The Project Gutenberg eBook of Keskikoulun Yleinen Historia, Kirjoittaneet Oskari Mantere Ja Gunnar Sarva

Täysiluokkaisten lyseoiden ja yhteiskoulujen keskiluokkia kuin myös tyttökouluja ja seminaareja varten on kauan kaivattu sopivaa yleisen historian oppikirjaa. J. R. Pallinin »Yleisen historian oppikirja» ei suppeutensa eikä yksipuolisen ainevalintansa takia pitkiin aikoihin ole tyydyttänyt oppikirjalle asetettavia vaatimuksia. B. Estlanderin paljon käytetty »Yleinen historia kertomuksittain» on lukukirjana oivallinen, mutta kaipaa täydennyksekseen oppikirjaa, joka lujemmin sitoo tapahtumain monisäikeiset langat. Muut yleisesti käytetyt oppikirjat ovat laaditut ylempien luokkien opetusta silmällä pitäen, joten niiden käyttäminen keskikoulu-asteella on ollut hankalaa.

Olemme näin ollen arvelleet poistavamme todellisen puutteen oppikirjatuotannossamme ryhtyessämme laatimaan esillä olevan »Keskikoulun Yleistä historiaa».

Kirja on tarkoitettu käytettäväksi keskikouluissa sekä tyttökouluissa ja seminaareissa. Näissä opistoissa suoritettava historian oppimäärä lienee jotenkin yhtä laaja — joskin se toisissa tulee luetuksi perinpohjaisemmin kuin toisissa. Kun oppikirjaamme päätekstin ohella sisältyy sarja lukukappaleita, on niissä kouluissa, joissa tuntiluku on suurempi tai oppilaat henkisesti varttuneempia, mahdollista lisätä tarkemmin opittavaa ainesta sanotuista kappaleista.

Aineksen valinnassa olemme noudattaneet sitä mielestämme oikeata periaatetta, että ns. sivistyshistorialle on annettava oppikirjassa enemmän tilaa kuin tähän asti on ollut tavallista. Sotahistoriaa taas on supistettu. Kuitenkin on valtiollisten olojen kuvaus kaikkialla esityksen runkona. Erityistä huomiota on kiinnitetty runouden ja kuvaamataiteiden kehitykseen, jota sivistyselämän puolta näihin asti on varmaan liiaksi rajoitettu historian oppikirjoissa. Laajempaa sosiaalisten olojen kuvausta 6olemme sitä vastoin karttaneet, koska siihen kuuluvat asiat paremmin soveltuvat yläasteilla esitettäviksi oppilaiden ollessa varttuneempia. Kumminkin on kirjaamme otettu tärkeiden elinkeinojen kehitystä ja säätyluokkain tilaa koskevaa.

Yleensä on esitys pyritty keskittämään historiallisen kehityksen tärkeimpiin kohtiin. Paljon tapahtumain ja henkilöiden nimiä samoin kuin vuosilukuja on tämän takia jätetty pois, kun taas toisista asioista on puhuttu laajanlaisesti.

Täten esitys on myös pyritty saamaan havainnolliseksi. Havainnollisuutta lisännevät niinikään ne monet lukukappaleet, joita on sovitettu päätekstin väliin, mutta joita ei ole tarkoitettu läksyinä muistiinpantaviksi muuta kuin poikkeustapauksissa. Useat lukukappaleet ovat samalla näytteinä alkuperäisistä lähteistä. Samaa tarkoitusta varten on kirjaan pantu runsaanlaisesti kuvia ja karttoja.

Mitä muutoin esitystapaan tulee, olemme koettaneet tarkoin, vaikka lyhyesti selittää kaikki esille tulleet historialliset käsitteet, jottei oppilas jäisi epätietoiseksi siitä, mitä milläkin sanalla ymmärretään. Opettajan asia on tietenkin antaa lisäselityksiä, milloin ne osoittautuvat tarpeellisiksi.

Lopuksi pyydämme kiitollisuudella mainita, että lehtori K. O. Lindeqvist ja maisteri K. K. Aro ovat lukeneet suuren osan käsikirjoituksestamme ja tehneet meille useita arvokkaita huomautuksia.

Vaikka läksykappaleet ovat painetut suuremmalla ja lukukappaleet pienemmällä kirjasinlajilla, on selvyyden vuoksi läksykappaleiden eteen painettu merkki ● ja lukukappaleiden alkuun □.

● Historia ja esihistoria. Kun historiantutkijat kirjoittavat esityksiä ihmiskunnan vaiheista, täytyy heidän ensin hankkia tarkkoja tietoja esitettävistä asioista. Nämä tiedot he saavat monella eri tavalla; tärkeimmät tietolähteet ovat kirjoitukset, joita kuvattavan aikakauden ihmiset ovat jättäneet jälkeensä. Näin saatuja asiakirjoja säilytetään arkistoissa, joissa tiedemiehet käyvät niitä tutkimassa. Historioitsijat ovat niiden perusteella kirjoittaneet teoksia, jotta muutkin ihmiset saisivat tietoja kansojen kohtaloista. Tällaista yhtäjaksoista esitystä ihmiskunnan vaiheista sanotaan historiaksi.

Sitä aikaa, josta ei ole olemassa kirjoitettuja muistiinpanoja, sanotaan esihistorialliseksi eli historiantakaiseksi ajaksi. Siitäkin on ihmisten onnistunut saada tietoja. On näet löydetty maasta kaikenlaisia vanhoja, osaksi kivestä, osaksi metallista valmistettuja esineitä, vieläpä asuinpaikkojen jäännöksiä. Kivisiä muinaisesineitä sanoi kansa entiseen aikaan ukonnuoliksi, koska se uskoi, että ne olivat ylijumalan ampumia salamia, jotka olivat pudonneet maan päälle. Nykyään sen sijaan tiedetään, että ne ovat muinaiskansojen käyttämiä aseita ja tarvekaluja. Niitä on koottu museoihin, joissa muinaistieteen eli arkeologian tutkijat niitä tarkastavat saadakseen selville, minkälaisia elinkeinoja esihistorialliset kansat ovat harjoittaneet ja minkälaisissa oloissa muutoin eläneet.

● Kivikausi. Ihmisiä on elänyt maapallolla jo satoja tuhansia vuosia. Ensimmäiset ihmiset elivät perin kehittymätömissä oloissa. He valmistivat aseensa ja tarvekalunsa kivestä, 8jonka tähden tätä aikaa sanotaankin kivikaudeksi. Aluksi käytettiin kiviä sellaisina, kuin ne löydettiin maasta, mutta myöhemmin niistä toisilla kivillä lohkaistiin pois palasia, ja niin niille annettiin sellainen muoto, että niitä paremmin voitiin käyttää määrättyihin tarkoituksiin. Opittiinpa vihdoin hiomaan kiviaseita sileiksi ja kiertämään niihin luuputkella reikä, johon puinen varsi työnnettiin. Paitsi kivistä valmistettiin esineitä myös luusta ja puusta.

Aluksi kivikauden ihmiset eivät harjoittaneet muita elinkeinoja kuin metsästystä ja kalastusta. He asuivat luolissa ja verhosivat ruumiinsa eläinten nahoilla.

● Metallikausi. Kivikautta kesti kymmeniä tuhansia vuosia. Yhä moninaisemmiksi kasvoivat ihmisten tarpeet. Niitä oli lopulta vaikea kiviasein tyydyttää. Vihdoin, muutama tuhat vuotta ennen Kristuksen syntymää, keksittiin jossain Aasian puolella taito metallista 10valmistaa aseita ja tarvekaluja. Aluksi käytettiin raaka-aineena pronssia, joka on vasken ja tinan sekoitusta. Sitä aikakautta sanotaan pronssikaudeksi. Myöhemmin tunki kova ja kestävä rauta pronssin syrjään, ja silloin sai alkunsa rautakausi, jota vieläkin elämme.

Metallista voitiin valmistaa sellaisia esineitä, joihin kivi oli liian haurasta. Niinpä siitä taottiin miekkoja sota-aseiksi sekä sirppejä maanviljelyskaluiksi. Metallista valmistetut keihäänkärjet ja kirveet olivat myös tehokkaampia kuin kiviset. Lisäksi tehtiin metallista koristeita, kuten solkia, kaularenkaita ja riipuksia. Onpa löydetty näiltä ajoin jo lukkoneuloja ja parrannyhtämispihtejäkin.

● Sivistys kohoaa. Ihmiskunta kehittyi jo esihistoriallisella ajalla sangen korkealle sivistyskannalle. Varsinkin kun ihmiset oppivat viljelemään maata, kohosi sivistys ripeästi. Maanviljelijäin ei tarvinnut siirtyä paikasta toiseen, kuten metsästäjäin, kalastajain ja karjanhoitajain; siksi he voivat rakentaa itselleen pysyviä asuntoja ja tehdä elämäntapansa mukavammiksi. Asuen entistä tiheämmässä he joutuivat lähempään yhteyteen keskenään, joten naapurit voivat käyttää toistensa kokemuksia ja keksintöjä hyväkseen. Maanviljelijällä oli aikaa muihinkin harrastuksiin kuin työskentelyyn elämän ylläpitämiseksi. Näin siis sivistys kehittyi varsinkin sellaisissa seuduissa, joissa maanviljelys sai jalansijaa.

1. Itämaiset kansat.

EGYPTILÄISET.

● Hallitsijat. Viljavassa Niilin laaksossa sijaitseva Egypti oli varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtakuntaan. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Mena-niminen kuningas yhdisti koko maan yhdeksi valtakunnaksi, jonka pääkaupungiksi tuli Memfis (egypt. Menofre). Memfiin hallitsijat olivat mahtavia miehiä. Alamaiset pitivät heitä jumalien poikina ja kutsuivat heitä arvonimellä farao, joka merkitsee »suuri talo», sillä kuninkaalla oli lukuisa hoviväki, joka eli hänen palatsissaan. Faraon valta oli rajaton, niin että alamaisten henki ja omaisuus olivat hänen vallassaan. Egyptin hallitsija oli siis rajaton yksinvaltias eli despootti.

Memfiin faraot ovat tulleet tunnetuiksi varsinkin pyramidi-rakennuksistaan. Nämä ovat suunnattoman suuria kivestä rakennettuja hautakammioita, jotka hallitsijat jo eläessään rakennuttivat itselleen.

Suurten pyramidien läheisyydessä on jättiläiskokoinen kuvapatsas, joka esittää ihmispäällä varustettua makaavaa leijonaa. Tämän suuren sfinksin sisässä on muutamia temppelikammioita.

Aikojen kuluessa veltostuivat Memfiin faraot. Lopuksi he eivät enää kyenneet pitämään valtakuntaansa koossa, vaan se hajosi moneen osaan. Se pysyi sitten pirstoutuneena monta sataa vuotta, kunnes vihdoin Teeben (egypt. Nē) hallitsijat sen jälleen yhdistivät. Teeben faraot olivat sotaisampia kuin Memfiin. Sotavaunuissa ajaen he johtivat joukkonsa voitosta voittoon. He valloittivat etelässä olevan Aitiopian, ja idässä heidän valtakuntaansa kuului koko Syyria Eufrat jokeen saakka.

Tunnetuin Teeben faraoista oli Ramses II (egypt. Remssu), joka hallitsi vuoden 1250 tienoissa eKr. Ramses ei ollut kuuluisa ainoastaan sotilaana, vaan myös rauhan toimissa. Teeben suojelusjumalalle, joka oli auttanut häntä kaikissa hänen yrityksissään, hän rakensi monta temppeliä. Kuuluisin on se, joka sijaitsi pääkaupungissa.

Ramses II:n kuoltua Egyptin mahtavuus nopeasti aleni. Vuonna 525 eKr. persialaiset vihdoin tekivät lopun maan itsenäisyydestä.

13Egyptin maa. Egyptin maa ei ole pinta-alaltaan suurempi kuin Viipurin lääni. Sen muodostaa kapea Niilin laakso, joka on yhtä pitkä kuin Suomi, mutta paikoitellen vain peninkulman tai parin levyinen. Niilin suupuolen ympärillä maa leviää laajaksi vesiperäiseksi suistomaaksi eli deltaksi. Koko Egypti on Niilin lahja. Maa olisi ympäröivän erämaan kaltaista, ellei Niili joka vuosi tulvisi yli äyräittensä ja toisi mukanaan hedelmällistä liejua, joka jää pelloille joen laskeutuessa tavalliseen uomaansa. Tulva alkaa kesäpäivänseisauksen (kesäk. 21 p:n) aikoihin; kolmen kuukauden kuluttua vesi on korkeimmillaan kattaen laajoja aloja kummaltakin puolen jokea; ja taas kolme kuukautta myöhemmin eli siis joulun tienoissa vesi on laskeutunut ennalleen. Ennen seuraavaa tulvaa saadaan maasta kaksi satoa. Silloin erämaasta puhaltava tuuli jo on peittänyt palmujen lehdet, pellot ja koko maan paksuun hiekkatomuun. Näyttää siltä kuin Egypti olisi muuttumaisillaan kellertäväksi hieta-aavikoksi. Juuri silloin tulva aikaa uudelleen.

Tulvan aikana talonpoikain täytyi kastella niitä vainioita, joihin tulvavesi ei ulottunut. Vielä tulvan jälkeenkin kasteleminen tuotti paljon vaivaa, sillä Egyptissä voi olla vuosikymmeniä satamatta. Kastelemisen helpottamiseksi rakennettiin jo ammoisina aikoina kanavia, joihin Niilin vesi johdettiin; alemmista kanavista nostettiin vesi vinttilaitoksilla ylempiin, ja siten saatiin kosteutta levitetyksi aina autiomaan rajalle. Myöhemmin vesi Niilin tulviessa padottiin suureen Moiris järveen (egypt. Mruer), josta sitä kuivana aikana voitiin juoksuttaa pelloille.

14Kohta tulvan asetuttua maa kynnettiin härkäparin vetämällä raskaalla puuauralla. Sitten kylvettiin siemen ja annettiin lammaslauman sotkea se maahan. Kun vilja oli tuleentunut, leikattiin se sirpillä, koottiin lyhteiksi ja kuljetettiin aasien selässä latoihin. Puiminen toimitettiin lehmillä, jotka polkivat jyvät irti tähkäpäistä.

□ Pyramidit. Egyptin faraot eli kuninkaat rakennuttivat pääkaupunkinsa Memfiin läheisyyteen itselleen suunnattoman suuria hautakammioita eli pyramideja, joita on kaikkiaan n. 70. Ne ovat neliskulmaisia, ylöspäin suippenevia kivisiä jättiläisrakennuksia. Suurimman kaikista pyramideista rakennutti kuningas Khūfu. Se on n. 140 m. korkea eli kaksi kertaa niin korkea kuin Suurkirkko Helsingissä torista mitattuna. Ja siihen on käytetty niin paljon kiviä, että niistä voitaisiin rakentaa ympäri koko Suomen neljän metrin korkuinen ja puolen metrin paksuinen muuri. Tarun mukaan tämän pyramidin rakentaminen kesti 30 vuotta, ja kuitenkin 100,000 henkeä oli sitä rakentamassa. Kivet louhittiin vuoristosta ylempää Niilin itäpuolelta. Sieltä ne kuljetettiin vartavasten rakennettua tietä Niilin rannalle, sitten lautoilla jokea pitkin ja edelleen työmaalle, jossa ne suurilla vipulaitoksilla kohotettiin paikalleen. Keskellä pyramidia on Khufun hautakammio, johon pitkät käytävät johtavat. Kammiossa ja käytävissä kivet on niin kiiltäviksi hiottu, että tulisoihdut heijastuvat niihin, kun niitä kannetaan pyramidin läpi.

15□ Ramses II. Kuuluisin kaikista Egyptin faraoista oli Ramses II, joka oli taitava ja uljas sotapäällikkö.

Egyptiläiset eivät mielellään palvelleet sotamiehinä, vaan he tahtoivat harjoittaa rauhallisia elinkeinoja. Muuan egyptiläinen kirjuri kertoo sotilasammatin rasituksista seuraavasti: »Sotamiehen sotapalvelus on kovin vaivalloinen. Hänet suljetaan kasarmiin ja häntä lyödään ruumiiseen, kasvoihin ja päähän. Kun hän on palvellut oppivuotensa, kirjoitetaan hänet luetteloihin, ja hän saa kokea sodan vaivat ja vaarat. Hänet komennetaan kauas Syyriaan; hänen täytyy kiivetä yli kukkuloiden ja vuorten ja kantaa selässään ruokaa, leipää ja vettä, kunnes niska jäykistyy niinkuin aasilla ja selkä on taittumaisillaan. Hänen täytyy matkalla juoda haisevaa vettä ja tehdä vahtipalvelusta. Hän marssii vihollista vastaan jäsenet hervoksissa pelosta. Vihdoin hän sairastuu ja hänet lähetetään kotiin aasin selässä.» — Ramses palkkasikin parhaasta päästä neekereitä ja muita ympäristön asukkaita sotajoukkoonsa. Vain sotapäälliköt olivat egyptiläisiä.

Kerran Ramses lähti taistelemaan pohjoisesta hyökkääviä heettiläisiä vastaan. Syyriassa sotajoukot tapasivat toisensa. Kun Ramses lähestyi heettiläisten leiriä, saapui muutamia karkulaisia hänen luokseen ilmoittamaan, että heettiläiset pelästyneinä muka olivat lähteneet pakosalle egyptiläisten saapuessa. Mutta karkulaiset olivatkin heettiläiskuninkaan lähettämiä, sillä hän tahtoi saattaa egyptiläiset huolettomiksi. Kuultuaan karkulaisten sanoman Ramses kiiruhti muutamien valiojoukkojen kanssa ajamaan heettiläisiä takaa. Mutta nämä olivatkin asettuneet väijyksiin ja hyökkäsivät, Ramses kuninkaan saapuessa, esiin piilostaan ja ympäröitsivät hänet. Useimmat egyptiläiset tapettiin, mutta kuningas itse piti uljaasti puoliaan keskellä vihollisparvea, kunnes pääjoukot ehtivät hänelle avuksi. Silloin heettiläisten vuoro oli peräytyä. Kun vihdoin solmittiin rauha kuningasten kesken, suurempi osa Syyriaa jäi Egyptin haltuun.

Päätettyään onnellisesti sotaretkensä Ramses II rakennutti pääkaupunkiin Teebeen temppelin suojelusjumalansa Ammon-Rēn kunniaksi. Temppeliportille johtaa kuja, joka on reunustettu sfinkseillä. Nämä ovat leijonan ruumiilla ja ihmispäällä varustettuja patsaita. Itse portin edessä on kaksi hoikkaa neliskulmaista pylvästä eli obeliskia. Portin kummallakin puolen on leveät lipputangoilla varustetut tornit, pylonit. Sen takana on esikartanoita ja vihdoin 16puolihämärät temppelisalit. Rakennuksen keskellä on pilkkoisen pimeä huone, jossa on laiva ja siinä kultainen jumalankuva.

Temppelin edusta on koristettu kivisillä kuvapatsailla ja seinät maalauksilla. Kuvapatsaat esittävät jäykkinä istuvia ihmisiä, joilla aina on katse suoraan eteenpäin kääntyneenä, polvet yhteen puristettuina ja kädet lepäämässä polvien päällä. (Katso kuvaa 14!) Maalauksissa kuvataan egyptiläiset pitkiksi ja solakoiksi. Heidän päänsä ja jalkansa ovat sivulle päin käännetyt, mutta rinta on katsojaan päin. (Katso kuvia 11 ja 18!) Näistä kaavoista pidettiin niin ankarasti kiinni, että vain harva taiteilija uskalsi niistä poiketa.

● Uskonto. Egyptiläiset eivät uskoneet yhteen ainoaan Jumalaan, vaan palvelivat monia jumalia. Sellaista uskontoa sanotaan monijumalaisuudeksi eli polyteismiksi. Egyptiläiset uskoivat, että taivaankappaleet olivat jumalia. Mahtavin oli Rē eli auringon jumala. Kullakin kaupungilla oli sitä paitsi oma suojelusjumalansa. Pääkaupungin jumala oli muita mahtavampi. Kun Teebe oli tullut pääkaupungiksi Memfiin jälkeen, sen suojelusjumala, Ammon kohosi suureen arvoon. Vihdoin egyptiläiset alkoivat pitää Re jumalaa ja Ammonia samana olentona, jota he sanoivat nimellä Ammon-Rē. Hänen rinnallaan oli kuitenkin koko joukko vähäarvoisempia jumalia.

Egyptiläiset uskoivat, että kukin jumala oli pyhittänyt itselleen erityisen eläinlajin, jonka ruumiiseen hän saattoi asettua asumaan. Niinpä oinas oli pyhitetty Ammonille, mutta Ren valitsema eläin oli sontiainen. Taiteilijat kuvasivat useasti jumalat heidän nimikkoeläintensä päällä varustetuiksi, ja hurskaat egyptiläiset osoittivat näille eläimille jumalallista kunnioitusta. Suurimmassa arvossa pidettiin Ăpis härkää (egypt. Hapi), joka oli pyhitetty Osiris jumalalle, kuoleman valtakunnan haltijalle.

Egyptiläiset uskoivat ihmissielun elävän senkin jälkeen, kun ruumis jo oli kuollut. Yhä edelleen sielu käytti entistä ruumistaan asuinsijanaan; jos siis ruumis mätäni, jäi sielu asuinsijaa vaille, ja sen täytyi turvattomana harhailla paikasta toiseen. Sen tähden egyptiläiset palsamoivat vainajan ruumiin, ettei se pääsisi mätänemään, ja veivät sen vasta sitten hautakammioon. Palsamoitua ihmisruumista sanotaan muumioksi.

□ Egyptissä kullakin kaupungilla oli oma jumalansa. Mahtavin kaikista jumalista oli Ammon-Rē, jolle Ramses II rakennutti suuren temppelin pääkaupunkiinsa Teebeen. Paitsi jumalia egyptiläiset palvelivat myös pyhiä eläimiä, kuten kissoja, koiria ja ibis-lintuja, joihin he luulivat jumalien sijoittuneen. Tärkein kaikista pyhistä eläimistä oli Apis härkä. Kreikkalainen historioitsija Hērŏ´dotos, joka itse kävi Egyptissä, kirjoitti eläintenpalveluksesta seuraavalla tavalla: »Apis on muutoin musta, mutta sillä on seuraavat merkit: otsassa kolmion muotoinen valkea täplä, selässä ikäänkuin kotkan kuva, hännässä kahdenlaatuisia karvoja, ja kielen alla kovakuoriaisen tapainen. Teeben asukkaat pitävät krokotiilejä erittäin pyhinä. He elättävät erästä erikoista krokotiiliä, joka on kesytetty; sen korviin he pistävät lasisia ja kultaisia korvarenkaita sekä sen etujalkoihin käätyjä ja antavat sille erityisiä ruokia ja uhrieläimiä. He vaalivat krokotiilejä mitä parhaiten niiden eläessä ja laskevat ne kuoltua pyhiin hautoihin. Niissä taloissa, joissa itsestään kuolee pyhä kissa, kaikki asujamet ajavat kulmakarvansa, 18mutta missä kuolee koira, koko ruumiinsa ja päänsä. Jos joku tappaa jonkin näistä eläimistä ja tekee sen tahallaan, on rangaistus siitä kuolema; jos hän tekee sen vastoin tahtoaan, hän kärsii sen rangaistuksen, jonka papit määräävät.»

Koska egyptiläiset uskoivat, että sielu asui ruumiissa vielä kuolemankin jälkeen, heistä oli tärkeätä, että ruumis säilyi mätänemättä, niin ettei sielun tarvinnut asunnon puutteessa surkastua. Sen tähden vainajan ruumis palsamoitiin kohta kuoleman jälkeen. Palsamoimisesta Herodotos kertoo seuraavasti: »Palsamoitsijat tekevät terävällä kivellä leikkauksen pitkin kupeita ja ottavat sieltä ulos kaikki sisälmykset ja puhdistavat ne palmuviinillä ja survotuilla suitsutusaineilla. Kun he sitten ovat täyttäneet vatsaontelon mirhamilla ja muilla suitsutusaineilla, he jälleen ompelevat sen kiinni. Sen jälkeen he asettavat ruumiin lipeäsuolaan ja säilyttävät sitä siinä 70 päivää. Tämän jälkeen he pesevät vainajan, käärivät kokonaan ruumiin liinasta leikattuihin kaistaleihin ja sivelevät sitä hiukan kumilla, jota egyptiläiset enimmäkseen käyttävät liiman sijasta. Sitten he tekevät ihmisen näköisen puisen kuvan, jonka jälkeen he siihen sulkevat vainajan, ja sen tehtyään he panevat sen säilöön hautakammioon, asettaen sen seisomaan pystyyn seinää vastaan.»

Hautakammion seinille maalattiin orjia ja käsityöläisiä, joiden tuli palvella vainajaa. Määräpäivinä eloon jääneet omaiset toivat hänelle hautakammioon hänen mieliruokiaan ja kaikenlaisia tarvikkeita, joita luultiin hänen voivan vielä kuoltuaankin käyttää. Hautakammioon pantiin hänen mukaansa myös kuoleman kirja. Siinä selitettiin, miten ihmisen tuli toimia välttääkseen ne vaarat, jotka häntä kohtasivat kuoleman jälkeen.

Ajan pitkään ei ihmissielu kuitenkaan tyytynyt asumaan vainajien kaupungissa palsamoidussa ruumiissa. Se alkoi kaivata jumalien luo ja lähti pitkälle vaivalloiselle matkalle autuaiden asunnoille. Voitettuaan käärmeet, skorpionit ja vaanivat pedot vainaja joutui »kahdenkertaisen oikeuden» saliin suuren Osiriin eteen, joka istui valtaistuimellaan valtikka toisessa kädessä ja rangaistuksen ruoska toisessa 42 kuolemantuomarin ympäröimänä. Vainaja astui ylhäisen jumalan eteen ja sanoi: »Ylistetty ole sinä, suuri jumala, kahdenkertaisen totuuden herra! Minä tulen sinun luoksesi katsomaan sinun ihanuuttasi! Olen puhdas synneistä! En ole tehnyt sairaaksi; en ole itkettänyt; en ole tappanut; en ole vienyt jumalien uhrileivoksia; en ole tehnyt aviorikosta; en ole väärentänyt painomittoja; en ole tehnyt vääryyttä orvoille; en ole estänyt Niiliä tulvimasta. Olen tehnyt jumalille mieleen; olen isooville antanut leipää ja janooville vettä ja alastomille vaatteita. Suojelkaa siis minua, te kuolemantuomarit; älkää todistako minua vastaan suuren jumalan edessä! Sillä minulla on puhdas suu ja puhtaat kädet!» Silloin Osiris määräsi vainajan sydämen punnittavaksi totuuden vaa’alla, ja kirjurit merkitsivät painon tauluun. Jos havaittiin vainajan valehdelleen, ajettiin hänet takaisin kolkkoon hautakammioon. Mutta jos hänet huomattiin viattomaksi, pääsi hän autuaiden kedoille ihanien puiden vilpoisaan varjoon ja kirkkaiden purojen partaille. Taikka hän pääsi Ammon-Ren aurinkolaivassa joka päivä purjehtimaan poikki taivaankannen idästä länteen.

20● Hieroglyfikirjoitus. Egyptissä pidettiin kirjoitustaitoa erittäin suuressa arvossa. Ainoastaan papit ja »kirjurit» (virkamiehet) tunsivat kirjoitusmerkit, joita sanotaan hieroglyfeiksi; kansanmiesten silmissä ne olivat pyhiä taikakuvia. Hieroglyfikirjoituksilla koristettiin temppelien ja hautakammioiden seinät. Egyptiläiset käyttivät myös erästä paperintapaista kirjoitusainetta, jota he valmistivat papyrus kaislasta.

Hieroglyfikirjoitus oli alkujansa kuvakirjoitusta. Niinpä jäniksen kuva tarkoitti sanaa »jänis» egyptin kielellä. Koska kuitenkin on paljon sellaisia sanoja, esim. »totuus» ja »hyvä», joita ei voi kuvalla esittää, rupesivat egyptiläiset kullakin kuvalla merkitsemään määrättyä tavua. Niinpä jäniksen kuva tuli merkitsemään tavua un. Näin sai alkunsa tavukirjoitus. Joskus merkittiin kuvalla yhtä ainoata äännettä. Hieroglyfikirjoitus ei kuitenkaan koskaan päässyt kehittymään varsinaiseksi äännekirjoitukseksi, vaan käytettiin sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä.

Egyptiläisistä hieroglyfeistä ovat useat meikäläiset kirjainmerkit kehittyneet. Niinpä pöllönkuvasta

on kehittynyt ensin

, sitten

, sen jälkeen

, ja kun tämä merkki vihdoin käännettiin kyljelleen, oli meidän M kirjaimemme valmis.

Kirjurit käyttivät kirjoitustaitoaan parhaasta päästä pöytäkirjojen, veroluettelojen ja muiden asiakirjojen laatimiseen. Mutta papit kirjoittivat rukouksia, virsiä ja maallisia runoja; olivatpa he sangen pitkälle edistyneet monen tieteenkin harjoittamisessa.

21Egyptiläiset olivat varsinkin eteviä tähtitieteen eli astronomian tutkijoita. He osasivat laskea, että vuoteen sisältyi 365¼ päivää; vuoden he jakoivat 12 kuukauteen. — He olivat myös lääkäreitä. Palsamoidessaan he olivat oppineet tuntemaan ihmisruumiin rakenteen, ja tauteja vastaan he käyttivät osittain yrteistä valmistettuja lääkkeitä, osittain loitsuja, jotka olivat runomittaisia rukouksia.

● Tavat. Egyptiläiset talonpojat olivat köyhiä. Heidän maatilansa olivat pieniä, ja kirjurit ahdistivat heitä kohtuuttomilla veroilla, piesten heitä säälittä taikka silpoen heidän korvansa tai huulensa, jolleivät he määräaikana kyenneet maksujansa suorittamaan. Sen sijaan ylhäissäätyiset elivät ylellisyydessä huvitellen metsästysretkillä tai pidoissa, joissa tarjottiin monenlaisia ruokia ja esitettiin soittoa ja tanssia.

● Maan luonto. Kaksoisjokien maa muistuttaa jonkin verran Egyptiä. Niiliä vastaa täällä kaksi jokea, Eufrat ja Tigris, jotka nykyään yhteisen suuhaaran kautta laskevat Persian lahteen, mutta muinaisina aikoina kumpikin omalla tahollaan purkivat vetensä mereen. Myös Eufrat ja Tigris tulvivat vuosittain yli äyräittensä, mutta tulva oli täällä epäsäännöllisempi, ja sen tähden oli asukasten pakko paljoa enemmän turvautua keinotekoisiin kanaviin kuin Egyptissä. Maan eteläinen osa, jota asukkaat sanoivat nimellä Sumer ja Akkad, mutta joka on paremmin tunnettu kreikkalaisten antamalla Babylonian nimellä, on maailman hedelmällisimpiä seutuja. Maanviljelijä voi saada jopa 200-kertaisenkin sadon, ja ohran lehdet tulevat neljän sormen levyisiksi. Nykyään on kanavien ylläpitämistä jo monta vuosisataa laiminlyöty, jonka tähden muinainen Babylonia on muuttunut miltei erämaaksi. Babylonian pohjoispuolella oli vuorinen Aššur eli kreikaksi Assyyria, joka tosin ei ollut yhtä hedelmällinen kuin eteläinen laakso, mutta jossa kansa sen sijaan oli voimakkaampaa ja karaistuneempaa. Babylonialaiset ja assyyrialaiset kuuluivat toiseen kansanrotuun kuin egyptiläiset. Jälkimmäiset olivat solakoita haamilaisia, edelliset tanakkarakenteisia seemiläisiä.

23● Sumerit. Vanhimpina aikoina asui Babyloniassa alkuperältään tuntematon sumerien kansa. Mutta n. vuonna 3000 eKr. Arabiasta tulleet seemiläiset valloittivat maan ja omaksuivat ennen pitkää sumerien korkealle kehittyneen sivistyksen. Kauimman aikaa sumerit säilyttivät itsenäisyytensä Babylonian eteläosassa eli Sumerissa, mutta myöhemmin he täälläkin sulautuivat valloittajiin. Babylonialaiset papit käyttivät sittemmin sumerin kieltä pyhänä kielenä.

● Vanhan Babylonian valtakunta. Seemiläisistä tulokkaista babylonialaiset kohosivat ensin sivistykseen, he kun elivät lähemmässä yhteydessä sumerien kanssa. Assyyrialaiset sen sijaan pysyivät kauan raakalaisina. Kuten Egypti oli Babyloniakin varhaisimpina aikoina jakautuneena moneen pieneen valtioon, mutta myöhemmin Babylon (babylonian kielellä Bābilu) paisui muita kaupunkivaltioita mahtavammaksi, ja Babylonin hallitsijat laskivat kaikki muut valtansa alle. Huomattavin babylonialainen kuningas oli Hammurapi, joka hallitsi n. v. 1950 eKr. Hammurapi oli maailman ensimmäisen lakiteoksen julkaisija. Hän nimittäin kootutti ja järjestytti vanhat lait ja hakkautti ne suureen kivipatsaaseen, jonka tiedemiehet meidän aikoinamme ovat löytäneet.

□ Eufrat ja Tigris jokien laaksossa asuivat babylonialaiset ja assyyrialaiset. Näistä ensinmainitut aikaisemmin kohosivat mahtavuuteen. Eräs heidän kuninkaansa Hammurapi julkaisi lakiteoksen, jonka hän kaiverrutti kahden metrin korkuiseen mustaan kivipatsaaseen ja joka on säilynyt meidän päiviimme saakka. Patsaan yläpäässä on korkokuva, joka esittää kuningasta vastaanottamassa lakitauluja auringon jumalalta. Korkokuvan alapuolelle on lakipykälät hakattu.

Hammurapin lait muistuttavat Mooseksen lakeja, joihin olemme tutustuneet Raamatusta, siinä, että rangaistusten tuli olla tarkalleen samanlaisia kuin rikokset. Jollei tämä käynyt päinsä, tuli niiden kohdata juuri sitä jäsentä, jolla rikos kulloinkin oli tehty. Tämä ilmenee esim. seuraavista Hammurapin kokoelman lakipykälistä.

215 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja parantaa hänet, saakoon 10 sekeliä (n. 170 g) hopeaa.

218 §. Jos lääkäri leikkausveitsellään leikkaa toiselle syvän haavan ja tappaa hänet, hakattakoon lääkäriltä kädet poikki.

229 §. Jos rakennusmestari rakentaa talon jollekulle eikä tee sitä lujaksi, vaan talo, jonka hän on rakentanut, luhistuu ja surmaa isännän, niin tapettakoon se rakennusmestari.

230 §. Jos talo luhistuessaan surmaa isännän pojan, niin tapettakoon siltä rakennusmestarilta poika.

231 §. Jos se surmaa isännän orjan, antakoon rakennusmestari hänelle toisen orjan sijaan.

Kuten yllä olevista esimerkeistä näkyy, olivat rangaistukset erittäin kovia. Kuolemantuomio oli tavallinen pienestäkin rikoksesta. Se, joka varasti tulipalon sattuessa, poltettiin. Jos vaimo syyttä suotta riiteli miehensä kanssa, hänet hukutettiin. Usein syyllinen seivästettiin. Tavallisia rangaistuksia olivat myös ruumiin silpomiset.

Hammurapin laeissa ei puhuta vain rikoksista ja niiden rankaisemisesta, vaan niissä määrätään myös, miten maata on viljeltävä, miten kanavia hoidettava, miten kauppaa käytävä jne. Kaikista näistä määräyksistä käy selville, että sivistys Hammurapin aikoina oli sangen korkea.

Useimmiten eivät rikkaat maanomistajat itse viljelleet maitaan, vaan heidän kartanonsa olivat pieninä palstoina vuokrattuina talonpojille, jotka vuosittain maksoivat isännälle sovitun viljamäärän vuokramaksuna. Vainioiden poikki juoksi kanava, jonka uoma oli korkeammalla kuin ympäröivät pellot. Siitä vuokraaja sai juoksuttaa vettä omalle palstalleen. Jokaisen talonpojan tuli huolehtia siitä, 25että aukko, josta vesi laskettiin pellolle, pysyi tiiviinä. Tästä asiasta määrää Hammurapin laki seuraavalla tavalla:

53 §. Jos joku leväperäisyydestä ei pidä kunnossa peltotoettaan, jos sitten hänen tokeeseensa syntyy repeämä ja koko vainio joutuu veden alle, niin se, jonka tokeeseen on syntynyt repeämä, korvatkoon laihon, jonka hän on saattanut häviöön.

Varsinkin kaupan Hammurapin lait osoittavat olleen kehittyneen. Huomaamme Babylonissa eläneen rikkaita pankkiireja, jotka lainasivat tavaroita tai jaloja metalleja välikauppiaille korkoa vastaan. Välikauppiaat tekivät sitten pitkiä karavaanimatkoja vieraisiin maihin myyden tuomiaan tavaroita ja ostaen toisia sijaan.

Karavaanimatkoillaan kauppiaat veivät ulkomaille hienoja kankaita ja mattoja sekä toivat vieraita tavaroita Intiasta ja Välimeren rannoilta saakka. Tavaroita ei maksettu rahalla, kuten meidän aikoinamme, vaan harjoitettiin vaihtokauppaa, s. o. tavarat vaihdettiin suorastaan toisiin. Vähitellen ruvettiin kuitenkin käyttämään hopeata arvonmittana ja kaupan välineenä; kauppiaalla oli karavaanimatkoillaan mukanaan vaaka, jolla punnittiin se hopeamäärä, joka annettiin maksuksi tavaroista, mutta leimattua rahaa ei vielä käytetty.

Niin tärkeä asema oli babylonialaisten kaupalla maailmassa, että muut kansat saivat heiltä niin pituus- kuin painomitat. Babylonialaisten pituusmitat, jotka oli lainattu ruumiinosista (syli, kyynärä, jalka, tuuma jne.), olivat meilläkin käytännössä ennen metrijärjestelmää.

● Uskonto. Kaksoisjokien maassa asuvien seemiläisten uskonto oli polyteistinen aivan kuin egyptiläisten. Täälläkin oli jokaisella kaupungilla oma jumalansa, ja pääkaupungin jumala kohosi muita mahtavammaksi. Tärkeä oli Babylonin suojelusjumala Bēl-Marduk sekä myöhempinä aikoina assyyrialaisten kansallisjumala Aššur. Kuten Egyptissä palveltiin täälläkin sitä paitsi taivaankappaleita, ja aikojen kuluessa tämä uskontomuoto tulikin tärkeimmäksi. Aurinko, kuu ja tähdet 26olivat jumalallisia olentoja, jotka johtivat ihmisten kohtaloita. Ajateltiinpa myöhemmin Bēl-Mardukiakin tähtijumalaksi.

● Nuolenpääkirjoitus. Jo vanhat sumerit osasivat kirjoittaa ja babylonialaiset oppivat kirjoitustaidon heiltä. Kirjoitus oli alkuaan kuvakirjoitusta, mutta jo varhaisina aikoina kirjoitusmerkit niin suuresti muuttuivat, ettei niissä enää voinut erottaa alkuperäisiä kuvia. Babylonialaisten maassa ei ollut kiviä, joihin kirjoitus olisi kaiverrettu; eivät he myöskään osanneet valmistaa papyrusta. He käyttivät sen tähden kirjoitusaineena savitauluja, joihin he kolmitahkoisella lyijykynän tapaisella puikolla painoivat kirjoitusmerkit. Puikon särmä jätti laattaan nuolenpään eli kiilan muotoisen jäljen, jonka tähden tätä kirjoitusta sanotaan nuolenpää- eli kiilakirjoitukseksi. Nuolenpääkirjoituksessa on sekaisin sana-, tavu- ja äännemerkkejä aivan kuin hieroglyfikirjoituksessakin.

Nuolenpäälaattoja on säilynyt sadoin tuhansin, ja niistä käy ilmi, että sumerit ja heidän jälkeensä babylonialaiset ovat harjoittaneet sekä tieteitä että runoutta.

□ Babylonialaiset olivat taitavia tähtien tutkijoita. Temppelien torneista papit tarkastivat taivaan ilmiöitä ja tekivät monta huomattavaa havaintoa. He luulivat, että maapallo oli avaruuden keskus ja että maan ympäri kiersivät aurinko, kuu ja tähdet. He tunsivat viisi kiertotähteä, jotka he pyhittivät pääjumalille, sekä koko joukon kiintotähtiä. He jakoivat vuoden kuukausiin ja seitsenpäiväisiin viik-koihin. 27Kukin viikon päivä oli pyhitetty määrätylle jumalalle: sunnuntai auringolle, maanantai kuulle ja muut päivät kiertotähdille. Meidänkin viikonpäiväimme nimet vastaavat vanhoja babylonialaisia nimiä. He jakoivat vuorokauden 24 tuntiin sekä tunnit minuutteihin. Babylonialaisten tähtitieteeseen liittyi myös paljon taikauskoa. Koska aurinko, kuu ja kiertotähdet olivat jumalallisia olentoja, luultiin niiden vaikuttavan ihmisten elämään. Riippuen siitä, missä asennossa taivaankappaleet kulloinkin olivat toisiinsa, papit luulivat niistä voivansa ennustaa ihmisten kohtaloita. Tällaista tähdistä ennustamista sanotaan astrologiaksi, ja sekin levisi Babyloniasta muihin maihin; harjoitettiinpa astrologiaa vielä parisataa vuotta sitten meilläkin, ja taikauskoiset ihmiset pitävät vieläkin silmällä kuun vaiheita tai muita taivaan ilmiöitä järjestäessään työnsä.

□ Gilgameš-laulu. Babylonialaiset kertoivat ennen eläneen kuuluisan sankarin, nimeltään Gilgameš. Hänestä he sepittivät laulun, jossa kerrotaan hänen ihmeellisistä vaiheistaan. Gilgameš oli suuri ja voimakas kuningas, joka suoritti monta jaloa urotyötä. Hän tappoi muun muassa jumalien setrilehdosta hirviön ja uskalsi kapinoida itse jumaliakin vastaan. Kuuluisin hänen uroteoistaan oli hänen matkansa lännen maihin. Kun nimittäin Gilgamešin paras ystävä, voimakas ja urhoollinen Endiku kuoli, sankari tuli ajatelleeksi, että sama kohtalo kerran odotti häntä itseäänkin. Gilgameš pelkäsi kuitenkin kuolemaa ja päätti hankkia itselleen kuolemattomuuden. Koska hän ei tiennyt, miten hänen tuli menetellä päämääränsä saavuttamiseksi, hän lähti tiedustelemaan Utnapištim-nimiseltä kantaisältään, miten tämä aikoinaan oli saavuttanut iäisen elämän. Utnapištim oli ainoa ihminen, jolle jumalat olivat suoneet kuolemattomuuden lahjan, mutta hän asui kaukana lännen maissa.

28Pelkäämättä Gilgameš lähti matkalle. Tiellä häntä kohtasivat monet vaikeudet. Hänen oli taisteltava skorpioni-ihmisiä vastaan ja ajoittain vaellettava pilkkoisessa pimeydessä, ja hän oli merihädässä kuoleman vesillä. Kun Gilgameš vihdoin saapui perille, otti Utnapištim hänet ystävällisesti vastaan, ja auliisti hän kertoi tulijalle, miten hänen itsensä oli onnistunut saavuttaa kuolemattomuus:

»Suurten jumalien mieleen johtui vedenpaisumuksen aikaansaaminen. He sanoivat minulle: ’Sinä Utnapištim, jumalien suosikki, rakenna nopeasti arkki! Halveksi omaisuuttasi ja pelasta henkesi! Ota laivaasi kaikenlaisia eläimiä!’ Minä rakensin arkin ja astuin siihen perheineni. Illalla pimeyden haltijat laskivat rankkasateen valloilleen. Taivaanrannalta nousi mustia pilviä, ukkonen jyrisi, suuret laivat särkyivät, ja jumalat istuivat alla päin, suljetuin huulin ja itkivät. Kuusi päivää ja yötä satoi lakkaamatta. Seitsemäntenä sade lakkasi, ja meri tyyntyi. Päästin silloin kyyhkysen vapaaksi. Kyyhkynen lensi pois, mutta palasi takaisin, sillä se ei löytänyt istumasijaa. Samoin teki pääskynen. Silloin päästin korpin vapaaksi. Se lensi pois, huomasi vesijättömaan, viipyi, nokki maata ja rääkyi eikä enää palannut. Nyt astuin ulos arkista. Jumalat saapuivat luokseni, tekivät minut kaltaiseksensa ja panivat minut asumaan kauas läntisiin maihin.»

Kuultuaan kertomuksen Gilgameš tiedusteli, miten hänkin saavuttaisi kuolemattomuuden. Utnapištim ilmoitti tuntevansa ainoastaan yhden keinon: Gilgamešin oli nukuttava yhtäjaksoisesti kuusi päivää ja seitsemän yötä. Gilgameš vaipuikin pitkän matkan uuvuttamana uneen, mutta hän heräsi kuitenkin ennen määräajan päättymistä. Tyhjin toimin oli hänen palattava omaan maahansa.

Kun Gilgameš ei voinut saavuttaa kuolemattomuutta, heräsi hänessä halu oppia tuntemaan, minkälaista elämää ihmiset kuoltuaan Manalassa viettivät. Hänen rukouksistaan heltyneenä Manalan jumala avasi maan pintaan aukon, josta Endiku ilmaantui hänelle kertomaan vainajien elämästä. Ne, jotka olivat eläneet nuhteettomasti, oleskelivat vilpoisten vetten rannoilla yhtyneinä omaisiinsa ja sukulaisiinsa. Mutta ne, jotka olivat tehneet syntiä, viruivat rauhattomina ja nääntyneinä pitkin teitä petojen raadeltavina.

Lopetettuaan kertomuksensa Endiku taas laskeutui maan alle, ja aukko sulkeutui. Mutta Gilgameš hallitsi vielä monta vuotta viisaasti ja hurskaasti valtakuntaansa.

● Assyyria. Kuuma ilmanala ja hedelmällinen maanlaatu veltostuttivat vähitellen babylonialaisia, niin että he n. v. 700 eKr. joutuivat voimakkaampien assyyrialaisten hallittaviksi. Assyyrialaiset, 29jotka olivat omaksuneet babylonialaisten sivistyksen, olivat sotaista ja urhoollista kansaa, ja he laskivat koko silloin tunnetun maailman valtansa alle, muodostaen siten ensimmäisen suuren maailmanvallan. Mahtavin Assyyrian hallitsijoista oli Assurbanipal (ass. Aššur-bāni-apli), jonka aikana Egyptikin kuului Assyyrian alusmaihin. Hänen aikanaan Assyyrian pääkaupunki Ninive (ass. Ninua) oli maailman suurin ja rikkain kaupunki.

□ Assyyrialaiset eivät olleet yhtä taitavia maanviljelijöitä ja kauppiaita kuin babylonialaiset. Eivät he myöskään harjoittaneet yhtä paljon tieteitä eivätkä sepittäneet sellaisia lauluja kuin nämä. Mutta he kehittivät sotataitoa ruveten käyttämään hevosia ratsuina sekä keksien piirityskoneita, kuten korkean puusta rakennetun piiritystornin, joka työnnettiin pyörillä muurien edustalle, sekä muurinsärkijän, ketjuilla telineestä riippuvan, päästä raudoitetun hirren.

Sotaretkillään Assyyrian kuninkaat osoittivat kuulumatonta julmuutta. Kuta enemmän he teurastivat ihmisiä, sitä enemmän he kerskailivat. Eräskin kuningas kaiverrutti, valloitettuaan kaupungin, seuraavat sanat muistokiveen: »600 heidän soturiaan kaadoin aseilla, 3,000 vankia poltin 30tulessa; en jättänyt ketään eloon; kaupungin päämiehen otin elävänä vangiksi. Heidän ruumiinsa kasasin röykkiöiksi; heidän poikiaan ja tyttäriään poltin tulessa. Kaupungin päämieheltä nyljin nahan, levitin sen muurille. Kaupungin ryöstin, hävitin, tulella poltin.»

● Uuden Babylonian valtakunta. Assyyriankaan mahtavuus ei kestänyt kauan. Parikymmentä vuotta Assurbanipalin kuoleman jälkeen eli n. v. 600 eKr. koko valtakunta hajosi. Silloin alkoi Babylonialle toinen suuruuden aika. Kuningas Nebukadnesar (bab. Nabū-kudurru-usur) laski valtansa alle koko läntisen puoliskon Assurbanipalin valtakuntaa. Lisäksi hän kaunisti Babylonin kaupunkia lukuisilla palatseilla ja temppeleillä.

Uuden Babylonian valtakunta oli vieläkin lyhytikäisempi kuin Assyyria. Jo v. 539 persialaiset valloittivat sen.

□ Assyyrialaisten veltostuttua heidän valtakuntansa kukistui. Uuden Babylonian hallitsija Nebukadnesar laski sen valtansa alle. Sitten Nebukadnesar teki monta muuta valloitusta; muun muassa hän valloitti Jerusalemin, niinkuin raamatunhistoriassa kerrotaan. Suuren osan hallitusaikaansa hän käytti kaunistaakseen valtakuntansa pääkaupunkia Babylonia, joka oli rakennettu kahden puolen Eufrat jokea neliön muotoon ja pinta-alaltaan oli kymmenen kertaa suurempi kuin Helsinki. Herodotoksen tiedonantojen mukaan koko kaupunkia ympäröi tiilistä rakennettu muuri, joka oli 25 metrin levyinen ja 100 metrin korkuinen. Tämän muurin ympärillä oli vielä syvä vallihauta. »Itse kaupunki», Herodotos kertoo, »on täynnä kolmi- ja nelikerroksisia rakennuksia, ja sen läpi risteilee suoria katuja. Keskelle kaupunkia on rakennettu Bēl-Mardukin vaskiporttinen temppeli, joka on neliön muotoinen ja kultakin sivulta kilometrin pituinen. Keskellä temppeliä on neliskulmainen vahva torni, ja tämän tornin päällä on toinen kapeampi torni ja taas toinen sen päällä, aina kahdeksaan torniin saakka. Niihin johtavat portaat on tehty ulkopuolelta, ja nämä kiertävät kaikkien tornien ympäri.»

31Temppelien ja palatsien yhteydessä oli kuvapatsaita ja maalauksia. Babylonialaiset kuvapatsaat ovat yhtä kaavamaisia kuin egyptiläiset, mutta täällä olivat muodin vaatimukset toiset. Babylonialaiset rakastivat voimaa, ja sen tähden he eivät taideteoksissaan esittäneet solakoita ihmisiä, vaan hartevia, paksupohkeisia miehiä. Erittäin taitavia he olivat kuvaamaan voimakkaita leijonia tai härkiä. (Katso kuvia 27 ja 28!)

LÄNSISEEMILÄISET KANSAT.

● Arabiasta tulleet seemiläiset eivät ottaneet haltuunsa ainoastaan kaksoisjokien maata, vaan he valloittivat myös lännempää Syyrian eli Välimeren rannikkoalueen. Täällä he hajaantuivat moneksi kansaksi ja perustivat useita pieniä valtioita, joista raamatunhistoriassa on tehty tarkemmin selkoa. Nämä kansat eivät ole tulleet tunnetuiksi sotaisista urotöistä, mutta muutamat niistä ovat saaneet mainetta toisella tavalla.

● Foinikialaiset. Kapealla rantakaistaleella Libanonin ja Välimeren välillä asui kansa, joka hajaantuneena lukuisiin kaupunkivaltioihin oli vailla yhteistä nimeä, kunnes kreikkalaiset myöhemmin rupesivat sanomaan sitä foinikialaisiksi. Maanviljelys ei riittänyt elättämään Foinikian väestöä, koska hedelmällistä rantalaaksoa oli tuiki vähän ja suurin osa maata oli karua vuorenrinnettä. Senpä tähden asukkaat käänsivätkin huomionsa mereen, hakien sieltä elatuksensa. Aluksi he harjoittivat kalastusta rannikolla, mutta pian he oppivat laivoillaan kulkemaan etäisempiin seutuihin ryöstö- ja kaupparetkille.

Foinikian tärkeimmät kauppakaupungit olivat Sīdōn ja Ty̆ros (foin. Sor). Ne olivat kukoistavimmillaan vuoden 1000 tienoissa eKr.

Kauppansa helpottamiseksi foinikialaiset perustivat kauppa-paikkoja eli siirtokuntia kauppateittensä varsille. Etäisin näistä oli Gaddir (nykyinen Cadiz [kadi´þ]) Atlantin meren rannikolla, mutta mahtavin kaikista oli tyroslaisten Afrikan pohjoisrannikolle perustama Karthā´go (foin. Karth-Hadathā eli Uusikaupunki), joka perustettiin 32n. v. 800 eKr. ja vihdoin paisui emäkaupunkiaan mahtavammaksi.

Foinikialaiset olivat myös taitavia teollisuuden harjoittajia. He valmistivat lasiastioita, ja heidän purppuranväriset kankaansa olivat maailmankuuluja. Lasinvalmistuksen he olivat oppineet Egyptistä ja purppuravärjäyksen Babyloniasta.

Foinikialaiset käyttivät puhdasta äännekirjoitusta. Mutta tämänkin taidon he olivat oppineet eräältä naapurikansaltaan.

Foinikialaiset eivät siis itse sivistystä monipuolisesti kehittäneet, vaan saivat sen valmiina muilta kansoilta. Mutta he tutustuttivat kreikkalaiset Babylonian ja Egyptin sivistykseen, ja tämän takia heidän merkityksensä on sangen suuri.

Itämaiden taitavimmat kauppiaat olivat Välimeren rannalla asuvat foinikialaiset. He rakensivat laivansa Libanonin setrimetsistä saamistaan rakennusaineista. Laivat olivat soudettavia, mutta myötätuulessa käytettiin myös purjeita. Foinikialaiset eivät yleensä uskaltaneet lähteä aavaa merta purjehtimaan, vaan pysyttelivät rannikoilla vetäen laivansa yöksi maihin.

Kauppamatkoillaan foinikialaiset kehittyivät vanhan ajan etevimmäksi merikansaksi. Heidän ensimmäiset retkensä ulottuivat vain Kypros saareen. Kyproksen asukkaat eivät aluksi tahtoneet laskea foinikialaisia maihin, mutta nämä tunkeutuivat saareen väkisin, ryöstivät laajalti seutua ja purjehtivat sitten takaisin. Myöhemmin he alkoivat 33harjoittaa kauppaa kyproslaisten kanssa, ostaen heiltä varsinkin vaskea, jota tavattiin runsaasti saarelta. Kyproksesta foinikialaiset jatkoivat purjehduksiaan Vähän Aasian rannikolle, Kreikkaan, Sisiliaan ja Pohjois-Afrikan rannikolle. Viimein he tulivat Gibraltarin [hibralta´r] salmeen, jota siihen aikaan pidettiin maailman äärimmäisenä rajana. He astuivat maihin Espanjassa ja löysivät sieltä sellaisen määrän hopeata, että jättivät sinne ankkurinsa ja muut tavaransa sekä valmistivat uudet hopeasta, voidakseen tuoda tätä kallista metallia enemmän kotiin. Purjehtivatpa he tuon luulotellun maailmanrajan toiselle puolelle Britanniaan saakka, jota he sanoivat »Tinasaariksi» sieltä saamansa metallin mukaan. — Mutta eivätpä foinikialaiset purjehtineet vain Välimerellä. Punaista merta myöten he kulkivat kauas etelään Afrikan itärannikkoa, tuoden palatessaan norsunluuta ja suitsutusaineita. Purjehtivatpa he kerran koko Afrikan ympäri, mikä retki kesti kolme vuotta. Myös karavaanimatkoja foinikialaiset tekivät etäisiin maihin. Kauppamatkoiltaan tuomansa tavarat he sitten myivät Babyloniaan ja Egyptiin.

Foinikialaiset olivat tavattoman viekkaita kauppiaita. Arvottomia helyjä vastaan he vaihtoivat itselleen kallisarvoisia tavaroita. Usein he hyökkäsivät asukasten kimppuun ja tekivät heistä orjia, jotka he sitten kuljettivat Babyloniin myytäviksi. Siitäpä syystä asukkaat eivät uskaltaneet tulla heidän puheilleen, vaan kauppa suoritettiin sangen kummallisella tavalla. Herodotos kertoo tästä asiasta seuraavasti: »Saavuttuaan vieraaseen maahan foinikialaiset ottavat esille tavaransa, asettavat ne riviin rannalle, astuvat laivoihinsa ja tekevät nuotion. Kun asukkaat näkevät sen savun, he tulevat meren rantaan; sitten he asettavat kultaa maksuksi tavaroista, jonka jälkeen he vetäytyvät pois. Silloin foinikialaiset astuvat maihin ja tulevat katselemaan. Jos kulta näyttää vastaavan tavaroiden arvoa, ottavat he sen ja lähtevät matkoihinsa. Mutta jos se ei sitä vastaa, nousevat he uudestaan aluksiinsa ja jäävät niihin odottamaan. Mutta asukkaat tulevat sinne ja asettavat heti lisäksi kultaa, kunnes saavat heidät tyydytetyiksi.» — Myöhemmin foinikialaiset alkoivat kauppaa tehdessään käyttää leimattua rahaa.

Foinikialaisten tärkein kauppakaupunki 34oli Ty̆ros, jonka rikkauksista Raamatussakin puhutaan. Kerran sanotaan Tyroksen kuningassuvun keskuudessa syntyneen riitaisuuksia. Henkensä pelastamiseksi nuori kuningatar Dīdō nousi satamassa olevaan laivaan ja pakeni länttä kohti. Hän laski seuralaisineen maihin Afrikan rannikolla. Siellä hän pyysi ostaa asukkailta maata, mutta nämä suostuivat myymään ainoastaan sellaisen maapalan, jonka hän voisi ympäröidä härän vuodalla, eikä ollenkaan enempää. Dido leikkautti silloin vuodan pitkiksi hihnoiksi ja ympäröi niillä sen kallioisen niemekkeen, johon sitten perustettiin Karthāgon siirtokunta. Karthagosta kasvoi niin mahtava kauppakaupunki, että se vei voiton Tyroksestakin. Olipa se erääseen aikaan koko Välimeren tärkein kauppapaikka.

Monta muutakin siirtokuntaa foinikialaiset kauppansa helpottamiseksi perustivat, mutta ei mikään muu kohonnut niin mahtavaksi kuin Karthago.

● Israelilaiset. Välimeren ja Jordanin vaiheilla asui toinen tärkeä länsiseemiläinen kansa, israelilaiset (heprealaiset, juutalaiset). Raamatunhistoriasta tiedämme, että tämä kansa joutui Egyptiin ja asuttuaan siellä muutamia vuosisatoja palasi Mooseksen johtamana luvattuun Kanaanin eli Palestiinan maahan. Aluksi israelilaiset eivät tahtoneet kuningasta, koska 35Jahve oli heidän hallitsijansa. Sellaista hallitusmuotoa, jolloin Jumalaa katsotaan valtakunnan hallitsijaksi ja papisto hallitsee hänen nimessään, sanotaan teokraattiseksi. Myöhemmin Israelin valtakunnasta kuitenkin tuli maallinen kuningaskunta. Saulin, Daavidin ja Salomon hallitessa n. v. 1000 eKr. se oli laajimmillaan, ulottuen Sinaista Eufratiin saakka. Daavidin aikana tehtiin pääkaupungiksi Jerusalem (hepr. Jerūšālaim), johon Salomo rakennutti Jahvelle komean temppelin. Israelilaiset eivät kuitenkaan hekään tulleet valloittajina kuuluisiksi. Kohta Salomon kuoleman jälkeen valtakunta jakautui kahtia: Israeliin ja Juudaan, joista edellisen valloittivat assyyrialaiset, jälkimmäisen Nebukadnesar.

Israelilaisten merkitys on siinä, että heidän keskuudessaan yksijumalaisuus eli monoteismi pääsi kehittymään. Aluksi Jahve oli vain israelilaisten jumala, ja muilla kansoilla oli omat jumalansa, mutta myöhemmin profeetat nimenomaan opettivat, että Jahve oli yksi ja ainoa eikä hänen rinnallaan ollut muuta jumalaa olemassakaan. Juutalaisten keskuudessa syntyi myös Jeesus Kristus, joka kehitti tämän monoteistisen uskonnon vielä jalommaksi.

PERSIALAISET.

● Heettiläiset. Toistaiseksi olemme puhuneet kahdesta kansanrodusta, haamilaisista ja seemiläisistä. Nyt on meidän tutustuttava kolmanteen, arjalaiseen eli indo-eurooppalaiseen. Se on paljoa laajemmalle levinnyt kuin molemmat edelliset. Siihen kuuluvat melkein kaikki Euroopan kansat ja sitä paitsi useat aasialaisetkin, kuten hindut. Indo-eurooppalaisiin kuuluivat mm. Vähän Aasian heettiläiset, joita vastaan Egyptin kuningas Ramses II taisteli. Heettiläisillä oli oma kuvakirjoituksensa, vaikka he myös käyttivät paljon nuolenpääkirjoitusta. Vuoden 1200 vaiheilla he perustivat suuren valtakunnan, joka käsitti koko Vähän Aasian ja ulottui lähelle Egyptin rajaa.

● Iraani. Arjalaisia olivat myös persialaiset, jotka asuivat muinaisessa Iraanissa Tigris ja Indus jokien välillä. Tämä maa on täynnä vastakohtia. Päivä on lämmin ja herttainen, äkkiä yllättävä yö jäätävän kylmä. Paikoin on hedelmättömiä erämaita tai jylhiä vuoristoja, 36paikoin ihania laaksoja ruusutarhoineen sekä manteli- ja viiniköynnösistutuksineen. Erämaista puhaltavat polttavat tuulet ja vuorilta raivoisat lumimyrskyt, jotka uhkaavat laaksojen viljelystä.

● Uskonto. Iraanin luonto vaikutti uskontoon. Se muodostui dualistiseksi, s. o. uskottiin kahteen jumaluusolentoon, jotka olivat ainaisessa taistelussa keskenään. Hyvyyden jumala oli nimeltään Ahuramazdā, ja hänen valtakuntaansa kuuluivat kotieläimet ja hyödylliset kasvit sekä ahkerat ja rehelliset ihmiset. Pahuuden jumala taas oli Angramainju, jolle kuuluivat rikkaruohot ja petoeläimet sekä laiskat ja väärämieliset ihmiset. Kumpikin jumala lähetti henkiolentoja ihmisiä johtamaan, mutta ihmisten velvollisuus oli kuunnella hyvien suojelushenkien ääntä sekä muokkaamalla peltoja, hoitamalla karjaa ja rehellisellä elämänvaelluksella taistella Ahuramazdan valtakunnan puolesta.

● Kyyros (560–529). Persian kuningas Kyyros (pers. Kūruš) oli lempeä mies, mutta samalla taitava sotapäällikkö. Ensin hän valloitti Meedian valtakunnan v. 550. Sitten hän kukisti Lyydian valtakunnan Vähässä Aasiassa ja vihdoin Babyloniankin (v. 539). Vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle Oksos joen pohjoispuolella asuvia kansoja vastaan, mutta tällä retkellä hän kuoli v. 529.

□ Kun muut itämaiden kansat alkoivat veltostua, muodostivat persialaiset laajan valtakunnan. Heidän maailmanvaltansa perustaja oli kuningas Kyyros, jonka elämästä kerrotaan monta kummallista tarinaa. Eräs näistä tekee selkoa siitä, miten Persia vapautui Meedian ylivallasta. Kyyros oli muka Meedian viimeisen kuninkaan Astyă´gēen tyttärenpoika. Astyages näki kerran unen, että hänen tyttärensä helmasta kasvoi puu, joka varjollaan peitti koko Etu-Aasian. Unenselittäjät sanoivat tämän merkitsevän, että tytär, joka oli persialaisen ylimyksen puoliso, oli synnyttävä pojan, joka kohoaisi koko Etu-Aasian hallitsijaksi. Koska Astyages pelkäsi, että tuo tyttärenpoika riistäisi häneltä kruunun, hän tuotti Kyyroksen luoksensa, kohta kun hän oli syntynyt, ja jätti hänet muutaman hoviherran tapettavaksi. Tämä ei kuitenkaan itse tahtonut murhatyötä suorittaa, vaan uskoi tehtävän eräälle paimenelle. Paimenelta oli vastikään kuollut lapsi, eikä hän hennonnut tappaa poikaa, vaan otti hänet omaksi kasvatikseen.

Kyyros jäi siis eloon ja varttui paimenten majassa vahvaksi ja kauniiksi pojaksi. Kun hän kerran oli leikkimässä muiden poikien kanssa, toiset valitsivat hänet kuninkaakseen. Hän antoi käskyjään, ja muut tottelivat häntä, mutta erään ylhäisen meedialaisen poika kieltäytyi noudattamasta kuninkaan määräystä. Silloin Kyyros käski toisten poikien antaa uppiniskaiselle selkäsaunan. Piesty valitti asiasta isälleen, ja tämä ilmoitti siitä kuninkaalle. Tuon meedialaisen ylimyksen korkean arvon takia Astyages päätti rangaista luultua paimenpoikaa. Hän kutsui paimenen poikineen luoksensa. Kyyroksen uljuus ja ulkomuoto herättivät kuitenkin Astyageessa epäilyksiä, ja pelästyneenä paimen tunnusti kuninkaalle Kyyroksen oikean sukuperän. Unenselittäjät rauhoittivat kuitenkin Astyagesta vakuuttamalla, että uni jo oli toteutunut, koska Kyyros leikissä oli ollut kuninkaana. Astyages lähetti sen tähden pojan hänen todellisten vanhempiensa luo Persiaan.

Vaikka Astyages oli mielissään tyttärenpoikansa pelastumisesta, hän kuitenkin päätti rangaista tottelematonta hoviherraa, joka oli jättänyt pojan eloon. Hän kutsui hovilaisen aterialle, mutta valmistutti hänelle ruoaksi hänen oman poikansa. Kun muille vieraille tarjottiin lammaspaistia, annettiin hovilaiselle hänen tietämättään hänen oman poikansa lihaa. Aterian jälkeen Astyages kysyi; »Miltä ruoka maistui?» — »Sangen hyvältä», isä vastasi. Astyages ilmoitti hänelle, minkälaista otusta hän oli syönyt. Mutta hoviherra ei uskaltanut ilmaista suuttumustaan, vaan sanoi: »Kaikki, mitä kuningas tekee, on hyvää.»

40Mieheksi vartuttuaan Kyyros kerran käski persialaisten saapua luokseen sirpit mukanaan. Sitten hän pani heidät koko päiväksi raivaamaan orjantappuraketoa. Seuraavana päivänä persialaisten oli uudestaan tultava Kyyroksen luo, mutta nyt juhlavaatteissa. Tällä kertaa heille valmistettiin pidot, joissa tarjottiin maukkaita hedelmiä, viiniä ja raavaan lihaa. Illalla Kyyros kysyi, kumpi päivä oli ollut mieluisampi. Kaikki vastasivat yhdestä suusta: »Jälkimmäinen.» Silloin Kyyros sanoi: »Niin kauan kuin pysytte meedialaisten ikeen alla, täytyy teidän raataa niin kuin edellisenä päivänä, mutta jos seuraatte minua ja teette minut hallitsijaksenne, on jokainen päivä oleva jälkimmäisen kaltainen.» Persialaiset tarttuivatkin aseisiin, valitsivat Kyyroksen kuninkaakseen ja voittivat Astyageen.

Merkillinen on myös kertomus Lyydian valtakunnan kukistamisesta. Tämän maan kuninkaana oli Kroisos, joka oli maailman rikkain mies. Sattuipa kerran hänen pääkaupunkiinsa, joka oli nimeltään Sardeis, tulemaan kreikkalainen lainsäätäjä, Sŏ´lōn. Kroisos näytti vieraalleen kaikki aarteensa ja tiedusteli sitten, ketä hän piti onnellisimpana ihmisenä maailmassa. Solon vastasi: »Onnellisimpana pidän ateenalaista Tellosta. Hän eli kotikaupunkinsa ollessa kukoistavimmillaan. Hänellä oli hyviä lapsia, ja hän saavutti korkean iän. Vihdoin hän kaatui taistelussa isänmaan puolesta.» »Mutta ken», kysyi kuningas, »on häntä lähinnä mielestäsi onnellisin?» Silloin Solon ilmoitti nimeltä kaksi kreikkalaista nuorukaista, jotka vetivät äitinsä vaunuissa temppeliin, koska vetojuhtia ei ajoissa saatu laitumelta. Iloisena astui äiti temppelirakennukseen ja rukoili jumalia antamaan lapsille, mikä oli parasta maailmassa. Sillä aikaa nuorukaiset nukkuivat temppeliin ja kuolivat. Palatessaan poikiensa luo äiti ymmärsi, että ihmiselle oli parasta kuolla nuorena. Kuullessaan tämän Kroisos sanoi pahoillaan: »Etkö siis pidä minun onneani niinkään suurena kuin tavallisten ihmisten?» Mutta Solon vastasi: »Oi kuningas, ei ketään voi kiittää onnelliseksi ennen kuolemaansa.»

Muutamia vuosia tämän jälkeen Kroisos ryhtyi sotaan Kyyros kuningasta vastaan ja varusti suuren sotajoukon. Ennen kuin hän 41lähti liikkeelle, hän kuitenkin lähetti sanansaattajia Delfo´in ennustajapappien luo Kreikkaan tiedustelemaan yrityksen onnistumista. Täällä vastattiin hänen kysymykseensä: »Jos Kroisos menee Hālys joen yli, on hän hävittävä suuren valtakunnan.» Tästä vastauksesta Kroisos ilostui suuresti. Luullen voittavansa persialaiset hän marssitti joukkonsa Halys joen yli, joka oli hänen valtakuntansa itäisenä rajana. Mutta ennustus tarkoittikin sitä, että Kroisos oli hävittävä oman valtakuntansa. Hänen sotajoukkonsa voitettiin taistelussa, ja itse hän joutui vangiksi. Kyyros rakennutti rovion, jolle Kroisos kahlehdittuna asetettiin. Jo oli tuli sytytetty, kun Kroisos muisti Solonin sanat ja huusi kovalla äänellä: »Solon, Solon, Solon!» Kyyros ei ymmärtänyt tämän sanan merkitystä, mutta uteliaana hän otatti Kroisoksen alas roviolta tiedustellakseen häneltä asiaa. Kun Kyyros oli kuullut kuninkaan kertomuksen, hänen tuli sääli hänen onnettomuuttaan; hän lahjoitti hänelle hengen ja piti häntä sitten suuressa kunniassa.

Kymmenkunta vuotta Lyydian kukistumisen jälkeen Kyyros lähti valloittamaan Babylonian valtakuntaa. Babylonin kaupungin veltot asukkaat kuninkaineen luottivat Nebukadnesarin rakentamiin muureihin ja viettivät päivänsä iloisissa juhlissa ja juomingeissa, vaikka Kyyroksen joukot seisoivat kaupungin edustalla. Silloin papit veivät Kyyroksen miehille kaupungin avaimet.

Vielä vanhoilla päivillään Kyyros lähti sotaretkelle maan pohjoisrajalla asuvia raakalaiskansoja vastaan. Taistellessaan erästä kuningatarta vastaan hän kaatui. Kuningatar viskasi hänen päänsä verellä täytettyyn säkkiin, sanoen: »Juo nyt kylliksesi verikoira!»

● Dareios. Kyyrosta seurasi valtaistuimella hänen poikansa Kambȳ´sēs (pers. Kãbudžija), joka valloitti Egyptin v. 525. Sen jälkeen tuli hallitsijaksi Dāre´ios (pers. Dārajavauš), joka laski muun muassa Thraakian ja Makedonian valtansa alle, mutta joka kuitenkin pääasiallisesti on tullut tunnetuksi laajan valtakuntansa järjestäjänä. Hän jakoi koko valtakunnan 23 maakuntaan, joita kutakin hallitsi satraappi. Jokaisen maakunnan maksettavaksi määrättiin vuotuinen vero maakunnan suuruuden mukaan; Babylonian, joka oli rikkain, oli maksettava kaksi kertaa enemmän kuin muiden maakuntien.

□ Kyyros oli Persian valtakunnan perustaja, mutta hänen toinen seuraajansa Dāre´ios oli sen järjestäjä. Hän jakoi maan 23 maakuntaan, joita hallitsivat satraapit. Jotteivät he paisuisi liian mahtaviksi, oli heille jätetty vain verojen kanto ja hallituksen hoito. Sen sijaan maakunnan sotajoukot olivat erityisen sotapäällikön johdossa. Vielä oli satraapin rinnalla kuninkaallinen kirjuri, joka piti silmällä hänen toimintaansa ja antoi siitä sanan suurkuninkaalle. Dareios lähetti silloin tällöin erityisiä virkamiehiä, joita sanottiin »kuninkaan silmiksi», tarkastamaan maakuntien hallitusta. Jotta suurkuningas nopeasti saisi tietää, mitä kussakin osassa valtakuntaa tapahtui, rakennettiin teitä pääkaupungeista eri suunnille. Näistä oli kuuluisin se, joka kulki Sūsasta Sardeis kaupunkiin. Tavalliset matkustajat tarvitsivat tätä matkaa varten kolme kuukautta, mutta kuninkaallinen hevosposti toimitti viestin yhdessä viikossa. Hevospostista Herodotos kirjoitti seuraavasti: »Ei ole mitään kuolevaista olentoa, joka nopeammin tulisi perille kuin Persian kuninkaan sanansaattajat. Määrätyn välimatkan päähän toisistaan on sijoitettuna yhtä monta hevosta ja miestä, kuin koko matkaan menee päiviä, niin että hevonen ja mies on asetettu kutakin päivämatkaa kohti. Heitä ei estä lumi, ei rankkasade, ei helle eikä yö. Riennettyään määrämatkansa ensimmäinen jättää sanan toiselle, toinen taas kolmannelle. Sillä tavoin viesti kulkee, että toinen aina jättää sen toiselle.»

Helpottaakseen veronmaksua ja kauppaa Dareios leimautti 43kultarahoja, joita sanottiin dareikeiksi ja jotka arvoltaan olivat 25 kultamarkkaa. Kaikkia aarteitaan hän ei kuitenkaan leimauttanut rahaksi, vaan Herodotos kertoo hänen säilyttäneen niitä seuraavalla tavalla: »Hän sulattaa ja valaa hopeansa ja kultansa saviruukkuihin ja täytettyään astian hän ottaa ympäriltä pois saven. Aina kun hän tarvitsee rahoja, menee hän aarrekammioonsa ja hakkaa metallista niin suuren kappaleen kuin kulloinkin on tarpeen.»

II. Kreikka.

MAA JA KANSA.

● Maa. Kreikka on pinta-alaltaan pieni. Verrattuna muuhun Eurooppaan se on kuin pikkusormi koko kämmenen rinnalla. Maata ympäröi kolmelta puolelta meri. Tässä se eroaa niistä maista, joihin aikaisemmin olemme tutustuneet; nehän olivat miltei järjestään mannervaltioita. Kreikan itäpuolella on saarekas Aige´ian meri. Suuri Kreetan saari erottaa Aigeian meren Välimerestä. Lähellä Kreikan rannikkoa on Kreetan kokoinen Euboia ja etelämpänä A´igīnan lahdessa Salami´s saari. Vastapäätä Aiginan lahtea on Kreikan länsirannikolla syvä Korinthoksen lahti. Aigeian meren täyttää Kykladien saariryhmä, johon kuuluu muun muassa pieni, mutta vanhalla ajalla kauppapaikkana ylen tärkeä Dēlos. Kreikan länsipuolella taas leviää Joonian meri, jossa ovat Joonian saaret, muun muassa pieni Ithă´kā. Kaikki nämä saaret ovat kallioisia, sillä ne ovat oikeastaan vedenalaisten vuoriharjanteiden huippuja.

Samoin kuin saaret on Kreikan mannerkin kauttaaltaan vuorista. Korkeat harjanteet ja jyrkät kukkulat sulkevat väliinsä kapeita ja pieniä, mutta viljavia ja ihania umpilaaksoja. Kaukana pohjoisessa on korkea Ŏ´lympos vuori. Etelämpänä on Oita vuoren ja meren välillä kuuluisa Thermopy̆´lain sola. Vuoriniemekkeet pistävät kauas mereen, ja niiden väliin tunkeutuvat syvät merenlahdet. Sen tähden onkin Kreikan rannikko suhteettoman pitkä. 44Vaikka maa on pienempi kuin Portugali, on rannikko pitempi kuin Espanjan.

Maan ilmasto on ihana. Laaksoissa ei sada lunta kuin kerran kahdessakymmenessä vuodessa. Mutta meren läheisyys estää ilmaa myös liiaksi lämpenemästä. Ihmisten ei tarvitse ylenmäärin ponnistella elantonsa hankkimiseksi, mutta he eivät kuitenkaan pääse laiskistumaan ja veltostumaan kuten itämailla. Täten kreikkalaisista tuli toimelias ja sivistykseen pyrkivä kansa.

● Valtiot. Kreikan luonto vaikutti osaltaan sen, että valtiot täällä olivat pienempiä kuin itämailla. Kreikassa ei syntynyt laajoja yleisvaltioita, vaan jokainen umpilaakso, vieläpä jokainen kaupunki muodosti oman valtion. Toisinaan kyllä jokin mahtava kaupunkivaltio saattoi laskea valtansa alle lähimmät naapurit, mutta se ei silloinkaan päässyt paisumaan suurehkoa suomalaista pitäjää laajemmaksi.

Koko Kreikka jakautui kolmeen pääosaan. Nämä olivat Pohjois-Kreikka, Keski-Kreikka eli Hella´s sekä Etelä-Kreikka eli Pelopo´nnēsos. Pohjois-Kreikka jakautui kahteen osaan, vuoriseen Ē´peirokseen ja Thessalian tasankomaahan, joissa kummassakin oli monta valtiota. Hellaassa oli kaksi huomattavaa maakuntaa: Boiōtĭ´ā ja Attika. Keskellä Boiotiaa oli tärkeä Thēban kaupunki. Attikassa sijaitsi Ateena, joka oli laskenut koko tämän maakunnan valtansa alle. Peloponnesoksessa oli tärkein maakunta Lakōnia, jossa oli Spartan kaupunki. Sparta oli valloittanut koko Lakonian, vieläpä muitakin Peloponnesoksen valtioita.

Aikojen kuluessa siirtyi kreikkalaisia muihinkin maihin asumaan. Näin syntyi lukuisia kreikkalaisia siirtokuntia Vähän-Aasian länsirannikolle, muun muassa rikas ja mahtava Mi´lētos. Myöskin Aigeian meren pohjoisrannikolla oli monta siirtokuntaa. Enimmän niitä kuitenkin perustettiin Etelä-Italiaan, jota ympäristön asukkaat sanoivatkin Suur-Kreikaksi. Sisiliassa heillä niinikään oli lukuisia siirtoloita. Näistä siirtokunnista olivat tärkeimmät Tare´ntum Etelä-Italiassa ja Syrakusa Sisiliassa.

45● Heimot. Kreikan asukkaat olivat indo-eurooppalaista kansaa, joka kutsui itseään helleeneiksi. Eri heimot erosivat toisistaan tuntuvasti. Peloponnesoksen doorilaiset olivat jäykkiä, elämäntavoiltaan yksinkertaisia ja vanhoihin tapoihin kiintyneitä. Attikassa ja saarilla asuvat joonialaiset sen sijaan olivat vilkasta, sivistynyttä ja uudistushaluista kansaa.

USKONTO.

● Jumalat. Kreikkalaiset palvelivat useita jumalia. Heidän uskontonsa oli siis polyteistinen. Jumalat olivat heidän käsityksensä mukaan ihmisten kaltaisia sekä ulkomuodoltaan että luonteeltaan. Olipa heissä samoja heikkouksiakin kuin ihmisissä: he rakastivat ja vihasivat, olivat kateellisia, pettivät jne. Mutta monessa suhteessa he kuitenkin olivat ihmisiä etevämpiä. Niinpä he olivat kuolemattomia ja useimmat heistä olivat ikuisesti nuoria ja kauniita. He saattoivat silmänräpäyksessä siirtyä etäisimpiinkin seutuihin ja koska tahansa vaihtaa hahmoa. Mutta jumalienkin yläpuolella oli taipumaton kohtalo, jonka määräyksiä heidän oli pakko noudattaa.

Kreikkalaiset ajattelivat jumalien asuvan lumiharjaisella Olympos vuorella, joka kohosi Thessalian laaksosta äkkijyrkkänä huimaavaan korkeuteen. Siellä heillä oli linnansa, jossa he elivät iloisessa seurustelussa ja huveissa, syöden ambrosiaa ja juoden nektaria. Tärkeimmät kreikkalaisten jumalista olivat seuraavat kaksitoista:

Vanhempina aikoina kreikkalaiset kuvittelivat ihmisten kuolemantakaista elämää synkäksi ja ilottomaksi harhailemiseksi hämärässä Manalassa; varjoina vainajat siellä liikkuivat toisten varjojen parissa. Myöhemmin he arvelivat Manalassa olevan kaksi osaa; toisen nimi oli Ēly̆´sion, toisen Tartaros. Edelliseen joutuivat muinaisaikojen suuret sankarit sekä myöhempienkin aikojen ihmisistä ne, jotka elivät nuhteettomasti. Elysionin valoisilla kentillä he viettivät surutonta elämää. Tartaros taas oli ikuisen pimeyden vallassa. Siellä onnettomat rikoksentekijät viettivät kolkkoja ja ilottomia päiviä.

□ Kreikkalaisten käsityksen mukaan oli ennen jumalia titaanien jättiläissuku hallinnut maailmaa. Eräs näitä oli Krŏ´nos. Hän oli synkkämielinen ja armoton mies, joka nieli omat lapsensa, kohta kun ne syntyivät, etteivät he voisi häntä vahingoittaa. Kronoksen vaimo oli tästä kovin suruissaan. Kun hän taaskin synnytti pojan, hän ei antanutkaan sitä miehelleen, vaan kääri kapaloihin kiven ja ojensi sen Kronoksen nieltäväksi. Poika kasvoi piilossa isältään. Vuohi elätti häntä maidollaan, ja mehiläiset toivat hänelle hunajaa. Pojasta kasvoi uljas nuorukainen, joka sai nimekseen Zeus. Hänestä tuli jumalien hallitsija. Mieheksi vartuttuaan Zeus ryhtyi taistelemaan Kronosta ja muita titaaneja vastaan. Taivas ja maa vapisivat, kun jumalat ja titaanit kamppailivat. Lopuksi jumalat pääsivät voitolle, ja titaanit syöstiin alas Manalan pimentoihin. Sen jälkeen Zeus rauhassa hallitsi jumalien keskuudessa. Hän oli tuuheapartainen, uljasryhtinen hallitsija, jonka päännyökkäys sai koko Olympoksen tärisemään. Hän istui valtaistuimellaan kimppu salamia kädessään ja kotka jalkainsa juuressa.

Zeun puoliso Hē´rā oli taivaan kuningatar. Kun hän matkusti, vetivät kirjavat riikinkukot hänen kullalle hohtavia vaunujaan. Hän oli kaunis ja ylpeä, ja kaikki jumalat kunnioittivat häntä. Mutta miehensä kanssa hän toisinaan joutui sanakiistaan, sillä hän oli mustasukkainen ja väitti Zeun liiaksi kiintyneen maallisiin naisiin.

Zeun veli, meren jumala Poseidō´n, ajoi hevosten tapaisien merieläimien vetämissä vaunuissa yli aaltojen kädessään kolmikärki, jolla hän hallitsi valtakuntaansa. Hänen ympärillään uiskentelivat lempeät merenneidot eli nereidit. Kun Poseidon suuttui, hän kosketti kolmikärjellään merta. Silloin laineet kohosivat uhkaavasti, tuuli kiihtyi, laivat särkyivät, ja meri tulvi yli äyräittensä. Mutta yhdellä ainoalla silmäyksellä hän taas taltutti kaikki luonnonvoimat.

Kolmas veli, Hā´dēs, hallitsi synkkää Manalaa, jonka Styks joki erotti elävien valtakunnasta. Virran yli kuljetti lauttamies Khă´rōn vainajien sielut, ja kuolemanvaltakunnan portilla vartioi kolmipäinen Kerberos koira.

Hadeen puoliso oli Persefŏ´nē, jonka äiti oli hedelmällisyyden jumalatar Dēmē´tēr. Neitosena Persefone kerran kulki ystävättärineen niityllä poimien kukkasia ja solmien seppeleitä. Silloin avautui maa ja synkännäköinen, mustapartainen mies ajoi halkeamasta esiin sysimustien pärskyvien hevosten vetämissä vaunuissa. Se oli Hades, joka ryösti itselleen puolison keskeltä ilakoivaa neitoparvea. Demeter suri katkerasti kadonnutta tytärtään. Silloin hedelmällisyys katosi maailmasta ja nälänhätä uhkasi kaikkia ihmisiä. Vihdoin jumalienkin oli pakko sekaantua asiaan. Zeun välityksellä saatiin aikaan sovinto, jonka mukaan Persefone vietti ⅔ vuodesta äitinsä luona, mutta ⅓ Manalan valtakunnassa. Aikaisin ke-väällä 48hän saapui Demeterin luo. Silloin tämä oli tyytyväinen ja levitti siunausta ympärilleen; kukat nousivat maasta, puut puhkesivat lehteen ja vilja kantoi hedelmää. Mutta syksyllä, kun Persefone palasi miehensä luo, Demeter surren vetäytyi yksinäisyyteen. Silloin kasvit kuihtuivat ja maa paljastui.

Tieteiden ja sotataidon jumalatar Palla´s Athē´nē oli Zeun tytär. Kerran ylijumala poti kovaa päänpakotusta. Silloin Hefaistos moukarillaan iski häntä otsaan, jolloin kaikkien jumalien hämmästykseksi Pallas Athene täysissä sotavarustuksissa puhkesi esiin isänsä päästä. Jumalattarella oli yllään panssari, joka oli kudottu käärmeistä ja lohikäärmeensuomuista. Keskellä panssaria oli hirveä Medūsan pää. Joka siihen uskalsi kääntää silmänsä, muuttui kohta kiveksi. Sodassa Pallas Athene antoi päälliköille hyviä neuvoja. Rauhan aikana hän auttoi ihmisiä kehittämään tieteitä ja rauhallisia elinkeinoja. Hänen nimikkoeläimensä oli viisautta edustava pöllö.

Riehuvan taistelun jumala Ă´rēs oli roteva ja voimakas jumala. Mielihyvällä hän heittäytyi taistelun tuoksinaan pukeutuneena kirkkaasti loistavaan vaskihaarniskaan. Voimistaan huolimatta hän aina joutui alakynteen taistellessaan Pallas Athenea vastaan, sillä hän kiivastui aina liiaksi sokeassa taisteluinnossaan.

Foibos Apo´llōn oli Zeun rakkain poika. Kirkkaana kevätpäivänä hän syntyi Delos saarella, ja hänestä tuli auringon ja valon ikuisesti nuori jumala. Kohta synnyttyään hän lähti taistelemaan pimeyden ja kylmyyden voimia vastaan kädessään jousi ja selässään viini. Tuottaakseen ihmisille iloa hän opetti heille laulun ja soittotaidon. Itse jumalatkin iloitsivat, kun kuulivat Foibos Apollonin 49soittavan lyyryänsä Olympoksen juhlissa. Hänen ympärilleen kerääntyivät silloin runottaret eli muusat, jotka hänen säestäessään lauloivat sankarien kuolemattomista uroteoista. Foibos Apollon oli varsinkin poikien ja nuorukaisten jumala, sillä hän rakasti voimakasta ja jaloluontoista nuorisoa ja iloitsi sen reippaista leikeistä ja rohkeasta mielenlaadusta.

Delfoissa oli suuri Foibos Apollonille pyhitetty temppeli. Se oli rakennettu vuorenrotkon ympärille, josta nousi huumaavia höyryjä. Rotkon päälle oli asetettu kolmijalkainen istuin, johon naispappi Pȳthĭ´ā asettui. Höyryjen vaikutuksesta hän menetti tajunsa, ja tässä tilassa hän lausui katkonaisia lauseita. Näistä houreisista sanoista saapuvilla olevat Foibos Apollonin papit rakensivat vastauksen, joka tavallisesti oli hyvinkin kaksimielinen, kuten huomasimme kertomuksessa kuningas Kroisoksesta. Foibos Apollonille oli pyhitetty laakeripuu ja lyyry.

Metsästyksen jumalatar Artemis oli Foibos Apollonin kaksoissisar. Hänen ajateltiin liikkuvan metsässä viitan liepeet kohotettuina polviin ja aran hirvenvasikan juostessa hänen rinnallaan. Hänen ympärillään hyörivät pukinjalkaiset metsänhaltijat satyrit sekä kauniit lehdonhaltijattaret nymfit. Kuten Foibos Apollon oli poikien, siten Artemis oli tyttöjen jumala. Hän oli heille viattoman sulon ja puhtaiden tapojen esikuva. Hänen juhlissaan tytöt lauloivat kauniita lauluja suojelusjumalattarensa kunniaksi.

Aurinkoisena päivänä syntyi meren lumivalkoisesta vaahdosta kauneuden jumalatar Afrodī´tē. Rakkauden voimalla hän hallitsi jumalia ja ihmisiä, jopa metsän eläimiäkin, niin että ne liehakoiden ympäröivät häntä. Häntä palvelivat sulottaret ja lemmenhaltijat. Hänen poikansa E´ros lensi kevyin siivin jumalien ja ihmisten parissa haavoittaen heitä näkymättömillä nuolilla ja herättäen siten rakkautta heidän sydämessään.

Afrodite oli ihastunut erääseen Adō´nis-nimiseen nuorukaiseen. Yhdessä he saloja samoilivat, saalista ajoivat ja ilakoivat, kun vihainen metsäkarju hyökkäsi nuorukaisen kimppuun ja tappoi hänet. Jumalatar oli surusta murtumaisillaan ja lähti synkkään Manalaankin armastaan etsimään. Vihdoin Zeus heltyi. Hän salli nuorukaisen puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä lemmittynsä luona, mutta syys-ja talvikausiksi oli hänen palattava vainajien maille.

Jumalattarista kaunein oli saanut puolisokseen jumalista rumimman, tulenjumalan Hē´faistoksen. Tämä ontui toisella jalallaan ja oli lyhytkasvuinen, pitkäpartainen mies. Hän viihtyi parhaiten pajassaan tultasyöksevien tulivuorien alla. Siellä hän valmisti jumalille, jopa toisinaan ihmisillekin, mitä taidokkaimpia koruesineitä.

Nuori ja kaunis Diŏ´nȳsos ajoi tiikerien vetämissä vaunuissa, viininlehvistä solmittu seppele päässään. Hänen vaunujensa ympärillä neitoset ja nuorukaiset tanssivat iloista, vallatonta tanssia. Dionysos lahjoitti ihmisille viiniköynnöksen ja opetti heitä rypäleistä pusertamaan säihkyvää viiniä. Kaikkialla, missä viinin jumala iloisen seurueensa saattamana matkasi, ihmiset oppivat käyttämään viiniköynnöksen antimia. Hän oli antelias ja lempeä niille, jotka tunnustivat hänet jumalakseen, mutta rankaisi säälimättä kaikkia, jotka uskalsivat häntä vastustaa. Hänen päihtyneet seuralaisensa syöksyivät, kohottaen vimman huutoja, heidän kimppuunsa ja repivät heidät palasiksi.

Hermē´en kuvattiin lentävän läpi ilmojen siivekäs lakki päässä, siipikengät jalassa ja siivellinen sauva kädessä. Hän oli jumalien sanansaattaja, joka halukkaasti ja taitavasti suoritti heidän asiansa. Nopeammin kuin tuuli hän kiiti mihin osaan maapalloa tahansa varottamaan ja pelastamaan ihmisiä sekä ilmoittamaan heille jumalien määräyksiä. Ihmiset rakastivat häntä suuresti. Kauppiaat ja matkamiehet, jotka kulkivat kaduilla ja teillä, pyysivät hänen apuaan. Mutta Hermes oli myös viekkaiden varkaiden jumala; he luulivat hänen auttavan heitä heidän konnamaisissa toimissaan. Kohta syntymänsä jälkeen Hermes oli keksinyt lyyryn, virittämällä jänteitä kilpikonnan kuoren poikki. Hän lahjoitti kuitenkin soittimen vanhemmalle veljelleen Foibos Apollonille.

● Oraakkelit. Usein jumalat valitsivat erikoisen paikan, jossa he ihmisille ennustivat tulevia asioita. Näin saatuja ennustuksia sanottiin oraakkelilauseiksi. Kuuluisin oli Hellaassa sijaitseva Delfo´in oraakkeli, jossa Foibos Apollon ilmoitti tahtonsa.

● Olympian juhlat. Kreikkalaiset palvelivat jumaliaan rakentamalla heille temppeleitä ja tarjoamalla uhreja sekä panemalla toimeen uskonnollisia juhlia. Jokaisella kaupungilla oli omat juhlansa. Mutta olipa sellaisiakin juhlatilaisuuksia, joihin saapui osanottajia kaikkialta, missä kreikkalaisia asui. Kuuluisimmat olivat ne yhteiset kilpaleikit, joita vietettiin joka neljäs vuosi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksen länsiosassa. Juhlakenttä oli pyhitetty Zeulle ja sinne oli rakennettu muhkea Zeun temppeli sekä sen viereen suuri alttari. Hieman syrjässä juhlakentältä olivat stādion eli kilparata, jossa katsojat seisten seurasivat kilpailujen suorittamista, sekä hippo´drōmos eli kilpa-ajorata.

□ Kreikkalaiset viettivät joka neljäs vuosi suuria urheilujuhlia Zeus jumalan kunniaksi Oly´mpian kentällä Peloponnesoksella. Jo aikoja ennen kilpailujen alkamista osanottajat pitivät harjoituksia. Kun sitten määräaika lähestyi, tulvi kaikkialta kilpailijoita ja yleisöä juhlapaikalle. Olympian kisat kestivät viisi päivää. Ensimmäisenä suoritettiin suuret uhrit, ja niin kilpailutuomarit kuin kilpailijat vannoivat noudattavansa rehellisyyttä ja kilpailusääntöjä. Seuraavina päivinä pantiin itse kilpailut toimeen. Vanhimpina aikoina kiinnitettiin päähuomio kilpajuoksuihin, mutta myöhemmin kilpa-ajot herättivät enemmän mielenkiintoa. Loistavimman kunnian tuotti nelivaljaikolla voittaminen. Varsin vaarallisia olivat 52käänteet radan kummassakin päässä, sillä kukin ajaja koetti päästä niin läheltä merkkipylvästä kuin suinkin. Usein sattui yhteentörmäyksiä, jolloin vaunut kaatuivat, ja hevoset ja ajajat yhdessä rytäkässä kierivät pitkin kenttää. — Suosittuja olivat myös viisiottelut, jolloin oli peräkkäin viisi kilpailua: hyppy, keihäänheitto, juoksu, diskoksenheitto sekä paini; kunkin kilpailun jälkeen karsittiin huonoimmat pois, niin että painiin jäi vain kaksi osanottajaa jäljelle. Kilpailijat esiintyivät alastomina. Painijat voitelivat ruumiinsa öljyllä estääkseen vastustajaa saamasta hyvää otetta. Viimeisenä päivänä voittajat seppelöitiin öljypuun lehvin, ja airuet julistivat heidän nimensä, sukunsa ja kotikaupunkinsa. Öljypuuseppeleen voittaminen oli kreikkalaisten käsityksen mukaan miltei suurin kunnia, mikä saattoi tulla kuolevaisen osaksi. Kohdistuipa maine hänen kotikaupunkiinsakin. Juhlallisesti otettiin hänet siellä vastaan. Elämänsä loppuun saakka hän eli valtion kustannuksella ja hänellä oli kunniasija juhlakulkueissa.

Aikojen kuluessa myös tiedemiehet, runoilijat ja taiteilijat alkoivat keräytyä Olympian juhliin. Maalarit ja kuvanveistäjät asettivat tuotteensa näytteille, runoilijat lauloivat runonsa kansan kuultaviksi ja tiedemiehet lukivat julki kappaleita kirjoituksistaan. Heille ei kuitenkaan annettu palkintoja. Eräissä muualla pidetyissä kilpailutilaisuuksissa heitä sen sijaan palkittiin laakeriseppeleillä.

Näin kreikkalaiset koettivat kehittää sekä ruumistaan että sieluaan, niin että heistä tulisi kauniita ja sopusuhtaisia ihmisiä.

Niin suuressa arvossa pidettiin Olympian kisoja, että myöhemmin laskettiin niiden mukaan aikakin. Nelivuotisjaksoa kahden juhlan välillä sanottiin olympiadiksi. Ensimmäisen olympiadin ensimmäinen vuosi oli 776 eKr.

● Sankaritarusto. Kreikkalaiset uskoivat ennen vanhaan eläneen sankareita, jotka olivat tavallisia ihmisiä paljon uljaampia ja voimakkaampia. Sellaisia olivat Perse´us, Hēraklē´s ja Thēse´us. Kuuluisia ovat varsinkin ne tarut, joista tehdään selkoa Īlia´s ja Odysse´iā nimisissä runoelmissa; kreikkalaiset väittävät ne sokean Hŏ´mēros runoilijan sepittämiksi.

□ Psykhe. Kreetan saarella hallitsi kuningas, jolla oli kolme tytärtä. Nuorin heistä, nimeltä Psȳkhē´, oli kauniimpi muita; runoilijat vertasivatkin häntä Afrodite jumalattareen. Mutta Psykhen kauneus herätti jumalissa kateutta ja he antoivat hänen isälleen seuraavan määräyksen: »Vie tyttäresi korkeimman vuoren kukkulalle ja jätä hänet sinne yksin, sillä hän on määrätty puolisoksi hirviölle, joka siivillään liitelee yli maan ja nuolillaan voittaa jumalatkin! Ellet tottele, kohtaavat kauheimmat onnettomuudet maatasi.» Kuningas ja koko kansa suri jumalien määräystä, mutta Psykhe nousi nöyrästi vuoren kukkulalle.

Yöllä Psykhe kuuli ystävällisen äänen sanovan: »Heittäydy rohkeasti alas kalliolta! Minä olen Länsituuli, joka vien sinut uuteen kotiisi.» Hetken Psykhe epäröi, mutta sitten hän syöksyi kalliolta alas. Samassa hän menetti tajunnan. Herätessään hän huomasi olevansa loistavassa palatsissa, jossa oli upeita saleja ja vilpoisia puutarhoja. Näkymättömät palvelijat täyttivät kaikki hänen toivomuksensa. Yön koittaessa hän kuuli siipien havinaa, ja samassa ääni häneltä kysyi: »Miten on, Psykhe puolisoni, oletko tyytyväinen uuteen kotiisi? Mielelläni jäisin tänne seuraksesi, mutta sitä en voi tehdä. Päivin on minun hoidettava monia toimiani maailmassa. Mutta joka yö palaan sinun luoksesi kertomaan, mitä maailmassa tapahtuu.» Psykhe pyysi nyt saada nähdä miehensä kasvot, mutta tämä vastasi: »Mitä tahansa pyydät, sen sinulle annan, mutta tätä yhtä älä vaadi, sillä jumalat ovat määränneet, että meidän kohta on erottava, jos kerrankaan näet kasvoni!»

Kului jonkin aikaa, jolloin Psykhe oppi rakastamaan miestään, vaikkei hän koskaan nähnyt hänen kasvojaan, sillä he olivat vain öisin 54yhdessä. Päivin oli Psykhen ikävä komeassa linnassaan, ja sen tähden hän kerran pyysi mieheltään, että sisaret saisivat tulla häntä tervehtimään. Aluksi puoliso ei ollut siihen suostuvainen, mutta vihdoin hän myöntyi Psykhen rukouksiin. Länsituuli toi sisaret Psykhen luo hänen asuntoonsa. Sisaret kysyivät uteliaina, minkälainen hänen miehensä oli, mutta Psykhe ei voinut antaa heille vastausta. Silloin sisaret sanoivat: »Hän ei näyttäydy sinulle, koska hän on ruma. Varmaankin hänen silmänsä tuijottavat kuin tulikekäleet, verta tippuu hänen kielestään, ja hänen selässään on suuret lepakon siivet.» Sisarien sanat herättivät Psykhen uteliaisuuden, ja heidän lähdettyään hän päätti ottaa selkoa miehensä ulkonäöstä. Seuraavana yönä hän hiljaa nousi vuoteeltaan ja hiipi lamppu toisessa kädessä ja tikari toisessa miehensä luo. Mutta hän ei nähnytkään iljettävää hirviötä, vaan kauniin miehekkään nuorukaisen. Psykhe tunsi hänet. Se oli Eros, rakkauden jumala, joka rakkauden voimalla voitti sekä jumalat että ihmiset. Samassa Eros heräsi, näki Psykhen ja sanoi: »Onneton Psykhe, mitä sinä teet? Olen piilottanut sinut tänne äitini Afroditen vihalta. Mutta nyt meidän täytyy erota, sillä niin jumalat ovat säätäneet. Ainoastaan äitini saattaa taas yhdistää meidät, jos voit lepyttää hänet.» Näin sanoen Eros otti jousensa ja katosi. Samalla palatsi, jossa Psykhe oli elänyt, haihtui, ja hän istui yksin itkien avarassa maailmassa.

Alakuloisena Psykhe lähti etsimään Afroditen linnaa. Monien harhailujen jälkeen hän löysikin sen auringonpaisteiselta rinteeltä ruusupensaiden keskeltä. Afrodite otti hänet ilkkuen vastaan: »Siinäkö nyt olet, sinä ihana Psykhe, jota ihmiset väittävät kauniimmaksi kuin Afrodite. Miten minulla on kunnia vastaanottaa näin ylhäinen vieras?» — »Anna minulle takaisin puolisoni!», Psykhe kuiskasi. Afrodite määräsi hänelle silloin suoritettavaksi kolme vaikeata työtä ja lupasi mahdollisesti taipua hänen rukouksiinsa, jos hän selviytyisi niistä.

Ensimmäiseksi Psykhen tuli yhden päivän kuluessa noukkia erilleen ohra-, vehnä- ym. jyvät eräästä suuresta viljaläjästä keskeltä pihaa. Nähdessään, miten suuri keko oli, Psykhe kävi entistään alakuloisemmaksi, mutta hän ryhtyi kuitenkin kohta työhön. Silloin hän kuuli heikon äänen vierestään piipittävän: »Ehkäpä minä voin auttaa sinua?» Psykhe käänsi päätään ja näki pienen muurahaisen. Tämä jatkoi: »Olet kerran pelastanut henkeni. Nyt voin minä puolestani pelastaa sinut.» Samassa marssi kokonainen armeija pieniä muurahaisia esiin. Koko viljakeko näytti joutuvan liikkeeseen, ja ennen pitkää eri jyvälajit olivat kukin omassa läjässään. Kun Psykhe kiitti pientä auttajaansa, vastasi tämä: »Enpä olekaan mikään tavallinen muurahainen; nimeni on Ahkeruus.»

55Seuraavana päivänä Afrodite lähetti Psykhen ammentamaan vettä lähteestä, joka pulppusi kallionhalkeamasta. Lähteelle johtava tie oli kahden tultasyöksevän lohikäärmeen vartioima. Psykhe koetti kavuta lähteelle vastaiselta puolelta äkkijyrkkää vuorenrinnettä alas, mutta hän huomasi pian yrityksen mahdottomaksi. Silloin tuli hänen avukseen kotka, jonka poikaset hän oli pelastanut sähisevän käärmeen vallasta. Kotka tarttui ruukkuun kynsin, täytti sen vedellä ja toi sen takaisin Psykhelle.

Kun Afrodite huomasi tämänkin työn tehdyksi, hän antoi Psykhelle rasian ja sanoi: »Vie tämä Manalaan ja hae Persefonelta sitä kauneusainetta, jota ainoastaan hän osaa valmistaa!» Psykhe lähti matkalle. Kuta lähemmäs Manalaan vievää aukkoa hän saapui, sitä kolkommaksi kävi luonto. Mustat kallionseinämät kohosivat joka puolella, ja hänen jalkansa haavoittuivat veriin terävistä kivistä. Juuri kun Psykhe epätoivo sydämessään oli astumaisillaan portista sisään, ilmaantui hänelle Hermes, jumalien sanansaattaja. »Kuule, Psykhe», hän sanoi, »Eros on lähettänyt minut antamaan sinulle neuvoja matkalle kuolleiden valtakuntaan! Tässä on sinulle kaksi rahaa ja kaksi leipää. Mennessäsi ojenna toinen raha Kharonille, niin hän vie sinut yli Styks-joen. Toisella rannalla odottaa kolmipäinen Kerberos hyökätäkseen ulvoen sinun kimppuusi. Anna sille toinen leipä! Kun saavut Persefonen luo, ilmoita hänelle asiasi, niin hän täyttää rasian. Paluumatkalla annat jälleen leivän Kerberokselle ja rahan Kharonille. Mutta eräs asia paina mieleesi: älä millään ehdolla aukaise rasiaa!» Samassa Hermes katosi ja Psykhe astui päättävästi luolan aukosta sisään.

Mutta luolan suulla Eros odotti Psykhen paluuta, sillä jumalat sallivat heidän taas yhtyä, jos Psykhe pääsisi palaamaan Manalasta. Levottomana suuntasi Eros katseensa pimeään käytävään, josta kuului kammottavaa mylvinää, kirkumista ja hätähuutoja. Vihdoin hän näki Psykhen kalman kalpeana horjuvin askelin laahautuvan aukkoa kohti. Jo hän luuli pitkän koetusajan olevan ohi, kun hän kauhukseen huomasi, että Psykhe, uteliaisuutensa voittamana, aukaisi rasian kannen. Samassa neitonen lyyhistyi kokoon, ja valkoinen sumu verhosi hänet. Eros hyökkäsi esiin, sulki hänet syliinsä ja kantoi hänet pois kuoleman usmasta.

Hetken kuluttua Psykhe aukaisi silmänsä. »Sinäkö siinä olet, Eros?» hän kuiskasi, »sain siis kuitenkin nähdä sinut ennen kuolemaani.» — »Eihän sinun enää tarvitsekaan kuolla», Eros vastasi, »äitini Afrodite on jo leppynyt, ja nyt sinä saat elää ikuisesti minun ja jumalien seurassa.» Sitten hän sitoi Psykhen selkään kaksi kirjavaa perhossiipeä, ja yhdessä he kohosivat kohti valoisia, kirkkaita avaruuksia, joissa autuaat jumalat elävät.

56□ Faethon. Auringonjumala Hē´lios rakasti poikaansa Fae´thōnia yli kaiken eikä voinut kieltää häneltä mitään. Kerran hän taas oli luvannut täyttää poikansa pyynnön, mitä tahansa tämä anoisikin. Faethon sanoi: »Anna minun huomenna ajaa loistavat auringonvaunusi yli taivaan kannen!» Helios pelästyi: »Et tiedä, mitä pyydät, poikani. Sinä vaadit sellaista, johon voimasi eivät riitä. Auringonhevoset ovat uljaita eivätkä jumalatkaan, muut kuin minä, kykene niitä ohjaamaan. Miten siis sinä, kuolevainen ihminen, siihen kykenisit?» Mutta Faethon pysyi vaatimuksessaan, ja Helios myöntyi. Yhdellä hyppäyksellä nuorukainen nousi vaunuihin. Hevoset kiitivät eteenpäin, aamun sumut haihtuivat ja koko maa oli avoinna hänen allaan.

Mutta pian hevoset huomasivat, että vieras käsi hallitsi ohjaksia. Ne ravistivat niskaansa, pärskyivät ja nousivat takajaloilleen. Samassa ne poikkesivat radaltaan ja vaunut heittelehtivät puolelle ja toiselle. Pelästyneenä Faethon päästi ohjakset, mistä hevoset tulivat kahta hurjemmiksi ja kääntyivät maata kohti. Pilvet syttyivät palamaan, vuoret halkesivat, ruoho lakastui, neekerien iho kärventyi mustaksi, ja heidän maansa kuivui hiekkaiseksi autiomaaksi.

Vihoissaan Zeus iski Faethonia salamallaan. Hän suistui vaunuista; pitkät hiukset ilmi liekissä hän putosi pyörryttävää vauhtia maan pinnalle, josta nymfit korjasivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen.

□ Danaos. Egyptissä eli aikoinaan kaksi veljestä A´igyptos ja Danao´s. Aigyptoksella oli 50 poikaa ja Danaoksella 50 tytärtä. Kun lapset olivat varttuneet aikuisiksi, Aigyptoksen pojat tahtoivat ottaa puolisoikseen Danaoksen tyttäret. Tähän ei Danaos kuitenkaan antanut suostumustaan, sillä hän oli riidassa veljensä kanssa. Kun pojat eivät välittäneet hänen kiellostaan, hän päätti paeta. Hän nousi tyttärineen laivaan ja lähti purjehtimaan Välimeren ulapoita. Matkailijat saapuivat Kreikkaan Argoli´s maakuntaan, jonka asukkaat ottivat Danaoksen kuninkaakseen. Danaos hallitsi valtakuntaansa viisaasti, rakennuttaen kanavia, joissa juoksutti vettä kuivan maan kastamiseksi, sekä linnoja maan puolustamiseksi ja temppeleitä jumalien kunniaksi. Mutta eipä aikaakaan, niin Aigyptoksen pojat saapuivat setänsä jäljessä Argoliiseen. Kun he yhä vaativat hänen tyttäriään puolisoikseen, Danaos ei uskaltanut kauemmin heitä vastustaa, vaan antoi suostumuksensa. Kuninkaan linnassa pidettiin nyt komeat häät. Mutta hääyönä tyttäret isänsä käskystä pistivät miehensä kuoliaiksi. Ainoastaan nuorin tyttäristä säästi puolisonsa ja auttoi häntä pakenemaan. Myöhemmin Danaos sopi vävynsä kanssa ja tämä peri valtakunnan appensa kuoltua. Hänestä polveutui kaksi Kreikan suurinta sankaria Perse´us ja Hēraklē´s.

57Mutta jumalat eivät voineet tyynin mielin nähdä, miten Danaoksen tyttäret surmasivat sulhasensa, vaan rankaisivat heitä. Heidän täytyi Manalassa ikuisesti ammentaa vettä vuotavilla seuloilla.

□ Perseus. Jumalien kuningas, mahtava Zeus, joka hallitsi koko ilmakehää ja maapalloa, ihastui kauniiseen Dană´ē impeen, joka oli Danaoksen jälkeläisiä. Heille syntyi poika nimeltä Perse´us. Jonkin aikaa Perseuksen syntymän jälkeen äiti ja poika joutuivat erään ilkeämielisen kuninkaan luo. Kuningas oli vihamielinen varsinkin Perseus nuorukaiselle ja määräsi hänelle suoritettavaksi työn, joka oli niin vaarallinen, että hän toivoi Perseuksen siihen menehtyvän. Nuorukaisen tuli tappaa Mĕ´dūsa niminen gorgoni. Gorgonit olivat hirveitä naisolentoja, jotka asuivat kaukana lännen äärissä. Heidän tukkanaan oli kiemurtelevia käärmeitä ja heidän katseensa oli niin kauhea, että jokainen ihminen, jonka silmää se kohtasi, jäykistyi kivipatsaaksi.

Perseus ei kuitenkaan säikähtänyt tehtävän vaikeutta. Reippain mielin hän lähti matkalle, vaikkei edes tietänyt, missä gorgonit asuivat. Mutta olipa kolme vanhaa noita-akkaa, joita sanottiin graioiksi. Heillä oli yhteensä vain yksi silmä ja yksi hammas, joita he vuorotellen käyttivät. He olivat gorgonien heimolaisia ja tiesivät heidän asuinsijansa, mutta eivät olleet juuri halukkaita sitä kuolevaisille ilmoittamaan. Heidän luoksensa Perseus ensimmäiseksi suuntasi kulkunsa. Viekkaasti hän sai heiltä anastetuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa. »Enpä anna niitä teille takaisin, ennen kuin ilmoitatte, mistä tie gorgonien maahan kulkee», hän sanoi. Silloin ei auttanut graiojen muu kuin antaa vaadittu tieto. Sen lisäksi heidän oli pakko lainata hänelle viitta, joka teki käyttäjänsä näkymättömäksi, ja siipikengät, jotka kuljettivat miehensä muutamassa hetkessä läpi ilmojen.

Näin varustettuna Perseus lensi tuulen nopeudella gorgonien maahan. Mutta vaikein tehtävä oli vielä suoritettava. Oli tapettava Medusa häneen ollenkaan katsomatta, sillä Perseus ei halunnut muuttua kivipatsaaksi. Hitaasti hän hiipi selkä edellä gorgoneja kohti, kääriytyneenä näkymättömäksi tekevään taikaviittaan ja pitäen kirkasta kilpeään peilinä, johon gorgonien hirveät päät kuvastuivat. Onneksi gorgonit juuri olivat nukkumassa. Perseus paljasti miekkansa ja sivalsi, kasvot 58käännettyinä syrjään, Medusan pään poikki. Sitten hän kiiruusti survaisi sen laukkuunsa ja lähti pakenemaan. Medusan verisestä ruumiista hyppäsi esiin siivekäs Pē´gasos hevonen, joka vihaisesti pärskyen karkasi sankarin jälkeen. Mutta Perseus suisti rajun siipihevosen ja käytti sitä sitten ratsunaan.

Kun Perseus oli kotimatkalla Medusan pää laukussaan, kohtasi häntä uusi seikkailu. Matkatessaan Aithiopian läpi hän näki ihmeen ihanan neitosen, joka oli kahlehdittuna meren ympäröimään kalliopaateen. Se oli Andromĕ´dā niminen kuninkaantytär. Kuningas oli uhrannut tyttärensä lepyttääkseen kammottavaa merihirviötä, joka hävitteli hänen maataan. Hirviö oli kytkenyt neidon rautakahleilla kallioon ja vartioi itse valppaana vankiaan lohkareen juurella. Perseus päätti vapauttaa Andromedan. Hän aukaisi laukkunsa, otti esiin Medusan pään ja ojensi sitä hirviötä kohti. Tuskin oli hirviö heittänyt silmäyksen taikapäähän, niin se jo jähmettyi liikkumattomaksi kallioksi. Pantuaan pään takaisin laukkuunsa Perseus riensi irroittamaan Andromedan kahleet. Prinsessasta tuli sitten hänen puolisonsa.

Kotiin palattuaan Perseus surukseen havaitsi, että hänen ilkeämielinen kasvattajansa oli kohdellut hänen äitiään Danaeta ylen huonosti ja häpeällisesti. Suuttuneena hän taas turvautui käärmepäähänsä ja muutti käden käänteessä kuninkaan ja koko hänen seurueensa kallionlohkareiksi. Sitten hän lähti äitinsä ja puolisonsa kera omaan syntymämaahansa Argoliiseen, jonka asukkaat tekivät hänet kuninkaakseen.

□ Herakles. Hēraklē´s sankarin äiti oli Perseun ja Andromedan jälkeläinen. Hänen isänsä oli itse Zeus. Poika kasvoi Argoliissa, ja hänestä kehittyi harvinaisen vahva ja urhoollinen nuorukainen. Mieheksi vartuttuaan hän kerran harhaili Argoliin metsissä. Siellä hän joutui tienhaaraan, jonne hän pysähtyi, epäröiden, kummalle suunnalle lähtisi astumaan. Silloin ilmestyi hänen eteensä kaksi jumalatarta. Toinen, joka oli muodoltaan ihana, astui arastelematta nuorukaisen luo ja lupasi hymysuin hänelle iloa ja nautintoja, jos hän seuraisi häntä. »Kuka olet?» kysyi Herakles. »Ystäväni», vastasi jumalatar, »nimeni on Huvitus.» Silloin katsahti Herakles toiseen jumalattareen. Hän ei ollut yhtä kaunis, mutta hänen kasvoistaan säteili rauhallisuus ja ystävällisyys. »Mihin sinä minut viet?» kysyi Herakles. »Minä olen Siveys», tämä vastasi, »jos minua seuraat, joudut työhön ja vaaroihin, mutta lupaan sinulle myös mainetta ja kiitosta jumalien ja ihmisten joukossa.» Tämän kuultuaan Herakles hylkäsi Huvituksen ja lähti seuraamaan Siveyden tietä.

Herakles tulikin pian huomaamaan, minkälaisiin koetuksiin Siveys hänet kuljetti. Hän joutui erään pahansuovan kuninkaan palvelukseen, jolla oli oikeus määrätä hänelle kaksitoista mahdollisimman vaikeata työtä.

Ensimmäiseksi työkseen Herakles tappoi Nemĕ´ān leijonan, jota eivät mitkään nuolet voineet surmata, ne kun aina kilpistyivät sen paksusta turkista. Sankari lähti petoa etsimään toisessa kädessä jousi ja toisessa jykevä nuija, jonka hän oli valmistanut valtavasta öljypuunrungosta. Nähdessään leijonan Herakles ampui nuolen sen rintaan. Mutta tästä peto vain ärtyi, kyyristyi maahan ja hyökkäsi pitkin loikkauksin vainoojansa kimppuun. Silloin uros iski nuijallaan leijonaa päähän. Hetkeksi tämä kellahti nurin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se taas ponnahti pystyyn. Nyt Herakles takaapäin kiersi kätensä sen kaulaan ja kuristi sitä niin voimakkaasti, että se tukehtuneena vaipui maahan. Sitten hän nylki leijonalta taljan, jota hän käytti vaippanaan.

Herakleen toinen urotyö oli Lernan lohikäärmeen tappaminen. Tämä oli satapäinen käärmeen muotoinen hirviö, joka söi suuhunsa kaikki ihmiset ja eläimet, jotka sattuivat sen tielle. Moni oli yrittänyt tappaa petoa, mutta kun siltä hakattiin pää poikki, kasvoi kohta kaksi uutta tilalle. Herakles lähti erään ystävänsä seuraamana taistelemaan petoa vastaan. Kun sankari koukkuisella miekallaan lipsahdutti pään poikki, kärvensi ystävä palavalla puunrungolla haavan sijaa, joten pää ei päässyt kasvamaan uudelleen. Saatuaan pedon tapetuksi Herakles karkaisi nuolensa sen mustissa mujuissa, saadakseen ne ehdottoman kuolettaviksi.

Yhä uusia töitä kuningas keksi Herakleelle, toisen toistaan vaikeamman. Hänen yhdestoista työnsä oli kultaisten omenain noutaminen Hesperidein puutarhasta. Tämä sijaitsi kauimpana lännessä Afrikan rannikolla. Omenapuita hoiti neljä luonnotarta, joita sanottiin hesperideiksi, ja puutarhaa vartioitsi satapäinen lohikäärme, niin ettei ainoakaan kuolevainen voinut sitä lähestyä. Saapuessaan maailman äärimmäiselle läntiselle rajalle Herakles tapasi A´tlās jättiläisen, 60joka kannatti taivaan kantta hartioillaan. Herakles kysyi jättiläiseltä tietä kultaomenain puutarhaan. Atlas vastasi: »Sinun, kuolevaisen on mahdoton koskaan päästä sinne, mutta jos hetkeksi otat kantaaksesi taakkaani, haen sinulle omenat». Herakles suostui ehdotukseen ja otti taivaankannen hartioilleen. Atlaan onnistuikin tappaa lohikäärme ja noukkia omenat. Mutta nyt hän ei enää tahtonut asettua entisen taakkansa alle. Sankari turvautui silloin viekkauteen. Hän sanoi: »Minun ei auttane muu kuin jäädä tänne sinun sijaasi, mutta taivaankansi kahnaa kovasti olkapäätäni. Nostappa sentähden vähän syrjää, jotta voisin sijoittaa tyynyn väliin!» Jättiläinen täytti Herakleen pyynnön, mutta silloin tämä nopeasti livisti tiehensä vieden omenat mukanaan.

Viimeinen Herakleen töistä oli kaikista vaikein. Hänen tuli näet hakea Manalasta Kerberos koira. Tämä vartioi kuolemanvaltakunnan porttia. Sillä oli kolme päätä, joissa kussakin oli hirvittävä kita, ja sen selkäkarvat olivat sähiseviä käärmeitä. Herakles astui muutamasta rotkosta alas Manalan pimentoihin. Kun vainajien alakuloiset haamut näkivät sankarin lähestyvän valtava nuija kädessä ja leijonan talja hartioillaan, he pakenivat pelästyneinä Manalan mustimpiin sokkeloihin. Mutta Herakles astui synkän Hades jumalan eteen ja kertoi asiansa. Hades vastasi: »Annan sinun viedä koiran, jos paljain käsin saat sen haltuusi». Ankaran taistelun jälkeen sankari pääsi voitolle ja kuljetti koiran maan pinnalle. Päivänvalo häikäisi pedon silmiä, ja se ulvoi tuskasta, mutta Herakles ei hellittänyt lujaa otettaan. Kun kuningas näki kammottavan Kerberoksen edessään, veri pakeni hänen poskiltaan ja hiukset nousivat pystyyn hänen päälaellaan. Vapisevalla äänellä hän käski Herakleen kohta viedä sen takaisin Manalaan.

Nyt Herakles pääsi vapaaksi orjuudestaan. Tämän jälkeen hän kävi monessa maassa ja suoritti monta ihailtavaa sankarityötä. Mutta vihdoin oli hänenkin kuolinhetkensä tullut. Kun hän vastaotetun vaimonsa Dēiă´neiran kanssa tuli joen partaalle, eräs kentauri tarjoutui kantamaan naisen joen poikki. Kentaureiksi sanottiin olentoja, joilla oli hevosen ruumis, mutta kaulan sijasta oli ihmis-vartalo. 61Joen toiselle rannalle päästyään kentauri aikoi ryöstää Deianeiran. Silloin Herakles ampui myrkytetyn nuolen ryöstäjään. Kuolinkamppailussaan tämä antoi Deianeiralle vaippansa käskien hänen käyttää sitä, jos miehen rakkaus sammuisi. Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen Deianeira luuli miehensä mieltyneen toiseen naiseen ja ojensi hänelle kentaurin vaipan. Tuskin Herakles oli saanut sen yllensä, kun hän tunsi polttavaa kuoleman tuskaa suonissaan; kentaurin vaippa oli näet myrkytetty. Silloin Herakles rakennutti rovion, jossa hän poltti ruumiinsa, mutta kuolemattoman sielun Zeus otti jumalien luo.

□ Theseus. Thēse´us oli muinaisajan kuuluisimpia uroita. Hänen isänsä oli Aige´us, Ateenan kuningas. Mutta hänet kasvatettiin isoisänsä luona, joka asui Pelopo´nnēsoksen niemimaalla. Kun Theseus vielä oli pieni poika, kuuluisa Herakles kerran kävi vieraskäynnillä hänen isoisänsä luona. Theseus ja muutamat toiset pojat huomasivat leijonantaljan, jonka Herakles oli pannut syrjään. Luullen sitä todelliseksi leijonaksi muut pojat kauhuissaan juoksivat tiehensä, mutta Theseus hyökkäsi kirves kourassa luulotellun pedon kimppuun. Herakles kiitteli pojan urhoollisuutta ja ennusti hänestä suurta sankaria.

Kun Theseus oli täyttänyt 16 vuotta, isoisä lähetti hänet kotiin Ateenaan. Kaikki kehoittivat häntä kulkemaan meritse, koska Korinthoksen kannaksella asui useita pahantekijöitä, jotka julmasti murhasivat kaikki matkamiehet. »Juuri sentähden matkustankin maitse», Theseus sanoi, »sillä silloin voin tappaa pahantekijät ja siten saavuttaa hyvän maineen ihmisten keskuudessa.»

Ensimmäinen pahantekijä, jonka Theseus tapasi, oli Sĭ´nis. Tällä oli tapana taivuttaa yhteen kaksi honkaa. Jolleivät matkustajat kyenneet suorittamaan samaa temppua, hirtti hän heidät. Kun Theseus saapui, Sinis näytti hänelle taitoansa ja kehoitti häntäkin yrittämään. Sankari tarttui puihin ja taivutti ne vastakkain niin että latvat koskettivat toisiaan. Silloin julmuri pelästyi, sillä hän arvasi koston hetken olevan käsissä. Theseus kävikin hänen kurkkuunsa, sitoi hänet ja hirtti hänet samaan honkaan, johon hän aikoinaan oli tappanut monta viatonta matkamiestä.

Vaarallisin Theseun kohtaamista pahantekijöistä oli kuitenkin Prokrustes (Venyttäjä). Hänellä oli kaksi vuodetta, lyhyt ja pitkä. Kestittyään matkustavaiset kohteliaasti hän pyysi heitä lepäämään. Mutta lyhyet hän asetti pitkään vuoteeseen ja venytti heitä, kunnes he heittivät henkensä. Pitkät hän taas sijoitti lyhyeen vuoteeseen ja hakkasi poikki jäsenet, jotka ulottuivat sängyn pään yli. Kun Theseus saapui, Prokrustes tarjosi hänelle lyhyempää vuodetta. Mutta äkkiä hän 62tunsikin, että uros kävi häneen itseensä käsiksi ja kaatoi hänet vuoteeseen, oikaisi hänen jalkansa ja hakkasi ne poikki hänen omalla kirveellään.

Kun Theseus saapui Ateenaan, isä otti hänet mielihyvällä vastaan. Mutta urosta odottivat kohta uudet seikkailut. Kreetan saarella eli Mī´nōs kuninkaan aikana julma Mīnō´tauros hirviö, joka oli puoleksi härkä, puoleksi ihminen. Se käytti ruokanaan ihmislihaa ja asuskeli sokkeloisessa Labyrintissa, josta ei kukaan, ken sinne oli joutunut, osannut ulos. Voitettuaan sodassa Ateenan Minos määräsi kaupungin maksamaan joka yhdeksäs vuosi seitsemän neitosta ja seitsemän nuorukaista Minotaurokselle ruoaksi. Kun Ateenan kuningas Aigeus taas kerran lähetti tuon ihmisveron, lähti hänen poikansa Theseus, isän estelyistä huolimatta, retkelle mukaan. Hän lupasi isälleen palatessaan nostaa alukseensa valkoisen purjeen mustan sijaan, jos hän onnellisesti suoriutuisi seikkailustaan.

Jonkin aikaa purjehdittuaan ulapoita Theseus saapui seuralaisineen Kreetan saareen. Siellä Minos kuninkaan tytär, ihana Aria´dnē, heti ihastui uljaaseen ja reippaaseen nuorukaiseen. Kun ihmisuhrit vietiin Labyrinttiin, Ariadne antoi salaisesti Theseulle lankakerän. Kenenkään huomaamatta uros kiinnitti langan toisen pään oven suuhun ja meni sitten rohkeasti Minotaurosta vastaan. Ilkeästi mylvien peto karkasi hänen kimppuunsa. Mutta Theseus paljasti miekkansa ja hakkasi ihmishärältä pään poikki. Sitten sankari palasi lankaa pitkin ovelle ja karkasi yöllä tovereineen koko saaresta.

Joka päivä vanha Aigeus oli kiivennyt korkealle kallioniemekkeelle tähystämään matkamiesten laivaa. Eräänä päivänä se vihdoin sinervänä pilkkuna näkyi taivaanrannalla. Aluksen lähestyessä Aigeus mielipahakseen huomasi laivan purjeet mustiksi, sillä iloissaan Theseus oli unohtanut vaihtaa ne valkoisiin. Epätoivon valtaamana vanha kuningas heittäytyi mereen, johon hukkui. Siitä alkaen muka kreikkalaiset sanoivat tätä merta Aigeian mereksi. Theseus suri isäänsä katkerasti, mutta kiitolliset ateenalaiset valitsivat urhoollisen pojan isänsä seuraajaksi.

□ Orfeus. Orfe´us oli muinaisajan kuuluisin laulaja. Kun hän soitti lyyryänsä, koko luomakunta heltyi. Metsän leijonat laskeutuivat lumoutuneina hänen jalkojensa juureen, joet pysähtyivät uomassaan ja jykevät tammet kiskoutuivat irti juuristaan.

Kerran hänen puolisonsa karkeloi ystävättärineen nurmikolla. Silloin myrkyllinen käärme pisti naista jalkaan, ja hän kaatui kuoliaana maahan. Lohduttomana Orfeus harhaili maasta maahan. Vihdoin hän päätti lähteä Manalaan joko hakemaan puolisonsa sieltä pois tai jakamaan hänen kohtaloaan. Lyyry kädessä hän kulki Manalan portista sisään. Ankara Kharon kuljetti hänet Styksin yli. Kerberoksen 63hän nukutti lyyrynsä vienoilla sävelillä. Kun hän saapui synkkämielisen Hadeen ja vakavan Persefonen eteen, hän viritti lyyrynsä ja alkoi soittaa. Hän ajatteli vain kadottamaansa puolisoa, ja sävelet soivat kauniimmin kuin koskaan ennen. Vainajien verettömät haamut keräytyivät ihmetellen hänen ympärilleen, Persefone itki ja itse Hadeskin heltyi. »Hyvä on», sanoi Hades, »puolisosi saa seurata sinua takaisin elämään; mutta varo katsomasta taaksesi, ennen kuin olet saapunut maan päälle!» Kiitollisena Orfeus kiiruhti pois kohtaamatta mitään esteitä. Äkkiä hänet valtasi kauhea hätääntyminen; hän pelkäsi, ettei vaimo seurannutkaan häntä. Hän pysähtyi ja kuunteli tarkkaavaisesti. Hän huusi hänen nimeänsä. Ei mitään vastausta. Silloin hän kääntyi taakseen. Hänen puolisonsa oli aivan hänen takanaan. Mutta kun Orfeus kurotti kätensä, katosi vaimo varjona ikiajoiksi hänen silmistään.

Yksin Orfeus harhaili sen jälkeen maan päällä laulaen kaipaustaan, sillä Manalaan häntä ei enää toista kertaa elävänä päästetty.

□ Argonauttain retket. Boiotian maakunnassa eli kuningas, jolla oli kaksi lasta, poika Friksos ja tytär He´llē. Kun lasten äiti kuoli, solmi kuningas uuden avioliiton, mutta äitipuoli oli lapsille kovin ankara, jopa väijyi heidän henkeäänkin. Silloin lapset pakenivat kultavillaisen oinaan selässä. Oinas lensi halki ilman yli Aigeian meren. Kun tultiin sen salmen kohdalle, joka erottaa Euroopan Aasiasta, putosi Helle oinaan selästä ja hukkui. Siitä hetkestä sai salmi nimen Hellē´spontos (Hellen meri). Mutta Friksos jatkoi matkaa ja saapui Kolkhi´s maahan Mustan meren rannikolle. Siellä Friksos uhrasi kultavillaisen oinaan ja ripusti taljan sodanjumalan pyhään lehtoon. Kolkhiin kuningas vartioitti onnea tuottavaa taljaa hyvästi, ympäröi lehdon muurilla ja asetti portinvartijaksi tulta syöksevän lohikäärmeen.

Jonkin aikaa edellä kerrottujen tapausten jälkeen muuan vanha kuningas kuoli Thessalian maakunnassa jättäen jälkeensä kaksi poikaa. Näistä anasti nuorempi hallituksen ja karkotti vanhemman ynnä hänen poikansa Iā´sōnin maaseudulle. Kun Iason oli varttunut mieheksi, hänen setänsä päätti toimittaa hänet hengiltä. Hän teeskenteli ystävyyttä nuorukaiselle ja lupasi luovuttaa hänelle koko valtakunnan, jos hän toisi kultaisen taljan Kolkhiista.

Iason rakennutti tuota pikaa 50 airoparilla soudettavan laivan, joka sai nimekseen Argō´. Monet Kreikan sankareista saapuivat ottamaan matkaan osaa, muun muassa Herakles ja Theseus sekä Orfeus laulaja. Matkamiehiä sanottiin laivansa mukaan argonautoiksi.

64Iasonin johtamina uroot lähtivät purjehtimaan Kolkhis maata kohti. Monta vaarallista seikkailua oli heillä matkan varrella kestettävänä. Muun muassa oli Mustan meren suussa Symplēgă´dien kalliot, jotka tavan takaa lyödä luskuttivat yhteen, niin että kaikki laivat murskautuivat. Matkaan liittyneen tietäjän neuvosta laskettiin ensin kyyhkynen lentämään kallioiden lomitse. Kun Symplegadit saivat siltä nutistetuksi vain pari peräsulkaa, urootkin uskalsivat lähteä matkaan. Laiva mennä suhahti vinhaa vauhtia, ja ainoastaan peräsin särkyi kallioiden väliin. Siitä päivästä seisoivat Symplegadit liikkumatta. Mutta Argo viillätti edelleen Mustalla merellä. Vihdoin uroot, monia seikkailuja koettuaan, laskivat maihin Kolkhiin rantaan.

Perille tultuaan Iason kohta lähti kuninkaan puheille ja ilmoitti tulleensa hakemaan kultaista taljaa. Kuningas lupasikin sen hänelle antaa, jos hän paljain käsin ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin ja sillä kyntäisi kyisen pellon. Vakoihin oli hänen sitten kylvettävä lohikäärmeen hampaita, joista kasvaisi uljaita miekkamiehiä. Nämä hänen lopuksi oli tapettava. Iason hämmästyi tehtävän vaikeutta. Mutta kuninkaan tytär Mē´deia, joka oli taitava velho, auttoi häntä pulasta, sillä hän oli rakastunut uljaaseen sankariin. Hän antoi Iasonille voidetta, joka suojeli häntä härkien polttavalta hengitykseltä ja vihaisilta potkauksilta sekä käärmeiden myrkyllisiltä pistoilta. Käyttäen tätä voidetta Iason sai suoritetuksi työnsä. Kun sitten lohikäärmeiden hampaista kasvoi esiin haarniskoituja jättiläisiä, Iason Medeian neuvosta heitti heidän keskelleen suurehkon kiven. Jättiläiset luulivat, että joku heidän omasta joukostaan oli tehnyt tämän ilkityön, hyökkäsivät suuttuneina toistensa kimppuun eivätkä herjenneet taistelemasta, ennen kuin viimeinenkin heistä oli saanut surmansa.

Vaikka Iason nyt oli suorittanut hänelle määrätyt työt, kuningas ei sittenkään antanut taljaa. Mutta Medeian avulla Iason sai lehtoa vartioivan lohikäärmeen uuvutetuksi uneen ja ryösti salaisesti taljan. Sitten hän pakeni tovereineen Argo laivassa Kolkhis maasta vieden mennessään Medeian ja hänen pienen veljensä.

Kun kuningas aamulla näki, mitä oli tapahtunut, hän lähti ajamaan pakenevia takaa. Jo hän oli saavuttamaisillaan heidät, mutta silloin Medeia leikkasi pienen veljensä palasiksi ja heitti kappaleet mereen. Kun isä huomasi poikansa jäsenien ajelehtivan aalloilla, valtasi hänet sanomaton suru. Hän keskeytti takaa-ajon kootakseen palaset ja haudatakseen pojan ruumiin. Mutta argonautat pääsivät pakenemaan, ja Iason kohosi, palattuaan Thessaliaan, setänsä valtaistuimelle.

□ Tantalos. Tantalos oli rikas ja mahtava kuningas, joka asui Vähässä Aasiassa. Jumalat rakastivat häntä enemmän kuin ketään muuta 65ihmistä ja antoivat hänelle runsaasti kaikkea maallista hyvää. Kutsuivatpa he hänet luokseen O´lympos vuorelle kultaiseen palatsiinsa ja antoivat hänen syödä heidän pöydässään ja ottaa osaa heidän neuvotteluihinsa.

Tällaista onnea Tantalos ei jaksanut kestää. Hän tuli ylimieliseksi ja piti itseään vihdoin jumalien veroisena. Hän ilmoitti ihmisille jumalien päätökset. Hän varasti jumalien ruokaa ja juomaa, ambrosiaa ja nektaria, ja antoi kuolevaisten maistaa kuolemattomien ravintoa. Röyhkeästi hän kielsi rikoksensa, tehden kerran toisensa jälkeen vääriä valoja. Pälkähtipä hänen päähänsä koetella, olivatko jumalat kaikkitietäviä. Hän teurastutti poikansa ja valmisti hänen jäsenensä jumalille ruoaksi. Mutta silloin jumalat suuttuivat. He kiehauttivat pojan jäsenet uudestaan, mutta päinvastaisessa järjestyksessä, ja herättivät hänet siten eloon.

Tantalosta kohtasi ankara kosto. Zeus syöksi hänet alas Manalaan ukkosen jyristessä ja salamien sinkoillessa. Kun Tantalos tointui huumauksestaan, hän huomasi seisovansa kaulaa myöten vedessä. Hän tunsi polttavaa janoa ja kumartui juodakseen kirkasta vettä. Mutta kuta syvemmälle hän kumartui, sitä enemmän vesi aleni, kunnes se katosi maahan. Kun hän nousi, vesi jälleen kohosi. Hänen takanaan lammikon rannalla kasvoi mitä ihanimpia hedelmäpuita, joiden oksat riippuivat hänen päänsä yli. Viheriäisten lehtien välissä näkyi meheviä omenia ja päärynöitä, kauniita viikunoita ja öljypuunhedelmiä. Kun Tantalos ojensi kätensä poimiakseen virvoittavia hedelmiä, oksat pakenivat hänen ylettyviltään. Tämän lisäksi suuri kallionlohkare alituisesti uhkasi vieriä hänen ylitseen. Täten jumalia uhmaava Tantalos sai osakseen tuskia, joista ei koskaan tullut loppua.

□ Troian sota. Kun Thessalian kuningas piti häitä merenjumalattaren kanssa, oli juhlaan kutsuttu kaikki jumalat, lukuunottamatta eripuraisuuden jumalatarta. Suuttuneena viimeksimainittu heitti ovenraosta hääsalin lattialle omenan, johon oli kirjoitettu: »Kauneimmalle». Heti joutuivat Zeun puoliso Hera, viisauden jumalatar Pallas Athene, ja kauneuden jumalatar Afrodite riitaan omenan omistamisesta. Kun he eivät voineet sopia, he päättivät lykätä asian ratkaisun Pă´ris-nimiselle kauneudestaan kuuluisalle nuorukaiselle, joka oli Troian kuninkaan Priamoksen poika. Tämä paimensi juuri isänsä karjalaumoja, kun jumalattaret saapuivat hänen luokseen. Itsekukin heistä koetti 66voittaa häntä lupauksilla puolelleen. Hera lupasi hänelle maailman herruuden, Pallas Athene viisauden lahjan ja Afrodite kauneimman naisen. Viimeinen tarjous oli Pariista arvokkain, jonka tähden hän antoi omenan Afroditelle. Palkinnoksi jumalatar johdatti hänet Spartaan, jossa prinssi ryösti kuningas Menĕ´lāoksen puolison, ihanan Helenan, joka oli kaunein kaikista naisista, ja pakeni hänen kanssaan Troiaan.

Helenan ryöstö synnytti ankaraa suuttumusta koko Kreikassa. Kun kuningas Priamos kieltäytyi luovuttamasta Helenaa takaisin hänen miehelleen, kreikkalaiset vannoivat kostavansa ja varustivat suuren sotaretken Troiaan. Retken pääjohtaja oli Menelaoksen veli Agame´mnōn, Mykenen kuningas. Veljekset polveutuivat kuuluisasta Tantalos kuninkaasta ja olivat molemmat tunnettuja rohkeiksi ja uljaiksi sankareiksi. Agamemnon kutsui Kreikan mainioimmat uroot Auli´s-nimiseen satamaan Keski-Kreikkaan. Sinne saapui muun muassa viekas Odysse´us, Ithă´kān kuningas, ja urhoollisuudestaan kuuluisa Akhille´us.

Akhilleus oli Kreikan sankareista mainioin. Hän oli Thessalian kuninkaan ja merenjumalattaren poika. Hänen vielä lapsena ollessaan äiti kärvensi häntä lumotussa tulessa tehdäkseen hänet haavoittumattomaksi. Mutta kesken kaikkea isä tuli huoneeseen. Hän pelästyi ja kiskoi pojan vaimonsa käsistä. Liekit olivat kuitenkin jo tehneet Akhilleun haavoittumattomaksi, paitsi kantapäistä, joista äiti oli pitänyt kiinni.

Kun kaikki sankarit olivat keräytyneet Auliiseen, oli koolla 1,200 laivaa ja 100,000 miestä. Mutta ei päästy lähtemään matkalle, sillä metsästyksen jumalatar Artemis kahlehti kaikki tuulet, niin että vallitsi herkeämätön tyven. Artemis oli näet suutuksissaan Agamemnoniin, joka oli tappanut hänelle pyhitetyn kauriin. Lepytysuhriksi Artemis vaati Agamemnonin tytärtä Ifigĕ´neiaa. Neitonen houkuteltiin kreikkalaisten leiriin; ilmoitettiin näet, että Akhilleus muka tahtoi naida hänet. Jo oli Ifigeneia uhrialttarilla, ja miekka oli kohotettu hänen surmaamisekseen, kun jumalatar vihdoin leppyi. Hän laski sankan sumupilven alttarille, ja kun usva hetken kuluttua hälveni, oli Ifigeneian tilalla lumivalkoinen kauris. Kun se oli uhrattu, nousi suotuisa tuuli, ja retkeläiset lähtivät purjehtimaan yli Aigeian meren.

Troia eli Ilion oli vahvasti varustettu kaupunki Vähän Aasian luoteisrannikolla. Se oli korkean muurin ja mahtavien tornien suojaama. Puolustusta johtivat kuningas Priamos itse ja hänen 50 poikaansa, joista urhoollisin oli He´ktōr, mutta pelkurimaisin Paris. Kreikkalaiset pystyttivät meren rantaan leirin, johon rakensivat puisia majoja. Taistelut suoritettiin kaupungin ja leirin välisellä tasangolla. Päälliköt taistelivat sotavaunuissa, sotilaat jalan. Hyökkäysaseina olivat heittokeihäät, miekat, jouset ja lingot, puolustusaseina kypärät, haarniskat, säärystimet ja kilvet.

Yhdeksän vuotta taisteltiin vaihtelevalla onnella. Mutta kymmenentenä tapahtui seikkoja, jotka johtivat ratkaiseviin tuloksiin.

Eräänä päivänä toimitettiin kreikkalaisten leirissä saaliin jakoa. Akhilleun osalle tuli muun muassa ihmeen kaunis orjatar. Jonkin ajan kuluttua Agamemnon riitaantui Akhilleun kanssa ja riisti hänen majastaan orjattaren. Tästä väärämielisestä teosta Akhilleus suuttui silmittömästi. Hän veti miekkansa hyökätäkseen Agamemnonin kimppuun, mutta hillitsi itsensä ja sanoi: »Tästä hetkestä lähtien en enää taistele kreikkalaisten riveissä. Kun näet Hektorin kaatavan väkeäsi, olet kerran katuva, että niin syvästi loukkasit jalointa kreikkalaista.» Sitten Akhilleus vetäytyi majaansa, jossa hän kulutti aikaansa laulamalla ja soittamalla. Mutta taisteluihin hän ei enää ottanut osaa. Ainoastaan hänen ystävänsä Pa´troklos uskalsi käydä häntä puhuttelemassa.

Muutamia päiviä tämän jälkeen kreikkalaiset ja troialaiset taas kohtasivat toisensa kaupungin edessä olevalla tasangolla. Troialaisten joukossa oli muiden mukana kaunis Paris, pukeutuneena kirjavaan pantterintaljaan. Hän astui ylpeästi rintaman eteen ja vaati rohkeinta kreikkalaista kanssansa ottelemaan. Kun Menelaos näki hänet, hän täysissä varustuksissa hyppäsi sotavaunuistaan ja hyökkäsi hänen 68kimppuunsa, niinkuin leijona metsäkauriin kimppuun. Paris pelästyi ja vetäytyi takaisin. Silloin Hektor huusi hänelle: »Sinä surkea mies, joka et uskalla otella sen vastustajasi kanssa, jolta niin miehuullisesti varastit puolison! Etkö näe, miten kreikkalaiset nauravat sinun pelkuruuttasi?» Tämän kuultuaan Paris päätti taistella Menelaosta vastaan. Hän sanoi veljelleen: »Se meistä, joka voittaa, saakoon Helenan ja kaikki hänen aarteensa! Mutta te muut pitäkää keskenänne rauhaa, ja kreikkalaiset matkustakoot takaisin maahansa!»

Iloisesti hämmästyen Hektor kuuli veljensä sanat. Hän astui rintaman eteen ja ilmoitti kaikuvalla äänellä kreikkalaisille Pariin päätöksen. Molemmat sotajoukot olivat tyytyväisiä tähän ratkaisuun, sillä kaikki halusivat hartaasti pitkällisen sodan päättymistä.

Hektor ja Odysseus mittasivat taistelupaikan ja panivat kaksi arpaa kypärään nähdäkseen, kumman oli aloitettava ottelu. Arpa lankesi Pariin eduksi. Tämä heitti keihäänsä, mutta se ponnahti takaisin Menelaoksen kilvestä tuottamatta vahinkoa. Silloin Menelaos kohotti keihäänsä, huusi Zeusta avukseen ja viskasi aseensa sellaisella voimalla, että se puhkaisi Pariin kilven ja haarniskan sekä raapaisi häntä ihoon. Sitten Menelaos hyökkäsi Pariiseen käsiksi, tarttui hänen kypäräänsä ja laahasi häntä perässään kreikkalaisten leiriä kohti. Huonosti olisi Pariin käynyt, ellei hänen suojelijansa Afrodite olisi rientänyt avuksi. Jumalatar katkaisi kypärähihnan ja lennätti suojattinsa tuulenpyörteessä takaisin Troiaan.

Seuraavana päivänä kreikkalaiset ja troialaiset iskivät taaskin yhteen. Onni oli koko ajan troialaisten puolella. Kohta kahakan alussa Agamemnon haavoittui. Pian sen jälkeen myös Odysseus tuli kykenemättömäksi jatkamaan taistelua. Vihdoin troialaiset murtautuivat kreikkalaisten laivaleiriin, ja etumaisena Hektor sytytti laivoja palamaan.

Tällä välin Akhilleus istui yksin teltassaan. Silloin hänen ystävänsä Patroklos syöksyi sisään, kertoi kreikkalaisten hädästä ja pyysi lainata hänen sotavarustuksiansa; ehkäpä troialaiset silloin uskoisivat Akhilleun itsensä lähteneen taisteluun. Akhilleus suostui ystävänsä pyyntöön. Kun Patroklos ilmestyi sotakentälle, troialaiset todellakin luulivat Akhilleun itsensä lähteneen liikkeelle, ja kauhuissaan he pakenivat kaupunkiin. Uljas Hektor malttoi kuitenkin mielensä, asettui Patrokloksen tielle, ja tämä kaatui urhoollisen puolustuksen jälkeen.

Kun Akhilleus kuuli sanoman ystävänsä kuolemasta, hän julmistui silmittömästi ja päätti verisesti kostaa. Seuraavana aamuna hän jätti telttansa, syöksi troialaisten kimppuun ja raivosi väsymättömällä murhakiihkolla heidän keskuudessaan.

69Kun taistelu riehui Troian muurien edessä, oli Hektor kaupungissa jättämässä jäähyväisiä vaimolleen Andromā´khēlle ja pienelle pojalleen. Murheellisena Andromakhe tarttui miehensä käteen ja sanoi: »Uhkarohkeutesi riistää kerran sinulta hengen. Etkö ollenkaan sääli pientä poikaasi ja minua? Isäni ja seitsemän veljeäni on Akhilleus jo surmannut. Nyt vain sinä olet minulla jäljellä.»

Hektor vastasi: »Rakas vaimoni! Minäkin olen murheellinen. Mutta minun olisi hävettävä Troian miehiä ja naisia, jos pelkurimaisesti väistäisin taistelua. Tosin tiedän, että kerran koittaa se päivä, jolloin sortuu pyhä Ilion. Mutta ei mikään suru olisi minulle niin raskas kuin se, että sinut kuljetettaisiin orjana vieraaseen maahan.»

Sitten Hektor ojensi kätensä pientä poikaansa kohti. Mutta tämä pelkäsi isän hulmuavaa kypärätöyhtöä. Hymyillen Hektor otti kypärän päästään ja laski sen maahan. Tuuditellen pientä lastaan käsivarrellaan hän lausui:

»Zeus ja te muut jumalat, tän poikani suokaa Troiassa kunniahan isän verroin astua kerran, voimalla hallitakseen jalon Ilion uljasta kansaa, jotta viel’ lausuttais hänen taistosta tultua: ’Poika taattoans suuremp’ on.’ Veriset hän saakohon saaliit!»

Näin lausuen hän laski pojan äidin syliin. Sitten hän hellästi silitti vaimonsa päätä ja sanoi: »Älä murehdi, armas Andromakhe! Vastoin jumalien tahtoa ei kukaan voi minua tappaa.» Sen jälkeen hän pani kypärän päähänsä ja lähti taisteluun.

Ulkona kentällä Akhilleus ajoi troialaisia edellään. Vihdoin he kaikki pelon lyöminä pakenivat portista muurien suojaan. Hektor yksin piti puoliaan muurien edustalla. Nähdessään kuitenkin vastustajansa vaskiaseiden loistavan kuin nousevan auringon hän hämmentyi, hänen jalkansa vapisivat, ja hän kääntyi pakosalle. Mutta Akhilleus seurasi häntä kuin haukka ahdistettua kyyhkystä. Kolmasti Hektor kiersi Troian kaupungin, ja jumalat katselivat Olympoksesta taistelun menoa. Vihdoin Zeus, tiedustellen järkkymättömän kohtalon päätöstä, laski kultaiselle vaa´alle kaksi kuolonarpaa. Hektorin arpa painui syvälle Manalaa kohti. Samassa tuokiossa troialaisten suojelusjumala Foibos Apollon, joka oli avustanut Hektoria, väistyi hänen rinnaltaan, ja Akhilleun viereen ilmaantui Pallas Athene, kreikkalaisten suojelijatar. Nyt alkoi viimeinen ottelu. Hektor tempasi miekkansa ja syöksyi vihollista päin. Mutta Akhilleus huomasi vastustajansa haarniskassa aukon siinä paikassa, jossa solisluu ja lapaluu liittyvät toisiinsa. Siihen hän tähtäsi keihäällään ja työnsi sen niin voimakkaasti Hektorin kaulaan, että kärki tunkeutui ulos niskasta. Koristen Hektor kaatui maahan ja heitti henkensä. Akhilleus riisui 70hänen aseensa, pujotti hihnat hänen nilkkojensa läpi ja sitoi ne sotavaunuihinsa. Sitten hän laahasi ruumista jäljessään, niin että se kynti syvän vaon maahan. Vasta kun vanha Priamos polvillaan pyysi Akhilleulta poikaansa takaisin, uroon sydän suli, ja hän jätti vainajan isälle.

Vielä Hektorin kuoltua troialaiset pitivät urhoollisesti puoliaan. Kun kreikkalaisten ei muulla tavalla onnistunut saada kaupunkia haltuunsa, he viimein turvautuivat viekkauteen. Odysseun neuvosta he rakensivat suunnattoman suuren puuhevosen. Sen onttoon vatsaan nousivat heidän uljaimmat urhonsa kuten Menelaos ja Odysseus; toiset astuivat laivoihin ja olivat purjehtivinaan pois, mutta jäivät lähimmän saaren suojaan piileskelemään. Iloisina troialaiset tulvivat kaupungin porteista kedolle, mutta suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät hevosen. Eräältä samana päivänä ottamaltaan sotavangilta he saivat tietää, että kreikkalaiset olivat rakentaneet hevosen muka jumalien kehoituksesta, jotta paluumatka onnistuisi hyvin. Mutta jos troialaiset saisivat hevosen eheänä kaupunkiinsa, silloin tuhoutuisi koko Kreikan sotajoukko. Kohta troialaiset päättivät kuljettaa puuhevosen muuriensa suojaan. Kun Lāokŏ´ōn pappi varotti maanmiehiänsä kreikkalaisten petokselta, nousi merestä kaksi hirveätä käärmettä, jotka pusersivat kuoliaiksi hänet ja hänen molemmat poikansa (ks. kuv. 86!). Näin rangaistiin Laokoonia siitä, että hän oli koettanut muuttaa kohtalon määräystä. Mutta troialaiset ryhtyivät oitis toimittamaan hevosta kaupunkiin. Se oli tosin niin iso, ettei se mahtunut portista sisään. Mutta pahaa aavistamatta Troian asukkaat repivät osan muuria ja saivat kuin saivatkin hevosen kaupunkiinsa.

Kun kaikki jo nukkuivat, haarniskapukuiset miehet laskeutuivat pimeästä piilostaan maahan. He hiipivät porttien luo, tappoivat vartijat ja avasivat raskaat ovet ulkopuolella odottaville tovereilleen. Sitten he sytyttivät rakennukset eri tahoilla palamaan. Liian myöhään troialaiset havaitsivat petoksen. Kaupunki oli jo ilmi tulessa. Useat saivat surmansa liekeissä, toiset tapettiin paetessaan. Koko uljas Troia tuhottiin, ja ani harva sen asukkaista pelasti henkensä. Iloisina kreikkalaiset seuraavana päivänä nousivat laivoihinsa, ja Menelaos vei Helenan jälleen Spartaan.

71□ Odysseun harharetket. Paluumatkalla oli kreikkalaisten kestettävä monta vakavaa seikkailua. Ankarimmat koettelemukset tulivat Odysseun osalle. Kohta alussa myrsky viskasi hänen laivansa kyklooppien saareen, jonka jättiläiskokoisilla asukkailla oli vain yksi silmä keskellä otsaa. Odysseus lähti viinilekkerit ja eväspussit mukanaan kahdentoista kumppanin kera tutkimaan saarta. Retkeilijät saapuivat laakeripuiden suojaamalle luolalle. He astuivat rohkeasti sisään. Luolassa he näkivät maitoastioita ja juustokuppeja, mutta kyklooppi ei ollut itse kotona, sillä hän oli aina päivin paimentamassa vuohilaumaansa.

Kreikkalaisten parhaillaan aterioidessa jättiläinen kuitenkin palasi. Hän vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle ja asettui sitten lypsämään vuohiaan. Samassa hän havaitsi muukalaiset. Hän sieppasi pari heistä, paiskasi heidät maahan kuin koiranpenikat, niin että veri ja aivot purskahtivat ympäri, sekä söi heidät suuhunsa luineen nahkoineen. Sitten julmuri paneutui pitkäkseen ja nukkui. Odysseus ei kuitenkaan uskaltanut tappaa häntä, koska luolan suulla oli suuri kallionlohkare. Seuraavana aamuna kyklooppi taas söi pari kreikkalaista sekä lähti sitten laitumelle sulkien visusti luolan suun. Päivän kuluessa Odysseus teroitti jättiläisen nuijan, joka oli veneen maston pituinen, ja kätki sen lantakasan alle.

Kun kyklooppi palasi illalla, hän taas söi julman ateriansa. Sen jälkeen Odysseus lähestyi häntä tarjoten astiallisen viiniä. Jättiläinen joi viinin yhdessä siemauksessa, ihastui juomaan ja tyhjensi astian vielä pari kertaa pahaa aavistamatta. Sitten hän tiedusteli Odysseun nimeä voidakseen vuorostaan antaa hänellekin vieraslahjan. Odysseus vastasi nimensä olevan Ei-kukaan. »Hyvä on», jättiläinen pilkallisesti sanoi, »Ei-kukaan on säästettävä viimeiseksi suupalaksi — se sinulle vieraslahjaksi!» Tämän sanottuaan kyklooppi viinin vaikutuksesta vaipui raskaaseen uneen. Nyt Odysseus toveriensa auttamana haki esiin nuijan ja työnsi sen kaikin voimin jättiläisen ainoaan silmään. Tuskasta kiljaisten tämä hypähti vuoteeltaan, mutta sokeana hän ei saanut kreikkalaisia käsiinsä. Toiset kykloopit tulivat kuitenkin, kun kuulivat hänen huutonsa, avuksi, mutta kun jättiläinen vain raivoissaan hoki: »Ei-kukaan tappaa minut!» he luulivat häntä hulluksi ja lähtivät tiehensä. Aamulla kun kyklooppi päästi vuohensa laitumelle, kreikkalaiset johtajansa neuvosta ripustautuivat vuohien vatsavilloihin. Kyklooppi istuutui luolan suulle ja tunnusteli vuohien selkäpuolta, mutta ei saanut ketään käsiinsä. Näin kreikkalaiset pääsivät livahtamaan vainoojaltaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa. Jonkin ajan kuluttua retkeilijät saapuivat pieneen saareen, jossa tuulten haltija Aiolos asui. Hän otti matkailijat ystävällisesti vastaan ja antoi heille lähtölahjaksi 72säkin, johon kaikki tuulet oli suljettu, lukuunottamatta leppoisasti puhaltelevaa länsituulta, joka kuljetti heidän aluksiaan. Matkalaiset lähestyivät jo Ithakan rantoja, kun uteliaat toverit Odysseun nukkuessa avasivat säkin, nähdäkseen siinä muka säilytettyjä aarteita. Silloin kaikki tuulet pääsivät valloilleen. Syntyi hirmumyrsky. Laiva toisensa jälkeen särkyi. Vasta kuuden vuorokauden kuluttua Odysseus vain yhdellä laivalla pelastui tuntemattomalle saarelle.

Toinnuttuaan merihädästä Odysseus lähetti toisen puolen miehistöstä tutkimaan saaren sisäosia. Retkeläiset eivät olleet kulkeneet pitkällekään, ennen kuin saapuivat Ki´rkē-nimisen noitavaimon linnalle. Heitä vastaan hyökkäsi lauma pelottavia leijonia, susia ja muita petoja. Aluksi miehet aikoivat paeta, mutta eläimet heiluttivat ystävällisesti häntäänsä ja katselivat heitä lempeästi. Ne olivat ihmisiä, jotka Kirke oli noitunut pedoiksi. Tulijat näkivät ikkunasta Kirken itsensä, joka oli kaunis kiharatukkainen nainen. Hän kutoi hienoa kiiltävää kudosta laulaen kirkkaalla ja kauniilla äänellä. Kun hän huomasi matkamiehet, avasi hän ystävällisesti portin ja pyysi heitä vieraikseen.

Kun oli tultu sisään, Kirke tarjosi kreikkalaisille viiniä, johon hän oli sekoittanut taikamehuja, ja kosketti heitä sitten sauvallaan. Kohta he tunsivat kankeiden harjaksien kasvavan selkäänsä sekä jalkojen ja käsien muuttuvan sorkiksi. Hetken kuluttua heidät röhkivinä sikoina suljettiin sikopahnaan.

Yksi ainoa miehistä, joka oli jäänyt portin ulkopuolelle, pelastui ja kiiruhti ilmoittamaan asiasta Odysseulle. Uros lähti silloin yksinään tutkimaan saarta. Matkalla hänelle ilmestyi jumalien sanansaattaja Hermes, joka antoi hänelle taikayrtin loitsujuomaa vastaan. Kun Odysseus saapui Kirken luo, tämä tarjosi hänelle viiniä samoin kuin hänen tovereilleenkin. Mutta juoma ei tuottanut sankarille vahinkoa. Nyt Kirke kosketti häntä sauvallaan ja sanoi: »Mene lättiin tovereittesi luo!» Mutta Odysseus veti miekkansa ja hyökkäsi naisen kimppuun. Silloin Kirke hätääntyneenä lankesi polvilleen rukoillen armoa. Odysseus pakotti hänet antamaan tovereille takaisin heidän ihmishahmonsa.

Tämän jälkeen Kirke osoitti paljon ystävyyttä Odysseulle ja hänen miehilleen. He viipyivät kokonaisen vuoden hänen vierainaan. Mutta vihdoin koti-ikävä pakotti heidät jatkamaan matkaansa. Kirke kertoi matkamiehille niistä vaaroista, jotka heitä kohtaisivat tiellä, ja neuvoi keinoja niiden välttämiseksi.

Kuten Kirke oli kertonut, kreikkalaiset ennen pitkää lähestyivät seireenien saarta. Nämä olivat lintujalkaisia neitoja, jotka ihanalla laulullaan houkuttelivat merimiehiä luokseen ja sitten raatelivat heidät palasiksi. Kirken neuvoa seuraten Odysseus tukki 73miestensä korvat vahapalasilla. Itse hän kuitenkin tahtoi kuunnella seireenien laulua. Sen tähden hän sidotti itsensä mastoon, kieltäen miehiään päästämästä nuoria, ennen kuin saari oli sivuutettu.

Nyt miehet asettuivat soutamaan. Kohta seireenit aloittivat lumoavan laulunsa. »Oi, sinä suuresti ylistetty Odysseus, sinä Kreikan sankareista etevin», he lauloivat, »tule luoksemme ja kuuntele lauluamme! Troiasta ja kreikkalaisten kuuluisista urotöistä me kerromme, sillä me tiedämme kaikki, mitä tapahtuu maailmassa.» Silloin valtasi Odysseun sanomaton halu päästä seireenien luo. Hän rukoili miehiään irroittamaan köydet ja kääntämään laivan saarta kohti. Mutta he eivät kuulleet mitään. Vasta kun saari katosi taivaanrannalle, he vapauttivat Odysseun ja ottivat vahan korvistaan.

Tämän jälkeen laiva saapui kalliorantaiseen salmeen, jonka kummallakin puolen asui kauhea hirviö. Toisella rannalla asusti Skylla, joka rotkostaan kurotti kuusi käärmeentapaista kaulaa, siepaten ohi pyrkivästä veneestä ammottaviin kitoihinsa saaliin. Toisella puolen eli Kharybdis, joka hengittäessään särpi äärettömät vesimäärät pohjattomaan vatsaansa seuraavana hetkenä syöstäksensä ne suihkuna ilmoille. Odysseus tahtoi mieluummin kadottaa kuusi soutajaa kuin kaikkine miehineen hukkua ja käski sen tähden perämiehen laskea Skyllan puolelta salmea. Jo kuului Kharybdiin pyörteen pursutus. Kankeana kauhusta kaikkien silmät olivat suunnattuina tätä hirviötä kohti. Silloin Skylla kurotti ahnaat päänsä ja tempasi kuusi urhoollisinta miestä, jotka huitoen, potkien ja vihlovasti huutaen katosivat pedon nieluihin. Muiden kera Odysseus pääsi onnellisesti pakoon.

Eivätpä Odysseun vastoinkäymiset loppuneet vielä tähänkään. Monta seikkailua hänellä vielä oli kestettävänä maalla ja merellä. Viimein hän joutui niin vaikeaan myrskyyn, että hänen aluksensa särkyi ja kaikki hänen toverinsa hukkuivat. Aivan yksin Odysseus pelastui Skheirian saareen. Tuskin hän enää jaksoi seistä jaloillaan, ja suolainen merivesi juoksi nenästä ja suusta. Väsynein käsin hän kokosi hieman sammalia vuoteekseen, levitti lehviä päälleen ja vaipui sikeään uneen.

Skheirian kuninkaalla oli nuori ja kukoistava tytär, nimeltä Nau-sikă´ā. 74Tämä päätti lähteä vaatteita pesemään joen rantaan ja pyysi varhain aamulla isältään muuliparia vaatteiden kuljettamista varten. Saatuaan isän suostumuksen hän palvelijattarineen lähti matkalle.

Nausikaa ja muut tytöt sattuivat tulemaan vaatteiden pesuun juuri siihen paikkaan, jossa Odysseus nukkui. Sankari heräsi tyttöjen rupatukseen ja leikkiin sekä pallosillaoloon, nousi sammalvuoteeltaan ja lähestyi heitä. Hänen ruumiinsa oli mullassa ja sammalissa, tukka oli takkuinen ja katse nälästä raukea. Kirkaisten pakenivat Nausikaan toverit. Prinsessa yksin jäi rohkeana paikalleen. Odysseus kertoi hänelle haaksirikostaan ja pyysi kangastilkkua ruumiinsa verhoksi. Nausikaan tuli urosta sääli; hän kutsui palvelijansa takaisin, käski heidän antaa Odysseulle puhtaan puvun sekä jättää hänelle öljypullon, jotta sankari saisi voidella väsyneitä jäseniään.

Kun Odysseus oli peseytynyt ja pukeutunut, hän seurasi Nausikaata kuninkaan luo. Tämä otti hänet hyvästi vastaan, toimitti hänen kunniakseen juhlaleikit sekä antoi hänen käytettäväkseen laivoja ja miehiä, jotka saattoivat kovia kokeneen sankarin hänen omaan valtakuntaansa, Ithakan saareen.

Kymmenen vuotta harhailtuaan Odysseus vihdoin oli saapunut kuningaskuntaansa. Kotilinnassa oli sillä välin hänen uskollinen vaimonsa Pēnelŏ´pē häntä odottanut, hyläten kaikkien niiden röyhkeiden kosijoiden tarjoukset, jotka himoiten Odysseun omaisuutta tahtoivat saada hänet puolisokseen. Kun Odysseus saapui, pukeutuneena kerjäläiseksi, kosijat paraillaan olivat koolla syömässä Odysseun ruokaa ja kuluttamassa hänen tavaroitaan. Sankari ei ilmaissut itseään, vaan pyysi nöyrästi armopalaa. Mutta kosijat ajoivat hänet kovin sanoin luotaan. Sen jälkeen he ryhtyivät ahdistamaan kuningatarta, vaatien että hän vihdoinkin valitsisi jonkun heistä puolisokseen. Hän lupasikin lopulta ottaa sen miehekseen, joka jaksaisi jännittää Odysseun raskaan jousen sekä ampua sillä nuolen kahdentoista peräkkäin asetetun kirveen silmäin läpi. Turhaan ponnistelivat kosijat toinen toisensa jälkeen. Vihdoin pyysi kerjäläinen, että hänkin saisi koettaa. Hän tarttui voimakkain käsin 75tuohon tuttuun aseeseen, veti jänteen vireille ja suhisten lensi nuoli kirveensilmäin läpi. Hämmästyneinä kosijat katselivat häntä. Vasta nyt hän ilmaisi itsensä. Hänen poikansa Tēlĕ´makhos asettui hänen rinnalleen, ja kosijat saivat rangaistuksensa: he kaatuivat kaikki Odysseun nuolista ja Telemakhoksen peitsestä.

SPARTA JA ATEENA.

Hallitusmuodot. Tärkeimmät hallitusmuodot ryhmitetään seuraavalla tavalla:

Kuten aikaisemmin olemme lukeneet, oli israelilaisten keskuudessa varhaisempina aikoina vallalla teokraattinen hallitusmuoto. Useimpien muiden itämaisten valtioiden hallitusmuoto oli monarkkinen, vieläpä siten, että hallitsijalla oli rajaton valta.

Myös Kreikan valtioissa oli vanhempina aikoina monarkkinen hallitusmuoto, mutta hallitsijan valta oli niissä rajoitettu, sillä ylimyksillä ja alemmalla kansalla oli oikeus ottaa osaa hallituksen johtoon. Kreikan pikkuvaltioissa oli näin ollen kolme valtioelintä: 1) kuningas, 2) ylimystön muodostama neuvosto sekä 3) kansankokous, johon vapaat täysikasvuiset miehet pääsivät.

Aikaa myöten kuninkaan valta yhä heikkeni, kunnes kuninkuus melkein kaikkialla lakkasi. Tärkeimmäksi valtioelimeksi muodostui silloin neuvosto, joten hallitusmuoto tuli aristokraattiseksi.

Muutamissa valtioissa alempi kansa myöhemmin kukisti ylimystön. Johtovalta siirtyi silloin neuvostolta kansankokoukselle, joten hallitusmuoto näissä valtioissa tuli demokraattiseksi.

Useimmat doorilaiset valtiot, kuten esim. Sparta, pysyivät aina ylimysvaltaisina; sitä vastoin useimmat joonialaiset valtiot, ennen muita Ateena, kehittyivät kansanvaltaisiksi.

b. Aristokraattinen tasavalta; keskimmäinen kehitysvaihe, jolle useimmat doorilaiset valtiot jäivät.

c. Demokraattinen tasavalta; nuorin hallitusmuoto, joka tuli voimaan useimmissa joonialaisissa valtioissa.

● Sparta. Lakonian väestö jakautui kolmeen kansanluokkaan, varsinaisiin spartalaisiin, perioikkeihin ja helootteihin eli orjiin. Helootit eivät olleet doorilaisia, vaan niiden kreikkalaisten jälkeläisiä, jotka pitivät hallussaan Lakoniaa, kun doorilaiset tunkeutuivat maahan pohjoisesta päin ja valloittivat sen. Ne alkuasukkaista, jotka eivät taistelussa kaatuneet, tehtiin valtion orjiksi. Perioikit kuuluivat luultavasti maan valloittajiin, mutta he olivat köyhiä ja vähäarvoisia talonpoikia, jotka maanjaossa olivat saaneet osallensa karut vuorenrinteet, joista he ankaralla työllä saivat niukan toimeentulonsa. He palvelivat Spartan sotajoukossa, mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa osaa kansankokoukseen. Varsinaiset spartalaiset vihdoin muodostivat ylimysluokan, joka hallitsi valtiota.

Kaikki ylimyssuvut olivat keskenään samanarvoisia. Jottei toinen pääsisi paisumaan toista mahtavammaksi, oli viljavat laaksomaat jaettu yhtä suuriin palstoihin, joita ei saanut myydä eikä jakaa. 77Jokaisella spartalaisperheellä oli tällainen palsta hallussaan. Spartalaiset pitivät arvolleen alentavana itse hoitaa maatilojaan, mutta kullekin perheelle oli annettu määrätty luku helootteja, jotka suorittivat viljelystyöt. Näin sparttalaiset saattoivat toimeentulohuolista vapaina antautua yksinomaan valtion palvelukseen.

Spartan hallituksen johdossa oli kaksi kuningasta, jotka toimivat sotajoukon ylimpinä päällikköinä. Rauhan aikana heillä ei ollut paljon muuta tehtävää kuin johtaa jumalanpalvelusta, joten Sparta kuninkaistaan huolimatta itse asiassa oli tasavalta. Hallitusta hoiti vanhain neuvosto eli gerūsĭ´ā; sen muodosti 28 kokenutta miestä, jotka valittiin elinkaudeksi 60 vuotta täyttäneiden vanhusten joukosta. Olipa vielä kansankokous, joka kokoontui kerran kuussa ja johon pääsi jokainen 30 vuotta täyttänyt sparttalainen, mutta sillä oli ainoastaan vähän valtaa.

Kansankokouksella oli kyllä nimeksi oikeus lopullisesti päättää sodasta ja rauhasta, virkamiesten vaalista ym. tärkeistä asioista. Mutta kansalaiset eivät saaneet kokouksessa ollenkaan neuvotella ehdotuksista, ja äänestäminen tapahtui huutoäänestyksellä. Tästä syystä määräämisoikeus itse asiassa jäi neuvostolle, joka teki ehdotukset ja ratkaisi, mikä ehdotus oli saanut äänekkäimmät suosionosoitukset.

Spartalaiset muodostivat kateellisten perioikkien ja vihamielisten heloottien keskuudessa ikään kuin linnueen, jonka aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Sen tähden kasvatettiin lapset varhaisimmasta nuoruudesta tottelevaisuuteen, viekkauteen ja urhoollisuuteen, niin että he tarpeen vaatiessa kykenisivät puolustamaan maataan. Vielä täysikasvuisiksi tultuaan sparttalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä.

Spartalaiset saavuttivatkin tarkoituksensa. Spartasta tuli etevä sotilasvaltio, joka laski valtansa alle kokonaisia maakuntia. Kun useat Kreikan valtiot liittyivät yhteen taistellakseen yhteistä vihollista vastaan, oli kuin itsestään selvää, että ylijohto uskottiin Spartalle. Tällaista johtavaa asemaa kreikkalaiset sanoivat hegemoniaksi.

● Ateena. Ateenan hallitusmuoto muuttui tasavaltaiseksi jo ammoisina aikoina. Kuten muualla Kreikassa niin täälläkin valta joutui ylimysten käsiin. Koska he kuitenkin sortivat kansaa velkaorjuudella ja julmilla laeilla, kansa alkoi käydä uppiniskaiseksi. Peläten vielä pahempaa ylimystö vihdoin suostui valitsemaan lainsäätäjän, joka muuttaisi hallitusmuodon ja lait kansalle edullisemmiksi ja lempeämmiksi. Lainlaatijaksi määrättiin v. 594 e. Kr. viisas, kansaa rakastava ja oikeudenmukainen ylimys nimeltä Sŏ´lōn.

Solonin lakien mukaan oli hallituksen johdossa kuten ennenkin yhdeksän arkonttia, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Näiden rinnalla oli neljänsadan neuvosto, johon kuului 400 kansalaista. Neuvoskunta valmisti ehdotukset, jotka se sitten esitti kansankokoukselle. Tämä kokous, johon kaikki 20 vuotta täyttäneet kansalaiset, niin köyhät kuin rikkaat, saivat ottaa osaa, päätti lopullisesti kaikista tärkeistä asioista.

Koko kansan Solon jakoi neljään luokkaan varallisuuden perusteella. Ylimpien luokkien kansalaisilla oli suuremmat oikeudet, mutta myös suuremmat velvollisuudet. Niinpä virkamiehet valittiin vain ylemmistä luokista. Sotapalvelusta suorittaessaan heidän toiselta puolen tuli hankkia omalla kustannuksellaan kalliimpia ja parempia aseita kuin alempiin luokkiin kuuluvien.

79Jotteivät rikkaat voisi sortaa köyhiä, Solon kielsi ketään enää tekemästä toista ateenalaista velkaorjaksi. Ulkomaisia orjia ateenalaiset sen sijaan yhä saivat pitää.

Muutamia vuosikymmeniä sen jälkeen kun Solon oli säätänyt lakinsa, puolueriidat alkoivat Ateenassa uudestaan. Tätä käytti eräs lahjakas ylimys Peisi´strātos hyväkseen hankkiakseen itselleen itsevaltiuden. Hän asettui kansan puolelle omia säätyveljiään vastaan, otti rynnäköllä haltuunsa Ateenan linnan ja tuli siten tyranniksi. Tällä nimellä kreikkalaiset sanoivat sellaisia miehiä, jotka väkivallalla olivat anastaneet itsevaltiuden. Peisistratos oli hyvä ja lempeä hallitsija, joten hänen hallituskautensa oli Ateenalle onnellinen. Pian Peisistratoksen kuoleman jälkeen hänen poikansa karkotettiin, ja Ateenasta tuli taas tasavalta.

□ Sparta ja Ateena. Kreikan huomattavimmat valtiot olivat Sparta Peloponnesoksen niemimaalla ja Ateena Keski-Kreikassa. Edellisessä asui vakavaluontoisia ja sotaisia doorilaisia, jälkimmäisessä iloisia ja sivistystä harrastavia joonialaisia.

Spartassa hallitsi kaksi kuningasta yhtaikaa, mutta heillä ei ollut paljon sanottavaa, sillä valta oli melkein kokonaan vanhain neuvoskunnalla. Ateena oli sen sijaan tasavalta. Sielläkin oli neuvoskunta, mutta asioiden lopullinen ratkaisu oli kuitenkin kansankokouksella, johon kaikki vapaat miehet ottivat osaa.

Spartalaiset olivat vihamielisten kansojen ympäröimiä, ja sen tähden heidän aina täytyi olla varuillaan hyökkäyksiä vastaan. Heidän lakinsa olivat erittäin ankaria, sillä toivottiin, että he täten kehittyisivät uljaaksi sotilaskansaksi. Spartalaiset väittivät, että ne olivat Lykū´rgos-nimisen lainsäätäjän laatimia noin vuonna 800 e. Kr. mutta tämä henkilö on luultavasti tarunomainen.

Varsinkin lastenkasvatukseen kiinnitettiin suurta huomiota. Kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo spartalaisten lastenkasvatuksesta seuraavaan tapaan: »Kun poika syntyi, heimovanhimmat tarkastivat häntä huolellisesti. Jos hän oli vahva ja hyvin muodostunut, he käskivät vanhempien kasvattaa häntä; jos hän taas oli heikko ja muodoton, he määräsivät hänet heitettäväksi erääseen syvään vuorenrotkoon. Hoitajat eivät käyttäneet kapaloita, että jäsenet vapaasti kehittyisivät; he totuttivat lapsia syömään kaikkia ruokia, pitivät huolta siitä, etteivät he pelänneet yksinäisyydessä ja pimeässä, eivätkä sallineet mitään oikkuja tai porailemista. 80Kun pojat täyttivät 7 vuotta, heidät pantiin asumaan ja syömään yhdessä ja heitä totutettiin leikkimään ja opiskelemaan yhdessä. Vanhemmat kansalaiset olivat usein läsnä heidän leikkiessään ja synnyttivät monesti riitoja, nähdäkseen, kuka oli peloton eikä epäröinyt ruveta tappelemaan vastustajansa kanssa. Varttuessaan pojat joutuivat yhä ankaramman kurin alaisiksi. He kävivät paljain jaloin ja leikkivät tavallisesti alasti. Heidän ruumiinsa oli likakerroksen peittämä. He makasivat yhdessä osastoittain kaisloilla, jotka he kokosivat joen rannalta. Kukin osasto sai itse valita esimiehekseen järkevimmän ja urhoollisimman 20-vuotisista nuorukaisista. Tämä johti ohjattaviaan kilpataisteluissa sekä harjoitti heitä hankkimaan ruokaa. Kaiken ruokansa he varastivat. Joka keksittiin, sai ruoskaa, koska hän varastaessaan oli käyttäytynyt kömpelösti. Heidän ateriansa olivat aina niukat, jotta he oppisivat rohkeiksi ja viekkaiksi.» — Spartalaisia poikia opetettiin myös lausumaan ajatuksensa lyhyesti ja sattuvasti. Kerrankin eräs ateenalainen moitti spartalaisia tietämättömiksi. »Aivan oikein», vastasi spartalainen, »sillä me olemme ainoat, jotka emme ole oppineet teiltä mitään pahaa.» Tällaisia vastauksia sanotaan vielä meidänkin aikoinamme lakonisiksi. Myös sotatansseja sekä soittoa ja laulua opetettiin pojille, jotta he sotaretkillä voisivat innostaa mieltänsä.

Kuuluisin sotalaulujen laatija oli Tyrta´ios. Hänen sepittämänsä on muun muassa seuraava laulu:

Spartalaiset tytöt kasvatettiin jotenkin samaan tapaan kuin pojat. Heistä piti tulla voimakkaita naisia, jotka synnyttäisivät Spartalle vahvoja ja terveitä poikia.

Täysikasvuisiksi tultuaan spartalaiset yhä elivät kuin sotaleirissä. He asuivat osastoittain yhdessä, pitivät yhteisiä aseharjoituksia ja aterioivat yhdessä. Eivät edes kuninkaat saaneet syödä itsekseen. Eräs kuningas pyysi kerran sotaretkeltä palattuaan lupaa aterioida kotona, mutta se virkamies, joka huolehti yhteisistä aterioista, antoi hänen pyyntöönsä kieltävän vastauksen. Kussakin pöydässä istui 14 henkeä. Kaikki lähettivät ateriaa varten kuukausittain säädetyn määrän vehnäjauhoja, viiniä, juustoa ja viikunoita. Ateriat olivat aivan yksinkertaisia; tavallinen ruokalaji oli »musta liemi», joka oli valmistettu sianlihasta, verestä, etikasta ja suolasta. Jotteivät ihmiset voisi rikastua, määrättiin raha valmistettavaksi raudasta. Se oli niin raskasta, että tarvittiin härkäpari vetämään 50 000 markan suuruista summaa ja iso aitta sen säilyttämiseen. Ylellisyyden estämiseksi kiellettiin spartalaisia myös matkustamasta muihin maihin, sillä melkein kaikkialla muualla elettiin komeammin kuin siellä. Samoin kiellettiin muukalaisia saapumasta Spartaan.

Ateenassa olot olivat aivan toisenlaiset kuin Spartassa. Siellä 82eli viisas lainsäätäjä nimeltä Sŏ´lōn, jonka tehtäväksi v. 594 annettiin kirjoittaa lait Ateenan valtiolle.

Solon kuului erääseen Ateenan ylhäisimmistä suvuista, mutta hänen isänsä oli köyhtynyt eikä voinut antaa pojalleen säätynsä mukaista kasvatusta. Täysikasvuiseksi tultuaan Solon rupesi kauppiaaksi. Ateenassa ei nimittäin maanviljelys ollut pääelinkeinona kuten Spartassa, vaan täällä oli kaupalla ja teollisuudella tärkeämpi merkitys. Laajoilla kauppamatkoillaan Solon hankki hyvät tiedot sekä joltisenkin omaisuuden. Luonteeltaan hän oli ilomielinen ja ystävällinen.

Solon oli myös taitava runoilija. Runoissaan hän moitti ylimyksiä siitä, että he rasittivat kansaa, ja kehoitti heitä säälimään talonpoikien köyhyyttä. Eräässä runossa hän sanoo:

Vanhoilla päivillään Solon vielä kerran lähti pitkille merimatkoille. Retkillään hän muun muassa joutui Kroisos kuninkaan luo, jolloin sattui se keskustelu, josta aikaisemmin on ollut puhe. Tältä retkeltä palattuaan Solon iäkkäänä ja kaikkien kunnioittamana kuoli.

Kuten spartalaiset Solonkin kiinnitti paljon huomiota lastenkasvatukseen. Hän ei kuitenkaan tahtonut kehittää poikia yksinomaan sotilaiksi. Tosin oli välttämätöntä, että he tulivat karaistuneiksi ja voimakkaiksi, niin että saattoivat puolustaa isänmaatansa vihollisia vastaan. Mutta heidän piti lisäksi harjoittaa hengenlahjojaankin voidakseen täysikasvuisiksi tultuaan ottaa osaa kansankokoukseen ja tehdä maalle hyödyllisiä päätöksiä. Sen tähden pojat painiskelun, juoksun, keihäänheiton ja muiden ruumiinharjoitusten lisäksi saivat oppia lukemaan, kirjoittamaan, laskemaan ja soittamaan. Kouluissa luettiin Homeroksen runoja ja totutettiin oppilaita pitämään puheita. Oppilaat eivät kuten Spartassa asuneet kasvatuslaitoksissa, vaan he saivat olla kotonaan ja kävivät vain päivittäin koulussa opiskelemassa, niin kuin meidänkin maassamme on tavallista. Kun pojat täyttivät 18 vuotta, heidän varsinainen koulunkäyntinsä päättyi, ja silloin he olivat velvolliset kaksi vuotta tekemään sotapalvelusta. Asevelvollisuutensa suoritettuaan heidät luettiin aikuisiksi, mutta sodan syttyessä kaikki asekuntoiset miehet taas astuivat rintamaan.

Tyttöjen kasvatuksesta ateenalaiset eivät huolehtineet yhtä hyvästi kuin spartalaiset. Ateenassa naiset elivät syrjäytetyssä asemassa, pitivät vain huolta kodista eivätkä edes julkisesti seurustelleet miesten kanssa.

PERSIALAISSODAT (500–449).

● Joonialaisten kapina (500–494). Kun Kyyros laski Lyydian valtansa alle, Vähän Aasian kreikkalaiset siirtokunnat joutuivat suurkuninkaan haltuun. Kreikkalaiset olivat kuitenkin tyytymätttömiä Dareioksen määräämiin veroihin ja hänen asettamiinsa hallitsijoihin. Ylpeinä omasta sivistyksestään he sitä paitsi halveksivat kaikkia muukalaisia, joita he sanoivat barbaareiksi. Vihdoin vuonna 500 e. Kr. siirtokunnat, Miletos ensimmäisenä, nousivat kapinaan Persiaa vastaan. Vaikka ne saivat apua Ateenasta, ne eivät kuitenkaan ajanpitkään jaksaneet puolustautua Persian ylivaltaa vastaan, vaan kuuden vuoden kuluttua kapina kukistettiin ja Miletos hävitettiin.

● Marathonin taistelu (490). Dareios ei voinut unohtaa, että Ateena oli uskaltanut asettua häntä vastaan. Hän tahtoi rangaista tuota uhkarohkeata kääpiövaltiota sekä samalla valloittaa koko Kreikan. Vuonna 490 hän lähetti sotajoukon Aigeian meren yli Kreikkaan. Mutta ateenalaiset eivät kadottaneet rohkeuttansa, vaan lähtivät Miltiă´dēen johtamina vihollisia vastaan ja voittivat heidät Marathō´nin taistelussa.

84□ Mahtava Persian valtakunta ja pieni Kreikka joutuivat kuningas Dareioksen aikana sotaan keskenään. Suurkuningas tahtoi näet rangaista ateenalaisia siitä, että he olivat avustaneet hänen kapinoivia alamaisiaan. Hän lähetti suuren sotajoukon Aigeian meren yli Attikan rannikolle, jossa se astui maihin Marathō´nin kylän luona. Kreikkalaiset historioitsijat väittävät persialaisia olleen 100,000 miestä, mutta nykyajan tiedemiehet laskevat heitä olleen kaikkiaan ehkä 20,000. Ateenalaisia sitä vastoin oli n. 10,000. Ateenalaiset lähettivät nopeasti sanansaattajia Spartaan pyytämään sieltä apua. Spartalaiset ilmoittivatkin olevansa halukkaita avustamaan, mutta vasta 10 päivän kuluttua, sillä heillä oli sellainen tapa, ettei sopinut kutsua kansankokousta ennen täyttäkuuta. Muutkaan Kreikan kaupungit eivät lähettäneet apua, lukuunottamatta pientä Plataiaa, josta saapui 1000 miestä. Useat ateenalaisetkin epäilivät, tokko olisi ollenkaan ryhdyttävä taistelemaan, kun persialaisten ylivoima oli niin suuri. Mutta eräs heidän päällikkönsä Miltiă´dēs rohkaisi epäröiviä, ja niin päätettiin koettaa taisteluonnea. Taistelun kulusta Herodotos kertoo seuraavalla tavalla: »Kun Miltiades teki ateenalaisten rintaman yhtä pitkäksi kuin persialaisten, sen keskusta tuli vain muutaman rivin vahvuiseksi, joten sotajoukko siltä kohtaa oli varsin heikko, mutta kumpikin siipi oli vahvempi. Kun ateenalaiset olivat järjestäytyneet, he juoksujalkaa riensivät barbaareja vastaan. Persialaiset luulivat heidän olevan hulluja, kun näkivät heidän harvalukuisina, vieläpä juoksujalkaa kiiruhtavan suoraan turmioonsa. Mutta kun ateenalaiset olivat joutuneet käsikähmään barbaarien kanssa, he taistelivat maineikkaasti. — Marathonin kedolla taisteltiin kauan aikaa. Sotajoukon keskustassa barbaarit voittivat ja mursivat rintaman sekä ajoivat ateenalaisia takaa sisämaahan, mutta kummallakin sivustalla ateenalaiset voittivat. Ja voitettuaan he antoivat barbaarien paeta, mutta vetivät molemmat siipensä yhteen ja taistelivat niitä vastaan, jotka olivat murtaneet heidän keskustansa, ja ateenalaiset voittivat. Ja he seurasivat iskien persialaisia, kunnes saapuivat merenrantaan. Siellä he tarttuivat laivoihin ja vaativat tulta. Seitsemän laivaa kreikkalaiset saivat haltuunsa, mutta barbaarit työnsivät muut merille.»

Kärsittyään tappion persialaiset kiiruhtivat laivastollaan kiertämään Attikan etelänientä hävittääkseen Ateenan, ennen kuin sotajoukko ehtisi palata. Mutta ateenalaiset huomasivat ajoissa vihollisen aikeen ja kiiruhtivat pikamarssissa kaupunkiin. Muuan ateenalainen riensi ennen muita tuon neljän peninkulman matkan, ilmoittaakseen kansalaisilleen voitonsanoman. Perille päästyään hän hengästyneenä huusi: »Riemuitkaa, ateenalaiset, olemme voittaneet!» — ja näin huudettuaan hän kaatui kuoliaana maahan. — Meidän aikoinamme 85urheilijat kilpailuissaan useasti juoksevat juuri yhtä pitkän välimatkan kuin tuo ateenalainen pikajuoksija. Tämä kilpailulaji onkin nimeltään maratonjuoksu.

Marathonin voitosta oli ateenalaisten kiittäminen suurempaa isänmaanrakkauttaan, sillä persialaisten tuomat voitetut kansat taistelivat vain pakosta, jota vastoin kreikkalaiset tiesivät itsenäisyytensä olevan vaarassa. Ateenalaisten aseet ja varustukset osoittautuivat myöskin sopivammiksi kuin persialaisten. Heidän suojavarusteensa olivat kypärä ja kilpi sekä haarniska ja säärystimet. Hyökkäysaseinaan he käyttivät miekkaa ja keihästä. Persialaisten haarniskat olivat paljon yksinkertaisemmat kuin kreikkalaisten, ja heidän pääaseensa jousi ei ollut sanottavaksi hyödyksi, kun kreikkalaiset juoksujalkaa heittäytyivät käsikähmään.

Marathonin taistelun jälkeen Miltiades aikoi kokonaan karkottaa persialaiset Aigeian mereltä. Ateenalaiset uskoivatkin laivastonsa hänen johtoonsa. Mutta Miltiades haavoittui, jonka takia hänen oli pakko palata Ateenaan. Täällä häntä syytettiin ateenalaisten pettämisestä. Pahasti sairaana hän ei voinut itse saapua oikeuden istuntoihin, mutta hänen ystävänsä puolustivat häntä parhaansa mukaan. Siitä huolimatta hänet tuomittiin syylliseksi ja määrättiin maksamaan sakkoa 20,000,000 markkaa. Kun hän ei voinut sitä tehdä, heitettiin hänet vankeuteen. Siellä hänen terveytensä huononi ja jonkin ajan kuluttua hän kuoli.

● Themistokles. Marathonin taistelun jälkeen useimmat luulivat, että persialaisvaara oli ohi. Mutta Ateenassa oli kuitenkin eräs kansalainen, joka muita selvänäkoisempänä huomasi, etteivät persialaiset 86jättäisi yritystään kesken. Tämä kansalainen oli Themistoklē´s. Hän oli kunnianhimoinen mies, joka ei voinut sietää, että ketään muuta ylistettiin ennen häntä. Mutta hän rakasti myös isänmaataan ja halusi saavuttaa mainetta estämällä Ateenaa joutumasta persialaisten valtaan. Sen tähden hän taivutti ateenalaiset rakentamaan 100 laivan suuruisen laivaston sekä perustamaan mainion Peiraie´un sataman. Ainoastaan merellä, niin selitti Themistokles, voisivat ateenalaiset torjua persialaiset.

□ Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistoklē´s oli Ateenan huomattavin kansalainen. Lapsena hän mieluummin työskenteli kuin leikki. Niihin tieteisiin ja taiteisiin, jotka olivat vain ylimysten huviksi, hän ei osoittanut harrastusta. Kun ystävät kerran laskivat hänestä leikkiä siitä syystä, että hän ei osannut soittaa lyyryä, hän vastasi: »Lyyryä kyllä en osaa soittaa, mutta antakaa minulle heikko kaupunki, niin teen sen pian vahvaksi ja voimakkaaksi!» Nuorukaisena hän harrasti puhetaitoa, koska hän ymmärsi, että hän täten voisi paljon vaikuttaa kansankokouksessa. Themistokleella oli niin hyvä muisti, että hän tiesi kaikkien Ateenan kansalaisten nimet.

Kun Miltiades persialaissotien syttyessä tuli Ateenan johtajaksi ja saavutti kansalaisten suosion, Themistokles kävi synkkämieliseksi. Hän karttoi ystäviään, ja kun nämä tiedustelivat syytä tähän, hän vastasi, että Miltiadeen voitot riistivät häneltä unen.

Miltiadeen kuoleman jälkeen Themistokles ehdotti, että rakennettaisiin 87100 laivaa persialaisten uusien hyökkäyksien torjumiseksi. Tätä ehdotusta vastusti Ariste´idēs, joka rehellisyydellään oli saavuttanut yhtä paljon suosiota kuin Themistokles lahjakkuudellaan. Mutta Themistokles väitti, että Aristeides tavoitti kuninkaan arvoa, ja sai hänet sillä perusteella karkotetuksi. Tämän jälkeen Themistokleen ehdotus hyväksyttiin ilman vastustusta.

● Thermopylai ja Salamis (480). Themistokles olikin arvannut oikein. Saatuaan tiedon Marathonin tappiosta Dareios kohta alkoi valmistaa uutta retkeä. Hän tosin kuoli kesken varustuksiaan, mutta hänen poikansa Kse´rksēs (pers. Khšājaršā) jatkoi isänsä työtä, ja v. 480 hän lähti Sardeista liikkeelle mukanaan sotajoukko, suurempi kuin ainoallakaan hallitsijalla sitä ennen oli ollut.

Kun Kserkses laumoineen lähestyi Kreikkaa, useat valtiot lähettivät alamaisuuden merkiksi hänelle vettä ja maata. Toiset, etunenässä Sparta ja Ateena, kieltäytyivät sitä tekemästä. Lähtipä 300 spartalaista uljaan kuninkaansa Leōnĭ´dāan johtamina kapeaan Thermopy´lain solaan estämään persialaisten pääsyä varsinaiseen Hellaaseen. Urhean vastarinnan jälkeen he kaatuivat kaikki, ja Kserkses lähti samoilemaan etelää kohti.

Kserkseen laivasto oli rannikkoja pitkin seurannut maajoukkoja niiden tunkeutuessa yhä etelämmäksi. Thermopylain taistelun jälkeen koko Kreikan laivasto oli kerääntynyt Salamis saaren ja Attikan manteren väliseen kapeaan Salamiin salmeen. Siellä Persian laivasto yllätti sen, mutta taistelu päättyikin vastoin hyökkääjien odotuksia kreikkalaisten täydelliseen voittoon.

□ Themistokleen laivasto tuli pian hyvään käytäntöön. Persian kuningas Kse´rksēs varusti mahdottoman suuren sotajoukon, johon kreikkalaisten historioitsijoiden mukaan kuului 1,700,000 miestä jalkaväkeä sekä lisäksi ratsuväkeä ja suuri laivasto. Sitä paitsi seurasi joukkoa saman verran käsityöläisiä ja palvelijoita, joten koko armeijassa oli väkeä kuudetta miljoonaa. Sotajoukon miesluku saatiin muka selville siten, että 10,000 miestä sullottiin yhteen ja heidän ympärilleen tehtiin aitaus, joka ulottui vyötäisiin saakka. Sitten miehet astuivat ulos ja uusia marssi sijaan. Nykyajan historioitsijat laskevat kuitenkin Kserkseen sotajoukkoon kuuluneen vain noin 100,000 miestä.

Kreikkalaiset valtasi levottomuus, kun he kuulivat Kserkseen olevan tulossa. He lähettivät vakoojia ottamaan selville sotavoimien 88suuruutta. Vakoojat saatiin kiinni, mutta Kserkses kielsi tappamasta heitä. Sen sijaan oli heille näytettävä kaikki. Hämmästyksen ja kauhun valtaamina he palasivat Kreikkaan, jossa useat valtiot, vastarintaa ajattelemattakaan, antautuivat. Mutta Ateena ja Sparta sekä moniaat muut valtiot päättivät kaikesta huolimatta koetella sotaonnea.

Aluksi ne kreikkalaiset, jotka olivat päättäneet taistella, olivat erimielisiä siitä, missä ensimmäiseksi ryhdyttäisiin vastarintaan. Vihdoin sovittiin, että tämä tapahtuisi Thermopy̆´lain kapeassa vuorisolassa. Sinne Spartan kuningas Leōnĭ´dās lähti 300 miehen kera odottamaan persialaisia.

Kun Kserkses kuuli, että Leonidas aikoi tehdä hänelle vastarintaa, hän ei ottanut sitä uskoakseen, vaan rämähti nauramaan. Hän ei sen tähden antanutkaan taistelumerkkiä, vaan kirjoitti Leonidaalle: »Jätä minulle aseesi!» »Tule ottamaan ne!» oli lakoninen vastaus. Silloin Kserkses lähetti erään päälliköistään vakoilemaan, mitä spartalaiset tekivät. Palatessaan vakooja ilmoitti: »Toiset pitävät aseharjoituksia, toiset kiilloittavat aseitaan ja toiset harjaavat tukkaansa kuin lähteäkseen juhlaan». »Lähettäkää meedialaiset heidän kimppuunsa!» suurkuningas huusi kiukuissaan. Meedialaiset tekivät hyökkäyksen, mutta heidän oli pakko verissä päin vetäytyä takaisin. »Lähettäkää persialaiset nujertamaan heidät!» kuningas huusi uudestaan. Mutta persialaisten ei käynyt sen paremmin. Kaksi päivää spartalaiset kapealla solatiellä pitivät puoliaan itse »kuolemattomia», s. o. kuninkaan henkivartiostoa, vastaan. Kolmantena kavaltaja, nimeltään Efia´ltēs, saapui kuninkaan luo ilmoittaen tuntevansa polun Oita vuoren harjanteen yli, josta persialaiset saattoivat hyökätä kreikkalaisten selkään. Yöllä persialainen sotaväenosasto lähti solapolkua myöten vuoren yli. Leonidaalla olisi vielä ollut aikaa paeta, mutta hän jäi paikalleen miestensä kanssa valmiina kuolemaan, sillä Spartan lait kielsivät sotilaita pakenemasta taistelutanterelta. Hetken kuluttua persialaiset ympäröivät taistelijat joka puolelta, mutta nämä puolustautuivat viimeiseen hengenvetoon saakka, taistellen kynsin hampain, kun miekat olivat katkenneet. Kaikki he kaatuivat rinnakkain siihen paikkaan, jossa olivat taistelun aloittaneet. — Myöhemmin kreikkalaiset pystyttivät heidän kunniakseen kivileijonan, johon oli kaiverrettu seuraava kirjoitus:

Thermopylain taistelun jälkeen Persian sotajoukko tunkeutui Keski-Kreikkaan eli Hellaaseen. Kaupunkeja poltettiin ja niiden asukkaat tehtiin orjiksi. Kserkseen lähin päämäärä oli nyt Ateena. Tämän 89kaupungin asukkaat olivat ennen persialaisten tunkeutumista Hellaaseen kääntyneet Delfoin oraakkelin puoleen saadakseen neuvoja. Oraakkeli ilmoitti, että Ateenan suoja oli puisissa muureissa. Näiden sanojen Themistokles selitti tarkoittavan laivastoa. Hän saikin ateenalaiset taivutetuiksi jättämään kaupunkinsa autioksi. Naiset, lapset ja tavarat vietiin Salamis saareen, mutta miehet astuivat laivoihin. Samoihin aikoihin kreikkalaisten koko laivasto kokoontui Salamiin salmeen. Themistokles koetti taivuttaa yhtyneen laivaston päälliköitä täällä yrittämään ratkaisevaa taistelua. Kun hän ei saanut kaikkia päälliköitä suostumaan tuumaansa, vaan muutamat uhkasivat ensi tilassa purjehtia etelään suojellakseen Peloponnesosta, hän päätti turvautua salajuoneen. Hän lähetti uskotun orjan Kserkseelle ilmoittamaan, että Kreikan laivasto oli koolla Salamiin salmessa. Jos kuningas yhdellä iskulla tahtoi saada koko laivaston muserretuksi, tuli hänen viipymättä ryhtyä hyökkäykseen. Kserkses ihastui suuresti ja antoi laivastolleen käskyn hyökätä aamun valjetessa. Themistokles toimitti kuitenkin niin, että kreikkalaiset saivat tiedon suurkuninkaan aikeista.

Kun siis persialaiset seuraavana aamuna päivän koittaessa hyökkäsivät, 90he eivät tavanneetkaan kreikkalaisia hämmentyneinä, kuten olivat toivoneet, vaan järjestyneinä taistelurintamaan. Helleenit kohottivat raikuvan sotahuudon: »Taisteluun, miehet, synnyinmaan, naistemme ja lastemme vapauden puolesta!» Myös persialaiset rohkaisivat toisiaan kehoitushuudoilla. Syntyi tulinen ottelu. Mutta persialaisten laivasto, joka oli koottu foinikialaisista ja egyptiläisistä laivoista, ei voinut alusten suuruuden takia vapaasti liikkua ahtaassa salmessa. Sen tähden kreikkalaisten kevyet alukset puskivat kokkapuskimillaan toisen vihollislaivan toisensa jälkeen upoksiin. Vihdoin Persian koko laivasto kääntyi pakosalle.

Kserkses itse istui kultaisella valtaistuimellaan Attikan rannikolla seuraten taistelun kulkua. Hänen vieressään seisoi kirjureita merkitsemässä tauluihin kunnostautuneiden persialaisten nimiä. Kun Kserkses huomasi, miten onnettomasti persialaisille taistelussa kävi, hän suutuksissaan hypähti kolme kertaa valtaistuimellaan. Taistelun jälkeen hän pelästyneenä palasi Aasiaan.

Salamiin taistelun jälkeen Themistokles vielä teki monta palvelusta Ateenalle. Hänen kehoituksestaan ateenalaiset alkoivat rakentaa uutta muuria kaupunkinsa ympärille, vaikka spartalaiset kaikin keinoin koettivat sitä estää. Spartalaiset väittivät, että persialaiset muka saisivat tästä muurista suojaa, jos he uudestaan hyökkäisivät Kreikkaan. Oikea syy oli kuitenkin se, että he tahtoivat estää Ateenaa kohoamasta mahtavaksi. Themistokles kehoitti ateenalaisia pidättämään Spartan lähettiläitä, kunnes he olivat saaneet muurit niin korkeiksi, että ne voivat suojella kaupunkia. Itse hän matkusti Spartaan viivyttelemään ratkaisua. Ateenalaiset työskentelivät yötä päivää, käyttäen rakennusaineena mitä kiireessä vain käsiinsä saivat; he purkivat omat asumuksensa ja jumalien alttaritkin tätä tarkoitusta varten. Työ valmistuikin eivätkä spartalaiset enää tohtineet hätyyttää Ateenaa.

Themistokleella oli paljon kadehtijoita, jotka yllyttivät kansaa häntä vastaan, niin että hänet vihdoin ajettiin maanpakoon. Aluksi hän oleskeli Kreikassa, mutta kun hänen henkeään siellä vaanittiin, hän pakeni Persian suurkuninkaan luo. Kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sillä hän toivoi hänen avullaan voivansa laskea koko Kreikan valtansa alle. Mutta kun kuningas vaati, että 91hän kavaltaisi isänmaansa, hän otti myrkkyä, sillä hän rakasti yhä Ateenaa.

● Sodan loppuvaiheet. Salamiin taistelun jälkeen Kserkses ei vielä kokonaan heittänyt Kreikan valloittamista. Suuri osa sotajoukkoa jäi Thessaliaan talveksi, ja seuraavana keväänä (479) se hyökkäsi uudestaan Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset kohtasivat yhdistynein voimin Spartan kuninkaan Pausanĭ´āan johtamina vihollisen Plă´taian luona, jossa persialaiset lopullisesti voitettiin. Tämän jälkeen persialaiset jättivät Kreikan rauhaan.

Nyt oli kreikkalaisten vuoro hyökätä Persian alueelle. Hyökkäykset eivät enää tapahtuneet Spartan johdolla. Kun näet spartalaiset saivat selville, että heidän kuninkaansa Pausanias, Plataian voittaja, rupesi vehkeilemään persialaisten kanssa päästäkseen koko Kreikan satraapiksi, he tuomitsivat hänet kuolemaan ja vetäytyivät sen jälkeen pois sodasta, jottei vallan- ja kullanhimo pääsisi tarttumaan muihin kansalaisiin. Kreikkalaiset uskoivat silloin (477) hegemonian Ateenalle, joka laivojensa lukumäärän ja uhrautuvaisuutensa takia jo kauan olikin ansainnut sen. Muodostettiinpa varsinainen Ateenan johtama meriliitto. Jokainen liiton jäsen maksoi määrätyn summan laivojen rakentamiseksi. Liiton rahastoa säilytettiin Delos saarella.

Ateenalaiset hätyyttivät vielä kolme vuosikymmentä Persiaa sen omilla vesillä. Kun rauha vihdoin vuonna 449 palautui, täytyi persialaisten tunnustaa Vähän-Aasian kreikkalaiset siirtokunnat itsenäisiksi.

□ Salamiin taistelun jälkeen suurkuningas palasi Aasiaan, mutta suurin osa hänen sotajoukkoaan jäi Thessaliaan, josta se seuraavana vuonna Mardŏ´nioksen johtamana taas hyökkäsi Hellaaseen. Spartalaiset ja ateenalaiset lähtivät Mardoniosta vastaan kaikkine sotavoimineen. Ylipäällikkönä oli Spartan kuningas Pausanĭ´ās, ja ateenalaisia johti Aristeides. Kreikkalaiset asettuivat leiriin erään lähteen ympärille, jotta heiltä ei puuttuisi juomavettä. Mardonios sijoittui heitä vastapäätä. Näin sotajoukot seisoivat 10 päivää, sillä kumpikin epäröi aloittaa taistelua. Vihdoin persialaiset tekivät hyökkäyksen, jolloin saivat hävitetyksi kreikkalaisten lähteen. Pausanias aikoi silloin 92vetäytyä kauemmas, mutta eräs hänen alipäälliköistään piti enempää vitkastelua häpeällisenä ja aloitti taistelun. Spartalaiset seisoivat Persian pääjoukkoja vastassa. Niin kauan kuin Mardonios eli, taistelu pysyi ratkeamatta, mutta kun persialaisten ylipäällikkö oli kaatunut, hänen joukkonsa vetäytyivät erään vallituksen taa. Sen edustalla spartalaiset jäivät odottamaan ateenalaisia, jotka olivat tottuneempia piirittämään linnoituksia. Tällä välin ateenalaiset olivat ajaneet pakosalle persialaisten kreikkalaiset apujoukot. Nyt he liittyivät spartalaisiin ja anastivat vallituksen. Persialaisista pääsi vain muutama tuhat pakenemaan; kaikki muut kaatuivat.

Plataian voiton jälkeen Pausanias vapautti useita Vähän-Aasian siirtokuntia. Mutta menestyksestään hän kävi ylpeäksi ja alkoi hautoa suuria tuumia. Hän lähetti salaa kirjeen Kserkseelle, luvaten saattaa koko Kreikan Persian valtaan, jos suurkuningas tekisi hänet tämän maan satraapiksi. Hänen vehkeensä tulivat kuitenkin ilmi, ja hänet kutsuttiin kotiin. Täältä hän yhä jatkoi kirjeenvaihtoa Kserkseen kanssa. Jokaisessa kirjeessä hän pyysi Kserksestä tappamaan kirjeenkantajan, ettei kukaan voisi antaa häntä ilmi. Mutta muuan kirjeenkantaja alkoi epäillä kuningasta, koska ei kukaan aikaisemmista sanansaattajista ollut palannut. Hän aukaisi kirjeen, luki sen ja antoi sen sitten Spartan viranomaisille. Kun Pausanias huomasi sanansaattajan palanneen, hän kiiruhti erääseen temppeliin etsien suojaa alttarin juurelta. Spartalaiset eivät uskaltaneet loukata jumalan suojelusoikeutta. Silloin Pausaniaan vanha äiti kantoi kiven temppelin ovelle. Muut seurasivat esimerkkiä, ja pian oli sisäänkäytävä suljettu. Jonkin ajan kuluttua kuningas kuoli nälkään.

PERIKLES

● Persialaissotien jälkeen Ateena oli Kreikan huomattavin valtio. Se ei ollut ainoastaan ulkonaisesti mahtavin, vaan myös tieteet ja taiteet sekä elinkeinot kohosivat siellä korkeammalle kuin muualla. Jo persialaissotien viimeisinä vuosina tuli Ateenan johtavaksi mieheksi Periklē´s, ja kaupungin nopea kehitys on luettava erittäinkin hänen ansiokseen.

□ Periklē´s oli ylhäissukuinen ja rikas, ja hänessä yhtyivät kreikkalaisten parhaat ominaisuudet. Hänellä oli ollut mitä etevimmät opettajat, 93ja sen tähden hänen tietonsa olivat perinpohjaiset. Hänen ollessaan kerran laivamatkalla sattui auringonpimennys. Perämies pelästyi ja oli ohjaamaisillaan laivan karille. Perikles yksin säilytti kylmäverisyytensä, otti viittansa ja heitti sen perämiehen kasvoille, kysyen: »Tuntuuko tämä sinusta pelottavalta?» »Ei lainkaan», vastasi toinen. »Miksi siis vapiset?» Perikles kysyi. »Eihän ole muuta erotusta minun viittani ja auringonpimennystä vaikuttavan seikan välillä kuin se, että pimennyksen aikaansaa paljoa suurempi kappale kuin minun viittani».

Perikles ei koskaan poikennut velvollisuuden tieltä ja käytti kaikki kykynsä hyödyttääkseen kansalaisiaan. Hän esiintyi vain harvoin kansankokouksessa, mutta kun hän joskus puhui, teki hän sen niin taitavasti, että hän aina voitti vastustajansa. »Hänellä on salama ja ukkonen kielessään», sanoivatkin ateenalaiset. Perikleen elämäntavat olivat yksinkertaiset. Kun valtion asiat eivät sitä vaatineet, hän harvoin poistui talostaan. Hänen luokseen tuli muutamia ystäviä, tavallisesti kirjailijoita tai tiedemiehiä, joiden kanssa hän seurusteli. Eivät edes hänen vihamiehensä voineet eksyttää häntä poikkeamaan tyyneyden ja arvokkuuden tieltä. Kerran eräs näistä seurasi häntä kadulla hänen asuntoonsa saakka koko ajan sättien häntä. Perikles ei vastannut hänelle sanaakaan. Mutta kun tultiin portille, Perikles käski erään orjistaan ottaa tulisoihdun ja saattaa kotiin tuon miehen, koska jo oli myöhä ja kadut olivat pimeät.

Perikleellä ei ollut mitään huomattavaa virka-asemaa, jonka nojalla hän olisi voinut esiintyä käskijänä. Mutta kansa luotti hänen rehellisyyteensä ja taitoonsa, ja hyväksyi aina hänen ehdotuksensa. Lisäksi kansa siitäkin syystä rakasti häntä, että hän rakennuttamalla komeita temppeleitä hankki työtä köyhille.

● Suurta valtaansa Perikles käytti yksinomaan kotikaupunkinsa hyödyksi. Hän laajensi Ateenan meriliittoa, niin että siihen tuli kuulumaan n. 300 valtiota. Liiton rahasto siirrettiin Delos saarelta Ateenaan, ja Perikles käytti empimättä liiton varoja Ateenan kaupungin omiin tarkoituksiin. Näin muodostui liittolaisista vähitellen alamaisia, joiden täytyi suorittaa Ateenalle määrätty veronsa. Useat liittolaiset yrittivät vapautua Ateenan holhouksesta, mutta asevoimin tyytymättömät pakotettiin alistumaan.

94Erikoisen suurta suosiota Perikles osoitti tiedemiehille ja taiteilijoille. Heille annettiin virkoja ja heiltä tehtiin suuria tilauksia, joten melkein kaikki tämän ajan tiedemiehet ja taideniekat kerääntyivät Ateenaan.

Myös elinkeinojensa ja hyvinvointinsa puolesta Ateenasta Perikleen johtamana tuli Kreikan tärkein valtio.

KREIKAN TAIDE.

● Eri taidelajit. Taiteet jaetaan kolmeen pääryhmään. Nämä ovat kuvaamataiteet, säveltaide eli musiikki ja runous. Pääryhmät jaetaan alaryhmiin seuraavalla tavalla:

Eepillinen eli kertomarunous esittää tapauksia. Lyyrillisessä eli tunnelmarunoudessa runoilija tekee selkoa suruistaan, rakkaudestaan tai muista tunteistaan. Draamallinen eli näytelmärunous on kirjoitettu vuoropuhelun muotoon ja sitä esitetään kuuntelijoille näyttelemällä.

● Kuvaamataiteet. Kreikassa yksityisten talot olivat yksinkertaisia ja koruttomia. Sen sijaan tahdottiin kunnioittaa jumalia rakentamalla heille niin komeita ja kauniita rakennuksia kuin suinkin. Kaikki temppelit rakennettiin jotenkin samaan malliin. Itse 95temppelikammio oli suunnikkaan muotoinen. Sen eteen ja myöhemmin myös sivuille pystytettiin pylväsrivejä, joiden varaan katto rakennettiin. Varsinaisessa Kreikassa oli doorilainen temppeli tavallisin; Vähän-Aasian siirtokunnissa taas kehittyi joonialainen temppelimuoto. Edellinen oli yksinkertaisempi, jälkimmäinen enemmän koristettu. Varsinkin pylvään yläpää eli kapiteeli oli joonialaisessa temppelissä upeampi. Myöhemmin tuli käytäntöön ko-rinthoslainen temppelimuoto, jossa oli vieläkin runsaammin koristuksia kuin joonialaisessa.

Temppeleitä kaunistivat tavallisesti kuvanveistokset. Kuvapatsaita pystytettiin temppelikammioihin, päätykolmioihin tai temppelien edustalle. Katonreunukset koristettiin korkokuvilla. Myöhemmin pystytettiin kuvia muuallekin kuin temppelien läheisyyteen; Ateenassa esimerkiksi oli Hermeen tai muiden jumalien kuvia kaikissa kadunkulmissa.

Vanhempina aikoina kuvanveistokset olivat kaavamaisia ja kömpelöitä, kuten Egyptissä ja Babyloniassa. Mutta kun taiteilijat Olympian juhlissa saivat tutkia alastomien urheilijoiden kauniiksi kehittyneitä ruumiita, heidän teoksensa tulivat luonnollisemmiksi. Perikleen aikoina kuvanveistotaide kehittyi niin korkealle, etteivät meidänkään aikamme taiteilijat osaa muovailla kauniimpia patsaita ja korkokuvia. Kreikan kuuluisimmat kuvanveistäjät olivat Feidĭ´ās sekä jonkin verran myöhemmin elänyt Praksitĕ´lēs.

Temppelien seinille maalattiin kohtauksia jumalien elämästä. Maalauksissaan kreikkalaiset vanhempina aikoina eivät käyttäneet kuin neljää väriä: mustaa, valkeata, punaista ja keltaista. Valitettavasti ei meidän aikoihimme ole säilynyt kuin aivan vähäpätöisiä jälkiä kreikkalaisista maalauksista.

□ Useimmat temppelit Perikles rakennutti Akrŏ´polis kukkulalle. Akropolis oli vuori, joka kohosi keskellä Ateenaa. Aikaisemmin se oli ollut kaupungin linnoituksena. Mutta kun Ateenaan persialaissotien jälkeen rakennettiin korkeat ja vahvat muurit, jotka ympäröivät kaupungin ja yhdistivät sen Peiraieun satamaan, ei enää tarvittu linnaa, ja silloin siitä tehtiin Ateenan juhlapaikka. Tarvittavat varat otettiin sen liiton rahastosta, jonka Ateena persialaissotien aikana oli solminut muiden merivaltojen kanssa. Perikleen ystävä Feidĭ´ās johti järjestämistöitä. Ensin hän laajensi kukkulan laen. Kallion juurelta muurattiin pystysuorat muurit, jotka olivat kukkulan korkuiset. Sitten täytettiin kukkulan ja muurien väli persialaisten hävittämien rakennusten ja särkemien kuvapatsaiden jätteillä, jotka tiedemiehet meidän aikoinamme taas ovat kaivaneet esiin. Ylös kukkulalle johtivat propy̆´laiat, marmoriset pylväistöllä katetut portaat. Kukkulan laella veti enimmän huomiota puoleensa Pallas Athenelle pyhitetty Parthenō´nin temppeli. Se rakennettiin doorilaiseen malliin ja oli kaikilta puolin pylväsrivin ympäröimä. Temppeliin tehtiin kolme kammiota. Takimmaiseen sijoitettiin suuri liiton rahasto, joka nousi meidän rahassamme moneen sataan miljoonaan. Keskellä oli suuri temppelisali. Sen ja sisäänkäytävän välissä oli eteinen. — Nykyään Akropolis on soraläjänä; alastomana ja puoleksi rappeutuneena Parthenon törröttää paikoillaan. Ne monet raakalaiskansat, joiden saaliina ihana Ateena myöhemmin on ollut, ovat ryöstäneet ja hävittäneet kaupunkia kukin vuorostaan. 98Viime vuosina sitä on kuitenkin ruvettu entisöimään. Sitä tehtäessä käytetään rakennusaineena ympärillä säilyneitä särkyneitä kiviä; missä ei niitä ole riittänyt, on käytetty hiukan erinäköistä ainetta, jotta katselijat näkisivät, mikä on alkuperäistä, mikä nyt pantua.

Feidias veisti Parthenonin suureen temppelisaliin Pallas Athenen kuvan. (Katso kuv. 39!) Kasvot ja ruumiin näkyvät osat olivat norsunluuta, puku puhdasta kultaa. Kun mietittiin, mistä aineesta jumalattaren kuva tehtäisiin, Feidias ehdotti kansalle, että käytettäisiin marmoria eikä kultaa ja norsunluuta, jotta työ tulisi huokeammaksi. Mutta kaikki huusivat yhdestä suusta: »Ei marmorista, vaan kullasta ja norsunluusta!» Temppelin ulkopuolella oli toinen Pallas Athenen patsas, sekin Feidiaan tekemä, 20 metrin korkuinen ja pronssista valettu. Tämän patsaan keihäänkärki loisti kauas Aigeian merelle, ja sen mukaan merenkulkijat ohjasivat laivansa Peiraieun satamaan. — Feidiaan muista veistoksista on erikoisesti kuuluisa Olympian kentälle pystytetty 13 metrin korkuinen Zeus-patsas. Ylijumala istui rauhallisesti valtaistuimellaan, pää vähän alas painuneena kultainen viitta yllään ja erilaisista metalleista valmistettu valtikka kädessään. — Perikleellä oli mahtavia vihamiehiä Ateenassa. Mutta he eivät uskaltaneet tehdä syytöksiä häntä itseään vastaan, minkä takia he kävivät hänen ystäviensä kimppuun. Niinpä Feidiasta syytettiin siitä, että hän muka oli ottanut itselleen osan sitä kultaa, joka oli käytettävä jumalattaren kuvapatsaaseen. Perikles oli kuitenkin käskenyt Feidiaan valmistaa jumalattaren puvun siten, että se voitiin irroittaa patsaasta, sillä hänen tarkoituksensa oli, että kaupunki voisi käyttää kultakerrosta hädän hetkenä. Kun siis Feidiasta syytettiin, irroitettiin kulta patsaasta ja punnittiin. Tällöin Feidiaan syyttömyys kävi ilmi. Mutta silloin vihamiehet keksivät toisen syytöksen. Pallas Athenen kilpeen Feidias oli veistänyt useita henkilökuvia. Eräälle ukolle hän 99oli antanut omat kasvonpiirteensä; erään toisen hän oli veistänyt Perikleen näköiseksi. Tätä pidettiin jumalattaren pilkkaamisena. Feidias vangittiin ja kuoli jonkin ajan kuluttua myrkkyyn.

Muuan toinen taiteilija Praksitĕ´lēs kuvasi mieluimmin nuoria, notkeita, alastomia nuorukaisia ja neitosia. Olympian kentällä on vieläkin Praksiteleen veistämä Hermes samassa paikassa, jonne se taiteilijan aikana pystytettiin. Se on nähtävästi muovailtu jonkun Olympiassa voitonseppeleen saaneen urheilijan hyvästi muodostunut ruumis esikuvana. Jumala seisoo oikealla jalallaan, nojaten vasemmalla kyynärpäällään puuntynkään. Käsivarrellaan hän kantaa pientä Dionysos lasta, joka kurottaa kätensä viinirypäleterttua kohti. (Katso kuv. 43!) — Praksiteles veisti myös onnistuneita rintakuvia oman aikansa kuuluisista miehistä.

Maalaustaiteilijoiltakin Perikles teki tilauksia. Heidän taulunsa olivat yhtä taitavasti valmistettuja kuin kuvanveistäjien patsaat. Kaksi taiteilijaa pani kerran toimeen kilpailun. Toinen maalasi niin luonnollisen rypäletertun, että linnut lensivät maistamaan marjoja. Tämän jälkeen toi toinen taiteilija taulunsa nähtäväksi. Se oli peitetty hienolla verholla. »Otappa verho pois, että saan katsella tauluasi!», sanoi toveri. Mutta toinen vain naurahti, sillä verho oli juuri maalaus. Toinen taiteilijoista oli erehdyttänyt vain lintuja, mutta toinen ihmisiä.

Toisen kerran muuan taiteilija oli maalannut hevosen. Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri sattui näkemään taulun. Kuningas ei erikoisemmin ymmärtänyt taidetta, mutta rupesi kuitenkin moittimaan maalausta. Lopuksi hän käski tuoda oman hevosensa vertailtavaksi. Kohta nähtyään taulun Aleksanterin hevonen hirnui. »Katsoppas», sanoi maalari, »hevosesi ymmärtää taidetta paremmin kuin sinä!»

● Säveltaide. Soittokappalten esittämistä varten Perikles rakennutti Ateenaan Ode´ion-nimisen rakennuksen. Kreikkalaisten tärkeimmät soittimet olivat kitara eli lyyry sekä huilu, joilla säestettiin lauluja. Tavallisesti kreikkalaiset harjoittivat kuorolaulua, jolloin laulajat tahdin mukaisesti liikkuivat edes takaisin ikäänkuin hitaasti tanssien.

● Eepillinen ja lyyrillinen runous. Eepillinen runous on kreikkalaisilla kaikista runouden lajeista vanhin. Parhaat eepilliset runoelmat ovat Homeroksen laulut, joista jo aikaisemmin on ollut puhe.

Myöskin lyyrillinen runous oli Kreikassa jo saavuttanut suurimman 100kukoistuksensa ennen Perikleen aikoja. Taitavia tunnelmarunojen sepittäjiä olivat Tyrtaios, joka kirjoitti innostuttavia sotalauluja, sekä Solon, joka kehoitti Ateenan ylimyksiä sääliväisemmin kohtelemaan köyhiä kansalaisia.

● Draamallinen runous. Perikleen aikana näytelmärunous kehittyi Ateenassa erittäin korkealle. Näytelmistä olivat toiset murhenäytelmiä eli tragedioja, toiset huvinäytelmiä eli komedioja. Tunnetuimmat murhenäytelmäin kirjoittajat olivat Aiskhy̆´los, Sofoklē´s ja Eurīpĭ´dēs. Huvinäytelmäin kirjoittajista on mainittava Aristofă´nēs.

Murhenäytelmissä on vakavaluontoinen sisällys; kuvatut henkilöt joutuvat monien onnettomuuksien alaisiksi, ja vihdoin he aivan sortuvat kovaan kohtaloonsa.

Aristofanes koetti huvinäytelmissään saattaa kreikkalaisten huonot ominaisuudet naurunalaisiksi. Hän oli itse ylimyspuolueeseen kuuluva, ja sen tähden hän pilkkasi varsinkin kansanpuolueen johtajia, kutsuen näytelmäinsä henkilöitä heidän nimillään ja naamioittaen näyttelijät heidän näköisikseen.

□ Perikles rakennutti ensimmäisen teatterin Akropoliin juurelle Dionysos jumalan kunniaksi. Penkkirivit hakattiin kallioon puoliympyrän muotoon, niin että taempi rivi aina oli ylempänä kuin edellinen. Kattoa ei ollut, sillä Kreikassa harvoin sataa. Alimman penkkirivin edustalla oli puoliympyrän muotoinen avoin paikka, orkhē´strā, jossa kuoro lauloi ja tanssi. Orkhestran takana oli näyttämö, jolla näyttelijät esiintyivät. Takaseinä esitti rakennusta, jossa oli kolme ovea. Sen lisäksi voitiin käyttää erilaisia kulisseja. Näyttelijät pukeutuivat räikeävärisiin naamioihin ja korkeakorkoisiin kenkiin sekä komeihin miehen tai naisen pukuihin. Ainoastaan mieshenkilöt saivat esiintyä näyttelijöinä; naisten osia esittivät puolikasvuiset pojat. Koska katselijapaikat olivat etäällä, täytyi näyttelijäin puhua hitaasti ja kovalla äänellä.

Eräs Aiskhy̆´loksen tunnetuimpia näytelmiä on nimeltään Prometheus. Siinä tehdään selkoa jumalien ja titaanien välisistä taisteluista. Eräs titaaneista nimeltä Promēthe´us asettui jumalien puolelle ja viisailla neuvoillaan hankki Zeulle voiton. Myöhemmin Prometheus kuitenkin joutui Zeun epäsuosioon. Järjestäessään valtakuntaansa Zeus oli aikonut hävittää kurjan ihmissuvun, luodakseen sen sijalle uuden. Ihmiset olivat näet näihin aikoihin vielä kovin alhaisella sivistyskannalla. He eivät tunteneet tulta eivätkä osanneet valmistaa ruokaansa, vaan söivät sen raakana kuin villipedot. Maata he myöskään eivät osanneet viljellä. Eipä heillä edes ollut hirsimajoja, vaan he elivät luolissa, joissa heitä kuhisi kuin muurahaisia. Mutta Prometheus pelasti surkean suvun, vieläpä varasti taivaasta tulen ja antoi sen ihmisille lahjaksi. Sitten hän opetti heille maanviljelyksen ja kesytti kotieläimet. Lopuksi hän antoi heille kirjoitus- ja laskutaidon. Suuttuneena Zeus määräsi titaanille hirveän rangaistuksen. Hän käski Hefaistoksen takoa hänet rautakahleilla Kaukasos vuoreen ja lähetti kotkansa ikuisesti nokkimaan onnettoman maksaa. Minkä kotka päivällä repi titaanin ruumiista, se yön aikana kasvoi jälleen ehjäksi. Tuhansia vuosia ihmiskunnan hyväntekijä jo oli kärsinyt rangaistustaan, kun vihdoin Herakles sankari hänet vapautti.

Sofoklē´en etevin näytelmä on nimeltään Kuningas Oidipus. Aihe on otettu sankaritarustosta samoin kuin Prometheus näytelmän. Thebain kuningas Lāios ja hänen puolisonsa Ioka´stē saivat pojan, jolle antoivat nimeksi Oidĭ´pūs. Delfoin oraakkeli ilmoitti, että poika oli tappava isänsä ja ottava puolisokseen äitinsä. Välttääkseen tällaista rikosta vanhemmat panivat lapsen heitteille. Mutta armeliaat ihmiset löysivät pojan ja veivät hänet Peloponnesokseen. Vartuttuaan nuorukaiseksi Oidipus tiedusteli oraakkelilta tulevaisuuttaan. »Olet tappava isäsi ja naiva äitisi», vastaus kuului. Nyt Oidipus päätti jättää Peloponnesoksen, koska hän luuli olevansa sieltä kotoisin. Vaelluksillaan hän joutui Thebain alueelle. Tienhaarassa Laios kuningas tuli poikaansa vastaan. Miehet eivät tunteneet toisiaan, vaan joutuivat riitaan, jolloin Oidipus tappoi Laioksen. Suoritettuaan sen jälkeen suuria urotöitä Oidipus sai tekojensa palkinnoksi Iokasteen puolisokseen sekä Thebain kuninkuuden. Kaksikymmentä vuotta hän hallitsi onnellisesti ja taitavasti. Silloin 102puhkesi rutto. Delfoin oraakkeli ilmoitti ruton johtuvan siitä, että Laioksen murha vielä oli kostamatta. Kun ruvettiin ottamaan selkoa, kuka oli murhamies, kävi ilmi Oidipuksen syntyperä. Oidipus oli siis tehnyt vaikeita rikoksia, vaikka tietämättään; jumalat vaativat kostoa. Epätoivoissaan Iokaste riisti itseltään hengen hirttäytymällä.

Jumalien käskystä Thebain asukkaat ajoivat vanhan Oidipuksen kaupungistaan. Kirottuna hänen oli lähdettävä ankaraan maailmaan. 103Sokeata Oidipusta saattoi vaelluksilla hänen uskollinen tyttärensä Antigŏ´nē.

Eräs Eurīpĭ´dēen murhenäytelmistä on nimeltään Medeia. Siinä kerrotaan, miten Iā´sōn sankari hylkäsi puolisonsa Mē´deian, solmiakseen avioliiton erään kuninkaantyttären kanssa. Medeia joutui silloin mustasukkaisuudesta raivoihinsa. Hän surmasi Iasonin uuden morsiamen ja apen, ja lopuksi hän päätti riistää hengen omilta pojiltaan saadakseen siten vielä täydellisemmin kostetuksi poikien isälle. Kun hän seisoi poikiensa edessä, tuntui kuitenkin työ liian vaikealta ja hän sanoi:

Itse poikien tappaminen tapahtuu näyttämön takana, mutta lasten valitushuudot kuuluvat ulos, ja naisiksi puettu kuoro lausuu ilmi kauhunsa ja inhonsa teon johdosta.

Vasta sen jälkeen kuin Medeia jo on pahan rikostyönsä tehnyt, Iason rientää esiin pelastaakseen poikansa. Nyt on kuitenkin jo myöhäistä. Pääseepä Medeia vielä pakenemaan Iasonin käsistä.

KREIKKALAINEN TIEDE.

● Filosofia. Filosofia eli viisaustiede käsittää kolme eri tieteenhaaraa: 1) metafysiikan, 2) siveysopin eli etiikan ja 3) sielutieteen eli psykologian. Metafysiikka tutkii, 104miten maailma ja koko luomakunta on syntynyt ja minkälaisista osista se on kokoonpantu. Siveysoppi antaa ohjeita, joiden mukaan ihmisen tulee elää ja toimia. Sielutiede vihdoin koettaa selvittää, mikä sielu on ja miten se ajattelee, tuntee ja tahtoo.

Vanhemmat kreikkalaiset filosofit kiinnittivät huomionsa melkein yksinomaan metafysiikkaan. Eräs väitti, että aluksi oli olemassa vain yksi aine: vesi. Vedestä syntyi sitten muka tiivistymällä ja harventumalla maa ja ilma sekä kaikki, mitä maailmassa on. Toisen filosofin mielestä tuli oli se alkuaine, josta kaikki oli syntynyt. Vihdoin oppineet tulivat siihen lopputulokseen, että alkuaineita oli neljä: vesi, tuli, maa ja ilma.

Myöhemmin ilmestyi toinen ryhmä filosofeja, n. s. sofistat, jotka sanoivat, että oli mahdotonta tietää mitään maailman synnystä ja kokoonpanosta. Sen tähden he jättivät metafyysilliset kysymykset siksensä ja alkoivat tutkia siveysoppia. Useat heistä väittivät, ettei ihmisen tarvinnut välittää siitä, tekikö hän oikein vai väärin, kunhan vain hänen toimintansa tuotti hänelle hyötyä. He opettivat Ateenan nuorisolle näitä uusia oppejaan, ja sen tähden he maksua vastaan pitivät esitelmiä. Vakavammat kansalaiset eivät kuitenkaan hyväksyneet heidän oppejaan.

Sofistain vastustajien joukossa oli myös filosofi Sōkră´tēs, joka esiintyi Perikleen aikana. Sokrates tahtoi opettaa kansalaisilleen, miten he tulisivat onnellisiksi. Tähän on vain yksi keino Sokrateen mielestä. Ihmisen ei pidä työskennellä yksinomaan hankkiakseen itselleen etuja, vaan hänen tulee auttaa ja opastaa toisia sekä aina menetellä oikein. Se, joka tekee väärin, hänen on itsensä paha olla.

Sokrateen vihamiehet uskottelivat kansalle, että hän oli sofista ja että hän vietteli nuorisoa opeillaan. Siitä syystä Sokrates 70-vuotiaana haastettiin oikeuteen ja tuomittiin vuonna 399 kuolemaan.

□ Sōkră´tēs oli ammatiltaan kuvanveistäjä, mutta myöhemmin hän jätti tämän toimen omistaakseen kaiken aikansa ajattelemiseen ja muiden opettamiseen. Tavoiltaan hän oli tuiki yksinkertainen. Hänellä ei ollut ollenkaan alusvaatteita, vaan ainoastaan pitkä viitta, ja läpi vuoden hän kävi avojaloin. Hänen ruokansakin oli yksinkertaista, mutta hän ei kuitenkaan kiusannut ruumistaan liiallisella nälällä ja vilulla ja moitti oppilaitaankin, jos he niin tekivät.

Luonteeltaan Sokrates oli kiivas, mutta hän piti tarkasti vaaria itsestään, niin että hän vähitellen voitti tämän virheen. Kun kerran eräs kansalainen vihoissaan löi häntä korvalle, hän vain sanoi hymyillen: »Kas, kun ei edeltäpäin voi arvata, milloin lakki olisi tarpeen». Sokrates täytti myös kaikki kansalaisvelvollisuutensa, ollen siinäkin kohden hyvä esikuva. Niinpä hän sotaretkillä urhoollisesti taisteli kotikaupunkinsa puolesta, vaikka ei välittänytkään julkisesta kiitoksesta. Hän ei pitänyt esitelmiä eikä ottanut maksua opetuksestaan. Missä tahansa hän tiesi ihmisiä olevan koolla, sinne hän suuntasi kulkunsa antautuakseen keskusteluun jokaisen kanssa, joka vain tahtoi häntä kuunnella. Aluksi keskustelu koski jokapäiväisiä asioita, mutta pian hän käänsi puheen sellaiselle alalle, että kuulijan täytyi syventyä milloin mihinkin kysymykseen. Muutamat suuttuivat Sokrateeseen, kun hän osoitti heille, miten pienet ja sekavat heidän tietonsa olivat; heistä hän sai leppymättömiä vihamiehiä. Mutta toiset olivat hänelle kiitollisia, kun hän avasi heidän silmänsä huomaamaan heidän tietämättömyytensä, ja he halusivat seurustelemalla opettajan kanssa päästä todellisen viisauden perille; nämä hänen oppilaansa rakastivat häntä sydämellisesti.

Kerran Sokrates tahtoi saattaa järkiinsä erään nuoren miehen, johon hän oli mieltynyt. Tämä pyrki nimittäin valtion johtomiesten joukkoon ja esiintyi ehtimiseen kansankokouksissa, vaikkei hän nuoruutensa tähden vielä ymmärtänyt hallitusasioita. Kun Sokrates kohtasi hänet kadulla, hän pysäytti hänet ja sanoi: »Onko aikomuksesi päästä johtavaksi mieheksi valtioomme?» — »Onpa niinkin, Sokrates.» — »No Zeus, sepä on mainiota», Sokrates sanoi, »silloin tuotat kunniaa isäsi huoneelle ja hyötyä isänmaallesi». Kun nuorukainen kuuli tämän, hän oli mielissään ja jäi kernaasti kuulemaan pitemmälti. Sokrates jatkoi: »Eikö ole ilmeistä, että sinun pitää myös hyödyttää valtiota, jos tahdot saada kunniata?» — »Onpa tietenkin.» — »No älä sitten, taivahisten nimessä, salaa tuumiasi, vaan sano, mistä aiot aloittaa hyvät työsi valtiota kohtaan!» Kun nuorukainen hämillään vaikeni, Sokrates jatkoi: »Kenties aiot koettaa tehdä valtiota entistä rikkaammaksi?» — »Niinpä kyllä.» — »Ja eiköhän rikastumiseen olisi tarpeen tulojen suureneminen?» — »Tietysti.» — »No ilmoitapas», sanoi siihen Sokrates, »miten suuret valtion nykyiset tulot ovat, sillä 106tietysti olet tutkinut tämän seikan, jotta voisit täydentää, missä vajausta on?» — »Enpä, Zeus paratkoon, ole sitä vielä tutkinut.» — »Mutta annapas edes kuulla, mitkä ovat valtion menot; sillä totta kai on aikomuksesi saada turhat menot poistetuiksi.» — »Auta armias, enpä ole joutanut siitäkään vielä ottamaan selkoa.» — Näin jatkoi Sokrates kyselemistään, kunnes sai nuorukaisen ymmärtämään, että hän vielä oli liian nuori ja kokematon puuttuakseen valtion asioihin.

Sokrateen vihamiehet panettelivat häntä ja koettivat kaikin keinoin tehdä hänet naurun alaiseksi. Kun Sokrates ei tästä välittänyt, he syyttivät häntä jumalien halveksimisesta ja nuorison turmelemisesta. Hänet vietiin 70 vuoden vanhana tuomarien eteen. Nämä olisivat olleet taipuvaisia vapauttamaan hänet, jos hän olisi esiintynyt heidän mielensä mukaan. Mutta hän sanoi: »Joku voi ehkä sanoa: ’Etkö häpeä, Sokrates, että olet ruvennut puuhaamaan sellaisia asioita, jotka saattavat henkesi vaaraan?’ Tähän minä vain vastaan: ’Luuletko miehen, joka vähänkään pitää itseään arvossa, ajattelevan vaaroja ja elämää taikka kuolemaa? Ei, hän ei välitä muusta kuin siitä, mikä on oikein tai väärin ja tekeekö hän kunnon vai kehnon miehen tavoin!´» — Tästä puheesta tuomarit suuttuivat ja tuomitsivat hänet kuolemaan.

Sokrates sai viettää 30 päivää vankilassa, ennen kuin kuolemantuomio pantiin toimeen. Hänen ystävänsä ja oppilaansa toimittivat hänelle tilaisuuden paeta, mutta hän ei tahtonut rikkoa maansa lakeja. Päivä päivältä hän kävi yhä iloisemmaksi, rupesipa runoilemaankin. Oppilailleen, jotka vapaasti saivat käydä hänen luonaan, hän antoi hyviä neuvoja sekä lohdutti heitä heidän murheessaan. Viimeisenä päivänä oppilaat kokoontuivat vielä kerran vanhuksen ympärille. Eräs ystävistä kysyi, mitä oli tehtävä hänen ruumiilleen, kun hän oli kuollut. »Mitä tahdotte», Sokrates vastasi. Samassa katsoi hän heihin ja sanoi: »Te luulette, että ruumiini yhä on sama Sokrates, joka puhuu teidän kanssanne. Ruumistani haudattaessa ei sovi sanoa: Sokrates nostetaan paareille, sillä minä olen jo silloin aikoja asunut autuasten luona.»

Sokrateen viimeisistä hetkistä hänen oppilaansa Plă´tōn kertoo seuraavalla tavalla: »Kun oikeudenpalvelija toi myrkkymaljan sisään, Sokrates sanoi: ’Ystäväni! Sinä ymmärrät tällaisia asioita. Mitä minun siis on tehtävä?’ ’Ei mitään muuta´, mies sanoi, ’kuin juotava ja sitten käveltävä hieman, kunnes jalat tuntuvat painavan, sekä sitten asetuttava pitkäksesi. Sen jälkeen myrkky vaikuttaa.’ Näin sanoen hän ojensi Sokrateelle maljan. Tämä otti sen vastaan iloisesti ja vitkastelematta; hän ei värissyt, ei kalvennut, ei muuttanut ilmettäkään, vaan nosti arvokkaasti maljan huulilleen ja tyhjensi sen rauhallisesti. Tähän saakka useimmat meistä olivat jotenkuten voineet pidättää kyyneliämme, mutta nähdessämme hänen 107tyhjentävän maljan, kyynelemme juoksivat virtanaan. Mutta Sokrates sanoi: ’Mitä te teette, kummalliset ihmiset? Ja kuitenkin lähetin pois vaimoni ja lapseni varta vasten, etteivät he panisi toimeen tällaista kohtausta. Ei, teidän täytyy osoittaa tyyneyttä ja miehuutta.’ Kun kuulimme tämän, häpesimme ja pidätimme itkumme. Mutta Sokrates käveli edes takaisin, kunnes hän ilmoitti jalkansa käyvän painaviksi. Silloin hän asettui selälleen, sillä niin oli mies käskenyt. Oikeudenpalvelija tunnusteli lyhyin väliajoin hänen jalkojaan ja sääriään, kysyen, tunsiko hän mitään. Sokrates vastasi kieltävästi. Mies näytti meille, kuinka ruumis kylmeni, ja sanoi, että kaikki oli lopussa, kun kylmyys nousi sydämeen saakka. Jo se oli noussut vatsanpohjaan asti, kun Sokrates, jonka kasvot olivat peitetyt, kohotti verhoa ja sanoi: ’Olemme velkaa lääketaidon jumalalle kiitosuhrin, sillä nyt olen terve´. Hetken kuluttua Sokrates vähän liikahti, jonka jälkeen mies poisti verhon, ja Sokrateen silmät olivat kankeat.»

● Sokrates ei kirjoittanut ajatuksiaan muistiin, mutta hänen oppilaansa Plătōn on antanut jälkimaailmalle tietoja hänestä ja hänen opistaan.

108Platon oli kuuluisin Sokrateen oppilaista. Hän oli erittäin tietorikas ja lahjakas, joten hänen ympärilleen vuorostaan kertyi runsaasti oppilaita. Platon esitti oppinsa mainiosti kirjoitetuissa vuoropuheissa eli dialogeissa, joissa hän antoi Sokrateen väitellä jonkun sofistan tai muun henkilön kanssa suurista elämänkysymyksistä. Hänen välityksellään on myös säilynyt Sokrateen kuuluisa puolustuspuhe, jossa hän tuomareilleen koetti vakuuttaa viattomuuttaan, sekä edellä olleet tiedot Sokrateen viime hetkistä.

Platonin oppilaista oli huomattavin Aristotĕ´lēs, joka oli yhtä perehtynyt kaikkiin tieteisiin.

● Historia. Perikleen aikana eli Ateenassa Kreikan ensimmäinen varsinainen historiankirjoittaja Hērŏ´dotos, joka oli Vähästä Aasiasta kotoisin. Hän oli pitkillä ulkomaanmatkoilla tutustunut moneen kansaan, niiden elämään ja tapoihin. Suuressa historiateoksessaan hän antaa kuvauksia egyptiläisistä, babylonialaisista ja persialaisista. Tärkein osa hänen teostaan tekee kuitenkin selkoa persialaissodista. Herodotoksen historiateos on käännetty monelle kielelle, myös suomeksi.

Parikymmentä vuotta Herodotosta nuorempi oli Thūkȳdĭ´dēs, joka kirjoitti peloponnesolaissodista, joihin kohta saamme tutustua. Hän osasi erittäin taitavasti tehdä selkoa tapausten syistä ja seurauksista.

KREIKAN PÄÄELINKEINOT.

● Orjat. Jo vanhimpina aikoina kreikkalaiset halveksivat ruumiillista työtä. Maanviljelijää ja varsinkin käsityöläistä pidettiin vain vähäisessä arvossa. Myöhemmin vapaa mies ei enää millään ehdolla tahtonut antautua työläiseksi, vaan orjat suorittivat 109kaiken ruumiillisen työn. Ateenassa pidettiin kuitenkin ruumiillista työtä suuremmassa arvossa kuin muualla. Spartassa sen sijaan oli sotiminen, urheileminen ja valtion virkojen hoitaminen ainoa, mikä soveltui vapaalle miehelle.

Eri valtioissa kohdeltiin orjia eri tavalla. Spartassa heloottien asema oli kerrassaan sietämätön. Saivatpa Spartan nuorukaiset, harjoittautuakseen taisteluun, panna aika ajoin toimeen orjametsästyksiä. Ateenalaiset sen sijaan, jotka yleensäkin olivat lempeäluontoisia, kohtelivat orjiaan sangen hyvästi. — Orjan hinta oli jokseenkin yhtä suuri kuin vetojuhdan. Ateenassa maksettiin tavallisesta työorjasta kymmeniätuhansia markkoja.

Ruumiillisen työn ja työläisten halveksiminen oli Kreikalle onnettomuudeksi, sillä vähitellen kansa veltostui, niin ettei se muutamien vuosisatojen kuluttua enää kyennyt puolustautumaan vihollisten hyökkäyksiä vastaan, vaan kadotti vapautensa.

● Maanviljelys. Elinkeinoista oli maanviljelys vanhin ja vähimmin halveksittu. Kuitenkin kreikkalaiset tässäkin työssä käyttivät pääasiallisesti orjia työntekijöinä. Muutamissa valtioissa, kuten Spartassa, maanviljelys aina pysyi tärkeimpänä elinkeinona. Mutta Attika oli karua, joten siellä toiset elinkeinot työnsivät maanviljelyksen syrjään. Nekin attikalaiset, jotka vielä pysyivät maanviljelijöinä, lakkasivat kasvattamasta viljaa ja hoitivat sen sijaan öljypuita ja viiniköynnöstä.

● Teollisuus. Kun maanviljelys ei enää elättänyt kaikkia Ateenan kansalaisia, alkoivat toiset harjoittaa käsitöitä. Käsityöläisetkin käyttivät parhaasta päästä orjia työntekijöinä. Tavallisesti käsityöläinen omisti neljä tai viisi orjaa, mutta jollakulla saattoi olla jopa parisataa, jolloin työpaja paisui suureksi tehtaaksi. Ateenalaiset käsityöläismestarit suorittivat työnsä erittäin hienosti ja taitavasti, niin että heidän valmistamansa tavarat olivat kuin parhaita taideteoksia. Tällaista arvokasta teollisuutta sanotaan taideteollisuudeksi.

Varsinkin Ateenan savenvalajat olivat kuuluisia taidostaan. Heidän saviastioitaan ja savesta valmistamiaan pikku patsaita sanottiin keramiikkaesineiksi ja tällä nimellä sanotaan vieläkin taidokkaita savenvalantatöitä.

Ateenalaiset metallitavaratkin olivat suuressa arvossa ympäri Kreikkaa. Rikkailla ateenalaisilla rahamiehillä oli kaivoksia niin Attikassa kuin muualla. Näistä kaivoksista saatiin kultaa, hopeata ja muita metalleja, joista käsityöläiset valmistivat koruesineitä, kuten lamppuja ja peilejä.

● Kauppa. Teollisuutensa tuotteita ateenalaiset kuljettivat ympäri tunnettua maailmaa. Heidän saviastiansa olivat kaikkialla haluttua tavaraa ja hyvässä hinnassa. Myös metalliesineet menivät hyvästi kaupaksi. Lisäksi ateenalaiset lähettivät ulkomaille myytäväksi öljypuun hedelmistä puristettua öljyä. Sen sijaan oli Ateenaan tuotava muualta viljaa, jota ei saatu riittävästi omasta maasta. Tärkeä tuontitavara olivat myös orjat. Ateenasta tuli Kreikan tärkein kauppakaupunki, ja Peiraieuksen satama oli aina täynnä lähteviä ja tulevia laivoja. Aikojen kuluessa asettui Ateenaan ja olletikin Peiraieuksen satamakaupunkiin ulkomaalaisiakin kauppiaita, niin että niiden lukumäärä vihdoin nousi kymmeniin tuhansiin. Ateenalaiset antoivat muukalaisten vapaasti harjoittaa elinkeinojaan, mutta Ateenan kansalaisiksi he eivät päässeet.

□ Kuinka varakas ateenalainen vietti päivänsä. Kreikkalaisten asunnot olivat yksinkertaisia. Ne olivat miltei aina yksikerroksisia. Keskellä oli pylväskäytävän ympäröimä piha. Toisella puolen pihaa olivat miesten, toisella naisten huoneet.

Varakas ateenalainen jätti vuoteensa viimeistään auringon noustessa, minkä jälkeen hän hieroi ruumistansa öljyllä, pesi kasvonsa kylmällä vedellä, voiteli hyvänhajuisilla voiteilla nenänsä ja korvansa sekä rasvasi ja kampasi tukkansa. Naisetkin pitivät hyvää huolta ulkomuodostaan; he kähersivät hiuksensa ja sitoivat ne taidokkaihin solmuihin sekä käyttivät mielellään ihomaaleja. Ruumiinverhona käyttivät sekä miehet että naiset, joiden vaatekappaleet verraten vähän erosivat toisistaan, erilaisia viittoja, joista muutamat vain vaillinaisesti peittivät ruumiin. Jalkineina olivat sandaalit ilman sukkia. Päähinettä käytettiin vain matkoilla.

Auringon ollessa korkeimmillaan nautittiin yksinkertainen väliateria: keitettyjä vihanneksia, hunajaa sekä mietoa viiniä. Ruokapöydässä kreikkalaiset eivät istuneet, kuten nykyään on tapana, vaan makasivat lepovuoteilla nojaten vasempaan kyynärpäähän.

Vapaan miehen askareet olivat monenlaiset. Useilta veivät tieteelliset ja taiteelliset harrastukset paljon aikaa. Toiset taas riensivät virkojaan hoitamaan tai kansankokoukseen taikka keräytyivät muutoin torille tavatakseen tuttujaan ja jutellakseen heidän kanssaan päivän kysymyksistä. Torin ympärillä sijaitsivat rihkamapuodit, voidekaupat, kultasepänpajat ja muut tärkeät kauppaliikkeet. Monet kävivät tarkastamassa tehtaitaan, hoitivat kauppakirjeenvaihtoaan tai lähtivät maatilaansa katsomaan. Mutta olkoonpa, että ateenalaisella 112oli kuinka kiire tahansa, hän ei koskaan laiminlyönyt ruumiinharjoituksiaan. Jollei hänellä ollut aikaa lähteä metsästysretkille tai harjoituskentälle, yhdisti hän ruumiinhoidon muihin askareihinsa. Kun esim. tilanhaltija aamulla lähti kaupungista maatilalleen, suoritti hän tämän matkan jalan, ja tarkastettuaan töitä sekä annettuaan voutiorjalle tarpeelliset käskyt hän palasi kävellen, jopa useasti juosten, kaupunkiin.

Pääaterian edellä, joka syötiin vähän ennen auringon laskua, ateenalainen kylpi. Tämäkin ateria oli yleensä yksinkertainen; pääruokana oli nyt liha tai kala. Jos oli vieraita, valmistukset saattoivat kuitenkin olla jonkin verran ylellisemmät. Pidoissa miehet makasivat lepovuoteillaan seppelöidyin päin. Vieraitten huviksi esiintyi laulajia, soittajia, tanssijattaria ja temppujen tekijöitä, mutta useasti katsottiin mieluisammaksi keskustella filosofisista tai muista kysymyksistä. — Illalla orja saattoi isäntäänsä kotiin, valaisten pimeät kadut tulisoihdullaan.

KREIKAN RAPPEUTUMINEN.

● Peloponnesolaissodat (431–404). Sparta ei ajan pitkään voinut tyynin mielin nähdä Ateenan vallan jatkuvaa kasvamista. Se odotti tilaisuutta hyökätäkseen Ateenan kimppuun. Kun se siis näki, miten Ateenan liittolaisten tyytymättömyys päivä päivältä kasvoi, se vihdoin uskalsi ryhtyä julki sotaan onnellista kilpailijaansa vastaan. Näin alkoivat peloponnesolaissodat.

Ateenalla oli käytettävänään suuri liittolaislaivasto ja siis ehdoton ylivalta merellä. Tätä asemaansa se käytti hävittääkseen Peloponnesoksen rantamaita. Spartalla taas oli lujempi 113maasotajoukko. Tästä syystä ateenalaiset eivät uskaltaneet antautua maataisteluun, vaan kaikki Attikan talonpojat vetäytyivät Perikleen kehoituksesta Ateenan pitkien muurien suojaan, antaen spartalaisten mielin määrin hävittää maaseutua. Pian puhkesi kuitenkin Ateenassa tiheästi yhteen sullottujen asukasten keskuudessa rutto. Muiden muassa Perikles joutui ruton saaliiksi (429), ja silloin valta joutui arvottomien ja kykenemättömien kansankiihottajien käsiin.

Voitot ja tappiot vaihtelivat, ja vuosi vuodelta sota kävi kummaltakin puolelta yhä julmemmaksi. Vihdoin eräs kansanjohtaja Alkibiă´dēs sai ateenalaiset taivutetuiksi lähettämään suuren laivaston kukistamaan Spartalle ystävällistä Syrakusan kaupunkia, koska muka koko Välimeren kauppa näin joutuisi ateenalaisten käsiin. Retki Syrakusaa vastaan epäonnistui kuitenkin täydellisesti. Ateenan laivasto voitettiin perinpohjin ja koko heidän sotajoukkonsa tuhottiin (413).

Vielä tämänkin jälkeen sota jatkui vaihtelevalla onnella useita vuosia, kunnes spartalaisten päällikkö Lȳ´sandros voitti Ateenan laivaston Aigospŏ´tamoin taistelussa (405) ja vihdoin valloitti itse Ateenan (404) sitkeän ja epätoivoisen vastarinnan jälkeen.

□ Alkibiades. Alkibiă´dēs herätti jo lapsena huomiota lahjakkuudellaan. Tuo kaunis ja vilkas poika oli sukkela ja kekseliäs puheissaan ja vastauksissaan sekä rohkea leikeissään, mutta hän oli myös ylimielinen ja röyhkeä. Vaikka hän keksi mitä pahimpia koiranjuonia, niin ateenalaiset pitivät sitä sittenkin hullunkurisena ja hauskana ja pilasivat hänet imartelullaan. Kerrankin Alkibiades löi vetoa, että hän sivaltaisi erästä kunnioitettua Ateenan kansalaista korvalle, ja sen hän tekikin julkisesti keskellä katua. Kaikki olivat tästä hävyttömyydestä kiihdyksissään. Mutta seuraavana päivänä Alkibiades meni tuon kansalaisen luo, kertoi vedostaan ja paljasti selkänsä piestäväksi. Kohta mies oli valmis suomaan anteeksi ja mieltyi Alkibiadeeseen vähässä ajassa niin suuresti, että antoi hänelle tyttärensä puolisoksi. 114Näin Alkibiadeesta tuli itsekäs ja kunnianhimoinen mies, joka ei välittänyt paljoa isänmaastaan, kunhan hänestä itsestään vain tuli kuuluisa ja mahtava mies. Jonkin aikaa Alkibiades kuului Sokrateen oppilaihin, mutta kun tuo suuri filosofi koetti kitkeä hänestä itsekkyyden rikkaruohon, hän alkoi välttää opettajaansa.

Pian Alkibiades pyrki johtavaan asemaan Ateenassa. Hän ehdotti laivaston lähettämistä valloittamaan Syrakusaa, ja ateenalaiset hyväksyivät hänen ehdotuksensa.

Alkibiades määrättiin Sisilian retken johtajaksi. Samoihin aikoihin kuin laivaston piti lähteä matkalle, särjettiin eräänä yönä Ateenan kadunkulmiin pystytetyt jumalain patsaat. Alkibiadesta epäiltiin tuon vallattomuuden tekijäksi, mutta hänen vihamiehensä eivät uskaltaneet syyttää häntä uskonnon loukkaamisesta, ennen kuin laivasto oli hyvän matkaa kotisatamasta. Kun Alkibiades Sisiliaan sai sanan oikeudenkäynnistä, hän pakeni Spartaan; ja saatuaan kuulla tulleensa kuolemaan tuomituksi hän huudahti: »Olen näyttävä heille, että vielä elän!» Retki Sisiliaan sai tämän jälkeen varsin onnettoman käänteen. Alkibiades yllytti Spartan hallitusta omaa isänmaataan Ateenaa vastaan. Spartalaiset toimittivatkin syrakusalaisten avuksi laivaston ja sotamiehiä. Monta tappiota kärsittyään oli ateenalaisten vihdoin antauduttava syrakusalaisten vangeiksi. Nämä lähettivät heidät orjina vuorikaivoksiinsa, joissa he nääntyivät kurjuuteen. Vain ani harva ateenalainen pääsi takaisin isänmaahansa.

Spartassa Alkibiades hämmästytti kaikkia omaksumalla uusien ystäviensä tavat. Hän söi heidän karkeata leipäänsä ja mustaa lientänsä niin suurella mielihalulla, ettei hän näyttänyt muuta ravintoa maistaneenkaan, ja ankariin ruumiinharjoituksiin hän antautui niin innokkaasti, että oli vaikeata tuntea häntä entiseksi nautinnonhaluiseksi ylimykseksi.

Jonkin ajan kuluttua rikkoutuivat kuitenkin hänen välinsä spartalaisten kanssa. Spartan hallitus aikoi jo salaisesti tappaa hänet. Mutta hän sai tiedon aikeesta ja pakeni Persian maaherran luo Vähään-Aasiaan. Täälläkin kaikki ihastuivat hänen hienoon käytöstapaansa ja lahjakkuuteensa. Helposti Alkibiades sai maaherran taivutetuksi auttamaan ateenalaisia, vaikka tämä aikaisemmin oli ollut liitossa Spartan kanssa.

Nyt ateenalaiset unohtivat Alkibiadeen entisen petoksen. He kutsuivat hänet takaisin Ateenaan ja tekivät hänet jälleen sotajoukon ylipäälliköksi. Kohta sotaonni kääntyikin ateenalaisille suotuisaksi. He vapauttivat spartalaisten vallasta toisen saaren toisensa jälkeen.

Mutta kansansuosio ei ollut missään sen epävarmempi kuin Ateenassa. Jo vuoden kuluttua Alkibiadeelta taas riistettiin ylipäällikkyys. 115Hän pakeni silloin Traakiaan, jonne hän jo aikaisemmin oli rakennuttanut itselleen huvilan.

Samoihin aikoihin, jolloin Alkibiades toisen kerran joutui ateenalaisten epäsuosioon, spartalaiset saivat oivan päällikön, nimeltä Lȳ´sandros. Hän sai useasti viekkaudella enemmän aikaan kuin urhoollisuudella; hänellä olikin tapana sanoa: »Mihin leijonanvuota ei riitä, siitä on jatkettava ketunnahalla». Kerran molemmat laivastot saapuivat toistensa lähistölle Aigospŏ´tamoin puron suulle Hellespontoksen salmeen. Ateenalaiset asettivat aluksensa taistelujärjestykseen, mutta Lysandros pysytteli rannikon suojassa. Vakuuttuneina siitä, ettei hän uskaltanut antautua taisteluun, ateenalaiset nousivat maihin etsimään muonavaroja. Neljä päivää toistui sama näytelmä ja ateenalaiset kävivät päivä päivältä yhä huolettomammiksi. Alkibiades, joka oleskeli läheisyydessä, varotti ateenalaisten päällikköjä, mutta he vastasivat kopeasti: »Alkibiadeella ei ole enää mitään käskemistä». Viidentenä päivänä ateenalaiset eivät enää lainkaan välittäneet Lysandroksesta. Silloin hän äkkiarvaamatta hyökkäsi heidän kimppuunsa ja valtasi melkein kaikki laivat, ennen kuin ateenalaiset maalta ehtivät kiiruhtaa laivoihinsa.

Tämä taistelu ratkaisi sodan. Ateenalaisten oli sulkeutuminen pitkien muuriensa suojaan. Spartalaiset piirittivät kaupungin kaikilta puolilta. Vihdoin nälänhätä pakotti Ateenan antautumaan spartalaisten armoille. Huilujen soidessa täytyi ateenalaisten itsensä repiä pitkät muurit.

Spartalaiset eivät kuitenkaan olleet rauhallisia, niin kauan kuin Alkibiades eli, vaikka hän olikin muuttanut Vähään-Aasiaan. He lähettivät kaksi salamurhaajaa hänen kimppuunsa. Nämä eivät uskaltaneet ryhtyä julkisesti taistelemaan Alkibiadeen kanssa, vaan sytyttivät yöllä tuleen sen talon, jossa hän oleskeli. Kun Alkibiades heräsi ja syöksyi ulos tikari kädessä, he ampuivat hänet jousella v. 404, samana vuonna kuin Ateena kukistui.

● Theban hegemonia (371–362). Ateenan kukistumisen jälkeen spartalaiset olivat herroina Kreikassa. Tosin Ateena jo seuraavana vuonna vapautui Spartan asettamasta hallituksesta, mutta se ei koskaan saavuttanut entistä mahtavuuttaan. Ja monessa muussa valtiossa spartalaiset hallitsivat mielensä mukaan. Theba oli eräs niistä kaupungeista, joihin Sparta keskellä rauhaa asetti vartioväkensä ja aristokraattisen hallituksen. Muutaman vuoden kuluttua murhattiin kuitenkin hallituksen jäsenet, vartioväki karkotettiin, ja kansa otti vallan käsiinsä. Kansan johtajana esiintyi Epameinō´ndās, joka tästä alkaen kuolemaansa saakka hallitsi Theban valtiota samalla tavalla kuin Perikles aikoinaan Ateenaa.

116Epameinondas järjesti Theban sotajoukot uudella tavalla, niin että rintaman toisella sivulla oli kolmion muotoinen joukko, jossa oli 50 miestä. Tämä »Epameinondaan vinorintama» syöksyi vihollisen rintaman keskustaa vasten ja halkaisi sen kahtia. Epameinondaan pääjoukko löi sitten ensin vihollisen toisen sivustan ja sen jälkeen toisen. Näin uudistettuaan sotajoukon Epameinondas kävi rohkeasti spartalaisia vastaan, voitti heidät Leuktran taistelussa (371) perinpohjaisesti ja hankki siten synnyinkaupungilleen Kreikan hegemonian. Samalla usko Spartan voittamattomuuteen oli järkytetty.

Theban ylivalta ei kuitenkaan kestänyt kauan. Sparta sai muodostetuksi suuren liittokunnan, jonka avustamana se uskalsi ryhtyä ratkaisevaan taisteluun Mantĭ´neian luona (362). Tässäkin taistelussa thebalaiset voittivat, mutta he kärsivät samalla korvaamattoman tappion, sillä Epameinondas kaatui.

□ Epameinondas. Thebalainen Epameinondas polveutui jalosta, mutta köyhästä suvusta. Hänellä oli vain yksi viitta, ja kun sitä pestiin, oli hänen pysyteltävä kotona. Hänellä oli perinpohjaiset tiedot, mutta hän ei koskaan ylvästellyt niistä, minkä tähden sanottiin: »Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin laajatietoinen ja puhunut tiedoistaan niin vähän». Hän ei koskaan tahtonut tehdä mitään väärää tai alhaista, ja totuutta hän piti niin suuressa arvossa, ettei pilallakaan valehdellut. Eräälle persialaiselle ylimykselle, joka suurkuninkaan nimessä tarjosi hänelle kultaa, hän sanoi: »Jos kuninkaalla on hyvät aikomukset kaupunkiamme kohtaan, niin kultasi ei ole tarpeen, mutta jos hänen tarkoituksensa ovat huonot, niin hän ei kullalla voi saada minua kavaltamaan isänmaatani. Joka tapauksessa tulee sinun kohta lähteä kaupungista, ettet viekoittele muita.» — Urheilemalla hän oli kehittänyt ruumiinsa notkeaksi ja vahvaksi, ja sodassa hän oli urhoollinen. Tämä rehellinen mies oli myös taitava sotapäällikkö. Hän voitti spartalaisetkin monessa taistelussa ja hankki johtovallan Kreikassa kotikaupungilleen Theballe. Vihdoin Sparta muodosti suuren liittokunnan Theban vastustamiseksi. Mutta Epameinondas voitti senkin Mantĭ´neian taistelussa.

Epameinondas mursi mainitussa taistelussa jo vihollisten sotarintaman, kun keihäs lävisti hänen rintansa. Päällikkö kannettiin silloin syrjään. Lääkärit sanoivat hänen kuolevan heti, jos keihäs vedettiin ruumiista. Silloin Epameinondas pyysi, että se jätettäisiin paikoilleen, kunnes taistelu oli ratkaistu. Kun hän sitten kuuli thebailaisten voittaneen, hän irroitti keihään ruumiistaan ja sanoi: »Olen elänyt tarpeeksi, sillä kuolen 117voittamattomana». Kun hänen ystävänsä surivat sitä, ettei hän jättänyt jälkeensä poikaa heidän johtajakseen, hän vastasi: »Jätänhän kaksi kuolematonta tytärtä, Leuktran ja Mantineian voitot».

● Makedonian hegemonia. Makedonian kansa oli läheistä sukua kreikkalaisille. Jälkimmäisten veltostuessa makedonialaiset pysyivät karaistuneena talonpoikaiskansana. Mahtavaksi valtioksi Makedonia paisui vasta Filippos II:n aikana. Tämä mies oli nuoruudessaan elänyt panttivankina Thebassa Epameinondaan perheessä ja oli siellä oppinut huomaamaan kaksi asiaa, jotka olivat hänelle myöhemmin kuninkaana erittäin suureksi hyödyksi, nimittäin hyvin järjestetyn sotajoukon merkityksen ja kreikkalaisten tapainturmeluksen.

Hallitsijaksi tultuaan hän opetti raa´at maanmiehensä oivallisiksi sotamiehiksi; järjestettyinä makedonialaiseksi falangiksi he olivat voittamattomia. Makedonialaisen falangin muodosti 16 peräkkäistä riviä. Kaikki sotilaat olivat aseistetut 7 metrin pituisilla peitsillä, jotka viiden ensimmäisen rivin miehet pitivät ojossa, niin että ne ulottuivat koko rintaman eteen, mutta seuraavien rivien sotilaat vinosti ylöspäin. Kun joku ensimmäisten rivien miehistä kaatui, laski kohta taempana oleva peitsensä ojoon, niin että vihollisella aina oli vastassaan taaja kärkirintama.

Sen jälkeen Filippos jakamalla auliisti lahjuksia hankki itselleen vahvan puolueen kaikissa Kreikan valtioissa. Kreikassa oli kuitenkin vielä muutamia ylevämielisiä henkilöitä, jotka huomasivat, että Filippos pyrki valtaamaan koko Kreikan. He käyttivät voimansa ja kykynsä maansa vapauden pelastamiseksi. Tällainen mies oli ateenalainen Dēmosthĕ´nēs, joka tulisilla puheillaan Filipposta ja hänen kätyreitään vastaan koetti jälleen herättää ateenalaisissa heidän isänmaanrakkautensa.

Demosthenes saikin puheillaan Ateenan kansan tarttumaan aseisiin. Khairō´neian lähettyvillä syttyi ratkaiseva taistelu (338). Makedonialainen falangi oli kuitenkin voittamaton. Ateenalaiset ja heidän liittolaisensa pakenivat, ja Filippos tuli Kreikan herraksi. Kauan kuningas ei saanut vallastaan nauttia. Pari vuotta Khaironeian taistelun jälkeen (336) hänen makedonialaisten henkivartijainsa päällikkö murhasi hänet, ja valtakunta jäi hänen 20-vuotiaalle pojalleen Aleksanterille.

120□ Filippos ja Demosthenes. Kreikkalaisten veltostuessa johtovalta siirtyi Makedonialle Kreikan pohjoispuolelle. Makedoniaa hallitsi silloin kuningas Filippos. Tämä tahtoi kokonaan vallata Kreikan ja sen tähden hän auliisti jakoi lahjuksia eri valtioiden johtaville miehille. Veltostuessaan kreikkalaiset olivat näet menettäneet entisen rehellisyytensä; Filippos kuninkaalla olikin tapana sanoa: »Kreikassa ei ole muuria niin korkeata, ettei kultakuormaa kantava aasi kapuaisi sen yli». Lahjuksillaan ja oivallisella sotajoukollaan, makedonialaisella falangilla, Filippos saikin kaupungin toisensa jälkeen valtaansa.

Ateenassa oli kuitenkin mies, joka suri Kreikan kohtaloa ja kaikin keinoin koetti kiihottaa kansalaisiaan Filipposta vastaan, nimittäin vanhan ajan kuuluisin puhuja Dēmosthĕ´nēs. Demosthenes oli saavuttanut puhujataidon vasta ankarien harjoitusten jälkeen. Hän tutki peilistä kasvojensa liikkeitä, kävi vastamäkeä vahvistaakseen keuhkojaan, piti puhuessaan pieniä kiviä suussaan tottuakseen lausumaan äänteet selvästi, keritsi puolen päätänsä estääkseen itseään harjoitusaikaan liikkumasta ihmisten parissa. Tällä rautaisella ahkeruudellaan hän kehittyi vanhan ajan etevimmäksi puhujaksi.

Ja nyt hän ei lakannut kiihottamasta kansalaisiaan Filipposta vastaan ja herättämästä vanhaa rehellisyyttä eloon. Eräässä puheessaan hän muun muassa lausui: »Täytyy olla järjellisiä syitä siihen, että helleenit muinoin olivat valmiit puolustamaan vapauttaan ja nyt heittäytymään orjuuteen. Silloin, te Ateenan miehet, silloin oli kansan hengessä jotakin, joka nyt puuttuu, joka voitti Persian aarteet ja pelasti Hellaan vapauden. Mutta nyt, kun se on kadotettu, on kaikki häpeän tahraamaa, ja helleenien keskuudessa on se, minkä pitäisi olla alinna, tullut ylimmäksi. Ja mikä tuo seikka on? Se ei ole mitään sellaista, johon vaaditaan suuria tietoja, vaan se on sitä, että kaikki vihasivat niitä, jotka ottivat vastaan rahoja Kreikan vihollisilta. Nyt sen sijaan on kaikki myytävänä ikäänkuin torilla, ja tuodaan kaupaksi sellaista tavaraa, joka on Kreikan perikadon lähteenä. Ja mikä tämä tavara sitten on? Kateus, jos toinen on saanut itselleen lahjuksia hankituksi; naurun-hohotus, 121jos hän sen tunnustaa; välinpitämättömyys, jos hänet todistetaan syylliseksi. Sotalaivoja, miehistöä, rahaa, sotatarpeita ja mitä muuta tarvitaan kaupungin puolustamiseksi, sitä on kaikilla paljon enemmän nykyään kuin ennen; mutta kaikki tämä on hyödytöntä ja turhaa, koska se kaikki on kaupan.»

Vihdoin ateenalaiset nousivatkin aseisiin ja thebalaiset yhtyivät heihin. Molemmat sotivat urhoollisesti, mutta sittenkin he kärsivät vakavan tappion Khairō´neian luona. Koko Kreikka oli nyt Filippoksen vallassa, lukuunottamatta Spartaa. Filippos kirjoitti spartalaisille: »Jos tulen Spartaan, ei yksikään teistä ole jäävä maahansa». Vastaukseksi spartalaiset kirjoittivat sanan: »Jos», eivätkä mitään muuta. Filippos ei elänyt kauan tämän tapauksen jälkeen. Kun hän parhaillaan vietti tyttärensä häitä, henkivartioston päällikkö murhasi hänet kostoksi eräästä hänen lausumastaan tuomiosta.

Demosthenes eli vielä toistakymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin hän uudestaan nostatti kreikkalaiset aseisiin Makedoniaa vastaan. Mutta tälläkin kertaa kapina epäonnistui ja Demosthenes joutui vihollisten käsiin. Silloin suuri puhuja alkoi pureskella kirjoitusruokoansa, johon hän oli kätkenyt väkevää myrkkyä.

ALEKSANTERI SUURI (336–323).

● Aleksanterin nuoruus. Filippos kasvatti poikaansa Aleksanteria kreikkalaiseen tapaan. Opettajaksi hän hankki Kreikan oppineimman miehen, filosofi Aristoteleen. Opettajansa johdolla Aleksanteri lueskeli Homeroksen lauluja ja ihastui niin tähän teokseen, että sotaretkilläänkin piti sitä mukanaan ja koko elämänsä koetti jäljitellä Homeroksen sankareita urhoollisuudessa.

□ Filippoksen kuoleman jälkeen tuli Makedonian kuninkaaksi Aleksanteri, liikanimeltä »Suuri». Jo nuorena Aleksanteri osoitti kiihkeätä halua urotöiden suorittamiseen. Kerran tarjottiin hänen isälleen kaunista, mutta hurjaa ratsua. 122Parhaat ratsastajat koettivat turhaan kesyttää sitä. Aleksanteri pyysi saada hänkin koettaa. Hän oli huomannut, että hevonen pelkäsi varjoaan, talutti sen tähden oriin vasten aurinkoa, antoi viittansa pudota maahan ja oli yhdellä hyppäyksellä sen selässä. Kuin nuoli ori lehahti kiitämään yli ketojen. Mutta eipä aikaakaan, niin Aleksanteri jo ratsasti takaisin säikähtyneiden hovilaisten luo, ja hevonen totteli säyseänä ratsastajan ohjausta. Iloisena isä huusi Aleksanterille: »Hae, poikaseni, toinen valtakunta! Makedonia on sinulle liian pieni.» — Kun Aleksanteri kuuli kerrottavan isänsä suurtöistä, hän sanoi huolissaan: »Voi kuitenkin, isäni valloittaa koko maailman eikä jätä minun tehtäväkseni mitään».

● Aleksanterin valloitukset (334–323). Filippos oli jo suunnitellut valloitusretkeä heikontuneeseen Persiaan. Tämän aikeen toteutti vasta Aleksanteri. Makedonialais-kreikkalainen sotajoukko mukanaan hän kulki Hellespontoksen yli, voitti suuren persialaisjoukon ja valloitti koko Vähän-Aasian. Persian kuningas Dareios III koetti tukkia häneltä tien Syyriaan, mutta Aleksanteri voitti hänet Isso´s-nimisen kaupungin luona ja anasti hänen leirinsä saaden vangiksi kuninkaan äidin, puolison ja useita lapsia. Tämän jälkeen Aleksanteri kulki etelää kohti valloittaen alueen toisensa jälkeen. Tyros teki ankaraa vastarintaa, mutta Egypti antautui vastustelematta. Dareios pyysi jo rauhaa tarjoten laajoja maa-alueita, mutta sai kieltävän vastauksen. Vielä kerran hän kokosi suuren sotajoukon, mutta Aleksanteri voitti senkin perinpohjin Gaugă´mēlan taistelussa. Nyt oli persialaisten vastarinta murrettu, koko valtakunta joutui 123Aleksanterin haltuun, ja Dareios kaatui salamurhaajan kädestä. Tämän jälkeen Aleksanteri teki retken Intiaan, valloittaen Indus joen ympäristön. Palattuaan hän alkoi järjestää valtakuntansa sisäisiä oloja. Aikainen kuolema katkaisi kuitenkin hänen toimintansa vuonna 323.

□ Hallitsijaksi tultuaan Aleksanteri päätti valloittaa koko Persian valtakunnan, joka persialaissotien jälkeen oli rappeutunut. Ennen kuin hän lähti matkaan, hän kävi Delfoissa tiedustelemassa ennustajapapeilta retken onnistumista. Pythia kieltäytyi kuitenkin ilmaisemasta jumalan tahtoa, koska Aleksanteri oli saapunut ennustamiseen sopimattomana päivänä. Silloin kuningas tarttui papitarta käsivarteen ja vei hänet hänen istuimelleen. Pythia huudahti suutahtaen: »Sinä olet vastustamaton, poikani». Kohta Aleksanteri päästi papittaren, vaatimatta pitempää vastausta, ja riensi sotajoukolleen ilmoittamaan, mitä Delfoissa hänelle oli ennustettu.

Sotaretkellään Aleksanteri osoittautui yleväluontoiseksi, lempeäksi ja jaloksi. Sattuipa esim. kerran, että kuningas hikisenä heittäytyi uimaan. Silloin hänet valtasi äkillinen vilustus, ja hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Seuraavana päivänä oltiin jo huolissaan hänen hengestänsä. Hänen lääkärinsä valmisti voimakkaan lääkejuoman. Mutta muuan lääkärin kadehtijoista kirjoitti kuninkaalle varotuskirjeen, jossa ilmoitti lääkärin muka persialaisten lahjomana aikovan myrkyttää hänet. Kirjeen luettuaan Aleksanteri mitään virkkamatta ojensi sen lääkärilleen ja nautti sillä välin juoman. Hänen jalon luottamuksensa palkitsi pikainen paraneminen.

Sotaretkensä alussa Aleksanteri saapui muun muassa Gordionin kaupunkiin. Siellä oli vaunut, joiden hihnat olivat niin taidokkaasti yhteensolmitut, ettei kukaan niitä voinut aukaista. Vanha ennustus tiesi, että solmun avaaja oli tuleva koko Aasian herraksi. Aleksanteri koetti hetken selvittää solmua, mutta sitten hän veti miekkansa ja katkaisi hihnan, väittäen siten täyttäneensä ennustuksen.

Laskettuaan Vähän-Aasian valtansa alle Aleksanteri valloitti Syyrian ja Egyptin. Tällä välin Persian kuningas Dareios III kokosi viimeisen suuren sotajoukkonsa. Gaugă´mēlan luona tapahtui ratkaiseva taistelu. Jo aikaisemmin Dareios oli tarjonnut Aleksanterille edullisilla ehdoilla rauhaa. Parmenĭ´ōn, joka oli etevin Aleksanterin sotapäälliköistä, kehoitti häntä suostumaan ehtoihin. »Niin minä tekisin», hän sanoi, »jos olisin Aleksanteri». — »Niin minäkin», vastasi Aleksanteri, »jos olisin Parmenion». Dareiokselle hän kirjoitti, että taivaallakin on vain yksi aurinko. — Kun kreikkalaiset sotapäälliköt 124näkivät persialaisten laumat Gaugamelan lakeuksilla, hämmästyivät he niiden suuruutta ja kehoittivat Aleksanteria yöllä tekemään äkkirynnäkön niitä vastaan. Mutta Aleksanteri vastasi: »En tahdo varastaa voittoa», ja aloitti taistelun vasta seuraavana päivänä. Persialaiset voitettiinkin perin juurin, ja Dareios pakeni valtakuntansa sisäosiin. Siellä eräs uskoton maaherra murhasi hänet, toivoen siten saavuttavansa Aleksanterin suosion. Mutta Aleksanteri ristiinnaulituttikin hänet hänen uskottomuutensa tähden.

Nyt koko Persian valtakunta oli Aleksanterin vallassa. Aleksanteri ei kuitenkaan vielä ollut tyytyväinen, vaan lähti Intiaan. Erään joen takana oli muuan intialainen kuningas nimeltä Pōros sotaelefantteineen häntä vastassa. Kauan piti Poros uljaasti puoliaan, mutta eräänä pimeänä yönä Aleksanterin onnistui kulkea joen yli. Intialaiset voitettiin, ja Poros joutui vangiksi. Aleksanteri ihmetteli Poroksen komeutta ja uljasta käytöstä sekä kysyi häneltä: »Miten soisit itseäsi kohdeltavan?» — »Kuninkaana», Poros vastasi. — »Eikö sinulla ole muuta toivomusta?» Aleksanteri kysyi. — »Ei mitään», toinen lausui, »sana kuningas sisältää kaiken». Aleksanteri lahjoitti hänelle silloin takaisin kaikki hänen maansa, vieläpä laajensi hänen valtakuntaansa.

Aleksanteri olisi tahtonut jatkaa täältäkin edemmäs, mutta hänen sotamiehensä alkoivat napista, ja silloin hän palasi Babyloniin.

Ensimmäisinä sotavuosina Aleksanteri säilytti ne yksinkertaiset elintavat, joihin hän Makedoniassa oli tottunut, mutta mitä kauemmin hän sai nauttia Persian aarteista, sitä ylellisemmäksi ja komeammaksi hänen elämänsä kävi. Viimeisinä elinvuosinaan, jolloin hän asui komeassa Babylonissa, yksi ainoa ateria voi maksaa jopa omaisuuksia. Sotaretkillään hän kuitenkin saattoi, jos tarvittiin, kestää nälkää ja janoa yhtä uljaasti kuin halvin sotamies. Niinpä hän palatessaan Intian retkeltä kulki erään joukko-osaston kanssa Etelä-Iraanin autiomaiden kautta, jolloin sotamiehet veden puutteessa kärsivät sanomattomia vaikeuksia. Eräänä päivänä muutamat ratsumiehet vuoren rotkosta löysivät tilkan vettä ja toivat sen kypärässään kuninkaalle. Mutta kuningas sanoi: »Pitääkö minun yksin juoda?», ja kaatoi veden maahan. Kun sitten saavuttiin asutuille maille, alkoi toinen elämä. Silloin syötiin ja juotiin ylenmäärin.

Aleksanterin taipumus ylellisyyteen tuli näkyviin varsinkin siinä, että hän käytti kohtuuttomasti väkijuomia. Sotaretkillään hän kyllä tässäkin kelpasi muille esikuvaksi, mutta juhlapidoissa tuo vika tuli näkyviin. Päihtyneenä hän rakasti imartelua, saattoipa tehdä tekoja, joita myöhemmin katui. Niinpä hän eräissä pidoissa suuttui Kleitos ystäväänsä, joka kerran taistelussa oli pelastanut hänen henkensä. Ystävä, hänkin päissään, soimasi kuningasta hänen persialaisista tavoistaan ja itserakkaudestaan. Aleksanteri nousi synkkänä istuimeltaan, 125hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Läsnäolijat koettivat saada Kleitosta vaikenemaan ja toimittivat hänet ulos salista. Hetken kuluttua Kleitos kuitenkin palasi ja soimasi Aleksanteria vielä kiivaammin. Mutta silloin Aleksanteri hypähti istuimeltaan, sieppasi henkivartijan kädestä keihään ja lävisti sillä ystävänsä. Kohta kun hän oli tehnyt tämän verityön, valtasi hänet katkera katumus, hän oli kolme vuorokautta nauttimatta ruokaa ja juomaa, ja vain vaivoin päälliköt saivat hänet taas näyttäytymään ihmisille. Tuollaisia väkivallantöitä sattui Aleksanterille vain harvoin; mutta hänen hallituksensa loppuaikoina, kun hänen elämänsä muutoinkin alkoi käydä epäsäännöllisemmäksi, ne kuitenkin joskus toistuivat.

Sotaretkelle lähtiessään Aleksanteri tahtoi lähinnä vain kostaa persialaisille kärsimykset, jotka Kserkses persialaissotien aikana oli tuottanut Kreikalle. Mutta kuta pitemmälle aika kului, sitä enemmän hän muutti suunnitelmaansa. Myöhemmin hänen tarkoituksensa oli sulattaa yhteen kaikki nuo eri kansallisuudet ja muodostaa suuri maailmanvalta. Sen tähden hän kohteli lempeästi voitettuja kansoja. Egyptissä hän julistautui Ammon-Ren pojaksi. Tällä hän osoitti, ettei hän tullut valloittajana, vaan että hän tahtoi olla Egyptin muinaisten faraoiden seuraaja. Persiassa hän otti neuvoskuntaansa persialaisia ylimyksiä, alkoi käyttää persialaista pukua ja osoitti muutoinkin suurta suosiota persialaisille. Niinpä hän heidänkin silmissään oli enemmän vapauttaja raskaista veroista kuin valloittaja. Makedonialaiset osoittivat usein tyytymättömyyttä kuninkaan persialaismielisyyteen, jonka tähden hän toisinaan lähetti suuria sotaväenosastoja takaisin Makedoniaan, kiittäen heitä hyvästä palveluksesta ja lahjoittaen heille melkoisia rahasummia.

Saadakseen makedonialaiset ja voitetut kansat paremmin sulautumaan toisiinsa Aleksanteri kehoitti sotamiehiään valitsemaan puolisonsa Aasian tyttäristä. Yhtenä ainoana päivänä hän täten solmitutti 10,000 avioliittoa. Itse hän näytti esimerkkiä, ottaen Dareioksen tyttären vaimokseen.

Kansojen lähentämistä toisiinsa tarkoitti myös kreikkalaisten siirtokuntain perustaminen valloitetulle alueelle. Kaikkiaan Aleksanteri lienee perustanut noin 70 kaupunkia, joista useilla oli hänen nimensä. Tärkeimmäksi muodostui ajan pitkään Egyptiin Niilin suulle rakennettu Aleksa´ndria. Kreikkalaisten siirtokuntien perustamista itämaille jatkui vielä Aleksanterin kuoleman jälkeen. Niissä kauppa ja teollisuus pian kohosivat korkealle kannalle.

Kerran Aleksanteri oli Babyloniassa ystäviensä seurassa viettänyt juomingeissa kokonaisen yön. Seuraavana päivänä hän sairastui ankaraan kuumeeseen, joka Babylonin lämpimässä ja kosteassa ilmanalassa on tavallista. Kymmenen päivää kesti kuumetta. Aluksi kuningas ei 126tahtonut sairaudestaan tietää, vaan kannatti itseään kantovuoteessa sotaväenkatselmukseen ja neuvotteli sotapäällikköjensä kanssa valtion asioista. Mutta päivä päivältä taudin valta kasvoi. Vihdoin kuningas makasi liikkumattomana vuoteellaan. Sotamiehet seisoivat henkeään pidätellen palatsin edustalla. Lopulta he kävivät levottomiksi ja lausuivat kiivaita uhkauksia kuninkaan ystäville, koska pelkäsivät heidän myrkyttävän hänet. Heidät laskettiin silloin sisään. Yksitellen he kulkivat varpaillaan hallitsijansa ohi, joka kalman kalpeana makasi vuoteellaan. Muutamat kuninkaan ystävistä tiedustelivat, kenen hän määräsi hallitsijaksi jälkeensä, koska häneltä ei jäänyt poikaa. »Arvokkaimman», kuningas vastasi hiljaisella äänellä. Pian sen jälkeen Aleksanteri kuoli 32 vuoden vanhana, hallittuaan lähes 13 vuotta.

● Aleksanterin seuraajat. Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen sotapäällikkönsä joutuivat ilmi taisteluun keskenään. Jokainen heistä tahtoi saada osansa, ja niin valtakunta hajosi moneen pieneen valtioon. Tätä sisäistä sotaa kesti noin 50 vuotta, joiden kuluessa Aleksanterin valtakunnasta muodostui kolme päävaltiota: Makedonia Eurooppaan, Syyria Aasiaan ja Egypti Afrikkaan.

Makedonia, johon myös Kreikka kuului, pysyi itsenäisenä vuoteen 146 e. Kr., jolloin se joutui Rooman valtaan.

Syyria oli kaikista Aleksanterin jälkeisistä valtioista laajin, mutta se oli silti heikko. Ehtimiseen siitä lohkesi pois jokin maakunta, joka muodostui itsenäiseksi valtioksi. Näistä tytärvaltioista olivat tärkeimmät Parthia, Pontos, Pergamos ja Palestiina. Vuonna 64 e. Kr. roomalaiset laskivat Syyriankin valtansa alle.

Huomattavin Aleksanterin jälkeisistä valtioista oli Egypti, jonka Ptolema´ios sai osallensa. Egypti oli ajoittain sangen voimakas, ja sen hallitsijat suojelivat elinkeinoja ja kohottivat henkistä sivistystä. Vihdoin tämäkin maa v. 30 e. Kr. joutui roomalaisille.

HELLENISTINEN SIVISTYS.

● Aleksandria. Aleksanterin elämä oli ollut lyhyt ja vielä lyhyempi hänen hallituskautensa, mutta hänen toiminnallaan oli kuitenkin 127pysyvät seuraukset. Hänen onnistui lähentää toisiinsa kreikkalaiset ja itämaiset kansat. He joutuivat liikesuhteisiin toistensa kanssa, joten elinkeinot nopeasti kehittyivät. Ja he tutustuivat toistensa henkiseen sivistykseen, joten myös tieteitten ja taiteitten alalla tapahtui huomattavaa edistystä. Tätä uutta sivistystä, joka pohjaltaan oli helleeninen, mutta johon itämaisuus on osaltaan vaikuttanut, sanotaan hellenistiseksi sivistykseksi. Aleksa´ndria, jonka ptolemaioslaiset hallitsijat tekivät pääkaupungikseen, oli tämän sivistyksen keskus.

□ Aleksandriassa oli pitkät, leveät ja suorat kadut, joiden varrelle rakennettiin komeita loistopalatseja. Sillä oli erinomainen satama, ja sen loistomajakka oli kuuluisa yli Välimeren. Aleksandriaan tuotiin tavaroita sekä meritse että maitse, jopa Arabiasta ja Intiasta saakka. Kaupungissa oli suuria lasi-, kangas- ja papyrustehtaita, joissa käytettiin parhaastaan vapaita työntekijöitä. Asukasluku nousi lähes kahteen miljoonaan; kreikkalaiset, egyptiläiset, neekerit, juutalaiset ja monet muut kansallisuudet olivat siellä edustettuina. Ja kaikki nämä ihmiset palvelivat sekaisin kreikkalaisia ja egyptiläisiä jumalia, jotka osittain sulautuivat toisiinsa; niinpä ei enää puhuttu Ammon-Resta, vaan Zeus-Ammonista. Kansan huvittamiseksi hallitsijat panivat silloin tällöin toimeen suuria uskonnollisia juhlia, jotka komeudessa ja ylellisyydessä veivät voiton muinaisten itämaistenkin hallitsijoiden loistojuhlista. Eräässäkin juhlassa 600 miestä kantoi kukin jumalankuvaansa, jotka olivat purppuravaatteisiin verhotut. Lisäksi lukemattomat hovipojat kantoivat suitsutusaineita kultaisissa ja hopeisissa astioissa. Sitä paitsi talutettiin kulkueessa elefantteja, leijonia ja muita villejä eläimiä. Samaan juhlaan oli järjestetty luola, josta virtasi kaksi puroa, toinen viiniä ja toinen maitoa; niillä kansa sai sammuttaa janonsa.

● Ptolemaiokset tahtoivat tehdä Aleksandriasta sivistyksen keskuksen, ja sen tähden he perustivat sinne Mūse´ion-nimisen yliopiston jossa tiedemiehet saivat asunnon ja palkan.

Estääkseen muita hallitsijoita kilpailemasta kanssaan sivistyksen suosimisessa ptolemaiokset kielsivät papyruksen viennin maastaan. Silloin Pergamoksessa ruvettiin valmistamaan kirjoituspohjaa hienosta vasikan- tai lampaannahasta. Tällaista ainetta sanotaan pergamentiksi.

128● Luonnontieteet. Hellenistisellä ajalla varsinkin luonnontieteet kohosivat kukoistukseen. Tärkeimmät luonnontieteet ryhmitetään seuraavalla tavalla:

Luonnonhistoriaa ei hellenistisellä ajalla vielä tutkittu, mutta sekä luonnonoppi, lukuunottamatta kemiaa, että maantiede ja lääketiede kohosivat huomattavasti. Tämä olikin luonnollista, koska itämailla juuri näitä tieteitä oli aikaisemminkin harrastettu.

Tähtitieteilijät oppivat tuntemaan yhä useampia tähtiä ja tähtisikermiä. Päästiin myös selville siitä, että maa oli pallon muotoinen. Esittivätpä jotkut oppineet sen mielipiteen, että maapallo oli vain tavallinen kiertotähti, joka liikkui akselinsa ja auringon ympäri. Tämä mielipide ei kuitenkaan saavuttanut kannatusta, sillä arveltiin, että edellisessä tapauksessa irtonaiset kappaleet kiertoliikkeen nopeuden takia olisivat repeytyneet irti ja jääneet jälkeen ja jälkimmäisessä tähtien keskinäinen asento eri vuodenaikoina olisi ollut erilainen, vaan tiedemiehet hyväksyivät Ptolemaios-nimisen oppineen katsantokannan, että maa oli avaruuden keskus ja aurinko kiersi maan ympäri.

Fysiikan tutkijoista oli kuuluisin Arkhimē´dēs, joka eli Sisiliassa. Hän keksi muun muassa joukon merkillisiä sotakoneita, joiden avulla Syrakusan asukkaat kauan aikaa pitivät puoliaan ylivoimaisia roomalaisia vastaan. Niinpä hän keksi muurin yli kurottautuvia vipulaitoksia, joista laskettiin rautakoukkuja vihollisten 129laivoihin; näillä nostettiin laivan toinen pää ilmaan, kunnes koko laiva keikahti kumoon.

Maantiedettä kehittivät kaupparetket, jotka vuosi vuodelta ulotettiin yhä etäisempiin seutuihin. Paljon pitemmälle kuin foinikialaiset kreikkalaiset eivät kuitenkaan matkoillaan kulkeneet. Idässä heidän laivansa purjehtivat Intiaan asti, pohjoisessa taas Britanniaan ja Skandinavian niemimaahan saakka. Skandinaviaa he sanoivat Thulēksi.

Lääketiede sai kaikista luonnontieteistä enimmän vaikutuksia muinaisesta Egyptistä. Kreikkalaiset lääkärit rupesivat egyptiläisten palsamoitsijoiden tavoin avaamaan ruumiita, ja siten he saivat tarkkoja tietoja niiden rakenteesta. Niinpä päästiin selville hermoston olemassaolosta.

● Matematiikka. Hellenistisen ajan monista etevistä matematiikan tutkijoista on ensi sijassa mainittava Eukle´idēs, joka kirjoitti geometrian oppikirjan, mikä vielä satakunta vuotta takaperin oli käytännössä Suomenkin kouluissa.

● Filosofia. Filosofian alalla syntyi hellenistisellä aikakaudella kaksi huomattavaa oppisuuntaa: stoalaisuus ja epikurolaisuus, jotka molemmat kiinnittivät päähuomion siveysoppiin. Stoalaisuuden perustaja oli nimeltään Zē´nōn, epikurolaisuuden Epĭ´kūros.

Stoalaiset opettivat, että ihmiset olivat onnellisia, jos he elivät yksinkertaisesti ja kohtuullisesti. Heidän tuli asettua kaikkien onnenvaihdoksien yläpuolelle; he eivät saaneet masentua vastoinkäymisestä, yhtä vähän kuin paisua myötäkäymisestä.

Epikurolaiset taas olivat sitä mieltä, että ihmisten tuli pyrkiä nauttimaan elämästä niin paljon kuin suinkin. Nauttimisella he eivät kuitenkaan tarkoittaneet ylensyömistä tai muita ruumiillisia nautintoja, vaan he ymmärsivät sillä ennen kaikkea terveyttä ja rauhallista elämää.

Yhtä vähän stoalaiset kuin epikurolaiset uskoivat vanhoihin kreikkalaisiin tai muihin pakanallisiin jumaliin. He eivät kuitenkaan tunteneet yksijumalaisuuttakaan. He luulivat, etteivät ihmiset mitään uskontoa tarvitsisi, vaan että filosofia riittäisi tyydyttämään uskonnollista tarvetta.

130● Taiteet. Hellenistisen ajan taiteista oli kuvanveistotaide huomattavin. Se ei kuitenkaan ollut yhtä korkealla kannalla kuin Perikleen aikakaudella. Kuvanveistoksissa koetettiin, asettamalla esitettävät henkilöt väkinäisiin asentoihin, saada tulkituksi heidän tunteitaan ja mielentilojaan. Usein veistokset tehtiin luonnottoman suuriksi.

Vieressä olevassa kuvassa esitetään kohtaus Troian sodasta. Kaksi valtavaa käärmettä kietoutuu Laokoonin ja hänen molempien poikiensa ympäri. Isä ponnistaa kaikki voimansa vapauttaakseen itsensä ja lapsensa hirviöiden puserruksesta, mutta turhaan. Hänen kasvonsa ovat tuskasta vääntyneet, hänen lihaksensa jännittyneet, mutta tuuma tuumalta on hänen annettava myöten. Pojat ovat hekin pelästyksissään, mutta heidän hennot jäsenensä eivät jaksa tehdä käärmeille yhtä ankaraa vastarintaa, ja sentähden he epätoivoissaan eivät edes yritäkään voimakkaasti puolustautua. Kuvanveistos on hellenistiseltä ajalta.

III. Rooma.

MAA JA KANSAT.

● Maa. Italiaa rajoittavat idässä Adrian meri, etelässä Joonian meri ja Tarentumin lahti sekä lännessä Tyrrhēnan meri. Sitä ympäröivät Sisilian, Sardinian ja Korsikan saaret. Italialla ymmärrettiin vanhalla ajalla vain itse niemimaata. Po-joen laaksoa mainittiin 131nimellä Gallia cisalpī´na eli Alppien tämänpuoleinen Gallia ja sen katsottiin kuuluvan läheisesti nykyiseen Ranskaan, joka oli nimeltään Gallia transalpī´na eli Alppien tuonpuoleinen Gallia. Niemimaan halki kulkevat korkeat Apenniinit, jotka muinoin olivat mahtavien tammimetsien peittämät. Niiden länsipuolella on joukko suoperäisiä laaksomaita ja tasankoja, joilla kullakin oli oma nimensä. Pohjoisimpana oli Etrū´ria, sitten seurasi Lă´tium ja eteläisimpänä oli Campā´nia. Apenniinien itäpuolella olevista maakunnista oli vuorinen Samnium tärkein. Rannikot ovat tasaiset ja hyvistä satamista köyhät, joten kauppa myöhään pääsi kehittymään. Maanviljelys pysyi kauan pääelinkeinona, mikä olikin luonnollista, kun ilmanala oli lauhkea ja maa hedelmällinen.

● Kansat. Suurin osa niemimaata oli 1) italialaisten kansojen hallussa, joista huomattavimmat olivat Latiumin latinalaiset ja Samniumissa asuvat samnilaiset. Näiden lisäksi asui Italiassa joukko muitakin kansoja. 2) Kreikkalaiset olivat Etelä-Italiaan, jota sanottiin Suur-Kreikaksi, perustaneet useita siirtokuntia, muun muassa Tarentumin. Heidän hallussaan oli niin ikään koko itäosa Sisiliaa, jossa sijaitsi mahtava Syrakusan kaupunki. Muun osan Sisiliaa sekä Sardinian ja Korsikan rannikot olivat 3) karthagolaiset alistaneet valtansa alle. Po-joen laaksossa asui 4) kelttiläisiä, joita roomalaiset sanoivat gallialaisiksi. Kaikki luetellut kansat olivat indo-eurooppalaisia tai seemiläisiä. Sen sijaan Etruriassa asuvien 5) etruskien sukuperä on tuntematon.

● Etruskit. Italian kansoista etruskit ensimmäiseksi saavuttivat jonkinlaisen sivistyksen. He olivat taitavia kauppamiehiä ja karthagolaisten kanssa he kilpailivat meriliikkeestä ja kauppaherruudesta Välimeren länsiosissa. Heidän rakennuksensa olivat taidokkaita; heiltä roomalaiset myöhemmin oppivat holvien rakentamisen. Kuvanveistotaiteen ja taideteollisuuden etruskit oppivat kreikkalaisilta ja jäljittelivät näitä niin hyvästi, että usein on vaikea erottaa etruskilaisia taide-esineitä kreikkalaisista. Tunsivatpa etruskit kirjoitustaidonkin, mutta nykyajan tiedemiehet eivät vielä ole oppineet ymmärtämään heidän kieltään. Etruskien maa oli jaettu moneen pieneen valtioon, jotka jo varhain, viimeiset n. v. 270 e. Kr., joutuivat roomalaisten käsiin. Sen jälkeen etruskit latinalaistuivat nopeasti, niin että heidän kielensä jo Kristuksen syntymän aikoihin alkoi unohtua.

● Latinalaiset. Latinalaiset olivat vanhimpina aikoina jakautuneet pieniin kaupunkivaltioihin, jotka muodostivat keskenään valtioliiton. Liiton johdossa oli aluksi Alba Longan kaupunki, mutta myöhemmin kohosi tähän asemaan Rooma. Latinalaiset kaupunkivaltiot pysyivät sitten Rooman liittolaisina, kunnes ne v. 338 e. Kr. joutuivat täydellisesti Rooman valtaan.

ROOMA KUNINGASKUNTANA.

● Rooman perustaminen. Latiumin ja Etrurian rajalla Tĭ´ber-joen vasemmalla rannalla sijaitsi vanhan ajan merkillisin kaupunki Rooma. Se oli rakennettu seitsemälle kukkulalle, jonka takia sitä sanottiinkin »seitsemän kukkulan kaupungiksi». Kukkuloista tärkeimmät olivat Capitōlī´nus, Palātī´nus ja Aventī´nus; näiden välillä oli epäterveellinen suo. Milloin kaupunki perustettiin, siitä ei ole luotettavia tietoja. Roomalaiset historioitsijat väittivät, että sen oli muka rakentanut kuningas Rōmulus vuonna 753 e. Kr.

□ Tarina Rooman perustamisesta. Troian hävityksestä pelastui vain ani harva. Näiden joukossa oli Aeneas [ēnē´as]-niminen urhoollinen sankari. Hän harhaili kauan tuntemattomilla vesillä, kunnes hän saapui Italiaan Latiumin maakuntaan, jossa asui latinalais-ten 134kansa. Sinne hänen poikansa perusti Alba Longan kaupungin.

Neljäsataa vuotta Aeneaan kuoleman jälkeen Nŭ´mitor-niminen kuningas tuli Alba Longan hallitsijaksi. Hänet syöksi hänen nuorempi veljensä Amŭ´lius valtaistuimelta ruveten itse hallitsijaksi. Sen jälkeen Amulius karkotti Numitorin etäiseen maataloon, tapatti hänen poikansa ja vihitti hänen tyttärensä Rhĕa Sylvian Vestan neitsyeksi, s. o. Vesta jumalattaren papittareksi, joka ei koskaan saanut solmia avioliittoa. Kerran kun Rhea Sylvia oli noutamassa vettä, ilmestyi hänelle sodan jumala Mars, joka otti hänet puolisokseen. Jonkin aikaa tämän jälkeen Rhea Sylvia sai kaksoset. Hänet tuomittiin silloin naimattomuuslupauksensa rikkomisesta kuolemaan, ja pojat asetettiin pajukopassa Tiber-jokeen. Lipuessaan hiljalleen jokea alas koppa tarttui viikunapuun oksaan. Sinne pojat olisivat kuolleet nälkään, ellei Marsin lähettämä naarassusi olisi saapunut paikalle, kantanut heitä luolaansa ja siellä imettänyt heitä. Palātī´nus kukkulalla asuva Amuliuksen paimen löysi kaksoset luolasta ja vei heidät kotiin vaimolleen, jolta juuri oli kuollut lapsi. Täällä Rōmulus ja Rĕmus, niin poikia nimitettiin, kasvoivat Amuliuksen paimenten joukossa. He varjelivat karjaa pedoilta ja rosvoilta ja kävivät usein tappelemassa Aventī´nus kukkulalla asuvien Numitorin paimenten kanssa. Kerran nämä saivat pojat vangeikseen ja veivät heidät Numitorin eteen, joka ihmetteli heidän reippauttaan ja sen johdosta alkoi tutkia heidän syntyperäänsä. Vihdoin kävi ilmi että nuorukaiset olivat Numitorin tyttärenpoikia. Romulus ja Remus kokosivat silloin joukon tovereita, tappoivat Amuliuksen ja tekivät jälleen Numitorin kuninkaaksi.

Siihen paikkaan, jossa nuorukaiset olivat viettäneet lapsuusaikansa, he sitten perustivat Rooman kaupungin. Romulus kynti härällä vaon kaupungin ympäri neliskulmaan, ja vaosta käsin luotiin multavalli. Tämän piirin sisään rakennettiin mitättömiä olkikattoisia savimajoja. Kun veljesten kesken sittemmin tuli riita siitä, kenen mukaan kaupunkia nimitettäisiin ja kuka tulisi sen kuninkaaksi, Remus teki pilkkaa koko kaupungista, hypäten vallin yli. Silloin 135Romulus suutuksissaan tappoi hänet ja sanoi: »Käyköön samoin jokaiselle, joka hyppää tämän muurin yli!» Sen jälkeen sanottiin kaupunkia Romuluksen mukaan Roomaksi, ja hän tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi.

Saadakseen kaupunkiinsa asukkaita Romulus julisti sen turvapaikaksi, jossa kaikki vainotut, vieläpä pahantekijätkin, saivat suojaa. Näin kerääntyi Roomaan paljon miehiä, mutta naisista oli puute. Silloin Romulus pani toimeen uskonnollisen juhlan, johon naapurikansat kutsuttiin. Varsinkin tuli lukuisasti sabiinilaisia vaimoineen ja tyttärineen. Mutta keskellä juhlaa roomalaiset nuorukaiset, kuninkaan annettua merkin, syöksyivät vierastensa joukkoon, tempasivat kukin neitosensa sekä kantoivat hänet kaupunkiin. Ryöstetyt naiset leppyivät pian miehilleen, mutta heidän isänsä miettivät kostoa ja lähtivät sotaretkelle Roomaa vastaan. Kesken kahakkaa ryöstetyt sabiinittaret kuitenkin riensivät riiteleviä sovittamaan, ja niin saatiin rauha solmituksi.

● Hallitusmuoto. Rooman vanhin hallitusmuoto oli rajoitettu yksinvalta. Kuningas oli ylimmäinen pappi, ylimmäinen tuomari ja ylimmäinen sotapäällikkö. Hänen rinnallaan johti valtiota neuvosto, jota sanottiin senaatiksi. Sen muodostivat vanhimmat ja kokeneimmat kansalaiset. Senaattorien lukumäärä vaihteli eri aikoina, kohoten tavallisesti muutamaan sataan. Tärkeissä asioissa kysyttiin vielä kansankokouksen mielipidettä aivan kuin Kreikassa. Kansankokoukseen pääsivät kaikki perheenisät.

Vanhimpina aikoina oli Roomassa kaksi kansanluokkaa. Patriisit olivat varakkaita ylimyksiä, jotka omistivat suurehkoja maatiloja Rooman ympäristössä. Plebeijit sen sijaan olivat köyhiä käsityöläisiä tai talonpoikia. Heillä ei ollut täysiä kansalaisoikeuksia; he eivät päässeet senaattiin, eivät saaneet solmia avioliittoja patriisien kanssa eivätkä käyttää äänioikeutta kansankokouksessa.

Kun kuninkaat ajan oloon alkoivat pelätä, että patriisit riistäisivät heiltä vallan, he syrjäyttivät vanhan kansankokouksen ja antoivat sen sijaan sotajoukon toimia kansankokouksena. Roomalainen sotajoukko oli kokoonpantu 100 miehen suuruisista osastoista eli kenturioista. Siitä syystä sanotaankin tätä uutta kokousta kenturiakokoukseksi. Aluksi kansalaiset kokoontuivat aseistettuina ikään kuin sotaan lähteäkseen, mutta myöhemmin 136jätettiin aseet kotiin ja kokoonnuttiin aivan rauhallisesti kuin kansankokoukseen ainakin. Koska plebeijitkin suorittivat sotapalvelusta, hekin siis saivat äänestää. Äänestäminen tosin toimitettiin niin, että patriiseilla yhä oli ratkaisuvalta. Plebeijit saivat kuitenkin ottaa osaa asioiden käsittelemiseen ja toistaiseksi he tyytyivät siihen.

● Rooma kasvaa. Mitä enemmän Rooman väkiluku kasvoi ja mitä mahtavammaksi kaupunki kävi naapurivaltioiden rinnalla, sitä enemmän huolehdittiin myös sen ulkonäöstä. Ryhdyttiin suurenmoisiin rakennustöihin, joita enimmäkseen etruskilaiset arkkitehdit johtivat. Kukkuloiden välinen suo kuivattiin rakentamalla likaviemärejä, jotka suuren pääputken, Cloā´ca mā´ximan, kautta purkautuivat Tiberiin. Capitolinukselle rakennettiin Juppiter jumalalle suuri temppeli, jota sanottiin Capitō´liumiksi. Tämän kukkulan ja Palatinuksen välinen tasanko raivattiin toriksi, jota sanottiin Fŏ´rumiksi. Palatinuksen ja Aventinuksen väliin rakennettiin suuri soikea kilparata, Circus mā´ximus.

● Kuningasvalta kukistetaan. Kuninkaiden yritys lujittaa valtaansa plebeijien avulla epäonnistui. Päinvastoin senaatti syrjäytti yhä enemmän kuninkaat, joille lopuksi jäi vain erikoisten uskonnollisten menojen toimittaminen. Vihdoin Rooma muuttui tasavallaksi n. v. 500 e. Kr. Kuninkaan vallan vähetessä sotajoukon johto ja 137tuomio-oikeus joutuivat erikoisille vuodeksi kerrallaan valituille virkamiehille, joita sanottiin praetoreiksi [prētori]. Praetoreita oli kolme, ja he jakoivat vallan keskenään siten, että kaksi heistä toimi sotapäällikköinä ja kolmas istui oikeutta Forumilla. Myöhemmin sotapäällikköpraetoreita alettiin sanoa konsuleiksi, ja heistä tuli arvokkaampia virkamiehiä kuin tuomaripraetoreista, joiden lukumäärää suuresti lisättiin.

□ Horatiukset ja Curiatiukset. Roomassa oli tarinain mukaan kaikkiaan seitsemän kuningasta. Useimmat heistä olivat sotaisia hallitsijoita. Sellainen oli myös Tullus Hostī´lius, jonka aikana Rooma ja Alba Longa joutuivat sotaan keskenään. Kun sotajoukot kohtasivat toisensa, albalaisten päällikkö astui esiin ja sanoi: »Eikö ole hulluutta kahden heimolaiskansan vuodattaa toistensa verta? Ennen ratkaiskoon kaksintaistelu koko asian!»

138Kummassakin sotajoukossa palvelivat kolmoset, jotka iältään ja asekuntoisuudeltaan olivat toistensa veroiset. Roomalaiset kolmoset olivat nimeltään Horā´tius ja albalaiset Curiā´tius. Nämä suostuivat keskenään ratkaisemaan taistelun. Sotajoukot asettuivat aseettomina katselemaan taistelun kulkua. Kun sovittu merkki annettiin, veljeskolmikot hyökkäsivät toisiaan vastaan. Kauan ottelu oli ratkaisematta. Vihdoin kaksi Horatiusta vaipui kuolleena maahan, mutta myös Curiatiukset olivat pahasti haavoittuneet. Albalaiset kohottivat voimakkaan riemuhuudon, ja roomalaiset kadottivat jo kaiken toivonsa. Mutta viimeinen Horatius oli vielä haavoittumatta. Jotta hänen ei tarvitsisi taistella kaikkien vastustajiensa kanssa samalla kertaa, hän lähti pakenemaan. Juostuaan aimo matkan hän kääntyi ja huomasi, että takaa-ajajat olivat kaukana toisistaan, sillä jokainen heistä oli juossut niin kovaa kuin haavoiltaan jaksoi. Silloin Horatius karkasi lähimmän kimppuun ja sai hänet surmatuksi, ennen kuin seuraava ehti avuksi. Sitten hän voitti tämän ja vihdoin kolmannenkin veljen. Iloisina Rooman päälliköt kiiruhtivat eloon jääneen sankarin luo, syleilivät häntä ja tervehtivät häntä voittajana. Mutta albalaiset antautuivat roomalaisten valtaan.

Ylpeänä Horatius palasi kotiin kantaen kolmen voitetun Curiatiuksen sotapukuja. Portilla sisar tuli häntä vastaan. Tämä oli erään Curiatiuksen kihlattu morsian, ja nähdessään sulhonsa vaatteet, jotka hän itse oli ommellut, hän puhkesi äänekkäihin valituksiin. Tästä veli raivostui, paljasti miekkansa ja surmasi sisarensa huudahtaen: »Näin käyköön jokaiselle roomattarelle, joka suree vihollisen kuolemaa!»

□ Kuningasten karkottaminen. n. v. 500 e. Kr. Rooman viimeinen kuningas Tarqvĭ´nius Supe´rbus oli julma ja vallanhimoinen mies, joka sorti sekä ylhäisiä että alhaisia. Eivätpä hänen omat sukulaisensakaan olleet turvassa hänen epäluuloltaan. Ainoastaan eräs hänen omaisistaan, nimeltä Jūnius Brūtus, osasi välttää hänen julmuuttaan tekeytymällä mielipuoleksi. Kun Tarqvinius vihdoin käytöksellään oli kiihottanut koko kansan vastaansa, Brutus katsoi toiminnan ajan tulleen. Hän piti Fŏ´rumilla tulisen puheen ja sai kansan tarttumaan aseisiin ja karkottamaan kuninkaan Roomasta.

Nyt oli Rooma tasavaltana. Kansalaiset vannoivat pyhän valan, etteivät milloinkaan enää kärsisi yksinvaltaa keskuudessaan. Hallituksen johtoon asetettiin kaksi konsulia, jotka valittiin vuodeksi kerrallaan. Ensimmäisiksi konsuleiksi tulivat Junius Brutus ja muuan Collātī´nus, taitavaksi ja rohkeaksi tunnettu mies. Heidän aikanaan Tarqvinius yritti päästä uudelleen Rooman kuninkaaksi. Hän solmi salaliiton muutamien roomalaisten ylimysnuorukaisten kanssa, jotka lupasivat salaa avata hänelle kaupungin portin. Salaliitto 139saatiin kuitenkin paljastetuksi. Silloin havaittiin, että salaliittolaisten joukossa oli kaksi Brutuksen poikaa sekä kaksi Collatinuksen veljenpoikaa. Rikokselliset vietiin konsulien eteen, jotka istuivat Forumilla oikeutta. Ensin tuotiin Brutuksen pojat esiin. Isä lausui kuolemantuomion, ja vartijat panivat sen toimeen. Kun sitten Collatinuksen veljenpoikien vuoro tuli, setä tahtoi pelastaa heidän henkensä ja ehdotti maanpakoa. Mutta Brutuksen vaatimuksesta heidätkin mestattiin. Collatinus, joka oli pitänyt sukulaistensa henkeä suuremmassa arvossa kuin valtion lakeja, karkotettiin Roomasta.

Nyt Tarqvinius ryhtyi puuhaamaan sotaa Roomaa vastaan. Eräs etruskilaisten kuningas Porse´nna lupasi hänelle apuaan ja marssi suuri sotajoukko muassaan Roomaa kohti. Jo yritti Porsenna hyökätä Tiberin yli johtavalle paalusillalle. Hämmästyneinä roomalaiset lähtivät pakosalle. Ainoastaan urhoollinen Horātius Cocles kahden toverin avustamana jäi sillan korvalle torjumaan vihollisten hyökkäystä, sillä aikaa kun silta revittiin heidän takanaan. Kun yksi lauta vain enää oli jäljellä, toverit riensivät sitä pitkin toiselle rannalle, mutta Horatius jäi yhä paikalleen. Vasta kuullessaan sillan romahduksen selkänsä takana hän hyppäsi varustukset yllään veteen ja ui onnellisesti joen yli.

140Huomattuaan Rooman valloittamisen äkkirynnäköllä mahdottomaksi Porsenna asettui lujaan leiriin estääkseen muonantuonnin kaupunkiin ja pakottaakseen sen nälällä antautumaan. Jalo ylimysnuorukainen Mūcius päätti silloin pelastaa kaupungin. Hän kätki tikarin viittansa laskoksiin ja hiipi salaisesti Porsennan leiriin. Koska hän ei tuntenut kuningasta, hän erehdyksessä hyökkäsi erään kirjurin kimppuun ja tappoi hänet. Läsnäolijat kohta vangitsivat Muciuksen ja veivät hänet kuninkaan eteen, joka alkoi tutkia nuorukaista. Pelottaakseen Porsennaa Mucius ilmoitti, että muka oli joukko muitakin nuorukaisia, jotka olivat luvanneet murhata hänet, jos ensimmäinen yritys epäonnistuisi. Kuningas pelästyi ja uhkasi polttaa Muciuksen, ellei hän kohta ilmaisisi salaliittolaisia. Mutta Mucius meni sanaa sanomatta tulen ääreen, paljasti oikean kätensä ja antoi kasvojaan räväyttämättä sen hiljakseen hiiltyä. Porsenna ihmetteli niin suuresti miehen rohkeutta, että lahjoitti hänelle vapauden. Mutta peläten roomalaisten väijytyksiä hän heitti piirityksen kesken ja lähti omaan maahansa. Tästä päivästä alkaen tuli Muciukselle kunniakas lisänimi Scaevola [skē´vola], joka merkitsee vasenkätistä.

● Uskonto. Roomalaisilla oli tavattoman suuri määrä jumalia, jotka olivat osittain naapureilta, vallankin etruskeilta, saatuja. Erikoinen jumala huolehti kehtolapsista, toinen opetti lapsia syömään ja juomaan, toinen taas kävelemään; jokaisessa elämänvaiheessa aina kuolinhetkeensä saakka ihminen saattoi turvautua yhä uusiin jumaliin. Jokaisella lähteellä ja vuorella, jokaisella talolla, ovella ja kotiliedellä, jokaisella puulajilla ja viljakasvilla oli oma jumalansa eli haltijansa. Mutta roomalaiset eivät tietäneet paljoa näistä jumalista; he eivät osanneet sanoa, minkä näköisiä he olivat, eivätkä he tunteneet heidän elämäntarinoitaan, niinkuin kreikkalaiset. He olivat tehneet ikään kuin sopimuksen jumalien kanssa; jos he rukoilivat määrätyt rukoukset tai uhrasivat määrätyt eläimet, niin jumalat olivat velvolliset heitä auttamaan määrätyissä toimissa; mutta jos he laiminlöivät velvollisuutensa jumalia kohtaan, niin nämäkään eivät auttaneet heitä. Huomattavimmat roomalaisten jumalista olivat taivaan jumala Juppiter, maanviljelyksen ja sodan jumala Mars sekä kotilieden jumalatar Vesta.

Jokainen perheenisä saattoi itse uhrata jumalille, mutta sitä paitsi oli pappeja, jotka uhrasivat koko kansan puolesta. 1) Ylimmäiset papit muodostivat pontifexien pappiskunnan ja heidän tehtävänään 141oli huolehtia yleisestä jumalanpalveluksesta. Monella jumalalla oli sitä paitsi omat 2) erikoispappinsa. Sellaisia olivat esim. Vestan neitsyet, jotka vaalivat valtion pyhää liesitulta. Huomattava asema oli vielä 3) ennustajapapeilla, jotka erikoisten enteiden nojalla ilmoittivat, olivatko aiotut toimet jumalille mieluisia vaiko eivät. Ennustajapapeista olivat tärkeimpiä augŭrit, jotka ennustivat lintujen lennosta.

PATRIISIT JA PLEBEIJIT.

● Plebeijien asema huononee. Kuningasvallan lakatessa plebeijien asema kävi entistä vaikeammaksi. Patriisit riistivät nyt kaiken vallan itselleen. Plebeijit saivat tosin yhä olla läsnä kenturiakokouksissa, mutta praetoreiksi heidän ei sallittu päästä. Sotia käytiin entistä runsaammin, jonka vuoksi he köyhtymistään köyhtyivät. Kun patriisit olivat sotaretkillä, heidän orjansa huolehtivat maanviljelyksestä, mutta köyhillä plebeijeillä ei ollut varaa pitää orjia, ja sen tähden heidän pienet tilansa joutuivat rappiolle sotien aikana. Heidän 142oli siitä syystä pakko ottaa patriiseilta lainoja. Jolleivät he määräpäivänä voineet suorittaa velkaansa, he joutuivat velkaorjuuteen. Kaiken lisäksi vihollisilta anastetut pellot, jotka tehtiin valtion maaksi, jätettiin kaikki patriisien viljeltäviksi, joten plebeijit jäivät saaliista osattomiksi.

● Kansantribuunit. Vihdoin plebeijit rupesivat napisemaan ja olivat jo tarttumaisillaan aseisiin patriiseja vastaan. Silloin oli patriisien taipuminen, ja vähitellen plebeijit saivat toisen tärkeän oikeuden toisensa jälkeen. Ensimmäiseksi heille tehtiin se myönnytys, että kaupunginosien eli trĭbuksien päämiehet, jotka valittiin tribuskokouksissa, saivat kumota senaatin päätökset ja praetorien toimenpiteet. Näitä tribuksien päämiehiä sanottiin kansantribuuneiksi. Pitäessään jotain tehtyä päätöstä kansalle epäedullisena heidän ei tarvinnut kuin lausua vĕ´tō (kiellän), niin päätös menetti voimansa.

□ Jo kuningasvallan aikana oli Roomassa muodostunut kaksi kansanluokkaa, patriisit ja plebeijit. Patriisit olivat varakkaita maanviljelijöitä, ja heillä oli hallussaan valtion virat. Plebeijit taas olivat köyhiä käsityöläisiä tai pikkutilallisia, jotka eivät päässeet senaattiin eli neuvostoon eivätkä valtion virkoihin. Plebeijien taloudellinen tila oli huono, ja kun roomalaiset kävivät alinomaa sotia naapurikansoja vastaan, niin se huononi huononemistaan. Plebeijienkin täytyi näet tehdä sotapalvelusta, ja heidän sotaretkillä ollessaan pellot jäivät viljelemättä.

Kerran vihollisen uhatessa Roomaa syöksyi torille velkavankeudesta karannut sodassa kunnostautunut ja sen johdosta päällikön asemaan kohonnut plebeijisoturi, rääsyihin puettuna, tukka hajallaan ja rääkkäyksen verijäljet ruumiissa. Hän kertoi, että hän oli ottanut osaa lähes 30 taisteluun, jona aikana hänen talonsa oli ryöstetty ja poltettu, hänen oli täytynyt tehdä velkaa henkensä pitimiksi ja viimein velkamiehet olivat teljenneet hänet vankilaan, kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan. Nähdessään entisen urhoollisen päällikkönsä noin kurjassa tilassa plebeijit alkoivat nurista ja kieltäytyivät lähtemästä sotaan. Konsuli lupasi nyt huojentaa velkavankien tilaa. Plebeijit tyytyivät siihen ja lähtivät vihollista vastaan. Mutta sodan päätyttyä sama kurja tila uusiutui. Vihdoin plebeijien kärsivällisyys loppui.

143Roomalaiset historioitsijat kertovatkin plebeijien ryhtyneen suorastaan kapinaan, ennen kuin patriisit tekivät myönnytyksiä. Eräänä päivänä, Rooman ollessa parhaillaan sodassa muuatta naapurikansaa vastaan, plebeijit marssivat kaupungista, sijoittuen Pyhälle vuorelle parin peninkulman päähän Roomasta. Sinne he aikoivat perustaa oman valtion. Pelästyneinä patriisit lähettivät kansan puheille Menē´nius Agri´ppan johtaman lähetystön. Tämä plebeijien suosima ylimys kertoi kokoontuneelle kansalle seuraavan jutun: »Kerran kaikki ruumiin jäsenet tekivät kapinan vatsaa vastaan. Ne valittivat, että vatsa yksin suloisessa levossa nautti sen, mitä muut ahkeralla työllä ansaitsivat. Senpä tähden ne heittäytyivät toimettomiksi; kädet eivät vieneet ruokaa suuhun, hampaat eivät sitä purreet, ja kaikki muut jäsenet olivat samaten lakossa. Mutta kun vatsa ei enää saanut ravintoa, koko ruumis alkoi nääntyä, ja kaikki jäsenet heikkenivät. Silloin ne huomasivat vatsan merkityksen ja heittivät mielettömän tuumansa.»

Plebeijit ymmärsivät Meneniuksen vertauksen ja palasivat Roomaan. Kuitenkin patriisien täytyi tehdä heille eräitä myönnytyksiä. Velkavankien tuli päästä vapaiksi, eikä vast´edes saanut ketään velan tähden vangita. Lisäksi tuli plebeijien joka vuosi saada omissa kokouksissaan valita kansantribuuneiksi sanottuja virkamiehiä. Näiden tuli valvoa, ettei plebeijeille tehty vääryyttä. Kansantribuuneilla ei ollut kuten muilla Rooman virkamiehillä erityistä virkapukua, ja senaatissa asetettiin heille vain puinen penkki kokoushuoneen ovelle. Mutta heille annettiin tieto senaatin päätöksistä. Jos päätökset olivat heidän mielestään plebeijeille vahingolliset, niin he lausuivat vain sanan vĕ´tō (kiellän), ja ne olivat mitättömät. Samoin täytyi konsulien peruuttaa kansankokoukselle tekemänsä ehdotus, jos kansantribuuni lausui siitä veto-sanansa. Täten tribuunit saattoivat estää sotaväen kutsunnat ja veronkannon sekä muut hallitustoimet, jos ne tuottivat plebeijeille vahinkoa.

Tribuunit julistettiin loukkaamattomiksi. Jos joku teki heille väkivaltaa, niin hän joutui lainsuojattomaksi ja jumalain vihan alaiseksi. Heidän talonsa olivat avoinna yöt päivät, jotta plebeijit aina voisivat tulla pyytämään heidän suojelustaan. Virkavuotenaan he eivät saaneet poistua kaupungin muurien ulkopuolelle.

Tämän perästä plebeijit jatkoivat kansantribuunien johtamina taisteluaan patriiseja vastaan, kunnes saavuttivat samat oikeudet kuin patriiseilla oli.

□ Coriolanus. Pakosta eivätkä mielisuosiosta patriisit olivat myöntäneet plebeijeille oikeuden valita kansantribuuneja etujansa valvomaan. Moni patriisi tunsi ylpeää suuttumusta näitä uusia virkamiehiä kohtaan. 144Niiden joukossa oli rohkea ylimys, nimeltä Coriolā´nus. Hän oli taistellut urhoollisesti erästä viholliskansaa volskeja vastaan ja saavuttanut kansalaistensa kunnioituksen. Mutta Coriolanus oli tyly ja kova köyhälle kansalle. Kaikkein vähimmän hän saattoi kärsiä kansantribuuneja. Kun siis Roomassa vallitsi viljan puute ja varsinkin plebeijit näkivät nälkää, niin hän neuvoi senaattia, ettei se jakaisi viljaa, ennen kuin plebeijit olivat panneet viralta kansantribuuninsa ja lakkauttaneet koko toimen. Tämän johdosta hänen nauttimansa kunnioitus pian muuttui vihaksi. Vihdoin hänet karkotettiin maanpakoon Roomasta.

Loukkaantuneena Coriolanus vannoi kostavansa roomalaisille. Hän pakeni volskien, Rooman vihollisten, luo ja lupasi saattaa heidät voitolle taistelussa roomalaisia vastaan. Volskit valitsivat hänet päällikökseen ja hyökkäsivät hävittäen Rooman alueelle. Roomalaisille tuli hätä käteen, sillä he eivät olleet sotaan varustautuneita. Senaatti lähetti hätääntyneenä sanansaattajia anomaan Coriolanukselta rauhaa, luvaten juhlallisesti saattaa hänet kaikkiin entisiin oikeuksiinsa. Mutta Coriolanus ajoi lähettiläät pilkaten takaisin. Samalla tavalla hän kohteli pappeja, jotka pyhiin vaatteisiin puettuina ja kantaen pyhiä astioita saapuivat hänen puheilleen.

Silloin muutamia jalosukuisia roomalaisnaisia riensi Coriolanuksen äidin, vanhan Vetū´rian luo pyytäen häntä lähtemään poikaansa taivuttamaan. Veturia lähtikin ottaen mukaansa Coriolanuksen puolison ja lapset. Vanha äiti lankesi polvilleen poikansa eteen, vuoroin rukoillen ja moittien. Kun äiti vihdoin vihastuneena kysyi, pitikö hänen olla isänmaanpetturin synnyttäjä, suli miehen sydän. Hän lankesi äitinsä kaulaan ja huudahti: »Oi, äiti, äiti! Rooman olet pelastanut, mutta poikasi menettänyt.»

Coriolanus antoi volskeille käskyn peräytyä, mutta suuttuneina he riistivät häneltä hengen.

□ Cincinnatus. Suuren vaaran uhatessa senaatti toisinaan valitsi diktaattorin, jolla oli rajaton valta. Ei kukaan kuitenkaan saanut olla diktaattorina kauemmin kuin kuusi kuukautta.

Kun roomalaiset olivat sodassa aeqvejä [ēkvit] vastaan, oli vihollisen onnistunut saartaa koko Rooman armeija konsuleineen. Ainoa, joka tässä hädässä tuntui voivan pelastaa kaupungin, oli Cincinnā´tus-niminen jaloluontoinen patriisi, ja senaatti nimitti hänet diktaattoriksi. Kun airuet saapuivat ilmoittamaan Cincinnatukselle asiasta, oli hän parhaillaan kyntämässä peltoaan. Cincinnatus muutti kiireellisesti pukua ja lähti sitten Roomaan. Koottuaan siellä olevat sotamiehet hän marssi vielä samana yönä aeqvejä vastaan, antaen kunkin miehen kuljettaa mukanaan kaksitoista vallituspaalua. Perille 145päästyään roomalaiset loivat multavallin aeqvien aseman ympäri ja vahvistivat vallin paaluilla. Samalla he kohottivat sotahuudon, jonka johdosta aeqvien piirittämä sotajoukonosasto teki hyökkäyksen. Ennen pitkää aeqvit, joita ahdistettiin kahdelta puolen, huomasivat asemansa niin vaikeaksi, että heidän oli antautuminen. Voitetun sotajoukon Cincinnatus pakotti kulkemaan ikeen alta. Asetettiin kaksi keihästä pystyyn maahan ja kolmas sidottiin vaakasuoraan niiden väliin, joten muodostui matala portti. Siitä täytyi vihollisten kumartuneina kulkea yksitellen läpi. Ikeen alta kulkeminen oli suurin häpeä, mikä saattoi tulla sotajoukon osaksi.

Lopetettuaan sodan näin nopeasti Cincinnatus 16 päivän kuluttua luopui diktaattorin vallasta ja palasi peltotöihinsä.

● Kahdentoista taulun lait (449). Kansantribuunit ryhtyivät kohta tarmokkaaseen työhön kansan tilan parantamiseksi. Roomassa ei ollut tähän saakka kirjoitettuja lakeja, minkä tähden praetorit, jotka tuomitsivat vanhan perinnäistavan mukaan, saattoivat menetellä mielivaltaisesti. Kansantribuunit saivat aikaan sen, että lakien kirjoittamista 146varten valittiin kymmenen patriisia, joita sanottiin dekemvireiksi. Kahdessa vuodessa he suorittivat työnsä. Lait kaiverrettiin kahteentoista vaskitauluun, jotka asetettiin Forumille kaikkien nähtäviksi (449). Näitä lakeja sanottiin kahdentoista taulun laeiksi. Uudet lait myönsivät plebeijeille monta oikeutta, joita heillä ei aikaisemmin ollut. Niinpä ei ketään enää saanut tehdä velkojen tähden orjaksi.

● Plebeijit saavuttavat täydellisen tasa-arvon. Lakien kirjoittamisen jälkeen kesti vielä pari sataa vuotta taisteluja säätyluokkien välillä. Vähä vähältä ylimysten oli tehtävä myönnytyksiä. Muun muassa poistettiin patriisien ja plebeijien välillä vallinnut aviokielto. Sen jälkeen plebeijit saivat oikeuden päästä konsuleiksi ja praetoreiksi sekä kaikkiin muihin valtion virkoihin. Hyvin suuresti plebeijien vaikutusvalta lisääntyi, kun tribuskokoukselle annettiin oikeus päättää koko kansaa koskevista asioista, sillä tässä kokouksessa äänestettiin pääluvun mukaan, joten plebeijeillä oli enemmistö. N. v. 280 e. Kr. plebeijit vihdoin olivat saavuttaneet melkein täydellisen tasa-arvon patriisien kanssa. Tämän jälkeen patriisit vielä säilyttivät yksinoikeutensa muutamiin pappisvirkoihin.

● Rooman virkamiehet. Säätyriitain aikana Rooman valtakunta oli alueeltaan ja väkiluvultaan kasvanut niin suureksi, etteivät konsulit ja praetorit enää ehtineet suorittaa kaikkia tehtäviä, vaan heidän rinnalleen valittiin joukko muitakin virkamiehiä. Seuraavat olivat enin arvossa pidetyt:

Censorien virka oli arvokkain ja siihen asetettiin vain entisiä konsuleja. Censorit valittiin joka viides vuosi. Heidän tehtävänään oli valvoa roomalaisten tapoja sekä jakaa kansalaiset kenturioihin ja nimittää senaattorit.

Aedilit [ēdīli] panivat toimeen uskonnolliset juhlat ja yleiset huvit sekä valvoivat yleistä järjestystä.

Kaikki luetellut virkamiehet paitsi kansantribuunit valittiin kenturiakokouksessa. Virka-aika kesti vain yhden vuoden; censorit valittiin kuitenkin pitemmäksi aikaa. Suuren vaaran uhatessa katsottiin tarpeelliseksi antaa kaikki valta yhdelle ainoalle miehelle. Silloin nimitettiin kuudeksi kuukaudeksi diktaattori, jolla oli rajaton valta.

ITALIAN VALLOITUS.

● Gallialaisten retki (387). Sotaisat roomalaiset taistelivat yleensä menestyksellisesti naapureitaan vastaan. Mutta v. 387 he saivat vihollisen, joka oli heitäkin voimakkaampi. Silloin raa´at gallialaiset hyökkäsivät Pohjois-Italiasta etelää kohti. He voittivat Rooman sotajoukon, saivat haltuunsa kaupungin ja hävittivät sen. Capitolinuksella roomalaiset kuitenkin sitkeästi puolustautuivat, kunnes saivat vihollisen suurilla lunnailla lähtemään matkaansa.

● Keski-Italian valloitus. Gallialaisten lähdettyä kesti monta vuosikymmentä, ennen kuin Rooma oli uudestaan rakennettu, kivisellä muurilla ympäröity ja entiselleen voimistunut. Vähitellen se kuitenkin taas saattoi laskea vapautuneet kansat valtansa alle. Ruvettiinpa uusiakin valloituksia tekemään. Latinalaiset kukistettiin (v. 338) ja viimeiset etruskilaiskaupungit valloitettiin (n. v. 270). Sitkeintä vastarintaa tekivät samnilaiset. Roomalaiset taistelivat heitä vastaan 30 vuotta ja kävivät kolme pitkää sotaa, ennen kuin he saivat samnilaisten vastarinnan murretuksi v. 290. Mutta silloin olikin koko Keski-Italia tämänpuoleisesta Galliasta Suur-Kreikkaan saakka Rooman hallussa.

□ Camillus. Porsennan ajoista alkaen roomalaiset lakkaamatta taistelivat etruskeja vastaan. Varsinkin Vēji-niminen etruskilaiskaupunki teki sitkeästi vastarintaa. Kymmenen vuotta roomalaiset turhaan piirittivät sitä. Vihdoin diktaattori Cami´llus kaivatti maanalaisen käytävän kaupungin muurin alitse. Sitä myöten sotamiehet 148tunkeutuivat Vejiin, valloittivat sen ja saivat suunnattoman saaliin. Kun Camillus voiton johdosta paisui sietämättömän ylpeäksi ja sitä paitsi otti omalle osalleen kohtuuttoman paljon saalista, roomalaiset suuttuivat häneen niin suuresti, että hänen oli lähteminen maanpakoon. Lähtiessään hän rukoili jumalia saattamaan Rooman niin suureen vaaraan, että kansan olisi pakko kutsua hänet takaisin.

Camilluksen toivomus toteutuikin ennen pitkää. Pohjois-Italiassa asuvat raa´at gallialaiset tekivät raivokkaan hyökkäyksen etelää kohti. Kun heiltä kysyttiin, millä oikeudella he tulivat vapaiden miesten maahan, he vastasivat ylpeästi: »Meillä on oikeus miekkamme kärjessä». Roomalaiset lähettivät sotajoukon heitä vastaan, mutta se voitettiin. Sitten viholliset ottivat itse Rooman kaupunginkin haltuunsa. Osa Rooman sotajoukkoa pelastui Capitōliumin linnaan keskelle Rooman kaupunkia, toinen osa pääsi pakenemaan kaupungista.

Kerrotaan 80 vanhan senaattorin ja papin kuolemaan vihkiytyneinä jääneen Forumille odottamaan gallialaisten tuloa. Gallialaiset hämmästyivät noita liikkumattomia harmaapäitä ukkoja, jotka istuivat loistavilla istuimillaan. He luulivat heitä ensin Rooman suojelusjumaliksi. Vihdoin eräs gallialaisista nykäisi muuatta pappia parrasta, nähdäkseen, oliko hänessä henkeä. Vihastunut pappi sivalsi häiritsijää sauvallaan korvalle. Silloin gallialaiset syöksyivät ukkojen kimppuun ja tappoivat heidät. Sen jälkeen he sytyttivät kaupungin, joka muutamissa tunneissa muuttui suitsuaviksi raunioiksi.

Pakoon päässeet roomalaiset ikävöivät hädässään Camillusta diktaattoriksi. Mutta siihen tarvittiin Capitoliumilla olevan senaatin suostumus, ja tämä kukkula oli gallialaisten piirittämä. Silloin eräs uskalikko otti hankkiakseen senaatin myöntymyksen. Hän hiipi salaa kukkulan juurelle ja kapusi onnellisesti ylös sen jyrkimmältä kohdalta, jonka gallialaiset olivat jättäneet vartioimatta. Senaatin suostumus mukanaan hän samaa tietä palasi sotajoukon luo. Gallialaiset kuitenkin huomasivat sanansaattajan jäljet. Eräänä pimeänä yönä he seurasivat hänen esimerkkiään. He olivat juuri pääsemäisillään kukkulan harjalle, kun pyhät hanhet nostivat kimakan huudon. Siitä roomalaiset heräsivät ja syöksivät viholliset alas syvyyteen.

Kun gallialaiset kuulivat Camilluksen olevan tulossa sotajoukkoineen, he ryhtyivät neuvotteluihin Capitoliumilla olevan senaatin kanssa. Roomalaiset, jotka kärsivät ankaraa nälänhätää, maksoivat suuren rahasumman päästäkseen vihollisistaan. Kultaa punnittaessa kerrotaan gallialaisten kuninkaan käyttäneen vääriä punnuksia. Roomalaiset 149valittivat tätä, mutta kuningas huudahti »vae victis!» [vē vi´ktīs] (voi voitettuja!) ja heitti vielä miekkansa punnusten lisäksi.

□ Curtius. Jonkin aikaa gallialaisten hyökkäyksen jälkeen puhkesi Roomassa hirvittävä rutto. Hätä tuli kahta suuremmaksi, kun sattui ankara maanjäristys, joka repi suuren halkeaman keskelle Forumia. Ennustajapapit augŭrit ilmoittivat halkeaman jälleen sulkeutuvan, jos siihen heitettäisiin, mitä kaupungissa oli voimakkainta. Silloin nuori Curtius täydessä sota-asussa istuutui ratsunsa selkään, vihkiytyi jumalille ja heittäytyi rohkeasti syvyyteen. Heti sulkeutui nielu hänen jälkeensä.

□ Manlius ja Decius. Kerran syntyi riita roomalaisten ja latinalaisten välillä. Jälkimmäiset tahtoivat ottaa osaa konsulien valitsemiseen, mutta siihen ylpeät roomalaiset eivät antaneet suostumustaan. Silloin alkoi sota latinalaisia vastaan. Rooman sotajoukon päällikkönä oli Manlius-niminen konsuli. Koska latinalaiset olivat taitavia sotilaita, oli järjestys ja kuri roomalaisten keskuudessa hyvin tarkka. Konsuli kielsi ketään yksityistä kuoleman uhalla antautumasta taisteluun ilman hänen määräystään. Eräänä päivänä Manliuksen poika lähti 150tiedusteluretkelle muutamien sotilaiden seurassa. Matkalla hän tapasi latinalaisen ratsuväenpäällikön, joka vaati häntä kaksintaisteluun. Nuori roomalainen katsoi häpeäksi paeta ja rupesi, unohtaen isänsä kiellon, taisteluun. Hän tappoi vastustajansa ja palasi riemuiten roomalaisten leiriin. Isä antoi pojalleen urhoollisuuden palkinnoksi seppeleen, mutta tottelemattomuudesta hän tuomitsi hänet kuolemaan. Turhaan sotamiehet rukoilivat hänen puolestaan. Konsuli tahtoi osoittaa, että laki oli kaikkia kansalaisia korkeampi, ja poika mestattiin.

Sitten konsulit veivät sotajoukon latinalaisia vastaan. Toista sotaväenosastoa johti konsuli Manlius, toista konsuli Dĕcius. Ennen taistelua molemmat konsulit teurastuttivat uhrieläimen. Uhripapit tarkastivat eläinten sisälmyksiä ja selittivät, että Manliuksen uhri oli jumalille kaikin puolin otollinen, mutta Deciuksen uhrieläimessä maksa oli viallinen. Siitä huolimatta Decius ilmoitti olevansa valmis taistelemaan, joten rynnättiin latinalaisia vastaan. Aluksi roomalaisten molemmat osastot taistelivat yhtä miehuullisesti, mutta pian Deciuksen rivit alkoivat horjua. Silloin Decius vihkiytyi kuolemaan. Hän huusi luokseen ylimmän papin, peitti tukkansa valkoisella liinalla, kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili: »Juppiter, isä Mars ja te kaikki elämän ja kuoleman jumalat, joiden vallassa me ja meidän vihollisemme ovat! Minä rukoilen teitä, sallikaa roomalaisten päästä taistelussa voitolle ja lähettäkää heidän vihollistensa yli kauhua ja kuolemaa! Minä vihin roomalaisten hyväksi itseni ja viholliset Manalan jumalille.» Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja syöksyi keskelle vihollisjoukkoa. Latinalaiset säikähtivät kuolemaan vihkiytyneen uljasta hahmoa, ikäänkuin hän olisi levittänyt ruttotautia heidän keskelleen. Kun hän vihdoin nuolituiskun lävistämänä vaipui maahan, latinalaiset pelästyneinä lähtivät pakosalle. Samalla roomalaiset tekivät hyökkäyksen ja pääsivät taistelussa voitolle.

□ Pontius. Kun roomalaiset taistelivat samnilaisia vastaan, sattui kerran, että koko heidän sotajoukkonsa joutui saarroksiin Caudiumin solaan. Samnilaisten kuningas Pontius tiedusteli vanhalta kokeneelta isältään, miten hänen tuli kohdella vangiksi saamiaan roomalaisia. Isä vastasi: »Sinun tulee joko laskea heidät kaikki loukkaamattomina vapaiksi saavuttaaksesi heidän ystävyytensä tai tappaa heidät viimeistä miestä myöten, etteivät he voisi sinua vahingoittaa». Pontius ei kuitenkaan seurannut kumpaakaan neuvoa, vaan pani koko sotajoukon kulkemaan ikeen alta ja pakotti konsulin hyväksymään samnilaisille edullisen rauhan. Sitten hän päästi roomalaiset vapaiksi ja salli heidän palata kaupunkeihinsa.

Tämä tapaus herätti Roomassa paljon suuttumusta ja häpeää. 151Silloin konsuli ehdotti, että senaatti ei hyväksyisi hänen tekemäänsä rauhaa, vaan sitoisi hänet ja lähettäisi hänet takaisin Pontiukselle. Niin tehtiinkin. Mutta Pontius ei ollut tyytyväinen tähän ratkaisuun, vaan vaati, että koko roomalaisten sotajoukko palaisi takaisin Caudiumin solaan, jossa se oli ollut saarrettuna. Kun senaatti ei suostunut täyttämään vaatimusta, Pontius jalomielisesti vapautti konsulin ja päästi hänet kotiin.

Sen jälkeen taistelut alkoivat uudelleen ja roomalaiset pääsivät lopulta voitolle.

□ Roomalaisten sotataito. Samnilaissotien aikana roomalaisten sodankäyntitaito suuresti kehittyi. Kaikki Rooman kansalaiset, jotka olivat täyttäneet 17 vuotta, olivat asevelvollisia. Sotaretkiin he ottivat osaa 46:nteen ikävuoteen saakka, mutta senkin jälkeen he olivat velvollisia tarttumaan aseisiin kaupungin puolustukseksi. Vasta täytettyään 60 vuotta he olivat sotapalveluksesta täysin vapaat. — Roomalaisen sotajoukon muodosti aluksi yksi, sittemmin kaksi tai useampikin legioona, joissa oli noin 4,000 miestä kussakin. Legioona taas jakautui pienempiin osastoihin, joita sanottiin kenturioiksi. Taisteluun ryhdyttäessä legioonan sotamiehet asettuivat kolmeen peräkkäiseen rintamaan. Ensimmäisessä rintamassa oli kukoistavia sotakelpoisia nuorukaisia, toisessa varttuneita miehiä ja kolmannessa juurevia sotauroita, joita sanottiin veteraaneiksi. Jos ensimmäisen rintaman miehet voitettiin, he peräytyivät toiseen rintamaan. Kolmannen rintaman miehet sen sijaan lepäsivät yhä asemillaan kilpi olallaan 152ja peitsen kanta maata vasten. Vasta jos toinenkin rintamarivi voitettiin, tuli sotauroiden vuoro. Edellisten rivien jäännökset liittyivät heihin ja nyt aloitettiin taistelu kolmannen kerran. Mutta vaikka viimeinenkin rintama kärsi tappion, ei sotajoukko silti ollut täydellisesti menetetty. Roomalaiset rakensivat aina, ennen kuin antautuivat kahakkaan, vahvan leirin jollekin mäen kummulle, ja voitettuina he vetäytyivät leirinsä suojaan, josta jatkoivat vastarintaa.

Roomalaisen sotamiehen hyökkäysaseet olivat kolmatta metriä pitkä peitsi sekä lyhyt miekka. Puolustusaseina hänellä oli kypärä, nahkahaarniska, säärystimet ja suuri neliskulmainen kilpi. Jokaista legioonaa seurasi joukko kevytaseisia, joilla oli lingot, jouset tai kevyet heittokeihäät. Sitä paitsi siihen kuului pieni ratsuväenosasto.

Roomalaiset olivat erittäin taitavia piirittäjiä. Heillä oli samanlaisia piirityskoneita kuin muinaisilla assyrialaisilla: muurinsärkijöitä ja piiritystorneja. Lisäksi he valmistivat muitakin piiritysvehkeitä, kuten esim, voimakkaita heittokoneita, joilla viskattiin suuria kivilohkareita piiritettyyn kaupunkiin.

Sotakuri oli erinomaisen ankara. Pieninkin tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Eri sotaväenosastoilla oli omat merkkinsä, joita kannettiin pitkien tankojen päässä. Tavallisin merkki oli vanhempina aikoina kämmenen kuva, myöhemmin kotka.

Taistelussa kunnostautuneille annettiin palkinnoksi kunniaseppeleitä. Suurin palkinto, mikä saattoi tulla päällikön osaksi, oli triumfi eli riemusaatto. Kun triumfin viettäjä saapui Roomaan, senaatti ja koko kansa olivat häntä vastassa portilla. Pitkässä kulkueessa kuljettiin läpi kaupungin triumfiportista »pyhää katua» Forumille ja sieltä edelleen Capitoliumiin, jossa sotapäällikkö uhrasi Juppiterille kiitosuhrin. Riemusaattueen etupäässä kulkivat senaattorit. 153Tämän jälkeen tulivat papit taluttaen uhrieläimiä. Sitten seurasi kantopaareja ja vaunuja, joissa kuljetettiin sotasaalis, tauluja, joihin voittajan urotyöt oli kaiverrettu, ja ylhäisiä sotavankeja. Vihdoin tuli triumfin viettäjä itse kullatuissa vaunuissa, neljän valkoisen hevosen vetämänä. Hänen yllään oli purppurainen viitta, ja orja piti laakeriseppelettä hänen päänsä päällä. Viimeisenä kulki sotajoukko laulaen ja kajahdutellen ylistyshuutoja. Kansa sirotti kukkia kaduille, ja koko kaupunki oli juhla-asussa.

● Tarentumin sota (280–270). Samnilaisten kukistumisen jälkeen tuli Suur-Kreikan vuoro. Kreikkalaiset olivat jo veltostuneet eivätkä sotilaina vetäneet vertoja roomalaisille. Siitä huolimatta Tarentum uskalsi rakentaa riitaa Rooman kanssa. Kun Rooma tämän johdosta julisti Tarentumille sodan, siirtokunta pyysi apua Epeiroksen kuninkaalta Pyrrhokselta. Tämä noudatti kernaasti tarentumilaisten kutsua ja purjehti joukkoineen Italiaan. — Nyt makedonialainen falangi ja roomalainen legioona ensi kerran iskivät yhteen. Kahdessa ensi taistelussa Pyrrhos voitti, sillä roomalaiset olivat tottumattomia taistelemaan sotaelefantteja vastaan. Hän menetti kuitenkin itse niin paljon väkeä, että huudahti onnentoivottajalle: »Vielä tällainen voitto, niin olemme hukassa!» Kolmannessa taistelussa Beneve´ntumin lähettyvillä sotaonni vaihtuikin. Roomalaiset ampuivat elefantteihin palavia, tervaisiin tappuroihin käärittyjä nuolia. Tämä synnytti epäjärjestystä Pyrrhoksen joukoissa. Illan tullen kuningas oli kärsinyt täydellisen tappion. Vuonna 272 Tarentumin oli antauduttava ja pari vuotta myöhemmin koko Suur-Kreikka oli alistettu Rooman valtaan.

□ Pyrrhos ja Fabricius. Kun roomalaiset olivat saaneet haltuunsa Keski-Italian, he päättivät valloittaa Italian niemimaan eteläisenkin osan. Siellä asui pääasiallisesti kreikkalaisia, jotka kaupallaan olivat rikastuneet, mutta olivat myös veltostuneita. Kun he joutuivat sotaan roomalaisia vastaan, he pyysivät avukseen kuningas Pyrrhoksen. Tämä oli aikaisemmin ottanut osaa niihin sotiin, joita Aleksanteri Suuren kuoltua sotapäälliköt kävivät keskenään. Tarentumilaiset uskottelivat Pyrrhokselle, että roomalaiset olivat raakalaiskansaa, barbaareja, jotka eivät kyenneet vastustamaan hyvin harjoitettuja sotajoukkoja ja elefantteja. Seikkailunhaluinen Pyrrhos lähti Italiaan, aikoen täällä hankkia samanlaista kuolematonta kunniaa kuin Aleksanteri Suuri aikoinaan Persian retkellä. 154Mutta jo ensi taistelussa Pyrrhos sai kokea, että tarentumilaisten kuvaus roomalaisista oli väärä. Rohkeina roomalaiset soturit asettuivat oivallisesti järjestettyyn taistelurintamaan. Katsellessaan tätä eräältä kukkulalta Pyrrhos virkkoi: »Noiden barbaarien sotarintama ei näytä niinkään barbaariselta». Kun taistelu alkoi, roomalaiset pelkäämättä kulkivat joen yli ja ryhtyivät hyökkäykseen. Seitsemän kertaa he ryntäsivät Pyrrhoksen sotajoukkoa vastaan syöstäkseen sen hajalle, mutta aina heidät työnnettiin takaisin. Viimein Pyrrhos komensi taisteluun oivallisen ratsuväkensä ja sotaelefanttinsa. Nähdessään nuo suuret eläimet, jotka selässään kantoivat sotilailla täytettyjä torneja, roomalaisten hevoset pelästyivät, ratsumiehet pakenivat hajallisina ryhminä, ja koko sotajoukko joutui epäjärjestykseen. Pyrrhos oli päässyt voitolle. Kun hän taistelun tauottua tarkasti taistelukenttää, hän huomasi kaikkien kaatuneiden roomalaisten makaavan päät viholliseen käsin. Tämän nähdessään Pyrrhos huudahti: »Jos olisin moisten soturien päällikkö, olisin jo kukistanut koko maailman».

Kerran vielä Pyrrhos voitti roomalaiset, mutta kolmannessa taistelussa hän kärsi musertavan tappion, ja Etelä-Italia joutui Roomalle v. 270 e. Kr.

Roomalaisten yksinkertaiset tavat ja horjumaton rehellisyys herättivät veltostuneissa kreikkalaisissa mitä suurinta kummastusta ja ihailua. Varsinkin senaattori Fabrĭ´ciuksen ylevä mielenlaatu teki Pyrrhokseen syvän vaikutuksen. Kerran Fabricius saapui kuninkaan leiriin keskustelemaan sotavankien vaihtamisesta. Tästä tapauksesta kreikkalainen historioitsija Plū´tarkhos kertoo seuraavasti: »Pyrrhos pyysi köyhää Fabriciusta ottamaan vastaan rahasumman ystävyyden merkiksi. Fabricius hylkäsi kuitenkin lahjan, ja kuningas jätti asian sillensä. Seuraavana päivänä hän käski asettaa suurimman sotaelefantin Fabriciuksen selän taakse verhon suojaan heidän keskustelunsa ajaksi. Niin tehtiinkin. Kuninkaan antaessa merkin vedettiin esirippu syrjään, ja samassa elefantti kammoksuttavasti rummuttaen kohotti kärsäänsä Fabriciuksen pään yli. Tämä kääntyi levollisesti Pyrrhoksen puoleen ja sanoi: ’Eläin vaikuttaa minuun tänään yhtä vähän kuin kulta eilen.’ Pyrrhos ei voinut tarpeeksi ihmetellä Fabriciuksen mielenlaatua. Hän pyysikin Fabriciusta jäämään luokseen sotapäälliköksi ja neuvonantajaksi. Mutta tämän kerrotaan vastanneen sävyisästi: ’Se ei olisi sinulle, kuningas, edullista. Sillä ne, jotka nyt ihailevat sinua, tahtoisivat, opittuaan tuntemaan minut, mieluummin minut kuninkaakseen kuin sinut.’ Pyrrhos ei loukkaantunut tästä lauseesta. Päinvastoin hän uskoi Fabriciukselle sotavankinsa, ja tämä lupasi lähettää ne takaisin, sitten kun ne olivat käyneet omaisiaan tervehtimässä. Heidät lähetettiin todellakin jonkin ajan kuluttua takaisin, ja senaatti määräsi kuolemantuomion 155jokaiselle, joka jäi kotiin.» Edelleen Plutarkhos kertoo, että Pyrrhoksen henkilääkäri tarjoutui Fabriciukselle myrkyttämään kuninkaan sopivasta palkkiosta, mutta Fabricius ei suostunut ehdotukseen, vaan lähetti lääkärin kirjeen Pyrrhokselle. Tämä rankaisi lääkäriä, mutta vapautti roomalaisille palkinnoksi kaikki sotavangit. Mutta roomalaiset eivät tahtoneet lunnaitta ottaa vastaan sotavankeja vihollisen suosionosoituksena, vaan vapauttivat vastalahjaksi yhtä suuren määrän kreikkalaisia sotavankeja.

Tarentumin sodan aikana Pyrrhos kerran lähetti erään etevän kreikkalaisen puhujan Roomaan keskustelemaan rauhasta. Kun puhuja saapui senaattiin, tuntui hänestä kuin hän olisi joutunut kuningasten kokoukseen, niin arvokkailta läsnäolijat näyttivät. Useat senaattorit lumoutuivat viekkaan kreikkalaisen puheesta ja olivat taipuvaisia suostumaan hänen tarjoukseensa. Silloin nousi vanhuuttaan sokea Appius Claudius, joka oli orjilla kannattanut itsensä tähän tärkeään kokoukseen, ja puhkesi sanomaan: »Tähän saakka olen surrut sokeuttani; nytpä tahtoisin olla kuurokin, ettei minun tarvitsisi kuulla teidän pelkurimaisia ehdotuksianne». Kun Appius oli lopettanut voimakkaan puheensa, kaikki olivat valmiit jatkamaan sotaa. Kreikkalaisen oli vietävä Pyrrhokselle sana, etteivät roomalaiset aikoneet keskustella rauhasta vihollisen kanssa, niin kauan kuin hän vielä oli Italiassa.

● Miten Italiaa hallittiin. Roomalaiset olivat pienenä vähemmistönä kukistettujen kansojen keskuudessa. Sen tähden vaadittiin heiltä taitoa, että he voisivat pitää koko Italian alamaisuudessa. Heidän mielilauseensa oli: »Hajoita ja hallitse!» (dī´vide et i´mperā). Muutamat kaupungit, jotka olivat auttaneet roomalaisia heidän sotaretkillään, saivat mielensä mukaan järjestää sisäiset asiansa, mutta toisia pidettiin kovassa sorronalaisuudessa. Näin he synnyttivät eripuraisuutta ja kateutta voitettujen kesken, ja siten he saivat estetyksi liittokuntien muodostumisen ja yhteiset kapinayritykset.

156Mutta käyttivätpä roomalaiset muitakin keinoja valtansa ylläpitämiseksi. Pitkin valtakuntaa perustettiin sotilassiirtoloita eli kolonioita, joihin muutti asumaan Rooman kansalaisia. Ja valtakunnan eri osat yhdistettiin toisiinsa lujilla sotilasteillä, jotka olivat niin hyvästi rakennetut, että ne osittain vielä tänä päivänä ovat käytännössä. Ensimmäinen ja huomattavin sotilastie oli Appius Claudiuksen rakennuttama Vĭa Appia, joka johti Roomasta etelään. — Näillä toimenpiteillä roomalaiset saivat lamautetuksi kaiken vastarinnan. Vähä vähältä naapurikansat sulautuivat roomalaisiin, ja vihdoin puhuttiin latinan kieltä yli koko Italian.

PUUNILAISSODAT (264–146).

● Rooma ja Karthago. Tarentumin sodan jälkeen oli Välimeren ympärillä viisi suurvaltaa: Egypti, Syyria, Makedonia, Karthā´go ja Rooma. Viimeksimainittu ei kuitenkaan tyytynyt jakamaan valtaa muiden kanssa, vaan se tahtoi saada koko tunnetun maailman hallittavakseen. Sen tähden oli sota muiden suurvaltojen kanssa välttämätön.

Ensimmäiseksi sota puhkesi Karthagon ja Rooman välillä. Karthago oli Aleksandrian rinnalla maailman rikkain kaupunki. Siellä oli suuria tehtaita. Kauppiasten karavaanit kulkivat kauas Afrikan sisämaahan ja heidän laivansa liikkuivat Välimeren kaikissa osissa. Kaupunki oli hallitusmuodoltaan tasavalta. Palkkajoukoillaan se oli vallannut Pohjois-Afrikan rannikon koko länsipuoliskon, osan Sardiniaa ja Korsikaa sekä läntisen Sisilian. Kun Roomakin tahtoi saada jalansijaa Sisiliassa, lännen molemmat suurvallat joutuivat ilmitaisteluun.

● Ensimmäinen puunilaissota (264–241). Roomalaiset sanoivat Karthagon asukkaita puunilaisiksi, ja sen tähden Karthagoa vastaan käytyjä sotia sanotaan puunilaissodiksi. Ensimmäinen näistä kesti yli 20 vuotta (264–241). Roomalaiset olivat tähän saakka taistelleet vain maajoukoilla, mutta nyt heidän täytyi hankkia 157laivasto. Suurin ponnistuksin he saivatkin sen rakennetuksi, voittivat Karthagon Mylaen [my̆´lē] taistelussa ja pakottivat sen rauhanteossa luovuttamaan Sisilian saaren, josta tehtiin Rooman ensimmäinen maakunta eli provinssi.

□ Kun Italia oli valloitettu, roomalaiset rupesivat levittämään valtaansa Sisiliaan. Siellä he joutuivat taisteluun karthagolaisten eli puunilaisten kanssa. Niin alkoivat vuonna 264 e. Kr. puunilaissodat.

Karthagolaisilla oli suuria viisikantisia kolmensadan miehen soudettavia laivoja. Sen tähden he sanoivatkin ylpeästi: »Roomalaiset eivät uskalla pestä käsiään meressä pyytämättä meiltä lupaa.» Mutta maasotajoukon laita oli toinen. Siinä oli monenlaista väkeä; afrikkalaiset ratsastivat pienillä virkuilla hevosilla, joille he levittivät satulaksi leijonan taljan; gallialaiset heiluttivat suuria kahdella kädellä hoidettavia miekkojaan; saarien asukkaat viskasivat lyijykuulia lingoillaan. Mutta kaikki nämä joukot olivat pestattuja; karthagolaiset itse toimivat vain päällikköinä. Sen tähden maajoukko oli heikko verrattuna Rooman sotajoukkoon.

Roomalaiset ymmärsivät kuitenkin, että sota oli ratkaistava merellä, jonka tähden he päättivät hankkia itselleen laivaston. Mutta he olivat suuressa pulassa, kun eivät tienneet, minkä näköisiä sotalaivat olivat ja miten ne oli rakennettava. Silloin eräs karthagolainen laiva haaksirikkoutui Italian rannikolle. Roomalaiset ottivat sen mallikseen, ja sen mukaan he rakensivat toista sataa alusta. Tottumattomia kun olivat liikkumaan merellä, he eivät kuitenkaan saaneet laivastollaan sanottavia aikaan. Silloin he keksivät sellaisen keinon, että kiinnittivät kuhunkin laivaan laskusillan. Saapuessaan vihollislaivaston luo he laskivat laskusillat alas, niin että niiden päässä olevat terävät raudat iskeytyivät vihollislaivaan. Kun alukset olivat kytketyt yhteen, roomalaiset riensivät kaksi rinnan laskusiltaa pitkin vihollisten laivaan. Siten taistelu muuttui maataistelun kaltaiseksi.

Näin varustetulla laivastolla roomalaiset saivat 158voiton karthagolaisista, uskalsipa konsuli Regulus lähteä Afrikkaankin vihollista ahdistamaan. Hän valloitti siellä monta kaupunkia ja saapui vihdoin Karthagon edustalle. Mutta silloinpa sotaonni kääntyi. Reguluksen joukot voitettiin, ja hän itse joutui karthagolaisten vangiksi.

Kun karthagolaisilla ei kuitenkaan sodan jatkuessa ollut pysyvää menestystä, he olivat halukkaat rauhaan ja lähettivät Reguluksen Roomaan neuvottelemaan rauhasta sekä vankien vaihtamisesta. Lähtiessään hän vannoi palaavansa, jos hänen ei onnistuisi saada asiaa toimeen. Roomaan tultuaan Regulus, tietäen hyvin, mikä kova rangaistus häntä odottaisi, jos hän tyhjin toimin palaisi Karthagoon, kehoitti innokkaasti kansalaisiaan jatkamaan sotaa. Senaatti hylkäsikin rauhantarjouksen, ja Regulus palasi kuulematta omaistensa rukouksia Karthagoon, jossa hänet kertoman mukaan kidutettiin kuoliaaksi.

Sodan päätyttyä roomalaiset saivat Sisilian, josta tuli Rooman ensimmäinen maakunta.

● Toinen puunilaissota (218–201). Muutamia vuosia ensimmäisen puunilaissodan jälkeen roomalaiset riistivät keskellä rauhaa Karthagolta Sardinian ja Korsikan, joista he tekivät toisen maakuntansa. Nämä tappiot eivät kuitenkaan sanottavasti heikentäneet Karthagoa, joka sen sijaan valtasi Pyreneitten niemimaan koko kaakkoisen osan. Täällä oli karthagolaisten päällikkönä taitava Hannibal, joka oli ottanut Rooman kukistamisen elämäntehtäväkseen. Kun Karthagon ahnaat kauppiaat eivät tahtoneet aloittaa sotaa, Hannibal hävitti erään Roomalle ystävällisen kaupungin Espanjassa, saaden täten roomalaiset julistamaan sodan. Näin alkoi toinen puunilaissota (218–201).

Roomalaiset aikoivat lähettää sotajoukon niin Afrikkaan kuin Espanjaan, mutta Hannibal sai tämän aikeen estetyksi itse rientämällä maitse Pyreneitten ja Alppien yli Italiaan, jonne hän saapui äkkiarvaamatta roomalaisten suureksi hämmästykseksi. Ne sotajoukot, jotka roomalaiset lähettivät häntä vastaan, hän voitti toisen toisensa jälkeen. Hätääntynyt senaatti nimitti diktaattorin, mutta tämänkään ei onnistunut voittaa Hannibalia.

159□ Menetettyään Sisilian karthagolaiset etsivät korvausta Espanjasta. Sinne purjehti ylhäissukuinen Hamilkar, joka valloitti suuren osan tuota hopearikasta niemimaata. Hamilkarin lähtiessä Espanjaan hänen 9-vuotias poikansa Hannibal pyysi päästä isänsä mukaan sotaretkelle. Isä suostui poikansa pyyntöön, mutta vei hänet sitä ennen ylijumalan alttarin juurelle, jossa kehoitti häntä vannomaan, että hän ikuisesti vihaisi roomalaisia. Hannibal vannoi valan, jonka uskollisesti piti hamaan kuolemaansa saakka.

Isänsä ja lankonsa kuoltua Hannibal tuli Karthagon sotajoukkojen ylipäälliköksi. Hän oli silloin vasta 26 vuoden ikäinen, mutta kumminkin täysin tehtäväänsä kypsynyt. Vartaloltaan hän oli kookas ja ryhdikäs, hänellä oli terävä katse ja kauas kantava ääni. Ei mikään vaara voinut häntä pelottaa, ja hän oli karaistunut kestämään pakkasta ja hellettä, nälkää ja janoa. Yksinkertaiset elämäntavat ylläpitivät hänen kestävyyttään. Sivistyksessä hän oli parhaiden aikalaistensa tasalla, ja nerokkaasti hän osasi järjestää sekä sotaretket että valtioasiat. Sotamiehet rakastivat häntä kuin isää, ja päällikkönä hän etsii vertaistaan maailmanhistoriasta.

Uskollisena valalleen Hannibal rupesi tultuaan ylipäälliköksi rakentamaan riitaa roomalaisten kanssa. Hän valloitti Rooman liitossa olevan Saguntumin kaupungin. Tämän johdosta senaatti vaati Karthagon hallitusta luovuttamaan Hannibalin tai julistamaan sodan. Kun Karthagon neuvoskunta epäröi, niin Rooman lähettiläs kääri viittansa kokoon ja virkkoi: »Tässä on sota ja rauha, valitkaa!» Neuvoskunta vastasi: »Anna kumman tahdot!» »Olkoon sitten sota!» oli roomalaisen vastaus. Niin alkoi toinen puunilaissota v. 218.

Yllättääkseen vihollisen hänen omassa maassaan Hannibal päätti viedä Espanjassa olevat joukkonsa Gallian kautta ja Alppien yli Pohjois-Italiaan.

Sotajoukon johdattaminen Alppien yli oli kumminkin vaikea, jopa uhkarohkea teko. Gallialaisten oppaiden saattamana Hannibal kulki Pienen S:t Bernhardin kautta. Syksy oli jo tulossa, ja korkeimmat solatiet alkoivat olla lumen peitossa. Lännestä noustaessa Alpit ovat suhteellisen loivat, joten itse nousu solaan ei tuottanut sanottavia vaikeuksia. Sitä enemmän häiritsivät vihamielisten vuoristokansojen salaväijytykset. Kun sotajoukko yhdeksän päivän jälkeen oli saapunut autiolle solaylänteelle Mont Blancin juurelle, sotilaat jo olivat lopen uupuneet. Rohkaistakseen heidän mieltään Hannibal vei heidät eräälle kielekkeelle, josta he näkivät vihannan Italian leviävän silmiensä eteen. Annettuaan sotajoukon jonkin verran levätä Hannibal ryhtyi laskeutumaan laaksoihin. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin nousu vuorille, sillä Alpit viettävät jyrkästi Po joen laaksoon. Useasti miehet liukastuivat kapeilta po-luilta 160ja suistuivat suin päin syvyyteen. Jalkaväki tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta vaikeampi oli kuljettaa kuormastoa, ja kaikkein enimmän huolta tuottivat suuret ja kömpelöt sotaelefantit. Eräässä kohdassa oli kuljettava jyrkästi viettävän lumikentän poikki. Hanki ei kannattanut hevosia ja elefantteja, vaan ne vaipuivat kuin loukkuun eivätkä lopulta päässeet kulkemaan eteenpäin enempää kuin taaksepäinkään. Ihmisiä taas hanki kylläkin kannatti, mutta rinne oli niin jyrkkä, että jalkamiehet liukastuivat, ja aina kun pyrkivät polviensa varassa nousemaan pystyyn, he liukuivat vain alemmas. Suurella vaivalla saatiin rakennetuksi lumikentän yli tie, jota pitkin sotajoukko pääsi etenemään. Kaksi viikkoa kesti matka Alppien yli, ja sen aikana kolmas osa sotajoukkoa joutui hukkaan.

Hannibalin sotataito korvasi kuitenkin kärsityt tappiot. Hän sai istutetuksi sotamiehiinsä erinomaisen innostuksen ja alttiuden, antautumalla kaikkiin niihin kärsimyksiin kuin hekin; hän söi heidän yksinkertaista ruokaansa, marssi jalkaisin heidän rinnallaan ja nukkui taivasalla. Vihollisten asemat ja suunnitelmat hän ymmärsi saada selville vakoojien avulla. Ei kukaan vakoilussa vetänyt vertoja hänelle itselleen. Valepuvussa ja tekoparta leuassa hän kävi Italian kaupungeissa ja keskusteli sujuvalla latinan kielellä asukkaiden kanssa.

Roomalaiset lähettivät kolme suurta sotajoukkoa Hannibalia vastaan, mutta hän voitti ne kaikki. Diktaattoriksi valittu Fă´bius Mā´ximus ei uskaltanut antautua julkitaisteluun Hannibalin kanssa, vaan seurasi aina vihollisen kintereillä vaikeuttaen ruuan hankinnan ja tuottaen hänelle pienempiä vaurioita, missä saattoi. Fabiuksen omituinen sodankäyntitapa ei miellyttänyt roomalaisia, jotka alkoivat sanoa häntä »vitkastelijaksi» (Cunctā´tor).

Kerran oli Fabius saamaisillaan vangituksi koko Hannibalin sotajoukon. Oppaat veivät näet Hannibalin harhaan. Äkkiä hän huomasi olevansa suljettuna vuorien ympäröimään umpilaaksoon. Harjanteilla näkyi kaikilla puolin roomalaisia sotilaita. Mutta Hannibal sidotutti vitsakimppuja 2,000 naudan sarviin; yöllä sytytettiin vitsat palamaan ja mylvien naudat hyökkäsivät harjannetta ylös. Roomalaiset, jotka nähdessään nuo tulta syöksevät hirviöt luulivat itse hornan henkien olevan liikkeellä, aivan tyrmistyivät. Sitten kyllä selvisi, että kysymyksessä oli ihmisten keksimä sotajuoni, mutta luullen vihollisjoukon tekevän äkkirynnäkön he joka puolelta kiiruhtivat uhatulle kohdalle. Sillä välin Hannibalin joukot livistivät vastakkaiselta taholta tiehensä.

● Kun diktaattorin virka-aika oli kulunut umpeen, valittiin taas konsulit. Nämä päättivät vielä kerran koettaa sotaonnea. Cannaen 161[ka´nnē] taistelussa sotajoukot törmäsivät yhteen, mutta taaskin Hannibal sai loistavan voiton. Sotatanterella 70,000 roomalaista makasi kuolleena, niiden joukossa toinen konsuli ja 80 senaattoria. Nyt kaikki luulivat Hannibalin rientävän suoraan pääkaupunkia valloittamaan. Rooman valtasi suunnaton kauhu. Vielä vuosisatojen kuluttua asukkaat sanoivat toisilleen: »Hannibal on porttien edessä» (Hannibal ad po´rtās), kun odottivat suurta onnettomuutta. Hannibal ei kuitenkaan saapunut, vaan katsoi tarpeelliseksi ensin saada puolelleen Italian kansat.

Vaikka asema tuntui epätoivoiselta, roomalaiset eivät kuitenkaan lannistuneet. He ponnistivat viimeiset voimansa saadakseen vielä sotajoukon kokoon; orjia ja pahantekijöitäkin asetettiin riveihin.

Karthagon kauppiaat eivät puolestaan lähettäneet Hannibalille tarpeeksi apujoukkoja, koska pitivät tärkeämpänä jatkaa taistelua Espanjassa. Hannibalin joukot hupenivat päivä päivältä. Liittolaiset alkoivat luopua hänestä. Vihdoin hänen täytyi karvastelevalla mielellä vetäytyä Italian eteläisimpään niemimaahan, jonne hän varustautui niin lujasti, että hän vielä vuosikausia saattoi tehdä vastarintaa roomalaisille.

Tämän sodan roomalaisista sotapäälliköistä oli Scīpio onnekkain. Hannibalin taistellessa Italiassa hän valloitti Espanjan roomalaisille. Lähtipä hän vihdoin Afrikkaan hätyyttämään Karthagoa sen omilla tanterilla. Nyt vihdoinkin Karthagon kauppaylimyksille tuli hätä käteen. He lähettivät pikaisesti sanan Hannibalille Italiaan, että hänen viipymättä oli palattava Karthagoa puolustamaan. Hannibal noudatti käskyä. Ză´man luona sotajoukot iskivät yhteen. Verisen taistelun jälkeen roomalaiset saivat voiton. Karthagon oli pakko suostua rauhaan, joka lopetti sen mahtavuuden. Se luopui Espanjasta, joka tehtiin Rooman maakunnaksi, luovutti laivastonsa roomalaisille, lupasi olla ryhtymättä sotaan ilman Rooman suostumusta ja maksoi suunnattoman rahasumman.

□ Arkhimedes. Niiden kaupunkien joukossa, jotka olivat menneet Hannibalin puolelle hänen menestyksensä päivinä, oli Syrakusa. Sen tähden roomalaiset, kun sotaonni taas kääntyi heille suosiolliseksi, ryhtyivätkin kohta piirittämään tätä kaupunkia. Syrakusassa eli pu-heena 162olevaan aikaan etevä fysiikan tutkija Arkhimē´dēs. Hänen keksimillään sotakoneilla piti kaupunki kauan puoliaan. Kun roomalaisten laivat lähestyivät kaupungin muuria, niin sieltä hinattiin alas suurilla koukuilla varustettuja rautavitjoja; ne tarttuivat laivoihin, joiden perät kohotettiin konevoimalla ylös, keulain painuessa veden alle. Näitä koneita sanottiin »rautakäsiksi». Maan puolelle Arkhimedes asetti keksimiään heittokoneita, jotka viskasivat milloin nuoli- ja keihästuiskun, milloin mahdottoman isoja kivilohkareita. Niillä murskattiin muurinsärkijät ja tuhottiin miehet.

Näin Syrakusa piti puoliaan kolmatta vuotta. Vihdoin roomalaiset saivat sen ylläköllä valtaansa. Eräs roomalainen sotilas tunkeutui Arkhimedeen puutarhaan, jossa tutkija parhaillaan istui hiekkaan piirtämiensä mittausopillisten kuvioiden ääressä. Nähdessään vieraan tulevan Arkhimedes huusi: »Älä riko ympyröitäni!» Oppimaton sotilas ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaista puhetta, vaan pisti suutuksissaan Arkhimedeen kuoliaaksi.

□ Zaman taistelu. Hannibalin loppuvaiheet. Kauan Hannibal taisteli onnekkaasti roomalaisia vastaan, mutta heidän vastarintaansa hän ei voinut lopullisesti musertaa. Hävittyään he panivat pystyyn uusia legioonia, kun taas Hannibal ei saanut tarvittavia apujoukkoja Karthagosta. Vihdoin nuori, urhokas Scīpio lähti meren yli Afrikkaan ahdistaakseen vihollista sen omalla alueella. Silloin Hannibal sai käskyn saapua Karthagoa puolustamaan. Karvain mielin hän lähti Italiasta lausuen katkerana: »Eivät roomalaiset Hannibalia voittaneet, vaan Karthagon neuvoskunta.»

Hannibal tapasi vihollisen Ză´man luona, muutaman päivän matkan päässä Karthagosta. Hyvin tietäen, että ratkaiseva taistelu oli tulossa, ja tuntien sotavoimainsa heikkouden Hannibal halusi neuvotteluilla sopia vihollisen kanssa. Nuo aikansa suurimmat sotapäälliköt kohtasivat toisensa sotajoukkojensa nähden. Scipio oli nuori, kookas ja koko olennoltaan uljas; Hannibal taas monien rasitusten, huolien ja pettymysten vanhentama. Hetken kumpikin oli vaiti. Vihdoin Hannibal aloitti keskustelun. Muistuttaen sotaonnen häälyväisyydestä hän tarjosi rauhaa. Mutta kun sen ehdoksi pantiin karthagolaisten täydellinen antautuminen, Hannibal vetosi aseiden ratkaisuun. Taistelu alkoi. Nyt niinkuin ennenkin Hannibal johti joukkojansa erinomaisella päällikkötaidolla. Mutta hänen parhaat miehensä olivat kaatuneet Italiassa, ja uudet harjaantumattomat joukot eivät kyenneet pitämään puoliaan roomalaisten legioonain rynnätessä. Elefantit joutuivat hämmennyksiin, apujoukot pakenivat. Sotajoukkonsa tähteet Hannibal pelasti Karthagon muurien suojaan. Rauhan ehdot 163olivat kovat. Karthagon täytyi luopua Espanjasta, antaa viholliselle sotalaivansa, jotka Scipio poltti, sekä maksaa suunnaton rahasumma.

Rauhanteon jälkeen Hannibal väsymättä toimi kotikaupunkinsa vaurastuttamiseksi. Tämä herätti roomalaisissa pelkoa, ja he vaativat häntä jätettäväksi heidän käsiinsä. Silloin Hannibal katsoi parhaaksi paeta. Hän eli sitten itämaiden hoveissa, koettaen kaikkialla kiihottaa hallitsijoita Roomaa vastaan. Hän ei kuitenkaan ollut täällälään roomalaisten vainolta turvassa. Kun hän sai tietää, että hänet jo oli kavallettu vainoojilleen, hän otti myrkkyä, jota hänellä aina oli mukanaan. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Tahdon päästää roomalaiset heidän pelostaan, koskeivät he voi antaa vanhan miehen kuolla rauhassa.»

● Kolmas puunilaissota (149–146). Huolimatta tappioistaan ja ankarista rauhanehdoista Karthago vähitellen pääsi voimistumaan. Roomalaiset alkoivat pelätä, että se vielä kerran voisi käydä heille vaaralliseksi. Varsinkin eräs vanha Că´to niminen senaattori kiihotti roomalaisia tätä heidän kilpailijaansa vastaan. Lausuipa hän senaatin kokouksessa mielipiteensä mistä asiasta tahansa, niin aina hän lopetti puheensa sanoilla: »Muutoin olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä.» Cato sai vihdoin roomalaiset julistamaan sodan kilpailijalleen. Karthagolaiset tahtoivat kuitenkin säilyttää rauhan millä hinnalla tahansa. Roomalaiset vaativat silloin kaupungin arvokkaimpia miehiä panttivangeiksi ja sitten kaikki kaupungissa olevat aseet. Karthagolaiset suostuivat molempiin vaatimuksiin. Mutta kun roomalaiset sen jälkeen määräsivät heidät hävittämään kaupunkinsa ja siirtämään sen puolitoista peninkulmaa sisämaahan, he päättivät mieluummin yrittää vastarintaa. Yötä päivää taottiin uusia aseita, ja orjat vapautettiin ja tehtiin kansalaisiksi. Kun roomalaiset kävivät ryntäämään, he ihmeekseen huomasivat, että heillä olikin edessään lujasti varustettu ja hyvin aseistettu kaupunki. Vasta kolmen 164vuoden piirityksen jälkeen Scipio nuoremman onnistui valloittaa Karthago. Useimmat asukkaat tapettiin; toiset joutuivat orjiksi. Itse kaupunki hävitettiin perustuksiaan myöten. Karthagolaisten valtiosta tehtiin Afrikka-niminen maakunta.

● Muita valloituksia. Puunilaissotien väliajoilla roomalaiset kävivät useita sotia muitakin naapureitaan vastaan. Ei mikään muu valtakunta kuitenkaan kyennyt tekemään niin ankaraa vastarintaa kuin Karthago. Gallia cisalpina kukistettiin aivan helposti. Jonkin verran työläämpi oli Makedonian ja siihen kuuluvan Kreikan anastaminen. Miekaniskutta saatiin miehitetyksi Pergamos, jota roomalaiset sanoivat Aasiaksi.

● Maakuntien hallitus. Puunilaissotien jälkeen Rooman valtakuntaan kuului kolmenlaisia alueita: 1) Rooman kaupunki lähimpine ympäristöineen, 2) Italian voitetut kansat, joita sanottiin liittolaisiksi, sekä 3) Italian ulkopuolella olevat maakunnat, jotka n. v. 130 e. Kr. olivat seuraavat: Sisilia, Sardinia, tämänpuoleinen Gallia, Espanja, Makedonia, Kreikka, Afrikka ja Aasia.

Maaherroiksi provinsseihin asetettiin entisiä konsuleita tai praetoreita ja heitä sanottiinkin sen tähden prōkonsuleiksi tai prōpraetoreiksi. He olivat virassa vain yhden vuoden, niin kuin muutkin tasavallan virkamiehet. Mutta virka-aikanaan heillä oli rajaton valta. Useimmat maaherrat olivat tunnottomia miehiä, jotka ajattelivat vain rikkauksien kokoamista, ja sen tähden he kiskoivat asukkailta suuria veroja ja vaativat heiltä lahjuksia, niin että varakkaimmatkin maakunnat muutamissa vuosikymmenissä köyhtyivät.

SUURTEN SOTIEN JÄLKEEN.

● Roomalaiset tutustuvat kreikkalaiseen sivistykseen. Jo Tarentumin sodan aikoihin roomalaiset joutuivat kreikkalaisten yhteyteen. Mutta vasta Makedonian ja Kreikan valloituksen jälkeen kävi tavaksi, että ylhäiset roomalaiset lueskelivat kreikkalaisten 165runoilijoiden ja tiedemiesten teoksia ja jäljittelivät elämäntavoissaan kreikkalaisia.

Jotta lapset jo varhaisimmasta nuoruudestaan tutustuisivat kreikkalaiseen sivistykseen, rikkaat roomalaiset hankkivat heille kreikkalaisia orjia kotiopettajiksi. Toiset lähettivät lapsensa jonkun kaupunkiin asettuneen grammatikuksen luo, jolta he oppivat lukemaan ja kirjoittamaan niin latinaa kuin kreikkaa. Myöhemmin oppilaat pääsivät puhuja- eli rhētorikouluun, jossa heille opetettiin pääasiallisesti puhetaitoa. Useat eivät tyytyneet tähänkään, vaan matkustivat yliopistoihin, Ateenaan tai Aleksandriaan, opintojaan täydentämään.

● Näytelmäinkirjoittajat. Kun roomalaiset tutustuivat Kreikan kirjallisuuteen, heräsi heissä halu kirjoittaa latinankielisiäkin runoelmia. Rooman vanhemmista runoilijoista ovat varsinkin huvinäytelmien kirjoittajat Plautus ja Terentius kuuluisia. He jäljittelivät Kreikan kirjailijoita ja käänsivät suoraan näiden teoksista pitkiä otteita. Sen verran he kuitenkin muovailivat näytelmiä, että niissä esiintyvät henkilöt eivät olleet kreikkalaisten, vaan roomalaisten tapaisia.

● Uskonto. Yhteys kreikkalaisten kanssa vaikutti niin suuresti roomalaisten uskontoon, että he alkoivat ajatella jumaliaan ihmisten 166kaltaisiksi, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Tällöin kreikkalaiset ja roomalaiset jumalat sulivat toisiinsa, niin että kutakin kreikkalaista jumaluusolentoa vastasi roomalainen.

Mikäli Rooman valtakunta laajeni, ruvettiin muidenkin valloitettujen kansojen jumalia palvelemaan. Varsinkin itämaiset jumalat pääsivät pian kotiutumaan Roomaan. — Kuitenkin monet vanhat roomalaiset jumalat, kuten Vesta, yhä pysyivät suuressa arvossa.

Vieraita jumalia palveltiin usein riettailla juhlilla. Etenkin Bacchuksen kunniaksi vietetyt juhlat, bakkanaalit, herättivät kaikissa vakavissa kansalaisissa paheksumista. Näissä juhlissa roomalaiset nuorukaiset ja neitoset juopottelivat, jota paitsi pantiin toimeen kaikenlaisia siveettömiä menoja. Vihdoin täytyi Rooman senaatin kieltää bakkanaaliat.

● Rooman säätyluokat. Suurten sotien aikana oli Roomassa kehittynyt uusi ylimysluokka, johon kuului niin patriisien kuin plebeijien jälkeläisiä. Näitä ylimyksiä, jotka olivat rikastuneet sodissa ryöstämästään saaliista, sanottiin optimaateiksi. Muiden kuin optimaattien oli vaikea, melkeinpä mahdoton, saada korkeita virkoja Roomassa, sillä rikkaat ylimykset jakoivat runsaasti lahjuksia kansalle ja saivat siten kansan äänestämään heitä avoinna oleviin virkoihin. Optimaatit kuluttivat suuria summia kansan lahjomiseen, mutta päästyään maaherroiksi provinsseihin he nopeasti taas rikastuivat harjoittamalla mitä röyhkeintä kiskomista.

Melkein yhtä rikkaita kuin optimaatit olivat roomalaiset ritarit. Nämä eivät pyrkineet virkoihin niin kuin optimaatit, vaan he olivat tehtailijoita, suurkauppiaita ja pankkiireja, jotka lainasivat rahoja muille korkeata korkoa vastaan. Ritarit vuokrasivat useasti maakuntain verot; he maksoivat etukäteen valtiolle määrätyn summan, jolloin he saivat oikeuden verojen kokoamiseen. Tällöin he kiskoivat enemmän kuin heille oikeastaan olisi tullut, rikastuen itse mahdottomasti, mutta lopen köyhdyttäen maakunnan.

Mikäli optimaatit ja ritarit rikastuivat, sikäli varsinainen talonpoikaiskansa köyhtyi. Yhtämittainen sotapalvelus esti kansaa hoitamasta maanviljelystään. Sitä paitsi maakunnista ruvettiin tuomaan entistä halvempaa viljaa. Köyhien kansalaisten ei enää kannattanut elää talonpoikina maaseudulla, vaan he myivät talonsa rikkaille ja siirtyivät Roomaan, jossa he elivät puutteenalaisina. Köyhillä kansalaisilla oli kuitenkin suuri merkitys, koska he kansankokouksessa valitsivat virkamiehet ja päättivät laeista. 168Sen tähden optimaatit antoivat heille almuja, valmistivat silloin tällöin julkisia aterioita ja muutoinkin heitä liehakoivat, saadakseen heidät äänestämään oman tahtonsa mukaan. Näin pääsi turmiollinen lahjomisjärjestelmä Roomassa vallalle.

Vielä huonompi oli liittolaisten asema. Hekin palvelivat sotajoukossa ja köyhtyivät samaten kuin roomalaiset talonpojat. Mutta heillä ei ollut äänioikeutta kansankokouksessa, ja sen tähden optimaatit eivät huolehtineet heistä, vaan antoivat heidän tulla toimeen, miten parhaiten taisivat.

Vielä vaikeampi kuin liittolaisten oli maakuntalaisten asema, heitä kun sekä optimaatit että ritarit nylkivät.

Kaikkein säälittävin oli kuitenkin orjien tila. Suurten sotien aikana orjien luku kasvoi suunnattomasti. Sotavangit, jotka yhdeltä ainoalta sotaretkeltä nousivat satoihin tuhansiin, joutuivat orjiksi, ja lisäksi ostettiin rauhan aikana orjia suurilta orjamarkkinoilta. Kuuluisimmat olivat Delos saaren markkinat, joilla myytiin päivittäin tuhansia orjia. Roomassa pidettiin orjia paljon enemmän kuin Kreikassa. Rikkailla optimaateilla saattoi olla niitä satoja, jopa tuhansiakin. Toiset toimivat palvelijoina ylimysten kaupunkiasunnoissa, toiset taas paimenina tai peltotyömiehinä maakartanoissa. Varsinkin viimeksimainittujen kohtalo oli surkea. Kahleet vyötäisillä ja jaloissa heidän täytyi päivin, raa´an 169voudin rääkkääminä, ahertaa pelloilla. Yöksi heidät sullottiin ahtaisiin, puoleksi maahan kaivettuihin kosteihin asumuksiin, joissa he ahtauden takia tuskin saivat tilaa nukkuakseen. Toisinaan orjat yrittivät nousta kapinaan, mutta heidät kukistettiin, ja heidän tilansa kävi vain entistä huonommaksi.

● Tapainturmelus. Kun roomalaiset ylimykset tutustuivat veltostuneihin kreikkalaisiin ja vielä lisäksi lyhyessä ajassa saivat suunnattomia rikkauksia haltuunsa, niin heidän tapansa piankin turmeltuivat. Entinen rehellisyys, siveellisyys ja yksinkertaisuus katosivat. Sen sijaan he mielellään ottivat vastaan lahjuksia. Siveetön elämä pääsi vallalle, kuten mainittiin bakkanaaleista puhuttaessa. Ja määrätön ylellisyys ja nautinnonhalu tulivat yleisiksi.

□ Asunnot ja tavat. Rikkaitten roomalaisten asumukset olivat ulkoa jotenkin yksinkertaiset; niinpä ulkoseinät olivat ikkunattomat. Mutta 170sisältä ne olivat sitä ylellisemmin koristetut. Kun vieras pyrki taloon, hänen ensin oli kolkutettava ovessa riippuvalla kolkuttimella. Silloin ovenvartijana toimiva orja avasi tulijalle ja johti hänet eteisen kautta suureen saliin, jota sanottiin atriumiksi. Keskellä atriumin kattoa oli neliskulmainen aukko, josta päivänvalo pääsi huoneeseen. Aukon kohdalla oli lattiassa sadeallas, johon sadevesi kerääntyi. Lattia oli taidokkaasti kokoonpantu pienistä erivärisistä kivilaatoista, jotka muodostivat säännöllisiä kuvioita, vieläpä esittivät tapauksia. Tällaisia kivilaatoista kyhättyjä kuvia sanotaan mosaiikeiksi. Seinät peitettiin kallisarvoisilla verhoilla, marmorilohkareilla tai hopea- ja vaskilevyillä; useasti niissä myös oli kauniita seinämaalauksia. Atriumin kahden puolen oli vieras- ja muita pikkuhuoneita, jotka olivat pimeät sekä vain verhoilla erotetut atriumista. Perällä oli isännän työhuone, jossa hän säilytti tilikirjansa ja otti vastaan asioilla kävijöitä. Tämän huoneen vieressä oli kapea käytävä, josta talonväki kulki rakennuksen takaosiin. Työhuoneen ja käytävän toisella puolen oli pylvässali, joka ympäröi puutarhaa pensaistoineen, kukkalavoineen, suihkulähteineen ja marmoripatsaineen. Pylvässalin ympärillä oli makuu- ja ruokailuhuoneita sekä taempana keittiö, orjien työskentelyhuone, tallit ja muut taloushuoneet. Näidenkin takana saattoi vielä olla suuria avonaisia puistoja, joista oli näköala maaseudun vuorille.

Paitsi kaupunkitaloa oli rikkailla roomalaisilla vielä maakartanonsa sekä jossakin luonnonihanassa paikassa huvilansa, jonne he vetäytyivät kuumana vuodenaikana lepäämään. Niihinkin järjestettiin kirjastoja, kylpyhuoneita ja laajoja puutarhoja.

Huonekaluja roomalaisilla oli verraten vähän. Paikoin oli pieniä tuoleja ilman selkänojaa, toisin 171paikoin mukavia selkänojaisia istuimia. Lisäksi heillä oli suurehkoja pöytiä, joiden ääressä syötiin, sekä siellä täällä pienempiä koristepöytiä. Sitä paitsi oli makuulavitsoja, joita käytettiin osittain syötäessä — roomalaiset oppivat näet kreikkalaisilta syömään makaavassa asennossa — osittain yöllä nukuttaessa. Yöksi roomalaiset riisuivat kaikki vaatteensa, suojaten itseään kylmältä lakanoilla ja peitteillä. Huonekaluihin kuului edelleen kallisarvoisia hienosti valmistettuja lamppuja ja keramiikkaesineitä, jota paitsi huoneita koristivat kuvapatsaat.

Roomalaisilla oli jo vanhastaan erityinen kotipuku ja erityinen kyläilypuku, jota käytettiin kaduilla liikuttaessa sekä virastoissa ja kokouksissa. Kotipuku oli nimeltään tŭ´nika. Se oli hihaton mekon tapainen villavaate, joka ulottui polviin saakka ja oli vyöllä kiinnitetty. Housuja ei ollenkaan käytetty. — Naisten kotipuku oli jotenkin samanlainen, eroten vain siinä, että vaate ulottui nilkkaan saakka. — Lähtiessään kaupungille roomalainen otti tunikan lisäksi vielä tŏ´gan. Tämä oli pitkänomainen vaatekappale, joka taidokkaasti sovitettiin ruumiin ympäri. Se oli epämukava, ja vaadittiin paljon tottumusta siltä, joka liikkuessaan ei päästänyt sen laskoksia epäjärjestykseen. Korkeilla virkamiehillä oli togassaan purppurapäärme. — Naisten päällysvaate muistutti togaa. — Päähinettä ei käytetty kuin matkoilla. Jokapäiväisissä oloissa pidettiin sandaaleja, matkoilla kenkiä.

Ruoassa ja juomassa pääsi suurten sotien jälkeen hirveä ylellisyys valtaan. Pidoissa kilpailivat isännät kalliiden ja harvinaisten ruokien sekä hienojen viinien tarjoamisessa. Satakielen kielistä valmistettiin muhennosta, riikinkukon paisti höystettiin eräänlaisilla lihaviksi syötetyillä madoilla, sardiineista valmistettiin öljyssä säilykkeitä, hedelmiä ja vihanneksia tarjottiin runsaasti. Myöhemmin tavataan henkilöitä, jotka kesken ateriaa ottivat oksennuslääkkeitä voidakseen nauttia enemmän maukkaita ruokia. Palvelijat paloittelivat ruoat valmiiksi, ja sitten ne syötiin sormin.

Jos rikkaat roomalaiset elivät ylellisesti, ei sen sijaan köyhien asema ollut kadehdittava. Heidän kaupunginosassaan kadut olivat 172kapeat ja rakennukset kohosivat 6- tai 7-kerroksisina kummallakin puolen. Ne olivat huonosti rakennetut; tulvan sattuessa ne helposti hajosivat, ja tulipalot hävittivät vastustamattomasti, jos ne pääsivät valloille, kokonaisia kortteleja. Huoneet olivat pieniä, siisteyttä ei ymmärretty noudattaa, ja sen tähden kuolleisuus varsinkin lasten keskuudessa oli suuri. Päivät pitkään nuo köyhät kansalaiset vetelehtivät repaleisissa tunikoissaan kaduilla; vain öiksi he palasivat ummehtuneisiin asuntoihinsa. Heidän ravintonsa oli niukka; parhaassa tapauksessa leipä, suolavesi, sipuli ja öljy; useasti oli kuitenkin tyydyttävä vähempään. Siitäpä syystä optimaattien lahja-ateriat olivatkin juhlatilaisuuksia.

● Cato. Roomassa oli monta kansalaista, jotka surivat vanhan roomalaisen kunnon katoamista ja koettivat keksiä parannuskeinoja valtaan päässeitä paheita ja epäkohtia vastaan. Näistä on ennen muita mainittava Că´to, sama mies, joka hiin innokkaasti kehoitti kansalaisiaan kolmanteen puunilaissotaan. Censorina ollessaan hän karkotti senaatista sellaiset jäsenet, jotka elivät ylellisesti, sakotti liiallisilla kalleuksilla koristettuja naisia, revitytti upeasti rakennettuja taloja ja osoitti muutoinkin tapaintuomarina erinomaisen jyrkkää ankaruutta. Cato väitti roomalaisten oppineen kaikki huonot tapansa kreikkalaisilta, ja sen tähden hän vastusti kreikkalaisen sivistyksen leviämistä Roomaan. Hänen ponnistuksensa tuottivat kuitenkin vain vähän tuloksia. Pian roomalaiset taas vaipuivat entistä suurempaan ylellisyyteen.

● Gracchukset. Aivan toisella tavalla kuin Cato koettivat uljaat Gracchus veljekset, Tibĕ´rius ja Gājus, muutamia vuosikymmeniä myöhemmin palauttaa vanhaa roomalaista kuntoa. Heidän mielestään suurin epäkohta oli siinä, että talonpoikaisväestö oli kadonnut maaseudulta ja kaikki maa oli joutunut optimaattien käsiin. He asettivat sen tähden elämäntehtäväkseen uuden talonpoikaisluokan luomisen. Nämä pyrkimykset olivat optimaateille vastenmielisiä, sillä he pelkäsivät kadottavansa virkansa ja rikkautensa, kun kansa ei enää ollut lahjottavissa. Gracchusten esiintyminen jakoi Rooman kansan kahteen puolueeseen. Ylimys- eli senaatinpuolue oli Gracchuksia vastaan, mutta kansanpuolue antoi heille kannatuksensa.

173Ensin esiintyi Tiberius Gracchus. Tultuaan v. 133 e. Kr. kansantribuuniksi hän ehdotti peltolain, jonka mukaan ei kukaan roomalainen saanut pitää hallussaan enemmän kuin 1,000 auranalaa (2½ km²) valtiomaata; loput oli jaettava pieninä maapalstoina Roomaan kerääntyneelle tilattomalle rahvaalle. Kansankokous hyväksyi ehdotuksen, mutta optimaatit nostivat Roomassa mellakan, jonka aikana Tiberius sai surmansa.

Veljen kohtalo ei pelottanut Gajus Gracchusta. Kun hänet v. 123 e. Kr. valittiin kansantribuuniksi, hän sai kansan uudestaan hyväksymään Tiberiuksen peltolain. Mutta lisäksi hän sai julkaistuksi monta muutakin kansalle mieluista lakia. Köyhälle kansalle ruvettin valtion kustannuksella jakamaan kuukausittain viljaa. Italiaan ja maakuntiin määrättiin perustettaviksi siirtokuntia, joihin vähävaraiset Rooman kansalaiset saivat muuttaa. Ansion hankkimiseksi vapaille kansalaisille rakennettiin Italiaan uusia teitä. Hän alensi senaatin valtaa. Niin suuri oli Gajuksen osaksi tullut kansanrakkaus, etteivät optimaatit uskaltaneet häntä vastustaa, vaan hän määräsi ja toimi melkein kuin itsevaltias. — Vihdoin Gajus kuitenkin teki kansankokoukselle ehdotuksen, jonka johdosta hän kadotti kansan suosion. Hän esitti näet, että liittolaisille myönnettäisiin kansalaisoikeus. Kateellinen kansa alkoi silloin pelätä, että sen asema kävisi huonommaksi, kun kansalaisten lukumäärä kasvaisi. Kun optimaatit huomasivat, että Gajus oli kadottanut kansan luottamuksen, he taaskin panivat toimeen metelin, ja siinä Gajus sai surmansa samaten kuin Tiberius aikaisemmin.

□ Gracchus-veljekset. Rooma oli puunilaissotien päätyttyä ulkonaisesti mahtava, mutta sen sisäistä voimaa heikensivät monet epäkohdat. Erittäin suurena haittana Rooman tasavallalle oli itsenäisen talonpoikaisluokan häviäminen. Aikaisemmin eli Italiassa lukuisa pikkutilallisten luokka, josta saatiin parhaat sotilaat armeijaan ja jonka keskuudessa tavat säilyivät puhtaina ja yksinkertaisina. Mutta pitkällisissä sodissa monet tilalliset kaatuivat taistelutanterilla, toiset taas köyhtyivät sotien jaloissa, niin että heidän oli pakko myydä tilansa varakkaille ylimyksille. Täten maa joutui muutamille harvoille, jotka omistivat suuria kartanoita ja teettivät työt orjilla. Olipa valtionmaakin, joka oli annettu vain vuokrapalstoina yksityisten viljeltäväksi, vähitellen joutunut ylimysten haltuun. Samalla 174alueella, jossa satakunta pikkutilallisen perhettä aiemmin oli saanut riittävän toimeentulon, eli nyt yksi ainoa rikas perhe orjineen. Entiset pikkutilalliset saapuivat laumoittain Roomaan, jossa he työttömänä köyhälistönä elivät rikasten armoilla. Maansa menetettyäänkin noilla entisillä tilallisilla oli kansalaisoikeudet: kansankokouksissa he valitsivat valtion virkamiehet ja päättivät uusista laeista. Saadakseen heidät äänestämään mielensä mukaan valtion johdossa olevat ylimykset jakoivat heille viljaa ja muita elintarpeita sekä panivat toimeen ilmaisia sirkushuveja. Täten valtion asioita ratkaistaessa pääsi useinkin se henkilö voitolle, joka parhaiten kykeni kestitsemään ja liehakoimaan pääkaupungin köyhälistöä, ajoipa hän kuinka itsekästä ja valtion menestykselle epäedullista asiaa tahansa.

Kaksi ylhäissukuista miestä, Tibĕ´rius ja Gājus Gracchus, uhrasi elämänsä tämän epäkohdan poistamiseksi.

Gracchusten isä, joka oli ollut ylhäisissä valtion viroissa, kuoli varhain jättäen jälkeensä mainitut kaksi poikaa. Poikain kasvatus jäi heidän äitinsä Cornē´lian huoleksi. Tämä oli kuuluisan Scipion tytär. Scipiot olivat tunnettuja korkeasta sivistyksestään, ja Corneliakin oli Rooman jaloimpia ja sivistyneimpiä naisia. Kaiken aikansa hän omisti poikainsa kasvatukselle. Hän toimitti Kreikasta heille opettajia ja istutti heihin ylevän mielenlaadun ja isänmaallisen ajatustavan. Kun muut ylhäiset perheenemännät ylpeilivät jalokivistään ja muista koristuksistaan, Cornelia näytti heille poikiansa sanoen: »Tässä ovat minun kalleuteni». Veljesten tultua täysi-ikäisiksi äiti kehoitteli heitä etsimään mainetta valtion palveluksessa virkkaen: »Kuinka kauan minua vielä sanotaan Scipion tyttäreksi eikä Gracchusten äidiksi?»

Vanhin veli, Tiberius, noudatti ensiksi äidin kehoitusta. Hän tuli kansantribuuniksi vuodeksi 133. Silloin hän päätti saada toimeen korjauksen maanomistusoloissa.

Matkustaessaan halki Italian sotaretkelle Espanjaan Tiberius oli tehnyt sen surullisen huomion, että suuri osa Italian maaseutua oli autiona ja että orjat viljelivät peltoja, jotka aiemmin olivat olleet vapaiden pikkutilallisten omaisuutta. Hän ymmärsi, mikä vaara tässä uhkasi Rooman tasavaltaa, ja hänessä heräsi ajatus, että pikkutilallisluokka oli saatava uudelleen syntymään Italiaan.

Kansantribuuniksi tultuaan Tiberius ehdotti, että entinen peltolaki, jonka mukaan ei kellään roomalaisella saisi olla valtionmaata enempää kuin 500 auranalaa (125 hehtaaria), pantaisiin uudelleen voimaan. Kuitenkin saisi perheenisä, jolla oli kaksi poikaa, kummankin osalle lisäksi 250 auranalaa. Jäljelle jäävä valtionmaa oli jaettava 30 auranalan suuruisina palstoina köyhille kansalaisille ja italialaisille 175liittolaisille kohtuullista vuokraa vastaan; näitä palstoja ei saisi myydä, vaan niiden tuli kulkea perintönä suvussa.

Tiberius puolusti lakiehdotustaan loisteliaan kaunopuheisesti. »Italian pedoilla on luolansa ja pesänsä», hän kerran lausui, »mutta niillä miehillä, jotka vuodattavat verensä Italian puolesta, ei ole muuta omaisuutta kuin ilma ja valo. Sotapäälliköt valhettelevat, kun he ennen taistelua kehoittavat sotamiehiä taistelemaan isiensä hautojen ja kotiensa alttarien puolesta, sillä heillä ei ole isien hautakumpuja eikä omaa kotiliettä. Heitä sanotaan maailman herroiksi eivätkä he kuitenkaan saata sanoa yhtä ainoata maakokkaretta omakseen.»

Ylimykset vastustivat kiivaasti Tiberiuksen lakiehdotusta, mutta heidän vastustuksestaan huolimatta hän sai sen hyväksytyksi. Mutta lakia toimeenpantaessa syntyi uusia vaikeuksia. Oli muun muassa saatava selville, mikä oli valtion maata, mikä yksityisomaisuutta. Asiaa vaikeuttaakseen ja saadakseen lain toimeenpanon lykätyksi ylimykset kieltäytyivät näyttämästä maakirjojaan. Tästä kaikesta olikin seurauksena, ettei peltolain määräyksiä ennätetty saattaa voimaan Tiberiuksen virkavuotena. Haluamatta jättää aloittamaansa suurta yhteiskunnallista uudistusta keskeneräiseksi Tiberius pyrki kansantribuunin virkaan seuraavaksikin vuodeksi. Mutta tämä soti perinnäistapaa vastaan, sillä samaa henkilöä ei Roomassa valittu samaan virkaan kahdesti peräkkäin.

Vaali tapahtui Capitolinuksella Juppiterin temppelin edustalla. Samaan aikaan senaatti piti kokousta eräässä viereisessä temppelissä. Siellä lausuttiin kiivaita sanoja Tiberiusta vastaan, väittivätpä jotkut hänen pyrkivän kansan avulla yksinvaltaan. Konsulia kehoitettiin käyttämään väkivaltaa, jos hänet valittaisiin tribuuniksi. Siitä konsuli kuitenkin kieltäytyi. Silloin saapuvilla ollut ylimmäinen pappi nousi ja lausui vimmastuneena: »Kun valtion korkein virkamies pettää valtion, niin seuratkoot minua ne, jotka tahtovat pitää lait voimassa!» Näin sanoen hän ryntäsi ylimyskunnan etunenässä kansankokoukseen. Syntyi mellakka, jossa Tiberius ynnä 300 hänen puoluelaistaan sai surmansa. Illalla Gajus Gracchus pyysi saada haudata veljensä, mutta ylimykset eivät siihen suostuneet. He laahauttivat ruumiita pitkin katuja ja viskasivat ne sitten kuin mitkäkin pahantekijäin ruumiit Tiberiin. — Peltolain toimeenpanoa jatkettiin kumminkin jonkin aikaa. On laskettu, että lähes 100,000 kansalaista sai tällä tavoin maapalstan.

Kymmenen vuotta Tiberius Gracchuksen kuoleman jälkeen hänen veljensä Gajus tuli kansantribuuniksi. Gajuksen intohimoinen mieli paloi halusta kostaa ylimyksille hänen veljensä kuoleman sekä jatkaa hänen aloittamaansa uudistusta. Tulisella kaunopuheisuudella hän lumosi kuulijansa, saipa hän toisinaan vastustajansakin vuodattamaan kyyneliä.

176Gajus pani päämääräkseen senaatin vallan kukistamisen. Siihen tarvittavan kansan suosion ja kannatuksen hän hankki alhaisolle edullisilla lakiehdotuksillaan. Tiberiuksen peltolaki hyväksyttiin uudelleen voimaan pantavaksi, köyhille kansalaisille päätettiin valtion välityksellä hankkia viljaa tavallista huokeampaan hintaan ja sekä Italiaan että maakuntiin oli perustettava siirtokuntia köyhälistöä varten. Nämä päätökset tehtiin kuulematta senaattia, jonka arvo täten näytti menneen. Gajus valittiin toiseksikin vuodeksi tribuuniksi, ja hän hallitsi Roomaa itsevaltiaan tavoin.

Mutta pian hän sai kokea kansansuosion häälyväisyyttä. Kun hän ehdotti, että liittolaisille Italiassa annettaisiin kansalaisoikeudet, koska hän piti sitä kohtuullisena ja koska siten saisi lisää kannattajia, niin kansa kylmeni hänelle. Se oli haluton jakamaan kansalaisoikeuden tuottamia etuja muiden kanssa. Senaatti osasi ovelasti käyttää hyväkseen Gajuksen huonontunutta asemaa. Se teki kansankokouksessa alhaisolle paljon edullisempia esityksiä kuin Gracchus. Kun tämä ehdotti kahden siirtokunnan perustamista, ylimykset ehdottivat kahdentoista. Ajattelematon rahvas antoi pettää itseänsä eikä valinnut Gracchusta enää kolmatta kertaa tribuuniksi.

Voitonvarmana senaatti aikoi ryhtyä peruuttamaan Gracchuksen toimenpiteitä. Tästä tiedon saatuaan Gracchuksen puoluelaiset päättivät tehdä aseellista vastarintaa. Silloin senaatti julisti sotatilan ja antoi konsuleille toimeksi pitää huolta, ettei valtio kärsisi vahinkoa. Näin saamansa vallan suojassa toinen konsuli, joka oli Gracchuksen kiivas vastustaja, ryntäsi aseistettuine joukkoineen sille kukkulalle, jonne Gracchus puoluelaisineen oli asettunut. Syntyneessä metelissä konsulin joukot pääsivät voitolle, ja Gracchus kiiruhti pakoon Tiber-joen poikki. Joka talosta hänelle huudettiin: »Joudu, joudu!», mutta kukaan ei tuonut hänelle hevosta eikä auttanut häntä. Hän pääsi viimein kostonjumalattarelle pyhitettyyn lehtoon. Sinne hän pysähtyi, ja siellä uskollinen orja pisti hänet miekalla kuoliaaksi, tappaen itsensä herransa ruumiin viereen. Yli 3000 kansalaista sai samalla surmansa, ja heidän omaisuutensa otettiin valtiolle. Corneliaa kiellettiin pitämästä surupukua. Hän vetäytyi erilleen ja eli maakartanossaan tiedemiesten seurassa.

Monta vuotta myöhemmin kansa, huomattuaan Gracchusten jalot tarkoitukset, pystytti heille kuvapatsaita. Corneliallekin pystytettiin muistopatsas, johon kirjotettiin: »Cornelia, Gracchusten äiti.»

● Marius. Gajus Gracchuksen kuoltua peltolait joutuivat pian unhoon ja jo jaetut maat siirtyivät takaisin optimaateille. Nämä tunsivat asemansa nyt turvatuksi eivätkä sen tähden paljoa välittäneet valtion asioista, kunhan vain saivat rauhassa imeä rikkauksia maakunnista ja elää veltostuttavassa ylellisyydessä. Sotajoukon optimaatit päästivät vallan rappeutumaan. Sotamiehet tekivät mitä tahtoivat, ja vanha roomalainen urhoollisuus alkoi kadota.

Onnettomuudeksi Rooma sattui näihin aikoihin saamaan kaksi vaarallista vihollista yhtaikaa. Etelässä Numĭ´dian kuningas Jugu´rtha aloitti sodan, ja pohjoisessa kaksi germaanista kansaa kimbrit ja teutonit hävittäen hyökkäsivät Rooman alueelle. Rooma oli voimaton näitä vihollisia vastaan. Numidiaan lähetetyt sotajoukot ottivat Jugurthalta lahjuksia ja pysyivät toimettomina. Kimbrejä ja teutoneja vastaan rientävät legioonat voitettiin. — Tässä pulassa esiintyi Rooman pelastajana alhaissäätyinen Gajus Mărius. Hän tuli Jugurthaa vastaan lähetetyn sotajoukon johtajaksi. Nyt Jugurtha voitettiin; hän joutui roomalaisten vangiksi ja kärsi vaikean nälkäkuoleman. Kun Jugurthan sota oli päättynyt v. 105 e. Kr., Marius riensi germaaneja vastaan ja sai vihdoin heidätkin kukistetuiksi v. 101 e. Kr.

Kimbriläissodan jälkeen kansa toivoi, että Marius ryhtyisi Gracchusten tavoin parantamaan köyhän kansan tilaa. Marius ei kuitenkaan ymmärtänyt tällaisia asioita, ja sen tähden se maine, jonka hän sodillaan oli saanut, piankin hälveni.

Eipä hän enää taistelutanterellakaan esiintynyt yhtä voittoisana kuin aikaisemmin. Niinpä hän esim, ei saanut kukistetuksi liittolaisia, jotka turhaan vaadittuaan kansalaisoikeuksia vihdoin ryhtyivät julkikapinaan. Roomalaisten täytyi lopuksi taipua siihen, että kaikille Italian kansoille suotiin kansalaisoikeudet 178(v. 89 e. Kr.). Tämän jälkeen entiset liittolaiset nopeasti latinalaistuivat.

● Sulla. Edellä mainituissa sodissa oli Mariuksen alipäällikkönä Sulla-niminen optimaatti. Kun Mariuksen arvo alkoi aleta, Sulla ymmärsi kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Vihdoin hän sai Mariuksen täydellisesti syrjäytetyksi. Kun näet oli lähetettävä sotajoukko kukistamaan Pontoksen kuningasta Mitradă´tēsta, joka oli aloittanut vaarallisen sodan Roomaa vastaan, Sulla sai aikaan sen, ettei retken johtajaksi määrättykään Mariusta, vaan ylipäällikkyys uskottiin hänelle itselleen. — Sullan ollessa Aasiassa taistelemassa Mitradatesta vastaan Marius kuitenkin anasti vallan Roomassa. Näin alkoi ensimmäinen kansalaissota (88–82).

Sulla päätti onnellisesti sodan Mitradatesta vastaan. Tämä suostui rauhaan v. 84 e. Kr., ja niin Sulla pääsi palaamaan Roomaan. Marius oli tosin jo kuollut Sullan saapuessa, mutta kansanpuolueen muut päälliköt voitettiin, ja Sulla julistettiin diktaattoriksi.

Päästyään valtaan Sulla päätti ikipäiviksi masentaa kansanpuolueen. Sen tähden hän pani toimeen prōskription, s. o. laati murhaluettelon niistä henkilöistä, joiden hän pelkäsi voivan ajaa kansanpuolueen asiaa. Luetteloon merkityn sai kuka tahansa murhata; määrättiinpä palkkiokin tällaisen henkilön tappamisesta. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon ja myytiin julkisella huutokaupalla. Useat Sullan puoluelaisista rikastuivat ostamalla polkuhintaan luetteloon merkittyjen maatiloja. Lujittaakseen ylimyspuolueen asemaa Sulla supisti kansantribuunien veto-oikeutta ja lisäsi senaatin valtaa. Nyt oli optimaattien valta-asema hänen mielestään turvattu; sen tähden hän erosi 179diktaattorin toimesta ja vetäytyi huvilaansa, jossa kuoli jo seuraavana vuonna eroamisensa jälkeen (78 eKr.).

□ Marius ja Sulla. Gracchusten kuoltua Marius ja Sulla olivat jonkin aikaa Rooman tunnetuimmat miehet. He olivat kunnianhimoisia ja kyvykkäitä, mutta heiltä puuttui Gracchusten jalot tarkoitusperät.

Marius oli talonpojan poika. Hän ei osannut kreikkaa eikä muutoinkaan saanut sitä sivistystä, joka näihin aikoihin oli Rooman ylimysten keskuudessa tavallinen. Mutta hän oli palvellessaan yksinkertaisena sotamiehenä saavuttanut mainetta urhoollisuudellaan ja sotataidollaan. Sen tähden hän nopeasti kohosi arvosta toiseen. Huolimatta siitä, että hän oli nousukas, kansa valitsi hänet lopulta konsuliksi.

Mariuksen maineikkain teko oli kahden germaanikansan, kimbrien ja teutonien, kukistaminen. Nämä olivat jättiläiskokoista, keltatukkaista ja sinisilmäistä väkeä. Vaimoineen ja lapsineen he olivat lähteneet liikkeelle etsimään uusia kotisijoja. Roomassa sanoma heidän tulostaan tuotti niin suurta kauhua, ettei jälkeen gallialaisten ja Hannibalin aikojen sellaista tunnettu. Historioitsija Plutarkhos kirjoittaa heistä: »Heidän rohkeutensa ja urhoollisuutensa oli vastustamaton. Taistelussa he hyökkäsivät kuin tuli äkkiarvaamatta ja ylivoimaisesti, niin ettei kukaan saattanut kestää heidän rynnistystään; päinvastoin kaikki, jotka joutuivat heidän tielleen, sortuivat heidän jalkoihinsa. Useat suuret roomalaiset sotajoukot, joiden tuli suojella Alppien tuonpuoleista Galliaa, joutuivat päällikköineen häviölle ja hajoitettiin häpeällisesti.»

Marius ei voinut heti kuljettaa legiooniaan heitä vastaan, vaan hänen täytyi ensin järjestää koko sotajoukkonsa uudestaan. Aikaisemmin olivat kaikkein köyhimmät, jotka eivät itse voineet hankkia sotavarustuksiaan, olleet sotapalveluksesta vapaat. Marius sen sijaan pani kokoon joukkonsa melkein yksinomaan näistä varattomista kansalaisista. Alettiinpa vähitellen pestata sellaisiakin, joilla ei ollut kansalaisoikeutta. Kaikille maksettiin riittävä palkka. Näin tuli siis ensi kerran pestattu sotajoukko Roomassa käytäntöön. Uusia legiooniaan Marius ei kohta vienyt vihollista vastaan, vaan karaisi niitä kahden vuoden aikana ankarilla aseharjoituksilla, marsseilla ja linnoitustöillä. Silloin hän vihdoin oli valmis käymään germaanien kimppuun.

Viimeisestä kimbrien ja roomalaisten välisestä taistelusta Plutarkhos kertoo näin: »Kimbrit kahlehtivat yhteen ensimmäisen rivinsä miehet pitkillä ketjuilla, jotka kulkivat vyöstä vyöhön. Sitten he tekivät hyökkäyksen. Roomalaiset kuitenkin voittivat ja ajoivat 180pakenevat heidän varustuksilleen saakka, ja täällä avautui kamala näytelmä. Vaimot seisoivat mustiin puettuina vaunujen luona ja tappoivat pakolaiset ilman erotusta, niin hyvin miehensä kuin isänsä ja veljensä. Omin käsin he kuristivat lapsensa ja heittivät ne sitten pyörien alle ja vetojuhtien jalkoihin sekä surmasivat itsensä.»

Roomalainen historioitsija Sallustius antaa Sullasta seuraavan kuvauksen: »Sulla oli ylimys, joka polveutui köyhtyneestä patriisisuvusta. Hänellä oli kreikan ja latinan kirjallisuudessa perinpohjaiset tiedot. Hän oli siveetön, mutta kunnianhimoinen. Hän rakasti ylellistä elämää, mutta huvitukset eivät estäneet häntä hänen toimistaan. Sulopuheinen, älykäs ja käytöstavaltaan kohtelias hän myös oli. Niinikään hän oli erittäin antelias.» Sullasta, joka liittyi senaatin puolueeseen, tuli Mariukselle voitokas kilpailija.

Pontoksen valtakunnassa Vähässä-Aasiassa hallitsi tähän aikaan kuningas Mitradă´tēs, lahjakas ja vallanhimoinen mies. Hän rupesi laajentamaan valtakuntaansa ja valloitti Vähässä-Aasiassa olevia Roomankin maita, lähettipä hän jo sotajoukon Balkanin niemimaahankin. Silloin Rooma päätti aloittaa sodan Mitradatesta vastaan, ja senaatti määräsi sotajoukon päälliköksi Sullan. Mutta nytpä Marius alkoi vehkeillä häntä vastaan, saadakseen päätöksen kansan avulla kumotuksi. Silloin Sulla tuomitutti vastustajansa kuolemaan. Mariuksen oli suin päin paettava Roomasta Sullan lähettien takaa-ajamana. Kerran hän piiloutui erääseen suohon painautuen kaulaa myöten veteen. Mutta sotamiehet löysivät hänet ja veivät hänet lähimmän kaupungin vankilaan. Sinne lähetettiin eräs kimbriläisorja häntä tappamaan. Mutta Marius huusi jyrisevällä äänellä: »Orja, uskallatko tappaa Gajus Mariuksen?» Vapisten orja heitti miekan luotaan ja pakeni vankilasta. Siten Marius pelastui.

Mutta kun Sulla legioonineen oli purjehtinut Kreikkaan, Marius palasi Roomaan. Kansa otti hänet riemuiten vastaan ja Marius esiintyi Roomassa kuin itsevaltias ikään. Hän eli kuitenkin alituisessa pelossa, että Sulla palaisi ja kostaisi hänelle. »Jalopeuran luolassa ei ole hyvä olla, vaikka jalopeura onkin poissa», kerrotaan hänen sanoneen. Pelon valtaamana hän nyt muuttui juomariksi ja julmuriksi. Sullan puoluelaisia ja ystäviä hän tapatti suurin määrin. Yli koko Italian ulotettiin verilöyly. Viimein Marius sairastui kuumeeseen. Vielä kuolinvuoteellaan hän houraili taistelevansa Sullaa vastaan.

Voitettuaan Mitradateen Sulla palasi armeijoineen Italiaan. Kansanpuolue oli koonnut suuren sotajoukon häntä vastaan, mutta sillä ei ollut kelvollista johtajaa. Sulla voitti vastustajansa useissa taisteluissa, saapui Roomaan ja rankaisi mitä julmimmin kansanpuolueen jäseniä heidän tekemästään vastarinnasta. Hän julkaisi proskriptioluetteloissa niiden henkilöiden nimet, jotka 181ken hyvänsä sai rangaistuksetta tappaa ja joiden omaisuus otettiin valtiolle. Heidän lapsensa ja jälkeläisensä julistettiin kelpaamattomiksi valtion virkoihin. Annettiinpa vielä palkintokin proskriboidun surmaamisesta. Pian oli surmattujen luku niin suuri, että muuan senaattori kysyi Sullalta: »Jättänetkö ketään eloon?» johon Sulla vastasi: »En tiedä sitä itsekään.» Moni tuli upporikkaaksi ostamalla halvalla surmattujen maatiloja tai muuta takavarikkoon otettua omaisuutta.

Tuhottuaan vastustajansa Sulla nimitytti itsensä diktaattoriksi. Hän sääti nyt useita lakeja, joiden tarkoituksena oli senaatin vallan lujittaminen. Sen jälkeen hän erosi valtiontoimista ja vetäytyi yksityiselämään. Hän muutti maaseudulla olevaan komeaan huvilaansa, jossa vietti samoin kuin ennen nuoruudessaan ylellistä ja kevytmielistä elämää näyttelijäin ja tanssijattarien seurassa. Siellä hän kuoli v. 78. Hänen ruumiinsa kannettiin kultaisilla paareilla suunnattomassa surusaatossa Roomaan, jossa se poltettiin Mars-kentällä. Kaksi tuhatta seppelettä kerrotaan lasketun hänen paariensa ääreen.

● Yksinvaltiuteen pyrkijät. Sulla erehtyi luullessaan, että hän ikipäiviksi oli turvannut ylimyspuolueen vallan. Ei kestänyt kuin muutamia vuosia hänen kuolemansa jälkeen, niin puolueriidat taas olivat täydessä vauhdissa. Monet vallanhimoiset kansalaiset unelmoivat diktaattorin valtaa, josta Sulla vapaaehtoisesti oli luopunut. He ymmärsivät kuitenkin, että yksinvaltius oli helpompi saavuttaa kansan kuin senaatin avulla. Sen tähden he kaikki liittyivät kansanpuolueeseen.

Eräs yksinvaltaan pyrkijöistä oli upporikas Crassus, joka Sullan proskriptioissa oli hankkinut kosolta sekä maakartanoita että kaupunkitaloja. Hän käytti suunnattomia rikkauksiaan kerätäkseen ympärilleen vahvan puolueen, jonka avulla pääsisi kohoamaan valtaan. Saipa hän sotaista mainettakin kukistamalla erään vaarallisen orjakapinan.

Vielä onnekkaampi kuin Crassus oli Pompē´jus. Hän kukisti ensin Välimeren merirosvot, jotka häiritsivät viljankuljetusta Roomaan, ja voitti sitten Mitradateen, joka oli aloittanut uuden sodan Roomaa vastaan. Päätettyään Mitradateen sodan v. 64 e. Kr. Pompejus yhdisti maakuntina Rooman valtakuntaan useimmat Vähän-Aasian maista sekä lisäksi Syyrian.

Enimmän levottomuutta herätti Roomassa kolmas yksinvallan tavoittelija Catilī´na. Tämä rappiolle joutunut ylimys muodosti laajan salaliiton, joka aikoi väkivaltaisesti kumota Rooman hallitusmuodon. Valpas konsuli Cĭ´cero sai kuitenkin hänen aikeensa ajoissa ilmi. Salaliittolaisten sotajoukkoa vastaan lähetettiin armeija, joka verisessä taistelussa pääsi voitolle. Taistelussa kaatui Catilinakin.

□ Catilinan salaliitto. Sallustius valittaa, että paha tapainturmelus Sullan aikoina oli päässyt vallalle Rooman ylimystön keskuudessa. »Kun kerran oli tultu niin pitkälle, että rikkaus tuotti kunniaa ja sitä seurasi maine, valta ja vaikutus, niin siveellinen voima kadotti kaiken viehätyksensä ja köyhyyttä ruvettiin pitämään häpeällisenä, epäitsekkyyttä pahansuopuutena. Näin nuoret roomalaiset muuttuivat rikkauksien johdosta ylellisiksi, itaroiksi ja ylimielisiksi. He nylkivät ja mässäyksissä taas kuluttivat, minkä olivat nylkeneet. He pitivät aina omat rikkautensa vähäisinä ja himoitsivat toisten omaisuutta. Heissä ei ollut säädyllisyyttä eikä häpeätä, ja he pitivät jumalallista ja inhimillistä oikeutta pilkkanaan.»

Tällainen mies oli myös Catilīna. Hän kuului erääseen arvokkaaseen optimaattisukuun, mutta oli juomingeissa, uhkapeleissä ja irstaassa 183elämässä tuhlannut omaisuutensa. Hänen ympärilleen keräytyi muita kevytmielisiä ylimysnuorukaisia. Aluksi nämä turmeltuneet miehet koettivat testamentinväärennyksillä, salamurhilla ja petoksilla hankkia varoja mässäysten jatkamiseen. Mutta kun heidän rikoksensa alkoivat käydä ilmi ja heidän ylellinen elämänsä vaati yhä uusia varoja, he olivat valmiit auttamaan Catilinaa hänen kumousyrityksissään. Sovittiin siitä, että Catilina oli tehtävä yksinvaltiaaksi, hänen vastustajansa merkittäisiin murhaluetteloihin ja salaliittolaiset jakaisivat keskenään valtion virat ja maakunnat.

Konsulina oli tähän aikaan Cĭ´cero, Rooman suurin kaunopuhuja. Puhetaitonsa, oppinsa ja rehellisyytensä takia hänen oli onnistunut kohota virkauralla aina ylimmälle asteelle saakka, vaikka hän ei kuulunut optimaatteihin, vaan ritarisäätyyn. Hänen silmämääränään oli tasavaltaisen hallitusmuodon pysyttäminen voimassa. Niinpä hän pontevasti esiintyi Catilinan ja hänen kannattajiensa kumousyrityksiä vastaan ja sai urkkijoiden avulla selkoa heidän salavehkeistään. Mutta kun hänellä ei ollut sitovia todistuksia heidän rikollisuudestaan, hän ei uskaltanut vangita heitä, vallankin kun salaliittolaisten joukossa oli useita senaattorejakin. Aluksi hän siis tyytyi siihen, että Forumilla ja senaatissa piti kiihkeitä puheita Catilinaa vastaan. Koska hän oli Rooman paras puhuja, hän saikin täten Catilinan epäluulon alaiseksi. Eräässä puheessaan hän puhkesi sanomaan: »Kuinka pitkälle, Catilina, käytätkään väärin kärsivällisyyttämme? Eikö ollenkaan käy tunnollesi kansan pelko, eikö se, että tätä paikkaa on täytynyt senaatin istuntoa varten suojella mitä voimakkaimmin? Eikö sekään, minkä voit lukea läsnäolijain kasvojen ilmeistä? Etkö huomaa, että kaikilla jo on tiedot salaliitostasi? Voi aikoja! Voi tapoja! Senaatti nämä asiat tietää, konsuli näkee; ja kuitenkin on tuo mies vielä hengissä! Hengissäkö vain? Ei; hän tulee vielä senaattiinkin, ottaa osaa yleisten asiain käsittelyyn ja samalla tarkastelee meitä katseellaan merkiten meidän joukostamme murhateuraansa. Jo aikoja sitten olisi sinut, Catilina, pitänyt konsulin määräyksestä viedä kuolemaan; sinuun itseesi olisi pitänyt ampua kaikki ne surman nuolet, joita sinä kaikkien meidän pään varalle jo pitkän aikaa olet teroitellut.»

Vihdoin Cicero sai riittäviä todistuksiakin. Muutamat maakuntalaiset, jotka kävivät Roomassa valittamassa maaherransa kiskomisesta, joutuivat tekemisiin Catilinan kanssa. Tämä lupasi parantaa heidän tilaansa, jos he nostattaisivat kansalaisensa häntä avustamaan tasavallan kukistamiseksi. Maakuntalaiset pyysivät Catilinalta kirjallisen sitoumuksen viedäkseen sen muka kansalaistensa nähtäväksi. Mutta he antoivatkin sen Cicerolle. Nyt oli Cicero asiastaan varma. Hän lähetti heti sotajoukon matkalle ja salaliittolaiset voitettiin.

184Pontevan esiintymisensä johdosta Cicero sai kiitollisilta kansalaisilta nimen »isänmaan isä».

CAESAR.

● Caesarin nuoruus. Crassus, Pompejus ja Catilina eivät onnistuneet yksinvaltaisissa pyrkimyksissään. Mutta heidän kilpailijansa Gājus Jūlius Caesar [kē´sar] oli heitä onnekkaampi. Tämä lahjakas ylimys liittyi jo nuorena kansanpuolueeseen. Aluksi hän ei tullut huomatuksi valtiollisessa elämässä, sillä hän huolehti parhaastaan opinnoistaan. Mutta kun hän astui julkisuuteen, hän piankin veti kaikkien huomion puoleensa.

● Gallian retki (58–51). Caesar hankki tavattomalla anteliaisuudella kansan suosion. Siitä huolimatta hän ymmärsi, ettei hänellä vielä ollut tarpeeksi mainetta voidakseen saavuttaa yksinvaltiutta. Hän liittyi sen tähden Crassukseen ja Pompejukseen solmien heidän kanssaan ensimmäisen triumviraatin (»kolmen miehen liiton») vuonna 60 e. Kr. Jokaisella triumvirillä oli niin paljon puoluelaisia, että heillä yhteensä oli ehdoton ylivalta kansankokouksessa. Ystäviensä avulla Caesar pääsi konsuliksi ja sitten tämänpuoleisen Gallian maaherraksi.

Juuri tätä Caesar oli toivonut. Tuskin hän oli saapunut maakuntaansa, kun hän jo varusti sotajoukon ja lähti taistelemaan Gallia transalpinan kelttiläiskansoja vastaan. Taistelut kestivät kahdeksan vuotta (58–51), mutta silloin koko tuo laaja maa Reiniin saakka olikin saatettu Rooman valtaan.

Gallian sodassa Caesarin erinomainen sotapäälliköntaito tuli näkyviin. Hän sai ennen pitkää jalkeille kymmenen legioonaa, jotka olivat häneen niin kiintyneet, että jokainen sotilas oli valmis kuolemaan hänen puolestaan. 185Hän kohtelikin lempeästi miehiään, otti osaa heidän harjoituksiinsa, palkitsi heitä heidän kunnostautuessaan ja jakoi heidän kanssaan surut ja ilot. Mutta samalla hän vaati heiltä ehdotonta kuuliaisuutta. — Viholliset hän taas osasi hajoittaa ja tehdä keskenään eripuraisiksi. Näin hänellä aina oli vain muutamia heimoja erältään vastassaan.

● Toinen kansalaissota (49–45). Gallian sodan aikana triumviraatti Crassuksen kuoleman johdosta oli hajonnut. Sen jälkeen molempien jäljelle jääneiden triumvirien ystävyys pian kylmeni. Pompejus ei voinut sietää, että Caesaria ja hänen urotöitään aina kiiteltiin. Kateudessaan hän sai senaatin määräämään, että Caesarin oli luovuttava sotajoukostaan. Tähän ei Caesar kuitenkaan suostunut, vaan lähti v. 49 legioonainsa johdossa marssimaan Roomaa kohti.

Näin alkoi toinen kansalaissota. Pompejus ja useimmat senaattorit lähtivät Kreikkaan. Caesar seurasi heitä ja voitti Pompejuksen sotajoukon Fa´rsāloksen taistelussa. Pompejus pakeni silloin Egyptiin, jossa hänet murhattiin. Caesarin oli vielä tämänkin jälkeen pakko taistella tasavallan kannattajia vastaan ensin Egyptissä, sitten Vähässä-Aasiassa, sen jälkeen Afrikassa ja lopuksi Espanjassa. Vuonna 45 hän oli voittanut viimeisenkin vastustajansa.

● Caesar yksinvaltiaana. Saavutettuaan yksinvallan Caesar koetti lempeydellä taivuttaa kansan puolelleen. Vangitut vastustajansa hän päästi vapaiksi, kohottipa useita heistä virkoihinkin. Samalla hän uutterasti harrasti valtakunnan parasta; olletikin hän esti maaherroja sortamasta maakuntalaisia. Annettiinpa useille maakuntalaisille kansalaisoikeudet, esim. kaikille tämänpuoleisen Gallian asukkaille. Myös ajanlaskun uudistus oli valtakunnalle suureksi hyödyksi. Siihen saakka noudatettu ajanlasku oli sekava ja virheellinen. Caesar saattoi etevien matemaatikkojen avustamana voimaan juliaanisen kalenterin, joka oli käytännössä uudelle ajalle saakka. Sen mukaan lasketaan vuodessa olevan 365 päivää; mutta joka neljäs vuosi on karkausvuosi, joka käsittää 366 päivää. — Monet suunnitelmat jäivät Caesarilta kesken, 186koska hän vain lyhyen ajan ehti hoitaa hallitusta ennen kuolemaansa.

● Caesarin kuolema. Caesarin viisaasta ja lempeästä hallituksesta huolimatta oli Roomassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät voineet unohtaa tasavaltaa. Varsinkin kun kävi ilmi, että Caesar pyrki kuninkaan nimeä omistamaan, hänen vihamiestensä luku lisääntyi. Nämä tekivät Brūtuksen ja Cassiuksen johtamina salaliiton Caesarin henkeä vastaan, ja vuonna 44 e. Kr. hänet murhattiin senaatin kokoussalissa.

□ Caesarin sukuperä ja luonne. Ei yksikään Rooman tasavallan valtiomiehistä kohonnut sellaiseen valtaan ja maineeseen kuin Gajus Jūlius Caesar [kē´sar]. Hän polveutui vanhasta patriisisuvusta, joka perhetarinain mukaan johti alkuperänsä itse troialaisen Aeneaan pojasta. Hän sai oivallisen kasvatuksen, oppi käyttäytymään miellyttävästi ja kehittyi eteväksi puhujaksi. Aikaisin Caesar joutui likeisiin suhteisiin kansanpuolueen johtajiin. Hänen tätinsä oli ollut Mariuksen puoliso, ja itse hän nai erään mainitun puolueen johtajan tyttären. Sulla, joka epäluuloisesti katseli kaikkia lahjakkaita kansanpuoluelaisia, kiinnitti huomionsa Caesariinkin ja vaati häntä luopumaan puolisostaan. Kun Caesar ei siihen suostunut, Sulla uhkasi julistaa hänet lainsuojattomaksi, mutta vaikutusvaltaisten ystäviensä välityksellä Caesarin onnistui saada armo. Sullan kerrotaan tällöin lausuneen: »Pitäkää hänet sitten, mutta kyllä hän saattaa monta patriisia perikatoon, sillä hänessä on enemmän kuin yksi Marius!» Caesar piti kuitenkin paraimpana paeta Roomasta. Hän kävi Vähässä-Aasiassa ja Kreikassa täydentäen ahkerasti opintojaan. Palattuaan Roomaan hän aluksi tyytyi näyttelemään ensi osaa seuraelämässä, pani toimeen pitoja, käytti runsaasti hajuvesiä ja voiteita, sepitti runoja ja eli iloisesti Rooman kevytmielisen nuorison parissa.

Kuitenkin Caesarin rinnassa jo näihin aikoihin eli hehkuva kunnianhimo ja pyrkimys esiintymään käskijänä. Sitä todistaa muun muassa pari pientä tapausta. Kerran hän tovereineen matkusti erään italialaisen 187pikkukaupungin läpi. Nousi kysymys, oliko täälläkin vallanhimoa niinkuin Roomassa. »Varmaankin», Caesar vastasi, »minä ainakin tahtoisin mieluummin olla ensimmäinen täällä kuin toinen Roomassa.» Toisen kerran hän joutui merirosvojen käsiin. He vaativat hänen hengestään korkeat lunnaat. Kun Caesar kuuli lunastussumman määrän, hän väheksyi sitä, ja vaati, että se oli korotettava kahdenkertaiseksi. Odottaessaan, että ystävät kokoaisivat summan, Caesar eli merirosvojen parissa, ikään kuin hän olisi ollut heidän herransa, käski heidän pysyä hiljaa, kun hän laskeutui nukkumaan, ja luki heille runojaan; elleivät he niitä kiittäneet, hän uhkasi ristiinnaulita heidät kaikki vapaaksi päästyään. Viimein tuotiin lunnaat. Tuskin Caesar olikaan vapaana, ennen kuin hän kokosi joukon, voitti merirosvot, otti rahat heiltä takaisin ja ristiinnaulitutti heidät.

Ruumiiltaan Caesar ei ollut tukeva, mutta hän oli sopusuhtaisesti kehittynyt. Hänellä oli kotkannenä ja mustat säihkyvät silmät. Myöhemmin hän kävi laihaksi, kalpeaksi ja kaljupäiseksi. Kivulloisuudestaan huolimatta hän oli tottunut kaikenlaisiin rasituksiin; muun muassa hän ratsasti ja ui mainiosti.

□ Triumviraatti. Kansalaissota. Pian Caesar jätti huvitukset antautuakseen valtiomiestoimiin. Hän yleni virka-asteissa, ja vuodeksi 62 hänet määrättiin Espanjan maaherraksi. Hän oli silloin pahasti velkaantunut, sillä kansan suosion hankkimiseksi hän oli pannut toimeen komeita pitoja ja miekkailuleikkejä sekä jaellut viljaa ilmaiseksi. Kerrotaanpa hänen järjestämissään näytännöissä satojen miekkailijain esiintyneen hohtavan hopeisissa varustuksissa. Kun hän nyt oli aikeissa lähteä maakuntaansa, niin hänen velkojansa, arvatenkin hänen vastustajainsa yllyttäminä, eivät tahtoneet päästää häntä matkalle. Mutta silloin upporikas Crassus meni hänen puolestaan takuuseen suunnattomasta summasta. Caesar lähti Espanjaan, voitti siellä sotamainetta ja palasi vuoden kuluttua varakkaana miehenä takaisin Roomaan.

Hän pyrki nyt konsuliksi. Hän tulikin valituksi, sillä Crassus kannatti häntä ja samoin Pompējus, joka Sullan kuoleman jälkeen oli jonkin aikaa Rooman vaikutusvaltaisin mies ja joka onnekkailla sodilla oli kohonnut suureen maineeseen. Riitaannuttuaan senaatin kanssa Pompejus auttoi nyt kansanpuolueeseen kuuluvaa Caesaria valta-asemaan. Caesar yhtyi sitten likeisemmin näihin vaikutusvaltaisiin auttajiinsa tehden heidän kanssaan v. 60 e. Kr. ensimmäisen triumviraatin eli »kolmen miehen liiton». Tarkoituksena oli vallan hankkiminen liittoutuneiden käsiin. Seuraukset näkyivät pian. Senaatin ja Pompejuksen välinen riita saatiin ratkaistuksi Pompejuksen eduksi, kun taas Caesar sai kansalta Alppien tämänpuoleisen Gallian viideksi vuodeksi.

188Konsulivuotensa päätyttyä Caesar lähti maakuntaansa. Sinne tultuaan hän ryhtyi vuosikausia kestäviin sotiin Alppien tuonpuoleisessa Galliassa asuvia kansoja vastaan ja liitti koko tuon laajan maan aina Atlantin merta, Englannin kanaalia ja Rein-jokea myöten Rooman alueisiin. Samalla hän hankki itselleen sotamainetta sekä uskollisen sotajoukon.

Pian Caesarin ja Pompejuksen välit alkoivat kylmetä. Tosin triumvirit v. 56 uudistivat liittonsa, jolloin Caesarille annettiin maaherrantoimi Galliassa uudelleen viideksi vuodeksi; Pompejus sai samalla maakunnakseen Espanjan ja Crassus Syyrian yhtä pitkäksi ajaksi. Mutta Crassuksen saatua surmansa Syyriassa Pompejus, jonka mielen Caesarin voitot täyttivät kateudella, alkoi lähestyä senaattia ja ylimyspuoluetta. Viimein hän rupesi toimimaan suorastaan Caesaria vastaan.

Caesar tahtoi maaherrakautensa päätyttyä päästä toistamiseen konsuliksi. Hän hankki kansankokoukselta luvan hakea konsulinvirkaa poissaolevana sekä pitää sotajoukkojensa päällikkyyden, kunnes hän astuisi konsulinvirkaan. Mutta senaatti ei suostunut siihen, vaan vaati Caesaria valtiokirouksen uhalla määräpäivänä luovuttamaan maakuntansa ja laskemaan sotajoukkonsa hajalleen. Mutta Caesar ei antanut pelottaa itseään. Saatuaan tiedon senaatin päätöksestä hän kulki joukkoineen maakuntansa rajajoen Rubiconin yli huudahtaen: »Arpa on heitetty», ja läheni Roomaa. Uusi kansalaissota oli alkanut.

Pompejus oli kehunut senaatissa, ettei hänen tarvinnut kuin polkaista jalallaan maahan, saadakseen sotajoukon koolle. Mutta kun Caesar Galliasta marssi Italian alueelle, Pompejuksen kansansuosio ja valta näyttäytyikin kovin mitättömäksi. Kaikkialta vapaaehtoisia riensi Caesarin riveihin, ja niin Pompejuksen oli suin päin paettava Kreikkaan. Tänne keräytyi hänen luokseen kevytmielisiä, ylellisyyteen tottuneita ylimysnuorukaisia. Fa´rsāloksen luona syntyi taistelu. Caesar tiesi, miten arkoja ylimykset olivat hienosta hipiästään, ja siksi hän käski sotamiesten lyödä heitä kasvoihin. Tätä ylimykset eivät sietäneet, vaan lähtivät pakosalle. Pompejuksen rikas leiri kaikkine aarteineen joutui Caesarin valtaan. Tästä asiasta Caesar kirjoittaa muistelmissaan: »Pompejuksen leiristä löydettiin lehtimajoja lepovuoteineen, suuri esiin pantu rahamäärä, telttoja, joissa maa oli ruohoturpeilla peitetty — olivatpa muutamat teltat murattiköynnöksillä katetut — ja paljon muuta, joka todisti määrätöntä ylellisyyttä ja ehdotonta voitonvarmuutta, koska he siksi vähän epäilivät taistelun tulosta, että saattoivat ajatella niin joutavia nautintoja.»

Kreikasta Pompejus pakeni meritse Egyptiin toivoen saavansa siellä turvaa maan hallitsijalta. Mutta maihin noustessaan hänet murhattiin kavalasti alaikäisen Ptolemaios kuninkaan holhoojain toimesta. 189Pian murhan jälkeen Caesar saapui pieni joukko mukanaan Aleksandriaan. Kun hänelle näytettiin Pompejuksen päätä, hän kääntyi inhoten pois ja katseli kyynelsilmin murhatun sinettisormusta. Pompejuksen murhaajat olivat toivoneet saavuttavansa Caesarin ystävyyden, mutta tämä asettikin valtaistuimelle kuninkaan sisaren Cleopa´tran, joka kauneudellaan oli hänet hurmannut.

Egyptiin Caesar sai tiedon, että Mitradateen poika Farnă´kēs oli aloittanut sodan Roomaa vastaan. Hän kiiruhti Vähään-Aasiaan ja suoritti sodan viidessä päivässä, jonka takia saattoikin lakonisesti ilmoittaa senaatille: »Tulin, näin, voitin.»

Mutta vielä oli innokkaita tasavaltalaisia, jotka jatkoivat taistelua Caesaria vastaan käsittäen hänen voittonsa merkitsevän tasavallan häviötä.

Näiden joukossa oli Cato nuorempi. Hän oli nuoruudestaan alkaen osoittanut ylevämielistä ja taipumatonta luonnetta. Kun Caesar Afrikassa oli voittanut vastustajiensa suuren sotajoukon, Cato päätti riistää itseltään hengen, ettei hänen tarvitsisi nähdä tasavallan perikatoa. Keskustellessaan muutamien ystävien kanssa sielun kuolemattomuudesta Cato tuli lausuneeksi joitakin sanoja, joiden johdosta nämä pääsivät selville hänen aikeistaan. He yrittivät ottaa häneltä miekan, mutta Cato sai heidät luopumaan tästä. Sen jälkeen hän vielä hetken itsekseen lueskeli Platonin filosofista teosta sielun kuolemattomuudesta. Sitten hän paneutui nukkumaan, ja aamulla herätessään hän miekalla lävisti rintansa. Hänen poikansa ja palvelijansa riensivät saapuville ja hakivat lääkärin, joka sitoi haavan. Mutta virottuaan Cato repi siteet pois, ja vähän ajan kuluttua hän heitti henkensä. Kun Caesar kuuli Caton kuolemasta, hän huudahti: »Olet riistänyt minulta onnen lahjoittaa sinulle henkesi.»

Palattuaan Roomaan Caesar vietti triumfin eli riemusaaton, joka oli loistavin, mitä Roomassa siihen asti oli nähty. Sen yhteydessä hän pani toimeen suurenmoisia juhlia ja jakoi suunnattomia lahjoja. Alhaisoa ruokittiin 22,000 pöydässä ja sen huvittamiseksi järjestettiin eläin- ja gladiaattorileikkejä, joissa muun muassa nähtiin 400 jalopeuraa. Jokainen sotamies sai suurehkon summan, jokainen aliupseeri kaksin verroin ja upseerit nelinkertaisen summan. 150,000 köyhälle kansalaiselle annettiin niin ikään rahalahja, viljasta ja öljystä puhumattakaan.

Caesarin kuolema. Caesar oli nyt Rooman todellinen yksinvaltias, vaikkei hänellä ollutkaan yksinvaltiaan nimeä. Sekä senaatti että kansankokous noudattivat hänen tahtoaan. Suurta valtaansa Caesar 190käytti valtion menestykseksi. Siitä huolimatta hänellä oli kiivaita vastustajia. Toiset kadehtivat hänen valtaansa, toiset surivat tasavallan häviötä. Viimein tehtiin hänen henkeänsä vastaan salaliitto, jonka johtajina olivat Brūtus ja Cassius.

Brutus oli jaloluontoinen mies ja Caesarin ystävä, mutta hän katsoi velvollisuudekseen vapauttaa maailman itsevaltiaasta. Cassius taas oli lahjakas, mutta luonteeltaan umpimielinen ja kateellinen. Sovittuna päivänä he muiden salaliittolaisten kanssa saapuivat senaatin istuntoon. Caesaria oli kyllä varotettu sinä päivänä kokoukseen menemästä, mutta hän ei tällaisia varotuksia ottanut huomioon.

Caesarin kuolemasta Plutarkhos kertoo seuraavasti: »Kun Caesar astui sisään, senaattorit kunnioittavasti nousivat seisomaan. Mutta Brutuksen ystävistä toiset asettuivat hänen istuimensa taakse, toiset taas menivät häntä vastaan muka tehdäkseen hänelle anomuksen. Caesar asettui istumaan ja hylkäsi esityksen. Silloin eräs salaliittolaisista tarttui kahden käden hänen togaansa ja veti sitä, niin että kaula paljastui. Tämä oli sovittu hyökkäysmerkki. Casca iski ensimmäiseksi haavan niskaan, mutta se ei ollut kuolettava. Caesar kääntyi ja tarttui tikariin lujasti. Molemmat huusivat samaan aikaan, haavoitettu latinaksi: »Kirottu Casca, mitä sinä teet?» ja viimeksimainittu kreikaksi: »Veli, tule minulle avuksi!» Samassa kaikki salaliittolaiset paljastivat tikarinsa, sillä oli päätetty, että jokainen ottaisi osaa murhatyöhön. Siitä syystä Brutuskin iski yhden iskun Caesarin kupeeseen. Caesar puolustautui hetken muita vastaan, mutta nähtyään Brutuksen paljastettu tikari kädessä hän huudahti: »Sinäkin, Brutus!», veti togan päänsä yli ja antautui kohtaloonsa vastustamatta.

AUGUSTUS.

● Octavianus ja Antonius. Ne, jotka luulivat murhaamalla Caesarin pelastavansa tasavallan, pettyivät. Hänen kuolemansa jälkeen ilmestyi uusia yksinvallan tavoittelijoita. Ensin eräs Caesarin sotapäälliköistä Antō´nius sai vallan. Mutta hänelle tuli vaarallinen kilpailija Caesarin ottopojasta Octāviā´nuksesta, joka oli vasta kahdeksantoistavuotias, mutta erittäin vallanhimoinen ja valtioviisas. Aluksi Octavianus taisteli Antoniusta vastaan, mutta ennen pitkää hän huomasi viisaammaksi solmia hänen sekä Lě´piduksen kanssa — hänkin Caesarin vanha asetoveri — toi-sen 191triumviraatin v. 43. Triumvirit panivat laajoja proskriptioita toimeen raivatakseen vastustajansa tieltään. Tällöin vanha Cicerokin sai surmansa.

Vielä olivat elossa Brutus ja Cassius, jotka Caesarin murhan jälkeen olivat lähteneet itäisiin provinsseihin ja siellä koonneet suuren sotajoukon. Heitä vastaan lähtivät nyt Octavianus ja Antonius, jotka voittivat heidät kahdessa Fĭ´lippoin taistelussa. Silloin ensin Cassius ja sitten Brutus riistivät henkensä.

Ennen pitkää erotettiin Lepidus triumviraatista ja molemmat toiset jakoivat valtakunnan keskenään, niin että Octavianus sai länsimaat ja Antonius itämaat. Octavianus hallitsi taitavasti niitä maakuntia, jotka hän oli saanut osalleen, mutta Antonius vietti itämailla kevytmielistä elämää huveissa ja ylellisyydessä Egyptin nuoren kuningattaren Cleopatran kanssa.

Vallanhimoinen Octavianus ei ajan pitkään tyytynyt läntisiin maakuntiin, vaan halusi saada Antoniuksenkin osuuden huostaansa. Antoniuksen kevytmielisestä elämästä ja huonosta hallituksesta hän sai sopivan sodan aiheen. A´ktionin luona suoritettiin v. 31 e. Kr. ratkaiseva meritaistelu, joka päättyi Octavianuksen voittoon. Antonius ja Cleopatra pakenivat taistelusta Egyptiin, jossa riistivät henkensä. Silloin Egypti joutui Rooman valtaan v. 30 e. Kr.

□ Antonius ja Cleopatra. Caesarin kuoltua hänen alipäällikkönsä Antō´nius ja hänen sukulaisensa Octāviā´nus jakoivat vallan keskenään. Octavianuksen haltuun tulivat länsimaat, kun taas Antonius sai valtakunnan itäisen puoliskon hallittavakseen. Ensiksimainittu, joka oli yhtä tarmokas kuin vallanhimoinen, hoiti oivallisesti hallitustoimia, mutta Antonius heittäytyi Cleopatran seurassa päättömiin huvituksiin ja nautintoihin.

Cleopatra oli viisas, mutta turhamainen ja vallanhimoinen nainen. Kauneudellaan hän sai Antoniuksen niin kokonaan lumoihinsa, että tämä unohti hallitustoimet ja ajatteli vain keinoja mielistelläkseen Cleopatraa. Päivät kuluivat toinen toisensa jälkeen yhtämittaisissa huveissa ja juhlissa. Kerran he löivät vedon, kumpi pitäisi kalliimmat pidot. Antonius hankki juhlapöytään itämaiden kaikki herkut. Cleopatra sen sijaan 192tarjosi aivan yksinkertaisia ruokia, mutta lopuksi hän ojensi Antoniukselle maljan, jossa oli etikkaan liuotettu monen miljoonan arvoinen helmi. — Kerran tuli Antoniuksen keittiöön vieras ja näki kahdeksan metsäkarjua vartaissa paistumassa. Hän arveli ihmeissään Antoniuksella varmaankin olevan paljon vieraita luonaan. »Ei suinkaan», keittäjä sanoi, »ainoastaan 12; mutta nämä karjut on pantu toinen toistansa myöhemmin paistumaan, että voisimme valita niistä maukkaimman sinä hetkenä, jolloin herramme suvaitsee aloittaa aterian.» — Välistä Antonius ja Cleopatra huvittelivat kalastamalla. Antoniuksella oli huono kalaonni, mutta hän käski sukeltajan kiinnittää koukkuun suuria lihavia kaloja. Cleopatra huomasi petoksen ja lähetti oman sukeltajansa mereen. Kun Antonius taas nosti ongen, oli koukussa suuri suolattu kala kaukaisilta vesiltä. Kaikki läsnäolijat purskahtivat nauramaan. Antonius punastui, mutta Cleopatra sanoi sukkelasti: »Anna meidän, pikkuruhtinasten, onkia kaloja; pyydystä sinä maita, kuninkaita ja kansoja!»

Muutamien vuosien kuluttua Octavianuksen ja Antoniuksen suhde rikkoutui. Aktionin meritaistelussa v. 31 e. Kr. Octavianus pääsi voitolle ja perusti sen jälkeen Rooman keisarivallan. Augustuksen nimellä hän on tunnettu Rooman ensimmäisenä keisarina.

Aktionin tappion jälkeen Cleopatra aikoi hylätä Antoniuksen pyrkiäkseen Octavianuksen ystäväksi. Hän kätkeytyi Antoniukselta ja levitti huhun olevansa muka kuollut. Tämä sanoma koski Antoniukseen niin kovasti, että hän syöksyi miekkaansa. Kohta hän kuitenkin sai kuulla Cleopatran vielä olevankin elossa. Hän kannatutti itsensä silloin Cleopatran luo. Mutta tämä osoittautui ynseäksi, ja hylättynä Antonius heitti henkensä Cleopatran jalkojen juureen. Kuningatar luuli nyt voivansa lumota Octavianuksen yhtä helposti kuin aikaisemmin hänen kilpailijansa. Nuori sankari pysyi kuitenkin kylmänä, vangitutti Cleopatran ja käski säilyttää häntä Roomassa vietettävää triumfia varten. Kun Cleopatra huomasi erehtyneensä laskelmissaan, hän hankki erään talonpojan välityksellä kaksi myrkyllistä käärmettä ja antoi niiden purra rintaansa. Ennen kuolemaansa hän lähetti Octavianukselle kirjeen, jossa pyysi tulla haudatuksi Antoniuksen viereen.

● Octavianus keisarina (31 e. Kr.-14 j. Kr.). Aktionin meritaistelun jälkeen Octavianus oli Rooman valtakunnan itsevaltainen hallitsija. Hän ei kuitenkaan ottanut diktaattorin tai kuninkaan 193arvonimeä, koska hän tiesi kansan niitä vihaavan. Hän käytti kasvatusisänsä nimeä Caesar, ja siitä on aikojen kuluessa muodostunut sana keisari. Senaatti antoi hänelle kunnianimen Augu´stus, joka merkitsee kunnianarvoinen. Tällä nimellä hän keisariksi tultuaan on eniten tunnettu. Mutta vaikka hän ei paljoa välittänyt arvonimistä ja ulkonaisesta loistosta, hän kuitenkin osasi hankkia itselleen kaiken vallan. Hän valitutti itsensä kaikkiin korkeihin virkoihin, kuten censoriksi, konsuliksi, kansantribuuniksi ja ylimmäiseksi papiksi sekä sotajoukon ylipäälliköksi eli imperaattoriksi. Kansankokous kadotti nyt merkityksensä, mutta senaattia Augustus piti arvossa, kuunnellen mielellään kokeneiden senaattorien neuvoja.

Alkuaan Augustus oli kova ja kostonhimoinen. Mutta tultuaan yksinvaltiaaksi hän muutti käytöksensä. Hän pakottautui hillitsemään vihaansa ja armahtamaan vihollisiaan sekä oli ystävällinen ja hyväntahtoinen kaikille. Augustus eli yksinkertaisesti. Hänellä ei ollut hovia, vaan hän seurusteli muiden kanssa, ikään kuin he olisivat olleet hänen vertaisiaan. Myöhempien aikojen silmissä Augustus oli hyvän yksinvaltiaan perikuva. Kun hän kuoli, luultiin jumalien kohottaneen hänet vertaisenaan taivaaseen, ja senaatti määräsi, että häntä oli palveltava jumalana yli koko valtakunnan.

● Rajojen turvaaminen. Augustus oli rauhaa rakastava hallitsija. Hänen mielestään valtakunta jo oli riittävän suuri. Mutta sillä ei kaikkialla ollut luonnollisia rajoja. Kaikki Augustuksen sodat tarkoittivat niiden hankkimista. Tärkeimmät hänen valloituksistaan olivat Alppimaat, joiden liittäminen Rooman valtakuntaan teki Tonavan pitkin pituuttaan rajajoeksi pohjoisia raakalaiskansoja 194vastaan. Germanian rajana pysyi yhä edelleen Rein. Idässä valtakunta ulottui Eufratiin, etelässä Aitiopiaan ja Saharaan, lännessä Atlantin mereen.

Valtakunnan turvaamiseksi rakennettiin pitkin rajoja vahvoja linnoituksia ja pitkiä valleja, joiden suojassa vihollishyökkäykset voitiin torjua. Järjestipä Augustus vakituisen armeijan, johon kuului 300,000 miestä. Tämä sotavoima oli jaettu 30 legioonaan, jotka sijoitettiin vahvoihin ololeireihin rajamaakuntiin. Niistä ovat useat nykyiset kaupungit, kuten Köln ja Wien, syntyneet. — Paitsi mainittuja joukkoja, oli keisarilla vielä henkivartiosto, praetoriaanit [prē-], Roomassa.

● Maakuntien hallitus. Caesarin tavoin Augustuskin koetti lieventää niitä rasituksia, jotka painoivat maakuntalaisia. Jotteivät maaherrat enää voisi harjoittaa kiskomista, annettiin heille määrätty palkka, jota paitsi heidän toimintaansa tarkasti valvottiin.

Kaupan helpottamiseksi rakennettiin kaikkialle maakuntiin hyviä teitä ja siltoja. Näin valtakunnan alamaiset joutuivat vilkkaaseen yhteyteen toistensa kanssa. Tämä seikka, kuten myös roomalaisten sotajoukkojen sijoittaminen rajamaakuntiin, oli omiaan sulattamaan eri kansat toisiinsa. Valtakunnan länsiosissa latinan kieli työnsi kaikki muut syrjään, itäisissä maakunnissa taas kreikan kieli.

● Kulta-aika. Tasavallan loppuaikoina ja keisarikauden alussa Rooman sivistys oli korkeimmillaan. Roomalaiset sanoivat tätä ajanjaksoa sivistyksen kulta-ajaksi. Keisari Augustus avusti kirjailijoita ja taiteilijoita runsaasti. Useat hänen ystävistään ja neuvonantajistaan seurasivat hänen esimerkkiään. Varsinkin Maecenas [mēkē´nās] on tullut kuuluisaksi sivistysharrastuksistaan. Vielä meidän päivinämme sanotaan anteliasta tieteen- ja taiteen-suosijaa »mesenaatiksi».

● Tiede. Roomalaiset eivät olleet yhtä eteviä tiedemiehiä kuin kreikkalaiset. Parhaasta päästä he ilman muuta vain hyväksyivät sen, mitä kreikkalaiset opettivat. Vain harvojen tieteiden alalla he esittivät jotakin uutta.

Kulta-ajan kuuluisin filosofi oli Cicero, joka sitä paitsi oli tunnettu etevänä kaunopuhujana. Hän tuli kuuluisaksi varsinkin niistä puheista, jotka hän piti Catilinaa vastaan.

Toinen tieteenhaara, joka tällä aikakaudella saavutti korkean kukoistuksen Roomassa, oli historia. Sallu´stius kirjoitti Jugurthan sodasta ja Catilinan salaliitosta. Caesar julkaisi muistiinpanoja retkestään Galliaan ja toisesta kansalaissodasta. Līvius kirjoitti toista sataa nidosta käsittävän teoksen Rooman valtakunnan vaiheista kaupungin perustamisesta alkaen keisari Augustuksen aikoihin asti.

● Runous. Rooman sivistyksen kulta-aikoina ei elänyt sellaisia tunnettuja näytelmänkirjoittajia kuin puunilaissotien loppuaikoina. Sen sijaan on tältä ajalta mainittava muutamia eteviä eepillisiä ja lyyrillisiä runoilijoita, jotka kirjoittivat kreikkalaisten esikuvien mukaan. 196Vergĭ´lius kirjoitti muun muassa kuuluisan kertomarunon nimeltä Aeneis [ēnē´is]. Horā´tius sepitti joukon tunnelmarunoja, joissa hän ylisti rauhallista maalaiselämää sekä kiitti hyväntekijöitään Augustusta ja Maecenasta. Ōvĭ´diuksen runokokoelmista on tunnetuin Metamorfō´ses-niminen sikermä, jossa kerrotaan kreikkalaisten tarujen mukaan tapauksista, jolloin tarunomaiset henkilöt ovat muuttuneet luontokappaleiksi.

□ Kirjallisuuden kulta-aika. Keisari Augustuksen aikana eli Roomassa monta etevää runoilijaa. Kuuluisimmat olivat Vergĭ´lius, Horātius ja Ōvĭ´dius.

Vergilius kertoo Aeneis runoelmassa Aeneas [ēnē´ās] (kreik. Aine´ias) sankarin harharetkistä. Aeneas oli troialainen uros, joka Hektorin rinnalla erittäin urhoollisesti taisteli kreikkalaisia vastaan Troian sodan aikana. Troian palossa hän pääsi pakenemaan sortuvasta kaupungista, kantaen selässään vanhaa isäänsä ja taluttaen kädestä pientä Jūlius poikaansa. Rannassa hän tapasi joukon muita pakolaisia, astui heidän kanssaan laivoihin ja lähti etsimään uutta isänmaata. Äitinsä Venus jumalattaren suojaamana hän pelastui monesta vaarasta sekä saapui vihdoin Karthagoon, jossa Dīdō kuningatar hallitsi. Dido otti sankarin ystävällisesti vastaan. Kokonaisen vuoden Aeneas viipyi hänen luonaan. Kun uros vihdoin jumalien käskystä valmistautui jatkamaan matkaansa, kuningatar, joka oli suuresti ihastunut häneen, tuli aivan lohduttomaksi. Aeneaan ei kuitenkaan auttanut muu kuin totella jumalien käskyä. Silloin Dido suruissaan rakennutti rovion ja poltatti itsensä, sillä hän ei tahtonut elää ilman Aeneasta. Tämä jatkoi sillä välin harhailujaan. Vihdoin hän saapui Latiumin rannalle, jonne jumalat sallivat hänen pysähtyä. Hänen poikansa Julius perusti Alba Longan kaupungin ja tuli sen ensimmäiseksi kuninkaaksi. Hänestä polveutuivat Romulus ja Remus, Rooman kaupungin perustajat. Aeneaasta johtivat myös Julius suvun jäsenet juurensa. Siitäpä syystä oli Gajus Julius Caesarin ottopoikakin keisari Augustus muka tämän sankarin jälkeläisiä.

Runoilija Horatius oli mielipiteiltään epikurolainen. Hänen mielestään 197ihmisen ei tule tavoitella rikkauksia, kunniavirkoja ja sotaisia urotöitä, vaan hänen pitää nauttia elämästä vetäytymällä maalaiselämän rauhaan. Siellä hän saa kenenkään häiritsemättä tutkia filosofiaa tai muita tieteitä, sepittää omaksi ja ystäviensä huviksi runoja tai istuutua varjoisan puun juurelle kitaraansa soittamaan. Eräässä runossa, jonka hän kirjoitti ystävälleen Licĭ´niukselle, hän kiitteli tätä siitä kohtuudesta, jota hän noudatti, kun hän rehellisellä ja ahkeralla työllä torjui köyhyyden, mutta ei kuitenkaan ahnaasti heittäytynyt rikkauksien kokoamiseen. Runossa hän sanoo seuraavalla tavalla:

Ovidiuksen Metamorfoses-kokoelmassa on runo nimeltään Ekho ja Narkissos. Runoelmassa kerrotaan ihmeen kauniista Narkissos nuorukaisesta. Eräänä päivänä puhelias luonnotar Ēkhō´ eli Kaiku näki Narkissoksen hirviä metsästämässä, ja kohta hänessä syttyi sammumaton rakkaus tuohon kauniiseen nuorukaiseen. Hän olisi tahtonut puhutella lemmittyään, mutta kohtalo oli määrännyt, ettei Kaiku koskaan saanut aloittaa puhelua ihmisten kanssa, vaan ainoastaan vastata heidän kysymyksiinsä.

200Nyt Ekho riensi Narkissoksen luo tahtoen syleillä häntä, mutta kun nuorukainen näki luonnottaren, hän karkotti hänet suuttuen luotaan. Tämän tapauksen johdosta Ekho suri niin, että ruumis kuihtui ja katosi. Ääni vain jäi jäljelle. Sen kuulemme usein vielä nytkin, kun huudahdamme metsään. — Mutta eipä käynyt Narkissoksen sen paremmin. Kerran hän väsyneenä heittäytyi lepäämään metsän siimekseen hopeankirkkaan lähteen partaalle. Janoaan sammuttaakseen hän kallistui lähteen yli juomaan. Silloin hän näki veden kalvossa ihanat kasvot. Hän ei ymmärtänyt niitä omaksi kuvakseen, vaan jäi ihastuneena tuijottamaan noihin säihkyviin silmiin, voimatta kääntää katsettaan muualle. Siinä hän istui istumistaan, räväyttämättä silmää ja liikuttamatta jäsentä. Vihdoin hän alkoi surkastua; uupuen kallistui pää nurmikolle, silmät painuivat umpeen, ja henki pakeni rinnasta. Seuraavana aamuna oli jäljellä vain vaalean kellertävä kukka, jonka hohtavan valkeat terälehdet kurottautuivat auringon valoa kohti. Narkissoksesta oli tullut ihana narsissi.

● Kuvaamataiteet. Italiasta on löydetty koko joukko kuvanveistoksia ja joitakin seinämaalauksiakin. Niistä ovat paraiten onnistuneet roomalaisia esittävät muotokuvat. (Roomalaisia korkokuvia 201ovat esim. kuv. 103 ja 115, rintakuvia taas esim. kuv. 99 ja 117).

Rakennustaiteenkin alalla roomalaiset ovat paljon oppineet kreikkalaisilta. Pylväiden runsas käyttäminen esim. on laina Kreikasta. Etruskeilta he taas oppivat holvien rakentamisen, minkä tähden heidän rakennuksissaan tavataan holvikaaria, joita kreikkalaiset alkuaan eivät käyttäneet. Usein he vielä päättivät rakennuksensa suurella kuvulla eli kupolilla. — Roomalaisilla oli useammanlaisia julkisia rakennuksia kuin kreikkalaisilla.

Temppelit olivat yleensä paljoa suuremmat kuin Kreikassa. Tunnetuin kaikista Rooman temppeleistä oli Augustuksen rakentama Pāntheon, »kaikkien jumalien temppeli».

Basilikat olivat pitkänomaisia nelinurkkaisia rakennuksia, joissa tuomioistuimet pitivät istuntonsa ja joihin ritarit keräytyivät keskustelemaan tavarain hinnoista ja muista liikeasioista. Myöhemmin kristityt alkoivat pitää kokouksiaan niissä, joten niistä vähitellen tuli kristillisiä kirkkoja.

Amfiteatterit olivat soikion muotoisia rakennuksia eläintaisteluja varten. Ne muistuttivat kahta yhteenrakennettua teatteria. Keskellä oli hiekoitettu areena, jossa taistelut suoritettiin, ja kaikilla 202puolilla kohosivat istumarivit, yleten yhä taustaa kohti. Tunnetuin amfiteatteri oli Rooman Colossē´um, joka rakennettiin muutamia vuosikymmeniä Augustuksen kuoleman jälkeen.

Sirkuksia eli kilpa-ajoratoja rakennettiin muihinkin kaupunkeihin kuin Roomaan. Circus maximus koristettiin entistä muhkeammaksi.

Kylpylaitokset eli thermit tulivat keisariajalla Rooman ja muidenkin kaupunkien upeimmiksi rakennuksiksi. Ne olivat alaltaan niin laajat, että ne käsittäisivät kokonaisia kaupunginosia meikäläisissä kaupungeissa.

Vesijohdot eli aqvaeduktit [akvēduktit] johtivat jopa monien peninkulmien takaa Roomaan raikasta ja terveellistä vettä suuriin vesisäiliöihin, joista asukkaat saivat sitä noutaa. Vesijohtokanavat kulkivat usein korkeiden holvitettujen siltarakenteiden päällä.

Triumfikaaret olivat kunniaportteja, joiden läpi triumfin viettäjät seurueineen ajoivat. Ne olivat korkokuvilla ja kirjoituksilla koristetut.

Hautarakennukset olivat toisinaan palatsien kokoisia. Niinpä keisari Hadrianuksen hautarakennus myöhemmin voitiin sisustaa linnoitukseksi. Pienemmätkin hautarakennukset olivat upeita.

203□ Roomalaisten huvitukset. Kreikkalaiset olivat hartaita näyttämötaiteen ystäviä. Roomalaiset katselivat mieluummin miekkailijoita. Miekkailuja ja eläintaisteluja toimeenpantiin varta vasten rakennetussa Colossē´umissa, jossa oli istumasijoja 50,000 hengelle. Areena oli erotettu katsojapaikoista leveällä kanavalla, jonka yli pedot eivät päässeet hyppäämään. Areenan toisessa päässä oli keisarin aitio sekä sen molemmin puolin Vestan neitsyiden ja ulkomaisten lähettilästen aitiot. Näiden jälkeen seurasivat senaattorien penkkirivit. Niiden takana oli ritarien istumapaikat ja sitten muun yleisön.

Toisinaan tuotiin areenalle villieläimiä: leijonia, tiikereitä, sarvikuonoja, elefantteja jne., jotka taistelivat keskenään. Joskus pantiin toimeen suuria metsästyksiä, jolloin tapettiin joukoittain kirahveja, strutseja, gaselleja ym. eläimiä.

Mutta eipä tyydytty vain eläintaisteluihin. Myöskin ihmiset mittelivät voimiaan areenalla. Rotevia orjia, joita sanottiin gladiaattoreiksi, harjoitettiin erityisissä gladiaattorikouluissa vartavasten näitä voimanäytöksiä varten. Ennen kuin gladiaattorit ryhtyivät keskenään taistelemaan, he pysähtyivät keisarin aition eteen ja huusivat: »Terve, keisari, kuolemaan menevät tervehtivät sinua!» Muutamat gladiaattorit olivat olevinaan kalamiehiä; heillä ei ollut muita aseita kuin verkko ja pitkä kolmikärki. Toiset olivat sotilaiksi pukeutuneet; heillä oli haarniska, kilpi ja lyhyt miekka. Välistä kokonaiset gladiaattoriryhmät taistelivat keskenään. Ennen kuin voittaja antoi vastustajalleen kuoliniskun, hän loi katseensa yleisöön. Jos yleisö tahtoi pelastaa voitetun, se käänsi peukalonsa ylös. Tavallisesti roomalaiset kuitenkin osoittivat maata kohti, ja silloin 204voittaja upotti miekkansa toisen rintaan. Tämän jälkeen tuli Manalan lauttamieheksi pukeutunut palvelija, joka hehkuvalla raudalla koetteli makaavan haavoja. Jollei tämä mitenkään hätkähtänyt, hän oli kuollut. Silloin lauttamies iski häneen koukun ja laahasi hänet ulos areenalta.

Useasti suljettiin pahantekijöitä areenalle petojen raadeltaviksi Ärsytetyt villihärät, verenhimoiset tiikerit tai muut villieläimet päästettiin heidän kimppuunsa. Myöhemmin annettiin monesti kristittyjenkin täten kärsiä tuskallinen kuolema.

Keisariajalla kilpa-ajotilaisuudet sirkuksissa muuttuivat paljon meluisammiksi kuin aikaisemmin. Yleisö oli jakautuneena eri puolueihin, sinisiin, viheriäisiin jne. ajajien käyttämien pukujen mukaan. Ennen kilpa-ajoja lyötiin vetoa siitä, kuka voittaisi. Kun ajajat sitten lähenivät päämääräänsä, katsojat innoissaan nousivat paikoiltaan, huusivat ja huitoivat käsiään. Häviävän puolueen ystävät puhkesivat kirouksiin, toiset huusivat heille pilkkasanoja, ja melu sirkuksessa oli suunnaton.

Vanhan ajan lopussa alettiin sirkuksessa esittää muutakin kuin kilpa-ajoja. Nuoralla tanssijat, temppujen tekijät, villieläinten kesyttäjät, tanssijattaret ym. esiintyivät toinen toisensa jälkeen. 205Roomalaiset rakastivat ylenmäärin kylpyjä ja he vetelehtivät kylpylaitoksissa eli thermeissä päivät päästään.

Rikkailla roomalaisilla oli suuret kylpylät oman palatsinsa yhteydessä, mutta köyhemmät käyttivät julkisia kylpylaitoksia. Nämä olivat kauniisti, jopa ylellisesti sisustetut marmoripylväillä, mosaiikkilattioilla ja kalliilla taidemaalauksilla. Thermeissä oli liuta valtion orjia, joista toiset toimivat lämmittäjinä, toiset vartioivat kylpijöiden vaatteita ja toiset hieroivat heitä hyvänhajuisilla öljyillä. Ennen kylpyä useimmat harjoittivat urheilua kylpylaitoksen yhteydessä olevilla suurilla urheilukentillä. Tämän jälkeen he heittäytyivät suuriin uima-altaisiin, joissa oli kuumaa, haaleata tai kylmää vettä, mitä vain kukin halusi. Useat kulkivat vuoron perään altaalta altaalle. Kuumaa vettä ei kuitenkaan ollut kaikkina vuorokauden aikoina saatavissa, vaan kuuman kylvyn aika ilmoitettiin kellonsoitolla. Muutamat eivät ollenkaan käyttäneet uima-altaita, vaan ottivat mieluummin ammekylpyjä. Toiset taas olivat ihastuneita hiotuskylpyihin. Jokainen voi valita, mikä hänelle oli mieluisinta. — Olipa kylpylaitosten yhteydessä vielä luentosaleja, joissa oppineet pitivät esitelmiä ja runoilijat lukivat julki teoksiaan. Toisin paikoin oli amfiteattereja tai teattereja, toisaalla taas kirjastoja. Useat roomalaiset viettivät puolet päivästään thermeissä. Vähitellen niistä tuli vetelehtimispaikkoja, jotka olivat omiaan veltostuttamaan roomalaisia.

□ Miten ylhäinen roomalainen vietti päivänsä. Kaikki roomalaiset, rikkaat niinkuin köyhätkin, nousivat päivän sarastaessa. Pukeuduttuaan tunikaansa isäntä kokosi perheensä ja palvelijansa kotijumalien pyhäkköön, lausui lyhyen rukouksen sekä uhrasi hyppysellisen jyviä. Atriumiin kokoontui sillä välin joukko odottavaa väkeä. Toisinaan siellä oli joku isännän säätytovereista, joka toivotti hänelle onnea virkanimityksen tai muun merkkitapauksen johdosta. Mutta parhaasta päästä nuo odottajat olivat klienttejä. Roomassa oli tapana, että rikkaat keräsivät ympärilleen köyhiä kansalaisia, jotka taputtivat käsiään heidän puheilleen, seurasivat heitä heidän kulkiessaan kaduilla ja tekivät heille muitakin palveluksia. Näitä kansalaisia sanottiin klienteiksi. Heidän isäntänsä antoivat heille vastalahjaksi vanhoja vaatteita, kutsuivat heidät silloin tällöin aterialle jne. — Isäntä lähti nyt atriumiin, vaihtoi muutamia sanoja klienttiensä kanssa sekä vetäytyi sitten työhuoneeseensa tarkastamaan tilikirjojaan, neuvottelemaan kartanoittensa hoitajien kanssa sekä suorittamaan muita esiintyviä askareita. Kaikki tämä kulutti pari tuntia.

Syötyään kevyen aterian: viiniin kastettua leipää, hunajaa ja taateleita ylimys otti togan yllensä ja lähti kaupungille orjien ja klienttien saattamana. Jos hänellä oli pitkä matka kuljettavana, hän kannatti 206itseään kantotuolissa. Milloin hänellä oli oikeusjuttu ajettavana, hän lähti johonkin Forumin varrella olevaan basilikaan antamaan selityksensä praetorille. Tasavallan aikana hän useasti kävi kansankokouksessa, mutta keisarikaudella se enää tapahtui harvoin. Senaatin kokouksissa hän sen sijaan kävi yhä edelleen.

Noin kello 12 ylimys palasi kotiinsa suurusta syömään. Ateria käsitti lihaa, vihanneksia, hedelmiä ja viiniä. Nyt hän tavallisesti piti lyhyen ruokalevon. Sitten seurasi ruumiinharjoituksia joko kotona tai harjoituskentällä ulkona kaupungissa. Sen jälkeen tuli kylpy, jonka varakkaimmat ottivat kotona, muut yleisissä kylpylaitoksissa. Myöhään iltapäivällä nautittiin pääateria, joka vastasi meidän päivällistämme. Se oli useasti kallis ja ylellinen. Jos oli vieraita, voitiin pitoja jatkaa kauan aterian jälkeen. Mutta tavallisissa oloissa roomalainen pani aikaisin levolle, sillä valaistus oli niin huono, ettei haluttanut istua iltaisin ylhäällä.

Naisten asema oli Roomassa paljon parempi kuin Kreikassa. Naiset eivät ainoastaan huolehtineet taloudesta, vaan he ottivat miesten kanssa osaa seuraelämään, olipa monella naisella vaikutusvaltaa valtion hallinnossakin.

□ Vesuviuksen purkautuminen. Roomalaisten elämästä sekä heidän rakennuksistaan ja yleensä koko heidän sivistyksestään on saatu tarkkoja tietoja erään surullisen tapauksen johdosta, joka sattui vuonna 79 j. Kr. Silloin purkautui Vesuvius, joka kauan aikaa oli ollut sammuksissa, haudaten allensa kolme kaupunkia, niiden joukossa Pompē´jin. Purkautuminen tapahtui niin äkkiä, etteivät ihmiset päässeet pakenemaan, vaan laava ja tuhka yllätti monet keskellä heidän jokapäiväisiä toimiaan. Vesuviuksen purkauksesta roomalainen kirjailija Plī´nius nuorempi on antanut historioitsija Tacitukselle osoitetussa kirjeessä omiin näkemiinsä perustuvan kertomuksen. Hän asui äiteineen tuon tuhoisan luonnonmullistuksen tapahtuessa enonsa, kuuluisan luonnontutkijan Plinius vanhemman huvilassa, joka sijaitsi Napolin lahden rannalla. Näin hän kertoo:

Kello 1:n ajoissa i. p. äitini ilmoitti enolle, että oli näkyvissä suuri, oudonmuotoinen pilvi. Eno oli juuri ottanut aurinkokylvyn ja sen jälkeen kylmän kylvyn ja aterioituaan ruvennut jatkamaan tutkimuksiaan. Tämän kuultuaan hän pyysi sandaalinsa ja kapusi paikalle, josta saattoi hyvästi tarkastaa tuota merkillistä ilmiötä.

Pilvi kohosi joltakin vuorenkukkulalta, joka myöhemmin tunnettiin 208Vesuviukseksi, ja muistutti lähinnä puuta, joka ylhäällä haaraantui moneksi oksaksi. Se oli aika ajoin valkoinen, toisinaan lianvärinen ja kirjava, mikäli se kulloinkin lennätti muassaan maata ja tuhkaa.

Koska enoni oli luonnontutkija, tuntui hänestä tämä ilmiö mielenkiintoiselta ja lähemmän tutkimisen arvoiselta. Hän panetti kuntoon purjealuksen ja oli juuri lähdössä, kun saapui kirje eräältä Vesuviuksen juurella asuvalta roomattarelta. Uhkaavasta vaarasta pelästyneenä tämä pyysi enoani pelastamaan hänet meritse, koska se oli ainoa mahdollinen pakotie.

Enoni antoi nelisoutuisten lähteä matkaan ja kiiruhti pelastamaan ei ainoastaan kirjeen lähettäjää, vaan lukemattomia ihmisiä, joita rannikon luonnonihanuus oli houkutellut sinne asumaan. Hän riensi sinne, mistä muut pakenivat, ja purjehti suoraan kohti vaaraa, niin vapaana pelosta, että saneli muistiin merkittäväksi kaikki havaitsemansa onnettoman ilmiön vaihdokset.

Jo satoi tuhkaa laivoille, sitä lämpimämpää ja tiheämpää, mitä lähemmäksi tultiin, pian myös hohkakiveä sekä mustia, palaneita, tulen halkaisemia kiviä. Vuorelta syöksyvät kivilohkareet estivät maihin nousun. Hetken epäröityään hän virkkoi perämiehelleen: »Rohkea rokan syöpi» ja kehoitti ohjaamaan vähän syrjemmäksi, likellä olevaa Stabiæn (stă´biē) kaupunkia kohden, jossa muuan hänen ystävänsä asui. Sielläkin oli vaara jo silmien edessä, ja enoni ystävä oli valmis lähtemään pakoon. Maihin noustuaan eno syleili ja lohdutti ystäväänsä, jonka jälkeen hän aterioitsi ja paneutui tyynenä levolle.

Sillä välin kohosi Vesuviukselta monesta kohdin valtavia liekkejä ja korkeita tulipatsaita, jotka yön pimeydessä näyttivät vielä kirkkaammilta. Pian alkoi sen talon pihalle, jossa enoni nukkui, kerääntyä niin paljon tuhkaa ja hohkakiveä, että kotvan kuluttua olisi makuuhuoneesta ollut mahdoton päästä ulos. Hänet herätettiin, ja hän yhtyi toisten seuraan, jotka olivat valvoneet koko yön.

Muualla oli jo päivä, mutta täällä oli yö, mustempi ja synkempi kaikkia öitä. Päätettiin neuvottelun jälkeen lähteä pakosalle, ja pakenijat sitoivat patjoja päälaelleen saadakseen suojaa putoilevia kiviä vastaan. Rannalla kohtasi heitä raivoisa vastatuuli, liekit lähenivät ja rikin haju täytti ilman. Toiset pakenivat kiireisesti, mutta enoni lankesi pitkäkseen ja pyysi 209ehtimiseen raikasta vettä. Kahden palvelijan tukemana hän nousi, mutta kaatui taas maahan luullakseni paksun savun tukahduttamana. Myöhemmin löydettiin hänen vammaton ruumiinsa puettuna samoihin vaatteisiin, jotka hänellä oli ollut yllään. Se muistutti enemmän nukkuvaa kuin kuollutta.

Näin Plinius kirjeessään Tacitukselle. Eräässä toisessa kirjeessä hän täydentää kuvaustaan, mainiten etäämpänäkin tulivuoresta maan huojuneen siihen määrään, että vaunut eivät pysyneet paikoillaan, vaikka kivillä tuettiin niiden pyöriä. Meri vetäytyi loitolle rannoilta. Ihmiset pakenivat huutaen ja valittaen, ja moni luuli ikuisen yön jo tulleen. Tuhkaa satoi niin tiheään, että sitä täytyi vähä väliä pudistaa pois vaatteistaan, ettei hautautuisi sen alle. Kun ilma lopulta seestyi ja aurinko pääsi valaisemaan maisemaa, niin näkyivät hirvittävän tuhon jäljet: koko seutu oli paksun tuhkakerroksen, ikään kuin luminietoksen, peitossa. Ja lähellä Vesuviusta oli kokonaista kolme kaupunkia tuhka- ja soraläjäin alle hautautuneina.

1700 vuotta Pompeji oli hautautuneena tuhkaan, mutta kun kerran 1700-luvulla kaivettiin perustusta taloa varten, työmiehet saivat esiin pylvään kauniisti koristetun pään. Kun he jatkoivat kaivauksia, paljastui kokonainen teatteri. Nykyjään useimmat kadut on avattu. Rakennukset ovat hyvästi säilyneet; seinien maalaukset ja porttien päällä olevat kirjoitukset näkyvät selvästi.

● Elinkeinot. Augustuksen ja seuraavien keisarien aikana vallinnut rauha oli omiaan kohottamaan elinkeinoja. Maanviljelys kehittyi varsinkin Afrikan ja Aasian provinsseissa. Teollisuus muodostui yhä enemmän suurteollisuudeksi. Sadat orjat työskentelivät suurissa leipomoissa, jalkinetyöpajoissa ja muissa tehtaissa. Kauppa kohosi ennen aavistamattomaan kukoistukseen. Rooman rinnalla oli monta muutakin mahtavaa kauppakaupunkia, ennen muita Aleksandria ja Antiokia. Kaikkialle perustettiin hyviä satamia ja oivallisia teitä. Valtakunta sai järjestetyn postilaitoksen. Rahat sekä pituus- ja 210painomitat määrättiin yhtäläisiksi valtakunnan kaikissa osissa. Rooman yleisimmäksi rahaksi tuli sestertsi.

Tärkein Rooman tuontitavaroista oli vilja. Kaikki ihmiset tarvitsivat leipää, ja sadoilletuhansille jaettiin viljaa ilmaiseksi. Vilja tuotiin Rooman satamakaupunkiin Ostiaan, josta se pienemmillä aluksilla kuljetettiin valtion ja yksityisten aittoihin Roomaan. Mutta Roomaan tuotiin paljon muitakin ruokatavaroita, kuten lihaa, juustoa, kalaa, hunajaa, hedelmiä, öljyä ja viiniä. Edelleen tuotiin rakennusaineita, puuta ja marmoria. Lisäksi tuli purppurakankaita Foinikiasta, nahkoja Mustan meren rantamilta, hopeata, tinaa ym. metalleja Espanjasta, norsunluuta Afrikasta jne. Rooman kauppiaat kävivät Intiassa ja Ceylonissa saakka. Heidän karavaaninsa tunkeutuivat kauas Aitiopiaan ja Saharan keitaisiin. Mustan meren satamissa he joutuivat tekemisiin niin monen kansallisuuden kanssa, että tarvitsivat toista sataa tulkkia.

ROOMA KEISARIKUNTANA.

● Juliaaniset ja flaaviset keisarit. Augustukselta ei jäänyt poikaa, joten keisarinarvo joutui hänen poikapuolelleen Tiberiukselle, jonka suku yli 50 vuoden pysyi vallassa. Nämä juliaaniset keisarit (14–68) olivat julmia ja luulevaisia hallitsijoita, joista toiset tuntuvat suorastaan huvikseen panneen toimeen ihmisteurastuksia. Juliaanisista keisareista viimeinen oli Nĕ´ro, jonka aikana tulipalo hävitti Rooman. Kun kansa epäili keisaria sen sytyttäjäksi, hän syytti kristittyjä ja pani toimeen ensimmäisen kristittyjen vainon.

Neron kuoleman jälkeen sotajoukko valitsi keisariksi Flā´vius Vespāsiā´nuksen, joka oli kunnollinen ja voimakas hallitsija. Hän rakennutti Roomaan Colosseumin, pani alulle Britannian valloittamisen, teki Palestiinasta maakunnan ja hävitti Jerusalemin. Vespasianuksen suku eli flaaviset keisarit hallitsivat lähes 30 vuotta (69–96). Heidän aikanaan tapahtui Vesuviuksen tuhoisa purkautuminen.

211□ Caligula ja Nero. Augustuksen jälkeen hallitsi Roomaa monta kunnotonta keisaria. Mielettömin kaikista oli Calĭ´gula, joka esiintyi enemmän pahankurisen pojan kuin järkevän hallitsijan tavoin. Hän julisti itsensä ensin Venus jumalattareksi ja sitten Juppiteriksi. Useilta Juppiterin-patsailta hän hakkautti pään poikki, asettaen oman kuvansa entiseen runkoon. Mielihevoselleen hän rakennutti komean palatsin; hevosen seimi oli norsunluuta, ja peitteenä sillä oli purppuraloimi. Ajattelipa keisari jo hevosen valituttamista konsuliksi. Kerran Caligula rakennutti sillan, jonka yli hän itse ensin ratsasti, kutsuen kansaa seuraamaan hallitsijaansa. Silta oli kuitenkin rakennettu siten, että se hajosi suuren taakan alla. Keisari katseli nautinnokseen, miten veteen joutuneet ihmiset kamppailivat kuolemaa vastaan. Suuttuessaan kerran roomalaisiin Caligula lausui toivomuksen, että koko kansalla olisi vain yksi pää, niin että se yhdellä iskulla voitaisiin katkaista.

Keisari Nĕ´ron ensimmäiset hallitusvuodet olivat Roomalle varsin onnelliset. Hän uskoi hallitustoimet kyvykkäille neuvonantajille, jotka lievensivät veroja ja valvoivat maaherrain hallintoa maakunnissa. Nero itse kulutti aikansa huvituksissa ja nautinnoissa. Hän esiintyi milloin ajajana sirkuksessa, milloin taas kitaransoittajana tai laulajana teatterissa, jossa palkatut henkilöt taputtivat hänelle käsiään. Luullen olevansa suuri taiteilija hän kärsi sen ylenkatseen, jonka julkinen näyttämöllä esiintyminen hänelle tuotti, sillä roomalaiset pitivät sitä vapaalle miehelle tuiki sopimattomana. Tekipä hän myöhemmin matkan Kreikkaankin, jossa otti osaa olympialaisiin kisoihin saaden kaikki palkinnot, vaikka oli pudonnut kilpa-ajovaunuista.

Valta turmeli heikkoluonteisen Neron; turhamainen taiteenharrastaja muuttui julmaksi tyranniksi, joka säälimättä surmautti kaikki epäluulonalaiset, yksinpä lähimmät omaisensa. Surmansa saaneiden joukossa oli hänen oma äitinsäkin. Viekkaasti Nero lähetti hänet merelle laivassa, joka oli niin rakennettu, että se ulapalle tultuaan hajosi. Kun äiti tästä huolimatta pelastui uimalla, poika lähetti erityiset murhaajat hänen kotiinsa. Kaksi puolisoansa hän niinikään surmautti, ja jalon opettajansa hän pakotti tekemään itsemurhan, valiten sen jälkeen neuvonantajikseen onnenonkijoita, jotka olivat valmiit noudattamaan jokaista hänen oikkuaan ja ylistämään hänen järjettömimpiä tekojaan.

Hänen hallituksensa loppupuolella syttyi (v. 64 j. Kr.) Roomassa tulipalo, jossa suurin osa kaupunkia paloi poroksi ja tuhannet ihmiset saivat surmansa. Pian levisi huhu, että Nero oli tulipalon sytyttänyt. Kerrottiin, että hän pukeutuneena kitaransoittajan pukuun, laakeriseppele päässään oli palatsinsa parvekkeelta ihaillut tulipaloa 212ja laulanut laulua Troian häviöstä. Puhdistuakseen epäilyksistä Nero syytti kristittyjä, jonka johdosta alkoi ensimmäinen kristittyjen vaino.

Palon jälkeen kaupunki rakennettiin entistä komeammaksi. Itselleen keisari rakennutti suunnattoman suuren palatsin, jota sanottiin »Neron kultaiseksi taloksi». Huoneet välkkyivät kullasta ja helmistä, ja rakennuksen yhteydessä oli pihoja ja pylväskäytäviä, vieläpä lammikoita, lehtoja ja niittyjäkin. Palatsin valmistuttua keisarin kerrotaan sanoneen: »Vihdoinkin saan asua ihmisiksi».

Mutta kansa tuskastui lopulta Neron julmuuksiin ja tuhlaukseen. Legioonat tekivät kapinan ja marssivat Roomaan. Silloin keisarin ystävät ja palvelijat luopuivat hänestä, ja valepukuun pukeutuneena hän pakeni Roomasta. Päästyään erääseen kaupungin lähistössä olevaan maataloon hän piiloutui lammikon kaislikkoon. Mutta kun takaa-ajajat lähestyivät, hän työnsi tikarin rintaansa. »Minkä taiteilijan maailma minussa kadottaakaan!» olivat hänen viimeiset sanansa.

● Maakuntakeisarit (98–180). Flaavisen suvun sammuessa roomalaiset jo olivat niin veltostuneet, ettei heistä enää ollut kunnollisiksi hallitsijoiksi. Siitä syystä pääsikin valtaistuimelle kohoamaan 213sarja voimakkaita maakuntakeisareita, joiden hallitusaika oli koko keisarikauden onnellisin. Ensimmäinen maakuntakeisareista oli Trajā´nus, jonka hallitessa valtakunta saavutti suurimman laajuutensa. Hänen aikanaan oli Roomalla kaksi mahtavaa naapuria, daakialaiset Tonavan pohjoispuolella ja parthialaiset idässä. Heitä vastaan Trajanus lähti taistelemaan, voitti ensin daakialaiset ja teki Daakian provinssiksi sekä riisti sen jälkeen parthialaisilta Armenian ja Assyyrian, joista niin ikään tehtiin maakuntia. Mutta Trajanus piti myös huolta Rooman kansasta. Varsinkin hänen hyväntekeväisyys toimintansa oli suurenmoinen. Roomaan perustettiin orpolastenkoteja, vaivaistaloja ja sairaaloita, joissa kaikkien hyljeksimät huono-osaiset saivat tyyssijan. Niin ikään Trajanus suosi sivistystä, kaunisti Roomaa monella ihanalla loistorakennuksella sekä avusti kirjailijoita ja tiedemiehiä.

Trajanuksen seuraaja Hadriā´nus oli rauhaa rakastava mies. Sen tähden hän luovutti parthialaisille takaisin osan niitä maita, jotka Trajanus oli heiltä valloittanut. Hadrianus ei viihtynyt kauan yhdessä paikassa, vaan oli alati matkoilla maakunnissa. Useimmiten hän kulki ilman monia saattajia, jopa toisinaan jalkaisin ja valepuvussa. Kaikkialla hän otti selville, miten virkamiehet hoitivat tehtäviään, rankaisi ankarasti petollisia virkailijoita ja poisti epäkohtia, missä vain niitä havaitsi. Kaupunkeja hän koristi palatseilla, kuten Roomaa suurella hautarakennuksellaan (Katso kuv. 123!).

Viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius on tunnettu filosofisena kirjailijana ja taitavana sotapäällikkönä.

● Sivistyksen hopeakausi. Maakuntakeisarien aikana eli joukko eteviä roomalaisia kirjailijoita, niin runoilijoita kuin tiedemiehiä. Myöhempien sukupolvien roomalaiset sanoivatkin tätä aikaa sivistyksen hopea-ajaksi.

Varsinkin ansaitsee mainitsemista kaksi historioitsijaa, joista toinen, Tă´citus, kirjoitti Rooman keisariajan historian latinan kielellä, toinen, Plū´tarkhos, jätti jälkeensä vanhan ajan kuuluisimpien miesten kreikankieliset elämäkerrat.

Eräässä historioitsija Tacituksen teoksessa mainitaan ensi kerran nimi fe´nni, suomalaiset. Tästä kansasta Tacitus kirjoittaa seuraavasti: »Fennien raakuus on erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista, heidän pukunaan taljat, heidän vuoteenaan 215maa; heidän ainoa turvansa on nuolissa, joita he raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä jälkimmäiset seuraavat kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan muuta suojaa petoja ja sadetta vastaan kuin jonkinlainen vitsakota; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää he pitävät onnellisempana kuin hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa tai toivon ja pelon vaiheilla ajatella omaa ja muiden omaisuutta; välittämättä ihmisistä, välittämättä jumalista he ovat saavuttaneet vaikeimman asian, ettei heillä ole edes toivomisen tarvetta.»

Nykyajan tiedemiehet arvelevat, että Tacitus on saanut vääriä tietoja suomalaisista, sillä he olivat epäilemättä tähän aikaan korkeammalla kehityskannalla kuin Tacituksen mainitsema kansa. Ehkäpä hänen kuvauksensa tarkoittaakin lappalaisia.

● Tämän ajan filosofeista useimmat liittyivät joko stoalaiseen tai epikurolaiseen koulukuntaan. Varsinkin oli monta lahjakasta stoalaista filosofia. Niistä mainittakoon keisari Neron opettaja Sĕ´neca sekä viimeinen maakuntakeisari Marcus Aurē´lius.

□ Stoalainen filosofia oli aikojen kuluessa kehittynyt yhä ihmisystävällisemmäksi. Niinpä teroitettiin kaikkien ihmisten samanarvoisuutta. Se ikään kuin raivasi tietä kristinuskolle. Voimakkaasti korostettiin myös asettumista kaikkien onnenvaihdosten yläpuolelle. Jos olot muodostuivat sellaisiksi, ettei ihminen voinut elää vakaumuksensa mukaisesti, tuli hänen vapaaehtoisesti luopua elämästään surmaamalla itsensä. Monet jalot roomalaiset seurasivatkin viimeksimainittua neuvoa, kuten esim. Cato nuorempi ja Brutus.

Filosofi Senecan ihmisystävällisyys käy ilmi esim. siitä, että hän piti orjuutta epäoikeutettuna ja vastusti gladiaattorileikkejä. Eräässä kirjeessään hän sanoi: »Sattumalta jouduin gladiaattorinäytäntöön. Odotin jotain hauskaa, sukkelaa ja virkistävää. Päinvastoin! Näytännöstä oli leikki kaukana; siellä vain tapettiin ihmisiä. Taistelijoilla ei ollut mitään suojuksia; koko ruumis oli iskuille altis eikä kertaakaan isketty harhaan. Taistelevia odotti kuolema. Miekka ja tuli olivat toimessa, ja sitä kesti, kunnes tanner oli tyhjä. Palaamme tällaisista näytännöistä ahnaampina, turhamaisempina, ylellisempinä, vieläpä julmempina ja epäinhimillisempinä.»

Marcus Aurelius on jättänyt jälkeensä kokoelman mietelmiä. Eräässä hän vaatii ihmisrakkautta seuraavin sanoin: »Sano itsellesi aamupuhteessa: tänään joudun tekemisiin uteliaan, kiittämättömän, röyhkeän, petollisen, kateellisen ja jörön ihmisen kanssa! Kaikki nämä viat johtuvat siitä, ettei hän tiedä erotusta hyvän ja pahan 216välillä. Minä sen sijaan olen selvästi oppinut huomaamaan, että hyvä on kaunista ja paha rumaa. Sen tähden ei kukaan voi minua vahingoittaa, sillä minä en anna houkutella itseäni rumaan. Siitä syystä en myöskään voi suuttua minulle sukua olevaan olentoon ja häntä vihata, sillä olemme luodut yhteiseen työhön aivan samalla tavalla kuin molemmat jalat, kädet, silmät tai leuat.»

● Roomalaiset olivat oppineet kreikkalaisilta kaikki muut tieteensä, mutta oli kuitenkin eräs, jonka he itse loivat. Se oli lakitiede. Kun Rooman valtakunnan alue polvi polvelta kasvoi, kahdentoista taulun lait eivät riittäneet pitkällekään; ne olivat aiotut pienelle kaupunkivaltiolle, ja Roomasta oli tullut suuri maailmanvalta. Myöhemmin olikin välttämätöntä julkaista yhä uusia lakeja. Tasavallan aikana päättivät niistä osittain kenturiakokous, osittain tribuskokous, osittain vihdoin senaatti. Keisarivallan aikana taas keisarit antoivat asetuksia. Kaikkia näitä lakeja kokoilivat, järjestivät ja selittivät lainoppineet. Heidän selityksiään pidettiin niin suuressa arvossa, että keisarit vihdoin määräsivät ne lain veroisiksi; jos jostakin seikasta ei ollut lakimääräystä olemassa, mutta tunnettu lainoppinut oli lausunut siitä mielipiteensä, tuli tuomarin ratkaista asia annetun selityksen mukaisesti.

● Sotilasväkivallan aika (180–284). Maakuntakeisarien jälkeen Rooman valtakunta alkoi nopeasti rappeutua. Henkivartiosto asetti ja erotti keisareita mielensä mukaan, mennen kerran julkeudessa niin pitkälle, että möi huutokaupalla keisarin arvon. Toisinaan oli monta keisaria samalla kertaa, joten koko valtakunta oli hajoamaisillaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Rooma sai näihin aikoihin kaksi vaarallista vihollista. Idässä persialaiset perustivat voimakkaan valtakunnan. Ja pohjoisessa germaanit muodostivat suuria liittokuntia. Roomalaiset itse olivat jo veltostuneet, ja heidän sotajoukossaan oli parhaasta päästä barbaareja. Näin ollen roomalaisten täytyi tehdä kummallekin viholliselle erinäisiä aluemyönnytyksiä.

● Rooman viimeinen kukoistus (284–395). Keisari Dioclētiā´nus teki lopun sotilasväkivallan ajasta. Hän huomasi, ettei Augustuksen laatima hallitusmuoto enää kyennyt pitämään valtakuntaa koossa ja 217sen tähden hän pani alulle hallitusmuodon muutoksen. Uudistuksen toteutti lopullisesti Constantī´nus Suuri (312–337).

Uuden hallitusmuodon mukaan keisarilla oli rajaton yksinvalta, aivan kuin itämaisilla hallitsijoilla aikaisemmin. Keisaria avustivat hallituksessa ministerit. Kullakin ministerillä oli erityinen hallinnonhaara, josta hän piti huolta; eräs hoiti valtion rahastoa, toinen huolehti sotajoukosta, kolmas valmisti lakiehdotukset jne. Jokaisella ministerillä oli virastonsa, joka avusti häntä hänen työssään. — Hallintoa varten koko valtakunta oli jaettu neljään osaan, joissa kussakin oli oma päämiehensä, prefekti. Prefektien alueet oli jaettu piirikuntiin, joiden johtajat olivat prefektien valvonnan alaisia. Samaten piirikunnat oli jaettu pienempiin alueisiin. Alempi virkamies oli aina vastuussa ylemmälle ja kaikkein ylimmät olivat suorastaan keisarille vastuussa. Koko valtakunta oli kuin suuri kone, jonka keisarit panivat käyntiin.

Keisari Constantinus oli kristityille suosiollinen eikä enää viihtynyt Roomassa, jossa oli paljon pakanoita ja jossa myös liiaksi muisteltiin entistä vapaampaa hallitusmuotoa. Hän perusti uuden pääkaupungin Bosporoksen rannalle muinaisen Byza´ntionin paikalle. Kaupunki sai nimekseen Uusi Rooma, mutta kansa sanoi sitä Konstantinopoliksi eli Constantinuksen kaupungiksi, ja sitä nimeä käytetään vielä meidän päivinämme, vaikka turkkilaiset nykyisin ovat ristineet sen Istanbuliksi. Kaupunkia koristettiin upeilla loistorakennuksilla, ja ennen pitkää se oli yhtä komea kuin Rooma, vieläpä komeampikin.

Diocletianuksen ja Constantinuksen uudistukset tuottivat valtakunnalle viimeisen kukoistuksen. Ulkoiset viholliset eivät saaneet siltä riistetyksi alueita ja sisäisesti järjestys pysyi yllä. Mutta tätä kukoistusta kesti vain satakunta vuotta. Varsinkin tuli aikaa voittaen näkyviin pyrkimys hajaantumiseen. Valtakunnan itäosissa puhuttiin kreikkaa ja länsiosissa latinaa, ja molemmat puoliskot vieraantuivat toisistaan. Kun vihdoin voimakas keisari Theodŏ´sius kuoli v. 395, valtakunta lopullisesti jakautui kahtia: Itä-Rooman ja Länsi-Rooman keisarikuntiin.

● Pakanauskonnot rappeutuvat. Tasavallan loppuaikoina sivistyneet lakkasivat uskomasta jumaliin. Kreikassa usko jo aikoja sitten oli hälvennyt, ja Kreikasta uskonnottomuus siirtyi Roomaan. Toiset hakivat lohdutusta filosofiasta, mutta filosofiakaan ei voinut kaikkia tyydyttää, vaan monet kaipasivat uutta jalompaa uskontoa.

Alhainen kansa luotti yhä vanhoihin jumaliin. Mutta he eivät rakastaneet, vaan pelkäsivät niitä. Siksi he mielellään vaihtoivat ne vieraisiin jumaliin. Varsinkin itämaiden uskonnot salaperäisine menoineen saivat Roomassa monta tunnustajaa. Mutta eivätpä vieraatkaan jumalat ajan pitkään voineet antaa lohdutusta. Ihmisten sydämiin jäi yhä sammumaton kaipuu.

Roomalaiset olivat uskonnon asioissa hyvin suvaitsevaisia. Jokainen sai palvella sitä jumalaa, jota hän piti oikeana. Erään vaatimuksen he kuitenkin asettivat kaikille ihmisille. Omien jumaliensa ohessa heidän tuli palvella myös Rooman valtakunnan keisareita. Keisarit julistettiin jo eläessään jumaliksi, heidän kuvapatsaansa pystytettiin temppeleihin ja kaikkien ihmisten oli uhrattava niille. Joka ei palvellut keisareita jumalina, hän osoitti sillä halveksimista ja vihamielisyyttä Rooman valtakuntaa kohtaan, ja hän oli muka vaarallinen henkilö, joka oli kuolemalla rangaistava.

● Kristinusko syntyy. Juuri kun ihmiset enimmän kaipasivat uutta lohdullista oppia, syntyi uskonto, joka saattoi ihmismieltä tyydyttää, syntyi kristinusko.

Kristinuskoa saarnattiin aluksi vain juutalaisten keskuudessa, jotka olivat hajaantuneet Rooman valtakunnan kaikkiin osiin. Apostoli Paavalin ajoista pakanoitakin otettiin kristillisiin seurakuntiin. Köyhät ja sorronalaiset ottivat riemulla vastaan uuden opin, sillä se lupasi heille kuoleman jälkeen uuden elämän, jossa ei ollut kärsimyksiä eikä erotusta köyhän ja rikkaan, orjan ja herran välillä. Paljon vaikutti myös se, että kristittyjen Jumala oli rakkauden Jumala, joka ei tahtonut ketään rangaista eikä työntänyt ketään luotaan, vaan otti vastaan jokaisen, joka vilpittömin mielin etsi häneltä turvaa. Useita miellytti kristittyjen harjoittama hyvän-tekeväisyys, 219he kun auttoivat toinen toistaan, vieläpä holhosivat vihamiehiäänkin, milloin nämä olivat avun tarpeessa.

Syntyi kristittyjä seurakuntia kaikkialle valtakuntaan, jopa itse Roomaankin. Nopeimmin kristittyjen lukumäärä kasvoi Vähässä-Aasiassa. Erittäin suureksi hyödyksi lähetystyössä oli se seikka, että Rooman valtakunnassa oli hyvät tiet ja säännöllinen laivakulku ja että kaikkialla valtakunnassa ymmärrettiin kreikkaa ja latinaa. Olipa kristittyjen vainoaminenkin omiaan levittämään uutta uskontoa. Kun näet pakanat näkivät, miten alttiisti kristityt antautuivat kuolemaan uskonsa puolesta, he tulivat vakuuttuneiksi, että tämä oppi oli oikea.

● Vainot. Kristinuskon leviäminen ei saanut tapahtua ilman vastarintaa. Kristityt eivät voineet muita uskontoja tunnustavien tavoin osoittaa keisarien kuvapatsaille jumalallista kunnioitusta. Sen tähden heitä alettiin pitää Rooman valtakunnan vihollisina. Kuta voimakkaampi keisari oli ja kuta paremmin hän hoiti valtakuntaansa, sitä selvemmin hän huomasi, että kristityt erosivat muista ihmisistä, ja sitä enemmän hän pelkäsi, että he olisivat vaarallisia Rooman valtakunnan eheydelle. Sen tähden Rooman parhaimmat keisarit vainosivat kristittyjä. Keisari Neron vaino tosin johtui vain siitä, että keisari koetti itse puhdistua Rooman palon aiheuttamista epäluuloista syyttämällä kristittyjä, mutta niin Trajanus kuin Marcus Aurelius vainosivat kristittyjä syystä, että pitivät heitä valtiolle vaarallisina. Niitä kristittyjä, jotka uskon tähden joutuivat vainon alaisiksi, sanottiin marttyyreiksi.

Aluksi virkamiehet eivät etsimällä etsineet kristittyjä, vaan rankaisivat vain silloin, kun kristityitä heille ilmiannettiin. Mutta n. v. 250 julkaistiin määräys, joka velvoitti virkamiehiä kaikissa valtakunnan osissa ottamaan selville, ketkä tunnustivat kristinuskoa. Tämän johdosta vainot, jotka aikaisemmin olivat olleet ikään kuin satunnaisia, tulivat yleisiksi.

Vaikein oli se vaino, jonka keisari Diocletianus n. v. 300 pani toimeen, mutta se oli myös viimeinen.

□ Keisari Neron vainosta kertoo Tacitus, joka itse halveksi kristittyjä, seuraavasti: »Ei millään keinolla saatu vaikenemaan huhua, jonka mukaan tulipalo oli keisarin käskystä aikaansaatu. Senpä vuoksi 220Nero, tukahduttaakseen kulkupuheet, itse keksi syyllisiä ja rankaisi heitä mahdollisimman julmalla tavalla. Ne olivat niitä riettaudesta vihattuja, joita rahvas sanoo kristityiksi. Tämä nimitys johtuu eräästä Kristuksesta, joka kärsi kuolemanrangaistuksen Pontius Pilātuksen toimesta. Ensinnä kiinnipannut ja sitten tavaton paljous heidän ilmiantamiaan havaittiin tutkittaessa ei juuri murhapolttoon syypäiksi, mutta sitä enemmän koko ihmissuvun vihaajiksi. Ja kuolemaantuomittuja päälle päätteeksi kidutettiin keisarin huvitukseksi; niinpä heitettiin heitä, puettuina petojen nahkoihin, koirien raadeltaviksi tai naulittiin ristinpuihin tai sytytettiin, kun päivä oli mennyt mailleen, palamaan yövalaisuksi. Tälle näytelmälle Nero avasi puutarhansa, ja siellä vietettiin sirkusjuhlaa, Nero kilpa-ajajan puvussa itse ajaen tai seisoen pienissä vaunuissa.»

Keisari Trajanuksen vainosta antaa selvän kuvan hänen kirjeenvaihtonsa aiemmin mainitun kirjailijan maaherra Plī´nius nuoremman kanssa. Kun Rooman laissa ei vielä ollut minkäänlaisia kristittyjen kohtelemista koskevia säännöksiä, Plinius oli ymmällä, mitä hänen tuli tehdä pakottaakseen kristittyjä uhraamaan keisarien kuvapatsaille. Hän päätti sen tähden pyytää keisarilta tarkempia toimintaohjeita. Kirjeessään hän muun muassa sanoi: »Toistaiseksi olen menetellyt seuraavalla tavalla niitä henkilöitä kohtaan, joita on ilmiannettu kristittyinä. Olen kysynyt heiltä, ovatko he kristittyjä. Jos he tämän ovat myöntäneet, olen kysynyt heiltä saman asian toisen ja kolmannen kerran, uhaten heitä kuolemanrangaistuksella. Jos he ovat pysyneet tunnustuksessaan, olen lähettänyt heidät kuolemaan. Ne, jotka kielsivät olevansa tai olleensa kristittyjä, katsoin velvollisuudekseni vapauttaa, jos he rukoilivat jumalia saneluni mukaan ja uhrasivat suitsutusta ja viiniä sinun kuvallesi, jonka tätä tarkoitusta varten olin asettanut jumalankuvien joukkoon, sekä sen lisäksi kirosivat Kristuksen; näihin tekoihin eivät näet taipune ne, jotka todellisesti ovat kristittyjä. He vakuuttivat, että koko heidän hairahduksensa oli siinä, että he määrättynä päivänä ^[1] olivat kokoontuneet ennen auringonnousua laulamaan laulun Kristukselle ikään kuin jumalalle ja vannomaan valan, jossa eivät suinkaan sitoutuneet tekemään mitään rikosta, vaan olemaan varastamatta ja ryöstämättä, aviorikosta tekemättä ja sanaansa rikkomatta ^[2]. Sen jälkeen he olivat eronneet kokoontuakseen uudelleen yhteiselle aterialle. Olen kiduttanut paria heidän orjattaristaan päästäkseni totuuden perille. Mutte en ole huomannut muuta kuin nurjaa, suunnatonta taikauskoa. Sen tähden olen lopettanut tutkimukset ja kiiruhdan pyytämään sinulta neuvoa.» Hyväksyen maaherran menettelyn Trajanus antoi seuraavan ohjeen: »Kristittyjä ei ole ryhdyttävä hakemaan, mutta jos heidät ilmiannetaan ja todistetaan 221syyllisiksi, on heitä rangaistava, kuitenkin niin, että se, joka kieltää olevansa kristitty ja teossa sen osoittaa palvomalla jumaliamme, saakoon palkaksi katumuksestaan rikoksensa anteeksi.»

Marcus Aureliuksen ajoilta on seuraava tapaus, jonka eräs Gallian seurakunta kertoo kirjeessä Aasian seurakunnille. »Kun muut kristityt olivat kärsineet amfiteatterissa marttyyrikuoleman, vietiin viimeisenä Blandī´na-niminen nuori nainen sekä 15-vuotias kristitty poika areenalle. Heidät laahattiin pakanallisen alttarin ääreen uhraamaan jumalille, mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. Katselijat puhkesivat raivokkaisiin huutoihin. Blandina kehoitti poikaa näyttämään pakanoille, mitä usko Jeesukseen Kristukseen saa aikaan. Poika kärsi lujana ja kuoli kidutuksiin. Viimeiseksi kulki Blandina, ikään kuin onnellinen äiti, joka on nähnyt lastensa voittavan, verisen areenan yli. Hän näytti ikävöivän yhtymistä omaisiinsa. Hänet ruoskittiin, heitettiin villien eläinten eteen, piinattiin hehkuvassa rautatuolissa. Vihdoin hänet käärittiin verkkoon ja heitettiin raivoavan härän eteen, joka viskasi hänet ilmaan kerran toisensa jälkeen. Mutta Blandina ei tuntenut kärsimyksiä, sillä hän luotti uskoonsa ja kääntyi palavissa rukouksissa Kristuksen puoleen. Vihdoin hän heitti henkensä.»

● Kristinusko pääsee voitolle. Ei kestänyt kauan viimeisen vainon jälkeen, ennen kuin kristinuskon asema Rooman valtakunnassa vakaantui. Keisari Constantinus Suuri oli valtioviisas hallitsija, joka ymmärsi, ettei kristinusko enää ollut tukahdutettavissa, ja sen tähden hänen mielestänsä oli edullisempaa voittaa kristitty kirkko puolelleen. Hän antoi kristityille kohta hallitsijaksi tultuaan uskonvapauden. Myöhemmin hän lakkaamatta työskenteli kristinuskon levittämiseksi valtakunnassa; hän rakensi kirkkoja, antoi papeille verovapauden, määräsi auringonpäivän (sunnuntain) pyhäpäiväksi ja otti ristinmerkin sotalippuihinsa. Constantinus itse pysyi kuitenkin pakanana; vasta kuolinvuoteellaan hän kastatti itsensä.

□ Keisari Constantinuksen hallitessa kristinusko vakaantui Rooman valtakunnassa. Hänen pyrkiessään hallitukseen oli useita vallantavoittelijoita. Kun hän lähti taistelemaan erästä kilpailijaansa vastaan, kerrotaan hänen nähneen omituisen näyn. Päiväsydännä näkyi keskellä taivasta kirkkaasti loistava risti, jonka ympärillä oli kirjoitus: »Tällä merkillä olet voittava!» Siitä hetkestä Constantinus otti ristinmerkin lippuihinsa. Lipputangon nenässä oli kultainen, jalokivillä 222varustettu seppele, jonka sisässä nähtiin Kristus-nimen kaksi kreikkalaista alkukirjainta (XP) yhteenkirjoitettuina

. Tätä merkkiä sanotaan Kristuksen monogrammiksi. Itse lipun muodosti purppurainen kangas, jossa oli keisarin kuva. Tämä lippu taistelumerkkinään Constantinus voitti kaikki vastustajansa.

● Constantinuksen jälkeen melkein kaikki hallitsijat olivat kristittyjä. Vihdoin keisari Theodosius v. 380 kielsi tunnustamasta muuta uskontoa kuin kristinuskoa.

● Kristinusko maallistuu. Se suosio, jonka kristinusko sai osakseen myöhempien keisarien puolelta, ja kristittyjen luvun nopea kasvaminen ei ollut kristilliselle kirkolle yksinomaan hyödyksi, vaan siitä oli myös vahingollisia seurauksia.

1) Monet henkilöt, jotka eivät olleet mieleltään kristittyjä, liittyivät kirkkoon saavuttaakseen keisarin suosion, joten ulkokultaisuus pääsi vallalle.

2) Nimikristityt noudattivat pakanallisia pitämyksiään, ja heidän 223mielipiteensäkin olivat monessa kohden pakanallisia. Heistä nämä epäkohdat tarttuivat muihin, joten kirkko sekä oppinsa että menojensa puolesta pakanallistui. Niinpä ruvettiin kristillisessä kirkossa palvelemaan hurskaita ihmisiä pyhimyksinä, jotka tulivat entisten pakanallisten jumalien tilalle. Pakanallista alkuperää oli myös suitsutusten käyttäminen ja juhlakulkueiden toimeenpaneminen.

3) Kun kirkolle keräytyi suuria rikkauksia lahjoituksista ja kun hallintomiehet mielellään kysyivät neuvoa kokeneilta seurakunnan johtajilta, pääsivät vähitellen ahneus ja vallanhimo kirkossa juurtumaan.

4) Kaikki seurakunnan jäsenet eivät enää olleet samanarvoisia, vaan papit erosivat erikoiseksi hengelliseksi säädyksi. Hengellistenkin keskuudessa muutamat paisuivat toisia mahtavammiksi ja saivat heidät johdettavikseen. Näitä mahtavampia pappeja sanottiin piispoiksi. Aikaa voittaen vielä piispojenkin yläpuolelle kohosi arkkipiispoja. Ja vanhan ajan lopussa olivat patriarkat vielä näitäkin mahtavammat.

5) Jo aikaisin pääsivät myös oppiriidat vallalle kristillisessä kirkossa. Kun tahdottiin tarkasti määritellä, millaisiin opinkappaleihin kristittyjen tuli uskoa, ilmeni erimielisyyksiä. Nämä koetettiin sovittaa yleisissä kirkolliskokouksissa, mutta kaikki eivät tyytyneet kokouksen päätökseen, vaan pysyivät lujasti harhaopissaan. Kirkolle vaarallisin harhaoppi oli areiolaisuus, joka väitti, ettei Kristus ollut samaa olemusta kuin Jumala, vaan että Jumala oli luonut hänet.

Vaikka kirkko maallistui, sen vaikutus kuitenkin oli hyödyllinen. Se jatkoi yhä armeliaisuustyötään, huolehtien orvoista, sairaista ja vainotuista. Se lievensi orjien kohtaloa ja saattoi ruumiillisen työn taas arvoon.

● Kristillinen tiede. Jo varhain esiintyi miehiä, jotka tutkivat ja järjestivät kristinuskon opinkappaleita. Näin syntyi kristillinen teologia eli jumaluusoppi, jonka tieteen vanhimpia harjoittajia sanotaan kirkkoisiksi. Etevin vanhan ajan jumaluusoppineista oli nimeltään Augustī´nus.

● Kristillinen taide. Kun kristinusko sai yhä vankempaa jalansijaa Rooman valtakunnassa, taiteetkin joutuivat kristillisen kirkon palvelukseen. Runoilijat sepittivät virsiä, arkkitehdit rakensivat kirkkoja, ja kuvanveistäjät ja maalarit koristivat pyhiä paikkoja kristillisaiheisilla kuvilla.

Tämänaikaisista virsistä on ennen muita kuuluisa niin sanottu Ambrŏ´siuksen kiitosvirsi, joka tavataan nykyisessä suomalaisessakin virsikirjassa (n:o 394). Se alkaa sanoilla: »Sua, Luoja, kiitämme, sun etees lankeemme. Sua, Isä iankaikkinen, maan piiri kiittää riemuiten, soi sulle taivaan kanteleet, ja juhlii enkeljoukkueet, ei lakkaa laulu serafein, soi aina äänet keruubein: on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, on pyhä Jumala, Herramme Sebaot.»

Ensimmäiset kristilliset kirkot olivat, kuten aikaisemmin on mainittu, roomalaisia basilikoita, ja siitä syystä kirkot monta vuosisataa rakennettiin basilikan muotoon. Pakanuuden aikana kansa kokoontui temppelin ulkopuolelle, sillä sisäpuoli oli tarkoitettu pääasiallisesti pappeja varten. Sen vuoksi koristettiin temppeleitä ulkopuolelta ainakin yhtä paljon kuin sisältä. Kristillinen seurakunta vietti jumalanpalveluksen temppelin sisässä. Siksi sisusta tuli pääasiaksi ja ulkomuodosta huolehdittiin vähemmän. Kun ulkoa astuttiin basilikaan, oli ensimmäisenä atrium, jonka keskellä oli kaivo, mistä tulijat saivat vettä puhdistuakseen. Täällä katumuksentekijät seisoivat anoen uskovaisia pitämään esirukouksia heidän 225puolestaan. Atriumista tultiin itse kirkkoon, jonka kaksi pylväsriviä erotti kolmeen osastoon eli laivaan. Keskilaiva oli sivulaivoja korkeampi. Kirkon toisessa päässä oli muutamaa porrasta ylempänä kuori ja alttari. Alttarin takana oli piispanistuin.

Omituisia rakennustaiteen tuotteita varhaiskristilliseltä ajalta ovat hautakäytävät. Kaupunkien ulkopuolelle rakennettiin pitkiä maanalaisia käytäviä, joiden seinissä oleviin lokeroihin ruumiit haudattiin. Näistä hautakäytävistä ovat kuuluisimmat Rooman katakombit, jotka on koristettu seinämaalauksilla. Niissä tavataan myös korkokuvin koristettuja kivisiä ruumisarkkuja.

Aluksi kristityt välttivät kuvaamasta Kristusta. Maalauksissa oli hänen tilallaan hänen monogramminsa. Myös kalaa käytettiin Kristuksen vertauskuvana. Myöhemmin kuvattiin Kristusta kauniiksi nuorukaiseksi; usein hänet esitettiin hyväksi paimeneksi, joka kantoi lammasta olallaan.

SIIRTYMINEN UUTEEN AIKAKAUTEEN.

Vuoden 400 tienoilla tapahtui Euroopan kansain oloissa muutoksia, jotka johtivat historian kehityksen uudelle uralle.

Ensinnäkin kristinusko, joka vuosisatoja oli taistellut pakanuutta vastaan, pääsi Rooman valtakunnassa lopullisesti voitolle, ja kristityt seurakunnat yhtyivät yhteisen johdon alaisina katoliseksi kirkoksi.

226Samaan aikaan laaja Rooman valtakunta jakaantui kahtia, eikä kestänyt kauan, ennen kuin toinen näistä valtakunnista, Länsi-Rooma, meni hajalle rajoilla asuvien kansain hyökätessä sen alueelle.

Uudet kansat, joista seuraavan aikakauden historiassa puhutaan, astuivat nyt historian näyttämölle, omaksuivat vähitellen kreikkalais-roomalaisen sivistyksen ja kehittivät sitä edelleen. Näin sivistyksen piiri laajeni entistä avarammaksi.

I. Kansainvaellusten aika.

GERMAANIEN MUINAISET OLOT.

● Germaanien aiemmat asuinpaikat. Niitä kansoja, jotka v:n 400 tienoilla tunkeutuivat Tonavan ja Reinin yli Rooman valtakunnan alueille ja vähitellen anastivat sen maat, sanotaan yhteisellä nimellä germaaneiksi. Germaanit olivat indo-eurooppalaista kansaa niin kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, joista he kuitenkin erosivat sekä kieleltään että ulkomuodoltaan. He olivat näitä kookkaampia, vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä.

Caesarin aikoina germaanit asuivat nykyisessä Saksassa ja Tanskassa sekä Norjan ja Ruotsin eteläosissa. Nämä maat olivat silloin toisen näköisiä kuin nykyään. Kaikkialla kasvoi jylhää metsää, jossa alkuhärät, karhut ja sudet majailivat. Vuolaat virrat halkoivat maata, ja niiden välillä oli Pohjois-Saksassa ylipääsemättömiä soita. Vain sieltä täältä metsän keskeltä pilkotti vähäinen viljelty maa-ala tai ryhmä pienoisia puumajoja.

● Germaanien elinkeinot ja tavat. Germaanit harjoittivat metsästyksen ja kalastuksen ohella karjanhoitoa, osasivatpa jo maatakin viljellä. Heidän maanviljelyksensä oli kumminkin hyvin puutteellista, he kun eivät ymmärtäneet syvältä muokata maata tai lannoittaa sitä. He kaatoivat kasken, polttivat sen ja kylvivät siemenen tuhkaan. Kun vilja oli korjattu ja ruoho syöty laitumelta, he muuttivat uusille asuinpaikoille. Muuttaessaan he veivät usein talonsakin mukanaan, sillä ne olivat keveitä puusta rakennettuja majoja. Kaupunkeja ei ollut ollenkaan, ja kylätkin olivat pieniä.

228Germaanit eivät vielä olleet järjestyneet valtioksi, kuten kreikkalaiset ja roomalaiset. Kumminkin sukulaisuussiteet ja taistelu yhteisiä vihollisia vastaan yhdistivät ihmisiä toisiinsa. Perheet, jotka polveutuivat samasta kantaisästä, muodostivat suvun. Saman suvun jäsenet pysyttelivät lapsineen samoilla asuinpaikoilla, viljelivät yhdessä maata ja yhdessä taistelivat vihollista vastaan. Jos joku suvun jäsen surmattiin, oli suvun velvollisuus kostaa hänen kuolemansa. Sitä sanotaan verikostoksi.

Suvut liittyivät vähitellen yhteisen päällikön johdossa heimoiksi. Vuoden 200 tienoilla useat heimot yhtyivät liittokunniksi. Niinpä muodostuivat eri liittokunniksi nykyisessä Hollannissa asuvat frankit, Pohjanmeren etelärannalla majailevat saksit sekä Itämeren ja Tonavan alajuoksun välillä asustavat gootit, joista idempänä asuvia sanottiin itägooteiksi, lännempänä asuvia länsigooteiksi.

Kansan johtajana oli kuningas. Hänen valtansa oli kumminkin vähäinen, sillä yhteiset asiat, kuten kysymys sodasta ja rauhasta sekä maan jakamisesta, päätettiin käräjissä, joihin kaikki perheenisät saivat ottaa osaa. Niissä ratkaistiin myös henkilöiden väliset riita-asiat. Sodan johto oli hallitsijan tärkein tehtävä. Toisinaan ei valittu lainkaan kuningasta. Silloin asetettiin sotaan lähdettäessä herttua sotajoukon johtajaksi.

□ Kuningas valittiin tavallisesti vanhasta arvoon kohonneesta suvusta. Vaali tapahtui kansankokouksessa eli käräjillä, jotka pidettiin taivasalla metsän aukeamassa tai avoimella niityllä. Siellä ei äänestetty samalla tavoin kuin nykyajan kokouksissa, vaan hyväksyminen ilmaistiin lyömällä kilpiin, vastustus äänekkäällä murinalla. Valittu kuningas nostettiin kilvelle, häntä tervehdittiin raikuvin huudoin ja hänelle annettiin keihäs saavutetun arvon merkiksi. Se sopikin germaanikuninkaalle paremmin kuin kruunu tai muu koriste, koska hän ennen kaikkea oli sotapäällikkö. Hän oli nyt ensimmäinen mies käräjillä, ja hän saattoi paljonkin vaikuttaa asiain menoon, jos hän pyrki edistämään yhteistä hyvää. Mutta kansan tahtoa vastaan hän ei mahtanut mitään, sillä asiain ratkaisu oli kansan käsissä.

Valloitetusta maasta ja sotasaaliista germaanikuningas sai suuremman osan kuin muut. Siksi hän saattoi ylläpitää aseellista seuruetta, jota heidän kielellään sanottiin »hirdiksi». Siihen kuului noin pari sataa harjaantunutta soturia. He vannoivat kuninkaalle uskollisuuden valan, saivat häneltä aseet, söivät hänen pöydässään ja asuivat hänen talossaan. Heillä itsellään ei ollut vaimoa eikä lapsia, ei taloa eikä tannerta. Yhteiset ateriat syötiin suuressa salissa. Silloin juteltiin äänekkäästi; milloin laskettiin pilapuheita, milloin keskusteltiin vakavasti; vanhimmat urhot kertoivat muinaisista mittelöistä, ja runoilijat lauloivat maineikkaista sankareista ja sankari-teoista. 230Iltaisin he usein istuivat myöhään yöhön oluthaarikkain ääressä, ja silloin saattoi toinen loukata toista, niin että tartuttiin aseisiin. Yöksi jäi muutamia saliin. Istuimet työnnettiin seinille, ja miehet heittäytyivät lattialle eläinten nahat peittoina. Jos aika oli epävarma, he nukkuivat kilpi ja kypärä, haarniska ja keihäs sivullaan, valmiina hyökkäämään vaaran uhatessa. He seurasivat kuningasta kansankokoukseen, matkoille ja sotaretkille. Jos kuningas kaatui taistelussa, niin he halusivat kiihkeästi kostaa hänen kuolemansa tai kaatua hänen viereensä taistelutanterelle. Jos hän joutui vangiksi tai hänet karkotettiin maasta, niin he seurasivat häntä vankeuteen ja maanpakoon. Mutta ne, jotka jäivät henkiin päällikön kaatuessa, nostivat hänet korkealle roviolle, jolla hänet poltettiin ratsuineen ja varustuksineen, koirineen ja haukkoineen. Sitten luotiin paikalle mahtava hautakumpu, jonka ympäri miehet laulaen ja ääneen huutaen ratsastivat. Mutta jos hän oli merikansan kuningas, niin hänen ruumiinsa pantiin laivaan maston juurelle aseineen ja koristuksineen; pään ympäri ommeltiin lippu, sitten köydet, jotka sitoivat laivan rantaan, irroitettiin ja vainaja lähetettiin meren syliin, josta jumalat saivat ottaa hänet luoksensa.

● Germaanienkaan keskuudessa kaikki eivät olleet samanarvoisia: vapaiden rinnalla oli myös epävapaita eli orjia. Orjaa kohdeltiin tylysti, ja omistaja sai, jos halusi, tappaakin hänet. Orjat ja naiset tekivät kaikki raskaimmat työt, hoitivat karjan ja viljelivät pellot; vapaa germaanimies piti tällaisia töitä arvolleen sopimattomina. Metsästys ja sodankäynti olivat hänen mielitoimiaan. Joutoaikansa hän kulutti arpapelissä tai juomingeissa.

Veron maksaminen, joka roomalaisille keisarivallan aikana oli käynyt ylen rasittavaksi, oli germaaneille tuntematon; vapaat miehet pitivät sitä orjuuden merkkinä. Mutta valtion hoitoon ei varoja tarvittukaan, kun ei ollut virkamiehiä, vaan kukin hoiti itse asiansa, ja sotapalvelus oli jokaisen vapaan miehen velvollisuus.

□ Perheenisä oli perheensä päämies ja hallitsi sitä kuin kuningas valtakuntaansa. Vaimo oli hänen alamaisensa ja palvelijansa. Häneltä vaadittiin ehdotonta uskollisuutta miestään kohtaan. Jos hän teki itsensä syypääksi aviorikokseen, mies kutsui koko sukunsa koolle, riisui sen nähden vaimonsa alasti, leikkasi hänen tukkansa ja karkotti hänet ruoskan lyönneillä talostaan ja koko kylästä. Siveysrikokset olivat harvinaisia, sillä yleinen katsantotapa tuomitsi ne ankarasti. Uskollista ja kelpo vaimoa kohdeltiin kunnioituksella, ja mies antoi 231arvoa hänen neuvoillensa. Sodassa vaimot olivat usein mukana, ja taisteluissa he huudoillaan kiihottivat miesten urhoollisuutta, ottivatpa itsekin toisinaan osaa taisteluun. Uskoivatpa germaanit, että naisessa oli jotain yliluonnollista, että hän saattoi nähdä tulevaisia asioita ja tapahtumia. Muutamia naisia kunnioitettiin sen vuoksi jumalallisina olentoina.

● Germaanien uskonto. Germaanien muinainen uskonto oli heidän sotaisen luonteensa mukainen. Se oli alkuaan luonnonvoimien palvelemista. Pääjumala oli Wodan eli Odin. Hän antoi sodassa onnea, ja hänen luokseen Walhallaan pääsivät taistelussa kaatuneet urhoolliset miehet. Sielläkin he yhtä mittaa ottelevat ja juovat kuohuvaa simaa. Ukkosen jumala oli Donar eli Thor. Salamat olivat hänen nuoliaan, ja kun hän vaunuineen ajoi taivaan kantta, syntyi pelottava jyrinä. Naisjumalia olivat Freija, rakkauden jumala, sekä kaunis ja siveä Hulda, joka kulkiessaan talviöinä kylvi lumen maahan. Valkyyriat taas ratsastivat taistelun telmeessä kiihottaen soturien intoa sekä kantaen kaatuneita 232sankareita Wodanin luokse Walhallaan. Vielä oli lukematon joukko ylempiä ja alempia jumaluusolentoja. Vuorissa, lehdoissa, lähteissä ja noroissa, järvissä ja joissa asui haltijoita ja henkiä. Maan alla ja vuorenrotkoissakin oli kääpiöitä ja tonttuja, näkkejä ja keijukaisia. Niiden vastakohtana olivat jättiläiset, jotka asuivat ihmisten kammona erämaissa. Temppeleitä germaaneilla ei ollut, vaan he palvelivat jumaliaan pyhissä lehdoissa, niinkuin meidänkin pakanalliset esi-isämme, uhrein ja rukouksin.

● Germaanit saavat vaikutteita roomalaisilta ja kreikkalaisilta. Germaanit joutuivat keisariajalla yhä vilkkaampaan yhteyteen roomalaisten ja kreikkalaisten kanssa. Reinin ja Tonavan rannoille roomalaiset perustivat leiripaikkoja ja uudisasumuksia, ja germaanien ja roomalaisten kesken syntyi kauppayhteys, joka vuosien vieriessä vilkastumistaan vilkastui. Kreikkalais-roomalaisen sivistyksen siemenet kylvettiin tällöin germaanien maahan. Niinpä he oppivat kreikkalaisilta kirjoitustaidon; heidän kirjoitustaan sanotaan riimukirjoitukseksi. Riimukirjaimet eivät ole pyöreitä, vaan melkein järkiään teräväkulmaisia. Tämä johtuu siitä, että germaanit pergamentin ja papyruksen puutteessa leikkasivat kirjaimet puuhun tai hakkasivat ne kiviin.

Roomalaisten kauppiaiden, käsityöläisten ja sotilaiden mukana kristinuskokin alkoi tulla tunnetuksi germaanien keskuudessa. Jo ennen kuin germaaniheimot saapuivat Rooman valtakunnan alueelle, olivat toiset niistä omaksuneet uuden uskon ja tunnustivat areiolaisten oppia. Niinpä »goottien Mooses» Wulfila alkoi neljännen vuosisadan keskivaiheilla saarnata kristinoppia länsigooteille. Wulfilan kuolematon teko oli Raamatun kääntäminen gootin kielelle.

● Germaanit pyrkivät Rooman alueelle. Kuta enemmän germaanien luku lisääntyi, sitä vaikeampi heidän oli tulla toimeen 233kaskenpoltolla entisessä kotimaassaan. Heidän mielensä paloi »etelän ihanaan maahan», jonka rikkaista kaupungeista ja aaltoilevista viljavainioista he olivat kuulleet kerrottavan. Toisinaan kokonaiset heimot, miehet, vaimot ja lapset, matkasivat kohti Rooman valtakunnan rajoja. Tiet olivat silloin täynnä kansaa. Miehet kulkivat edellä ratsujen selässä, vaimot ja lapset seurasivat jäljessä härkien, aasien tai hevosten vetämissä vankkureissa, joissa myös omaisuus ja ryöstetty saalis kuljetettiin. Jo Mariuksen aikana teutonit ja kimbrit yrittivät tunkeutua Italiaan asettuakseen sinne asumaan, mutta heidät voitettiin ja karkotettiin takaisin. Caesar teki Galliasta kaksi retkeä germaanien maahan herättääkseen heissä kunnioitusta Rooman valtaa kohtaan. Keisariajalla roomalaiset ja germaanit törmäsivät usein vastakkain. Vielä roomalaiset edistyneemmän sotataitonsa takia olivat voimakkaammat, ja usein heidän legioonissaan urhoollisia germaanejakin taisteli palkkasotureina omia heimolaisiaan vastaan. Mutta v:n 400 tienoilla germaanit heittäytyivät Tonavaa ja Reiniä vastaan niin monilukuisina ja niin valtavalla voimalla, että Rooman legioonain oli pakko väistyä heidän tieltään.

ITALIA KANSAINVAELLUSTEN PYÖRTEESSÄ.

● Hunnit. Suurten kansainvaellusten lähtökohtana oli hunnien, erään mongolisen raakalaiskansan, hyökkäys Eurooppaan.

□ Hunnit saapuivat neljännellä vuosisadalla Kaspian meren pohjoispuolitse Itä-Eurooppaan, asettuen joksikin aikaa Kaakkois-Venäjän aroille. Heidän ulkomuotonsa kuvataan kammottavan rumaksi: heillä oli leveät kasvot, hyvin ulkonevat poskiluut, pienet silmät, suuret korvat ja litteä nenä. Ravinnokseen he käyttivät kasvien juuria ja raakaa lihaa, joka tehtiin mureaksi siten, että se ratsastettaessa pidettiin satulan alla. Vaatteitaan he eivät milloinkaan muuttaneet eivätkä pesseet, vaan pitivät niitä siksi, kunnes ne repaleina putosivat päältä. Miehet olivat aina hevosen selässä: siinä he söivät ja joivat, siinä he nukkuivatkin. Taistelussa hunnit olivat pelottavia: hirveästi huutaen he ratsastivat hajallisina joukkoina päin vihollista kadotakseen samassa näkymättömiin, kunnes 234uudistivat hyökkäyksen. Kaukaa he ampuivat teräviä luukärkisiä nuolia, mutta lähelle tultuaan he taistelivat miekoin. Jos he saivat voiton, niin he useinkin surmasivat kaikki viholliset ja hävittivät kaiken, mikä eteen sattui.

● Länsigootit. Hunnit eivät kauan tyytyneet asumaan Venäjän aroilla, jonne aluksi olivat asettuneet. He halusivat lännen rikkaampiin maihin, joista maine oli levinnyt heidänkin keskuuteensa. V. 375 he hyökkäsivät goottien kimppuun. Itägootit joutuivat vuosikymmeniksi heidän valtansa alaisiksi; länsigootit pakenivat. He saivat Itä-Rooman keisarilta luvan asettua Tonavan eteläpuolelle, nykyiseen Bulgariaan. Keisari Theodosius lupasi maksaa heille palkkaakin, jos he puolustaisivat valtakunnan rajaa muiden kansojen hyökkäyksiltä.

Parikymmentä vuotta länsigootit pysyivätkin rauhallisina uudessa kotimaassaan. Mutta sitten he lähtivät jälleen liikkeelle, matkan määränä Italia. Heidän johtajanaan oli nyt nuori, mainetta ja sankaritekoja tavoitteleva Alarik kuningas. Ensi yritys tunkeutua Italiaan epäonnistui. Mutta jonkin vuoden kuluttua Alarik gootteineen saapui uudestaan, ja v. 410 täytyi Rooman, tuon mahtavan maailmankaupungin, jota Pyrrhos ja Hannibal turhaan olivat yrittäneet valloittaa, antautua goottien armoille. »Mitä tiheämmässä ruoho kasvaa, sitä helpompi sitä on niittää», Alarik oli sanonut, kun häntä pelotettiin Rooman väen paljoudella. Gootit olivat nyt valtiaina siinä kaupungissa, jossa germaanit ennen muinoin sotavankeina kulkivat keisarien riemusaatossa; ja ylhäiset roomalaiset, joiden esivanhemmat olivat sirkuksessa huvikseen katselleet germaanimiekkailijain taistelua joko toisiaan tai villipetoja vastaan, tarjosivat gooteille kultamaljoista viiniä. Rooman silloinen keisari Honō´rius oleskeli toimetonna lujasti linnoitetussa Ravennassa ja kulutti aikaansa hoitamalla siipikarjaa.

Ryöstettyään kaupunkia kolme päivää gootit jatkoivat kuninkaansa johtamina matkaansa etelään Roomasta. Jo mietti Alarik uusia valloitusretkiä, kun hän äkkiä kuoli.

235□ Pyhä Pietari — niin kansa sanoi — oli rangaissut Alarikia Rooman ryöstöstä. Surren gootit valmistivat sankarilleen kuninkaallisen haudan. He johtivat seudulla kulkevan pienen joen urastaan ja muurasivat sen tyhjään uomaan hautakammion. Sinne vietiin Alarik hevosen selässä istuen, täysissä sotavarustuksissa sekä kuninkaallisessa asussa, ja kaikki hänen aarteensa hänen mukanaan. Sitten hauta muurattiin umpeen ja joki johdettiin takaisin entiseen uraansa. Orjat, jotka olivat toimittaneet työn, surmattiin, jottei kukaan saisi tietoa siitä paikasta, jossa suuri länsigoottien kuningas aarteineen lepäsi.

● Alarikin kuoltua länsigootit lähtivät Italiasta ja vaelsivat Etelä-Galliaan. Sinne he perustivat v. 419 valtakunnan, joka sittemmin laajeni niin, että siihen kuului koko Pyreneitten niemimaa. Siellä he hallitsivat lähes 300 vuotta ja omaksuivat vähitellen roomalaisten sivistyksen ja kielen.

● Vandaalit. Niihin aikoihin, jolloin länsigootit hyökkäsivät Italiaan, kutsuttiin Rooman legioonat pois Reinin varsilta puolustamaan tätä valtakunnan päämaata. Mutta silloinpa monet germaanikansat pääsivät joen poikki Galliaan ja anastivat kaikki Rooman läntiset maakunnat. Näitä kansoja olivat myös vandaalit. Vandaalit kulkivat Gallian halki Pyreneitten niemimaahan jo ennen kuin länsigootit sinne tulivat. Viimein he menivät salmen poikki Pohjois-Afrikkaan, jonne perustivat lyhytikäisen valtakunnan. Sieltä he meren yli saapuivat hävitysretkelle Italiaan ja ryöstivät Roomaa parin viikon ajan mitä julmimmalla tavalla. Useissa kielissä merkitsee sana »vandalismi» vieläkin raakaa hävittämistä. Pohjois-Afrikassa vandaalit pian veltostuivat ja menettivät n. 100 vuoden kuluttua maansa Itä-Rooman keisarille. Pian he hävisivät jäljettömiin.

□ »Kaikista tuntemistani kansoista — muuan roomalainen kirjailija lausuu — on vandaalien kansa turmeltunein. Valloitettuaan Afrikan he rupesivat ottamaan päivittäin lämpimiä kylpyjä, kattamaan pöytänsä hienoimmilla herkuilla, mitä maa ja meri saattoi tarjota. He pukeutuivat silkkiin ja koristivat itseään lukuisilla kultahelyillä. Päivänsä he kuluttivat teattereissa, kilpa-ajoissa ja sentapaisissa leikeissä, mutta heidän mielitoimenaan oli metsästys. Tanssijat, ilveilijät, näyttelijät ja soittajat, sanalla sanoen kaikki, jotka osasivat tarjota silmälle ja korvalle nautintoa, saapuivat heidän luokseen kuin kotiinsa. 236Taloja ympäröivät komeat puutarhat lähteineen ja pensaineen. He rakastivat juominkeja ja irstasta elämää.» Mutta sepä olikin heidän tuhonsa.

● Attila. Majailtuaan noin 70 vuotta Tiszan [tĭsa] ja Tonavan välisillä tasangoilla nykyisessä Unkarissa hunnit lähtivät jälleen liikkeelle. Heidän kuninkaansa oli Attila, joka kopeasti vaati Länsi-Rooman keisarilta puolta hänen valtakuntaansa.

□ Hunnilaisylimykset olivat tähän aikaan jo omaksuneet roomalaisten loistokkaan ulkonaisen esiintymisen. Heillä oli kullalla ja hopealla koristetut vaatteet, ja he söivät kulta- ja hopea-astioista herkkuruokia. Mutta Attila käyttäytyi toisin. Hän pukeutui yksinkertaiseen pukuun; hänen ruoka- ja juoma-astiansa olivat puusta, ja liha oli hänen tärkein ruokansa. Hän tahtoi näet säilyttää hunnien vanhat tavat. Puisella istuimella hän otti vastaan Itä-Rooman keisarin lähettilään, joka hunnien oloista on näkemänsä perustuksella kertonut. Hänen sodankäyntinsä oli raakaa kuin hunnien konsanaan. Kerskuen hän nimitti itseään »Jumalan vitsaksi», ja ylvästellen hävittämiskyvyllään hänen kerrotaan sanoneen: »Ei kasva ruoho siinä, mihin Attilan hevonen on tallannut.»

● Hävittäen kylät ja kaupungit Attila saapui laumoineen Reinin yli Galliaan. Monen germaanikansankin oli pakko taistella hänen joukoissaan. Tuho näytti uhkaavan koko länsiroomalaista sivistystä. Mutta onneksi Rooman maaherra sai Gallian germaanit taistelemaan yksissä voimin roomalaisten kanssa Attilaa vastaan. Ja Katalaunisten kentällä Seinen yläjuoksun rannalla hänet perin pohjin voitettiin (v. 451).

Seuraavana vuonna Attila teki hyökkäyksen Italiaan. Murhaten ja ryöstäen hänen hurjat soturinsa samosivat Pohjois-Italiaan aikoen hyökätä Roomaa vastaan, jonka asukkaat pelkäsivät perikatonsa lähenevän. Mutta Rooman silloinen piispa meni keisarin lähettiläiden kanssa Attilan leiriin ja taivutti hänet, lahjoja ja veroakin lupaamalla, kääntymään takaisin. Attila palasi Unkariin, jossa hän pian sen jälkeen kuoli. Silloin hunnien valtakunta hajosi, ja orjuutetut kansat, niiden joukossa itägootit, vapautuivat.

● Itägootit. Vandaalit ja hunnit olivat ainoastaan ryöstäneet Italiaa; itägootit sitä vastoin ottivat sen joksikin aikaa haltuunsa. 237Kun he kuninkaansa Te´odorikin (488–526) johdossa saapuivat (v. 488) tähän kaikkien germaanikansain ihailemaan maahan, hallitsi siellä entinen germaaninen palkkasoturien päällikkö Odovakar. Hän oli v. 476 syössyt valtaistuimelta Länsi-Rooman viimeisen keisarin Rōmulus Augu´stuluksen, jonka jälkeen palkkasoturit huusivat hänet kuninkaaksi. Kaksitoista vuotta Odovakar hallitsi yksin Italiaa ennen itägoottien tuloa. Sen jälkeen Odovakar ja Teodorik jonkin aikaa hallitsivat yhdessä. Mutta sitten Teodorik surmasi eräissä pidoissa Odovakarin ja kohosi yksin Italian valtiaaksi.

□ Teodorik hankki itselleen vallan tekemällä julman rikoksen. Mutta hänen kunniakseen on mainittava, että hän käytti valtaansa hallittaviensa eduksi. Teodorik oli sivistyneempi kuin useimmat muut germaanikuninkaat. Hän oli nuorena oleskellut Konstantinopolin hovissa panttivankina ja siellä oppinut roomalaista sivistystä ja valtiotaitoa.

Hallitsijaksi tultuaan Teodorik vaati, että maassa noudatettaisiin lakia ja oikeutta. »Ken loukkaa oikeutta, hän tekee vääryyttä minulle», kerrotaan hänen sanoneen. Ja usein hän lausui tahtovansa suojella vähäväkisiä suurten ja mahtavain väkivallalta. Germaanikansojen keskuudessa oli ollut tapana, että itsekukin puolusti oikeuttaan ja asevoimin kosti sille, jolta oli kärsinyt vääryyttä. Teodorik kielsi näin tekemästä. Tuomioistuimilla vain oli oikeus rangaista rikollista lain mukaan. Eräille germaaneille, jotka asuivat Tonavan pohjoispuolella ja jotka tunnustivat hänet hallitsijakseen, hän kirjoitti kerran: »Minä pyydän, että taistelette vihollista vastaan ettekä keskenänne. Miksi tartutte aseeseen, kun teillä on oikeamielinen tuomari? On väärin nousta sukulaistansa vastaan; hänen puolestaan tulisi mieluummin kunnialla kuolla. Tehkää niinkuin gootit tekevät: he saattavat kyllä taistella vieraissa, mutta kotona he elävät rauhassa!»

Uskonnoltaan Teodorik oli areiolainen, mutta toisuskoiset olivat hänestä yhtä hyviä alamaisia. »Minä en saata pakottaa ihmistä uskomaan toisin kuin hän itse tahtoo», oli hänen tapana sanoa. Juutalaisillekin hän soi lain turvan. »Jos tahdomme olla sivistyneitä ihmisiä, emme voi menetellä väärin niitä kohtaan, jotka vielä vaeltavat pimeyden tiellä», hän sanoi. Hänen hallitessaan ei ketään vainottu uskonnon takia.

Teodorik oli peloton soturi, mutta hän rakasti rauhaa enemmän kuin sotaa. »Jokaisen valtakunnan tulee kaivaten toivoa rauhaa», 238hän sanoi. »Sillä siitä kaikki hyötyvät. Rauha on hyvien toimien äiti. Se lahjoittaa ihmisille monenkaltaista onnea, se enentää varallisuutta, se edistää sivistystä. Se, joka ei halua rauhaa, ei ymmärrä, mikä on hyvää ja hyödyllistä.» — »Toiset kuninkaat huvittelevat ryöstämällä kaupunkeja; he kokoovat suunnattomat saaliit. Minä puolestani tahdon valtani sellaiseksi, että voitetut kansat eivät huomaisi olevansa kukistettuja.» Niin turvalliset olivat olot Italiassa, että kauppiaat voivat säilyttää kultansa ja hopeansa ulkosalla yhtä varmasti kuin muulloin lujissa linnoissa, ja pelotta saattoi jokainen hoitaa tehtäviään, olipa yö taikka päivä. Kaupunkien muuriaukkoihin ei ollut tarpeen rakentaa portteja, ja entisetkin portit saivat olla auki.

Teodorik tahtoi käyttää rauhan ajan herättääkseen eloon Rooman entisen sivistyselämän. Teitä, jotka olivat joutuneet rappiolle, parannettiin, ja autioiksi jääneet pellot otettiin uudelleen viljeltäviksi. Hän kutsutti kuvanveistäjiä ja maalaajia pääkaupunkiinsa Ravennaan, jonne hän rakennutti kauniita kirkkoja ja muita taloja. Ja hän käytti suuria summia vanhojen rakennusten ja veistosten korjaamiseen. Hän keräsi ympärilleen laulajia ja näyttelijöitä, runoilijoita ja oppineita. Boë´thius kirjoitti tähän aikaan »Filosofian antamasta lohdutuksesta», josta tuli haluttu hartauskirja vuosisadoiksi. Siinä hän m. m. lausuu: »Maallinen onni vaihtuu; pysyvästi hyvää on yksin elämä Jumalassa. Huono ihminen on orja, ja ihminen rankaisee kovimmin itseään tekemällä pahaa. Mutta hyvä ihminen on vapaa, ja hän omistaa onnen, jota kukaan ei voi häneltä riistää.»

Tämän kirjansa Boëthius kirjoitti vankeudessa, jonne hän oli joutunut aiheettomasti syytettynä petollisesta vehkeilystä Konstantinopolin hovin kanssa. Ehtimättä kirjoittaa teostaan loppuun hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Tämmöinen teko himmensi sitä lempeyden mainetta, jonka Teodorik oli itselleen hankkinut. Hän kuolikin omantunnon vaivaamana v. 526. Satoja vuosia hänen kuolemansa jälkeen germaanikansat kertoivat vielä tarinoita urhoollisesta sankarista »Bernin Didrikistä», s. o. Veronan Teodorikista.

● Langobardit. Noin 30 vuotta Teodorikin kuoleman jälkeen itägootit menettivät maansa Itä-Roomalle, mutta pian saapui Italiaan uusi germaanikansa, langobardit (568), joista Lombardia on saanut nimensä. He ottivat haltuunsa melkein koko Pohjois- ja Keski-Italian ja hallitsivat maata enemmän kuin 200 vuotta.

● Klodovig (481–511). Uudet germaanivaltakunnat olivat enimmäkseen lyhytikäisiä. Elinvoimaisin oli frankkien valtakunta Galliassa.

Viidennellä vuosisadalla Gallia oli jakautunut neljän eri kansan kesken. 1) Frankit, jotka vielä palvelivat vanhoja pakanajumaliaan ja olivat tavoiltaan raakoja, olivat vähitellen siirtyneet Reinin yli Koillis-Galliaan eli nykyisen Ranskan koillisosaan ja jääneet sinne asumaan. 2) Heistä länteen Loire-jokeen saakka oli maa itsenäiseksi hallitsijaksi kohonneen Rooman entisen maaherran hallussa. 3) Loire-joen etelärannalta alkoivat länsigoottien maat. 4) Rhône-joen laaksossa Gallian kaakkoiskulmassa asuivat burgundit.

Frankkien asuma-ala oli varsin ahdas, ja he olivat jakautuneina moneen pieneen heimoon, joilla kullakin oli oma kuninkaansa. Muuan tällainen heimokuningas oli Klodovig, joka oli merovinkien sukua. Hän oli frankkien kuninkaana samaan aikaan kuin Teodorik hallitsi Italiassa.

Klodovig oli sivistymätön, petollinen ja julma, mutta samalla tarmokas ja ovela. Frankkien valtakunta laajeni suuresti hänen aikanaan. Ensiksi hän valloitti tuon viimeisen jäännöksen Länsi-Roomasta, otti Pariisinkin haltuunsa ja teki sen pääkaupungikseen.

240□ Klodovig voitti roomalaiset Soissons´in [suasõ´] kaupungin pohjoispuolella. Oli saatu paljon ryöstösaalista, joka oli jaettava miesten kesken germaanien tavan mukaan arvalla. Ryöstettyjen kalleuksien joukossa oli muuan kaunis kirkonastia, jonka kuningas oli luvannut toimittaa kirkolle takaisin, jos se sattuisi lankeamaan hänen osalleen. Ennen arvanheittoa kuningas pyysi miehiltään astiaa. Toiset suostuivatkin pyyntöön, mutta muuan frankkilainen löi uhkamielisesti tapparallansa astian rikki huudahtaen: »Sinun ei pidä muuta saaman kuin mikä oikeuden mukaan osaksesi tulee!» Kaikki hämmästyivät. Mutta kuningas tukahdutti vihansa ja mietti kostoa.

Kun sotajoukko ensi kerran tämän jälkeen kokoontui aseiden katselmukseen, niin Klodovig, rivejä pitkin kulkiessaan, huomasi, että sillä miehellä, joka Soissons´issa oli lyönyt astian rikki, ei ollut aseet tarpeenmukaisessa kunnossa. Kuningas nuhteli miestä, sieppasi tapparan hänen kädestään ja paiskasi sen maahan. Kun mies kumartui ottaakseen aseensa ylös, kuningas äkisti kohotti miekkansa ja löi sillä miehen pään halki, sanoen: »Näinpä sinäkin teit kirkonastialle Soissons´issa». Mies makasi kuolleena maassa, mutta uskaltamatta nurista kuningasta vastaan muut lähtivät hänen käskyään noudattaen kotiinsa.

● Vuosikymmen näiden tapausten jälkeen Klodovig voitti keskisen Reinin varrella asuvat alemannit, jolloin hän kastatti itsensä kristinuskoon. Hän oli useita vuosia ollut naimisissa kristityn burgundilaisprinsessan kanssa, jonka kertomuksia Jeesuksen elämästä ja kärsimyksistä hän hartaasti kuunteli. Kun hän sitten eräässä taistelussa oli joutumaisillaan tappiolle, hän kutsui avuksensa puolisonsa Jumalaa, luvaten ruveta häntä palvelemaan, jos saisi voiton. Sotaonni kääntyi — niin kerrotaan — frankit voittivat, ja Klodovig sekä joukko frankkilaisia kastatti itsensä.

□ Reimsin [rä̃s] piispa toimitti kasteen Reimsin tuomiokirkossa. Kadut olivat koristetut maalatuilla tapeteilla, kun Klodovig valkeaan kastepukuun puettujen ylimysten saattamana saapui kirkolle, joka myös oli ihanimmalla tavalla koristettu. Kun ovet avattiin ja frankit tunsivat pappien heiluttamista suitsutusastioista lähtevän hyvän tuoksun, niin he luulivat hengittävänsä paratiisin ilmaa. Ilmi ihastuneena Klodovig kysyi piispalta, joka astui hänen rinnallaan: »Pyhä isä, onko tämä se taivaan valtakunta, josta olette minulle kertonut?» »Ei», piispa vastasi, »tämä on vain tie, joka sinne viepi.» Kun kuningas oli lausunut uskontunnustuksensa, kastettiin hänet kastemaljassa, voideltiin pyhällä öljyllä ja siunattiin ristinmerkillä. Ja piispa lausui hänelle: »Kumarru ja kunnioita sitä, jota ennen olet vainonnut, ja vainoa sitä, jota ennen olet kunnioittanut!» Sitten kastettiin Klodovigin kaksi sisarta ja neljättä tuhatta frankkilaista. Taru kertoo, että kastetta toimitettaessa kyyhkynen toi taivaasta voidetta, jolla Klodovig voideltiin, ja enkeli liljoilla kirjaillun lipun. Siitä pitäen kruunattiin kaikki frankkilaiset ja myöhemmin Ranskan kuninkaat Reimsissä ja voideltiin pyhällä öljyllä; ja sotaretkillään he käyttivät liljakoristeista lippua. Mutta kauan kesti, ennen kuin kristinusko tunkeutui syvemmälle frankkien mieliin.

242● Useimmat muut germaanikansat tunnustivat areiolaista oppia, mutta frankit yhtyivät katoliseen kirkkoon. Siten he saavuttivat katolisuskoisen roomalaisväestön ja papiston suosion, kun taas areiolaisia vihattiin vääräuskoisina. Gallian väestö näki mielellään, että frankkien valta levisi yhä laajemmalle. Pian Klodovig pakotti burgundien kuninkaan suorittamaan veroa, ja länsigooteilta hän valloitti Etelä-Gallian Garonne jokeen asti.

Näin frankit olivat saaneet haltuunsa melkein koko Gallian. Samalla Klodovig oli raivannut tieltään frankkilaisheimojen muut kuninkaat, niin että hän elämänsä lopulla oli yksin frankkien hallitsijana.

□ Muuan noita frankkilaiskuninkaita, Klodovigin entinen liittolainen, oli heikko ja huonojen tapojensa takia alamaistensa halveksima. Klodovig sai puolellensa muutamia hänen miehiänsä lahjoittamalla heille kullatusta vaskesta tehtyjä koristeita, joiden hän uskotteli olevan puhdasta kultaa. He vangitsivat kuninkaan ja hänen veljensä ja veivät heidät Klodovigin eteen. »Miksi olet», Klodovig virkkoi kuninkaalle, »tuottanut häpeätä suvullemme antamalla sitoa itsesi? Parempi sinun olisi ollut kuolla.» Samassa hän tapparallaan surmasi kuninkaan. Veljelle hän sanoi: »Jos olisit auttanut veljeäsi, ei häntä olisi sidottu», jonka sanottuaan hän löi hänetkin kuoliaaksi. Kun sitten kavaltajat, havaittuaan saaneensa väärennettyjä koristeita, tulivat siitä valittamaan, Klodovig kylmästi virkkoi: »Vääristä töistä annetaan väärää kultaa. Saatte olla iloiset, etten kavalluksestanne ole rääkkäyttänyt teitä kuoliaiksi.»

Samantapaista kavaluutta Klodovig käytti muitakin sukulaiskuninkaita kohtaan. Tours´in [tūr] arkkipiispa Gregō´rius, joka kirjoitti 243frankkien historian, kertoo näistä tapahtumista sangen avomielisesti, mutta siitä huolimatta hän lisää: »Täten Jumala laski joka päivä hänen vihollisensa hänen jalkainsa juureen ja laajensi hänen valtaansa, sillä hän vaelsi puhtaana sydämestään hänen tietään ja teki mitä Herralle oli otollista». Ja kirkko antoi hänelle nimen »kristillinen majesteetti». Niin löyhä oli sen ajan kirkonmiestenkin siveellinen tunto.

Kauan Klodovig ei saanut nauttia rikoksilla hankkimastaan vallasta. Hän kuoli Pariisissa ainoastaan 45 vuoden vanhana.

● Klodovigin kuoltua hänen jälkeisensä merovinkikuninkaat hallitsivat vielä 2½ vuosisataa frankkien maassa. Mutta vähitellen he irstaassa elämässä veltostuivat siihen määrään, etteivät kyenneet ollenkaan käyttämään kuninkaan valtaa, joka joutui ylimmälle hovivirkamiehelle, hovimestarille eli mājordomūkselle. Tämä sulki lopuksi viimeisen merovinkikuninkaan luostariin ja nousi itse valtaistuimelle. Sinä aikana frankkilaiset sulautuivat yhä enemmän Gallian roomalaiseen väestöön, omaksuen pääasiassa sen kielenkin. Näin sai alkunsa nykyinen Ranskan kansa ja muodostui uusi roomalaisperäinen eli romaaninen kieli, ranskan kieli.

● Britannian kelttiläiset. Keisariajalla roomalaiset ulottivat valtansa Galliasta salmen yli Britanniaankin. Siellä asui kelttiläistä kansaa, samaa, jonka roomalaiset olivat jo aikaisemmin laskeneet valtansa alle Galliassa ja Espanjassa. Roomalainen sivistys ja latinan kieli eivät päässeet oikein kotiutumaan tähän kaukaiseen maahan, ja kristinuskokin saapui sinne myöhään. Mutta uusi usko alkoi kumminkin vaikutuksensa jo roomalaisvallan aikana, ja varsinkin Irlannin kelttiläisistä tuli hartaita kristityitä, jotka sitten innokkaina lähetyssaarnaajina levittivät kristinuskoa muidenkin kansain keskuuteen.

● Anglosaksit. Irlanti säilyikin rauhassa kansainvaellusten myrskyiltä; mutta Englanti sai uudet asukkaat. Sinne saapui n. v. 450 nykyisestä Luoteis-Saksasta kaksi germaanisukuista kansaa, anglit ja saksit, joita yhteisesti sanotaan anglosakseiksi (Englanti = »anglien maa»). He anastivat maat, muodostaen monta pientä kuningaskuntaa, ja kelttiläinen väestö pakeni Walesin [ue´lz] vuoristoon taikka Englannin kanaalin yli Bretagnen [brəta´nj] niemimaahan.

Palveltuaan noin puolentoista vuosisataa Odinia ja Thoria anglosaksitkin saivat tiedon kristinuskosta, ja n. v. 600 he kääntyivät uuteen uskoon. Uuden opin levittäjistä on mainittava ennen muita benediktiinimunkki Augustī´nus, josta sitten tuli Canterburyn [kä´ntə̄bəri] arkkipiispa.

□ Anglosaksien käännyttämistä kristinuskoon harrasti innokkaasti silloinen Rooman paavi Gregorius Suuri. Tarina kertoo, että Gregorius, ollessaan vielä munkkina, näki Rooman torilla muutamia vaaleaverisiä nuorukaisia orjiksi myötävien joukossa. Kummastellen heidän vaaleata tukkaansa ja vaaleahkoa ihonväriään hän tiedusteli heidän syntyperäänsä. Kuultuaan heidän olevan pakanallisia angleja Britanniasta hän virkkoi: »Kuinka surullista, että ihmiset, joilla on enkelien nimi ja ulkomuoto, kuuluvat pimeyden ruhtinaan valtakuntaan!»

Gregorius aikoi itse lähteä lähetysmatkalle Britanniaan. Se aie jäi häneltä kumminkin toteuttamatta. Mutta paaviksi tultuaan hän sai aikaan, että joukko munkkeja Augustinuksen johdossa lähti saarnaamaan uutta oppia anglosakseille. Muuan heidän kuninkaansa 245ottikin lähetyssaarnaajat ystävällisesti vastaan sallien heidän harjoittaa käännytystyötä.

● Beowulf-laulu. Vaikka anglosaksit olivatkin ottaneet kristillisen kasteen, säilyi heissä kauan sotainen into. Sitä todistaa muun ohessa vielä tallella oleva anglosaksilainen runoteos. Siinä kerrotaan Beowulf sankarista ja hänen urotöistään. Näin kertoo vanha tarina:

□ Hroar, Tanskan kuningas, istui korkeassa ja koristetussa salissaan ja piti pitoja miehilleen runoilijain laulaessa. Mutta syvällä järven pohjassa asui Grendel jättiläinen, ihmisten vihollinen. Yöllä hän saapui vedellisestä luolastaan, astui saliin ja tarttui uroiden nukkuessa erääseen heistä vieden hänet mukanaan. Ja niin hän teki seuraavinakin öinä.

Nuori Beowulf sai sanoman anglosaksien maahan tästä onnettomuudesta. Hän oli kaikkia ikäisiään väkevämpi. Viidentoista nuoren sankarin kera hän purjehti Tanskaan ja haastoi taisteluun tuon yöllisen hirviön. Hroar otti hänet iloisesti vastaan, ja illan tullen tanskalaiset asettuivat levolle, mutta Beowulf miehineen jäi saliin odottamaan jättiläisen tuloa.

Nuori sankari riisui yltään rautapaitansa ja kypärinsä sekä koristetun miekkansa. Aseettomana, käsivoimin hän halusi taistella jättiläisen kanssa. Niin hän heittäytyi pitkäkseen lavitsalle ja hänen viereensä moni muu merisankari. Ei kukaan uskonut saavansa enää lämmitellä kotilieden ääressä.

Jo astui sumuisesta suostaan Grendel hirviö, suuri kuin vuori, kohti uroiden kultaista salia saalista vainuten. Se tarttui rautaiseen ovenripaan, mursihen sisään ja seisoi lattialla silmät säihkyen kammottavaa tulta. Jo sieppasi se yhden joukosta, surmasi ja joi veren. Se astui lähemmäksi Beowulf sankaria ja tarttui häneen. Silloinpa Beowulf nousi äkisti ja iskeytyi jättiläiseen. Tämä ei ollut milloinkaan kokenut moista voimaa ja koetti paeta. Salissa nousi ryske ja telme, tanskalaiset säikkyneinä vapisivat, lavitsat liikkuivat liitoksistaan. Mutta Beowulf ei päästänyt otettaan. Silloin jättiläisen jänteet katkesivat, ja menetettyään toisen käsivartensa hän pääsi pakenemaan järven alaiseen luolaansa. Mutta Hroar piti juhlan Beowulfin kunniaksi, lahjoitti hänelle kultaisen lipun, kultaisen sotisovan ja kallisarvoisen miekan sekä ratsuja kahdeksan.

Pitojen päätyttyä Beowulf sankari miehineen asettui tanskalaisten kera levolle. Mutta yöllä saapui jättiläisen äiti kostamaan poikansa puolesta. Ennen kuin uroot selvisivät hämmästyksestään, hän oli tart-tunut 246erääseen sankariin ja vienyt hänet mukanaan. Murheissaan Hroar valitti sankarin kuolemaa. Mutta Beowulf lohdutti häntä:

»Älä murehdi, vanha ystävä, on parempi kostaa kuin huollen suruun vaipua! Kerran kohtaa kuolo itsekutakin; paras on voittaa mainetta, joka elää kautta aikojen. Nouse, valtias, etsikäämme Grendelin äiti, ja minä vannon, ettei hän voi lymytä minulta enempää maan alle kuin metsän korpeen tai meren syvyyksiin!»

Järven pohjassa olevasta luolasta Beowulf löysi viimein jättiläisen äidin. Hirveä taistelu syntyi. Mutta se päättyi voitoksi sankarin väkevän. Jättiläisen miekan hän toi mukanaan ja antoi sen Hroar kuninkaalle. Iloiten kuningas ylisti nuoren sankarin mainetyötä, mutta muistutti samalla vakavasti elämän katoavaisuudesta näin sanoen:

● Beda Venerabilis. Mutta elipä tähän aikaan jo huomattava oppinutkin anglosaksien maassa: kristitty munkki Bēda Venerā´bilis (»kunnianarvoinen»), josta tuli englantilaisen tieteen isä. Hän kirjoitti suuren joukon latinankielisiä kirjoja, joita keskiajan nuoriso kouluissa luki. Mutta hänen kuuluisin teoksensa on »Anglien kansan kirkkohistoria», jossa hän kuvailee heimonsa vaiheita Caesarin ajoista aina omaan aikaansa asti. Ilman tätä kirjaa tietomme anglosaksien varhaisemmista vaiheista olisivat monin verroin niukemmat.

□ Viimeiseksi työkseen Beda käänsi Johanneksen evankeliumin anglosaksien kielelle. Kaksi viikkoa ennen pääsiäistä v. 735 hän sai vaikean tukehtumiskohtauksen, ja sen jälkeen hänellä oli kovia tuskia. Vaikka hän suuresti heikkeni, hän jatkoi työtään. Kun muut kehoittivat häntä säästämään voimiaan, hän vastasi: »Tahtoisin, ettei mikään asiani jäisi teille epäselväksi, kun kerran olen poissa.» Yöllä vasten helatorstaita hän saneli kuumeentapaisella innolla käännöstään. »Vielä puuttuu yksi luku», sanoi kirjuri. »Meidän täytyy jatkaa, ota kynäsi ja kirjoita!», Beda kehoitti kuumeisena. Pienestä kammiosta ei kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja sairaan 247raskasta hengitystä. Ja yön pitkät hetket lyhenivät. »Nyt puuttuu vain pari riviä», kirjuri sanoi. »Kirjoita, kirjoita!» kuiskasi kuoleva. »Nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki valmista», virkkoi nuorukainen. »Sinä sanot oikein, nyt koittaa uusi päivä, ja nyt on kaikki täytetty. Kohota minut istualleni — auta minua rukousmatolle!»

Oppilaat kantoivat mestarinsa rukousmatolle ristiinnaulitun kuvan eli krusifiksin alle, jota aamunsarastuksesta kalpeneva hopealamppu valaisi. Polvistuneena Beda lauloi siinä heikolla äänellä: »Glō´ria in exce´lsīs Dĕ´ō» (= kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa), samoin kuin hän oli tehnyt joka päivä viidenkymmenen neljän vuoden kuluessa. Ääni petti vihdoin, laulu kuoli hänen huuliltaan, ja heikosti huokaisten vanhus vaipui oppilaittensa syliin.

SIVISTYKSEN RAPPEUTUMINEN ENTISEN LÄNSI-ROOMAN MAISSA.

● Kauppa ja teollisuus. Se levoton sotatila, joka suurten germaanisten kansainvaellusten aikakaudella jatkuvasti vallitsi entisissä Länsi-Rooman maissa, vaikutti haitallisesti rauhallisten elinkeinojen harjoittamiseen. Enimmän kärsivät kauppa ja teollisuus. Raha katosi liikkeestä, ja maksun välineenä alettiin sen sijasta käyttää elintarvikkeita, kuten viljaa, öljyä, suolaa, karjaa ym. Tiet olivat monin paikoin rappiolla, sillat hävitetyt ja majapaikat tuhotut, joten liikenne pakostakin seisahtui, ja kauppiaat pelkäsivät lähettää tavaroitaan paikasta toiseen, koska ne milloin tahansa saattoivat joutua rosvojen saaliiksi. Se vähäinen kauppa, jota harjoitettiin, oli etupäässä juutalaisten hallussa. Kaupan rappeutuessa väkirikkaat kaupungit joutuivat häviölle.

Samoin teollisuuskin taantui. Alhaisella sivistystasolla olevat germaanikansat eivät kaivanneet asumuksissaan eivätkä puvuissaan siroa kauneutta. Kotona omalla tilalla valmistettiin melkein kaikki, mitä tarvittiin. Kotivilloista ja kotipellavista tehtiin vaatteet, kotiohrista pantiin olut, kotiviljasta leivottiin leipä, kotikarjasta saatiin maito, voi ja liha. Kotona valmistettiin myös huone- ja tarvekalut. Näin ollen rahan käyttö supistui hyvin vähään. Ihmisten talous oli luontoistaloutta. Kaikkia tarve-esineitä ei kumminkaan voitu kotona valmistaa, 248vaan ne täytyi hankkia kauempaa joltakin ammattilaiselta. Ne olivat tavallisesti hyvin kalliita: soturin rintahaarniska maksoi kaksitoista kertaa enemmän kuin lehmä, ja kuolaimet maksoivat usein yhtä paljon kuin hevonen. Sepän ammatti olikin erikoisesti arvossa pidetty.

● Maanviljelys. Levoton aika ei voinut olla otollinen maanviljelyksellekään; kumminkin germaanikansat edistyivät tämän elinkeinon harjoituksessa tullessaan likeisempään kosketukseen roomalaisten kanssa. Siirryttyään Germaniasta Länsi-Rooman entisiin maihin germaanit omaksuivat maanviljelyksen lopullisesti pääelinkeinokseen. He asettuivat nyt pysyväisille olinpaikoille ja oppivat roomalaisilta kehittyneempiä viljelystapoja, kuten maan lannoittamisen ja entistä paremman muokkaamisen. Valloitetuissa maissa suuri osa tiluksia jäi entisille omistajille, mutta osan ottivat germaanit. Ne jaettiin pikku tiloina germaanisotureille, mutta germaaniylimykset ottivat haltuunsa suurtiloja, joita sitten viljelivät orjien avulla, kuten roomalaisetkin.

Orjia käytettiin kotiaskareissa, mutta toiset saivat maatilkun isännältä viljelläksensä. Siten kehittyi varsinaisesta orjuudesta sen lievempi muoto, maaorjuus. Ennen pitkää vapaat pikkutilain omistajatkin tulivat riippuvaisiksi suurtilallisista, he kun kaipasivat näinä rauhattomina aikoina mahtavaa suojelijaa. Täten katosivat vähitellen itsenäiset pikkutilat, ja niiden entiset omistajat muuttuivat hekin mahtavien naapurien maaorjiksi. Maaorjuus sai siis alkunsa kahdesta lähteestä, osittain varsinaisista orjista, osittain pikkutilallisista.

● Henkinen tila. Kansainvaellusten ajan rauhattomissa oloissa järjestys hävisi yhteiskunnasta, väkivalta ja sekasorto tulivat tilalle.

Tieteitä ja taiteita ei pitkiin aikoihin harjoitettu samalla menestyksellä kuin muinoin Kreikassa ja Roomassa, tietämättömyys ja taikausko olivat yleiseen vallalla.

Myös tavat raaistuivat. Veltostuneet roomalaiset, vaikka olivat germaaneja sivistyneempiä, omaksuivat näiden väkivaltaisen käytöstavan, ja germaanit vuorostaan rupesivat jäljittelemään roomalaisten monia paheellisia, turmeltuneita elintapoja. Eteläisten maiden 249luonto jo vaikutti herpaisevasti germaaneihin, jotka varhemmin olivat asuneet kylmemmän ja karumman luonnon ympäröiminä, mutta vielä enemmän ylellinen elämä ja aistilliset nautinnot. Avioliittoa ei enää pidetty kunniassa, vaan jollakin ylimyksellä saattoi olla yhtaikaa monta vaimoa ja niiden ohella vielä sivuvaimoja. Ylensyöminen ja väkijuomain liiallinen käyttö tulivat yleisiksi, niin että varakkaiden pidoissa toisinaan kaikki vieraat juopuneina uupuivat uneen. Raaka puhetapa, tappelut ja murhat olivat perin tavallisia kaikissa kansankerroksissa. Raakuus rehotti papistonkin keskuudessa. Niinpä kerrotaan erään piispan panettaneen papin, joka ei suostunut antamaan maataan hänelle, samaan ruumisarkkuun mätänevän ruumiin kanssa. Kirkoissakin, joiden tuli olla rauhoitettuja kaikelta väkivallalta ja vainottujenkin turvapaikkoja, tehtiin usein rikoksia, meluttiin ja tapeltiin.

□ Erittäin kuuluisiksi väkivaltaisesta esiintymisestään on tullut kaksi frankkilaiskuningatarta, Brunhilda ja Fredegunda, jotka elivät v:n 600 tienoilla. Kaksi frankkilaiskuningasta, veljekset Kilperik ja Sigebert, joista edellinen hallitsi Neustriaa (Länsi-Frankkia) ja jälkimmäinen Austrasiaa (Itä-Frankkia), naivat sisarukset, länsigoottien kuninkaan tyttäret, Galsvintan ja Brunhildan. Sigebert ja Brunhilda elivät sovussa keskenään, mutta Kilperik oli uskoton puolisolleen. Hän oli kyllä valallaan vannonut olevansa uskollinen goottilaiskuninkaan tyttärelle, mutta pian ilmestyi hoviin hänen entinen sivuvaimonsa Fredegunda. Tämän houkutuksesta Kilperik surmautti Galsvintan, joka turhaan oli pyrkinyt isänsä kotiin. Saatuaan sanoman sisarensa onnettomasta kohtalosta Brunhilda kehoitti puolisoaan kostamaan Kilperikille ja Fredegundalle. Ankara vaino ja kostosota alkoi Neustrian ja Austrasian välillä. Brunhildan ja Sigebertin puoli oli aluksi voitolla, mutta Fredegundan palkkaamat salamurhaajat tappoivat Sigebertin keskellä kansankokousta. Fredegundan raivo kääntyi nyt Kilperikiä kohtaan, joka sai surmansa nähtävästi hänen toimestaan. Kilperikin ja Galsvintan kaksi poikaa hän myös surmautti raivatakseen omalle pojalleen tien valtaistuimelle. Tyttärensä hän aikoi tappaa kuristamalla hänet arkun ja sen kannen väliin, mutta palvelija kiiruhti tytön hätähuudot kuultuaan apuun. Erään ylimyksen, joka tuli haastamaan häntä hänen julmista töistään vastuuseen, hän niinikään murhasi antamalla hänelle väkevällä myrkyllä sekoitettua viiniä. Brunhilda, jonka henkeä Fredegunda myös tavoitteli, raivosi loppuiällään samalla tavoin valtakunnassaan. Tikaria 250ja myrkkyä käytettiin ylimyksiä vastaan. Fredegunda eli vanhaksi ja kuoli luonnollisen kuoleman, mutta Brunhildan raivostuneet ylimykset luovuttivat Fredegundan pojalle, joka sidotti hänet villin hevosen häntään. Siten hän sai surmansa.

ITÄ-ROOMA KANSAINVAELLUSTEN AIKANA.

● Itä-Rooma eli Kreikan keisarikunta. Syrjässä suurten germaanisten kansainvaellusten valtaväylältä Itä-Rooma säilyi eheänä Länsi-Rooman kukistuessa ja pysyi voimassa vielä lähes tuhat vuotta, aina keskiajan lopulle. Itä-Rooman keisarikuntaa sanotaan usein myös Kreikan keisarikunnaksi; ja se nimi sille hyvin soveltuukin, koska kreikan kieli oli siellä vallitsevana: sillä kielellä toimitettiin jumalanpalvelus, sillä kirjoitettiin kirjat ja sitä virkamiehetkin käyttivät. Mutta tätä valtakuntaa on sanottu myös bysanttilaiseksi, koska sen pääkaupunki Konstantinopoli oli perustettu entisen kreikkalaisen siirtokunnan Byzantionin paikalle.

Itä-Rooman keisarikunnan turvissa säilyi myöhemmillekin sukupolville kreikkalais-roomalainen sivistys: vanhat lait, tieteet, runous ja kuvaamataide. Siellä kukoistivat myös teollisuus ja kauppa. Konstantinopoli välitti yhteyttä idän ja lännen välillä, ollen samalla Euroopan etuvartiona Aasiaa vastaan; Kiinasta asti tuotiin sinne karavaaniteitse Aasian halki tavaroita, varsinkin silkkiä. Silkkiä ruvettiin viljelemään kotimaassakin, kun kaksi munkkia oli tuonut ontoissa sauvoissaan silk-kiäisperhosen 251munia Konstantinopoliin. Mutta kansa eli köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Sitä rasittivat raskaat verot sekä maalla että kaupungeissa, ja virkamiehet tekivät usein vääryyttä, olivat mielivaltaisia ja puolueellisia.

Keisarin valta oli rajaton, ja jokaisen, joka lähestyi häntä, oli itämaisen tavan mukaan osoitettava alamaista nöyryyttään heittäytymällä hänen jalkoihinsa. Kansaa hän tapasi sirkusleikeissä, joita Konstantinopolinkin keisarit yhä toimeenpanivat.

● Justinianus. Kansainvaellusten aikana hallitsi Itä-Roomassa kuuluisa keisari Justīniā´nus (527–565). Hän oli talonpojan poika Traakiasta, mutta kohosi kyvykkäänä nuorukaisena enonsa hovissa suureen arvoon ja vihdoin tämän kuoltua keisariksi. Puolisoksensa hän otti kyproslaisen villipetojen vartijan tyttären Theodō´ran, joka oli yhtä kuuluisa älystään kuin kauneudestaan ja usein neuvoillaan vaikutti ratkaisevasti hallitusasioihin. Justinianus tahtoi palauttaa Rooman valtakunnan entiselleen yhdistämällä 252germaanien valloittamat läntiset maat omaan valtakuntaansa. Hän lähetti oivalliset sotajoukkonsa taistelemaan Pohjois-Afrikkaan vandaaleja vastaan. Heidät voitettiin helposti ja maa yhdistettiin Itä-Roomaan. Pitkällisten sotien jälkeen valloitettiin Italia itägooteilta. Mutta Justinianuksen kuoltua nämä maat menetettiin jälleen: suurin osa Italiaa langobardeille ja Afrikka arabialaisille.

Tärkein Justinianuksen hallitustoimista oli suuren lakikokoelman toimittaminen. Se on latinankielinen ja tunnetaan nimellä Corpus jūris cīvī´lis. Siihen sisältyvät asianmukaisesti järjestettyinä tärkeimmät Rooman vanhoista laeista, jotka siihen saakka olivat olleet hajallaan ja vaikeasti käytettävinä, sekä myös lainoppineiden selityksiä ja Justinianuksen antamia asetuksia. Lisäksi se käsittää lainopin oppikirjan. Justinianuksen lakikokoelma on vielä nytkin useimmissa Euroopan maissa lainsäädännön pohjana.

Toinen muistomerkki, joka on säilyttänyt Justinianuksen nimen 253kautta aikojen, on Sofian kirkko Konstantinopolissa. Se on bysanttilaisen rakennustaiteen kuuluisin tuote.

□ Bysanttilaisen rakennustaiteen huomattavimmat tunnusmerkit ovat ristin muotoinen pohjakaava ja korkealle kohoava pyöreä kupukatto eli kupoli, joka lepää holvikaarien varassa. Sofian kirkossa kupoli kaareutui 56 metriä lattian yläpuolelle. Tämä kirkko ei ole ulkopuolelta erikoisen huomattava, mutta sisältä se on harvinaisen upea. Valo virtaa kirkkoon korkealla olevista tiheään asetetuista ikkunoista. Seinät olivat päällystetyt erivärisillä hohtavilla marmorilaatoilla, ja kultapohjalta loistivat mosaiikkikuvat, jotka esittivät pyhimyksiä ja enkeleitä ja jotka olivat taidokkaasti laaditut pienistä erivärisistä osasista. Kultaa, hopeata ja kalliita kiviä oli käytetty runsaasti, yksin alttarin koristamista varten 40,000 naulaa. Sofian kirkon komeus oli maankuulu, ja Justinianuksen kerrotaan sen valmistuttua huudahtaneen: »Olen voittanut sinutkin, Salomo!» — Bysanttilaisen rakennustaiteen vaikutus oli tuntuva Euroopassakin, varsinkin muutamissa Italian kaupungeissa ja Venäjällä. Pyhän Markuksen kirkko Veneziassa on siitä parhaana todistuksena.

MUNKKILAISUUS JA LUOSTARIELÄMÄ.

● Erakot. Jo varhain tavataan kristittyjen joukossa niitä, jotka karttoivat elämän nautintoja ja elivät naimattomina. Se käsitys tuli vallitsevaksi, että ruumis tarpeineen ja haluineen oli jotakin alhaista ja synnillistä ja että se oli esteenä ihmisen lähestyessä Jumalaa. Kieltäytymällä avioelämästä ja kiduttamalla ruumistaan ihminen lähestyi siveellistä ihannetta. Tällaista itsensä kiduttamista sanotaan askeesiksi (kreikk. a´skēsis = harjoitus) ja niitä, jotka sitä harjoittavat, askeeteiksi.

Aluksi askeetit elivät seurakuntansa yhteydessä ja omaistensa parissa. Mutta kun seurakuntiin liittyi paljon nimikristittyjä, mikä vaikutti turmiollisesti niiden elämään, ja kun askeesin harjoitus kävi vaikeaksi toisten seurassa eläjälle, niin he läksivät kotoaan ja asettuivat yksinäisyyteen asumaan. Aluksi he oleskelivat kotiseutunsa lähistössä, mutta sitten he muuttivat kauas erämaahan. He saivat nimen eremiitta (erē´mos = autiomaa), mutta meidän kielessä heidän 254nimenään on erakko. Ensimmäinen kristitty erakko oli egyptiläinen Antō´nios, joka syntyi kolmannen vuosisadan keskivaiheilla Aleksandriassa ja saavutti harvinaisen korkean iän.

□ Antoniuksen vanhemmat, jotka olivat kristittyjä, saattoivat kehua sekä ylhäisestä sukuperästään että rikkaudestaan. Mutta Antonios ei pannut sellaiselle arvoa. Hän tahtoi mieluummin elää »yksivakaisena miehenä majassaan». Ainoastaan kirkossa hän kävi ahkerasti vanhempainsa kanssa. Kun vanhemmat olivat kuolleet, Antonios, joka silloin oli noin 20 vuoden vanha, eräänä päivänä meni kirkkoon syviin mietteisiin vaipuneena. Hän ajatteli opetuslapsia, jotka olivat jättäneet kaikki seuratakseen mestariaan, ja ensimmäistä seurakuntaa, jossa kaikki oli yhteistä. Kirkossa hän kuuli luettavan Jeesuksen sanat rikkaalle nuorukaiselle: »Myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna köyhille, ja sinulla on oleva aarre taivaassa!» Sanat vaikuttivat häneen niin, että hän myi perimänsä maatilan ja jakoi rahat köyhille. Vietettyään jonkin aikaa askeettista elämää kotikaupungissaan hän asettui erääseen hautaluolaan, jonne muuan ystävä toi hänelle leipää. Sieltä hän siirtyi suureen autiomaahan, jossa asui elämänsä loppuun saakka, saavuttaen pyhän miehen maineen ja herättäen lukemattomissa muissa halun seurata hänen esimerkkiään.

Monet kristityt alkoivat nyt Antonioksen tavoin viettää erakkoelämää autiomaissa. Mutta Antiokiassa eli mies, Simeon nimeltään, joka erosi maailmasta asettuen kaupungin edustalla olevan 18 metrin korkuisen pylvään päähän. Siinä hänen kerrotaan eläneen kolmattakymmentä vuotta, ja pylvään juurelle vaelsi joukoittain ihmisiä anomaan hänen siunaustaan. Erakon kuoltua asetettiin hänen kuvansa jonkinlaiseksi taikakaluksi kaikkialle itämaille, ja Simeon »pylväspyhimyksen» pylvään ympärille rakennettiin suuria rakennuksia, mm. majataloja niille ihmisille, jotka saapuivat pyhiinvaeltajina eli toivioretkeläisinä tälle pyhälle paikalle rukoilemaan.

● Luostarit. Kun erakkoja ilmestyi autiomaihin runsaasti, niin että toisin paikoin oli erakkomaja erakkomajan vieressä, muodostui heidän kesken jonkinlaista yhdyselämää. Antonioksen maanmies, entinen pakanallinen sotilas Pakum, laati 4:nnen vuosisadan (300-luvun) alkupuolella muutamia sääntöjä eräälle erakkoryhmälle, joka asettui asumaan Niilin saarella olevan kylän raunioille. Näin syntyi ensimmäinen erakkoyhdistys eli luostari (ruots. kloster, latin. claustrum = suljettu). Tällaisten yhdistysten jäseniä alettiin sanoa munkeiksi 255(kreikk. monakh´os = yksineläjä, erakko). Heidän esimiehensä sai nimen apotti, joka merkitsee »isää».

Aluksi luostareissa asui yksinomaan miehiä. Mutta jo Pakumin kerrotaan perustaneen sisarelleen luostarin, ja pian kohosi itämailla yhteisiä asuntoja naisillekin. Naispuolisia luostarinasukkaita sanottiin nunniksi, joka nimi merkitsee »siveää» tai »pyhää»; naisluostarin johtajaa sanottiin abbedissaksi.

Egyptistä luostarilaitos levisi nopeasti muuallekin itämaihin. Piispa Basĭ´leios Vähässä-Aasiassa antoi sitten yhteisen luostarisäännön, jonka mukaan idän munkkien elämä järjestyi ja jota myöhemmin meidänkin maamme kreikkalais-katolisissa luostareissa on noudatettu.

● Pyhä Benedictus. Kesti jonkin aikaa, ennen kuin munkkilaisuus juurtui länsimaille. Vasta kun Benedi´ctus Nursialainen v. 529 perusti Monte Cassī´non luostarin Italiaan, länsimaitten munkkilaisuus järjestyi vakaalle kannalle ja kohosi suureen historialliseen merkitykseen.

□ Benedictus oli varhaisesta lapsuudestaan saakka vakavamielinen, ja koko elämänsä ajan hän halveksi maailmaa kuten kuihtunutta kukkaa. Hänet lähetettiin Roomaan oppimaan ajan korkeinta sivistystä, mutta nähdessään, kuinka moni opintoja harjoittaessaan hairahtui paheiden poluille, hän päätti erota maailmasta ja mennä yksinäisyyteen miettimään, miten parhaiten kelpaisi Jumalalle. Ei rakkaus nuoreen neitoon liioin voinut pidättää häntä, kun hän 18 vuoden iässä uskollisen imettäjänsä seuraamana lähti Abruzzein vuorille. Siellä legenda eli pyhimystaru tietää kertoa hänen tehneen ihmeellisiä töitä, ja siellä sielun vihollinen ilmestyi hänelle ihanan naisen muodossa vietelläkseen häntä syntiin ja paheeseen.

Hän asettui erääseen jyrkässä kalliossa olevaan ahtaaseen luolaan. Kallion juurella syöksyy esiin vähäinen virta purkaakseen nopeasti kiitävän vedentulvansa Tiberiin. Eräs hurskas munkki, joka asui ylempänä samalla vuorenselänteellä, laski joka päivä nuoralla kehnon ateriansa jäännökset Benedictukselle. Virran vilpoisella vedellä hän sammutti janonsa. Jotkut paimenet, jotka ensin olivat pitäneet nahkaan puettua erakkoa petoeläimenä, kertoivat naapuriseuduilla siitä hengellisestä ruoasta, jota he saivat joka kerran, kun tulivat hänen luokseen.

256Legenda kertoo paikkakunnan papin käyttäytyneen ynseästi hurskaita erakkoja kohtaan, heidän maineensa kun herätti hänessä kateutta, ja Benedictus päätti vihdoin siirtyä toiselle paikkakunnalle. Hän lähti kauemmas etelään ja asettui Campaniaan, puolitiehen Rooman ja Napolin välille. Vuorelta oli viehättävä näköala Abruzzien jylhään kallioseutuun. Benedictuksen tullessa tähän paikkaan oli vuorella ikivanha Apollolle pyhitetty temppeli, ja seudun asukkaat kokoontuivat sinne uhraamaan pakanallisille jumalille. Hän muutti Apollon temppelin rukoushuoneeksi, ja asukkaat kerääntyivät pian vanhalle uhripaikalle kuuntelemaan evankeliumia ristiinnaulitusta Vapahtajasta. V. 529 Benedictus rakensi tälle paikalle Monte Cassinon luostarin, josta tuli monien eri maissa olevien luostarien emäluostari. Hänen sisarensa asettui läheisyyteen asumaan, mutta hurskas veli ja hurskas sisar tapasivat toisensa vain kerran vuodessa ja silloin aina ulkopuolella luostaria, jonka kynnyksen yli ei yksikään nainen saanut astua.

Legenda kertoo, että Benedictus myöhään eräänä iltana, seisoessaan siinä tornissa, jossa hänellä oli makuusijansa, ja hartaasti katsellessaan ulos yön pimeyteen, yhtäkkiä keksi ylhäältä tulevan, päivänvaloa kirkkaamman valon, »ja koko maailma, yhteen auringonsäteeseen koottuna, näyttäytyi hänen silmiinsä.» Tätä tapausta benediktiinit, Benedictuksen munkkikuntaan kuuluvat munkit, pitivät sitten todistuksena siitä, että heidän suuri munkki-isänsä oli aavistanut veljeskuntansa leviävän koko maailmaan, joka täyttyisi sen valosta.

● Niitä ohjeita ja määräyksiä, joilla Benedictus järjesti munkkiensa elämän, sanotaan Benedictuksen säännöksi. Jokaisen, joka haluaa liittyä veljeskuntaan, tulee sitoutua sitä noudattamaan. Hänen tulee tehdä kolme munkkilupausta: hän lupaa 1) pysyä luostarissaan, 2) elää köyhänä ja naimattomana ja 3) olla apotille sekä luostarin laeille kuuliainen.

□ Ken haluaa ruveta benediktiiniksi, hänen pitää neljä tai viisi päivää turhaan kolkuttaa luostarin portille, ja usein hänet käsketään tiuskivin sanoin menemään tiehensä. Kun hän viimein pääsee sisälle, hän ensin saa asua vierasmajassa, sitten noviisien eli uusikkojen huoneessa, jossa joku kokenut munkki pitää häntä visusti silmällä päästäkseen selville siitä, etsiikö hän todella Jumalaa ja onko hän taipuvainen kuuliaisuuteen ja altis kärsimään kaikenlaista vaivaa. Jos hän kahden kuukauden kuluttua yhä edelleen haluaa päästä munkiksi, luetaan hänelle se sääntö, jota hänen luostarissa on noudattaminen. Jos hän tätä sääntöä säikähtää, hän vielä voi palata maailmaan. Mutta 257jos hänellä on rohkeutta käydä eteenpäin luostarielämän tietä, viedään hänet jälleen uusikkojen huoneeseen. Puolen vuoden perästä hän saa uudelleen kuulla säännön, ja kun neljä kuukautta on tämän jälkeen kulunut, on koe- eli uusikkoaika, joka siis on kestänyt kokonaisen vuoden, päättynyt, ja hänelle luetaan sääntö kolmannen kerran. Jos hän yhä pysyy aikeessaan, hän siitä päivästä alkaen ei saa luostaria jättää eikä lakata noudattamasta säännön määräyksiä.

Luostarissa ruhtinaan ja orjan pojat olivat samanarvoisia, ja munkeilla piti kaiken olla yhteistä, kuten ensimmäisellä seurakunnalla. Puku vaihteli olinpaikan ja vuodenajan mukaan. Säännöllisiä vaatekappaleita olivat paita ja kaapu, joka talvella oli vahvemmasta, kesällä ohuemmasta kankaasta; väriltään kaapu oli ensi aikoina valkea, sittemmin musta. Työssä ollessaan munkki piti kaavun päällä lyhyttä, mustaa, hihatonta päällysvaatetta. Jos hänen oli tehtävä hevosmatka, sai hän luostarin vaatevarastosta housut, jotka hänen kotiin palattuaan oli annettava takaisin pestyinä. Vuode laitettiin isohkoon makuuhuoneeseen, joka oli aina valaistuna. Vuoteen muodostivat matto, päänalus, lakana ja peite. Ruoka oli kehnoa, mutta ylellistä verrattuna idän erakkojen niukkaan ravintoon. Kukin munkki sai kaksi ruoka-annosta päivässä, ja jos luostarin puutarhasta riitti, myöskin hedelmiä ja vihanneksia jälkiruoaksi. Noihin kahteen jokapäiväiseen ruoka-annokseen kuului kalaa, munaa ja palkohedelmiä, myöhemmin silloin tällöin myös metsälinnun lihaa. Jokainen munkki sai niinikään päivittäin määrämitan viiniä. Ateriat olivat yhteisiä ja niiden aikana luettiin ääneen. Keittiössä jokainen veli palveli vuoroviikkonsa, ellei apotti häntä siitä muiden tointen takia vapauttanut.

Päivä oli tarkasti jaettu työtä, hartautta ja lepoa varten. »Laiskuus on sielun vihollinen», sanotaan Benedictuksen säännössä, ja rukouksen ja työn säännöllinen vaihtelu sekä työajan järkiperäinen jako olivat sen vahvoja puolia. Osa päivää kului talousaskareihin, toinen puutarha- ja peltotöihin, ja työajan lomassa oli lepohetkiä ja jumalanpalveluksia. Viimeksimainittuja oli 8 vuorokaudessa, 7 päivällä ja 1 yöllä.

Benediktiinit ovat tehneet suuren työn lähetyssaarnaajina levittäessään kristinuskoa monien pakanakansain keskuuteen.

Ennen kaikkea he kuitenkin olivat loistavia esikuvia ja hyväntekijöitä ympäristöllensä. Minne he saapuivat »risteineen ja auroineen», siellä voitiin heidän vaikutuksensa havaita sekä maassa että kansassa. Ei yksikään matkustaja turhaan kolkuttanut luostarin porttia, sillä Benedictus oli opettanut munkkejaan ottamaan vieraan vastaan, niinkuin hän olisi Kristus. Benedictus teroitti munkkiensa mieliin, että heidän velvollisuutensa oli virvoittaa köyhiä, vaatettaa alastomia, käydä sairaiden luona ja haudata kuolleita. Sen tähden köyhät ja sairaat voivat turvallisesti käydä luostarissa.

Armeliaisuudentöiden kanssa rinnan tehtiin työtä aineellisen sivistyksen palveluksessa. Benediktiinimunkit kaatoivat metsiä, kuivasivat soita, muuttivat nummia hedelmällisiksi vainioiksi ja viljelivät puutarhoja. Kun he suurimmaksi osaksi elivät kala- ja kasvisruoilla, niin he harrastivat varsinkin kalastusta ja puutarhanhoitoa. Mutta mehiläishoitokin menestyi luostareissa, ja Pohjois-Euroopan luostarien asukkaat vaihtoivat itselleen etelän munkeilta viiniä ja vahakynttilöitä. Useat munkit olivat myös taitavia käsityöläisiä.

Lopuksi on mainittava luostarien vaikutus henkisen sivistyksen kohottamiseksi. Luostarista tuli tavallisesti koko seutunsa keskus, ei ainoastaan lähetysasema, vaan myös koulu. Ympäristön asukkaat veivät lapsensa munkkien luo, jotta nämä antaisivat heille opetusta lukemisessa ja kirjoittamisessa, vieläpä muissakin tiedoissa ja taidoissa. Aikojen kuluessa benediktiinit uhrasivat yhä enemmän voimia kirjalliseen työskentelyyn; he jäljensivät muinaisajan kirjailijain ynnä kirkkoisien käsikirjoituksia sekä sepittivät ajan tapahtumista laajoja kertomuksia (kronikoita) ja vuosikirjoja (annaaleja), joista on ollut mitä suurin hyöty myöhemmän ajan historiantutkimukselle. Ne veljet, joilla oli taiteellisia lahjoja, saivat työskennellä maalareina ja arkkitehteinä.

259Benediktiiniveljeskunnan rinnalla kaikki muut länsimaiden munkkiyhdistykset joutuivat varjoon. Tämän munkkikunnan sanotaan antaneen kirkolle 24 paavia, 200 kardinaalia, 1,600 arkkipiispaa, 1,600 pyhimystä ja 16,000 kirjailijaa. Mutta tälle veljeskunnalle kävi kuitenkin samoin kuin myöhemmin monelle muulle: rikkaus ja valta tuottivat sille tuhon. Hempeät ja veltot elämäntavat sekä ylellisyys saivat valtaa benediktiinien keskuudessa. Kun toinen sukupolvi tarmokkaalla työllä oli hankkinut luostarille suotuisat elinehdot, seurasi sitä usein toinen, joka kerätyillä rikkauksilla eli suurellisesti. Luostarielämä saattoi myös synnyttää raskasmielisyyttä ja henkistä tylsyyttä. Muuan luostariveli kuvaa tällaista sieluntilaa näin: »Usein kun olet yksinäsi kammiossasi, valtaa sinut jonkinlainen toimettomuus, henkinen velttous ja sisäinen kyllästyminen. Olet vakavasti tyytymätön itseesi, olet taakkanna itsellesi. Sinulla ei enää ole sisäistä iloa, joka ennen teki sinut niin onnelliseksi; se makeus, joka sinussa ennen oli, on muuttunut karvaudeksi. Rikas kyynellähteesi on ehtynyt, hengellinen kevääsi on kuihtunut. Sielusi on särkynyt, eikä sinulla ole mitään keinoa, millä saada se levolliseksi. Lukeminen ei sinulle maistu; rukouksen makeus on ohi.»

KIRKKO JÄRJESTYY.

● Rooma kristikunnan keskus. Kun suuret germaanien kansainvaellukset panivat hajalle Länsi-Rooman valtakunnan, Rooma lopullisesti lakkasi olemasta maailman pääkaupunki. Mutta juuri samaan aikaan Rooma kohosi kristikunnan pääkaupungiksi, siksi paikaksi, josta kristinuskoa levitettiin yhä kauemmas pakanakansain keskuuteen ja josta koko länsimaista katolista kirkkoa voimakkaasti hallittiin. Siellä asui Rooman piispa, joka pyhän Pietarin seuraajana kohosi koko katolisen kristikunnan päämieheksi ja jota sanottiin paaviksi. Itämainen eli kreikkalais-katolinen kirkko sitä vastoin erkaantui yhä täydellisemmin lännen kirkosta ja Rooman paavien alaisuudesta, vaikka lopullinen kirkkokuntain ero tapahtui vasta paljon myöhemmin.

260● Gregorius Suuri (590–604). Kirkon sisäisen järjestyksen lujittamisessa ja sen ulkonaisen vallan vahvistamisessa oli paavi Gregō´rius Suurella huomattavat ansiot.

□ Gregorius oli ylhäistä roomalaista virkamiessukua. Hän sai hyvän kasvatuksen, ja vanhemmat toivoivat hänen saavuttavan mainetta valtion virkamiehenä. Hän kohosikin 35 vuoden ikäisenä Rooman kaupunginpäälliköksi, ja jonkin aikaa hänen nähtiin kulkevan kaduilla jalokivillä koristetussa silkkipuvussa. Mutta maallinen mahti, loisto ja komeus eivät viehättäneet häntä. Gregorius halusi yksinäisyyteen, ja isänsä kuoltua hän vetäytyi maatiloilleen Sisiliaan. Sinne hän perusti kuusi luostaria ja Roomassa sijaitsevaan taloonsa seitsemännen, jonne itsekin asettui munkkina elämään, noudattaen kuuluisan sukulaisensa, pyhän Benedictuksen, esimerkkiä. Mutta pian hänen oli jätettävä luostari, kun Rooman piispa nimitti hänet lähettilääkseen Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli seitsemän vuotta, nauttien hovin suosiota ja arvonantoa. Kotiin palattuaan hän meni jälleen luostariin, jonka apotiksi hänet pian valittiin.

V. 590 roomalaiset valitsivat hänet paaviksi. Kerrotaan, että Gregorius ensin kieltäytyi vastaanottamasta tätä ylhäistä virkaa, ja että hän pakeni kaupungista piileskellen metsässä kolme vuorokautta. Levottomina hänen paostaan roomalaiset etsivät häntä, ja säteilevän valkoinen kyyhkynen — niin tarina kertoo — lensi heidän edellään tietä osoittaen. Riemusaatossa he veivät piispansa kaupunkiin, jossa hänet juhlallisesti vihittiin Pietarin kirkossa.

Paaviksi tultuaan Gregorius säilytti lempeän ja armahtavaisen mielenlaatunsa. Niillä varoilla, joita hän sai paavillisista tiloista sekä omista perintötiloistaan, hänelle kävi mahdolliseksi antaa almuja köyhille, joista maallinen esivalta ei enää pitänyt huolta. Jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä jaettiin kirkkojen ja luostarien esipihoilla tarvitseville viljaa, viiniä ja juustoa. Ennen kuin Gregorius maistoi hänen eteensä pantua ruokaa, hän otti siitä vähän ja käski viedä sen niille köyhille, jotka seisoivat hänen ovensa suussa. Kuultuaan kerran, että kerjäläinen oli kuollut nälkään Rooman kadulla, hän sulkeutui moneksi päiväksi huoneeseensa 261uskaltamatta lähestyä alttaria. Sellainen tapaus tuntui hänestä osoittavan, että kirkon varoja oli huonosti hoidettu. Vaikka hän oli kristikunnan päämies, kutsui hän itseään nimellä »Jumalan palvelijain palvelija» (lat. servus servô´rum Dĕ´ī).

1) Paavin toimessa Gregorius osoitti harvinaista jäntevyyttä. Paavin valta oli yhä kohoamassa. Italiassa toimitettiin tuskin ainoatakaan piispan vaalia, ennen kuin oltiin varmoja Gregoriuksen suostumuksesta, ja se käsitys pääsi vallalle, että piispalla piti olla virkaansa paavin hyväksyminen. Ennen pitkää paavi vahvisti kaikki piispat virkoihinsa. Niitä kirkon jäseniä vastaan, jotka eivät alistuneet paavin tahtoon, hän saattoi rangaistuskeinona käyttää pannaa eli kirkonkirousta. Pannaan julistettu ei saanut käydä pyhällä ehtoollisella; häntä ei saatu vihkiä avioliittoon; hänen lapsiaan ei kastettu, ja jos hän pannanalaisena kuoli, niin häntä ei haudattu siunattuun maahan. Kirkonkirous saattoi kohdata kokonaisia seurakuntia, jopa koko valtakuntaakin. Sitä sanottiin silloin interdiktiksi. Interdiktiin julistetulla alueella lakkasivat kaikki kirkolliset toimitukset. Tällaisia rangaistuksia peläten ihmiset taipuivat paavin ja pappien määräyksiin.

2) Gregorius järjesti katolisen jumalanpalveluksen entistä loistavammaksi ja juhlallisemmaksi. Erittäin vaikuttavana osana oli kirkkolaulu, jonka Gregorius järjesti valikoimalla kirkkovuoden juhla- ja pyhäpäiviksi raamatusta laulettaviksi sopivia lauselmia. Sävelmät kehittyivät yhä juhlallisemmiksi. Kirkkokuoro esitti vaikeammat sävelmät. N. s. gregoriaaninen kirkkolaulu on meidän virsi- ja koraalilaulumme pohjana. Jumalanpalveluksen keskeisin toimitus oli Herran ehtoollinen, jota kaikkine siihen kuuluvine menoineen sanottiin messuksi.

□ Jumalanpalveluksessa seurakuntalaiset seisoivat tai olivat polvillaan lattialla, sillä kirkoissa ei ollut penkkejä. Juhlallista valoa levisi kirkkoon vahakynttilöistä, joita paloi kattokruunuissa sekä pyhimysten kuvain eteen sijoitetuissa kynttiläjaloissa. Kirkon itäpäässä oli alttari, jolle koruompeleilla kirjailtu valkea liina oli levitetty. Alttarilla oli hopeinen ehtoolliskalkki sekä astia pyhää leipää varten. Alttarin edessä seisoi pappi. Hänellä oli yllään valkea 262vaate, joka ulottui maahan asti, sekä polviin päättyvä kullalla kuvitettu messukasukka. Messussa pappi laskeutui polvilleen ja kohosi jälleen, kääntyi välistä seurakuntaan, välistä taas alttariin päin sekä pirskotti pyhää vihkivettä seurakuntalaisten päälle. Hänen ympärillään kirkonpalvelijat heiluttivat suitsutusastioita, joista hyvänhajuista tuoksua levisi kirkkoon. Pappi luki latinankielisiä rukouksia, ja kuoripojat lauloivat. Sitten pieni kello kilisi, pappi otti pyhän astian alttarilta, kohotti sen ilmaan ja kehoitti läsnäolevia »ylentämään sydämensä». Hartaina seurakuntalaiset lankesivat polvilleen ja vastaanottivat pyhän ehtoollisen.

● 3) Gregorius opetti, että herranehtoollisen nautitseminen on uhri, se on Kristuksen kärsimisen veretöntä uudistamista. »Joka kerran kun uhraamme Kristukselle hänen kärsimisensä uhria, toistamme me hänen kärsimistään omien syntiemme päästöksi.» Mutta pyhän sakramentin nauttimiseen tulee liittyä hyviä töitä, ihmisten on myös uhrattava Jumalalle maalliset etunsa ja aikeensa sekä sydämensä syntiset taipumukset.

Gregoriuksen käsityksen mukaan sielu ihmisen kuoltua joutui kiirastulen vaivaan puhdistuakseen synneistä. Kumminkin saattoivat papit lieventää vainajan tuskia ja lyhentää puhdistusaikaa messuillaan. Tämä oppi tuotti sittemmin kirkolle ja luostareille suunnattomia rikkauksia, varakkaat henkilöt kun eläessään testamenttasivat omaisuutensa kirkolle, jotta papit ja munkit heidän kuoltuaan lukisivat sielumessuja heidän puolestaan.

Oppi pyhimyksistä ja pyhäinjäännösten ihmeitä tekevästä voimasta juurtui tähän aikaan katoliseen kristi-kuntaan. 263Konstantinopolista palatessaan Gregorius toi mukanaan kallisarvoisina pyhäinjäännöksinä Andreaan ja Luukkaan käsivarret, ja paaviksi tultuaan hän lähetteli ruhtinaallisille henkilöille suuriarvoisimpina lahjoina Kristuksen ristin siruja.

4) Gregorius harrasti myös innokkaasti lähetystointa. Hänen aikanaan areiolaisuuden valta heikkeni. Langobardit hylkäsivät sen ja jo aikaisemmin oli länsigoottien kuningas Espanjassa omaksunut katolisen opin. Gregorius niin ikään harrasti, niin kuin jo aikaisemmin on mainittu, pakanain käännyttämistä.

● Bonifatius. Gregoriuksen kuoleman jälkeen alettiin levittää kristinuskoa nykyiseen Saksaan. Tämän maan varsinainen kääntäjä oli Wynfrith [ui´nfriþ] eli Bonifā´tius, »saksalaisten apostoli». Hänen toimestaan kristinusko sai 8:nnen vuosisadan (700-luvun) alkupuolella lopullisen voiton Keski- ja Etelä-Saksassa. Lisäksi koko frankkilaisvaltio hänen toimestaan jaettiin hiippakuntiin, joiden piispat velvoitettiin kuuliaisuuteen paaville, ja luostareissa pantiin voimaan benediktiinisääntö. Täten torjuttiin vaara roomalais-katolisen kirkkokunnan hajoamisesta moneen kansalliskirkkoon. Bonifatiuksen itsensä paavi nimitti arkkipiispaksi.

□ Bonifatius oli anglosaksilaisen maanviljelijän poika. Hän meni nuorena benediktiiniluostariin ja 30-vuotiaana hänet vihittiin papiksi. Hänet valtasi niin kuin niin monen muunkin luostariveljen vaellushalu, ja hän päätti lähteä ventovierasten joukkoon työskennelläkseen Jumalan valtakunnan leviämisen hyväksi ja pelastaakseen sielunsa.

Hän lähti ensin friisien maahan vaikuttaakseen sikäläisten pakanain joukossa. Huomattuaan työnsä turhaksi hän teki matkan Roomaan, jossa vaihtoi alkuperäisen Wynfrith nimensä latinankieliseen Bonifatius 264nimeen ja saavutti paavin suosion. Kun paavi huomasi anglosaksilaisen munkin harvinaisen kyvyn, hän lähetti hänet taivuttamaan saksalaiset katolisen kirkon yhteyteen. Bonifatius lähti Thüringeniin aloittaen työn, jolla oli suuri merkitys kristinuskon ja katolisen kirkon leviämiselle.

Ollessaan kahdeksannellakymmenennellä Bonifatius halusi jälleen lähteä lähetysmatkalle. Annettuaan piispan tehtävät eräälle oppilaalleen hän suuntasi matkansa Mainzista Reiniä pitkin friisien maahan nykyiseen Hollantiin. Siellä Bonifatius kärsi marttyyrikuoleman. Kun eräs pakanallinen friisi veti miekkansa piispaa vastaan, tämä piti evankeliumikirjaa päänsä suojana. Hän tahtoi, kuten legenda kertoo, kuolemassa suojata itseään tällä kirjalla, jonka lukeminen oli elämässä tuottanut hänelle iloa. Kuolettavasti haavoitettuna hän kehoitti seuralaisiaan herkeämään taistelusta.

ISLAM JA ARABIALAISET

● Arabia ja beduiinit. Arabialaiset, jotka kuuluvat seemiläiseen kansanryhmään, olivat aina 7:nnen vuosisadan alkuun asti eläneet omissa oloissaan vaikuttamatta varsinaisesti muiden kansojen kohtaloihin. Heidän maansa, laaja Arabian niemimaa, on suurimmaksi osaksi hiekkaista autiomaata, jossa vuorenharjanteet paikka paikoin katkaisevat tasaisen hiekka-aavikon yksitoikkoisuutta. Aurinko paahtaa kuumasti tätä muutoinkin kuivaa maata. Sade on harvinaista, ja kun joskus sataa, kuiva maa nielee nopeasti veden. Ainoastaan siellä täällä on keitaita, jotka tekevät ihmiselämän mahdolliseksi. Kasvisto on köyhä. Vain merenrannikkoseudut niemimaan lounaisosassa ovat hedelmällisiä. Siellä viihtyvät etelämaiden kasvit, sieltä saatiin jo vanhalla ajalla hajuaineita, siellä kasvaa taatelipalmu, ja se on myös kahvipensaan kotimaa.

Maan luonto painoi leimansa kansaankin. Köyhänä se eleli autiomaassaan, mutta sen luonto oli tulinen kuin auringon polttava paahde. Se oli sotaista, kostonhimoista ja rosvoelämään taipuvaista. Mutta sillä oli myös suurenmoinen mielikuvitus, jolle öiset retket rannattomissa autiomaissa alati antoivat uutta lentoa. Värikkäitä satuja, arvoituksia ja tunnelmallisia runoja oli jo vanhoina aikoina 265syntynyt Arabiassa. Sellainen oli autiomaan kansa, beduiinit, joka oli suurin ja tärkein osa Arabian asukkaita. He elivät heimokunnittain päällikköjensä johdossa, käyden alituiseen sotaa toisia heimoja vastaan ja ryöstellen autiomaan halki kulkevia kauppakaravaaneja. Uskonnossakin vallitsi suuri hajanaisuus. Useimmat palvelivat aurinkoa, kuuta tai tähtiä; mutta juutalaisten ja kristittyjen uskonnollakin oli tunnustajia Arabiassa. Jonkinlaisena yhdyssiteenä oli pyhä Kaaban temppeli Mekan kaupungissa, jonne Arabian heimot vuosittain saapuivat yhteistä juhlaa ja markkinoita pitämään. Kaabassa oli kuuluisa »musta kivi», tarun mukaan taivaasta pudonnut rubiini, joka ihmisten syntien tähden oli muuttunut mustaksi.

● Muhammed (570–632). Nuo sotaiset, keskenään riitaisat heimot liitti yhdeksi kansaksi uuden uskonnon siteillä arabialaisten profeetta Muhammed.

Muhammed (suom. = Korkeasti ylistetty) syntyi v. 570 Mekassa köyhistä vanhemmista, jotka kuuluivat arvokkaaseen kureišin heimoon. Menetettyään heti syntymänsä jälkeen isänsä ja 6-vuotiaana äitinsä Muhammed tuli setänsä ottopojaksi. Hän tottui aikaisin työhön, ja hänen tehtävänään oli lammas- ja vuohilaumain paimentaminen Mekan lähistössä olevilla laitumilla. Aikuiseksi tultuaan Muhammed joutui äveriään kauppiaanlesken Khadīdžan palvelukseen ja teki karavaanimatkoja kaukaisiin kaupunkeihin. Khadidža ihastui muhkeaan, haaveelliseen nuorukaiseen, ja hän meni naimisiin Muhammedin kanssa, vaikka olikin häntä 15 vuotta vanhempi. Avioliitto oli ikäerosta huolimatta onnellinen, ja Muhammed saavutti arvokkaan yhteiskunnallisen aseman ja taloudellisesti huolettoman elämän.

Naimisiin mennessään Muhammed palveli vielä vanhoja pakanajumalia kuten useimmat muutkin mekkalaiset. Mutta sitten hän matkoillaan ja myös Mekassa, vieläpä omassa talossaan tutustui kristittyjen ja juutalaisten uskontoon. Hän muuttui mietiskeleväksi ja araksi. Usein hän vetäytyi kotoaan autiomaahan paastoamaan ja rukoilemaan. Tämä huononsi hänen lapsesta saakka heikkoa terveyttään. Hän vaipui toisinaan omituiseen hurmiotilaan, 266näki näkyjä ja kuuli ääniä, jotka kehoittivat häntä nousemaan kansansa profeetaksi.

□ Eräänä kevätiltana Muhammed saapui tapansa mukaan Hira vuorelle rukoilemaan. Silloin hän näki näyn: enkeli tuli hänen luoksensa silkkikankainen kirja kädessään ja lausui: »Lue!» Muhammed vastusteli, mutta silloin enkeli tarttui häneen niin kovakouraisesti, että hän luuli viime hetkensä tulleen. Tämä uudistui kolmasti. Kolmannella kerralla Muhammed kysyi: »Mitä minun tulee lukea?» Enkeli lausui: »Lue tämä! Puhu nimessä Herran, joka loi ihmisen! Herrasi on ylevämielinen; hän opetti kynän avulla ihmisille, mitä he eivät ennen tienneet.»

● Ankarien epäilysten jälkeen Muhammed tuli vakuuttuneeksi, että Jumala oli valinnut hänet profeetakseen ja saaden Khadidžalta vahvistusta tälle uskolleen hän päätti ruveta julistamaan uutta uskontoa. Hän oli silloin 40 vuoden ikäinen.

Harvat uskoivat häneen. Enimmät pilkkasivat »omatekoista» profeettaa, ja pian mekkalaiset, jotka pelkäsivät uuden uskonnon vähentävän pyhiinvaeltajain retkiä, joista heidän kaupunkinsa pääasiallisesti eli, rupesivat vainoamaan Muhammedia ja hänen kannattajiaan. Muhammed päätti silloin paeta Medinaan, joka kaupunki Mekan kilpailijana oli hänelle suosiollisempi.

□ Muhammedin kiivaimmat vihamiehet olivat päättäneet yöllä tappaa hänet. He jo vartioitsivat profeetan taloa, kun enkeli Gabriel — niin Muhammed on itse kertonut — ilmoitti vaarasta, ja hänen onnistui pelastua. Hänen orpanansa Alī, joka oli hänen uskollisin kannattajansa, pukeutui profeetan viheriään vaippaan ja laskeutui hänen vuoteelleen sellaiseen paikkaan, josta vartioivat viholliset saattoivat nähdä hänet. Sillä välin kuin nämä lakkaamatta pitivät varalla tuota luultua profeettaa, Muhammed nousi talon vastaisella puolella erään muurin yli ja pakeni yön pimeyteen yhden ainoan miehen saattamana. Keskiyön aikaan profeetan viholliset tunkeutuivat hänen taloonsa ja löysivät Alin vaipuneena teeskenneltyyn uneen. He huomasivat pian juonen. Mutta antamatta Alin viivyttää itseänsä he lähtivät heti ajamaan takaa Muhammedia ja lupasivat hänen päästään sadan kamelin palkinnon.

Pakolaiset olivat piiloutuneet erääseen Mekan ulkopuolella olevaan luolaan. Aamun koittaessa — niin taru kertoo — he kuulivat 267takaa-ajajien askelia ja ääniä ulkoa. »Meitä on vain kaksi», Muhammedin seuralainen virkkoi pelokkaana. »Niin», Muhammed vastasi, »mutta Jumala on kolmantena». Samassa hämähäkki kutoi verkkonsa luolan suulle. Takaa-ajajat, arvellen, ettei kukaan olisi voinut päästä luolaan rikkomatta verkkoa, poistuivat ja pakolaiset olivat pelastuneet.

Muhammedin Medinassa olevat kannattajat olivat joka päivä, häntä odotellen, kulkeneet kaupungistaan kappaleen matkaa Mekkaan päin ottaakseen profeetan juhlallisesti vastaan. Kun hän nyt viimein saapui, vaeltaen polttavassa keskipäivän helteessä, ei yksikään ystävä ollut häntä vastassa. Hän antoi kamelinsa harhailla ympäri kaupunkia odottaen, missä se haluaisi levätä — siinä tahtoi profeetta asua. — Näin päättyi Muhammedin pako. Arabialaiset kutsuvat sitä nimellä hidžra. Heinäkuun 16 p. v. 622, jolloin he arvelevat sen tapahtuneen, on heidän ajanlaskunsa lähtökohta.

● Medinassa Muhammedin uskolaisten piiri nopeasti kasvoi, ja kun hän vähälukuisella joukolla saavutti voiton mekkalaisista, hän kohosi yhä enemmän arvossa. Kahdeksanvuotisen paon jäljestä Muhammed saapui voitokkaana Mekkaan, valloitti kaupungin ja särki epäjumalankuvat Kaabasta. »Totuus on tullut», sanottiin, »hävitköön valhe!» Muhammedin kuollessa (632) koko Arabia oli yhtyneenä yhdeksi valtakunnaksi yhteisen uskonnon siteellä.

● Islam. Muhammedin perustamaa uskontoa sanotaan islāmiksi joka merkitsee »antautumista» Jumalan tahtoon. Se on esitetty muhamettilaisten pyhässä kirjassa koraanissa, joka pantiin kokoon 268vasta profeetan kuoleman jälkeen. Islamia luodessaan Muhammed sai vaikutuksia, paitsi oman heimonsa pakanauskonnosta, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Islamin ydinlause on: »Ei ole muuta kuin yksi Jumala, Allāh, ja Muhammed on hänen profeettansa». Jumala, joka on iankaikkinen, on luonut taivaan ja maan ja antanut ihmisille kuolemattoman sielun. Profeettoja ovat olleet myös Aatami, Noa, Aabraham, Mooses ja Jeesus, mutta Muhammed on viimeinen ja kaikkia edeltäjiään suurempi — hän on »profetian sinetti». Viimeisenä päivänä hyvä saa palkkansa, paha rangaistuksensa. Tuomion tullessa ihmiset ovat kuin ilmassa leijaileva tomu: se, jonka vaakakuppi on hyvistä töistä raskas, pääsee viettämään ihanaa elämää paratiisissa, mutta jonka vaakakuppi on liian kevyt, se syöstään helvetin syvyyteen ja palavaan tuleen. Paratiisissa on siimestä, vilpoista vettä, maitoa ja säihkyvää viiniä, ja hurskaita odottavat iäti nuoret mustasilmäiset neitoset, jotka ovat »kuni vielä näkinkenkään kätketyt helmet». Ihminen ei voi välttää kohtaloaan, sillä sen Allah on ennakolta määrännyt (fatalismi).

Yhtä tärkeätä kuin opinkappaleihin uskominen, on määrättyjen ulkonaisten menojen suorittaminen. On varsinkin viisi seikkaa, jotka Allahin silmissä ovat ansiokkaita: 1) sotiminen islamin puolesta; 2) rukous; 3) paasto; 4) almut; 5) pyhiinvaellusretki Mekkaan. Joka perjantai uskovaiset eli muslimit kokoontuvat jumalanpalvelukseen moskeijaan, joksi muhamettilaisten temppeliä sanotaan.

Koraani on muhamettilaisten lakikirjakin. Se kieltää muun muassa viinin nauttimisen. Sitä vastoin on monivaimoisuus sallittu, mutta enempää kuin neljä vaimoa ei uskovaisella saa olla; avioero on sallittu pienestäkin syystä. Ulkopuolella kotia tulee naisten esiintyä peitetyin kasvoin. Sitä talonosaa, jossa vaimot asuvat, sanotaan haaremiksi.

Koraani (suom. »lukeminen») jakautuu 114 lukuun eli suraan, jotka ovat niin järjestetyt, että pisimmät ilmestykset ovat kirjan alussa, lyhimmät lopussa. Poikkeuksen tästä tekee ensimmäinen luku, jossa on seitsemän säettä ja jolla islamissa on Isä meidän rukouksen arvo ja asema. Se kuuluu: »Jumalan, armollisen armahtajan, nimessä! Kiitos Jumalalle, maailman herralle, armolliselle armahtajalle, tuomiopäivän valtiaalle! Sinua me palvelemme ja sinulta 269me rukoilemme apua. Johda meitä oikealle tielle, niitten tielle, joille olet hyvyyttä osoittanut, joita et vihaa ja jotka eivät ole eksyksissä!» Kullakin luvulla on oma nimensä, joka ei kumminkaan vähääkään ilmaise sen sisällystä. lystä. Niitä ovat esim. »lehmä», »tähti», »yö», »sarastus», »historia», »liittoutuneet». Esitystapa on usein runollisen lennokasta, vaikka se onkin suorasanaista. Koraani sisältää monta korkeata ajatusta, monta viisasta elämänohjetta, mutta myös monta siveellisesti arvotonta ja monta keskenään ristiriitaista kohtaa.

2:sen suran 172:s värssy: »Ei hurskaus ole sitä, että käännätte kasvonne länteen tai itään; hurskas on se, joka uskoo Allahiin ja viimeiseen tuomioon ja enkeleihin ja kirjoituksiin ja profeettoihin ja joka rakkaudesta Häneen antaa rahansa omaisilleen, vaivaisille ja köyhille ja tien pojalle (matkaajalle) ja kerjäläisille ja vangeille; ja joka rukoilee rukouksensa ja maksaa veronsa köyhille; ja joka velvollisuutensa täyttää ja miehuullisena kestää onnettomuuden, hädän ja ahdistuksen aikana; hurskaita ovat ne, jotka ovat puhtaita, 270ne, jotka ovat Jumalaa pelkääväisiä.» — 265:s värssy: »Hyvä puhe ja anteeksianto on parempi kuin almu, jota seuraa väärä teko; ja Allah on rikas ja lempeä.»

● »Pyhä sota» (632–732). Muhammedin kuoltua hallitsivat valtakuntaa kalifit (suom. = sijaiset), joiden hallussa oli sekä valtion ja sotaväen että uskonnon johto. Uuden uskonsa innostamina arabialaiset lähtivät pian valloitusretkille oman maansa ulkopuolelle. Ensin hyökättiin Itä-Rooman keisarikunnan omistamiin maihin, Syyriaan ja Palestiinaan. Jerusalem valloitettiin ja Salomon temppelin paikalle rakennettiin muhammettilainen moskeija, jota suurimman valloittajakalifin nimen mukaan sanotaan »Omārin moskeijaksi». Pian hävitettiin myös Persian valtakunta, ja kohta sen jälkeen arabialaiset ottivat haltuunsa Egyptin, edeten sieltä pitkin Pohjois-Afrikan rannikkoa aina Atlantin merelle saakka. Konstantinopolia he ryhtyivät piirittämään, mutta käyttämällä »kreikkalaista tulta», joka paloi vedessäkin, saatiin arabialaiset karkotetuiksi, ja kaupunki pelastui. Mutta Pohjois-Afrikasta he hyökkäsivät päällikkönsä Tarikin johtamina v. 711 Pyreneitten niemimaahan, jossa laskivat länsigootit valtansa alle. Jatkoivatpa he matkaansa Pyreneitten yli frankkienkin maahan, mutta 271siellä heidät voitettiin Poitiers´n [puatje´] taistelussa v. 732, joten Eurooppa pelastui islamin vallalta. — Sata vuotta arabialaisten voittoretki oli kestänyt. Sinä aikana he olivat muodostaneet valtakunnan, johon kuului maita kolmesta maanosasta ja joka oli Aleksanteri Suurenkin valtakuntaa laajempi.

Voitetut kansat saivat pitää uskontonsa muualla paitsi Arabiassa, jossa vierasta uskontoa ei sallittu. Mutta niiden tuli maksaa veroja voittajalle. Kenraalikuvernöörit hallitsivat kalifin nimessä eri maakuntia. Aluksi oli Mekka, tuo »pyhä kaupunki», arabialaisen maailmanvallan pääkaupunki. Sitten otettiin pääkaupungiksi Syyrian erämaan keitaalla sijaitseva Damasko´s, kunnes kalifit 8:nnen vuosisadan keskivaiheilla muuttivat hoveineen Bagdā´diin Tigriin rannalle.

● Valtakunnan hajoaminen (732–1000). Arabialaisten maailmanvalta ei tullut pitkälliseksi. Jo n. v. 750 Espanja irtausi itsenäiseasi valtioksi, jota pääkaupunkinsa mukaan sanottiin Córdoban kalifikunnaksi. 10:nnellä vuosisadalla Egypti, Pohjois-Afrikka ja Sisiilia muodostuivat eri kalifikunnaksi, jonka pääkaupunki oli Kairo. Aasiassakin syntyi eri valtioita. Niinpä Persia irtaantui v:n 1000 paikkeilla. Bagdadin kalifikunta oli tällöin vähäinen jäännös entisestä.

Mutta valtakunnan hajoamisen jälkeen kukoisti kauan arabialainen sivistys, josta tuonnempana kerrotaan.

II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa.

KAARLE SUURI (768–814).

Kaarle Suuren sukuperä. Frankkilaisten taistellessa arabialaisia vastaan Poitiers´n taistelussa oli heidän johtajanaan frankkilaisvaltakunnan majordomus Kaarle, jolle voiton johdosta annettiin nimeksi Martell, s. o. »Vasara». Tähän aikaan majordomus oli frankkien todellinen hallitsija, sillä Klodovigin jälkeen merovinkikuninkaat olivat veltostuneet ja elivät enimmäkseen toimettomina maakartanoissaan. Kaarle Martellin poika Pipin Lyhyt syrjäytti 272viimeisen merovinkikuninkaan nousten itse valtaistuimelle. Pipinin poika oli Kaarle, joka historiassa on saanut »Suuren» nimen ja jonka mukaan koko sukua sanotaan karolinkien suvuksi. Hän hallitsi frankkien valtakuntaa vv. 768–814.

● Kaarlen valloitukset. Kaarle kävi hallitusaikanaan monta sotaa, joista toiset olivat hyvin pitkällisiä. Ensiksi hän kukisti Italian langobardit turvatakseen paavin heidän hyökkäyksiltään. Jo Pipin Lyhyt oli käynyt sotaa langobardeja vastaan ja silloin muodostanut Rooman ja Ravennan ympäristöistä Kirkkovaltion, jota paavi hallitsi. Siten paavin maallinen valta sai alkunsa. Kun langobardit uudelleen hätyyttelivät Kirkkovaltion alueita, niin Kaarle, noudattaen paavin kutsua, saapui Italiaan, kukisti langobardien vallan, vahvisti paavin oikeudet Kirkkovaltioon ja kruunautti itsensä Italian kuninkaaksi (774).

Vuotta ennen Italian retkeänsä Kaarle aloitti sodan pakanallisia saksilaisia vastaan, jotka asuivat Reinin ja Elben välillä. Yli 30 vuoden tuo sitkeä kansa kävi vimmattua taistelua uskonsa ja vapautensa puolesta. Järjestelmällisellä sotataidolla ja ankarilla tuomioilla Kaarlen viimein onnistui lamauttaa sen vastarinta (804). Pyhät uhrilehdot hävitettiin, linnoitukset hajotettiin, ja niiden tilalle rakennettiin temppeleitä ja luostareja.

Käyttäen hyväkseen maurilaisten keskinäisiä riitoja Kaarle marssi Espanjaan ja valloitti maan melkein Ebroon saakka. Vielä Kaarle voitti Elben ja Oderin välillä asuvat slaavit sekä pakotti tanskalaiset pysymään Eider-joen takana. Hän kukisti myös turkkilaisheimoiset avaarit, joten valtakunta levisi Unkarin tasangolle asti. Valloitusten jälkeen Kaarle Suuren valtakunta ulottui Atlantin merestä Oder-jokeen, Tiszaan ja Adrianmereen sekä Eider-joesta Napolin seuduille ja Ebroon.

273Näiden sotien aikana Kaarle oli tullut Rooman keisariksi. Hän oli v. 800 saapunut Roomaan turvaamaan paavia vastustajain hyökkäyksiä vastaan. Kun Kaarle sitten joulupäivänä meni Pietarin kirkkoon harjoittamaan hartautta, paavi laski hänen päähänsä kultaisen keisarinkruunun läsnäolevien roomalaisten toivottaessa »pitkää ikää ja voittoa Kaarlelle, hurskaimmalle Augustukselle, Jumalan kruunaamalle, suurelle rauhaa rakastavalle keisarille».

□ »Rautainen Kaarle.» Puolisen vuosisataa Kaarlen kuoleman jälkeen muuan munkki kirjoitti suusanallisen muistitiedon pohjalla seuraavan kuvauksen Kaarlen langobardiretkestä:

»Langobardien kuningas Dēsíde´rius päätti linnoitetussa Pavian kaupungissa ryhtyä vastustamaan voittamattoman Kaarlen etenemistä. Oli sattunut muutama vuosi aikaisemmin, että eräs ylhäinen frankkilaisruhtinas Otker oli herättänyt vastaansa Kaarlen vihan ja sen takia paennut Desideriuksen turviin. Kuullessaan kauhistuttavan Kaarlen saapumisesta he nousivat korkeaan torniin, josta saattoi jo kaukaa nähdä lähestyvän vihollisen tulon. Kun kuormasto tuli näkyviin, Desiderius kysyi Otkerilta: ’Onko Kaarle tuossa joukossa?’ Otker vastasi: ’Ei vielä´. Mutta kun Desiderius näki eri kansoista kokoonpannut etujoukot, silloin hän virkkoi asiasta varmana Otkerille: ’Varmaan voittoisa Kaarle ratsastaa tuon joukon keskessä´. Tämä vastasi: ’Ei vieläkään´. Silloin langobardikuninkaan valtasi pelko, ja hän lausui: ’Mitä teemmekään, jos hän tuo mukanaan vielä suurempia joukkoja?’ Otker virkkoi: ’Kohta olet näkevä hänen tulonsa. Miten meidän on käyvä, sitä en tiedä.’ Samassa tuli näkyviin tuo aina valpas henkivartiosto. ’Siinä on Kaarle´, Desiderius hätkähti. Mutta Otker virkkoi: ’Ei vieläkään´. Nyt saapuivat piispat, apotit ja muut hengelliset seurueineen. Nähtyään nämä ruhtinas sammalsi kuolonkalpeana: ’Menkäämme alas ja kätkeytykäämme maan alle tämän pelottavan vihollisen näkyvistä!’ Mutta Otker, joka aikoinaan oli oppinut tuntemaan verrattoman Kaarlen voiman ja varustukset, lausui pelon valtaamana: 274’Kun näet kedoilla rautaisen viljavainion törröttävän ja Pon ja Ticinon vierittävän tummia, raudanharmaita laineitaan kaupungin muureja vastaan, silloin voit odottaa Kaarlen lähestyvän´. Tuskin hän oli tämän sanonut, kun lännessä ja pohjoisessa alkoi näkyä kuin mustan pilven nousu, joka peloittavaan varjoon kätkee kirkkaimman päivän. Mutta kun Kaarle saapui lähemmäksi, niin aseiden välke hohti piiritetyille kuni päivä, joka heistä tuntui pimeämmältä kuin pimein yö. Silloinpa ilmestyi näkyviin hän itsekin, rautainen Kaarle, rautakypärä päässään, rautaisissa käsivarsivarusteissa, rinta ja leveät olkapäät rautahaarniskan peitossa; vasemmassa kädessä hänellä oli rautainen keihäs, sillä oikea oli aina valmis tarttumaan voittoisaan miekkaan. Reidet ja sääretkin olivat rautasuomusten peitossa. Kilpi oli niinikään pelkkää rautaa. Hänen hevosensakin hohti väriltään ja rohkeudeltaan raudalle. Näin varustettuja olivat kaikki, jotka kulkivat hänen edellään, jotka ratsastivat hänen sivullaan, kaikki, jotka tulivat hänen jäljessään. Rauta täytti tiet ja kedot.

275Raudalle osoitti kunnioitustaan kauhun valtaama kansa. Rauta pani lujat muurit vapisemaan, ja nuorten rohkeus lamautui vanhusten raudan nähdessään. Tämän kaiken näki tornissa tähystelevä Otker, katsahti kerran ja lausui Desideriukselle: ’Katso, tuossa on hän, jonka tulosta olet niin innokkaasti tiedustellut.’ Näin sanoen hän lysähti tiedottomana kokoon.»

□ Satu Rolandista. II:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla syntyi Pohjois-Ranskassa kertovainen runoelma, Rolandi´n [rolā´] laulu, johon aihe on saatu Kaarle Suuren Espanjan retkestä. Kaarlen palatessa hyökkäsivät vuoristokansat Pyreneitten Roncevaux-[rõsvo´] laaksossa jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen. Silloin kaatui mm. Bretagnen kreivi Roland, jonka sankarillista rohkeutta laulussa erittäin ylistetään.

Näin kertoo Rolandin laulu: Paluumatkalla Espanjasta syntyi frankkien leirissä Roland´in ja kiivasluontoisen kreivi Ganelonin [ganlõ´] kesken kiista siitä, kumpi veisi kuninkaan rauhanehdot Espanjan emiirille. Roland tarjoutui lähtemään, mutta kuningas ei tahtonut antaa näin vaarallista tointa kenellekään pääsankareista. Silloin Roland ehdotti kilpailijaansa Ganelonia. Suuttuneena tämä astui satulaan ja ratsasti leiristä. Emiirin hovissa Ganelon ilmaisi vihansa Roland´ia kohtaan, ja ilolla maurit tarjosivat hänelle kultaa ja kallisarvoisia aseita, kunhan hän vain kavaltaisi heille vihatun ja pelätyn Roland´in. Ganelon suostui ja mukanaan sata muulia täyteen sälytettyinä arabialaisten kullalla sekä kokonaiset kuormalliset komeita pukuja ja hohtavia aseita hän palasi frankkien leiriin tuoden kuninkaalleen sen sanoman, että maurit olivat hyväksyneet kaikki hänen rauhanehtonsa. Tyytyväisenä suuri kuningas puhallutti lähtömerkin, ja torvien iloisesti soidessa frankit järjestyivät kulkemaan kotiin. Heidän saavuttuaan Pyreneitten rinteille, ahtaaseen Roncevaux´n laaksoon, Ganelon ehdotti, että Roland saisi jälkijoukon päällikkyyden. Ehdotus hyväksyttiin, ja pääjoukko kulki eteenpäin kadoten pian pilvenkorkuisten vuorten taakse.

Mutta Ganelonin kanssa tehdyn sopimuksen mukaisesti maurit olivat asettuneet väijyksiin laaksoon ja karkasivat nyt esiin nopein ratsuin. Heidän lukemattomat joukkonsa täyttivät vuoret ja vuorisolat. Kaikkialla vilisi valkoisia haarniskoita, kiiltäviä kypäriä ja säkenöiviä käyräsäiliä.

Roland´illa oli Olifant [olifã´]-niminen norsunluinen torvi, jonka ääni kuului peninkulmien päähän, ja hänen ystävänsä Olivier [olivje´] kehoitti häntä siihen puhaltaen kutsumaan kuninkaan takaisin. Mutta ylpeänä Roland kieltäytyi sitä tekemästä; hän kutsui miehensä kokoon, astui ratsunsa selkään ja vyötti kupeelleen miekkansa Durendalin [dyrãda´l], jolla saattoi paaden kahdeksi halkaista. 276Urhoollinen arkkipiispa, joka ratsasti hänen rinnallaan, puhui frankkilaissankareille: »Tähän on kuninkaamme asettanut meidät, ja tässä me taistelemme ja kaadumme kristinuskon puolesta. Rukoilkaa siis Jumalalta armoa syntiemme tähden, että pyhinä marttyyreinä pääsisimme taivaan autuuteen!» Ja frankkien langettua polvilleen hän antoi heille synninpäästön ja kehoitti heitä, Jumalan armon saadakseen, taistelemaan uskottomia vastaan.

Syttyi kiivas taistelu. Iskuja vaihdettiin kasvavalla tulisuudella, ja tuhansittain maureja kaatui tappotanterelle. Revittyjä lippuja, särjetyitä kypäriä, runneltuja ruumiita näkyi kaikkialla ruohikossa. Frankkien uljuus oli loistossaan. Ihastuneena piispa huudahti: »Koko maan piirissä ei ole kuningasta, jolla olisi miehuullisempia miehiä. Frankkien aikakirjat tietävät kauan kertoa, kuinka uljaita ovat sankarit suuren Kaarlen.»

Mutta jo saivat maurilaiset lisäjoukkoja. Onni kääntyi, Olivier kaatui, ja pian taisteli Roland´in rinnalla vain piispa ja muutamia urheita sankareja, kaikki veren tahraamina. Piispan kehoituksesta Roland puhalsi torveensa kutsuakseen kuninkaansa kostamaan, ei auttamaan. Puhaltaessa ohimo repesi Roland´ilta ja veri purskahti hänen suustaan. Ääni kulki kuninkaan kuuluviin, ja Kaarle arvasi Roland´in olevan vaarassa. »Eipä olekaan», Ganelon vakuutti, »hän vain huvittelee jäniksen metsästyksellä». Pian kuului uusi torventoitotus. »Kavaltaja se, joka kieltää Roland´in olevan vaarassa!», kaikki huusivat, ja Ganelon vangittiin Kaarlen rientäessä harmistuneena sankarinsa avuksi.

Mutta Roland tunsi loppunsa lähestyvän. Hän otti rakkaan miekkansa, löi sen terän kallioon, josta se särkymättä kalskahti takaisin, ja puhkesi lausumaan: »Surullinen on sinun kohtalosi, kelpo Durendal. En voi sinua enää suojata, meidän on erottava. Pelkuri älköön sinua milloinkaan kantako, ja niin kauan kuin elän, ei kukaan ole sinua minulta riistävä. Sinut omisti sankari, jonka vertaista ei ole oleva vapaassa frankkien maassa.» Hän asetti miekkansa ja torvensa päänsä alle ja paneutui kuolevana pinjapuun juurelle kasvot käännettyinä vihollisiin päin.

Kostettuaan maurilaisille Roland´in kuoleman Kaarle palasi joukkoineen Aacheniin. Siellä nuori, ihana Aude [õd] kysyi kuninkaalta: »Missä on Roland? Hän lupasi pyhästi ottaa minut vaimokseen.» Kyynelsilmin kuningas ilmoitti sankarin kuolleen ja tarjosi poikaansa neidolle puolisoksi. »Puheesi on kummallista», virkkoi Aude. »Jumala ja pyhät enkelit antakoot minun seurata kreivi Roland´ia hautaan!» Hän lausui näin ja vaipui kalveten kuolleena maahan.

277● Sisäinen hallitus. Kaarle ei ollut ainoastaan etevä sotapäällikkö, hän oli suuri ennen kaikkea rauhan toimissa. Hänen alituisena huolenpitonaan oli rauhan ja järjestyksen aikaansaaminen tuohon laajaan valtakuntaan. Sitä varten hän sääti monta viisasta lakia. Varsinkin jos ne koskivat koko valtakuntaa, hän esitti ne valtiokokouksen pohdittaviksi. Valtiokokouksia pidettiin kahdesti vuodessa, syksyisin ja keväisin. Niihin saapui maallisia ja hengellisiä ylimyksiä. Kevätkokouksessa tarkastettiin myös sotaväki. Aikaisemmin kaikki vapaat miehet olivat olleet velvolliset palvelemaan sotureina; nyt tämä velvollisuus kuului yksistään maanomistajille. Jos maaomaisuus oli pieni, yhtyi 3–4 tilallista yhdessä asettamaan sotamiehen, siten että yksi lähti sotamieheksi toisten hankkiessa aseet ja ruoan.

Mutta tärkeätä oli myös valvoa, että säädettyjä lakeja noudatettaisiin kaikkialla valtakunnassa. Kun valtakunta oli suuri, se oli hallintoa varten jaettuna piireihin, joissa kuninkaan asettama virkamies hoiti hallintoa. Näitä virkamiehiä sanottiin kreiveiksi. Heidän tehtävänään oli, paitsi yleinen hallinnon hoito, huolenpito kreivikunnassa olevista kuninkaan tiluksista ja verojen kokoaminen. Kreivi oli sitä paitsi tuomioistuimen esimies, ja sodan syttyessä hän toimi kreivikuntansa soturien päällikkönä.

Mutta kreivienkin toimia kuningas vuosittain tarkastutti erityisillä lähettiläskreiveillä. Se olikin tarpeen, sillä usein kreivit harjoittivat laittomuutta kiskomalla liiallisia veroja sekä käyttäytymällä väkivaltaisesti. Tästä kansa sai valittaa lähettiläskreiville, jotka kuninkaan nimissä ryhtyivät asiaa tutkimaan ja korjaamaan.

□ Kapitulaarit. Kaarle Suuren antamia lakeja ja asetuksia sanotaan kapitulaareiksi. Niitä on toista tuhatta, ja ne koskevat mitä erilaisimpia asioita. Milloin hän niissä vastustaa ylimystön paisuvaa valtaa turvaten pikkutilojen omistajia heidän oikeuksissaan, milloin kieltää kerjäämisen, milloin määrää kaupassa käytettävät mitat ja painot, milloin 278säätää ankaria rangaistuksia varkaudesta. Otamme tähän osan sitä kapitulaaria, joka v. 785 annettiin saksilaisten noudatettavaksi.

»Ensiksi päätettiin, että Kristuksen kirkkojen, jotka Saksiin on rakennettu ja Jumalalle pyhitetty, ei tule olla vähemmän kunnioitettuja, vaan enemmän ja korkeammasti kuin epäjumalain temppelien.

Jos ken pakenee kirkkoon turvaa etsien, niin älköön kukaan häntä väkivalloin ajako sieltä ulos, vaan hän olkoon rauhassa, kunnes tuomioistuin on hänet langettanut; ja Jumalan kunniaksi ja kirkon pyhäin kunnioittamiseksi lahjoitettakoon hänelle henki ja jäsenet. Mutta hän sovittakoon rikoksensa, siinä määrin kuin hänen voimassaan on ja tuomioistuin hänelle määrää, ja sitten hänet tuotakoon kuninkaan eteen, ja hän lähettäköön hänet sinne, minne armossaan suvaitsee.

Jos ken tunkeutuu kirkkoon väkivaltaisesti ja sieltä jotakin ryöstää tai varastaa taikka sytyttää kirkon tuleen, niin kuolkoon kuolemalla.

Jos ken halveksien kristinuskoa on pitämättä pyhää 40 päivän paastoa ja syö lihaa, niin kuolkoon kuolemalla. Kumminkin tutkikoon pappi, onko kukaties hätä saattanut hänet lihaa syömään.

Jos ken pakanalliseen tapaan polttaa vainajan ruumiin tulella, niin hänet rangaistakoon kuolemalla.

Jos ken surmaa isäntänsä tai emäntänsä, niin häntä rangaistakoon samoin.»

● Kaarlen toimet henkisen sivistyksen hyväksi. Ennen on mainittu, kuinka alhaisella kannalla henkinen sivistys kansainvaellusten aikakaudella oli frankkien valtakunnassa samoin kuin muissakin entisen Länsi-Rooman maissa. Kaarle Suuri teki voitavansa saadakseen parannusta aikaan. Hänen oma opillinen sivistyksensä samoin kuin muidenkin sen ajan ruhtinaiden ja ylimysten oli puutteellinen, mutta hänessä asui elävä sivistysharrastus. Ikämiehenä hän harjoitteli uutterasti kirjoitustaitoa, ja vielä vanhoilla päivillä hän hallitustointensa lomassa opiskeli latinan ja kreikan kieltä. Hän suosi kirkkoa ja papistoa, sillä papit ja munkit olivat hänen auttajiaan henkisen sivistyksen levittämisessä. Hoviinsa Kaarle keräsi aikansa oppineimmat miehet. Kuuluisimmat heistä olivat frankkilainen Einhard, joka kirjoitti Kaarlen elämäkerran latinan kielellä, sekä oppinut anglosaksilainen munkki Alkuin, joka kirjoitti sarjan oivallisia oppikirjoja sekä järjesti koulut 279Kaarlen valtakunnassa. Hän pani uuteen kuntoon hovissa olevan koulun ja hänen johdollaan perustettiin kaikkiin suurempiin kaupunkeihin ylempiä ja alempia kouluja. Luostarien yhteydessä toimivat luostarikoulut ja tuomiokirkkojen yhteydessä katedraali- eli tuomiokoulut. Niihin valmistettiin pääsymahdollisuus köyhänkin kansan lapsille. Opetusta saivat etupäässä papeiksi aikovat, mutta ns. »ulkokouluun» otettiin oppilaiksi muitakin.

Aluksi opetettiin oppilaille luku- ja kirjoitustaito, hiukan laulua, luvunlaskua sekä latinan kielen alkeet. Pitemmälle menevässä opetuksessa pantiin oppimääräksi Rooman valtakunnan julkisten koulujen oppisuunnitelmasta lainatut seitsemän vapaata taidetta. Ne jakautuivat kahteen ryhmään. Ensimmäiseen, kolmi-oppiin (trĭ´vium), kuuluivat grammatiikka, retoriikka ja dialektiikka (väittelytaito); toiseen, nelioppiin (quadrĭ´vium), aritmetiikka, astronomia, musiikki ja geometria. Nämä opinnot suorittanut katsottiin kypsyneeksi syventymään pyhiin kirjoihin. — Kaarle tahtoi tehdä jokaisesta pappilasta koulun; ajattelipa hän koulupakolla toteuttaa yleisen kansanopetuksenkin. Tämä supistui kumminkin pääasiassa siihen, että papit velvoitettiin joka sunnuntai- ja juhlapäivä saarnaamaan kirkossa ja kansan käskettiin käydä ahkerasti jumalanpalveluksessa.

□ Kaarle valvoi henkilökohtaisesti koulujen toimintaa, käyden tilaisuuden tarjoutuessa niitä tarkastamassa. Edellä mainittu St Gallenin munkki kertoo eräästä Kaarlen koulussa käynnistä seuraavaa:

»Kun voittoisa Kaarle pitkän poissaolon jälkeen saapui Galliaan, hän kutsui luokseen pojat, jotka oli uskonut irlantilaiselle munkille 280ja käski heitä näyttämään kirjeitään ja vihkojaan. Käskyä noudattaen köyhemmät ja alempisäätyiset pojat toivat vihkonsa, jotka olivat yli kaiken odotuksen viisauden mausteilla makeoituja, mutta ylhäiset näyttivät tyhjää ja vallan arvotonta tavaraa. Mutta Kaarle, joka oli erittäin viisas keisari, teki ikuisen tuomarin tavoin: hän erotti hyvät työntekijät eroon, pani ne oikealle puolelleen ja lausui heille näin: »Kiitän teitä, poikani, hartaasti siitä, että voimainne mukaan olette koettaneet täyttää käskyni, joka tarkoittaa parastanne. Pyrkikää nyt täyttämään, mitä teiltä vielä puuttuu, niin minä olen antava teille ihania hiippakuntia ja luostareita ja olen aina pitävä teitä suuressa arvossa!» Tämän jälkeen hän kääntyi ankarana vasemmalla puolellansa oleviin, vavahdutti heidän omiatuntojaan leimuavin silmäyksin ja singahdutti heille pelottavan pilkallisesti, pikemmin jyristen kuin puhuen, seuraavat sanat: »Te ylhäissäätyiset, te ruhtinaiden pojat, te hienosteleva, korea väki, jotka luotatte ylhäiseen sukuperäänne ja rikkauksiinne, unohtaen minun määräykseni ja oman kunnianne, olette laiminlyöneet tieteet ja kuluttaneet aikanne ylellisyydessä, pelissä, laiskuudessa ja tyhjäntoimituksessa». Ja tämän sanottuaan hän kohotti ylvään päänsä ja voittamattoman nyrkkinsä kohti korkeutta ja ärjäisi ukkosen tavoin: »Taivaan nimessä! Minä en välitä teidän aatelisesta suvustanne ja kauniista ulkomuodostanne, olkoonpa että muut teitä ihaillen katselevat. Ja siitä saatte olla varmat: ellette nopeasti ahkeroiden korjaa, mitä olette tähän asti laiminlyöneet, niin Kaarlelta teillä ei ole mitään hyvää odotettavana.»

● Kaarle suosi myös runoutta ja kuvaamataiteita. Hänen toimestaan ruvettiin kokoamaan vanhoja sankarirunoja, ja etenkin Kaarlen lempikaupunkiin Aacheniin rakennettiin komeita kirkkoja ja palatseja. Kuuluisaksi on tullut bysanttilaiseen tyyliin rakennettu kupolikattoinen Aachenin tuomiokirkko, joka on säilynyt meidän aikaamme asti.

□ Kaarle Suuren elintavat. Kaarle oli kookas ja muodoltaan ryhdikäs. Toimissaan hän oli nopea ja tarmokas, mutta samalla luonteeltaan kiivas. Einhard kertoo Kaarle Suuren elintavoista mm. seuraavaa:

»Kaarle harjoitti alinomaa ratsastusta ja metsästystä, niin kuin hänen kansansa tapa oli; sillä ei ole helppo löytää toista kansaa, joka näissä taidoissa pystyisi kilpailemaan frankkien kanssa. Hän oli myös ahkera uimaan ja oli siinäkin niin taitava, ettei kukaan häntä voittanut.

281Kaarle pukeutui frankkilaiseen tapaan. Hänellä oli liinainen paita ja liinaiset alushousut ja niiden päällä silkkireunainen nuttu sekä housut. Sääriä peittivät siteet ja jalassa hänellä oli kengät. Talvella riippui hartioilta saukon- tai majavannahkainen turkki. Lisäksi oli hänellä sininen vaippa sekä sivullaan aina miekka, jonka kahva ja kannike olivat kullasta ja hopeasta. Juhlatiloissa tai ottaessaan vastaan vieraiden kansain lähettiläitä hän vyötti vyölleen jalokivillä koristetun miekan. Ulkolaisia vaatteita hän ei halunnut, olivatpa ne kuinka kauniita hyvänsä. Vain Roomassa hän pukeutui kerran paavi Hadrianuksen pyynnöstä ja toisen kerran paavi Leon pyynnöstä pitkään tunikaan, keisarivaippaan ja roomalaisiin jalkineisiin. Juhlatiloissa hänellä oli kullalla kirjailtu puku, jalokivillä koristetut kengät ja kultasoljella sidottu vaippa, päässä jalokivillä koristettu kultainen otsaripa. Muina päivinä hänen pukunsa ei suuresti eronnut tavallisesta kansanpuvusta.

Ruoassa ja juomassa Kaarle noudatti kohtuutta, juomassa vieläkin suurempaa, sillä hän inhosi juoppoutta, lankesipa siihen kuka tahansa, puhumattakaan itsestään tai omaisistaan. Ruoassa hän ei voinut olla yhtä pidättyväinen, vaan valitti usein, että paastoaminen oli haitaksi hänen terveydelleen. Harvoin hän piti pitoja, vain joskus juhlain yhteydessä ja silloin suurelle seuralle. Jokapäiväiseen ateriaan kuului paitsi paistia neljä ruokalajia. Aterian aikana hän kuunteli mielellään musiikkia taikka hän luetti ääneen. Luettiin muinaisaikaisista tapahtumista ja sankareista taikka Augustinuksen kirjaa »Jumalan valtakunnasta». Päivällisen jälkeen hän riisuutui ja nukkui pari kolme tuntia. Öisin hän heräsi usein, jopa nousikin. Pukeutuessaan hän otti vastaan ystäviään, ratkaisipa usein tärkeitä riita-asioitakin.»

KAROLINKISEN VALTAKUNNAN HAJOAMINEN.

● Ludvig Hurskas (814–840). Kaarle Suuri oli muodostanut laajan valtakunnan ja luonut siihen sisäisen rauhan ja järjestyksen alamaistensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin pohjaksi. Pysyväiseksi hän ei kumminkaan saanut luomaansa valtiojärjestystä, sillä kohta hänen kuoltuaan hajanaisuus ja turvattomuus pääsivät vallalle länsimaissa. Tuon laajan valtakunnan jatkuva koossapitäminen ei ollutkaan helppo tehtävä. Siihenhän kuului monta kansaa, joilla oli eri kieli sekä erilaiset tavat ja laitokset. Kukin kansa tahtoi 282saada oman kuninkaan, jokainen prinssi oman valtakunnan, ja suuret maanomistajat ja ylhäiset virkamiehet, haluttomina tottelemaan ketään, pyrkivät itsenäisiksi.

Kaarle Suuren kuoltua hänen ainoa elossa oleva poikansa Ludvig peri valtakunnan. Hän oli hyväntahtoinen, hurskas ja tavoiltaan puhdas, jonka takia hän on saanutkin historiassa nimen Hurskas. Mutta hän oli samalla tarmoton ja heikko. Paavi laski keisarinkruunun hänen päähänsä niin kuin aiemmin hänen isänsä päähän, selittäen samalla sen lahjaksi, jonka kirkko antoi hallitsijalle saamiensa vapauksien ja oikeuksien hyvitykseksi.

Poikainsa kanssa Ludvig oli alituiseen riidassa. Kahdesti he erottivat hänet valtaistuimeltakin, mutta paavin ja piispain avulla hänen onnistui saada valtansa takaisin.

● Verdunin sovinto v. 843. Isän kuoltua veljekset riitaantuivat keskenään. Nuoremmat veljet, Kaarle Kaljupää ja Ludvig Saksalainen, vaativat valtakuntaa jaettavaksi, mutta vanhin veli, Lothar, koetti pakottaa molempia toisia tunnustamaan hänet yliherrakseen. Seurauksena oli sota, jossa nuoremmat veljet voittivat. Sen päätyttyä tehtiin v. 843 Verdunin [verdö̃´] sovinto. Valtakunta jaettiin kolmeen osaan. Lothar sai Italian sekä kapean maakaistaleen Reinin länsipuolelta, Kaarle siitä länteen olevat maat eli Länsi-Frankin, Ludvig taas Reinin itäpuolella olevat maat eli Itä-Frankin. Länsi-Frankista muodostui sitten Ranska, jossa kelttiläiset, roomalaiset ja germaanit vuosisatain vieriessä sulautuivat ranskan kieltä puhuvaksi Ranskan kansaksi. Itä-Frankista muodostui Saksa, jossa asui puhdasta germaanista väestöä. Sen puhumaa kieltä sanotaan 283saksan kieleksi. Lotharin valtakunta hajaantui pian vielä kolmeen osaan: Italiaan, jossa entinen latinan kieli kehittyi italian kieleksi, Lothringeniin ja Burgundiin. Nämäkin jakautuivat vielä useihin pikku valtioihin.

LÄÄNITYSLAITOS.

● Läänityslaitoksen synty. Niitä maatiloja, joita germaanit kansainvaellusten aikana ottivat haltuunsa, sanottiin allodiumeiksi. Allodiumit olivat vapaan miehen täyttä omaisuutta. Kansainvaellusten jälkeisinä rauhattomina aikoina olivat varsinkin pienten allodiumien omistajat tukalassa tilassa, sillä he eivät voineet pitää puoliaan mahtavia ja väkivaltaisia naapureitaan vastaan. Useat pientilalliset antoivat sen tähden maansa jollekin naapurilleen päästäkseen hänen suojelukseensa. Varhaisempina aikoina heistä tavallisesti tuli suojelijansa maaorjia. Mutta myöhemmin, kun suurtilalliset keskinäisissä sodissaan rupesivat arabialaisten esikuvan mukaan käyttämään ratsuväkeä, he eivät tehneetkään suojaa etsiviä naapureitaan aina maaorjiksi, vaan antoivat heille usein joko entisen tilansa tai muita alueita lääniksi eli beneficiumiksi, jolloin läänin saaja sitoutui tekemään antajalle ratsupalvelusta. Maa-alue oli lääninantajan eli senjöörin (lat. sĕ´nior = »vanhempi») omistama, mutta lääninsaajalla eli vasallilla (sanasta vassus = »orja») oli siihen käyttöoikeus. Varsinaisen 284viljelystyön suorittivat maaorjatalonpojat, sillä vasalli oli aatelisherra, jonka toimena oli vain sotiminen.

Ennen pitkää rupesivat hallitsijatkin, jotka tarvitsivat sotiinsa ratsuväkeä, jakamaan läänejä. Vähitellen katosivat toisissa maissa kaikki allodiumit. Silloin syntyi käsitys, että kuningas omisti kaiken maan, joka oli jaettu monilukuisina lääneinä vasalleille.

Karolinkilaisvaltakunnan hajotessa läänit, jotka aikaisemmin oli annettu määrävuosiksi, muuttuivat perinnöllisiksi. Tällöin niistä ruvettiin käyttämään nimeä feodum, jonka takia läänityslaitosta sanotaan myös feodaalilaitokseksi.

Niitä vasalleja, jotka saivat lääninsä suoraan kuninkailta, sanottiin kruununvasalleiksi eli suurvasalleiksi. He olivat herttuoita, kreivejä, piispoja ja apotteja. Nämä taas antoivat alueistaan pienempiä läänejä toisille henkilöille, alavasalleilleen. Alavasallitkin jakoivat usein vielä maansa lääneihin, joten heilläkin oli vasalleja. Sama henkilö oli siis usein yhtaikaa lääninherra ja vasalli. Saattoipa käydä niinkin, että lääninherra omassa vasallikunnassaan vastaanotti jonkin alueen, jolloin hän oli vasallinsa vasalli. Olipa itse Ranskan kuningas muun muassa erään apotin vasalli, koska hänellä oli lääninä luostarille kuuluva tila. Myös saattoi sama henkilö olla kahden tai useamman lääninherran vasalli.

□ Lääninherra ja vasalli. Kun lääninherra antoi läänin tulevalle vasallilleen, se tapahtui määrätyin menoin. Niitä oli kolme. Ensin lääninsaaja astui lääninantajan eteen, polvistui hänen jalkainsa juureen, laski molemmat kätensä hänen toiseen käteensä ja lupasi tulla hänen miehekseen. Sitä seurasi vala, jossa hän vannoi uskollisuutta ja kuuliaisuutta tulevalle herralleen. Sitten tapahtui investituura (»pukeminen», asuun pano), kun lääninherra antoi läänin vasallin haltuun, ojentaen hänelle tämän merkiksi hansikkaan, puunoksan, turpeen tai suuremmista lääneistä lipun.

285Vasallin tärkein velvollisuus oli sotapalvelus ratsain. Sitä oli tehtävä vuosittain määräpäivät, tavallisesti 40 päivää vuodessa. Lisäksi tuli hovipalvelus: vasallin tuli kutsuttaessa saapua lääninherran hoviin, auttaa lääninherraa neuvoillansa sekä ottaa osaa lääninherran lääninoikeuden istuntoihin ja alistaa asiansa sen tuomittaviksi. Kuninkaan hovipäivistä kehittyivät myöhemmin säätykokoukset eli valtiopäivät. Varsinaisesti verovelvollinen vasalli ei ollut, mutta kumminkin hänen tuli maksaa lunnaita lääninherransa vapauttamiseksi, jos tämä oli joutunut vankeuteen, sekä suorittaa apurahoja, kun lääninherran vanhin tytär meni naimisiin tai hänen vanhin poikansa lyötiin ritariksi. — Toiselta puolen tuli vasallin tarvittaessa saada lääninherralta apua ja turvaa, eikä lääniä saanut häneltä riistää, niin kauan kuin hän pysyi uskollisena.

□ Valtio hajanainen. Läänityslaitoksen voimaan tultua valtio meni hajalleen. Kuninkaan herruus oli nimellinen. Hän oli kyllä ylin lääninherra, mutta todellinen hallitus- ja tuomiovalta oli kullakin lääninsaajalla omalla alueellaan. Nämä lääninherrat, joita esim. Ranskassa oli 10–20,000, olivat järkiään pikku kuninkaita. Tietenkään kaikki eivät olleet yhtä mahtavia. Herttua tai kreivi, jonka hallittavana oli muutamien satojen neliökilometrien laajuiset alueet sekä lukuisa joukko alavasalleja, jotka kuuluivat hänen ratsumiesjoukkoonsa, oli tietenkin mahtavampi kuin pieni paroni tai senjööri, jolla ei ollut valtansa alla kuin jokin määrä maaorjatalonpoikia. Mutta niin pitkälle kuin kunkin voimat riittivät, hän oli herra maallaan. Kilpailu oli suuri näiden mahtavain herrain kesken. Naapurit joutuivat vähän väliä sotiin, ja sangen tavallista oli sekin, että lääninherran ja vasallin välinen uskollisuudenside katkesi, jolloin tartuttiin aseisiin, koska mikään korkeampi mahti ei ollut sitä estämässä.

● Talonpojat. Mahtavat herrat muodostivat erityisen säätyluokan, ratsumiesluokan, »vapaiden» säädyn. He asuivat varustetuissa linnoissa, liittivät ristimänimensä jälkeen lääninsä nimen ja sen eteen sanan de [də], englanniksi of ja saksaksi von, joka vastaa meidän kielen -sta päätettä. Mutta alustalaiset, ollen ulkopuolella tätä »vapaiden» luokkaa, viljelivät maaorjatalonpoikina heidän maataan, suorittivat heille veroja ja tekivät päivätöitä päätilalle eli kartanoon. Verojen runsauden ja päivätöiden luvun herra sai määrätä oman mielensä mukaan. Maaorja ei omistanut irtainta omaisuuttaankaan, vaan senkin herra saattoi milloin hyvänsä häneltä ottaa. 286Naittamisoikeuskin oli herralla. Kuitenkin maaorjuutta on katsottava edistykseksi ennen vallinneen orjuuden rinnalla.

□ Alustalaisen piti jauhattaa viljansa herransa myllyssä, paistaa leipänsä hänen uunissaan, pusertaa viinirypäleensä hänen pusertimessaan — kaikki tietenkin veroa vastaan. Vaadittaessa hänen tuli antaa yösija herralle ja hänen seuralaisilleen. Herralla yksin oli oikeus metsästää kaikkina vuodenaikoina, ja usein hänen ja hänen seuralaistensa hevoset tallasivat talonpoikain kukoistavat viljapellot, mutta siitä hän ei joutunut vastuuseen. Kaikkia näitä talonpoikien velvollisuuksia sanotaan feodaalirasituksiksi.

Seurauksena oli, että talonpojat elivät huonoissa oloissa. Maa tuli huonosti viljellyksi, ja sodat, joita herrat alituiseen kävivät, tuottivat paljon vauriota. Kadot olivat niinikään tavallisia, ja kun liikeyhteys teiden kehnouden ja kulkuneuvojen puutteellisuuden takia oli huono, ei tarpeen tullessa voitu saada viljaa varakkaammilta seuduilta. Kaupankäyntiäkin häiritsi yleinen turvattomuus sekä lisäksi rosvot, jotka vaanivat teiden varsilla. Linnanisännätkään eivät pitäneet rosvoilemista häpeällisenä. Nälkävuosia sattui usein, ja silloin kuoli kaikissa Euroopan maissa tuhansittain ihmisiä.

Joskus talonpojat, vimmastuneina herrojensa mielivallasta, hyökkäsivät heidän kimppuunsa, raatelivat ja surmasivat heitä. Näin kävi, kun ei ollut esivaltaa, joka olisi suojellut kansalaisia vääryydeltä, eikä myöskään mitään voimaa, joka olisi ehkäissyt heidän hurjia tekojaan. Valtio- ja yhteiskuntasiteet olivat ratkenneet ja yksilöt jätetyt oman onnensa nojaan. Sellaisissa oloissa yhteiskunnan vähäväkiset kärsivät enimmän.

VIIKINKIRETKET.

● Skandinavian muinaisuus. Samaan aikaan kuin Länsi-Euroopan maat karolinkilaisvaltakunnan hajotessa ja läänityslaitoksen voimaan päästessä olivat heikkouden tilassa, saapui sinne Skandinaviasta, johon historiassa Ruotsin ja Norjan lisäksi Tanskakin luetaan, sodan-ja saaliinhaluisia miehiä polttamaan ja ryöstämään.

Yhteiskuntalaitoksessa sitä vastoin tapahtui muutos, kun pikku kuninkaat kukistettiin ja heimot yhdistettiin saman kuninkaan hallittaviksi. Niin syntyi Skandinaviaan 287kolme kuningaskuntaa: Ruotsi, Norja ja Tanska, johon myös nykyinen Etelä-Ruotsi kuului.

□ Sadut kertovat, että Ruotsissa lopetti heimokuninkuuden jo 7:nnellä vuosisadalla (600-luvulla) Upsalan kuningas Ingjald. Hän piti pidot isänsä kuoleman johdosta ja kutsui niihin muut heimokuninkaat. Oli tapana, että poika, ennen kuin astui isänsä istuimelle, juoma-astia kädessä juhlallisesti lupasi suorittaa jonkin sankarityön ja vasta sen jälkeen joi maljansa pohjaan. Ingjald nousi, kohotti juomasarvensa ja vannoi laajentavansa valtakuntansa kahdenkertaiseksi joka ilmansuuntaan taikka sitten panevansa henkensä alttiiksi. Illalla, vieraiden maatessa humaltuneina, hän sytytti tuleen talon, jossa heimokuninkaat nukkuivat; ne, jotka pelastuivat palosta, hän hakkautti kuoliaiksi. Tämän-kaltaisia keinoja käyttäen hänen sanotaan surmauttaneen kaikkiaan 12 pikku kuningasta, »pettäen heidät viekkaasti rauhan ollessa, josta sai nimen Illråde» (»Pahaneuvo»).

Norjassa yhdistämistyön suoritti kuningas Harald 9:nnen vuosisadan (800-luvun) loppu-puoliskolla. Hänen sanotaan nuorena vannoneen, ettei leikkauttaisi tukkaansa, ennen kuin Norja oli kokonaan hänen hallittavanaan. Hän lähtikin sotaan pikku kuninkaita vastaan, voitti heidät ja taivutti ylhäiset miehet joko hyvällä tai pahalla valtansa alle. V. 872 hän sai voiton viimeisistäkin vastustajistaan. Nyt Norja oli hänen; hän leikkautti 288tukkansa, joka 10 vuotta oli saanut vapaasti kasvaa, ja sai nimen Harfagri (»Kaunotukka»).

● Viiklnkiretket (800–1000). Näihin aikoihin Skandinavian maat olivat vielä köyhiä, ja maanviljelys oli alkeellisella kannalla. Yhä lisääntyvän väestön oli vaikea saada kotona riittävää elatusta. Silloin monet lähtivät vieraisiin maihin ryöstösaalista etsimään. Tällainen elatuksen hankkiminen myös tyydytti pohjan-miesten, normannien, sotaista luonnetta, ja moni mahtava ylimyskin rupesi mielellään ryöstöretken johtajaksi. Näitä retkiä sanotaan viikinkiretkiksi. Skandinavian kansat tekivät niitä itään, etelään ja länteen melkein lakkaamatta n. vuodesta 800 n. vuoteen 1000.

Ruotsalaiset viikingit kulkivat etupäässä Itämeren ja Suomenlahden takaisiin maihin, Suomen sekä Viron- ja Liivinmaan rannikoille ja kauas nykyisen Venäjän sisäosiin. Matkasivatpa nuo rohkeat seikkailijat Venäjän jokia pitkin Mustalle merelle ja Konstantinopoliin, jopa Kaspianmerelle saakka. Näin he tulivat kosketukseen Itä-Rooman keisarikunnan ja arabialaisten kanssa ja toivat kotimaahansa hedelmiä ja kankaita sekä aseita ja jaloja metalleja. Ruotsin viikingit perustivat myös Ilmajärven rannalle 9:nnellä vuosisadalla Venäjän valtakunnan.

Norjalaiset purjehtivat pääasiassa länteen hävittäen ja valloittaen Britannian pohjoispuolella olevia saaria sekä Skotlannin ja Irlannin rannikoita. Toiset matkasivat Islantiin ja asettuivat sinne asumaan. Islannista jatkettiin matkaa Grönlantiin, jopa Pohjois-Amerikan itärannallekin.

Islannissa viikinkipäälliköt miehineen jatkoivat vapaata sankari-elämäänsä. Pitkinä talvi-iltoina kuunneltiin hartaina jumalais- ja 289sankarirunoja sekä kertomuksia etevistä päälliköistä. Siten säilyi ja kehittyi Islannissa se kertovainen runosto, joka tunnetaan Edda-runojen nimellä ja joka on luonut valoa Skandinavian kansain muinaisuskontoon ja muinaisiin oloihin.

Tanskalaiset suuntasivat kulkunsa yleensä Englannin, Saksan ja Ranskan rannikoille, purjehtivatpa he Välimerelle ja aina Napoliin saakka. Ranskan jokia pitkin he kulkivat syvälle sisämaahan, uskalsivatpa hyökätä varustetun pääkaupunginkin kimppuun.

● Kesällä v. 885 kerrotaan suurten viikinki- eli normannijoukkojen taas kerran kulkeneen Seine-jokea ylös ja ryöstäen hävittäneen maata. Kun he syyskuussa ennättivät Pariisin edustalle, he ihmeeksensä huomasivat, että sen asukkaat eivät aikoneetkaan tällä kertaa päästää heitä kaupunkinsa sivuitse etemmäksi sisämaahan. Pariisi sijaitsi vielä siihen aikaan yksinomaan Seine-joen saaressa. Saaren ympärille oli äskettäin rakennettu uudet muurit, ja ne kaksi siltaa, jotka pohjoisessa ja etelässä johtivat joen rannoille, oli varustettu vahvoilla torneilla. Normannit vaativat, että heidät nyt niin kuin ennenkin päästettäisiin aluksineen vapaasti siltojen läpi, luvaten jättää kaupungin siitä hyvästä koskematta. Mutta Pariisin piispa vastasi, että hän ja kreivi Odo, joiden haltuun keisari oli kaupungin uskonut, aikoivat sitä miehuullisesti puolustaa.

Tämä vastaus suututti normanneja. Jo seuraavana päivänä he ryntäsivät pohjoisen sillan tornia vastaan, ja kaksi päivää taisteltiin sitkeästi. Soturit, munkit ja papit kilvoittelivat urhoollisuudessa 290ja itse piispa haavoittui. Vihdoin ryntääjät ajettiin takaisin, ja heidän oli pakko ryhtyä säännölliseen piiritykseen. Sen kestäessä he valmistivat korkean liikkuvan hyökkäystornin, jonka vierittivät sillan päätä vastaan. He tekivät itselleen katoksia raaoista vuodista, yrittivät kaivamalla uurtaa sillan suojatornin perustukset ja päästivät palavia puulauttoja siltaa kohden. Mutta kaikki yritykset olivat turhia. Pariisilaisten miehuus pelasti sekä sillan että suojatornin, ja normannien täytyi polttaa kojeensa ja peräytyä leiriinsä. Kymmenen kuukautta leirissä oltuaan he viimein vetivät kevyet laivansa maalle, kuljettivat ne, kiertäen kaupunkia, ylisille vesille ja lähtivät hävittämään Burgundia.

● Niin suuri oli Ranskassa viikinki-kauhu, että kirkoissa joka pyhä rukoiltiin: »Pohjanmiesten raivolta varjele meitä, laupias Herra Jumala!» Viimein maa pääsi heistä rauhaan siten, että erään heidän päällikkönsä Rollon sallittiin (v. 911) asettua asumaan Pohjois-Ranskaan, jonka kuningas antoi hänelle lääniksi. Normanneista Normandian maakunta sitten sai nimensä. Uudessa kotimaassaan normannit kääntyivät kristinuskoon ja omaksuivat ennen pitkää ranskan kielen ja ranskalaiset tavat.

● Alfred Suuri (871–901). Englannissa viikingit saivat suuremman vallan kuin muissa länsimaissa, kunnes kuningas Alfred vapautti maan joksikin aikaa tanskalaisherruudesta.

Muutamia vuosia sen jälkeen kun Alfred 22-vuotiaana oli noussut valtaistuimelle, tanskalaiset viikingit saapuivat entistä lukuisampina hätyyttämään anglosakseja. Anglosaksit pitivät vastarintaa turhana, ja vuosia kesti, ennen kuin Alfred sai joukkonsa järjestetyiksi viikinkien kukistamiseksi.

□ Epätoivo sydämessä nuori Alfred pakeni Lounais-Englantiin, jossa hän yksinäisenä ja valepukuun pukeutuneena harhaili kaukaisessa 291metsäseudussa. Hänen kansansa piti häntä jo kuolleena. Samaan aikaan tanskalaiset hävittivät maata, ja kaikkialla vallitsi laittomuus ja epäjärjestys. Masentuneet anglosaksit eivät tienneet, miten pääsisivät vapaiksi villeistä vieraistaan. Silloin Alfred näyttäytyi urhoollisimmille heistä, ja hänet otettiin ilomielin vastaan. Salaa lähetettiin sanoma kaikille, jotka vielä tahtoivat taistella vapauden puolesta, että he kokoontuisivat aseistettuina määrättyyn paikkaan.

Sillä välin, niin tarina kertoo, Alfred kuningas asuskeli paimenmökissä, yhä pukeutuneena valepukuun, ettei ennen aikojaan tulisi ilmi. Siinä hän taas kerran istui lieden ääressä jousia ja nuolia vuoleskellen. Paimenen vaimo, joka paraikaa leipoi, pyysi häntä pitämään silmällä leipiä, jotka olivat uunissa paistumassa; hänen itsensä piti mennä hetkiseksi muihin toimiin. Mutta kuningas ajatteli enemmän kansansa pelastamista kuin leipien paistumista, ja vaimon palatessa leivät olivat palaneet. »Sinä laiskuri», vaimo suuttuneena huudahti lyöden häntä leipävartaalla, »leipäämme kyllä osaat syödä, mutta sitä paistamaan sinussa ei ole miestä». Samassa kuninkaan lähettiläät astuivat sisään tuoden sen sanoman, että anglosaksilaiset soturit jo olivat kokoontuneet ja odottivat vain kuningasta. Siten talonpoikaisvaimo sai tietää, ketä hän niin kovakouraisesti oli kohdellut. Vaimo säikähti, mutta kuningas kiitti hymysuin isäntäväkeänsä ja lähti sotajoukkoonsa, joka taisteluintoisena odotti häntä määräpaikassa.

● Suuressa taistelussa Alfred viimein voitti viikingit. Heidän päällikkönsä suostui kastettavaksi kristinuskoon, mutta Englannin koillinen osa jäi heidän haltuunsa.

Tämän jälkeen Alfred ryhtyi innokkaasti järjestämään maansa hallitusta. Sitä tehdessään hän säilytti entiset kansan vapautta turvaavat laitokset, sillä hänen periaatteensa oli, että »anglosaksien tulee olla vapaat, niin kuin heidän ajatuksensakin». Valtio oli jaettuna kreivikuntiin, joita johtivat kreivit ja heidän apunaan šeriffit. Jokaisessa kreivikunnassa oli tuomioistuin, jonka paikkakunnan huomattavimmat maanomistajat muodostivat. Niistä on saanut alkunsa Englannin valamiesoikeus (jury-oikeus).

Henkisestä sivistyksestä Alfred piti hyvää huolta. Häntä on siinä suhteessa verrattu Kaarle Suureen. Hän oli itse oppinut ja käänsi mm. latinankielisiä kirjoja anglosaksin kieleen. Luostareita rakennettiin sekä miehille että naisille; niihin perustettiin kouluja, ja Alfredin tarkoituksena, tosin saavuttamattomana, 292oli, että »koko kansan vapaa nuoriso, jolla siihen oli varoja, oli velvoitettava jotakin oppimaan sinä ikäkautena, jona sillä ei vielä ollut muuta tekemistä».

● Myöhempi tanskalaisvalta Englannissa (1013–1042). Enemmän kuin sata vuotta Alfredin kuoleman jälkeen anglosaksien vapaus säilyi. Mutta 11:nnen vuosisadan alussa tanskalaiset valloittivat heidän maansa jälleen. Kolmatta vuosikymmentä hallitsi Englantia Tanskan kuningas Knuut Suuri, joka samalla oli myös Norjan kuningas. Hän oli alussa julma ja ankara, mutta saatuaan valtansa vahvistetuksi hän osoittautui lempeäksi, sääti suopeita lakeja tai uudisti Alfred Suuren säätämiä eikä sallinut tanskalaisten sortaa anglosakseja. V. 1042 tanskalaisvalta päättyi, ja anglosaksit valitsivat kotimaisen kuninkaan.

● Ansgarius, Skandinavian apostoli. Viikinkien julmat hävitys-retket herättivät Keski-Euroopan kansat ajattelemaan skandinavialaisten käännyttämistä kristinuskoon. Ludvig Hurskaan hallitessa benediktiinimunkki Ansgarius ryhtyi saarnaamaan kristinuskoa näissä pohjoisissa maissa.

□ Ansgarius oli kotoisin Pohjois-Ranskasta. Hän jäi aikaisin orvoksi ja joutui erääseen luostarikouluun kasvatettavaksi. Aluksi vallattomat leikit kiinnittivät enemmän hänen mieltänsä kuin koulutehtävät. Mutta eräänä yönä, niin pyhä taru kertoo, hän näki unessa joukon kauniita, valkeihin pukeutuneita naisia vaeltavan viheriällä niityllä. Muuan heistä oli muita ihanampi, ja hänellä oli kruunu päässä. Poika arvasi, että se oli Neitsyt Maria. Muiden joukosta hän tunsi äitinsä. Riemuissaan hän aikoi juosta äitinsä syliin. Mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan: hän oli kiinni loassa, ja kuta enemmän hän ponnisteli irti päästäkseen, sitä syvemmälle hän vaipui. Silloin hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta pyhä neitsyt kysyi häneltä: »Tahtoisitko mielelläsi tulla äitisi luo?» »Tahtoisin», poika nyyhkytti. »Silloin sinun on luovuttava», Maria virkkoi, »lapsellisesta vallattomuudestasi, sillä ei kukaan, joka sellaista rakastaa, pääse meidän seuraamme». Siitä hetkestä lähtien Ansgariuksesta tuli vakava lapsi. Hän lopetti sekä kujeet että leikitkin, luki ahkerasti ja rukoili usein. Kumppanit ihmettelivät sitä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut.

293Jo 13-vuotiaana Ansgarius tuli munkiksi. Hän pukeutui munkkikaapuun, ajeli päälakensa paljaaksi ja lupasi uhrata elämänsä kokonaan Jumalalle. Tänä aikana muuan tapaus järkytti pahoin hänen mieltänsä. Hän sai kuulla, että keisari Kaarle Suuri, eräs maailman mahtavimpia valtiaita, oli kuollut. Ansgarius oli kerran poikasena nähnyt tuon mainion hallitsijan kaikessa loistossaan, ja hän tiesi, kuinka laajalle hänen valtansa ulottui. Hänestä näytti kuin ei keisarin vallalla ja voimalla ääriä olisikaan. Ja nyt tuo mahtava valtias oli poissa. Väkevämmin kuin ennen hän tunsi kaiken maallisen mahdin ja komeuden katoavaisuuden. Hän ajatteli omaa kuolemaansa, ja pelko valtasi hänen mielensä.

Vanhemmaksi tultuaan Ansgarius alkoi kiihkeästi toivoa kerran saavansa kuolla marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta. Se toivo tosin ei toteutunut, mutta rohkea pakanain apostoli hänestä kumminkin tuli.

Eräänä päivänä keisari Ludvig Hurskas kutsutti Ansgariuksen luoksensa. Keisari tahtoi levittää kristinuskoa pohjoisten pakanain keskuuteen ja vapauttaa maansa rannikot heidän hävityksiltään. Hän kysyi Ansgariukselta, tahtoiko tämä lähteä kauas pohjoiseen saarnaamaan Jeesuksen evankeliumia pakanallisille tanskalaisille. Sellainen matka oli monen mielestä sama kuin varma kuolema, mutta Ansgariuksen mielen valtasi syvä ilo.

● Ansgarius lähti ensin Tanskaan ja sieltä Ruotsiin. Svealaisten kuningas otti hänet ystävällisesti vastaan, sallien hänen esteettömästi saarnata uutta oppia, joka oikeus hänelle Tanskassakin oli suotu. Palavalla innolla sekä suurella taidolla Ansgarius osasi taivuttaa pakanallisia tanskalaisia ja ruotsalaisia luopumaan Odinin ja Thorin palveluksesta. Mutta pakanuutta hän ei kuitenkaan saanut tyyten hävitetyksi, siksi syvällä sen juuret olivat näidenkin kansain mielessä. Ansgarius kuoli v. 865. Vasta kolmisen sataa vuotta sen jälkeen, 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla, voi sanoa Ruotsin lopullisesti muuttuneen kristityksi maaksi. Tanskaan ja Norjaan uusi usko juurtui jonkin verran aikaisemmin (n. v. 1000).

OTTO SUURI.

● Kuningas ja herttuat. Karolinkisen suvun sammuessa Saksassa (v. 911) tämä valtakunta oli jakautuneena moneen lääniin, joissa herttuat ja kreivit sangen itsenäisinä hallitsivat. Saksan huomattavimmat herttuakunnat olivat seuraavat: Saksin herttuakunta Reinin ja Elben välillä, jossa jäykkä saksilainen heimo asui; Schwabenin herttuakunta, joka käsitti nykyisen Württembergin ja Badenin; Frankenin herttuakunta Mainin ympärillä, jossa Reinin itäpuolelle jääneet frankit asuivat, sekä Baijerin herttuakunta, baijerilaisen heimon asuma-ala. Lotharin valtakunnan hajaannuttua kuului Saksaan myös Ylä- ja Ala-Lothringenin herttuakunnat. Eri herttuakuntain asujaimet olivat säilyttäneet omat lakinsa ja tapansa, ja he puhuivat kukin omaa kielimurrettansa. Tämä heimojen eroavaisuus höllensi yhteydentunnetta ja oli osaltansa itsenäistyttämässä herttuain asemaa. — Monet mahtavat kirkkoruhtinaat, piispat ja apotit, olivat arvossa, vallassa ja oikeuksissa kohonneet maallisten ruhtinaitten rinnalle heidän vertaisikseen. Mahtavimmat olivat Mainzin, Trierin ja Kölnin arkkipiispat.

Kuninkuus ei karolinkilaissuvun sammuttua ollut enää perinnöllinen, niin että kruunu ja hallitsijanvalta ilman muuta olisi mennyt perintönä isältä pojalle, vaan kuningas valittiin, joskin tavallisesti samasta suvusta. Vaalin toimittivat arvokkaimmat ruhtinaat, jotka sitä varten kokoontuivat Frankfurt am Mainin kaupunkiin. Kuningas 295oli tosin valtakunnan päämies, mutta hänen valtansa oli useinkin varsin vähäinen.

● Vasallit kukistetaan. Saksilaisen suvun (919–1024) kuninkaista voimakkain oli Otto I (936–973), joka on saanut nimen Suuri. Hän ei tyytynyt pelkkään kuninkaannimeen, vaan hän pyrki todella hallitsemaan valtakuntaa. Tässä pyrinnössä hänellä olikin menestystä. Niskoittelevat herttuat hän asevoimin pakotti kuuliaisiksi. Hän asetti myös tärkeimpien kirkonvirkain haltijat.

● Saksalaisuus leviää itään. Tähän aikaan saksalaisuus levisi yhä kauemmas itään. Kansainvaellusten jälkeen slaavilaisia kansoja asui Keski-Euroopassa aina Adrian mereen ja Elbe jokeen saakka lännessä. He olivat pakanoita ja sekä taloudellisessa että henkisessä sivistyksessä naapureitaan Saksan germaaneja jäljessä. Kirkon lähetystoimi ulotettiin heidänkin keskuuteensa, ja Saksan kuninkaat kannattivat sitä. Saksalaisia uudisasukkaita siirtyi näihin rajamaihin, jotka vähitellen saksalaistuivat. Näin Saksan valtakunta laajeni itään. Saksin itäpuolelle muodostui Nordmark, josta sitten Brandenburg sai alkunsa, ja Baijerin itäpuolelle Ostmark, joka oli Itävallan perusmaa. Böömin tšekkiläiset, jotka myös ovat slaaveja, pakotettiin niin ikään tunnustamaan Saksan keisarin yliherruutta, mutta kansallisuuttaan he eivät menettäneet. Puolalaiset, jotka asuivat Oderin ja Veikselin välissä, käännettiin kristinuskoon, mutta Saksan herruus ei siellä tullut pysyväiseksi. Otto Suuri voitti myös suomalais-ugrilaisen magyarien [ma´djarit] kansan, joka n. v. 900 oli asettunut Unkariin ja sieltä teki ryöstöretkiä Saksan alueelle; mutta Saksan keisarin valta ei sielläkään jäänyt pysyväiseksi. Unkarissa pääsi kuitenkin kristinusko voitolle vuoden 1000 vaiheilla.

● Otto Suuri Italiassa. Italiassa vallitsi karolinkilaisvaltakunnan hajottua vielä suurempi hajaannus ja sekasorto kuin Saksassa. Siellä asui kansainvaellusten ajoilta alkaen monta eri kansallisuutta, ja maa oli jakautuneena useaan eri ruhtinaskuntaan. Yhteistä hallitsijaa ei ollut, mutta kuninkaankruunusta kyllä monet kilpailivat. Silloin Otto Suuri saapui Italiaan järjestämään sekavia oloja, valloitti 296osan maata ja julistautui Italian kuninkaaksi. Myöhemmin (v. 962) paavi kruunasi hänet, niin kuin ennen oli tapahtunut Kaarle Suurelle, Rooman keisariksi. Siten sai alkunsa Saksan kuninkaiden keisarin arvo. Tavaksi tuli, että Saksan kuninkaaksi valittu matkusti Roomaan saamaan paavilta keisarinkruunun. Saksan valtakuntaa sanottiin »pyhäksi Rooman keisarikunnaksi». Keisarien Italian herruus aiheutti kumminkin paljon sotia ja selkkauksia estäen heitä lujasti kiinnittämästä huomiotaan Saksan asioihin.

□ Otto ja Adelheid. Adelheid oli Italian viimeisen karolinkilaiskuninkaan leski, vielä nuori ja kaunis. Muuan Pohjois-Italian kreivi Berengar, joka Paviassa oli huudattanut itsensä Italian kuninkaaksi, koetti taivuttaa Adelheidia poikansa puolisoksi, saadakseen siten karolinkien kruununvaatimukset omalle suvulleen. Kun Adelheid ei tähän suostunut, hän sai osakseen tylyä kohtelua ja viimein hänet pantiin vankeuteen.

Garda järven rannalla olevassa linnassa Adelheid istui neljä kuukautta surussansa ja odotti pelastusta. Muuan hurskas pappi, joka ennen oli ollut hänen palveluksessaan, sääli hänen onnettomuuttaan. Hän kaivoi linnan muurin alitse salaisen käytävän, vapautti Adelheidin ja vei hänet pienessä veneessä Garda järven yli. Monta vaaraa kestettyään pakolaiset saapuivat Canossan lujaan linnaan, jonka muuan Berengarin vihamies omisti.

Pian Berengar tuli sotajoukkoineen Canossaan ja rupesi piirittämään linnaa. Silloin Adelheid lähetti sanan Otolle, Saksan kuninkaalle, pyytäen häntä tulemaan Alppien yli auttamaan vainottua naista. Otto riensikin vasalleineen Italiaan. Pavia antautui, ja Berengar pakeni pelästyneenä erääseen syrjäiseen linnaan. Mutta Otto pyysi ihanaa Adelheidia puolisoksensa ja lähetti veljensä noutamaan häntä juhlallisesti Canossasta. Adelheid suostui, ja Paviassa vietettiin upeat häät. Kuninkaan voima loisti kuin auringon kirkkaus ja kuninkaallisen puolison lempeys kuin ihana valo.

□ Otto Suuri ja paavi. Siihen aikaan kuin Otto Suuri kruunattiin keisariksi, oli paavina 21-vuotias nuorukainen, nimeltä Johannes. Tämä juopotteli päiväkaudet ikäistensä kanssa ja vietti muutoinkin paheellista elämää. Niin oli turmelus saanut valtaa kirkossa.

Berengarin hätyyttäessä Kirkkovaltiotakin paavin oli pakko turvautua Otto kuninkaaseen. Kun Otto sitten voitokkaana saapui Roomaan, otettiin hänet juhlallisesti vastaan. Paavi suuteli ja kätteli häntä, ja yhdessä he menivät Pietarin kirkkoon hartautta harjoittamaan. 297Otto pelkäsi kumminkin petosta ja virkahti aseenkantajalleen: »Kun minä polvistun apostolin haudalle, on sinun koko aika pidettävä miekkasi pääni päällä, sillä minä tiedän edeltäjieni usein kokeneen, että roomalaiset ovat uskottomia.» Mitään pahaa ei kumminkaan tapahtunut, ja seuraavana sunnuntaina Otto kruunattiin keisariksi.

Tuskin Otto oli poistunut Roomasta, kun paavi Johannes katui, että oli kruunannut hänet keisariksi, ja liittyi hänen vastustajiinsa. Kun Otto sitten saapui takaisin Roomaan, niin paavi säikahtyneenä pakeni Apenniinien vuoriseutuihin. Silloin keisari kristikunnan korkeimpana hallitsijana kutsui koolle Italian piispainkokouksen ja lähetti paaville näin kuuluvan kirjeen: »Otto, Rooman keisari ja Saksan kuningas, Johannes XII:lle, Rooman piispalle. Olen kysynyt piispoiltasi, miksi olet paennut minua Roomasta, ja olen saanut kuulla heiltä sinusta sellaisia asioita, että häpeän luetella niitä. Olet häpäissyt pääkirkon pidoilla ja noppapelillä, juonut paholaisen maljan ja huutanut avuksesi Juppiteria, Venusta ja muita pahoja henkiä. Sen tähden haastan sinut vastaamaan kokouksemme eteen Roomaan.» Kun paavi ei haastetta totellut, hänet julistettiin menettäneeksi virkansa ja toinen paavi valittiin hänen tilalleen.

Keisarin lähdettyä Roomasta Johannes palasi ja ryhtyi jälleen paavin toimiin. Jonkin ajan kuluttua hän äkkiä kuoli, ja roomalaiset kuulivat kauhukseen, että pyhän Pietarin kelvoton seuraaja oli Herran ehtoollisetta mennyt ajasta iankaikkisuuteen.

Turhaan Otto oli koettanut korottaa paaviutta rappiosta. Turmelus oli niin suuri, että sen poistamiseksi tarvittiin ennen kaikkea sisäinen uudistus.

HENRIK IV JA GREGORIUS VII.

● Henrik IV ja simonia. Otto Suuren kuoltua oli Saksan valtaistuimella vielä sarja saksilaissukuisia keisareita. Suvun sammuttua mahtavat suurvasallit korottivat valtaistuimelle Frankenin herttuan, ja frankkilaiset keisarit hallitsivat sitten yhtä mittaa n. 100 vuotta (1024–1125). Henrik IV (1056–1106) oli tämän suvun hallitsijoista kolmas. Hän oli isänsä kuollessa vasta 6-vuotias, ja huonon kasvatuksen takia hänestä tuli röyhkeä ja mielivaltainen kuningas.

Henrik menetteli omavaltaisesti kirkkoakin koskevissa asioissa. Tavaksi oli tullut, että ruhtinaat asettivat virkoihin piispoja ja apotteja, 298näillä kun oli suuret läänit hallussansa. Saattoipa tapahtua niinkin, että virkoja myytiin rahasta, jolloin vallan kykenemättömät henkilöt pääsivät korkeihin kirkon virkoihin. Tätä väärinkäytöstä sanottiin simoniaksi, Apostolien teoissa mainitun Simonin mukaan, joka pyysi ostaa hengen lahjoja rahalla. Henrik IV:kin nimitti häikäilemättä henkilöitä piispanvirkoihin, harjoittipa simoniaakin. Mutta sitä ei Roomassa tahdottu sallia, ja niin Henrik joutui kiivaaseen taisteluun paavinistuimen kanssa.

● Gregorius VII ja kirkonuudistus. Henrikin mahtava vastustaja oli paavi Gregorius VII (1073–1085).

□ Hildebrand oli Gregoriuksen nimi ennen hänen paaviksi tuloaan. Hän oli syntyjään italialaisen paimenen poika. Varhain hän rupesi munkiksi Rooman benediktiiniluostariin. Jo munkkina hän näki läheltä kirkon silloisen alennustilan ja turmeluksen, ja hänessä heräsi halu tehdä jotakin olojen korjaamiseksi.

Matkallaan Keski-Eurooppaan Hildebrand kävi Ranskassa ja oleskeli jonkin aikaa sikäläisessä Clunyn [klyni´] luostarissa. Tämän luostarin munkit noudattivat ankarampia sääntöjä kuin näihin aikoihin oli tavallista muissa luostareissa. Clunyn luostarista sai alkunsa uudistusliike, joka tarkoitti vallalle päässeiden kirkollisten epäkohtain poistamista. Niinpä vaadittiin, että simoniasta luovuttaisiin, että papit samoin kuin munkit eläisivät naimattomina ja että kirkon tuli käyttää omaisuutensa yksinomaan Jumalan kunnian kirkastamiseksi, esim. mahtaviin kirkkorakennuksiin ja kirkkojen taiteelliseen koristamiseen. Innokkaasti saarnattiin myös jumalanrauhaa. Ei kukaan saisi käyttää aseita enempää kuin kolmena arkipäivänä viikossa. Keskiviikkoillasta maanantaiaamuun, samoin kuin suurten kirkollisten juhlain aikana, tuli vallita jumalanrauhan.

Hildebrandiin tämä uudistuspyrintö teki syvän vaikutuksen. Ennen pitkää hän sai tilaisuuden ruveta toimimaan sen toteuttamiseksi. Hänet määrättiin näet kardinaaliksi. Kardinaaleja olivat siihen aikaan Rooman pääkirkkojen papit ja lähimpäin hiippakuntain piispat, ja he muodostivat paavin kuurian eli neuvoskunnan.

● 1) Kardinaaliksi tultuaan Hildebrand sai aikaan muutoksen siinä tavassa, jolla paavit valittiin virkaansa Siihen asti oli Rooman aatelisilla ja Saksan keisarilla ollut suuri valta paavia valittaessa. Nyt päätettiin, että paavin vaalin toimittivat kardinaalit. 299Siten tahdottiin paavin asema tehdä riippumattomaksi maallisista vallanpitäjistä. 2) Jotenkin samoihin aikoihin paavi riitaantui Konstantinopolin piispan kanssa niin suuresti, että koko kirkko hajosi kahtia (v. 1054) roomalais-katoliseen ja kreikkalais-katoliseen kirkkokuntaan.

3) Kohta paaviksi tultuaan Gregorius VII — kuten Hildebrand nyt itseään sanoi — uudisti ankarassa muodossa pappien naimattomuutta eli selibaattia (lat. caelebs [kēlebs] — naimaton) koskevat aiemmat määräykset. 4) Samoin uudistettiin simonian harjoittamista koskeva kielto. 5) Paavi pyrki myös asemansa lujittamiseksi taivuttamaan puolelleen Etelä-Italian normanneja, jotka vastikään olivat valloittaneet Italian eteläisen niemimaan ja Sisilian saaren sekä perustaneet oman valtakunnan, »Molempain Sisiliain kuningaskunnan», jonka lääninherraksi paavi tunnustettiin. 6) Pian hän myös kielsi maallikko-investituuran, s. o. antoi määräyksen, että maalliset ruhtinaat eivät saaneet asettaa virkoihin hengellisiä; se oikeus kuului yksinomaan paaville ja kirkolle.

● Investituurariita. Henrik IV ei ollut halukas tottelemaan paavin määräystä, joka uhkasi riistää suuren osan valtaa hänen käsistään. Ja Saksan piispat, jotka pelkäsivät maallisten etujen menetystä, rupesivat häntä kannattamaan.

Gregorius päätti turvautua vastustajansa lannistamiseksi tehokkaaksi tunnettuun keinoon: hän julisti Henrikin pannaan.

Pian näkyivät pannajulistuksen seuraukset. Piispa toisensa perästä luopui Henrikistä, ja ruhtinaat, 300joita hän oli mielivaltaisesti kohdellut, uhkasivat valita uuden kuninkaan, ellei paavi häntä pian päästäisi pannasta. Henrikin oli pakko nöyrtyä. Hän lähti Pohjois-Italiaan, jossa paavi Canossan linnassa silloin oleskeli.

□ Henrik piti kohta riidan puhjetessa Wormsissa piispain kokouksen, joka julisti Gregoriuksen menettäneeksi virkansa. Tuomion loppusanat kuuluivat: »Niin astu siis alas piispojemme kirouksien painamana ja tuomiomme langettamana; lähde siltä apostoliselta istuimelta, jonka olet itsellesi ryövännyt; Pietarin istuimelle on nouseva toinen, joka ei käytä uskontoa väkivallan verhona, vaan opettaa Pietarin väärentämätöntä oppia! Me, Henrik, Jumalan armosta kuningas, ja kaikki meidän piispamme sanomme sinulle: astu alas, astu alas!»

Gregorius istui laskiaisena pääkirkossaan yli sadan italialaisen, ranskalaisen ja burgundilaisen piispan sekä suuren apotti- ja munkkijoukon ympäröimänä, kun Henrikin lähettiläät saapuivat hänen puheilleen. Eräs lähettiläs astui esiin ja ojensi hänelle kuninkaan kirjeen. Seurakuntaan kääntyen lähettiläs virkkoi: »Helluntaiksi saatte kuninkaaltani uuden paavin ja isän, sillä tämä ei ole mikään paavi, vaan raateleva susi». Muuan kardinaali huusi kiukustuneena: »Ottakaa hänet kiinni!» ja kaupunginpäällikkö veti miekkansa tupesta. Vaivoin Gregorius sai pelastetuksi lähettilään hengen. Mutta kuninkaalle hän vastasi singahduttamalla häntä vastaan pannajulistuksen.

Muodoltaan pannajulistus oli juhlallinen rukous pyhälle Pietarille. Se kuului: »Pyhä Pietari, apostolien ruhtinas, kallista korvasi puoleeni, sitä rukoilen, kuule minua, palvelijaasi! Kirkkosi kunniaksi ja suojelukseksi, kaikkivaltiaan Jumalan, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä, sinun valtuutuksesi voimasta riistän kuningas Henrikiltä, keisari Henrikin pojalta, joka kuulumattoman röyhkeästi on noussut sinun kirkkoasi vastaan, koko Saksan valtakunnan ja Italian 301hallituksen, vapautan kaikki kristityt siitä valasta, jonka he ovat hänelle vannoneet, ja määrään, ettei kukaan saa häntä kuninkaana palvella.»

Nyt Henrik nöyrtyi. Puolisonsa, pienen poikansa ja muutamain uskollisten palvelijain seuraamana hän lähti Alppien yli Italiaan. Oli sydäntalvi. Noissa kapeissa vuortensolissa tiet olivat ummessa, kaikkialla oli vastassa jäätiköitä, jyrkänteitä ja pohjattomia kuiluja. Usein täytyi miesten ryömiä nelin kontin, kun taas kuningatarta ja hänen poikaansa häränvuotiin kiedottuina hinattiin jyrkänteitä alas. Mutta aika ei sallinut odottaa otollisempaa vuodenaikaa. Vaivalloisen matkan uuvuttamana kuningas Henrik vihdoin saapui perheineen Canossaan.

Taru kertoo, että Henrik yksin laskettiin linnanpihalle. Raskas rautaportti kumahti kiinni hänen jälkeensä. Pihalla hänen täytyi riisua yltään kuninkaallinen pukunsa: avopäin ja paljain jaloin, katumuksentekijän karheaan villapaitaan pukeutuneena, hän tarinan mukaan seisoi kolme päivää aamusta iltaan paastoten linnanpihalla, kyyneliä vuodattaen ja rukoillen armahdusta. Mutta paavi katseli mielihyvin linnan ikkunasta, kuinka länsimaiden mahtavin hallitsija nöyrtyi hänen edessään. Muut linnassa olijat heltyivät ja pyysivät itkien armoa kuninkaalle. Yhä Gregorius pysyi taipumattomana. Vasta neljäntenä päivänä Henrik laskettiin sisälle. Itkien hän heittäytyi paavin jalkoihin ja pääsi vihdoin kovilla ehdoilla pannasta. — Itse asiassa hän lienee eräässä läheisessä kappelissa neuvotellut henkilöiden kanssa, jotka sitten puhuivat hänen puolestaan paaville.

● Keisari palasi nyt Saksaan. Mutta taistelu alkoi uudestaan. Keisari marssi sotajoukkoineen Italiaan ja rupesi piirittämään Roomaa. Gregoriuksen oli lopulta pakko sulkeutua San Angelon [a´ndželo] linnaan, entiseen Hadrianus keisarin hautarakennukseen. Henrik valitutti uuden paavin, joka antoi hänelle keisarinkruunun. Keisarin lähdettyä Roomasta Etelä-Italian normannit saapuivat Gregoriuksen avuksi. Mutta kun nämä pahasti ryöstivät Roomaa, Gregorius ei rohjennut enää jäädä kaupunkiin, vaan pakeni normannien mukana Etelä-Italiaan, jossa hän kuoli (1085). Loppuun saakka vakuuttuneena asiansa oikeudesta hänen kerrotaan vähää ennen kuolemaansa lausuneen: »Olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sen tähden kuolen maanpakolaisena.»

302● Wormsin konkordaatti. Taistelu jatkui Gregoriuksen kuoltua. Kun Henrik IV pariakymmentä vuotta myöhemmin kuoli, hänen poikansa vuorostaan jatkoi taistelua. Viimein v. 1122 saatiin aikaan sopimus, Wormsin konkordaatti. Siinä määrättiin, että pappien muodostama tuomiokapituli oli valitseva piispat; sen jälkeen paavi oli antava heille hengellisen vallan merkiksi sormuksen ja sauvan ja hallitsija maallisen vallan merkiksi valtikan. Taistelu ei siis päättynyt kummankaan taistelevan puolen voitoksi. Kiista keisarien ja paavien välillä ei tähän päättynytkään; Wormsin konkordaattia seurasi vain jonkinlainen välirauha.

FREDRIK BARBAROSSA.

● Guelfit ja ghibelliinit. Frankkilais-suvun sammuttua alkoi jälleen ankara kilvoittelu Saksan kuninkaankruunusta. Toisella puolella oli Welfien suku, jonka hallussa olivat Baijerin ja Saksin herttuakunnat, toisella taas Hohenstaufien suku, joka omisti Frankenin ja Schwabenin herttuakunnat. Kilpailu päättyi Hohenstaufien voittoon, joka suku sitten pysyi Saksan valtaistuimella toista sataa vuotta (1138–1254). Mutta senkin jälkeen Welfit ja Hohenstaufit olivat enimmäkseen vihollissuhteessa toisiinsa, ja kummallakin suvulla oli kannattajansa. Puoluejako siirtyi Saksasta Italiaan. Siellä sanottiin Welfien kannattajia guelfeiksi [gelfit] ja Hohenstaufien kannattajia ghibelliineiksi [gib-]. Myöhemmin Italiassa jälkimmäisellä nimellä ymmärrettiin keisarinvallan kannattajia ja edellisellä paavinvallan puolustajia.

● Fredrik Barbarossan luonne. Hohenstaufi-keisareista maineikkain oli Fredrik I Barbarossa (1152–1190). Hänessä yhtyi uhkeaan ulkomuotoon monta arvokasta hengen lahjaa. Hänen kookas vartalonsa 303ja jäntevät jäsenensä, hänen korkea otsansa ja tuliset silmänsä herättivät jokaisessa, joka häntä lähestyi, rakkautta ja kunnioitusta. Hiusten vaalea väri, joka osoitti aitogermaanista syntyperää, oli parrassa saanut punertavan vivahduksen, jonka takia italialaiset antoivat hänelle nimen Barbarossa (= Punaparta). Hänellä oli korkea käsitys hallitsijantehtävästä, ja hän tahtoi kohottaa keisariuden samaan arvoon kuin Kaarle Suuri aikanaan. Sitä tehdessään hänen täytyi taistella Pohjois-Italian kaupunkeja, paavia ja omia vasallejaan vastaan.

● Taistelut Lombardian kaupunkeja ja paavia vastaan. Pohjois-Italian eli Lombardian kaupungit olivat näihin aikoihin suuresti edistyneet. Huomatuimmat olivat Milano, Genova [džē´nova], Venezia ja Firenze. Niissä kukoistivat kauppa ja teollisuus, ja taloudellisen hyvinvoinnin varassa niiden valtiollinen vapaus vaurastui. Henkinenkin sivistys alkoi niissä nousta oraalle. Vaikka ne nimellisesti tunnustivat jonkun piispan tai maallisen ruhtinaan herrakseen, niin todellisuudessa ne olivat itsenäisiä. Kaupunkien asukkaat valitsivat itse hallitusmiehensä, konsulit, ja päättivät kokouksissaan yhteisistä asioista. Kaupunkien ympärille rakennettiin lujat muurit, ja porvarit harjoittelivat aseiden käyttöä, niin että saattoivat puolustaa kaupunkiaan aatelisten ratsujoukkojen hyökkäyksiltä.

Fredrik Barbarossa päätti hävittää kaupunkien itsenäisyyden ja vaati niitä suorittamaan veroa saksalaiseen tapaan. Kaupungit kieltäytyivät alistumasta hänen vaatimuksiinsa. Silloin keisari päätti pakottaa ne siihen asevoimin. Se oli kuitenkin vaikea tehtävä. Hän tosin saavutti voittoja, mutta pian kaupungit nousivat uuteen taisteluun. Lopulta hän valloitti Milanon ja hävitti suuren osan kaupunkia maan tasalle.

□ Kaupungin hävityksestä Kölnin keisarikronikka kertoo seuraavaan tapaan: Kun nälänhätä uhkasi piiritettyä kaupunkia, oli sen pakko heittäytyä keisarin armoille. Eräänä aamuna kaupungin konsulit ja kaksikymmentä korkeasukuista aatelista, kullakin paljastettu miekka kaulassaan, vaelsivat keisarin leiriin ilmoittamaan kaupungin kaikkinensa alistuvan keisarin tahtoon. Kolme päivää myöhemmin 304saapuivat taas konsulit ja 300 kaupungin etevintä ritaria tuoden keisarille kaupungin avaimet sekä 36 tornin ja linnan liput. Seuraavana päivänä tuli kansa ja koko sotavoima, kuljettaen mukanaan lippuvaunuja, joiden maston huipussa liehui valkoinen lippu. Kansa heittäytyi valittaen maahan ja anoi armoa. Keisari katseli synkkänä ympärilleen kuunnellessaan puhetta, jolla muuan konsuli koetti lepyttää häntä. Viitaten kädellään hän käski kansan poistua lausuen, että se myöhemmin saisi kuulla lähemmin kohtalostaan.

Päätökseksi tuli, että Milano uudistetun kapinan tähden oli kokonaan hävitettävä. Asukkaat saivat pitää henkensä ja irtaimen omaisuutensa, mutta heidän oli lähdettävä pois kaupungista. Kun väestö itkien ja valittaen oli poistunut rakkaasta kodistansa, alkoi hirveä hävitys. Monta päivää ja yötä katottomat pakolaiset saivat murheellisina katsella, kuinka tulenliekit ja savupatsaat nousivat heidän entisistä asunnoistaan. Ainoastaan kirkot ja vahvat kivitalot säilyivät tulen hävitykseltä. Kun palo oli sammunut, voittajat tarttuivat rauta-aseisiin ja rupesivat hävittämään kaupungin varustuksia. Muurit ja tornit murrettiin maahan, vallihaudat täytettiin. Muutaman päivän kuluessa tuo ennen niin kukoistava kaupunki oli muuttunut soraläjäksi, niin että moni sen aikaisemmista vihollisistakin säälien katsoi sen kohtaloa.

● Fredrikin voitto ei tullut pysyväiseksi. Jonkin ajan kuluttua Lombardian kaupungit liittoutuivat keskenään, paavi kannatti heidän aikeitaan, ja Legnanon [lenjā´no] taistelussa he voittivat Fredrikin joukot (v. 1176). Kaupungit pysyivät itsenäisinä; keisarin lähettiläs vain nimellisesti vahvisti virkamiesten vaalit.

● Henrik Leijona. Welfin suvun päämies oli tähän aikaan Henrik Leijona. Fredrik oli nuorena ruhtinaana rakentanut sovintoa Welfien kanssa ja antanut Henrikille aikaisemmin menetetyn Baijerin herttuakunnan takaisin. Kauan he elivät hyvässä sovussa. Mutta sitten Henrik kieltäytyi lähtemästä viimeiselle Italian retkelle, joten keisari joutuikin tappiolle taistellessaan Lombardian kaupunkeja vastaan. Italiasta palattuaan Fredrik rankaisi tottelematonta vasallia riistämällä häneltä molemmat herttuakunnat ja karkottamalla hänet maasta.

● Fredrikin loppuhallitus. Fredrik Barbarossan viimeiset hallitusvuodet olivat rauhallisia. Hän eli sovinnossa sekä paavin että vasalliensa 305kanssa. Hänen onnistui lisätä sukunsa alueita solmimalla avioliitto poikansa Henrikin sekä Molempain Sisiliain perijättären kesken. Fredrik Barbarossa kuoli Vähässä-Aasiassa, ollessaan ristiretkellä Jerusalemiin.

HOHENSTAUFIEN PERIKATO.

● Paavi Innocentius III (1198–1216). Fredrik Barbarossan kuoltua paavin valta oli yhä kohoamassa. Se oli korkeimmillaan Innocentius III:n aikana. Rohkeasti tämä julisti: »Totisesti, Kristuksen käskynhaltija on keskivaiheessa Jumalan ja ihmisten välillä, Jumalaa alempana, mutta ihmisiä ylempänä.» »Samoin kuin aurinko ja kuu ovat sijoitetut taivaalle, suurempi niistä valaisemaan päivää, pienempi yötä, samoin on kirkossa kaksi valtaa, paavinvalta, joka on suurempi, koska se pitää sieluista huolta, ja kuninkaan valta, joka on pienempi, koska sen ei ole huolehdittava muusta kuin ruumiista.»

Pannaa ja interdiktiä käyttämällä voimakas paavi pakotti Euroopan ruhtinaat tottelemaan tahtoansa. Saipa hän Englannin kuninkaan luovuttamaan maansa paaville ja ottamaan sen häneltä lääninä takaisin. Kun Saksassa Welfit ja Hohenstaufit taasen taistelivat kruunusta, hän aluksi asettui Welfien puolelle. Mutta Welfien päästyä voitolle Innocentius antoikin kannatuksensa nuorelle Hohenstaufi-ruhtinaalle, edellä mainitun Henrikin pojalle Fredrikille, joka niin tuli Saksan keisariksi.

● Fredrik II (1215–1250). Fredrik Barbarossan rinnalla on Fredrik II henkilöllisten ominaisuuksiensa ja hallitustointensa takia Hohenstaufi-keisareista huomattavin. Hän harrasti tieteitä ja taiteita, mutta ei laiminlyönyt hallitustehtäviäkään.

306Molempain Sisiliain kuningaskunnasta hän muodosti ensimmäisen uudenaikaisen valtion. 1) Hän hävitti tästä maasta mahtavain lääninherrain vallan kohoten melkein itsevaltiaaksi kuninkaaksi. 2) Erilaiset hallitustoimet hän antoi varta vasten valmistuneille virkamiehille. 3) Hän määräsi maksettaviksi säännölliset verot ja 4) piti palveluksessaan palkattua sotajoukkoa.

Mutta Saksan oloihin Fredrik ei suuresti puuttunut; siellä mahtavat suurvasallit tulivat kukin läänissään entistä itsenäisemmiksi.

□ Fredrik oli kasvanut äitinsä perintömaassa, Molempain Sisiliain kuningaskunnassa, ja keisariksi tultuaankin hän mielellään oleskeli rakkaassa, ihanassa Palermossa. Siellä hän oli hankkinut hienon sivistyksen; pidetäänpä häntä eräänä aikansa oppineimpana miehenä. Hän kutsui luoksensa ajan kuuluisimmat ranskalaiset ja arabialaiset runoilijat sekä italialaiset ja juutalaiset oppineet, osoittaen heille uskontoon tai kansallisuuteen katsomatta suosiota. Itse hän osasi useita kieliä ja luki ahkerasti sekä Aristoteleen että arabialaisten ajattelijain teoksia. Luonnontieteisiinkin hän oli perehtynyt; hän keräili harvinaisia eläimiä ja avasi ihmisruumiita tutkiakseen ruoansulatusta. Salernon yliopisto tuli hänen aikanaan eteväksi opiskelupaikaksi lääketieteilijöille. »Tieteen tulee käydä rinnan lakien ja aseiden kanssa», sanotaan hänen lausuneen. Mutta tällaiset harrastukset sekä seurustelu vierasuskoisten kanssa saattoivat hänet munkkien ja pappien vihoihin. Ja kun Fredrik kirkkoa halveksien virkkoi, että »paaviuden pohjana on ihmisten typeryys», niin hän kohtasi paavin ja kirkon taholta suuttumusta ja vainoa.

● Taistelu paaveja vastaan. Fredrik II oli aluksi ystävällisissä suhteissa paavinistuimen haltijoihin. Mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin riita paavin ja keisarin välillä leimahti ilmi liekkiin, tuhoten lopulta koko Hohenstaufien suvun. Fredrikhän ei ollut mielipiteiltään kirkon ystävä. Sitä paitsi paavin maallinen valta oli alituiseen uhattuna, niin kauan kuin Hohenstaufit hallitsivat sekä Saksaa että Etelä-Italiaa.

307Fredrik oli aluksi voitolla taistellessaan samoin kuin isoisänsäkin paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan. Mutta kun paavinistuimelle nousi Innocentius IV ja taistelu kävi entistä kiivaammaksi, hänen voimansa uupuivat.

□ Fredrik virkkoi kyllä saatuaan tiedon paavin pannajulistuksesta: »Paavi on siis kirkonkokouksessaan pannut minut viralta ja ryöstänyt minulta kruunun. Mistä tämä rohkeus? Mistä moinen julkeus? Missä ovat kannettavat kalleuteni?» Kun ne tuotiin lippaissa ja lippaat hänen käskystään avattiin, hän virkkoi: »Katsokaammepa, ovatko kruununi vielä tallella!» Kun hän oli saanut yhden käteensä, hän pani sen päähänsä ja virkkoi jyrisevällä äänellä silmät säihkyen: »Vielä ovat kruununi tallella, ja ennen kuin ne menetän, on veri virtanaan vuotava.»

Sillä välin Innocentius lähetti joukon kerjäläismunkkeja Saksaan ja Italiaan saarnaamaan kapinaa keisaria vastaan. Samaan aikaan hänen legaattinsa houkuttelivat kullalla ja hopealla kaupunkeja ja ruhtinaita luopumaan keisarista. Kaikkialla guelfit ja ghibelliinit taistelivat toisiaan vastaan. Fredrik ei taistellut yksin miekalla, vaan myös, mikä tähän aikaan oli harvinaista, kirjoituksilla. Hän lähetti kirjeitä Euroopan kuninkaille kehoittaen heitä tekemään liiton »rikasta kirkkoa vastaan, joka kurottaa kättänsä anastaakseen kaikkien hallitsijain kruunut». »Kuka on antanut papeille oikeuden», hän kysyy, »yllyttää kristittyjä aseisiin kristittyjä vastaan, pukeutua haarniskaan messupuvun sijasta ja kantaa miekkaa paimensauvan sijasta? Lähtivätkö Kristuksen opetuslapset sotaan päällikköinä ja lipun-kantajina? Mutta papit eivät enää olekaan paimenia, vaan raatelevia susia, jotka runtelevat Kristuksen kansaa.»

● Kun Fredrikin lempipoika oli joutunut taistelussa vangiksi ja voittajat kieltäytyivät päästämästä häntä vapaaksi suurista lunnaistakaan, niin Fredrik murtui ja kuoli kesken taistelua. Sen jälkeen sota jatkui, kunnes viimeinen Hohenstaufi mestattiin Napolin torilla jouduttuaan ranskalaisen Anjoun [ãžū´] herttuan Kaarlen vangiksi, jonka paavi oli kutsunut Molempain Sisiliain hallitsijaksi.

● Saksan ja Italian tila. Nuo monta vuosisataa kestäneet taistelut keisarien ja paavien välillä olivat painaneet syvät jäljet sekä Saksan että Italian valtiollisiin ja taloudellisiin oloihin. Saksa oli saanut henkisesti edistyneemmästä Italiasta sivistysvaikutuksia, mutta se pysyi valtiollisesti hajanaisena, kun hallitsijain huomio 308ja tarmo oli kiintyneenä Italiaan. Italia pysyi niin ikään hajanaisena guelfien ja ghibelliinien taistellessa keskenään. Taloudellisesti näistä sodista kärsi varsinkin Italia, jota raa´at saksalaiset soturit alinomaa hävittivät.

IV. Ristiretket (1096–1270).

ENSIMMÄINEN RISTIRETKI (1096–1099).

● »Pyhä maa. Keskiajan kristittyjen uskonnonharjoituksessa oli ulkonaisilla seikoilla tärkeä merkitys. Ei ainoastaan rakennettu komeita kirkkoja ja pantu toimeen loistavia kirkollisia juhlakulkueita, vaan keräiltiin myös pyhinä pidettyjen vainajien jäännöksiä, pyhäinjäännöksiä, joilla luultiin olevan ihmeitä tekevä voima. Erittäin arvokkaina pidettiin toivioretkiä sellaisille paikoille, joissa pyhät henkilöt olivat eläneet ja vaikuttaneet tai joissa he lepäsivät haudattuina. Sellainen paikka oli esim. Rooma, »pyhän isän» asuinkaupunki. Mutta sen voitti pyhyydessä se maa, jossa Jeesus, maailman vapahtaja, oli vaeltanut, ja se kaupunki, jossa hän oli kärsinyt ja kuollut ja jossa hän oli ollut haudattuna. Palestiina oli »pyhä maa», Jerusalem »pyhä kaupunki». Siellä oli autuaallista vaeltaa ja harjoittaa hartautta. Ja sinne lähti vuosittain tuhansia toivioretkeläisiä eli pyhiinvaeltajia kaikista Euroopan kristityistä maista.

□ Pappi siunasi toivioretkeläiset heidän kotiseudullaan sekä pirskotti heidän päälleen vihkivettä. Valkoinen sauva kädessä, leveälierinen hattu päässä ja pitkä valkoinen kaapu nuoralla vyötettynä he läksivät matkalle, väliin yksinään, väliin suurissa joukoissa, usein paljain jaloin ja paastoten pitkin matkaa. Kristityt ottivat toivioretkeläiset mielellään majaansa ja antoivat köyhille almuja, mitä pidettiin Jumalalle otollisena tekona. Palestiinaan tultuaan he toimittivat rukouksensa noilla pyhillä paikoilla, Jerusalemissa, öljymäellä, Betlehemissä; sen jälkeen he palasivat kotiinsa.

Monet lähtivät näille matkoille enemmän vaellus- ja seikkailunhalusta kuin uskonnollisesta innostuksesta. Usein kirkko myös määräsi toivioretken rangaistukseksi jostakin rikoksesta. Silloin saattoi tapahtua, että rangaistu ei itse lähtenytkään retkelle, vaan palkkasi jonkun toisen henkilön sen puolestansa tekemään. Näin toivioretki muuttui ansiotyöksi.

310● Arabialaiset, jotka olivat Palestiinan herroina, osoittivat suurta suvaitsevaisuutta kristittyjä toivioretkeläisiä kohtaan. Heillähän oli kristittyjen matkoista tuntuvia tuloja. Mutta kun seldžukit, muuan islaminuskoon kääntynyt turkkilainen heimo, pääsi 11:nnellä vuosisadalla valtaan Etu-Aasiassa, koitti kristityille toivioretkeläisille tukala aika. Heitä alettiin sortaa ja vainota.

Toivioretkeläisten kertomukset heitä kohdanneista vainoista valoivat uutta uskonintoa Länsi-Euroopan kristittyjen mieleen: he paloivat halusta valloittaa »pyhän maan» vääräuskoisten käsistä.

● »Se on Jumalan tahto.» Niinpä paavi Urbanus II päätti ryhtyä toteuttamaan kauan suunniteltua Palestiinan valloitusta. Clermont´in [klermō´] kirkolliskokouksessa Ranskassa v. 1095 hän esitti asian »Jumalan valitsemalle ja rakastamalle frankkien kansalle». Vastaukseksi hänen innostuttavaan puheeseensa kuului kaikkialta: »Se on Jumalan tahto.»

Papit ja maallikot ilmoittautuivat kilvan ottamaan osaa »pyhään maahan» tehtävään retkeen. He neulottivat päällysvaatteensa oikealle puolelle punaisen ristin merkiksi siitä, että tekeillä olevasta sotaretkestä aiottiin ristiretkeä. Kirkko lupasi suojella ristiretkeläisten omaisuutta, ja kaikkia länsimaitten piispoja kehotettiin saarnaamaan ristiretkeä.

□ Ei kukaan ristiretken saarnaajista voinut vetää vertoja Amiens´in [amjā´] Pietarille. Hän oli itse käynyt »pyhässä maassa» ja nähnyt, mitä kristityt saivat kärsiä. Ratsastaen laihan aasin selässä, avopäin ja paljain jaloin, pukeutuneena kuluneeseen munkkikaapuun ja pitäen ristiinnaulitun kuvaa kädessään hän matkusti läpi Pohjois- ja Keski-Ranskan ja puhui kansalle kirkoissa, toreilla ja maanteillä. Hänen kuihtunut muotonsa, palavat silmänsä, kiivaat liikkeensä ja tuliset saarnansa tekivät syvän vaikutuksen herkkämielisiin kuulijoihin. Ihmiset kunnioittivat Pietaria pyhimyksenä, tungeskelivat hänen ympärillään ja olivat onnellisia saadessaan suudella tai vain koskettaa 311hänen pukuansa taikka vain nykäistä hänen aasistaan karvoja, joita he tallettivat arvokkaina pyhäinjäännöksinä.

● Matka Jerusalemiin. Ensimmäisen ristiretken osanottajat olivat enimmäkseen Ranskan ylimyksiä ja heidän alustalaisiaan. Heihin yhtyi joukko Etelä-Italian normanneja. Satoihin tuhansiin nousi retkeläisten luku. Pääjohtajana oli Ala-Lothringenin herttua Bouillon´in [būjō´] Gottfried. Kuljettiin maitse Unkarin kautta Konstantinopoliin, jossa kaikkien oli määrä yhtyä. Sieltä jatkettiin matkaa Vähän Aasian halki kohti Jerusalemia. Matkalla ristiretkeläiset valloittivat Nī´kean ja Antiokian kaupungit.

● Jerusalemin valloitus v. 1099. Vaivalloisen matkan jälkeen ristijoukko viimein saapui Jerusalemin edustalle. Mutta joukko oli huvennut n. 20 000:een. Osa oli kuitenkin jätetty valloitettuihin kaupunkeihin suojelusväeksi. »Se on Jumalan tahto!» ja »Jerusalem!» huudahtelivat retkeläiset, kun »pyhä kaupunki» ensi kerran tuli näkyviin. He kurottivat käsiään, laskeutuivat polvilleen ja syleilivät maata. Moni riisui jalkineensa ja kulki avojaloin eteenpäin. Vuonna 1099 Jerusalem valloitettiin väkirynnäköllä.

□ Kaupunki oli hyvin varustettu, ja sitä puolusti 40 000 miestä. Ristiretkeläisten täytyi, kun heidän ensimmäiset rynnäkkönsä oli torjuttu, malttaa mielensä ja ryhtyä varsinaiseen piiritykseen. Sillä aikaa kun rakennettiin ankaran suuria piiritystorneja, pidettiin ristijoukossa juhlallinen kulkue, sillä tahdottiin rukoillen ja hartautta harjoittaen puhdistautua synneistä ja huutaa Jumalaa avuksi väkirynnäkköön. Etupäässä kulkivat piispat ja papit juhlapuvussa, mutta paljain jaloin, korkealla kantaen ristejä, pyhäinjäännöksiä ja pyhimystenkuvia. Heitä seurasivat ritarit ja koko sotajoukko, paljain jaloin hekin, mutta täysissä varustuksissa, lippujen liehuessa ja torvien soidessa. Siten kristityt kulkivat saatossa Jerusalemin muurien ympäritse öljymäeltä Siionin portille, ja moni hurskas kristitty toivoi saman ihmeen uusiutuvan, joka muinoin oli tapahtunut Jerikossa. 312Mutta kaupungin muureilta muhamettilaiset huutelivat pilkkaavia herjasanoja kristityille, luullen heidän olevan epäjumalain palvelijoita, koska he kantoivat kuvia ja pyhäinjäännöksiä.

Kun Jerusalem vihdoin valloitettiin, toimeenpantiin kaupungissa hirveä verilöyly. Eräs mukana ollut ranskalainen kronikoitsija kertoo siitä mm. seuraavaa: »Nähtiin merkillisiä asioita. Muhamettilaisista toiset lyötiin kuoliaiksi, mikä oli heille lievin kohtalo. Toisia kiusattiin ensin pitkän aikaa ja sitten viskattiin liekkeihin. Kaduilla oli kasoittain katkottuja päitä, käsiä ja jalkoja. Ihmiset kulkivat sekä jalan että ratsain ruumisläjien yli. Kaikki tämä oli kuitenkin verraten vähäpätöistä. Täytyy mainita se, mitä tapahtui Salomon temppelissä, jossa muhamettilaisilla oli tapana pitää jumalanpalveluksiaan. Temppelissä ja sen käytävässä kuljettiin ratsulla veressä, joka ulottui ratsastajan polviin ja hevosen suitsiin asti.»

Tätä kristityt pitivät »ihmeellisenä Jumalan tuomiona». Murhatyöt suoritettuaan he menivät nöyrinä ja itkien, avojaloin ja aseettomina rukoilemaan pyhälle haudalle. Julmuus ja hartaus asuivat rinnakkain hyvässä sovussa heidän mielissään. Niin heikko oli heissä kristinuskon oikea henki.

● Jerusalemin kuningaskunta. Valloittamistaan maista kristityt muodostivat pieniä ruhtinaskuntia. Tärkein oli Jerusalemin kuningaskunta, jonka ensimmäinen hallitsija, »pyhän haudan suojelija», oli Bouillonin Gottfried. Länsimaiden läänityslaitos pantiin täälläkin voimaan. Jerusalemin kuningas oli kaikkien muiden ruhtinasten lääninherra. Pian syntyi kuitenkin eripuraisuutta läänien omistajain kesken. Se heikensi kristittyjen voimaa muhamettilaisia vastaan käydyissä jatkuvissa taisteluissa.

● Hengelliset ritarikunnat. Jerusalemin kuningaskunnan parhaana tukena olivat hengelliset ritarikunnat, joita täällä ristiretkien aikana perustettiin. Ensiksi perustettiin johanniittain ritarikunta. Sitten syntyi temppeliherrain ritarikunta, joka sai nimensä siitä, että heidän asuinpaikkansa oli likellä entistä Salomon temppeliä. 313Myöhemmin perustettiin saksalainen ritarikunta. Ritarikuntain jäsenet vannoivat tavallisen munkkivalan ja lupasivat lisäksi taistella pyhän maan puolustamiseksi. Heidän päämiestänsä sanottiin suurmestariksi. Varsinkin temppeliherrain ritarikunta keräsi suunnattomia rikkauksia, se kun sai lahjoja ruhtinailta ja hurskailta ihmisiltä. Ei ainoastaan itämailla, vaan Euroopassakin, varsinkin Ranskassa, oli sillä runsaasti maaomaisuutta. Ritarien lukumäärä ritarikunnan ollessa mahtavimmillaan nousi 30 000:een.

MYÖHEMMÄT RISTIRETKET.

● Jatkuva retkeläisvirta. Lähes 200 vuotta ensimmäisestä risti-retkestä lukien kulki Euroopasta alinomainen ristiretkeläisten virta Palestiinaan ja sieltä takaisin. Enimmäkseen kuljettiin meritse Pohjois-Italian kaupungeista, jotka retkistä suuresti hyötyivät.

□ Venezian, Genovan ja Pisan laivurit ansaitsivat hyvät rahat retkeläisten kuljetuksella. Eräästä säilyneestä sopimuksesta saamme tietää, että matka meren yli Syyrian rannikolle maksoi lääniylimykselle valtavan summan, jolloin hänellä oli laivalla hyttipaikka. Aseenkantaja, joka matkusti kannella, maksoi n. kolmannen osan, tavallinen retkeläinen vielä vähemmän. Satamakaupungissa retkeläiset usein saivat odottaa viikkomääriä, ennen kuin tuli lähtöpäivä. Majapaikoissa ja kapakoissa elämä silloin oli vilkasta ja meluisaa. Merimatka kesti tavallisesti kuukauden. Mutta vastatuulet ja myrskyt usein hidastuttivat laivan kulkua. Mieluimmin matkustettiin niin likellä rantoja, ettei maa häipynyt näkyvistä. Myrskyn raivotessa papit rukoilivat ja panivat toimeen kulkueita Jumalan lepyttämiseksi.

● Neljäs ristiretki. Toisinaan oli retkeläisten lukumäärä tavallista suurempi ja järjestys retkellä lujempi. Siksi puhutaan useista eri 314ristiretkistä. Seurauksiltaan erittäin huomattava oli neljäs ristiretki (1202–1204).

Kristityt olivat menettäneet Jerusalemin. He olivat turhaan yrittäneet valloittaa sitä takaisin. Paavi Innocentius III saarnautti silloin uutta ristiretkeä. Joukko ranskalaisia ritareita noudattikin paavin kehoitusta. He kokoontuivat Veneziaan purjehtiakseen sieltä »pyhälle maalle». Mutta venezialaisetpa ohjasivatkin laivat Konstantinopoliin, jossa ristiretkeläisten piti auttaa muuatta prinssiä taistelussa setäänsä vastaan, joka oli riistänyt valtikan hänen isältään. Karkotetun keisarin he asettivatkin jälleen valtaistuimelle, mutta kun eivät saaneet luvattua maksua, he valloittivat Konstantinopolin, ryöstivät kaupunkia ja ottivat koko valtakunnan haltuunsa. Itä-Rooman eurooppalaisista maista muodostettiin Latinalainen keisarikunta, jossa läänityslaitos saatettiin voimaan, mutta venezialaiset ottivat haltuunsa saaret ja rannikot. Puolen vuosisadan kuluttua Itä-Rooman keisarikunta palautui kuitenkin pääasiassa entiselleen.

Tämänkin jälkeen tehtiin vielä useita ristiretkiä Palestiinaan. Mutta ne olivat jotenkin tuloksettomia. »Pyhä maa» joutui vähitellen uudestaan islaminuskoisten haltuun. V. 1270 kristityt menettivät viimeisenkin varustuksensa siellä.

● Ristiretkiä Eurooppaan. Samaan aikaan kuin Lännen kristityt taistelivat Palestiinassa, käytiin »pyhää sotaa» Espanjan muhamettilaisia vastaan, jotka työnnettiin yhä kauemmas etelään. 315Mutta käytiinpä myös ristisotaa Euroopan pakanallisia kansoja vastaan. Niinpä ruotsalaiset tekivät 12:nnella ja 13:nnella vuosisadalla kolme ristiretkeä Suomeen, minkä johdosta tämä maa joutui Ruotsin yhteyteen. 13:nnen vuosisadan alussa perustettu kalpaveljesten hengellinen ritarikunta levitti miekalla valtaansa ja kristinuskoa Liivinmaan, Vironmaan ja Kuurinmaan asujainten keskuuteen. Saksalainen ritarikunta taas käännytti Itämeren etelärannalla asuvat pakanalliset preussilaiset.

● Euroopan olot muuttuvat. Vaikka Palestiina uudestaan joutui vääräuskoisten haltuun, ristiretket eivät kuitenkaan jääneet vaille seurauksia. Ne vaikuttivat uudistavasti Euroopan kansojen elämään, niin taloudellisiin kuin henkisiinkin oloihin.

Varmaan voidaan laskea miljooniin niiden ihmisten lukumäärä, jotka noina vuosisatoina lähtivät toivioretkelle tai ristiretkelle Palestiinaan. He oppivat matkallaan tuntemaan uusia maita ja uusia kansoja, mikä oli omansa vaikuttamaan heihin herättävästi. Sekä Konstantinopolissa että Vähän-Aasian, Syyrian ja Egyptin kaupungeissa he tutustuivat sivistykseen, joka oli Länsi-Euroopan kansain silloista sivistystä tuntuvasti korkeammalla. Sekä retkien aikana että niiden jälkeen rauhallinen liikeyhteys idän ja lännen välillä vilkastui. Kaikki tämä sai aikaan, että niin kauppa ja teollisuus kuin tieteet ja taiteet alkoivat Euroopassa mitä kauneimmin versoa ja kukoistaa.

V. Ristiretkien ajan sivistysolot.

ARABIALAINEN SIVISTYS.

● Kauppa ja teollisuus. Arabialaiset olivat vanhastaan innokkaita kaupan harjoittajia. Mekan etevimmät suvut pitivät kauppa-ammattia arvossa, ja Muhammed itse kuului kauppiasten säätyyn. Karavaanit, joissa oli lukuisasti kameleja, »autiomaan laivoja», kuljettivat 316tavaroita autiomaiden halki seudusta seutuun.

Arabialaisen maailmanvallan muodostuttua kauppa suuresti vilkastui. Arabialaiset kauppiaat välittivät tavaraliikettä Intiasta ja Kiinasta saakka Välimeren maihin, Venäjälle ja Pohjois-Eurooppaan asti. Kulkeutuipa arabialaisia tavaroita Venäjän jokia myöten Suomeen saakka. Egyptin Aleksandria oli Välimeren kaupan keskus, ja Bagdā´dissa yhtyivät monet vilkkaat karavaanitiet.

□ Bagdad kohosi suurimpaan loistoonsa vuoden 900 vaiheilla. Siellä oli komeita palatseja ja suihkulähteitä, 100,000 puutarhaa, 10,000 moskeijaa, 600 kanavaa ja 100 Tigriin yli johtavaa siltaa. Joen rannalla oli lukemattomia pienempiä ja suurempia laivoja, joilla oli meritse tuotu Idän tavaroita. Kussakin kaupunginosassa oli oma katettu kauppakatunsa eli basaarinsa myymälöineen ja tavarasuojuksineen, mutta rikkaimmat olivat Tigriin rannalla. On laskettu Bagdadissa olleen 1200 myymälää. Niissä oli kaupan kaikenlaisia itämaiden teollisuuden tuotteita, aseita, hienoja kulta- ja hopeakaluja, nahkatavaroita, kankaita ja mattoja.

● Kaupan ohella kukoisti teollisuus. Siinä arabialaiset oppivat paljon persialaisilta. Kuuluisia olivat hienot damasti-, musliini- ja silkki kankaat sekä komeat matot, joiden taiteikkaat kuviot ja loistavat värit hivelivät silmää. Koristuksia käytettiin ja valmistettiin runsaasti. Erään kalifin puolisolla sanotaan olleen juhlatiloissa niin viljalti koristuksia puvussaan, ettei jaksanut seistä ilman nojaa. Kultasepän ja jalokiventahkoojan taito oli korkealle kehittynyt. Mutta myös raudasta valmistettiin erittäin kelvollisia ja aistikkaita esineitä, varsinkin aseita. Paperin valmistuksen arabialaiset oppivat kiinalaisilta.

● Maanviljelys. Tultuaan Niilin sekä Tigriin ja Eufratin joki-laaksoihin, jossa maanviljelystä vanhastaan menestyksellä harjoitettiin, arabialaiset kehittyivät eteviksi ja innokkaiksi maanviljelijöiksi. He oppivat keinotekoisen kastelumenetelmän, jota sitten ilahduttavalla menestyksellä käyttivät myöskin Espanjassa. Vielä meidän päivinämme käytetään Valenciassa niitä kastelulaitoksia, joita maurilaiset, Espanjan muhamettilaiset, sinne rakensivat. He alkoivat viljellä riisiä Egyptissä, josta riisinviljelys sitten levisi Lombardiaan ja Espanjaan. Sokeriruo´on viljelyksen, jonka he oppivat Intiasta, he toivat Sisiliaan. Kahvin, puuvillan ja hedelmäin viljelys oli hyvällä kannalla, ja kukkien hoito oli heidän mielityötään. Arabialaiset käyttivät itse runsaasti suitsutus- ja hajuaineita, mutta kauppasivat niitä muillekin kansoille.

318Tieteet. Varallisuuden lisääntyessä kohosi henkinenkin elämä rikkaaseen kukoistukseen. Tieteistä arabialaiset harjoittivat etenkin matematiikkaa, luonnontieteitä ja filosofiaa.

Matematiikan tutkimuksen alalta on mainittava algebra, mutta ennen kaikkea on arabialaisten ansiota nykyisen numerojärjestelmämme siirtäminen Intiasta Eurooppaan. Vähitellen se työnsi syrjään vanhan hankalan roomalaisen numerojärjestelmän.

Luonnontieteistä viljeltiin ensinnäkin a) tähtitiedettä. Arabialaiset astronomit harjoittivat myös tähdistä ennustamista eli astrologiaa, joka sitten levisi Eurooppaankin. Arabialaisilla tutkijoilla oli tähtitorneja, joista kaukoputkella tarkastettiin taivasta. Osasivatpa tähtitieteilijät valmistaa koneita, joiden avulla merenkulkijat laskivat taivaankappalten asennosta, millä leveys- ja pituusasteella he olivat. Myös b) fysiikan alalla he tekivät keksintöjä. He käyttivät tavallisia kelloja ajan mittaamiseksi. Kiinalaisilta he oppivat tuntemaan kompassin. He harrastivat myös c) kemiaa eli oikeammin alkemiaa (kullan-valmistamista). He koettivat näet keksiä ns. »viisaitten kiveä», jonka avulla voisi epäjaloista metalleista valmistaa kultaa ja hopeaa ja jolla ikuinen nuoruus saavutettaisiin. Korkealle kehittyi d) lääketiede. Siihen aikaan, kun lääkäritoimi Euroopan kristityissä maissa oli parranajajain ja kylvettäjäin käsissä, oli arabialaisilla ammattitaitoisia lääkäreitä eri tauteja varten sekä monin paikoin oivallisia sairashuoneita.

Huomatuimmat lääkärit olivat usein myös etevimpiä filosofeja. Tutkittiin ja selitettiin etenkin kreikkalaisen Aristoteleen teoksia.

Arabialaisten rinnalla heidän keskuudessaan asuvat juutalaiset olivat taitavia tiedemiehiä, varsinkin lääkäreitä ja filosofeja.

Tieteiden harjoittamista varten perustettiin yliopistoja. Arabialaisilla oli myös suuria kirjastoja. Niinpä mainitaan Córdoban kirjastossa olleen n. 600 000 kirjanidettä. Luku- ja kirjoitustaito olivat maurilaisten keskuudessa yleiseen tunnettuja.

● Runous. Arabialaisen eepillisen runouden tuotteista on mainittava satukokoelma »Tuhat yksi yötä». Nämä sadut, jotka osoittavat etevää kertojakykyä sekä rikasta mielikuvitusta, on käännetty 319monille sivistyskielille. Arabialaiset sepittivät niin ikään kauniita tunnelmarunoja. Draamallinen runous oli sen sijaan heille vieras.

● Kuvaamataiteet. Koraani kielsi ihmisruumiin kuvaamisen, jonka vuoksi kuvanveisto- ja maalaustaide jäivät kehittymättömälle kannalle. Sitä korkeammalle kohosi rakennustaide. Arabialaisten palatsit ja moskeijat osoittavat kehittynyttä rakennustaitoa ja taiteellista aistia. Arabialaiseen rakennustaiteeseen on tuntuvasti vaikuttanut bysanttilainen tyyli. Sen tunnusmerkkejä ovat moskeijojen yhteydessä kohoavat kapeat minareetit, bysanttilainen kupukatto, sirot pylväät, hevosenkengän muotoiset kaariholvit sekä värikkäät kasvimuotoja ja kirjainmerkkejä kaavailevat koristeet, arabeskit. Valtaisimpia rakennustaiteen tuotteita on Córdoban moskeija, mutta ihanuudesta kuuluisammaksi on tullut Alhambran [ala´mbra] palatsi Granadassa lukemattomine saleineen, leijonapihoineen ynnä ruusu- ja myrttipensaineen.

KAUPPA JA KAUPUNGIT.

● Tarpeet lisääntyvät. Varhaisempana keskiaikana ihmiset tulivat yleensä toimeen niillä tuotteilla, joita valmistettiin omalla maatilalla tai likeisimmässä ympäristössä. Kauppa eli tavarainvaihto supistui näin ollen sangen vähään. Mutta vähä vähältä ihmisten tarpeet lisääntyivät. Alettiin kaivata moninaisempia ja hienommin valmistettuja tavaroita. Varsinkin sen jälkeen, kun Euroopan kansat ristiretkien aikana tulivat likeiseen kosketukseen kreikkalaisten ja arabialaisten kanssa ja oppivat tuntemaan heidän korkeammalle kehittyneet sivistysolonsa, heräsi heissä halu saada Idän tuotteita Eurooppaankin sekä pyrkimys valmistaa samantapaisia tuotteita kotimaassa. Näin kauppa ja teollisuus entistä nopeammin alkoivat edistyä.

320● Kaupunkien synty. Kaupan ja teollisuuden vilkastuessa kaupungit vaurastuivat. Entiset Rooman vallan aikaiset kaupungit, joita oli säilynyt etenkin Italiassa, kohosivat jälleen kukoistukseen, ja uusia perustettiin Euroopan eri maihin. Niitä syntyi tietenkin sellaisiin paikkoihin, jossa vanhastaan oli käyty kauppaa taikka joista oli helppo matkata vieraille seuduille. Suurten jokien varsille ja meren lahdelmiin kohosivat vauraimmat kaupungit. Samalla oli katsottava, että paikka oli turvallinen, koska ajat edelleen olivat levottomat ja ihmiset väkivaltaisia. Niinpä perustettiin kaupunki monesti jonkun mahtavan lääniylimyksen linnan lähistöön. Usein valittiin myös kaupungille paikka rauhoitetun kirkon tai luostarin likeltä. Tällainen paikka oli edullinen senkin takia, että sinne varsinkin suurina kirkollisina juhla-aikoina, »messuina», kerääntyi joukoittain ihmisiä, jotka ostivat ja myivät tavaroita: juhla-ajat olivat samalla markkina-aikoja.

● Kaupunkien ulkomuoto. Turvallisuuden takia täytyi kaupungit varustaa vahvoilla muureilla ja korkeilla torneilla.

Tästä johtui, että keskiajan kaupungit yleensä olivat alaltaan pieniä ja ahtaita. Ne olivat myös likaisia ja pimeitä. Usein raivosi niissä kulkutauteja. Toisinaan tulipalo hävitti kokonaiset kaupungin-osat, varsinkin niissä kaupungeissa, joissa enimmät rakennukset olivat puusta ja sammutuskeinot huonot.

321□ Väkiluku keskiajan kaupungeissa ei ollut suuri. Kölnissä, joka oli Saksan suurin kaupunki, oli keskiajan lopussa 40,000 asukasta. Kumminkin mainitaan Alankomaiden suurten kaupunkien väkiluvun nousseen 100,000:een, ja Pariisin asukasmäärän sanotaan olleen vuoden 1400 paikkeilla 300 000.

Kun kaikkien asukkaiden tuli asua muurien sisäpuolella, tila kävi ahtaaksi väkiluvun vähänkin lisääntyessä. Sen tähden rakennettiin talot korkeiksi. Italian ja Ranskan kaupungeissa ne olivat tavallisesti kivestä. Seinät olivat valkeiksi maalatut ja katot laakeat, niin että vilpoisina kesäiltoina perheen jäsenet saattoivat siellä joutohetkensä viettää. Saksan ja Pohjoismaiden kaupungeissa oli enimmäkseen puurakennuksia. Ne olivat usein korkeita ja suipot päädyt käännettyinä katuun päin. Ylemmät kerrokset rakennettiin alempia ulommaksi, niin että talojen välitse tuskin sai nähdä taivasta ollenkaan. Kahden vierekkäisen talon asukkaat saattoivat melkein kukottaa kätensä toisilleen. Kullakin varakkaalla porvarilla oli talonsa, ja kun ne rakennettiin ilman ennakolta valmistettua yhteistä suunnitelmaa vain paikan laadun mukaan, niin kadut tulivat ahtaiksi ja mutkaisiksi.

Kussakin kaupungissa oli avoin tori. Sen keskellä oli kaupungin kaivo, jota tavallisesti koristi kaupungin suojeluspyhimyksen kuva. Torin varrella oli raatihuone, joka usein oli kaupungin komein rakennus. Siellä pitivät kaupungin virkamiehet kokouksiaan, mutta siellä viettivät usein myös varakkaat kauppiaat perhejuhliaan. Raatihuoneen kattoakin korkeammalle kohosivat monien kirkkojen tornit.

Torin ja katujen varsilla olevat myymälät olivat enimmäkseen yksinkertaisia avonaisia suojia. Kauppias tavaroineen oli myymälän sisällä, mutta ostajat olivat ulkona alas lasketun luukun edessä kauppojaan tekemässä. Käsityöläiset asuivat useimmiten siten, että saman ammatin harjoittajat olivat saman kadun varrella. Sen vuoksi alettiin 322katuja sanoa seppien kaduksi, kankurien kaduksi, räätälien kaduksi, oluenpanijain kaduksi j. n. e. Italian kaupungeissa käsityöläiset usein tekivät työtä ulkosalla, mutta pohjoisemmissa maissa oli kullakin omat työhuoneensa.

Puhtaus oli keskiajan kaupungeissa perin huonolla kannalla. Italiassa kadut oli katettu tiilillä tai kivilaatoilla, mutta muissa maissa ne yleensä olivat kiveämättömät. Sen takia ne poudalla hirveästi pölysivät, ja sateella ne olivat loan peitossa. Kaduille ja pihoille viskattiin taloista arvelematta lika-aineet, eikä niitä korjattu pois, vaan jätettiin siihen sateen huuhdottaviksi. Puhtaudesta huolehtivat siat, joita makaili talojen edustalla tai kuljeskeli pitkin katuja ruokaa etsien.

Yön aikaan kaupungissa oli pimeä, ellei sattunut kuu taivaalla kumottamaan. Katuja näet ei siihen aikaan valaistu. Ainoastaan milloin kuningas oli kaupungissa vieraana taikka suuri vaara oli uhkaamassa, piti jokaisen talon edustalla palaa lyhty. Ihmisten oli vallitsevan pimeyden takia pakko mennä aikaiseen 323maata ja nousta varhain aamulla töitänsä toimittamaan. Jos jonkun oli pakko pimeässä liikkua, jota hän rosvojen pelossa ei mielellään tehnyt, hänellä oli lyhty kädessä.

● Kaupunkien hallitus. Oikeus perustaa kaupunkeja oli kuninkaiden ohella myös maallisilla ja hengellisillä ylimyksillä. Monet ylimykset käyttivät ahkerasti tätä oikeutta, koska he siten saattoivat lisätä tulojaan. He kantoivat veroja kaupunkien asukkailta ja ottivat tullia kauppiailta, jotka saapuivat niihin tavaroitaan myymään.

Mutta mikäli kaupunkien varallisuus karttui, ne vapautuivat lääninherrain vallasta. Toiset ostivat vapauskirjan eli kartan, toiset hankkivat vapauden asevoimin. Tämän takia ja turvatakseen vastedeskin itsenäisyyttään kaupungeilla oli aseellisia joukkoja, niin kuin mainittiin Hohenstaufien ja Lombardian kaupunkien välisistä sodista kerrottaessa. Kun kuningasvaltakin useimmissa maissa oli heikko, kaupungit saivat jotenkin täydellisen itsehallinnon. Tulivatpa Lombardian kaupungit vallan itsenäisiksi.

Kaupunkien asukkaat valitsivat omat virkamiehensä yhteisistä asioista huolehtimaan. Eri maissa virkamiesten arvonimet olivat erilaiset ja heidän tehtävänsäkään eivät aina olleet samat. Italiassa sanottiin heitä konsuleiksi. Saksassa ja Pohjoismaissa pormestari ja raati eli neuvosto muodostivat kaupungin hallituksen, mutta myös kaupungin asukkaat eli porvarit saivat raastuvan kokouksessa olla päättämässä tärkeimmistä asioista.

● Ammattikunnat. Käsityönharjoittajat liittyivät ammattikunniksi, siten että saman ammatin harjoittajat kussakin kaupungissa muodostivat oman ammattikunnan. Ammattikunnan jäsenet jaettiin oppipoikiin, kisälleihin ja mestareihin. Ammattikunnan 324johtajaa sanottiin ammatinvanhimmaksi. Ammattisäännöissä oli määrätty, montako oppipoikaa ja kisälliä mestarilla sai olla. Ammattikunta valvoi myös tavarain laatua ja määräsi hinnat. Yksityisen ammattilaisen vapaus oli siis perin rajoitettu; mutta samalla hän oli taloudellisesti turvattu. Pian käsityöläiset kohosivat arvossa ja pääsivät osallisiksi kaupungin hallitukseen, jossa aluksi kauppiaat yksin vallitsivat.

□ Oppipojasta mestariksi. Ammattikunnan ahtaissa rajoissa keskiajan käsityöläinen eli elämänsä. Nuorena hänet pantiin oppiin mestarille, joka määräsummasta opetti hänelle tarpeellisen ammattitaidon sekä antoi ruoan ja vaatteet. Todistajain, mieluimmin kahden mestarin läsnäollessa tehtiin tästä juhlallinen sopimus. Hän oli nyt oppipoika. Oppiajan pituus vaihteli jossain määrin, tavallisesti se oli 9–12 vuotta. Jos mestari kuoli ennen oppiajan päättymistä, oppipoika sai uuden mestarin. Voitiinpa hänet myydäkin mestarilta toiselle. Jos oppipoika karkasi, tuotiin hänet väkivalloin takaisin; jos karkaaminen uudistui kolmasti, niin hänet suljettiin ammattikunnasta, ja hänen tulevaisuutensa oli mennyttä. Mutta mestarillakin oli velvollisuutensa. Hänen tuli huolellisesti opettaa oppipoikaa sekä antaa hänelle riittävästi ravintoa ja vaatteita.

Kun oppiaika oli päättynyt, tuli oppipojasta kisälli. Kisälli sai työstään määrätyn palkan. Hänellä oli oikeus vaihtaa mestaria, jopa vaeltaa kaupungista kaupunkiin. Tätä oikeutta kisällit mielihalulla käyttivätkin. Heillä tuli kumminkin olla todistus edelliseltä mestarilta eivätkä he olleet oikeutettuja poistumaan työpaikoistaan, ennen kuin sovittu aika oli mennyt umpeen.

Kun kisälli tahtoi tulla mestariksi, hänen myöhemmaltä keskiajalta alkaen tuli osoittaa taitonsa suorittamalla näyte, jota sanottiin mestarinnäytteeksi. Joskus häneltä vaadittiin lisäksi tutkinto, jossa hänen oli tehtävä selkoa ammattinsa ja työnsä perusteista. Sen jälkeen hänet otettiin juhlallisesti ammattikuntaan, ja hän vannoi ammattivalan luvaten kaikessa noudattaa ammattikuntansa sääntöjä.

Ero mestarin ja kisällin välillä ei ollut suuri. Jokainen mestari 325oli itse kerran ollut kisälli. Mestari teki työtä samassa ahtaassa huoneessa kuin hänen kisällinsä ja oppipoikansakin, jakaen heidän kanssaan yhteiset ilot ja surut. Keskiajan lopulla juopa kumminkin leveni. Muutamat mestarit tulivat muita varakkaammiksi ja alkoivat harjoittaa ammattia monine kisälleineen ja oppipoikineen tehdasmaisesti.

Useissa maissa kaupungit yhtyivät liittokunniksi voidakseen paremmin valvoa kauppaetujaan. Se olikin tarpeen, sillä keskiajalla 326kauppiaalla oli elinkeinonsa harjoituksessa monta vaikeutta voitettavana. Maantiet olivat edelleen huonot, siltoja oli vähän ja rosvoja liikkui teiden varsilla kauppamatkueita väijymässä. Siksi kauppiaat kulkivat kaupungista toiseen mieluimmin suurissa joukoissa. Usein mahtavat lääninherratkin harjoittivat rosvousta sekä maanteiden että vesiväylien varsilla. Kuuluisaksi on tullut aatelisherrojen ranta-oikeus, jonka nojalla he ottivat haltuunsa haaksirikkoutuneiden laivojen tavarat. Haaksirikkoja taas sattui usein, kun ei ollut merikortteja, ei majakoita eikä luotseja. Lisäksi lääninherrat vaativat tulleja kauppiailta, jotka kuljettivat tavaroita heidän alueittensa läpi. Pitkällä matkalla kauppias joutui maksamaan tullin useita kertoja. On laskettu, että esim. Rhônejokea kuljettaessa oli maksettava 60 kertaa tulli.

Yhteen liittymällä kaupungit saattoivat ponnekkaammin toimia kauppateiden korjaamiseksi sekä etujensa valvomiseksi lääninherroja vastaan.

Kuuluisin kaupunkiyhtymä oli Pohjois-Saksan Hansa. Se sai alkunsa vuoden 1100 paikkeilla ja pysyi voimassa kauas uudelle ajalle saakka. Se oli kukoistavimmillaan 14:nnellä ja 15:nnellä vuosisadalla, jolloin siihen kuului monta kymmentä kaupunkia, muun muassa Lübeck, Hampuri, Visby ja Tallinna. Rahalla ja sopimuksilla, 327myöhemmin myöskin sodalla Hansa hankki toisen kauppaoikeuden toisensa perästä: vapautuksia rantaoikeudesta, tullivapautta, pääsyn kaikille markkinapaikoille sekä kauppiailleen oikeuden kantaa aseita vieraissa maissa. Lopulta koko Itämeren ja Pohjanmeren kauppa tuli Hansan yksinoikeudeksi. Hansalla oli kauppakonttoreja Brüggessä, Lontoossa, Bergenissä ja Novgorodissa. Suomenkin kaupungeissa hansakauppiaat, »kestit», harjoittivat ahkerasti kauppaa. Eri kaupunkien edustajat kokoontuivat Lübeckiin hansapäiville, joilla yhteiset asiat ratkaistiin.

● Kauppatavarat. Keskiajan kauppatavarat olivat etupäässä ylellisyystavaroita. Syyrian ja Egyptin kaupungeista Italian kauppiaat toivat itämaiden tuotteita: silkki- ja musliinikankaita, hienoja mattoja ja vaippoja, erilaisia koristeita sekä mausteita ja sokeria. Saksan ja Ranskan jokia pitkin kuljetettiin tavarat Alppien pohjoispuolella oleviin maihin. Paitsi kaukaisen Idän tavaroita kulki kaupassa Italian ja Alankomaiden kaupungeissa valmistettuja kankaita, 328Reinin ja Ranskan viinejä sekä Saksassa valmistettuja aseita. Englannista tuotiin villoja Alankomaiden kaupunkeihin kankaiksi valmistettaviksi. Norjan rannikoilta tuotiin silliä. Venäjältä saatiin vuotia ja meidän maastamme turkiseläinten nahkoja ja kaloja.

● Rahaliike. Kaupan vilkastuessa raha tuli yhä yleisemmin vaihdon välineeksi; luontoistaloudesta siirryttiin rahatalouteen. Rahan käyttäminen oli kumminkin hankalaa, koska liikkeessä oli monenlaista rahaa, esim. Ranskassa 80 eri lajia. Jokaisella feodaaliherralla oli näet oikeus lyödä rahaa. Sen vuoksi täytyi olla rahanvaihettajia. He olivat aluksi etupäässä juutalaisia, jotka samalla harjoittivat rahanlainausta korkoa vastaan. Mutta jo 13:nnella vuosisadalla Italian ja Etelä-Ranskan kauppiaat rupesivat harjoittamaan rahanlainausta, ja vuoden 1300 vaiheella sanotaan Firenzessä, joka keskiajan lopulla oli rahanlainausliikkeen keskus, olleen monta kymmentä pankkia. Ne lainasivat rahoja myös kuninkaille ja ruhtinaille Euroopan eri maihin. Pankkilaitos oli niin täydellisesti italialaisten käsissä, että kaikkia rahamiehiä sanottiin lombardilaisiksi ja pankkeja lombardilaitoksiksi.

Vielä nykyäänkin useat rahaliikkeessä käytetyt sanat ovat italiankielestä saatuja.

RITARISTO.

● Ritarit. Ritarilla tarkoitettiin aikaisemmin aatelista ratsusotilasta. Mutta myöhemmin kaikki aatelismiehet eivät enää kohonneet ritareiksi. Ristiretkien aikana saavuttivat ritariarvon vain ne, jotka olivat saaneet ritarikasvatuksen ja jotka sen jälkeen erikoisia menoja noudattaen oli lyöty ritareiksi.

329□ Aatelispojasta ritariksi. Elämänsä seitsemän ensimmäistä vuotta aatelispoika oli etupäässä naisten hoidossa. Hän oleskeli lastenkamarissa ja kulutti aikansa tavallisissa lastenleikeissä. Kun hän oli täyttänyt seitsemännen ikävuotensa, hän siirtyi miesten kasvatettavaksi. Kirjalliseen opetukseen ei nyt enempää kuin myöhemminkään yleensä pantu huomiota. Moni ritari ei osannut edes kirjoittaa.

Urheilulla ja ruumiinharjoituksilla sitä vastoin oli tärkeä sija aatelispojan kasvatuksessa. Häntä opetettiin juoksemaan, kiipeämään ja uimaan, heittämään keihästä ja ampumaan nuolella, käyttämään miekkaa ja ohjaamaan hevosta. Näissä taidoissa hän kehittyi toisinaan ihmeteltävän pitkälle. Samalla häntä totutettiin hyvään ryhtiin ja kauniisiin ruumiinliikkeisiin, aivan kuin ennen muinoin Kreikassa.

Mutta hänen tuli oppia myös hienoja käytöstapoja ja kohteliasta esiintymistä. Häntä totutettiin kaikissa tiloissa hillitsemään itseään. Tässä vaikeassa taidossa häntä opasti vanhempi ritari, monesti joku vieras, jonka perheeseen nuorukainen oli lähetetty kasvatettavaksi. Hän sai auttaa ritaria satulaan ja satulasta alas sekä palvella pöydässä ja makuusuojassa. Linnan rouvalle ja linnan neideille hänen tuli osoittaa kohteliasta palvelevaisuutta kaikissa tiloissa. Häntä sanottiin silloin paašiksi eli hovipojaksi.

Isommaksi vartuttuaan hänestä tuli aseenkantaja. Hän sai pitää huolta ritarin ratsuista sekä seurata häntä metsästysretkille ja turnajaisiin. Ja lopuksi hänet otettiin sotaretkellekin, jossa sotaiset urotyöt ja sankarimaine häntä odottivat. Aatelisnuorukaisen kasvatus oli päättynyt, hän oli valmis saamaan ritarilyönnin.

Ritariksi lyöminen tapahtui tavallisesti jossakin juhlatilaisuudessa, esim. ruhtinaallisissa häissä. Se tapahtui eri maissa ja eri aikoina eri tavalla. Aluksi siihen kuului vain lyönti miekanlappeella, minkä joku vanhempi ritari toimitti. Mutta myöhemmin, kun kirkko pyrki vaikutukseen tälläkin alalla, ritariksi lyömiseen kuului monta, osittain uskonnollista menoa. Kylpy, sielun ja ruumiin puhtauden vertauskuva, oli ensimmäinen valmistustoimi. Sitten ritariksi lyötävän tuli paastota ja valvoa yö kirkossa. Aamulla hän tunnusti syntinsä ja sai papilta synninpäästön. Valkeihin vaatteisiin puettuna hänet saatettiin nyt alttarin luo, pappi luki rukouksen ja siunasi hänen miekkansa. Sen jälkeen joku vanha ritari löi häntä miekan lappeella sanoen: »Teen sinut ritariksi nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.» 330Ritariksi lyöty teki valan luvaten käyttää asettansa heikkojen ja sorrettujen puolesta. Sitten hänet puettiin ritariasuun: rautakypärään, rautapaitaan, rautasäärystimiin, rautakintaisiin ja kultaisiin kannustimiin. Miekka sidottiin hänen vyötäisilleen. Käteensä hän sai kilven, jossa oli suvun vaakunamerkki, tavallisesti leijonan, karhun, hirven, kotkan tai jonkin muun eläimen kuva.

Kaikki aseenkantajat eivät kumminkaan tulleet ritareiksi. Siihen arvoon kohosivat enimmäkseen vain varakkaimmat ja ylhäisimmät sekä ne, jotka olivat erikoisesti kunnostautuneet.

● Ritarillisuus. Ritarit muodostivat suljetun kansanluokan, ritarisäädyn. Säätyyn kuuluvat tunsivat läheistä yhteenkuuluvaisuutta; yhdistipä säätyside toisiinsa eri maidenkin eri kieliä puhuvat ritarit. Yhtä tarkasti he taas pyrkivät erottautumaan toisista kansanluokista.

Ritarien keskuudessa kehittyi ominainen katsomustapa, joka jo kuvastuu ritariksi lyötäessä noudatetuista menoistakin. Ritarin tuli olla rohkea. Hän ei saanut suurimmankaan vaaran hetkellä paeta taistelusta; vaikka varma kuolema oli vastassa, tuli hänen komentaa ratsuansa eteenpäin. Ritarin tuli olla uskollinen »Miehen velvollisuus on kärsiä herransa puolesta kaikkea, kuumaa ja kylmää, puutetta ja surua, tarpeen tullen uhrata henkensäkin», sanotaan Rolandin laulussa. Ritarilla tuli olla voimakas kunniantunto. Hän ei saanut »tahrata kilpeään» epärehellisellä menettelyllä, kunniattomilla teoilla. Ritarin tuli kunnioittaa ja palvella naista. Naissydämen voittaminen oli melkein yhtä arvokasta kuin jonkin linnan tai maan valloittaminen. Vielä tuli ritarin olla antelias, 331antaa almuja kerjäläisille ja toivioretkeläisille sekä auttaa pulaan joutuneita säätyveljiään.

Nämä ominaisuudet, joita sanotaan ritarihyveiksi, muodostavat ritari-ihanteen. Jos ritarilla oli nämä hyveet, pidettiin häntä ritarillisena.

● Ritarilinna. Feodaaliherra asui perheineen ja palvelijoineen lujasti varustetussa asunnossa, jota sanottiin ritarilinnaksi. Se oli samalla kertaa asunto ja linna. Noina levottomina aikoina täytyi aatelisenkin olla alinomaa varuillaan vihollisen hyökkäystä vastaan.

□ Tavallisimmin sijaitsi linna, joka oli rakennettu harmaasta kivestä, korkealla kummulla tai kallion kielekkeellä, joka kohosi jyrkkänä ja jonne vain kaitainen tie johti. Sitä kiersi ympäriinsä veden täyttämä kaivanto, vallihauta. Vallihaudan sisäpuolella kohosi linnan ympärysmuuri, joka oli harjalla ja torneilla varustettu. Muurissa oli yksi ainoa aukko, jonka sulki paksuista, raudoitetuista tammilaudoista tehty portti. Nostosilta, joka vallihaudan ylitse johti porttiaukolle riippui rautavitjoista ja sen saattoi kohottaa ylös porttiholviin.

Ympärysmuurin sisäpuolella oli ensin avoin ala, ulompi linnanpiha. Sen takaa kohosi useita rakennuksia, joiden keskelle muodostui sisempi linnanpiha. Sieltä kohosi myös linnan torni muita rakennuksia korkeammalle. Tornin sisäänkäytävä saattoi olla 10 metriä pihamaata korkeammalla, niin että sinne pääsi vain siirrettävillä tikapuilla.

Tämmöisen linnan valloittaminen oli sen ajan aseilla vaikea tehtävä. Äkkirynnäköllä se oli miltei mahdotonta, jos linnan vartiosto oli valpas. Tikapuita pitkin saattoi yrittää kiivetä muurille. Mutta sieltä linnan puolustajat valoivat tulikuumaa vettä tai pikeä uhkarohkeitten niskaan. Heittokoneita, joilla viskattiin suuria kiviä muureja vastaan, sekä korkeita hyökkäystorneja myös käytettiin. Mutta useimmiten oli pakko turvautua linnan piiritykseen. Jos se saatiin tehokkaaksi ja jos sitä jatkettiin tarpeeksi kauan, oli linnan pakko antautua, ellei ulkoapäin tullut apua.

Asumuksena linna oli kolkko ja epämukava. Kun seinät olivat paksut ja ikkuna-aukot pieniä, pääsi huoneisiin niukalti valoa. Ne olivat pimeitä ja kosteita. Lasia ei ollut, vaan ikkunoissa käytettiin pergamenttia tai sarveislevyä; usein ikkuna-aukko suljettiin vain luukulla. Komein huone oli ritarisali, jossa ikkunat olivat suuremmat ja jonka seinille oli ripustettu kuvia ja vaakunoita. Siinä vietettiin suuret juhlat.

333Huonekaluja oli vähän ja nekin enimmäkseen epämukavia. Pitkin seiniä oli raheja, joille oli levitetty peittoja ja patjoja, joten niillä saattoi nukkua. Suuria tuoleja oli joitakin sekä kaappeja ja isoja tammiarkkuja, joissa vaatteita säilytettiin. Työhuoneissa, joissa linnanrouva johti tyttäriensä ja palvelijoittensa töitä, oli rukkeja ja kangaspuita.

Aatelisten puku sitä vastoin oli komea, varsinkin sen jälkeen kun Idän tavaroita alkoi runsaammin saapua Eurooppaan. Ne valmistettiin hienoista, monivärisistä kankaista ja koristettiin soljilla ja muilla helyillä. Sekä miehillä että naisilla oli liinainen, villainen tai silkkinen paita. Sitten kuului miesten pukuun ruumiinmukaiset housut sekä mekko. Myöhemmin vaihdettiin mekko edestä napitettavaan takkiin, joka vaatekappale siis tuli käytäntöön keskiajan loppupuolella. Kylmänä vuodenaikana käytettiin turkkia ja juhlatilaisuuksissa hihatonta viittaa. Ylhäisillä naisilla oli paidan päällä väljä pukuvaate, joka vaihdettiin hameeseen ja röijyyn samoihin aikoihin kuin miehet alkoivat käyttää takkia. Talviaikana naisetkin käyttivät nahkavuorista päällysvaatetta. Naineilla naisilla oli pää katettuna, naimattomilla vain metallirengas tai seppele päässään. Jalassa oli sukat ja nauhakengät. Muutoin vaihtelivat muodit useasti. Toisinaan käytettiin litteäteräisiä »turpakenkiä», toisinaan suippokärkisiä 334»kärsäkenkiä». Välistä miehet letittivät partaansa kulta- ja hopealankoja, välistä ajoivat leukansa sileäksi. Joskus olivat hihat niin pitkät, että vain sormenpäitä näkyi, tai leikattiin vaatekangas kapeiksi suikaleiksi, joiden alta kirjava vuori näkyi.

Aterioilla syötiin ja juotiin runsaasti. Erittäin haluttuja olivat liharuoat, jotka olivat runsaasti maustettuja. Paaston aikana oli pakko syödä kalaa. Paljon nautittiin olutta ja erilaisia viinejä varsinkin juhla-aterioilla. Silloin monet humaltuivat ja rupesivat meluamaan, syntyipä tappeluitakin. Veitsi ja lusikka olivat käytännössä, mutta haarukan sijasta käytettiin sormia.

Elämä ritarilinnassa oli yleensä yksitoikkoista, varsinkin naisväellä, joka vuodet läpeensä oleskeli kotosalla. Parhaana ajankuluttajana oli ahkera työ talouspuuhissa. Mutta vaihteluakin kaivattiin. Tervetulleita olivat sen vuoksi kiertävät ritarilaulajat, joita Ranskassa sanottiin trubaduureiksi. He lauloivat uljaista ritareista, heidän sankariteoistaan ja lemmenseikkailuistaan. Monet näistä laulajista olivat itsekin ritareja. Jollei tällaista huvia ollut tarjolla, pelattiin linnassa šakkia tai dammia taikka lyötiin korttia, jotka ajanvietteet oli arabialaisilta opittu. Hyvin usein lähdettiin metsästysretkille mukana koirat ja kesytetyt haukat, joita oli opetettu lintuja pyydystämään. Suurimmat juhlatilaisuudet olivat häät, joissa juhlallisten vihkiäisten jälkeen seurasi komeat juhla-ateriat, piiritanssit ja seuraleikit.

● Turnajaiset. Suurten juhlatilaisuuksien yhteydessä pantiin usein toimeen aseleikit, joita sanottiin turnajaisiksi ja joita varakkaat suurvasallit tuon tuostakin järjestivät.

□ Kun turnauspäivä oli määrätty, linnanherra lähetti airuensa linnasta linnaan kutsumaan vieraita juhlaan. Samalla alettiin laittaa turnauskenttää tarpeelliseen kuntoon. Jokin soikea kenttä linnan lähistössä ympäröitiin aitauksella. Toiselle sivustalle rakennettiin katsojalava telttakattoineen, kukkaseppeleineen ja mattoineen. Siihen asettuivat jalosukuiset naiset upeissa puvuissaan sekä arvokkaimmat 335ritarit; keskellä seisoi linnanherra itse turnausta katselemassa. Vastaisella puolella, loitommalla tungeksi rahvas katseluhaluisin joukoin.

Turnauspäivänä on linnassa eloa ja liikettä. Aseenkantajiensa auttamina ritarit pukevat ylleen varustuksensa. He ovat kiireestä kantapäähän raudan peitossa, kasvojakin suojelee kypärän silmikko, joten heidät tunnetaan vain kilpeen maalatusta vaakunasta. Hevosenkin pää sekä rinta ovat raudan peittämiä; koristettu satulaloimi liehuu taakse yli selän.

Parittain ratsastavat turnaajat aitauksen sisään ja tekevät kierroksen kentän ympäri kohteliaasti tervehtien katselijoita. Ensin nuoret ritarit koettelevat voimiaan kaksinottelussa. Peitsi tanassa he ratsastavat täyttä laukkaa toisiaan vastaan, yrittäen työntää vastustajansa satulasta. Toiselta taistelijalta katkeaa peitsi, ja hän kaatuu taaksepäin; aseenkantajat ja ritarit rientävät hätään. Sillä välin toinen sukkelasti kääntää pystyyn kavahtaneen ratsunsa, ylpeänä suosion huudoista. Pian toinen pari karkaa samalla lailla vastakkain. Ratsujen loimet liehuvat, kypärätöyhdöt heiluvat, ja pari seuraa paria, kunnes airuet ilmoittavat leikin loppuneen ja yhteisottelun alkavan. Silloin kaikki ritarit järjestyvät kahteen joukkoon ja iskevät täyttä 336laukkaa yhteen, vaskirumpujen, säkkipillien ja torvien soidessa. Peitset taittuvat, kilvet kalahtavat yhteen, ratsut hirnuvat taisteluinnosta, ja meteliin hukkuvat haavoittuneiden tai hevostensa selästä kaatuneiden huudot. Kilpailua jatketaan, kunnes toiselta puolueelta niin monta ritaria on voitettu, että sen on pakko lakata taistelemasta. Airuet ja soittajat antavat silloin merkin, että turnaus on päättynyt siksi päiväksi, mutta sitä voidaan jatkaa seuraavina.

Viimeiseksi tapahtuu palkinnon jako. Katselijain huutaessa suosiotaan voittajat ratsastavat lavan eteen, missä ritarinaiset istuvat. Sen naisen eteen, jonka värejä voittaja kantaa, hän laskee peitsensä, ja tämä saa ojentaa palkinnon ritarilleen. Voittajat saatetaan sitten linnan ritarisaliin, jossa turnajaiset päättyvät loistavaan juhlaan.

TALONPOJAT.

● Maanomistus. Talonpojat olivat kaikissa Euroopan maissa kansan suurena enemmistönä. Vapaita talonpoikia, jotka itse omistivat viljelemänsä maan, oli Ruotsissa, Suomessa, Norjassa, Tirolissa ja Sveitsissä sekä muutamissa osissa Saksaa ja Englantia. Mutta suurimmassa osassa Eurooppaa talonpojat elivät maaorjuudessa. 337Aateliset tilanomistajat viljelivät itse ainoastaan osaa omistamaansa maata, ns. päätilaa; muun osan he antoivat talonpoikain viljeltäväksi, jotka suorittivat siitä veroa luonnontuotteina ja päivätöinä. Varsinkin päivätyöt päätilan viljelmillä olivat rasittavia ja niitä vaadittiin runsaammin kiireellisinä työaikoina, kylvön ja elonkorjuun tapahtuessa, jolloin talonpojan työvoimia olisi kipeimmin tarvittu omilla pelloilla.

Ristiretkien aikana talonpoikien tila kävi yleensä paremmaksi. Kun raha tuli yleisemmin liikkeeseen, niin aateliset tilanomistajat mielellään ottivat veron rahana, jolloin rasittavat päivätyöt lakkasivat. Ranskassa monet talonpojat ostivat itsensä vapaiksi ja Englannissa maaorjuus kokonaan lakkasi.

Tämä talonpoikain vapautuminen ei kuitenkaan saanut rauhassa jatkua. Keskiajan lopulla feodaaliherrat menettivät merkitystänsä sotilassäätynä, kun jalkaväki jälleen tuli tärkeäksi ja ruutia ruvettiin käyttämään. Silloin he kiinnittivät enemmän huomiota maanviljelykseen, hankkivat itselleen suuria tiloja ja rasittivat talonpoikia raskailla veroilla. Sen johdosta syntyi useissa maissa talonpoikaiskapinoita, mutta talonpoikain tila jäi pääasiassa entiselleen.

● Yhteisviljelys. Metsä-ja laidunmaat olivat kylän yhteisiä, mutta peltomaa oli jaettu talojen kesken. Kumminkaan talon pellot eivät olleet yhtenä palstana, vaan monessa eri paikassa, sarka siellä, toinen täällä, toisten talojen peltopalstojen välissä. Niiden viljeleminen oli sen 338vuoksi hankalaa. Jokaisen talollisen täytyi aina sopia naapurinsa kanssa työajoista, joten hänen oli mahdotonta itsenäisesti ja vapaasti toimia.

● Viljelystavat. Viljelystavoissa ei keskiajalla tapahtunut sanottavaa edistystä. Kolmijakoisviljelys oli vallitsevana läpi koko keskiajan: viljelty maa-alue oli kolmena osana, joista yksi vuoroonsa kasvoi syysviljaa, yksi kevätviljaa, yhden ollessa kesantona. Kaskenviljelystäkin harjoitettiin vielä monin paikoin Eurooppaa. Maanmuokkaaminen oli yleensä kehnoa. Aura oli kömpelötekoinen ja niin raskas, että toisinaan oli neljäkin härkäparia sitä vetämässä. Auran lisäksi käytettiin äestä. Näin ollen sato oli vähäinen, ja sellaisina vuosina, joina sää oli epäsuotuisa, tuli kato. Kun viljan kuljettaminen muilta seuduilta oli ylen hankalaa, uhkasi talonpoikaa nälkäkuolema.

Karjanhoito oli edistyneimmällä kannalla alppimaissa ja alavilla niittymailla, kuten Alankomaissa. Lehmien ohella pidettiin paljon sikoja, jotka hakivat ravintonsa metsistä — arvioitiinpa metsän arvo sen mukaan, montako sikaa siitä voi saada ravintonsa. 339Alankomaissa ja Englannissa oli suuria lammaslaumoja. Härkä oli tavallisempi vetojuhta kuin hevonen, jota käytettiin etupäässä matkoilla sekä sotaratsuna.

● Elintavat. Kaikissa maissa oli talonpoikain asunto sangen yksinkertainen. Se rakennettiin joko puusta tai savesta, ja siihen kuului iso tupa ja jokin pienempi huone. Toisin paikoin eläimet olivat saman katon alla kuin ihmiset, mutta toisin paikoin karja-huoneet rakennettiin erikseen. Ikkunoita ei ollut, vaan näiden sijasta neliskulmaisia aukkoja, jotka yöksi suljettiin luukuilla.

Huonekaluina oli karkeatekoinen suuri pöytä ja raheja sekä suuri kirstu, jossa säilytettiin kalliimpia tavaroita. Puku valmistettiin kotona kudotusta kankaasta, johon langat oli kehrätty kotilampaiden villoista. Jos varallisuus salli, hankittiin myös heleänvärisiä ostovaatteita.

Talonpojan elämä kului enimmäkseen yhtämittaisessa, ahkerassa 340työnteossa. Naiset puuhasivat kotiaskareissa, miehet peltotöissä. Perhejuhlat ja kirkolliset juhlapäivät toivat kumminkin vaihtelua yksitoikkoiseen työnaherrukseen. Saksassa oli tapana viettää kevätjuhlaa, joka kirkon toimesta siirrettiin helluntaiksi. Silloin pystytettiin koivuja talon edustalle ja kylän keskelle pitkä riuku, joka juhlasaatossa oli tuotu metsästä ja kirjavilla nauhoilla koristettu. Sen ympärillä sitten tanssittiin piiritanssia. Juhannuksena poltettiin tulia, ja syksyllä elonkorjuun päätyttyä oli taas juhlia. Syöminen oli juhlissa tärkeintä. Mutta juhlaohjelmaan kuului myös monimutkaisia tansseja, ja usein pidettiin rajua, vallatonta menoa.

Ihmisten henkinen näköpiiri oli keskiajalla yleensä ahdas. Varsinkin maaorjuudessa elävä talonpoika pysyi henkisesti kehittymättömänä. Hän ei tuntenut maailmasta juuri muuta kuin lähimmän 341ympäristönsä. Kirkko jumalanpalveluksineen oli hänen opettajansa. Mutta pappienkin puheet rajoittuivat etupäässä pyhimyskertomuksiin, jotka eivät vaikuttaneet valistavasti. Ne vain lisäsivät sitä taikauskoista ajatustapaa, joka oli vallalla keskiajan ihmisissä, jatkuen kauas uudellekin ajalle.

KERJÄLÄISMUNKIT.

● Ylellisyys kirkon piirissä. Ristiretkien aikana paavin ja kirkon valta oli korkeimmillaan. Kirkko vallitsi ihmisten mieliä kaikissa säätyluokissa. Pappi kastoi lapset, vihki pariskunnat avioliittoon ja hautasi vainajat siunaamaansa maahan. Mutta lisäksi kirkko siunasi ritarin miekan, antoi ammattikunnille suojeluspyhimyksen ja lahjoitteli pyhäinjäännöksiä ihmisten turvaksi ja suojaksi. Papit ja munkit antoivat opetuksen kouluissa, tieteellinen tutkimus samoin kuin taide oli heidän hoivissaan.

Mutta kirkko keräsi myös suuria rikkauksia. Kaikkialla maksettiin kirkolle veroa, ja ihmiset tekivät sille lahjoituksia niin kuin aikaisemmin on kerrottu. Varsinkin ristiretkien aikana, jolloin taloudellinen elämä vilkastui, kirkon omaisuus suuresti eneni. Varallisuus oli omansa yhä lisäämään kirkon vaikutusvaltaa maallisissakin asioissa. Mutta se synnytti myös turmelusta. Kirkko alkoi yhä enemmän maallistua unohtaen ne korkeat hengelliset tehtävät, jotka sille alun perin kuuluivat. Tämä synnytti tyytymättömyyttä, ja moni harras uskonnollinen ihminen toivoi tässä kohden parannusta.

● Franciscus Assisilainen. Aikaisemmin on kerrottu siitä uudistusliikkeestä, joka sai alkunsa Clunyn luostarista. Mutta siitä oli vain ajaksi apua; pian turmelus taas sai jalansijaa kirkon piirissä. Silloin italialainen Franciscus, jota syntymäkaupunkinsa Assisin mukaan sanotaan Assisilaiseksi, alkoi 1200-luvun alussa voimakkaasti saarnata köyhyyttä ensiarvoisena kristillisenä hyveenä.

□ Franciscuksen isä oli rikas kauppias. Pojasta kasvoi iloinen ja kevytmielinen nuorukainen, joka mielellään tahtoi herättää huomiota. 20-vuotisena hän oli mukana syntymäkaupunkinsa tekemällä sotaretkellä muuatta naapurikaupunkia vastaan. Franciscus joutui sotavangiksi, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hän 342kerran vielä laskisi koko maailman jalkainsa alle. Kun paavi Innocentius III jonkin ajan kuluttua keräytti sotamiehiä joukkoonsa, Franciscus ilmoittautui toivoen kohoavansa »suureksi ruhtinaaksi». Hän hankki itselleen loistavat varustukset ja lähti matkalle. Mutta äkkiä hänessä tapahtui mielenmuutos. Hän lahjoittikin varustuksensa eräälle köyhälle ritarille ja palasi kotiin. Hän oli muuttunut mieleltään. Entisistä ystävistään hän ei välittänyt, kuljeskeli vain tuntikausia vuorilla ja laaksoissa. Kerran hän kuitenkin vielä pani toimeen kemut, ja hilpeät assisilaiset luulivat jo saaneensa hänet takaisin. Mutta kun kemujen loputtua seurue lähti meluten kulkemaan katuja, niin Franciscus vetäytyi syrjään. Toverit lähtivät häntä hakemaan ja tapasivat hänet syvissä mietteissä. Joku ystävistä huomautti Franciscuksen varmaan miettivän naimisiin menoa. Hän vastasi: »Oikein arvattu. Aion ottaa morsiamen, joka on jalompi ja kauniimpi kuin osaatte ajatellakaan.» Hän tarkoitti köyhyyttä.

Tästä alkaen Franciscus etsi vain niiden seuraa, jotka olivat joutuneet köyhyyteen ja vajonneet kurjuuteen monien sotien, tautien ja huonojen vuosien takia. Hän jakoi heille, mitä hänellä oli, ja lohdutti ja vahvisti heitä rakastavan sydämensä sanoilla. Hän ei karttanut spitaalitautistakaan, vaan antoi hänellekin hoitoa ja lohdutusta.

Pian hän riitaantui isänsä kanssa ja ilmoitti luopuvansa kaikesta perinnöstään. Hänestä tuli vaeltava saarnaaja. Avojaloin, ilman sauvaa, pukeutuneena nuoralla vyötettyyn mekkoon hän kulki ihmisten parissa puhuen köyhyyden ja luonnon ihanuudesta. Hänen luonnonihailuansa kuvaa mainiosti hänen runollinen »Aurinkolaulunsa»:

»Ole kiitetty, Herra ja kaikki Sinun luodut olentosi, ennen kaikkea armollinen veli aurinko, joka tuo meille päivän ja joka on osoitus Sinun valostasi!

Ole kiitetty, Herra, sisar kuun ja tähtien takia; Sinä olet pannut ne taivaalle kirkkaina ja ihanina kimmeltämään!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit meille veli tuulen ja avaruuden ja pilvet sekä kirkkaan taivaan ja ilman, josta luodut olentosi saavat ravintoa!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit sisar veden, joka on niin hyödyllinen, nöyrä, hyvä ja puhdas!

Ole kiitetty, Herra, kun annoit veli tulen, joka valaisee yön; se on kaunis ja iloinen, rohkea ja väkevä!

Ole kiitetty. Herra, kun annoit äiti maan, joka meitä ylläpitää ja elättää, joka kasvattaa monenlaisia hedelmiä, värikkäitä kukkia ja ruohon!»

● Monet ihastuivat Franciscuksen toimintaan ja yhtyivät häneen. Näin syntyi uusi munkkikunta, jota perustajansa nimen mukaan sanottiin fransiskolaisveljeskunnaksi. Harmaan pukunsa takia veljeskunnan jäseniä sanottiin myös harmaiksi veljiksi. Kerjäläismunkeiksi heitä myös on sanottu, koska he elivät kerjuulla. Paavi vahvisti veljeskunnan säännöt antaen sen jäsenille luvan saarnata, lukea messua ja harjoittaa muuta sielunhoitoa kaikkialla. Pian fransiskolaiset perustivat joukon luostareita, etupäässä kaupunkeihin, ja saavuttivat suurta suosiota. He harjoittivat menestyksellä jumaluusopin tutkimusta ja olivat katolisen kirkon hyvänä tukena. Meidänkin maassamme oli veljeskunnalla luostareita.

● Dominikolaiset. Samaan aikaan syntyi toinenkin kerjäläismunkkikunta: dominikolaisveljet, joita pukunsa takia sanottiin 344myös mustiksi veljiksi. Tämän veljeskunnan perustaja oli oppinut espanjalainen pappi Dominī´cus. Näihin aikoihin oli eri tahoilla ilmaantunut lahkolaisia, jotka esittivät kirkon opista poikkeavia mielipiteitä. Niinpä oli Etelä-Ranskassa syntynyt albigensien lahkokunta, joka vaati kirkon palauttamista apostoliajan yksinkertaisiin oloihin. Dominicus pani elämänsä tehtäväksi katolisesta kirkosta luopuneiden »harhaoppisten» vastustamisen. Siinä tarkoituksessa hän perusti munkkikunnan, jolle paavi antoi vahvistuksen. Dominikolaiset elivät almuista ja kulkivat kansan seassa saarnaamassa. Mutta kaikkialla he etsivät harhaoppisia ja koettivat hyvällä taikka pahalla saada heidät palaamaan kirkon yhteyteen. Dominikolaisten parhaana aseena harhaoppisia vastaan oli inkvisitiotuomioistuin (lat. inquisī´tio = tutkiminen). Sen eteen haastettiin, nimettömienkin ilmiantojen perusteella, jokainen, jota epäiltiin lahkolaiseksi. Käyttämällä julmia kidutuskeinoja dominikolaiset tuomarit koettivat saada syytettyä tunnustamaan rikollisuutensa. Ken nopeasti tunnusti ja ilmoitti katuvansa, voi toisinaan pelastaa henkensä. Useimmissa tapauksissa inkvisition uhrit polttoroviolla päättivät päivänsä.

TIETEET.

● Yliopistot. Keskiajan ensimmäisinä vuosisatoina luostarien ja kirkkojen yhteyteen perustetut luostari- ja katedraalikoulut huolehtivat etupäässä papeiksi aikovien opillisesta sivistyksestä, kuten aikaisemmin on kerrottu. Nämä koulut säilyivät ristiretkien ajallakin, ja niitä perustettiin kaikkiin niihin maihin, joihin katolinen kirkko valtansa levitti. Mutta 12:nnella vuosisadalla syntyi korkeampia oppilaitoksia, yliopistoja, joissa opetus tavoitteli suurempia päämääriä. Kuuluisimmat olivat Pariisin, Bolognan ja Salernon yliopistot. Niissä harjoitettiin useita eri tieteitä, mutta Pariisin yliopistossa oli etualalla jumaluusoppi, Bolognassa 345lakitiede ja Salernossa lääketiede.

Yliopisto sai alkunsa siten, että etevän opettajan ympärille kerääntyi lukuisa joukko oppilaita. Kun hän ei lopulta voinut pitää huolta kaikkien opetuksesta, ilmestyi hänen rinnalleen toisia opettajiksi valmistuneita, jotka myös saivat oikeuden opettaa. Lopuksi opettajat (lat. magister) oppilaineen liittyivät eräänlaiseksi opinharjoittajain ammattikunnaksi (unive´rsitās magistrō´rum = opettajain yhdyskunta). Ne opettajat, jotka harjoittivat samaa tiedettä, liittyivät lähemmin toisiinsa ja muodostivat oppilaineen tiedekunnan. Tiedekuntia oli suurimmissa yliopistoissa neljä aivan kuin nykyisissäkin yliopistoissa: jumaluusopillinen, lakitieteellinen, lääketieteellinen ja taiteiden (seitsemän vapaan taiteen) tiedekunta. Oppilaat taas jakaantuivat kotiseutunsa perustuksella kansakuntiin, jotka vastasivat meidän yliopistomme osakuntia. Yliopistoa edusti sen päämieheksi valittu rehtori.

□ Koulupojasta tohtoriksi. Keskiajalla ei pidetty ylioppilastutkintoa. Kuka hyvänsä saattoi ruveta yliopistossa opiskelemaan, kun vain sai maisterien joukosta opettajan. Kumminkin oli latinan kielen taito välttämätön, ja sääntönä oli, että yliopistoon saapunut oli sitä ennen suorittanut kotiseutunsa katedraalikoulun oppimäärän. Katedraalikoulussa hän oli koulupoika: istui permannolle levitetyillä pahnoilla ja kuunteli, mitä munkkipuvussa tuolilla istuva opettaja vitsa kädessä hänelle kertoi. Opiskeltuaan näin kolmisen vuotta ja opittuaan etupäässä latinan kieltä hän lähti, jos halua ja tilaisuutta oli, jatkamaan opinnoitaan yliopistossa. Hän saattoi tulla ylioppilaaksi jo 13 tai 14 vuoden ikäisenä, joskus nuorempanakin. Häntä sanottiin aluksi »beaaniksi», joka merkitsee samaa kuin nykyajan »keltanokka». Vanhemmat ylioppilaat pitivät beaaneja ankarassa kurissa, kohdellen heitä monesti kovakouraisesti. Beaanit ja iäkkäämmätkin ylioppilaat käyttäytyivät usein vallattomasti, jopa ilkivaltaisesti — meidänkin vanhassa virsikirjassamme 346valitettiin, kuinka »beaanit nyt elävät ilkiäst´». Tappelut kaduilla ja kapakoissa eivät olleet harvinaisia.

Mutta ylioppilaan varsinainen tehtävä oli tietenkin opiskelu. Hän meni aluksi »taiteiden» tiedekuntaan, koska hän siellä sai tieteellisen opin alkeet. Hän kuunteli valitsemansa maisterin luentoja ja teki muistiinpanoja. Kun ylioppilas oli hankkinut tarpeelliset tiedot, hän sai suorittaa tutkinnon asianomaisille tutkijoille. Puolustettuaan vielä asettamaansa väitöslausetta opettajansa huomautuksia vastaan hän oli baccalaureus eli kandidaatti. Erityisillä menoilla hänet voitiin sitten 21 vuotta täytettyään vihkiä maisteriksi, jolloin hän sai mustan pyöreän maisterinhatun päähänsä.

Hän saattoi nyt ruveta joko opettamaan taiteiden tiedekunnassa tai jatkamaan opintojaan jumaluusopillisessa, lainopillisessa tai lääkeopillisessa tiedekunnassa. Jos hän halusi tulla jumaluusopin tohtoriksi, täytyi hänen jatkaa opintojaan 15 vuotta.

● Jumaluusoppi. Arvokkaimpana tieteenä pidettiin keskiajalla jumaluusoppia. Jumaluusoppi otti avukseen filosofian, ja koko tätä tutkimusalaa sanotaan usein skolastiikaksi eli kouluviisaudeksi. Se otti tehtäväkseen järjen avulla todistaa kirkon hyväksymät oppilauselmat oikeiksi. Keskiajan kuuluisimmat jumaluusoppineet olivat Canterburyn arkkipiispa Anselm (k. 1109), Abélard [abelā´r] (k. 1142) sekä Aqvinon Tuomas (k. 1274), joista Anselm ja Tuomas olivat italialaisia synnyltään, Abélard taas ranskalainen.

□ Tuomas puolusti pontevasti katolisen kirkon käsitystä leivän ja viinin muuttumisesta pyhässä ehtoollisessa Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sen vuoksi oli varovaisinta, että pappi yksin 347nautti ehtoollisviiniä, koska siitä ehtoollisvieraille jaettaessa saattoi läikkyä jokin pisara maahan. Hän puolusti myös oppia anekaupasta; paavilla oli muka oikeus jakamalla aneita päästää ihmiset heidän synneistään. Hän esitti edelleen suurella varmuudella, että paavi oli koko maailman erehtymätön opettaja ja että hänellä oli oleva ehdoton herruus kirkossa. Suuresti aikalaiset ihailivat Tuomasta ja sanoivat häntä »enkelimäiseksi tohtoriksi». Vielä tänä päivänä katolinen kirkko pitää häntä uskon voittamattomana varustuksena.

Kuuluisaksi tuli Abélardin rakkaus Héloïseen [eloï´z]. Tämä oli aluksi Abélardin oppilaana. Mutta heidän välilleen syntyi rakkaussuhde, joka päättyi onnettomasti, kun Abélard hengellisen säädyn miehenä ei voinut mennä julkiseen avioliittoon Héloïsen kanssa. Abélardin kehoituksesta Héloïse rupesi nunnaksi Pariisin lähellä olevaan luostariin, josta hän kirjoitti syvää rakkautta huokuvia kirjeitä Abélardille. Tämä vastasi niihin kylmästi sanoen katuvansa rakkauttaan ja kehoittaen Héloïsea tekemään samoin. Säilyneitä Abélardin kirjeitä pidetään kuitenkin hänen myöhemmin väärentäminään. Luultavasti alkuperäisissä oli sama ajatustapa kuin Héloïsenkin kirjeissä. Héloïse tuli sittemmin abbedissaksi Abélardin perustamaan luostariin, ja sen hautuumaahan heidät kuoltuaan haudattiin toistensa viereen.

● Muut tieteet. Skolastisen jumaluusopin rinnalla alettiin innokkaasti harjoittaa lakitiedettä. Justinianuksen tunnetun lakikokoelman pohjalla tutkittiin roomalaista oikeutta, joka vaikutti, kuten kohta saamme nähdä, valtiollisten olojen kehitykseen kuningasvaltaiseen suuntaan. Matematiikan ja luonnontieteiden tutkimus sai virikettä arabialaisilta. Ne olivat kumminkin edelleen 348alhaisella kannalla. Tähtitiede oli etupäässä tähdistä ennustamista ja kemia yritystä muuttaa epäjalot metallit jaloiksi. Maan-tieteelliset tiedot lisääntyivät, kun ristiretkillä ja kauppa-matkoilla opittiin paremmin tuntemaan vieraita maita ja kansoja. Kumminkin oli ihmisillä varsin hämärä käsitys etäisemmistä maista, esim. Intiasta, jossa kerrottiin tavattavan kaikenlaisia ihmeellisiä kasveja ja olentoja. Lääketiede oli niinikään alhaisella kannalla. Käsitys ihmisruumiista oli kovin puutteellinen. Niinpä luultiin aivojen kasvavan ja pienenevän kuun vaihdosten mukaisesti. Parhaita lääkeaineita oli sammakon ja rotan veri. Yleisenä parannuskeinona käytettiin suonen iskemistä. Kaikenlaiset loitsijat ja poppamiehet olivat ihmisten mielestä luotettavia tautien parantajia.

□ Aqvinon Tuomas selittää maailmankaikkeuden tällaiseksi: Maa on maailmankaikkeuden keskus, Jerusalem maan keskuspaikka. Maan ympäri kiertävät liikkuvat taivaat: likinnä kiertotähtien, etäämpänä kiintotähtien ja kauimpana kristallitaivas. Niiden ulkopuolella on Jumalan liikkumaton taivas, autuaitten asuinpaikka.

Eräässä ristiretkien aikana kirjoitetussa kirjassa on mm. tällainen kappale: »Maan eteläosissa on ihmeellisiä esineitä, ja erittäinkin ovat kivet eriskummallisia. Siellä on kivi, joka kasvaa ja pienenee joka kuukausi aivan niin kuin kuu. Siellä on myös kivi, joka tekee omistajansa näkymättömäksi; niin ikään kivi, jonka omistajan sanotaan voivan oleskella, missä haluaa. Vielä on siellä kivi, joka polttaa käteen otettaessa; jos pistää sen suuhunsa, niin saa tietää, mitä tapahtuu naapurin kotona. Muuan kivi on sellainen, että se joutuessaan neidon tai jonkun muun viattoman naisen käteen, kiiluu keltaiselta; mutta jos epäsiveellinen mies tai nainen ottaa sen käteensä, niin se käy harmaaksi. Siellä on myös hikoava kivi, ja siitä ovat kaikki jalokivet saaneet alkunsa.»

● Nibelungenlaulu. Aikaisemmin on mainittu keskiajan kuuluisista sankarirunoelmista Rolandin laulu ja Edda. Vuoden 1200 vaiheilla sepitettiin Etelä-Saksassa säilyneiden kansanrunojen pohjalla saksalaisten kansaneepos Nibelungenlaulu, jossa kerrotaan ihanan burgundilaisen prinsessan Kriemhildin ja alankomaalaisen kuninkaanpojan Siegfriedin onnettomista kohtaloista.

Siegfried, kuninkaanpoika Alankomaista, on kylpenyt voittamansa lohikäärmeen veressä, joka on tehnyt hänen ihonsa haavoittumattomaksi, yhtä kohtaa lukuunottamatta. Hän on myös taistellut Nibelungien kääpiökansaa vastaan saaden haltuunsa verrattoman Nibelungen-aarteen sekä näkymättömäksi tekevän viitan. Siegfried kuulee maineen Kriemhildin kauneudesta, päättää voittaa hänet morsiamekseen ja lähtee komeasti varustettuna Wormsiin, jossa Kriemhild asuu veljensä burgundilaiskuninkaan Guntherin luona.

Wormsiin tultuaan Siegfried antautuu Guntherin palvelukseen ja osoittaa uljuuttaan sodassa saksilaisia ja tanskalaisia vastaan. Sotaretkeltä palattua vietetään 12-päiväiset juhlat, ja nyt Siegfried ensi kerran näkee Kriemhildin. Neito astuu kuin aamurusko pilvestä; kuin kuu tähtien joukosta hän loistaa muitten neitojen seasta. Tervehtäen sankaria hän astuu tämän rinnalle. Ei kevään eikä kesän kukkeimmillaan ollessa Siegfried ole ennen tuntenut sellaista riemua. Mutta Gunther ei anna sisartaan Siegfriedille puolisoksi, vaan vaatii tältä yhä uusia palveluksia.

Vihdoin Siegfriedille tarjoutuu tilaisuus suorittaa uroteko, joka hankkii hänelle Guntherin suostumuksen.

Kaukana merentakaisessa Islannissa hallitsee Brunhilde kuningatar. Sen, joka mielii saavuttaa hänen rakkautensa, tulee voittaa hänet kiven- ja keihäänheitossa. Gunther haluaa saada hänet omakseen, mutta Brunhildellä on yliluonnolliset voimat, ja Gunther tietää joutuvansa tappiolle ottelussa hänen kanssaan. Hän turvautuu sen tähden Siegfriedin apuun. He lähtevät matkalle ja saapuvat Islantiin. Siegfried pukeutuu taikaviittaansa ja käy näkymättömänä Guntherin rinnalla kilpailuun Brunhilden kanssa. Kuningatar joutuu häviölle ja antaa kätensä ja maansa luulotellulle voittajalleen, Guntherille. Palataan Wormsiin, jossa vietetään kaksoishäät, sillä Siegfried saa ystävyytensä palkinnoksi Kriemhildin puolisokseen. Kuitenkin hänen täytyy lunnaiksi maksaa Nibelungenaarre, joka näin joutuu burgundilaiskuninkaan haltuun. Sen jälkeen Siegfried matkustaa puolisoineen Alankomaihin, jossa hän hallitsee onnellisena 10 vuotta.

350Saapuvatpa sitten Siegfried ja Kriemhild kerran kevätjuhlaan Wormsiin. Siellä syntyy kuningatarten kesken kiista heidän miestensä etevyydestä. Suuttuneena Brunhilde lausuu, että Kriemhild on orjan vaimo. Silloin Kriemhild ilmaisee salaisuuden: Siegfried se aikoinaan kilpaottelussa voitti Brunhilden eikä Gunther.

Suuttunut Brunhilde päättää kostaa Siegfriedille, koska tämä ei ollut ottanut häntä puolisokseen, vaikka olikin voittanut hänet kilpailussa. Kostotyön hän jättää erään palvelijansa Hagenin suoritettavaksi. Tämä saa Kriemhildiltä viekkaasti urkituksi, mihin kohtaan Siegfriediä voi haavoittaa, ja eräällä metsästysretkellä hän lävistää takaapäin Siegfriedin, joka on kumartunut lähteestä juomaan.

Kriemhildin suru on kuvaamaton, kun hän aamulla kirkkoon lähtiessään löytää puolisonsa ruumiin ovensa edestä, jonne ilkeä Hagen on sen laahannut ja heittänyt virumaan.

Kriemhild puolestaan ei nyt ajattele muuta kuin kostoa. Voidakseen sen paremmin suorittaa hän suostuu menemään hunnilaiskuninkaan Etzelin puolisoksi. Jonkin ajan kuluttua hän taivuttaa miehensä kutsumaan burgundilaisruhtinaan muka vierailemaan hoviinsa. Pahaa aavistaen Gunther saapuu miehineen. Pian syntyy Kriemhildin ja Hagenin välillä sanakiista, joka muuttuu hirveäksi taisteluksi. Miehiä kaatuu molemmin puolin. Lopulta burgundeista on jäljellä vain Gunther ja Hagen. Hagen tuodaan sidottuna Kriemhildin eteen, ja kuningatar vaatii häneltä Nibelungenaarretta. Kun Hagen sanoo vannoneensa, ettei ilmaise sitä niin kauan kuin yksikin burgundilaiskuningas on elossa, niin Kriemhild hakkauttaa veljeltään pään poikki. Mutta nytpä vasta Hagen tahtookin salata aarteen: hän on ainoa, joka sen tietää. Kriemhild tempaa silloin miekan Hagenin vyöltä ja surmaa hänet omalla kädellään. Muuan vanha uros, Hagenin vastustaja, ei saata nähdä tällaisen kostamatta tapahtuvan: hän syöksyy kuningattaren kimppuun ja lyö hänetkin kuoliaaksi.

Näin sai ylpeys, kateus ja kostonhalu alkuaan jalot ihmiset tuhoamaan toisensa.

● Trubaduurirunous. Kauniissa, rikkaassa ja iloisessa Etelä-Ranskassa, jossa roomalainen sivistys säilyi läpi keskiajan myrskyjen ja henkisen pimeyden, virisi ristiretkien aikana eloon rikas trubaduurirunous. Sieltä se levisi Pohjois-Ranskaan ja naapurimaihin. Trubaduurilla tarkoitetaan runoilevaa ritaria. Usein sepittäjä itse esitti runonsa laulaen ja kielisoittimella säestäen, toisinaan taas erityiset laulajat »jonglöörit» (lat. joculā´tor = ilonpitäjä) kulkivat niitä esittämässä. Toisinaan trubaduuri innostu ylistämään 351taistelun huumaavaa telmettä, toisinaan hän taas leimuavan ivan ja pilkan terävillä aseilla hyökkäsi valtiollisten vastustajain kimppuun. Mutta yhtä usein trubaduuri lauloi rakastetun naisen ylistykseksi. Trubaduurirunous käsittää siis sotalauluja, valtiollisia pilkkarunoja ja lemmenlauluja. Ranskan kuuluisin trubaduuri oli Bertrand de Born [bertrã´ dəbo´rn].

□ Bertrand de Born otti innokkaasti osaa suurvasallien alinomaisiin taisteluihin. Usein hän siirtyi puolelta toiselle ja näyttää taistelleen vain taistelun itsensä takia. Kuvaavaa on, että hän vanhoilla päivillään rupesi munkiksi. Hänen taisteluintoaan kuvailee mainiosti tähän suomennettu runo.

Hyvin tavallisia olivat tähän aikaan munkeista ja papeista laaditut pilkkalaulut. Ne osoittavat, kuinka kirkon arvo oli ihmisten silmissä laskemassa. Niinpä muuan trubaduuri laulaa näin:

● Walther von der Vogelweide. Saksalaisista laulurunoilijoista kohosi suurimpaan arvoon eteläsaksalainen Walther von der Vogelweide vuoden 1200 vaiheilla. Hän rakasti lämpimästi saksalaista isänmaataan ja oli keisarivallan ehdoton kannattaja. Runoissaan hän ylistää omaa maataan maailman ihanimmaksi maaksi, taistelee paaveja vastaan ja laulaa luonnon ja naisten kunniaksi.

□ »Elbestä Reiniin, Reinistä Unkariin vallitsevat jaloimmat tavat, mitä tunnen. Ken tahtoo nähdä kuntoa ja puhdasta mieltä, hän tulkoon meidän maahamme! Siellä ovat miehet kelpo miehiä, naiset ihania kuin enkelit.» — Eräässä runossa hän valittaa paavin rahanahneutta. Hän antaa paavin itsensä sanoa: »Saksalaiset saavat hellittää rahansa, koko heidän omaisuutensa kuuluu minulle, saksalainen hopea kuuluu minun italialaiseen arkkuuni. Kuulkaa, papit: syökää kananpaistia ja juokaa viiniä ja antakaa mokomain saksalaisten paastota!» — Kauan Walther sai vaeltaa pääsemättä oman katon alle asumaan. Kun sitten Fredrik 353II lahjoitti hänelle pienen läänityksen, niin hän puhkesi riemuissaan laulamaan: »Minulla on lääni, hurraa, minulla on lääni; jalo, antelias kuningas on pitänyt murheen minusta!»

● Graalin tarina. Monet tämän ajan runoilijat käsittelivät runoissaan vanhaa tarinaa Graalista. Graal oli keskiajan uskon mukaan se malja, josta Jeesus opetuslapsineen nautti viimeisen ehtoollisensa ja johon Joosef Arimathialainen kokosi ristiinnaulitun Vapahtajan veren. Tällä maljalla luultiin olevan erinomainen voima, jonka kuitenkin vain puhdassydämiset havaitsivat. Sitä luultiin säilytettävän kaukaisessa maassa, jossa hengelliset ritarit, Graalin kuningas etupäässä, sitä vartioivat. Siitä sepitti mm. saksalainen runoilija Wolfram von Eschenbach Parzival-nimisen runoelman vuoden 1200 vaiheilla.

□ Parzival kuuluu, itse siitä tietämättään, Graal-kuninkaan sukuun. Hän kadottaa aikaisin isänsä, ja äiti tahtoo kasvattaa pojan kaukana maailmasta. Kerran nuorukainen saa kuulla vierailta ritareilta Artus kuninkaasta ja hänen hovistaan. Hänessä herää paikalla halu lähteä sinne, ja hän sanoo jäähyväiset surevalle äidilleen. Mutta äiti pukee hänet narrin kaapuun, jotta maailma pilkkaisi häntä ja hän haluaisi takaisin kotiin. Tästä huolimatta Parzival suoriutuu hyvin matkallaan ja saapuu Artus kuninkaan hoviin. Viisas Gurnemanz opettaa hänelle ritarillista käytöstä, johon ennen kaikkea kuuluu, ettei saa kysellä liian paljon.

Mentyään naimisiin kuningatar Kondwiramurin kanssa Parzival lähtee ritariretkelle. Hän tulee ihanaan linnaan, jossa vallitsee suuri suru. Mutta Parzival on vaiti, ei kysy mitään eikä ota osaa onnettomain suruun. Hän ei tiedä, että hän on Graalin linnassa ja että hänen tarvitsisi vain sanoa oikea sana saavuttaakseen korkeimman kuninkaallisen arvon. Kun hän ei kestä koetta, ajetaan hänet pois linnasta, ja kun hänet sittemmin aiotaan lyödä Artus kuninkaan ritariksi, ilmaantuu Graalin airut julistaen hänet siihen arvottomaksi.

Nyt Parzival luopuu palvelemasta Jumalaansa, omaan sankarivoimaansa luottaen hän päättää anastaa toivomansa Graalin kuninkaan arvon. Hän ei tahdo nähdä vaimoaankaan, ennen kuin on päämääräänsä päässyt. Mutta turhaan. Vasta kun hän on uudelleen käynyt koulua, tällä kertaa hurskaan erakon luona, ja oppinut nöyryyttä ja katumusta, hänen onnistuu päästä Graal-linnan salaisuuden perille. Kovien koettelemusten ja nöyrän itsetuntemuksen kautta kulkee tie korkeimpaan. Graalin airut kutsuu hänet kuninkaan arvoon. Kondwiramur 354tulee hänen luokseen kaksoispoikineen, joista Lohengrin on nouseva isänsä seuraajaksi korkeassa Graalin kuninkaan arvossa.

KUVAAMATAITEET.

● Rakennustaide. Kuvaamataiteista edistyi ennen muita rakennustaide. Rakennettiin varsinkin komeita, taiteellisesti arvokkaita kirkkoja. Aluksi oli vallalla romaaninen rakennustyyli. Se kehittyi vuoden 1000 vaiheilla vanhasta basilikamuodosta saavuttaen korkeimman kukoistuksensa 12:nnella vuosisadalla. Tunnusmerkillisenä muotona oli pyörökaari, jota käytettiin oviaukoissa eli portaaleissa sekä ikkunoissa ja holvikatossa. Kirkon pääosan muodosti kuten basilikassakin keskilaiva, jonka molemmin puolin olivat pilarien erottamat matalammat sivulaivat. Etusivu oli länteen ja sen kohdalta kohosi yksi tahi kaksi tornia.

Pohjois-Ranskassa kehkeysi 12:nnen vuosisadan keskivaiheilla uusi rakentamistapa, goottilainen tyyli, leviten sieltä seuraavina aikoina Euroopan muihinkin maihin. Kaaret muodostuivat nyt suipoiksi, jonka tähden kirkkoa sanotaankin suippokaariseksi. Kapeat tornit näyttävät tavoittelevan taivasta. Koristelu on goottilaisessa kirkossa harvinaisen rikas ja yksityiskohtia myöten huolekkaasti suoritettu. Kuvapatsaat, joita runsaasti käytettiin, ovat korkean solakoita. Goottilaiset katedraalit ovat rakennustaiteen todellisia mestariteoksia.

□ Kuuluisimpia goottilaiskirkkoja ovat Pariisin Nôtre-Dame [nōtr-da´m] eli Neitsyt Maarian kirkko sekä Kölnin tuomiokirkko. Edellisen päätyseinä upeine portaaleineen, jonka yläpuolella on kokonainen sarja Ranskan kuninkaitten kuvapatsaita sekä ihmeen kaunis pyöreä ruusu-ikkuna, tekee erinomaisen sopusuhtaisen ja taiteellisen vaikutuksen. Kölnin tuomiokirkko, jota rakennettiin yhteen menoon 250 vuotta ja joka vasta meidän päivinämme lopullisesti valmistettiin, on keskiajan suurenmoisimpia rakennuksia. Se on 135 m pitkä ja sen tornit (160 m) ovat enemmän kuin kaksi kertaa niin korkeat kuin Helsingin Suurkirkko. Tällaiset rakennukset vaativat suunnattomia summia ja taitavia rakentajia. Mutta kirkko oli tähän aikaan rikas, ammattitaito oli korkealla, ja kaupunkien porvaristo oli sekä itsetietoista että uskonintoista. Paitsi kirkot rakennettiin myös raatihuoneet (katso kuvaa 183!) ja ammattikuntain talot goottilaiseen tyyliin.

356● Kuvanveisto ja maalaus. Rakennustaiteen yhteydessä kehittyi kuvanveistokin, varsinkin goottilaisen tyylin valtaan päästyä, pysyen kuitenkin kokonaan rakennustaiteen palveluksessa. Jokainen vähänkin huomattavampi kirkko koristettiin runsaasti kuvapatsailla ja korkokuvilla. (Katso kuvaa 237!) Ne eivät esittäneet yksinomaan raamatullisia henkilöitä ja tapahtumia, vaan kaikilla ihmisluokilla ja ammateilla on niissä edustajansa. Nôtre-Damen kirkkoa koristavat eläinkuvat ovat harvinaisen luontevia.

Maalaustaidekin oli edelleen, kuten aikaisemminkin keskiajalla, kirkollisen rakennustaiteen palveluksessa. Goottilaisella ajalla tuli lasimaalaus kirkkojen ikkunoissa tärkeäksi; alttaritauluja niin ikään maalattiin. Maalaustaiteen kuuluisin tuote oli alanko-maalaisten van Eyck [fane´ik] veljesten vuoden 1400 vaiheilla maalaama Gentin alttari.

Vielä keskiajan puolivälissä oli piirustustaito varsin alkeellisella kannalla. Maalaustaidetta harjoittavat munkit yrittivät vain piirtää kauniisti kaareutuvia viivoja eivätkä pitäneet näköisyyden aikaansaamista niinkään tärkeänä.

Kun tällaisen taiteilijan piti maalata ihminen, hän saattoi tehdä pään yhtä suureksi kuin koko ruumiin tai hän venytti käsivarret nilkkoihin saakka. Sormet voivat olla puolen metrin pituiset; joskus niitä oli kuusi tai neljä. Perspektiivistä taiteilija ei ymmärtänyt mitään; hän ei siis käsittänyt, että esine näyttää sitä pienemmältä, kuta kauempana se on. Päinvastoin hän saattoi kuvata kauempana olevat esineet suuremmiksi kuin lähempänä olevat, jos hän jostain syystä piti edellisiä tärkeämpinä. Kun keskiajan taiteilija esim. tahtoi kuvata kuningasta hovinsa ympäröimänä, ei se riittänyt, että hän varusti kuninkaan kruunulla ja valtikalla, vaan hän teki hänet kahta kertaa suuremmaksi kuin muut henkilöt. Halpasäätyiset ihmiset taas 357kuvattiin aivan kääpiöiksi (katso esim. kuvaa 229!). Tavallista oli myös, että ratsastaja oli kahta kertaa suurempi kuin hevonen, jonka selässä hän istui (katso kuvia 146 ja 164!). Härät, jotka vetivät auraa, saattoivat olla ajajaan verrattuina kooltaan kuin lammaspari. Kun kuvattiin laivamatkaa, piirrettiin ihmiset niin suuriksi, että neljän tai viiden henkilön päät, jotka kurottautuivat yli laidan, olivat yhteensä saman kokoiset kuin koko laiva (katso kuvaa 176!); yksi ainoa mies on saman suuruinen kuin kokonainen linnantorni (katso kuvaa 234!).

Goottilaisen taidesuunnan päästessä valtaan maalaustaidekin melkoisesti kehittyi. Gentin alttaritaulu esimerkiksi on jo huomattava taideluoma. Alla olevassa kuvassa näkyy alttarikaapin sisäpuoli. Se käsittää kaikkiaan 12 eri kuvaa, ylärivissä 7 ja alarivissä 5. Ylärivissä näkyy keskellä Jumala ylhäisessä korkeudessaan. Hänen toisella puolellaan on neitsyt Maaria, toisella apostoli Johannes. Maarian vieressä on joukko laulavia enkeleitä ja Johanneksen toisella puolen 358pyhä Cecilia soittamassa urkuja enkelikuoron säestämänä. Äärimmäisinä ovat Aatamia ja Eevaa esittävät kuvat. Alarivissä näkyy keskellä Kristuksen uhrikuolema; Vapahtaja on kuvattuna karitsaksi. Tämän kuvan toisella puolen on kaksi ryhmää ristiretkeläisiä ja toisella kaksi ryhmää erakoita.

VI. Katolisen kirkon rappeutumisen aika.

KUNINKAAN VALLAN KASVAMINEN RANSKASSA.

● Ranskan läänit. Kun karolinkien hallitsijasuku sammui Ranskassa v. 987, nousi valtaistuimelle Capetinkien suku (987–1328), joka sai nimensä suvun ensimmäisestä kuninkaasta Huugo Capet´sta [kape´]. Kuninkaan valta oli Ranskassakin vähäinen. Maa oli jakautuneena moniin isompiin ja pienempiin lääneihin, joiden haltijat vähän välittivät kuninkaasta. Hänen valtansa rajoittui aluksi melkein yksinomaan Pariisin ympärillä olevaan Francian eli Isle de Francen [īldəfrā´s] kreivikuntaan, jonka capetingit omistivat. Kun Huugo Capet kysyi eräältä Etelä-Ranskan vasallilta: »Kuka sinut on tehnyt kreiviksi?», tämä vastasi kysymällä: »Kuka sinut on tehnyt kuninkaaksi?» Ranskan mahtavimmat lääninherrat olivat Normandian, Aquitanian ja Burgundin herttuat sekä Flanderin, Champagnen [šāpa´nj] ja Toulousen [tulū´z] kreivit.

Ranskan suurvasallien valta kasvoi senkin johdosta, että Normandian herttua kohosi Englannin kuninkaaksi, josta kohta tarkemmin kerrotaan. Ranskalaissukuisilla Englannin kuninkailla oli yhteen aikaan kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa lääninä, joten vasalli oli tuntuvasti lääninherraansa mahtavampi.

● Läänejä palautetaan. Vähä vähältä kuninkaitten valta kuitenkin kasvoi. Capetinkikuninkaat ottivat välittömästi hallintoonsa ne läänit, joista vasallisuku sammui; niitä ei läänitetty uudelleen, kuten Saksassa. Mutta tilaisuuden tarjoutuessa kuninkaat turvautuivat väkivaltaankin vasallien kukistamiseksi. Niin teki Filip II August (1180–1223). Hän oli päättänyt kukistaa Englannin kuninkaiden 359vallan Ranskassa. Kauan hän kumminkin turhaan taisteli heitä vastaan. Mutta Juhana Maattoman ollessa Englannin kuninkaana Filip II August pääsi tarkoitustensa perille. Kun Juhana surmautti vanhemman veljensä pojan, jolla oli parempi oikeus kruunuun kuin hänellä, hänet tuomittiin menettäneeksi maansa. Jonkin ajan kuluttua Juhana yritti asevoimin saada takaisin menetetyt läänit, ja häntä auttoivat useat Pohjois-Ranskan vasallit. Mutta Filip II August voitti heidät Bouvines´in [buvi´n] taistelussa. Täten Englannin kuninkaat olivat menettäneet melkein kaikki ranskalaiset maansa, ja Pohjois-Ranskan vasallien mahtavuus oli murrettu. Pian sen jälkeen Filip II August pakotti Etelä-Ranskankin vasallit kuuliaisuuteen.

□ Kuten aikaisemmin mainittiin, pääsi Etelä-Ranskassa näihin aikoihin lahkolaisuus vallalle. Albin (albi´) kaupungin mukaan lahkolaisia sanottiin albigenseiksi. Näitä »kettuja vastaan, jotka hävittävät Herran viinimäkeä», paavi Innocentius lähetti joukoittain munkkeja, jotka innokkaasti saarnasivat harha-oppia eli kerettiläisyyttä vastaan. Mutta kun tämä ei auttanut, paavi turvautui mahtikeinoihinsa. Hän julisti Toulousen kreivin, joka oli ottanut kerettiläiset suojelukseensa, pannaan ja saarnautti ristiretkeä albigensien kukistamiseksi. Moni Pohjois-Ranskan vasalli lähtikin mielellään ryöstöretkelle rikkaaseen etelään, ja Ranskan kuningas käytti tilaisuutta hyväkseen laajentaakseen välittömiä alueitaan.

Niin alkoivat albigensisodat, joissa kristityt taistelivat kristityitä vastaan. Ristijoukon etunenässä näkyi paavin lähettiläitä eli legaatteja sekä munkkeja ristiinnaulitun kuvat kädessä. Hävitys oli kauhea. Eräässä kaupungissa murhattiin 20 000 asukasta; 7 000 oli paennut erääseen kirkkoon, niistä useimmat katolilaisia. Heitä kehoitettiin luovuttamaan 360albigensit ristijoukolle, jolloin muut armahdettaisiin. Mutta he kieltäytyivät sitä tekemästä. »Hakatkaa heidät kaikki kuoliaiksi!», huusi silloin paavin lähettiläs, »Herra kyllä tuntee omansa». Ne vangitut albigensit, jotka eivät luopuneet uskostaan, poltettiin roviolla, usein monta sataa yhdessä. Hirmutöiden kauhistuttamana etelän väestö, katolilaiset samoin kuin albigensit, teki raivokasta vastarintaa. Vihdoin albigensien vastustusvoima murtui. Toulousen kreivi menetti maansa, joka joutui Ranskan kuninkaalle. Pohjoisranskalaiset paronit asettuivat ryöstetyille tiluksille. Etelä-Ranskan vapaa sivistys oli saanut ankaran iskun, trubaduurien iloinen laulu oli vaiennut.

● Pariisin parlamentti. Filip II August menetteli usein viekkaasti ja väkivaltaisesti toimiessaan kuninkaanvallan kohottamiseksi maassaan. Hänen pojanpoikansa Ludvig IX Pyhä (1226–1270) pyrki rauhallisin ja rehellisin keinoin samoihin päämääriin.

Vanhastaan oli Ranskassa suurvasallien tuomioistuin, jossa olivat tuomareina keskenään samanarvoiset ylimykset eli päärit (lat. pārēs = »samanarvoiset»). Sitä sanottiin päärien oikeudeksi ja siinä ratkaistiin ainoastaan kruununvasalleja koskevia oikeuskysymyksiä. Ludvig Pyhän hallitessa tämän tuomioistuimen jäseniksi alettiin ottaa porvarissäätyisiä lainoppineita, joita sanottiin legisteiksi (lat. lex, lēgis = laki, lain). Siten alkuperäisestä vasallien tuomioistuimesta muodostui Pariisin parlamentti, joka nyt oli ylin kuninkaallinen oikeusistuin; siinä ratkaistiin muitakin kuin kruununvasalleja koskevia asioita.

Legistit olivat tutkineet vanhaa roomalaista oikeutta eli roomalaista lakia. Sen mukaan hallitsijalla oli valtiossa rajaton 361valta. Kun tämän periaatteen mukaisesti korkein tuomiovalta oli kuninkaalla, niin kaikkien feodaaliherrain tuli alistaa läänissään lausumansa tuomiot kuninkaallisen tuomioistuimen lopullisesti ratkaistaviksi. Siten kuninkaan valta tuntuvasti kasvoi niissäkin lääneissä, jotka vielä olivat lääninherrain hallussa.

□ Ludvig Pyhä käytti kasvanutta valtaansa oikeudenmukaisesti. Erittäin hän koetti suojella köyhäin ja heikkojen oikeutta. Hänen elämäkertansa kirjoittaja kertoo, että hän kesän aikana usein istui linnan puistossa suuren tammen juurella oikeutta jakamassa. Sinne, niin hän arveli, köyhätkin paremmin uskaltavat tulla häntä puhuttelemaan. Pojalleen hän kirjoitti: »Jos rikas ja köyhä saapuvat tuomioistuimeesi, niin asetu mieluummin köyhän kuin rikkaan puolelle, kunnes olet päässyt totuuden perille! Jos joudut riitaan toisen kanssa, niin sinun on ennen kaikkea tehtävä niin kuin oikein on eikä kysyttävä, mikä olisi itsellesi edullista.» — Kun sanoma Ludvigin kuolemasta oli saapunut, kirjoitti muuan runoilija: »Oikeus ja vanhurskaus ovat kuolleet, kun se hyvä kuningas, se pyhä Jumalan mies kuoli. Kenen puoleen köyhä kansa voipi nyt valituksineen kääntyä, kun hyvä kuningas, joka sitä suuresti rakasti, on kuollut?»

● Valtiopäivät. Filip II August ja Ludvig IX Pyhä olivat kukistaneet lääninherrain mahtavuuden; heidän jälkeläisensä Filip IV Kaunis (1285–1314) taisteli voitokkaasti paavia ja katolista kirkkoa vastaan. Puolta vuosisataa aikaisemmin paavi oli perin juurin kukistanut Hohenstaufien vastarinnan; nyt Ranskan kuningas pakotti tuon mahtavan kirkon päämiehen alistumaan tahtoonsa.

Vanhastaan oli katolisella kirkolla kaksi tärkeätä etuoikeutta Ensiksikin oli kirkko omaisuuksineen vapaa veroista. Toiseksi kirkolla oli oma tuomiovalta: »hengellisen tuomiovallan» alaisia eivät olleet ainoastaan papit, joita maallinen tuomioistuin ei ensinkään saanut tuomita, vaan myöskin kirkon tiluksilla asuvat alustalaiset; haastettiinpa kaikki maallikot sellaisissa asioissa, jotka koskivat siveellisyyttä tai kirkollista järjestystä, hengellisen tuomioistuimen eteen.

Ludvig Pyhä oli rajoittanut kirkon tuomiovaltaa. Filip IV Kaunis rupesi verottamaan kirkon omaisuutta. Mutta silloin hän joutui ankaraan riitaan paavi Bonifatius VIII:n kanssa, jolloin paavi joutui täydellisesti tappiolle.

362□ Bonifatius oli kopea ja vallanhimoinen ja vaati samaa arvoa ja valtaa kuin Innocentius aikoinaan. »Minä olen Cæsar, minä olen imperator!» hän kirjoitti Saksan keisarille. Kun Ranskan kuningas rupesi verottamaan kirkkoa, Bonifatius julkaisi paavillisen kirjeen eli bullan, jossa hän pannan uhalla kielsi hengellisiä paavin luvatta maksamasta veroa ja uhkasi samalla kirouksella jokaista, »ken ikinä hän lieneekin», joka kirkolle veroa määrää. Kotvaksi saatiin sovinto aikaan paavin ja kuninkaan kesken. Mutta pian riita syttyi uudelleen. Bonifatius julkaisi uuden bullan, jossa mm. sanottiin: »Niinkuin kirkko on yksi ainoa ruumis, niin sillä on myös yksi ainoa pää. On olemassa kaksi miekkaa, hengellinen ja maallinen. Toista käyttää kirkko, toista tosin kuninkaat, mutta ainoastaan kirkon hyväksi: maallisen miekan tulee olla hengelliselle alamainen. Hengellisellä vallalla on oikeus tuomita maallista, mutta Jumala yksin tuomitsee hengellisen vallan tekoja. Jokainen, joka vastustaa hengellistä valtaa, hän vastustaa Jumalaa.»

Bonifatius oli juuri aikeissa julistaa Filipin pannaan, kun hän joutui syntymäkaupungissaan, josta pannajulistus piti annettaman, pahoinpitelyn alaiseksi. Filip oli lähettänyt Roomaan lähettiläänsä, erään lainoppineen, ja tämä liittoutui paavin vastustajiin. Varhain eräänä aamuna he tunkeutuivat paavin asuntoon huutaen: »Kuolema paaville! Eläköön Ranskan kuningas!» Surmattuaan joukon paavin palvelijoita ja kannattajia he hyökkäsivät paljastetut miekat kädessä itse paavia vastaan. Mutta valtaistuimellaan istui Bonifatius juhlapuvussaan, pitäen Pietarin avaimia toisessa kädessään, kultaista ristiä toisessa, Vaikka hän jo oli 86 vuoden ikäinen, oli hänellä ylpeä ja kunnioitusta herättävä ryhti, ja hänet nähdessään sotamiehet vetäytyivät arasti taaksepäin. Mutta joukon johtaja astui paavia kohti, puhkesi solvauksiin 363tempasi hänet istuimelta ja löi häntä sotahansikkaalla kasvoihin. Paavi vangittiin. Pian kaupungin asukkaat kumminkin vapauttivat hänet, mutta muutaman päivän kuluttua Bonifatius kärsimästään loukkauksesta kuoli.

● Kun Bonifatiuksen seuraaja paavinistuimella Filipin vaatimuksesta muutti asumaan Ranskaan paavin omistamaan Avignonin [avinjō´] kaupunkiin, paavit tulivat kokonaan riippuvaisiksi Ranskan kuninkaista. Tätä paavien nöyryytyksen aikaa (1309–1377) on sanottu paavien Baabelin vankeudeksi.

Taistelussaan kirkkoa vastaan Filip IV Kaunis vetosi kaupunkien porvariston kannatukseen. Asemansa lujittamiseksi kuningas kutsui v. 1302 aateliston, papiston ja porvariston edustajia valtiopäiville Pariisiin. Siten Ranskan säätyvaltiopäivät saivat alkunsa.

ENGLANNIN KEHITYS PERUSTUSLAILLISEKSI VALTIOKSI.

● Vilhelm Valloittaja. Tanskalaisvallan päätyttyä Englannissa nousi kotimainen mies kuninkaan istuimelle. Mutta pian maahan jälleen hyökkäsi vieras valloittaja. Normandian herttua Vilhelm väitti, että Englannin kruunu oli luvattu hänelle. Kun sitä ei annettu hänelle suosiolla, hän päätti anastaa sen asevoimin. Saatuaan paavin kannatuksen aikeelleen hän kokosi Ranskasta suuren sotajoukon ja purjehti Kanaalin ylitse Englantiin. Hänen rautapukuiset ritarinsa voittivat huonommin aseistetut vastustajansa Hastingsin [he´istiŋz] kentällä v. 1066 ja valtasivat maan.

□ Taistelu alkoi aamun valjetessa. Muuan normannilainen ritari Taillefer, [te´iləfə̄] ratsasti ranskalaisten edellä laulaen kaikuvalla äänellä tunnettua laulua Kaarle Suuresta ja Roland´ista. Toisten yhtyessä lauluun saavuttiin anglosaksien leirille. Pian oli käymässä raivokas taistelu. Vilhelmin joukot taistelivat ratsain, pukeutuneina rautaan kiireestä kantapäähän. Mutta anglosaksilaiset jalkamiehet seisoivat järkkymättöminä, kilpi kilvessä, ja torjuivat hyökkäyksen kerta toisensa perästä. Silloin Vilhelm käytti viekkautta. Hän levitti miestensä keskuuteen huhun, että hän oli kaatunut. Monet kääntyivät jo pakoon, ja anglosaksit avasivat rivinsä ajaakseen heitä takaa. Mutta nyt herttua sieppasi kypärän päästänsä ja huusi: »Minä elän ja olen Jumalan avulla voittava!» Silloin normannit uudistivat hyökkäyksensä, tunkeutuivat 364anglosaksien auenneiden rivien läpi ja saavuttivat voiton. Ja Vilhelm sai nimen Valloittaja.

● Vilhelmin mukana tuli maahan joukko normannilaisia ylimyksiä. Heidän haltuunsa joutui suurin osa anglosaksien maata, ja läänityslaitos pantiin täälläkin toimeen. Kuninkaan valta pysyi kumminkin lujempana kuin mannermaan valtioissa, sillä Vilhelm vaati kaikki alavasallitkin tekemään uskollisuuden valan kuninkaalle. Kuitenkin normannit muodostivat tästä lähtien Englannin mahtavan ylimysluokan, joka erosi anglosaksilaisesta kansasta sekä tapojensa että kielensäkin puolesta, ja kesti kauan, ennen kuin nämä kaksi kansallisuutta sulautuivat toisiinsa.

● Henrik II ja Tuomas Becket. Normannilaisen suvun jälkeen sai Englannin kruunun Henrik II (1154–1189), joka niinikään oli ranskalainen ylimys ja kuului Plantagenetin [pläntä´džinet] sukuun (1154–1485). Hänellä oli lääninä enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan kuningaskuntaa, ja Englannissa hän kohotti kuninkuuden suureen voimaan.

Henrik antoi feodaaliherroille erityistä maksua vastaan vapautuksen sotapalveluksesta. Maksua sanottiin kilpiveroksi. Verosta saaduilla varoilla hän palkkasi sotureita, jotka olivat taidoltaan parempia ja samalla luotettavampia kuin aatelissotilaat.

Henrik tahtoi myös määrätä kirkon asioista. Hän nimitti piispoja ja julkaisi kirkkoa koskevia lakeja, joissa mm. säädettiin, että pappien rikosasioissa tuli vastata maallisissa tuomioistuimissa. 365Mutta silloin hän joutui taisteluun kirkon kanssa, jota Englannissa tähän aikaan ylimpänä edusti arkkipiispa Tuomas Becket [be´kit]. Tässä taistelussa Henrik joutui tappiolle.

□ Becket oli aiemmin ollut kuninkaan palveluksessa, ja he olivat olleet hyviä ystäviä. Kuninkaan vaatimuksesta Becket oli arkkipiispaksikin nimitetty. Mutta tultuaan tähän korkeaan kirkolliseen virkaan Becket ryhtyi pontevasti puolustamaan kirkon etuja. Kun Henrik rupesi määräämään kirkon asioista, hän huomautti paavien tapaan: »Niinkuin kulta on halpaa lyijyä kalliimpaa, niin on hengellinen valta maallista valtaa arvokkaampi». Hän lähti Ranskaan, ja vasta monen vuoden kuluttua saatiin sovinto aikaan hänen ja Henrikin välillä. Arkkipiispa palasi nyt Englantiin, mutta asettui jyrkästi entiselle kannalleen. Suuttuneena kuningas lausui uhkauksia ja moitteita. »Minkälaisia raukkamaisia miehiä minulla onkaan, kun ei yksikään kykene hankkimaan kostoa tuolle uppiniskaiselle papille!», hän eräänä päivänä sanoi. Sen johdosta neljä hänen ritariaan surmasi Becketin itse kirkon alttarilla. Tämä luettiin kuninkaan syyksi. Henrikin oli pakko ruoskittaa itseänsä arkkipiispan haudalla sekä peruuttaa kirkkoa vastaan tähdätyt säännökset.

● Suuri vapauskirja. Henrik II:n kuoltua hallitsi Englantia peräkkäin hänen kaksi poikaansa, joista nuorempi oli ennen mainittu Juhana Maaton, väkivaltainen ja kykenemätön ruhtinas. Jo ennen on kerrottu, kuinka hän menetti suurimman osan ranskalaisia alueitaan. 366Juhana joutui riitaan myöskin paavin kanssa. Hän nimitti mieleisensä miehen arkkipiispaksi, mutta paavi ei tätä hyväksynyt, vaan asetti virkaan toisen henkilön. Kun Juhana ei päästänyt uutta arkkipiispaa Englantiin ja uhkasi heitättää mereen koko maansa papiston, niin paavi julisti Juhanan pannaan ja koko maan interdiktiin. Silloin Juhana nöyrtyi: hän antoi maansa paaville, saaden sen lääninä takaisin. Englannin kuningas oli siis paavin vasalli.

Mutta Juhana sai vastaansa maansa ylimyksetkin, joita hän oli kohdellut mielivaltaisesti. Yhtyivätpä toisilleen vihamieliset kansanainekset, normannilainen ja anglosaksilainen, yksimielisesti vaatimaan kuninkaan vallan rajoittamista selvillä lainsäännöksillä. Kuninkaan oli pakko taipua: v. 1215 hän alle-kirjoitti Magna chartan [karta] eli suuren vapauskirjan, joka laski pohjan Englannin kansan vapaalle itsehallinnolle.

Tästä lähtien laki oli Englannissa määräämässä kuninkaankin toimivallasta. Hän ei saanut ottaa veroa ylimysten suostumuksetta, eikä hän saanut vangita vapaata englantilaista mielivaltaisesti. Laki, joka näin määrää kuninkaanvallan rajat, on perustuslaki.

□ Magna chartassa sanotaan mm.: »Mitään kilpiveroa tai läänivelvollisuutta älköön määrättäkö meidän kuningaskunnassamme ilman valtakuntamme yhteistä neuvonpidettä!» — »Raha-apuja ja kilpiveroa määrättäessä tahdomme me kuulla valtakuntamme yhteisen neuvonpiteen ja sitä varten kutsua koolle arkkipiispat, piispat, apotit, kreivit ja vapaaherrat lähettämällä kullekin kirjeen, ja sitä paitsi tahdomme virkamiestemme välityksellä kutsua kaikki muut vasallit koolle määräpäiväksi.» — »Ilman laillista, maan lakien mukaan langetettua tuomiota ei ketään vapaata miestä saa vangita, ei julistaa lainsuojattomaksi, ei karkottaa maasta eikä muutoin vahingoittaa: häneltä ei myöskään saa riistää omaisuutta.»

● Englannin parlamentti. Magna chartan mukaan verojen myöntäminen kuului hengellisille ja maallisille ylimyksille. Puolta vuosisataa myöhemmin alemmatkin kansanluokat tulivat tästä oikeudesta osallisiksi. Juhanan pojan Henrik III:n hallitessa syntyi näet jälleen riitoja hänen ja ylimysten välillä, kuningas kun määräsi mielin määrin veroja. Lopulta puhkesi kapina. Kuningas vangittiin, ja vastarinnan johtaja kutsui v. 1265 kokoon valtiopäivät eli parlamentin, jonne ylimysten lisäksi saapui myös aatelisten ja aatelittomien maanomistajain ja kaupunkien porvariston edustajia. Täten muodostui ylimysten kokous kansaneduskunnaksi.

On huomattava, että Ranskassa parlamentti oli ylituomioistuin, Englannissa kansaneduskunta.

368Henrik III:n poika Edvard I piti voimassa Magna chartan säännökset. Hän kävi sotia Walesia ja Skotlantia vastaan liittäen ensiksi mainitun maan Englannin kuningaskuntaan. Näihin sotiin hän tarvitsi varoja, mutta ne oli pyydettävä parlamentilta. Parlamentti kokoontui sangen usein ja sen toiminta alkoi vakaantua. Parlamentti jakaantui kahteen osastoon: ylähuoneeseen ja alahuoneeseen. Ylähuoneen muodostivat hengelliset ja maalliset ylimykset, joita sanottiin lordeiksi [lōd]. Alempi aatelisto sekä aatelittomat maaseudun ja kaupunkien valitut edustajat taas muodostivat alahuoneen.

Alempana mainitun satavuotisen sodan aikana anglosaksit ja normannit sulautuivat toisiinsa yhdeksi eheäksi Englannin kansaksi. Samoin muodostui englannin kieli siten, että anglosaksien kieleen siirtyi paljon ranskalaisia sanoja.

SATAVUOTINEN SOTA.

● Sodan aihe. 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla Englanti ja Ranska joutuivat keskenään sotaan, joka, välillä keskeytyen, kesti toista sataa vuotta (1339–1453). Siinä taisteltiin Ranskan kruunusta.

Kun capetinkisuvun vanhin miespuolinen haara sammui 1328, syntyi epätietoisuutta siitä, oliko kruunu menevä Filip IV Kauniin veljenpojalle, Valois´n [valua´] kreiville Filipille, vaiko hänen tyttärenpojalleen, Englannin kuninkaalle Edvard III:lle. Suurvasallit ratkaisivat asian Filipin eduksi. Näin nousi Ranskan valtaistuimelle Valois´n suku (1328–1589), joka siis oli capetinkisuvun sivuhaara.

● Crécyn taistelu (1346). Edvard III päätti asevoimin anastaa Ranskan kruunun. Hän sai aikeelleen vilkasta kannatusta Englannissa, ja Alankomaiden porvarit, jotka saivat kutomoihinsa villat Englannista, menivät hänen puolelleen. Englannin väkiluku oli tosin Ranskan väkilukua pienempi, mutta Edvardin sotajoukko oli taistelukuntoisempi kuin Ranskan. Aatelisen ratsuväen lisäksi hänellä oli hyvin harjoitettua jalkaväkeä, josta toisilla oli aseina keihäät, toisilla hyvätekoiset jouset. Ja kaiken lisäksi hänellä oli tykkejä, joita nyt ensi kerran mainitaan taistelussa käytetyn. Tärkeintä oli kuitenkin se, että englantilaiset taistelivat säännöllisin joukoin, jotka suorittivat taisteluliikkeet komennuksen mukaan. Tämän taistelutavan he olivat oppineet sotiessaan Walesin ja Skotlannin kelttiläisiä vastaan. Ranskan sotajoukossa taistelivat aateliset ratsumiehet, jotka tosin olivat sotaanharjaantuneita, mutta joilta puuttui tarpeellinen järjestys ja kuri; kukin suoritti kamppailun oman harkintansa mukaan. Jousimiehiäkin oli, mutta ne eivät kyenneet kilpailemaan englantilaisten kanssa nopeudessa ja tarkkuudessa. Niinpä ranskalaiset kärsivät, vaikka heidän joukkonsa oli paljoa lukuisampi, täydellisen tappion Crécyn [kresi´] taistelussa Pohjois-Ranskassa v. 1346.

□ Kuningas Filip tahtoi antaa sotamiestensä levätä ennen taistelun alkamista, koska he olivat marssineet aamusta asti sateessa. Mutta voitonvarmoina ranskalaiset ruhtinaat ja ritarit tahtoivat heti taistella. Kuningas suostui ja antoi genovalaisille jousimiehille, jotka olivat hänen palveluksessaan, käskyn hyökätä. Turhaan genovalaiset huusivat, 370että heidän jousenjänteensä olivat sateesta höltyneet — heidän täytyi rynnätä. Mutta pian he kääntyivät toivottomina pakoon, kun englantilaiset jousimiehet, jotka olivat pitäneet jousensa koteloissa, alkoivat ampua. »Nuo heittiöt», urhoolliset Ranskan ritarit huusivat omista jousimiehistään, »miksi he sulkevat meiltä tien?» »Hakatkaa ne maahan!» kuningas komensi. Ja sillä aikaa kuin ranskalaiset ritarit kävivät turvattomien jousimiesten kimppuun, englantilaiset lakkaamatta ampuivat joukkoon.

Vihdoin ranskalainen ritarijoukko ratsasti rynnäkölle. Englantilaiset odottivat hyökkäystä tyynesti ja äänettöminä. Edvard oli asettanut joukkonsa mäen rinteelle kolmeen linjaan. Ritarit olivat astuneet maahan ratsujensa selästä ja taistelivat yhdessä jalkamiesten kanssa. Rintaman edustalle oli sijoitettu jousimiehet. Jouset olivat teräksestä ja niin raskaat, että ne oli viritettävä erityisellä vääntimellä. Ampujan vieressä oli sen takia hänen kumppanillaan leveä kilpi molempien suojana. Hyvällä jousella saattoi ampua puhki vahvan ritarivarustuksen. Toista linjaa johti kuninkaan 15-vuotias poika Edvard, jota tumman varustuksensa takia sanottiin mustaksi prinssiksi. Kolmannen linjan ja koko taistelun ylin johto oli kuninkaalla.

Ranskan aatelin kiivaasta hyökkäyksestä englantilaisten jousimiesten rivit särkyivät. Musta prinssi joutui ahdinkoon ja pyysi isältään apua. »Onko poikani pudonnut hevosen selästä?» kuningas kysyi, »ja onko hän haavoittunut tai kuollut?» »Ei», sanantuoja vastasi, »viholliset ovat ylivoimallaan voittamaisillaan hänet.» Kuningas, joka paikaltaan näki, että prinssi hyvin saattoi suoriutua, vastasi: »Sitten hän ei saakaan apua. Olkoon päivän kunnia hänen, niin hän voipi ansaita ritarikannuksensa!» Tämä vastaus kiihotti prinssiä. Niin kuin muuri hänen lujat rivinsä vastustivat Ranskan ritariston hyökkäyksiä. Ja kun englantilaisten kolmaskin linja marssi rinnettä alas, oli heidän voittonsa täydellinen.

● Kansa kapinassa. Crécyn taistelun jälkeen oli useita rauhan vuosia. Euroopassa raivosi silloin hirveä rutto, »musta surma», johon kuoli tuhansittain ihmisiä. Mutta kun ruton aika oli päättynyt, 371sota alkoi uudelleen. Ranskalaiset olivat nytkin häviöllä, vietiinpä heidän kuninkaansa vankina Englantiin.

Silloin puhkesi Ranskassa kapina. Hallitusta johti kruunun-prinssi, jota sanottiin daufiniksi [dof̃ä´], koska hänellä oli Dauphinén [dofine´] maakunta lääninä. Porvaristo tahtoi supistaa kuninkaan valtaa, ja talonpojat, jotka sodan johdosta olivat paljon kärsineet, liittyivät joukoiksi ja kulkivat ryöstämässä ja polttamassa aatelin linnoja. Mutta kapina kukistettiin, ja olot jäivät entiselleen.

● Jeanne d´Arc. Sota leimahti usean kerran ilmiliekkiin. Voitolla olivat milloin englantilaiset, milloin ranskalaiset. Näin kului ainaisissa levottomuuksissa 80 vuotta. Lopulta Ranskaa kohtasi suuri onnettomuus: kuningas tuli heikkomieliseksi, ja mahtavat suurvasallit jakautuivat kahteen keskenänsä vihamieliseen puolueeseen. Samaan aikaan englantilaiset uudistivat hyökkäyksensä. Kun Kaarle VII, heikkomielisen isänsä kuoltua, v. 1422 nousi valtaistuimelle, oli hänellä hallussaan ainoastaan Loire [luā´r]-joen eteläpuolella oleva osa maata. Mutta englantilaiset tahtoivat valloittaa koko Ranskan ja rupesivat piirittämään Orleans´in [orleã´] kaupunkia. Ranska näytti olevan hukassa, mutta silloin 17-vuotias talonpoikaistyttö Jeanne d´Arc [žanda´rk] tuli maansa pelastajaksi.

□ Kotiseudullaan Champagnessa Jeanne d´Arc oli kuullut kertomuksia vain sodista ja pyhimyksistä. Eräänä päivänä hän oli näkevinään suuren valon, ja ihana olento, jolla oli siivet, virkkoi hänelle: »Vapauta kuningas ja anna hänelle takaisin hänen maansa ja valtakuntansa!» Mutta tyttö vastasi: »Minä olen vain heikko tyttö enkä osaa johtaa aseellisia miehiä». Ääni vastasi taas: »Pyhimykset auttavat sinua». Vuosikausia hän kuuli näitä ääniä kertomatta niistä kenellekään. Vihdoin hän ilmoitti asiasta isälleen. Isä sanoi mieluummin hukuttavansa tyttärensä kuin päästävänsä hänet raakojen sotamiesten joukkoon. Sitten Jeanne kertoi asiasta eräälle upseerille. Tämäkin nuhteli häntä. Mutta tyttö oli itsepäinen. Hän lausui: »Lähden kuninkaan luo, vaikkapa jalkani kuluisivat polvia myöten.»

Ja Jeanne lähti kuninkaan luo. Hän leikkasi lyhyeksi pitkän tukkansa, pukeutui miehen pukuun ja saapui onnellisesti siihen kaupunkiin, jossa kuningas oleskeli. Tuntematta ennakolta kuningasta Jeanne meni suoraan hänen luokseen, vaikka kuningas tavalliseen hovi-miehen pukuun pukeutuneena oli suuressa seurassa. »Jos annat minulle sotaväkeä, niin minä vapautan Orleans´in ja vien sinut kruunattavaksi 372Reimsiin», tyttö rohkeasti virkkoi kuninkaalle, »sillä Jumalan tahto on, että englantilaiset on karkotettava kotimaahansa ja että Ranska on oleva vapaa». Aluksi moni epäili, olisiko suostuttava tuon merkillisen talonpoikaistytön pyyntöön, mutta hänen älykkäät vastauksensa ja varma esiintymisensä herättivät luottamusta.

● Ranskalaiset pitivät Jeanne d´Arcia Jumalan lähettämänä pelastajana. Yleinen innostus syntyi. Tehtiin voimakkaita hyökkäyksiä englantilaisia vastaan. Vihollisten voima murtui. Orleans oli pelastettu, ja Jeanne d´Arc sai Orleans´in neitsyen nimen. Sen jälkeen Kaarle VII vietiin Reimsiin kruunattavaksi.

Jeanne d´Arc oli herättänyt ranskalaisissa yleisen isänmaallisen innostuksen ja lujittanut heidän itseluottamustaan. Heillä oli tämän jälkeen parempi menestys taistelussa. Ja kun sota päättyi (1453), ei Englannilla ollut Ranskan alueista jäljellä muuta kuin Calais´n kaupunki.

□ Kun Jeanne d´Arc oli lupauksensa täyttänyt, hän tahtoi mennä kotiinsa. Mutta hänet houkuteltiin vielä jäämään sotajoukkoon. Silloin onni petti hänet. Hän joutui englantilaisten vangiksi. He syyttivät 373häntä noituudesta ja tuomitsivat hänet noitana elävältä poltettavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön Rouen´in [ruã´] torilla v. 1431. Kun liekit jo ympäröivät häntä, vakuutti hän viattomuuttaan: »Äänet puhuivat minulle Jumalan luota, ne äänet eivät ole minua pettäneet.» Ja kun hänen päänsä kuoleman hetkellä vaipui rinnalle, niin hän huudahti: »Jeesus!» Mutta polttorovion ääressä seisoi tuhansia ihmisiä silmät kyynelissä.

SODAN JÄLKEINEN AIKA RANSKASSA JA ENGLANNISSA.

● Kuninkaan valta kasvaa Ranskassa. Pitkällinen sota Englantia vastaan teki välttämättömäksi pitää sotajoukkoja alinomaa aseissa. Näin sai alkunsa vakinainen sotajoukko, joka oli kokonaan kuninkaan komennettavana. Siten kuningas tuli sodankäynnissä riippumattomaksi aatelisherroista. Samaan aikaan tulivat eräät verot, joita aluksi oli myönnetty sotatarkoituksiin, pysyväisiksi. Siten valtiopäiväin merkitys kuninkaan rinnalla väheni.

Kaarle VII:n jälkeisen Ludvig XI:n hallitessa kuninkaan valta yhä kohosi, kun viimeinen mahtava suurvasalli, Burgundin herttua Kaarle Rohkea, kukistui. Kaarle omisti paitsi Burgundia useita muita alueita, niiden joukossa Alankomaat. Hänen tarkoituksensa oli muodostaa Ranskan ja Saksan välille itsenäinen kuningaskunta. Huolimatta Ludvig XI:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaanXII:n salaisesta vastarinnasta Kaarlella oli kauan menestystä aikeissaan. Mutta kun hän yritti valloittaa Sveitsiä, kohtasi hän sitkeätä vastarintaa tuon vapaan kansan taholta, ja Nancyn [nãsi´] taistelussa hän kaatui (1477). Ludvig otti hänen maistaan Burgundin herttuakunnan, mutta Burgundin kreivikunnan eli Franche-Comtén [frãškõte´] ja Alankomaat sai Saksan keisari Maksimilian, joka oli naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa.

Näin kuninkaan valta oli Ranskassa vahvistumistaan vahvistunut. 374Lääniaateli oli masennettu, katolinen kirkko oli heikko, porvaristo kannatti kuningasta. Hänen käytettävänään oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

● Sisällissota Englannissa. Pian sen jälkeen kun 100-vuotinen sota oli päättynyt Englannin tappioksi, syttyi Englannissa sisällissota kahden kuninkaallisen sukuhaaran välillä, jotka taistelivat kuninkaan kruunusta. Molemmin puolin käytettiin satavuotisesta sodasta vapautuneita levottomia ammattisotilasjoukkoja. Sotaa sanotaan ruusujen sodaksi (1455–1485), toisella sukuhaaralla, Lancasterin [lä´ŋkästə] suvulla, kun oli lipussaan punainen ruusu, toisella, Yorkin [jōk] suvulla, taas valkoinen ruusu. Kansa jakaantui kahtia sukujen mukaan. Sota oli ylen verinen, ja puolueet taistelivat vaihtelevalla onnella. Monta kammottavaa murhaa tehtiin itse kuningasperheessä. Viimein (1485) Henrik VII Tudor [tjū´də], joka polveutui kummastakin taistelevasta suvusta, kohosi Englannin valtaistuimelle. Tudorin suku hallitsi sitten Englantia enemmän kuin sata vuotta (1485–1603).

Englannissakin oli kuninkaan valta vahva keskiajan lopussa. Ruusujen sodassa oli kaatunut paljon ylhäisaatelia. Se vaikutti heikontavasti parlamentin ylähuoneeseen, joka tähän aikaan oli varsinaisena kuninkaan vallan vastapainona. Porvaristo oli kyllä taloudellisesti vaurastunut, mutta sen valtiollinen merkitys oli vielä suhteellisen vähäinen. Vasta uudella ajalla parlamentin alahuone kohosi Englannissa suureen merkitykseen.

SAKSAN VALTAKUNTA.

● Nyrkkivallan aika. Hohenstaufien kukistumista seurasi Saksassa täydellinen sekasorron eli nyrkkivallan aika (1254–1273). Maassa oli kyllä kuninkaita, mutta heitä ei kukaan totellut. Mahtavat lääninherrat olivat pikku kuninkaita kukin alueellaan, ja alavasallitkin 375menettelivät, miten parhaaksi näkivät. Linnoistansa monet aatelisherrat harjoittivat suoranaista rosvousta ryöstellen rauhallisten kauppiaiden ja talonpoikain omaisuutta. Eikä kukaan heitä siitä rangaissut, sillä laki ja järjestys olivat maasta kadonneet.

● Rudolf Habsburgilainen. Vihdoin kokoontui Saksan seitsemän etevintä hengellistä ja maallista ruhtinasta, joita sanottiin vaaliruhtinaiksi, valitsemaan maalle sellaista kuningasta, joka palauttaisi järjestyksen valtakuntaan. Valituksi tuli Habsburgin kreivi Rudolf (1273–1291). Siten nousi valtaistuimelle kuuluisa Habsburgin suku. Se sai nimensä Sveitsissä sijaitsevasta Habsburgin linnasta.

Rudolfilla oli valtaistuimelle noustessaan vähäiset tilukset, mutta hän laajensi ne pian varsin huomattaviksi. Kun Böömin kuningas ylpeästi kieltäytyi vannomasta läänivalaa vasta valitulle kuninkaalle, Rudolf aloitti sodan häntä vastaan ja anasti hänen maistaan Itävallan, Steiermarkin, Kärntin ja Krainin. Ne jäivät sitten perinnöksi Habsburgin suvulle ja niitä sanottiin Itävallan perintömaiksi.

Pontevasti Rudolf toimi myöskin järjestyksen ja sisällisen rauhan palauttamiseksi valtakuntaan. Hän ahdisteli lakkaamatta rosvoritareja, rankaisi heitä ankarasti ja hävitti heidän linnojansa.

376□ Thüringenissä Rudolfin sanotaan yhtenä vuotena hävittäneen seitsemättäkymmentä rosvolinnaa. Sen jälkeen hän puhdisti Reinin seudut. Siellä hän eräästä linnasta pelasti joukon kauppiaita, jotka rosvoritarit olivat ryöstäneet puti puhtaiksi ja joita he pitivät vangittuina kiskoakseen lunnaita heidän kotiseudultaan. Rudolf vangitutti ritarit ja tuomitsi heidät kaikki hirtettäviksi. Muuan kuninkaan seurueessa oleva aatelismies huomautti, että moinen rangaistus häpäisisi koko aatelissäätyä. Mutta Rudolf vastasi: »Aateli ei siitä kärsi häpeätä, sillä nämä eivät ole mitään ritareita, vaan varkaita, rosvoja ja murhamiehiä. He ovat käyneet rauhallisten kansalaisten kimppuun, rikkoneet maan rauhan ja pilkanneet tuomioistuimia. Oikea aateli pitää uskollisuutta kunniassa, harrastaa hyviä tapoja, ei tee kenellekään vääryyttä ja suojelee heikkoja.» Kun linna oli hävitetty maan tasalle, pystytettiin sen raunioille hirsipuut, joihin vangit ripustettiin. Vuoren laelle asetettiin marmoritaulu, johon piirrettiin hirtettyjen nimet ynnä seuraavat sanat: »Niin rankaisee Habsburgin Rudolf rauhanrikkojia, rosvoja ja murhamiehiä sukuun tai säätyyn katsomatta».

● Maksimilian. Rudolfin jälkeen oli Saksan keisarinistuimella erisukuisia ruhtinaita, kunnes v. 1437 kruunu joutui pysyväisesti Habsburgin suvulle. Keskiajan päättyessä oli valtaistuimella Maksimilian I, joka oli, kuten edellä on mainittu, naimisissa Kaarle Rohkean tyttären kanssa ja liitti valtakuntaansa Alankomaat ja Franche-Comtén.

● Sveitsiläisten vapaustaistelu. Rudolfin seuraajain aikana Itävallan habsburgilaiset herttuat koettivat alistaa valtaansa Sveitsin vuorimaiden vapaita talonpoikia. Herttua Leopold päätti pakottaa talonpojat alamaisuuteen ja lähti loistavan ritarijoukon johdossa Sveitsiin. Mutta valppaat, vapautta rakastavat talonpojat olivat häntä vas tassa Morgarienin vuorisolassa Schwyzin kantonin rajalla. Siinä syntyi taistelu (1315), jossa Leopoldin ritarijoukko täydellisesti tuhottiin. Sveitsiläisillä oli kuten englantilaisillakin järjestyneet jalkaväkijoukot, jotka toimivat suunnitelmallisesti, jota vastoin Leopoldilla oli kurittomia ritarijoukkoja.

378□ Sveitsiläisten vapaustaistelujen ajoilta kerrotaan mm. tarina urhoollisesta jousimiehestä Wilhelm Tellistä.

Altdorfissa, Urin kantonissa, pidettiin markkinoita. Nöyryyttääkseen seudun asukkaita Gessler vouti pystytti kaupungin torille pitkän riu´un, jonka päähän hän panetti Itävallan herttuan hatun. Jokaisen ohikulkijan tuli tervehtiä hattua yhtä kohteliaasti kuin itse Itävallan herttuaa. Monet olivat jo kulkeneet ohitse, uskaltamatta olla tervehtimättä, kun Wilhelm Tell, taluttaen pientä poikaansa kädestä, saapui torille ja astui hatun ohi tervehtimättä. Silloin sotamiehet, jotka lähimmässä kadunkulmassa vartioitsivat ohikulkijoita, vangitsivat hänet ja veivät hänet Gesslerin eteen.

Gessler tuomitsi Teliin ampumaan omenan poikansa pään päältä. Tell, vaikka olikin tarkka jousimies, kalpeni ja pyysi päästä kokeesta. Mutta siihen ei suostuttu. Poikanen asetettiin, omena pään päällä, selin erästä puuta vastaan torin toiseen laitaan, kun Tell toisessa laidassa nosti joustaan. Nuoli suhahti ilmassa, ja palasina omena putosi maahan. Kansa riemuitsi, ja iloisena Tell syleili poikaansa, jolle ei ollut mitään vahinkoa tapahtunut. Samassa Gessler huomasi Tellin vyötäisillä toisen nuolen ja kysyi, kenelle se oli aiottu. Hetken epäröityään Tell vastasi synkästi: »Sinulle se oli aiottu, jos olisin tappanut lapseni. Ja se nuoli olisi varmasti osunut maaliin.» Suuttuneena Gessler panetti Tellin kahleisiin ja lähti viemään häntä Vierwaldstätter järven halki linnaansa.

Mutta järvellä nousi ankara myrsky. Vene oli hukkumaisillaan, ja kaikki huusivat, että Tell, joka oli taitava purjehtija, yksin voi sen pelastaa. Silloin Gessler irroitutti Tellin kahleista ja asetti hänet peräsimeen. Tell ohjasi veneen lähelle rantaa, tarttui sitten äkkiä jouseensa ja hyppäsi kallion kielekkeelle, kadoten pian hämmästyneiden vihollisten näkyvistä.

Gessler pääsi miehineen kumminkin onnellisesti maihin. Kun hän seuraavana päivänä ratsasti tietä pitkin linnaansa, sattui ahtaalla rotkotiellä nuoli hänen rintaansa, ja hän putosi hevosen selästä taaksepäin sotamiestensä syliin. Kuollessaan hän kädellään viittasi nuoleen ja virkkoi: »Se on Tellin nuoli, minä tunnen sen.» Samassa sotamiehet näkivät tuon rohkean jousimiehen nousevan väijytyspaikastaan ja katoavan puiden taakse. Vielä tänä päivänä on sillä kallion kielekkeellä, jolle Tell hyppäsi Gesslerin veneestä, nimenä »Teliin paasi».

Leopoldin sanotaan uhanneen »kurittaa kapinoitsijat ja hevosillaan maahan tallata nuo röyhkeät talonpojat». Hänellä oli 2000–3000 miehen suuruinen ritarijoukko, kun talonpoikia oli 3000–4000. Viimeksi mainitut leiriytyivät ahtaan Morgartenin solan taakse: toisella puolen oli pieni sisäjärvi, toisella metsäinen vuori. He olivat varustautuneet 379tapparakeihäillä, sotakirveillä ja seipäillä. 50 miestä oli miehittänyt erään kallion kielekkeen, johon oli vaikea päästä. Sen reunalle he vierittivät joukon isoja kiviä ja puunrunkoja. Tuskin itävaltalaiset ratsumiehet olivat ratsastaneet ahtaaseen solaan, kun nuo viisikymmentä ylhäältäpäin vierittivät kiviä ja puunrunkoja heidän päällensä. Monta ritaria kuoli tai haavoittui, hevoset säikähtyivät. Syntyi yleinen sekasorto ja hämminki. Nyt solan suulla olevat sveitsiläiset tekivät hyökkäyksen, ja rautapukuiset ritarit kärsivät musertavan tappion. Toiset tungettiin järveen, jonne he hukkuivat, toiset putosivat satulasta voimatta raskaine varustuksineen liikkua paikaltaan, toiset kaatoi talonpoikain tapparakeihäs tai kirves. Leopold hädin tuskin pelastui pakenemalla. Näin Sveitsin vapaus pelastui; Morgartenin voittoa ei ole suotta sanottu »sveitsiläisten Marathoniksi».

● Morgartenin voiton jälkeen kolme maakuntaa eli kantonia teki keskenään »ikuisen» liiton, luvaten yksissä voimin puolustaa vapauttaan. Myöhemmin liittoon yhtyi Sveitsin muitakin kantoneja. Se olikin tarpeen, sillä Habsburgit eivät luopuneet valtausaikeistaan, ennen kuin heidät oli uudestaan perin pohjin voitettu. Kun Kaarle Rohkeankin aiemmin mainittu yritys sveitsiläisten kukistamiseksi oli rauennut tyhjiin, niin Sveitsin talonpoikain vapaus oli turvattu. Keskiajan lopulla (1499) Habsburgit tunnustivat Sveitsin Itävallasta riippumattomaksi itsenäiseksi valtioksi, jolla kuitenkin oli keisari yliherranaan.

Sveitsin vapaussodan aikana Habsburgit saivat Tirolin liitetyksi perintömaihinsa.

● Kirkon hajaannus ja Juhana Hus. Vuoden 1400 vaiheilla huomio alkoi kääntyä erikoisesti kirkon asioihin. Paavit olivat kauan asuneet Avignonissa ja olleet Ranskan kuninkaiden nöyriä käskyläisiä. Vihdoin Rooman kardinaalit valitsivat paaviksi italialaisen miehen, joka asettui Roomaan. Mutta Ranskassa valittiin toinen paavi Avignoniin. Näin oli katolisella kristikunnalla kaksi paavia, jotka kumpikin julistivat toisensa kannattajineen pannaan. Kirkolliskokouskaan ei voinut asiaa auttaa. Se kyllä tuomitsi kummankin paavin erotettavaksi, ja uusi valittiin tilalle. Mutta edelliset eivät totelleet kirkolliskokouksen päätöstä, joten kahden sijasta saatiin kolme paavia. Tämä sekaannuksen aika kesti useita vuosikymmeniä ja sitä sanotaan hajaannuksen eli suuren skisman ajaksi. Se päättyi 380vasta Konstanzin kirkolliskokouksessa (1414–1418). Siellä päätettiin, että kirkolliskokous oli paavia ylempi. Sitten nuo kolme paavia erotettiin virasta ja tilalle valittiin uusi paavi.

Täten kirkon ulkonainen yhteys saatiin aikaan. Mutta kirkon arvo oli pahasti kärsinyt. Kirkko oli sitä paitsi sisällisesti heikko, sillä ilmaantui henkilöitä, jotka arvostelivat sen oppia ja järjestystä ja perustivat lahkokuntia, jotka osoittivat tyytymättömyyttä kirkkoa kohtaan.

Englannissa oli jo aikaisemmin, 14:nnen vuosisadan keskivaiheilla, kuuluisa yliopiston professori Wycliff [ui´klif] arvostellut kirkon eräitä oppeja ja vaatinut, että Raamattu oli pantava uskonnon ylimmäksi ohjeeksi. Hän sai monta kannattajaa Englannissa; mutta muissakin maissa hänen mielipiteensä saavuttivat suosiota, ja uudistusliike jatkui kirkon vastarinnasta huolimatta. Tämän liikkeen pelkäämättömin johtaja oli böömiläinen talonpojanpoika Juhana Hus.

Harhaoppisena Hus kutsuttiin Konstanzin kirkolliskokoukseen vastaamaan opistaan. Kirkolliskokous julisti Husin opit vääriksi, tahtoen väkivalloin tukahduttaa hänen johtamansa uskonnollisen uudistusliikkeen. Hus tuomittiin elävänä poltettavaksi.

□ Hus oli professori samoin kuin Wycliff ja opetti Prahan yliopistossa. Mutta samalla hän saarnasi tšekin kielellä kaupungin kirkossa. Husin saarnoilla oli syvä vaikutus kuulijoihin, sillä hän oli etevä puhuja ja hänen sanoistaan virtasi syvän uskonnollisen vakaumuksen voima. Wycliffin tavoin hän hylkäsi eräät kirkon opit ja nousi pontevasti vastustamaan anekauppaa, jota kirkko tähän aikaan julkisesti harjoitti, niin että ihmisissä se käsitys pääsi valtaan, että 381rahalla voi ostaa synninpäästön. Hus samoin kuin Wycliff rupesi vastustamaan tätä väärinkäytöstä selittäen, että Jumalan armo annetaan katuvaiselle ilmaiseksi. Mutta seurauksena oli, että Hus julistettiin kirkonkiroukseen ja hänen täytyi paeta Prahasta. Kun Hus sitten kutsuttiin Konstanziin vastaamaan opistaan, monet ystävät varottivat häntä sinne menemästä. Mutta Husilla oli palava halu puhua vakaumuksensa puolesta. Pelottomasti hän puolustikin mielipiteitään, vedoten Raamattuun. Siitä huolimatta hänet julistettiin kerettiläiseksi ja tuomittiin poltettavaksi.

Kun tuomio lausuttiin Konstanzin tuomiokirkossa, oli Hus polvillaan rukoillen, kädet ylöspäin ojennettuina. Yltympäri kirkon penkeissä istuivat kokouksen jäsenet. Eräs piispa luki julki tuomion, jonka mukaan kaikki Husin kirjoitukset oli hävitettävä. Hus itse oli parantumattomana kerettiläisenä poltettava. Husin yltä riisuttiin nyt hänen papillinen pukunsa ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Muuan piispa lausui kiroussanat: »Kirkko on työntänyt sinut keskuudestaan. Me jätämme sinun ruumiisi maallisille virastoille, sinun 382sielusi perkeleelle.» »Ja minä», Hus virkkoi tähän, »jätän sen Vapahtajani Kristuksen haltuun.» Hänen yllensä puettiin nyt tavallinen kerettiläispuku, väljä pitkäliepeinen viitta ja puolen metrin korkuinen paperilakki, johon oli kuvattu pahoja henkiä ja tulenliekkejä ja johon oli kirjoitettu: pääkerettiläinen. »Vapahtajani», Hus sanoi, »on minun tähteni kantanut orjantappurakruunua; ilolla kannan kerettiläiskruunua hänen pyhän totuutensa tähden.»

Näin puettuna Hus vietiin roviolle, joka oli pystytetty Konstanzin torille. Kun rovio sytytettiin, Hus alkoi veisata virttä. Mutta tuuli ajoi savua ja tulenhehkua hänen kasvojansa vasten, niin että hän pian tukehtui. Kun rovio oli palanut loppuun, koottiin tuhka ja siroteltiin Rein-jokeen.

● Kun Hus oli poltettu, Böömin tšekit, jotka olivat slaavilaista kansaa ja joiden kieltä ja kansallisia oikeuksia Hus oli puolustanut, nousivat kapinaan uskontonsa ja kansallisuutensa puolesta. Kapina kukistettiin kuitenkin ennen pitkää.

ITALIAN OLOT.

● Valtiollinen hajanaisuus. Keskiajan kahtena viimeisenä vuosisatana Italia kohosi yhä suurempaan taloudelliseen vaurauteen ja henkiseen kukoistukseen, mutta maa oli valtiollisesti hajalla. Saksan keisarien yritys saada Italia valtaansa oli lopullisesti epäonnistunut. Sen jälkeen ei liioin muodostunut yhtenäistä Italian valtiota Ranskan ja Englannin tapaan, vaan maa oli jakautuneena moneen pikku valtioon. Etelä-Italiassa oli Napolin kuningaskunta, Keski-Italiassa Kirkkovaltio ja Firenze, Pohjois-Italian valtioista olivat tärkeimmät Milano, Venezia ja Genova.

Kaikkialla oli vilkasta valtiollista toimintaa. Kansa oli jakautuneena edelleen puolueisiin, guelfeihin ja ghibelliineihin, jotka kävivät keskenään kiivasta taistelua valtion ylivallasta. Tavallista oli, että voitolle päässyt puolue karkotti vastapuolueen johtavat miehet valtion 383piiristä. Niinpä kuuluisa firenzeläinen runoilija Dante, josta tuonnempana kerrotaan, vietti suuren osan elämäänsä maanpaossa. Sodan johto uskottiin palkkajoukkojen päälliköille, joita sanottiin kondottiereiksi. He taistelivat vain palkan takia ja menivät usein puolelta toiselle. Toisinaan he taas anastivat valtiossa yksinvallan, jota ylläpitivät asevoimin, menetellen usein ylen väkivaltaisesti. Yksinvaltiaita sanottiin sen tähden tyranneiksi, ja tällaisen hallitusmiehen murhaa pidettiin luvallisena, jopa ylistettävänä tekona. Tikarin ja myrkyn käyttäminen olikin hyvin tavallista tämän ajan Italiassa.

Mutta monessa Italian valtiossa järjestettiin hallinto oivalliselle kannalle. Valtion palkkaamat virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja, kansalaisten maksettavaksi määrättiin vakinainen vero, valtiolle laadittiin tarkka tulo- ja menoarvio, ja hallitus piti velvollisuutenaan huolehtia elinkeinojen edistämisestä rakentamalla maanteitä, parantamalla satamia jne. Monet tyrannitkin osoittivat valpasta huolenpitoa alamaisten hyvinvoinnista ja olivat samalla väkivaltaisuudestaan huolimatta lämpimiä tieteen ja taiteen suosijoita.

● Napolin kuningaskunta. Kaarle Anjoulainen, jonka paavi oli kutsunut karkottamaan Hohenstaufeja Molempain Sisiliain kuningaskunnasta, menetti pian Sisilian, joka joutui Aragonialle. Etelä-Italiaa sanottiin tämän jälkeen Napolin kuningaskunnaksi. Sekin liitettiin Aragoniaan v. 1504.

● Kirkkovaltio. Paavien ollessa Avignonissa yritti muuan alhaissukuinen haaveilija Cola di Rienzi uudistaa Rooman muinaisen tasavallan ja saada aikaan Italian yhteyden. Kaunopuheisuudellaan ja tulisella innostuksellaan hän sai kansan puolelleen ja hänestä tuli »tribuuni», jolla oli kaikki valta käsissään. Pian hän alkoi kumminkin käyttäytyä tyrannimaisesti, jolloin hänet kukistettiin ja tapettiin. Paavit hallitsivat Roomaan palattuaan jälleen Kirkkovaltiota, pitäen loistavaa hovia ja esiintyen anteliaina tieteiden ja taiteiden suosijoina. Heistä oli kuuluisimpia Aleksanteri Borgia [bordža], joka häikäilemättä myi aneita saadakseen varoja tuhlaavaiseen elämäänsä, monille lapsilleen ja taideharrastuksiinsa.

384● Firenze. Firenze sai haltuunsa läheisen ympäristönsä kaupungit, mm. Pisan. Valtion johto oli kaupungin varakkailla teollisuudenharjoittajilla. Puolueet taistelivat ankarasti vallasta, ja runoilija Dante vertasi kaupunkia kuumetta sairastavaan henkilöön, joka saadakseen hiukankaan helpotusta heittelehti vuoteellaan kyljeltä toiselle. Kun guelfit, jotka olivat etupäässä porvarispuolue, pääsivät voitolle, tehtiin sellainen päätös, etteivät aateliset saisi valtionvirkoja; saadakseen täydet kansalaisoikeudet heidän tuli liittyä porvarillisiin ammattikuntiin. Määrättiinpä toisinaan, kuten muinoin Ateenassa, arvalla virkamiehiä.

15:nnellä vuosisadalla valtion johto joutui varakkaalle ja lahjakkaalle Medicin [mē´ditši] kauppiassuvulle. Varsinkin Lorenzo de’ Medici, jota sanotaan »loistavaksi», esiintyi Perikleen tavoin yksinvaltiaana. Taiteiden harrastus oli silloin korkeimmillaan, ja Firenzessä vietettiin iloista, huoletonta elämää. Lorenzon kuoltua (1492) dominikaanimunkki Savonarola [-rō´-], jonka uskonnollista mieltä muinaisaikaisen taiteen harrastus ja iloisten juhlain pito syvästi loukkasi, aloitti ankarat parannussaarnansa. Hetkeksi hän tempasi kansan puolelleen, mutta pian hän jälleen menetti sen suosion ja hänet poltettiin harhaoppisena. Valta joutui uudelleen Mediceille, jotka nyt nimellisestikin tulivat hallitseviksi herttuoiksi.

● Venezia. Venezia kilpaili kauan Genovan kanssa kauppaherruudesta saaden voiton 14:nnen vuosisadan loppupuolella. Sillä oli sen jälkeen pitkät ajat kaupan ja meriliikkeen johto Välimerellä. 1) Doge [dō´dže] (lat. dux = johtaja, herttua) edusti valtion päämiehenä tasavaltaa. Mutta varsinainen toimivalta oli 2) neuvoskunnalla, 385johon paitsi dogea kuului kuusi jäsentä. Lainsäätäjävalta oli ylimyssukujen jäsenistä kokoonpannulla 3) suurella neuvostolla. Näiden rinnalla toimi 4) kymmenmiehistö, jonka tehtävänä oli valvoa, että hallitusmuoto pysyi muuttumatta voimassa. Sen käytettävänä oli suuri joukko urkkijoita, jotka ilmiantoivat voimassa olevan valtiojärjestyksen vastustajat. Monet kansalaiset saivat kitua Venezian kammottavissa vankiloissa, joita lyijykattojensa takia sanottiin lyijykamareiksi. Lyijy teki vankilat talvella tavattoman kylmiksi, kesällä sietämättömän kuumiksi.

PYRENEITTEN NIEMIMAAN OLOT.

● Taistelu maureja vastaan. Ristiretkien aikana ja niiden jälkeenkin Pyreneitten niemimaan kristityt jatkoivat herkeämätöntä taisteluaan sekä islaminuskoisia maureja että juutalaisia vastaan. Vähä vähältä he tunkivat vastustajansa yhä kauemmas etelään. Ratkaiseva voitto saavutettiin Tolosan [-lo´-] luona v. 1212. Pian sen jälkeen valloitettiin Córdoba, jonka jälkeen maureilla oli hallussaan ainoastaan Granada [-na´-] ympäristöineen.

□ Laulu el Cidistä. Näissä taisteluissa tuli kuuluisaksi muuan kastilialainen ritari Rodrigo Diaz [dia´þ], jota maurit sanoivat el Cidiksi [sid], herraksi. Hän riitaantui kuninkaansa kanssa ja karkotettiin maasta. Pian hän keräsi ympärilleen vapaajoukon ja ryhtyi omin päin käymään sotaa, taistellen milloin maureja, milloin kristittyjä vastaan. Hänen onnistui valloittaa Valencian [vale´nþia] kaupunki, jota hän piti hallussaan kuolemaansa asti.

12:nnella vuosisadalla syntyi Diazin taistelujen pohjalla sankarirunoelma, Laulu el Cidistä, jossa ihastuksella kerrotaan hänen uroteoistaan ja ylistetään hänen vasalliuskollisuuttaan.

● Valtiollinen tila. Taistelujen kestäessä muodostui Pyreneitten niemimaalle useita kristittyjä valtioita, joista tärkeimmiksi tulivat 386Portugali länsirannikolla sekä Kastilia keskellä maata ja Aragonia itärannikolla. Aateli oli sotaista ja väkivaltaista, ja kirkon vaikutusvalta kansaan kasvoi taisteluissa »uskottomia» vastaan. Mutta kaupunkien porvaritkin hankkivat aikaiseen itselleen oikeuksia: he saivat valita virkamiehensä ja heillä oli omia sotajoukkoja. Muodostuipa mainituissa valtioissa jo 12:nnella vuosisadalla, varhemmin kuin missään muualla, valtiopäivätkin, cortes, joilla hengelliset ja maalliset ylimykset, alempi aateli sekä kaupunkien porvarit olivat edustettuina. Ne säätivät lait, määräsivät verot, olipa niillä oikeus valvoa hallituksenkin toimia. Kuninkaan valta oli näin muodoin heikko, mutta se kohosi keskiajan lopulla.

● Ferdinand ja Isabella. Nykyinen Espanjan kuningaskunta sai alkunsa, kun Aragonian kuningas Ferdinand ja Kastilian kuningatar 387Isabella solmivat avioliiton v. 1469. He olivat lahjakkaita ja tarmokkaita hallitsijoita.

Heidän aikanaan a) Espanja laajeni. V. 1492 valloitettiin Granada, maurien viimeinen varustus, joten islamin valta, kestettyään lähes kahdeksan vuosisataa, lakkasi Espanjassa. Samana vuonna Columbus purjehti löytöretkelle Amerikkaan, pannen alulle Espanjan siirtomaavallan. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa. Napoli liitettiin Espanjaan v. 1504. Espanjan menestykseen sotatanterella vaikutti sotalaitoksen uudistus. Sveitsiläisten esimerkin mukaan pantiin pääpaino jalkaväkeen, joka järjestettiin kolmeksi suureksi jopa 20.000 miestä käsittäväksi neliöksi. Neliöiden keskustan muodostivat piikkimiehet ja tapparamiehet ja niitä reunustivat muskettimiehet. Nämä neliöt muodostivat kuin eläviä linnoituksia, joita vastaan ratsujoukkojen hyökkäykset kilpistyivät, tulivatpa miltä taholta tahansa.

Samalla b) kuninkaan valta kasvoi. Kuninkaan neuvoskuntaan, jossa ennen oli ollut pelkästään suuraatelin jäseniä, kutsuttiin aatelittomiakin lakimiehiä, jotka alistuivat kuninkaan tahtoon. Kirkon tärkeimpiin virkoihin hallitsija nimitti hoitajat, ja kaupunkien itsehallintaoikeutta supistettiin. Valtiopäiväinkin arvo aleni: säädyt osoittivat lausunnoissaan suurta nöyryyttä, ja ne kutsuttiin koolle entistä harvemmin. Kuninkaan valtaa lisäsi myös se, että hallitsijan käytettävänä oli pysyvä sotajoukko ja vakinainen vero.

Huolehtiessaan lujan kuninkuuden aikaansaamisesta Ferdinand ja Isabella koettivat saada voimaan myös c) yhden ainoan uskonnon valtakunnissaan. Niin aloitettiin synkkä taistelu sekä vääräuskoisia että maureja vastaan. Katolisen kirkon kerettiläistuomioistuin, inkvisitio, toimi täällä hirvittävällä ankaruudella. Polttoroviot roihusivat, ja kymmenet tuhannet ihmisraukat saivat niillä uskonsa takia surmansa. Myöskin valtiollisesti epäillyt vedettiin inkvisition tuomittaviksi.

□ Autodafee. Espanjan inkvisitio toimi kuninkaan nimittämän yli-inkvisiittorin johdossa. Hänellä oli kokonainen lauma ylempiä ja alempia apulaisia. Uskonnollisesti tai valtiollisesti epäilty tuotiin inkvisitiotuomioistuimen tutkittavaksi. Ellei hän tunnustanut syyllisyyttään, alettiin häntä kiduttaa varta vasten keksityillä kidutuskoneilla 388tai suljettiin hänet maanalaisiin vankikomeroihin nääntymään. Todistajiakin kidutettiin. Tämän takia moni puhui vasten parempaa tietoaan säästyäkseen hirveiltä kärsimyksiltä.

Rangaistuksena oli omaisuuden menetys tai elinkautinen vankeus taikka kuolema polttoroviolla. Polttaminen tapahtui usein suurten kirkollisten juhlain yhteydessä. Tuomioistuimen jäsenet sekä joukko maan ylimyksiä ja pappeja olivat saapuvilla, ja uteliaat kansanjoukot seisoivat ympärillä. Saapuipa toisinaan itse kuningaskin noihin juhlatilaisuuksiin, joiden nimenä oli autodafee [fē], »uskontoimitus».

Näin juurtui kansan mieleen yhä syvemmälle uskonnollinen kiihko, joka hävitti kaiken jalomman inhimillisen tunteen.

POHJOIS-EUROOPPA.

● Tanska Valdemarien aikana (1157–1375). Knuut Suuren kuoltua Tanska joutui pitkiksi ajoiksi valtiollisen heikkouden 389tilaan. Englanti ja Norja vapautuivat sen yliherruudesta, ja maassa oli verisiä valtaistuinriitoja. Sisäiset taistelut lakkasivat, kun Valdemar Suuri nousi valtaistuimelle v. 1157. Valdemarin ja hänen seuraajansa Knuut VI:n aikana valloitettiin Holstein, Mecklenburg ja Pommeri. Knuutin seuraaja Valdemar Sejr (Voittaja) ylläpiti aluksi Tanskan mahtavuutta. Tekipä hän v. 1219 retken Viroonkin, valloitti maan ja pakotti virolaiset kasteeseen. Mutta myöhemmin Valdemar Sejr menetti Mecklenburgin ja Pommerin ja hänen kuoltuaan Viro luovutettiin v. 1346 kalpaveljesten ritarikunnalle. Edellä mainittujen sotien aikana oli maassa muodostunut aatelissääty, kun varakkaat talonpojat olivat ruvenneet tekemään sotapalvelusta ratsain ja siten vähitellen kohonneet säätyveljiensä yläpuolelle. Samaan aikaan katolinen kirkkokin järjestyi Tanskassa. Maassa oli monta piispaa ja arkkipiispaa, ja kirkon omaisuus lisääntyi lisääntymistään. Papisto ja aatelisto saavuttivat kuninkaan rinnalla vaikutusta valtioasiain johdossa, kaupunkien porvaristo sitä vastoin oli heikko, sillä kauppa oli melkein kokonaan Hansan hallussa.

Aluksi kuningas ja ylimykset pysyivät hyvässä sovussa, mutta Valdemar Sejrin kuoltua (1241) 390syntyi kiivaita riitoja kuninkaan ja ylimyskunnan välillä. Sen johdosta Tanska vaipui jälleen heikkouden tilaan. Sen kohotti siitä myöhemmin Valdemar Atterdag kukistamalla suuraatelin vallan. Valdemar Atterdagin kuoltua joutui kruunu hänen tyttärelleen Margareetalle, josta tuli myös Norjan ja Ruotsin hallitsija.

● Norja. Samoin kuin Tanskassa riehui Norjassakin kauan ankaroita valtaistuinriitoja, kun monet kuningassukuun kuuluvat prinssit, »kuninkaanalut», pyrkivät kannattajiensa avulla saamaan Norjan kruunun. Vasta 13:nnen vuosisadan alkupuolella taistelut taukosivat, ja maahan tuli sisäinen rauha. Norjan kruunu joutui joksikin aikaa Ruotsin Folkunga-kuninkaille, mutta v. 1380 Norja yhdistettiin vuosisadoiksi Tanskaan. Sisällisten riitain aikana Norjan papisto kohosi suureen mahtavuuteen. Vaikutusvaltaista aatelissäätyä Norjassa sitä vastoin ei muodostunut, ja talonpojat pysyivät vapaina. Kauppa oli Hansan hallussa.

● Ruotsi Folkungain hallitessa (1250–365). Ruotsissakin oli sisällistä rauhattomuutta, kunnes Folkunga-suku nousi valtaistuimelle v. 1250. Suvun kantaisä oli Birger-jaarli, joka vanhimman poikansa Valdemarin nimessä hoiti hallitusta kuolemaansa asti. Heikon Valdemarin hänen nuorempi veljensä Maunu Ladonlukko syöksi valtaistuimelta. Suvun viimeinen hallitsija oli Maunu Liehakko.

Folkungain aikana Suomen yhdistäminen valtakuntaan saatiin lopullisesti päätetyksi.

Folkunga-suvun hallitsijat ovat muistettavat etenkin etevinä lainlaatijoina. Näihin aikoihin ei Ruotsin valtakunnalla ollut yhteistä lakia, vaan kussakin maakunnassa tuomittiin sen omien lakien mukaan. Tästä oli haittaa varsinkin sen jälkeen, kun liike eri maakuntien välillä vilkastui. Folkungat alkoivatkin säätää koko valtakunnalle yhteisiä lakeja. Birger-jaarli sääti rauhanlait, joissa kiellettiin tekemästä toisille väkivaltaa kirkoissa, käräjillä ja kodissa sekä kohtelemasta naisia väkivaltaisesti. Hän kielsi myös raudankannon. Siksi sanottiin vanhaa perinnäistapaa, että syytetyn oli todistettava syyllisyytensä tai syyttömyytensä kantamalla kuumaa rautaa käsissään tai kävelemällä avojaloin sitä pitkin. Joka suoritti kokeen vioittumatta, oli syytön. Katsottiin Jumalan tulleen hänelle 391avuksi. Maunu Liehakko kielsi orjuuden Ruotsin valtakunnassa. Hän julkaisi myös v. 1347 ensimmäisen yleisen maanlain, jota koko valtakunnan tuli noudattaa.

Näihin aikoihin syntyi Ruotsissakin aatelinen säätyluokka, ns. maallinen rälssi. Syy sen syntymiseen oli sama kuin Tanskassakin ja muissa Euroopan maissa: valtakunta tarvitsi ratsumiesjoukkoja. Sen tähden Maunu Ladonlukko määräsi v. 1280, että kaikki, jotka palvelivat sotajoukossa ratsain, pääsivät vapaiksi veronmaksusta. Niin saattoivat tehdä vain varakkaammat tilalliset, joista siten muodostui rälssimiesluokka. Koska papistokin oli veroista vapaa, sanottiin sitä hengelliseksi rälssiksi. Maalliset ja hengelliset rälssimiehet muodostivat siten ylimysluokan. Heidän keskuudestaan kuninkaat valitsivat jäsenet valtaneuvoskuntaan, jolta kysyttiin neuvoa hallitusasioissa, ja he kokoontuivat kuninkaan kutsusta herrainpäiville, milloin erittäin tärkeitä asioita oli pohdittavina. Varsinaista läänityslaitosta ei Ruotsissa kumminkaan syntynyt, vaikka ylimyksillä toisinaan olikin suuret alat valtakunnan maata hallussaan ja vaikka he linnanisäntinä hoitivat hallintoa valtakunnan eri osissa. Siten Ruotsin talonpojat säilyivät vapaina maanomistajina.

● Kalmarin unionin aika (1397–1523). Ruotsissakin ylimyskunta tuli pian mahtavaksi ja kävi kuninkaan vallalle vaaralliseksi. Saadakseen mielensä mukaan järjestää Ruotsin olot ylimykset tarjosivat kruunun Tanskan ja Norjan kuningattarelle Margareetalle (1389–1412), joka kuitenkin vasten aatelisherrojen odotusta oli jäntevä nainen. Nyt oli Tanskalla, Ruotsilla ja Norjalla yhteinen hallitsija.

Tehdäkseen näin syntyneen yhteyden pysyväiseksi Margareetta suunnitteli varsinaista liittoa eli unionia kolmen pohjoisen valtakunnan välille. Yhtyneinä ne olisivat voimakkaampia sekä Hansan että Pohjois-Saksan ruhtinaita vastaan. Asian toteuttamiseksi hän kutsui kaikista kolmesta valtakunnasta ylimyksiä Kalmarin kaupunkiin v. 1397. Siellä solmittiin Kalmarin unioni. Sopimuksen mukaan kaikilla kolmella maalla oli oleva yhteinen hallitsija, mutta kutakin maata oli hallittava omien lakiensa mukaan ja omien virkamiestensä avulla.

Margareetan viisaan ja jäntevän hallituksen aikana säilyi järjestys 392valtakunnassa. Mutta jo hänen seuraajansa Eerik Pommerilaisen hallitusaikana ruotsalaiset tulivat tyytymättömiksi. Kuninkaat asettivat Ruotsin linnoihin tanskalaisia ja saksalaisia vouteja, jotka pahasti sortivat kansaa. Viimein talonpojat nousivat Engelbrekt Engelbrektinpojan johtamina kapinaan.

Vapaussodan päätyttyä pidettiin v. 1435 valtiopäivät Arbogassa, jonne kutsuttiin maallisten ja hengellisten rälssimiesten lisäksi kaupunkien porvareita sekä muutamia talonpoikia. Siten säätyvaltiopäivät saivat Ruotsissa alkunsa. Engelbrekt valittiin »valtionhoitajaksi». Mutta hänet murhattiin jo seuraavana vuonna.

Tuhoisa unioniriita jatkui tämän jälkeen lähes 90 vuotta. Ruotsissa syntyi kaksi puoluetta: unionipuolue ja kansallinen puolue. Edellinen, johon maalliset ja hengelliset ylimykset kuuluivat, kannatti edelleen liittoa Tanskan kanssa, koska sille oli eduksi, että kuningas asui kaukana. Kansallinen puolue, johon talonpojat ja jotkut aateliset kuuluivat, halusi eroa Tanskasta ja täysin itsenäistä Ruotsia. Toisin ajoin tanskalaiset unionikuninkaat saivat Ruotsin haltuunsa; toisin ajoin oma kuningas tai valtionhoitaja hallitsi Ruotsia. Lopulta Tanskan kuningas Kristian II Tyranni päätti kaikiksi ajoiksi musertaa ruotsalaisten vastarinnan ja pani toimeen hirveän Tukholman verilöylyn (1520), jossa monta kymmentä Ruotsin etevintä miestä sai surmansa. Mutta se oli omansa yllyttämään ruotsalaisia entistä kiivaampaan vastarintaan. Kustaa Vaasa, jonka isä oli toisten mukana surmattu, rupesi vapaussodan johtajaksi. V. 1523 tanskalaiset oli voitettu, ja Kustaa Vaasa valittiin kuninkaaksi.

ITÄ-EUROOPAN OLOT.

● Itä-Euroopan kansat. Euroopan itäisissä maissa asui useita eri kansoja. Enimmät niistä olivat 1) slaaveja. Ennen on jo mainittu, että heidän asuma-alansa vuoden 900 vaiheilla ulottui aina Elbeen saakka lännessä. Heitä olivat puolalaiset ja venäläiset Veikselin ja Dniepr-joen ympärillä ja Böömissä asuvat tšekit. Tonavan maissa etelässä asuivat bulgarialaiset ja 393serbialaiset. Itämeren rannikolla Veikselistä Väinäjokeen asui 2) liettualais-lättiläisiä, joihin myös preussilaiset kuuluivat ja jotka samoin kuin slaavilaiset ovat indo-eurooppalaisia kansoja. Pohjoisemmat maat, Viron- ja Inkerinmaa sekä Keski- ja Pohjois-Venäjän laajat alueet aina Volgaan ja sen syrjäjokeen Okahan [okā´] asti olivat 3) suomensukuisten kansain hallussa. Tähän kansanheimoon kuuluivat myös magyarit eli unkarilaiset. Nykyinen Etelä-Venäjä oli 4) turkkilais-tataarilaisten kansain asuttama.

Näistä kohosivat keskiajalla pysyvään, huomattavaan valtiolliseen merkitykseen puolalaiset, venäläiset ja unkarilaiset.

● Puola. Puolan valtakunta syntyi Oderin ja Veikselin välissä asuvain slaavilaisten heimojen liittyessä yhteisen hallitsijan johtoon, 10:nnellä vuosisadalla tuotiin Saksasta kristinusko, joten puolalaiset joutuivat katolisen kirkon ja länsi-eurooppalaisen sivistyksen yhteyteen.

Myöhemmin Puola sai vaarallisen kilpailijan Saksalaisesta ritarikunnasta, joka, kuten ennen on mainittu, alkoi käännyttää Itämeren etelärannikolla olevia pakanaheimoja, perustaen sinne samalla mahtavan hengellisen valtion. Aluksi ritarikunta oli Puolaa voimakkaampi, mutta suuressa Tannenbergin taistelussa v. 1410 puolalaiset voittivat ritarikunnan joukot. Taistelua jatkui, kunnes ritarikunta 15:nnen vuosisadan keskivaiheilla luovutti Puolalle Länsi-Preussin, ja ritarikunnan suurmestari, joka vielä hallitsi Itä-Preussia, tunnusti Puolan kuninkaan yliherrakseen. Puola oli nyt Itä-Euroopan mahtavin valtio.

● Venäjä. Vanhan aikakirjan mukaan viikinkipäällikkö Rurik v. 862 kohosi venäläisten hallitsijaksi ja asettui Novgorodiin. Hänen sukunsa jäi sitten pysyväisesti Venäjän valtaistuimelle. Rurikin seuraajat levittivät valtaansa etelään slaavilaisten heimojen keskuuteen. Pian tehtiin Kiova hallituskaupungiksi, ja hallitsijat ottivat suuriruhtinaan arvonimen. Mutta Novgorod pysyi edelleen mahtavana kauppakaupunkina, josta sitten muodostui itsenäinen vapaavalta, »Suuri Novgorodin herra», niin kuin sen kansa sitä sanoi.

Vladimir Suuren hallitessa vuoden 1000 vaiheilla kristinusko levisi yli koko valtakunnan. Kreikasta tulleet papit sitä levittivät 394tuoden mukanaan kristillisen sivistyksen siemenet: kirkkoja ja luostareita perustettiin, kirjakieli ja kirjallisuus saivat alkunsa. Kreikkalais-katolinen kirkko tuli Venäjällä vallitsevaksi, ja maa jäi siten yhä täydellisemmin länsi-eurooppalaisen sivistyspiirin ulkopuolelle.

V. 1240 Venäjää kohtasi kova onnettomuus. Kun maa moniin keskenään riidassa oleviin ruhtinaskuntiin jakaantuneena oli heikko, Aasiasta tulleet mongolit eli tataarit alistivat sen valtaansa. Ainoastaan Novgorod säilytti vapautensa. Mongolien valtakunta oli Džingis kaanin perustama; se ulottui Isosta valtamerestä Saksan rajoille saakka. Kun valtakunta myöhemmin hajosi, Venäjälle siirtyneet tataarit muodostivat »Kultaisen hordin» (s. o. leirin) valtakunnan, jonka pääkaupunki Sarai oli Volgan alajuoksun varrella. Maa oli edelleen jakautunut lukuisiin pikku ruhtinaskuntiin, joiden hallitsijat nöyrästi tavoittelivat kaanin suosiota. Vihdoin Moskovan ruhtinaan onnistui saada suuriruhtinaan asema.

□ Raskas aika koitti nyt Venäjän kansalle. Maa oli laajalti hävitetty, ja kansan täytyi entisten rasitustensa lisäksi suorittaa suuret verot kaanille, joka lähetti virkamiehensä niitä kantamaan. Usein veronkantajat tekivät julkeata väkivaltaa turvattomalle kansalle. Kansanlaulu kertoo:

Hädissään kansa nousi toisinaan kapinaankin. Mutta kapinaa seurasi verinen kosto ja kokonaisen seutukunnan hävitys. Ruhtinaat saivat pitää alueensa, mutta heidän täytyi totella kaanin käskyjä, käydä hänen luonansa, viedä lahjoja sekä muutoinkin osoittaa alamaisuuttansa. Myöhemmin ruhtinaat kokosivat verot ja maksoivat ne kaanille, jolloin kansan tila kävi helpommaksi. Ruhtinaat olivat edelleen eripuraisia keskenään, jokainen halusi suuriruhtinaan arvoa. Toinen toisensa jäljessä he ilmestyivät kaanin luo, panettelivat kilpailijaansa, vieläpä pestasivat mongolilaisjoukkojakin hätyyttääkseen toisiaan. Tämä oli kaaneille mieleen, sillä siten he paremmin voivat pitää ruhtinaat vallassaan.

Kirkon etuja kaanit eivät loukanneet, sillä he tahtoivat pappien avulla pitää kansan kuuliaisena. Ja papisto juurruttikin kansaan sen ajatuksen, että hallitsijan käskyn totteleminen oli ihmisen korkein velvollisuus ja paras hyve, sen vastustaminen taas, olivatpa käskyt oikeita tai vääriä, pahin rikos.

● Mongolien herruus kesti Venäjällä puolen kolmatta sataa vuotta (1240–1480). Se lakkasi vasta Iivana III:n hallitessa. Iivana teki myös lopun Novgorodin itsenäisyydestä.

Moskovan suuriruhtinaat rupesivat käyttämään tsaarin, s. o. Caesarin, nimeä, jota Venäjällä aikaisemmin oli käytetty Itä-Rooman keisarin ja tataarien kaanin arvonimenä. Hänellä oli valtakunnassa rajaton valta; kuten itämaiden hallitsijoilla oli hänelläkin alamaisten omaisuus ja henki vallassaan.

Ruhtinaanvallan rinnalle muodostui Venäjälläkin aateli, pajarit. Heitä kuului suuriruhtinaan neuvoskuntaan eli duumaan, jonka neuvoa hallitsija kysyi tärkeissä asioissa, mutta jonka päätöksistä hän ei ollut riippuvainen. Venäjän kirkon päämies oli Konstantinopolin patriarkka. Maa joutui pajarien, kirkon ja valtion haltuun; talonpojista tuli vuokramiehiä ja vähitellen maaorjia. Kansan elämässä oli paljon itämaista. Miehet pukeutuivat pitkään, leveähihaiseen kauhtanaan ja turbaanin kaltaiseen lakkiin. Naiset oleskelivat erillään omassa huoneessaan, eikä heidän suostumustaan kysytty avioliittoa solmittaessa.

396● Unkari. Tultuaan vuoden 900 tienoissa Karpatien yli ja otettuaan haltuunsa sen maan, joka heistä on saanut nimensä, unkarilaiset tekivät kauan ryöstöretkiä Keski- ja Etelä-Euroopan maihin. Mutta kun keisari Otto Suuri voitti perinpohjaisesti heidän joukkonsa (955) ja kun kristinusko vuoden 1000 vaiheilla levisi unkarilaisten keskuuteen, retket loppuivat ja kansa alkoi rauhassa viljellä maataan. Unkari oli jonkin aikaa vasallisuhteessa Saksan keisareihin, mutta vapautui pian ja pysyi sitten itsenäisenä koko keskiajan. Keskiajan lopulla turkkilaiset eli osmannit, joista kohta tulee puhe, rupesivat hätyyttämään Unkaria. Silloin alkoi pitkällinen taistelu näitä uusia »kristikunnan vihollisia» vastaan. Näissä sodissa kohosi maineeseen unkarilainen aatelismies Hunyady [hu´njadi], jonka poika, soturikunnostaan ja sivistyksestään kuuluisa Matias Corvī´nus, valittiin Unkarin kuninkaaksi.

ITÄ-ROOMAN KEISARIKUNNAN HÄVIÖ.

● Keisarikunta pienenee. Jo arabialaiset valloittivat Itä-Rooman keisarikunnalta laajoja maita. Myöhemmin seldžukit ottivat suurimman osan Vähää-Aasiaa. Venezialaiset anastivat monta Välimeren saarta, ja neljännellä ristiretkellä hävitettiin koko keisarikunta, vaikkakin se pian jälleen uudistui. Mutta 1300-luvulla tuli Aasiasta turkkilainen kansa, joka teki lopun Itä-Rooman keisarikunnasta.

● Osmannit. Osmā´n-nimisen sulttaaninsa eli päällikkönsä mukaan tätä kansaa sanottiin osmanneiksi. He tunnustivat islamin 397oppia. Aluksi he valloittivat Vähän-Aasian, mutta sieltä he tunkeutuivat Balkanin niemimaalle ja tekivät aluksi Adrianopolin pääkaupungikseen.

● Konstantinopolin valloitus. V. 1453 vihdoin osmannien sulttaani Muhammed II valloitti Konstantinopolin. Keisari Constantinus XI puolusti kaupunkia urhoollisesti. Mutta se voitettiin väkirynnäköllä ja tehtiin osmannien pääkaupungiksi.

□ Useita kuukausia turkkilaiset olivat piirittäneet Konstantinopolia ja tehneet rynnäkköjä sitä vastaan, mutta yhä kaupunki piti puoliaan urhokkaan keisarinsa johdolla. Vihdoin alkoi yleinen rynnäkkö. Kellot soivat kaupungissa, ja kirkoissa naiset, lapset ja vanhukset rukoilivat maaten kasvoillaan 398maassa. Kaikki asekuntoiset miehet olivat muureilla, ja keisari johti puolustusta. Kaksi ensimmäistä rynnäkköä torjuttiin, eikä turkkilaisten kolmaskaan hyökkäys onnistunut. Mutta sitten haavoittui genovalaisten apujoukkojen päällikkö, aiheuttaen hämmingin kristityissä puolustusjoukoissa. Sitä hyväkseen käyttäen turkkilaiset kiipesivät muurille ja syöksyivät kaupunkiin. Taistelu jatkui kaduilla. Constantinus taisteli jalan niin kuin halpa sotamies, kunnes kaatui tuntemattomana muiden joukkoon.

Puolenpäivän aikaan taistelu oli lopussa. Turkkilaiset sotamiehet hajaantuivat ryöstämään kaupunkia. Mutta sulttaani kiiruhti Sofian kirkkoon. »Allah on taivaan ja maan valo», hän huudahti ja astui sisään. Kultaristi otettiin alas keskikuvun katolta ja puolikuu asetettiin tilalle. Sofian kirkko oli muuttunut muhamettilaiseksi moskeijaksi.

VII. Uuden ajan sarastus.

VARHAISRENESSANSSI ITALIASSA.

● Italia uuden sivistyksen maa. Renessanssi on ranskan kielestä lainattu sana ja merkitsee uudestaan syntymistä eli elpymistä. Historiassa renessanssilla ymmärretään sitä uutta sivistysliikettä, joka alkoi Italiassa muinaisen roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen pohjalla 14:nnellä vuosisadalla ja, leviten muuhunkin Eurooppaan, jatkui 15:nnellä ja 16:nnella vuosisadalla. Sen aikaisempaa vaihetta sanotaan varhaisrenessanssiksi.

Antiikkinen eli Rooman ja Kreikan muinainen sivistys ei koskaan ollut Italiassa kokonaan unohtunut. Italian kaupungeissa, varsinkin Roomassa, monet rakennukset ja patsaat, vaikkakin enimmäkseen särkyneinä, muistuttivat entisestä suuruuden ajasta. Siellä säilyi myös moni roomalaisen tutkijan ja runoilijan teos. Olihan italian kielikin likeistä sukua latinalle, muinaisten roomalaisten kielelle. Elipä kansassa läpi vuosisatojen sukupolvesta sukupolveen henkisenä perintönä muisto niistä ajoista, jolloin Rooman senaatti ja Rooman keisarit hallitsivat maailmaa. Näiden muistojen innostuttamana Cola di Rienzi yritti uudistaa Rooman tasavallan ja kohottaa Italian sen muinaiseen suuruuteen.

399Italia oli myös lähellä Balkania, jossa muinainen kreikkalainen sivistys oli kukoistanut. Vähitellen opittiin kreikan kieli ja alettiin innokkaasti tutkia entisajan kreikkalaisten ajattelijain ja runoilijain teoksia.

Näin syntyi Italiassa, jossa taloudellinenkin elämä tähän aikaan kukoisti, virkeä sivistysharrastus, ilmeten varsinkin vilkkaana tieteen ja taiteen harjoituksena.

● Runous ja tiede. Italian ensimmäinen suuri kansankielinen runoilija oli Dante (k. 1321), maailman kirjallisuuden mahtavimpia neroja.

Danten kuuluisin teos on Jumalallinen näytelmä (Divī´na Commē´dia). Se on ilmestyksen muotoon kirjoitettu runoelma, jonka runoilija sepitti maanpaossa ollessaan. Siinä on kolme laajaa osaa: Helvetti, Kiirastuli ja Paratiisi. Se onkin kuvaus helvetin kauhuista, kiirastulen vaivasta ja taivaan ilosta, niin kuin keskiajan ihmiset niitä kuvittelivat. Teoksesta huokuu voimakas runoilijahenki, ja se on rohkean ja rikkaan mielikuvituksen synnyttämä.

□ Dante oli ylhäistä firenzeläistä sukua. Hän näyttää saaneen huolellisen kasvatuksen ja tutustuneen perinpohjaisesti aikansa tieteeseen ja runouteen. Häntä miellyttivät suuresti vanhat latinalaiset runoilijat, varsinkin Vergilius. Varhain hän rupesi itsekin runoilemaan, sepittäen kauniita säkeitä rakkaudestaan nuoreen firenzeläiseen tyttöön, Beatriceen [beatri´tše]. Dante sekaantui myöskin valtiolliseen elämään, ja hänestä tuli vähitellen ghibelliini. Kiivaissa taisteluissa hänen kannattamansa puolue joutui tappiolle, ja hänet karkotettiin v. 1302 syntymäkaupungistaan, jonne hän ei sen jälkeen enää milloinkaan saanut palata. Maanpakolaisena ja sairaana hän sitten kuljeskeli ympäri Italiaa. Elämänsä viime vuodet hän vietti Ravennassa, jossa kuoli v. 1321.

Jumalallisen näytelmän johtorunossa Dante kertoo, miten hän unissa näki eksyneensä synkkään laaksoon, josta turhaan pyrki valoisammille 400ilmoille. Häntä esti siitä pantteri, leijona ja naarassusi, kaikki eri syntien vertauskuvia. Viimein hän kohtasi Vergiliuksen, joka kertoi, että Danten nuoruuden lemmitty, varhain kuollut Beatrice, oli taivaasta huomannut runoilijan hädän, kiiruhtanut Manalaan ja sieltä lähettänyt Vergiliuksen runoilijalle oppaaksi. Mutta hänen oli kulkeminen noiden kolmen henkimaailman kautta.

Dante saapui oppaineen ensin helvettiin. Se kuvataan keskiaikaisen käsitystavan mukaan suppilonmuotoiseksi kuiluksi. Sen pohjakärki on maapallon keskipisteessä suoraan Jerusalemin alla. Kuilu jakautuu useaan eri kehään eli piiriin, ja kuta alemmaksi tullaan, sitä ankarampia ovat vainajain tuskat. Portin kamanassa on kirjoitettuna seuraavat kammottavat sanat: »Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää.»

Portilta Dante aloitti vaelluksensa. Helvetin esipihassa hän kohtasi kastamattomia lapsia ja ylevämielisiä pakanoita. Dante antaa Vergiliuksen, jota hän kunnioittaen sanoo Mestariksi, selittää heidän kohtalonsa näin:

Siellä Dante näki Homeroksen, siellä Horatiuksen ja Ovidiuksen sekä monta muuta maineikasta henkeä.

Sitten matka jatkui ja tultiin helvetin eri piireihin. Siellä hän näki, miten iäti raivoava myrsky ajoi hillittömään irstailuun vaipuneita 401vainajia, miten sade, rakeet ja lumi pieksivät ahmatteja jne. Hän näki vilpillisiä virkamiehiä keitettävän piessä ja tyrannien uiskentelevan polttavassa verivirrassa. Raukeina ja horjuen kulkivat teeskentelijät puettuina raskaisiin lyijykaapuihin, jotka ulkoapäin loistivat kullalta. Hehkuvan kuumasta raudasta tehdyissä haudoissa makasivat kerettiläiset, jotka olivat hylänneet kirkon armonvälikappaleet. Heidän joukossaan oli Fredrik II. Ne, jotka olivat harjoittaneet simoniaa, seisoivat päällään maan sisässä; jalat vain pistivät näkyviin, ja niiden päällä paloi ikuinen tuli. Paavi Bonifatius VIII:lle oli sinne paikka valmistettu.

Kuilun pohjalla oli itse saatana, jolla oli kolme päätä. Yhdessä suussa, hirveiden hammasten välissä, oli Juudas, joka petti Jeesuksen, hengellisen vallan perustajan, ja toisissa Brutus ja Cassius, jotka olivat pettäneet Caesarin, keisarinvallan perustajan. Saatanan karvaista ruumista pitkin matkaajat kiipesivät ulos kuilusta. »Tulimme tuosta, jälleen näimme tähdet.»

Matka jatkui sitten ylös kiirastulivuorelle, joka oli maapallon vastaisella puolella ja joka myös oli jaettu eri piireihin. Sen huipulla oli maallinen paratiisi, ihmeen ihana lehto, jossa leppoisat tuulet puhaltelivat. Vihdoin Dante saapuu oppaineen taivaan portille. Mutta siitäpä Vergilius ei voikaan häntä enää eteenpäin opastaa. Siellä tulee Dantea vastaan hänen nuoruuden rakastettunsa Beatrice, joka nyt saattelee häntä taivaasta taivaaseen. Sielläkin hän näkee monta kuu-luisaa 402henkilöä, kuten Aqvinon Tuomaan, Franciscus Assisilaisen ja Bouillonin Gottfriedin. Ylimmässä taivaassa, häikäisevässä valossa, ovat Neitsyt Maria ja kolmiyhteinen Jumala.

● Toinen suuri italialainen runoilija oli Petrarca (k. 1374), mainioitten lyyrillisten rakkausrunojen sepittäjä ja muinaisajan latinankielisen kirjallisuuden tutkija.

Tieteelliset teokset Petrarca kirjoitti latinaksi. Käyttipä hän sitä joskus runoillessaankin. Mutta parhaiten ovat hänen runoilijamaineensa säilyttäneet hänen italiankieliset Sonettinsa Lauralle.

□ Petrarcan isä oli firenzeläinen lainoppinut, joka eli karkotettuna syntymäkaupungistaan. Poika opiskeli isän toivomuksesta lakitiedettä, mutta antiikin kirjallisuus veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Kerrotaan, että isä, huolestuneena poikansa herkeämättömästä vanhojen kirjailijain tutkimisesta, sieppasi kerran useita vanhoja niteitä ja paiskasi ne tuleen. Mutta kun hän näki poikansa kyynelet ja epätoivoisen katseen, hän heltyi ja pelasti tulesta Ciceron puheet ja Vergiliuksen runot.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Petrarca antautui kokonaan rakkaisiin opintoihinsa ja runoiluun. Hän vaelsi useissa Euroopan maissa, etsi vanhoja käsikirjoituksia ja keräsi ne kirjastoonsa. Ja hän pyysi kirjeissä ystäviään ja tuttaviaan tekemään samoin, antoi heille neuvoja, jopa rahaakin. Siten sai alkunsa innokas antiikkisten kirjateosten etsintä ja suuria kirjastoja muodostui vähitellen Firenzeen, Roomaan ja muuallekin. Löytämiään kirjoja Petrarca luki ja tutki ahkerasti. Hän oppi niitä ymmärtämään yhä paremmin, ja hänelle avautui muinaisajan maailma, joka oli niin erilainen kuin keskiajan. Siinä tuntui olevan enemmän vapautta, enemmän elämäniloa, enemmän ymmärtämystä kaikelle inhimilliselle.

Kirjoituksissaan Petrarca rupesi muillekin selittämään noita muinaisajan kirjailijoita. Siten hänestä tuli oppinut kirjailija, ensimmäinen 403humanisti (lat. homo = ihminen; humānum = inhimillinen). Niin nimitettiin myöhemminkin niitä oppineita, jotka tutkivat ja selittivät muinaisen Kreikan ja Rooman kirjallisuutta ja oloja.

Petrarca saavutti aikalaistensa jakamattoman kunnioituksen, ja Rooman Capitolinuksella hänet seppelöitiin runoilijain kuninkaaksi.

Laura oli Petrarcan nuoruuden lemmitty samoin kuin Beatrice Danten. Hänestä runoilija laulaa:

● Italian kolmas suuri kirjailija varhaisemman renessanssin aikana oli Boccaccio [bokka´tšo] (k. 1375). Hänkin oli innokas humanisti, mutta hänen mainioin teoksensa oli Decamerō´ne, sata jutelmaa sisältävä novellikokoelma. Sillä hän laski perustuksen italiankieliselle suorasanaiselle kirjallisuudelle, samoin kuin Dante ja Petrarca runokielelle.

Boccacciokin oli firenzeläistä sukua, vaikka syntyi Pariisissa. Hän oli lainoppinut ja toimi jonkin aikaa valtiomiehenä. Pian hän kumminkin antautui kokonaan kirjallisiin harrastuksiin. Hänen toimestaan käännettiin Homeroksen runot latinaksi, joten kreikkalaiseen runouteenkin alettiin tutustua.

□ »Decamerone» kirjansa Boccaccio kertoo syntyneen »mustan surman» aikana Firenzessä. Tuo hävittävä rutto raivosi hirveänä Firen-zessäkin. 404»Kuinka moni voimakas mies, kuinka moni ihana nainen, kuinka moni nuorukainen söikään aamulla omaistensa, tuttaviensa ja ystäväinsä seurassa, mutta illalla istui toisessa maailmassa esi-isäinsä parissa!» »Oli niitä, jotka arvelivat, että tautia voi vastustaa parhaiten elämällä kohtuullisesti, pidättäytymällä kaikesta ylellisyydestä. He muodostivat pieniä piirejä ja elivät erossa muista sulkeutuneina sellaisiin huoneisiin, joissa ei ollut ketään ruttoon sairastunutta. He söivät hienoimpia ruokia ja joivat parhaita viinejä, mutta ylen kohtuullisesti, kuuntelivat soittoa ja laulua, antautumatta keskusteluun kenenkään kanssa taudista ja kuolemasta. Toiset olivat vastakkaista mieltä pitäen viisaimpana syödä ja juoda mielin määrin, kulkea laulaen ja tanssien ja tyydyttää, mikäli mahdollista, kaikki halunsa. He kulkivat ravintolasta ravintolaan juoden ilman mittaa ja määrää.» Näin Boccaccio kirjoittaa kirjansa alkulauseessa. Hän kertoo, miten seurue, johon kuului seitsemän naista ja kolme miestä, lähti tautia pakoon erääseen kaupungin lähistössä olevaan maakartanoon. Siellä he viettivät 10 päivää kertomalla juttuja toisilleen. Kukin kertoi jutelman päivässä, joten kymmenessä päivässä tuli kerrotuksi 100 jutelmaa. Siitä kirja sai nimensäkin (Decamerone = kymmenen päivää).

Boccaccio sai kertomustensa aiheet eri tahoilta: suupuheina kulkeneista kaskuista, arabialaisista ja ranskalaisista tarinoista, vanhan ajan kirjailijain teoksista ym. Mutta Boccaccion tarkoitus on kumminkin antaa kuva oman aikansa elämästä. Erittäin purevasti hän pilkkaa pappien ja munkkien tietämättömyyttä ja siveellistä turmelusta sekä naisten kevytmielisyyttä.

● Kuvaamataiteet. Kirjallisten harrastusten elpyessä heräsi eloon myös entistä vireämpi kuvaamataiteiden harrastus. Siinäkin opittiin paljon muinaisajan eli antiikin taiteesta, jonka jäännöksiä ihaillen katseltiin ja kaikkialta, usein kuokka ja lapio kädessä, etsittiin. Noiden vanhojen taideteosten harras tarkkaaminen kehitti taiteilijain muotoaistia; jälleen ruvettiin ihailemaan luontoa ja ilomielin antauduttiin sen kuvaamiseen. Taiteilijat valtasi väkevä luomisinto, monet heistä eivät tyytyneet harjoittamaan yhtä taidealaa, vaan koettelivat voimiaan sekä arkkitehteinä että kuvanveistäjinä ja maalareina.

Rakennustaide synnytti muutamia mahtavia kirkkoja sekä komeita palatseja, jotka eivät olleet goottilaistyylisiä, vaan erityistä renessanssityyliä. Kirkoissa tuli basilika-muoto käytäntöön, 405ja ne varustettiin usein mahtavalla kupolilla. Palatsit, joita kaupunkien, varsinkin Firenzen, varakkaat kauppiaat rakennuttivat asunnoikseen, olivat suuria ja jykeviä, linnamaisia. Ulkoseinät olivat sileitä, vailla koristelua: palatsin keskellä oli usein pylväsrivien kaunistama piha.

Kuvanveisto muodostuu nyt täysin itsenäiseksi taiteenhaaraksi kehkeytyen jo varhaisrenessanssin ajalla kauniiseen kukoistukseen. Tämän ajan etevin kuvanveistäjä, italialaisen veistotaiteen varsinainen perustaja, oli Donatello [te´l-]. Kotikaupungissaan Firenzessä, eläen Medicien suosiossa, hän loi monta todellista mestariteosta. Niistä on kuuluisimpia pronssinen David-patsas, joka siinäkin suhteessa 406on huomattava, että siinä ensi kerran antiikin taidekauden jälkeen ihminen esitetään täysin alastomana.

Maalaustaide vapautuu niin ikään itsenäiseksi taiteeksi ja kohoo nopeasti ihmeelliseen rikkauteen ja loistoon. Varsinkin harrastettiin ns. fresko-maalausta (ital. ai fresco = tuoreelle pinnalle). Se tapahtuu siten, että seinä, johon kuva on maalattava, peitetään märällä laastilla, johon terävällä puikolla piirretään kuvan ääriviivat paperille tehdyn piirustuksen mukaan. Sitten suoritetaan itse maalaus nopeasti tuoreelle seinälle käyttämällä värejä, jotka yhtyvät muurilaastiin ja kuivuvat yhdessä sen kanssa. Näin syntyneet maalaukset, freskot, ovat hyvin kestäviä. Freskoja maalattiin sekä kirkkojen että palatsien seinille. Kankaalle maalattaessa käytettiin temperavärejä, jotka saatiin siten, että väriaineet liuotettiin munankeltuaiseen tai hunajaan. Vasta uuden ajan taitteessa tulivat Alankomaissa keksityt öljyvärit käytäntöön.

Monta etevää maalaria työskenteli Italian kaupungeissa jo varhaisrenessanssin aikana. Firenze oli maalaustaiteenkin ensimmäinen tyyssija. Siellä loi 15:nnen vuosisadan loppupuolella monet ihmeen ihanat kuvansa Botticelli [bottitše´lli], joka oli varhaisrenessanssin etevimpiä maalareita. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Kevät, jossa taiteilija esittää joukon solakoita nuoria naisia luonnon helmassa liikkuvina. Siinä kulkee Kevät kukkia sirotellen oranssipuiden alla, ja sulottaret pitävät karkeloaan kukkanurmella. Keskellä seisoo Venus mietteissään. — Pohjois-Italian lukuisissa ruhtinashoveissa oli myös monta 407etevää taiteilijaa. Heistä on ennen muita mainittava Mantovassa toiminut Mantegna [mante´nja]. Hänen kuuluisimpia taulujaan on Voiton madonna, jossa Mantovan herttua rukoilee palavasti Neitsyt Mariaa, ja tämä siunaten laskee kätensä hänen ylitseen.

KEKSINNÖT.

● Paperi. Egyptiläisten käyttämä papyrus oli haurasta ja helposti särkyvää, myöhemmin keksitty pergamentti sangen kallista. Mutta keskiajan lopussa alettiin Euroopassa käyttää liinalumpuista valmistettua paperia, jonka käytäntöön otto suuresti halvensi kirjojen valmistamista. 408Paperin valmistamisen taito oli Kiinasta käsin arabialaisten välityksellä levinnyt Eurooppaan.

● Kirjapainon keksiminen. Keskiajan lopulla tehdyistä keksinnöistä oli kirjapainon keksiminen tärkein.

15:nnen vuosisadan alussa oli ruvettu valmistamaan pelikortteja ja pyhimysten kuvia leikkaamalla puulaatalle kohokuvia, jotka jäljennettiin paperille painamalla. Pian liitettiin pyhimysten kuviin myös selityksiä, jolloin kirjaimetkin leikattiin puuhun. Lopuksi leikattiin puulaatalle pelkästään kirjaimia ja siten ruvettiin entisten käsinkirjoitettujen kirjojen rinnalla valmistamaan kirjoja myös painamalla niitä puulaatoilla.

Tämä oli kumminkin hankalaa, jokainen kirjansivu kun oli puulaatalle leikattava. Silloin Juhana Gutenberg teki 15:nnen vuosisadan puolivälissä yksinkertaisen, mutta tärkeän keksinnön. Puulaattojen sijasta hän rupesi käyttämään metallista valmistettuja irtonaisia kirjasimia. Ne voitiin asetella eli latoa rivi riviltä ja sivu sivulta tarpeen mukaiseen järjestykseen. Kun sitten tarpeellinen määrä sivuja oli valmiina, painettiin ne paperille niin monena kappaleena kuin oli tarpeen. Sen jälkeen saatiin latous purkaa, ja kirjasimet 409voitiin latoa uuteen järjestykseen. Kirjan valmistaminen kävi silloin paljoa nopeammin, kirjat tulivat entistä huokeammiksi, niitä voitiin valmistaa suurissa määrin, ja ne levisivät paljoa laajemmalle kuin ennen. Siten kirjapainon keksiminen vaikutti edistävästi henkiseen sivistykseen.

□ Juhana Gutenberg. Kirjapainotaidon maineikas keksijä oli saksalainen, syntyisin Mainzin kaupungista. Hän harjoitti nuoruudessaan taideteollisuutta, valmisti peilejä ja hioi timantteja sekä suoritti erilaisia metallitöitä. Keksittyään irtokirjasimet hän alkoi tehdä kokeita kirjain valmistamisessa. Kokeet kuluttivat hänen vähäiset varansa, joten hänen oli pakko etsiä henkilö, joka kiinnittäisi varoja uuteen yritykseen. Muuan varakas mainzilainen kultaseppä Fust, jolle Gutenberg kertoi keksinnöstään, rupesi hänen liikekumppanikseen antaen tarvittavat varat. Voitto jaettaisiin tasan. Työmiesten, jotka otettiin kirjapainoon, täytyi vannoa, etteivät kenellekään ilmaisisi uutta menettelytapaa. Ensimmäinen huomattava kirja, joka Gutenbergin painossa valmistettiin, oli latinankielinen Raamattu (v. 1455).

Mutta Fust oli omanvoitonpyyteinen mies. Saatuaan kylläksi tietoa keksinnöstä hän vaati yhtäkkiä Gutenbergiltä rahojansa takaisin. Kun Gutenberg ei voinut niitä suorittaa, tuomittiin hänet luovuttamaan kirjapaino Fustille. Mutta jonkin ajan kuluttua syttyi Mainzissa suuri tulipalo, jossa kirjapaino paloi. Suuri keksijä kuoli köyhänä.

Kirjapainon työmiehet hajaantuivat nyt ympäri Saksan ja perustivat uusia kirjapainoja. Saksasta Gutenbergin hyödyllinen keksintö levisi nopeasti muihinkin maihin. Vuoden 1500 vaiheilla oli kirjapainoja jo kaikkialla Euroopassa. Meidän maahamme perustettiin ensimmäinen kirjapaino kuitenkin vasta v. 1642.

Uudet aatteet pääsivät nyt nopeammin leviämään, ja kansanvalistus rupesi kohoamaan.

● Ruuti. Jo ennen kirjapainotaidon keksimistä ruvettiin käyttämään ruutia ampuma-aseissa. Sekä kiinalaiset että bysanttilaiset ja arabialaiset tunsivat ruudintapaisia räjähtäviä aineita. Olipa niitä ristiretkien aikana käytetty taisteluissakin. Länsi-Euroopassa tavataan tykkejä ensi kerran, kuten aikaisemmin on mainittu, Crécyn taistelussa (1346). Ne olivat aluksi kömpelötekoisia ja tavattoman raskaita, joten niitä oli vaikea kuljettaa. Vähän myöhemmin ruvettiin myös valmistamaan pyssyjä, joista kuula pantiin liikkeelle 410ruudin avulla. Pyssytkin olivat ensi aikoina niin raskaita, että niillä ammuttiin erityisen haarukan nojassa.

Vähitellen uudet ampuma-aseet paranivat ja tulivat yleisesti käytäntöön. Silloin tapahtui muutos sodankäynnissä. Ritariratsujoukot ja varustetut linnat menettivät suuresti merkitystänsä; ne eivät pystyneet pitämään puoliaan uusia »tuliaseita» vastaan. Tykki- ja jalkaväki, jota hallitsijat valtion varoilla palkkasivat, tuli nyt sodassa ratkaisevaksi. Mutta samalla kun aatelin sotilaallinen arvo aleni, heikontui sen valtiollinenkin mahti.

● Kompassi. Kompassin keksijää ei tunneta. Tiedetään vain että kiinalaiset käyttivät kompassia, aluksi maamatkoilla, sitten myös merimatkoilla, pitkiä ajanjaksoja, ennen kuin se Länsi-Euroopassa opittiin tuntemaan. Länsi-Euroopan kansat tutustuivat siihen 13:nnella vuosisadalla. Kompassi teki mahdolliseksi aavoilla ulapoilla purjehtimisen sekä suuret löytömatkat.

LÖYTÖRETKET.

● Ensi löydöt. Jo 14:nnellä vuosisadalla italialaiset, jotka olivat sen ajan etevimpiä merimiehiä, purjehtivat Välimereltä Atlantin merelle, jatkaen matkaa aina Kanarian saarille, Madeiraan ja Azoreille saakka, jotka nyt tulivat tunnetuiksi. Se kiihotti löytöretki-intoa. Yhä hartaammaksi kasvoi halu löytää meritie rikkaaseen Intiaan, josta niin monta kallisarvoista tavaraa oli saatavana, mutta joiden kuljetus Aasian halki oli kovin hankalaa.

□ Marco Polo. Jo 13:nnen vuosisadan lopulla oli venezialainen kauppias Marco Pōlo tehnyt matkan maitse Aasian itäosiin, käyden Kiinassa, Tibetissä ja Intiassa. Hän oli 17 vuotta mongolilaisen suurkaanin palveluksessa ja oppi hyvästi tuntemaan Kiinan silloiset olot. Kotiin palattuaan hän julkaisi matkakertomuksen »Maailman ihmeet», jossa hän ihastuneena kuvailee idän oloja. Siellä oli suuria ja vauraita kaupunkeja, kultaa ja silkkiä runsaasti, maantiet oivallisia ja paperiraha kaupan välineenä. Kaupungeissa oli katuvalaistus, ja järjestystä valvoivat poliisit, jotka samalla toimivat palosammutuskuntana. — Polon kertomusta luettiin ahkerasti, ja se lisäsi intoa löytää meritie noihin »ihmeiden maihin».

412● Meritie Intiaan. 15:nnellä vuosisadalla portugalilaiset alkoivat innokkaasti etsiä meritietä Intiaan purjehtimalla Afrikan ympäri. Prinssi Henrik Merenkulkija lähetti retkikunnan toisensa jälkeen purjehtimaan pitkin Afrikan länsirannikkoa. Madeira ja Azorit löydettiin uudelleen. Vuosisadan puolivälissä saavuttiin Guinean lahteen, ja rannikolta tuotiin kotiin kultahiekkaa ja neekeriorjia. Se luulo, että täällä tukahduttavan kuumuuden ja kammottavien merihirviöiden takia olisi mahdoton purjehtia, oli osoittautunut vääräksi.

V. 1486 Bartholomeus Diaz [-ē´os diä´š] saapui Afrikan eteläkärkeen, jolle annettiin »Hyvän toivon niemen» nimi, koska nyt oli olemassa hyviä takeita Intiaan purjehtimisesta. 12 vuotta myöhemmin, v. 1498, onnistuikin Vasco da Gaman [gā´ma] purjehtia mainitun niemen ohitse ja saapua onnellisesti Etu-Intian läntiselle rannikolle, Kalikutin kaupunkiin. Tämän jälkeen toinen portugalilainen laivasto toisensa perästä lähti Intiaan, ja tuottava kauppa tämän etäisen, mutta rikkaan maan kanssa joutui suureksi osaksi portugalilaisten haltuun.

● Amerikan löytö. Kuutta vuotta ennen Intian meritien löytöä tehtiin seurauksiltaan vieläkin merkillisempi löytömatka, joka johti eurooppalaiset aivan tuntemattomaan uuteen maanosaan. V. 1492 Kristoffer Columbus löysi Amerikan.

□ Columbus syntyi Genovassa. Isä oli varaton villankehrääjä. Poika sai ainakin jonkin verran koulukasvatusta, mutta jo neljäntoista vuoden ikäisenä hän lähti merimatkoille, joilla hän nuoruutensa kulutti. Matkoilla hän kulki Englannissa ja luultavasti Islannissa asti. Viimein hän lähti Portugaliin, samoin kuin monet italialaiset purjehtijat ennen häntä, etsimään onneaan tämän meriliikettään laajentavan nuoren valtakunnan palveluksessa. Siellä hänessä rupesi kypsymään se ajatus, että Intiaan saattoi päästä purjehtimalla suoraan länteen.

Tähän aikaan näet jo tiedettiin, että maa on pallonmuotoinen. Lisäksi luultiin, että maapallo oli verraten pieni. Siksi Columbuskin arveli, että matka Euroopasta Intiaan ei olisi varsin pitkä. Se käsitys oli mm. ajan ehkä etevimmällä maantieteen tuntijalla, firenzeläisellä lääkärillä Toscanellilla [-ne´lli], joka piirsi 413Atlantin meren kartan ja kirjeessä Portugalin hallitukselle ehdotti läntistä merimatkaa Intiaan.

Niinpä Columbus esitti aikeensa Portugalin kuninkaalle. Mutta hänen ehdotuksensa hylättiin. Silloin hän lähti Espanjaan, jossa teki saman ehdotuksen Isabellalle. Kuningatar halusi kuulla varta vasten asetetun valiokunnan lausunnon asiasta. Se oli suorastaan masentava, ja Columbus joutui naurunalaiseksi. Innokas purjehtija päätti silloin lähteä Ranskaan, saadakseen sieltä avustusta aikeelleen. Mutta nyt Isabella oli vakuuttunut yrityksen suuresta merkityksestä, ja kun muut epäröivät, niin hän lupasi antaa pantiksi omat jalokivensä, ellei muutoin varoja saataisi. Columbus kutsuttiin matkaltaan takaisin ja hänen kanssaan tehtiin sopimus löytöretkestä.

Elokuun 3 päivänä 1492 Columbuksen pieni laivasto nosti ankkurinsa ja lasketti meren ulapalle. Ilma oli lauhkea ja suopea. Purjehdittiin Kanarian saarten sivuitse ja saavuttiin pasaatituulten piiriin laivain kiitäessä herkeämättä länttä kohti. Kun näin oli purjehdittu viikkokausia, merimiehet kävivät levottomiksi: tällä tuulellahan ei päästäisi takaisin milloinkaan. Toiset pelkäsivät jouduttavan kiirastulivuorelle ja Jumalan rankaisevan julkeita purjehtijoita. Merilintuparvia lenteli silloin tällöin laivojen ympärillä, mutta ne katosivat jälleen, ja joka ilta aurinko laski ihanana ehyen vedenrajan taakse läntiselle taivaanrannalle. Ei merkkiäkään maasta. Rauhoittaakseen laivaväkeä Columbus ilmoitti kuljetun matkan joka päivä lyhyemmäksi kuin miksi oli sen laskenut. Hän osoitti järkähtämätöntä luottamusta ja vakuutti, että Jumalan avulla pian saavuttaisiin Intiaan.

Lokakuun alussa nähtiin ensimmäiset todelliset merkit maan läheisyydestä. Raskaasti lentäviä lintuja matkasi lounatta kohti. Eräänä päivänä nähtiin vihantaa kaislaa ajelehtivan meressä. Eräästä toisesta laivasta tuotiin laudanpätkä sekä keppi, jossa oli ihmiskäden tekemiä leikkauksia. Laivoissa vallitsi nyt mitä suurin ilo. Illalla riippaluoti tavoitti pohjan. Ja kun Columbus tähysteli tarkasti eteenpäin, hän huomasi säännöttömästi liikkuvan valon taivaanrannalla. Muuan merimies huusi riemuissaan: »Maata, maata!» Kun kuu sitten nousi, ranta näkyi selvästi. Oli lokakuun 12 päivä. Columbus oli saapunut Amerikan saaristoon.

● Kolmatta kuukautta kestäneen purjehduksen jälkeen Columbus oli päässyt Bahama-saaristoon Guanahanin saarelle, jolle suuri purjehtija 414riemuissaan antoi nimen San Salvador [sansalvadō´r], »Pyhä Vapahtaja». Hän luuli tulleensa Intian edustalla oleville saarille, ja siinä uskossa hän kuolikin. Siksi saaria vieläkin sanotaan Länsi-Intian saariksi ja Amerikan alkuasukkaita intiaaneiksi. Matkaa jatkettiin vielä eteenpäin ja löydettiin Cuba ja Haiti. Seuraavan vuoden alussa saavuttiin takaisin. Columbus sai kunnioittavan vastaanoton. Tämän jälkeen hän teki vielä kolme matkaa Amerikkaan, saapuen eräällä matkallaan Etelä-Amerikan manterellekin. Mutta iloa hänellä ei enää ollut löydöistään. Löytämiensä maiden varakuninkaana hänen piti huolehtia niiden hallinnosta. Se oli kumminkin vaikeata, espanjalaiset kun koettivat nopeasti koota määrättömiä rikkauksia ja sortivat alkuasukkaita. Columbus ei olisi sitä sallinut. Syntyi levottomuuksia, ja Espanjasta lähetettiin henkilö asioita tutkimaan. Hän vangitutti Columbuksen ja lähetti hänet kahleissa Espanjaan. Suuri löytömatkailija pääsi kyllä kohta vapaaksi, mutta entiseen asemaansa hän ei enää kohonnut. Masentuneena ja yksinäisenä Columbus kuoli v. 1506.

Seuraavina vuosikymmeninä jatkettiin löytömatkoja Amerikkaan. Niinpä portugalilaiset saapuivat Brasiliaan ja valtasivat sen. V. 1522 suoritettiin loppuun ensimmäinen maan ympäri purjehdus. Silloin kävi täysin selville, että maa on pallonmuotoinen ja että Columbus oli löytänyt uuden maanosan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KESKIKOULUN YLEINEN HISTORIA. 1. VANHA JA KESKIAIKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

Opettajalle			5

Esihistoriallinen aika			9

Vanha aika
	I. Itämaiset kansat
		Egyptiläiset	13
		Babylonialaiset ja assyyrialaiset	24
		Länsiseemiläiset kansat	33
		Persialaiset	37

	II. Kreikka
		Maa ja kansa	45
		Uskonto	47
		Sparta ja Ateena	77
		Persialaissodat	85
		Perikles	94
		Kreikan taide	96
		Kreikkalainen tiede	105
		Kreikan pääelinkeinot	110
		Kreikan rappeutuminen	114
		Aleksanteri Suuri	123
		Hellenistinen sivistys	128

	III. Rooma
		Maa ja kansat	132
		Rooma kuningaskuntana	135
		Patriisit ja plebeijit	143
		Italian valloitus	149
		Puunilaissodat	158
		Suurten sotien jälkeen	166
		Tasavallan rappeutuminen	179
		Caesar	186
		Augustus	192
		Rooman sivistyksen kulta-aika	197
		Rooma keisarikuntana	212
		Kristinusko valloittaa maailman	220
		Siirtyminen uuteen aikakauteen	227

416Keskiaika
	I. Kansainvaellusten aika
		Germaanien muinaiset olot	229
		Italia kansainvaellusten pyörteessä	235
		Frankkien valtakunnan synty	241
		Anglosaksit	246
		Sivistyksen rappeutuminen entisen Länsi-Rooman maissa	249
		Itä-Rooma kansainvaellusten aikana	252
		Munkkilaisuus ja luostarielämä	255
		Kirkko järjestyy	261
		Islam ja arabialaiset	266

	II. Kaarle Suuri ja hänen aikansa
		Kaarle Suuri	273
		Karolinkisen valtakunnan hajoaminen	283
		Läänityslaitos	285
		Viikinkiretket	288

	III. Keisarit ja paavit
		Otto Suuri	296
		Henrik IV ja Gregorius VII	299
		Fredrik Barbarossa	304
		Hohenstaufien perikato	307

	IV. Ristiretket
		Ensimmäinen ristiretki	310
		Myöhemmät ristiretket	315

	V. Ristiretkien ajan sivistysolot
		Arabialaisten sivistys	317
		Kauppa ja kaupungit	321
		Ritaristo	330
		Talonpojat	338
		Kerjäläismunkit	343
		Tieteet	346
		Runous	351
		Kuvaamataiteet	356

	VI. Katolisen kirkon rappeutumisen aika
		Kuninkaan vallan kasvaminen Ranskassa	360
		Englannin kehitys perustuslailliseksi valtioksi	365
		Satavuotinen sota	370
		Sodan jälkeinen aika Ranskassa ja Englannissa	375
		Saksan valtakunta	376
		Italian olot	384
		Pyreneitten niemimaan olot	387
		Pohjois-Eurooppa	390
417		Itä-Euroopan olot	394
		Itä-Rooman keisarikunnan häviö	398

	VII. Uuden ajan sarastus
		Varhaisrenessanssi Italiassa	400
		Keksinnöt	409
		Löytöretket	412

The Project Gutenberg eBook of Keskikoulun Yleinen Historia. 1. Vanha ja Keskiaika

KESKIKOULUN YLEINEN HISTORIA OPPI- JA LUKUKIRJA KESKI- JA TYTTÖKOULUILLE SEKÄ SEMINAAREILLE

OPETTAJALLE.

Esihistoriallinen aika.

Vanha aika. N. vuoteen 400 jKr.

1. Itämaiset kansat.