen.

— Suokaa anteeksi, kenraali Woods, voinko saada lomaa koko päiväksi ja ottaa mukaan komppaniallisen jalkaväkeä? — sanoin minä.

— Miksi niin? — kysyi hän; en ollut koskaan ennen pyytänyt häneltä mitään.

Kerroin suhteeni tuomari Peytonin perheeseen, ja hän kirjoitti määräyksen, että yhden komppanian Stonen prikaatista piti seurata minua. Marssiessamme sinne minä selitin luutnantille aseman, jolloin hän vastasi:

— Se on oikein, minulla on vaimo Iowassa. — Pojat, nyt seuraamme häntä ripeästi! — Juoksumarssissa!

Käännyimme Caucuksen ohjaamina oikotielle, mutta niin ripeitä kuin olimmekin, emme joutuneet yhtään liian aikaisin, sillä laskiessamme neliä puistokäytävässä, joka muistutti mieleeni jättämääni kaunista naista, huomasin rakennuksen olevan pohjoisvaltioiden soturien vallassa.

En välittänyt sotarosvoista, jotka sisällä hyörivät, etsin ainoastaan Lauraa tahi jotakuta, joka olisi saattanut sanoa minulle hänen tervehdyksensä.

Kaikki neekeripalvelijat olivat paenneet, lukuunottamatta erästä eukkoa, jonka Caucus oli saanul kiinni puutarhassa. Hän sanoi, että tuomarin perhe oli aavistanut mitä oli tapahtuva ja lähtenyt Columbiaan hakemaan suojaa juuri ennen ratsujoukkojen tuloa.

Jäljellä ei ollut muuta tehtävää kuin tuomarin omaisuuden pelastaminen, joka oli hyvin vaikea sittenkin, kun olin näyttänyt kenraalin suojeluskirjeen, sillä eräs sotilas sanoi:

— Niin, tuo suojeluskirje koskee tuomari Peytonin omaisuutta — mutta nämä tavarat ovat nyt meidän omaisuuttamme.

Jollei jalkaväen kapteeni olisi vannonut ampuvansa jokaisen, joka ei totellut määräyksiä, niin ei tuomari Peytonin kodista olisi jäänyt paljoa jäljelle.

Palasimme hämärissä kaupunkiin. Kaduille oli kasattu suuria tavaravarastoja, joita etelävaltiolaiset olivat nähtävästi aikoneet lastata junaan. Meidän pikainen marssimme oli sen estänyt. Siellä oli muun muassa suuret määrät ystävällemme Amos Piersonille kuuluvia puuvillapaaleja; ne olisi nyt otettu takavarikkoon, jollei Pierson olisi vannonut uskollisuudenvalaa pohjoisvaltioiden joukoille ja siviilihenkilönä vaatinut omaisuuttaan.

Hyvän aikaa sitä ennen olin lähettänyt Caucuksen ottamaan selkoa, mihin tuomari oli mennyt asumaan, ja menin nyt itse kiihtymyksen kuumeessa etsimään vaimoani niistä kodeista, joissa perheellä oli tapana seurustella.

Kadut olivat täynnä sinitakkeja, jotka, paha kyllä, olivat saaneet etelävaltioiden whiskypulloja ja näiden sisällys oli lisännyt heidän kiihkoaan. Etsin vaimoani tuloksetta, sillä toiset Peytonin ystävät olivat lähteneet kaupungista, ja toiset olivat liian levottomia voidakseen antaa mitään tietoja. Ei edes ankarin varmuusvahtikaan saattanut enää pitää sotilaita kurissa, eikä ainoakaan nainen uskaltanut mennä sinä yönä kadulle.

Äkkiä näkyi tulenloimu —- eräs kaupunginosa oli liekeissä. Oli kova tuuli, ja juopuneet sotilaat ja neekerit levittivät tulta. — Millaiseksi vaimoni kohtalo tuli kaupungissa, joka keskellä yötä oli täynnä juopuneita sotilaita? Nyt minun täytyi saada hänestä selko.

Liekit hulmusivat pahemmin kuin koskaan, kaupungin yleiset rakennukset paloivat, tuli tarttui pääkaupungin kaduilla oleviin äärettömän lukuisiin pumpulipaalefhin. Syöksyin sokeana puoleen ja toiseen etsien vaimoani, ja tapasin Caucuksen.

— Luulen hänen olevan eversti Pickensin luona. Nancy Jackson sanoi, että heidän piti mennä sinne!

XXI

Caucuksen seuraamana minä tunkeuduin villeinä huitovien juopuneiden sotilaiden ja tavaroitaan liekeistä pelastavien kaupunkilaisten läpi sekä saavuin vihdoin Pickensin taloon, jota ympäröi puutarha — tämäkin talo oli liekeissä, Perhe oli paennut juuri edellä, ja ottanut mukaansa sen mitä saattoi. Viitattiin eräälle syrjäkadulle, ja minun piti juuri jatkaa matkaani, mutta samalla Caucus pysähdytti minut huutaen:

Eräässä ylikerran ikkunassa seisoi mulattityttö lapsi käsivarrellaan — valkoinen lapsi — huutaen apua. Vaimoni oli luultavasti nyt turvassa, kun taas tämä lapsi ja tyttö olivat hengenvaarassa.

Puutarhassa oli ainoastaan neekereitä, ja he olivat siinä määrin kauhistuksissaan, että vain ulvoivat kuin hullut, sensijaan että olisivat koettaneet pelastaa tytön ja lapsen; — eikä siellä ollut minkäänlaisia tikapuita. Katon puolella oli kuitenkin suuri puu, jonka oksat ulottuivat yli palavan rakennuksen — sen mehevä vihreys esti tulen tarttumasta siihen.

Otin vanhan ruiskunletkun, jota oli käytetty heti tulen päästyä irti ja sitten jätetty pitkälleen pihamaahan, ja onnistuin Caucuksen keralla kiipeämään puuhun. Käytin letkua köytenä ja laskeuduin sen avulla katolle, hyppäsin parvekkeelle, löin sisälle erään ikkunan ja otin lapsen puolipukimissa olevalta tytöltä. Hyökkäsin jälleen katolle ja ojensin lapsen Caucukselle; hän yletti paraiksi siihen oksalta, jolla istui. Vaikeammaksi tuli pelastaa tyttö, joka oli kauhusta aivan kuin herpaantunut, mutta ulvovat liekit pakottivat minut toimimaan nopeasti. Kiedoin letkun hänen vyötäisilleen ja kapusin jälleen puuhun, josta Caucuksen ja minun onnistui hinata hänet alas pihalle. Onnettomuudeksi katkesi kuitenkin mädäntynyt letku ennenkuin hän oli ehtinyt maahan.

Silloin kuulin erään naisen vaikeroitsevan talon vastassa olevalla kadulla. Laskeuduin nopeasti alas pieni lapsi käsivarrellani. Caucus oli saanut tytön jälleen jalkeille. Hän tunsi hänet ja puhutteli häntä. Heti sen jälkeen hän hyökkäsi luokseni silmät pyöreinä ja hampaat kalisten mielenliikutuksesta. — Kadulla on eräs nainen, joka tahtoo puhua massan kanssa ja kiittää siitä, että pelastitte hänen lapsensa! — sanoi hän eikä voinut hillitä itseään vaan kirkui: "Herranen aika, miten hän on isänsä näköinen!" Taputti sitten lasta leukaan ja jokelsi niin, että luulin hänen tulleen aivan hulluksi.

Silloin tuli luokseni muuan vanhahko mies, jonka näky sai minut säpsähtämään, tarttui käteeni ja sanoi:

— Vaikkakin teillä on Yhdysvaltojen sotilaspuku, kiitän teitä siitä mitä olette tehnyt minun omilleni — tyttäreni tässä tahtoo myöskin kiittää teitä siitä, että olette pelastanut hänen lapsensa.

— Minäkin tahdon häntä kiittää, vaikka hän onkin yankee, — sanoi tytönääni.

Säpsähdin, sillä vieressäni seisoja oli Belle, kun taas toinen nainen, lapsen äiti, mutisi minulle siunauksen sanoja ja kurottautui ottamaan lapsen. Mutta silloin päästin riemuhuudahduksen, ja hän huudettuaan minun nimeäni kaatui pyörtyneenä syliini.

Painoin äärettömällä hellyydellä äidin ja lapsen rinnalleni, sillä nyt tiesin, että sylissäni oli oma vaimoni ja oma lapseni!

Toiset tuijottivat meitä kuin olisivat olleet suunniltaan, mutta vihdoin sanoi tuomari:

— Tulit juuri paraiksi, Lawrence; laita että vaimosi ja lapsesi pääsevät turvaan, niin kerron sinulle kaikki!

Hän kertoi sitten, miten lapsi oli joutunut niin vaaralliseen asemaan. Laura ei ollut paetessa jaksanut kantaa lasta, vaan pyytänyt mulattityttöä häntä kantamaan. Tämä oli paennut autioksi jätettyyn taloon ja sulkeutunut ylikertaan välttääkseen petomaisia vainoojia. Hän ei ollut huomannut rakennuksen palavan ennenkuin portaat jo olivat ilmiliekissä.

Laura, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kietoutui minuun sillä hermostuneen hellällä tavalla, joka todistaa miehelle, että nainen tietää puolisonsa ja suojelijansa olevan luonaan.

Kerroin nyt tuomarille, että olin onnistunut pelastamaan hänen kotinsa, ja kun minä olin hankkinut päämajasta passin ja turvajoukon, ja Caucus vaunut, palasimme me kaikki puolen yön aikana tuomarin vanhaan asuntoon.

Matkalla ei Belle ollut puhunut sanaakaan, mutta hän oli usein katsellut viistoon minuun, hieman nolona, mikäli minusta näytti. Laura kertoi sitten olleensa sairas levottomuudesta minun tähteni, — isä ja veli olivat aina olleet kilttejä hänelle saatuansa kuulla, että hän oli naimisissa, mutta Belle ei ollut puhunut hänelle puoleen vuoteen ja osoittautui sovinnolliseksi ainoastaan silloin, kun hänen piti synnyttää lapsi.

— Mutta silloin, Lawrence, hän oli minulle kuin enkeli ja hoiti minua saman kiltin sisaren tavoin, jommoinen hän oli ollut ennenkin. Ajan mittaan hän kyllä antaa anteeksi sinullekin. Sinä pelastit lapsen, ja Belle näetkös jumaloi poikaamme.

Kenraali antoi minulle tehtäväksi johtaa kaupunkiin jätettyä linnaväkeä. Sittemmin kävi selville, että etelävaltioiden joukot olivat paetessaan sytyttäneet puuvillavarastot, jotteivät ne joutuisi meidän käsiimme. — Puuvillat olivat Amos Piersonin, josta tämä tappio teki köyhän miehen.

Muutamia päiviä myöhemmin appeni ilmoitti minulle, että hänen pari vuotta sitten oli täytynyt antaa kiinnityskirja kahdenkymmenenviiden tuhannen dollarin suuruisen lainan vakuudeksi Amos Piersonille, joka nyt vaati takaisin lainaa. Lukiessani kysymyksenalaisen velkakirjan huomasin, että maksun piti tapahtua etelävaltioiden rahassa, ja sanoin nauraen:

— Siitä asiasta minä kyllä pidän huolen. Tulee helpoksi hankkia vastaava summa etelävaltioiden rahaa, luulen että viisikymmentä dollaria pohjoisvaltioiden seteleissä riittää tarkoitukseen.

Seuraavana päivänä me menimme Piersonin konttoriin Caucuksen saattaessa, joka käsikärryillä lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria etelävaltioiden hätärahaa. Toisen kerran elämässäni näin nyt tuon herran, joka oli tuottanut minulle niin suuria huolia.

Hän näytti onnettomalta, sillä sota oli tuottanut hänelle suuria tappioita — viimeksi puuvillamarkkinoilla; mutta tultuamme sisälle hymyili hän joka tapauksessa tyytyväisenä, saadessaan ottaa vastaan tuomarin rahat. Kun minä velkakirjan sanojen mukaan tarjosin sen etelävaltioiden rahassa, kirkaisi hän ja selitti, että ainoastaan Yhdysvaltain setelit olivat päteviä. Kutsuen silloin julkisen notaarin suljin hänen läsnäollessaan sinetillä pussillisen etelävaltioiden seteleitä, sijoittaakseni ne Piersonin tilille pankkiin, mutta silloin tuo arvoisa herra joutui suunniltaan, tuli hävyttömäksi, sanoi minua karanneeksi rangaistusvangiksi ja vakuutti toimittavansa minut jälleen vankeuteen, kuten oli tehnyt kerran ennenkin. Silloin unohdin itseni ja pehmitin Piersonia tavalla, joka saattoi Caucuksen ulvomaan riemusta, ja potkaisin hänet vihdoin ulos hänen omasta konttoristaan — en ole koskaan tuntenut itseäni päivätyöhöni tyytyväisemmäksi!

Belle ei näinä päivinä puhunut minulle edes sanaakaan, mutta näytti tosiaankin nololta. Olin kysynyt Lauralta, miksi hän ei koskaan ollut vastannut kirjeisiini, mutta kuulin hämmästyksekseni, ettei hän ollut saanut minun kirjeitäni enempää kuin minäkään kaikkia niitä, jotka hän oli kirjoittanut minun osoitteellani. Kysyin myöskin jälkeenpäin pankista, oliko kukaan sieltä nostanut rahoja osoituksella, jonka olin lähettänyt vaimolleni, mutta mitään sellaista ei ollut esitetty lunastettavaksi. Se oli käsittämätöntä, eikä tuomarikaan saattanut selvittää sitä.

— No, emme välitä siitä asiasta, — sanoin minä. Mutta kenties minun äänensävyni herätti hänen epäilyjään.

— En, mutta kun sinä ja poikani olette nyt minun luonani, niin en siitä välitä, — vastasin minä.

Belle oli joko sattunut kuulemaan tämän tahi hänen omatuntonsa pisti häntä — niinpä hän seuraavana päivänä minun istuessani puistossa tuli luokseni, ja kun minä tavallisuuden mukaan tervehdin: "hyvää huomenta, Belle!" — joskaan hänellä ei koskaan ollut tapana vastata, — niin hän huudahti:

— Kuinka saatat olla niin ystävällinen minua kohtaan, joka olen ollut sinulle niin vihamielinen!

— Oh, rakas Belle, vihan laita ei kaiketikaan ollut peräti vaarallinen, — sanoin minä nauraen.

Hän puhkesi itkuun ja laski käteeni kirjekimpun — kaikki meidän kirjeemme avaamattomina!

— Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa, kunpa vain voisit antaa minulle anteeksi, — mutisi hän. — Vihassani ja raivoissani sen johdosta, että sisareni meni naimisiin erään vihollisemme kanssa, tein jotakin, josta ansaitsen hänen halveksimisensa, kenties isän ja Arthurin myöskin. He ovat liiaksi yleviä anastaakseen toisten kirjeitä… Mutta minä en mitenkään soisi menettäväni sisareni rakkautta. Sinä olet pohjoisvaltiolainen ja voittaja — sinulla on kaikkea — ole myöskin sääliväinen…

— Niin, — virkoin minä tarttuen hänen käteensä. Mutta silloin hänen silmiinsä osui minun sininen sotilaspukuni, ja hän huudahti:

— En vielä! Sinä olet ollut hyvin ylevämielinen minua kohtaan — ja kenties se tapahtuu myöhemmällä. Jos pohjoisvaltiot ovat yhtä jalomielisiä kuin sinä, saattaa pohjoinen ja etelä vielä liittyä sisaruksiksi!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAHDEN TULEN VÄLISSÄ: ROMAANI YHDYSVALTAIN KANSALAISSODASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.