The Project Gutenberg eBook of Markenmoren salaisuus, by J. S. Fletcher

     I. Kahden matkamiehen kotiinpaluu
    II. Isännöitsijän kamari
   III. Aamuhämärässä
    IV. Markenmoren notko
     V. Syytettynä
    VI. Valamiesoikeus istuu
   VII. Rouva Braxfield todistaa
  VIII. Syyttävä kirje
    IX. Yöllinen kohtaus
     X. Sormus ja piippu
    XI. Ensimmäiset toimenpiteet
   XII. Dower-talo
  XIII. William Pegge
   XIV. Poissa
    XV. Ryöstömurhako?
   XVI. Perheasioita
  XVII. Liian myöhään
XVIII. Notkotie
   XIX. Yllättävä kuulustelu
    XX. Kylän juoruja
   XXI. Vangitseminen
  XXII. Rouva Braxfield toimii
XXIII. Professorin teoria
  XXIV. Mies, joka kykeni arvaamaan
   XXV. Hiidenkirnu

ENSIMMÄINEN LUKU

Braxfield, joka oli palvellut kolmekymmentä vuotta isännöitsijänä sir Anthony Markenmorella, Markenmoren kartanon omistajalla, oli määrättyjä tapoja noudattava mies. Koko elämänsä ajan hän oli totutellut suorittamaan määrättyjä tehtäviä määrättyihin aikoihin; mitä vanhemmaksi hän kävi (nyt hän oli jo vähän yli kuusikymmentä), sitä enemmän tämä tottumus muuttui hänen toiseksi luonnokseen. Itse asiassa hän oli talon herra; sir Anthony oli raihnas mies, joka pysytteli huoneessaan; Guy Markenmore, vanhempi poika, ei ollut muutamiin vuosiin astunut kertaakaan isänsä kynnyksen yli; Harry Markenmore, nuorempi poika, salli mieluummin kenen hyvänsä käyttää rajattomasti kotivaltikkaa kuin olisi ottanut sen omiin käsiinsä; neiti Valencia Markenmore, ainoa tytär, oli vasta hiljan lopettanut koulunkäyntinsä; näin ollen Braxfield harjoitti lempeätä, vaatimatonta itsevaltaa tavalla tai toisella, mutta näyttämättä harjoittavan sitä. Hänellä oli monia hyviä tapoja, joista eräitä voitiin pitää melkeinpä hullutteluina — näihin jälkimmäisiin kuului hänen tottumuksensa lukita talon ovet täsmälleen kello kahdeksan joka ilta.

Jos joku olisi tiedustellut lähemmin Braxfieldilta tästä merkillisestä menettelystä, niin vanha isännöitsijä olisi kyllä selittänyt niitä syitä, jotka hänen mielestään puhuivat tämän itsepintaisen tavan puolesta. Markenmore oli hyvin vanha ja hyvin suuri kartano, joka alkujaan oli rakennettu kuningatar Elisabethin hallituskauden viimeisinä vuosina, laajennettu Kaarlo toisen aikana sekä lopullisesti korjattu ja uudenaikaistettu Yrjö neljännen hallituskaudella. Se sijaitsi loivasti viettävän kukkulan rinteellä, noin virstan päässä kylästä, joka oli saanut nimensä Markenmore-suvusta. Tämä oli asettunut asumaan näille seuduille jo ammoin, Vilhelm Valloittajan päivinä; porttimajaa lukuunottamatta ei sen likeisimmässä ympäristössä ollut ainoatakaan asumusta. Siinä oli tavattoman paljon ovia; niitä avautui kaikkialle, pengermälle, pihamaalle, puutarhaan, puistonurmikolle, tallirakennuksille ja hiljaisille teille, jotka mutkittelivat puiston tiheiden pensasistutusten lomitse; siinä oli myös käytäviä, parvekkeita ja huoneita, joita perhe ja palvelijat käyttivät harvoin.

Perhe oli pieni; palvelijoita oli vähän; sillä Markenmoret olivat verrattain köyhiä ja heidän entisestä loistostaan oli jäänyt jäljelle tuskin rippeitäkään. Mutta vaikka he olivat köyhiä, oli heillä kuitenkin melkoinen määrä kulta- ja hopea-astioita sekä arvokasta porsliinikalustoa ja kallisarvoista lasitavaraa; kartanossa oli vielä maalauksia, jotka olivat omaisuuden arvoisia, ja siellä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon ei olisi asetettu avoimesti jotakin kevyttä pikku esinettä, josta myytäessä olisi saatu sievoinen summa.

Braxfield, perin tunnollinen mies, piti itseään näiden perhekalleuksien vartijana ja eli yhtämittaisen hermostuneen pelon vallassa, että ne varastettaisiin. Jos hän olisi saanut noudattaa omaa mieltään, olisi hän jo aikoja sitten rakennuttanut kassaholvin, tulenkestävän ja varkailta suojelevan, ja sullonut sinne kaikki, mitä vanhassa kartanossa vain oli arvokasta. Mutta Markenmoret, vaikka sallivatkin isännöitsijänsä hallita itseään muutamissa asioissa, olivat ihmisiä, jotka eivät olisi suvainneet sekaannuttavan talon ikivanhoihin tapoihin ja järjestykseen ja niin välkkyivät kultamaljat ja hopealautaset, hohtaviksi kiilloitettuina ja huolellisesti puhdistettuina, sikin sokin jykevillä, tammisilla sivupöydillä, ja harvinaiset norsunluusta valmistetut esineet ja suunnattoman kalliit porsliinit komeilivat avoimilla hyllyillä ja vanhanaikaisissa kaapeissa — aivan kuin, sanoi Braxfield valitellen, niillä ei olisi enempää arvoa kuin sillä rojulla, joka oli asetettu näytteille naapurikauppalan museoon. Ja sentähden hän lukitsi talon ovet kello kahdeksalta joka ilta ja vei nelisentoista oven avaimet visusti kamariinsa; kuka hyvänsä, herra tai palvelija, kamarineiti tai rouva, halusi poistua Markenmoren kartanosta tämän kellonlyömän jälkeen, hänen oli käännyttävä Braxfieldin puoleen päästäkseen ulos.

Eräänä iltana huhtikuun kolmannella viikolla vuonna 1912 Braxfield lähti lukitsemaan ovia tapansa mukaan, kun yksinkertainen päivällinen, jolle Harry Markenmore ja hänen sisarensa Valencia istuutuivat joka ilta kello seitsemältä, oli päättynyt jo hyvän aikaa sitten. Aina hän aloitti kiertokulkunsa pienemmistä ovista ja lopetti sen suureen kolmiosaiseen oveen, joka avautui pengermälle. Ja tällöin voitiin todeta hänen toinen omituinen tapansa — ennenkuin Braxfield lukitsi ja telkesi lopullisesti tämän oven, astui hän joka kerta ulos pengermälle, käveli sen poikki suoja-aidalle, joka eroitti sen avarasta, vastapäätä leviävästä puistosta, ja tarkasteli kaikkea, mikä avautui hänen silmäänsä eteen; näin hän teki vuodenaikoihin katsomatta; sentähden hän näkikin toisinaan pelkkää pimeyttä, kuten synkkinä talvi-iltoina; kesällä hän näki koko joukon kaunista. Tällä kertaa hän näki hämärän verhoavan vaippaansa vanhat jalavat ja pyökit ja laskeutuvan aaltoileville niityille, jotka sijaitsivat Markenmoren ja etelään leviävien tasankojen välillä. Hämärä oli nopeasti laskeutumassa: niinä muutamina minuutteina, jotka Braxfield seisoi siellä katsellen ympärilleen, hän huomasi sen luonnon synkkenemisestä. Puut ja pensaat kävivät sekaviksi ja epäselviksi ääriviivoiksi, ja niiden takana, puolentoista kilometrin päässä, alkoivat kylän valot vilkkuilla pimeässä. Tällöin hän kääntyi ovelle päin — mutta pysähtyi äkkiä. Jostakin hänen takaansa läheni mies, kävellen pitkin ja nopein askelin pengermän alapuolella olevan nurmikon poikki.

Juuri suuressa oviaukossa riippui voimakas lamppu; sen säteet levisivät viuhkan tavoin pengermän ja astuinten yli, jotka veivät nurmelle. Kun Braxfield vitkasteli ihmetellen mielessään, kuki sieltä mahtoi tulla (sillä näinä aikoina olivat kaikki vieraat harvinaisia Markenmoren kartanossa), astui pitkä hahmo tähän valokaareen ja riensi kiireesti rappuja ylös suunnaten kulkunsa ovelle — ison, atleettimaisen miehen hahmo, jonka iltapukua peitti vain osaksi kevyt, napittamaton päällystakki. Hän ei ollut tullut kaukaa, mitä ilmeisesti osoitti se tosiasia, että hän oli paljaspäin; hän näytti itse asiassa mieheltä, joka on kaikessa kiireessä noussut ruokapöytänsä äärestä rientääkseen nopeasti naapuritaloon. Mutta isännöitsijä päästi kiihkeän, hämmästyneen huudahduksen nähdessään hänet.

"Herra hyvästi siunatkoon!" sanoi hän syöksähtäessään varjosta, missä oli seisonut. "Herra John Harborough? Tervetuloa takaisin, sir — en osannut ajatellakaan, että olisitte jälleen kotona."

Mies, jota oli puhuteltu näin ja joka seisoi nyt lampun huikaisevassa valossa, käänsi pronssinväriset kasvonsa ja silmänsä, jotka olivat terävät, tummat ja syvällä kuopissa, vanhan isännöitsijän pyöreisiin kasvoihin ja pyylevään olemukseen päin. Hän ojensi nauraen oikean kätensä.

"Hei, Braxfield!" sanoi hän reippaasti sellaisella äänenpainolla, jolla tervehditään vanhaa tuttavaa. "Tekö se olette, ja yhtä hyvissä voimissa kuin koskaan, vai mitä? Ette näytä vanhentuneen hitustakaan."

"Minun iässäni ei muututa paljon, sir", vastasi Braxfield puristaen kunnioittavasti tarjottua kättä. "Se tapahtuu vasta myöhemmin, herra Harborough. Mutta — te olette todellakin tullut takaisin, sir? Minä en ollut kuullut siitä — vielä, me emme kuule paljoakaan viettäessämme omaa elämäämme, joka nyt on — hiljaisempaa kuin koskaan ennen Markenmoren kartanossa, sir."

"Saavuin kotiin vasta tänään iltapäivällä, Braxfield", virkkoi
Harborough. "Ja juuri kun olin lopettamassa päivällistäni, kuulin sir
Anthonyn olevan sairaana, ja niin tulin suoraa päätä tiedustelemaan
hänen vointiaan. Onko sairaus vakavaa laatua?"

"Nähkääs, sir, hän on ollut hiukan huonompi viimeisten parin päivän aikana", sanoi Braxfield. "Hänen tilansa on vaihteleva — tietysti, siitä on nyt runsaasti kaksi vuotta, kun hän on ollut yhtä mittaa huoneessaan. Näin meidän kesken puhuen, herra Harborough, hänen päivänsä voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä — millä hetkellä hyvänsä. Niin sanovat lääkärit, sir."

"Keitä täällä on?" kysyi Harborough vilkaisten rakennuksen julkisuvun valaistuihin ikkunoihin.

"Ei ketään muita kuin herra Harry ja neiti Valencia", vastasi isännöitsijä. "Herra Guy — voi, me emme ole nähneet häntä Markenmoressa — niin, muistaakseni kokonaiseen seitsemään vuoteen. Hän lähti pois — nähkääs, juuri samoihin aikoihin kuin tekin, herra Harborough, eikä ole senjälkeen käynyt kotonaan — ei kertaakaan! Minä en tiedä, missä hän on — enkä usko, että hänen sisaruksensakaan tietävät."

"Hm!" sanoi Harborough. "Vai Harry — hän oli poikanen, kun minä lähdin maailmalle, ja Valencia — hän oli tytön typykkä."

"Niinpä kyllä, sir", sanoi Braxfield, "mutta herra Harry on nyt kaksikymmentäkolmevuotias nuori mies, ja neiti Valencia — hän on nuori neiti, joka on jo hyvän joukon yli yhdeksäntoista. Te olette ollut poissa kauan, sir! Mutta astukaa sisälle, herra Harborough, astukaa sisälle! Hauskaa nähdä teidät jälleen Markenmoressa, sir."

Harborough asteli vanhan isännöitsijän perässä taloon, vanhanaikaisen, kivisen eteishallin poikki, jossa koristuksena oli hirvensarvia, ketunpäitä, vanhoja musketteja ja muita metsästyksen ja maalaiselämän voittomerkkejä, erääseen huoneeseen, jonka hän muisti varsin hyvin ja jota perhe nyt käytti tavallisena seurusteluhuoneena. Takassa paloi isoja halkoja iloisesti roihuen; Braxfield työnsi tuolin sen ääreen.

"Me emme käytä nykyisin enää milloinkaan vierashuonetta, herra Harborough", kuiskasi hän tuttavallisesti. "Tämä huone on kaikkea — ruokailuhuone, arkihuone ja muuta sellaista. Emme elä enää niin ylellisesti, kuin ennen oli tapana, sir — vai mitä? Mutta — vielä voimme sentään tarjota lasillisen verratonta portviiniä vanhoille ystävillemme! Saanko tuoda teille tilkkasen, herra Harborough? — sanokaahan, sir!"

"Ei pisaraakaan, Braxfield, kiitos vain", vastasi Harborough. Hän katseli ympärilleen ja nyökäytteli päätään tarkastaessaan eri esineitä. "Muistan ne kaikki", mumisi hän. "Kaikki on ennallaan! Kas niin, ilmoittakaapa nuorille, että minä olen täällä, Braxfield."

Hän nojasi tulisijan koristeelliseen reunukseen — raskastekoiseen, hienosti leikkaeltuun, vanhaan tammiseen teokseen — kun isännöitsijä oli mennyt, ja silmäili vielä kerran ympäri huonetta. Tähän huoneeseen hän oli tutustunut jo poikasena, lähes kolmekymmentä vuotta sitten: silloin se suoritti arki- ja olohuoneen tehtäviä ja oli ison, sokkeloisen kartanon hauskin sopukka. Se oli nytkin hauska vanhoine huonekaluineen, vanhoine tauluineen, vanhoine kirjoineen — siellä viittasi kaikki sen perheen entisyyteen, jolle se kuului. Mutta huolimatta huoneen hauskasta sisustuksesta, kodikkaasta ja ylellisestä, Harborough pani merkille terävän katseensa ja nopean havaintokykynsä avulla eräänlaisen ilmapiirin, jonka hän sisällytti kokonaisuudessaan yhteen ainoaan sanaan: rappeutuminen! — Siitä oli todistuksia kaikkialla hänen ympärillään. Kaikki esineet olivat loppuun kulumaisillaan, epäilemättä hitaasti mutta varmasti.

Hän kohotti äkkiä katseensa nukkavierusta lattiamatosta, jolla hän seisoi, näki oven avautuvan, tytön astuvan huoneeseen ja tulevan häntä kohti ojennetuin käsin — hoikan, notkeavartaloisen tytön, joka oli tumma kuten kaikki Markenmoret ja sorea, jollakin tavoin, jota Harborough ei saattanut määritellä heti, ilmaisten eloisuutta ja henkevyyttä. Tyttö oli nuori kaunotar; hänen raikas olemuksensa oli erikoisen vaikuttava tuossa vanhan aikuisessa ympäristössä: se teki Harboroughiin niin syvällisen vaikutuksen, ettei hän saanut sanaa suustaan, vaan piti hänen kättään omassaan ja tuijotti häneen, uskomatta oikein omia silmiään, kokonaisen minuutin ajan ennenkuin sai kiinni puheen päästä.

"Laupias taivas!" huudahti hän viimein katsoen alas tyttöön, vaikka tämä olikin pitkä, kuuden jalan ja kahden tuuman korkeudesta. "Oletteko — oletteko te Valencia?"

"Minä itse — aivan varmasti!" vastasi tyttö naurahtaen. "Ettekö tuntenut minua? Minä tunsin teidät."

"Ah!" sanoi Harborough. "Minä olin jo vanhahko ukkeli, kun lähdin matkalle — kolmenkymmenen korvissa! Mutta te, te olitte —"

"Kolmentoista", keskeytti tyttö nauraen jälleen. "Aika rasavilli kai.
Ja te olette siis todellakin palannut jälleen kotiin?"

Hän viittasi erääseen tuoliin istuutuen itse toiselle; myös Harborough istuutui ja katseli tyttöä edelleen, ihmetellen yhä sitä, että se rumanpuoleinen ja tavallinen lapsi, joka oli säilynyt hänen muistissaan, oli saattanut muuttua täksi viehättäväksi, pirteäksi olennoksi.

"Vasta tänään", vastasi Harborough; "ja niin pian kuin kuulin isänne sairaudesta, riensin suoraa päätä tiedustelemaan hänen tilaansa".

"Kiitos", sanoi tyttö vilpittömästi. "Mutta minusta hän ei ole yhtään huonompi kuin pitkiin aikoihin. Väliin hän on sairaampi, tietysti — eilen hän ei voinut kovinkaan hyvin — siitä kai johtui, että tulitte kuulleeksi mitään. Hän on jo hyvin vanha, tiedättehän — ja hyvin heikko."

"Voinko minä tehdä mitään tässä asiassa?" ehdotti Harborough. —
"Nähkääs — minä olen palannut kotiin jäädäkseni tänne iäksi päiviksi.
Olen vaellellut lähes seitsemän vuotta."

"Aivan loppumattomiin", myönsi Harborough. "Olen kolunnut maapallon kaikki nurkat! Mutta — minusta tuntui, etten koskaan ollut nähnyt mitään puoleksikaan niin viehättävää kuin vanha kotitaloni tullessani sinne tänään! Enkä minä aio jättää sitä enää. Asetun alalleni, ymmärrättehän."

"Greycloister on ihastuttava paikka", sanoi Valencia. "Olen usein kävellyt teidän puistossanne kun olitte poissa — ja ihmetellyt, kuinka te saatoitte luopua siitä niin pitkäksi aikaa."

"Minulla oli omat syyni", sanoi Harborough. "Mutta täällä minä olen jälleen ja iloitsen sydämestäni nähdessäni vielä kerran teidät kaikki. Olen tuonut kotiin valtavan suuren kokoelman kaikenlaisia esineitä — toivon, että poikkeaisitte katselemaan niitä pian."

"Varsin mielelläni!" vastasi Valencia. "Te järjestätte kai jonkinlaisen museon?"

"Luullakseni lahjoitan pois osan niistä", sanoi Harborough. "Esineitä on aivan rajattomasti, paikasta jos toisestakin. Mutta — hyväinen aika, onko tuo Harry?"

Ovi oli jälleen auennut ja nuori mies oli astunut hiljaa huoneeseen Hän oli pitkä, hoikka ja tummaverinen; hän käytti silmälaseja ja katseli ympärilleen arasti ja ujosti, mikä herätti ajatuksia ylioppilaasta. Hän hymyili laimeasti puristaessaan vieraan kättä, muttei virkkanut mitään.

"Harry, tietysti", myönsi Valencia. "Muuttunut kai yhtä paljon kuin — kuin minäkin. Vieläkö te muistatte hänet?"

"Muistan, että teimme yhdessä metsästysretken minun metsiini pari kolme päivää ennenkuin lähdin matkoille", sanoi Harborough. Hän katseli veljeä ja sisarta miettivän tutkivasti. Nämä kaksi olivat nuorempaa polvea, ajatteli hän itsekseen: Guy Markenmore, heidän vanhempi veljensä, sir Anthonyn ensimmäisestä avioliitosta syntynyt poika, oli muutamia vuosia heitä vanhempi; hän oli nyt suunnilleen yhtä vanha kuin Harborough. "Olette kai tehnyt koko joukon metsästysretkiä sitten viime näkemän?" jatkoi Harborough silmäten veljeä. "Ennenhän ne olivat, teidän maanne, kuuluisia riistarikkaudestaan."

Harry Markenmore hymyili jälleen, mutta ei nytkään virkkanut mitään; sisar vastasi hänen puolestaan.

"Harry ei harrasta erikoisemmin urheilua", sanoi tyttö. "Häneltä ei riitä aikaa muuhun kuin kirjoihin ja työhön. Hän ponnistelee kovasti — kohentaakseen asioita kuntoon. Syystä tai toisesta on tila alkanut rappeutua. Jäniksiä ja kaniineja ja fasaaneja ja peltokanoja lienee yllin kyllin — kenties — mutta rahaa mitättömän vähän!"

"Meillä oli huono pehtoori", huomautti Harry Markenmore, päästäen kielensä valloilleen ja luoden Harboroughiin merkitsevän katseen. "Hän antoi asioiden mennä menojaan. Viimeiset kaksi vuotta minä itse olen hoitanut pehtoorin virkaa. Mutta — kaikki meidän maamme on annettu vuokralle liian halvasta hinnasta: vuokria olisi lisättävä."

"Rohkea aikomus, se", sanoi Harborough. "Useimmat tahtoisivat mieluummin vuokriaan alennettavan kuin lisättävän. Minä luulen, että minun itsenikin on ruvettava selvittelemään tämänlaatuisia asioita — ehkä voimme lyödä viisaat päämme yhteen."

"Niin, mutta te ette ole riippuvainen vuokratuloistanne!" sanoi Valencia asioihin perehtyneen näköisenä. "Te olette hankkinut kaupunkikiinteimistön. Näettekös, kuinka ymmärtäväinen nuori nainen minä olen! Meidän tulomme supistuvat pelkkiin maakorkoihin — ja me tilanomistajat olemme perikatoon tuomittuja: me emme ole niinkään hyvissä varoissa kuin ne, joille vuokraamme maamme. Jos Harry ja minä voisimme tehdä oman mielemme mukaan, niin myisimme tilamme ja pääsisimme siitä kokonaan irti."

"Aivan oikein", huomautti Harborough. "Mutta — se vaikeushan saataisiin voitetuksi, jos — jos teidän vanhempi veljenne antaisi suostumuksensa."

"Me emme tiedä missä Guy on", sanoi Harry. "Kukaan ei tiedä sitä — ei ainakaan kukaan meidän tuttavistamme. Hänestä ei ole kuultu halaistua sanaa — luullakseni noin seitsemään vuoteen."

"Siitä on seitsemän vuotta", huomautti Valencia. "Minä muistan." Hän katsahti taas Harboroughiin. "Guy lähti pois, yhtäkkiä, juuri vähän ennen kuin te", lisäsi tyttö. "Ja se tapahtui seitsemän vuotta sitten."

Harborough liikahti vähän kiusaantuneena tuolillaan. Hänellä ei ollut pienintäkään halua antautua keskustelemaan Markenmoren perhesalaisuuksista. Mutta hän tunsi eräänlaista uteliaisuutta.

"Ehdottomasti!" vastasi Valencia, "Kukaan meistä — eikä kukaan tuttavistammekaan — ole kuullut hänestä sanaakaan siitä lähtien."

"Mutta — raha-asiat?" viittasi Harborough. "Hän on kai tarvinnut rahaa. Eikö hän ole koskaan pyytänyt mitään — perintöosuutta esimerkiksi?"

"Hänellä oli rahaa omasta puolestaan", sanoi Harry. "Hän sai kaikki äitinsä rahat tämän kuoltua. Niin — asia on kuten Val sanoo, me emme ole kuulleet hänestä mitään senjälkeen kun hän lähti Markenmoresta emmekä tiedä, missä hän on. Toivoisin, että tietäisimme! — Isäni päivät ovat luetut."

"No niin, minun on mentävä", sanoi hän. "Jos on jotakin, mitä minä voin tehdä, niin ilmoitattehan siitä minulle? Mutta te sanoitte, ettei sir Anthonyn henkeä uhkaa välitön vaara?"

"Ei", vastasi Harry. "Mutta — milloin hyvänsä, ja kun hän tulee heti levottomaksi, jos hänet jätetään hetkeksikään yksin, niin suonette minulle anteeksi, jos palaan hänen luokseen? Jos hän näyttää vähänkään paremmalta huomenna, niin kerron hänelle teidän kotiinpaluustanne, ja aivan varmaan te saatte nähdä hänet, kun pistäydytte tänne toistamiseen. Toivottavasti tulette pian katsomaan meitä jälleen?"

"Aivan varmasti", sanoi Harborough. Hän astui halliin Valencian kanssa, kun Harry oli mennyt, ja loi tyttöön vielä kerran kehoittavan katseen. "Ettehän vain unohda lähettää noutamaan minua, jos minusta olisi jotakin apua?" jatkoi hän. "Minua ei ole pidettävä vain tavallisena naapurina, tiedättehän — että nyt olen jälleen kotona!"

"Minä en unohda", vastasi Valencia. Hän tähysteli ympärilleen: pimeään verhoutuneen eteishallin toiseen päähän ilmestyi juuri Braxfield avain kädessään; tyttö viittasi Harboroughin syrjään. "Haluaisin kysyä teiltä jotakin", kuiskasi tyttö. "Voitteko selittää, minkätähden veljeni Guy lähti kotoa ja miksei hän ole koskaan palannut? Ja te — te itse?"

Valencian silmät, suuret ja tummat, olivat kiintyneet Harboroughiin omituisen vakavasti, ja hän näki tämän säpsähtävän hiukan ja puristavan huuliaan yhteen.

Harborough katsahti tällöin Braxfieldiin: vanha isännöitsijä, tietämättä mitään tästä arkaluontoisesta kysymyksestä — ja vastauksesta, vetäytyi lähemmäksi.

"Minä tiedän ehkä — jotakin", mutisi Harborough. "Jos — jos minä oikein ajattelen — pitäisi minun kertoa teille — minä kerron. Myöhemmin."

Valencia nyökkäsi hänelle ymmärtävästi, puhuen mykkää kieltä, ja katosi pimeille portaille, jotka olivat heidän takanaan. Braxfield taas vaihdettuaan pari sanaa Harboroughin kanssa päästi vieraan ulos ja lukitsi ison oven sekä työnsi sille raskaan rautasalvan, joka oli suorittanut tätä tehtävää monien sukupolvien ajan Markenmoressa. Kartano oli turvattu yöksi.

Braxfield meni takaisin kamariinsa — siistiin ja kodikkaaseen arkihuoneeseen, joka sijaitsi ison pääkäytävän päässä. Siellä loimusi kirkas valkea, ja hänen mukava, pehmeäksi topattu nojatuolinsa oli sen ääressä. Nyt oli tullut hänen aikansa nauttia lepoa ja virkistystä. Kun päivän työt olivat päättyneet, kun vallitsi täydellinen hiljaisuus, poltteli hän piippuaan, luki sanomalehteään ja maisteli whiskyä lasistaan. Hänen piippunsa oli valmiina käden ulottuvilla, sanomalehdet sen vieressä; hän meni ruokakaapille ottaakseen sieltä viinikulhonsa ja lasinsa. Mutta juuri laskiessaan kätensä näille esineille Braxfield kuuli kolkutusta. Hänen kätensä hellittivät otteensa, painuivat sivuille ja alkoivat vapista. Sillä Braxfield tunsi tuon kolkutuksen — se oli hänelle varsin tuttu, vaikka hän oli kuullut sen viimeksi seitsemän vuotta sitten. Hän seisoi paikallaan, kuunnellen — se kuului jälleen. Komeron ikkunaan naputettiin kolme kertaa peräkkäin, kevyesti mutta selvästi. Silloin hän lähti huoneesta, kääntyi sivukäytävään kävellen sen päähän ja aukaisi oven, josta päästiin ruusutarhaan. Mies astui sisälle, ja läheisen lampun himmeässä valossa isännöitsijä eroitti hänen kasvonsa.

"Herra armahda!" huudahti hän peräytyen taaksepäin seinää vasten.
"Herra Guy?"

TOINEN LUKU

Mies, jonka Braxfield vastaanotti tällä tavoin ja jota hän, huolimatta vanhasta tutusta merkistä huoneen ikkunaan, ei saattanut kuolemakseen aavistaa tapaavansa, loi terävän, tutkivan, epäluuloisen katseen kapeaan solaan, joka avautui rakennuksen pääkäytävään. Se siirtyi aivan yhtä terävänä vanhan isännöitsijän kummastuneille ja hämmentyneille kasvoille — ja kysymys, joka tehtiin senjälkeen, oli yhtä terävä.

Braxfield alkoi vavista. Ennen muinoin hän oli usein päästänyt Guy Markenmoren sisälle, myöhään yöllä, tämän saman oven kautta; kolme perättäistä naputusta oli merkki, josta he olivat sopineet keskenään. Ja silloin hän oli tehnyt hänelle tuon saman kysymyksen useammin kuin hän saattoi muistaakaan. Silloin se ei tehnyt häntä levottomaksi, mutta nyt, kuullessaan sen jälleen, kysyjän seitsenvuotisen, selittämättömän poissaolon jälkeen, se pelästytti häntä. Miksi saapui Markenmoren paroonin arvonimen ja tiluksien perijä hiiviskellen isänsä taloon, myöhään yöllä, pyrkien sisälle salateitse, ilmeisesti jostakin hermostuneena? Braxfield katsoi häneen epätietoisena.

"He ovat menneet huoneisiinsa, herra Guy", vastasi hän. "Tai — he voivat olla isänne huoneessa. Sir Anthony tekee — loppuaan, sir."

Guy Markenmore katsahti jälleen käytävään. Tällöin Braxfield silmäsi häntä. Hän oli muuttunut vähän, ajatteli Braxfield. Hänen somat kasvonsa olivat aina, jo lapsuudesta lähtien herättäneet huomiota: vielä kolmekymmentäviisivuotiaanakin hän näytti sievältä; pitkä, solakka, tumma, tuimakatseinen; sitä mieslajia, joka vetää puoleensa ja miellyttää naisia. Mutta hän näytti mieheltä, joka on elänyt hurjasti; mieheltä, joka on nähnyt elämän varjopuolia, ja hänen kauniiden silmiensä seutuvilla ja vaoissa suun ympärillä, jonka huolellisesti hoidetut mustat viikset tuskin peittivät, oli pahaa ennustava ilme, joka olisi varoittanut tarkkaavaa havaintojentekijää luottamasta häneen liiaksi. Sekä silmissä että huulissa ilmeni varovaisuutta ja terävyyttä, kun ne kääntyivät jälleen isännöitsijään.

"Menkäämme sinun huoneeseesi, Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sulje tuo ovi."

Hän käveli nopeasti sivukäytävän päähän ja kääntyi pääkäytävään annettuaan määräyksensä; kun isännöitsijä sen täytettyään seurasi häntä, seisoi hän jo huoneessa pidellen kädellään ovesta. Ja kun Braxfield, yhä hämmästyneenä ja ihmeissään, oli astunut sisälle, veti Guy oven kiinni ja kiersi avainta.

"Kuulehan!" sanoi hän matalalla äänellä viitaten Braxfieldin iloisesti roihuavan takan luo. "Haluaisin tiedustella erästä asiaa — luulin nähneeni jonkun, kun tulin tänne. Sinä kai tiedät. Onko John Harborough jälleen kotona?"

Braxfield tunsi sen äänensävyn, jolla hän teki kysymyksensä, elähdyttävän itseään. Hän nyökkäsi, hakien Guyn kasvoja.

"Kyllä, sir!" hän vastasi. "Saapui kotiin tänään — juuri tänään iltapäivällä."

"Hän oli kuullut isänne olevan sairaana, herra Guy — hän tuli tiedustelemaan hänen vointiaan."

"Ei — ei minun tietääkseni, sir. Hän tapasi herra Harryn ja neiti
Valencian."

"Onko hän palannut jäädäkseen tänne — jäädäkseen olemaan?
Kotiutuakseenko?"

Braxfield ihmetteli, mitä nämä kysymykset oikein tarkoittivat, ja hänen kasvoillaan ilmeni tämä ihmettely. Mutta Guyn kasvoille oli levinnyt sfinksimäinen ilme. Hän kääntyi isännöitsijästä, tempasi keikarimaisen hattunsa, päällystakkinsa ja hansikkaansa, heitti ne nurkassa olevaan nojatuoliin ja vedettyään rintataskustaan esille kotelon valitsi sikaarin ja sytytti sen rauhallisesti. Braxfield oli siksi hyvä sikaarien tuntija, että saattoi todeta tämän sikaarin olevan kallista lajia; lisäksi hän havaitsi, ettei kadonnut poika muistuttanut kotiin palatessaan seitsemän vuoden poissaolon jälkeen ulkoasultaan suinkaan tuhlaajapoikaa. Guy oli puettu viimeisen muodin mukaan; hänen harmaa tviidipukunsa, joka ilmeisesti oli Savile Row-liikkeen työtä, muodosti räikeän vastakohdan niille kuluneille ja vanhanaikaisille vaatteille, joissa Harry Markenmore kuljeskeli vanhassa kartanossa. Ja kädessä, joka kohosi sytyttämään sikaaria, kimalteli hieno jalokivisormus, joka aivan kuin vartioi toista, keskisormessa komeilevaa, tekotavaltaan ja näöltään harvinaista sormusta.

"Kuulehan!" sanoi Guy uudelleen. "Toinen kysymys. Olen kuullut, että rouva Tretheroe — joka ennen oli neiti Veronica Leighton — on jälleen näillä seuduilla. Onko se totta?"

"Kyllä, sir", vastasi Braxfield. "Hänkin on palannut — aivan äskettäin. Hän on vuokrannut Dower-talon, herra Guy — tiedättehän, sir, sen, joka on puiston perällä. Hän vuokrasi sen noin kuukausi sitten, herra Harryltä — hän huolehtii nyt kaikesta, sir — ja rouva Tretheroe on muuttanut sinne."

"Hän vuokrasi sen!" huudahti Guy korostaen erikoisesti persoonapronominia. "Hän! Mitä?… onko eversti Tretheroe sitten kuollut?"

"Hän kuoli Intiassa, sir — niin olen kuullut — vuosi sitten", vastasi Braxfield. "Ja sitten — rouva Tretheroe palasi kotiin ja tuli tiedustelemaan asuntoa näiltä tienoin, ja kuten sanoin, hänelle luovutettiin meidän Dower-talomme. Eikä hän näytä yhtään vanhemmalta, herra Guy — ei hitustakaan! Kauniimpi kuin koskaan, sir."

Braxfield alkoi saada takaisin varmuutensa ja puhelahjansa. Hän tahtoi puhua nyt.

"Hän kuuluu olevan hyvin varakas nuori leski, herra Guy", jatkoi Braxfield. "Eversti Tretheroe jätti rouvalleen koko omaisuutensa — ja hän oli rikas mies, kuulemma. Ja rikkaus näyttääkin olevan rouva Tretheroelle mieleen — hän on hankkinut aika liudan palvelijoita ja tuhlannut jo koko joukon rahaa taloon ja tuhlaa yhä enemmän. Ja vastikään sinne tuli vieraita — lontoolaisia kai. Hän näyttää pitävän huvittelusta, siltä tuntuu, sir."

"Ei ainoatakaan, sir", vastasi Braxfield. "Eikä koskaan ollutkaan, tietääkseni."

Guy tarkasteli vanhan isännöitsijän yksinäisen kamarin tuttuja piirteitä. Mikään ei näyttänyt muuttuneen. Hänen katseensa pysähtyi kulhoon, jonka Braxfield oli pannut pöydälle juuri vähän ennen kuin hän kuuli naputusta ikkunaan.

"Annapas minulle naukku, Braxfield", sanoi hän äkkiä. "Sinulla on kai vielä jäljellä vanhaa whiskyäsi, seitsemän vuodenkin päästä. Ja hieman soodavettä. Otahan itsekin — siitä onkin jo pitkä aika, kun maistelimme yhdessä — ennen muinoin teimme monta kupposta tässä huoneessa!"

Hän naurahti kyynillisesti kohottaessaan lasin, jonka Braxfield ojensi heti hänelle — mutta vanha isännöitsijä ei vastannut naurahdukseen. Braxfield kohotti tietysti kunnioittaen lasinsa ja ilmaisi mutisten onnentoivotuksensa näyttäen tulevan liikutetuksi.

"Siitä on hyvin pitkä aika, sir", sanoi hän. "Niin, hyvin pitkä aika, herra Guy! Mutta rohkenen olettaa, että se on ohitse, sir — toivon teidän tulleen kotiin jäädäksenne tänne ainaiseksi."

"Siinä tapauksessa toiveesi on tuomittu raukeamaan, Braxfield", vastasi Guy puhjeten jälleen kyynilliseen nauruun. "Sitä varten en ole tullut! Markenmoren kartanosta ei ole enää minulle. Olen tullut toimeen vallan mainiosti ilman sitäkin enkä aio ruveta tänne kaalinviljelijäksi, kun missä hyvänsä muualla voin viljellä tuottoisampiakin vihanneksia. Ei, Braxfield, minä en ole palannut jäädäkseni."

"Mutta, herra Guy — teidän isänne?" sanoi vanha isännöitsijä. "Hän ei voi elää kauan, sir. Ja — arvonimi ja tilukset, herra Guy!"

"En voi välttää sitä, että perin isäni paroonin-arvon Braxfield, vaikka annan palttua koko arvonimelle", vastasi Guy; "ja tiluksia taas voidaan hoitaa varsin hyvin ilman minun apuani tai läsnäoloanikin. En tosiaankaan välitä niistä! Olen varoissani — olen puuhaillut arvopaperipörssissä, Braxfield, yli kuuden vuoden ajan ja ansainnut sievoisia summia. Mutta kuulehan nyt", jatkoi hän keskeyttäen vanhan isännöitsijän onnittelut, "sanoit, että Harry toimii jonkinlaisena pehtoorina; menestyykö hän hyvin?"

"Epäilemättä erittäin hyvin, sir, sikäli kuin minä voin päättää", vastasi Braxfield. "Charlesworth — meidän vanha pehtoorimme — muistattehan hänet kai vielä hyvin — hän antoi asioiden mennä hongikkoon, eikä isänne estänyt häntä. Mutta kun veljenne tuli täysi-ikäiseksi, niin hän ja isänne panivat toimeen eräitä muutoksia, ja herra Harry otti ohjakset käsiinsä ja toimitti Charlesworthin eläkkeelle, ja siitä lähtien hän on pitänyt huolta kaikesta. Apua hän on saanut aimo lailla, tietysti, sir, neiti Valencialta — hyvin näppäräksi nuoreksi neidiksi on sisarenne kehittynyt, herra Guy, — sallinette minun noutaa heidät alas, sir, ennenkuin menette makuulle?"

Guy tyhjensi lasinsa pohjaan, sekoitti itselleen uuden juoman ja istuutuen isoon tuoliin loimuavan roihun ääreen ravisti päätänsä.

"Minä en aio mennä levolle, Braxfield", vastasi hän. "Tulin kaupungista suorittamaan erikoista tehtävää ja aion palata jälleen kaupunkiin jo hyvin aikaisin aamujunalla, johon minun on noustava Mitbournen asemalla. Mutta minun on tavattava molempia nuoria — ehdottomasti, asiani koskee heitä. Ensiksi tahtoisin kuitenkin, että kertoisit minulle yhtä ja toista; sitten voit mennä ilmoittamaan heille, että minä olen täällä — rauhallisesti ja häiritsemättä sir Anthonyä - en toivo hänen saavan tietää, että olen lähimaillakaan. No niin, ensiksi — sanoit rouva Tretheroella olevan vieraita Dower-talossa?"

"Silloinpa ei ole luultavaa, että he tänään menevät kovin varhain levolle", huomautti Guy.

"Olen kuullut heidän huvittelevan hyvin myöhään, sir", sanoi Braxfield.
"Tanssitaan — ja tehdään muuta sellaista."

"Sepä mainiota", jatkoi Guy. "No niin — pitääkö rouva Wrenne kylässä vielä Valtikka-majataloa?"

Väri vaihtui Braxfieldin turpeilla kasvoilla — hän punastui kuin nuori tyttö.

"Nähkääs sir", änkytti hän naurahtaen arasti. "Rouva Wrenne ei pidä sitä enää. Kävi näet niin, sir — varmaan te nauratte minulle, herra Guy — että rouva Wrenne ja minä menimme naimisiin, neljä vuotta sitten, sir. Rouva Wrenne on siis nyt rouva Braxfield."

"Siunaa ja varjele!" huudahti Guy. "Tartuitpa viimein koukkuun, vai mitä, Braxfield? Rouva Braxfield on kai siinä tapauksessa — täällä?"

"Ei, sir, eikä koskaan ole ollutkaan", vastasi vanha isännöitsijä. "Minä asustan täällä vanhaan tapaan. Mutta vaimoni, sir, ja hänen tyttärensä — muistattehan Poppyn, herra Guy, sievä tyttö, josta nyt on tullut kaunis nuori nainen — he asuvat Woodlandin huvilassa puistomme toisella puolen. Vaimoni vuokrasi sen, sir, kun hän luopui Valtikasta."

"Erään miehen, jonka nimi on Grimsdale, sir — hän palveli sitä ennen sir James Marchantilla. Hän on laajentanut sitä koko lailla, sir; siitä pitäen kun kaikki nuo uudet kulkuvälineet ovat tulleet käytäntöön, on liikenne vilkastunut melkoisesti valtamaantiellämme."

"Ei vielä kymmentäkään", mutisi hän. Hän istui hiljaa pari minuuttia, ilmeisesti syviin ajatuksiinsa vaipuneena, Braxfieldin tarkastellessa häntä uteliaasti. "Hyvä, Braxfield", sanoi hän viimein katsahtaen ylös valkeasta. "Mene ilmoittamaan sisaruksille, että minä olen täällä. Mutta hiljaa! — ja muista teroittaa heidän mieliinsä, ettei isälleni ole hiiskuttava sanaakaan."

"Varsin mielelläni, sir", myönsi Braxfield. "He lienevät hänen luonaan — tai mahdollisesti toinen heistä — mutta minä hoidan sen asian. Täällä talossa on tottunut sairaanhoitajatar, herra Guy, ja vaalikoon hän sir Anthonya sillaikaa kun he ovat alhaalla."

Guy ei vastannut mitään, ja Braxfield poistui astuen äänettömän talon halki ja nousten rappuja ylös Harry Markenmoren huoneeseen. Huone oli valaistu, mutta tyhjä. Harry oli tietenkin isänsä luona, puheli Braxfield itsekseen. Hän astui käytävän poikki ja koputti hiljaa Valencian ovelle. Valencia vastasi kutsuun heti ja astui ulos yöpuvussaan; vanhan isännöitsijän kasvoilla oli jonkinlainen outo ilme, mikä saattoi Valencian luomaan häneen huolestuneen katseen. Mutta Braxfield pudisti päätään. "Ei mitään sellaista, neiti Valencia", kiiruhti hän selittämään. "Te — te ette saa pelästyä — sillä herra Guy on alhaalla. Hän saapui juuri kun te ja herra Harry olitte tulleet tänne yläkertaan, ja hän haluaa tavata teitä, molempia. Mutta — mutta sir Anthonylle ei saa puhua mitään."

Valencian kasvoille tuli kova ilme. Hänen mielessään ei ollut säilynyt lapsuuden ajoilta minkäänlaista hellemmän kiintymyksen tunnetta vanhinta veljeään kohtaan, ja niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa, ei hän ollut koskaan kuullut tästä mitään hyvää, ja Guy oli tosiaankin suhtautunut seitsemän vuoden ajan kotiväkeensä aivan kuin sitä ei olisi ollut olemassakaan. Valencia katsoi arvelevasti ja epäilevästi Braxfieldiin.

"Minä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä, "muuta kuin sen, että hän sanoo tulleensa tänne tapaamaan teitä ja herra Harrya jonkun erikoisen asian tähden, mutta ei halua kerrottavan mitään isällenne".

Valencia katsahti Braxfieldistä pimeään käytävään. Sen varrella oli lukemattomia ovia, joista päästiin sokkeloisiin huoneisiin — Markenmoren kartanoon olisi voitu sijoittaa pari-, kolmekymmentä vierasta, mutta hän tiesi, ettei ainoaakaan noista huoneista olisi voitu järjestää kuntoon vuorokautta lyhemmässä ajassa; kaikki ne olivat kosteita, kylmiä, asumattomia.

"Mihin ihmeessä aiotte sijoittaa hänet, Braxfield?" sanoi hän. "Tässä talossa ei ole vuodettakaan, joka sopisi hänelle."

"Hän ei jää tänne, neiti Valencia", vastasi Braxfield. "Minä — minä en käsitä hitustakaan hänen puuhiaan, mutta hän lähtee luullakseni heti tavattuaan teidät ja herra Harryn. Hän puhui Mitbournesta hyvin aikaisin aamulla lähtevästä junasta."

Valencia epäröi hetkisen; sitten hän suuntasi kulkunsa isänsä sairashuonetta kohti. "Sanokaa hänelle, että me molemmat tulemme alas muutaman minuutin kuluttua", kuiskasi hän Braxfieldille. "Missä hän on — arkihuoneessako?"

"Kyllä, koko joukon, sir", vastasi Braxfield. "Seitsemän vuotta, sir, on pitkä aika — heidän iässään."

"Katsotaanpas", jatkoi Guy. "Harry lienee — miten sen asian laita oikein on? — kaksikymmentäkolme-vuotias ja Valencia noin kaksikymmentä — melkein kaksikymmentä. Hm! Onko sisarellani mitään rakkaussuhteita."

"Ei minun tietääkseni, sir", vastasi Braxfield. "Neiti Valencia, sir, on nuori lady, joka ei ole näyttänyt välittävän herrojen seurasta, ei ainakaan vielä, sir. Luonnonhelma, herra Guy, vetää häntä puoleensa, luulen — puutarhanhoito, leikit, retkeilyt, silloin tällöin jänisjahti ja muu sellainen. Hyvin reipas nuori lady, sir. Kuulen heidän tulevan, sir — minun lienee parasta lähteä pois."

"Jää sinä vain tänne, Braxfield", sanoi Guy levollisesti. "Tarvitsen sinua täällä."

Hän nousi tuoliltaan veljen ja sisaren astuessa huoneeseen, ja jääden seisomaan takkamatolle nyökkäsi välinpitämättömästi kummallekin, ikäänkuin hän olisi nähnyt heidät vasta eilen. Mutta kun he tulivat lähemmäksi ja kättelivät häntä, nyökkäsi hän uudelleen, tällä kertaa hyväksymisen merkiksi, ja hymyili sisarelleen.

"Kuinka voit, Harry — kuinka voit, Valencia", sanoi hän. "Kumpikin muuttunut aika lailla! Ja sinä, Val — kehkeytynyt kaunottareksi, luonnollisesti! Kaikki te rumat pikku tytöt muututte! No niin — se on oikein. Vanhimpana veljenä minun kai pitäisi lausua se hurskas toivomus, että sinä olisit yhtä hyvä kuin olet hyvännäköinen!"

"Säästä itsesi siltä vaivalta!" vastasi Valencia pisteliäästi. Hän loi
Guyhin terävän katseen istuutuessaan tuolille, jolta tämä oli noussut.
"Toivon sinun olevan sitä", sanoi hän. "Vaikka — epäilen!"

"Kas vain, hänelläpä on terävä kieli, tuolla meidän sisarellamme, vai mitä, Harry-herra?" sanoi Guy naurahtaen puolittain huvitettuna, puolittain pilkallisesti. "Eipä sillä väliä! — kaikki meidän sukumme naiset ovat aina olleet sellaisia, luullakseni. No niin - iloitsetteko nähdessänne minut jälleen?"

"Miksi iloitsisimme?" kysyi Valencia. "Sinä et ole koskaan ollut meille läheinen, et kertaakaan ole edes kirjoittanut kenellekään meistä, seitsemään vuoteen. Vaikka oletkin veljemme — velipuoli sentään — niin kuitenkin sinä olet vieras."

Braxfield, joka seisoi arastellen pöydän ja oven välillä, vetäytyi huoneen kaukaisimpaan nurkkaan, ja Harry Markenmore kääntyi sisareensa päin.

Hän katseli vanhempaa veljeänsä, joka silmäsi Valenciaa paikaltaan takkamatolla, miettivin, hymyilevin katsein. "Valencia on hieman suorapuheinen", sanoi hän puolustellen. "Tietysti me iloitsemme nähdessämme sinut, Guy."

"Hyvä, Harry veikkoseni!" vastasi Guy. "Ymmärrän kyllä, että olette iloissanne — tietysti."

"En tiedä, miksi meidän tulisi iloita?" lausui Valencia. "Kuten sanoin — olemme me vieraita. Et kai luule, että minä tuntisin sinut?"

"Ehkä opit minut tuntemaan paremmin, tyttöseni, aivan toisella tavalla, ennen pitkää", vastasi Guy. "Noh, tämä hupaisa perheriita on jo kestänyt kyllin kauan. Tulin tänne erikoisesti tavatakseni teitä molempia", jatkoi hän, istuutuen. "Minusta on parasta siirtyä suoraan asiaan. Kuulkaapas, te molemmat — jollei mitään odottamatonta tapahdu, päättyvät isämme päivät pian, ja minä perin arvonimen ja tilukset. Vai mitä?"

"Arvonimeä en voi välttää", jatkoi Guy. "Tiluksia en halua. Olen hankkinut itselleni kylliksi omaisuutta ja hankin yhä uutta. Minä en tiedä, miten asioita järjestetään lain kirjaimen mukaan, mutta tavalla millä hyvänsä se käy päinsä, ja niin pian kuin maatila joutuu minun käsiini, aion luovuttaa sen, tavalla tai toisella — annamme lakimiehille työtä — teille kahdelle. Se on teidän omaisuuttanne siitä lähtien. Ymmärrättekö?"

"Kuinka jalomielinen oletkaan!" sanoi tyttö äkkiä. "Mutta — mutta miksi olet tullut ilmoittamaan tätä meille juuri nyt?"

"Koska olen lähdössä Amerikkaan, liikeasioissa — New Yorkiin ja pariin muuhun paikkaan, jonkun päivän kuluttua, enkä palaa takaisin ennenkuin runsaan vuoden — kenties vielä pitemmän ajan päästä", vastasi Guy. "Ja halusin ilmoittaa teille siitä, jos sattuisi jotakin tapahtumaan. Jos isäni kuolee — no niin, Harryhan huolehtii kyllä välimme laillisesti. Markenmore olkoon teidän — minä en sitä tahdo. Kuuletteko? — ja kuuletko sinäkin, Braxfield?"

"Minä en halua Markenmoresta mitään", jatkoi Guy, "paitsi yhtä asiaa — ja sen tahdon nyt heti. Harry", jatkoi hän vetäen esille pienen avaimen, "tiedäthän vanhan huoneeni? Kipaisepa sinne, aukaise nurkassa olevan kirjoituspöydän oikeanpuolinen laatikko ja tuo minulle vihreä nahkalompakko, jonka löydät sieltä — sen minä tahdon, poikaseni!" Hän katsahti Valenciaan, kun Harry oli ottanut avaimen ja mennyt, ja näki tämän tuijottavan tarkasti hänen oikeaan käteensä. "Mitä"? kysyi Guy naurahtaen kevyesti. "Mitä sinä katselet?"

"Minä katselen tuota kummallista sormusta, joka on keskisormessasi!" vastasi hän.

KOLMAS LUKU

Braxfield, joka kauempaa syrjäisestä nurkastaan silmäili tarkkaavaisesti Guy Markenmorea uteliain katsein, näki hänen säpsähtävän hiukan Valencian suorasukaisen viittauksen johdosta. Säpsähdystä seurasi naurahdus, joka ei ollut aivan luonnollinen.

"Juuri niin — sormus", huomautti Valencia. "Mutta — merkillinen sormus. Tunnen erään henkilön, jolla on aivan samanlainen sormus."

"Rouva Tretheroella", vastasi Valencia. "Se on aina hänen sormessaan. Arvelin hänen hankkineen sen itselleen Intiasta. Mutta — sinun sormuksesi on aivan samanlainen. Omituista — että teillä molemmilla sattui olemaan sormukset, jotka ovat ihan toistensa näköiset."

"Tietysti! Tunsimmehan hänet kaikki ennenkuin hän meni naimisiin", vastasi Valencia. "Muistaakseni sinulla oli ennen tapana seurustella hyvin paljon hänen kanssaan."

Guy katseli ihmetellen, mutta tuo ihmettely näytti hänen sisarestaan teeskennellyltä.

"Senaikuiset muistot ovat häipyneet melkein kokonaan mielestäni!" sanoi hän yrittäen esiintyä välinpitämättömänä. "Jo kauan sitten — ja minun aikani ovat vaatineet muut asiat, sen jälkeen kun lähdin täältä."

"Menkää katsomaan, tarvitaanko ylhäällä mitään, Braxfield", sanoi hän silmäten merkitsevästi. "Te voisitte istahtaa hetkiseksi sir Anthonyn luo — keksiä jonkun tekosyyn, jos hän kysyisi jompaakumpaa meistä."

Braxfield käsitti viittauksen ja poistui, minkä jälkeen Valencia kääntyi veljensä puoleen.

"Guy", sanoi tyttö puhutellen häntä nimeltä ensi kerran, "olen pahoillani siitä, että olin mielestäsi epäystävällinen äsken. Mutta — mutta sinä et ole kohdellut meitä hyvin etkä ystävällisesti. Minä haluaisin tietää, miksi sinä et ole käynyt täällä kertaakaan koko tänä aikana — ja miksi sinä lähdit täältä lainkaan. Voitko sanoa minulle sitä?"

Tytön äänessä oli eräänlainen vakava sävy, joka saattoi Guyn, joka ei ensin näyttänyt ottavan kuuleviin korviinsa hänen kyselyjään, muuttamaan mieltään ja vaipumaan mietteisiin. Hän heitti pois sikaarinsa, nousi ylös tuoliltaan ja työntäen kädet taskuihinsa alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Voisinhan kertoa sinulle joskus", sanoi hän viimein. "Ehkä — myöhemmin — pohdittuani asiaa kerron sinulle."

"Jo toisen kerran tänä iltana olen saanut tuon vastauksen samaan kysymykseeni?" huudahti Valencia. "Ja sanat ovat olleet aivan samat!"

"Harborough", vastasi Valencia. "Hänkin on tullut takaisin. Hän oli täällä tänä iltana. Minä tiesin, että te olitte ystäviä ennenmuinoin. Kysyin häneltä, tiesikö hän, minkätähden sinä lähdit kotoa. Hän vastasi — aivan samoin kuin sinäkin."

"Entä sitten?" kysyi Guy melkein mörähdystä muistuttavalla äänellä.
"Entä sitten?"

Guy alkoi kävellä jälleen ympäri huonetta ja teki muutamia kierroksia ennenkuin rupesi puhumaan.

"Annan sinulle erään neuvon John Harboroughiin nähden", sanoi hän viimein. "Hän on — tietyssä tilanteessa — kauhea ja hurjaluontoinen mies. Olkaa varuillanne. Muuten —"

"Muuten minulla ei ole mitään häntä vastaan", lopetti Guy. "No niin — se siitä! Minä en tullut tänne tutkittavaksi. Minä olen sanonut sinulle ja Harrylle, minkätähden tulin, ja tarkoitukseni on tehdä oikein ja kauniisti teille molemmille siten kuin olen esittänyt. Älkää te siitä huolehtiko, miksi lähdin Markenmoresta tai miksi olen pysytellyt poissa!"

"Toivon, että selittäisit minulle kuitenkin erään asian", jatkoi
Valencia itsepintaisesti. "Oliko se jossakin yhteydessä Veronica
Leightoniin, mikä oli silloin hänen nimensä — rouva Tretheroeen?"

"Minä en aio selittää sinulle mitään", vastasi Guy jyrkästi. "Sinulla ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa eikä kellään muullakaan. Minä aloitin oman urani lähtiessäni täältä, ja tämä jää minulta nyt silleen. En koskaan enää tule lähellekään tätä paikkaa, kun lähden täältä tänä yönä; tästä lähtien se on sinun ja Harryn. Kun olen palannut Amerikasta, voitte te molemmat tulla minua katsomaan Lontooseen milloin hyvänsä ja niin usein kuin vain haluatte. Mutta Markenmore ei saa nähdä minua enää — minä vihaan sitä!"

"Te olitte liian nuoria käsittääksenne mitään", vastasi hän. "Mutta minun ja isän välillä ei koskaan ole vallinnut sopua — alusta alkaen välimme ovat aina olleet kireät. Hän ei kohdellut koskaan minua hyvin, ja välimme huononivat yhä, kun hän meni naimisiin teidän äitinne kanssa. Jollei häntä olisi ollut, niin olisin karannut täältä tieheni jo poikasena. Mutta äitinne oli hyvä ihminen — hän kohteli minua ystävällisesti aina kuolemaansa saakka, jolloin sinä ja Harry olitte lapsukaisia. Juuri siksi, että muistelen häntä ja hänen hellyyttään, aion luovuttaa Markenmoren nyt teille."

"Kiitos!" sanoi Valencia. "Me muistamme tämän aina. Mutta, Guy — isäsi päivät ovat päättymässä. Etkö halua nähdä häntä?"

"En!" vastasi Guy terävästi. "En! Minä olen kuollut häneltä — ja mitä hyötyä olisi kuolevan miehen hämmästyttämisestä? Älä puutu näihin asioihin, Valencia — kuten juuri sanoin sinulle, ehkä myöhemmin saat tietää enemmän ja myös käsität enemmän. Nyt —"

Ovi aukeni juuri tällöin ja Harry palasi huoneeseen. Oikeassa kädessä hänellä oli palava kynttilä; vasemmassa lompakko, vanhanaikuinen esine virttyneine, vihreine nahkakansineen, jota Guy oli lähettänyt hänet noutamaan. Mutisten jotakin kiitoksen tapaista Guy otti häneltä sekä lompakon että kynttilän, ja astuen huoneen poikki sen perimmäiseen nurkkaan laski kynttilän tammikaapille ja alkoi tutkia sen valossa lompakkoa, Harryn ja Valencian seuratessa tarkasti hänen puuhiaan. Tutkiminen ei kestänyt kauan: luotuaan nopean silmäyksen eräisiin papereihin, jotka Guy veti esille vanhan nahkasuojuksen sisältä, hän työnsi muutamia niistä pikku salkkuun, jonka hän oli ottanut esille takataskustaan; tämän tehtyään hän kääri yhteen salkun ja lompakon ja pisti ne sinne, mistä salkku oli ilmautunut. Hän sammutti kynttilän ja kääntyi veljensä ja sisarensa puoleen.

"Eräitä vanhoja papereita siinä, joita kaipasin", sanoi hän välinpitämättömästi. "Ei mitään tärkeitä, mutta halusin vain saada ne." Hän istuutui jälleen ja sytytti uuden sikaarin. "Nyt", jatkoi hän, "kun minun aikani on rajoitettu, keskustelkaamme vain liikeasioista. Kerrohan minulle, Harry, tarkoin, millaisella kannalla ovat tilan asiat: mitä sinä puuhailet täällä ja muusta sellaisesta."

Seuraavan puolen tunnin aikana Valencia tuli huomaamaan, kuunnellessaan noiden kahden miehen keskustelevan vuokra-asioista, korjauskustannuksista, tuloista ja menoista, että olipa Guy mitä hyvänsä, niin hän oli ainakin etevä liikemies; lisäksi hän havaitsi, että Guy koetti rehellisesti ja huolellisesti antaa Harrylle järkeviä neuvoja Markenmoren tilojen hoidosta, kun tämä joutuisi sen isännäksi. Lopuksi hän veti esille käyntikortin ja ojensi sen nuoremmalle veljelleen.

"Siinä on minun liikeosoitteeni Lontoossa", sanoi hän, "ja toisella puolella on osoitteeni New Yorkissa, jolla osoitteella voitte kirjoittaa milloin hyvänsä vuoden kuluessa. Ilmoita minulle, miten asiat luistavat — kaikesta. Ja nyt minun on lähdettävä."

Hän hypähti pystyyn, sieppasi hattunsa ja päällystakkinsa. Valencia katsahti kelloon.

"Mutta miksi sinä lähdet nyt jo?" kysyi hän. "Sinä sanoit aikovasi nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa? Se lähtee vasta kello neljän jälkeen. Ja nyt on kello vasta puoli yksitoista."

Guy oli jo vetänyt ylleen päällystakkinsa. Hän hymyili vastaukseksi
Valencian kysyvään katseeseen.

"Aivan niin!" vastasi Guy. "Mutta täällä lähellä on vielä eräs henkilö, jota minun on määrä tavata — liikeasioissa. Sopimus, ymmärrättehän — jo aikaisemmin tehty. Minun on lähdettävä tai muuten tulen liian myöhään."

"Mutta — olisihan sinun pitänyt saada jotakin suuhusi — mitä hyvänsä", vastusteli Valencia.

"Illallinen odottaa minua siellä, mihin olen menossa", vastasi Guy. "Älkää vaivatko itseänne! Kutsu Braxfield alas, — se vanha kelpo veikko, minun on sanottava hänelle hyvästi."

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli hyvästellyt heidät kaikki, ja Braxfield oli saattanut hänet ulos saman oven kautta, josta hän oli tullut sisälle. Vanha isännöitsijä palasi kamariinsa ja tapasi nuoren emäntänsä seisomassa takkavalkean ääressä, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena. Hän kohotti katseensa Braxfieldin astuessa sisälle.

"Kylään päin, neiti", vastasi Braxfield. "Hän kääntyi pensaikkojen halki kulkevalle tielle."

Braxfield oli niitä miehiä, joita kohtaan jokainen tuntee luottamusta. Valencia ei katsonut tarvitsevansa salata millään tavoin, mitä hänen mielessänsä liikkui.

"Hän sanoi olevansa liikeasioissa jonkun lähiseutulaisen kanssa", jatkoi Valencia. "Kukahan se mahtaa olla, Braxfield?"

"Sitä en tiedä, neiti", vastasi vanha isännöitsijä. "Mutta herra Guy — hänellä oli aika paljon tuttavia näillä tienoin — ennen vanhaan."

"Mutta tähän aikaan yöstä?" sanoi Valencia. "Muuten, onko täällä lähettyvillä sitten ketään? Tarkoitan ketään sellaista henkilöä, jota hän mahdollisesti tahtoisi tavata. Ei muita kuin pari kolme vuokraajaa — ja pastori."

"Hän mainitsi minulle Valtikka-majatalosta, neiti", huomautti Braxfield, "siihen tapaan, että minä jo arvelin hänen aikovan pistäytyä sinne. Mutta —"

Heikko kilahdus — kellonnuorasta oli vedetty varovaisesti — keskeytti Braxfieldin puhelun, mitä hyvänsä hän lienee aikonutkin lausua. Tämän äänen kuultuaan hän ja Valencia loivat toisiinsa pitkän katseen.

"Ei, neiti Valencia", sanoi Braxfield; "herra Guy olisi tullut puiston puoliselle ovelle — se on aina hänen tiensä, se. Tuo soitto kuului pääoveltamme."

Puhuessaan hän sieppasi käteensä vanhanaikuisen lyhdyn, sytytti sen kynttilän ja astui ulos. Valencia seurasi häntä. Käytävä ja iso eteishalli olivat pimeät; avainta kierrettäessä ja irroitettaessa ketjua rikkoi kova, nariseva ääni hiljaisuuden, joka oli vallinnut jo pitkän aikaa vanhassa talossa. Ja kun Braxfield avasi oven, näytti yö ulkona sysimustalta, ja alhaalla portailla he näkivät lyhdyn valossa vaippaan kietoutuneen, hunnutetun naisen. Mutta verhoavista pukimista huolimatta Valencia tunsi vieraan.

Rouva Tretheroe naurahti vastaukseksi hiljaa, puolittain kiihkeästi, puolittain hermostuneesti. Hän astui sisälle, meni Braxfieldin ohitse, laski kätensä Valencian käsivarrelle ja työnsi häntä hellävaroin eteishallin toiseen päähän, johon tunkeutui heikko valonsäde Braxfieldin kamarin avoimesta ovesta.

"Vaiti!" kuiskasi rouva Tretheroe. "Haluan vaihtaa sanasen kanssasi, Valencia. Pyydä isännöitsijää odottamaan ovella — minä lähden jälleen pois hetken kuluttua."

"Jääkää tänne, Braxfield", sanoi Valencia. "Rouva Tretheroe on päästettävä ulos aivan pian. Tule tänne", jatkoi hän astuen valaistuun huoneeseen päin. "Mistä on kysymys?"

Rouva Tretheroe seurasi tyttöä kamariin, veti oven puoleksi kiinni ja sysäsi syrjään huntunsa ja raskaan vaippansa. Kummastuksestaan huolimatta Valencia ei saattanut olla katselematta häntä ihastunein silmäyksin. Rouva Tretheroe oli puettu mitä loisteliaimmin, hänen yllään oli hienon hieno päivällispuku, jonka vertaista Valencia ei ollut koskaan ennen nähnyt; jalokivet kimaltelivat hänen kastanjanruskeissa hiuksissaan ja valkealla kaulallaan; hänen violetinvivahteiset silmänsä hehkuivat eloisina kiihtymyksestä; hänen tulipunaiset huulensa olivat hiukan raollaan. Valencia teki sen havainnon, että rouva Tretheroe oli paljon hurmaavampi kuin hän oli luullutkaan, ja ensi kerran hän alkoi käsittää, että rouva Tretheroe oli lisäksi vaarallinen nainen.

Violetinväriset silmät katselivat terävästi ympäri huonetta ennenkuin ne pysähtyivät tytön kasvoille. Niissä oli kysyvä ilme — hänen huulensa pukivat sen sanoiksi.

"Mutta — ajurini Burton kertoi nähneensä hänen tulevan tänne tänä iltana", sanoi hän puolittain uhmaavasti. "Hänen täytyy olla täällä!"

"Hän ei ole", vastasi Valencia jyrkästi. "Hän oli täällä — mutta on mennyt pois."

Rouva Tretheroe naurahti, ja naurahtaessaan hän kietoi vaipan ja hunnun ympärilleen.

"Minä halusin nähdä hänet jälleen, tietysti", vastasi hän pilkallisesti. "Miksi en olisi? Mutta kai hän tulee huomenna käymään luonani."

"Tähän aikaan yöstä ei mene ainoatakaan junaa Lontooseen, lapsukainen", sanoi rouva Tretheroe. Hän naurahti hieman pahanilkisesti. Sitten hänen mieleensä näytti äkkiä juolahtavan jotakin. "Ah!" huudahti hän. "Nyt ymmärrän — hän on varmaankin mennyt käväisemään minun luonani, juuri nyt! Olen päästänyt hänet käsistäni. Hyvästi, Valencia; olen pahoillani, että häiritsin teitä."

Hän pyörähti ulos huoneesta ja riensi kuin siivillä lentäen pitkin käytävää ja eteishallin poikki, ennenkuin Valencia ennätti edes vastatakaan; hetkistä myöhemmin pääovi sulkeutui hänen perässään. Braxfield tuli takaisin.

"Onko minusta mitään apua yläkerrassa, neiti?" hän kysyi.
"Sairaanhoitajatar — halunneeko hän mitään yön varalle?"

"Luulen, ettei hän tahdo mitään, Braxfield, kiitos", sanoi Valencia. Sitten hän aikoi lähteä huoneesta, mutta pysähtyi äkkiä, epäröi ja kääntyi jälleen vanhan isännöitsijän puoleen. "Braxfield", jatkoi hän luoden tähän luottavan katseen, "te olette palvellut perheessämme pitkät ajat, eikö totta?"

"Suurimman osan elämästäni, neiti", vastasi Braxfield. "Lakeijana kymmenen, isännöitsijänä kolmekymmentä vuotta."

"Ja olette perehtynyt koko lailla meidän asioihimme", sanoi Valencia. "Varmaankin paremmin kuin olen osannut ajatellakaan. No niin — toivoisin, että selittäisitte minulle erään seikan. Oliko Guylla ja rouva Tretheroella mitään rakkaussuhteita siihen aikaan, kun rouva Tretheroe oli neiti Leighton? Tahtoisin tietää sen, Braxfield."

Braxfield epäröi vuorostaan. Hän naurahti, hieman hermostuneesti — naurukin todisti, että hän oli tottunut hellimään vanhoja muistoja.

"No niin, ymmärrättehän, neiti, että minun asemassani oleva mies näkee ja kuulee tietysti yhtä ja toista", sanoi hän viimein. "Neiti Leighton, mikä hänen nimensä oli silloin — rouva Tretheroe, joksi häntä nyt nimitetään — oli kuuluisa kaunotar ja, uskokaa pois, monet tavoittelivat hänen kättään. Puhuttiin hänestä ja herra Guysta — he olivat paljon yhdessä, metsästelivät, ratsastivat kilpaa ja tekivät muuta sellaista. Mutta sitten — muitakin juoksi neiti Leightonin perässä."

"Nähkääs, neiti, muiden muassa herra Harborough, joka oli täällä tänä iltana", jatkoi Braxfield. "Yhteen aikaan hän näytti olevan suuressa suosiossa — te olitte silloin poissa, kävitte koulua, neiti, muuten muistaisitte. No niin, Harborough oli mukana — ja ihmisillä oli tapana ihmetellä miten tuo leikki päättyisi — herra Guy vaiko herra Harborough? Oli muitakin — useampia — mutta noita kahta voisi nimittää ensimmäiseksi ja toiseksi rakastajaksi, kaikesta päättäen."

"Miksei rouva Tretheroe mennyt naimisiin kummankaan kanssa?" sanoi
Valencia. "Voitteko sanoa, Braxfield?"

"En tiedä, neiti — en, minä en tiedä mitään siitä asiasta. Sen vain tiedän, että aivan yhtäkkiä, ilman tunnettua syytä, molemmat nuoret herrat jättivät nämä tienoot. Herra Guy, hän lähti pois aivan odottamatta, totisesti — emmekä kuulleet hänestä mitään ennenkuin vasta tänään. Ja herra John Harborough, hänkin lähti pois — matkusti ulkomaille. Ja vähän heidän lähtönsä jälkeen — tuskin kahdenkaan viikon kuluttua, muistaakseni — levisi tieto, että neiti Leighton aikoi mennä naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Eversti palveli rykmentissään, neiti, Selcaster Barracksissa. Muistan hänet varsin hyvin: punakka herrasmies."

"Eversti olisi kelvannut hyvin hänen isäkseen, neiti, mutta hän oli varsin rikas herra. Heidät vihittiin täällä meidän kirkossamme pian senjälkeen, ja vähän myöhemmin rykmentti komennettiin Intiaan, ja rouva Tretheroe seurasi tietysti miestään. Eikö olekin merkillistä, neiti", jatkoi Braxfield luoden aran katseen nuoreen emäntäänsä, "että nämä ihmiset, jotka ennen muinoin olivat hyviä tuttavia, rouva Tretheroe ja nuo kaksi herraa, herra Guy ja herra Harborough, ovat palanneet jälleen — tänne — samaan aikaan? Sepä vasta sattuma — vaikka onhan rouva Tretheroe ollut täällä jo kuukauden verran. Mutta nuo toiset — molemmat saapuvat samana iltana — oikein minä säikähdin."

"Se oli kai pelkkää sattumaa", sanoi Valencia. Hän toivotti vanhukselle hyvää yötä ja poistui yläkertaan. Heidän isänsä huoneen ovella hän kohtasi Harryn. Sir Anthony oli, kertoi hän, vaipunut kevyeen uneen; sairaanhoitajatar valvoi hänen luonaan, eikä heillä ollut siellä mitään tekemistä. He lähtivät huoneisiinsa.

"Minä sanoin, että Guy oli mennyt. Sitten hän lähti pois ja aika kiireesti menikin, Harry!"

"Minusta tuntuu, että näiden odottamattomien käyntien takana on jotakin. En tiedä mitä — mutta varmasti jotakin. Rouva Tretheroe tahtoi aivan vimmatusti tavata Guyta! Mutta — minä en luota rouva Tretheroeen. Hän on — niin, en tiedä, mitä hän on! Oli miten oli — menkäämme levolle."

Valencia meni levolle, mutta kesti kauan, ennenkuin hän vaipui uneen, ja hänen uinahduksensa oli kevyttä ja rauhatonta. Hän heräsi vihdoin äkkiä — aamu alkoi jo hämärtää ja avoimista ikkunoista hänen korviinsa tunkeutui huuhkajain huutoa — pahaa ennustavia ja peloittavia ääniä — puiston takaisista metsistä. Jokin käsittämätön voima pakotti hänet nousemaan ylös, hän veti syrjään ikkunaverhot ja katsoi ulos. Hänen huoneensa oli itään; puiston ja matalan kukkularivin takana ja vieläkin edempänä jylhän korven reunassa taivaanrannalla näkyi leveä punainen vyö, joka laajeni verkalleen. Rastaat raksuttelivat jo pensaikoissa ja leivonen kohosi ilmoille kotiniityltä.

Jostakin lähitienoolta kajahti äkkiä laukaus: kaiku vastasi kumeasti synkistä metsistä. Valencia kummasteli parhaillaan, miksi joku heidän metsänvartijoistaan oli lähtenyt liikkeelle niin varhain aamulla, kun ovelta kuului kolkutusta, ovi aukeni ja Harry kurkisti sisään.

Silmäys hänen kasvoihinsa ilmaisi Valencialle, mitä hän oli tullut kertomaan. Valencia astui kiireesti hänen luokseen silmissään äänetön kysymys. Harry painoi päänsä alas vastaukseksi.

NELJÄS LUKU

Noin kilometrin päässä koillista kohti Markenmoren kartanosta sijaitsi pieni, kodikas, soma, vanha talo, jolla oli nimenä Puistikko. Sen sivuitse kulki kapea notkopolku, joka erkani kylän valtamaantiestä nousten kauempana kohoaville ylängöille; talon takana taas oli metsiä ja pensaikkoja, jotka ulottuivat noiden ylänköjen juurelta alempana aukeaville tasankomaille asti. Talon oli rakennuttanut 18. vuosisadan keskivaiheilla viides parooni, sir Geoffrey Markenmore, asunnoksi pehtoorilleen, ja kaikki pehtoorit olivat asustaneet siinä viime vuosiin saakka, jolloin heidät siirrettiin mukavampaan taloon keskelle kylää. Siitä lähtien Puistikko oli luovutettu vuokralle talon aseman, hurmaavan näköalan takia puiston niityille ja merelle jokainen tyyntä ja rauhaa rakastava ihminen olisi mielellään halunnut saada sen. Nykyään sen isäntänä oli Samuel Fransemmery, keski-ikäinen mies, ammatiltaan asianajaja, joka viettäessään kerran lomapäiviänsä näillä seuduin sai tietää Puistikon olevan vuokrattavana ja löi heti kaupat kiinni tehden kahdenkymmenenyhden vuoden vuokrasopimuksen. Fransemmery oli tietysti vaaniskellut jo jonkun aikaa tätä paikkaa; vaikka hän oli asianajaja (Middle Templen osaston), oli hän tuskin kertaakaan elämässään laatinut syytekirjelmää eikä tuntenut erikoisempaa mielenkiintoa lakia kohtaan. Hän ei myöskään ollut millään tavoin riippuvainen siitä: hänen yksityisomaisuutensa oli hyvin suuri, niin että hän saattoi siten tyydyttää täydelleen kaikki vaatimuksensa. Nuo vaatimukset olivat vähäiset. Fransemmery kulutti päivänsä kirjojen ja muinaisesineiden kokoamiseen, harjoitti vähäistä kukkaviljelyä ihastuttavassa puutarhassaan ja teki pitkiä retkiä ympäristöön. Hän harrasti hieman kasvitiedettä ja hieman geologiaa: aherrellessa milloin mitäkin hänen aikansa kului hupaisasti — ja rauhallisesti.

Ulkonaiselta olemukseltaan Fransemmery oli reipas pieni mies. Ollen hiukan keskimittaa lyhyempi hänellä oli taipumusta prameiluun; monien lyhytkasvuisten miesten tavoin hän piti vartalonsa hyvin ryhdikkäänä ja ylpeili siitä, että viisikymmenvuotiaana hänen selkänsä oli yhtä suora ja hartiansa yhtä tasasuhtaiset kuin ne olivat olleet kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Hänen sileäksi ajellut kasvonsa olivat pyöreät ja kukoistavat; hänen silmänsä säteilivät kirkkaasti suurten, kultareunaisten silmälasien takaa; hänen hampaansa olivat häikäisevän valkoiset ja tukkansa tuuhea, vaaleanruskea; karttaen tunnontarkasti pienimpiäkin virheitä ulkoasussaan hän näytti aina sellaiselta, kuten kyläläiset sanoivat, kuin hänet olisi juuri otettu ulos hatturasiasta, millä he tarkoittivat sitä, että hän oli kaikin puolin siistitty. Fransemmery henki tietysti ikuista nuoruutta ja raikkautta: hän näytti nuortuvan kevät keväältä. Ihmiset puhuivat ivallisesti tästä hänen nuorukaismaisesta käytöksestään, ja jos hän väliin vaivautui selittämään sitä, niin hän toisti vain juhlallisesti tuon vanhan sananlaskun: "Aamun virkku, illan torkku, se tapa talon pitävi." Fransemmery oli mennyt levolle aina siitä lähtien, kun hän saapui Puistikkoon ja alkoi viettää oikeata maalaiselämää, joka päivä puoli kymmeneltä ja noussut samoihin aikoihin leivosten kanssa.

Tänä erikoisena aamuna hän oli liikkeellä yksiin aikoihin lintujen kanssa; hän puuhaili todellakin nousua makuulta juuri samaan aikaan kuin vajaan kilometrin päässä Markenmoren kartanossa Harry Markenmore kertoi levollisesti sisarelleen Valencialle, että heidän isänsä oli kuollut nukkuessaan. Fransemmery ei luonnollisesti tietänyt tästä mitään; hänen ajatuksensa eivät askarrelleet kuolemassa, vaan elämässä. Hänkin veti syrjään ikkunaverhonsa, näki punertavan aamuruskon ja kuuli rastaiden raksuttelevan läheisissä puutarhoissa; hän tunsi kevään tuoksua ja kaipasi ulos luonnonhelmaan. Hänellä oli tapana tehdä pitkä kävelymatka joka aamu ennen aamiaista, jonka hän söi kello yhdeksältä; hän aikoi tehdä sen tänäkin aamuna. Mutta ensin oli toimitettava yhtä ja toista. Hänen palvelijansa eivät nousseet koskaan ennen kello kuutta; Fransemmery suoriutui aina omin neuvoin. Hän oli tehnyt nerokkaita keksintöjä, jotka säästivät työtä; hänen talossaan oli joka hetki, päivät ja yöt läpeensä, kuumaa vettä saatavissa kaikissa makuuhuoneissa. Fransemmery saattoi näin ollen ottaa kylpynsä ja saada parranajovettä vain hanaa kiertämällä; lisäksi hänellä oli omassa makuuhuoneessaan patenttikeitin, jolla hän valmisti teetä tai kahvia muutamissa minuuteissa. Jo paljon ennen kuin hänen emännöitsijänsä, sisäkkönsä ja eteispalvelijansa olivat avanneet silmänsä, hän kylpi, ajoi partansa, pukeutui, hörppi määrättyyn aikaan hyvätuoksuisen mokkakahvinsa ja pureskeli mureita korppuja. Täsmälleen kello kuusi, yllään keikarimainen, harmaa puku ja jalassa komeat metsästyssaappaat, vankasti varustautuneena kirpeää aamukastetta vastaan, hän laskeutui alas portaita, sieppasi kouraansa saarnipuisen kepin eteishallista, painoi takaa leveämmän hatun päähänsä ja lähti taivaltamaan ylängölle Puistikon alueen poikki.

Fransemmery ohjasi askeleensa aluksi omalta korealta konnultaan, pienen rehevän hedelmätarhan poikki — sen hän oli itse istuttanut — tielle, joka johti Markenmoresta kukkuloiden huipulle. Tämä oli niitä Etelä-Englannille ominaisia polkuja, joita ani harvoin tapaa missään muualla. Se kulki syvässä notkelmassa kahden korkean pengermän välitse; kummankin pengermän harjalla oli yhtä korkea rivi orapihlajapensaita, rautatammia ja seljapuita, joukossa runsaasti orjantappuroita, kanervia ja kuusamia. Tie, epätasainen ja pyörien uurtama, sijaitsi syvällä tämän rehevän kasvullisuuden alapuolella; talvisin se oli tavallisesti pelkkää lokaa; kesäisin sillä oli pölyä nilkkoja myöten. Mutta Fransemmery ei aikonut seurata notkotietä: hän laskeutui sille pengermän vieruun pölkyistä laitettuja maalaisportaita myöten, käveli syväuurteisen pohjan poikki ja alkoi nousta vastakkaiselle pengermälle samanlaista askelikkoa myöten. Kavuttuaan porraspuiden päähän hän lähti astelemaan kaitaa polkua pitkin, jonka molemmin puolin kasvoi tiheitä laakeripensaita. Tämä polku johti hänet soman pikku puutarhan aitaukselle, ja taempana puutarhassa näkyi hauska asuinrakennus, Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin olinpaikka. Ja siellä, pienehköllä aukeamalla kasvitarhan laidassa, Fransemmery näki itse rouva Braxfieldin ripottelemassa jyviä kanoilleen.

Fransemmery oli tuntenut rouva Braxfieldin muutamia vuosia. Hän oli asustanut pariin kertaan Valtikka-majatalossa, ennenkuin asettui elämään Puistikkoon. Siihen aikaan rouva Braxfield oli rouva Wrenne, Peter Wrenne-vainajan leski. Hän oli näppärä, rivakka ja toimekas nainen, jonka peukalo ei ollut keskellä kämmentä. Peter oli jättänyt hänelle rahaa ja yhden lapsen — Poppy-nimisen tytön, jonka jo niihin aikoihin, jolloin hän kävi lyhyissä hameissa, voitiin odottaa kehittyvän kaunottareksi, ja hyvin hän oli täyttänytkin tämän odotuksen. Rouva Wrenne piti edelleen Valtikkaa ja kasasi rahaa kokoon; ihmiset sanoivat, että hän aikoi koota Poppylle omaisuuden — ja Poppya kasvatettiin todellakin kuin ladyä, hänet lähetettiin sisäoppilaitokseen ja niin edespäin. Mutta sitten rouva Wrenne vetäytyi aivan odottamatta syrjään ammatistaan, vuokrasi Woodlandin huvilan ja meni naimisiin Braxfieldin kanssa. Kukaan ei saanut koskaan tietää, miksi hän näin teki; Braxfield eleli edelleen totuttuun tapaansa Markenmoren kartanossa, ja, kun hän väliin kävi katsomassa puolisoaan, tapahtui se iltapäivällä tai illalla tahi aivan sattumoisin viikon lopulla, eikä hän viipynyt näillä käynneillään kuin tunnin tai pari. Mutta, kuten naapurit sanoivat, Braxfieldkin vetäytyisi kerran syrjään, luultavasti sir Anthonyn kuoltua — ja sitten hän palaisi epäilemättä kotiin Woodlandin huvilaan vaimonsa luo ainaiseksi.

Fransemmery silmäsi hyväksyvästi rouva Braxfieldia lähestyessään tätä ja tämän tipuja. Hän ihaili rouva Braxfieldia. Ollen itse pieni mies hän tunsi erikoista vetovoimaa vankkarakenteisia naisia kohtaan. Rouva Braxfield oli iso, tukeva, muhkea nainen, noin neljänkymmenenseitsemän ikäinen, mutta näytti vähintään viisi vuotta nuoremmalta — hänen ulkomuotonsa oli miellyttävä, hiuksensa ja hampaansa kauniit, poskensa verevät ja silmänsä, joista pilkisti vielä hieman veitikkamaisuutta, eloisat, älykkäät, vaaleanruskeat. Rouva Braxfield hymyili Fransemmerylle, kun tämä kohotti leveälieristä, ruudullista hattuaan, ja myös Fransemmery hymyili.

"Hyvää huomenta, rouva!" huudahti Fransemmery. "Ja vielä monia hyviä huomenia! Niin, rouva Braxfield, me olemme kai ainoita järkeviä ihmisiä näillä seuduin. Tässä me olemme, raikkaina ja punakkoina — te yhtä kauniina kuin päiväkin — nauttien raikkaasta ilmasta ja näistä maaseudun ihanista näköaloista ja sävelistä, samalla kun useimmat naapurimme — unohtaen tohtori Wattsin ja hänen pienen hyvän neuvonsa — kuorsaavat vielä vuoteillaan. Te olette viisas nainen, rouva!"

Rouva Braxfield naurahti, paljastaen valkoiset hampaansa ja saattaen kuoppaisen leukansa nytkähtelemään.

"Noh, sen asian laita lienee niin ja näin, herra Fransemmery", vastasi rouva Braxfield keimaillen. "Ehkäpä minäkin nukkuisin kuorsaten — aina en silti kuorsaa, enpä vainkaan — vuoteessani, jos voisin. Te nousette aikaisin, koska pidätte siitä — minä taas siksi, että minulla on yhtä ja toista puuhattavaa. Jos minulla olisi kolme voimakasta naispalvelijaa kuten teillä, en minä nousisi ylös aamuisin kello viideltä, enkä vielä kuudeltakaan, sen vakuutan — en vainkaan! Nukkuisin mielelläni paljon myöhempään kuin saan."

"Siinä tapauksessa, rouva", sanoi Fransemmery, "minä tekisin niin taikka näin. Joko hankkisin taloon rotevan palvelustytön tai vaatisin neiti Poppya nousemaan ylös aikaisemmin kanoja ruokkimaan."

Rouva Braxfield heitti jyväntähteet vasustaan kananpojille ja siirtyi lähemmäksi aitausta.

"Niinpä kyllä", sanoi hän. "Poppy ei ole ensinkään aamu-uninen eikä haluton askarteluun. Mutta hän on poissa juuri nyt, vierailemassa erään vanhan koulutoverinsa luona, niin että minä olen yksin. Muuten minä toivoisin, herra Fransemmery, etten lainkaan olisi saanut tyttöä vaivakseni — niistä on enemmän huolta kuin hyötyä. Muuan naishenkilö käy tietysti joka päivä täällä tekemässä karkeat työt — kaikesta muusta me selviydymme vallan hyvin Poppyn kanssa. Mutta en tiedä, miten käy, kun Braxfield tulee tänne asustamaan — miehen laita on toisin, ja meidän täytyy kai ottaa palvelija tai pari, kun hän siirtyy tänne."

"Aikooko hän sitten siirtyä piankin?" kysyi Fransemmery, joka kuunteli halukkaasti kyläjuoruja. "Saanut tarpeeksi palveluksesta, vai mitä?"

"Sikäli kuin olen kuullut ei hän eläne enää kauan", huomautti Fransemmery. "Kun eilen aamulla käväisin kartanossa tiedustelemassa hänen vointiaan, kuten teen joka päivä, kertoi Markenmoren neiti minulle, että tohtorien lausuntojen mukaan hänen isänsä päivät voivat päättyä millä hetkellä hyvänsä."

"Sir Anthony on hyvin vanha mies, herra Fransemmery", sanoi rouva
Braxfield. "Hän oli miltei kuudenkymmenen ikäinen mennessään toisiin
naimisiin. Mutta olkoonpa hänen elämänsä vielä pitkä tai lyhyt,
Braxfield pysyy hänen rinnallaan loppuun asti."

"Vanha uskollinen kunnon palvelija, se Braxfield", huomautti Fransemmery. "Niin — kun hän muuttaa tänne, niin aika hauskan pesänpä olette hänelle valmistanutkin! Onnen poika — hauska koti, hurmaava ympäristö ja — Etelä-Englannin kaunein nainen! Vai mitä, rouva?"

"Herra siunatkoon, herra Fransemmery, millainen imartelija te olette!" sanoi rouva Braxfield naurahtaen itsetietoisesti. "Menkää tiehenne — muuten puhutte minun pääni ympäri."

Fransemmery naurahti ja lähti pois. Hänellä oli tapana kiusoitella ihmisiä ja hän nautti siitä suuresti; se piti häntä hyvällä tuulella. Nyt hän oli aivan loistavassa vireessä ja alkoi vihellellä mennessään Woodlandin huvilan ohi ja astellessaan sen takana kohoaville lakeille kukkuloille. Mutta hän ei päässyt vielä pitkällekään keväisellä nurmikolla, kun hänen vihellyksensä taukosi äkkiä. Noin sadan yardin päässä hänen edessään, hieman vasemmalla leveästä ruohottuneesta polusta, joka johti Markenmoren kartanosta Mitbourneen, kukkuloiden toisella puolen sijaitsevaan kylään, oli syvänne, jota paikkakunnalla nimitettiin Markenmoren notkelmaksi. Itse asiassa se oli jo aikoja sitten hylätty liitukaivos, tavattoman lavea, mutta sen jälkeen kun siellä oli lakattu työskentelemästä satakunta vuotta sitten, sen pohjan olivat peittäneet kokonaan kanervat ja sinivattupensaat, joiden yllä kasvoi tiheälti Skotlannin mäntyjä, ja paikka oli nyt yhtä yksinäistä kuin villiäkin erämaata. Mutta tällä kertaa se ei ollut yksinäinen. Muutaman Skotlannin männyn luona, aivan lähellä suurta kanervamätästä, seisoskeli miehiä — joista Fransemmery tunsi erään virkapuvustaan heti Markenmoren kylän poliisiksi, toisen taas samettitakistaan sir Anthony Markenmoren metsänvartijaksi; kolmas oli maatyöläinen, jonka Fransemmery kohtasi usein aamulla, kun mies harppoi kukkuloiden poikki työmaalleen kylään.

Mutta yksistään se, että Fransemmery näki nämä kolme miestä, ei saattanut häntä keskeyttämään iloista vihellystään ja pidättämään hengitystään. Hän tunsi nuo kolme miestä — hän oli nähnyt heidät monesti ennenkin. Mutta heidän liikahdellessaan hän äkkäsi, että heidän jaloissaan lepäsi joku tuntematon. Tuo joku näytti olevan mies, se makasi selällään, liikkumattomana, verhottuna jollakin vaatteella, takilla tai vaipalla, joka oli huolellisesti vedetty liikkumattoman olennon ylitse. Ja äkillinen tunne, jota Fransemmery tuskin käsitti, saattoi hänet laskeutumaan notkelmaan, nyt varsin vakavana ja vaiteliaana.

Kyläpoliisi, teräväkatseinen mies, joka kerran oli uskonut Fransemmerylle, että hänellä oli kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja että hän aikoi sentähden kohota virkaurallaan, kiiruhti Fransemmeryä vastaan. Hänen kasvoillaan oli paljonpuhuva ilme, ja hän pudisti hiukan päätänsä kohottaessaan kätensä suippokärkisen lakkinsa reunaan.

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi Fransemmery hillityllä äänellä.
"Jotakin vialla?"

"Jotakin pahasti vialla, sir", vastasi poliisi. Hän astui lähemmäksi ja kääntyi, viitaten peitettyyn ruumiiseen. "Siellä on kuollut herrasmies, sir. Ammuttu läpi pään — mutta en tiedä, sir, onko kysymyksessä murha vai itsemurha. Luullakseni murha — tavalla tai toisella, sillä revolveria ei ole löydetty läheltä. Mutta murha on tehty revolverilla."

"En tiedä, sir", vastasi hän. "Minä olen ollut täällä vasta kolme vuotta, enkä niin ollen tietystikään tunne häntä. Mutta nuo toiset kaksi, he tuntevat: Guy Markenmore, sir."

"Mitä!" huudahti hän. "Sir Anthonyn vanhin poikako? Ettehän vain tarkoittane häntä."

"Niin he sanovat, sir, ja he tuntevat hänet vallan hyvin", vastasi poliisi. "Tuo kyntömies, Hobbs, löysi hänet. Hän riensi nopeasti metsänvartijan majalle ja minun luokseni, ja me lähdimme tänne heti. Mutta sitä ennen soitin puhelimella Selcasteriin, ja poliisipäällikkö itse on tulossa tänne — hänen ilmoitettiin lähtevän heti liikkeelle lääkärin kanssa. Tulkaa katsomaan häntä, sir."

Fransemmery karkaisi luontonsa tätä ikävää tehtävää varten ja astui lähemmäksi. Metsänvartija ja työläinen kohottivat lakkejaan; poliisi veti syrjään vaipan, jonka työmies oli ottanut hartioiltaan ja levittänyt kuolleen yli. Ja Fransemmery kumartui ihmetellen, mitä tämä kaikki merkitsi.

Todellakin kuollut, ajatteli hän. Ja todella rauhallinen. Tyynet, verettömät kasvot, joilla ei ollut hymyä eikä vihaista ilmettä — vain hienopiirteiset kulmakarvat hieman ryppyyn vetäytyneet, silmissä hieman hämmästynyt katse. Muuten, niin hiljaa…

"Tässä on kai tapahtunut murha, sir", kuiskasi poliisi, "ja luoti on ammuttu aivan läheltä. Katsokaas — iho hänen ohimoillaan on hieman kärventynyt. Ja —"

Fransemmery suoristautui ja katsoi kukkuloille. Rattaat, jotka kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia, lähenivät ruohottunutta polkua Selcasterista käsin, jonka tuomiokirkon pitkä torni näkyi kukkuloiden ja vanhan kaupungin välillä olevien metsien yli. Nopeasti nousevan auringon paisteessa hän huomasi poliisikomisarion sinisen hopeakoristeisen virkapuvun kimaltelevan, ja rattaat, joita ajoi poliisikersantti, näyttivät olevan täynnä miehiä, kuten metsänvartija oli sanonut. Ja tuossa tuokiossa ne huristivat ylös nurmikolle notkelman reunalle, ja poliisikomisario, sotilaallisen näköinen, keski-ikäinen mies, hypähti alas rattailta ja riensi kiireesti kahden muun miehen seuraamana, joista toinen oli poliisilääkäri, toinen ilmeisesti etsivä, skotlanninmäntyjen alla seisoskelevan pienen ryhmän luo. Hän nyökkäsi herra Fransemmerylle, jonka kaikki tunsivat näillä main, ja kääntyi tuikeana kyläpoliisin puoleen.

"Noin tunti sitten, sir — ehkä vähän enemmänkin", vastasi Hobbs. "Menen tätä tietä joka aamu työhön. Katseeni osui häneen kulkiessani tuolla kukkulalla, ja tulin alas vilkaisemaan häneen. Silloin näin, että hän oli kuollut, ja sitten peitin hänet päällystakillani ja juoksin kylään ilmoittamaan asiasta poliisille."

"Huomasin, että hän oli ihkasen kuollut, sir! Kosketin hänen kättään ja kasvojaan — ne olivat kylmät kuin kivi, kummatkin."

Komisario kääntyi poliisilääkärin puoleen, joka astui eteenpäin ja veti viitan syrjään. Hän kumartui alas ja tarkasteli pikaisesti ruumista; sitten hän nousi ja puhui päättävällä äänellä.

"Hän on ollut kuolleena, käsittääkseni, kaksi tai kolme tuntia — ehkä vähän kauemminkin", sanoi hän. "Ammuttu kuoliaaksi — revolverilla todennäköisesti."

"Ei mitään, sir. Olen tutkinut tarkasti ympäristön. — Täällä ei ole mitään."

"Siis murha!" mutisi komisario. Hän astui lähemmäksi ja silmäili tarkoin kuollutta. "Minusta näyttää, että hän on herra Guy Markenmore", sanoi hän katsahtaen metsänvartijaan ja poliisiin. "Minä en ole koskaan nähnyt häntä, ymmärrättehän — hän oli poistunut täältä ennenkuin minä tulin Selcasteriin."

"Hän on Guy Markenmore, epäilemättä", sanoi poliisilääkäri. "Minä tunsin hänet vallan hyvin. Hän on muuttunut vain vähän. Tietysti tekin tunsitte hänet", jatkoi hän katsoen metsänvartijaan. "Tunnetteko nyt hänet?"

"Kyllä, tunnen hänet, sir", huudahti metsänvartija. "Hän on herra Guy, ihan varmasti, hän se on! Minä tuntisin hänet vaikka missä — miesparan!"

Poliisikomisario katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat Markenmoren kartanoon, joka kohosi jalaviensa ja pyökkiensä keskeltä noin kilometrin päässä viettävän rinteen alla. Hän ravisti päätänsä.

"Tämä on ikävä juttu", mutisi hän. "Kuka ihmeessä on voinut hautoa mielessään hänen murhaamistaan? Ollut poissa — seitsemän vuotta, eikö niin? No, hänet on korjattava pois, ja meidän täytyy ilmoittaa asiasta heti ruumiintarkastajalle. Blick", jatkoi hän kääntyen etsivän puoleen, "huolehtikaa te siitä. Lähettäkää noutamaan kylästä apua — toimittakaa ruumis kartanoon; tutkinto voidaan pitää siellä. Käskekää tuon Hobbsin kiiruhtaa alas kylään — lähettäkää Walshaw rattailla takaisin Selcasteriin noutamaan lisää poliiseja — ja tutkikaa perinpohjin kaikki jäljet täällä ja niin edespäin. Tohtori, tahtoisitteko te jäädä tänne hetkiseksi ja tulla heidän kanssaan kartanoon, kun he voivat lähteä kuljettamaan häntä pois? — Tietysti te haluatte toimittaa tarkemman tutkimuksen. No niin — meidän tehtäväksemme jää uutisen ilmoittaminen perheelle. Herra Fransemmery, te kai tunnette heidät kaikki tyyni — lähtisittekö te minun mukaani? Surullinen tehtävä, mutta joka tapauksessa täytettävä."

Fransemmery nyökkäsi ja lähti yhdessä poliisikomisarion kera nopein askelin kukkuloiden poikki. Jonkun aikaa he kävelivät vaiteliaina; komisario keskeytti hiljaisuuden.

"Sir Anthony kuuluu olevan kuoleman kielissä", sanoi hän. "Tämä — oh, mitä se on?"

Miehet pysähtyivät katsellen toisiinsa. Sitten, ymmärtäen kumpikin, he kääntyivät äkisti laaksoon päin. Markenmoren kirkon tornista kuului kellon mahtava, kaikuva kumahdus; hetkisen kuluttua kumahdus toistui.

"Kuolinkellot!" mutisi poliisikomisario. "Niin ollen — sir Anthony
Markenmore on mennyt manan majoille!"

VIIDES LUKU

Kuunnellen vastoin tahtoaankin kuolinkellojen yksitoikkoista soittoa nuo kaksi miestä menivät notkotien poikki, jolla Fransemmery oli käydä sipsutellut vasta tunti sitten hyvällä tuulella, saattamatta aavistaakaan murhenäytelmää ja mielipahaa, ja suuntasivat kulkunsa aurinkoisen puiston poikki Markenmoren kartanoon päin. Kotvan aikaa kumpikin oli vaiti: molemmat askartelivat omissa ajatuksissaan. Mutta äkkiä poliisikomisario kääntyi kumppaniinsa.

"Merkillistä, herra Fransemmery", sanoi hän, "että jos sir Anthony on kuollut — enkä minä epäile sitä lainkaan, sillä kylässä ei ole ketään muuta, jolle tarvitsisi soittaa kuolinkelloja — häntä ja hänen vanhinta poikaansa on kohdannut kuolema samana aamuna! Ja nyt siirtyy arvonimi kai herra Harry Markenmorelle — tietysti."

"Mitä?" sanoi poliisikomisario. "Mutta miksi kenties? Hän on sen lähin perijä, eikö totta?"

"Kyllä", vastasi Fransemmery. "Guy Markenmore kuului jättäneen kotinsa seitsemän vuotta sitten, eikä hän ole käväissyt siellä kertaakaan sen jälkeen — sen verran tiedän. On kuitenkin mahdollista, että Guy Markenmore on näiden vuosien aikana mennyt naimisiin — se on varsin todennäköistä. Ja siinä tapauksessa, jos hänellä sattuisi olemaan poika, arvonimi — ja tilukset, sillä sivumennen sanoen olen kuullut, että Markenmoren kartano on ehdoton perintötila — joutuisivat hänen pojalleen. Siitä on tietysti otettava selvä."

"Tässä on paljonkin selvitettävää", mutisi poliisikomisario. "En olisi saattanut uneksiakaan, että Guy Markenmore murhattaisiin! Mutta minkätähden? Nähtävästi hän on palannut vanhaan kotiinsa — kutsuttu kai katsomaan isäänsä — ja sitten hänet löydettiin täältä kuoliaaksi ammuttuna, aivan ensiksi tänä aamuna! Tämä antaa aimo lailla puuhailua. Onneksi oli tuo Blick-miekkonen luonani Selcasterissa, kun sain kuulla uutisen, ja minä hoputin hänet heti liikkeelle hotellistaan ja toin tänne muassani."

"Rikosasiain etsivä", vastasi komisario. "Nokkelimpia miehiä, mitä New Scotland Yardin osastolla nykyisin on — jo etsiväkomisario, ja todennäköisesti hän kohoaa vieläkin korkeammalle. Hän on oleskellut parisen päivää Selcasterissa tutkimassa erästä ryöstöjuttua, joka on tuottanut meille aika paljon vaivaa — nytpä minä jätänkin hänen käsiinsä tämän asian. Siitä päättäen, mitä olen jo nähnyt omin silmin — ja mitä olen kuullut hänestä aikaisemmin — hänellä on kaikki vainukoiran ominaisuudet ollakseen ihminen."

"Luulenpa, että hän tulee tarvitsemaan niitä", huomautti Fransemmery. "On varsin todennäköistä, että tämänaamuisen tihutyön taakse kätkeytyy aivan poikkeuksellinen salaisuus, eikä tapahtumapaikalla ole nähtävästi minkäänlaisia jälkiä. Mutta pian saanemme kuulla asiasta enemmän."

He kävelivät nyt ylös ajotietä, lähestyen kartanoa sen julkipuolelta; tullessaan noin sadan metrin päähän pengermältä he näkivät pitkän miehen ilmaantuvan pensaikkojen keskeltä, astuvan pääovelle ja menevän sisään.

"En ihmettelisi, vaikka tuo mies olisi John Harborough Greycloisterista, isosta kartanosta kylän toisella laidalla", sanoi Fransemmery. "Kuulin emännöitsijältäni eilisiltana, että hän on vihdoinkin tullut kotiin. Kuten Guy Markenmore, on hänkin ollut poissa pitkän aikaa — yhtä kauan kaiketi. Seitsemän vuotta — metsästämässä, ampumassa petoeläimiä, kaikilla maailmankolkilla. Minä en ole koskaan tavannut häntä, ettekä kai tekään."

"Olen kuullut hänestä", vastasi poliisikomisario. "Hän on osakkaana suuressa pankkiyhtiössä — Harborough, Chettle ja Fairweather, eikö niin?"

"Kyllä, mutta hän on passiivisena osakkaana", sanoi Fransemmery. "Hän ei ole koskaan ottanut aktiivisesti osaa yhtiön liiketoimintaan. Hyvin rikas mies, mikäli olen kuullut. No niin, täällä me nyt olemme — mutta toivon, että olisimme tulleet millä muulla asialla hyvänsä kuin tällä."

Markenmoren kartanon pääovi oli auki, ja sisällä eteishallissa kaksi uutta tulokasta havaitsi pikku ryhmän — pitkän miehen, jonka he olivat juuri nähneet, sekä virkamieheltä näyttävän, vanhemmanpuoleisen miehen ja Braxfieldin.

"Täällä on Chilford, sir Anthonyn asianajaja, jo täällä", kuiskasi poliisikomisario astuessaan sisälle yhdessä Fransemmeryn kanssa kursailematta. "Meidän olisi parasta ilmoittaa asiamme hänelle ennenkuin annamme pojan ja tytön tietää siitä mitään. Onneksi en näe heitä kumpaakaan täällä."

Eteishallissa olevat kolme miestä katselivat tarkasti poliisikomisarion puolisotilaallista virkapukua, selvästi hämmästyneinä; vanhin miehistä astui kiireesti lähemmäksi. Poliisikomisario loi häneen varoittavan katseen ja alkoi puhua ensiksi.

"Ovatko nuoret jossakin lähettyvillä, Chilford?" kysyi hän. "Eivät? Pyytäkää Braxfieldia ohjaamaan meidät johonkin huoneeseen pariksi minuutiksi — missä saamme olla yksin." Hän kumartui ja kuiskasi asianajajan korvaan. "Muuan ikävä uutinen."

Chilford tuijotti ikäänkuin hän ei olisi käsittänyt toisen sanoja; hän kuiskasi vuorostaan Braxfieldille; vanha isännöitsijä aukaisi erään oven ja ohjasi seuran hämärään huoneeseen, erääseen niistä Markenmoren kartanon monissa huoneista, joita harvoin käytettiin. Hän aikoi juuri sulkea oven heidän jälkeensä, kun poliisikomisario kutsui hänet takaisin.

"Älkää menkö, Braxfield", sanoi hän. "Tulkaa sisään, sulkekaa ovi. Olenko oikeassa olettaessani, että teidän vanha herranne on kuollut?" jatkoi hän viitaten isännöitsijää yhtymään seuraan. "Herra Fransemmery ja minä kuulimme kuolinkellojen soittoa, minkä takia ajattelimme —"

"Sir Anthony kuoli nukkuessaan varhain tänä aamuna", vastasi Braxfield murheellisena. "En voi sanoa tarkalleen mihin aikaan."

"No niin, minä haluaisin tehdä teille pari kysymystä, Braxfield", jatkoi poliisikomisario. "Oliko herra Guy Markenmore täällä?"

"Herra Guy Markenmore, sir — sir Guy, kuten häntä nyt on nimitettävä, puhuakseni vilpittömästi — oli täällä eilisiltana. Hän viipyi täällä vain hetkisen — lähti pois puoli yhdentoista ajoissa, sir."

"Sitä en voi tarkalleen sanoa, sir. Hänen oli määrä tavata joku näillä tienoin, mutta en tiedä, kuka tuo henkilö oli. Hän aikoi, sir — sir Guy — nousta varhaiseen aamujunaan Mitbournessa matkustaakseen Lontooseen."

"Markenmoren notkelma on Mitbourneen vievän vuoripolun varrella", kuiskasi hän sivuun. "Ettekö sitten ole nähnyt häntä tai kuullut hänestä mitään sen jälkeen, kun hän lähti täältä kello puoli yksitoista, Braxfield?" jatkoi hän kääntyen jälleen vanhaan isännöitsijään päin. "Ette kuullut — mitään?"

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyi asianajaja äkkiä. "Onko jotakin tapahtunut?"

"Parasta lienee, että kerron teille kaikki avoimesti", vastasi poliisikomisario. Hän katsahti ovelle ja alensi ääntään. "En tahdo pelästyttää nuoria", sanoi hän. "Teidän on ilmoitettava heille varovaisesti, Chilford, koska te olette perheen asianajaja. Asian laita on sellainen, että Guy Markenmoren ruumis on löydetty, tuolta ylängöltä, paikasta, jota nimitetään Markenmoren notkelmaksi —" Braxfield päästi tuskanhuudahduksen. Hänen tavallisesti punakat kasvonsa kalpenivat.

"Rohkeutta, ystäväni!" sanoi komisario. "Pysykää tyynenä! Niin — hän on kuollut ja minä pelkään — todellakin — ei ole epäilystäkään — hänet on murhattu!"

Braxfield puhkesi kyyneliin. Mutta Fransemmery, tarttuen ystävällisesti vanhaa miestä käsivarteen, talutti hänet syrjään erääseen ikkunasyvennykseen rauhoitellen häntä. Tällä välin poliisikomisario kertoi nopeasti aamuiset tapaukset Chilfordille ja Harboroughille. Asianajajan vakavat kasvot kävivät entistäänkin vakavammiksi.

"Voitteko sanoa varmasti — näkemänne perusteella — että kysymyksessä on murha?" kysäisi hän viimein.

"En epäile vähääkään", vakuutti poliisikomisario. "Murha! Meidän on otettava tarkka selvä siitä, mitä hän toimi ja puuhaili puoli yhdestätoista eilen illalla varhain tähän aamuun. Poliisilääkärin lausunnon mukaan hänet on ammuttu kello neljän ajoissa. Mitä hän teki — missä hän oli — tuona väliaikana? Te asutte Markenmoressa, Chilford. Eikö niin?"

"Lähellä sitä", vastasi Chilford, "mutta hän ei käynyt luonani, jos sitä ajattelette. En tietänyt, että hän oli käynyt täällä, ennenkuin sain kuulla siitä vasta äsken."

"Minä oletan, ettei hän käynyt tapaamassa teitäkään, herra Harborough?" kysyi poliisikomisario.

"Minä luulin, että te kaiketi tunsitte toisenne ennenkuin hän lähti matkoille", sanoi poliisikomisario. "No niin, tässä on paljon tehtävää, Chilford; teidän pitäisi mennä kertomaan asiasta hänen veljelleen ja sisarelleen ja valmistaa heitä. Hänen ruumiinsa tuodaan tänne — tuossa tuokiossa — ja tutkinto pidetään täällä. Ilmoittakaa heille asia — saakoot he tietää."

Chilford nyökkäsi ja poistui ääneti huoneesta. Braxfield tuli takaisin kuivaten silmiänsä.

"Suonette anteeksi liikutukseni, herra", sanoi hän. "Olen palvellut neljäkymmentä vuotta tässä perheessä, ymmärrättehän — kuin omassani, niin sanoakseni. Tulkaa vierashuoneeseen, herrat, tehkää hyvin - siellä roihuaa iloinen valkea takassa; tätä huonetta ei käytetä milloinkaan, ja täällä onkin liian kylmä."

Nuo kolme miestä seurasivat vanhaa isännöitsijää eteishallin poikki samaan huoneeseen, jossa Harborough oli keskustellut Harryn ja Valencian kanssa edellisenä iltana. Ja sinne saapuivat pian senjälkeen veli ja sisarkin Chilfordin seurassa. Luotuaan vain yhden ainoan silmäyksen heidän kasvoihinsa poliisikomisario kääntyi Fransemmeryn puoleen, päästäen helpotuksen huokauksen.

"Hyvä!" kuiskasi hän. "Kylmiä kuin kurkut! He osaavat hallita tunteitaan — vanhan veren ja hyvän kasvatuksen varma tunnusmerkki, se! Samaa lajia kuin tekin, Fransemmery, oikeata ainesta!"

Sitten hän huomasi selittävänsä tyynesti tapahtumia Harrylle ja Valencialle, jotka kuuntelivat tarkkaavasti, käsittäen pienimmätkin hänen mainitsemansa sivuseikat.

"Nyt", lopetti hän katsoen vuoroon kumpaankin, "on ensimmäisenä tehtävänä ottaa selvä siitä, missä teidän veljenne oli kello puoli yhdestätoista, jolloin hän lähti täältä, kuten isännöitsijänne kertoi minulle, varhaiseen aamuun. Tiedättekö te jotakin?"

"Ei aivan niinkään", sanoi hän. "Hän kertoi meille jotakin. Etkö muista, Harry-juuri vähän ennen lähtöään?"

"Ei mitään varmaa", vastasi Harry. "Minä en saanut minkäänlaista varmaa käsitystä."

"Muistan kaikki", vastasi Valencia. "Hän sanoi, että hänen täytyi mennä, koska hänen oli suoritettava jokin liikeasia lähistöllä. Hän sanoi illallisen odottavan itseään siellä, mihin hän menisi. Mutta — siinä oli kaikki."

"Ei viittaustakaan siitä, mihin hän aikoi mennä — tai kenet hänen piti tavata?"

Seurue hajaantui senjälkeen pikku ryhmiin. Harborough ja Fransemmery vetäytyivät erääseen huoneen nurkkaan, Chilford ja Harry toiseen; poliisikomisario ja Valencia jäivät takan ääreen keskustellen matalalla äänellä. Äkkiä ovi lennähti auki ja Braxfield, kyyneleet vielä silmissä, ilmoitti puolittain kuiskaavalla äänellä:

Kaikki käännähtivät katsomaan, kun rouva Tretheroe — joka ei ollut unohtanut sopivaisuussääntöjä, vaan esiintyi muodinmukaisessa, pikimustassa puvussa — astui kiireesti huoneeseen ja riensi Valencian luo. Vain eräs mies seurueessa kiinnitti huomiotaan paitsi rouva Tretheroeen myös lähimpään kumppaniinsa: Fransemmery, samalla kun hän loi hurmaavan kauniiseen rouva Tretheroeen nopean, ihailevan katseen, teki tarkkanäköisenä sen havainnon, että John Harborough ei ainoastaan säpsähtänyt nähdessään rouva Tretheroen, vaan myös kalpeni, punastui sitten ja kalpeni uudestaan, puristaen yhteen lujat huulensa. Toinenkin huoneessa olijoista näki kaiken tämän — Valencia.

Mutta rouva Tretheroe ei nähnyt mitään — tai ei ollut näkevinään. Hän oli ilmeisesti kiihdyksissä; hänen poskensa hehkuivat tavallista enemmän; hänen huulensa olivat hieman raollaan; hän näytti, ajatteli ainakin kolme huoneessa olevista miehistä, tulleen pikemminkin vastaanottamaan onnitteluja kuin esittämään surunvalitteluja. Mutta lähestyessään Valenciaa hänen herkille kasvoilleen levisi sopiva säälin ilme.

"Valencia-parkani!" sanoi hän hiljaisella, mielittelevällä äänellä. "Isä-kultasi! — tulin heti kohta, kun olin kuullut, ilmaisemaan sinulle ja Harrylle, kuinka suruissani olen, ja katsomaan voisinko tehdä mitään. Mutta — odotittehan sitä, ettekö odottaneetkin? — ja hän oli kovin vanha, todellakin. Ja toinen asia — tietysti te ilmoitatte heti sir Guylle — mitä — ihan totta, Valencia, näin Guyn viime yönä senjälkeen — sen jälkeen kun lähdin täältä, muistattehan — ja — no niin, hän on muuttanut suunnitelmiaan, ja jos lähetätte kirjeitä Lontooseen hänen antamallaan osoitteella, niin muutamiin päiviin ne eivät saavu hänen käsiinsä. Mutta minä tiedän, mistä hänet voidaan löytää — mutta eikö olisi parasta, että sähköttäisitte hänelle heti? Te tapaatte —"

Hän oli puhunut niin nopeasti, ettei Valencia eikä kukaan muukaan voinut saada suunvuoroa. Mutta kun hän nyt veti käsilaukustaan esille paperilappusen, huudahti Harry Markenmore kiihkeästi ja hieman kiukkuisesti:

"Rouva Tretheroe!" sanoi hän levollisesti. "Minä — te ette tiedä vielä, mitä on tapahtunut tänä aamuna. Kuulkaahan. Sir Anthony ei ole ainoa, joka on kuollut — hänen poikansakin on kuollut. Hän —"

"Pitäkää varanne!" huudahti Fransemmery seuraten tarkasti rouva
Tretheroeta. "Hän pyörtyy!"

Poliisikomisario ojensi kätensä, mutta rouva Tretheroe sysäsi sen syrjään. Veri pakeni hänen huuliltaan; hänen silmänsä säihkyivät, kun hän loi ne Chilfordiin.

"Ikävä kyllä se on ehdottomasti totta", lausui Chilford melkein suuttuneena ja hieman ynseästi. "Guy Markenmore löydettiin kuolleena tänä aamuna Mitbournen tien varrelta, eikä ole epäilystäkään, että hänet on murhattu."

Rouva Tretheroe hengitti raskaasti ja lysähti isoa pöytää vasten, joka täytti huoneen keskiosan. Nojaten raskaasti siihen hän kohotti käden kaulalleen ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen silmänsä, joiden ilme muuttui hurjaksi ja epätoivoiseksi, siirtyivät kasvoista toisiin; lopulta ne pysähtyivät Harboroughiin, joka katseli häntä tarkasti. Ja päästäen sitten huudon, joka muistutti puoliksi kirkaisua, hän nosti kätensä vielä korkeammalle osoittaen Harboroughiin.

"Murhattu?" sanoi hän. "Guy — murhattu? Siinä tapauksessa — siinä tapauksessa — tuossa on se mies, joka murhasi hänet! — Tiedän sen! Uskallatko sanoa, ettet murhannut, John Harborough! Sinä tiedät sen tehneesi! Sinä uhkasit — seitsemän vuotta sitten tappaa hänet milloin hyvänsä ja missä hyvänsä hänet kohtaisit ensi kerran — ja nyt — nyt sinä olet tehnyt sen! Guy? — Kuollut? — Minä — voi, Jumalani — minä — minä lupasin — viime yönä — vasta joku tunti sitten — mennä — mennä naimisiin hänen kanssaan! Meidän — Valencia! — meidän piti mennä naimisiin heti!"

"Nyt hän pyörtyy todella!" mutisi Fransemmery. "Hyvä Jumala — millaisia paljastuksia!"

Hän hypähti paikaltaan, kun rouva Tretheroe kaatui raskaasti lattialle, voihkaisten vihlovasti; Chilfordin ja Valencian avulla hän sai viedyksi hänet huoneesta ja lähetti Braxfieldin noutamaan emännöitsijää. Jättäen tämän ja Valencian vaalimaan rouva Tretheroeta hän palasi Chilfordin kanssa toisten luo. Poliisikomisario seisoi kädet selän takana nojaten suurta uuninreunusta vasten; Harborough katseli häntä hyvin kalpeana suoraan silmiin pöydän takaa; Harry Markenmore seisoi vähän syrjempänä silmäillen epäilevästi toisesta toiseen.

"Törkeä — mutta ehdottoman varma syytös, herra Harborough", puhui poliisikomisario parhaillaan. "Hän ei näyttänyt epäröivän vähääkään tehdessään sen!"

"Näittehän, että hän teki sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa", sanoi
Harborough. "Ja — syvästä — surusta."

"Juuri sellaisina hetkinä — olen tullut sen huomaamaan — totuus ilmaistaan ajattelematta", huomautti komisario kuivasti. "Mutta koska hän puhui asiasta meidän kaikkien läsnäollessa, niin etteköhän antaisi minulle jonkinlaista selitystä omasta puolestanne. Oletteko koskaan lausunut sellaista uhkausta, josta hän puhui? — Oletteko uhannut tappaa Guy Markenmoren, milloin ja missä hyvänsä hänet ensi kerran kohtaisitte?"

"Minä en ole herra Harboroughin asianajaja", sanoi hän, "mutta jos olisin, niin neuvoisin häntä ehdottomasti jättämään vastaamatta tuohon kysymykseen, herra komisario. Käsitättehän."

"Tämä ei ole lakitupa", tiuskasi poliisikomisario. "Tämä on yksityiskeskustelu kunnon miesten kesken. Koska rouva Tretheroe puhui meidän kuultemme, on herra Harboroughillakin oikeus sanoa sanottavansa meidän kuultemme."

"Minä kerron!" huudahti Harborough äkkiä. "Minä lausuin sellaisen uhkauksen — vuosia sitten. Tein sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa — niin kiihtyneessä kuin vain saattaa ajatella, mutta — se on kokonaan hälvennyt, jo kauan sitten — tarkoitan suuttumuksen tunne — kaikki sellainen — on kuollut minussa. Jos olisin kohdannut Guy Markenmoren nyt — tai milloin hyvänsä viimeisten neljän, viiden vuoden aikana — olisin paiskannut hänelle kättä."

"Hyvä!" sanoi poliisikomisario. Hän viittasi Harryyn ja katsoi Harboroughiin. "Hänen — ja hänen sisarensa mieliksi", jatkoi hän, "sanokaapa minulle — milloin näitte viimeksi Guy Markenmoren?"

Harborough katsahti Harryyn. Juuri tällöin Valencia palasi huoneeseen.
Harborough kääntyi häneen.

"Minä sanon teille", virkkoi hän tyynesti. "En ole nähnyt Guy Markenmoren kasvoja kertaakaan seitsemään vuoteen. En tiedä mitään hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista — en mitään!"

Poliisikomisario nyökkäsi; toiset eivät tehneet minkäänlaisia huomautuksia. Mutta Valencia katseli Harboroughia tarkasti hetkisen; hänkin katseli Valenciaa; Fransemmerystä, jonka silmät seurasivat heitä valppaasti, näytti siltä kuin he olisivat vaihtaneet keskenään yhteisymmärrystä puhuvan katseen. Sitten Valencia meni veljensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja kääntyi komisarion puoleen.

"Eikö ole ryhdyttävä toimeen — valmistuspuuhiin?" kysyi hän.
"Sanokaahan, mitä olisi tehtävä?"

Poliisikomisario poistui veljen ja sisaren kanssa; Harboroughkin lähti pois virkkamatta enää sanaakaan, Chilford ja Fransemmery jäivät kahden kesken. He astuivat senjälkeen pengermälle ja alkoivat kävellä edestakaisin, aluksi vaiteliaina.

"Minusta tuntuu", sanoi Fransemmery vihdoin, "että kaikki se, mitä kuulimme juuri rouva Tretheroelta, on alkujaan yhteydessä jonkun vanhan rakkausjutun kanssa. Harborough ja Guy Markenmore olivat kai ennen kilpakosijoita, vai mitä?"

"Sen tietävät kaikki, rakas ystäväiseni!" vastasi Chilford. "Kun rouva Tretheroe oli Veronica Leighton — hänen isänsä oli Markenmoren pastori, muistattehan — hän oli innokas ja parantumaton keimailija, ja koko liuta nuoria miehiä liehui aina hänen ympärillään. Mutta nämä kaksi veivät voiton kaikista, ja minusta on aina tuntunut siltä, että vain hänen vaikutuksestaan ja hänen tähtensä he molemmat lähtivät aikanaan kotoansa. Hän ei myöskään mennyt naimisiin eversti Tretheroen kanssa ärsytyshalusta tai tämän rahojen takia — rahojen, sanon minä. Noiden tapausten takana on jotakin salaperäistä — jotakin merkillisen salaperäistä, josta ei vielä ole päästy selville."

"Ja nyt on sattunut uusi salaperäinen tapaus!" sanoi Fransemmery. "Ja rouva Tretheroe näyttää sekaantuneen siihenkin."

"Epäilemättä!" huomautti asianajaja naurahtaen kuivasti. "Vasta nyt hän ilmaisee vanhoja asioita. Mutta Guy Markenmore oli hänen kanssaan viime yönä. No niin, missä ja kuinka kauan?"

Fransemmery ei vastannut mitään. Hän oli kiinnittänyt katseensa johonkin ja kohotti kätensä viitaten erääseen näkyyn. Miehet, jotka kuljettivat Guy Markenmoren ruumista, ilmaantuivat juuri näkyviin metsän reunasta.

KUUDES LUKU

Kaksi päivää myöhemmin Fransemmery, joka oli kutsuttu täyttämään valamiehen velvollisuutta tuossa vanhanaikaisessa laitoksessa, ruumintarkastus-oikeudessa, toimi "kahdentoista rehellisen kunnon miehen" esimiehenä Markenmoren kartanon vanhassa ruokasalissa. Tämä kunnioitusta herättävä huone oli varta vasten järjestetty ja kalustettu tätä tilaisuutta varten; Braxfield teki murheellisena havainnon, että sitä käytettiin nyt ensi kertaa sen upean juhlapäivällisen jälkeen, jonka sir Anthony oli antanut ystävilleen ja naapureilleen Guyn tullessa täysi-ikäiseksi.

Se oli suunnattoman suuri huone: aatelinen jo ulkoasultaan, ja aikanaan siellä oli sattunut monta iloista ja merkillistä kohtausta. Mutta koskaan, kartanon rakennuttajan, erään Markenmoren kuolleen esi-isän aikojen jälkeen, ei se ollut ollut niin täynnänsä eriarvoista väkeä kuin tänä kirkkaana kevätaamuna. Siellä olivat valamiehet, poliisi ja todistajat; siellä oli Chilford perhettä edustamassa ja toinen asianajaja, joka edusti Harboroughia; siellä oli lontoolainen lakimies poliisiviranomaisten puolesta oikeudenkäyntiä seuraamassa; siellä oli kaikenlaisia virkailijoita; siellä oli paikallisen sanomalehden reporttereita ja pari kolme Lontoon lehtien erikoisedustajaa. Mutta kaikki nämä hukkuivat kokonaan kuuntelijain sankkaan parveen — kyläläisiin, kreivikunnan aatelisiin, läheltä ja kaukaa kertyneeseen kansaan. Markenmoren jutusta, tuumiskeli Fransemmery korjaillessaan kultakehyksisiä silmälasejaan ja katsellessaan ympärilleen, uhkasi tulla oikein kuuluisa.

Fransemmery saattoi todellakin tällä hetkellä sanoa, että hän ja hänen valamiestoverinsa olivat saapuneet tähän tärkeään tutkintotilaisuuteen rehellisinä, ennakkoluulottomina, asiaan lähemmin perehtymättöminä. Niiden kahden vuorokauden aikana, jotka olivat kuluneet Guy Markenmoren ruumiin löytämisestä, ei rahvaan keskuuteen ollut levinnyt mitään enempiä tietoja. Paljon oli tapahtunut. Tähän tavallisesti hiljaiseen kylään oli tuotu melkoisia poliisivoimia; ne olivat tutkineet maat ja mannut ja rikospaikan koko lähimmän ympäristön. Blick oli toimittanut parin, kolmen alemman apulaisensa kanssa tarkastuksia kaikkialla lähistössä; Markenmoren ympäristössä oli tuskin ainoatakaan sielua, jolta ei olisi koetettu hankkia tietoja.

Mutta kaikesta siitä, mitä näiden tutkimusten kautta oli saatu selville, eivät niiden toimittajat olleet hiiskuneet halaistua sanaakaan, ja poliisia lukuunottamatta ei isossa ruokasalissa, joka nyt oli muutettu oikeussaliksi, ollut yhtään ihmistä, joka olisi saattanut edes aavistaakaan, mitä paljastuksia oli odotettavissa. Mutta eräs asia tiedettiin. Rouva Tretheroe ei ollut tyytynyt siihen syytökseensä, jonka hän teki John Harboroughia vastaan veljen, sisaren ja muiden vierashuoneeseen kokoontuneiden henkilöiden läsnäollessa. Hän oli syyttänyt Harboroughia uudestaan — pastorille, kyläläisille ja muille; yleisesti tiedettiin jo varsin hyvin, että rouva Tretheroe uskoi lujasti Harboroughin tappaneen Guy Markenmoren. Rouva Tretheroe herätti sentähden luonnollisesti suurta huomiota istuessaan lähellä huoneen keskelle asetettua suurta pöytää, puettuna hieman teatterimaisesti synkkään surupukuun. Hän ei ollut yksin; vaikka hänen vieraansa olivat kadonneet samana päivänä, jona murhenäytelmä tapahtui, jäi pari ystävää hänen luokseen; toinen näistä oli rouva Hamilton, keski-ikäinen hieno nainen; toinen taas parooni von Eckhardstein, muhkea, nuorekas, viisikymmenvuotias mies, jonka sanottiin olevan Euroopan etevimpiä rahamiehiä. He istuivat rouva Tretheroen vieressä; vähän kauempana istui Harborough, vakavana ja tyynenä, asianajajansa Walkinshawin rinnalla.

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan suorittivat automaattisesti tavanmukaiset, ikävät alkuvalmistelut ja täyttivät kaamean velvollisuutensa; tarkastivat kuolleen ruumiin ja kuuntelivat kunnioittavasti tutkintotuomarin alkuhuomautuksia, käsittäen koko ajan, että tämä kuului vanhoihin tapoihin — päähuomio oli kiinnitettävä todistajain lausuntoihin. Mutta tutkintotuomari lopetti huomautuksensa aivan odottamatta, ja valamiehet ja kuulijakunta istuutui paikoilleen seuratakseen itse asian käsittelyä — kuunnellakseen, mitä selityksiä annettaisiin, tavalla tai toisella, päivän polttavan kysymyksen valaisemiseksi: Kuka surmasi Guy Markenmoren?

Tutkinnon ensi asteilla ei ilmennyt paljoakaan uutta tai mielenkiintoista. Harry Markenmore totesi, että ruumis oli hänen vanhempi veljensä Guy, joka, sanoi hän, oli kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Hän ei tietänyt, oliko Guy naimisissa vai ei. Guy oli lähtenyt Markenmoren kartanosta seitsemän vuotta sitten, eikä kotiväki ollut nähnyt tai kuullut hänestä mitään senjälkeen, ennenkuin vasta murhan edellisenä iltana, jolloin hän oli saapunut kotiin odottamatta. Harry kuvaili yksityiskohtaisesti lyhyttä vierailua ja lausui, että hänen veljensä oli poistunut kartanosta noin puoli yhdentoista aikaan. Hän oli puhunut sovitusta kohtauksesta lähistöllä ja maininnut, että illallinen odotti häntä siellä, niihin hän aikoi mennä. Harry ei sanonut tietävänsä vähääkään, minne Guy oli sitten mennyt. Hän ei palannut Markenmoren kartanoon — kukaan ei ollut nähnyt häntä siellä ennenkuin vasta seuraavana aamuna, jolloin hänen ruumiinsa tuotiin sinne.

Hobbs, maatyöläinen, selitti, miten hän oli löytänyt kuolleen miehen, jonka hän tunsi heti, ja kuvaili yksityiskohtaisesti, mitä oli tehnyt avun hankkimiseksi. Hän ei ollut tavannut ketään tässä osassa ylänköä eikä huomannut mitään epäilyttävää murhapaikan lähettyvillä.

Kyläpoliisi kertoi Markenmoren notkelman seutuvilla tehdyistä tutkimuksista: siellä ei ollut merkkiäkään, joka olisi viitannut kamppailuun, eikä siellä ollut jalanjälkiäkään — ruohikko oli niillä tienoin, sanoi hän, hyvin pitkää, rehevää ja hyvin joustavaa; vaikka hiljan ei ollut satanutkaan, ei perinpohjaisimmankaan tarkastuksen avulla voitu löytää mitään jälkiä. Minkäänlaista asettakaan ei ollut tavattu tapahtumapaikan läheltä eikä viereisestä viidakosta. Tämä todistaja selosti myös niitä tuloksia, joita kuolleen vaatteiden tutkiminen oli antanut, mikä toimitettiin sen jälkeen, kun ruumis oli kuljetettu kartanoon. Hänen taskuissaan oli melkoinen summa paperi-, kulta- ja hopearahaa. Niissä oli kultakello, kellonperät ja medaljonki. Vielä oli kolme sormusta — kaksi jalokivillä varustettua, lisäksi useita pikku esineitä — hopeinen sikaarikotelo, hopeinen tulitikkurasia ja muuta sellaista ja lopuksi kaksi muistikirjaa. Kaikki nämä esineet olivat nyt poliisin hallussa. Hän vakuutti varmasti, että kun edellinen todistaja oli hakenut hänet notkelmaan, ei ruumiiseen ollut kajottu millään tavoin ja ettei vaatteisiin eikä muihin hänen juuri mainitsemiinsa esineisiin ollut koskettu. Näiden tosiasioiden ja sen lisäseikan nojalla, että kuolleella oli taskussaan suuri summa rahaa, hän oli heti saanut sen vaikutelman, ettei murhaa ollut tehty ryöstötarkoituksessa.

Poliisilääkärin todistus oli mielenkiintoisempi. Noin kahtakymmentä minuuttia vailla seitsemän, kertoi hän, oli hän saapunut yhdessä poliisikomisarion ja etsiväkomisario Blickin kanssa Markenmoren notkelmaan. Hän havaitsi heti, että Guy Markenmore oli ammuttu kuoliaaksi, ja hänestä näytti siltä, että hänet oli ammuttu kaksi tai kolme tuntia aikaisemmin — paremmin kolme kuin kaksi tuntia. Hän ei ollut muuttanut mielipidettään — hän määrittelisi kuoleman todellisen ajan noin kello neljäksi. Kuolema oli tapahtunut silmänräpäyksessä. Kuoleman jälkeen toimitetussa tarkastuksessa hän oli todennut, että kuula — joka oli nyt esillä — oli ammuttu aivan läheltä revolverista; se oli tunkeutunut päähän oikeasta ohimosta, lävistänyt aivot viistoon alaspäin ja pysähtynyt lopulta lihaksiin vähän vasemman korvan alapuolelle.

"Tämä vamma", lausui tutkintotuomari, "on saattanut syntyä oman käden kautta?"

"Siinä tapauksessa minä olisin odottanut näkeväni kuolleen puristavan vielä asetta kädessään. Sellaisissa tapauksissa on todennäköistä, että henkilö, joka ampuu itsensä, pitää laukaistessaan lujasti revolverista, ja hänen sormiensa ote kiristyy kuolinkamppailussa."

"Kun paikalta ei löydetty revolveria, niin teittekö sen johtopäätöksen, että tässä on esillä murha?"

"Kyllä, olen tehnyt. Ensiksikin voimme olettaa, että murhaaja ja hänen uhrinsa kävelivät rinnakkain, luultavasti syventyneinä innokkaaseen keskusteluun, uhri vasemmalla puolella. Minä arvelen, että murhaaja kohotti äkkiä rintansa yli oikean kätensä, jossa oli revolveri, ja ampui uhrinsa ihan vierestä, ilman että tämä saattoi aavistaa vähääkään joutuvansa hyökkäyksen alaiseksi. Revolveri on varmaan painettu ihan lähelle ohimoa — iho ja hipiäkarvat sen seutuvilla olivat kärventyneet."

"Aurinko nousee nykyään noin kymmentä vaille viisi", huomautti hän. "Kello neljältä on niin muodoin jo aivan valoisaa. Tämä on tärkeä kohta, arvoisat herrat. Painakaa se mieleenne siihen katsoen, mitä juuri olette kuulleet."

Kellään asianajajista ei ollut esitettävänä mitään kysymyksiä poliisilääkärille. Tämä istuutui, ja puheenjohtaja alkoi keskustella kuiskaillen erään kirjurinsa kanssa. Sitten tuli hetki, jota oikeussalin täyteinen ihmisjoukko oli odottanut kiihkoaan hilliten.

Rouva Tretheroe nousi seisoalleen ystäviensä keskeltä ja käveli verkkaisesti todistajain aitaukseen. Ilmeisesti hyvin valmistettuna, mitä hänen oli tehtävä, hän veti hansikkaan oikeasta kädestään ja sysäsi kasvoiltaan tiheän huntunsa. Ottaen raamatun paljaaseen käteensä hän vannoi todistajanvalan hiljaisella äänellä ja käänsi hyvin kalpeat, mutta täysin hillityt kasvonsa puheenjohtajaan, joka kumartui häneen päin myötätuntoinen ja miettivä ilme silmissään. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa puheenjohtaja teki alustavat kysymyksensä.

"Minä tunsin hänet siitä ajasta asti, kun isäni tuli Markenmoreen, tämän kunnan pastoriksi, jolloin minä olin seitsemäntoista-, kahdeksantoistavuotias tyttö, aina siihen saakka, kun Guy lähti tästä kartanosta, noin seitsemän vuotta sitten."

"Teidän tuttavuutenne siihen aikaan kesti niinmuodoin noin neljä tai viisi vuotta?"

"Te kai menitte naimisiin eversti Tretheroe-vainajan kanssa heti sen jälkeen, kun Guy Markenmore oli lähtenyt kotoaan — seitsemän vuotta sitten?"

"Oletteko vasta äskettäin palannut Intiasta — missä eversti Tretheroe, tietääkseni, kuoli viime vuonna?"

Tutkintotuomari kumartui hieman pöytänsä yli — varma merkki siitä, ajatteli Fransemmery, että hänen seuraavat kysymyksensä siirtyisivät aivan erityisten seikkojen alalle.

"No niin, rouva Tretheroe, ettekö nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan noiden seitsemän vuoden aikana?"

"Seitsemään vuoteen ette siis ole nähnyt, ette kuullut ettekä saanut häneltä mitään tietoja. Milloin näitte hänet jälleen viimeksi?"

Rouva Tretheroe laski ristiinpannut kätensä todistajain aition kaiteelle ja silmäili vuoroin tutkintotuomariin, vuoroin kahteentoista valamieheen. Nyt oli väri palannut hänen kasvoilleen; hänen silmänsä säkenöivät; hän näytti alkavan tuntea aivan erikoista mielenkiintoa oikeudenkäyntiä kohtaan.

"Seuraavalla tavalla", sanoi hän tyynellä, selvällä äänellä. "Maanantai-iltana päivällisen jälkeen satuin antamaan joitakin määräyksiä ajurilleni, Burtonille. Valmistautuessaan lähtemään hän mainitsi nähneensä vastikään Guy Markenmoren; hän oli nähnyt tämän, kertoi hän, menevän kartanoon. Minä ajattelin, että Burton oli varmaan erehtynyt, mutta hän ei antanut perään — luonnollisesti tiesin, että hän oli tuntenut Guyn lapsuudesta asti. Sitten —"

Tässä rouva Tretheroe pysähtyi ja alkoi naputella sormillaan edessään olevalle kaiteelle; hän katseli oikeuden puheenjohtajaa ja valamiehiä hieman hämmentynyt ilme kasvoillaan.

"Mitä tapahtui sitten, olkaa hyvä?" kysyi puheenjohtaja virallisella äänellä.

"Nähkääs — minä halusin tavata Guyta!" jatkoi rouva Tretheroe äkkiä. "Niinpä — ei aivan heti, vaan hetken päästä — noin puoli yhdentoista aikaan kai — heitin vaipan päivällispukuni ylle ja riensin puiston poikki kartanoon — siellä on polku, oikotie. Tulin tänne — tapasin Braxfieldin, isännöitsijän, ja Valencia Markenmoren. Kerroin Valencialle kuulleeni, että Guy oli tullut kotiin. Hän sanoi Guyn lähteneen. Silloin ajattelin, että kuultuaan minun asuvan Dower-talossa hän ehkä tulee sinne tapaamaan minua, ja niin poistuin arvellen, että kenties tapaan hänet odottamassa minua."

"En — mutta — kohtasin hänet. Hän oli käynyt asunnossani. Kohtasin hänet portilla."

"En, en esittänyt. He pelasivat juuri silloin bridgeä, jotkut heistä — jotkut taas pelasivat biljardia. Hän ei nähnyt ketään heistä."

"Olemme kuulleet — sir Harry Markenmorelta — hänen veljensä puhuneen sopimuksesta, jota selvittämään hän kiirehti kartanosta. No niin — olitteko te hänen kanssaan liikeasioissa?"

"Kyllä — hän sanoi vain, että hänen oli sovittava siitä — lähistöllä."

"Ei, hän ei sanonut. Hän mainitsi asiasta vain ohimennen. Minä en kysellyt häneltä siitä."

"No niin, hän oli luonani neljännestä vaille kahteentoista", vastasi rouva Tretheroe.

"Näkikö kukaan vieraistanne - tai palvelijoistanne — hänen tulevan tai menevän?"

"Kukaan ei nähnyt häntä. Tulimme taloon sivuovesta, jonka avain on aina minun huostassani. Menimme suoraa päätä arkihuoneeseeni. Johdatin hänet ulos samaa tietä. Ei — kukaan ei nähnyt häntä."

"Te johdatitte Guy Markenmoren ulos talostanne, te itse, neljännestä vaille kaksitoista. Huomasitteko, mitä tietä hän lähti?"

"Kyllä. Minä näet menin hänen kanssaan pihatietä portille asti. Hän lähti valtamaantietä kylään päin."

Rouva Tretheroe pudisti päätänsä ja hänen ympärillään olevat luulivat jo, että hän puhkeisi kyyneliin. Mutta äkkiä hän hillitsi itsensä ja hänen silmissään oli miltei uhkaava ilme, kun hän vastasi viimeksi esitettyyn kysymykseen.

"Minä en nähnyt häntä enää — kunnes näin hänet vasta eilen kuolleena — murhattuna!"

Tutkintotuomari vetäytyi tuolillaan taaksepäin: hän oli nähtävästi saanut tietää sen, mitä hän erikoisesti halusikin; sen katseen tarkoituksena, jonka hän loi valamiehiin, oli ilmeisesti muistuttaa heille, että nyt he tiesivät Guy Markenmoren olleen puoli yhdestätoista neljännestä vaille kahteentoista kuolemansa edellisenä iltana yksin rouva Tretheroen kanssa tämän kotona kenenkään tietämättä. Valamiehistä hän kääntyi asianajajiin, jotka istuivat hänen korokkeensa alapuolella olevan pöydän ääressä. Se asianajaja, joka oli saanut tietoja poliisivirkailijoilta, nousi hitaasti pystyyn ja kääntyi todistajaan päin.

"On kai aivan yleisesti tunnettua, rouva Tretheroe", sanoi hän lempeällä, puolittain anteeksianovalla äänellä, "että teillä oli ennen naimisiin menoanne miesvainajanne kanssa monia kosijoita".

"Kyllä!" vastasi rouva Tretheroe viipymättä. "Mutta — en kuitenkaan käsitä, mitä te tarkoitatte sanoessanne yleisesti tunnettua. Minulla oli — aivan varmasti."

"Eikö itse asiassa ollut yhteen aikaan jo puhetta teidän naimisiinmenostanne?"

"Siirtykäämme tästä asiasta hetkiseksi — siitä ei tullut silloin mitään. Te menitte naimisiin eversti Tretheroen kanssa. Mutta, saanen otaksua, teidän — teidän vanhat tunteenne Guy Markenmorea kohtaan eivät kai olleet kokonaan turtuneet."

Rouva Tretheroe epäröi. Kun hän alkoi puhua uudelleen, oli hänen äänensä käynyt hiljaisemmaksi.

"Minä — minä en tietänyt siitä ennenkuin — ennenkuin kohtasin hänet jälleen toissa yönä", sanoi hän.

"No niin, rouva Tretheroe, oikeuden etu vaatii, että saamme kuulla totuuden. Pyysikö Guy Markenmore, ollessaan yksin teidän kanssanne asunnossanne maanantai-yönä, teitä vaimokseen?"

SEITSEMÄS LUKU

Mielenkiintoa ilmaisevien kuiskausten aallon vieriessä ympäri salin katsoi kysymysten tekijä merkitsevästi kahteentoista valamieheen kuin kehoittaakseen heitä pitämään korvansa auki; heistä hän kääntyi vielä kerran todistajaan.

"Te suostuitte hänen naimatarjoukseensa, siis. Sovitteko, milloin teidät piti vihittämän?"

"Melkein heti. Seuraavasta syystä — hän kertoi minulle olevansa pakotettu matkustamaan New Yorkiin hyvin tärkeän liikeasian tähden viikon tai parin kuluttua. Päätin lähteä hänen mukaansa, ja niin sovimme, että hän hankkisi erikoisluvan ja me menisimme naimisiin aivan pian."

"Saanemme siis otaksua, että te ja Guy Markenmore rakastuitte jälleen toisiinne, kohdatessanne taas toisenne, kun olitte vanhoja ystäviä ja te vapaa, ja päätitte mennä naimisiin viipymättä?"

"Hyvä on. No niin, rouva Tretheroe, pyytäisin teitä muistelemaan jälleen niitä päiviä, jolloin olitte neiti Leighton. Te olette myöntänyt, että teillä oli monia kosijoita. Eikö totta, että näistä monista ihailijoistanne osoititte erikoista suosiotanne kahdelle naapuriston nuorelle herralle ja että toinen heistä oli Guy Markenmore, toinen taas John Harborough Greycloisterista?"

Rouva Tretheroe ei näyttänyt epäröivän vähääkään vastatessaan tähän kysymykseen.

"Niin ollen puhuttiin näillä seuduin yleisesti, ettette te saattanut oikein päättää kumman heistä valitsisitte?"

"Mutta mistä johtuu, ettette loppujen lopuksi ottanut kumpaakaan, vaan menitte naimisiin kolmannen kanssa."

"Mistä syistä? Kaikki tämä on tärkeätä asian käsittelylle valamiehistön läsnäollessa. Mitkä olivat syyt?"

"Nähkääs — he kun tulivat hirveän mustasukkaisiksi toisilleen. Oltuaan ennen parhaita ystäviä heistä tuli katkerat vihamiehet. Tai paremmin sanoen Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guyta kohtaan. Harborough oli saanut päähänsä, että Guy oli saattanut minut tylyksi hänelle."

"Ei, ei ensinkään! Mutta Harborough oli aina kateellinen ja epäluuloinen ja hän kiivastui aina niin — niin kovin asioista, jotka — no niin, minä annoin hänelle rukkaset."

"Noh", vastasi hän kotvan kuluttua. "Minä — minä kyllästyin tosiaan hieman tuohon riitaan, ja niin sanoin Guylle, ettei sellainen käy päinsä — ja suostuin eversti Tretheroen tarjoukseen."

"Ymmärrän. Te erositte molemmista kosijoistanne ja menitte naimisiin miehen kanssa, joka oli vanhempi ja järkevämpi. Mainiota. Mutta, rouva Tretheroe, minusta tuntuu kuitenkin siltä kuin jotakin olisi tapahtunut ennen sitä. Te sanoitte juuri äsken, että Harborough kantoi sydämessään kauheaa, katalaa vihaa Guy Markenmorea kohtaan. Onko siis totta, että Harborough uhkasi kilpakosijaansa teidän läsnäollessanne?"

"Se tapahtui eräänä päivänä, kun hän tapasi Guyn minun seurassani paluumatkalla kotiin metsästysretkeltä. Syntyi välikohtaus — kiivaita sanoja, Harborough menetti malttinsa. Hän sanoi Guylle iskevänsä tämän kuoliaaksi. Tiedän varmasti, että hän myöhemminkin uhkasi Guyta — hän sanoi tappavansa Guyn."

"Ja hän uhkasi tappaa kilpakosijansa siksi, että — mikä olikaan syynä, tarkemmin sanottuna?"

"Asian laita oli sellainen kuin juuri selitin, että hän oli saanut päähänsä Guyn kertoneen minulle jotakin hänestä ja että meidän väliemme kylmeneminen oli johtunut siitä."

"En tiedä, lienenkö antanut. Väliin — olisin ehkä antanutkin; mutta väliin taas en olisi tahtonut. Ei — luullakseni en koskaan vastannut täysin myönteisesti tai kielteisesti."

"Ja lopulta Harborough ajatteli, että hänen kilpakosijansa vehkeili takanapäin?"

"Ja myöhemmin — te, jos saamme luvan sanoa, hylkäsitte molemmat ja suostuitte eversti Tretheroen tarjoukseen?"

"Tapasitteko kumpaakaan heistä enää senjälkeen, kun olitte mennyt kihloihin eversti Tretheroen kanssa?"

"Koskaan en tavannut Guy Markenmorea senjälkeen. Harboroughin tapasin kerran. Kohtasin hänet eräänä iltapäivänä täällä lähellä."

"Kyllä. Hän sai tavanmukaisen raivokohtauksensa. Hän lähestyi minua katkerana. Hän sanoi minun liehitelleen häntä kolmen vuoden ajan ja sitten heittäneen syrjään. Ja hän lopetti mielenpurkauksensa toistamalla tietävänsä hyvin, että hän saa kiittää tästä Guy Markenmorea ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen, kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä."

Kun tämän vastauksen synnyttämä kiihtymys oli lauennut, loi kysyjä rouva Tretheroeen tutkivan katseen.

"Harborough sanoi — teille — että Guy Markenmoren tähden hän, Harborough, oli menettänyt teidän suosionne ja että hän ampuisi Guyn kuin koiran, jos heidän tiensä sattuisivat yhteen kuinka pitkän ajan perästä hyvänsä?"

"On siis syytä otaksua, että Harborough oli silloin intohimoisesti teihin rakastunut?"

"Mielettömästi!" mutisi rouva Tretheroe. "Hän toimi kuin mielipuoli.
Minä pelkäsin häntä."

"No niin, ettekö kohdannut viimeisten seitsemän vuoden aikana — pikemminkin kai kuuden — koskaan Harboroughia?"

"Kuulin — vain kerran — eräältä ystävältäni Selcasterista, että hän matkusteli vielä ulkomailla ja että Greycloisterin ovet olivat olleet suljettuina muutamien vuosien ajan."

"Hyvä. Vihdoin teidän miehenne kuoli, ja te tulitte takaisin Englantiin ja vuokrasitte Dower-talon. Ja viime maanantaina Harborough palasi Greycloisteriin. Nyt, rouva Tretheroe, tahtoisin tehdä teille tärkeimmän kysymyksen. Tapasitteko herra Harboroughin viime maanantaina?"

Kuolemanhiljaisuus vallitsi nyt huoneessa. Sillä rouva Tretheroe epäröi vastatessaan. Kaikki kaulat kurottautuivat eteenpäin. Vihdoin hän vastasi.

"Juuri hänen porttinsa edustalla Greycloisterissa noin viiden aikaan iltapäivällä."

"Kyllä, todellakin. Minä olin hämmästynyt. Hän näytti peräytyvän — kiihtyneenä. Tietysti me puristimme toistemme käsiä ja pakisimme hiukan. Vain jokapäiväisistä asioista."

"Juuri niin. Mutta hän kysyi, saisiko hän — tai paremminkin, milloin hän saisi — tulla käymään luonani."

"Minä vastasin — kyllä, että hänen sopisi tulla milloin hyvänsä. Mitä muutakaan olisin voinut vastata?"

"Seuraavana aamuna täällä vierashuoneessa, kun tulin lausumaan valitteluni sir Anthonyn kuoleman johdosta ja kuulin, että Guy oli kuollut."

Asianajaja keskeytti tutkintonsa ja epäröi hetkisen; mutta sitten hän nojautui äkkiä kuin tyydytettynä tuolinsa selustaa vasten, veti esille nuuskarasiansa ja kopautti sitä miettivästi ennenkuin otti siitä runsaan hyppysellisen nuuskaa. Kiihkoisaa mutinaa oli kuulunut kautta koko katselijakunnan, kun rouva Tretheroe antoi viimeisen päättävän vastauksensa; tuskin se oli vaiennut, kun Harboroughin puolustusasianajaja Walkinshaw astui pöydän ääreen. Hän katsoi tiukasti todistajaa.

"Haluaisin tehdä teille erään hyvin suoran kysymyksen", sanoi hän. "Ja haluaisin hyvin täsmällisen vastauksen. Uskotteko vilpittömästi, että herra Harborough on tappanut herra Guy Markenmoren? Ajatelkaa!"

"Te uskotte, että herra Harborough on pitänyt vireillä kostonhaluaan — jos hän todella on sellaista koskaan tuntenutkaan — seitsemän vuotta ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta tyydyttääkseen sen?"

"Minä uskon, että hän on ampunut Guy Markenmoren", sanoi rouva
Tretheroe hieman synkän näköisenä.

"Luuletteko, että herra Harborough palasi kotiin teihin yhä rakastuneena? Vastatkaa!"

"Minusta se on mahdollista. Hänellä oli tapana vannoa, ettei hän voisi koskaan rakastaa ketään muuta. Eikä hän todellakaan ole mennyt naimisiin."

"Kuulkaapa, mitä minä sanon. Herra Harborough kohtasi teidät maanantaina iltapäivällä. Olettakaamme, että hänen vanha intohimonsa heräsi eloon vain nähdessään teidät — olettakaamme edelleen, että hän päätti mielessään ruveta vielä kerran tavoittelemaan teidän kättänne. Pidättekö todennäköisenä, että hän olisi aloittanut tämän yrityksensä ampumalla miehen?"

"En halua tehdä mitään olettamuksia. Uskon, että hän ampui Guyn! He kohtasivat toisensa — sattumalta — ja Harborough ampui hänet."

"Olettepa te valmis tekemään varmoja johtopäätöksiä, rouva Tretheroe! Te vakuutatte tyynesti, että he kohtasivat toisensa. Mitä! Kello neljä aamulla — Markenmoren notkelmassa?"

Rouva Tretheroe katseli ympärilleen. Tähän asti hän oli luonut vain silloin tällöin silmäyksiä tutkintotuomariin ja valamiehistöön, mutta nyt hän silmäsi ympäri kuulijakunnan, ja kääntäessään kasvonsa jälleen Walkinshawiin niillä oli hymy, joka ilmaisi ylenkatsetta.

"Minä tiedän, että John Harborough oli Markenmoren notkelmassa kello neljä tuona aamuna", vastasi hän rohkeasti. "Vieläpä tiedän, että hänet nähtiin siellä!"

Walkinshaw kävi äkkiä miettiväksi. Hän katsahti taakseen suojattiinsa, ja niin tekivät kaikki huoneessa olijat. Taas kumisi salissa hämmästyksen mumina. Walkinshaw palasi Harboroughin luo, joka istui liikkumatta ja vaiteliaana. Asianajaja kuiskaili hänelle vilkkaasti; Harborough vain viittasi, melkein välinpitämättömästi. Hetkistä myöhemmin rouva Tretheroe oli kadonnut todistajain aitiosta, ja toinen todistaja kutsuttiin sinne.

Fransemmery ja hänen yksitoista kumppaniaan tunsivat uutta mielenkiintoa sydämissään katsellessaan Valtikan entistä emäntää. Yksitoista heistä pohti jo mielessään, mitä hän tulisi kertomaan. Mutta Fransemmery, joka tunsi rouva Braxfieldin tavan nousta varhain ylös, alkoi jo aavistaa.

Puheenjohtaja jätti tämän todistajan kuulustelun asianajajalle, joka esiintyi poliisiviranomaisten puolesta. Tämä siirtyi muitta mutkitta itse pääkysymykseen.

"Te kai olitte ennen rouva Wrenne, Valtikka-majatalosta, rouva
Braxfield; ja ennenkuin olitte rouva Wrenne, oli nimenne neiti
Rawlings, saman Thomas Rawlingsin tytär, joka piti Valtikka-majataloa
ennen mies-vainajaanne, Peter Wrenneä?"

"Te olette siis asunut koko elämänne ajan Markenmoressa ja tunnette sen kaikki asukkaat?"

"Tuolla ylängöllä, sir, se on Woodlandin huvila; noin kahdensadan yardin päässä Markenmoren notkelmasta."

"Ei se ole mikään ihme, sir. Minä nousen monesti ylös kello neljältä — kun aamut käyvät valoisiksi. Minulla on koko parvi kanoja, ja minä nousen ruokkimaan niitä."

"Katsokaas, sir, kun silmäsin ulos ikkunastani saatoin nähdä koko paljon. Tämän kartanon, kylän — ne ovat etupuolella — toisella puolen Withersleyn majakan ja toisella puolen viidakon. Aamu oli erittäin kirkas — hyvin kaunis."

"Hän tuli juuri mäen rinnettä alas Markenmoren notkelmasta päin, sir.
Hän käveli aidan vierustaa pitkin."

"Harborough oli ollut poissa Markenmoresta seitsemän vuotta ja palannut vasta edellisenä päivänä. Ettekö hämmästynyt kovasti nähdessänne hänet siellä?"

"Koska olin kuullut hänen palanneen jälleen kotiin — kuullut siitä edellisenä iltana. Olin käväissyt kylässä ja kaikki tiesivät, että hän oli palannut."

"Aivan niin, sir. Minulla on makuuhuoneessani oivallinen kello — se ei koskaan mene edelle eikä jätätä. Minä katsahdin siihen juuri vähää ennen kuin näin herra Harboroughin."

Asianajaja nyökkäsi rouva Braxfieldille ja istuutui, ja kun kukaan muukaan ei noussut tekemään hänelle kysymyksiä, poistui hän aitiosta. Tutkintotuomari kumartui keskustelemaan eräiden virkailijain kanssa; heidän kuiskaillessaan Walkinshaw lähestyi jälleen pöytää.

"Herra Harborough haluaa päästä aitioon ja esittää todistuksensa, sir", sanoi hän. "Minusta on nyt — juuri kuulemamme todistuksen jälkeen — sopivaa kuulla häntä."

Oikeuden puheenjohtaja, vanhahko mies, vetäytyi takaisin tuolilleen, otti silmälasit nenältään ja katsahti Walkinshawiin ja hänestä hänen päämieheensä.

"Herra Harborough kai käsittää täydelleen, ettei hänen tarvitse vastata mihinkään kysymyksiin ja että — jos niihin vastataan määrätyllä tavalla — vastaukset voivat koitua hänelle vahingoksi?" selitti hän. "Tietysti, jos hän haluaa antaa lausunnon."

"Päämieheni haluaa, sir", keskeytti Walkinshaw, "sanoa teille ja valamiehistölle selvän totuuden itsestään ja niistä toimistaan, jotka ovat tämän tutkinnon yhteydessä. Hänellä ei ole mitään salattavaa, vaan kaikki voitettavissa kertomalla totuuden."

KAHDEKSAS LUKU

Mutta ennenkuin Harborough pääsi todistajain aitioon, tapahtui uusi välinäytös. Poliisikomisario, joka oli keskustellut innokkaasti rouva Tretheroen todistuksen päätyttyä etsivä Blickin kanssa, nousi istuimeltaan, astui asianajajan luo, joka oli tutkinut rouva Tretheroeta, ja ilmoitti hänelle jotakin kuiskaten. Asianajaja nousi heti ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen.

"Jos, kuten olen käsittänyt, sir, herra Harborough haluaa esittää lausuntonsa, joka kai antaa lisäselvitystä siihen, mitä hän teki Guy Markenmoren kuolinaamuna", sanoi hän, "niin minä pyytäisin ehdottaa, että kuulisitte ennen häntä etsiväkomisario Blickin todistuksen, sillä hän on hoitanut tätä juttua aina siitä saakka, kun rikos paljastui. Komisario Blick esittää eräitä tosiasioita, joiden pohjalla herra Harboroughia olisi tutkittava. Pidän tätä menettelytapaa sopivampana kaikille, varsinkin herra Harboroughille itselleen ja hänen lailliselle neuvonantajalleen."

Hän katseli hieman uteliaasti, kuten kaikkikin salissa, etsivää, kun tämä astui aitioon. Useimmat läsnäolijoista eivät olleet koskaan ennen nähneet salapoliisia. Blick, tuumivat he, ei ollut lainkaan sellainen kuin he olivat mielessään kuvitelleet hänen ammattiaan harjoittavien ihmisten olevan. Hän lienee ollut kolmikymmenvuotias, mutta hän näytti nuoremmalta. Hänen kasvonsa olivat hieman kerubi maiset, lapsekkaat, ja kun ne olivat sileäksi ajellut, näyttivät ne vieläkin nuorekkaammilta; hänen yllään oli hyvin teikarimainen ja muodikas sininen, ohuiden vaaleampain juovain raidottama sarssipuku; hänen paidanrintansa, kauluksensa ja kaulaliinansa tekivät varsin keikarimaisen vaikutuksen; hänen huolellisesti harjatut hiuksensa, kullanväriset, sopivat ihmeellisen hyvin hänen poskiensa terveeseen punaan; hänen kirkkaat siniset silmänsä, terävät ja eloisat, olivat yhtä huomiotaherättävät kuin voimakkaat juonteet suun ympärillä ja leveä päättävä leuka niiden alapuolella. Sanalla sanoen Blick näytti enemmän teikaroivalta, nuorelta armeijan upseerilta kuin poliisimieheltä, ja ihmiset, jotka olivat muodostaneet käsityksensä etsivistä ylen liikuttavien romaanien perusteella, alkoivat tajuta, että heitä oli petetty.

Blick ja asianajaja olivat vastakkain luoden toisiinsa keskinäistä yhteisymmärrystä ilmaisevia katseita.

"Etsiväkomisario Charles Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta, kai", sanoi asianajaja.

"Tulin Selcasteriin muutamia päiviä sitten — erään toisen asian takia", sanoi Blick. "Minun oli jäätävä kaupunkiin - asuin Mitre-hotellissa. Tiistai-aamuna hyvin varhain poliisikomisario lähetti erään miehensä luokseni, ilmoittaen juuri saaneensa tiedon aivan lähellä todennäköisesti tehdystä murhasta ja pyytäen minua pukeutumaan ja lähtemään mukaansa. Minä ajoin hänen, poliisilääkärin ja erään konstaapelin kanssa Markenmoren notkelmaan. Siellä tapasimme kuolleen miehen ruumiin, jonka joku läsnäolevista heti tunsi Guy Markenmoreksi. Poliisikomisario pyysi minua selvittämään juttua; sen jälkeen hän hankki minulle loman osastoltani voidakseni ryhtyä tutkimaan murhaa."

"Oletteko kuullut edellisten todistajain lausunnot, Blick — tarkoitan erikoisesti Hobbsin, Markenmoren poliisin ja tohtorin todistukset?"

"Kun olitte ryhtynyt selvittämään juttua, niin seurasitteko ruumista tänne Markenmoren kartanoon?"

"Rahakukkaron, jossa oli seitsemänkymmentäviisi puntaa paperi- ja kultarahaa — enimmäkseen viiden punnan seteleitä, viisi puntaa kaksitoista shillingiä ja yhdeksän pennyä kultaa ja hopeaa ja pronssisen muistorahan erikseen housuntaskusta; hopeisen sikaarikotelon, hopeisen savukerasian, hopeisen käyntikorttikotelon ja —"

"Hetkinen, sallikaa", sanoi hän. "Mieleeni juuri juolahti — vasta nyt, ettei kukaan ole antanut meille mitään tietoja siitä, missä Guy Markenmore asui Lontoossa. Siis — onko käyntikorteissa, joita luultavasti löydettiin todistajan mainitsemasta kotelosta, mitään osoitetta?"

"Kortit ovat minulla tässä, sir", vastasi hän. "Niitä on laatikossa muutamia kappaleita — toisissa niistä on yksityisosoite, toisissa liikeosoite. Yksityisosoite on Down-katu 847 B, Piccadilly; liikeosoite on Folgrave Court 56, Cornhill. Voin sanoa — se voidaan todistaa, jos tarve vaatii — että poliisi on tehnyt tutkimuksia molemmissa näissä osoitteissa mainituissa paikoissa. Down-kadun varrella Guy Markenmorella oli nuorenmiehen asunto, jonka hän oli vuokrannut neljäksi tai viideksi vuodeksi. Siellä hänellä oli kamaripalvelijana muuan Alfred Butcher, joka on ollut hänen palveluksessaan kolmen vuoden ajan. Folgrave Courtin varrella oli hänen toimistonsa, jossa työskenteli kolme apulaista —"

"Hän on ollut osakkaana arvopaperipörssissä, sir, kuuden vuoden ajan. Kuten juuri sanoin, on poliisi toimittanut tutkimuksen hänen nuorenmiehen asunnossaan ja toimistossaan. Kummassakaan ei saatu tietää mitään erikoista, paitsi että Guy Markenmore kertoi viime maanantaina, silloin vielä tavallisissa voimissaan ja hyvällä tuulella, kamaripalvelijalleen ja toimistopäällikölleen, että hänen piti matkustaa maaseudulle samana iltapäivänä, mutta että hän palaisi aamiaiselle yksityisasuntoonsa seuraavana aamuna ja toimistoonsa tavalliseen aikaan — kello kymmeneltä."

"On vielä toinenkin asia, jota poliisi on kai tutkinut", sanoi tutkintotuomari. "Mainitsen siitä nyt, koska me tietysti haluamme kuulla kaikki mitä vain voimme — varallisuussuhteet. Olivatko hänen raha-asiansa esimerkiksi huonolla kannalla?"

"Poliisi on tutkinut Guy Markenmoren tuttavia arvopaperipörssissä ja rahamiespiireissä, sir", vastasi asianajaja. "Ei näytä olevan epäilystäkään, että vainajan asiat olivat aivan erikoisen hyvässä kunnossa — hän oli hyvin varakas mies. Kaikki tämä voidaan todistaa myöhemmin; näyttää todennäköiseltä, sir, ettette saa lopetetuksi tutkintoa tänä päivänä, ja —"

"Aivan niin — aivan niin", sanoi tutkintotuomari. "Kuulkaamme, mitä etsivällä on vielä esitettävänä."

"Kultakello, kellonperät ja niissä riippuva medaljonki", jatkoi hän. "Erilaisia pikku esineitä, kuten kynäveitsi, avaimia, kultainen lyijykynäkotelo. Ja kirjesalkku, verrattain uusi, ja lompakko, ilmeisesti vanha, kumpikin sisältäen kirjeitä."

"Ne ovat kaikki poliisikomisarion hallussa, lukuunottamatta kirjesalkkua ja lompakkoa, jotka ovat täällä minulla ja jotka nyt otan esille."

Tällöin Blick työnsi kätensä hienon takkinsa povitaskuun, veti esille mustan sahviaaninahasta valmistetun salkun ja kuluneen, viheriäisen, nahkakantisen lompakon.

"Kyllä. Me tarkastimme yhdessä poliisikomisarion kanssa huolellisesti niiden sisällön heti löydettyämme ne."

"Lompakossa on seitsemän kirjettä, jotka on osoitettu Guy Markenmorelle ja joissa kaikissa on allekirjoituksena Veronica tai Nickie."

"Vain yhdessä on selvä päivämäärä — uudenvuoden iltana 1904. Muut ovat päivätyt maanantaina, keskiviikkona tai perjantaina, milloin mitenkin. Mutta kaikki ovat eri kuorissa, ja postileimat ovat juuri mainitsemaltani vuodelta ja seuraavalta vuodelta 1905."

"Kyllä. Kaksi hiuskiharaa — ilmeisesti saman henkilön — käärittynä kultapaperiin ja pieni pitsireunainen nenäliina."

"Oletteko näyttänyt näitä esineitä kenellekään, Blick, sen jälkeen kun löysitte ne?"

"Kyllä. Neuvoteltuani poliisikomisarion kanssa näytin niitä rouva Tretheroelle eilen hänen asunnossaan. Nähdessään ne hän sanoi itse kirjoittaneensa nuo seitsemän kirjettä Guy Markenmorelle muutamia vuosia sitten ja antaneensa nuo kaksi hiuskiharaa hänelle samoihin aikoihin, ja nenäliinan sanoi hän varmaan olevan omansa — hän arveli, että Guy oli kai näpistänyt sen häneltä joskus."

"Kaksi liikekirjettä, äskettäin päivättyä, jotka koskivat aivan tavallisia osakeasioita; kuitatun laskun kahden hengen aamiaisesta Carlton-hotellissa Lontoossa; se oli päivätty viime huhtikuun kolmantena. Erään yksityisluontoisen kirjeen, se oli päivälliskutsu. Kaksi Bond-kadun liikemiesten antamaa kuittia — toinen jalokivikauppiaan, toinen kirjakauppiaan. Ja sisälokerossa, alkuperäisessä kuoressaan, kirjeen, joka oli osoitettu Guy Markenmorelle, Markenmoren kartano, Selcaster, ja jonka allekirjoituksena on John Harborough."

"Ottakaa se kirje salkusta", sanoi hän käskevästi. "Antakaa se tutkintotuomarille."

Salista ei kuulunut hiiskahdustakaan, kun tutkintotuomari saatuaan kirjeen käsiinsä veti kokoontaitetun arkin kuorestaan ja korjattuaan silmälasejaan alkoi lukea sitä. Kaikkien silmät olivat nyt häneen tähdättyinä — ja kaikki tunsivat suurta uteliaisuutta nähdessään vanhan herran säpsähtävän lukiessaan ja tuskallisen hämmästyksen ilmeen leviävän hänen kasvoilleen. Ollen luonteeltaan inhimillinen hän ei voinut pidättää pientä, hillittyä huudahdusta. Se hukkui kokonaan asianajajan terävään ääneen.

"Minun on pyydettävä teitä, sir, lukemaan tuo kirje valamiehistölle!" sanoi hän.

Tutkintotuomari loi katseensa Fransemmeryyn ja hänen yhteentoista kumppaniinsa. Hän ei tuntenut ilmeisesti minkäänlaista viehätystä siihen tehtävään, joka hänen oli täytettävä virkavelvollisuuksiensa takia. Mutta hän karkaisi luontoaan — loi uuden katseen yli ihmismeren.

"Tämä kirje, hyvät herrat", sanoi hän kääntyen jälleen valamiehistön puoleen, "on kirjoitettu arkille, jolle on merkitty osoitteeksi Greycloister, Selcaster, ja se on päivätty kahdeksantena joulukuuta 1905. Se kuuluu seuraavasti:

Kohdatessani sinut ensi kerran, missä tai milloin hyvänsä, huomenna tai vuoden kuluttua tai viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, ammun sinut kuoliaaksi kuin koiran, joka olet.

Tutkintotuomari laski kirjeen pöydälle, otti lasit nenältään, nojautui tuolinsa selustaa vasten ja katseli ympärilleen sellaisen ihmisen tavoin, joka on äkkiä uupunut jostakin syystä. Mutta yhtä nopeasti hän nojautui jälleen eteenpäin, sieppasi kirjeen ja ojensi sen Fransemmerylle. Sen kulkiessa kädestä käteen valamiehistössä asianajaja katsahti etsivään ja nyökkäsi. Blick katosi todistajain aitiosta, ja asianajaja kääntyi oikeudenpalvelijan puoleen, kun tutkintotuomari oli antanut merkin päätänsä nyökäyttäen.

Harborough astui uudestaan todistajain aitioon: Kirjettä luettaessa hän oli istunut katsellen tarkasti tutkintotuomariin; hänen kasvonsa, jurot ja liikkumattomat, eivät ilmaisseet mitään, mitä hyvänsä hän mahtoikin ajatella. Ne pysyivät yhtä kylminä, kun hän teki valansa ja katsoi tutkintotuomariin, valamiehiin ja asianajajaan, joka todistajan astuessa oli ottanut kirjeen ja seisoi nyt pitäen sitä oikeassa kädessään. Odottaen niin kauan, kunnes Harborough oli tehnyt valan, hän ojensi kirjeen pöydän yli poliisille ja viittasi tätä antamaan sen todistajalle. Kuolemanhiljaisuuden vallitessa hän teki ensimmäisen kysymyksensä, alentaen äänensä matalaksi, mutta täysin selväksi kuiskaukseksi ja luoden Harboroughiin vakavan katseen.

"Jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren sinä huomispäivänä, josta kirjeessä mainitsitte, olisitteko ampunut hänet kuin koiran?"

"Oliko se oikea — olitteko te kukkulan rinteellä, lähellä hänen taloaan, noin kello neljän aikaan viime tiistaiaamuna?"

"Te olette kai matkustellut paljon raakalaismaissa, Harborough. Onko teillä tapana kantaa revolveria?"

Asianajaja katseli valamiehistöön. Sitten hän istuutui äkkiä ja toisen kerran otti sinä aamuna hyppysellisen nuuskaa. Hän kääntyi nuuskarasiastaan tutkintatuomarin puoleen. Mutta tutkintotuomari nyökkäsi juuri Walkinshawille, joka nousi heti ja katsoi päämiestään suoraan silmiin.

"Tehän myönsitte äsken, herra Harborough, kirjoittaneenne kirjeen, joka luettiin täällä. Kirjoititteko sen hyvin kiihtyneessä mielentilassa?"

"Mitä kiihtyneimmässä. Minä uskoin lujasti, että Guy Markenmore oli herättänyt neiti Leightonissa harhakäsityksiä minusta mitä arvottomimmalla tavalla."

"En ole siitä varma — en oikein. Aloin epäillä sitä muutamia vuosia sitten."

"Siitäkö johtuu, kuten äsken sanoitte, että jos olisitte kohdannut Guy Markenmoren viiden vuoden kuluttua kirjeen kirjoittamisesta, ette varmaankaan olisi toteuttanut kiivasta uhkaustanne?"

"Saanen siis otaksua, että kirjoittaessanne tätä kirjettä olitte intohimoisesti rakastunut neiti Leightoniin, kuten kysymyksessä olevan ladyn nimenä oli silloin, ja että te olitte raivoissanne siksi, että ajattelitte Guy Markenmoren tehneen tyhjiksi teidän mahdollisuutenne onnistua kosinnassa."

"Havaitessanne, ettei teillä ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia ladyn saavuttamiseen, te lähditte ulkomaille?"

"Minä parannuin todellakin mielettömästä rakkaudestani neiti Leightoniin. Vilpittömästi voin sanoa, että sydämeni oli taas aivan terve parin vuoden päästä."

"Kokonaan! Aloin käsittää, että varmaankin olin erehtynyt ja esiintynyt narrina."

"En koskaan! En ole nähnyt Guy Markenmorea kertaakaan elävänä enkä kuolleena sen jälkeen kun näin hänet viimeksi Markenmoren pappilassa noin seitsemän vuotta viisi kuukautta sitten."

Walkinshaw katseli vuorostaan valamiehistöä, sitten hän nyökkäsi todistajalle.

"Voin kertoa sen muutamin sanoin", vastasi Harborough. "Palasin kotiin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen maanantaina. Olin hieman kiihtynyt kotiin tuloni johdosta, varsinkin kun kohtasin vielä pari kolme ystävää, ja muusta sellaisesta. Tulin tähän taloon erään asian takia — eikä uni tahtonut tulla silmiini sinä yönä. Muutenkin nousen aina hyvin varhain. Kun en voinut nukkua, nousin ylös kello kolmelta, lähdin kotoani ja menin harjanteen korkeimmalle huipulle. Palasin Markenmoren notkelman ja Woodlandin huvilan kautta ja menin kotiin. Olin makuuhuoneessani jälleen neljännestä vaille viisi."

"Ettekö tiedä mitään Guy Markenmoren kuoleman yhteydessä olevista seikoista?"

Walkinshaw istuutui, ja kun kukaan ei näyttänyt aikovan tehdä kysymyksiä Harboroughille, poistui tämä heti todistajain aitiosta. Tutkintotuomari silmäsi pöydän ääressä istuviin virkailijoihin.

"Minusta näyttää siltä, että nyt voimme hyvin lykätä tutkinnon", sanoi hän. "Mutta täällä kuuluu olevan eräs todistaja, joka ilmoittaa haluavansa antaa vapaaehtoisesti tietoja, joiden laatua kukaan ei näytä aavistavankaan, ja minun on parasta, että kuulemme heti, mitä hänellä on sanottavaa. Kutsukaa esille Charles Grimsdale."

YHDEKSÄS LUKU

Salissa oleva ihmisjoukko, joka tunsi Markenmoren ja sen lähimmän naapuriston, kääntyi tutkintotuomarin puhuessa kuin yhteisestä sopimuksesta tähyilemään nurkkaan, missä koko oikeudenkäynnin ajan oli muuan mies nojannut tammista seinälaudoitusta vasten, seuraten tarkasti asioiden menoa ja kuunnellen innokkaasti kaikkea, mitä oli puhuttu. Hän oli jäntterä mies, kasvot sileäksi ajellut, lukuunottamatta lyhyeksi leikattua poskipartaa, joka koristi hänen vereviä poskiaan, ja muistutti ulkomuodoltaan hevosmiestä. Aina siitä lähtien, kun tutkintotuomari oli asettunut paikalleen, hän oli koko ajan pureksinut oljenkortta, joka pisti esiin hänen tiukasti yhteenpuristettujen huuliensa pielestä. Tätä hänen hevosmiesmäistä ulkonäköään lisäsi hänen vaatetuksensa — karkeakankainen puku, vaaleanruskeaan vivahtava, koreat verkasäärystimet ja kaulan ympäri sitaistu valkoinen liina, jollaista metsästäjät käyttävät ja joka oli kiinnitetty isolla kauniilla, hevosenkengänmuotoisella rintaneulalla. Hän näytti tallimestarilta, mutta saliin kokoontuneet ihmiset tiesivät varsin hyvin, että hän oli Grimsdale, Valtikka-majatalon isäntä.

Tutkintotuomari saattoi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ollut voinut odottaakaan Grimsdalen todistusta, jonka tämä halusi vapaaehtoisesti antaa. Itse asiassa se oli odottamaton kaikille salissa olijoille. Ja kaikista niistä ihmisistä, jotka katselivat uteliaasti isäntää, katseli poliisi häntä uteliaimmin — eikä syyttä. Tehdessään tutkimuksia kylässä ja lähiseuduilla Blick ja hänen apulaisensa olivat pistäytyneet Valtikkaankin ja tiedustelleet Grimsdalelta, tiesikö hän mitään asiasta. Grimsdale oli ilmoittanut Blickille viekkaaseen, totuttuun, varovaiseen tapaansa tietävänsä jotakin — kenties hyvinkin paljon — ja kertovansa sen, mitä tiesi… oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Blick oli käyttänyt koko puhetaitonsa päästäkseen perille, mitä Grimsdale tiesi, mutta oli epäonnistunut täydellisesti; vaikka Grimsdale olikin viittaillut tietävänsä yhtä ja toista, oli hän itsepintaisesti kieltäytynyt puhumasta sanaakaan ennen Guy Markenmoren jutun oikeudellista käsittelyä; hän puhuisi vain tutkintotuomarin ja valamiehistön edessä. Blick, lyötynä, oli senjälkeen usuttanut poliisikomisarion Grimsdalen kimppuun; poliisikomisariota ei onnistanut yhtään paremmin. Hän ei virkkoisi sanaakaan, selitti Grimsdale, ennenkuin pääsisi todistajain aitioon; silloin, lisäsi hän, iskien viekkaasti silmää, he hämmästyisivät enemmän kuin saattoivat odottaakaan kuullessaan hänen todistuksensa, ja nyt hän oli täällä, vihdoinkin heidän edessään, ja kaikki salissa olevat poliisivirkailijat, poliisikomisariosta alimpaan saakka, olivat pelkkänä korvana odottaessaan kiihkeästi, mitä hän sanoisi.

Grimsdale näytti, ajattelivat monet havaintojen tekijät, aitiossa seisoessaan henkilöltä, joka tajuaa täydellisesti todistuksensa tärkeyden. Hänen silmissään ja huultensa ympärillä oli ilme, joka näytti sanovan, että kaikki se, mitä jo oli puhuttu, oli jonninjoutavaa — että todella tärkeätä olisi hänen tarinansa. Hän oli kylmäverisin mies, ajatteli asianajaja, mitä koskaan oli nähnyt; niitä todistajia, joita mikään ei liikuttanut; joiden todistusta, kun se kerran olisi annettu, mikään ei voisi kumota. Hänen rehelliset kasvonsa ja tyyni käytöksensä tekivät huoneen täyteisen kuulijakunnan tarkkaavaisemmaksi kuin ainoankaan edellisen todistajan esiintyessä; hänessä oli jotakin, mikä saattoi kaikki tuntemaan, että nyt kuultaisiin vihdoin jotakin tuiki tärkeätä.

Tutkintotuomari ryhtyi kuulustelemaan tätä todistajaa tehden ensiksi hänen persoonaansa koskevia kysymyksiä. Charles Grimsdale, palvellut aikaisemmin tallimestarina sir James Marchantilla; nyt Markenmoren Valtikka majatalon isäntä ja omistaja. Asunut koko ikänsä Markenmoren lähistöllä — syntynyt tässä kylässä. Tunsi sir Anthony Markenmoren perheen kaikki jäsenet. Tunsi Guy Markenmore-vainajan erittäin hyvin jo niiltä ajoilta, jolloin tämä oli vielä lapsi, aina siihen saakka, kun hän lähti kotoaan seitsemän vuotta sitten.

"Oletteko nähnyt Guy Markenmorea koskaan sen jälkeen, kun hän lähti kotoaan, Grimsdale?" kysyi tutkintotuomari. Hän ei oikein tietänyt, mitä olisi kysynyt todistajalta ja katsoi parhaaksi siirtyä heti pääasiaan. "Tarkoitan — äskettäin?"

"Tuliko Guy Markenmore teidän taloonne, Valtikka-majataloon, tiistaita vasten yöllä?"

"Herra Guy, sir, oli talossani, Valtikka-majatalossa, viittä vaille kahdestatoista tiistaita vasten yöllä neljännestä yli kolmeen aamulla."

"Kello kahdestatoista kahteen, sir, eräs herrasmies. Kahdesta kolmeen kaksi herrasmiestä."

"Näin toisen heistä, sir, toista en nähnyt. Tai näin hänet vain selkäpuolelta — silloinkin matkan päästä."

Tutkintotuomari katsoi valamiehiin ja heistä asianajajiin. Näistä hänen katseensa siirtyi todistajain aitioon.

"Luulen, Grimsdale, olevan parasta, että kerrotte meille, mitä tiedätte — kaikesta, mitä tapahtui talossanne tiistaita vasten yöllä — omaan tapaanne. Mutta selittäkää meille asiat selvästi ja vilpittömästi."

"Kyllä, sir. Kello yhdeksän aikoihin maanantai-iltana seisoin taloni eteisessä. Äkkiä astui sisälle herrasmies pääovesta. Hän oli pitkä, sorea, hienonnäköinen mies; sanoisin hänen olleen noin viisikymmenvuotiaan. Hiukset ja viikset hiukan harmahtavat, kasvot verevät, vilkas herrasmies. Yllään hieno harmaa puku, päässään tuollainen leveä lierihattu, jollaista herrasmiehet käyttävät nykyään, harmaa, mustanauhainen; ilman päällystakkia, kädessään kultanuppinen keppi. Hän kysyi minulta, olinko isäntä; minä sanoin, että olin, hänen palveluksekseen, ja ohjasin hänet yksityishuoneeseen, jonka olen varannut parempia vieraitani varten. Sitten hän sanoi haluavansa vuokrata huoneen yöksi, koska hänellä oli liikeasioita kylässä. Ilmoitin voivani luovuttaa hänelle erittäin hyvän huoneen ja tarjouduin näyttämään sitä. Hän sanoi sen kyllä kelpaavan: hän oli varma, että se olisi mukava, ja lisäsi, että Valtikkaa oli erikoisesti suositeltu hänelle. Sitten hän kertoi minulle odottavansa erästä herraa, joka tulisi tapaamaan häntä myöhään sinä iltana liikeasian takia, ja kysyi minulta, voisinko minä valmistaa illallisen kahdelle hengelle yksityishuoneeseen — kylmän illallisen, sanoi hän, mieluummin. Minä ilmoitin heille voivani tarjota kylmää kanaa ja mainiota kieltä, piirakkaa ja parasta vanhaa Stiltonin juustoa, ja että he voisivat pitää tämän huoneen — siellä roihusi iloinen valkea takassa silloin, ja minä järjestäisin sen pian kuntoon. Sitten hän kysyi, sopiko minulle laittaa illallinen kello yhdeksitoista. Minä sanoin, että minulle sopi milloin hän vain halusi. Määräsimme ajan kello yhdeksitoista. Sitten hän pyysi minua tuomaan pullon parasta Skotlannin whiskyä ja joitakin pulloja soodavettä sivupöydälle ja ilmoitti, että voisin laittaa illallispöydän kuntoon, milloin vain haluaisin, sillä saatuaan juomansa hän menisi ulos noin tunniksi tapaamaan erästä henkilöä. Vein hänelle whiskyä ja soodavettä. Juodessaan hän veti esille viiden punnan setelin, antoi sen minulle ja sanoi, että hänen pitäisi luultavasti nousta varhain aamulla, kehoittaen minua kirjoittamaan hänen laskunsa sinä iltana ja jättämään jäännösrahan hänelle aamiaisen aikaan, jonka hän halusi täsmälleen puoli kahdeksalta. Sitten hän meni ulos. Kohensin tulta, katsoin, että kaikki oli kunnossa ja valmiina, ja puoli kymmenen aikaan, sitten kun olin lukinnut ovet yöksi, vein itse illallisen huoneeseen, koska vaimoni oli pahoinvoipa ja mennyt vuoteeseen aikaisin illalla. Viittä vaille yksitoista hän palasi."

"Niin, sir, yksin. Hän oli yksin huoneessa kokonaisen tunnin. Sitten, viittä vaille kaksitoista, kuulin ovelta kolkutusta. Minä menin avaamaan ja tapasin herra Guy Markenmoren."

"Kyllä vain, sir — tunsin herra Guyn varsin hyvin ennen vanhaan. Hän ei ollut muuttunut paljon."

"Vain vähän, sir. Hän sanoi: 'Hei, Grimsdale, kuinka voitte? Te olette kuulemma pöyhistynyt mahtavaksi isännäksi', — juuri niin, sir — hän oli aina kerkeä pilailemaan."

"Mitä parhaimmalla, sir! Hän pysähtyi eteiseen nauraen ja pakisten hieman entisistä ajoista, jolloin minä usein tapasin hänet metsästysretkillä. Sitten hän sanoi melkein odottamatta: 'Tänne on kai tullut eräs herrasmies, joka odottaa minua?' Minä vastasin niin olevan ja vein hänet suoraa päätä huoneeseen, missä vieras herrasmies oli odottamassa. Ohjasin hänet sisälle ja suljin oven."

"Kyllä, sir, kuulin todellakin vieraan herrasmiehen sanovan: 'Hei, Markenmore!' ja sir Guyn vastaavan: 'Hei, vanha veikko, ikävä, että olen myöhästynyt.' Siinä oli kaikki, sir."

"Myöhemmin ei minulla ollut siihen tilaisuuttakaan, sir. Minä en mennyt enää huoneeseen. Illallinen odotti heitä valmiina. Olin vienyt sisälle pullon whiskyä ja soodavettä, jonka herrat olivat tilanneet, ja uuniin oli lisätty puita. Palatessaan se herrasmies sanoi minulle, että hän ja hänen ystävänsä, jota hän odotti, olisivat luultavasti ylhäällä hyvin myöhään, koska heidän oli neuvoteltava monista liikeasioista, ja lisäsi, että jos haluaisin mennä levolle, hän päästäisi kyllä ystävänsä ulos ja huolehtisi siitä, että pääovi tulisi suljetuksi ja vierashuoneen valot sammutetuiksi."

"En, sir. En mennyt. Istuin ylhäällä myöhään yksikseni, kuten minulla yleensä on tapana, ja ajattelin, että sanoessaan myöhään he tarkoittavat kai puolta kahta tai niitä aikoja yöstä. Minun oli puuhattava itsellenikin illallista, ja syötyäni sen jäin istuskelemaan tarjoiluhuoneeseen ja tupakoimaan."

"Aivan tavallisella äänellä kai? Tarkoitan, kuulitteko minkäänlaista kiistaa — kiihtyneitä ääniä tai muuta sellaista?"

"Hyvä. No niin, juuri äsken sanoitte, että Guy Markenmoren kanssa oli yksi mies kello kahteen asti, mutta senjälkeen hänen kanssaan oli kaksi miestä kello kolmeen saakka. Mitä te oikeastaan tarkoitatte sillä?"

"Nähkääs, sir, tätä. Sanoinhan teille, että vaimoni oli huonovointinen sinä iltana ja mennyt aikaisin vuoteeseen. Puoli kahden maissa aamulla menin yläkertaan katsomaan, kuinka hän jaksoi. Hän oli sikeässä unessa, ja niinpä laskeuduin jälleen alakertaan. Mennessäni vierashuoneen oven ohitse luulin kuulleeni kolme ääntä kahden asemesta. Jäin kuuntelemaan ja eroitin selvästi kolme ääntä. Silloin käsitin, että joku kolmas oli liittynyt vieraan miehen ja herra Guyn seuraan."

"Mutta tämäpä kuulostaa omituiselta, Grimsdale! Miten saattoi kolmas mies päästä taloonne teidän siitä tietämättä? Siihen aikaan yöstä kaikki ovenne olivat kai kiinni, vai mitä?"

"Ne kaikki olivat kiinni, sir — lukitut. Tuo kolmas mies saattoi silti päästä sisälle vallan helposti. Te kai tunnette Valtikan, sir? No niin, tiedättehän, että talomme edustalla on kukkatarha ja nurmikko — tien ja talon välillä. Siitä vierashuoneesta, jota nämä herrat käyttivät, päästään kukkatarhaan ja nurmikolle lasiovesta. Sitä tietä he saattoivat päästää sisälle kenet hyvänsä — muita ovia ei tarvinnut lainkaan avata."

Tutkintotuomari silmäili valamiehistöä ja asianajajia. "Tuntuu siltä kuin nuo kaksi — Guy Markenmore ja ensimmäinen mies — olisivat jo edeltäpäin sopineet kolmannen kanssa", huomautti hän. "Grimsdale", jatkoi hän kääntyen todistajaan, "oletteko varma, ettei se vieras, joka saapui taloonne kello yhdeksän maanantai-iltana, maininnut odottavansa kahta henkilöä?"

"Oletteko yhtä varma myös siitä, että hänen luonaan oli kello kahden jälkeen kaksi miestä?"

"Aivan varma, sir, huomasin selvästi, että vierashuoneessa puheli kolme miestä, ja myöhemmin näin heidät kaikki kolme!"

"Nähkääs, sir. Kuultuani kolmen henkilön puhuvan palasin mukavaan tuoliini ravintolahuoneeseen. Ajattelin, että herra Guy, tultuaan jälleen kotiin, oli kutsunut jonkun pistäytymään tämän hänen ystävänsä luo, ja kun he olivat kuulleet hänen saapuvan puutarhaportille, he olivat avanneet lasioven ja päästäneet hänet vierashuoneeseen sitä tietä. Kun ensiksimainittu herrasmies oli kerta vuokrannut huoneen yöksi, niin eihän siinä ollut mitään — hän saattoi tietysti päästää sisälle kenet hyvänsä. Ja kun herra Guy oli siellä, niin tiesin, että kaikki oli hyvin. Niinpä en vaivannutkaan päätäni koettamalla arvata kuka hän oli — ajattelin, että hän lienee herra Harry — tuo kolmas mies, tarkoitan. Kun kello alkoi lähetä kolmea, rupesi minua torkuttamaan istuessani tuolilla valkean ääressä, ja luulen nukahtaneeni. Heräsin puutarhaportin rasahdukseen. Hyppäsin pystyyn ja katsahdin ulos ikkunasta. Näin kolme miestä ulkona maantiellä. He —"

"Pysähtykäähän vähän, olkaa hyvä", keskeytti tutkintotuomari. "Tämä näyttää olevan hyvin tärkeä kohta. Kuulkaapas, muistatteko — tarkalleen — mihin aikaan se tapahtui, Grimsdale?"

"Kyllä, sir! Katsoin uunin reunalla olevaan kelloon — harvinainen, mainio ajanmittari, sir — kun nousin tuoliltani työntääkseni syrjään ikkunaverhot ja katsoakseni ulos. Kello oli silloin täsmälleen seitsemäntoista minuuttia yli kolme."

"Siis", huomautti tutkintotuomari katsahtaen valamiehistöön, "noin puolitoista tuntia ennen auringon nousua. Mutta, Grimsdale, kuinka saatoitte nähdä niin varhain aamulla?"

"Katsokaas, sir, oli kirkas yö, kuukin pilkisteli silloin tällöin, ja sinä yönä saattoi nähdä vallan hyvin — himmeä valaistus, voitaisiin sanoa. Minä eroitin tallirakennuksemme tien toisella puolen aivan selvästi samoin kuin myös sen ympärillä kohoavat puut ja tien. Ja näin nuo kolme herrasmiestä — heidän hahmonsa, tarkoitan — helposti."

"Kävelivät verkalleen poispäin Valtikasta Greycloisteriin ja
Mitbourneen vievää tietä myöten, sir."

"Kyllä, sir. Minä tunsin, kuka oli herra Guy ja kuka Valtikkaan ensiksi tullut mies. Herra Guy käveli keskellä; hänen vasemmalla puolellaan oli se herrasmies, joka tuli kello yhdeksältä; kolmas mies oli hänen oikealla sivullaan."

Ensi kertaa todistajain aitioon ilmautumisensa jälkeen Grimsdale näytti hieman epäröivän. Hän keskeytti pudistaen päätänsä.

"Katsokaas, sir, suvaitkaa muistaa, ettei silloin ollut niin valoisaa kuin olisi pitänyt olla", vastasi hän. "Se on vaikeata, siihen aikaan aamusta."

"Ettekö tullut silloin ajatelleeksi, kuka se mies oli?" tiedusti tutkintotuomari.

"Kyllä, tulin todellakin arvelleeksi — ajatelleeksi jotakin", myönsi
Grimsdale.

"Se oli vain arvelua", sanoi hän vihdoin. "Vain — päähänpiston tapaista. Mieluummin olisin sanomatta."

"Luulenpa, että teidän täytyy sanoa, Grimsdale. Ilmeisesti te nähdessänne kolmannen miehen tulitte ajatelleeksi hänen henkilöllisyyttään. No niin, mitä te ajattelitte?"

"No, sir, jos minun täytyy, niin minun täytyy! Ihmettelin - vain ihmettelin, huomatkaa, arvoisat herrat — eikö se ollut herra Harborough."

"Te ihmettelitte, eikö kolmas mies, se mies, joka käveli Guy
Markenmoren oikealla puolella tietä pitkin, ollut herra John
Harborough. Te siis luulitte tunteneenne hänen vartalonsa?"

"Kyllä, sir. Mutta vain siitä, että mies oli hyvin pitkä ruumiinrakenteeltaan, ihan herra Harboroughin kaltainen, ja että he kaikki kolme menivät Greycloisteriin, Harboroughin taloon päin; ja käsitättehän, sir, kun olin kuullut, että herra Harborough oli palannut jälleen kotiin ja — no niin, olin kai ajatellut häntä hieman silloin. Minä — minä en haluaisi tultavan siihen käsitykseen, että väittäisin miehen olleen herra Harboroughin, kun en tahdo sitä väittää."

"Mutta se mies oli ihan Harboroughin pituinen, muistutti häntä ruumiinrakenteeltaan ja käytökseltään?"

"No, siirtykäämme ensimmäiseen mieheen — häneen, joka vuokrasi huoneen
Valtikasta. Mihin aikaan hän palasi sinne tämän jälkeen?"

"Ei ollenkaan, sir! Siitä pitäen en ole nähnyt hänestä jälkeäkään! Minulla on kolme puntaa neljätoista shillingiä, jotka kuuluvat hänelle, sir — mutta kuten sanoin, hän ei ole tullut enää takaisin. Menin vierashuoneeseen nähtyäni heidät tiellä — lasiovi oli hiukan raollaan ja kaksi lamppua oli palanut karrelle. Sitten ajattelin, etten huolisi mennä levolle — ja ryhdyin korjaamaan pois illallista ja siistimään vierashuonetta. Tietysti odotin herrasmiehen palaavan millä hetkellä hyvänsä — ajattelin näet, että hän oli lähtenyt vain hieman jaloittelemaan kahden toverinsa kanssa. Mutta häntä ei näkynyt enää — siitä pitäen en ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."

Tutkintatuomari katsahti kirjureihin ja lakimiehiin. Hänen ilmeensä oli kuin henkilön, joka harhailtuaan monia mutkittelevia teitä huomaa äkkiä joutuneensa umpikujaan.

"On aivan selvää, että kaikki tämä vaatii lisätutkimuksia", huomautti hän. "Poliisin on päästävä noiden kahden miehen jäljille, jotka olivat vainajan kanssa Valtikka-majatalossa maanantain ja tiistain välisenä yönä. Lienee parasta lykätä tutkinto toistaiseksi."

"Haluaisin tehdä pari kysymystä todistajalle", keskeytti asianajaja. Grimsdale, te sanoitte, että se mies, "joka tuli taloonne kello yhdeksältä maanantai-iltana ja vuokrasi huoneen yöksi, antoi teille viiden punnan setelin, josta teidän piti ottaa osuutenne. Onko se seteli vielä teillä?"

"Kyllä, sir", vastasi Grimsdale vetäen esille vanhakuosisen kukkaron.
"Kas tässä, sir."

"Se seteli on jätettävä poliisille", sanoi asianajaja. "Ja nyt toinen kysymys: Mikä tuo vieras oli miehiään? Oliko hän englantilainen?"

"Sain sen vaikutelman, sir", vastasi Grimsdale, "että hän oli amerikkalainen — hänen puheestaan päättäen, sir. Kun palvelin sir James Marchantilla, näin paljon amerikkalaisia herrasmiehiä; pidin häntä amerikkalaisena."

"Mainiota — mutta vielä yksi kysymys. Löysittekö siistiessänne vierashuonetta mitään, jotakin pikku esinettä, joka olisi saattanut jäädä joltakin näistä herroista. Vieraat unohtavat väliin yhtä ja toista, ymmärrättehän."

Kohotettuaan esineen ensiksi ylös, niin että kaikki läsnäolijat saattoivat nähdä sen, isäntä laski todistajain aition kaiteelle hopeahelaisen, ruusupuisen piipun.

KYMMENES LUKU

Asianajaja otti piipun, tutki sitä ja ojensi sen tutkintotuomarille, joka vuorostaan tarkasteli sitä ennen kuin antoi sen Fransemmerylle ja hänen valamiestovereilleen. Se kulki noiden kahdentoista miehen kädestä käteen ja joutui jälleen asianajajalle, joka kohotti sen ylös Grimsdalen nähtäväksi vielä kerran.

"Te löysitte tämän — joka on ruusupuinen piippu, parempaa lajia, hopeahelainen — vierashuoneenne illallispöydältä sen jälkeen, kun nuo kolme miestä olivat poistuneet, Grimsdale?" kysyi hän. "Teittekö sen johtopäätöksen, että joku heistä oli jättänyt sen sinne?"

"Kuinka voitte olla niin varma siitä? Teillä kai oli vieraita tuossa huoneessa edellisenäkin päivänä?"

"Kyllä, sir. Mutta minä katoin itse illallispöydän. Tuo piippu, sir, oli silloin, kun löysin sen, pikku lautasella — lähellä paikkaa, missä eräs herroista oli istunut, ja sitä oli juuri käytetty, sir — pesä oli vielä lämmin."

"Onnittelen teitä terävästä havaintokyvystänne, Grimsdale", sanoi asianajaja hymähtäen. Hän pani piipun edessään olevalle pöydälle, keskelle papereitaan, ja kääntyi tutkintotuomarin puoleen. "Te kai, sir, mainitsitte tutkinnon lykkäämisestä tällä asteella?" jatkoi hän. "Jos saan tehdä ehdotuksen, niin lausuisin mielipiteenäni, että lykkäyksen tarkoituksena tulisi olla varata aikaa perinpohjaisempaa tutkimusta varten; minusta näyttää, että tässä on paljon sellaista, mistä on päästävä selville, ja —"

"Me lykkäämme tutkinnon kahden viikon päähän tästä päivästä", sanoi tutkintotuomari. Hän kääntyi valamiehistön puoleen kehoitellen ja neuvoen heitä pidättymään minkäänlaisten johtopäätösten teosta ennen kuin heille on esitetty lisätodistuksia. Ilmaisten sitten mutisten toivomuksen, että heidän jälleen kokoontuessaan poliisi voisi antaa lisävalaistusta tähän perin kiusalliseen kysymykseen, hän poistui tuoliltaan tuntien ilmeisesti helpotusta sen johdosta, että päivän oikeudenkäynti oli päättynyt.

Vanha ruokasali tyhjeni nopeasti. Kuuntelijat, todistajat ja kirjurit alkoivat tunkeilla kaikista sopista ja nurkista ja virrata ulos ryhmittäin, keskustellen aamun tapahtumista ja paljastuksista. Rouva Tretheroe poistui kahden vieraansa kera; Harry Markenmore ja hänen sisarensa lähtivät huoneesta Harboroughin seurassa; valamiehet astuivat ulos kaksi- ja kolmimiehisissä ryhmissä. Mutta väliaikaisen oikeussalin keskelle, ison pöydän ympärille, jonka ääressä lakimiehet ja kirjurit olivat istuneet kirjat ja paperit edessään, keräytyi muutamia henkilöitä ja alkoivat keskustella asioista vapaasti — poliisikomisario, Blick, asianajaja, joka oli edustanut poliisiviranomaisia, Chilford, Walkinshaw ja Fransemmery, joka tutkintotuomarin kehoituksesta huolimatta katsoi olevansa oikeutettu kuuntelemaan kaikkea, mikä vain koski asiaa.

"Minusta tuntuu siltä", puhui Chilford juuri kun Fransemmery liittyi seuraan, "että on — sanon sen Markenmoren perheen lakimiehenä — tutkittava perinpohjin Guy Markenmoren liikeasioita ja hänen yksityistä elämäänsä Lontoossa! Tämä juttu ei ole lähtöisin täältä eikä täällä sommiteltu! Jos etsiväkomisario Blick tahtoo päästä asian perille, pitäisi aloittaa Lontoosta — missä Guy Markenmore on asustanut viime vuodet."

"Luuletteko siis, että häntä seurattiin tänne?" lausui asianajaja, joka oikeudenkäynnin nyt päätyttyä oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli sitä mielihyvillään istuen pöydän kulmalla. "Luuletteko siis, että tämä juoni on punottu Lontoossa?"

"Minusta on hyvin todennäköistä, ettei kaikki se, mitä olemme kuulleet tänä aamuna, ole itse asiassa missään yhteydessä varsinaiseen totuuteen Guy Markenmoren murhasta!" vastasi Chilford. "Olen aivan varma — omasta puolestani — että John Harborough on yhtä viaton kuin minä itse, ja melkein yhtä varma siitä, että nuo kaksi miestä, jotka olivat Guyn seurassa Valtikassa, ovat myös syyttömiä. Todennäköisesti noita miehiä tullaan kuulustelemaan — heidät saadaan kyllä käsille. Saattepa nähdä, että Valtikassa tapahtunut kohtaus — merkillinen kylläkin, myönnän sen! — oli vain liikeneuvottelu. Ei — vielä emme ole päässeet edes jäljille! Kuten sanoin, Blickin on lähdettävä takaisin ja aloitettava Lontoossa, jos hän mielii päästä asian perille. Mistä me tietäisimme, minkälaisia asioita Guy Markenmorella oli? Tai salaisuuksia? Kaikesta päättäen jollakin on saattanut olla hyvät syynsä päästä hänestä vapaaksi."

"Minua ihmetyttää suuresti", huomautti poliisikomisario, "miten nuo kaksi miestä, jotka olivat Guy Markenmoren seurassa Valtikassa, pääsivät kylään ja sieltä pois kenenkään huomaamatta. Mieheni ovat tehneet jo mitä perinpohjaisimpia tutkimuksia kaikilla lähiseudun asemilla, mutta tulokset ovat supistuneet — nollaan!"

"Mistä sen tietäisimme?" kysyi Chilford. "Parinkymmenen kilometrin alalla on koko liuta henkilöitä, jotka saattavat olla liikesuhteissa Guy Markenmoren kanssa. Hänellä saattoi olla liikeasioita selvitettävänä tuona yönä aivan yhtä hyvin noiden kahden miehen kuin hänen veljensä ja sisarensakin kanssa. Niin kai asian laita olikin."

"Grimsdale vakuuttaa, että ensimmäinen miehistä oli amerikkalainen", huomautti Walkinshaw. "Meillä ei ole kovinkaan monta amerikkalaista täällä asumassa. Voisin laskea heidät sormillani."

"Se on totta", sanoi poliisikomisario. "Jos mies oli amerikkalainen — ja Grimsdale sanoo kohdanneensa heitä aikoinaan monia, joten hänen pitäisi tuntea — niin hän tuli jostakin kauempaa. Mutta erästä seikkaa en jaksa tässä käsittää — miten pääsivät hän ja tuo toinen mies pois aivan huomaamatta tiistai-aamuna?"

Fransemmery oli samoin kuin Blick kuunnellut tarkkaavasti mutta ääneti näitä mielipiteitä ja ajatuksia; hän rykäisi arastellen ikäänkuin pyydellen anteeksi jo sitäkin, että hän rohkeni sekaantua keskusteluun.

"Puhuttaessa — puhuttaessa Amerikasta", huomautti hän, "tällä seikalla ei liene mitään merkitystä eikä se taida olla edes minkäänlaisessa yhteydessä itse keskustelun aiheen kanssa, mutta sallinette minun huomauttaa, että postihöyrylaiva lähti Southamptonista New Yorkiin kello yksi päivällä viime tiistaina. Nähkääs, Markenmoresta on neljäkymmentäviisi kilometriä maanteitse Southamptoniin, ja jos se mies — ensimmäinen mies — oli amerikkalainen, voi olla mahdollista, että hän matkusti Southamptoniin, nousi tuohon laivaan ja oli kaukana merellä saamatta tietää, mitä oli tapahtunut sille miehelle, jolle hän oli tarjonnut illallisen. Tiedän tuosta laivasta siksi, että lähetin postissa eräitä vanhoja asiakirjoja muutamalle Yhdysvalloissa olevalle ystävälleni."

"Hm!" huomautti hän. "Siinä voi olla paljonkin perää — hän on todellakin saattanut matkustaa sitä tietä Lontoosta Southamptoniin. Mutta — kummallista, ettemme ole voineet saada selkoa hänen saapumisestaan ja lähdöstään!"

"Miksei hän palannut enää takaisin Valtikkaan — missä hänen piti saaman kolme puntaa neljätoista shillingiä?" kysyi Walkinshaw.

"En tiedä", sanoi poliisikomisario. "Mutta eräästä asiasta olen ihan varma — kuka hyvänsä hän lienee ollutkin, varhain aamulla Lontooseen menevään junaan ei hän noussut Selcasterin eikä Mitbournen asemalla tuona aamuna. Selcasterissa astui junaan vain viisi matkustajaa, Mitbournessa kaksi, ja junamiehet tuntevat heidät jokikisen!"

"Ei ole välttämätöntä nousta junaan päästäkseen tälle seudulle tai täältä pois", huomautti Walkinshaw. "Minä puolestani olen sitä mieltä, että ne kaksi miestä tulivat ja menivät autolla."

Poliisikomisario katsahti Walkinshawiin ja ilmaisi mutisten olevansa toista mieltä.

"Luuletteko, etten ole ajatellut sitä mahdollisuutta", sanoi hän. "Minun mieheni ovat tutkineet sitä asiaa kaikkialla! Jokaisessa lähikylässä — jokaisessa talossa teiden varsilla! Mutta — ilman pienimpiäkään tuloksia."

"Se ei hämmästytä minua eikä vaikuta siihen, mitä sanoin", väitti Walkinshaw. "Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että se paikka, missä nyt olemme, sijaitsee melkein keskellä kolmiota, niin sanoakseni. Kolmella puolella kulkee leveä valtamaantie. Kaikilla näillä kolmella maantiellä vallitsee nykyään mitä vilkkain autoliikenne. Tiedän kai minä, kun asun erään varrella niistä. Luullakseni vähintäin neljäkymmentä kaikenlaista autoa huristaa taloni ohitse joka tunti."

"Ilmoitin teille keskimääräisen luvun", sanoi Walkinshaw. "Kello viidestä alkaen, ainakin. Luuletteko, että yksi auto huomattaisiin niiden satojen joukosta, jotka tulevat ja menevät? Loruja!"

"Minusta ei siinä ole mitään ihmeellistä", vastasi Walkinshaw. "Ottaisin kätkeäkseni auton, kuinka suuren hyvänsä, jonkin syrjätiemme varrelle tai puistikkoon tai johonkin mukavaan notkelmaan ylängölle muutamiksi tunneiksi, ilman että kukaan huomaisi sitä. Niin yksinäisellä seudulla kuin tämä, ja lisäksi yöllä! Vallan helppo asia!"

"Jos ne kaksi miestä saapuisivat tänne yhdessä autolla", sanoi Chilford, "niin miksi toinen heistä ilmaantui Grimsdalen taloon kello yhdeksän illalla, mutta toinen vasta kahdelta aamulla?"

"Mitä siihen asiaan tulee — jos rupeatte kyselemään miksi ja minkätähden", virkkoi Walkinshaw, "niin minäkin puolestani kysyisin, minne meni ensimmäinen mies, poistuttuaan Valtikasta ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen? Hän oli poissa yhteentoista saakka. Missä hän kävi?"

"Kas vain, mekin olemme pohtineet sitä asiaa!" sanoi poliisikomisario melkein pilkallisesti. "Kylässä ei ole ainoatakaan sielua, joka olisi nähnyt ketään vierasta sinä iltana!"

"Tai kuka voi sanoa tietäneensä!" sanoi Chilford ivallisesti. "Hänen on täytynyt käydä jossakin ja tavata joku." Hän veti esille kellonsa. "Lähdenpä kotiin välipalaa haukkaamaan", sanoi hän. "Tämä on ajanhukkaa. Minä annan neuvoni Blickille — palatkaa vanhoja jälkiänne myöten ja ryhtykää työhön alkulähteellä — Lontoossa!"

"Mitä sanoo Blick?" kysyi asianajaja naurahtaen. Hän oli poltellut koko ajan ääneti savukettaan, toisten pakistessa. "No, Blick!"

"Blick on viisas nuori mies", sanoi poliisikomisario. "Hän ei sano mitään. Te lähdette omaa latuanne, vai mitä, Blick?"

"Saamani neuvon mukaan", vastasi Blick hymyillen. "Olen kuitenkin aina valmis ottamaan varteen hyvät ehdotukset."

"Lähdetäänpäs" sanoi Chilford "kello on kaksi. Mielisin tarjota jollekin teistä — teille kaikille — hieman einettä, jos tulette mukaani. Kylmää ruokaa — mutta sitä runsaammin."

Miehet astuivat joukolla eteishalliin, ja siellä he näkivät Harry Markenmoren ja Valencian juuri tulevan vierashuoneesta. Harry lähestyi miesryhmää ja nyökkäsi Blickille.

"Sisareni haluaisi tehdä erään kysymyksen komisario Blickille", sanoi hän kääntyen poliisikomisarion puoleen. "Kysymys on velivainajani yksityistavaroista."

Blick kääntyi Valenciaan päin; toiset pysähtyivät, uteliaina ja tarkkaavina. Valencia katsoi etsivää hiukan levottomasti.

"Tehän tutkitte velivainajani vaatteet ja kaikki, mitä oli hänen yllään?" kysyi hän. "Te mainitsitte useista esineistä todistajain aitiossa tänä aamuna. Mainitsitteko ne kaikki?"

Valencian kasvot muuttuivat entisestään huolestuneemmiksi. Hän katseli ympärilleen miesten tarkkaaviin kasvoihin.

"Eräästä — esineestä, joka oli varmasti veljelläni, kun hän poistui tästä talosta maanantai-iltana puoli yhdentoista aikaan, te ette puhunut mitään", sanoi hän kääntyen jälleen Blickiin. "Sormuksesta — laadultaan hyvin harvinaisesta sormuksesta, hänen oikean kätensä keskisormessa."

"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli sormus", sanoi Blick. "Hyvin hieno jalokivisormus — yhdellä kivellä varustettu."

"Hänen oikean kätensä keskisormessa oli kaksi sormusta", väitti Valencia. "Jalokivisormus, josta mainitsitte, ja tuo toinen. Minä otin sen puheeksi hänen ollessaan täällä. Se oli varsin merkillinen sormus — se näytti minusta melkein kupariselta, muutamin paikoin emaljoidulta. Se kiinnitti minun huomiotani siksi — siksi, että tunnen erään henkilön, jolla on ihan samanlainen sormus — sen kaksoiskappale, todellakin."

"Oletteko varma, että veljenne kädessä oli tuo toinen merkillisen näköinen sormus, kun hän lähti täältä?" kysyi Blick.

"Jota hän kantaa aina", sanoi Valencia. "Veljenne sormessa ei ollut sellaista sormusta, kun minä toimitin tarkastuksen", huomautti Blick. "Mutta — minäpä otan selvän asiasta."

Harry ja Valencia vetäytyivät takaisin vierashuoneeseen, ja toiset jatkoivat matkaansa pääovelle, mutta ennenkuin he pääsivät sinne, keskeytettiin heidän kulkunsa Chilfordin vierasvaraisen pöydän ääreen toisen kerran. Nuori, vilkkaan näköinen mies, jonka toisessa kädessä oli muistikirja, toisessa lyijykynä, astui heitä vastaan.

"Herra poliisikomisario", sanoi hän itseensäluottavan varmasti, "sallikaa minun esitellä itseni — Summers, Daily Sentinel-lehdestä — erikoiskirjeenvaihtaja, sir."

"Mitä tahdotte?" kysyi poliisikomisario. Hän ajatteli juuri Chilfordin kylmää häränpaistia ja tunsi täysin käsitettävää vastenmielisyyttä reporttereita kohtaan. "Minulla ei ole teille mitään siihen lisättävää, mitä jo olette kuullut."

"Olisin teille hyvin kiitollinen, jos näyttäisitte minulle sitä viiden punnan seteliä, jonka oletettu amerikkalainen antoi Grimsdalelle", sanoi Summers, "ja piippua, joka unohtui Valtikkaan".

"Minä rohkenisin luulla, ettei Blickillä — siitä päättäen, mitä olen sattunut kuulemaan hänen loistavista kyvyistään — ole mitään sitä vastaan", sekaantui puheeseen Summers, joka nähtävästi oli noita nuoria miehiä, jotka panevat maailman mullin mallin koettaessaan hankkia hyvää tekstiä. "Blick, sir, tietää, mikä arvo on sanomalehdistöllä — varsinkin niin tavattoman laajalle levinneellä lehdellä kuin meidän — yhtä hyvin kuin minä itse."

"Minulla ei ole mitään sitä vastaan", sanoi Blick nauraen. "Tässä on seteli — te kai haluatte numeroa? B. H. 887563. Piippu — se on sisällä pöydällä — poliisin hallussa. No, minä näytän sen teille."

Hän palasi vanhaan ruokasaliin Summersin kanssa; toiset jäivät odottamaan haastellen Valencian sormusta koskevasta tiedonannosta. Kului muutamia minuutteja; sitten pisti Blick päänsä eteissalin oven raosta näyttäen hieman hämmästyneeltä.

"Minullako?" huudahti hän. "Ei — minulla sitä ei ole. Eikö se ole siellä?"

Blick ravisti päätänsä, ja hänen kasvoilleen levisi suuttunut ilme. Hän vetäytyi takaisin ruokasaliin ja poliisikomisario harppoi perässä. Toiset seurasivat jäljessä tuntien pakottavaa uteliaisuutta, jota heidän olisi ollut vaikea selittää. Blick penkoi juuri pöydällä olevia kirjoja ja papereita heitellen niitä hujan hajan. Pari kolme poliisia oli läsnä; lisäksi oli saapuvilla saman verran asianajajien kirjureita ja tutkintotuomarin apulainen; pöydän toisessa päässä pari paikkakunnan reportteria teki uutterasti muistiinpanoja lehtiöihinsä.

"Minä en ole nähnyt sitä — en ainakaan sen jälkeen kun sitä näytettiin", sanoi poliisikersantti, jonka kimppuun Blick oli käynyt. "Näin Grimsdalen ottavan sen esille ja tutkintotuomarin ja valamiehistön käsittelevän sitä, mutta senjälkeen en ole nähnyt sitä."

"Minulla!" vastasi asianajaja. "Minä otin sen valamiehistöltä ja laskin pöydälle — juuri tähän."

"No niin, se on poissa!" sanoi Blick. Hän kääntyi poliisikersanttiin. "Onko täältä poistunut ketään sellaista teidän miestänne, joka olisi saattanut ehkä kaapata sen?"

"Ketään ei ole vielä poistunut", vastasi kersantti. "Me olemme täällä kaikki — meitä on yhtä monta kuin tullessammekin."

Blick käänsi nurin kaikki, mitä pöydällä oli. Hänen kasvonsa muuttuivat omituisiksi, mutta hän ei virkkanut mitään.

"Kaikki, jotka poistuivat huoneesta, kulkivat ohi pöydän tätä laitaa", huomautti kersantti. "Jos joku mieli siepata sen ja viedä pois, niin hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä. Kukaan ei voinut huomata mitään — siinä tungoksessa."

"On olemassa eräs mies, joka tuiki mielellään olisi halunnut ottaa sen mukaansa!" huudahti hän.

"Se mies, jolta se jäi Valtikan illallispöydälle, luonnollisesti!" vastasi Summers hykähtäen jälleen. "Kuinka voitte tietää, ettei hän piillyt innostuneiden kuuntelijain joukossa? Niin kai asia lieneekin!"

"Kaunis todistuskappale tipotiessään, kaiken lisäksi", puheli Summers itsekseen. "Se olisi voinut johtaa teidät omistajan jäljille, Blick. Mutta kai se on joutunut hänen käsiinsä — mitäs arvelette? Näppärää! Mutta oli miten oli, jos hän on se henkilö, joka näpisti sen tuosta pöydältä, niin yhdestä asiasta olette päässyt selville — hän on joku, joka on jossakin aivan lähettyvillä. Vai mitä, Blick?"

Mutta Blick oli jo rientänyt takaisin eteishalliin, ja poliisikomisario ja toiset seurasivat häntä.

"Merkillistä tämä, Blick!" sanoi poliisikomisario. "Kuka on saattanut sen ottaa — ja miksi?"

"Asianlaita lienee sellainen kuin tuo sanomalehtineekeri sanoi", vastasi Blick matalalla äänellä. "Mies, joka jätti sen Valtikkaan, on varmaan ollut täällä tänä aamuna ja käyttänyt tilaisuutta hyväkseen anastaakseen sen itselleen. Mutta —"

"Nyt on jo aika lähteä puiston poikki talolleni, hyvät ystävät, ja hankkia jotakin suuhun pantavaa", puuttui Chilford puheeseen. "Vähät muusta — tulkaa mukaan!"

Blick pyyteli anteeksi — hänellä oli tehtävää, sanoi hän. Huomattuaan, että hänen työskentelynsä Markenmoressa muodostuisi luultavasti pitkälliseksi, hän oli edellisenä päivänä majoittunut vakinaisesti Valtikkaan, ja sinne hän nyt riensi kiireesti. Hänellä oli monia puuhia, paljon pohdittavaa. Saman päivän aamuna, ennen tutkintotilaisuuteen lähtöään, hän oli lähettänyt viestinviejän Selcasteriin ostamaan eräitä määrättyjä tarpeita; heti ensiksi Valtikkaan saavuttuaan hän kysyi, oliko viestinviejä palannut.

"Tavarakasa on arkihuoneenne pöydällä, herra Blick", vastasi Grimsdale.
"Ja myös aamiainen."

Blick istuutui aterioimaan, yksin, syöden ja juoden vankasti puolisen tuntia. Sitten, kun ruoka oli korjattu pöydältä, hän sytytti piippunsa, veti esille kynäveitsensä ja leikkasi Selcasterista tuotujen pakettien sidenuorat poikki.

YHDESTOISTA LUKU

Viestinviejä, jonka Blick oli lähettänyt Selcasteriin sinä aamuna ennen lähtöään Markenmoren kartanoon ollakseen läsnä murhatapauksen alustavassa tutkintotilaisuudessa, oli vienyt kirjeen vanhan kaupungin etevimmälle kirja- ja paperikauppiaalle. Blick havaitsi tarvitsevanpa kipeästi eräitä välineitä ryhtyessään ratkaisemaan niitä pulmakysymyksiä, jotka juuri oli hänelle asetettu. Kirjakauppias oli se mies, joka voi antaa hänelle apuaan. Ja tuossa olivat nyt kirjakauppiaan lähettämät tavarat — toinen iso rullalle kierretty paketti, huolellisesti kääritty piikkokankaaseen; toinen pullea pikku mytty, ruskeaan paperiin verhottu. Blick aukaisi tämän ensiksi, veti esille ja pani pöydälleen laskostetun tiekartan, kreivikunnan yleiskartan, pari kolme paikkakunnan opaskirjaa, selittävillä valokuvilla varustettuja, korkeampilentoisen tekeleen, Selcasterin ympäristöt, joka myös oli runsaasti kuvitettu, Bradshawin turistin ja paikallisen aikataulun. Hän tarkasteli niitä kaikkia huolellisesti laskiessaan ne kädestään — juuri niitä hän kaipasi. Mutta hän tunsi vielä suurempaa mielenkiintoa isoa, piikkokankaaseen käärittyä pakettia kohtaan, joka, sitten kun se oli vapautettu kääreistään, osoittautui sisältävän virallisen kartan Markenmoren kylästä ja sen lähimmästä ympäristöstä — ison nelikulmaisen esineen, paksupaperisen, johon oli merkitty, nimitetty ja mitattu jokainen valtamaantie, kylätie, polku, talo, huvila, niitty, metsä, keto, lehto, joki, puro, pensaikko, porras. Blick tunsi riemastuneena saavansa tyydytystä salapoliisivaistoilleen katsellessaan tuota mestarinäytettä — hän siunasi yleisesikunnan topografisen osaston miehiä sen johdosta, että he olivat valmistaneet sen huolellistakin huolellisemmin. Hän haki käsiinsä Grimsdalen ja sai tältä muutamia nastoja; näillä hän kiinnitti valtavan karttansa sopivaan, tyhjään paikkaan arkihuoneensa seinällä, ja seuraavan puolen tunnin ajan hän seisoskeli sen edessä poltellen piippuaan. Tämän jälkeen hän olikin muodostanut itselleen yleiskuvan ympäristöstään ja painanut tärkeimpäin paikkain nimet teräväin aivojensa salaisiin lokeroihin.

Sitten hän kävi käsiksi oppaisiin, karttoihin ja aikatauluihin ja tarkasteli niitä kahden tunnin ajan väsymättömän uutterasti. Hän tahtoi ottaa selkoa kaikesta, mikä koski maanteitä, rautateitä ja aikoja — alkeellista työtä tämä, mutta tuiki tärkeätä. Ja hän totesi heti sen, mitä Walkinshaw oli sanonut tutkinnon lykkäämistä seuranneessa jälkikeskustelussa, nimittäin, että Markenmore sijaitsi melkein keskellä eräänlaista kolmiota, jonka sivuina olivat valtamaantiet. Nämä tiet muodostivat sellaisen kolmion, että sen kaksi sivua oli lyhyempiä kuin kolmas sivu, mutta keskenään yhtä pitkää; kolmas sivu oli toisia pitempi. Markenmore sijaitsi tämän kolmion lounaisosassa, läheten sitä kulmaa, jonka muodostivat kolmion kanta ja pisin sivuista; niin ollen se oli lähempänä kolmion kahta sivua kuin kolmatta ja sentähden myös kahta valtamaantietä kuin yhtä. Ja näistä kolmesta valtamaantiestä kaksi, jatka molemmat lähtivät Lontoosta kartastoon päin, sivuutti muutaman kilometrin päässä Markenmoren; kolmas tie kulki koko matkan rannikkoa pitkin. Valtamaanteitse Markenmore oli siis välittömässä yhteydessä Lontooseen, tarkemmin sanoen kymmenen penikulman päässä siitä koilliseen, ja matkan varrella oli muutamia rannikkokaupunkeja vähäisen matkan päässä toisistaan.

Mutta sen kolmion lisäksi, jonka nämä valtamaantiet muodostivat, oli olemassa vielä toinenkin kolmio, rautateiden muodostama. Rautatiet seurasivat itse asiassa maanteitä ja kulkivat yhdensuuntaisesti niiden kanssa; ne olivat niiden mukaiset kaikissa suhteissa; maantie ja rautatie kulkivat rinnakkain, eivätkä ne olleet missään kohdin toisistaan puoltatoista kilometriä kauempana. Markenmoresta oli lyhyt matka näille pääradoille. Sieltä voitiin päästä helposti useille asemille. Itse Selcaster sijaitsi noin neljän kilometrin päässä kaakkoiseen; Mitbourne melkein saman välimatkan etäisyydellä itään; neljän ja puolen kilometrin päässä lounaiseen oli tärkeä ratojen yhtymäkohta; kuuden kilometrin päässä pohjoiseen oli asema tien varrella. Tarkastettuaan aikatauluaan Blick huomasi, että kello neljän ja kuuden välillä aamulla kaikkien näiden neljän aseman ohi kulki melkoinen määrä junia pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen, ja että kahdelta asemalta, mainitulta risteysasemalta ja pohjan puoliselta asemalta, lähti joka aamu neljännestä vaille kuusi erikoisia työjunia, jotka epäilemättä kuljettivat paljon kaikenlaisia työmiehiä muutaman kilometrin päässä rannikolla sijaitsevaan suureen lastaussatamaan. Sanalla sanoen hän teki sen havainnon, että vikkelä, neuvokas mies saattaisi päästä ilman minkäänlaisia vaikeuksia huomaamatta pois Markenmoren seuduilta millä hyvänsä niistä varhaisista aamujunista, jotka lähtivät vähintäinkin kuuteen eri suuntaan.

Ottaessaan jälleen pohdittavakseen kysymyksen saapumis- ja poistumismahdollisuuksista maanteitse Blick muisti Walkinshawin kertoneen, kuinka helppoa paikkakunnalla on visusti kätkeä moottoripyörä siksi aikaa, kun sen omistaja tai haltija pistäytyisi vierailulle. Tässä suhteessa seinällä riippuva tarkka kartta oli hänelle suureksi avuksi. Seudun koko asema oli merkitty selvästi pienempiä yksityiskohtia myöten. Pohjoiseen ja koilliseen Markenmoren huvilasta, Greycloisterin, Harboroughin ison talon takana, sijaitsivat Puistikko, Fransemmeryn asuinpaikka, ja Woodlandin huvila, rouva Braxfieldin maatilus, kukkuloilla, parhaasta päästä aukeilla ja lakeilla, joita halkoivat ristiin rastiin syvät notkot ja joihin muodostivat syvänteen loppuunkäytetyt kalkkikaivokset, joiden pohja oli rehevän kasvullisuuden ja pensaikkojen peitossa; kartalla näkyi myös peltoja, lehtoja ja siellä täällä sankkoja metsiä. Kenen hyvänsä olisi ollut varsin helppoa pyörähtää valtamaantieltä näille autioille kulmille, jättää moottoripyöränsä jonkun vanhan, hylätyn kaivoksen pimentoihin tai metsän jalavien ja pyökkien alle, lähtiessään itse alas kylään. Lisäksi Blick havaitsi, että seinäkartalle oli merkitty joitakuita vihreitä viivoja kukkuloiden poikki; hän oli tutustunut siksi hyvin Markenmoren notkelmaan, että hän tiesi ruohikon olevan siellä niin vahvaa, kimmoisaa ja tiheää, että sen poikki saattoi ajaa autolla missä hyvänsä yhtä helposti kuin kivetyllä tiellä ja tarvitsematta pelätä jättävänsä minkäänlaisia jälkiä. Sentähden mies oli saattanut poiketa valtamaantieltä, loitota kukkuloiden poikki mihin hyvänsä kolmen kilometrin alalla kylästä, jättää moottoripyöränsä johonkin sopivaan vanhaan kalkkikaivokseen ja olla varma siitä, ettei kukaan saisi tietää, miten hän oli tullut ja mennyt. Tuolla ylhäällä, noissa erämaissa, ei ollut ainoatakaan asumusta, ei huvilaa, ei edes syrjäistä maalaistaloa, kuten kartta osoitti.

Se siitä — Blick otti nyt punnitakseen kolmannen seikan. Grimsdale oli kertonut nähneensä noiden kolmen miehen, kun he poistuivat hänen talostaan neljännestä yli kolme tiistaiaamuna, kävelevän pitkin maantietä Greycloisteriin ja Mitbourneen päin; Blick kiinnitti huomiotaan tähän tiehen. Ihan Valtikan ohitse, sen etupuolella olevan kasvitarhan ohi, kulki kylän valtatie; tarhan nurkalla se haaraantui; toinen haara kääntyi oikealle suoraan Selcasteriin päin; toinen taas kääntyi Mitbourneen päin ja sivuutti noin kolmensadan metrin päässä Valtikasta Greycloisterin kujaportin. Grimsdalen sanojen mukaan nuo kolme miestä olivat valinneet tämän tien ja kadonneet sille. Mutta Guy Markenmore, mikäli lääkärin todistus piti paikkansa, oli ammuttu kuoliaaksi kello neljän tienoissa, Markenmoren notkelmassa, noin puolentoista kilometrin päässä pohjoiseen tästä tiestä. Kuinka hän oli joutunut sinne? Virallinen kartta ja tarkat merkinnät antoivat siihen selvityksen. Kahdensadan metrin päästä Valtikan majatalosta Mitbournen tien varrella oli kaksi polkua, yksi kummallakin puolen tietä. Toinen, eteläinen tai oikeanpuolinen, kulki niittyjen poikki Selcasterin suuntaan, toinen, pohjoinen tai vasemmanpuolinen, kääntyi ylös kukkuloille Greycloisterin ja Woodlandin huvilan välitse. Lähellä Markenmoren notkelmaa — siis juuri siinä kohdassa, mistä maatyöläinen Hobbs oli löytänyt Guy Markenmoren kuolleen ruumiin, tämä polku yhtyi toiseen, joka vei suoraan Mitbournen asemalle.

Tämän nähdessään Blick teki johtopäätöksen: kun nuo kolme miestä olivat saapuneet polkujen risteykseen, he erosivat. Yksi heistä kääntyi joko takaisin kylään (epätodennäköistä, ajatteli Blick) tai painui oikean käden polulle mennäkseen Selcasteriin (varsin luultavaa, tuumi Blick); toiset kaksi miestä, joista Guy Markenmore oli varmasti toinen, painuivat vasemman käden polulle ja kapusivat mäenrinnettä Markenmoren notkelmaan. Täällä Guy Markenmore murhattiin äkkiä, ja olipa hänen mukanaan ollut mies kuka hyvänsä, joko tuo oletettu amerikkalainen, joka oli saapunut Valtikkaan kello yhdeksän maanantai-iltana, tai se mies, joka oli päästetty sisälle kello kahdelta tiistaiaamuna, niin hän oli murhaaja. Tultuaan tähän johtopäätökseen Blick tunsi itsensä hieman iloiseksi. Hän täytti uudelleen piippunsa ja sytytti sen, työnsi kädet taskuihinsa ja taapersi arkihuoneestaan eteissalin poikki tarjoiluhuoneeseen. Tämä tapahtui jo vuosia ennen kuin saatettiin voimaan nuo ankarat erikoisrajoitukset, jotka nyt estävät vapaasyntyistä englantilaista eleskelemästä mielensä mukaan ravintolassaan, silloin kun hän tuntee siihen halua, ja vaikka kello oli vasta viisi iltapäivällä, oli miellyttävässä tarjoiluhuoneessa joukko vieraita, laiskottelevia kyläläisiä, jotka keskustelivat tutkinnosta ja murhenäytelmästä, joka oli aiheuttanut sen. Jokikinen sielu tiesi jo Blickin olevan sen kuuluisan lontoolaisen etsivän, joka oli saapunut kylään selvittämään kysymystä, kuka oli tappanut nuoren Guy-raukan, ja hirttämään sen roiston löydettyään hänet, ja he tuijottivat Blickin vaaleisiin hiuksiin, sinisiin silmiin, pyöreisiin kasvoihin ja keikarimaisiin kaupunkilaisvaatteihin kuin ihmetellen, kuinka moisella nuoren näköisellä kerubilla saattoi ehkä olla vainukoiran ominaisuudet ja kettukoiran kestävyys. Mutta Blick, nyökättyään ystävällisesti, ei kiinnittänyt minkäänlaista huomiota näihin patriarkkoihin ja tietäjiin — hän aikoi kylläkin tehdä tuttavuutta heidän kanssaan lähitulevaisuudessa, mutta tällä hetkellä hän halusi vaihtaa pari sanaa Grimsdalen kanssa.

Grimsdale, paitahihasillaan, kiilloitti parhaillaan laseja tarjoiluhuoneen toisessa päässä; Blick siirtyi sinne ja kumartui hänen puoleensa.

"Kuulkaas!" kuiskasi hän. "Pari sanaa kanssanne, Grimsdale. Se piippu, jonka löysitte —"

"Kyllä, sir. Se oli noita L. & Co:n piippuja. Minä tunnen ne varsin hyvin, herra Blick — entisellä isännälläni sir James Marchantilla, oli tapana poltella niillä. Hän lahjoitti minulle vanhoja piippujaan, silloin tällöin."

"Löwe & Companyn piippuja, vai mitä?" sanoi Blick, joka oli aivan varma asiasta ja halusi vain tietää, tiesikö isäntä.

"L. & Co:n piippuja, sir — niin minä niitä nimitän; sellainen leima niissä on — puussa ja hopeahelassa — ja tietysti hopeamerkit — leijona ja kruunu, samat merkit kuin kaikissa hopeatavaroissa."

"Huomasin kaksi seikkaa, herra Blick — minä olen niitä, joille on annettu huomiokyky. Piippu oli uudehko; paljon sillä ei ollut poltettu. Siinä toinen seikka. Ja toinen oli tämä — pesän reunassa oli pieni, hyvin pieni lovi — kuin jos piipun omistaja olisi koputtanut tuhat pois jotakin terävää vasten — ehkä uuninristikon reunaa tai saappaansa korkoa vasten ja satuttanut sen silloin naulaan; olen nähnyt monia oivallisia piippuja nakutettavan piloille sillä tavoin, olipa puu kuinka tervettä tahansa."

"No niin", sanoi hän alentaen ääntään vieläkin matalammaksi. "En maininnut siitä mitään todistajain aitiossa, mutta — näin meidän kesken puhuen — saatuani kuulla tuosta murhasta kaiken sen, minkä kuulin, panin oman merkkini piippuun!"

"Pikku ristin hopearenkaaseen", sanoi Grimsdale. Hän iski viekkaasti silmää etsivälle. "Tuntisin jälleen oman merkkini — milloin hyvänsä!"

"Kaiketi!" myönsi Grimsdale. "Hyväinen aika! — he eivät puhu moneen päivään mistään muusta — jollei ilmaannu nelijalkaista kanaa tai kolmipäistä vasikkaa! Tämä antaa vettä heidän myllyynsä, kaikki tämä, herra Blick. Lontoolainen kun olette, niin ette tiedä, kuinka kerkeitä kyläläiset ovat lörpöttelemään ja juoruilemaan!"

"Benny Cripps, haudankaivaja", vastasi Grimsdale vilkkaasti. "Menkääpä pakisemaan hänen kanssaan, niin hän kertoo teille Markenmoren ja sen jokikisen miehen, naisen ja lapsen historian, ylhäisen ja alhaisen, rikkaan ja köyhän, aina luomispäivästä asti — milloin se lienee ollutkaan, mutta pitkälti siihen varmaankin on. Hän kuuluu tuntevan näiden Markenmorein sukupuun, mainitakseni esimerkin, paremmin kuin he itse!"

"Ensimmäisessä mökissä kirkkomaalta käsin", vastasi Grimsdale.
"Vanhassa, olkikattoisessa hökkelissä."

"No niin", sanoi Blick kohottautuen kyynärpäiltään tarjoilupöydältä. "Minä lähden hieman retkeilemään silmäilläkseni ympärilleni. Kai te valmistatte minulle illallisen kello kahdeksaksi?"

"Ihan varmasti, sir — olen hankkinut teitä varten herkullista kananpaistia", vastasi Grimsdale. "Ihanaa!"

Blick nauroi, nyökkäsi ja poistui ulos kylätielle. Hänen kauneudentajuntansa oli herkkä, tämän rikollisia nuuskivan vainukoiran, ja tämä maan eteläisessä kolkassa sijaitseva pikku kylä, puoliksi niin vanha kuin sen yli kohoavat kukkulat, tenhosi hänet. Markenmore oli pikku sopukka vähäisine olkikattoisine mökkeineen puistikoitten ja hedelmätarhojen keskellä, siellä täällä varakas maatalo syrjässä maantiestä aitauksensa takana, mutta tärkein nähtävyys oli keskellä kylää — harmaa, vanha kirkko, jonka suippeneva torni kohosi korkealle kirkkomaata ympäröivien pyökkien ja poppelien yläpuolelle. Näinä varhaisina kevätpäivinä vallitsi syvän rauhan tuntu näillä maalaisseuduilla, ja Blickistä tuntui äkkiä kummalliselta, että hän oli nyt täällä, puhtaan ja häiritsemättömän luonnon helmassa, sellaisilla asioilla kuin hän todellisuudessa oli. Tällä hetkellä henki kaikki, mökkipahasten puutarhojen varhaisista kukista ja taimista korkealle, vasta lehteen puhjenneisiin puihin rakennettuihin uusiin linnunpesiin saakka, elämää — mutta hänen tehtävänään oli paljastaa rikoksen tekijä, väkivaltaisen kuoleman aiheuttaja.

Hänen mieleensä muistui pian tuo kuolemantapaus ja sen seuraukset, kun hän näki vanhan miehen, joka valvoi puiden ympäröimän kirkkomaan eräässä sopessa kahden haudan kaivantatyötä. Blick muisti silloin, että sir Anthony Markenmore ja hänen vanhin poikansa piti haudattaman vierekkäin ylihuomenna — vanha mies oli varmaan siis haudankaivaja, Benny Cripps, josta Grimsdale oli taannoin puhunut. Hän meni kirkkomaalle ja astui Crippsin luo; haudankaivaja, käpristynyt vanhus, ulkonäöltään seitsenkymmenvuotias, kääntyi kahdesta apulaisestaan ja nyökkäsi etsivälle tuttavallisesti. Hän istuutui lähelle olevalle hautakivelle, täytti lyhyen savipiippunsa ja ryhtyi sitä sytyttämään.

"Te kai olette se nuori lontoolainen herrasmies, joka on tullut tänne ottamaan selvää nuoren herra Guyn murhaajasta, kuulemma?" virkkoi hän katsellen arvostelevasti Blickiä. "Kuuluttekin olevan näppärä hommissanne. No, olettepa saanutkin aika urakan suoritettavaksenne, parahin nuori herra, niinpä luulen! Eihän tällaista juttua päivässä selvitetä, eihän toki, eikä viikossakaan. Tutkinnossa ei saatu paljoakaan selville, ei — ei mitään!"

"Siellä olin, herra, ja kuulin kaikki, mitä puhuttiin. Mutta en tullut hullua hurskaammaksi. Hyväinen aika, eihän tässä jutussa vielä ole päästy alkua pitemmälle! Te, herra, muistutatte noita saalistaan ajavia metsänkävijöitä, jotka tunkeutuvat salaperäisiin erämaihin, lähtien arvattavasti taivaltamaan polkua, jonka lopusta ei ole tietoa!"

"Niinpä luulen, poikaseni! Minä puolestani en näe vihjaustakaan, joka voisi johtaa teidät oikeille jäljille, en todellakaan. Vähätpä siitä, minulla on omat mielipiteeni — niin onkin! Enkä minä vaihtaisi niitä kenenkään vuoksi — en itsensä kuninkaankaan, tahtomatta silti halventaa häntä millään tavoin."

"Benjamin Cripps minä olen, nuori herra, haudankaivaja ja lukkari ja vielä paljon muutakin, ja ainoa mies tässä kylässä, jota ilman ei voida tulla toimeen, ei mitenkään. Viisi pastoria on täällä Markenmoressa minun aikanani ollut, mutta minä vielä elossa — haudannut neljä heistä! He tulevat ja menevät — mutta minä pysyn paikallani. Lukkarina olen täällä toiminut neljäkymmentäviisi vuotta, ja isäni oli miltei yhtä kauan, ja isoisäni ennen häntä; hänkin oli yhtä kauan, taisipa olla yli viisikymmentäkin vuotta; me Crippsit, me olemme asuneet tässä pitäjässä yhtä kauan kuin itse Markenmoretkin ja haudanneet heitä ison joukon, ja nyt minun pitäisi haudata taas kaksi heistä. Tätä kirkkoa voisitte pitää melkein kuin Crippsien omaisuutena — kaikki sen vaiheet me tunnemme, ja melkeinpä kaikki tässä kylässä. Kaitsemme sitä — niin sanoakseni."

"Entä mitä ajattelette tästä jutusta, Cripps?" kysyi Blick miellytellen. "Teidän laisellanne kokeneella miehellä on tietysti omat mielipiteensä. Sanoisitteko sitä murhaksi, mitä?"

"Murhaksi minä sitä sanon, parahin nuori Lontoon-mieheni, vieläpä hirveäksi ja veriseksi murhaksi! Tarkoitukseni ei ole väittää, että nuori herra Guy olisi ollut oikeuden esitaistelija, koska hän ei kerta sitä ollut, eikä liioin tahtonut millään tavoin esiintyäkään noiden pyhimysten kaltaisina, joista saamme lukea rukouskirjasta. Mutta murhattu hänet on hirveän häpeällisesti; ettekä te varmaankaan ole päässyt perille puhtaasta totuudesta — ette, ettekä pääsekään vielä kotvaseen aikaan. Mutta minä toivon teidän pääsevän ja hihkaisen ilosta kuullessani, että se henkilö, joka on murhan tehnyt, olipa hän kuka hyvänsä, on tuomittu hirtettäväksi — sen teen!"

"Te olette kai itsekin muodostanut jonkinlaisen käsityksen tapahtumasta?" tiedusteli Blick.

"Päähäni ei ole pälkähtänytkään mitään sellaista, mitä te nimittäisitte varmoiksi ajatuksiksi — vielä", selitti Cripps. "Mutta hyväinen aika, tietysti se on jollakin tavoin saanut alkunsa tuosta Dower-talossa asustavasta nuoresta Isabellasta — enkä huoli, vaikka hän itsekin kuulisi minun niin sanovan. Hän joutuu vielä hirveän pahaan ja kuumaan paikkaan, hän! Muistan hänet varsin hyvin niiltä ajoilta, jolloin hänen isäukkonsa oli pastorina täällä ja hän itse nuori tytönheilakka, jonka olisi pitänyt ajatella ompelemista ja kutomista ja muuta sellaista naisten työtä, mutta koskaan hän ei ryhtynyt sellaisiin rauhallisiin hommiin; hän homssi aina sinne tänne, kintereillään liuta nuoria metsästäjiä, ja pani heidän päänsä pyörälle. Kyllä hän tuotti hämminkiä tyttönä ollessaan ja heti jälleen palattuaan hän alkaa vanhan pelinsä."

"Te siis luulette, että rouva Tretheroe on jossakin yhteydessä murhaajaan?" kysyi Blick.

"En väitä, että hän itse olisi jotakin tehnyt", vastasi vanha haudankaivaja. "Mutta sen minä sanon, että minun mielestäni hän on kaiken alku ja juuri, tavalla tai toisella. Hyväinen aika, muutamat niistä — nuorista herroista — tappelivat keskenään hänestä ennenkuin hän vielä oli kahdeksantoista vuoden vanhakaan! Kun kerta niin oli laita ennen vanhaan, niin kaipa hänestä on nyt saatettu käydä iso joukko kaksintaisteluja. Hän oli sellainen — ensin suosi toista, sitten toista, kunnes ne kaikki olivat järjiltään, ihan niin!"

"Guy Markenmore oli kai aika lailla pihkaantunut häneen siihen aikaan, vai mitä?" kysäisi Blick.

"Hm!" hymähti Cripps. "Juoksi kovasti hänen perässään, saatte uskoakin. Mutta hän olikin paha juoksentelemaan naisten perässä, kaikenlaisten, ylhäisten ja alhaisten — hullaannutti puolet tämän kylän tytöistä itseensä, sen hän teki! Hyväinen aika, hän rakastui yhtä mittaa, joka taholla — ei mahtanut sille mitään, siltä näytti. Herra Guy jätti jälkeensä monia murtuneita sydämiä, kun lähti täältä Lontooseen."

"Niin — ja kylän poikain!" mörähti haudankaivaja. "Monella nuorukaisella oli syytä vihata häntä, olipa tosiaankin! Kuollut hän on, eikä hänestä pidä enää puhua pahaa — mutta kelvoton hän oli, totisesti!"

Tämä paradoksinen vastaus herätti Blickissä uuden ajatusten sarjan, ja hän poistui heti sen jälkeen tuumimaan aatoksiaan. Mutta hän ei ollut päässyt vielä pitkällekään, kun hän muisti, että hänen oli tehtävä muuan kysymys rouva Tretheroelle, ja niin hän käveli kylän läpi ja saapui Dower-talon pääovelle.

KAHDESTOISTA LUKU

Dower-talo oli iso, avara, vanhanaikainen rakennus, joka sijaitsi peltojensa ja istutustensa keskellä, Markenmoren puiston kaakkoisosassa, vähän matkaa kylästä, noin kahdensadan metrin päässä Valtikka-majatalosta. Se oli miltei yhtä suuri kuin Markenmoren kartanokin; siihen kuului melkoinen määrä talli- ja muita ulkorakennuksia, ja yleensä se oli hyvin tilava ja mukava asuinpaikka. Blick loi nopean, arvostelevan yleissilmäyksen, siihen ja sen ympäristöihin astellessaan pihatietä pitkin; kaikki oli siellä hiljan korjattu ja järjestetty. Dower-talo, ajatteli hän, oli paljon uhkeampi ulkonäöltään kuin itse kartano. Markenmoren perheen vanha asuinpaikka oli ulkoasultaan viheliäinen, rappeutunut; se kaipasi kipeästi uutta maalausta. Dower-talo oli uuden uutukainen; sen nurmikot ja kasvitarhat rehevät ja huolellisesti hoidetut. Eikä Blick hämmästynyt lainkaan, kun vastaukseksi hänen kolkutukseensa oven avasi hyvin pitkä, pöyhkeä lakeija, puettuna loistavaan liveriin. Tälle henkilölle näytti olevan kovin vaikeata luoda katsettaan niin alas, että se olisi osunut vierailijan kasvoihin.

"Rouva Tretheroe on pahoinvoipa", vastasi lakeija. "Hän ei ota vastaan tänään."

"Olen pahoillani kuullessani, ettei rouva Tretheroe voi hyvin", huomautti hän "Mutta näin hänet tunti tai pari sitten ja luulen, että hän suostuu keskustelemaan kanssani jonkun minuutin perin tärkeästä asiasta. Jättäkäähän käyntikorttini hänelle, olkaa hyvä."

Lakeija otti kortin vastahakoisesti, katsahti siihen, silmäili Blickin nuorekkaita piirteitä hieman ihmetellen ja vetäytyen syrjään ovelta näytti kehoittavan kävijää astumaan sisälle. Blick astui etuhalliin.

"Saamani määräykset olivat hyvin tarkkoja", huomautti lakeija vastahakoisesti. "Mutta jos asia on hyvin tärkeä —"

"Menen katsomaan rouva Tretheroen kamarineitiä", sanoi lakeija. "Olkaa hyvä, odottakaa."

Hän katsoi hämärään sisähalliin raskaiden oviverhojen taakse ja Blick, jäätyään yksin, silmäili ympärilleen. Huone, jossa hän odotti, oli pieni; vanha tammikaappi oli sen toisella seinällä; toisella iso naulakko, josta riippui sikin sokin takkeja, vaippoja ja muita päällystamineita. Mutta niiden joukossa oli huomattavin esine hieno Raglantakki, väriltään kirkkaan sininen, ja Blick tunsi sen heti. Hän oli nähnyt sen tutkintotilaisuudessa saman päivän aamuna — samaisen ison vaaleaviiksisen miehen yllä, joka oli istunut rouva Tretheroen oikealla puolella koko oikeudenkäynnin ajan.

Muuan noista sisäisen näkemyksen harvinaisista kipinöistä, jotka hänen ammattialansa miehillä ovat oikeata nerouden leimahtelua, saattoi Blickin astumaan salamannopeasti takin luo ja sujauttamaan oikean kätensä sen lähimpään taskuun. Hän tunsi parin hansikkaita — ja hansikkaiden alla piipun. Terästäen kuuloaan äärimmilleen ja silmäten varovasti poimuisiin verhoihin hän veti piipun esille ja katsahti siihen. Hän olisi hykähdellyt ilosta, jos olisi uskaltanut — sillä siinä oli se piippu, jonka Grimsdale oli löytänyt Valtikan illallispöydältä! Se oli ihan varmasti sama piippu — pikku lovi oli ruusupuussa…

"Missä herra Blick on?" kysyi naisen ääni jostakin verhojen takana.
"Etuhallissako?"

Blick pisti piipun takaisin taskuun, siirtyi vähän kauemmaksi ja oli tarkastelemassa hyvin innostuneena ketuntaljaa, joka oli levitetty seinälle, kun verhot työnnettiin syrjään ja nainen ilmestyi näkyviin. Silmänräpäyksen hän tähysteli naista äkillisen mielenkiinnon valtaamana; tämä ei ollut tavallinen nainen, päätteli hän. Puettuna sirosti ja hieman keikailevaisesti mustiin, sievään hilkkaan ja yhtä sievään puhtaaseen esiliinaan hän näytti enemmän ranskalaiselta kuin englantilaiselta, ja eittämättä hän oli yhtä kaunis kuin eloisakin. Mutta tämä kauneus oli hieman lakastunutta; tässä, tuumi Blick, oli noin kolmenkymmenenviiden ikäinen nainen, jolla aikanaan oli ollut omat lemmenseikkailunsa; hänen loistavien silmiensä ja huultensa ympärille olivat menneisyyden intohimot painaneet leimansa; Blickistä tuntui, että hän oli niitä ihmisiä, joiden povessa uinuu salaisuuksia. Ja lisäksi hän oli niitä naisia, jotka eivät saata katsahtaa mieheen hymyilemättä hänelle: hän hymyili nytkin luodessaan katseensa etsivään.

"Herra Blick?" sanoi hän pehmeällä, vakavalla äänellä. "Haluatteko tavata rouva Tretheroeta? Hän ei voi oikein hyvin — tuo tämänaamuinen juttu — tiedättehän, ja kaikki muu siitä johtunut — ankaraa päänsärkyä. Mutta jos kysymys on asiasta —"

"Tärkeästä asiasta, mutta rouva Tretheroeta se ei häiritse millään tavoin", vastasi Blick. "Vain pari kysymystä."

Nainen työnsi syrjään toisen oviverhoista ja paljasti näin avaran sisähallin, jonka toiselta puolen kohosivat parvekeportaat.

Blick seurasi häntä portaita ylös. Parvekkeen päässä olevasta avoimesta ovesta näkyi vierashuone ja siellä valtava piano: pianon ääressä istui vaaleaviiksinen mies. Hän lauloi juuri, ilmeisesti huvikseen, ja säesti kaunista baritoni-ääntään näppäilemällä heikkoja akordeja. Ohjaajatar katsahti Blickiin ja hymyili taas.

"Parooni — laulelee italialaisia rakkauslauluja", mutisi nainen. "Hän pitää siitä enemmän kuin ampumisesta tai metsästyksestä tai golfpelistä! Kullakin oma makunsa — eikö totta?"

"Eri kansoilla erilainen", sanoi Blick. Hän oli jo tehnyt sen johtopäätöksen, että rouva Tretheroen kamarineiti oli hieman omintakeinen ja että tälle kannatti osoittaa huomiota, ja hän vastasi hymyillen. "Hän ei varmaankaan ole englantilainen, eihän?" virkkoi Blick.

"Saksalainen!" vastasi kamarineiti ymmärtävästi. "Aika typerys!" Hän naurahti, pysähtyi erään oven eteen, koputti hiljaa ja viittasi Blickiä astumaan sisälle avattuaan oven. "Herra Blick, rouva."

Rouva Tretheroe pyysi hieman ikävystyneellä äänellä Blickiä astumaan sisälle, ja tämä noudattikin pyyntöä havaiten joutuneensa huoneeseen, jonka hän heti käsitti olevan varmasti saman, missä sen haltijatar oli ottanut vastaan Guy Markenmoren, kun he olivat kohdanneet toisensa maanantai-iltana. Vaikka ulkona oli vielä aivan valoisaa, niin tässä ylellisessä sopukassa paloi ruusunhohteinen lamppu, ja sen himmeässä valaistuksessa Blick näki rouva Tretheroen, huolimattomasti mutta aistikkaasti puettuna, leväten sohvalla; vaikka hän oli kalpea, ajatteli Blick, niin tämä kalpeus ehkä lisäsi vain hänen kauneuttaan. Ja jos hän lienee tuntenutkin hermokipuja päässään, poltti hän silti savuketta; huoneessa oli vahvasti hienon turkkilaisen tupakan omituista tuoksua, ja jakkaralla, lähellä huoneen valtijattaren sohvaa, oli avoin savukekotelo.

"Istukaahan", sanoi rouva Tretheroe tarkastellen hyväksyvin katsein Blickin miellyttäviä piirteitä ja hienoa ulkoasua. "Tuohon" — hän viittasi mukavaan tuoliin lähelle itseään. "Ottakaa savuke, otattehan? Minä poltan lievittääkseni päänkipuani — tuo aamuinen juttu saattoi minut aivan sekaisin. Paljon puhetta, vähän tuloksia, eikö niin?"

Blick otti pelkästä kohteliaisuudesta savukkeen, vaikka hän vihasi turkkilaista tupakkaa kuin myrkkyä, ja vaipui mukavaan nojatuoliin.

"Miten sattuu", vastasi hän kohteliaasti. "Väliin saatetaan puhua hirveän paljon tällaisista asioista — kysymyksiä aivan loputtomiin, tiedättehän, ennenkuin päästään perille totuuden murenestakaan. Mutta minä en aio kiusata teitä monilla kysymyksillä, rouva Tretheroe."

"Oh, sehän on yhdentekevää!" vastasi rouva Tretheroe ystävällisesti. "Loppujen lopuksi erittäin huvittavaakin; työnne tuntuu teistä kai hyvin mielenkiintoiselta, eikö tunnukin? Pitäisi ainakin tuntua", lisäsi hän luoden vieraaseensa suoran katseen puoliksi suljettujen silmiensä raosta. "Te olette kovin nuori — vain poikanen, mielestäni!"

"En sentään ihan niin lapsukainen kuin miltä näytän!" vastasi Blick naurahtaen. "Kaksitoista vuotta olen jo harjoittanut ammattiani. Mutta nyt — asiaan! Ette varmaankaan panne pahaksenne, jos teen teille pari henkilökohtaista kysymystä, rouva Tretheroe? No niin, ensiksikin — huomaan, että teidän oikean kätenne keskisormessa on hieman merkillinen sormus."

"Tämä!" vastasi rouva Tretheroe. "Voittehan tarkastaa sitä." Hän ojensi kätensä ja laski sen, hyvin hoikan ja kaunismuotoisen, Blickin kämmenelle. "Eriskummainen, eikö totta?" lisäsi rouva Tretheroe vetäessään kätensä pois hetkisen päästä, jonka kuluessa hän oli kääntänyt sen toisin päin. "Harvinainen!"

"Hyvin erikoista laatua, siltä näyttää", vastasi Blick. "Mutta tiedättekö, oliko Guy Markenmore-vainajalla samanlainen sormus kuin tämä?"

"Tietysti hänellä oli", vastasi rouva Tretheroe. "Hän se juuri osti nämä molemmat sormukset vuosia sitten. Me olimme kerran yhdessä Portsmouthissa, ja eräässä noista omituisista vanhoista muinaisesineiden kaupoista, joita tapaa tuollaisissa paikoissa, huomasimme nämä kaksi sormusta. Hän osti ne maksaen niistä punnan tai pari, ja me päätimme kantaa niitä aina. Guy-parka!"

"Oliko tuo sormus hänen sormessaan, kun tapasitte hänet viimeksi?" kysyi Blick.

"Oli. Hän sanoi minulle, ettei hän ollut kertaakaan luopunut siitä — ja minä vakuutin tehneeni aina samoin."

"No hyvä — hänellä ei kuitenkaan ollut sitä enää, kun hänet löydettiin seuraavana aamuna", sanoi Blick "Ei todellakaan!"

"Ei", sanoi Blick. "Minä en tietänyt koko sormuksesta mitään, ennenkuin neiti Valencia Markenmore kertoi minulle siitä — tutkinnon jälkeen. Hän oli huomannut sen olleen veljensä sormessa, kun tämä käväisi kartanossa ennen kuin tapasi teidät."

Rouva Tretheroe heitti pois savukkeensa. Hänen kulmansa vetäytyivät ryppyyn ja silmänsä synkistyivät.

"Niin ollen — tässä on uusi todistus siitä, että Harborough on surmannut hänet!" huudahti hän.

"Mustasukkaisuutta! Hän tappoi hänet mustasukkaisuudesta ja otti häneltä sormuksen, kun hän oli kuollut - mielettömänä mustasukkaisuudesta sen takia, että Guylla oli jotakin sellaista, mikä yhdisti meitä toisiimme!"

"Uskotteko todellakin, rouva Tretheroe, että Harborough tappoi Guy
Markenmoren mustasukkaisena hänelle — teidän tähtenne?"

"Mutta", sanoi Blick, "Harborough sanoi — muistattehan hänen todistuksensa? — että hän oli parantunut intohimoisesta rakkaudestaan teihin muutamia vuosia sitten."

"Älkää luulkokaan!" vastasi rouva Tretheroe. "Jos hän lieneekin parantunut, niin se valtasi hänet jälleen entisellä voimalla, kun hän kohtasi minut joku päivä sitten iltapuolella. Huomasin varsin hyvin, että Harborough oli aivan yhtä silmittömästi rakastunut minuun kuin koskaan! Sitten — Guy saapui, ja — ja — no niin, kuten sanoin, me sovimme pian välimme ja hän kohtasi Harboroughin tuolla ylhäällä ylängöllä, ja tietysti he joutuivat kiistaan ja Harborough tappoi hänet! Minä en huoli, mitä te poliisit sanotte, tai tutkintotuomari ja hänen valamiehistönsä tai lakimiehet — minä tiedän!"

"Siinä tapauksessa te ette välitä mitään todistuksissa mainituista kahdesta miehestä, jotka olivat Guy Markenmoren kanssa sinä yönä, rouva Tretheroe?"

"Hyvä", sanoi Blick kotvan vaitiolon jälkeen. "Nyt tahtoisin tehdä teille toisen kysymyksen. Teillä oli täällä talossanne kolme neljä muutakin vierasta, kai, siihen aikaan; eikö teistä tunnu mahdolliselta, että joku heistä olisi ollut se toinen mies, joka saapui Valtikkaan?"

"Ei todellakaan!" huudahti rouva Tretheroe. "Tietysti minä tunnen heidät kaikki hyvin. Mutta tietääkseni yksikään heistä ei tuntenut Guyta! He olivat kaikki sotilashenkilöitä — heihin olin tutustunut Intiassa. Heillä kaikilla oli täällä vaimonsa mukanaan, paitsi luonnollisesti parooni von Eckhardsteinilla — hän ei ole sotilashenkilö eikä naimisissa. Mutta ennenkuin hän oli tullut vierailemaan tänne luokseni, ei hän ollut koskaan kuullut edes puhuttavankaan Markenmoren perheestä. No niin — voiko kukaan väittää sitä?"

"Ei ensinkään!" vastasi Blick nopeasti. "Mutta tällaisissa tapauksissa, kun vieraita ihmisiä on lähellä paikkaa — nähkääs, siksi tiedustelin, keitä he olivat, käsitättehän."

"Olen kertonut teille, keitä vieraani olivat", sanoi rouva Tretheroe. "Olisihan jo sellainen ajatuskin, että joku heistä olisi voinut mennä Valtikkaan siihen aikaan yöstä, kovin naurettava; ei — Valtikassa sattuneella kohtauksella ei ole mitään merkitystä. Keskittäkää ajatuksenne Harboroughiin — hän sen teki! Hän on aina ollut luonteeltaan hurja, käsittämätön ja hillitön, muuten minä olisin saattanut kerran mennä naimisiinkin hänen kanssaan."

Blick ei vastannut tähän mitään. Hän nousi lähteäkseen pois, ja rouva Tretheroe ojensi hänelle kätensä silmäten häntä toistamiseen hyväksyvästi.

"Tulkaa katsomaan minua toistekin — kertomaan minulle, kuinka työnne edistyy", sanoi rouva Tretheroe. "Luonnollisesti juttu kiinnittää kovasti minun mieltäni!"

Blick suuntasi kulkunsa alakertaan. Vierashuoneen ovi oli vielä auki,
ja parooni von Eckhardstein hyräili yhä tunteellisia laulelmiaan.
Portaiden juurella kamarineito ilmestyi äkkiä esille ja hymyili. Myös
Blick hymyili.

"Päänsärky johtuu liiallisesta tupakoinnista", kuiskasi kamarineiti silmäten ympärilleen. "Kuulkaahan!"

"Mitä sitten? Ei — liian aikaista", vastasi Blick. "Mutta — tiedättekö jotakin?"

"Halusin vain tietää", sanoi Blick. "Jään tänne joksikin aikaa, hyvin todennäköisesti, ja olen varma, että tapaan teidät jälleen."

Hymyillen vielä kerran Blick lähti pois, ja selvittyään talosta hän ajatteli vain yhtä asiaa. Se oli perin tärkeä. Von Eckhardstein oli lähtiessään tilapäisestä oikeussalista aamulla, oikeudenkäynnin päätyttyä, anastanut Valtikkaan jätetyn piipun astuessaan pöydän ohi, jolle se oli pantu. No niin — oliko von Eckhardstein se mies, joka oli unohtanut sen sinne?

Blickillä oli tapana pohtia itsekseen eri ilmiöiden kaikkia mahdollisia syitä: hän alkoi keksiä nyt niitä. Von Eckhardstein saattoi olla niitä ihmisiä, jotka kokoovat intohimoisesti rikoksen yhteydessä olevia esineitä — hän, Blick, oli joutunut tekemisiin monen sellaisen mielettömän henkilön kanssa ja tiesi, ettei moinen halu kaihtaisi mitään, ei edes varkauttakaan, kun kysymys oli sen tyydyttämisestä. Tai hän saattoi myös tuntea sen miehen, joka oli unohtanut piipun, ja oli voinut tyynesti siepata sen hämmingissä ja tungoksessa mielien hävittää todistuskappaleen ystäväänsä vastaan. Mutta joka tapauksessa piippu oli nyt Eckhardsteinin taskussa, ja Blick oli nähnyt sen ja todennut oikeaksi.

— Jos se on hänen, — mietti Blick, — niin silloin hän on se mies, joka meni Valtikkaan kello kahdelta viime tiistaiaamuna ja lähti sieltä kymmentä vaille neljä Guy Markenmoren ja tuon toisen miehen kanssa! Tämä on eittämättömän varma tosiasia!

Hän käveli takaisin majataloon ja istuutui sovittuun aikaan illalliselleen. Grimsdale koputti hänen ovelleen ja astui sisään, juuri kun hän oli lopettanut ateriointinsa.

"Tuolla keittiössä on muutamia kyläläisiä, jotka juttelevat murhasta", huomautti hän hymyillen ovelasti. "Ettekö tahtoisi kuunnella, mitä he puhuvat?"

"Minä kätken teidät sellaiseen paikkaan, mistä teitä ei nähdä", vastasi
Grimsdale. "Tulkaa mukaani."

Hän johdatti etsivän eteishallin poikki ja tarjoiluhuoneen läpi komeroon, joka sijaitsi erään yksityishuoneen ja majatalon keittiön välillä. Komero oli pimeä lukuunottamatta ristikkoikkunaa keittiön seinässä; Grimsdale viittasi Blickiä lähemmäksi ja kurkisti ikkunan läpi.

"He eivät näe teitä toiselta puolelta", kuiskasi hän. "Mutta te voitte nähdä ja kuulla kaikki täältä. Kuunnelkaapas!"

Blick työnsi kasvonsa lähemmäksi ristikkoa ja katsoi siitä. Puolisen tusinaa työmiehiä, enimmäkseen keski-ikäisiä tai vanhanpuoleisia, istui iloisen takkavalkean ympärillä vanhanaikuisessa keittiössä, oluthaarikat edessään pöydällä, piiput suussaan. He kaikki olivat tyypillisiä maalaiseläjiä, kumarahartiaisia, ahavoituneita, kasvoilla hieman tylsä ilme, silmissä jotakin ilkeän luihua; eräs heistä selitti parhaillaan rikosjuttua.

"Minä en epäile vähääkään, että herra Guy tapettiin rikollisesti!" puheli hän. "Murha se on, eikä kukaan voi väittää, ettei se sitä olisi, eipä voikaan! Mutta kuka sen on tehnyt, sitä ei voidakaan selvittää niin helposti kuin joku saattaisi luulla. Se on tehty yksinäisessä sopukassa, kuten tiedätte, mutta ei kukaan tiedä sen enempää."

"Joku on hänet murhannut, yhtä kaikki", huomautti toinen. "Luulenpa, ettei asiaa voida ryhtyä tarkastelemaan muulta kuin tältä pohjalta. Mutta ken hän on mahtanut olla, sitä en tiedä, ja voin vaikka vannoa, ettei kukaan muukaan tiedä, hiisi vieköön!"

"Oli miten oli, mutta tuntoni ei salli minun uskoa, että John Harborough, tuolta Greycloisterista, olisi tehnyt sen", sanoi kolmas mies. "Minä en saa päähäni sitä, että synnynnäinen herrasmies nousisi yösijaltaan kello kolme aamulla mennäkseen ampumaan toisen herrasmiehen! Sepä olisi hiivatin kummallista kristityn etuoikeutta, totisesti! E-ei — minusta se on lorua, ihan tykkänään!"

Hetkisen vallitsi hiljaisuus; sitten muuan mustanpuhuva mies, joka tähän asti oli vaiteliaana poltellut piippuaan nurkassa, kumartui eteenpäin.

"Minä viis välitän noista kruununmiehen tutkinnoista ja lakimies- ja poliisinuuskijaparvista!" sanoi hän päättävällä äänellä. "Aina ne ajavat väärää jänistä, niin ajavatkin! Emmekö me, jotka olemme eläneet näillä tienoin koko ikämme, tiedä varsin hyvin, että sillä miehellä oli poistuessaan täältä, seitsemän vuotta siitä on jo kulunut, koko joukko verivihollisia? Eikö täällä joka taholla ole miehiä, joiden sydänkäpysten ja mielitiettyjen päät hän pani pyörälle konsteillaan? Eikö hän liehitellyt aina rakkaudentunnustuksineen kaikkien sievännäköisten nuorten naisten ympärillä? Älkää te puhuko minulle mitään! — ylängön tällä puolen useampi kuin yksi mies iloitsisi kovasti saadessaan työntää veitsensä Guy Markenmoren sydämeen — tai lävistää sen pistoolin kuulalla, miten vain! Siinä syy hänen kuolemaansa, se on minun ajatukseni!"

Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa. Sen keskeltä kajahti voimakkaampana erään vanhan miehen ääni.

"Herran tiet ovat tutkimattomat!" virkkoi hän. "Enpä ihmettelisi, vaikka tämän Benin sanoissa olisi paljon tottakin. Kosto on hirveän väkevä ase miehen oikeassa kädessä, ja kun sitä säilytetään, sitä väkevämmäksi se käy, ihan kuin hyvä olut. Niinpä kyllä, tosiaankin, se saattaa olla kostoa…"

Blick poistui senjälkeen pohtiakseen tätä ajatusta. Grimsdale tuli hänen luokseen uudestaan, salaperäisen näköisenä.

"Täällä kasvitarhassa on muuan nuori mies, joka haluaa tavata teitä — yksin, kaikessa salaisuudessa", sanoi hän.

Grimsdale loi häneen ovelan katseen. "Muuan rouva Tretheroen tallirengeistä", vastasi isäntä.

KOLMASTOISTA LUKU

Salapoliisin vaisto, joka oli Blickin toinen luonto, heräsi voimakkaana ja innokkaana, kun hän kuuli tämän ilmoituksen. Hänkin katsahti Grimsdaleen tutkivasti.

"Minulle hän ei puhunut edes sen vertaa", vastasi isäntä, "mutta luulisinpa olevan. Hän hiiviskeli takaovemme lähettyvillä, kunnes sai minut näkyviinsä, ja silloin hän kysyi, olitteko te kotona ja voisiko hän tavata teitä, halusi kertoa asian vain teille — kenenkään muun ei pitäisi saada tietää siitä mitään."

"Käskekää hänet sisään — ja sanokaa hänelle, ettei kukaan saa tietää mitään, olipa kysymys mistä hyvänsä", määräsi Blick. "Ehdottoman salainen asia, vai mitä?"

Grimsdale silmäsi ikkunaan, astui lattian poikki sen luo ja veti verhot eteen. Hän poistui huoneesta — palatakseen hetkistä myöhemmin mukanaan nuori mies, jolla oli karkeapintainen puku ja keikailevat säärystimet; muuten hän oli älykäskatseinen, teräväpiirteinen, ja katseli etsivää melkein samalla tavoin kuin varmaankin olisi katsellut pesästään juuri ulos ryntäävää viekasta kettua.

Blick nyökkäsi ystävällisesti aralle ja varovaiselle vierailijalleen ja viittasi häntä istuutumaan lähelleen tuolille iloisen valkean ääreen.

Pegge istahti mukavaan tuoliin, pani hattunsa lattialle ja veti naamansa pöllömäiseen virnistykseen.

Blick katsahti Grimsdaleen, joka pyörähti huoneesta ja palasi kädessään vaahtoava oluthaarikka, jonka laski tallirengin eteen.

"Pitäkää huoli siitä, ettei meitä häiritä, Grimsdale", sanoi Blick. "Jos joku — olipa hän kuka hyvänsä — kysyy minua, niin sanokaa, etten ole tavattavissa."

Isäntä vetäytyi pois sulkien oven perässään, ja Blick ojensi tupakkakukkaronsa vieraalleen, joka hypisteli piippuaan.

"Ottakaahan tuosta", sanoi hän anteliaasti, "ja sytyttäkää. No niin — te halusitte keskustella kanssani, Pegge. Mikä on asianne?"

Ennenkuin Pegge vastasi tähän suoraan kehoitukseen, täytti hän ja sytytti piippunsa; imaisten koetteeksi muutamia vahvoja sauhuja ja kohottaen oluthaarikan huulilleen hän ilmaisi mutisten tuntevansa suurta kunnioitusta kestitsijäänsä kohtaan. Sitten, luoden ympärilleen katseen, joka osoitti hänen haluavan, että asia pidettäisiin tarkasti salassa, hän katsahti viekkaasti Blickiin.

"Aivan niin!" myönsi Blick. "Te ette halua — sen vuoksi — mitä aiotte ilmoittaa minulle."

"Enkä saattaa kenellekään muullekaan ikävyyksiä", jatkoi Pegge. "Se on — jolleivät he kenties ansaitse sitä!"

"Juuri niin — jolleivät he ansaitse sitä", sanoi Blick. "Ettekö siinä tapauksessa pitäisi väliä?"

"Minä en pelkää kertoa sitä, minkä tiedän olevan totta", vastasi Pegge. Hän tarkasteli etsivää uudelleen kiireestä kantapäähän. "Asian laita", jatkoi hän, "asian laita on kai siten, että jos minä kerron teille — jotakin — minä joutuisin kertomaan sen uudestaan — todistajana kaiketi?"

"Kaikki riippuu siitä, millainen asia se on, Pegge", vastasi Blick. "Saattaisitte joutua — jos se on hyvin tärkeä. Voi käydä niinkin, ettette joutuisi — jos se on vain jotakin, mitä te haluaisitte ilmoittaa minulle näin kahden kesken. Oli miten oli, teille ei tule siitä mitään kiusaa — kunhan vain puhutte silkkaa totta."

"Entäs todistajat", tiedusteli Pegge. "Saavatko he esiintyä rauhassa tuomarien, valamiesten ja asianajajain edessä oikeudessa? Eihän kukaan vain voine estää heitä puhumasta, mitä he tietävät, vai mitä?"

"Ehdottomasti rauhassa, kaikissa suhteissa", sanoi Blick ponnekkaan päättävästi. "Huonoa on kenenkään hätyyttää todistajaa, Pegge! Älkää olko yhtään huolissanne siitä, veikkoseni."

Pegge nyökkäsi, otti toisen kulauksen olutta ja näytti rohkaisevan mieltään.

"No, minä tiedän jotakin!" sanoi hän äkkiä. "Olin jo vähällä kertoa siitä tänä aamuna, siellä tutkinnossa —"

"Melkein koko ajan", myönsi Pegge. "Kuulin kaikki, mitä Grimsdale kertoi, jokaisen sanan. Häntä kuullessani tuumin jo astua esille, katsokaas, mutta en oikein tietänyt mitä tehdä, ja kun sitten kuulin heidän puhuvan lykkäämisestä, arvelin, että luopuisin tuumastani ja pohtisin asiaa perinpohjin. Mutta kun sain kuulla, että te aioitte jäädä tänne huolehtimaan asioista, ajattelin, että minun pitäisi puhua siitä teille."

"Aivan oikein, Pegge — kiitoksia paljon", sanoi Blick. "Olkaa kuin kotonanne. Ja nyt — mikä on asianne?"

"Nähkääs", sanoi hän, "se on tällainen. Te kai kuulitte, mitä Grimsdale kertoi Guy Markenmoren tulosta tähän taloon murhan edellisenä iltana ja siitä, että hän oli kahden muun herrasmiehen seurassa?"

"Toinen heistä", jatkoi Pegge, "oli pitkä mies — herra Harboroughin pituinen? Niinhän kertoi Grimsdale — sen nojalla, mitä oli nähnyt miehestä heidän mennessään pois."

"No niin, minäpä kerron teille jotakin", jatkoi Pegge näyttäen innostuvan yhä enemmän omaan tarinaansa. "Grimsdale lienee maininnut teille, että minä olen tallirenkinä rouva Tretheroella — meillä on siellä ajuri ja kaksi tallirenkiä — minä olen tallimestari. Meidän emännällä on viisi hevosta nykyään — kaksi metsästyshevosta, pari vaunuhevosia ja mainio ori. No, maanantaipäivän iltapuolella, tämä ori — se ei ole mikään tavallinen eläin, sillä rouva Tretheroe pulitti siitä kokonaista sataneljäkymmentä guineaa, sairastui — ähkyyn tai johonkin sentapaiseen — ja minun oli noudettava paikalle eläinlääkäri. Tuo eläinlääkäri viipyi meillä pari tuntia sinä iltana oritta lääkitsemässä ja sai sen melkoisesti virkoamaan. Mutta hän sanoi ajurillemme ja meille muille: 'Jonkun teistä, miehet, on jäätävä tämän oriin luo yöksi ja pidettävä siitä hyvää huolta.' Minä tarjouduin siihen hommaan — ne kaksi muuta ovat naineita miehiä ja asuvat täällä kylässä; minä kun olen yksinäinen mies, niin jäin vahdiksi talliin, ymmärrättekö?"

"Paikalla, niin sanoaksemme", myönsi Pegge. "Nähkääs, se eläinlääkäri jätti meille jotakin lääkeainetta ja selitti minulle, mitä minun on yön aikaan tehtävä oriille, ja kun sitten alkoi käydä myöhäiseksi ja kaikki muut olivat menneet tiehensä, menin minä illalliselleni palvelijain halliin ja otin syömisen puolta yön ajaksi ja sijoituin niin mukavasti kuin vain saatoin satulavajaan, joka on sen pilttuun vieressä, missä oli tuo sairas ori. Sillä ei ollut hätääkään, oriilla — siitä ei ollut minkäänlaista vaivaa ja se on nyt jo aivan terve — toipui jälleen täydellisesti. Mutta tämä asia ei ole kuitenkaan mistään kotoisin, kuten on tapana sanoa — puhuin oriista siksi, että näkisitte, kuinka tulin valvoneeksi koko maanantaiyön, käsitättekö?"

"No niin", jatkoi Pegge, "mitään ei tapahtunut neljännestä vaille kahteen saakka aamulla. Tiedän kellon olleen niin paljon siitä, että minun oli käytävä katsastamassa oritta tämän tästä sitten kun lääkäri oli lähtenyt sen luota, ja juuri siihen aikaan minun piti mennä sitä katsomaan. Olin käväissyt sen pilttuussa, kun pois tullessani muistin, ettei kukkarossani ollut enää tupakan jyvääkään. Mutta minulla oli sitä yllin kyllin rasiassani makuuhuoneessani ja niin lähdin noutamaan sitä. No niin, teidän on tiedettävä, että meidän tallirakennuksemme Dower-talossa eroittaa pihatiestä korkea aita — pensasistutukset — käsitättekö? Minä astelin tämän aidan vierustaa, sen ja vaunuvajan seinän välitse, rappuja kohti, jotka vievät minun makuuhuoneeseeni, kun kuulen jonkun tulevan alas pihatietä, pensasaidan toista puolta — hiljaa, ihan niin. Silloin minä pysähdyin, pidätellen hengitystäni —"

"Odottakaahan hetkinen", keskeytti Blick. "Minkälaisella maaperällä kävelitte, te itse, Pegge? Oliko tie kivetty vai oliko se polku?"

"Asfalttinen — vasta hiljan laskettu", vastasi Pegge arvelematta. "Sillä on peitetty tallimme koko edusta. Se laskettiin silloin, kun rouva Tretheroe saapui ja ryhtyi korjailemaan paikkoja."

"Tenniskengät, jotka isännöitsijä oli lahjoittanut minulle", vastasi
Pegge. "Ne olivat jääneet joltakin herralta."

"Hyvä on", sanoi Blick. "Jatkakaa. Te pysähdyitte hengitystänne pidätellen —"

"Pysähdyin siihen paikkaan, hiivin pensaikkoon ja tähyilin pihatielle. Silloin näin miehen tulevan talon siltä puolelta, missä on ovi, josta pääsee takana oleviin kasvitarhoihin. Hän meni ihan ohitseni, kävellen hiekkaisen tien vieressä olevaa ruohopolkua pitkin."

"Vaikka oli yö — kirkas yö sentään — näin hänet yhtä selvästi kuin teidät nyt! Noh — ei nyt ihan yhtä selvästi."

Blick täytti jälleen piippunsa ja sytytti sen vedellen vaiteliaana sauhuja pari minuuttia.

"Hän loittoni muutamia yardeja tietä pitkin, mutta sitten hän kääntyi polulle, joka vie pensaikkojen halki valtamaantielle", vastasi Pegge. "Se yhtyy valtamaantiehen ihan lähellä niiden mökkien kohdalla, jotka ovat vähän kauempana tästä talosta, Valtikasta. Orapihlaja-aidassa on siellä pieni rautaportti — kenties olette huomannutkin sen? Hän astui maantielle sen kautta — noin kahdensadan yardin päässä täältä."

"Ja te sanotte tämän tapahtuneen noin neljännestä vaille kaksi tiistaiaamuna?"

"Juuri niihin aikoihin", vakuutti Pegge. "Kello lienee ollut silloin kuusi tai kahdeksan minuuttia vaille, se oli neljännestä vaille ainakin silloin, kun kävin katsomassa oritta, enkä viipynyt sen pilttuussa montakaan minuuttia. Ja sitten menin suoraa päätä noutamaan tupakkarasiani ja kuulin askeleet."

"Teistä kai tuntui juttu kummalliselta — vieras lähtee talosta siihen aikaan yöstä — eikö tuntunutkin?" tiedusteli Blick.

"Tavattoman kummalliselta se minusta tuntui", myönsi Pegge. "Mutta eihän minulla ollut mitään sen kanssa tekemistä. Enkä olisi kiinnittänyt siihen suurtakaan huomiota, jollen olisi nähnyt häntä uudestaan."

"Näin — ja kun päivä alkoi jo valjeta — näinkin hänet sillä kertaa ihan selvästi!"

"Meidän tallimme päädyssä on kello", sanoi Pegge. "Se oli vastikään lyönyt neljä."

"Neljä!" toisti Blick miettivästä. "Hm! Entä missä näitte hänet kello neljältä? Samassa paikassako?"

"En", vastasi Pegge. "Juuri vähän ennen neljää minusta alkoi tuntua siltä, ettei kuppi teetä olisi pahemmaksi. Minulla oli mukanani teekannu ja hiukan teelehtiä sen sisällä, mutta tietysti tarvitsin myös kiehuvaa vettä. Meillä on kaasukeittiö siellä pikku huoneessa tallin perällä, jossa meidän ajurimme tavallisesti oleilee, nähkääs, ja niin menin laittamaan siihen valkean keittääkseni hiukan vettä kattilassa. Minun siellä ollessani kello löi neljä. Olin juuri pannut kattilan tulelle, kun kuulin sen lyövän neljä. Siinä pikku huoneessa on ikkuna, joka aukeaa taustan kasvi-istutuksiin päin — ne kiertävät Dower-talon takaa puiston reunaan asti, missä puisto alkaa kohota kukkuloita kohti. Istutusten ja puiston välillä on tiheässä kuusia ja lehtikuusia, ja äkkiä, näin tämän paroonin ilmautuvan niiden seasta ikäänkuin hän olisi tullut ylempää harjulta."

"Hän asteli saman ison orapihlaja-aidan vierustaa samalle ovelle päin, josta luulen hänen tulleen uloskin."

"Ei — luulen, ettei", sanoi Pegge. "Talon ja istutusten välillä on tiheä rivi puita — pyökkejä, vasta lehteen puhjenneita."

"Näin hänen tunkeutuvan puuriviin", sanoi Pegge. "Kun hän oli kerta päässyt sen läpi, oli hän ihan lähellä mainitsemaani sivuovea."

"Kyllä", vakuutti Pegge. "Olin siellä jo ennen kuin rouva Tretheroe tuli ja vuokrasi sen. Olen asunut siellä nuoruudestani saakka. Jouduin sinne ensi kerran ollessani neljäntoista vuoden ikäinen."

"Käytävään, joka kiertää talon koko takaosan ympäri. Siitä lähtevät portaat — leveät portaat — jotka johtavat ylhäällä olevan kaksoisoven kautta eteishallin suurille portaille."

"Sitenkö, että kuka hyvänsä saattaa makuuhuoneista päästä helposti niille?"

"Kello neljän aikaan aamulla ei kai ole jalkeilla ainoatakaan palvelijaa?" tiedusti Blick mietittyään kotvan.

"Enpä luulisi!" sanoi hän. "Palvelijain herätyskello soi kello kuudelta. Sitä ennen heitä ei tapaa ainoatakaan jalkeilla."

"Kun olemme tulleet puhuneeksi palvelijoista", huomautti Blick, "niin tunnetteko rouva Tretheroen kamarineidin?"

"No hyvä, entä kuka on tämä Daffy Halliwell? Ja mikä on hänen oikea ristimänimensä?"

"Daphne", sanoi Pegge siekailematta. "Kukako hän on? Katsokaas, hänen isällään oli viljelyksen tapaista ylängön toisella puolen, Markenmoren notkelman takana. Heitä oli kaksi tyttöä — Daffy ja Myra. Daffy muutti Intiaan rouva Tretheroen mukana ja palasi hänen kanssaan. Myra — en tiedä, mitä hänestä on tullut. Hän katosi tietämättömiin juuri noihin aikoihin — vaikka nyt muistuukin mieleeni, että hänen piti mennä naimisiin erään miehen kanssa, joka asui lähellä heitä — Jim Roperin, sir Anthonyn metsänvartijan kanssa."

Blick ei piitannut paljoakaan näistä yksityiskohdista; hän harkitsi tallirengin antamien tietojen pääkohtia.

"No, Pegge", sanoi hän hetken päästä, "muuan tärkeä kysymys — olenko minä ensimmäinen henkilö, jolle kerrotte tämän tarinan?"

"Te olette aivan ensimmäinen!" vastasi Pegge kerkeästi, "En ole hiiskunut siitä edes puolella sanalla kenellekään muulle kuin teille!"

"Ettekö ole milloinkaan huomauttanut palvelustovereillenne nähneenne parooni von Eckhardsteinin ulkona siihen aikaan aamusta?" tiedusti Blick.

"En!" vakuutti Pegge. "En tahdo kieltää, että olisin saattanut niin tehdä aivan ohimennen, jollen olisi kuullut Guy Markenmoren murhasta sinä aamuna. Mutta minä kuulin siitä, hyvin varhain — varemmin kuin monet muut — ennenkuin ajurimme ja toinen tallirenkimme olivat tulleet vielä tallille — enkä niin ollen virkkanut näkemästäni mitään."

"Kyläpoliisimme", vastasi Pegge. "Minä seisoskelin itäisen lehtokujamme päässä, kun hän ja Hobbs riensivät rinnettä ylös ylängölle. Hobbs oli käynyt hakemassa häntä. Minä olisin lähtenyt heidän mukanaan Markenmoren notkelmaan, jos olisin voinut jättää oriin. Olin juuri tehnyt pienen kävelyretken puutarhamme laitaan hengittääkseni hieman raitista ilmaa oltuani koko yön satulavajassa, kun poliisi ja Hobbs kiiruhtivat ohi. Ja arvellen asioiden olevan yhteydessä toistensa kanssa ajattelin, että on parasta pitää suunsa kiinni. Ja niin olen tehnytkin — aina tähän asti."

"Mutta lopulta te ajattelitte, että teidän pitäisi kertoa minulle? No, olette tehnyt oikein", sanoi Blick. "Teille ei koidu ikävyyksiä, Pegge — te olette aivan turvassa."

"Nähkääs, eräästä syystä olen tullut teidän luoksenne tänä iltana", huomautti Pegge katsahtaen äkkiä luihusti. "Tuumin sen olevan parasta."

"Koska tämä parooni on tipotiessään jo huomisaamuna", vastasi Pegge.
"Hän aikoo lähteä."

"Olen saanut määrän kyyditä hänet Selcasterin rautatieasemalle kahdeksan minuuttia yli kymmenen Lontoon Victoria-asemalle menevään junaan", sanoi Pegge. "Me lähdemme täältä kello puoli kymmenen."

"Dower-talossa on joku rouva Hamilton, vai mitä?" kysyi Blick. "Rouva
Tretheroen ystävä kai? Aikooko hänkin lähteä?"

"Hyvä on, Pegge", sanoi hän. "No niin, muistakaa nyt — ei halaistua sanaa ainoallekaan elävälle sielulle! Olkaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saatte kuulla minusta. Teitte oikein tullessanne, mutta muistakaa, mitä sanon — pitäkää koko juttu omana salaisuutenanne!"

Kun tallirenki oli mennyt, ryhdyttyään sitä ennen hullunkurisiin varokeinoihin, ollakseen varma, ettei kukaan Valtikan vieraista nähnyt hänen poistuvan salapoliisin arkihuoneesta, rupesi Blick ajattelemaan niitä asioita, jotka hän oli juuri kuullut. Hän oli nyt aivan varma, että parooni von Eckhardstein oli toinen niistä miehistä, jotka yöllä olivat olleet koolla Valtikassa; Peggen kertomus ja hänen itsensä tekemä havainto, että von Eckhardstein oli siepannut piipun asianajajain pöydältä tutkintotilaisuudessa, saattoivat hänet tästä vakuutetuksi. Mutta voitiinko häntä epäillä tämän nojalla syypääksi murhaan? Blick ajatteli, ettei — ehdottomasti ei. Hän saattoi tuskin pitää mahdollisena, että mies murhaisi toisen, jäisi sitten oleilemaan aivan murhapaikan lähelle ja toimisi yleensä siten kuin von Eckhardstein näytti toimineen. Mutta — hän saattoi tietää jotakin; nähtävästi hän tiesi, ja voitiinpa hänet asettaa vastuuseen itse teosta tai siihen osallisuudesta riittävien syiden nojalla tai ei, niin joka tapauksessa oli nyt kylliksi aihetta vaatia hänet tekemään selkoa itsestään. Jos hän joutuisi sillä tavoin odottamatta tutkittavaksi, niin voitaisiin toivoa paljastuksia.

"Minä puserran hänestä jotakin ulos!" mutisi Blick. "Varmaan hän tietää jotakin — ja hänen on puhuttava."

Tehtyään tämän järkkymättömän päätöksen hän haki käsiinsä Grimsdalen, määräsi aamiaisen valmistettavaksi täsmälleen puoli yhdeksäksi aamulla ja pyysi isäntää toimittamaan hänelle kiesit, joilla hänet olisi kyydittävä Selcasteriin kello kahdeksan aamulla.

NELJÄSTOISTA LUKU

Kun Blick oli saanut nämä asiat selville ja irroitetuksi ajatuksistaan ja kun hän oli puuhaillut kylliksi sinä iltana, pistäytyi hän Valtikan tarjoiluhuoneeseen aikoen hieman virkistää itseään ennen levolle menoaan. Hän oli käväissyt siellä pari kertaa asetuttuaan asumaan majataloon; tavallisesti tapasi siellä pari kolme markenmorelaista takkatulen ympärillä, muutamia talonpoikia, myllärin, kirvesmiehen tai peltisepän, jotka olivat syventyneet keskusteluun kylän viimeisimmistä uutisista. Blickin mieli teki kuunnella heidän pakisemistaan. Mutta tällä kertaa huone oli miltei tyhjä; siellä oli itse asiassa vain muuan vähänläntä, lauhkean näköinen mies retkeilyasussa; hän istui ajatuksiinsa vaipuneena ja yksikseen lähellä takkaa ja käänsi harvinaisen ison silmälasiparinsa etsivään, luoden häneen samalla kuin anteeksipyytävän katseen. Hän siirsi tuoliaan vähän taaksepäin ikäänkuin kehoittaakseen Blickiä iloisen roihun ääreen.

"Kiitos", sanoi Blick. Hän istahti vastapäätä vierasta olevalle tuolille ja veti esille piippunsa ja tupakkansa. "Lämmin ei tee lainkaan pahaa, vaikka olemmekin jo lähellä toukokuuta", alkoi hän.

"Kovin tervetullutta se tosiaankin on, sir", vastasi toinen. "Varsinkin kun olen ollut taivasalla koko päivän."

"Niin, sir! Olen taivaltanut tänään nelisenkymmentä kilometriä ennenkuin saavuin tänne", vastasi vieras. "Suoraan harjanteiden poikki. Pidän aina lomapäivän kaksi kertaa vuodessa — varhain keväällä ja myöhään syksyllä — ja käytän sen jalkamatkoihin. Aikoinani olen kierrellyt ristiin rastiin tämän eteläisen seudun. Mutta vielä tähän päivään mennessä en ole sattunut osumaan tähän kylään. Ja täytyy sanoa, että minut johdatti tänne — sillä muuten olisin mennyt Selcasteriin — uteliaisuus! Luin sanomalehdestä Markenmoren salaisuudesta — ja kun olin lähellä, ajattelin, että pitäisipä mennä katsomaan paikkaa."

"Tosiaan merkillinen, sir!" myönsi vieras. "Kiinnittääkö se teidänkin mieltänne, sir?"

Vieras suuntasi isot silmälasinsa Blickiin ja katseli häntä innostuneen tarkkaavasti. Sitten hän kumartui eteenpäin ja alkoi puhua hillityllä äänellä.

"Onko mahdollista, sir, että minulla on ilo kohdata kuuluisa etsiväkomisario Blick, jonka nimeä olen kuullut mainittavan tämän jutun yhteydessä?" kysyi hän melkein kunnioittavan nöyrästi. "Näenkö minä itsensä herra Blickin ruumiillistuneena?"

"Hyväinen aika!" huudahti vieras. "Olen todella hyvin ylpeä saadessani tavata teidät, sir; nimeni on Crawley — kotoisin Tootingista. Veronkantaja, herra Blick — se on vaivaloista ja väsyttävää hommaa, sir, mutta se tarjoaa mahdollisuuden kävelyyn, jonka harjoittamista minä rakastan intohimoisesti. Hyvä Jumala! Tuntunee kovin kummalliselta, mutta tiedättekö, sir, että neljäkymmentä viisi vuotta kestäneen elämäni aikana en koskaan ennen ole tavannut herrasmiestä, joka olisi harjoittanut teidän ammattianne! Se on kai perin innostava ja puoleensavetävä ammatti, sir — hyvin vaarallinen?"

"Miten sattuu", sanoi Blick. "Jokseenkin tympäisevää ja yksitoikkoista toisinaan. Voidaanhan tietysti saada jännitystä ja huvia matemaattisesta probleemistakin — mutta tuskinpa saa kumpaakaan suoritettaessa tavallista pitkää yhteenlaskua, vai mitä arvelette?"

"Tarkoitan", lisäsi Blick, "että meidän työmme on monesti luvun lisäämistä toiseen lukuun ja niin edespäin — kunnes olemme saaneet loppusumman".

"Mainiota, sir, mainiota — ymmärrän tarkoituksenne", sanoi Crawley hykerrellen käsiään. "Oi, todellakin erinomaista, sir — oivallinen selitys! Rohkenisinkohan kysyä, oletteko päässyt jo loppusummaan tässä Markenmoren kysymyksessä, sir?"

"Varsin kova pähkinä purtavaksi, kai, sir", huomautti Crawley. "Luin kaikki todistukset sanomalehdistä — Daily Sentinelistä, herra Blick — istuessani mäenrinteellä ja syödessäni vaatimatonta einettäni. Hyvin mielenkiintoista tosiaan — paljon mielenkiintoisempaa, sir, kuin yksikään noista jännitysromaaneista, joita ihmiset lainaavat kirjastoista — oh, paljon mielenkiintoisempaa! Todellista elämää, sir!"

"Oletteko tehnyt mitään havaintoja jutusta?" tiedusti Blick. "Mihin käsitykseen olette tullut?"

"Olen muodostanut käsityksiä", vastasi hän. "Niin, sir, minä olen muodostanut käsityksiä. En tosin ole mikään vedonlyöjä, sir, mutta panisinpa veikkaa siitä, että tiedän, mikä on tämän jutun pohjalla?"

Crawley otti silmälasit nenältään, paljastaen siten heikot, uneksivat silmänsä, ja pudisti päätään.

"Minä luulen, että tuota onnetonta nuorta miestä, Guy Markenmorea — merkillinen nimi, sir! — seurattiin. Väijyttiin kintereillä!" vastasi hän. "Väijyttiin, sir! Ja raha oli kannustimena — toden totta!"

"Tarkoitatte siis, että hänet sekä ryöstettiin että murhattiin!" huudahti Blick.

"En, sir — sitä en tarkoita lainkaan", sanoi Crawley pontevan päättävästi. "Olen huomannut, että Guy Markenmoren tavaroihin ja rahoihin ei kajottu. Ei — tarkoitan, että raha oli hänen salaperäisen murhansa kannustimena — että hänet murhasi joku kavala henkilö, joka aikoo käyttää hyväkseen hänen kuolemaansa — rahallisessa suhteessa, herra Blick, rahallisessa suhteessa. Lienen ehkä väärässä", lopetti Crawley; "saatan olla peräti väärässä — mutta tosiasioiden nojalla, sir, olen muodostanut tämän mielipiteeni, ja minä olen toiminut valamiehistössä — useammin kuin kerran."

"Eipä ihme, vaikka sanoissanne olisi paljonkin perää" myönsi Blick. "Yleensä on tällaisten asioiden pohjalla aina joku rahakysymys. Mutta", lisäsi hän vetäen kellonsa esille ja haukotellen, "tähän mennessä olen saanut mitättömän vähän valaistusta asiaan — ehkä saan hieman lisää huomenna".

Sitten hän toivotti Crawleylle hyvää yötä huomauttaen naurussa suin, että etsiväinkin täytyy nukkua silloin tällöin, ja meni levolle.

Crawley sinkautti Blickille viimeisen huomautuksensa hänen tehdessään lähtöä huoneesta, pudistaen etusormeaan.

"Älkää unohtako, herra Blick — vaikkei teidänlaisellenne kyvykkäälle ja kokeneelle herralle tarvitse tietystikään muistuttaa sitä — älkää unohtako, että aina tapahtuu odottamatonta! Odottamatonta, sir! — Ah, tähän odottamattomaan sisältyy melko paljon! Kukaan ei tiedä, sir, mitä huomispäivä tuo tullessaan!"

"Olette epäilemättä oikeassa, herra Crawley", myönsi Blick. "Nyt te osasitte naulan päähän!"

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, mitä huomispäivä toisi tullessaan, ei silloin, ei vaipuessaan pian syvään uneen, ei aamulla herätessään eikä kello kahdeksalta, jolloin hän kapusi kieseihin, joilla Grimsdalen piti kyyditä hänet Selcasteriin. Crawley, joka myös oli syönyt aamiaisensa varhain, seisoi majatalon ovella, kun Blick ilmestyi näkyviin; hän oli varustautunut kävelymatkaa varten ja kiinnitti juuri pientä reppua selkäänsä.

"Vain päiväksi, sir", vastasi Crawley. "Aion viettää koko tämän kirkkaan päivän ylänkömailla — etsin rauhallisen paikan, missä syön väliateriani! Ja Valtikkaan olen niin tyytyväinen, herra Blick, että aion ottaa sen päämajakseni lomani loppuajaksi, joten minulla on ehkä ilo nähdä teidät illalla, sir — jolloin", lisäsi hän kuiskaten, "toivoakseni päivä on kulunut — hyödyllisesti, vai mitä?"

Hän puheli vähän majatalon isännälle matkalla Selcasteriin, mutta kun he saapuivat markkinaristeykseen keskelle vanhaa kaupunkia, laski hän kätensä. Grimsdalen olkapäälle.

"Grimsdale", sanoi hän, "pysäyttäkää ja päästäkää minut tässä alas. Minä menen tapaamaan poliisipäällikköä — kävelen jalan. Ja kuulkaas — haluaisin, että jäisitte vähäksi aikaa Selcasteriin. Olkaa asemalla täsmälleen kello kymmenen. Tahdon tavata teidät siellä."

Hän laskeutui rattailta ja poistui poliisikonttorille päin, ja Grimsdale poikkesi Mitre-hotellin isolle pihamaalle odottamaan määrättyä aikaa. Viittä vaille kymmenen hän ajoi asemalle ja, jätettyään hevosensa ja rattaansa muutaman pojan haltuun, suuntasi kulkunsa tulevien junien asemasillalle. Lontoon pikajunan piti saapua tuossa tuokiossa ja tavan mukaan oli sen tuloa odottamassa paljon matkustavia: asemasilta oli tungokseen asti ihmisiä täynnä. Mutta Grimsdale äkkäsi nokkelasti Blickin ja lähellä häntä ihmisjoukkoon sekaantuneina pari kolme paikallista etsivää; nähtävästi Blick odotti jotakuta. Ja Grimsdale, jonka huulien välistä pisti esiin lyhyt oljenkorsi, piti heitä silmällä tarkasti ja valppaasti.

Kello kymmenen lyönnit kajahtelivat kaupungin monista torneista, mutta mitään ei ollut tapahtunut. Viiden minuutin kuluttua pitkä pikajuna saapuisi kohisten asemalle; kahdeksan minuutin päästä se olisi kiitänyt jälleen pois Lontoota kohti, yhdeksänkymmenen kilometrin nopeudella tunnissa. Minuutin yli kymmenen Blick, joka oli pitänyt tarkasti silmällä lippuluukkua, poistui asemasillalta mennen aseman ulkopuolelle. Hänen päästessään sen edustalla olevalle aukeamalle saapui paikalle William Pegge ajaen rouva Tretheroen hienoja rattaita, vinhaa vauhtia — yksin.

Pegge erotti Blickin ihmisjoukosta, joka tungeskeli aseman ovien tienoilla, ja pysähdytti ajopelinsä ihan hänen eteensä. Etsivä riensi silmänräpäyksessä rattaiden ääreen. Hänen silmänsä osuivat tyhjään paikkaan tallirengin vieressä.

"Poissa!" vastasi hän. "Hän teki metkunsa yöllä! Tänä aamuna oli hänen huoneensa tyhjä; mies oli kadonnut teille tietymättömille! Rouva Tretheroe lähetti minut kertomaan asiasta poliisille, kun arvelee hänelle tapahtuneen jotakin."

Pegge kumartui vieläkin alemmas. Puhuessaan he kuulivat pikajunan tulevan — se saapui heidän takanaan olevalle asemalle ähkien ja puhkuen, ja sitten kuului vain vapautuvan höyryn sihinää, kun kone pysähtyi ja joutui hetkeksi lepotilaan.

"Kuulin rouva Tretheroen sanovan isännöitsijälle, että paroonilla oli tapana mennä usein öisin kävelemään", sanoi Pegge. "Rouva Tretheroe sanoi hänen kärsineen unettomuudesta ja tehneen kävelyretkiä, jotta saisi unta. Minä huomasin rouva Tretheroen arvelevan, että parooni oli tehnyt tällaisen retken yöllä, ja rouva Tretheroe luulee, että paroonia on kohdannut onnettomuus tai jokin muu sentapainen. Hän lähettää väkeä joka taholle etsiskelemään paroonia, ja minä olen saanut tehtäväkseni ilmoittaa asiasta täkäläiselle poliisille."

"Malttakaahan hetkinen", sanoi Blick. Pikajunalla saapuneet ihmiset virtailivat ulos käytävistä; hän siirtyi syrjään heidän tieltään. "Ettekö osaa aavistaakaan, mihin aikaan hän poistui?" kysyi Blick katsoen Peggeen.

"Minulla ei ole siitä aavistustakaan", vastasi Pegge. "Kuulin hänen menneen levolle tavalliseen aikaan, mutta —" Hän keskeytti. Grimsdale oli tullut paikalle läähättäen ja löi Blickiä olalle. Blick kääntyi nopeasti. Grimsdale viittasi erääseen pitkään mieheen, joka juuri oli astunut ulos asemarakennuksesta ja seisoskeli sen pääkäytävän edustalla silmäillen ympärilleen.

"Kas tuolla!" huudahti Grimsdale. "Tuo mies! Siinä hän oli — se mies, joka saapui Valtikkaan maanantai-iltana — se amerikkalainen!"

Samassa pitkä mies äkkäsi Grimsdalen, säpsähti, hymyili, nyökkäsi ja harppasi kiireesti eteenpäin.

"Hei, isäntä!" huusi hän. "Juuri teidät minä odotinkin tapaavani! No — kuinka on Guy Markenmoren jutun laita? Olen matkustanut koko yön päästäkseni tähän kaupunkiin, jotta voisin ilmoittaa yhtä ja toista — kuulin siitä vasta eilen illalla ollessani jo Falmouthissa! Onko kehenkään päästy käsiksi?"

"Oletteko te se henkilö, jonka kanssa Guy Markenmore illasti Valtikassa viime tiistaita vasten yöllä?" kysyi hän äkkiarvaamatta. "Se mies, joka tilasi sieltä huoneen, mutta ei viivähtänyt hetkeäkään?"

"Minä olen se mies", vastasi vieras nyökäten myöntävästi ja hymyillen.
"Sama mies!"

"Suvaitsisitteko ilmoittaa minulle, kuka olette?" kysyi Blick, "ja millä alalla?"

"Varsin mielelläni! Nimeni on Edward Lansbury, olen rahamies ja toimin
New Yorkissa ja Lontoossa. Kuka te olette ja mikä on asianne?"

"Etsiväkomisario Blick, New Scotland Yardin rikosasiain osastolta! Olen saanut tämän asian hoitaakseni, herra Lansbury, ja minua ilahduttaa, jos suvaitsette ilmoittaa minulle, mitä tiedätte siitä."

"Tietysti! Kaikki! Sentähdenhän olen matkustanutkin tänne Falmouthista.
Missä voimme keskustella?"

"Mennään tänne", sanoi Blick. Etsivät olivat kokoontuneet hänen taakseen; hän kääntyi, kuiskaten heille jotakin, ja he poistuivat poliisikonttoriin päin. "Teidän ei tarvitse odottaa minua, Grimsdale", jatkoi hän. "Viivyn täällä vielä jonkun aikaa, joten voitte lähteä heti paluumatkalle."

"Tässä saatavanne, sir", sanoi hän. "Kolme puntaa neljätoista shillingiä. Lasku oli kaksikymmentäkuusi shillingiä."

Lansbury säpsähti, veti suunsa nauruun, otti rahat ja antoi takaisin muutamia hopeakolikoita.

"Kah, olin jo unohtanut koko asian!" sanoi hän. "Kas tässä! Käykäähän kulauttamassa lasillinen."

"Arvelinkin teidän unohtaneen, sir", huomautti Grimsdale tyynesti tapansa mukaan. "Kiitos, sir."

Hän nousi kieseihinsä ja ajoi pois; Blick taas kehotti kumppaniaan lähtemään mukaansa poliisivirastoon.

"Olen teille todella kiitollinen siitä, että tulitte, herra Lansbury", sanoi hän, kun he astelivat katua pitkin. "Tässä jutussa on kaikki enemmän tai vähemmän hämärän peitossa!"

"Vai niin, kaiken muun kuin sen, mitä itse tiedän — eikä se ole paljon — olen saanut selville lontoolaisesta sanomalehdestä, jonka hankin käsiini hotellissani Falmouthissa eilen illalla", sanoi Lansbury. "Lähdin täältä aivan heti — olen istunut junassa melkein koko yön. Mikä on jutun viimeisin vaihe?"

"Viimeiseen vaiheeseen", vastasi Blick, "pääsimme vasta joku hetki sitten. Tunnetteko parooni von Eckhardsteinin?"

"Kyllä! Tunnen hänet hyvin. Hän oli minun ja Markenmoren mukana pikku majatalossa sinä yönä — jolloin minä jätin Markenmoren ja hänet kello kolmen paikkeilla tiistaiaamuna. Von Eckhardstein oli tietysti se pitkä mies, jonka kanssa isäntä näki meidän kävelevän tietä pitkin — kuten isäntä mainitsi todistuksessaan."

"Katsokaas — von Eckhardstein on kadonnut! Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin! Te kai ette tiedä siitä mitään?"

"Malttakaahan vähän", keskeytti Blick. "Me saamme keskustella yksin poliisipäällikön kanssa heti kohta. Silloin — kertokaa minulle kaikki mitä tiedätte. Se on meille välttämätöntä!"

Poliisikomisario, jolle Blick oli lähettänyt sanan etsiväin välityksellä, odotti häntä ja vastatullutta yksityistoimistossaan. Hän katseli Lansburya melkoisen uteliaasti ja teki äkkiä asiaa välittömästi koskevan kysymyksen.

"Oletteko te se Edward Lansbury, joka otti osaa Vilonan Kiinteimistö Osakeyhtiön asioihin joku vuosi sitten?" tiedusti hän. "Olettehan, vai mitä? Hm! — Minä olen sijoittanut siihen runsaasti pääomaa — voittoa se on tuottanut kovasti. Entä mitä voitte ilmoittaa meille tästä Markenmoren jutusta, herra Lansbury? Olemme perin halukkaita kuulemaan."

Lansbury vaipui poliisikomisarion pöydän vieressä olevaan mukavaan nojatuoliin ja asetti sormiensa päät yhteen.

"Noh", sanoi hän, "minä kerron teille kaikki, mitä kertoa voin — toisin sanoen kaiken se, mitä todella tiedän. Itse Guy Markenmoren murhaan nähden sillä ei näytä olevan mitään merkitystä; mitä taas tulee siihen, mitä tapahtui juuri sitä ennen, niin voitte käyttää hyväksenne antamiani tietoja sikäli kuin niistä vain on hyötyä! Voin kertoa teille vain sen, mitä tapahtui Valtikka-majatalossa."

"Ja sen, miksi te, Markenmore ja von Eckhardstein kohtasitte toisenne siellä", sanoi Blick levollisesti.

"Niinpä todellakin! Myös sen, miksi me kohtasimme siellä", jatkoi Lansbury. "Minä olen rahamies, kuten sanoin teille jo asemalla. Minulla on liikeasioita niin hyvin tässä maassa kuin omassanikin. Minulla on toimisto sekä Lontoossa että New Yorkissa. Luonnollisesti tunnen hyvin monia rahamiehiä molemmissa maissa. Tunsin Guy Markenmoren varsin hyvin — nokkela mies, joka menestyi loistavasti. Tunnen myös von Eckhardsteinin, joskaan en yhtä hyvin, niin kuitenkin kylliksi. Hänet tunnetaan tietysti paremmin kuin minut tai Markenmore — Lontoossa, Pariisissa ja Wienissä."

"Ei — von Eckhardstein on itävaltalainen", virkkoi Lansbury. "No niin — minä olen ollut asioissa heidän kummankin kanssa — erikseen, ymmärrättehän, en koskaan yhdessä — monta kertaa, ja havainnut heidät aina perin hyviksi ja rehellisiksi liikemiehiksi. Markenmore kirjoitti minulle aivan hiljan, että hänellä oli tekeillä yritys, johon minulle olisi edullista ottaa osaa senjohdosta, että sen toteuttaminen kävisi päinsä myös Yhdysvalloissa. Minulle lähettämässään kirjeessä hän kertoi, millainen se oli — mutta minä en haluaisi puhua teille siitä tällä hetkellä, koska asia on tuiki tärkeä salaisuus. Tietysti minä annan siitä tietoja, jos se käy välttämättömäksi asian oikeudellisen käsittelyä kannalta: jos nimittäin yksityiskohtainen tarkka selostaminen auttaa vangitsemaan Markenmoren murhaajan. Mutta juuri nyt olisin mieluummin puhumatta siitä, eikä se koske itse pääkysymystä. Riittää, kun mainitsen teille, että Markenmorea seurasi onni — itse asiassa rajaton menestys — ostipa hän mitä hyvänsä ja keneltä hyvänsä, ja hän kehoitti minua ryhtymään yhteiseen yritykseen; hänen suunnitelmansa mukaan piti minun hankkia kolmasosa pääomasta, hän itse sijoittaisi toisen kolmasosan, ja meidän oli löydettävä kolmas mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen. Me olimme jo vähän aikaa kirjeenvaihdossakin siitä, mitä meidän piti haltuumme ostaa — voin sanoa teille, että se oli eräs liikesalaisuus. Kun neuvottelimme kirjeenvaihdon avulla, oli Markenmore Lontoossa, minä taas joko Southamptonissa tai Falmouthissa — minulla on nykyisin asioita näissä kummassakin paikassa. Viime viikon keskivaiheilla kirjoitti Markenmore sitten minulle tiedustellen, enkö suostuisi tapaamaan häntä Valtikka-majatalossa Selcasterissa Markenmoressa seuraavana maanantai-iltana, kun kerta olin Southamptonissa — hän itse aikoi pistäytyä Markenmoren kartanoon, ilmoitti hän, selvittelemään perheasioita ja saapuisi senjälkeen tapaamaan minua Valtikkaan — puoli yhdentoista seutuvilla. Me sovimme tästä. Minä tulin Southamptonista iltajunalla, kävelin Markenmoreen, tilasin Valtikasta huoneen ja kahden hengen illallisen. Selvittyäni kaikesta tästä lähdin ulos jaloittelemaan — olin istunut useamman päivän sisällä ummehtuneessa huoneessa ja nautin raikkaasta ilmasta. Harhailin Markenmoren kylän laidoilla ja kohtasin von Eckhardsteinin."

"Kello lienee ollut puoli kymmenen ja kymmenen välillä, sikäli kuin voin muistaa", vastasi Lansbury.

"Oh, pilkkosen pimeä! En olisi nähnyt Eckhardsteinia lainkaan, jollen olisi sattunut raapaisemaan tulta sytyttääkseni sikaarini. Hän huomasi minut — hän nojasi juuri silloin ihan vieressä olevaa porttia vasten. Hän tervehti minua, ja kun olin ilmaissut hämmästykseni kohtauksemme johdosta, kertoi hän minulle vierailevansa erään rouvan luona siellä kylässä. Sitten hän tiedusti, millä asioilla minä siellä liikuskelin. Heti minun mieleeni juolahti, että siinä oli juuri se mies, joka ostaisi viimeisen kolmanneksen, josta mainitsin teille, ja niin ilmoitin hänelle asiani. Selitin myös suunnitelman ja kerroin hänelle, mitä aioimme tehdä yhdessä Markenmoren kanssa."

"Vielä kysymys", sanoi Blick. "Tunsiko von Eckhardstein Markenmoren?
Olivatko he jo aikaisemmin olleet liikeasioissa keskenään?"

"En usko heidän olleen — en. Mutta luullakseni he tunsivat toisensa; todennäköisesti he rahamiehinä tunsivat toisensa, ainakin nimeltä. Mutta siitä olen varma, etteivät he henkilökohtaisesti olleet tunteneet toisiaan ennen sitä iltaa."

VIIDESTOISTA LUKU

Lansbury hymyili etsivän kiihtymystä ilmaisevalle äänenpainolle. Hän kumartui tuolillaan, katsoen toisesta kuuntelijastaan toiseen ikäänkuin viitatakseen, että nyt hän aikoi siirtyä kertomuksensa tärkeimpään osaan.

"Siirtykää hieman taaksepäin, kai tarkoitatte", sanoi hän naurahtaen, "kohtaukseeni Eckhardsteinin kanssa. No niin, kuten sanoin, selitin hänelle aikomuksen. Kävelimme pitkin tietä, joka johtaa pois Markenmoresta, keskustellen jonkun aikaa tästä asiasta. Me —"

"En muista tavanneemme sieluakaan!" vastasi Lansbury. "Kovin yksinäisiä seutuja ne. Kävelimme tietä ehkä puolitoista kilometriä; sitten käännyimme ja palasimme samoille seuduille, missä olimme kohdanneet. Silloin oli keskustelumme johtunut pois siitä aineesta, josta ensiksi mainitsin. Von Eckhardstein ei tuntenut kovinkaan suurta mielenkiintoa sitä yritystä kohtaan, jonka olin hänelle esittänyt. Hän käsitti sen kaupallisen arvon, mutta samalla kun hän tunnusti, että se voitaisiin hyvin sovelluttaa käytäntöön tässä maassa ja minun kotimaassani, hän ei ollut varma, olisiko sillä suuriakaan menestymisen mahdollisuuksia Keski-Euroopassa saksalaisten epäilemättömän vastustuksen vuoksi. Hän ei kuitenkaan sanonut niin eikä näin, ja kun aloimme hyvästellä, kysyi hän minulta, minne olin majoittunut ja mihin aikaan menisin levolle. Vastasin sijoittuneeni Valtikka-majataloon, aivan lähelle, ja odottavani sinne Markenmorea illalliselle puoli yhdentoista ajoissa ja aikovamme aivan varmasti valvoa myöhään, koska meillä oli melko paljon keskusteltavaa. Sitten von Eckhardstein ilmoitti minulle erään asian, jolla voi olla merkitystä teille poliisimiehille, kun asiat ovat nyt saaneet tällaisen käänteen. Hän sanoi kärsivänsä pahasti unettomuudesta; hän ei saattanut nukkua yöllä — ei vaikka mikä olisi ollut, silloin kun hänen olisi pitänyt, ja tehneensä sen jälkeen, kun hän oli tullut tälle paikkakunnalle, missä hän oli vierailemassa, monesti pitkiä kävelymatkoja keskellä yötä koettaen siten karkoittaa unettomuuttaan. Hän sanoi, että jos hän lähtisi sellaiselle kävelylle ja jos hän sillä välin sattuisi muuttamaan mielipiteensä ehdotuksesta, jonka olin tehnyt hänelle, hän pistäytyisi todennäköisesti tapaamaan Markenmorea ja minua, jos näkyisi valoa huoneeni ikkunasta. Niin —"

"Hänen viimeisestä huomautuksestaan te kai päätitte hänen tuntevan Valtikan?" kysyi Blick. "Ainakin siksi hyvin, että hän tiesi, missä teidän huoneenne sijaitsi, vai mitä?"

"Kyllä, niin hän sanoi itsekin", vastasi Lansbury. "Tuo huone oli sama, johon isäntä vei minut heti taloon tultuani — isohko kamari vasemmalla puolen eteishallia, ja sen lasiovi aukeaa edustalla olevaan kasvitarhaan."

"Aivan niin", sanoi Blick. "Se huone on nyt minun hallussani. Entä sitten —?"

"No niin, sitten me erosimme", jatkoi Lansbury. "Von Eckhardstein meni pienestä portista, josta kai päästiin siihen taloon, missä hän asusti, ja minä vaelsin takaisin Valtikkaan. Istuuduin odottamaan Markenmorea. Hän tuli hyvin myöhään; itse asiassa vasta kello kahdentoista paikkeilla. Hän oli mitä loistavimmalla tuulella — hän kertoi minulle istuuduttuamme syömään illallista, että hän oli kohdannut sydänkäpysensä (Englannin ihanimmaksi naiseksi hän tätä sanoi!) ja että he olivat ilostuneet niin kovasti jälleennäkemisestä, että olivat päättäneet mennä naimisiin suoraa päätä, ja minusta piti tulla hänen sulhaspoikansa. Sitten siirryimme liikeasiaan, ja minä mainitsin von Eckhardsteinista. Hän tiesi jo von Eckhardsteinista ja kertoi tämän vierailevan saman ladyn luona, jonka hän, Markenmore, aikoi naida, vaikkei hän ollutkaan kohdannut von Eckhardsteinia sentähden, että hänen aikansa oli kulunut muutenkin hupaisasti. Keskustelua liikeasiastamme jatkui miltei kahteen asti aamulla. Juuri tähän aikaan kuulin puistoportin säpin napsahtavan, ja kun arvasin, että Eckhardstein oli siellä öisellä retkellään, aukaisin lasioven ja astuin kasvitarhaan. Siellä hän olikin tulossa, kapean nurmikon poikki, ja minä kutsuin hänet sisälle ja esitin Markenmorelle, minkä jälkeen aloimme jälleen keskustella liikeyrityksestä. Se —"

"Hetkinen, olkaa hyvä!" keskeytti Blick. "Suvaitsisitteko vastata erääseen kysymykseen, joka on juolahtanut juuri mieleeni, ennenkuin jatkatte kertomustanne? Mainitsiko Markenmore teidän yhdessäolonne aikana mistään odotettavasta naimisiinmenostaan von Eckhardsteinille? Tahtoisin tietää sen — aivan erikoisesti."

"Ei, olen varma siitä, ettei hän maininnut", vastasi Lansbury arvelematta. "Koko se aika, jonka olimme yhdessä, keskusteltiin vain hetimiten tehtävästä liikesopimuksesta. Mitä Markenmore mahdollisesti puhui siitä — jos hän puhui siitä jotakin von Eckhardsteinille myöhemmin, kun minä olin eronnut heistä ja jättänyt heidät kahden kesken, sitä en voi ruveta arvailemaan, mutta sen ajan, noin tunnin verran, jonka me kaikki olimme yhdessä, keskustelimme vain liikeyrityksestä. Nyt minä selostan teille, millainen tuo liikeasia oli kajoamatta kuitenkaan salaisuuden pienimpiin yksityiskohtiin. Muuan nuori mies, joka asuu pikku kauppalassa tämän kaupungin ja Lontoon välillä ja joka oli joutunut kosketuksiin Markenmoren kanssa raha-asioissa, kauppasi hänelle erästä keksintöä, jonka mies halusi myydä heti paikalla käteismaksusta, määrätystä summasta, jonka hän tarvitsi voidakseen päästä jaloilleen. Vaadittu summa oli kolmetuhatta puntaa. Kauppa oli hyvä — erittäin hyvä kauppa. Ostaja olisi hyötynyt enemmän — mutta tuo nuori mies oli määrännyt hintansa ja olisi nähtävästi ollut perin tyytyväinen saadessaan sen. Kun Eckhardstein oli tullut Valtikkaan, pohdimme me kaikki kolme asiaa perinpohjin — Markenmorella oli paperit mukanaan ja hän näytti niitä — ja me päätimme ostaa: toisin sanoen Eckhardstein päätti ottaa osaa yritykseen, sillä Markenmore ja minä itse olimme jo ennen tehneet päätöksemme. Sitten selvitimme asian lopullisesti: von Eckhardstein ja minä annoimme kumpikin Markenmorelle tuhat puntaa seteleinä, sillä osuutemme —"

"Te kumpikin siis annoitte Markenmorelle tuhat puntaa, seteleinä, heti paikalla?" kysyi Blick äkkiä. "Seteleinä?"

"Juuri niin!" vastasi Lansbury. "Aivan kuten sanoin. Englannin pankin seteleinä. Ja niihin hän tietysti lisäsi yhtä suuren summan omasta puolestaan — jotta olisi saatu kokoon kolmetuhatta puntaa. Mikä teitä hämmästyttää?"

"Tarkoitatteko, että teillä kaikilla kolmella oli mukananne niin suuria rahasummia?" kysyi Blick. "Oliko teidän taskussanne kokonaista tuhat puntaa ollessanne kävelyllä?"

"Eihän se ole kovinkaan suuri summa mukana kannettavaksi", vastasi Lansbury. "Meidän tapaisillamme miehillä on monasti mukanaan aika paljon puhdasta rahaa. Tuhat puntaa ei vaadi suurtakaan tilaa matkalaukussa."

"Aivan niin!" myönsi Lansbury. "Enimmäkseen sellaisia, tosiaankin. Viidensadan ja kahdensadan punnan seteleitä järjestään. Muistan, että von Eckhardstein antoi kaksi viidensadan punnan seteliä. Minun olivat pienempiä —, neljä kaksisatasta, yksi satanen ja kaksi viisikymppistä. Markenmoren rahoista en tiedä mitään — hän näet pisti ilman muuta meidän rahamme kirjekuoreen omien rahojensa ja muiden papereittensa joukkoon."

"Miksi olivat kaikki rahat seteleitä?" kysyi Blick, joka alkoi saada kiinni aivan uuden ajatussarjan johtolangasta. "Miksei tässä kauppa-asiassa käytetty shekkiä?"

"Siksi, että se nuori mies, josta olen kertonut — myyjä — tahtoi saada rahansa nimenomaan seteleissä", vastasi Lansbury, "Sanoinhan, että hän asuu tämän kaupungin ja Lontoon välillä sijaitsevassa pikku kauppalassa. Nähkääs, Markenmoren piti mennä tapaamaan häntä paluumatkallaan, jättää hänelle rahat ja päättää kauppa siten lopullisesti. Käsitättekö?"

Blick alkoi osoittaa eräänlaisia levottomuuden merkkejä. Hän nousi tuoliltaan, työnsi kädet taskuihinsa ja rupesi kävelemään edestakaisin pää painuksissa. Äkkiä hän käännähti ympäri Lansburyyn päin.

"Guy Markenmorella oli siis lähtiessään majatalosta, Valtikasta, kello kolme tiistaiaamuna mukanaan kolmetuhatta puntaa Englannin pankin seteleitä?" virkkoi hän. "Niinkö on todellakin asian laita?"

Blick loi poliisikomisarioon painavan katseen ja äännähti merkitsevän sanan:

"Siltä näyttää", sanoi hän "Murhattu niiden rahojen vuoksi, jotka hänellä oli mukanaan. Ja nyt —" Hän keskeytti puhelunsa silmäten etsivää katseessaan ammattitoveriin vetoova ilme. "Merkillistä", jatkoi hän, "ettei mihinkään muuhun ollut kajottu".

"Se lisää vain tapahtumain tärkeyttä", huomautti Blick. Hän kääntyi Lansburyn puoleen. "Näittekö, mihin Markenmore pani ne rahat — setelit — ja paperit, joista puhuitte juuri äsken?" kysyi hän.

"Paniko hän ne sinne — samoin kuin kirje tai joku muu sellainen työnnetään taskuun?"

"Poistuiko hän siitä huoneesta, jossa istuitte kolmisin, ennenkuin te kaikki lähditte sieltä yhdessä?"

"Hyvä", sanoi Blick kotvan kuluttua oltuaan nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena. "Mitä tapahtui sen jälkeen, kun te olitte suoriutuneet liikeasiasta?"

"Ei mitään tavatonta. Me pakisimme hieman, meillä oli soodavettä ja whiskyä, sytytimme uudet sikaarit, ehkä —"

"Ah!" huudahti Blick. "Se johdattaa mieleeni vielä erään kysymyksen.
Poltitteko kaikki sikaareja?"

"Emme", vastasi Lansbury. "Von Eckhardstein poltti piippua. Hän sanoi, että sikaarit vievät häneltä viimeisenkin unen rahtusen."

"Niihin aikoihin. Markenmoren piti mennä seudun halki Mitbourne-nimiselle asemalle; me sanoimme haluavamme saattaa häntä vähän matkaa. Poistuimme lasiovesta; silloin alkoi jo päivä kajastaa taivaanrannalla — saattoi nähdä yhtä ja toista. Me kävelimme tietä pitkin, kyläristeyksen ja vanhan kirkon ohitse. Päästyämme vähän matkan päähän minä muistin, että olin ostanut paikallisen rautatieaikataulun Selcasterista, saapuessani sinne edellisenä iltana. Vedin sen esille ja tarkastettuani sitä havaitsin; että voin nousta heti neljän jälkeen Selcasterissa junaan, joka kiidättäisi minut Southamptoniin ja Salisburyyn ja sieltä edelleen Falmouthiin. Päätin tavoittaa sen ja sanoin, etten huolisikaan palata takaisin majataloon. Markenmore osoitti silloin erästä polkua, jonka hän sanoi vievän niittyjen poikki Selcasteriin, ja neuvoi minua valitsemaan sen tien; hän itse, huomautti hän, aikoi mennä toista, aivan vastakkaista, valtamaantien toiselle puolen poikkeavaa polkua, jota myöten pääsisi oikoteitse harjanteiden yli Mitbournen asemalle. Sitten sanoimme hyvästit ja erosimme. Minä lähdin Selcasteriin vievälle polulle; Markenmore toiselle, rinnettä ylös; von Eckhardstein meni hänen seurassaan virkkaen, että hän jaloittelisi vielä hieman ennenkuin palaisi kotiin. Viimeksi näin heidän kääntyvän korkean pensaikon taakse yhdessä, innokkaaseen keskusteluun syventyneinä."

Keskustelu taukosi. Blick alkoi kävellä jälleen edes takaisin, ajatellen. Poliisikomisario, joka Lansburyn koko kertomuksen ajan oli ahkerasti piirrellyt nähtävästi tarkoituksettomia viivoja kirjoituspöytänsä aluspaperille, laski kynän kädestään, istuutui jälleen nojatuoliinsa ja tuijotteli kattoon; hänkin oli ilmeisesti vaipunut syviin ajatuksiin. Mutta hän rikkoi ensiksi hiljaisuuden.

"Sellaisessa maineessa hän on rahamiespiireissä", vastasi Lansbury.
"Huoleti voidaan sanoa, että hän on varakas!"

"Eikä liene luultavaa, että hän murhaisi miehen parin tuhannen punnan takia?"

"No niin", huomautti poliisikomisario katsahtaen Blickiin. "Nyt näyttää siltä, kuin Guy Markenmore olisi murhattu — ei kahden, vaan kolmen tuhannen punnan vuoksi! Teidän sanojenne mukaan, herra Lansbury, hänellä oli tuo summa, kun erositte hänestä, sanokaamme kello puoli neljä, mutta hänellä ei ollut sitä enää, kun tämä Blick tutki hänen vaatteensa vain muutamia tunteja myöhemmin! Kuka on sen anastanut? Missä se on?"

Blick teki käännöksen kävellessään ja astui jälleen takan luo, jonka ääressä he pakisivat.

"Onko teillä niiden setelien numerot, jotka annoitte Markenmorelle?" kysyi hän. "Kai teillä on, kaiketi!"

"Minulla ei ole", vastasi Lansbury. "Huolimattomuutta, ehkä, mutta niin on asian laita — minulla ei ole. Pankkiireillani saattaa kuitenkin olla ne — hehän merkitsevät numerot luovuttaessaan rahat, eikö totta?"

"Kansainvälinen Pankkiyhtiö — Lontoon konttori Bishopsgaten varrella", vastasi Lansbury viipymättä. "Mutta en ole lainkaan varma siitä, että sain nuo setelit juuri sieltä. Voi olla, että olen saanut — niissä tapauksessa heillä lienee numerot. Mutta ehkä en olekaan saanut — ja siinä tapauksessa heillä ei ole numeroita. Nuo setelit — tai jotkut niistä — olen kenties saanut muualta. Sillä — pari kertaa, äskettäin — minä olen nostanut shekeillä suuria summia muualtakin kuin Lontoosta. Minun liiketoimintani on melkoisen laaja, ja minä käsittelen paljon seteleitä."

"Yhdentekevää", sanoi Blick, "meidän on pantava parastamme päästäksemme noiden setelien jäljille. Mutta nyt meidän on ratkaistava toinen kysymys. Von Eckhardstein on kadoksissa. Hänen emäntänsä arvelee, että häntä olisi kohdannut onnettomuus tuollaisella yöllisellä retkeilyllä. Mutta minä en usko sitä — minä luulen hänen karanneen."

"Miksei hän astunut esiin oikeudessa ja ilmoittanut sitä, minkä herra Lansbury on meille juuri kertonut?" vastasi Blick. "Hänellä oli siihen tilaisuus — mutta hän istui vain siellä ja piti suunsa kiinni. Von Eckhardstein tietää jotakin — ja hänet on löydettävä. Kunpa olisin iskenyt häneen kynteni eilisiltana. Nyt meidän on nuuskittava hänen jälkensä. Teidän olisi parasta lähteä kanssani Markenmoreen ja syventyä juttuun."

"Toivoakseni ette vaadi minua lähtemään sinne?" sanoi Lansbury. "Minun
olisi ehdottomasti päästävä takaisin Falmouthiin. Mutta minä palaan
Falmouthista kahden päivän kuluttua ja oleskelen sitten useita päiviä
Southamptonissa — lähellä teitä."

"Jättäkää meille osoite — tai osoitteita — jotta löydämme teidät heti tarpeen tullen", sanoi Blick. "Ei ole aihetta pidättää teitä työstänne, herra Lansbury. Ja meidän lienee myös parasta ryhtyä työskentelemään omalla alallamme!"

Hän hoputti senjälkeen poliisikomisariota lähtemään kanssaan Markenmoreen rouva Tretheroeta tapaamaan. Aamun tapahtumat ja paljastukset olivat antaneet hänelle aivan uuden käsityksen tutkittavasta jutusta, ja nyt hän moitti itseään katkerasti siitä, ettei ollut vaatinut von Eckhardsteinilta selitystä, kuinka piippu oli hänen hallussaan, heti keksittyään, että se oli hänen päällystakkiapa taskussa.

"Mutta minähän aioin lykätä sen vain tähän aamuun", sanoi hän äreästi ajaessaan yhdessä poliisikomisarion kanssa Markenmorea kohti. "Aioin pidättää hänet, kun hän olisi tullut asemalle noustakseen kahdeksan minuuttia yli kymmenen lähtevään pikajunaan, sanoa hänelle, että me halusimme häneltä eräitä tietoja, tuoda hänet teidän toimistoonne ja selvittää asiat hänen kanssaan. Nyt — se on myöhäistä!"

"Ettehän vielä tiedä sitä, Blick", huomautti poliisikomisario. "Jos miehellä oli tapana vaellella öisin, niin hänelle on hyvinkin saattanut tapahtua onnettomuus ja hän voi maata jossakin noiden harjanteiden tai metsien yksinäisessä sopukassa apua odotellen. Oli miten oli, mutta toistaiseksi en näe mitään, mikä todistaisi hänen syyllisyyttään — käsittääkseni."

"Hänen tiedetään olleen viimeksi yhdessä Guy Markenmoren kanssa", sanoi
Blick.

"Mahdollisesti! Mutta ei ole todennäköistä, että hän olisi murhannut hänet seteleiden tähden!" väitti komisario. "Von Eckhardsteinin nimen tunnen — hän on käsitellyt aikanaan miljoonia ja ollut viime vuosina mukana eräässä suurimmista laivayhtiöistä. Minä luulen hänen kävelleen jonkun aikaa polkua pitkin Guy Markenmoren kanssa, eronneen hänestä ja palanneen Dower-taloon, eikä hän tiennyt Markenmoren murhasta mitään ennenkuin vasta myöhemmin, kuullessaan siitä. Markenmore kohtasi todellisen murhaajan erottuaan von Eckhardsteinista, ja sanoisinpa, että murhaaja on mies, joka oli täysin selvillä Markenmoren toimista ja aikeista ja tiesi, että hän menisi juuri sitä polkua Mitbournen asemalle, odotellen piilossa Markenmoren notkelmassa hänen tuloaan. Näin minä selitän asian."

Blick ei tuokioksi virkkanut tähän mitään. Poliisikomisarion kiesit olivat lyhentäneet matkaa puolella penikulmalla ennenkuin hän alkoi puhua.

"Tuo ruusupuinen piippu, josta olemme kuulleet aika paljon, oli epäilemättä von Eckhardsteinin", sanoi hän vihdoin. "Ei ole myöskään epäilystä siitä, että hän jätti sen Valtikkaan, että Grimsdale näytti sitä tutkinnossa ja että Eckhardstein sieppasi sen asianajajan pöydältä mennessään ulos. Jos hän olisi ollut aivan viaton mies, niin miksei hän noussut ylös tutkintotilaisuudessa, selostanut käyntiään Valtikassa, tunnustanut, että hän jätti piippunsa, ja käyttäytynyt rehellisesti ja avoimesti, sensijaan että hän salasi kaikki ja näpisti piipun yhtä näppärästi kuin mikäkin taskuvaras? Noh!"

"En tiedä", vastasi poliisikomisario. "Minä luulisin hänellä olleen omat syynsä vaitioloonsa — varsinkin senjälkeen, kun hän oli kuullut Grimsdalen sanovan, että hän voisi todeta seurassa olleen kolmannen miehen henkilöllisyyden."

"No niin, tässä on vielä toinenkin pulmallinen kysymys", vastasi Blick. "Von Eckhardstein tiesi varmaan, että Lansbury saattaa mahdollisesti astua näyttämölle! Hän tiesi, että Lansbury paljastaisi totuuden — kuten hän on tehnytkin. Me olemme joka tapauksessa päässeet sen perille!"

"Olemmeko päässeet perille totuuden murenestakaan?" kysyi poliisikomisario hieman kyynillisesti. "Jos ryhdymme rakentelemaan pelkkiä teorioita, niin minä voin esittää niitä vaikka tusinan. Eikö olekin miettimistä yllin kyllin, Blick — jos oletamme, että kaiken tämän pohjalla on joku suuri rahayritys ja että Guy Markenmoren tieltä raivaaminen oli välttämätöntä toisille pääosallisille? Tiedän henkilöitä, jotka ovat yksinkertaisesti ampuneet kuulan ohimoonsa juuri tällaisten seikkojen vuoksi! Ja mitä totuuteen tulee — noh, todistakaa! Totuutta ei ole kovinkaan helppo saada selville tällaisissa tapauksissa — ja minä epäilen, saammeko siihen täälläkään mitään oleellista lisävalaistusta", lisäsi hän merkitsevästi heidän ajaessaan Dower-talon portista sisälle.

"En saata aavistaakaan, mitä saamme!" vastasi Blick niinikään kyynillisesti, "Mutta ehkä löydämme jotakin."

He löysivätkin rouva Tretheroen hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Hän oli vakuutettu, että hänen vieraansa oli lähtenyt unettomuuden vaivaamana tavanmukaiselle öiselle retkelleen ja pudonnut johonkin vanhaan kaivokseen tai käytettyyn louhokseen. Hänen miespalvelijansa, lukuisat kyläläiset ja paikkakunnan poliisi olivat etsineet kadonnutta aamiaisesta saakka, mutta tuloksetta. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, että lähtö olisi saattanut pälkähtää paroonin päähän, ja halveksivasti ja suuttuneena hän antoi Blickille paroonin yksityis- ja liikeosoitteen Lontoossa. Blick ei piitannut vähääkään enempää suuttumuksesta kuin ylenkatseestakaan; hän kiiruhti kylän sähkölennätintoimistoon hankkiakseen sähköteitse tietoja; hän lähetti yksityissähkösanomia myös Lontoossa olevaan päävirastoon pyytäen avustusta — keinolla millä hyvänsä hän aikoi saada tietoja von Eckhardsteinista.

"Loppujen lopuksi", sanoi hän poliisikomisariolle, kun he yhdessä istuivat Valtikassa syömässä puolista, "on mahdotonta tehdä olemattomaksi sitä tosiasiaa, että von Eckhardstein oli saamiemme tietojen mukaan viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä!"

"Ei!" vastasi poliisikomisario. "Olette väärässä, Blick. Viimeinen henkilö, joka näki Guy Markenmoren elävänä, oli se mies, joka hänet murhasi."

Blick piti tätä vastausta sanojensa kiertelynä ja vaihtoi puheenaihetta. Myöhään iltapäivällä hän sai vastaukset eri sähkösanomiinsa. Von Eckhardsteinista ei ollut nähty eikä kuultu mitään hänen tavallisissa asuinpaikoissaan Lontoossa. Eikä hänestä ollut Markenmoressakaan saatu mitään tietoja illan alkaessa jälleen pimetä.

KUUDESTOISTA LUKU

Varhain saman päivän aamuna Fransemmery, samoin kuin muutkin Markenmoren asukkaat, kuuli parooni von Eckhardsteinin omituisesta katoamisesta, ja monien muiden tavoin hänkin liittyi hävinnyttä miestä etsiskeleväin parveen. Tultuaan Puistikkoon Fransemmery oli tutustunut juurtajaksain sen lähimpiin ympäristöihin, ja hän tunsi metsissä ja ylängöillä monia sokkeloita ja sopukoita, joihin vieras saattoi helposti joutua tapaturmaisesti. Naapuristossa oli merkillisiä paikkoja; kaksituhatta vuotta sitten oli kansa, joka oli asunut täällä ennenkuin roomalaiset valtasivat tienoot, kovertanut onkaloita ja luola-asuntoja ja rakentanut pitkiä vallituksia ja hautoja. Nämä ikivanhat laitokset, jotka kasvullisuus oli peittänyt aikojen kuluessa, olivat vaarallisia loukkuja henkilölle, joka pahaa aavistamatta kuljeskeli syrjäisissä metsissä tai samoili ylänköjen karuilla, yksinäisillä seuduilla; sinä lyhyenä aikana, jonka Fransemmery oli oleskellut Markenmoressa, hän oli kuullut monesti ihmisen tai hevosen pudonneen johonkin aavistamattomaan ansaan. Tässä tapauksessa hän arveli, että mainitunlainen onnettomuus oli hyvinkin saattanut tapahtua, ja kuultuaan von Eckhardsteinin katoamisesta, hän otti tukevimman kävelykeppinsä, hiukan evästä taskuunsa, pikku pullollisen viinaa ja vettä ja lähti etsintämatkalle. Päivän kuluessa hän kohtasi paljon väkeä, joka oli samassa puuhassa. Rouva Tretheroe oli niin huolestunut vieraansa kohtalosta ja niin vakuutettu, että tälle oli tapahtunut jotakin pahaa, että hän oli pestannut palvelukseensa jokainoan kyläläisen, joka vain voi jättää varsinaisen, jokapäiväisen työnsä, ja luvannut sievoisen palkkion löytäjälle. Mutta kun ilta oli jälleen tullut ja Fransemmery, harhailtuaan itsensä uuvuksiin mäkiä ylös ja alas, palannut kotilietensä ääreen, oli kaikki haeskelu ollut turhaa; parooni von Eckhardstein oli hävinnyt olemattomiin, ainakin markenmorelaisten joukosta.

Fransemmery istuutui syömään päivällistään yksin, hämmentyneenä ja ihmeissään. Hän ei ollut ajatellut juuri mitään muuta kuin Markenmoren kysymystä aina siitä saakka, kun se oli hänelle ensiksi esiintynyt, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hän joutui ymmälle. Hän oli kuunnellut tarkasti ja kärsivällisesti ja mielestään ymmärtänyt ne tosiasiat, jotka oli esitetty hänelle itselleen ja hänen valamiestovereilleen; mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän ollut viisastunut paljoakaan. Kaikkein tärkeimmältä näytti hänestä todistuksissa mainittua ruusupuista piippua koskeva juttu. Siitä ei ollut epäilystäkään, että tuon piipun oli unohtanut Valtikan illallispöydälle toinen noista kahdesta miehestä, jotka olivat olleet siellä Guy Markenmoren seurassa. Ei ollut epäilystäkään, että Grimsdale oli ottanut sen esille oikeuden istunnossa, että se oli kulkenut kädestä käteen ja jäänyt vihdoin pöydälle; ei ollut epäilystäkään — ei vähintäkään — että se oli siepattu tältä pöydältä istunnon päättymisen ja sen hetken välisenä aikana, jolloin tunkeileva sanomalehtireportteri pyysi nähdä sitä. Mitä voitiin sanoa kaiken tämän perusteella? Fransemmeryn mielestä saatettiin tehdä eräs varma johtopäätös — piipun omistaja, se mies, joka oli jättänyt sen Valtikkaan, oli ollut läsnä tutkintotilaisuudessa, mutta pysynyt vaiti. Kuka hän oli? Fransemmery oli tehnyt itselleen tämän kysymyksen satoja kertoja, saamatta kuitenkaan vastausta. Hän ei tietänyt mitään Blickin puuhista ja keksinnöistä, ja hänen oli rakennettava arvelunsa vain tuntemainsa seikkojen pohjalle. Mutta eräs asia oli hänestä varma — piipun omistaja oli kähveltänyt sen asianajajain pöydältä vanhaan ruokasaliin järjestetystä tilapäisestä lakituvasta, jotta sitä ei voitaisi käyttää todistuskappaleena häntä vastaan. Vieläkin kerran — kuka hän oli?

Fransemmery punnitsi yhä kummastellen tätä ja monia muita sen yhteydessä olevia kysymyksiä, kun hänen nuorenmiehenateriansa päättyi. Hän nousi tuoliltaan ja mietti vähän; muistettuaan sitten, että hän oli kokenut hyvin ankaran ja voimia kysyvän päivän, hän meni vaatimattomaan kellariinsa, haki käsille pullon parasta vanhaa portviiniään, kaatoi sitä varovasti kulhoon ja vei sen sekä pari kirkkaasti pyyhittyä lasia kirjastohuoneeseensa. Nostettuaan tohveleihin pistetyt jalkansa pesälaa'alle, pitäen viinikulhoa kädessään ja pyökkihalkojen roihutessa iloisesti takassa, Fransemmery jatkoi ajattelemistaan. Mutta hän ei ollut saanut kehitetyksi pitkällekään pohtimiaan ongelmia, kun hänen kukoistava palvelijattarensa astui sisälle ja ilmoitti, että Harborough oli eteishallissa ja olisi hyvin kiitollinen, jos Fransemmery suvaitsisi keskustella hänen kanssaan hetkisen.

Fransemmery nousi ripeästi tuoliltaan. Hän oli puhellut Harboroughin kanssa ensi kerran vasta silloin, kun he olivat kohdanneet toisensa Markenmoren kartanossa murhan jälkeisenä aamuna, mutta tiesi kaikki hänestä, Greycloisterin rikkaasta omistajasta; hän piti Harboroughia vastaan tehtyjä syytöksiä väärinä ja oli pahoillaan siitä, että, niin monet epämiellyttävät tapahtumat olivat häirinneet hänen kotiintuloaan. Sitäpaitsi Fransemmery oli niitä ihmisiä, jotka tuntevat aina iloa tavatessaan puhekumppanin — ja juuri tällä hetkellä, huolimatta tutkintotuomarin hänelle ja hänen valamiestovereilleen antamasta neuvosta, hän tunsi sydämellään olevan kovin paljon asioita. Niinpä hän kiiruhtikin halliin avosylin ja hymyillen tervehdykseksi.

"Toivoakseni en häiritse teitä?" sanoi Harborough, kun hänen isäntänsä johdatti hänet kodikkaaseen kirjastohuoneeseen. "Sopimaton vierailuaika — mutta minulla oli asiaa."'

"Rakas ystävä, olen siitä päinvastoin hyvin mielissäni!" huudahti Fransemmery sydämellisesti. "Istuutukaahan — tuolle tuolille ja ottakaa lasillinen portviiniäni. Voin suositella niitä molempia."

"Olette kovin ystävällinen", vastasi Harborough. "Minä en ole mikään erikoinen viinintuntija", lisäsi hän ottaen lasin, jonka hänen isäntänsä oli ojentanut hänelle vanhanaikuisia kohteliaisuusmenoja noudattaen. "Ja mitä taas tulee pehmeihin nojatuoleihin, niin viime vuosina en ole nauttinut niiden tarjoamasta mukavuudesta paljoakaan — minä olen käyttänyt enemmän telttatuoleja, herra Fransemmery! Nähkääs", jatkoi hän, kun Fransemmery oli istuutunut, "tulin kysymään teiltä neuvoa eräässä asiassa; minussa heräsi sellainen käsitys, kun kohtasin teidät toissapäivänä, että te olette mies, joka paremmin kuin kukaan näillä main voi katsella asioita yleisemmältä kannalta".

"Mairittelevaa, todellakin!" sanoi Fransemmery. "Minä toivoisin olevani laajakatseinen henkilö."

"Noh, ymmärrättehän mitä tarkoitan", huomautti Harborough. "Todennäköisesti te ette anna paikkakunnan ennakkoluulojen ja juorujen vaikuttaa itseenne. Minä haluaisin nyt kysyä teiltä neuvoa — kuten äsken sanoin. Huomenna haudataan sir Anthony ja hänen vanhin poikansa Markenmoren kirkkomaahan. Minä olen tietysti tuntenut Markenmoren perheen jo siitä lähtien, kun yleensä aloin oppia tuntemaan ihmisiä. Guy Markenmore ja minä olimme läheisiä ystäviä poikasina ja nuorukaisina, kunnes vierauduimme sillä tavoin kuin kuulitte toissapäivänä. Olisiko teidän mielestänne nyt sopivaa, jos minä menisin hautajaisiin — nykyisissä olosuhteissa?"

Fransemmery otti teeskentelemättömän tuomariryhdin, hänen kasvonsa kävivät miettiviksi ja ensin hieman epäileviksi, mutta äkkiä ne kirkastuivat.

"Hyvä herra!" sanoi hän. "Muistaakseni te sanoitte, antaessanne todistuksenne minun ja valamiestovereitteni edessä toissa-aamuna, selvästi, vilpittömästi, varmasti, nähtävästi ilman minkäänlaista salaista ehtoa, että teidän entinen kiukkunne ja kostonhimonne Guy Markenmore-vainajaa kohtaan oli kuollut täydelleen vuosia sitten ja että, jos te olisitte kohdannut hänet jälleen, olisitte ojentanut hänelle kätenne. Olenko oikeassa?"

"Silloin ei minusta mikään estä teitä olemasta läsnä hautajaismenoissa", sanoi Fransemmery. "Ei mikään!"

"Niin — on muistettava, että on ihmisiä — aivan lähettyvillä - jotka uskovat, että minä surmasin Guy Markenmoren", sanoi Harborough.

"Hm!" huomautti Fransemmery kuivasti. "Mutta — onko niitä? Tarkoitan — todellisuudessa?"

"Onko kukaan hänen kannallaan?" kysyi Fransemmery kuivahkosti. "Ja hän itse taas — suuttumusta, hyvä herra, suuttumusta! Minä en usko, että se nainen ajattelee ainakaan niin, jos vain voisi päästä selville hänen todellisesta mielipiteestään — mikäli hänellä on sellaista."

"Minä luulen hänen uskoneen — ensin", sanoi Harborough mietittyään hetkisen. "Luonnollisesti, ehkä."

"Luonnollisesti, ehkä, jos joku voi olla kyllin mieletön uskoakseen, että ihmiset kantavat vihankaunaa iät päivät", sanoi Fransemmery. "Hän käsittänee, että hänen syytöksensä oli naurettava. Minä en antaisi vähintäkään arvoa rouva Tretheroen mielipiteelle, mutta", lisäsi hän ikäänkuin keksien äkkiä oivan ajatuksen, "tiedän, mitä tekisin — minä tiedustaisin ilman muuta Markenmoren kartanon nuorilta, mitä he asiasta ajattelevat. Luulisin puolestani, että he iloitsisivat teidän läsnäolostanne."

"En tullut sitä ajatelleeksi", sanoi Harborough. "Taidan olla hieman hidas ajatuksiltani. Olen kovin pahoillani heidän tähtensä, Jumala sen tietää! Ja luulen heidän käsittävän, että mitä hyvänsä lienenkin kerran tuntenut heidän veljeään kohtaan, minä — no niin, minä olen vapautunut niistä tunteista jo aikoja sitten."

Fransemmery loi vieraaseensa terävän syrjäkatseen. "Guy Markenmore kohteli teitä pahasti todella?" virkkoi hän.

"Kyllä!" vastasi Harborough koruttoman vilpittömästi. "Mutta — olen unohtanut sen. Eikähän — kaikki ollut yksin hänen syytään. Kuten sanoin — olen unohtanut sen."

"Merkillinen juttu, tämä murha!" huomautti Fransemmery. "Ja nyt on sattunut toinen salaperäinen tapaus. Olettehan kaiketi kuullut siitä parooni von Eckhardsteinista?"

"En", vastasi Harborough. "En ole kuullut mitään. Olen ollut poissa Greycloisterista varhaisesta aamusta aina tähän asti — tulin suoraa päätä tapaamaan teitä palattuani kotiin. Mitä von Eckhardsteinista?"

"Kadonnut!" huudahti Fransemmery. "Viime yönä. Hävinnyt jäljettömiin — kukaan ei tiedä minne." Sitten hän antoi vieraalleen yksityiskohtaisen selostuksen päivän tapahtumista ja omasta osuudestaan niihin. "Mitä ajattelette tästä?" kysyi hän lopuksi. "Merkillistä, eikö totta?"

"Koko juttu on merkillinen", myönsi Harborough. "Minusta näyttää siltä kuin — mutta itse asiassa se tuntuu minusta mahdottomalta!"

"Nähkääs, minä ajattelin — minun piti sanoa — näyttää melkein siltä kuin — tässä olisi kysymys toisestakin murhasta!" vastasi Harborough arasti. "Olen tuuminut itsekseni — mutta kuten sanoin, taidan olla hieman hidas ajatuksiltani, toisinaan — mahtoiko von Eckhardstein olla se mies, joka poikkesi Valtikkaan kello kaksi aamulla? Siinä tapauksessa —"

"Ah!" huudahti hän. "Teidän saapuessanne olin itsekin juuri pääsemäisilläni tuontapaiseen johtopäätökseen! Jos hän oli se mies, niin se muuttaa asian. Mutta — olettaen että hän oli — mitä teidän piti sanoa?"

"Minun piti sanoa, että siinä tapauksessa näyttää siltä kuin hän ja Guy Markenmore olisivat olleet yhteisissä liikeasioissa", vastasi Harborough. "Ja jos asian laita on sellainen, niin liikeasiat, joku suuri rahakauppa — saattaa olla kaiken tämän pohjalla. Jokuhan on esimerkiksi mahdollisesti tahtonut vapautua heistä molemmista? Olen itse kuullut sellaisista tapauksista — en kuitenkaan tässä maassa."

"Saattaa olla, saattaa olla!" yhtyi Fransemmery. "Koko asia on salaisuus, joka näyttää olevan vaikeasti ratkaistavissa, ja —"

Koskaan ei saatu tietää, mitä Fransemmery aikoi sanoa. Sillä hetkellä avautui näet ovi, rehevä palvelijatar mutisi jotakin epäselvää, astui syrjään, katosi, ja hänen tilalleen ilmestyi Valencia Markenmore, joka syöksyi huoneeseen niin nopeasti, ettei ehtinyt edes huomata Harboroughia, jonka pitkän vartalon kätki hänen katseiltaan uuninvarjostin.

"Voi, herra Fransemmery!" huudahti hän astuessaan sisään. "Suokaa anteeksi, että ryntään huoneeseenne näin tunkeilevasti, mutta minä olen hirveän pahassa pulassa ja pyytäisin teiltä apua, mutta — oh!"

Tällä välin hän oli kiertänyt varjostimen taakse ja nähnyt Harboroughin. Harborough nousi seisoalleen katsellen epävarmasti ja avuttomasti.

"Älkää missään nimessä!" vastusteli Valencia. "Sehän on aina yhdentekevää — minä — minä haluaisin kertoa asiastani yhtä mielelläni teille kuin herra Fransemmeryllekin — minä kerron teille molemmille. Te olette miehiä — te tiedätte, mitä on tehtävä."

Fransemmery viittasi Harboroughia jäämään paikalleen ja veti tuolin takan ääreen.

"Mikä hätänä, kultaseni?" kysyi hän, kun Valencia oli istuutunut. "Kaikki, mitä voimme tehdä, tulemme varmasti tekemään — jos se vain on meidän vallassamme."

"Luulen, ettei se ole kenenkään vallassa", vastasi Valencia. "Mitään ei kai ole tehtävissä! Se on tehty, eikä sitä saada tekemättömäksi!"

Valencia katsoi vuoroin kumpaankin mieheen. Nämä molemmat silmäsivät häntä tarkkaavasti; molemmat havaitsivat, että hän oli hieman kiihdyksissä ja närkästynyt ja luultavasti suutuksissaan.

"Parasta lienee paljastaa heti koko asia!" sanoi hän äkkiä. "Veljeni
Harry on mennyt naimisiin Poppy Wrennen kanssa!"

Taas hän katsahti kumpaankin mieheen — tällä kertaa tutkivasti. Harboroughin kasvoille levisi sfinksimäinen ilme; Fransemmery otti silmälasit nenältään ja alkoi hangata niitä.

"Eikä kukaan ole tietänyt siitä mitään tähän mennessä?" tiedusti
Fransemmery.

"Nuorikon äiti!" virkahti Fransemmery venytellen. "Hyvä Jumala!
Todellakin! Niinpä siis — Poppy Wrenne on todellisuudessa lady
Markenmore?"

"Onko avioliitto eittämättömän varma — sen laillisuus, tarkoitan?" kysyi Fransemmery.

Fransemmery oli vaiti kotvasen, sitten hän katsoi Valencian ohi
Harboroughiin. Harborough tuijotti tuleen sivellen leukaansa.
Fransemmery kääntyi Valenciaan.

"Mikä tässä on sitten hätänä?" kysäisi Fransemmery. "Kun se on kerta tehty, kuten sanoitte, kultaseni, — minkäs sille mahtaa, se on tehty!"

"Tämä on hätänä, herra Fransemmery", vastasi Valencia. "Harry tuli kertomaan minulle asiasta tunti sitten. Hän kertoi, että hän ja Poppy Wrenne olivat rakastaneet toisiaan aina siitä lähtien, kun Poppy pääsi sisäoppilaskoulusta, jonne hänen äitinsä oli lähettänyt hänet, ja että myöhemmin rouva Braxfieldille oli uskottu salaisuus, että äiti oli antanut suostumuksensa sekä heidän kihlaukseensa että myös vihkimiseensä Lontoossa, kun Poppy oli siellä kolme kuukautta sitten. Samaan aikaan Harry matkusti kaupunkiin viettämään lomaansa — hän viipyi poissa runsaan kuukauden. Nyt — ovat asiat sellaisella tolalla kuin ne ovat — te molemmathan käsitätte, mitä tarkoitan — rouva Braxfield vaatii, että nyt on aika tehdä julkiseksi; hän vaatii, että hänen tyttärensä on kohotettava oikealle paikalleen — hautajaisissa huomenna, lady Markenmoreksi, ja hän on uhkaillut Harrya, että jollei näin tapahdu, hän aikoo — niin, hän aikoo panna toimeen häväistysjutun!"

"Hän haluaisi mieluimmin lykätä asian siksi, kun hautajaiset ovat ohi", vastasi Valencia. "Sitten hän ilmoittaisi siitä asianomaisella tavalla. Mutta rouva Braxfield on heltymätön — Harry on käynyt tapaamassa häntä kahdesti tänä päivänä, mutta rouva Braxfield ei tahdo antaa perää tuumaakaan! Hän vaatii, että lady Markenmoren on esiinnyttävä huomenna oikeudenmukaisella paikallaan — että jokaisen on nähtävä hänet lady Markenmorena ja pidettävä häntä sinä."

Harboroughin ruskeat kasvot sävähtivät punaisiksi, kun hän huomasi myös
Valencian suuntaavan äkkiä silmänsä häneen.

"Minä — tuota — oh, niin, minä — luulen, ettei minusta ole oikein neuvojaksi tällaisissa asioissa", sanoi hän arastellen. "Minä — tuota — en tiedä niistä paljoakaan, ymmärrättehän. Mutta — tuota — minusta tuntuu siltä, että voisi olla — saanenhan kysyä, vai mitä? — mitä nuori lady — lady Markenmore — sanoo asiasta?"

"Oikein!" mumisi Fransemmery. "Mainiota! Noh, kultaseni, mitä sanookaan lady Markenmore asiasta?"

"Lady Markenmore, joka ei ole vielä kotonaan, mutta saapuu sinne myöhään tänä iltana, kirjoittaa haluavansa tehdä kernaasti niin kuin hänen miehestään näyttää parhaalta ja mitä tämä tahtoo", vastasi Valencia. "Hän on aivan samaa mieltä kuin Harrykin — mutta sikäli kuin minä voin päättää, rouva Braxfield on niitä ihmisiä, jotka aina pitävät oman päänsä tai nostavat aika elämän, jollei kaikki käy heidän tahtonsa mukaan! Tällainen on tilanne — ja ettekö te, herra Fransemmery, tuntiessanne meidät kaikki suostuisi käymään rouva Braxfieldin luona tänä iltana ja neuvomaan häntä palaamaan järkiinsä? Minä en toivo mitään välikohtauksia huomenna."

"Minä menen!" sanoi Fransemmery. "Minä puhun rouvan Braxfieldille.
Mutta — käsittääkseni teidän veljenne aikoo —"

"Harryn aikomuksena on ilmoittaa avioliitosta heti hautajaisten jälkeen", sanoi Valencia. "Minä en mene kirkkoon — siellähän tulee olemaan vain miehiä, kun hautajaisväki on palannut takaisin kartanoon, järjestämään eräitä laillisia muotoseikkoja — isäni testamentti ja muuta sellaista. Herra Chilford tulee olemaan saapuvilla ja myös muita henkilöitä, sukulaisia, tiedättehän. Tällöin hän ilmoittaa asian."

"Minä lähden heti tapaamaan rouva Braxfieldiä", sanoi Fransemmery. "En tiedä, onko minulla siksi paljon vaikutusvaltaa tuohon kelpo naiseen, että saan hänet taivutetuksi suostumaan ehdotukseenne; teen kuitenkin parhaani. Mutta te", jatkoi hän, kun kaikki kolme astuivat eteishalliin, missä hän otti naulakosta päällystakkinsa ja hattunsa, "te, kultaseni, ette voi mennä puiston läpi yksin! Harborough?"

"Se käy päinsä, sir", sanoi Harborough levollisesti. "Minä lähden saattamaan häntä."

"Kiitos teille — molemmille", mutisi Valencia. "Eipä silti, että pelkäisin mennä yksin puiston läpi."

Hänen takanaan seisovat kaksi ihmistä kuulivat kahinaa, senjälkeen ketjujen kalinaa.

"Koira!" sanoi Fransemmery. "Illalla en koskaan lähde kävelylle ilman sitä. Lähdetään, Kattilanpaikkuri — minä sanon sitä Kattilanpaikkuriksi", jatkoi hän, "sillä ostin sen jo pentuna muutamalta epäilyttävältä mieheltä, joka samoili näillä main — paikkaillen pannuja ja kattiloita".

"Ei", vastasi Fransemmery. "Puhdasta Airedalen rotua - maailman hienointa poliisikoiralajia — niin sanoaksemme. Sentähden minä sen ostinkin. Tämä on yksinäinen tienoo — ja täällä kiertelee väliin outoa väkeä."

Fransemmeryn puiston portilla he erosivat; molemmat nuoret menivät pitkin mäenrinnettä puiston poikki Markenmoren kartanoon päin; Fransemmery painui lähimmälle, Woodlandin huvilaan vievälle tielle, ja hänen koiransa juoksi vähän edellä. Iltapimeä oli laskeutunut aikoja sitten; taivas oli synkkä; Fransemmery, joka oli tehnyt monia uusia havaintoja sääsuhteissa sen jälkeen kun hän oli asettunut asumaan maalle, ajatteli, että ennen aamua saataisiin sadetta. Pimeys peitti myös maanpinnan, ja notkotiellä, jolle hän pian laskeutui, oli synkkää kuin keskellä talvista yötä. Alhaalla, missä Fransemmeryn oli asteltava muutamia metrejä ennenkuin hän saattoi kavuta pengermälle, hänen airedalelainen koiransa jätti hänet; pian kuului vinguntaa tiheiden pensaikkojen keskeltä.

"Kaniineja!" sanoi Fransemmery. "Tuleppa pois tällä kertaa,
Kattilanpaikkuri!"

Koira noudatti kutsua uikuttaen yhä ja nähtävästi rauhattomana ja vastahakoisena. Näytti siltä kuin se olisi halunnut palattavan sille paikalle, mistä se oli juuri tullut, mutta sen herra kutsui sitä seuraamaan itseään ja jatkoi matkaansa. Fransemmeryn ajatukset eivät liidelleet nyt kaniinitarhoissa ja kiihkeissä koirissa — ne olivat kohdistuneet siihen odottamattomaan paljastukseen, jonka Valencia Markenmore oli tehnyt hänelle, ja lähestyvään keskusteluunsa kätevän ja ylpeän naisen, rouva Braxfieldin kanssa.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Rouva Braxfield itse avasi Woodlandin huvilan oven Fransemmerylle ja todettuaan eteishallissaan palavan lampun valossa, kuka tulija oli, pyysi tätä käymään sisälle toivottaen hänet lämpimästi tervetulleeksi.

"Kun alkaa sataa, niin vettä tulee kuin saavista kaataen!" huudahti hän johdattaessaan kävijän vieraskamariinsa. "Minulla on täällä jo yksi vieras, ja nyt tulee toinen; hauskaa nähdä teitä, herra Fransemmery."

Fransemmery astui hyvinvalaistuun, kodikkaaseen arkihuoneeseen ja huomasi joutuneensa vastatusten Blickin kanssa. Blick hymyili ja nyökkäsi; hän tunsi tulokkaan perin leppoisaksi, silmälaseja käyttäväksi herrasmieheksi, joka oli toiminut valamiehistön esimiehenä äskeisessä oikeudenistunnossa. Fransemmery tiesi luonnollisesti, kuka Blick oli. Hän epäröi kynnyksellä.

"Ei ollenkaan!" huudahti rouva Braxfield. "Tämä nuori herra — liian nuori, sanon sen hänelle, nykyiseen hommaansa — on tullut vain tekemään minulle, niinkuin hän sanoo, erään tärkeän kysymyksen toissa-aamuna antamani todistuksen johdosta. Minä olen erittäin hyväluontoinen nainen, kuten hyvin tiedätte, Fransemmery, ja muussa tapauksessa olisinkin antanut hänen kysymykselleen toisen nimen ja sanonut sitä jonninjoutavaksi! Mitä luulette hänen halunneen tietää, herra Fransemmery? Olinko minä muka varma siitä, että se mies, jonka näin rinteellä murhan jälkeisenä aamuna, oli herra Harborough? On siinäkin järkeä!"

Blick, joka näytti hyvin kotiutuneelta istuessaan mukavassa tuolissa, loi rouva Braxfieldiin kummallisen katseen.

"En ole vielä niin vanha, että olisin kadottanut näköni, mies hyvä!" huudahti hän. "Näen ihan yhtä hyvin kuin tekin! Paremminkin, luullakseni."

"Silloin oli varhainen aamu", huomautti Blick. "Päivä vasta hämärsi — mäen rinteitä peitti aika sakea sumu, kuulemma — Hobbs, se mies, joka löysi Guy Markenmoren ruumiin, sanoo, että näillä tienoin oli kovin sumuista juuri tuona tiistaiaamuna —"

"Mistä hän tietää?" kysyi rouva Braxfield terävästi. "Oliko hän näillä main siihen aikaan — kello neljältä?"

"Hän oli näillä seuduin puolitoista tuntia myöhemmin, ja jos kerta puoli kuuden aikaan oli sumuista, niin vielä sumuisempaa oli puoli viiden aikoihin", vastasi Blick. "Jos nyt oli — kuten todellakin oli — sumuista, niin te saatoitte helposti erehtyä henkilöistä, rouva Braxfield. Ja siihen aikaan, josta te puhuitte todistuksessanne, eräs mies, joka suuresti muistuttaa Harboroughia pituudeltaan, ruumiinrakenteeltaan ja koko ulkonäöltään — kasvojen yhdennäköisyydestä en puhu mitään — kuljeskeli jossakin täällä lähistöllä."

Rouva Braxfield kääntyi Fransemmeryyn, joka oli seisonut keskustelun ajan, ja viittasi häntä istumaan mukavaan tuoliin vastapäätä Blickiä. Rouva Braxfield istui toiselle tuolille miesten keskelle.

"Vai niin!" sanoi hän. "Hän oli siis täällä, hän? Se ulkomaalainenko, joka vieraili rouva Tretheroen luona? Kah, tosiaankin! Nähkääs, häntä minä en nähnyt — se mies, jonka näin, oli Harborough. Tosiaankin, kun oikein ajattelen, niin se ulkomaalainen on melkein yhtä pitkä ja samannäköinen kuin Harborough."

"Ettekö luule, ajatellessanne nyt asiaa uudelleen, että olisitte voinut erehtyä", virkkoi Blick. "Ettekö luule, että näkemänne mies saattoi olla von Eckhardstein eikä Harborough? Noh!"

"Ei!" sanoi rouva Braxfield. "Sitä ette saa minun päähäni, nuori mies! Minä olen ollut lakituvassa jo ennenkin, mutta nyt te koetatte syöttää vastauksia todistajallenne. Se mies, jonka näin ja josta puhuin todistajain aitiossa, oli John Harborough", sanoi hän. "Luuletteko, etten tuntisi miestä, jonka olen tuntenut pojan nallikasta asti, naurettavaa!"

"Mitä merkitsee seitsemän vuotta kolmeenkymmeneenviiteen vuoteen verrattuna", tiuskasi rouva Braxfield kiukkuisesti "Muistan, kun John Harborough syntyi, tuolla Greycloisterissa; sanon teille, että hän se oli, jonka näin tiistaiaamuna — oli kun olikin! Tämä on naurettavaa, eikö olekin, herra Fransemmery?"

Fransemmery, joka halusi kiihkeästi tietää, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi, katsoi etsivään.

"Minä — tuota — muistelen, että Harborough avoimesti tunnusti menneensä tätä tietä tiistaiaamuna neljän aikaan", huomautti hän.

"Harborough myönsi kyllä; Harborough oli täällä", selitti Blick. "Siitä ei ole kysymys. Sillä toinenkin mies oli täällä — von Eckhardstein. Kysymys on minun kannaltani tarkoista ajoista ja paikoista. Arvelin, että rouva Braxfield oli saattanut erehtyä, mutta koska hän ei ole, niin voin vain antaa tunnustukseni hänen oivalliselle näölleen! Noh, sivumennen sanoen, rouva Braxfield", lisäsi hän hymähtäen, "on toinenkin asia — paljon hauskempi — jonka johdosta minun on onniteltava teitä! Kuulin kylässä juuri ennen tänne tuloani tapahtumasta, josta te olitte kertonut. Toivotan tyttärellenne kaikkea mahdollista onnea uudessa asemassaan; sikäli kuin olen kuullut, täyttää hän sen verrattomasti."

"Niinpä kyllä, kiitos, kai hän täyttää, paljon kiitoksia teille", vastasi rouva Braxfield. "Mutta tämä lienee hepreaa herra Fransemmerylle — tehän ette tiedä, mistä hän puhuu, herra Fransemmery, vai tiedättekö?"

"Minä — minä luulen tietäväni, rouva Braxfield", vastasi Fransemmery. "Minun — niin juuri ennen tänne tuloani minun luonani pistäytyi neiti Markenmore. Hän kertoi minulle veljensä, sir Henry Markenmoren, olevan naimisissa teidän tyttärenne kanssa ja aikovan julkaista asian sukulaisilleen ja asianajajalleen huomenna, sen jälkeen kun tuo surullinen toimitus, josta kaikki tiedämme, on ohi. Mutta — tuota — luulin, ettei asiasta ole tehty vielä mitään muuta ilmoitusta?"

"Niinkö?" huudahti rouva Braxfield hiukan halveksuvasti. "Niin kai te kuulitte — Valencia Markenmorelta! Mutta heidän on otettava minutkin lukuun, herra Fransemmery, ja minä tahdon, että minun tyttäreni, lady Markenmore, esiintyy oikealla paikallaan huomenna! Hän saapuu kotiin tänä iltana Lontoosta, missä hän on ollut vierailemassa ystävättärensä luona — odotan häntä saapuvaksi Selcasterin asemalta kello yhdentoista ajoissa. Hän tulee viimeisellä junalla ja huomenna aamulla hän ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanossa. Päättäkööt hän ja hänen miehensä, sir Harry, onko hänen oltava läsnä sir Anthonyn ja herra Guyn hautajaisissa; se ei kuulu minulle, herra Fransemmery. Minun on vain päästävä varmuuteen siitä, että minun tyttäreni, kun hän kerta on lady Markenmore, astuu oikealle paikalleen Markenmoren kartanon valtijattarena, kun isäntävainajaa lähdetään saattamaan viimeiseen leposijaansa."

Fransemmery ei vastannut heti. Hän käsitti nyt, että maaperä petti hänen jalkojensa alla; hänellä ei ollut minkäänlaisia mahdollisuuksia Valencialle antamansa lupauksen täyttämiseen. Uuden lady Markenmoren äiti tahtoi ilmeisesti näytellä edesvastuullisen osaa, oli ruvennut pöyhkeilemään ja käytti omia keinojansa.

"Toivon vilpittömästi nuorten tulevan onnellisiksi", sanoi Fransemmery heikolla äänellä. "Minä — tuota, uskon niin!"

"Oma syynsä, jolleivät tule!" selitti rouva Braxfield kiivaasti. "Mikä heitä estäisi? En ainakaan minä! Minä olen ollut harvinaisen hyvä heitä kohtaan — varsinkin Harrya; paljon parempi kuin useimmat äidit olisivat olleet niissä olosuhteissa, uskokaa pois, herra Fransemmery. Te ette tiedä kaikkea!"

"Tuskinpa tiedän mitään, rouva", virkkoi Fransemmery. "Olen kuullut vain itse avioliitosta."

"No, minäpä kerron teille", sanoi rouva Braxfield. "En välitä, vaikka saattekin kuulla, en välitä, vaikka tämä nuori mieskin saa kuulla, siitäkin huolimatta, että hän on vieras —"

"Viimeisten kymmenen minuutin kuluessa olen vaaninut tilaisuutta sanoakseni hyvästi", sanoi Blick hyväntuulisesti. "Mutta te olitte niin innostunut perheasioihinne, ettette huomannut minun nousevan, rouva Braxfield. En vitkastellut kuunnellakseni — uteliaisuudesta."

"Eihän sitä ole kukaan väittänytkään!" tiuskasi rouva Braxfield. "Istuutukaa jälleen — koska teitä koskevat Guy Markenmoren asiat, niin silloin teitä koskevat myös hänen veljensä, minun vävypoikani, asiat. Sanoinhan, etten pidä väliä, vaikka saattekin tietää tämän avioliiton yksityiskohdista — minä en pidä väliä, vaikka kaikki tietäisivät; ei ole minun syyni, ettei avioliittoa solmittu julkisesti. Asian laita on tällainen, herra Fransemmery. Tehän tiedätte, että minun tyttäreni on hyvin sievä, hyvin suloinen, mitä parhaimman kasvatuksen saanut tyttö. Kauniin näkönsä hän on perinyt minun suvultani — kaikki meidän sukumme naiset ovat olleet huomiota herättävän kauniita, vaikka itse sen sanonkin —"

"Täydellä syyllä ja pelkäämättä voitte sanoa sen itse, rouva!" mutisi
Fransemmery. "Kuten monasti olen huomauttanut."

"Yhdyn herra Fransemmeryn mielipiteeseen, rouva Braxfield", lisäsi
Blick kumartaen. "Aivan samoin ajattelin minäkin!"

"Niin, minä olen säilynyt hyvin", sanoi rouva Braxfield hyvillään. "Me kaikki säilymme — ja kuten sanoin, tyttäreni on perinyt suvultamme hyvän ulkonäkönsä. Mitä taas hänen kasvatukseensa tulee — no, jollei hän ole hyvin kasvatettu nuori nainen, niin syyttäköön itseään. Hän kävi Selcasterin tyttökoulua kymmenvuotiaasta aina siihen asti, kun täytti viisitoista; sitten hän opiskeli kaksi vuotta tietääkseni Lontoon parhaassa sisäoppilaitoksessa ja lopetti koulunkäyntinsä Pariisissa, missä hän oleskeli kaksitoista kuukautta. Määrättömästi rahaa hänen kasvatuksensa minulle maksoi, sen voin teille sanoa! Ja kun olin uhrannut hänen sivistyksensä hyväksi kaiken tämän, silloin myin Valtikan ja vetäydyin tänne, jotta tyttö saisi sopivan kodin. Mutta pian tänne tulomme jälkeen, herra Fransemmery, tein sen havainnon, että hän ja nuori Harry Markenmore olivat pihkautuneet toisiinsa, että he järjestivät kohtauksia lähimetsiin ja että heidän välillään oli muutakin sellaista. Minä en sallinut sen pelin jatkua, kun tiesin, mitä se kaikki merkitsi ja mihin se johtaisi, ja niin katkaisin välit Harryn kanssa. Mutta sitten hän sai minut suostumaan kihlaukseen, vaikka hän tosin suostutteli minut pitämään asian salassa hänen isältään ja sisareltaan vielä jonkun aikaa. Ja lopulta hän rupesi puhumaan minulle innokkaasti avioliitosta — hän lupasi, että jos minä vain antaisin suostumukseni siihen, niin hän kertoisi asiasta sir Anthonylle vähän myöhemmin. Ja niin annoin perää, näin heidät vihittävän eräässä Lontoon kirkossa, ja pian sen jälkeen sir Anthony sairastui, minkä varjolla Harry lykkäsi tuonnemmaksi selvityksen, ja vaikka sellaisia tilaisuuksia — monen monituisia tilaisuuksia, herra Fransemmery! — oli tarjolla, jolloin hän olisi voinut kertoa isälleen — ja sisarelleen hän olisi tietysti voinut kertoa milloin hyvänsä — niin hän keksi aina tekosyitä. Kun siis sir Anthony kuoli ja kun lisäksi tuli tämä Guyn juttu ja Harrystä tuli arvonimen ja tiluksien perijä, niin minä päätin itsekseni, että asiaan olisi heti käytävä käsiksi ja saatettava se oikealle tolalle, ja sanoin sen Harrylle. Olen tavannut hänet tänään kaksi kertaa ja hän on täydelleen kaikkien niiden Markenmorein kaltainen, jotka aikanani ole tuntenut — itsepintainen ja omavaltainen! Hän tahtoi lykätä sen jälleen — siksi, kunnes hänen isänsä ja veljensä olisi haudattu. Minä sanoin ei! — minun tyttäreni ottaa oikean paikkansa Markenmoren kartanon valtiattarena huomisaamuna. Ja sen hän tekeekin!"

"Te kai, rouva", huomautti Fransemmery levollisesti, "sanoitte äsken ilmoittaneenne avioliitosta?"

"Kenelle, jos saan luvan kysyä? Herra Blick on kai kuullut siitä joltakin henkilöltä kylässä?"

"Ilmoitin sen asianomaisille henkilöille", vastasi rouva Braxfield iloisesti. "Toisin en olisi voinut tehdäkään. Ilmoitin siitä pastorille, herra Chilfordille, Markenmoren perheen asianajajalle ja rouva Perrinille, huomattavimman vuokratilallisen vaimolle."

"Annoitte varmaan heille luvan kertoa uutisen kenelle tahansa?" virkkoi
Fransemmery.

"Tietysti! Miksen olisi, herra Fransemmery?" huudahti rouva Braxfield.
"Minun tyttäreni on lady Markenmore!"

Fransemmery yskäisi — lyhyen, kuivan, hämmästystä ilmaisevan rykäyksen — ja rouva Braxfield katsahti häneen äkkiä ja terävästi. Rouva Braxfield oli käsittänyt tai luullut käsittävänsä tällä rykäisyllä olevan tietyn tarkoituksensa.

"Mitä nyt?" kysyi hän kärsimätön sävy äänessään. "Mitä te tuolla tarkoitatte, herra Fransemmery? Tiedän, että olette lakimies, vaikka käytännössä ette toimikaan sillä alalla — tahdotteko väittää, ettei minun tyttäreni olisi lady Markenmore?"

"Jos hänen miehensä on sir Harry Markenmore, rouva, niin tietysti teidän tyttärenne on lady Markenmore", vastasi Fransemmery tyynesti. "Mutta — onko Harry?"

Rouva Braxfieldin verevät posket kalpenivat. Blick, joka oli pitänyt häntä tarkasti silmällä, näki hänen huuliensa äkkiä puristuvan yhteen; lisäksi hän näki hänen vasemman kätensä kohoavan vaistomaisesti, mekaanisesti. Mutta väri oli jälleen palannut rouva Braxfieldin kasvoille, kun hän kääntyi Fransemmeryn puoleen.

"Mitä ihmettä te tarkoitatte?" kysyi hän naurahtaen väkinäisesti. "Sir Harry! Epäilemättä hän on sir Harry, hänen isänsä on kuollut — hänen veljensä on kuollut —"

"Mutta jos hänen veljensä on jättänyt jälkeensä pojan?" sanoi
Fransemmery levollisella, vakavalla äänellä. "Myöskö siinä tapauksessa?"

Rouva Braxfield kävi entistään kalpeammaksi. Ja Blick, joka valppaasti oli pannut merkille uuden tilanteen ja uudet mahdollisuudet, havaitsi nyt, että rouva Braxfield oli menettänyt kokonaan malttinsa ja tuijotti vaiteliaana Fransemmeryyn virkkamatta hyvään aikaan sanaakaan. Blick alkoi puhua katsoen vanhempaan mieheen.

"Te ette varmaankaan puhuisi noin, jollei teillä olisi siihen jotakin aihetta", huomautti hän. "Onko teillä? Jos niin on, haluaisin kuulla sen. Minun velvollisuuteni on hankkia kaikki mahdolliset, Guy Markenmorea koskevat tiedot."

"Herra Blick", vastasi Fransemmery hyvin vakavalla äänellä, "ammattinne takia voin puhua teille peittelemättä. Ja tahdon puhua vapaasti myös rouva Braxfieldille, kun asiat ovat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Sen, mitä aion ilmoittaa, olen saanut kuulla vasta muutamia tunteja sitten; kenties se on nyt jo tunnettua Markenmoren asianajajallekin — kenties — ja mahdollisesti Harry Markenmorelle. Mutta minä kerron nyt teille ja rouva Braxfieldille koko asian — siten säästymme ehkä monilta hämmingeiltä. Ottakaa huomioon, etten tästä kertomuksesta voi persoonallisesti mitenkään mennä takuuseen — olen vain kuullut sen. Asia on seuraava — voin mainita teille, että harhailin koko päivän parooni von Eckhardsteiniä etsimässä; olen samoillut ristiin rastiin metsien yksinäisimmissä sopukoissa ja muutamissa ylängön laaksoissa. Puolenpäivän tienoilla olin saapunut erään kukkulan, jota nimitetään Harjuspohjukaksi, toisella puolen sijaitsevaan kaukaiseen laaksoon — karua, autiota seutua, Blick. Siellä oli vain yksi ihmisasumus, jonka on vuokrannut eräs nainen, jonka rouva Braxfield epäilemättä tuntee — Margaret Hilson. Laaksossa oli hyvin koleaa — alati auringoton, kylmä paikka — ja minä pyysin Margaret Hilsonilta saada istuutua hänen mökkinsä takan ääreen syödäkseni välipalaa, jonka olin ottanut mukaani. Se nainen on umpimielinen, ihmisiä karttava henkilö — sellainen, joka luullakseni pitäisi salaisuuden omina tietoinaan iät päivät, jos niin päättäisi — mutta minulle hän pakisi hieman vapaammin äskeisistä tapahtumista ja nykyisestä tilanteesta. Kuultuaan minun olevan lakimiehen hän puhui entistäänkin vapaammin, ja lopulta — käsittäen, kuten hän sanoi, että asiat olisi selvitettävä — hän ilmaisi mielivänsä kertoa minulle jotakin, josta hän ei ollut hiiskunut sanaakaan neljään vuoteen. Lyhyesti seuraavaa: Margaret Hilson kertoi, että juuri samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore katosi näiltä seuduilta, katosi täältä myös muuan tyttö, nimeltä Myra Halliwell, hyvin soma tyttö, erään lähiseudun pienviljelijän toinen tytär, jonka sisar, Daphne Halliwell, kertoi hän, matkusti Intiaan rouva Tretheroen kamarineitsyenä, palasi jälleen hänen mukanaan ja palvelee nyt täällä Dower-talossa. Tämän Myran, sanoi Margaret Hilson, arveltiin aikovan mennä naimisiin Roper-nimisen miehen kanssa — James Roperin — metsänvartijan, joka kai vieläkin työskentelee Markenmoren tilalla. Mutta kuten sanoin, Myra hävisi Margaret Hilsonin kertoman mukaan aivan jäljettömiin samoihin aikoihin kuin Guy Markenmore lähti kartanosta. Tässä", huomautti Fransemmery keskeyttäen kertomuksensa ja katsahtaen merkitsevästi etsivään, "on tärkeä seikka, joka on otettava huomioon — tapahtumain vastaisen kulun käsittämiseksi".

Blick nyökkäsi. Mutta hän ei tarkastellut läheskään niin valppaasti Fransemmeryä kuin rouva Braxfieldiä. Tämä oli ilmeisesti perin innostunut kertomukseen, joka paljastettiin hänelle näin odottamatta, ja sittenkun Myra Halliwellin nimi oli mainittu, oli hänen harrastuksensa kohonnut miltei kiihtymyksen asteelle. Väri vaihteli hänen kasvoillaan; hänen huulensa puristuivat vuoroin yhteen, vuoroin höllenivät; ilmeisesti, ajatteli Blick, tämä nainen oli erittäin huolestunut, jollei suorastaan säikähtynyt. Ja kun Fransemmery keskeytti, niin hän tuijotti häneen silmissään odottava, miltei pelästyneen kiihtynyt ilme, haluten kuulla, mitä nyt seuraisi.

"No niin", jatkoi Fransemmery, "kertomus jatkuu seuraavaan tapaan: Margaret Hilson pistäytyi noin neljä vuotta Myra Halliwellin katoamisen jälkeen näiltä main Lontooseen katsomaan sisartaan, joka asui lähellä Wandsworthin puistikkoa. Margaretilla oli tapana mennä käyskentelemään aamuisin puistikkoon, raikasta ilmaa nauttiakseen, kun taas hänen sisarensa, työmiehen vaimon, täytyi puuhailla kotiaskareissaan. Käyskennellessään eräänä aamuna mainitussa paikassa hän havaitsi nuoren, hienosti puetun naisen, joka näytti hänestä tutulta ja jonka rinnalla käveli lapsenpiika työntäen vaunuja, joissa oli lapsi. He tulivat lähemmäksi, ja loisteliaan, nuoren naisen Margaret Hilson tunsi Myra Halliwelliksi. Myös tämä tunsi Margaretin; he pysähtyivät ja rupesivat pakisemaan. Lopuksi Myra Halliwell, vannottaen Margaretia olemaan puhumatta mitään, uskoi hänelle menneensä naimisiin Guy Markenmoren kanssa ja vaunuissa lepäävän lapsen, jo kolme vuotta vanhan, olevan heidän poikansa —" Rouva Braxfield iski äkkiä puristetun nyrkkinsä pöytään.

"Valhetta!" huudahti hän käheästi. "Valhetta — alusta loppuun asti! Pyh! Hän pyysi rouva Tretheroeta vaimokseen sinä yönä, kun hän oli täällä! Te molemmat kuulitte rouva Tretheroen vahvistavan sen valallaan — todistajain aitiossa; tiedättehän, että hän teki niin!"

Blick ei virkkanut mitään. Hän silmäili nyt Fransemmeryä — vakuutettuna, että tähän juttuun ja sen taakse sisältyi paljon enemmän kuin hän oli ensin kuvitellutkaan. Sen eri kohdat herättivät hänessä uusia näköaloja; ammattimiehenä hän alkoi tuntea kiihkeätä innostusta siihen.

"Vielä en ole lopettanut, rouva Braxfield", sanoi Fransemmery tyynesti. "Sallikaa minun jatkaa — niin, Margaret Hilson, jolle minun mielestäni jos kenellekään voidaan uskoa arkoja asioita — lupasi nuorelle rouva Guylle säilyttää salaisuuden omana tietonaan, ja niin hän on tehnytkin. Mutta vuosi sitten Margaret Hilson meni jälleen vierailemaan sisarensa luo — samaan paikkaan. Taas hän teki kävelyretkiä Wandsworthin puistikkoon, ja eräänä aamuna hän kohtasi, ei rouva Guy Markenmorea, vaan saman lapsentytön saman lapsen kera, joka nyt oli varttunut vankaksi, viisivuotiaaksi pojaksi. Hän antautui puheisiin hoitajattaren kanssa, joka kertoi, että äiti oli kuollut — kuollut vuosi sitten, keuhkotulehdukseen; lasta, kertoi tyttö, kasvatti muuan rouva, jonka hoiviin se oli jätetty äidin kuoltua, ja hän, lapsentyttö, hoiti edelleen lasta. Hoitajatar joka ilmeisesti katsoi voivansa täydellä syyllä puhua vapaasti naiselle, jonka kanssa hän oli nähnyt emäntä-vainajansakin keskustelevan hartaasti ja tuttavallisesti, ilmaisi eräitä yksityiskohtia. Hän kertoi, että lapsen isä kävi katsomassa lastaan kaksi kertaa viikossa ja vietti sunnuntai-iltapäivänsä tämän seurassa. Hän, lapsentyttö, sanoi isän olevan anteliaan ja hyvinvoivan miehen. Lopuksi hän ilmaisi Margaret Hilsonille, mihin hänen emäntävainajansa oli haudattu, ja Margaret Hilson kävi katsomassa hautaa. Hän löysi sen varsin helposti saamiensa selitysten avulla ja hautakiveen hän näki kaiverretun — Myra, Guy Markenmoren puoliso. Tästäkään Margaret Hilson ei ollut virkkanut mitään — mutta, rouva Braxfield, nyt hän oli päättänyt paljastaa viipymättä koko salaisuuden! Käydessäni hänen mökillään hän sanoi aikovansa mennä kertomaan kaiken sen, mitä hän tiesi, Chilfordille tänä iltana; niin hän kertoi minulle. Minä neuvoin häntä puhumaan heti Chilfordille — nyt hän lienee jo tehnyt sen — luulen hänen tehneen. Minun mielestäni ei ole pienintäkään aihetta epäillä hänen kertomuksensa todenperäisyyttä — miksi olisi? Ja tietysti on ehdottoman varmaa, että jos Guy Markenmore-vainajan pikku poika on elossa — niin hän on luonnollisesti arvonimen ja tilusten perijä!"

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Fransemmery lopetti kertomuksensa niin voimakkaasti ja pontevasti kuin tuomarille sopikin, ja Blick, joka pohti innokkaasti kuulemiaan, hämmästyttäviä tosiasioita, nyökkäsi myöntymyksen merkiksi hänen loppuhuomautuksiinsa. Mutta rouva Braxfield, huolimatta ilmeisestä kiihtymyksestään, näytti itsepintaisesti kieltäytyvän hyväksymästä Fransemmeryn perustelua.

"Tämä kaikki kuulostaa varsin hyvältä, herra Fransemmery", sanoi rouva Braxfield kotvan kuluttua. "Te olette lakimies ja teidän pitäisi tietää! Mutta kaikki on vain pelkkiä jossia ja muttia! Jos, kuten te väitätte, Guy Markenmore nai Myra Halliwellin, jos heillä oli lapsi, poika, ja jos se poika on elossa — no, siinä tapauksessa hän tietysti perii isänsä — tai isoisänsä, sillä minun tietääkseni kukaan ei ole selvillä, kumpi kuoli ensiksi, sir Anthony vaiko hänen vanhempi poikansa — arvonimen ja tilukset. Mutta kaikki riippuu sanasta jos! —jos — jos — jos — jos! Minä en usko Guy Markenmoren koskaan menneen naimisiin tuon tytön kanssa — en ikipäivinäni! Hän on saattanut ottaa tytön mukaansa ja he ovat saattaneet elää yhdessä Lontoossa, ja heillä on saattanut olla lapsi — mutta tämä ei todista vielä avioliitosta, herra Fransemmery!"

"Entäs hautakivikirjoitus, rouva Braxfield?" väitti Fransemmery.
"Henkilö, joka antoi minulle nämä tiedot, näki sen — ja minä pidän
Margaret Hilsonia rehellisenä naisena."

"Minun tarkoitukseni ei ole suinkaan puhua pahaa Margaret Hilsonista", vastasi rouva Braxfield. "Varsin kunnioitettava nainen! Enkä kiellä, että hän on saattanut nähdä sellaisen hautakirjoituksen. Mutta se ei todista mitään. Kuka tahansa voisi sillä tavalla merkitä toisen ihmisen, varsinkin Lontoon hautuumaalla, mutta kuka siitä viisastuisi? Tarvitaan parempia todistuksia kuin tämä, herra Fransemmery, ennenkuin saadaan todistetuksi, että kaikki se, mitä olette kertonut, on totta — vihkimätodistus, kastetodistus ja muuta sellaista."

"Epäilemättä ne kaikki vielä esitetään, rouva", vastasi Fransemmery. "Saamme kuulla enemmän — aivan varmasti — paljon enemmän! Jonkun täytyy tietää."

"Ja te sanoitte neuvoneenne Margaret Hilsonia, että hän menisi kertomaan tämän jutun tuomari Chilfordille?" kysyi rouva Braxfield. "Heti?"

"Heti!" vastasi herra. Fransemmery. "Asioiden luonne on sellainen, ettei niitä sovi lykätä toistaiseksi. Luullakseni Margaret Hilson on jo tavannut Chilfordin — hän mainitsi aikovansa käväistä hänen luonaan aikaisin tänä iltana."

"Silloin kartanossa saataneen tietää asiasta", huomautti rouva Braxfield rypistäen kulmiaan. "Chilford menee tietysti sinne ja kertoo heille koko jutun saatuaan kuulla sen."

"Siellä tiedettäneen se jo nyt", vakuutti Fransemmery. "Mutta saatakoon asia tietää siellä tänä iltana tai huomenna, rouva Braxfield, niin varmaa on joka tapauksessa, että tämä asia on perinpohjin tutkittava. Ja jos saan antaa teille pienen neuvon naapurina, joka toivoo teille hyvää, niin kehoittaisin teitä odottamaan hieman ennenkuin lähetätte tyttärenne Markenmoren kartanoon lady Markenmorena. Hän saattaa, tiedättehän, olla hyvinkin vain rouva Harry Markenmore. Harkitkaa ensin tarkoin, rouva!"

Tämän sanottuaan Fransemmery nyökkäsi rouva Braxfieldille, viisaan neuvonantajan varoittava ilme katseessaan, ja nousi, lähteäkseen pois; hänen airedalelainen terrierinsä, joka tähän asti oli maannut pöydän alla toinen silmä raollaan, nousi myös. Blickin seurassa he painuivat yöhön; oli pimeä, vain tähdet tuikkivat, sillä kuu ei ollut vielä kohonnut taivaalle. Vaiteliaina he astelivat Woodlandin huvilan puistopolkuja ja saapuivat avoimelle mäenrinteelle.

"Merkillisiä paljastuksia!" murahti Blick vihdoin, kun he kävelivät verkalleen orastavan nurmikon poikki. "Käsittääkseni te uskotte tähän kertomukseen Guy Markenmoren avioliitosta?"

"Uskon!" vastasi Fransemmery päättävästi. "Kaikki seikat huomioonottaen — minä uskon! Nainen, jolta sain tietoni tänään, Margaret Hilson, on niitä ihmisiä, joita voidaan sanoa ihanteellisiksi todistajiksi — ymmärrättehän, mitä tarkoitan. Niitä ihmisiä, jotka kertovat vain sen, mitä tietävät, eivät pyri lisäilemään tai vähentelemään, kaunistelemaan tai vääristelemään, myöntävät rehellisesti tai kieltävät yhtä rehellisesti; niitä ihmisiä, joilta itse asiassa puuttuu sitä mielikuvitusta, jota totuudesta poikkeaminen välttämättömästi edellyttää. Minä en epäile lainkaan, että hän antoi minulle vilpittömän, kaunistelemattoman selostuksen siitä, mitä tapahtui hänen Lontoossa vierailunsa aikana, enkä liioin sitä, että hän on nähnyt haudan ja hautakirjoituksen, kuten hän selitti. Ja mitä taas tulee avioliiton mahdollisuuksiin — no, herra Blick, minussa taitaa olla hieman vanhan kielikellon vikaa! — minusta on joka tapauksessa mieluista pakista maalaisväen kanssa heidän asioistaan, vaikka toivoakseni en olekaan mikään urkiskelija. Minusta on mieluista kuunnella heidän pikku komedioitaan ja tragedioitaan, otan myötätuntoisesti osaa niihin. Jo kauan ennen, kuin kuulin tämän tarinan rouva Hilsonilta, olin kuullut Myra Halliwellista ja hänen katoamisestaan, ja pari kolme kylän vanhaa asukasta oli viittaillut minulle, että Guy Markenmore saattaa hyvinkin olla mukana pelissä. Niinpä — minä en hämmästynyt pahasti, kun rouva Hilson kertoi minulle juttunsa."

"Mahtaakohan Myran sisar — se Dower-talon nainen — tietää tästä mitään?" sanoi Blick.

"Daffy, kuten häntä nimitetään — olisipa minustakin hauska tietää?" vastasi Fransemmery. "En luule, sentään. Daffy — jonka oikea nimi on Daphne — on ollut kaukana Intiassa kolme vuotta rouva Tretheroen kanssa ja palannut vasta äskettäin. Hän saattaa kuitenkin tietää, mutta jos niin on, niin aivan varmasti hän ilmoittaa siitä pian!"

"Hän näyttää", huomautti Blick miettivästi, "naiselta, jonka sydämellä on koko joukko salaisuuksia. Salaperäinen — kovasti. Noh, tämä on kummallinen juttu, sir! Ja kun esititte kertomustanne rouva Braxfieldille, niin aloin tuumiskella, eikö se olisi mahdollisesti jossakin yhteydessä myös minun tehtäväni kanssa — luonnollisesti!"

"Ensiksikin", vastasi Blick. "Muuan ilmeisen selvä kysymys: Onko sillä mitään tekemistä Guy Markenmoren murhan kanssa?"

"Kah!" huudahti Fransemmery. "Onko sillä, tosiaankin? Hyvin tärkeä kysymys, hyvä herra, johon on kovin vaikeata vastata."

"Toiseksi", jatkoi Blick. "Rouva Tretheroe kertoi meille tutkintotilaisuudessa, että hän ja Guy Markenmore olivat solmineet vanhat rakkaussuhteensa kohdatessaan toisensa, viime maanantai-iltana ja päättäneet mennä naimisiin heti. Nyt haluaisin saada vastauksen tähän kysymykseen: kertoiko Guy Markenmore hänelle, että hän oli ollut aikaisemmin naimisissa, että hän oli menettänyt vaimonsa ja että hänellä oli poika?"

"Kertoiko hän, tosiaankin?" sanoi Fransemmery. "Kovin ihmeellistä.
Mutta — kuka tietää?."

"Jos hän kertoi", jatkoi Blick, "niin miksei rouva Tretheroe ilmaissut sitä tutkinnossa? Jos hän tiesi, niin miksi hän sen salasi?"

"Ja jollei Guy Markenmore kertonut hänelle — naiselle, joka hänen piti naida — niin mistä se johtui?" sanoi Blick. "Kertoiko hän vai eikö hän kertonut? Minusta tuntuu, sir, että tässä on melko paljon sellaista, mikä on tuiki tärkeätä!"

"Eipä ihme", myönsi Fransemmery. "Mutta sitäpaitsi näin meidän kesken puhuen, tässä on aika paljon muutakin, jota olen kummastellut aina siitä lähtien, kun kuulin rouva Tretheroen todistuksen."

"Ei mitään erikoisempaa. Olen miettinyt yleensä, mahtoiko rouva Tretheroe kertoa kaikki, mitä hän olisi voinut kertoa; oliko hän vilpitön, avomielinen, suora, luotettava. Näin meidän kesken puhuen pidän häntä turhamaisena, itsekkäänä, yksinkertaisena naisena — ja niin typeränä kuin hänenlaisensa nainen aina on!"

"Sellaiseen typeryyteen on hyvin monesti yhtynyt suuri annos viekkautta sentään, vai mitä?" virkahti Blick. "Hän on tehnyt minuun sen vaikutuksen — sen vähän perusteella, mitä olen häntä nähnyt — että hän on senlaatuinen nainen, joka kykenee näyttelemään."

"Enpä ihmettelisi!" myönsi Fransemmery. "Näin ollen minun on saatava vastaus kysymykseen — esittääkö hän nytkin jotakin näytelmää, ja jos hän esittää, niin millainen se on?" sanoi Blick. "Ja onko Eckhardstein jollakin tavoin mukana siinä?"

"Musta kuin tämä tie, ystäväni", sanoi Fransemmery, kun he laskeutuivat siihen syvään ja kaitaan notkoon, joka korkeine pengermineen ja mutkineen kiemurteli Puistikon ja Woodlandin huvilan välisten harjanteiden huipuille. "Ja te tarvitsette paremmat valaistusvehkeet kuin tähdet voidaksenne päästä sen perille! Tähän mennessä te kai ette ole saanut vielä vihiäkään jäljistä?"

"Olen päässyt vasta mitättömän pienen askelen, jota kenties ei voida lainkaan sanoa askeleeksi", vastasi Blick, muistellen niitä tietoja, jotka Lansbury oli hänelle antanut. "Ei! Toistaiseksi, Fransemmery, se piiri, jossa minun on toimittava, on tosiaankin kovin ahdas. Minä — mikä teidän koiraanne vaivaa?"

Airedalelainen terrieri, joka oli juossut miesten edelle pimeälle tielle, oli rynnännyt samaan paikkaan, jossa se oli osoittanut tavattoman levottomuuden ja kiihkon merkkejä, kun Fransemmery oli menossa rouva Braxfieldin luo. Se vinkui nyt jälleen, ja kun he tulivat lähelle pensaita, kuulivat he sen valittelevan ja kaivavan kynsillään maata; vinkuna muuttui senjälkeen murinaksi.

"Enpä ihmettelisi lainkaan, vaikka se olisi päässyt metsäsian jäljille!" huomautti Fransemmery. "Arvelinkin jo joku aika sitten, että tämän tien lähettyvillä on metsäsika tai metsäsikoja; luulin eroittaneeni käpälän jälkiä höllässä hiekkamaassa. Kunpa minulla vain olisi lyhty, niin pian voisin ottaa siitä selvän, sillä helppo on eroittaa metsäsian pesä ketun luolasta."

Blick työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti esille jotakin, josta hänen sormilla painaessaan kajahti ilmoille terävä metallimainen raksahdus, ja sitä seurasi huikaisevan kirkas valohohde.

"Niin se on!" sanoi hän. "Sähkölamput ovat parempia kuin lyhdyt. Missä on koira?"

Fransemmery työnsi syrjään pensaat, joiden takana airedalelainen terrieri puuhasi, ja näki sen kaivavan hurjasti pengermässä ammottavaa onkaloa. Koira käänsi päänsä, vilkaisi valoon ja jatkoi entistä innokkaammin kaivamistaan. Fransemmery aivasti.

"Hts!" tirskahti hän. "Metsäsika, aivan varmasti! Väkevästä hajusta ei voi erehtyä — vallan toisenlaista kuin ketunpesissä. Mutta se ei ole nyt siellä, poikaseni! Metsäsiat poistuvat pesistään heti pimeän tultua hakemaan kasvien juuria, hyönteisiä, sammakoita ja ampiaisten ja mehiläisten toukkia. Tule pois, Kattilanpaikkuri!"

Mutta airedalelainen kaivoi yhä, ja Blick seurasi sen työskentelyä tarkasti, valaisten taskulampullaan pesän suuta.

"Mainio kaivuri!" sanoi hän. "Se on kaapinut esille jo aimo lailla multaa. Pian se on päässyt pengermän sisälle tuolla menolla, jos — hei!"

Hän kumartui äkkiä, sysäsi koiran syrjään ja veti soran ja höllän hiekan keskeltä, jonka koira oli kasannut, esille erineen, joka välkkyi kirkkaasti taskulampun valossa. Päästäen kovan huudahduksen hän kohotti sen Fransemmeryn nähtäväksi.

Blick ojentautui ja pitäen vasemmassa kädessään löytämäänsä esinettä suuntasi taskulamppunsa koko valon siihen.

"Webley Fosbery-mallinen automaattinen pistooli", sanoi hän. "Ja — uusi! Ja pistetty tuonne vasta hiljan! Herra Fransemmery! — mitäs, jos olemme nyt löytäneet sen aseen, joka teki lopun Guy Markenmoren elämästä? Enpä ihmettelisi!"

"Onko — onko se ladattu?" kysyi hän hermostuneesti. "Pyydän teitä olemaan varovainen, hyvä herra! Minä tunnen mitä suurinta kauhua —"

"Pitäkää te sähkölamppua", keskeytti Blick. "Minä olen varovainen, minä tunnen perinpohjin kaikki ampuma-aseet." Hän ojensi sähkötaskulampun kumppanilleen, ja saatuaan molemmat kätensä vapaiksi hän alkoi tutkia automaattisen pistoolin koneistoa. "Aivan tyhjä", ilmoitti hän hetken päästä. "Ei ainoatakaan patruunaa! Mutta katsokaapas, sir — tämä ei ole ollut siellä kauan! Ei pienintäkään ruostepilkkua — aivan kirkas, puhdas, uusi —"

"Hiekka on hyvin kuivaa", sanoi Fransemmery katsoen onkalon suulle.
"Samoin kuin myös sora. Kenties —"

"Ei!" sanoi Blick. "Jos se olisi ollut maassa kauan, niin siinä nähtäisiin joka tapauksessa jonkinlaisia ruostumisen merkkejä, ainakin parisen pilkkua metalliosassa. Onnenpotkaus! Tekisipä mieleni lahjoittaa teidän koirallenne hopeinen kaularengas!"

"Mitä tärkeimpänä!" huudahti Blick. "Johan ajattelinkin! Niin — me olemme puolen kilometrin päässä siitä paikasta, missä Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi samanmallisella pistoolilla, ja tässä meillä on pistooli, automaattinen pistooli, joka ilmeisesti on kätketty — aivan äskettäin — pengermässä olevaan onkaloon, pensaiden taakse, syrjäisen tien varrelle! Tärkeänäkö? Hyvä herra! Tässä on johtolanka!"

"Olemme lähellä minun asuntoani", huomautti Fransemmery. "Menkäämme sinne ja punnitkaamme asiaa perinpohjaisemmin. Hyväinen aika! — Kuinka merkillinen paljastus! Siihen on kiinnitettävä tosiaankin suurta ja tarkkaa huomiota."

"Niin tehdäänkin!" sanoi Blick tuikeasti, "Ensimmäinen todellinen tienviitta, jonka olen löytänyt."

Fransemmery kulki edellä mentäessä hänen talolleen. Ovella he kohtasivat sievän palvelijattaren.

"Herra Chilford odottaa teitä kirjastohuoneessa, sir", ilmoitti hän. "Minä sanoin hänelle, etten tietänyt, kuinka kauan te olisitte poissa, mutta hän sanoi, että hänen täytyi odottaa."

"Ei sanaakaan automaattisesta pistoolista!" kuiskasi hän. "En halua siitä puhuttavan lainkaan vielä. Kuulkaas — Chilford ei ehkä toivo minun olevan läsnä; lähdenkö minä?"

"Älkää, tulkaa sisälle", sanoi Fransemmery. "Pyydän teitä tulemaan sisälle. Minä kerron hänelle, että te tunnette koko tämän Hilsonin jutun. Kas, Chilford!" jatkoi hän, kun he astuivat kirjastoon, missä asianajaja, ilmeisesti syviin ajatuksiin vaipuneena, istui tuijotellen tuleen. "Tiedän, mikä teidät on tuonut tänne — sitä odotinkin! Margaret Hilson on käynyt teidän luonanne — hän kai kertoi teille, että hän oli jo tavannut minut. No, herra Blick on perillä koko jutusta, joten —"

"Eräs toinenkin seikka kuin Margaret Hilsonin kertomus toi minut tänne, Fransemmery", vastasi hän "Olen tavannut hänet, tosiaankin — hän käväisi minun luonani myöhään iltapäivällä. En tiennyt oikein, mitä ajatella hänen kertomuksestaan, niin kauan kuin tiedossani oli vain hänen kertomuksensa, ilman minkäänlaisia lisäyksiä. Mutta kello seitsemän jälkeen tänä iltana olen saanut tietää sen olevan totta — pienimpiä yksityiskohtiaan myöten!"

Chilford viittasi kädellään ikkunaan, josta, jollei olisi ollut yö ja ikkunaverhot edessä, he olisivat nähneet puiston poikki Markenmoren kartanon.

"Arvonimen ja tilusten perijä on nyt siellä!" sanoi hän. "Kuusivuotias poikanen! — tietämättä lainkaan, mikä hänestä pitäisi tulla!"

Fransemmery katsoi Blickiin ja havaitsi, että etsivän ajatukset risteilivät samassa kysymyksessä kuin hänen omat ajatuksensakin — siinä kysymyksessä, jonka rouva Braxfield oli herättänyt, oliko avioliitto todellinen vai ei.

"Oletteko sitten varma hänen oikeudestaan!" sanoi hän kääntyen Chilfordiin päin. "Mutta — mistä ihmeestä hän on ilmestynyt? Tämä on aivan odottamatonta, vai mitä?"

"Minulla ei ollut aavistustakaan, että tällaista tulisi tapahtumaan", vastasi Chilford. "Kukaan ei ollut edes vihjannut minulle koskaan, että Guy Markenmore olisi naimisissa — minä olin aina kuullut päinvastaista! Ja kun se nainen, Margaret Hilson, tuli luokseni tänä iltana, juuri kun olin palannut toimistostani, esittäen saman kertomuksen, jonka hän oli jo esittänyt teille, niin hämmästyin aimo lailla. Mutta tiedän hänen olevan siivon, kunnioitettavan naisen, jonka ei voida otaksua keksivän kummitusjuttuja eikä tässäkään asiassa puhuvan muuta kuin sen, minkä hän uskoi olevan totta; ja kun olin kuunnellut häntä, rupesin tuumimaan, että tässä saattaa hyvinkin olla jotakin takana. Ja tiedättekö, Fransemmery, tuskin oli kulunut puolta tuntia hänen lähdöstään, kun Selcasterin asemalta ajoi kartanoon tunnettu lontoolainen asianajaja, Quillamane, Bedford Rowin varrelta, jonka seurassa, oli muuan lady ja pikku poika, ja he kertoivat tarinan, joka oli aivan samanlainen kuin vähän aikaisemmin kuulemani. Ja lisäksi", lopetti Chilford naurahtaen kuivasti ja nyökäten Fransemmerylle, "hän toi mukanaan asiakirjoja, jotka todistivat täysin oikeaksi kaiken hänen kertomansa. Noh! — juttu on aivan selvä. Markenmoren kartanossa on tänä iltana sir Guy Markenmore! — ja hän on kuuden vuoden vanha!"

"Meni — sen jälkeen kun he kumpikin olivat poistuneet täältä", vastasi Chilford. "Ja he viettivät hyvin rauhallista elämää, Claphamin, Tootingin tai Wandsworthin puolella, ensi aluksi. Myöhemmin Myra asusti siellä yksin — Guy oli paljon poissa hänen luotaan ja piti myös asuntoa West Endissä. Myra kuoli — mutta poika jäi eloon. Quillamane tuntee koko jutun — hänellä on kaikki paperit. Avioliittotodistus, kastetodistus, kaikki: hän on ollut Guyn luottamusmiehenä koko ajan. Kun lapsen äiti kuoli, niin lapsi jätettiin Quillamanen sisaren hoitoon, joka nyt on hänen mukanaan kartanossa. He kaikki ovat siellä: minä itse otin heidät vastaan."

"Entä Harry Markenmore ja hänen sisarensa? Kuinka he suhtautuvat asiaan?" kysyi Fransemmery.

"Totta puhuakseni he eivät olleet millänsäkään!" vastasi Chilford. "He olivat aivan rauhallisia, kumpikin, ja ollakseni oikeudenmukainen heitä kohtaan on minun sanottava, että he alkoivat heti osoittaa hartaasti suosiotaan pienokaiselle. Mutta hiisi vieköön — luulenpa tuntevani henkilön, joka raivostuu kuullessaan tästä! Nähkääs, kuulin, että Harry Markenmore oli mennyt salaa naimisiin Poppy Wrennen kanssa, tämän äidin tieten!"

"Se on totta!" sanoi Fransemmery. "Heidät vihittiin Lontoossa, kolme kuukautta sitten, äidin läsnäollessa."

"Silloinpa rouva Braxfield joutuu raivoihinsa saatuaan kuulla tästä!" huudahti Chilford. "Kaiketi hän ajatteli, että Guy oli kuollut jo aikoja sitten, kun kukaan ei ollut kuullut hänestä mitään seitsemään vuoteen, että Harry perisi arvonimen ja Poppysta tulisi lady Markenmore! Oh — olipa se aika kolaus! Merkillinen juttu! Ja Quillamanen kertoman mukaan se voi käydä vieläkin merkillisemmäksi. Näyttää siltä, että Guy, joka oli ansainnut liikeyrityksillään melko summan rahaa, on testamentannut vähän ennen kuolemaansa koko omaisuutensa pojalleen, tietysti, mutta Markenmoren kartanon hän tahtoi luovuttaa ehdottomasti veljelleen ja sisarelleen ja aikoi ryhtyä toimenpiteisiin jättääkseen sen heidän käsiinsä heti, kun olisi perinyt sen. Mutta tila on perinnöllinen sukukartano! Tämä lapsi saa kaikki! Mielenkiintoista, eikö totta, Fransemmery, lakimiehen kannalta katsoen?"

Hän tuumiskeli, mahtoiko Chilford olla halukas ottamaan laveammalta pohdittavaksi tilanteen monet sekavat kohdat, ja toivoi, ettei Chilford haluaisi, sillä hän itse ei ollut ainakaan halukas keskustelemaan nyt lakikysymyksistä. Chilford lähtikin pian pois ja Blick, vaihdettuaan kuiskaten muutamia sanoja Fransemmeryn kanssa, seurasi häntä. He kävelivät yhdessä kylään päin metsän laitaan, missä Chilford asui.

"Oletteko jo saavuttanut mitään tuloksia, nuori mies?" kysyi Chilford heidän erotessaan.

"Tämä juttu on salaperäisempi kuin koskaan olen kuullut", virkahti
Chilford. "Ei valon pilkahdustakaan!"

Blick erosi hänestä teiden risteyksessä ja suuntasi kulkunsa Valtikkaan. Muistaen Crawleyn ja toivoen saavansa pakista hauskasti ennen maatamenoa hän pistäytyi tarjoiluhuoneeseen ja kysyi häntä. Grimsdale, joka luki sanomalehteä tarjoilupöytänsä takana, pudisti päätään.

"Ei ole edes käväissytkään täällä, herra Blick", vastasi hän. "Hän tilasi päivällisen kello seitsemäksi, mutta häntä ei kuulunut määräajaksi. En ole nähnyt hänestä jälkeäkään sittenkun hän poistui heti aamiaisen jälkeen; hän on kai muuttanut mieltään ja mennyt johonkin muualle. Eipä väliä, silti — hän maksoi laskunsa!"

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Sir Anthony Markenmoren ja hänen vanhemman poikansa ruumiit haudattiin asianmukaisesti Markenmoren kirkkomaan perhehautaan seuraavana päivänä puolenpäivän seuduilla, ja hautaustilaisuudessa oli saapuvilla ihmisjoukko, joka oli keräytynyt vanhaan kylään kaikkialta lähitienoilta. Kaikenlaista ja kaikenarvoista väkeä oli kokoontunut itse kirkkoon ja ikivanhojen jalavien ja marjakuusien alle, jotka saarsivat hautuumaan harmaita muureja; kun viimeiset juhlamenot olivat ohitse, niin ihmiset hajautuivat ryhmiin, keskustellen Markenmoren perheen kohtaloita koskevista viimeisistä uutisista. Nyt tiesivät kaikki läsnäolevat, että Guy Markenmorelta oli jäänyt poika ja että tämä oli perinyt arvonimen ja tilukset; monet katselijoista olivat rientäneet kirkkomaalle toivoen saavansa nähdä uuden baronetin. Mutta he näkivät vain Harry Markenmoren ja pari kolme sukulaista; ainoaakaan perheen naisjäsentä ei ollut saapuvilla, eikä tilaisuudessa ollut mitään tavatonta tai erikoisempaa näkemisen arvoista: esirippu laskeutui draaman tämän osan jälkeen hiljaa ja välikohtauksitta, ja kun läsnäolevat olivat nähneet Guy Markenmoren laskettavan hautaan isänsä viereen, samaan riviin monien kuolleiden, manan majoille menneiden sukulaistensa kanssa, johtuivat he ajattelemaan tuota monesti toistettua kysymystä — kuka oli syypää hänen traagilliseen loppuunsa?

Blick ei ollut näkemässä näitä hautajaismenoja. Hänellä ei ollut tekemistä vainajien kanssa. Hänen ainoana päämääränään oli päästä käsiksi elossaolevaan henkilöön — Guy Markenmoren murhaajaan. Tämä henkilö oli jossakin, kenties hyvin kaukana juuri tähän aikaan, kenties lähempänä kuin hän saattoi aavistaakaan. Takaa-ajo oli vaikeata, saalis oli teillä tietymättömillä ja jäljet eksyttävät, mutta Blick laati suunnitelmiaan ja toimien väsymättömästi, hyvän onnen avustamana, hän toivoi pääsevänsä otuksen kintereille. Ja hän oli saanut todellakin jonkinlaista selkänojaa eilispäivän omituisesta paljastuksesta ja automaattisen pistoolin onnekkaasta löydöstä. Ankarasti miettien ja aprikoiden tuota paljastusta, pistooli taskussaan, hän lähti matkalle Selcasteriin heti aikaisen aamiaisen syötyään, ja kello kymmenen hän oli jo kahdenkeskisessä keskustelussa poliisikomisarion kanssa. Tälle hän ilmoitti yksityiskohdittain kaikki ne tapahtumat, jotka olivat sattuneet eilisaamusta lähtien.

Poliisikomisario kuunteli ja ihmetteli. Hänen ajatuksensa kuten Blickinkin kohdistuivat kysymykseen: olivatko nämä paljastukset Guy Markenmoren salanaimisiin menosta seitsemän vuotta sitten jossakin yhteydessä hänen murhaansa? Hän käsitteli vähän aikaa tämän seikan todennäköisyyttä ja mahdollisuutta, mutta äkkiä hän siirtyi tärkeämpään asiaan.

"Tämä kaikkihan on loppujen lopuksi pelkkää arvelua, vaikka, kuten sanoitte, Blick, siihen voi sisältyä aika paljon", huomautti hän. "Mutta automaattisen pistoolin löytyminen niin läheltä murhapaikkaa on aivan toisenlainen asia. Tosiaankin, miten ihmeessä se joutui siihen pesään tai onkaloon tai miksi sitä nyt nimittänemmekin?"

"Te tarkoitatte — miten se voi joutua sinne, jollei sitä pantu sinne!" sanoi Blick. "Tietysti sen pisti sinne joku, joka halusi päästä siitä — miten se olisi muuten voinut joutua sinne? Olettakaamme, että tuo joku oli tavoittelemamme murhaaja. Hän poistui paikalta, jossa oli tehnyt rikoksensa, meni Woodlandin huvilan edustalla olevan mäenrinteen poikki —"

"Luultavammin hän hiipi sen takana olevien pensaikkojen läpi", väitti poliisikomisario katsahtaen isoon karttaan, joka oli ripustettu seinälle hänen pöytänsä yläpuolelle. "Sitä tietä kulkiessaan häntä ei voitu nähdä."

"No, olkoon, että hän meni sitä tietä", myönsi Blick. "Joka tapauksessa hän saapuu notkopolulle. Laskeuduttuaan sille hän päättää päästä aseestaan. Siellä on koko joukko onkaloita pengermissä sekä niiden päällä, korkeiden pensasrivien juurella. Hän työntää syrjään pensaat ja heittää aseensa erääseen syvimmistä koloista. Siellä se olisi saanut maata iät päivät — jollei Fransemmeryn koira olisi vainunnut sitä."

"Hyvä, te olette nyt joka tapauksessa löytänyt sen, ja ensi tehtävänämme on ottaa selvä siitä, kenelle se kuuluu", sanoi poliisikomisario. "Vaikea työ, mutta suoritettavissa." Hän otti käteensä automaattisen pistoolin, jonka Blick oli pannut hänen eteensä, ja tarkasteli sitä miettivin katsein. "Näyttää olevan uuden uutukainen", huomautti hän. "Onkohan se ostettu joltakin näiden seutujen asukkaalta?"

"Aion ryhtyä tutkimaan sitä heti paikalla", vastasi Blick. "Sellaisia esineitä voidaan kai ostaa Selcasterista?"

"Metsästyspyssyjä ja revolvereita voidaan täältä ostaa vaikka kuinka paljon", vastasi poliisikomisario. "Ja epäilemättä myös tällaisia kapineita. Tässä kaupungissa on pari kolme pyssyseppää, ja tietysti täällä on rautakauppiaita ja teräsvalmisteiden välittäjiä, jotka myyvät ampuma-aseita." Hän valikoi pikku nidoksen pöydällään olevien nimikirjojen joukosta. "Kaupungin nimikirja", selitti hän. "Siitä löydätte nimet ja osoitteet."

Blick kirjoitti listalle koko joukon nimiä ja lähti tutkimusmatkalle. Hän käväisi kymmenisen kauppiaan luona, jotka kuultuaan hänen henkilöllisyydestään ja ammatistaan ja päästyään perille salaisuudesta, olivat liiankin kärkkäitä antautumaan tuttavalliseen keskusteluun kuuluisan lontoolaisen etsivän kanssa. Mutta he eivät voineet antaa hänelle minkäänlaisia tietoja — ainoakaan heistä ei ollut nähnyt aikaisemmin automaattista pistoolia. Vasta viimeisellä vierailullaan hän sai jonkinlaista apua tai osviittaa. Kauppias arveli näet, vaikkakin epäillen, että hän oli saattanut nähdä puheena olevan aseen joskus aikaisemminkin.

"Minusta tuntuu siltä, että me olemme ehkä myyneet sen", huomautti hän. "Mutta minä ilmoitan teille asiasta lähemmin — jos pistäydytte tänne kello kuudelta tänä iltana, tai milloin hyvänsä kuuden ja seitsemän välillä. Seuraavasta syystä: minulla on sivumyymälä Chilhamptonissa ja apulaiseni on tänään siellä, mutta hän palaa takaisin myöhään iltapäivällä. Jos me nyt olemme myyneet tuon pistoolin — kuten luultavasti olemme — niin hän tuntee koko asian ja tietää, kuka oli ostaja; etupäässä hän hoitaa aseosastoa. Tulkaa jälleen kuuden tienoilla; jollen minä ole saapuvilla, niin kysykää Watersia ja kertokaa hänelle, mitä minullekin olette kertonut. Voitte luottaa häneen."

Blick kiitti ja poistui. Muuan poliisimies, joka seisoi toisella puolen katua tähyillen ympärilleen, äkkäsi hänet ja astui kadun poikki hänen luokseen.

"Päällikkö lähetti minut etsimään teitä, herra Blick", ilmoitti hän perille päästyään. "Hän pyytää teitä saapumaan toimistoonsa — siellä on eräs nuori mies, jota hän haluaa teidän tapaavan. Kysymys on Markenmoren asiasta, sanoi hän."

Blick riensi takaisin poliisiasemalle ja astui kiireesti poliisikomisarion huoneeseen. Tuolilla takan ääressä istui nuori mies, josta poliisi oli kertonut, katsellen poliisikomisarioon, joka luki asiakirjoja ja teki niihin merkintöjä. Hyvin sävyisä ja lempeä nuorukainen, ajatteli Blick, ainakin ulkonäöltään; työskenteli jollakin henkisellä alalla ilmeisesti. Hänen otsansa oli hyvin korkea ja leveä; pitkät ja pörröiset hiukset oli kammattu taaksepäin; silmät suuret, melkein loistavan kirkkaat; suu iso, herkkä, ja mies kokonaisuudessaan hyvin voimakaspiirteinen. Blickin terävät silmät havaitsivat kaiken tämän yhdellä katseella; lisäksi hän huomasi, että nuoren miehen musta takki oli etupuolelta kovin tahriintunut, ikäänkuin hän olisi vahingossa läikäyttänyt sille jotakin, ja että hänen pitkät, sievät sormensa olivat myös tahriintuneet — hänen kätensä olivat itse asiassa ranteista sormenpäihin asti täynnänsä merkillisiä vihertäviä, purppuranpunaisia ja tulipunaisia laikkoja. Kummallisen näköinen mies, ajatteli etsivä, ei suinkaan jokapäiväinen.

Poliisikomisario allekirjoitti ison sinisen paperin, sysäsi sen syrjään, laski kynän pöydälle ja käännähti ympäri tuolillaan. Hän viittasi kädellään lieden luona istuvaan olentoon.

"Tämä nuori herrasmies on tullut tänne kertomaan, että hän on lukenut sanomalehdistä Markenmoren jutusta, ja hän luulee voivansa luoda hieman valaistusta siihen", ilmoitti hän katsoen Blickiin. "Odotin teidän tuloanne kuunnellakseni vasta sitten, mitä hänellä on sanottavaa. Nyt", jatkoi hän nyökäten vieraalleen, "voitte alkaa! Tämä on etsiväkomisario Blick, rikosasiain osastolta, ja hän hoitaa tätä asiaa. Voitte kertoa hänelle ja minulle, mitä vain haluatte — yksityisesti ja luottamuksellisesti. Mutta ennen kaikkea — kenen kanssa meillä on kunnia puhua."

"Nimeni on Spindler", vastasi hän. "Eustace Spindler — olen apulaisena
Mooren ja Smithin apteekissa, Farshamissa."

"Tunnen sen — erittäin hyvä, ensiluokkainen liike", sanoi poliisikomisario. "Perustettu jo aikoja sitten." Hän kääntyi ja teki sivuhuomautuksen Blickille, joka oli istuutunut lähelle häntä. "Tämä on se nuori mies, josta Lansbury kertoi meille", kuiskasi hän. "Sama mies, joka tarjosi keksintöään myytäväksi." Hän kääntyi jälleen vierailijaan päin. "No, herra Spindler", jatkoi hän, "hauskaa kuulla, mitä te voitte kertoa".

"Kaiketi noudatetaan ehdotonta vaiteliaisuutta", tiedusti Spindler.
"Jäähän asia vain meidän — läsnäolevien keskiseksi, kaikin mokomin?"

"Osasittepa sanoa paikalleen", myönsi poliisikomisario. "Läsnäolevien — kaikin mokomin."

"No hyvä", jatkoi Spindler nyökäten myöntymyksen merkiksi, "halusin ja haluan kertoa teille seuraavaa — ja voinhan sanoa, että tulin tänne samassa määrin itseni vuoksi kuin tietoja antaakseni. Minä olen, kuten sanoin, apulaiskemisti — ammattitaitoinen apulainen, olen siis suorittanut kaikki tutkintoni. Olen käyttänyt, nähkääs, vapaa-aikani viimeisinä parina vuotena synteettisten väriaineiden valmistuskokeiluihin. Te, herrat, tiedätte varmaan, että väriteollisuutemme harjoittajat ovat tässä maassa olleet miltei kokonaan riippuvaisia Saksasta aniliiniväreihin nähden —"

"Tiedämme!" sanoi poliisikomisario juhlallisesti. "Varsin hyvin tiedämme, herra Spindler, että tässä suhteessa olemme epäilemättä olleet häpeällisen takapajulla!"

"Aivan niin — olemme todellakin", myönsi Spindler. "Nähkääs, minä olen, selostaakseni koko asian lyhyesti tehnyt keksinnön arvokkaan synteettisen väriaineen valmistuksessa: hyvin tärkeän keksinnön. Ja kun olin saanut sen lopullisesti valmiiksi, tahdoin luonnollisesti ansaita sillä hieman rahaa. Niinpä ilmoitinkin Timesissä mainiten, mitä minulla oli myytävänä. Ilmoitukseeni vastasi Guy Markenmore. Hänen kirjeensä johdosta menin häntä tapaamaan hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrelle Lontoossa — lähellä Cornhilliä. Kerroin hänelle perinpohjin keksinnöstäni, ja hän kysyi minulta, kuinka paljon minä vaadin salaisuudestani. Olen köyhä mies, mutta minulla on hyviä aatteita ja haluan saada aikaan jotakin, muun muassa ostaa liikkeen — pienen vaatimattoman liikkeen vielä, mutta minun käsissäni sillä on suuria edistymisen mahdollisuuksia — eräältä kemistiltä, joka luovuttaisi sen minulle hyvin kohtuulliseen hintaan. Haudoin asiaa ja ilmoitin Markenmorelle vaativani kolmetuhatta puntaa käteistä. Sitten hän tiedusti minulta, suostuisinko luovuttamaan hänelle paperini — keksintöni luonnoksen, ymmärrättehän — jotta hän voisi esittää sen jollekin asiantuntijalle. Suostuin sillä ehdolla, että asiantuntija olisi sellainen henkilö, johon minä voin luottaa. Täksi henkilöksi valitsimme professori sir Thomas Hodges-Wilkinsin, Cambridgesta — kuuluisan kemistin. Sitten jätin paperit Markenmorelle. Viikkoa myöhemmin hän kirjoitti minulle ilmoittaen haluavansa ostaa keksinnön määräämästäni hinnasta, jos hän saisi pari muuta rahamiestä yhtymään yritykseen. Vastasin hänelle ja esitin vaatimuksenani, että jos hän ostaisi olisi hänen suoritettava maksu käteisessä rahassa. Vaadin tätä siksi, koska aioin maksaa käteisellä mainitsemani liikkeen hinnan enkä halunnut, että kukaan tietäisi, kuinka paljon rahaa minulla oli — eivät pankkiirit eivätkä kutkaan, ymmärrättehän. Hän vastasi myönteisesti ja ilmoitti luultavasti tulevansa käymään luonani Farshamissa muutamien päivien kuluttua ja tuovansa minulle rahat. Mutta senjälkeen", lopetti Spindler levittäen hoikat kätensä, "en kuullut hänestä mitään ennenkuin luin sanomalehdistä tuosta murhasta — ja minä haluaisin nyt tietää — missä ovat minun paperini, minun arvokas salaisuuteni?"

"Ja teidän kolmetuhatta puntaanne!" mutisi poliisikomisario sivuun Blickille. "Katsokaas, herra Spindler", sanoi hän ääneen, "voin vakuuttaa teille, ettei mitään sellaisia tieteellisiä papereita, joista kerroitte, löydetty surmatulta Guy Markenmorelta — kaikki, mitä löydettiin, on meidän hallussamme. Mutta sanokaapa minulle — millainen oli teidän kaavanne? Jos se olisi mahdollisesti joutunut sellaisen henkilön käsiin, joka tunsi sen arvon — mikä merkitys sillä yleensä on, tarkoitan — voiko siitä olla hänelle hyötyä?"

"Hyötyä?" toisti Spindler. "Luulisinpä olevan! Nähkääs, siinähän selostetaan tarkasti, millä tavoin tuota erikoista väriainetta voidaan valmistaa!"

"Siinä tapauksessa — kenen hyvänsä olisi kannattanut varastaa se?" kysyi poliisikomisario.

"Kenen hyvänsäkö kannattanut?" huudahti Spindler. "Herra paratkoon — kerroinhan teille, että Markenmoren piti maksaa minulle siitä kolmetuhatta puntaa!"

"Keksintö oli paperilla — paperilla — tavallisella kirjoitusarkilla! Sen mukana on tietysti eräitä muitakin papereita — muistiinpanoja. Mutta jos se paperi joutuu jonkun käsiin, — voi, silloin minun keksintöni on tietysti mennyttä! Oletteko varma siitä, ettei se ollut Markenmore-vainajan taskuissa — tavallinen lehti — melkein lääkemääräyksen näköinen?"

Nyt he käsittivät, miksi Eustace Spindler oli saapunut. Hänen tarkoituksenaan ei ollut antaa tietoja, vaan saada uutisia. Mutta heillä ei ollut hänelle mitään annettavana. "Markenmorella ei ollut sellaisia papereita", sanoi Blick. "Mutta — ne saattavat olla hänen toimistossaan Lontoossa tai hänen yksityisasunnossaan. Me teemme kaiken voitavamme teidän hyväksenne, herra Spindler, ja niin nopeasti kuin mahdollista."

Mutta kun Spindler oli mennyt, kovasti kiihtyneenä ja tyytymättömänä, kääntyi Blick poliisikomisarioon päin ja pudisti päätään.

"Siitä, mitä Lansbury kertoi meille, tiedämme, että Guy Markemorella oli mukanaan ne paperit, joista tämä nuori mies puhui, sinä iltana Valtikassa!" huomautti hän. "Hänellä oli ne aivan varmasti, koska keskustelu koski juuri niitä, keksintöä ja sen hintaa. Hänellä oli luultavasti luonnospaperi ja tuon professorin, mikä hänen nimensä nyt olikaan, antama lausunto. Siinä tapauksessa hän otti ne kai mukaansa Valtikasta lähtiessään — sullottuna seteleiden joukkoon, joiden arvo oli kolmetuhatta puntaa. Ja ken hyvänsä hänet lienee murhannut, joutuivat ne murhaajan käsiin — samoin kuin myös setelit!"

"On olemassa toinenkin mahdollisuus", huomautti poliisikomisario. "Setelit olivat epäilemättä hänen taskussaan. Mutta hän on saattanut jättää luonnospaperin ja professorin lausunnon jommallekummalle liikekumppaneistaan."

"Seurassahan oli kolmaskin mies", sanoi poliisikomisario merkitsevästi.
"Von Eckhardstein."

"Kunpa saisimme hänet kynsiimme!" huudahti hän äkkiä. "Se mies on kadonnut, emmekä me ole tehneet mitään hänen löytämisekseen. Mistä tiedämme loppujen lopuksi, vaikka hän olikin varakas mies, kuten väitetään, ettei hän ampunut Guy Markenmorea omien tarkoitusperiensä saavuttamiseksi ja anastanut rahoja ja luonnosta?"

"Mahdollista!" myönsi poliisikomisario. "Mutta mitä tulee hänen etsiskelyynsä, niin siinä suhteessa olemme täällä tehneet kaiken voitavamme ja saaneet varmoja tietoja siitä, ettei häntä ole nähty ainoassakaan hänen tavallisista asuinpaikoistaan Lontoossa eikä Cityssä. Mutta — hän on kaikonnut! Vieläpä äkkiarvaamatta! Mutta — miksi?"

Blick alkoi jälleen kävellä huoneessa edestakaisin vaivaten aivojaan entistä ankarammin.

"Mahtaisikohan rouva Tretheroe tietää enemmän kuin mitä hän on kertonut!" sanoi hän äkkiä. "Minä olen vakuutettu — jonkinlaista ounastusta — että hän tietää."

"Minä olen koko ajan aavistellut jotakin sellaista", vastasi poliisikomisario. "Minä puolestani en voi luottaa häneen hitustakaan!"

"No hyvä", sanoi Blick ajateltuaan vielä kotvan aikaa, "on eräs asia, jonka voimme tehdä".

"Meidän on lähdettävä hänen luokseen, molempain, tänään iltapäivällä", vastasi Blick. "Pantava hänet ahtaalle! Peijattava häntä! Uskoteltava hänelle tietävämme jotakin. Tulkaa mukaan ja antakaa minun puhua. Minä puristan hänestä jotakin esille."

Rouva Tretheroe, joka oli yksin huoneessaan myöhään samana iltapäivänä, ei hämmästynyt eikä harmistunut, kun Daffy Halliwell ilmoitti poliisipäällikön ja Blickin tulosta. Poliisipäällikkö, entinen korkea-arvoinen upseeri, oli todennäköisesti hyvin miellyttävä vieras, ja Blick oli hauskannäköinen, mielenkiintoa herättävä nuori mies. Hän tervehti molempia kuin iloissaan.

"Toivoakseni te tuotte minulle joitakin uutisia parooni von Eckhardsteinista", sanoi hän viitatessaan heitä istumaan tuolille lähelle itseään. "On todellakin hyvin ahdistavaa, kun vielä en ole kuullut hänestä mitään, vaikka varmastikin olen tehnyt kaiken voitavani löytääkseni hänet täältä lähistöltä — olen järjestänyt tiedustelujoukkoja ja vaikka mitä. Oletteko te saaneet mitään selville poliisienne avulla?"

Rouva Tretheroe hätkähti ja katsoi terävästi etsivään. Hänen puhetapansa oli nyt aivan toisenlainen kuin edellisellä vieraskäynnillä — hänen äänensä oli nyt virallinen, luja, melkeinpä uhkaava; hän puhui kuin mies, joka keskustelee voittamansa henkilön kanssa. Ja luotuaan häneen terävän katseen kalpeni rouva Tretheroe hieman; hän oivalsi, että kahden miehen silmät olivat tähdätyt häneen, ei ihailevasti, vaan ikäänkuin ankarassa tutkinnossa.

"Mitä — mitä te tarkoitatte?" änkytti hän. "Mistä on kysymys — mitä on tapahtunut?"

"On tapahtunut seuraavaa, rouva Tretheroe", vastasi Blick. "Nyt tiedämme koko joukon enemmän kuin te luulette meidän tietävän von Eckhardsteinin äskeisistä edesottamisista. Von Eckhardstein oli kolmas niistä miehistä, jotka kohtasivat toisensa Valtikassa viime maanantaiyönä — oh, teidän vastaväitöksenne ovat vallan hyödyttömiä, rouva Tretheroe! — hän se oli! Juuri hän saapui sinne kello kahdelta aamulla ja — painakaa mieleenne! — hän oli viimeinen henkilö, jonka seurassa Guy Markenmore nähtiin elävänä!"

Rouva Tretheroe kirkaisi heikosti — nähtävästi teeskentelemättömän hämmästyneenä.

"Eipä väliä, mitä te uskotte", sanoi Blick töykeän välinpitämättömästi. "Me tiedämme sen! Rouva Tretheroe, koko tuo teidän teeskennelty hätäilynne, että von Eckhardsteinin katoaminen olisi muka johtunut jostakin onnettomuustapauksesta, on pelkkää veruketta! Sanon teille, että tiedämme yhtä ja toista. Te ette ole ollut vilpitön meitä kohtaan tähän asti, ja siten te syöksette itsenne pahaan vaaraan. Puhukaa suunne puhtaaksi, rouva Tretheroe! Te tiedätte varsin hyvin, että von Eckhardstein lähti talostanne myöhään silloin illalla — tarkoituksellisesti. Missä hän on nyt?"

Blick odotti salaten maltittomuutensa ja epäillen vieläkin, tarttuisiko kala onkeen. Mutta rouva Tretheroe, luotuaan melkein kauhua ilmaisevan katseen poliisipäällikön ankariin kasvoihin, alkoi puhua heikolla ja voipuneella äänellä.

"Hän odotti, kunnes kaikki oli rauhoittunut, käveli sitten Carfantiin ja vuokrasi auton, joka kiidätti hänet rannikkotietä Newhaveniin, missä hänen piti nousta varhain aamulla Dieppeen lähtevään laivaan."

"Hän selitti", vastasi rouva Tretheroe hyvin hiljaisella äänellä, "ettei hän tahtonut tulla sekoitetuksi alhaisen murhan likaisiin yksityiskohtiin ja että hän siirtyisi mannermaalle, kunnes te saisitte käsiinne oikean miehen ja juttu selviäisi."

Blick nousi ja viittasi ääneti kumppaniaan seuraamaan itseään. Rouva
Tretheroekin nousi, valjuna ja vapisten.

"Ettehän — ettehän ajatelle, että hän tappoi Guyn?" kuiskasi rouva
Tretheroe. "Ettehän tahtone väittää, että hän teki sen?"

"Tällä hetkellä — me emme väitä mitään", vastasi Blick ja poistui. Mutta heti kun he olivat päässeet Dower-talon ulkopuolelle, kääntyi hän poliisikomisarion puoleen.

Sitten hän muisti selcasterilaisen pyssysepän ja ajoi hänen puodilleen vinhasti poliisikomisarion pikku rattailla.

Hän kohtasi pyssysepän sisään astuessaan puodin ovella, ja tämä veti hänet syrjään.

"Olen ottanut selvän teidän automaattisesta pistoolistanne", kuiskasi hän. "Me myimme sen noin kolme kuukautta sitten Harry Markenmorelle, Markenmoren kartanosta. Tahdotteko tarkastaa kirjamerkintää?"

KAHDESKYMMENES LUKU

Poliisikomisario oli astunut aivan Blickin kintereillä pyssysepän puotiin ja kuuli kuiskaten annetun tiedon. Kun hän ei ollut niin tottunut kuin Blick hillitsemään kieltään ja kasvojensa ilmeitä, päästi hän heikon hämmästyksen huudahduksen, mutta Blick ei virkkanut mitään, vaan nyökkäsi vain suostumukseksi pyssysepän ehdotukseen: nuo kolme miestä menivät yhdessä puodin takahuoneeseen, missä teräväkatseinen nuori mies hääräili innokkaasti tilikirjojen ääressä.

"Apulaiseni, herra Waters", esitteli pyssyseppä. "Waters — näytäpä näille herroille sitä merkintää, jota katselimme hetki sitten."

Waters otti esille päiväkirjan, selaili sen sivuja, kuljetti sormeaan rivien yli ja osoitti vaiteliaana erästä merkintää ja muutamia numeroita. Blick tarkasteli niitä.

"Muistatteko myyneenne Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin Harry Markenmorelle?" kysyi hän kääntyen apulaiseen päin. "Tarkoitan — myittekö sen itse?"

"Myin", myönsi Waters. "Muistan tapauksen varsin hyvin. Hän halusi revolveria — minä suosittelin pistoolia."

Blick otti esille aseen, jonka hän oli siepannut airedalelaisen terrierin uutteroiden käpälien alta.

Waters käänteli automaattista pistoolia kädessään ja tarkasteli huolellisesti päähän leimattuja numeroita ja kirjaimia.

"Se se on!" vastasi hän. "Niinpä kyllä — mutta minä olisin sen tuntenut muutenkin."

"Ihan varmastiko?" sanoi Blick. "Ettehän vain erehtyne? Oletteko varma, että tämä on se pistooli, jonka myitte silloin herra Harry Markenmorelle?"

"Ehdottoman varma", vastasi Waters päättävästi. "Menen siitä vaikka valalle!"

"Toivoakseni se ei ole välttämätöntä, herra Waters", sanoi hän. "Mutta —" nyt hän katsoi pyssyseppään, joka oli seisonut vieressä yhdessä poliisikomisarion kanssa seuraten tapausten menoa ja kuunnellen — "älkää vain puhuko tästä mitään — älkää hiiskuko siitä kenellekään. Voinhan sanoa teille näin meidän keskemme, että löysin tämän esineen — omistaja on saattanut pudottaa sen huomaamattaan. Siis — toistaiseksi — suu poikki!"

Pyssyseppä ja hänen apulaisensa nyökkäsivät osoittaakseen, että he olivat käsittäneet; Blick ja poliisikomisario poistuivat kadulle ja kävelivät jonkun matkaa vaiteliaina.

"Uusi pulmallinen juttu!" murahti Blick vihdoin. "Ei kai ole lainkaan mahdotonta, että Harry Markenmore ampui veljensä ja sujautti tämän esineen notkotien varrelle! Mahdollista, muttei mielestäni ensinkään luultavaa. Oli miten oli, mutta minä hankin siitä pian varmuuden."

"Lääkärintodistuksen mukaan", vastasi Blick, "Guy Markenmore ammuttiin kuoliaaksi Markenmoren notkelmassa noin kello neljä aamulla. Mutta juuri samoihin aikoihin sir Anthony kuoli Markenmoren kartanossa, ja minä luulen, että hänen nuorempi poikansa oli hänen kuolinvuoteensa ääressä. Harry Markenmore ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Miten tämä automaattinen pistooli sitten joutui siihen mäyränpesään! Tähän kysymykseen on saatava vastaus — tavalla tai toisella! Sillä epäilemättä sen heitti sinne joku, joka tahtoi päästä siitä."

Poliisikomisario laski äkkiä kätensä etsivän olkapäälle ja viittasi toisella kädellään kadun poikki.

"Tuollapa onkin mies, joka tietää, mitä Harry Markenmore teki silloin tai tarkemmin sanoen, missä hän oli isänsä kuolinhetkellä!" huudahti hän. "Mennäänpäs hänen puheilleen!"

Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja näki Braxfieldin. Vanha isännöitsijä, hyvin juhlallisena ja arvokkaana, surupuvussaan, ilmestyi juuri näkyviin eräästä rohdoskaupasta, käsissään useita pikku paketteja. Hän kohotti säpsähtäen katseensa, kun poliisikomisario puhutteli häntä.

"Hyvää iltaa, Braxfield", sanoi poliisikomisario ystävällisesti.
"Kuinka voitte näinä raskaina aikoina?"

"Raskaita ne ovat tosiaankin, sir!" vastasi hän. "Tällä viikolla minusta on tuntunut siltä, sir, kuin maailma olisi käännetty ylösalaisin — minun maailmani, ainakin! Koskaan en ole kokenut tällaisia aikoja, sir, enkä luullut koskaan kokevanikaan!"

"Teillä on ollut tosiaankin aimo lailla huolia Markenmoren kartanossa, Braxfield", sanoi poliisikomisario myötätuntoisesti. "Se olisi ollut varmaan suuren surun aikaa kenelle hyvänsä, joka aikaisemmin on viettänyt tyyntä elämää, kuten kai teidän laitanne on ollut."

Braxfield pudisti jälleen päätänsä ja näytti yhtä synkältä kuin pukunsakin.

"Eivät huolet, sir, ei edes surukaan, vaikka ne molemmat ovat kovasti koetelleet, ole niin kauheita kuin yhtämittaiset yllätykset!" vastasi hän. "Toinen toisensa jälkeen niitä on sattunut, niin että pääparkaani on ruvennut vallan hirveästi kolottamaan. Herra Guyn tulo — hänen isänsä kuolema — tuo hirvittävä murha — tieto siitä, että minun tytärpuoleni oli kaikessa salaisuudessa mennyt naimisiin sir Harryn kanssa, jona me silloin häntä pidimme — se pikku poika, joka tuotiin kartanoon ja selitettiin todelliseksi perilliseksi — ja kaikki muu; hyvä Jumala, sir, eihän tässä tiedä, mitä vielä tapahtuu!"

"No, saattepa nähdä, että kaikki palautuu pian ennalleen, Braxfield", huomautti poliisikomisario. "Pikku poika on todellakin suuri yllätys. Miten herra Harry suhtautuu kohtalonsa äkilliseen käänteeseen?"

"Herra Harry, sir, ja neiti Valencia", vastasi Braxfield, "ovat suhtautuneet asiaan niin hyvin kuin vain voi toivoa. Pikku herra — sir Guy, tietysti — on otettu vastaan mitä lämpimimmin; hänen setänsä ja tätinsä ovat kiintyneet jo häneen ikäänkuin he olisivat tunteneet hänet kehdosta saakka. Verisiteet, sir, ovat voimakkaat sellaisessa suvussa kuin Markenmoren!"

"Harry piti kai paljon isästään, sir Anthonystä?" kysyi poliisipäällikkö luoden miltei huomaamattoman syrjäsilmäyksen Blickiin. "Hyvin aulis vaalimaan häntä, kai?"

"Herra Harry, sir", vastasi Braxfield, "oli kovin hyvä poika isäänsä kohtaan, varsinkin kun sir Anthonyn viimeiset hetket alkoivat lähestyä. Aina hän oli hänen vierellään — ei lähtenyt isänsä luota muulloin kuin neiti Valencian astuessa hänen paikalleen."

"Oliko hän isänsä luona kuolinhetkellä?" tiedusti poliisikomisario päästen vihdoin siihen kysymykseen, johon Blick halusi saada vastauksen.

"Oli, sir! Herra Harry", sanoi Braxfield, "oli isäntävainajani luona koko sen yön aina siihen saakka, kun sir Anthony kuoli — mikä tapahtui hänen nukkuessaan. Niin, sir, herra Harryn ei tarvitse soimata itseään käyttäytymisestään isäänsä kohtaan, ja minä toivoisin, sir, että hän olisi perinyt arvonimen ja tilukset. Mutta laki on kai laki, sir, tehän tiedätte sen paremmin kuin minä — ja koko Markenmore ja vanha arvonimi kuuluvat pikku pojalle! Merkillisiä kohtalon oikkuja, sir, tosiaankin, mutta suokaa anteeksi, hyvät herrat — tallirenkimme näkyy odottavan kieseissämme, ja minun on käytävä vielä pikku ostoksilla."

Vanha isännöitsijä huristi pois tehtyään kohteliaan kumarruksen, ja poliisikomisario kääntyi Blickiin päin.

"Tämä poistaa kaikki mahdolliset epäilyt Harry Markenmoren syyllisyydestä", mutisi hän. "Hän vietti sen yön isänsä vuoteen ääressä. Niinpä hän ei siis voinut olla Markenmoren notkelmassa."

"En ole ajatellutkaan, että hän olisi ollut", sanoi Blick. "Mutta luulenpa, että hänen automaattinen pistoolinsa oli siellä. Ja nyt minä palaan Valtikkaan syömään kipeästi kaipaamaani illallista ja miettimään hieman."

"Tiedän sen", vastasi Blick. "Ja kun voin täydellä syyllä olla sitä mieltä, että sunnuntai on maalaispaikkakunnilla oikea jaarittelupäivä, aion ottaa selkoa, mitä markenmorelaiset pakisevat. Arvelen, että he haastelevat aimo lailla omassa piirissään."

"Entä miten pääsette kuuntelemaan heidän puheitaan — vieras kun olette?" kysyi poliisikomisario naurahtaen.

"Helposti", vastasi Blick. "Kaikki kyläjuorut saavat alkunsa kapakasta tai päättyvät sinne. Valtikassa saan kai kuulla uutta aivan loppumattomiin."

"Tietojen hankintakeino sekin, epäilemättä", myönsi poliisikomisario.
"No hyvä, olipa sunnuntai tai ei, mutta ilmoittakaa minulle kiireesti,
Blick, jos kuulette jotakin tärkeätä."

Blick lupasi ja poistui Markenmoreen; sinä iltana, määrätyssä tarkoituksessa, hän karkoitti mielestään tehtävänsä ja vietti iltahetkensä rauhallisesti lukemalla kuvauksia paikkakunnan historiasta ja tarkastelemalla opaskirjoja, jotka hän oli hankkinut itselleen Selcasterista heti majoituttuaan Valtikkaan. Näissä kirjoissa oli aika lailla mielenkiintoisia selostuksia, ja ennen maatamenoaan hän oli saanut tietää paljon Markenmoren naapuristosta ja Markenmoren perheestä, jonka sukuluettelo, pitkä ja sekava, oli esitetty kokonaisuudessaan eräissä näistä nidoksista. Seuraavana aamuna hän virui myöhään vuoteellaan laiskotellen sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja vasta päivällisen jälkeen hän rupesi ajattelemaan ammattiinsa kuuluvaa tehtävää. Se johtui hänen mieleensä vasta kun hän astuskeli verkalleen hiljaisella kadulla keskellä tyyntä sunnuntai-iltapäivää ja kohtasi Benny Crippsin, haudankaivajan, joka istui kirkkomaan sivuportin edustalla kivipenkillä, piippuaan poltellen. Bennyn katseessa oli kehoittava ilme, ja Blick istahti hänen viereensä.

"Lepäilette hieman sunnuntaitöittenne jälkeen, vai mitä?" sanoi hän.
"Leppoisa paikka sauhujen vetelemiseen, tämä."

"Se kuuluu tapoihini", vastasi Benny. "Aina minä polttelen tässä parisen piipullista sunnuntai-iltapäivisin, vuodet läpeensä — satoi tai paistoi. Koskaan en lyö sitä laimin. Jos on kaunis ilma, istuskelen tällä vanhalla kivipenkillä; jos taas sattuu satelemaan, tuon sivuportin alla. Ja poltellessani minä mietin."

"Eri asioita eri aikoina", vastasi haudankaivaja. "Jos tahdotte tietää mitä tuumiskelin juuri nyt, niin voinhan teille sanoa, että tullessanne tänne päin ajattelin parhaillaan teitä!"

"Ajattelin, että jos koetatte selvittää tuon murhan, niin onpa teidän käytävä pitkän vaon päähän", vastasi Benny. "Ja kovaan maahan saatte auranne tunkea kautta matkan! Ette kai ole päässyt pitkällekään sitten viime näkemän?"

Haudankaivaja otti pitkän savipiipun suustaan ja hankasi miettivästi nenäänsä piipun varrella.

"Nähkääs!" huomautti hän hetken päästä. "Koko tässä pitäjässä ei ole toista miestä, jota pidettäisiin minua viisaampana, ja minä sanon, että koko tämän salaisuuden takana on nainen — ihan varmasti!"

"Niin, varmaankin naisia", jatkoi Benny. "Nainen tai naisia, samantekevää! Naiset ovat myrkkyä! Mikään ei ole mennyt vinoon tässä vanhassa maailmassa aina siitä lähtien, kun se luotiin tyhjästä, kuten Mooseksen ensimmäisessä kirjassa kerrotaan, jollei joku nainen myös ollut mukana pelissä! Sanon sen teille, sir, naiset ovat kaiken pahan alku ja juuri — miehet ovat rauhallisia olioita, naiset taas levottomia luontokappaleita."

"Rouva Crippsiä ei ole olemassakaan!" vastasi Benny. "Eipä silti, ettei olisi ollut! Kolme heitä on ollut joskus maailmassa — heidät kaikki olen haudannut, ja viimeisen viitisen vuotta sitten. Se riittää, sanoin minä, kun kätkin hänet maan poveen, — kolmas kerta, tuumin minä, toden sanoo! He olivat hirveitä vanhoja sammakoita, kaikki kolme, ja minä tulen paljon paremmin toimeen leskimiehenä. Jollette ole nainut mies, niin älkää ikipäivinä ottako ketään, hyvä ystävä — ei maksa vaivaa!"

"Painan mieleeni neuvonne", sanoi Blick. "Tehän tunnette asian varsin hyvin kokemuksestanne. Mutta sanokaapa — minkä naisen luulette olevan tämän jutun takana?"

"Saattaa olla yksi tai myös toinen", vastasi Benny. "Minä en pidä ollenkaan siitä Dower-talon Isabellasta — hänellä on liian paljon salaperäisiä ja kummallisia hommia ollakseen minulle mieleen. Olen tuntenut hänet jo vaaksankorkuisesta saakka, mutta aina olen kuullut hänen aikaansaavan pelkkiä rettelöitä. Luulenpa hänen olevan jollakin tavoin osallisena tässä jutussa, mutta hän pysyy vaiti kuin kala. Ja sitten tuo rouva Braxfield — minulla ei ole hänestä lainkaan hyviä ajatuksia?"

"No, mitä hänestä?" kysyi Blick. "Eikö hän ole hyvin kunnioitettava nainen?"

"Riippuu siitä, mitä sanotte hyvin kunnioitettavaksi", vastasi hän. "Minusta ei sellainen nainen ole hyvä eikä kunnioitettava, joka piti kapakkaa saadakseen tyttönsä salavihkaa naitetuksi vanhaan perheeseen kuuluvalle nuorelle herralle! Kurjaksi menettelyksi minä sitä sanon! Mutta hän ajatteli, että nyt oli hyvä tilaisuus tehdä tyttärestä lady Markenmore — siinä käsityksessä hän oli. Eikäpä ihme, vaikkapa hän olisikin kaiken tämän takana, tavalla tai toisella. Naiset, sanon sen teille, ovat aina kaiken pahan alkuunpanijoita. Jos olisitte yhtä hyvin perehtynyt Bibliaan kuin minä — mitä ei kuitenkaan sovi odottaa, sillä minähän olen kirkon tukipylväitä — niin te tietäisitte, että kaikki se, mitä minä teille kerron, on totta kuin Jumalan sana — ihan niin! Ettekö ole koskaan kuullut kerrottavan, mitä Eeva teki vanhalle Aatami-paralle?"

"Niinpä luulen, poikaseni! Ja niin on ollut kautta aikojen — nainen on aina kaiken pahan alku ja juuri", vakuutti Benny. "Voisin kertoa teille naisista useampiakin tarinoita, jollaisia ette löytäisi kymmenestäkään kirjasta, ja sen tekisinkin, kunhan vain pastorimme tulisi kuulustelemaan noita pahankurisia tenavia, joiden näette kerääntyvän minun kirkkooni, ja minun on mentävä pitämään heitä kurissa. Mutta sanon teille suoraan, hyvä ystävä, kun näytätte siivolta ja rehdiltä mieheltä, vaikka olettekin epäilemättä lontoolainen, että jos mielitte päästä tämän jutun perille, niin kääntäkää silmänne naisiin! Naiset ovat aina alunperin syypäitä tappeluihin, murhiin ja äkkikuolemiin — älkääkä unohtako sitä!"

Tässä keskustelussa Blick ei saanut uusia tietoja, mutta se antoi hänelle aimo lailla ajattelun aihetta. Hänkin epäili kovasti rouva Tretheroeta. Blick oli pakottanut hänet tunnustamaan, että von Eckhardstein oli poistunut hänen tietensä, ja oli ilmeistä, että hän oli lähettänyt etsiskelyjoukkueita paroonin järjestetyn lähdön jälkeisenä päivänä tarkoituksella pettää poliisiviranomaisia. Mutta Blick ei tahtonut oikein uskoa, että hän olisi tiennyt mitään murhasta; ikäänkuin sisäinen ääni sanoi hänelle, että rouva Tretheroen ensimmäinen raju syytös Harboroughia vastaan oli todellinen; todellista oli Blickin mielestä myös hänen selvä levottomuutensa, kun hän kysyi vasta eilen iltapäivällä, arveliko Blick, että von Eckhardstein oli tappanut Guy Markenmoren. Jos hän siis tiesi jotakin, mutta salasi sen, niin mitä hän tiesi — ja mihin hän pyrki salaamisellaan? Rouva Tretheroesta hän siirtyi ajattelemaan tämän kamarineitoa; tiesikö Daffy Halliwell jotakin? Hän tuntui, ajatteli Blick, sellaiselta naiselta, jolla oli tapana tai tottumuksena tietää yhtä ja toista.

"Ja totta vieköön", mutisi Blick itsekseen, "hän osaa pitää peijakkaan visusti suunsa kiinni, milloin hän vain tuntee salaisuuksia!"

Sinä iltana, väsyneenä paikkakunnan historian ja topografisten selostusten lukemiseen, hän vetäytyi Valtikan tarjoiluhuoneeseen ja istuutui yksinäiseen nurkkaan. Huoneessa oli muutamia miehiä, pienviljelijöitä ja kylän käsityöläisiä; jos he lainkaan tiesivät, kuka Blick oli, niin he eivät piitanneet paljoakaan hänen läsnäolostaan; he pakisivat vapaasti ja kainostelematta. Tällä kertaa Grimsdale ei ollut tarjoilupöytänsä takana; pienen kahvituvan tarjoilijatar täytti hänen asemestaan isännän tehtäviä; tarjoilijattarella ei ollut paljoakaan puuhailemista, ja kun Blick, joka oli luonteeltaan sydämellinen, näki, että hän silmäili surullisesti ja hieman kaihoisasti, niin hän kumartui tarjoilupöydän yli ja puhutteli häntä. Mutta samalla hän seurasi tarkasti toisella korvallaan kaikkea, mitä hänen takanaan olevat miehet rupattivat. Hän oli tullut siihen kokemukseen, että satunnaisesta huomautuksesta tai yksinäisestä viittauksesta voidaan siepata aika paljon.

Miehet keskustelivat tietysti edellisen maanantaiyön ja tiistaiaamun tapahtumista, he olivat keskustelleet niistä jo kuuden päivän ajan, ja he keskustelisivat niistä vielä monia päiviä — kauemmin, Blick oli siitä varma, kuin sananparreksi tulleet yhdeksän päivää.

"Minusta on hiivatin kummallista", huomautti eräs miehistä, "että kristittyjen ihmisten maassa nuori mies voi saada kuulan kalloonsa ja menettää siten henkensä, ilman että kukaan tietäisi, kuka sen on tehnyt! Ja kuten monesti olen sanonut aina siitä lähtien, kun hänelle kävi siten, sanon vieläkin kerran ja vastedeskin tulen sanomaan — mitä hyötyä meillä on poliiseista? Jos minä olisin ollut poliisin sijassa, olisin löytänyt tihutyöntekijän ja hirttänyt hänet kirkontapulimme korkeuteen jo aikoja sitten!"

"Mikset sitten ole ottanut häntä kiinni, Bob Gravus?" kysyi muuan pisteliäs kuuntelija. "Eihän mikään olisi estänyt sinua siitä!"

"Se ei ole minun tehtäväni, se!" vastasi Bob Gravus. "Minä en ole poliisimies. Mutta", lisäsi hän katsahtaen Blickiin viekkaasti silmää iskien, "jollen erehdy, niin tuo nuori herrasmies lienee niitä hirveän taitavia Lontoon-miehiä, joita sanotaan etsiviksi, ja hän tietänee aivan varmaan paljon enemmän tästä jutusta kuin me!"

Tuntien seurueen tähystelevän häntä, Blick käännähti viimeiseen puhujaan päin.

"Olkaa huoleti, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Luulenpa, etten tiedä yhtään enempää kuin tekään. Haluaisin kovin mielelläni saada tietää paljon enemmän."

"Mutta tehän olette se, joksi teitä sanoin, ettekö olekin?" huomautti
Bob Gravus. "Ainakin teidän kerrottiin olevan."

"No, voittehan pitää minua sinä henkilönä", myönsi Blick. "Mutta minä en voi nähdä tiiliseinän läpi yhtään paremmin kuin tekään!"

"Se on oikeata puhetta, se!" virkkoi eräs miehistä juhlallisesti. "Totta tosiaankin, kuolevaisen ihmisen kyvyt ovat kovin rajoitetut, kuten sanoitte. On asioita, joita ihmislapsi voi suorittaa, ja toisia taas, joita hän ei voi. Eikä tietääkseni ole koskaan ollut miestä, joka olisi saattanut nähdä tiiliseinän läpi. Oikea huomautus!"

"Niin", sanoi toinen, "siinäpä vasta salaisuus, kuka sen on tehnyt, ja yhtä vaikeata lienee sen selvittäminen kuin Selcasterin tuomiokirkon kohottaminen nostovivulla. Eikähän sitä voi lähteä tallustelemaan pitkin lähiseutuja ja tiedustamaan jokaiselta vastaantulijalta: 'Tekö teitte sen kauhean ja katalan tihutyön?' — eipä vainkaan! Mutta miksei? Siksi, että kaikki kieltäisivät tehneensä sitä!"

Kuului yleistä hyväksymisen mutinaa tähän viisaaseen selitykseen. Mutta muuan tummakasvoinen mies, joka oli istunut, eräässä nurkassa ja kuunnellut aina tähän asti vaiteliaana, kohotti äkkiä oluttuoppinsa, ryyppäsi kulauksen ja laski haarikan voimakkaasti kolauttaen jälleen pöydälle.

"Sanon teille kaikille, mitä minä ajattelen, ja mielipiteeni on varma!" huudahti hän. "Tästä master Guy Markenmoren ampumisesta, josta te kaikki jaarittelette kovin paljon, mutta ette tule hullua hurskaammaksi — minä ajattelen, että rouva Braxfield, tuolta Woodlandin huvilasta, ampui hänet! Tämän minä tahdoin sanoa. Rouva Braxfield, joka piti tätä majataloa ennen — hän sen on tehnyt!"

Blick kääntyi tarjoilupöydän luota; toisetkin kääntyivät katsomaan puhujaa; huoneessa syntyi kuolemanhiljaisuus, jonka rikkoi vihdoin juhlallinen ääni.

"Sinun pitäisi ajatella, mitä sinä nyt puhut, Bill Carver!" virkkoi se. "On olemassa laki niitä varten, jotka levittelevät herjaavia huhuja ihmisistä — sinä voit joutua käräjiin! Master Guyhan ammuttiin muuten revolverilla. Rouva Braxfieldilla ei ole revolveria eikä hän ole niin ollen voinut ketään ampuakaan!"

"Eikö ole?" huudahti Bill Carver ivallisesti ja halveksivasti. "Mutta minäpä sanon teille, että hänellä on! Monen monituista kertaa olen nähnyt hänen ammuskelevan sillä, kun varhain aamulla olen käyskennellyt harjanteiden tienoilla. Olen nähnyt hänen monesti ampuvan kettuja, jotka ovat tulleet väijyskelemään hänen siipikarjaansa. Ja kun te kysytte, kuka ampui Guy Markenmoren, niin minä vastaan, että rouva Braxfield ampui hänet! Sen minä sanon — enkä välitä, kuulipa sen kuka hyvänsä! Eikö minulla ole oikeus sanoa, mitä minä ajattelen — tämähän on vapaa maa!"

YHDESKOLMATTA LUKU

Pitkään aikaan tämän rohkean selityksen jälkeen ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta vihdoin keskeytti hiljaisuuden jalkojen laahaava sohina ja sarja kuivia, arastelevia rykäyksiä. Sitten kajahti ääni etäisestä nurkasta keskeltä sankkaa tupakansavua.

"Voidaanhan kylläkin sanoa, että tämä on vapaa maa", huomautti ääni, "mutta sen minä sanon, ettei se ole niin vapaa, että joku mies voisi syyttää naista murhasta! On olemassa sellaista, mitä nimitetään panetteluksi ja herjaukseksi, ja siitä saadaan vastata käräjillä — sellaisesta ei pääse rangaistuksetta. Taidatpa joutua pahaan pinteeseen, Bill Carver, jos aiot kierrellä paikasta toiseen kertomassa, että rouva Braxfield murhasi nuoren master Guy-paran — taidatpa tosiaankin!"

"Minähän en väitä, että hän murhasi hänet!" vastasi Bill Carver. "Minä sanon vain omasta puolestani olevani sitä mieltä, että hän ampui kuoliaaksi hänet — vallan toinen asia! Saattoihan se tapahtua jotenkin tapaturmaisesti!"

"No, jos se sattui jotenkin tapaturmaisesti, niin sehän on ihan eri asia!" virkkoi nuhteleva ääni. "Paljon vakavia ja verisiä murhia on sattunut tapaturmaisesti, myönnän sen! Mutta tuntuu omituiselta, että tämä onnettomuus olisi tapahtunut sillä tavoin. Rouva Braxfield ei ole puhunut mistään sellaisesta, ei ainakaan tähän mennessä."

"Eikä ole todennäköistä, että hän puhuukaan", selitti Bill Carver. "Onhan hän toki siksi viisas! En tunne ainoatakaan tapausta, että joku mies tai nainen olisi ruvennut syyttämään itseään hirvittävistä teoista. Olisipa siinäkin järkeä, jos joku astuisi esiin ja selittäisi tehneensä rikoksen! Eihän kukaan järki-ihminen kai tahallaan pistä päätänsä loukkuun."

"Ee-i — minä en usko, että kukaan järjellinen, lakianoudattava kansalainen ryhtyisi syyttämään itseään rikoksesta — se on uskonnon ja luonnonjärjestyksen vastaista, jotka ovat suuria lahjoja. Ee-i — minä luulen, että jos rouva Braxfield on tehnyt sen jotenkin tapaturmaisesti, sillä pistoolilla, josta Bill Carver puhui, niin hän ajattelee itsekseen: 'No', tuumii hän, 'minulle sattui tässä ikävä onnettomuus, mutta minun ei tarvitse lainkaan puhua siitä', sanoo hän, ja sitten hän ei tietysti hiisku koko asiasta mitään. Tämä menettely on — jokseenkin järkevää. Ja me kaikkihan tiedämme, että tapaturmia sattuu säyseimmillekin meistä!"

"Tapaturma sattuu nyt minulle, jollen korjaa luitani kotiin!" huomautti Bill Carver naurahtaen, noustessaan nurkastansa ja lähtiessään ovelle. "Minun vanha eukkoni valmistaa illallisen kello yhdeksäksi aina sunnuntai-iltaisin, ja jollen minä ole kotona juuri sillä minuutilla, niin nostaa hän kovan melun. Hyvää yötä teille kaikille."

Hän astui ulos toisten toivottaessa hänelle kuorossa hyvää yötä, mutta pysähtyi eteishalliin, kun häntä nykäistiin käsivarresta, ja käännähtäessään huomasi Blickin seisovan ihan lähellä.

"Sananen kanssanne", sanoi Blick. "Tulkaahan tänne." Hän vei Carverin arkihuoneeseensa ja sulki oven. "Tiedättehän, kuka minä olen, Carver?" jatkoi hän matalalla äänellä. "Etsivä! No hyvä — nähkääs, minä kuulin, mitä te puhuitte tuolla. Onko totta, että te olette nähnyt rouva Braxfieldin ammuskelevan pistoolilla — varhain aamulla?"

"Ihka totta, master", vastasi Carver. "Olen nähnyt hänen tekevän niin useamminkin kuin kerran. Olen ollut metsätöissä ylängöllä koko talven ja kevään ja mennyt työmaalleni tavallista varemmin, senjälkeen kun aamut ovat alkaneet käydä valoisiksi. Olen nähnyt rouva Braxfieldin ulkona talonsa lähettyvillä pamauttelemassa kettuja — niitä kiusalaisia on siellä enemmän kuin tarpeeksi, ja kuullut hänen sanovan, että aina ne ovat hänen kanojensa kimpussa. Totta vieköön, minä olen nähnyt hänen hääräilevän pistoolillaan."

"Näittekö hänet viime tiistaiaamuna? — sinä aamuna, jolloin herra Guy ammuttiin?"

"En nähnyt, koska en ollut lainkaan niillä main, sinä päivänä — minä olin Greycloisterin toisella puolen, kolmisen kilometrin päässä." Hän keskeytti puheensa, katsellen etsivää ovelasti. "En halua aikaansaada mitään hämminkiä", jatkoi hän äkisti, "mutta minä olisin voinut sanoa paljon enemmänkin äsken tuolla sisällä kuin mitä sanoin!"

"En tiedä mitään erikoista", sanoi Carver. "Mutta sanoin äsken tuolla — tapaturmaisesti! Mutta kylässä on sellaisiakin, jotka sanovat — tahallaan!"

"Tarkoitatteko, että Markenmoressa on henkilöitä, jotka väittävät rouva
Braxfieldin ampuneen herra Guyn tahallaan?" kysyi Blick. "Niinkö?"

"Aivan niin!" vastasi Carver. "Sellaista huhuilevat jotkut niillä seuduin, missä minä asun — Mitbournen tien varrella. Mutta vasta sen jälkeen on sellaista huhua levitetty, kun saatiin tietää, että rouva Braxfieldin tytär — nuori Poppy — on naimisissa master Harryn kanssa. Kun tämä tuli tiedoksi, alkoivat ihmiset puhua samaa kuin minä kerron nyt teille. 'Kas!' supistaan. 'Asia alkaa valjeta! Hän ampui master Guyn, jotta tämän veli-parka pääsisi sir Harryksi ja nuori neiti lady Markenmoreksi. Niin on laita', sanotaan, 'ei epäilystäkään'. Mutta muistattehan, etten minä ole väittänyt sitä. Minä uskon, että hän, hyvin luultavasti, ampui hänet tapaturmaisesti."

Blick ei piitannut paljoakaan Carverin omasta mielipiteestä; hän pohti mielessään yleistä huhua.

"Kaikki he puhuvat niin!" selitti Carver. "Meidän tiemme varrella, ymmärrättehän? — kaukana kylän toisessa laidassa. Nuo velikullat, joiden näitte istuskelevan tuolla tarjoiluhuoneessa, he ovat tämän puolen väkeä — meillä ei tiedetä, mitä he ajattelevat. Mutta siellä meidän puolessamme, siellä puhutaan yleisesti — hän ampui master Guyn, jotta master Harry pääsisi sir Harryksi ja nuoresta tytöstä tulisi lady! Käsitättekö, master?" Hän keskeytti jälleen puhelunsa — ja loi taas etsivään luihun, ovelan katseen. "Hän on kipakka, nopsa naisihminen, se rouva Braxfield", jatkoi hän äkkiä. "Minä voisin kertoa teille paljon muutakin, jollei minun tarvitsisi pelätä tuottavani kenellekään vaikeuksia. Mutta kertoa voisin!"

"Jos jotakin tiedätte, niin teidän pitäisi kertoa siitä", sanoi Blick.
"Mitä te oikeastaan ajattelette rouva Braxfieldistä?"

"Noh, minäpä sanon teille", virkkoi Carver kotvan kuluttua. "Ehkette nähnyt minua, mutta minä olin läsnä siinä tutkintotilaisuudessa, joka pidettiin kartanossa. Rouva Braxfield, hän meni todistajain aitioon ja esitti todistuksensa. Hän sanoi nähneensä Harboroughin tietyssä paikassa, mäenrinteellä, kamarinsa ikkunasta, määrättyyn aikaan tuona tiistaiaamuna. Hän ei nähnyt kuitenkaan mitään sellaista! Hän ei voinut nähdä sitä paikkaa kamarinsa ikkunasta! — se on mahdotonta! Minä olin rakentamassa hänen taloansa — Woodlandin huvilaa — eikä hänen kamarinsa ikkunasta voi nähdä sitä paikkaa, missä hän sanoi nähneensä herra Johnin. Mutta — hän on saattanut nähdä sen paikan ja myös Harboroughin tai kenet hyvänsä, joka siellä oli, jostakin muualta, missä hän luultavasti oli!"

"Metsikössä, aivan vastapäätä Markenmoren notkelmaa", vastasi Carver.
"Siellä minä olen nähnyt hänet monta kertaa kettuja vaanimassa."

Blick muisti äkkiä suuren karttansa, joka oli vielä levitettynä seinälle. Hän vei Carverin sen luo ja osoitti hänelle muutamia maamerkkejä.

"Olen nähnyt ennenkin tällaisen piirustuksen, master", sanoi Carver. "Vanhalla Tompkinsilla on samanlainen kuin tämä, kehystettynä, vierashuoneessa — monesti olen tarkastellut sitä odottaessani siellä vanhan herran määräyksiä. Ja minä näytän teille sen paikan, mitä tarkoitan." Hän otti taskustaan tulitikun ja ryhtyi osoittamaan paikkoja ja merkkiviivoja edessään olevalla kartalla. "Tuossa on nyt Woodlandin huvila, master, niin selvästi merkittynä kuin ikinä saattaa, ja tuossa se kohta, missä rouva Braxfield sanoo nähneensä Harboroughin. Mutta, kuten näette, näiden kahden paikan välillä on tuossa vähäinen kukkula. Hän ei voinut nähdä sen läpi, ei mitenkään, vai mitä arvelette? Ei! Mutta jos nyt tulisitte tänne, mikä käy hyvin päinsä, hänen taloltaan kukkulan poikki tähän pikkumetsikköön, joka sijaitsee Markenmoren notkelman reunalla, niin huomaatte, että täältä hän saattoi nähdä, suoraan alaspäin, siihen paikkaan, missä hän sanoi nähneensä Harboroughin: se näkyy sieltä kokonaisuudessaan. Ei liene epäilystäkään, että hän näki Harboroughin juuri tuossa paikassa sinä aamuna, mutta hän ei nähnyt häntä kamarinsa ikkunasta, koska se oli mahdotonta! Jos hän kerta näki hänet, niin hän näki hänet tuosta metsiköstä, missä, vakuutan teille, minä olen nähnyt hänet monta kertaa pamauttelemassa kettuja."

"Oletteko nähnyt milloinkaan sitä pistoolia, jota hän käytti?" kysyi Blick. Hän uskoi nyt varmasti päässeensä selville jäljille ja arveli, että hänen pitäisi lähteä seuraamaan niitä.

Blick vetäisi äkkiä esille automaattisen pistoolin ja ojensi sen kumppanilleen.

"Kas!" huudahti hän. "Jollei tämä ole sama ase, niin sitten se on tarkkaakin tarkempi jäljennös siitä, jota näin hänen käsittelevän! Mutta tämmöisiä esineitähän saattaa kai olla hyvinkin paljon, master."

Blick pisti automaattisen pistoolin jälleen taskuunsa ja laski kätensä
Carverin olalle.

"Kuulkaas nyt!" sanoi hän. "Pitäkää kaikki tämä omana tietonanne, niin olette kunnon mies. Älkää hiiskuko siitä puolella sanalla kenellekään — älkää edes vaimollenne. Toivon, ettei teille koituisi ikävyyksiä, kun myöhästytte illalliselta. Mutta — suu poikki, nyt — ei sanaakaan."

"Ymmärrän", vastasi Carver virnistäen viekkaasti. "Minä en mene lörpöttelemään siitä rahtuakaan ennenkuin te sanotte, että se käy laatuun. Mutta muistattehan, että minä sanoin — tapaturmaisesti se on saattanut sattua! Eiväthän ne naiset osaa käsitellä pyssyjä ja pistooleja, kuten tiedätte."

Kun Carver oli poistunut illan hämyyn, käveli Blick edestakaisin huoneessaan runsaasti kymmenen minuuttia, ajatellen. Sitten hän pyörähti makuuhuoneeseensa, veti ylleen päällystakkinsa ja valmistautui lähtemään ulos. Eteishalliin laskeuduttuaan hän kohtasi Grimsdalen, joka juuri oli tulossa sisälle.

"Kävelyllekö vielä, herra Blick?" kysyi majatalon isäntä hymyillen.
"Kaunis iltapa nyt onkin!"

"Aion mennä Selcasteriin", vastasi Blick, "mutta kuulkaas — luullakseni en palaa takaisin tänä iltana: jään yöksi Mitreen. Näette minut jälleen johonkin aikaan huomisaamuna."

Grimsdale ilmaisi nyökäten ymmärtäneensä ja päästi vieraansa menemään. Ja Blick lähti kävelemään kuutamoista tietä pitkin Selcasteriin päin, yhä ajatellen, aprikoiden, laskelmia tehden, ja kaikki hänen ajatuksensa ja mietteensä pyörivät erään rouva Braxfieldia koskevan seikan ympärillä.

Rouva Braxfield oli seuraavana aamuna puoli kahdeksan aikaan antamassa juuri määräyksiä apuvaimolle, joka tuli aina maanantaisin Woodlandin huvilaan, kun kolkutus kajahti pääovelta. Hän aukaisi oven itse ja kohtasi Blickin, poliisikomisarion ja vielä kolmannen henkilön — siviilivaatteisiin puetun, mutta ilmeisesti poliisimiehen. Nämä kolme miestä, jotka kaikki tähystelivät häntä tarkasti, näkivät hänen säpsähtävän, rypistävän kulmiaan ja kalpenevan. Mutta he eivät olleet huomaavinaan mitään erikoista, ja poliisikomisarion ääni oli kohtelias ja ystävällinen, kun hän puhutteli rouva Braxfieldia.

"Hyvää huomenta, rouva Braxfield!" sanoi hän. "Pistäydyimme vähän pakisemaan kanssanne, rouva. Saammeko tulla sisälle?"

Rouva Braxfield vetäytyi eteishalliin ja avattuaan oven viittasi vieraita astumaan samaan huoneeseen, jossa Blick oli kuunnellut rouva Fransemmeryn kertomusta kolme päivää sitten. Siviilipukuinen mies, joka tuli sisään viimeisenä, sulki huolellisesti oven ja jäi seisomaan sen eteen.

"Mitä te tahdotte?" kysyi rouva Braxfield. Väri oli palannut hänen kasvoilleen ja hän katseli miehiä hyvin vihaisesti ja varmasti; vihastusta ilmaisi hänen äänensäkin.

"Tahdomme puhua kanssanne viime tiistaiaamun tapahtumista, rouva Braxfield", vastasi poliisikomisario. "Vain rauhallista puhelua — meidän keskemme."

"En oikein ymmärrä tuota 'meidän keskemme'!" huudahti rouva Braxfield ilmeisen rajusti. "Minusta tuntuu, että muutamat ihmiset tarkoittavat sanoessaan 'meidän keskemme' ihan päinvastaista. Luulen, että joku teistä" — tällöin hän katsahti kiukkuisesti Blickiin — "joku teistä on jaaritellut minusta, takanapäin! Täällä on minun apulaiseni, joka juuri on tullut kylästä, ja hän kertoi, että siellä alhaalla kiertelee huhu minusta ja murhasta! Ei — vielä muutakin! Ihmiset puhuvat, jotkut, että minä olisin sekaantunut siihen jollakin tavoin — tehnyt sen itse, niin sanovat jotkut, häikäilemättä! Mutta missä on moisen huhun alkuunpanija, olisipa hauska tietää? Minä otan kuitenkin selvän hänestä — ja sittenpä saadaan nähdä, mitä minun asianajajallani on asiasta sanottavaa!"

"Aivan niin, rouva Braxfield", myönsi poliisikomisario. "Teillä on täysi oikeus menetellä siten, jos teistä on levitelty vääriä huhuja. Mekin olemme kuulleet niistä huhuista ja haluaisimme tehdä teille muutamia kysymyksiä. Olen varma siitä, että käsitätte niihin vastaamisen koituvan itsellenne eduksi — vai mitä arvelette, rouva Braxfield?"

"Riippuu siitä, millaisia ne ovat!" vastasi rouva Braxfield vielä suutuksissaan. "Minä teen mieleni mukaan!"

"No niin, ensimmäinen seikka on tämä", jatkoi poliisikomisario ryhtyen käyttämään hieman ankarampaa puhetapaa. "Pelkään, ettette kertonut puhdasta totuutta kuulustelussa joku päivä sitten. Te sanoitte nähneenne John Harboroughin eräässä paikassa mäenrinteellä kamarinne ikkunasta — makuuhuoneenne ikkunasta. Mutta, rouva Braxfield, te ette voinut nähdä häntä sieltä makuuhuoneenne ikkunasta, koska teidän talonne ja tuon paikan välillä on mäen törmä. Mitä sanotte tähän?"

Rouva Braxfield oli kalvennut jälleen ja säpsähti huomattavasti tämän kysymyksen kuultuaan, ja hänen huulensa puristuivat hetkeksi yhteen.

"Minä näin hänet joka tapauksessa!" sanoi hän äreästi. "Olen saattanut vähän erehtyä siitä paikasta, mistä hänet näin, mutta —"

"Mistä sitten näitte hänet?" kysyi poliisikomisario. "Noh — sitä te ette ole voinut unohtaa — tärkeä asia!"

Mutta rouva Braxfieldin huulet puristuivat jälleen yhteen ja hänen kalpeille poskilleen alkoi ilmestyä punaisia suuttumuksen täpliä.

"Jollette tahdo puhua, niin minä virkistän muistianne" sanoi poliisikomisario. "Ettekö nähnyt häntä pienen metsikön laidasta lähellä Markenmoren notkelmaa? Noh!"?

"Se on minun asiani!" sanoi rouva Braxfield käyden äkkiä uhmaavaksi.
"Mitä se teille kuuluu?"

"Kyllä vain!" vastasi hän. "Jos te rupeatte käyttämään tuollaista puhetapaa, rouva Braxfield, niin meidän on puhuttava selvempää kieltä. Kuulkaapas nyt, rouva Braxfield, mitä minä sanon: me tiedämme yhtä ja toista. Teillä on ollut tapana käydä siinä metsikössä tai sen lähettyvillä, hyvin varhain aamulla ammuskelemassa kettuja; ketut, kuulemma, ovat ahdistelleet teidän siipikarjaanne. Eikö niin?"

"Entäs sitten, jos olisinkin?" kysyi rouva Braxfield. "Luuletteko, että minä annan kettujen siepata arvokkaat kanani ja kananpoikaseni? Enhän toki! En kaikkien metsämiesten uhallakaan! Ihan niin! Tahtoisin ampua jokikisen ketun, joka kiertelee näillä main! Ja jos jotakin olen tehnyt, niin olen sen tehnyt peloitellakseni vain niitä."

"Nämä kettuasianne te voitte selvittää jahtimestarille rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario suopeasti. "Metsästäjäin mielestä on ketun ampuminen todella inhoittava rikos, mutta poliisin valtuudet eivät ulotu sen käsittelyyn. Mutta, rouva Braxfield, millä te tavallisesti ammuitte kettuja? Rihlapyssyllä, metsästyskiväärillä vaiko revolverilla? Tahi — käytittekö automaattista pistoolia? Noh!"

Rouva Braxfield katseli miehestä mieheen. Kolme silmäparia oli tähdätty häneen tiukasti.

"Kuka teille on kertonut kaiken tämän?" huudahti hän äkkiä. "Kuka on ollut —"

"Käytittekö automaattista pistoolia, mitä?" jatkoi poliisikomisario itsepintaisesti. "Kuulkaas nyt, rouva Braxfield, miksette vastaa rehellisesti?"

"Käytitte siis sitä! Hyvä; mutta", jatkoi poliisikomisario, "mistä saitte sen?"

Rouva Braxfield, joka tähän asti oli seisonut pöydän vieressä keskellä huonetta vastapäätä kolmea vierastaan, istuutui äkkiä lähimmälle tuolille, pani kädet ristiin syliinsä ja katseli rauhallisesti miehestä toiseen.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti, kiinnittäen lopulta katseensa poliisikomisarioon. "Te kai luulette olevanne hyvin vilpitön, suorapuheinen ja muuta sellaista, mutta jos minulta mielitte tietoja saada, niin teidän on oltava paljon vilpittömämpi! Ja sanon teille suoraan, ettette saa minua todistamaan itseäni syylliseksi! Minä en ole sanonut, että minulla olisi ollut automaattinen pistooli. Te sanoitte: 'Käytittekö automaattista pistoolia pelästyttääksenne kettuja!?' Minä vastasin: 'Entäs sitten, jos käytinkin?' Tämä ei merkitse vielä sitä, että olisin sitä käyttänyt tai että minulla olisi sitä koskaan ollutkaan. Olen halukas ilmoittamaan kaiken sen, mitä tiedän, mutta te kohtelette minua epäluuloisesti, eikä minua taas saada pakotetuksi tekemään minkäänlaista tunnustusta, joka voisi käydä vahingolliseksi minulle ja myös muille, varsin todennäköisesti. Kohdelkaa minua hyvin, niin —"

"Rouva Braxfield", keskeytti poliisikomisario, "meidän tarkoituksenamme on ollut kohdella teitä vain hyvin, mutta me tiedämme eräitä asioita ja haluaisimme teiltä jonkinlaista selitystä. Kun siis pyydätte minua puhumaan selvemmin, niin minä teen sen! Voinhan sanoa teille, että on löydetty automaattinen pistooli."

Poliisikomisario lakkasi äkkiä puhumasta. Rouva Braxfield, jota oli kohdannut aavistamaton isku, oli käynyt huuliltaan kalpeaksi, ja hänen sormensa puristuivat nyrkkiin. Hän hätkähti silminnähtävästi.

"Löydetty, rouva Braxfield!" sanoi poliisikomisario ankarasti. "Minun ei tarvitse kysyä, tiedättekö te, mistä se löydettiin — minä luulen teidän tietävän. Siinä automaattisessa pistoolissa on tietysti tehtaanmerkki ja numero, ja muuan selcasterilainen pyssyseppä on todennut sen samaksi pistooliksi, jonka hän myi vasta hiljan Harry Markenmorelle — teidän vävyllenne. Rouva Braxfield, me tiedämme lisäksi aivan eittämättömän varmasti, että teillä on ollut tapana käyttää juuri senmallista automaattista pistoolia peloitellessanne tai ampuessanne kettuja. Olkaa rehellinen. Antoiko Harry Markenmore teille sen pistoolin, jota käytitte — pistoolin, joka on nyt meidän hallussamme? Noh!"

Rouva Braxfield istui vaiteliaana hetkisen. Tuon tuosta hän katsahti kysyjään ja sitten taas sormissaan oleviin sormuksiin, joita hän kierteli koneellisesti. Kesti hyvän aikaa ennenkuin hän aukaisi huulensa. Mutta samalla kun hän aukaisi ne, levisi hänen kasvoilleen tavattoman röyhkeä ja uhmaileva ilme.

"Minä en virka enää sanaakaan!" sanoi hän. "Painakaa mieleenne, te kaikki, etten minä ole tunnustanut mitään!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin ja huokasi — huokasi kuin ihminen, jonka täytyy pakosta suorittaa ikävä velvollisuus, vaikkapa vastoin tahtoaankin.

"No hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän tyynesti. "Sittenpä ei ole muuta neuvoa — teidän on lähdettävä meidän mukaamme."

"Tarkoitatteko, että aiotte viedä minut Selcasteriin?" kysyi rouva Braxfield epäilyttävän levollisesti. "Olkoon menneeksi! — mutta saattepa sitä katua, enemmän kuin aavistattekaan! Hyvä on — saan kai pistäytyä yläkertaan ja laittautua matkakuntoon?"

"Ette!" sanoi poliisikomisario. "Ei mihinkään minun näkyvistäni, nyt! Teillä on täällä talossanne nainen — voitte soittaa ja pyytää häntä tuomaan kaikki, mitä tahdotte. Sitten — vaunut odottavat ulkona."

"Kas!" huomautti rouva Braxfield ilkkuvasti. "Tehän teette vain siten kuin olette aikoneetkin! Hyvä, herra poliisikomisario ja te muut kaksi — saatte maksaa tämän!"

Mutta poliisikomisario viittasi ääneti Blickiä soittamaan sisälle apuvaimon.

KAHDESKOLMATTA LUKU

Viisi minuuttia myöhemmin apuvaimo, hämmästyneenä ja surkeana, pitäen koholla esiliinansa kulmaa pyyhkiäkseen sillä silmiään, näki pikku kulkueen loittonevan Woodlandin huvilan puiston poikki ja kukkulan yli ruohoisen aukeaman laitaan, missä vaunut odottivat. Hän seurasi silmillään rouva Braxfieldiä, kunnes tämä oli kadonnut; mutta rouva Braxfield ei katsahtanut kertaakaan taakseen. Hän oli kiinnittänyt katseensa yksinomaan vaunuihin, joilla hänet piti vietämän pois. Tätä tehtävää varten oli paikalla vielä kaksi etsivää; toinen ajajanistuimella, toinen vaunujen ovella, ja heidät nähdessään hän naurahti ivallisesti.

"Tulittepa te hyvin varustautuneina, tosiaankin!" sanoi hän pisteliäästi sanojaan korostaen. "Nytpä huomaan, mitä oli mielessänne! Tätä te sanotte puheluksi meidän keskemme — suoruudeksi ja vilpittömyydeksi — ja muuksi sellaiseksi! Halpamaista!"

"Jos vain olette vilpitön, rouva Braxfield, ei teitä lainkaan tarvitse lähteä kuljettamaan minnekään", sanoi poliisikomisario. "Jos vain suostutte sanomaan minulle —"

"Minä en sano mitään!" puuskahti rouva Braxfield. "En yhtään mitään! — en sanaakaan! — ennenkuin olen tavannut asianajajani, herra Crewen. Te kai ette kieltäne minulta oikeutta tavata häntä, kun olen päässyt sinne, mihin aiotte viedä minut?"

"Te saatte tavata herra Crewen kymmenen minuutin kuluttua Selcasteriin saavuttuanne", myönsi poliisikomisario. "Annan siitä määräyksen. Nämä minun mieheni pitävät kyllä siitä huolen, että matkanne sujuu mukavasti ja ettei teidän ja herra Crewen kohtaamiselle aseteta minkäänlaisia esteitä — ja minä toivon, rouva Braxfield, teidän itsenne vuoksi, että siihen mennessä, kun minä saavun takaisin Selcasteriin, olette ajatellut asioita tarkemmin ja ollut avomielisempi ja vilpittömämpi asianajajallenne kuin olette minulle ollut!"

"Se on minun asiani", sanoi rouva Braxfield. "Siinä suhteessa en tarvitse teidän neuvojanne. Mutta — aiotteko palata takaisin heti? Herra Crewe tarvitsee teitä."

"En aivan heti", sanoi poliisikomisario. "Te saatte seurata miehiäni —
Blick ja minä itse aiomme käväistä Harry Markenmorea katsomassa."

Rouva Braxfield, joka oli nousemassa vaunuihin, pysähtyi. Hänen silmiinsä tuli kysyvä ilme.

"Sallikaa meidän hoitaa omat asiamme, olkaa hyvä, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. "Astukaa sisälle! Teitä kohdellaan mahdollisimman huomaavaisesti, kuten tulette näkemään. Marshall!" jatkoi hän kääntyen miehen puoleen, joka oli seurannut Blickiä ja häntä itseään huvilaan. "Viekää rouva Braxfield minun huoneeseeni, niin pian kuin olette päässeet Selcasteriin, ja lähettäkää Robinson heti Crewen luo pyytämään, että tämä tulisi tapaamaan rouva Braxfieldiä. Kaiken muun te jo tiedättekin — minä palaan sinne takaisin niin nopeasti kuin mahdollista."

Vaunut vierivät pois vieden mukanaan kolme jäykkäkasvoista miestä ja hyvin kiihtyneen naisen, ja poliisikomisario otti päästään suippokärkisen ja hopeakoristeisen kypäränsä ja kuivasi otsaansa.

"Huh!" sanoi hän. "Ikävää hommaa tämä, Blick! Miksi hiidessä tuo mieletön nainen ei voinut olla rehellinen, sensijaan että hän käyttäytyi tavalla, joka oli omiaan herättämään epäluuloa? Muutamia sanoja — tyydyttävä selitys — eikä meidän olisi tarvinnut joutua moiseen selkkaukseen."

"Hän on päättäväinen ja omapäinen nainen", vastasi Blick miettivästi. "Mutta minä puolestani en olisi tyytynyt mihinkään selityksiin. Minä en epäile vähintäkään, että hän heitti tämän automaattisen pistoolin mäyränpesään, ja jollei se saata häntä huonoon valoon, niin sitten ei mikään!"

"Teistä tuntuu siis hyvin luultavalta, että hän ampui Guy Markenmoren?" tiedusti poliisikomisario.

"No, jos haluatte sen tietää, niin tunnustan, että minusta tuntuu!" selitti Blick avoimesti. "Se tapahtui nähtävästi hetkellisessä kiihkossa, mutta minä luulen hänen tehneen sen. Niiden havaintojen perusteella, joita olen hänestä tehnyt, hän näyttää olevan nainen, joka ei kaihtaisi mitään. Ilmeisesti hänellä on rajattoman kunnianhimoisia pyrkimyksiä tyttäreensä nähden, ja kovin hartaasti hän halusi, että tästä tulisi lady Markenmore tavallisen rouva Harryn asemesta. Fransemmery voi kertoa teille, että rouva Braxfield kiihtyi hirveästi kuullessaan, että Guylta oli jäänyt poika ja ettei Harry perisikään baronetin arvoa. Oli miten oli, mutta hyvin painavat seikat puhuvat joka tapauksessa häntä vastaan. Eikä hän olisi ensimmäinen nainen, joka perhe-etujen ajamiseksi on turvautunut murhaan — ei vainkaan!"

"Mikähän mahtoi saada hänet säpsähtämään, kun minä mainitsin, että me aioimme lähteä tapaamaan Harry Markenmorea?" huomautti poliisikomisario. "Ja mikä saattoi hänet tiedustamaan, oliko tarkoituksemme vangita Harry Markenmore? Varmaa on, että vaikka rouva Braxfield olisikin syyllinen, niin Harry Markenmore ei kai ole — ei ole voinut olla hänen rikostoverinsa?"

"Sitä en tiedä!" vastasi Blick lakoonisesti. "Mutta — hän tuli hämilleen. Kas, tuollapa onkin Harry Markenmore — meidän ei tarvitse mennä kartanoon häntä tapaamaan."

He olivat tällöin kavunneet juuri notkopolun poikki ja olivat menossa puiston halki Markenmoren kartanoon päin. Ja hieman kauempana edessään he näkivät nyt Harry Markenmoren pitämässä silmällä kolmen neljän miehen työskentelyä, jotka olivat jättimäisen jalavan kaatopuuhissa. Hän äkkäsi heidät samalla hetkellä ja lähti astumaan heitä vastaan, silmäillen kysyvästi päästyään heidän luoksensa.

"Hyvää huomenta, herra Markenmore", aloitti poliisikomisario. "Me olimme juuri menossa kartanoon teitä tapaamaan. Nähkääs", jatkoi hän alentaen vaistomaisesti ääntään siitä huolimatta, että he olivat aivan yksinäisessä paikassa, "teidän veljenne kuolema on synnyttänyt varsin ikävän tilanteen. Herra Markenmore, te voitte nyt auttaa meitä sen selvittämisessä, tavalla tai toisella, jos suvaitsette antaa meille erään tiedon: koko asia voitaneen selittää hyvin helposti — ainakin olen varma siitä, että te tahdotte auttaa meitä, jos voitte."

"Millä tavoin?" kysyi Harry. Hän seisoi kädet taskuissa katsellen vuoroin kumpaankin mieheen; Blickistä tuntui, että hän oli levoton. "Mitä haluatte tietää?"

"No, ennen kaikkea", vastasi poliisikomisario tyynesti, "lienee parasta kertoa teille, mitä me tiedämme. Älkää nyt vain pelästykö tai kiihtykö sen johdosta, herra Markenmore, mitä minä tulen sanomaan —"

Harry Markenmoren suun ympärillä väreili omituinen ilme, ja hän loi
Blickiin yhtä omituisen katseen.

"Se on oikein, herra Markenmore!" myönsi poliisikomisario. "Ette varmaankaan, kunhan vain saatte tietää, mitä tarkoitan. Katsokaas nyt, etsiväkersantti on tutkimuksia tehdessään saanut selville, että te ostitte joku aika sitten Webley Fosbery-mallisen automaattisen pistoolin pyssyseppä Widdingtonin kaupasta, Selcasterista. Onko asia niin, herra Markenmore?"

"Sitäpä ajattelinkin", sanoi poliisikomisario. "No hyvä — tuntisitteko sen pistoolin, jos saisitte sen nähdä?"

Poliisikomisario kääntyi Blickiin, joka ripeästi veti automaattisen pistoolin taskustaan ja ojensi sen Harrylle. Molemmat katselivat Harrya uteliaina, kun hän tutki sitä.

"Herra Markenmore!" keskeytti poliisikomisario. "Nyt joudummekin asian ikävään puoleen! Tämä pistooli löydettiin, etsiväkersantti Blick itse löysi sen, heitettynä onkaloon — mäyränpesään — tuon notkotien varrella oleviin pensaikkoihin, viime perjantai-iltana. Herra Markenmore, voitteko te antaa minkäänlaista selitystä siihen, miten teidän pistoolinne joutui sinne? Sillä tämä on se automaattinen pistooli, jonka te ostitte Widdingtonilta — me olemme todenneet numeron ja merkin samaksi."

Harry Markenmoren tähän asti verevät kasvot olivat kalvenneet ja hän tuijotti automaattiseen pistooliin kulmiaan rypistäen, ilmeisesti puolittain suuttuneena, puolittain hämmästyneenä.

"Mitä!" huudahti hän. "Kuinka minä voisin tietää, miten se on joutunut sinne? Minä en tiedä siitä asiasta yhtään mitään!"

"Mutta pitäisihän teidän tietää, mitä te teitte pistoolilla ostaessanne sen, herra Markenmore!" sanoi poliisikomisario. "Käsitän teidän viimeisestä huomautuksestanne, että luovutitte sen käsistänne. Olkaapa nyt, herra Markenmore, vilpitön meitä kohtaan! Kenelle annoitte pistoolinne — tai kenelle lainasitte sen? Siis, kuka sen on saanut?"

Harry Markenmore ojensi pistoolin takaisin ja työnsi kätensä jälleen taskuihinsa.

"Kuulkaas!" sanoi hän levollisesti. "Teidänkin pitäisi olla vilpittömiä minua kohtaan. Tahdotteko väittää, että tämä on se kapine, joka aiheutti veljeni kuoleman?"

"Se tuntuu meistä varsin luultavalta, herra Markenmore", vastasi poliisikomisario. "Me näytimme tätä poliisilääkärille eilisiltana, ja hänen mielestään on käytetty juuri tällaista asetta."

"Entä kenen epäilette sitä käyttäneen?" kysyi Harry. Hän näytteli nyt tutkijan osaa ja katseli kahta miestä yhtä terävästi kuin nämä olivat aikaisemmin katselleet häntä. Poliisikomisario epäröi.

"Minusta olisi parempi, että te kertoisitte meille, mitä teitte pistoolilla", aloitti hän. "Minusta —"

"Minä taas pidän parempana, että te sanotte minulle, kenen epäilette käyttäneen sitä veljeäni vastaan", selitti Harry. "Pitäkää te parempana mitä hyvänsä, mutta minä en sano mitään sellaista, mikä voisi heittää syyllisyyden varjon aivan viattomien ihmisten päälle. Tämä on suoraa puhetta — ja ehdotonta!"

Poliisikomisario katsahti Blickiin. Blick taas, joka oli harkinnut mielessään tilannetta, nyökkäsi.

"Hyvä, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Minä aloitan siis. Meistä on syytä epäillä rouva Braxfieldia. Me olemme todenneet, että hänellä on jonkun aikaa ollut tapana käydä ammuskelemassa automaattisella pistoolilla Markenmoren notkelman laidassa sijaitsevan metsikön lähettyvillä, karkoittaakseen siten kettuja kanojensa kimpusta, ja että hänet on nähty siellä hyvin varhaisina aamuhetkinä. Onko hän käyttänyt teidän pistoolianne, herra Markenmore?"

"Rouva Braxfield kieltäytyy sanomasta mitään muuta", vastasi poliisikomisario, "kuin että hän on käynyt ampumassa kettuja silloin tällöin, samoihin aikoihin ja samoilla paikoilla kuin olen maininnut. Ja seurauksena on ollut, että meidän on täytynyt viedä hänet Selcasteriin, siksi aikaa kuin tutkimukset —"

"Olemme pidättäneet hänet lisäkuulusteluja varten", sanoi poliisikomisario ruveten äkkiä käyttämään ankaraa virallista puhetapaa. "Hänen on vain annettava meille tyydyttävä selitys —"

"Saakeli soikoon!" huudahti Harry Markenmore äkkiä. "Tiedättekö, että rouva Braxfield on minun anoppini? Mitä hittoa te tarkoitatte, kun rohkenette luulotella että hän on murhannut veljeni."

"Rauhoittukaa, herra Markenmore", sanoi poliisikomisario. "Auttakaa meitä selvittämään tämä automaattista pistoolia koskeva juttu. Sanokaa meille, annoitteko sen ja miksi rouva Braxfieldille, ja voitteko selittää, minkätähden se oli kaivettu maahan? Sitten —"

Mutta Harry, mutisten suuttuneena itsekseen jotakin, kääntyi äkkiarvaamatta ja lähti harppomaan nopeasti Markenmoren kartanoon päin, ja vaikka poliisikomisario kehoitti häntä pysähtymään ja palaamaan järkiinsä, niin hän riensi eteenpäin mistään piittaamatta. Poliisimiehet katsahtivat toisiinsa.

"Minusta olisi pitänyt vaatia häntä lähtemään mukanamme Selcasteriin", sanoi Blick. "Jos hän ja rouva Braxfield olisivat joutuneet vastatusten —"

"Eipä hätääkään!" sanoi hän. "On eräs keino, jolla herra Markenmore saadaan puhumaan! Hän saa antaa selityksensä oikeussalissa. Menkäämme Selcasteriin, ja jolleivät Crewen neuvot ole saattaneet sitä naista järkiinsä, niin minä panen hänet syytteeseen, ja oikeus kokoontuu kello yksitoista tänä aamuna."

"Aion!" selitti poliisikomisario. "Minulla on siihen oikeus sen perusteella, mitä jo tiedämme. Lähtekäämme — Valtikasta saamme ajoneuvot."

Ajaessaan puoli tuntia myöhemmin poliisiasemalle, he kohtasivat Crewen, asianajajan, juuri tulossa sieltä. Hän hymähti poliisikomisariolle kuivakiskoisesti, häijysti.

"Hm!" sanoi hän vetäytyen syrjään. "Olettepa kohdelleet aika väkivaltaisesti rouva Braxfieldia! Mutta minä olen neuvonut häntä kertomaan teille, mitä tahdotte tietää. Ja jos olisin teidän asemassanne, niin antaisin hänen senjälkeen mennä kaikessa rauhassa kotiinsa. Hän on koko lailla vimmastunut — ja hän on antanut minulle eräitä määräyksiä, joista voi ehkä olla hyötyä teille — vaikka näin meidän kesken puhuen minä olenkin sitä mieltä, että hän tekee siinä hupsusti!"

Poliisikomisario viittasi Blickiä seuraamaan itseään huoneeseensa. Ulkopuolella oven edessä seisoi etsivä; sisällä istui rouva Braxfield keskustellen ystävällisesti kahden; muun etsivän kanssa, jotka päämiehensä viittauksesta poistuivat.

"Kas niin, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario istuutuessaan, virkapöytänsä ääreen. "Tapasimme vastikään teidän asianajajanne, ja hän sanoi minulle, että suostutte nyt antamaan meille haluamamme tiedot. Mutta minun on sanottava teille, että olen hieman kyllästynyt tähän ja haluan saada mutkattomat vastaukset kysymyksiini. No niin — onko sen automaattisen pistoolin, jolla te olette pelotellut kettuja, antanut teille Harry Markenmore?"

"Nähkääs — se tapahtui vähän senjälkeen, kun hän oli mennyt, minun suostumuksellani, kihloihin tyttäreni kanssa. Hän pistäytyi tietysti silloin tällöin tervehtimään meitä Woodlandin huvilaan, aina iltaisin. Ja monesti hän sanoi, että seutu oli kovin yksinäinen kahden naishenkilön asuttavaksi — sillä Braxfieldkin kävi vain harvoin siellä. Ja eräänä päivänä hän toi minulle sen pistoolin ja näytti meille molemmille, miten sitä on käytettävä. Ja kun ne ketut rupesivat ryöstelemään minun kanojani, niin minä muistin pistoolin ja ryhdyin karkoittamaan niitä sillä. Koskaan en sentään osunut tietääkseni."

"Nähkääs", vastasi rouva Braxfield ilmeisen vastahakoisesti, "siinä minä olen ollut aika hupsu! Kuultuani Guy Markenmoren murhasta kävin hermostuneeksi — säikähdin. Ajattelin, että voidaan toimeenpanna kotietsintä — eihän sitä koskaan tiedä — ja herättäisi kummastusta, jos minulta tavattaisiin pistooli, ja sitten — nähkääs, minä heitin sen menemään."

"Syvään loukkoon pensasaidan taakse lähellä taloani olevan tien varrelle", sanoi rouva Braxfield.

"Vielä eräs kysymys", virkkoi poliisikomisario. "Näittekö lainkaan Guy
Markenmorea viime tiistaiaamuna ja ammuitteko pistoolilla sinä aamuna?"

"En!" selitti rouva Braxfield. "Minä en nähnyt vilahdustakaan Guy Markenmoresta — en ole nähnyt häntä seitsemään vuoteen — enkä ampunut kertaakaan pistoolilla sinä aamuna — se ei ollut mukanani."

Poliisikomisario kutsui Blickin syrjään, ja he keskustelivat kuiskaten muutamia minuutteja. Vihdoin poliisikomisario käännähti ympäri.

"Hyvä, rouva Braxfield", sanoi hän. "Minä en pidätä teitä hetkeäkään kauempaa. Itse olette syypää siihen, että teidät tuotiin tänne. Voitte lähteä nyt."

"Minä lähden!" sanoi hän. "Ja huonosti käy sille, joka pidättäisi minua hetkeäkään kauempaa! Ja yhtä huonosti käy jokaiselle, joka vielä levittelee huhuja minusta! Mutta minä olen päättänyt ryhtyä toimenpiteeseen, joka tulee hämmästyttämään teitä. Teidän poliisimiesten olisi tiedettävä, mikä se on — jotakin, mikä olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin. Minä olen antanut Crewelle määräyksen julkaista heti tänä aamuna ilmoituksen, jossa tarjotaan suuri palkkio kenelle hyvänsä, joka voi antaa tietoja Guy Markenmoren murhaajasta, jotta tämä saataisiin vangituksi ja syytteeseen asetetuksi; jos teillä poliiseilla olisi ollut vähänkään järkeä, niin olisitte tehneet sen jo aikoja sitten! Hyväinen aika, luuletteko te, ettei Markenmoressa ole ihmisiä, jotka tietävät jotakin? Pyh, siellä ei ole ainoatakaan sielua, joka ei ilmiantaisi omaa äitiään viiden punnan setelistä! Mutta minulle eivät viiden punnan setelit tee kiusaa, sen sanon! Minä voisin ostaa koko Markenmoren, jos haluaisin!"

"Hyvästi nyt, rouva Braxfield", sanoi poliisikomisario. Muistaen samassa, että rouva Braxfield oli saapunut kaupunkiin vastoin tahtoaan, hän lisäsi kohteliaasti: "Haluatteko ajaa kotiinne vaunuilla? Minä tilaan ne heti."

"Kiitos, minä kyllä hankin itselleni vaunut ja myös maksan niistä", sanoi rouva Braxfield purjehtiessaan ulos. "Minä en tarvitse mitään suosionosoituksia!"

"Luullakseni olemme vihdoinkin kuulleet puhtaan totuuden tuosta automaattisesta pistoolista?" huomautti hän. "Olisihan Harry Markenmorekin voinut sanoa sen meille!"

"Minä luulen, ettei hän tiennyt rouva Braxfieldin heittäneen sitä menemään", vastasi Blick. Hän käveli huoneessa edestakaisin, ilmeisesti levottomana ja tyytymättömänä; lopulta hän pysähtyi ikkunan eteen, jääden katselemaan kadulle. "Tuolla on itse Harry Markenmore Chilfordin seurassa", huudahti hän äkkiä. "Hän on varmaan hypähtänyt ratsun selkään heti meistä puistossa erottuaan. He ovat juurikään kohdanneet rouva Braxfieldin, ja hänen kielensä käy kuin rokkapata, kai!"

"Häntä ja Harry Markenmorea ja pistoolia koskeva juttu ei tyydytä minua", virkkoi Blick. "Loppujen lopuksi me emme tiedä muuta kuin mitä rouva Braxfield on vakuuttanut, mutta herra Harry ei ole sanonut vielä mitään. Jos herra Markenmore antoi hänelle pistoolin siitä viattomasta syystä, josta hän puhui — suojeluvälineeksi taloon — niin miksei herra Markenmore ilmoittanut sitä kursailematta, ilman moista salaperäistä menettelyä ja malttiaan menettämättä kaupanpäällisiksi? Kovin epätyydyttävää!"

"Hän suuttui kai sentähden, että rouva Braxfield on hänen anoppinsa ja hänen olisi pitänyt kertoa vaimolleen meidän epäilyksistämme", huomautti poliisikomisario. "Ei lainkaan hauska tilanne nuorelle naiselle, joka on joutunut perheeseen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Enpä luule, että minustakaan olisi tuntunut hauskalta, jos olisin ollut Harry Markenmoren asemassa, mennä sanomaan nuorelle vaimolleni: 'Kuuleppas, poliisit ovat napanneet kiinni äitisi epäluulonalaisena veljeni murhaan!' Miltäs teistä tuntuisi? Näin minä selittäisin hänen kiihtymyksensä."

Blick ei vastannut mitään. Hän tuijotti ulos ikkunasta vaiteliaana vielä kotvasen. Äkkiä hän puhkesi puhumaan.

"Chilford poikkeaa tänne", sanoi hän. "Nuo kaksi ovat pitäneet hänelle aika saarnan!"

Chilford astui samassa sisälle ja pudisti päätänsä ivallisen nuhtelevasti huoneessaolijoille.

"Jopa jotakin — jopa jotakin!" sanoi hän: "Jokseenkin mielivaltaista toimintaa, vai mitä — kun rouva Braxfield pistetään kiinni tuolla tavoin, sittenkun häntä on ensin koetettu saada todistamaan itsensä syylliseksi. Ai — ai! Ette kai koettanekaan uskotella minulle, kumpikaan teistä, pitävänne rouva Braxfieldia niin mielettömänä, että hän murhaisi miehen, jonka sukulainen hänestä vastikään on tullut avioliiton kautta — vieläpä Markenmoren perheen jäsenen! Olen todella hämmästynyt!"

"Kuulkaapas, Chilford!" keskeytti poliisikomisario korviensa punastuessa hieman, "olkaa vain hämmästynyt! Rouva Braxfield saa syyttää vain itseään, ja hänet on päästetty täältä vain armosta. Kiittäköön hän onneaan, ettemme hae häntä tänne takaisin — ja pistä telkien taakse!"

"Oho!" sanoi hän. "Niinkö? Vai niin, mainiota: jos te otatte asian siltä kannalta, niin minulla ei ole enää mitään muuta sanottavaa, kun että Crewe ja minä lyömme päämme yhteen perheen etujen ajamiseksi. Me emme ole teihin poliiseihin lainkaan tyytyväisiä — te ette ole oikeilla jäljillä. Miksette tunnusta kerta kaikkiaan, että todellisena syynä Guy Markenmoren murhaan oli raha — raha tavalla tai toisella — raha!"

Toistaen vielä kerran painavasti viimeisen sanansa hän käännähti ympäri ja katosi huoneesta.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Poliisikomisario katsahti Blickiin, kun Chilford oli poistunut: hänen silmissään oli hieman kummastunut ja epäilevä ilme.

"Että jotkut rahaseikat ovat aiheuttaneet murhan", sanoi Blick "Ja on todellakin otettava huomioon nuo setelit, joiden arvo on kolmetuhatta puntaa! Ei näytä olevan epäilystäkään, että setelit olivat Guy Markenmoren taskussa, kun hän lähti Valtikasta, mutta niitä ei todellakaan löydetty, kun tutkimme hänen vaatteensa. Missä ne ovat? Murhaaja on ilmeisesti näpistänyt ne."

"Kummallinen on minun mielestäni", virkkoi hän vihdoin, "seuraava seikka: jos murhaaja teki työnsä ryöstönhalusta, niin mistä johtuu, ettei hän anastanut kaikkia muitakin Guy Markenmorella olleita tavaroita? Löydettiinhän häneltä koko joukko arvoesineitä; arvokas kultakello ja arvokkaat kellonperät ja muuta sellaista. Löydettyjen tavaroiden joukossa oli myös kallisarvoinen jalokivisormus, eikö niin?"

"Kummallista on, että toinen sormus — sen kaksoiskappale, jota rouva Tretheroe kantaa — oli poissa", sanoi Blick vihdoin. "Poissa — verrattain arvoton kappale, vain muinaisesine, kun taas jalokivisormus, sievoisen summan arvoinen, oli jätetty samaan sormeen! Mutta mitä hyötyä on teoretisoimisesta? Tosiasiat pysyvät tosiasioina! Jollei rouva Braxfieldin jutussa, niin sanoaksemme, ole mitään perää — no, silloin minulla ei ole vihiäkään oikeista jäljistä!"

"Chilford sanoi — raha! — raha! — raha!" huomautti poliisikomisario. "Olisipa hyvä, jos tietäisimme enemmän Guy Markenmoren raha-asioista! Mutta rahasta puhuessamme en ihmettelisi, vaikka tuossa muori Braxfieldin vihjauksessa olisikin perää. Minä tunnen jo maalaisväen varsin hyvin! Hän puhui silkkaa totta — heidän joukossaan on tuskin ainoatakaan sielua, joka ei myisi omaa äitiään viiden punnan setelistä. Hieman liioiteltua, tietysti, tämä! — mutta pääpiirteissään se pitää paikkansa."

"Tarkoitatteko, että jos oletamme Markenmoressa todellakin olevan sellaisia henkilöitä, jotka tietävät jotakin tästä jutusta, he ovat pysyneet vaiti aina tähän asti?" kysyi hän. "En tarkoita sellaisia henkilöitä, jotka saattaisivat tunnustuksen tai ilmiannon takia itse joutua syytettyjen penkille, vaan henkilöitä, jotka voivat antaa tietoja, mutta yksinkertaisesti eivät tahdo niitä antaa?"

"Se on hyvin luultavaa!" vastasi poliisikomisario vakuuttavasti kokeneen tavoin. "Kyläläiset ovat pahimpia lavertelijoita ja häväistysjuttujen keksijöitä auringon alla! Englannissa ei ole ainoatakaan kylää, joka ei olisi oikea parjailulaitos — täynnänsä kateutta, vihaa, pahansuopaisuutta ja kaikkea mahdollista ilkeyttä! Mutta — älkää sentään erehtykö, hyvä ystävä! — maalaiset voivat tästä taipumuksestaan huolimatta olla harvapuheisempia kuin kukaan! Yhtä vaikeata olisi saada koira luopumaan luusta kuin heidät paljastamaan salaisuus, kun he eivät tahdo sitä paljastaa. Oh, voisinpa mainita teille satoja esimerkkejä siitä oman kokemukseni perusteella! Muistan eräänkin tapauksen, joka sattui täällä vasta joku aika sitten. Erästä tilanhoitajaa oli ammuttu ja pahasti haavoitettu hänen mennessään yöllä kotiinsa, mutta vielä emme ole saaneet selville, kuka teki häntä vastaan hyökkäyksen ja yritti murhata hänet. En epäile kuitenkaan vähääkään, että jokikinen mies ja nainen sillä paikkakunnalla tietää, kuka hän oli — he eivät vain tahdo sanoa, koska ovat kovin tyytymättömiä senjohdosta, ettei uhri menettänyt henkeään. Siinä sitä ollaan!"

"Mutta rouva Braxfieldin sanojen mukaan — ja te näytte olevan yhtä mieltä hänen kanssaan — nämä ihmiset kertoisivat mitä hyvänsä viidestä punnasta", sanoi Blick ivallisesti naurahtaen. "Miksette koettanut sitä keinoa mainitsemassanne tapauksessa?"

"Voimme vielä koettaakin", vastasi poliisikomisario. "Uhri itse näyttää olevan halukas painamaan koko asian villaisella, peläten pahoja seurauksia — mutta me voimme koettaa palkkiokeinoa. Tässä Markenmoren jutussa taas rouva Braxfield aikoo käyttää rahaa — pelkästä kiukusta, luullakseni! — enkä ihmettelisi lainkaan, vaikka se johtaisikin jonkinlaisiin tuloksiin. Jos minä olisin teidän asemassanne, Blick, niin pitäisin korvani auki seuraavien kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa. En tiedä, kuinka paljon hän aikoo tarjota, mutta jos summa on joltinenkin, niin maalaisissa herää kova rahanhimo — minä tunnen heidät!"

Blick nousi nojatuolista, jossa hän oli istunut Chilfordin äkillisestä lähdöstä saakka, jalat ojennettuina ja kädet taskuissa, silmäillen eteensä neuvottomana ja hieman alakuloisena.

"Sittenpä minun pitäisi palata jälleen", murahti hän. "Hiisi vieköön, enpä vieläkään oikein tiedä, emmekö päästäneet rouva Braxfieldia käsistämme aivan liian helpolla!"

"Hän ei karkaa", virkkoi poliisikomisario nyökäten merkitsevästi. "Ja jos kaikki on pelkkää silmänlumetta —"

Hän keskeytti puheensa, sillä poliisi astui huoneeseen ja pani pöydälle käyntikortin.

"Sir Thomas Hodges-Wilkins!" mutisi hän epäselvästi. "Se suuri tiedemies — sama cambridgelainen professori, josta Spindler kertoi meille. Mitähän ihmettä hän mahtaa tahtoa? Ohjatkaa hänet sisälle, Jarvis", jatkoi hän. "Siirtäkää tuohon tuoli." Hän katseli kummastuneena etsivään. "Uusi aste!" mutisi hän. "Mitäs tuumitte?"

Blick ei vastannut mitään. Hän katseli tarkasti ovella, josta äkkiä ilmaantui mies, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin Blick oli mielessään kuvitellut. Sensijaan, että kuuluisa kemian professori olisi ollut vanha, vakava, kaljupäinen ja parrakas, käyttänyt silmälaseja ja ollut puettu miten kuten, hän olikin hieno, vilkas, miltei sotilaallisen näköinen, huolellistakin huolellisemmin vaatetettu, käytti monokkelia silmälasien asemesta, kasvot räiskyvän iloiset ja huulilla hymy, jota hän tuhlaili runsaasti molemmille huoneessaolijoille sisäänastuessaan ja istuutuessaan poliisikomisarion virkapöydän ääreen; sen kulmalle hän laski pari kolme sanomalehteä, joissa oli paksuja, sinikynällä tehtyjä alleviivauksia siellä täällä.

— "Hyvää huomenta — hyvää huomenta!" huudahti hän. "En tiedä, arvaatteko ammattini nimestäni — tai tiedättekö siitäkään mitään? Mutta olen lukenut sanomalehdissä esitetyt selostukset Markenmoren jutusta, ja eilisiltana minusta rupesi tuntumaan siltä, että minun täytyy matkustaa tänne ja kertoa teille jotakin. Ensiksikin, päästäksemme selville asioista, onko täällä käynyt muuan nuori mies, nimeltä Spindler, apteekkiapulainen Farshamista?"

"Kertoiko hän teille mitään sellaista, minkä yhteydessä esiintyi minunkin nimeni? Jos niin on laita, niin mitä hän kertoi?"

"Hän kertoi meille — tämä on etsiväkersantti Blick, joka oli kanssani, kun Spindler pistäytyi täällä — että muuan hänen keksintönsä, joka koski joidenkin väriaineiden valmistusta ja jonka hän oli lupautunut myymään Guy Markenmorelle, oli Markenmoren toimesta jätetty teidän tarkastettavaksenne, jotta te asiantuntijana lausuisitte siitä mielipiteenne."

"Aivan niin! Se jätettiin minulle. Minä annoin lausuntoni
Markenmorelle. Mutta — miten kehittyivät asiat senjälkeen?"

"Seuraavasti", vastasi poliisikomisario. "Kun Markenmore murhattiin, oli hänellä mukanaan kolmetuhatta puntaa seteleissä, jotka hänen piti kai jättää Spindlerille juuri sinä aamuna maksuksi keksinnöstä."

Kemian professori kiersi monokkeliaan syvemmälle silmäänsä ja loi omituisen, terävän katseen molempiin miehiin.

"Uskotteko te kumpikin — oletteko rakennelleet sellaisia teorioita, että Markenmore olisi murhattu kolmentuhannen punnan takia?" kysyi hän kujeellisesti. "Se näyttää tosiaankin hyvin ilmeiseltä!"

"Sellainen teoria on tehty", vastasi poliisikomisario. "Se summa oli hänellä kello kolme tiistaiaamuna, mutta se oli poissa, kun hänen ruumiinsa löydettiin vain muutamia tunteja myöhemmin!"

"Vai niin!" sanoi professori naurahtaen lyhyesti. "Ja jotakin muuta katosi kai samalla! Kuulkaas nyt! — minä en ole poliisimies, mutta minulla on hieman älyä. Minä sanon teille, minkätähden Guy Markenmore murhattiin. Ja lyön veikkaa appelsiinista, että olen ehdottomasti oikeassa kaikissa suhteissa. Guy Markenmore murhattiin Spindlerin keksintöluonnoksen takia! Varsin varmasti!"

Professori nauroi jälleen ja läjäytti hienoon hansikkaaseen pistetyllä kädellään vieressään olevaan pöytään. Kuuntelijat katsoivat ensin häneen ja sitten toisiinsa. Tällä kertaa aloitti Blick puhelun.

"Tarkoitatteko, sir Thomas", kysyi hän, "että keksintö oli hyvin arvokas — arvokkaampi kuin nuo kolmetuhatta puntaa?"

"Sanokaa minua professoriksi", virkkoi kuuluisa tiedemies. "Se säästää aikaa — kyllä, juuri sitä tarkoitan! Kolmetuhatta puntaa! Jos salaisuus olisi ollut minun, en olisi myynyt sitä kolmestakymmenestätuhannestakaan punnasta! Se Spindler-velikulta on aasi — tai vallan tietämätön myyntihinnoista; jos hän olisi käyttänyt sen omaksi hyödykseen, niin hän olisi ansainnut sillä huikean omaisuuden, tavalla tai toisella. Olettekohan te perehtyneet lainkaan tähän aniliiniväri-kysymykseen? Tietänette sentään, jos luette sanomalehtiä, että se on mitä tärkein kysymys Englannin kaupalle. No niin, tämä farshamilainen nuori mies — taitava poika, epäilemättä! — on tehnyt tällä alalla aivan uuden keksinnön! On tarpeetonta syventyä yksityiskohtiin, mutta tiedän tästä keksinnöstä siksi paljon, että omasta puolestani olen ehdottoman varma siitä, että Markenmoren murhasi joku, joka tiesi hänellä olleen tuon keksintöluonnoksen ja joka oli päättänyt anastaa sen itselleen hinnalla millä hyvänsä. Häntä seurattiin nähtävästi tänne, pidettiin silmällä ja hänen kimppuunsa käytiin yksinäisellä paikalla, kuten olen lukenut sanomalehdistä."

"Tämä edellyttää, että Lontoossa joku tiesi, millä asioilla hän liikkui", sanoi Blick.

"Joku — Lontoossa tai missä hyvänsä — on aivan varmasti tietänyt siitä", myönsi professori. "Minä olen sitä mielipidettä, että Markenmore kertoi toisille — pörssimiehille, kenties, siitä — ja hän on saattanut näyttää heille minun asiantuntijana antamani lausunnon. Nyt minä kerron teille omasta osuudestani tähän kauppaan. Minä olen, kuten ehkä tiedätte, saavuttanut kemistinä mainetta kautta Euroopan. No niin, Markenmore kirjoitti minulle, lähettäen samalla Spindlerin keksinnön ja sievoisen palkkion, ja pyysi minua ilmoittamaan hänelle, mitä minä ajattelin keksinnöstä. Minä huomasin heti sen suunnattoman arvon, ilmoitin mielipiteeni ja palautin keksinnön kirjeen mukana Markenmorelle. Pelkäsin kovasti, että se voitaisiin varastaa, ja ryhdyin senvuoksi aivan poikkeuksellisiin varokeinoihin lähettäessäni paperit (joita yksikään elävä sielu minua itseäni lukuunottamatta ei ollut nähnyt sinä aikana, kun ne olivat minun hallussani) hänelle; sensijaan että olisin pannut ne postiin, annoin ne, tarkasti sinetöityinä, eräälle luotetulle apulaiselleni — hän työskentelee laboratoriossani — joka oli juuri silloin lähdössä Lontooseen lomaansa viettämään, niin että ne olisi voitu jättää Markenmorelle itselleen henkilökohtaisesti hänen toimistoonsa Folgrave Courtin varrella. Tiedän, että ne jätettiin hänen käsiinsä. Apulainen, josta olen tässä puhunut, vaikkei tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, tiesi kuitenkin, että sen sisältö oli tuiki tärkeä ja tietysti myös rahallisesti arvokas, ja hän huolehti omantunnontarkasti siitä, että jättäisi paketin persoonallisesti Markenmorelle. Ja kun Markenmore saapui tänne sinä iltana, niin nuo paperit olivat varmaan hänen mukanaan — itse keksintö ja minun lausuntoni siitä. Sanon teille vieläkin kerran uskovani varmasti, että hän ilmaisi salaisuuden jollekin, että tämä joku seurasi häntä, piti häntä silmällä ja murhasi hänet! Spindlerin keksintö on koko jutun alkuaiheena!"

Vähän aikaa vallitsi hiljaisuus, jonka kestäessä kolme miestä katseli toisiinsa. Professori keskeytti sen vihdoin, tehden kursailemattoman kysymyksen.

"Nyt siirrymme taaksepäin", sanoi professori. "Lontooseen! Teemme selkoa eräistä Markenmoren viimeisistä puuhista siellä. Kun eilen matkustin tänne Cambridgestä Lontoon kautta, poikkesin Lontoossa Markenmoren toimistoon Folgrave Courtin varrelle tiedustellakseni muutamia asioita. Markenmoren konttoripäällikkö antoi minulle eräitä tietoja. Hän muisti minun apulaiseni Carterin käynnin. Hän itse näki Carterin jättävän Markenmorelle minun sinetöidyn kirjeeni; hän näki Markenmoren antavan siitä Carterille kuitin, jonka Carter lähetti edelleen postissa minulle. Se on täällä taskussani. Konttoripäällikkö sanoi, että hän näki Markenmoren heti Carterin mentyä rikkovan kirjeeni sinetit, vetävän esille kaksi paperia ja lukevan ne. Kun Markenmore oli lopettanut lukunsa, meni hän puhelinkaappiin, joka sijaitsee heidän eteishallissaan, ja luultavasti soitti jollekin. Puolen tunnin kuluttua saapui muuan mies, jota konttoripäällikkö ei tuntenut ennestään; hän sanoo olevansa varma, ettei se mies ollut käynyt heidän toimistossaan koskaan aikaisemmin, mutta hän muistaa hänet hyvin — ulkomaalainen ulkonäöltään — ja voi antaa teille tarkan kuvauksen hänestä. Konttoripäällikkö näki sitten Markenmoren ottavan esille minun sinetöidyn kirjeeni — avatun, tietysti, tarkoitan — ja näyttävän vieraalle miehelle niitä kahta paperia, jotka olivat sen sisällä. Muutamien minuuttien kuluttua he lähtivät yhdessä ulos. Kuka on tämä mies? Teidän on saatava hänet käsiinne."

"Tämä", sanoi hän, "tämä pakottanee teidät jatkamaan tutkimuksianne toisella taholla".

"Millaisen kuvauksen — siitä vieraasta — antoi Markenmoren konttoristi teille?" kysyi hän.

"Synkkä, tummaverinen, keskikokoinen, keski-ikäinen mies — erittäin hyvin puettu", vastasi professori viipymättä. "Sellainen mies", sanoi hän, "joita nähdään paljon rahamiespiireissä. Eräänlainen ulkomainen juutalaistyyppi — konttoripäällikön mielestä."

"Jos sellainen mies olisi tullut näille seuduille, niin hänet olisi varmaan nähty", sanoi Blick. "Minä otin tarkan selon siitä, keitä vieraita liikkui niihin aikoihin kaikilla lähiseudun rautatieasemilla —"

"On muitakin kulkuvälineitä kuin rautatiet", huomautti professori. "Mutta eräs asia on joka tapauksessa varma — Markenmore näytti keksintöpaperia ja minun siitä antamaani lausuntoa sille miehelle!"

Blick käveli hetkisen ympäri huonetta, mieliasennossaan — pää painuksissa ja kädet taskuissa. Lopulta hän kääntyi poliisikomisarion puoleen.

"Hyvä, minä aion palata takaisin Markenmoreen", sanoi hän. "Siellä on tutkittava eräitä asioita, siellä. Myöhemmin —"

"Meidän on puhuttava enemmän", vastasi poliisikomisario. "Kuten sanoitte — myöhemmin."

"Minä aion jäädä tänne Mitreen pariksi päiväksi", sanoi hän. "Jos siis tarvitsette minua, niin tiedätte, missä minä olen tavattavissa. Mutta kun kerta olen täällä, niin haluaisin mielelläni nähdä tämän salaisuuden tapahtumapaikan, ja jos te aiotte mennä sinne, kersantti, niin minä tulen mukaanne, jos sallitte."

Hän ja professori astuivat ulos, kävelivät Selcasterin katujen poikki pitkälle, suoralle maantielle, joka kulki Markenmoreen päin. Heidän taivaltaessaan valtatietä pitkin Blick kertoi professorille yksityiskohtaisesti kaikista toimenpiteistään, kuolleen löytämisestä aina rouva Braxfieldin kanssa sattuneeseen välikohtaukseen saakka.

"Koituuko palkkion tarjoamisesta mitään hyvää, sitä en tiedä", sanoi hän lopuksi. "Jos joku olisi nähnyt sellaisen vieraan, mikä teidän mielestänne on mahdollista, niin minä olisin varmaan kuullut siitä jo aikaisemmin."

"Ah, teidän on palattava entisiä jälkiänne — teidän on palattava entisiä jälkiänne!" sanoi professori. "Keksintö on koko jutun takana, siitä olen vakuutettu. Kaikki teoriat ovat vääriä, toistaiseksi! — kysymys ei ole rahasta — ei ainakaan puhtaasta rahasta. Kysymys on Spindlerin keksinnöstä — ja sen tarjoamista suurista mahdollisuuksista. Mutta kuinka paljon rouva Braxfield lupaa maksaa tiedonannoista?"

"En tiedä — hän ei sanonut", vastasi Blick. "Mutta pian saamme sen tietää. Katsokaas!"

Ilmoitustenkiinnittäjän rattaat, joita ajoi kauttaaltaan valkoisiin liinavaatteisiin puettu mies, sivuuttivat heidät kiitäen nopeasti kylään päin.

"Hänen asianajajansa mainitsi, että hanke on toteutettava heti", jatkoi Blick. "Asianajaja ei nähtävästi ole hukannut hetkeäkään — tuo mies on menossa kiinnittämään ilmoituslappuja."

"Tulokset supistunevat vähiin, pelkään!" sanoi professori. "Minun mielipiteeni on, että koko juttu on sommiteltu alunperin liian huolellisesti. Täällä ei saada selville mitään."

He saapuivat kylän alkupäähän. Ilmoitustenkiinnittäjä oli ryhtynyt uutteraan puuhaan heti ensimmäisen sopivan seinän kohdalle päästyään — ympärillään joukko töllisteleviä naisia ja lapsia.

Blick ja professori pysähtyivät, kun ilmoitus, suuri neliskulmainen lehti, jolla oli isoa, mustaa kirjoitusta, oli liisteröity seinälle, kosteana ja kiiltävänä. Professori korjasi monokkeliaan ja luki ääneen:

SADAN PUNNAN PALKINTO.

Koska Guy Markenmore, esquire, joka oli matkalla Markenmoren kartanosta, lähellä Selcasteria, löydettiin kuoliaaksi ammuttuna ylängöltä läheltä Markenmoren notkelmaa, tiistaiaamuna viime huhtikuun 24 päivänä, ja luullaan hänen tulleen murhatuksi, huomatkaa, että yllämainittu summa, sata puntaa, maksetaan kenelle hyvänsä, ken antaa tietoja, joiden avulla murhaaja voidaan vangita ja asettaa syytteeseen. Näitä tietoja ottaa vastaan poliisi tai suoraan

"Hm!" hymähti professori astuen syrjään ja hymyillen hieman ivallisesti. "Teidän rouva — mikä hänen nimensä olikaan? — Braxfieldinne ei ole ainakaan anteliaisuudella pilattu! Kunpa hän olisi luvannut edes viisisataa — vai mitä arvelette?"

"Rouva Braxfield", sanoi Blick katsahtaen ihmisiin, jotka innokkaina tavailivat seinäilmoituksen sisältöä, "huomautti pilkallisesti poliisikomisariolle ja minulle, ettei Markenmoressa ole ainoatakaan miestä tai naista, joka ei ilmiantaisi omaa äitiänsä viiden punnan setelistä! Mutta niitä on kaksikymmentä sadassa punnassa, joten —"

"Kaksikymmenkertainen kiusaus!" nauroi professori. "Oivallista aritmetiikkaa, tosiaankin! Mutta, ystäväiseni, enpä luule tuosta olevan suurtakaan hyötyä. Merkillisyytensä vuoksi haluaisin kuitenkin saada kappaleen tuota ilmoitusta. Luuletteko, että arvoisa liima- ja pensselimestarimme suostuisi antamaan meille yhden sellaisen?"

"Luulenpa, ettei mikään olisi hänestä mieluisampaa", sanoi Blick. "Varsinkin jos annatte hänelle rahaa oluttuopilliseen — ilmoitusten kiinnittämistä pidetään kai janottavana työnä."

Professori naurahti taas, lähestyi ilmoitustenkiinnittäjää, otti pari ilmoitusta ja ojensi miehelle puolen kruunun lantin.

"Te kai aiotte kiinnittää näitä kaikkialle tälle paikkakunnalle?" kysyi hän ojentaessaan toisen ilmoituksen Blickille ja taittaessaan toisen kokoon, pistääkseen sen taskuunsa. "Aiotte herättää suurta huomiota, vai mitä?"

"Jotakin sentapaista, sir", vastasi ilmoitustenkiinnittäjä. "Sellaiset ohjeet minulle annettiin. Rattaillani on kaksisataa kappaletta näitä seinäilmoituksia, ja ne asetetaan julkisille paikoille ennen päivällisaikaa, kaikkialle tähän kylään. Ja", lisäsi hän silmää iskien, "kylläpä niistä varmaan koituu suurtakin hyötyä — minun mielestäni."

"Koska tämä juttu on liian synkeään salaperäisyyteen verhoutunut", sanoi ilmoitustenkiinnittäjä. "Synkeään, synkeään, synkeään — hyvät herrat! Mustien voimien tihutyö? — eikä sitä voida selvittää käden käänteessä. Mutta ammatti on ammattia, ja minun on harjoitettava omaani, jona tällä kertaa on kaikkien kiihdyttäminen sekä rahanhimon ja ahneudentunteiden herättäminen!"

"Humoristi!" huomautti professori, kun ilmoitustenkiinnittäjä oli huristanut pois. Hän käveli kylään Blickin rinnalla silmäillen ympärilleen tutkivasti. Äkkiä hänen katseensa osui Valtikkaan. "Kas!" huudahti hän. "Tuossa on siis se majatalo, missä yöllinen kohtaus tapahtui? Haluaisinpa katsastaa sitä sisältä — voitaisiinkohan meille tarjota siellä hieman aamiaista?"

"Minä asustan siellä", vastasi Blick. "Se on päämajani. Ja minulla on siellä erikoinen arkihuone. Jos suvaitsette tuottaa minulle kunnian käynnillänne, sir, niin minä tilaan haukattavaa milloin vain haluatte — siellä on hyvät varastot."

Professori suostui ehdotukseen ilomielin, ja seuraavien parin tunnin ajan hän ja Blick, ruokapöydän ja valkean ääressä, keskustelivat Markenmoren kysymyksen kaikista eri puolista. Kello kolme iltapäivällä he lähtivät tutkimaan murhenäytelmän tapahtumapaikkaa, Markenmoren notkelma lopullisena päämääränään. Mutta kun he astelivat tietä pitkin, huomasi Blick äkkiä Daffy Halliwellin, juuri Dower-talon pikku portilla — ja lisäksi hän havaitsi, että Daffy viittasi hänelle rauhallisesti, ilmaisten siten haluavansa puhua hänen kanssaan.

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Antaessaan merkkinsä Blickille Daffy peräytyi pari askelta pensaikkoon, ja hänen silmissään oli ilme, joka kehoitti noudattamaan vaiteliaisuutta ja varovaisuutta. Blick vuorostaan viittasi kumppaniaan seuraamaan itseään ja kuiskaili tälle, kun he poikkesivat maantieltä ja astuivat sivuportista sisälle.

"Tämä on eräs niistä naisista, joista kerroin teille", sanoi hän. "Rouva Tretheroen kamarineito — Daphne Halliwell, sen tytön, Myra Halliwellin, sisar, joka oli naimisissa Guy Markenmoren kanssa. Hän on niinmuodoin uuden paroonin täti — ja salaperäisempi kuin kukaan. Tulkaa mukaan — minä uskottelen hänelle, että te olette minun apulaiseni."

"Oivallista!" sanoi professori. "Seikkailu! Kaikin mokomin, hyvä ystäväni! Näyttää siltä kuin ladyllä olisi jotakin ilmoitettavaa."

"Eipä ihme, jos olisikin!" vastasi Blick. "Kuten sanoin — hän on salaperäinen."

Daffy oli vetäytynyt kauemmas laakeri- ja orapihlajapensaiden lomitse kulkevalle polulle; hän odotteli nyt heitä, ja kun he lähestyivät, silmäsi hän tarkasti professoria ja varsinkin tämän muodikkaita pukimia. Hän loi kysyvän katseen Blickiin.

"Haluaisin puhua teille", sanoi Daffy. Hän vilkuili ympärilleen ja huomasi kapeamman polun, joka poikkesi aivan läheltä. "Tulkaa tänne", jatkoi hän. "Tuolla vähän kauempana on huvimaja, jota ei koskaan käytetä — siellä saamme olla rauhassa."

Miehet seurasivat muhkeavartaloista Daffya sokkeloisten pensaikkojen halki, kunnes he saapuivat vaatimattomalle lehtimajalle, joka sijaitsi korkeiden puiden keskellä. Astuttuaan sisälle, rappeutuneeseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, Daffy kääntyi ja kohtasi Blickin kasvot, luoden samalla syrjäkatseen professoriin.

"Tahdoin puhua teille, herra Blick", sanoi Daffy hiljaisella äänellä. "Odotin teitä siellä portilla jo vähän aikaa arvellen, että kenties näkisin teidän lähtevän Valtikasta. Emäntäni on mennyt Selcasteriin, joten minua ei kaivata, ja kun tänne varmaankaan ei tule ketään, niin voimme jokseenkin huoleti keskustella hieman. Kuulkaas! Onhan luvattu palkkio, vai mitä?"

"Vai niin!" sanoi hän. "Se on mitätön summa, enkä minä halua sitä. Enkä tiedäkään mitään, mikä oikeuttaisi minut saamaan sen. Mutta — jäähän tämä kaikki meidän keskemme, mitä?"

"Ehdottomasti!" selitti Blick. "Muusta ei voi olla puhettakaan.
Kertokaa meille, mitä vain tahdotte ja voitte."

"Nähkääs, minä tunnen erään henkilön, joka arvaamalla on kai päässyt aika lähelle totuutta Guy Markenmoresta", vastasi Daffy. "Ja hän on mies, jolle sata puntaa olisi kipeään tarpeeseen, sillä hän aikoo muuttaa pois maasta."

"Kyllä", vastasi Blick. Hän tuumi jo itsekseen missä määrin siihen, mitä nyt saataisiin kuulla voi luottaa; sikäli kuin hän oli saattanut tehdä johtopaatoksia Daffyn luonteesta, tuntui tämä olevan niitä naisia, jotka eivät ilmoita mitään, mistä heille itselleen ei ole hyötyä. Mutta jotkut vielä käsittämättömät vaikuttimet saattoivat kiihoittaa hänet toimimaan Jim Roperin hyväksi. "Kyllä", toisti Blick. "Olen kuullut Jim Roperista. Hän on se mies, joka aikoi mennä naimisiin teidän sisarenne Myran kanssa, eikö niin — sisarenne, joka karkasi ja meni naimisiin Guy Markenmoren kanssa?"

"Juuri hän", myönsi Daffy. "Ja sentähden, että hänen piti juuri mennä naimisiin Myran kanssa, joka hylkäsi hänet ja poistui Guy Markenmoren seurassa, ei Roper ole puhunutkaan mitään. Mutta sata puntaa saanee hänet puhumaan."

"Mitä te oikeastaan tarkoitatte sanomalla: sentähden?" kysyi Blick. "Ja mistä hän ei ole puhunut?"

"Nähkääs", vastasi Daffy katsahtaen samalla kertaa molempiin miehiin, "asianlaita on seuraava — Roper on ja on aina ollut sellainen mies, jota sanottaisiin juroksi. Niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan unohda eivätkä anna anteeksi. Hän oli aina aikonut mennä naimisiin Myran kanssa ja Myra oli puolestaan antanut hänelle suostumuksensa. Itse asiassa heidät piti juuri kuulutettaman, kun Myra karkasi äkkiarvaamatta Guyn kanssa. Eikä todellakaan kukaan — en edes minä, hänen oma sisarensa — saanut tietää, mitä hänestä oli tullut, ennenkuin vasta äsken, jolloin tämän jutun yhteydessä kävi ilmi, että he olivat menneet naimisiin. Hänen karkaamisensa jälkeisinä aikoina kävi Roper ensialuksi monta kertaa etsimässä häntä Lontoossa. Milloinkaan hän ei nähnyt Myrasta vilahdustakaan, kaiketi, mutta aina hän vannoi, että Guy Markenmore oli viekoitellut tytön karkaamaan. Vannoipa hän vielä muutakin — nimittäin, että jos hän sattuisi kohtaamaan Guy Markenmoren, niin hän tappaisi hänet, vaikka hänet siitä hirtettäisiin heti paikalla. Hän tarkoitti täyttä totta! Näin hän puhui minulle viimeksi vähän ennen kun matkustin Intiaan rouva Tretheroen mukana, ja samaa kuulin hänen sanovan aivan ensiksi; kun palasin tänne takaisin seitsemän vuotta myöhemmin."

"Hautoiko hän vieläkin sitä mielessään — seitsemän vuoden päästä?" kysäisi Blick.

"Hän olisi kai toteuttanut aikeensa seitsemäntoista vuodenkin kuluttua, jos olisi vain kohdannut Guy Markenmoren", vastasi Daffy. "Hän on niitä miehiä! Huomasin, että yhtämittainen ajattelu oli heikontanut hänen terveyttään. Vain se asia oli aina hänen mielessään. No niin, vasta pari viikkoa sitten kohtasin hänet eräänä päivänä täälläpäin ja satuin mainitsemaan hänelle, että vanha sir Anthony eli viimeisiä päiviään ja että Guy palaisi varmaan takaisin ja ottaisi isännän ohjat käsiinsä, jolloin hän katseli karsaasti ja sanoi, että jos Guy palaisi takaisin, ei hän herrastelisi kauankaan, vaan saisi veitsen kylkeensä! Ja sanonpa teille, koska sivullisia ei tarvitse pelätä, että kuultuani Guyn murhasta uskoin ensin varmasti, että Roper oli kohdannut hänet sinä aamuna ja surmannut hänet — uskoin todellakin!"

"En!" vakuutti Daffy. "Mutta luulen, että Roperilla on varmoja aavistuksia siitä, kuka hänet murhasi. Itse asiassa enemmän kuin vain aavisteluja — ehkä hän tietää. Ja sanon teille, että kenties hän suostuu kertomaan teille sadasta punnasta, sillä kun hän on nyt saanut tietää, että Myra on kuollut, hän haluaa lähteä täältä ja matkustaa ulkomaille."

"Kuinka olette tullut ajatelleeksi, että Roper tietää jotakin?" tiedusti Blick. "Sanokaa meille suoraan, no! Onko hän puhunut teille jotakin?"

"Kyllä!" vastasi Daffy. "Kohtasin hänet pari päivää sitten, kun hän oli tullut kylään puotiostoksilleen. Me jouduimme puheisiin samalla portilla, missä te kohtasitte minut äsken, ja tietysti pakisimme vain murhasta. Minä kysyin häneltä suoraan, oliko hän sekaantunut siihen jollakin tavoin. Hän vastasi kieltävästi; ikävä kyllä, hän ei ollut! Ja sitten hän puhui vielä muutakin. 'Voisin kertoa siitä jotakin', sanoi hän, 'mutta en kuitenkaan kerro, sillä teko on nyt tehty. Minä en tahdo auttaa poliiseja', jatkoi hän. 'Tehkööt he työnsä'. Siinä kaikki — sitten hän poistui."

"Hän ei sanonut mitään muuta", vastasi Daffy. "Mutta minä olen varma siitä, että hän tietää jotakin. Mutta jos aiotte tutkia häntä, niin älkää Jumalan nimessä ilmaisko hänelle, mitä olen puhunut teille asiasta!"

"Siihen voin suostua helposti, jos annatte minulle vielä erään selityksen", sanoi Blick rohkaisevasti. "Lausuiko Roper uhkauksia Guy Markenmorea vastaan kenenkään muun kuullen? — ennenvanhaan, tarkoitan?"

"Kyllä, varmasti hän lausui, ennenvanhaan — ennenkuin minä matkustin
Intiaan!" vakuutti Daffy. "Olen kuullut hänen puhuneen hirveitä asioita
Valtikassa. Luulenpa, että kylässä on monia, jotka ovat kuulleet hänen
uhkauksensa."

Blickin mieleen johtui ensimmäinen keskustelu, jota hän oli kuunnellut Valtikassa, sekä eräiden kyläläisten huomautukset niistä vihamielisistä tunteista, jotka kannustivat useita lähiseutulaisia Guy Markenmorea vastaan.

"Hyvä", sanoi Blick. "Teidän nimeänne ei mainita. Olen kuullut jo ennenkin yhtä ja toista Roperin uhkailuista ja tunteista. Mutta missä asuu Roper?"

"Ihan yksikseen, keskellä metsää sijaitsevassa majassa harjanteen toisella puolen, Markenmoren notkelman takana", vastasi Daffy. "Hän elää omia olojaan — kylään hän saapuu vain kerran viikossa ostamaan mitä kulloinkin tarvitsee."

"Ennenkuin Myra karkasi, oli hän hauskempi poika kuin kukaan näillä main", vastasi Daffy. "Mutta tuo tapaus myrkytti hänen elämänsä. Hän on tumma, synkkä, tyyni mies, nyt — harvapuheinen eikä hymyile koskaan. En tiedä, saatteko häneltä tietää mitään, mutta olen aivan varma, että hän sekä tietää että on arvannut jotakin."

"Oletteko omasta puolestanne aivan varma siitä, että Roper itse on syytön?" kysäisi Blick katsellen tutkivasti kamarineitoa.

"Miksi sitten?" kysyi professori sekaantuen vasta nyt keskusteluun.
"Kuinka voitte olla varma?"

Daffy loi tutkivan katseen toiseen kysyjään. Tarkasteltuaan häntä huolellisesti kokonaisen minuutin hän alkoi puhua.

"Te näytte ymmärtävän — kuka lienettekin", sanoi hän äkkiä. "Mutta että te olisitte poliisimies — etsivä tai muu — sitä en usko! Olen varma siitä, ettei Jim Roper tappanut Guy Markenmorea, sillä jos hän olisi sen tehnyt, niin hän olisi heti kuuluttanut maailmalle, että nyt hän on kostanut! Hän ei olisi välittänyt rahtuakaan, vaikka hänet olisi hirtetty seuraavana päivänä!"

Blick tiedusteli vielä Daffylta lähemmin Roperin asuinpaikasta, minkä jälkeen hän poistui kumppaneineen. Professori asteli eteenpäin vaiteliaana kotvasen.

"Tuo nainen on tarkka ihmistuntija!" huomautti hän vihdoin. "Hänestä olisi teidän ammattialallanne suurta hyötyä, Blick! Olen varma siitä, että hänen äskeiset sanansa pitävät täydelleen paikkansa. Sellainen mies kuin hänen kuvailemansa, joka on elättänyt kostonhimoaan kaikki nämä vuodet, ei välittäisi paljoakaan, kuka saa tietää, että hän on tyydyttänyt sen vihdoinkin. Hän, ymmärrättehän, olisi saavuttanut päämääränsä! Millään muulla ei olisi väliä."

"Luulenpa, ettei hän piittaisi siitäkään mitään!" vastasi professori miettivästi. "Ei — tuon naisen käsitys on oikea. Meidän on kai pidettävä syyttömänä Roper-veikkosta. Lisäksi mies, jolle on tehty suurta vääryyttä. Olen utelias näkemään hänet."

"Luullakseni tapaamme hänet pian", sanoi Blick. "Hän asuu jossakin täällä metsissä."

Blick johdatti kumppaninsa notkotietä pitkin, Puistikon ja Woodlandin huvilan ohitse, Markenmoren notkelman ylitse kohoavan vuoren huipulle. Notkelman toisella puolen ei Blick ollut koskaan käynyt; hän tunsi hämmästystä nähdessään täällä tienoita, joiden jylhyys ja erilaisuus muodostivat räikeän vastakohdan sille viehättävälle ja kuvankauniille seudulle, jonka hän ja hänen kumppaninsa olivat vastikään jättäneet taakseen. Täällä, ylänteiden pohjoispuolella, rikkoivat rinteitä syvät, kolkonnäköiset laaksot ja rotkot; vuorenseinämistä ulkoni valtavia kielekkeitä; vanhoja, synkkiä, nähtävästi läpipääsemättömiä metsiä oli joka taholla; nämä kaksi miestä, jotka katselivat kummastuneina heitä ympäröivää, luonteeltaan melkein villiä maisemaa, huomasivat, ettei silmänkantamiin näkynyt ainoatakaan ihmisasumusta.

Jostakin heidän oikealta puoleltaan kuului selviä kirveeniskuja, hakattaessa voimakkaasti puun tyveen. Kääntyessään ääntä kohti he näkivät kuusen pitkän, suipon latvan huojuvan, kallistuvan ja katoavan matalampien puiden joukkoon, joiden yli se oli kohonnut: kuului kumeaa ryskettä.

Ääneti miehet kävelivät rinteen poikki sille taholle, mistä kirveen kalke oli äsken kuulunut, vaikka nyt olikin hiljaista. Muutamien minuuttien kuluttua he saapuivat metsäkaistaleelle, jossa olevasta aukeamasta he näkivät viljelyspalstan kauempana metsässä. Siellä, kaatuneen kuusen vieressä, seisoi mies, joka parhaillaan oli lyhyen savipiippunsa sytytyspuuhissa. Kirveensä hän oli laskenut puuta vasten, joka juurikään oli kaadettu; lähelle sitä oli koira paneutunut maata isäntänsä takille. Se höristi toista korvaansa ja aukaisi toisen silmänsä, kun vieraat tulivat lähemmäksi; kun se päästi matalan murahduksen, kääntyi mies ja loi vierailijoihin karsaan, kysyvän katseen.

"Kauheannäköinen mies!" mutisi professori. "Ja tuo hänen kirveensä on pelottava ase, Blick! Käyttäisinpä hyvin siivoa kieltä hänelle puhuessani — ensialuksi."

"Minä en pelkää häntä!" vastasi hän. "Hyvällä puheella päästään pitemmälle kuin väkivallalla. Hyvää iltapäivää!" jatkoi hän ystävällisesti, kun he tulivat lähemmäksi hakemaansa miestä. "Oletteko te James Roper?"

"Tässä on minun nimeni", sanoi Blick ottaen esille poliisikorttinsa.
"Olette kai kuullut minusta. Minä majailen Valtikassa."

Roper otti kortin, katsahti siihen ja Blickiin ja ojensi sen takaisin, välinpitämättömästi.

Blick istahti kaatuneen puun rungolle ja kaivoi taskustaan piippunsa ja tupakkansa.

"Haluaisin tietää, voitteko te antaa minulle hieman tietoja, Roper", sanoi hän. "Tehän asutte näillä seuduin, eikö niin?"

"Ihan äärellä", vastasi Roper sellaisella äänellä, kuin hän olisi tahtonut sanoa, ettei Blickillä ole mitään tekemistä hänen asuinpaikkansa kanssa.

"Silloinpa te tunnette tämän paikkakunnan — nämä metsät, rinteet ja harjanteet — varsin hyvin, kaiketi", jatkoi Blick. "Samoilette täällä yltympäriinsä, varhain aamulla ja ehkä myös myöhään illalla, epäilemättä?"

Roper ei vastannut mitään. Nyt hän oli saanut piippunsa palamaan ja alkoi karsia yläoksia ja ohuempia haaroja puusta, jolle Blick oli istuutunut. Blick antoi hänen olla vaiti eikä itsekään virkkanut mitään, mutta kotvasen kuluttua kirveen kevyet heilahdukset lakkasivat ja Roper, nojaten kirveen varteen, katsoi kysyjään.

"Te ette ole tulleet tänne turhanpäiten!" sanoi hän otsaansa rypistäen. "Mitä te oikein tahdotte? Te, kuulemma, tutkitte tuota Markenmoren notkelman juttua. Minä en tiedä siitä mitään. Olisihan teidän päähänne luullut pälkähtävän, että jos olisin tiennyt, olisin tullut teidän puheillenne tai mennyt Selcasteriin poliisin luo kertomaan asiasta."

"Yhtä hyvin minun päähäni olisi saattanut pälkähtää, ettette te ole tahtonut tehdä sitä", vastasi Blick luoden salasilmäyksen puhetoveriinsa. "Olen saanut tietää yhtä ja toista, sitten kun tulin näille tienoille. Teillä oli aimo lailla kaunaa Guy Markenmorea vastaan, teillä, vai mitä?"

"Minä en tiedä mitään varmaa siitä, miten hänen päivänsä päättyivät, en vähääkään", murahti hän. "Ja mitä taas vihankaunaan tulee, niin täällä on joka taholla henkilöitä, jotka tietävät, kuinka se heittiö kohteli minua! Eikö kunnon miehellä, olinpa minä mitä hyvänsä, ole oikeus tuntea mitä vain haluaa toista miestä kohtaan, joka on kohdellut häntä kehnosti?"

"Teillä on yhtä suuri oikeus tunteisiinne kuin kenellä hyvänsä", myönsi
Blick. "Kuka väittää, ettei teillä ole?"

"Nähkääs", huomautti hän venytellen, "niiden tunteiden takia, jotka täyttävät minut, en olisi kohottanut sormeanikaan sen miehen pelastamiseksi! Hän on saanut ansaitun palkkansa! Mutta siitä en tiedä mitään varmaa, kuka hänelle sen antoi."

"Tarkoitatte — yksityiskohdista", huomautti Blick. "Mutta kuulkaas nyt, Roper. Te vaeltelette koko lailla näillä paikoin, varhain ja myöhään, ja teidän silmäparinne samoin kuin myös korvanne ovat kai hyvin terävät. Guy Markenmore on kuollut! — pelastukseksi hänelle itselleen, miten vain haluatte! — minusta se on vallan yhdentekevää. Mutta mitäs, jos te — jos te sattuisitte tietämään jotakin hänestä, hänen kuolemansa yhteydessä olevista seikoista, ja kertoisitte asiasta — varsinkin jos se maksaisi vaivan? Esimerkiksi — oletteko käyskennellessänne näillä seuduin, kuten teillä on tapana tehdä, nähnyt mitään epäilyttävää tai kohdannut täällä epäilyttäviä henkilöitä? Oletteko yleensä kuullut tai nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa?"

Roper katsoi vuoroin kumpaankin vieraaseen. Professori, poltellen sikaaria, tähysteli häntä tarkkaavasti.

"En ole kuullut mitään sellaista, että kannattaisi tuhlata aikaansa sen kertomiseen", sanoi Roper äkkiä.

Blick veti ääneti esille palkintoilmoituksensa ja ojensi sen metsänvartijalle; professori, joka seurasi tapahtumain kulkua jännittyneen tarkkaavana, näki Roperin silmien kirkastuvan hänen katsellessaan isoa kirjoitusta, jossa oli rouva Braxfieldin lupaama palkkiota koskevat yksityisseikat. Hän rypisti tuuheita kulmiaan lukiessaan innokkaasti tarjousta.

"Mitäs siitä ajattelette?" kysyi Blick senjälkeen. "Jokaiselle, joka voi luoda vähänkin valaistusta asiaan, maksetaan sata puntaa. Jos tiedätte jotakin — ottakaa huomioon, Roper, etten minä väitä teidän tietävän! — mutta — jos te tiedätte — no?"

Roper alkoi kääriä kokoon palkkioilmoitusta; hän tuijotti miettivästi edessään oleviin puihin ja ojensi paperin takaisin etsivälle.

"Pitäkää se!" sanoi Blick. "Niitä on kiinnitetty tänne joka paikkaan.
Jos satutte tietämään jotakin, Roper, niin siepatkaa se ensiksi!"

"Tämä rahako — sata puntaa?" sanoi Roper venytellen. "Maksetaanko se varmasti?"

"Menen takuuseen siitä!" vastasi Blick. "Ihan varmasti! — kenelle hyvänsä, ken voi antaa tarkkoja tietoja. Tiedättekö mitään?"

Roperin piippu oli sammunut. Äkkiä hän istuutui kaadetulle puulle ja ryhtyi jälleen sytyttelemään piippuansa, vitkastellen, mikä osoitti, että hänen aivonsa työskentelivät ankarasti.

"Sata puntaa olisi minulle hyvään tarpeeseen", sanoi hän äkkiä. "Se ei ole kovinkaan paljon, eipä tosiaankaan! — mutta minulle siitä olisi suurta hyötyä. Olen perinpohjin kyllästynyt tähän paikkakuntaan nyt ja tahdon päästä pois — aloittaa uuden elämän, jossakin kaukana täältä! Tuo Guy Markenmore-lurjus — hän pirstoi minun elämäni, mutta nyt — no hyvä, jos saan rahat, lähden täältä suoraapäätä katselemaan uusia seutuja ja uusia kasvoja ja koettamaan, voinko unohtaa. Olen liian kauan viettänyt yksinäistä elämää, ja —"

Blick ei ollut valmistautunut tähän tunteenpurkaukseen eikä liioin yhtä odottamattomaan, perin kiihkeään, samanlaiseen mielenilmaisuun professorin taholta.

"Kuulkaas, mies hyvä!" huudahti professori. "Te ette tunne minua — vähätpä siitä! — tämä Blick tuntee. No niin, jos te tahdotte aloittaa alusta — uuden elämän, niinkö? — niin minä annan sata puntaa tuon palkkiorahan lisäksi — sydämeni halusta — ja heti paikalla! Mutta — jos tiedätte jotakin — kertokaa!"

"Kiitos, sir!" sanoi Roper äkkiä. "Huomaan, että tarkoitatte täyttä totta — te olette mies, jolla on hieman sydäntä! No niin, minä en tiedä mitään varmaa, mutta minä voin jokseenkin hyvin arvata — jotakin."

VIIDESKOLMATTA LUKU

Professori, nojaten kävelykeppiinsä, ja etsivä, luoden metsänvartijaan teräviä syrjäsilmäyksiä, tunsivat kumpikin, että salaisuus oli nyt paljastumaisillaan. Mutta Blickin aivoja askarrutti kummallinen, sekava epäilys. Roper puhui arvailusta, mutta Blick ei kaivannut suinkaan arvailuja; hän aprikoi, mitä Roper tarkoitti arvailulla. Ja sittenkin — kaiken sen nojalla, mitä he tiesivät, he saattoivat tällä hetkellä olla aavistamattoman lähellä palavasti kaipaamaansa totuutta.

"Se tuntuu kovin mitättömältä, kun joutuu siitä kertomaan, tosiaankin — enkä minä ole kovinkaan hyvä kertoja", vastasi Roper. "Mutta — juttu on seuraava! Se tapahtui viime maanantai-iltana — sen päivän edellisenä iltana, jona Guy Markenmore löydettiin, tuolta kauempaa, Markenmoren notkelmasta. Kun sinä iltana olin syönyt illalliseni, lähdin taivaltamaan mökiltäni Mitbourneen — siellä minun piti tavata muuan mies. Kävelin harjannetta, aivan Woodlandin huvilan takaa, ja painuin sille ruohoiselle polulle, joka kulkee harjanteiden yli näiltä seuduin Mitbournen asemalle. Lienen kävellyt noin puolitoista kilometriä, kun kuulin lähestyviä askeleita —"

"Kello lienee ollut neljännestä yli kahdeksan, ja oli jokseenkin pimeä. Eräistä syistä en nyt halunnut, että minun olisi nähty kulkevan Mitbournen tiellä, ja kun kuulin ihmisiä tulevan, livahdin tiheään kanervikkoon tien oheen ja pysyttelin hiljaa. Tuossa tuokiossa kaksi miestä saapui paikalle — eroitin heidän piirteensä Selcasterin tien yllä kajastavaa taivaanrantaa vasten, nähkääs. Toinen miehistä oli pitkä — toinen lyhyehkö. Kun he olivat astelleet muutamia yardeja, pysähtyi pitkä mies ja sytytti sikaarin. Näin hänen kasvonsa tulitikun valossa. Sitten aivan kivetyin paikalleni, sillä hän oli se mies, jota lakkaamatta olin ajatellut seitsemän katkeraa vuotta, ja voitte arvata, kuka hän oli — Guy Markenmore! Näin hänet yhtä hyvin — vain hetkisen — kuin nyt näen teidät; hänestä ei voinut erehtyä, sillä hänen piirteensä eivät olleet muuttuneet senkään vertaa, piru hänet periköön, kuin omat kasvoni, jos hän vain olisi saattanut nähdä ne. Siinä hän oli, ja jollei hänen mukanaan olisi ollut tuota toista, niin minä olisin tehnyt hänestä lopun heti paikalla. Mutta — minä en tehnyt! He jatkoivat matkaansa, puhellen; aina siitä lähtien, kun ensiksi huomasin heidät, he puhelivat yhtä mittaa —"

"En oikein — vain sanan sieltä, toisen täältä. Mutta kun he tulivat minun kohdalleni — silloin, heidän ohimennessään, minä kuulin kaikki selvästi. Guy Markenmore sanoi: 'Minun on palattava tätä tietä kello neljän tienoissa aamulla, ehtiäkseni vähän yli neljä Mitbournesta Farshamiin lähtevään junaan', ja sitten hän nauroi. 'Te kuorsaatte kaikessa rauhassa vuoteessanne', sanoi hän, 'siihen aikaan, epäilemättä'. 'Älkääpä olko liian varma!' virkkoi lyhyt mies. 'Minä nousen ylös samoihin aikoihin kuin linnut maaseudulla ollessani!' Sitten he jatkoivat matkaansa, Markenmoren tietä, ja minä näin heidän katoavan niillä paikoin sijaitsevan metsikön taakse, ja sitten —"

"Malttakaahan, Roper", keskeytti Blick. "Se toinen mies — kuvailemanne lyhyehkö henkilö. Puhuiko hän maalaismurretta? — Sellaista kuin tämän paikkakunnan ihmiset, ymmärrättehän?"

"Ei!" vastasi Roper painavasti. "Ei puhunut! Lontoolaista kieltä hän käytti. Hän ei ollut näiltä seuduin, tiedän sen. Olen käynyt Lontoossa, sisareni luona! Lontoolaisena minä häntä pidän."

"En nähnyt hänestä muuta kuin ääriviivat. Hän seisoi syrjässä, valopiirin ulkopuolella, kun Guy sytytti sikaariaan, joten en voinut eroittaa hänen piirteitään. Mutta hän oli pienehkö, tukeva mies. En tosiaankaan kiinnittänyt häneen suurta huomiota, kun toivoin, ettei häntä olisi siinä ollutkaan!"

"Sitten minä jatkoin matkaani Mitbourneen ja selvitin asiani miehen kanssa, jota tahdoin tavata", sanoi Roper, "ja kun se oli tehty, menimme yhdessä juomaan haarikan olutta Kukko ja Harakka-ravintolaan, ja sitten palasin kotiin".

"Vai niin", virkkoi Blick. "Aivan niin! Ja —" Hän keskeytti puheensa ja loi Roperiin läpitunkevan katseen. "Eikö mitään muuta?" kysyi hän.

"Minä en tahdo salata mitään", sanoi Roper. "Tiedän vielä muutakin. Muistattehan, että — minä olin hautonut kostoa Guy Markenmorelle seitsemän vuotta! Mies, jolle on tehty niin suurta vääryyttä kuin minulle, ei unohda hevillä. Ja saavuttuani mökilleni Mitbournesta tultuani, istuuduin sinä iltana ajattelemaan, aivan yksin, ja minä muistin — sillä en ollut unohtanut! — Guyn sanoneen mukanaan olleelle miehelle, että hän palaisi samaa polkua Mitbourneen kello neljä seuraavana aamuna. Niinpä minä nousin ylös kello kolme ja valmistauduin kohtaamaan hänet aikoen, jos tapaisin hänet siellä, selvittää välimme — iäksi päiväksi!"

"Kyllä!" vastasi hän yhtä levollisesti. "Minä tapasin hänet! Mutta joku oli ehtinyt ennen minua. Hän oli lämmin, silloin — mutta henki poissa, kuula ammuttu ohimoon!"

Professori huoahti. Mutta Blick ei näyttänyt lainkaan hämmästyneeltä, ja kun hän alkoi puhua, oli hänen äänensä kylmempi kuin koskaan. "Murha oli siis tapahtunut juuri vähän ennen tuloanne?" sanoi hän. "Näittekö ketään lähettyvillä?"

"Kun minä kohtasin hänet", vastasi hän, "arvelin, että hän oli ampunut itsensä. Ja minä tutkin tarkasti lähipaikat, tapaamatta kuitenkaan minkäänlaista asetta — pistoolia, revolveria tai mitään muutakaan. Sitten tähystelin joka taholle — en nähnyt ketään! Oli aamuhämärä, eikä voinut nähdä kovin kauas; metsiköt ja lehdot olivat sumun peitossa ja usva leijaili kukkuloiden rinteilläkin. En, en nähnyt ketään — paitsi häntä, kuoliaana."

Metsänvartijan kasvoille levisi omituinen, synkkä ilme, eikä hän katsonut nyt etsivään, vaan professoriin, ikäänkuin tuntien, että tämän taholta olisi odotettavissa jonkinlaista myötätuntoa ja ymmärtämystä.

"Merkillistä", mutisi hän, "vasta hetkistä aikaisemmin olin tullut häntä tapaamaan haluten sydämeni pohjasta päästä häneen käsiksi! Minä olisin tarttunut häntä kurkkuun ja kuristanut hänet kuoliaaksi niinkuin tuo koira ottaisi rotan hengiltä! Mutta nähdessäni hänen makaavan jaloissani, kuolleena, vainajana, minusta tuntui — minusta tuntui, kuin en voisikaan kajota kädelläni hänen ruumiiseensa! Hän oli — kuollut! Ja sitten tein jotakin, minkä nojalla tulin havaitsemaan, että hän oli vielä lämmin."

"Näin sormuksen hänen sormessaan", vastasi Roper vakavasti. "Sellaisen sormuksen, joita mustalaisnaiset kaupittelevat maanteillä näillä tienoin: aivan arvoton esine, ymmärrättehän, mutta huomio kiinnittyy siihen. Ja päähäni pälkähti — en tiedä miksi — että minun Myrani oli antanut sen hänelle. Ja minä vedin sen hänen sormestaan, poistuin vieden sen mukanani ja jätin hänet sinne, tuijottelemaan taivasta kohti!"

"Se on täällä!" vastasi metsänvartija työntäen kaksi sormeaan liiviensä taskuun. "Ajattelin, että tyttöparkani antoi sen hänelle! Hän piti kovasti tällaisista kiiltävistä koruista. Monta kertaa peijasivat häntä mustalaisnaiset, jotka myivät hänelle tuollaista vanhaa rojua hyvästä hinnasta. Mutta minä ajattelin, että se oli hänen, enkä minä tahtonut, että Guy Markenmore veisi sen mukanaan hautaansa!"

"No, te olitte väärässä", sanoi Blick säälimättömän vilpittömästi. "Rouva Tretheroe antoi sen sormuksen Guy Markenmorelle ja tämä puolestaan antoi rouva Tretheroelle toisen aivan samanlaisen. He ostivat ne vanhasta muinaisesineiden kaupasta Portsmouthin satamasta. Koskaan se ei ole ollut Myran."

Roper katsoi tiukasti etsivään. Blick nyökkäsi. Ja tällöin Roper, joka oli ottanut sormuksen kämmenelleen, heitti sen äkkiä maahan, inhoa ilmaisevin elein.

"Kaikki, mitä minä tiedän", vastasi Roper. "En voi lisätä enää sanaakaan, herra."

"Olemme siis päässeet näin pitkälle", jatkoi etsivä kääntyen professoriin. "Olemme nyt kuulleet miehestä, joka oli Guy Markenmoren seurassa murhan edellisenä iltana ja tiesi, että Guy palaisi ylängöille kello neljä seuraavana aamuna. Kuka on se mies?"

"Luultavasti sama mies, josta hänen konttoripäällikkönsä kertoi minulle", vastasi professori. "Se on minun mielipiteeni ehdottomasti."

"Hyvä, lähtekäämme", sanoi Blick. "Minä tulen tapaamaan teitä vielä,
Roper — epäilemättä te olette ohjannut meidät jonkinlaisille jäljille."

"Kuulkaas, hyvä ystävä", sanoi hän kääntyen metsänvartijan puoleen. "Tiedättehän Mitre-hotellin Selcasterissa? Hyvä — minä asun siellä. Tulkaa tapaamaan minua sinne, tänä iltana; tässä on nimikorttini — kysykää minua. Jos tahdotte muuttaa maasta, niin minä hankin teille kyllä rahaa. Tänä iltana, muistakaa, milloin hyvänsä kahdeksan jälkeen."

Hän kosketti Blickiä käsivarteen ja riensi Blickin kanssa metsästä niin nopeasti, ettei Roper ehtinyt edes kiittää häntä. He kävelivät kiiruusti hyvän matkaa ennenkuin saapuivat jälleen mäenrinteelle.

"Siinä mies, jonka sielu on turtunut, hyvä ystävä!" sanoi hän. "Miesparka! Miesparka! Tunnen syvällistä ja vilpitöntä sääliä häntä kohtaan. Seitsemän vuotta yksin, hautoen rakkaustarinaansa — hirveätä!"

"Pelkäänpä, että olette kovin herkkätunteinen, sir!" huomautti Blick. "Minäkin säälin tuota miestä; Myran menettäminen koski nähtävästi kipeästi hänen sydämeensä. Mutta sanonpa teille, mitä arvelen, professori — arvelen, että Roperin pitäisi olla minulle hyvin kiitollinen siitä, etten vaatinut häntä lähtemään mukaani Selcasterin poliisiasemalle! Jollen pitäisi arvossa sielutiedettä, niin olisin varmasti tahtonut hänen saapuvan sinne. Mutta minä punnitsin häntä mielessäni ja pidin häntä tarkasti silmällä, ja luulen käsittäneeni hänen omituiset sieluntilansa ja uskon, että hän kertoi meille totuuden. Toivon vain, että hän olisi tullut puhumaan minulle asiasta jo viikko sitten!"

"Tiedättekö, minä luulen melkein, että hänen asemassaan olisin tehnyt aivan samoin kuin hän on tehnyt", virkkoi professori avoimesti. "Minut valtasi kokonaan myötätunto tuota onnetonta miestä kohtaan. Mutta hyvä ystäväni — se salaperäinen henkilö? Miten aiotte päästä hänen jäljilleen?"

"Merkillistä tässä on", huomautti Blick, "seuraava seikka — ja se näyttää ainakin ensi silmäyksellä vaikealta. Jos oletamme Roperin kertomuksen olevan totta — kuten minä uskon — niin tuo outo mies, lontoolainen puheesta päättäen, sanoo Roper, millä hän luultavasti tarkoittaa sivistynyttä miestä, on ollut harjanteilla Guy Markenmoren seurassa myöhään maanantai-iltana. Kuka hän on? Saapuiko hän tänne Markenmoren kanssa Lontoosta? Kohtasivatko he toisensa junassa? Sattuivatko he yhteen Mitbournen ja Markenmoren välisellä tiellä? Me emme tiedä. Mutta on tärkeämpiä kysymyksiä kuin yksikään näistä — ensiksikin, mihin se mies oli menossa? Mihin hän meni erottuaan Markenmoresta — toiseksi. Ja kolmanneksi, tämä on tärkein kysymys — jos hän on se mies, joka ampui Guy Markenmoren seuraavana aamuna, niin missä hän oli tuon väliajan? Missä hän vietti maanantai-illan? Hän ei ole saattanut olla kaukanakaan näiltä seuduilta, jos hän odotteli uhriaan kello neljään seuraavaan aamuun asti."

"Käsittämätöntä!" myönsi professori. "Minä luulen kuitenkin, että mies, joka odotteli hyvää saalista, saattoi hyvinkin käyskennellä täällä metsissä muutamien tuntien ajan — yöt ovat nykyisin lämpimiä ja täällä, näissä laaksoissa, on yllinkyllin suojapaikkoja. Minua hämmästyttää eniten se, että jos se mies murhasi Guy Markenmoren, kuten hän varmastikin teki, niin miksei hän murhannut häntä maanantai-iltana ja paennut pimeän turvissa?"

"Sanon teille, miksi", vastasi hän. "Hän oli henkilö, jolle Guy Markenmore oli uskonut tuon värisalaisuuden. Hän oli saapunut tänne Guyn mukana ollen täysin selvillä siitä, mitä Guy puuhaili. Hän tiesi, että kaupan rahallinen puoli selvitettäisiin sinä iltana. Ja hän odotti aamuun asti voidakseen anastaa sekä rahat että sen keksintöpaperin, josta olette meille kertonut — sekä teidän lausuntonne, joka oli sen mukana. Luultavasti hän on se mies, josta Markenmoren konttoripäällikkö Folgrave Courtin varrella kertoi teille. Ja meidän on koetettava löytää hänet. Mutta jäljet ovat vielä kovin epäselvät."

Professori nyökkäsi, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Pakistessaan he olivat astelleet verkalleen mäen rinnettä pitkin ja saapuneet entistäänkin kolkommalle seudulle. Nyt he seisoivat pelottavan rotkon partaalla, sillä kuilu oli vähintään kahdensadan jalan syvyinen; siellä täällä olivat kuilun seinämät äkkijyrkät; pimeissä ja synkissä piilopaikoissa kaukana alhaalla oli valtavia puurykelmiä punakatajia ja kuusia, joita isot, harmaat kivilohkareet olivat katkoneet; kaiken tämän yllä lepäsi synkkä ja salaperäinen hiljaisuus. Mutta äkkiä professori keskeytti sen.

"Tuolla on joku, joka viittoilee meille!" huudahti hän. "Tuolla alhaalla! Nainen!"

Blick katsoi osoitettuun suuntaan ja hätkähti hämmästyksestä. Kaukana heidän alapuolellaan, hieman oikealla, hän näki naisolennon seisovan lähellä lehtoa, joka sijaitsi rotkon jyrkimmän osan juurella. Ja, kuten professori oli sanonut, nainen koetti todellakin vetää puoleensa heidän huomiotaan.

"Hyvä Jumala!" huudahti Blick. "Hän on neiti Valencia Markenmore! Mitä ihmeessä hän siellä tekee? Tiedättekö, miksi tätä paikkaa nimitetään? Hiidenkirnuksi! Se tietenkin merkitsee äkkisyvännettä. Mutta mitä hän tahtonee?"

"Menkäämme tuonne alas", ehdotti professori. "Meitä kutsutaan sinne nähtävästi. Hei, siellä on miehiäkin!"

Kaksi ihmisolentoa oli juuri sukeltanut esille pikku kuusikosta läheltä sitä paikkaa, missä Valencia seisoi. Blick tunsi heidät äkkiä Harboroughiksi ja Fransemmeryksi. Kun hekin olivat tunteneet etsivän, alkoivat he tehdä hänelle merkkejä.

"Siellä on jotakin tekeillä!" mutisi hän. "Näyttää siltä kuin he olisivat keksineet jotakin. Kuulkaas, sir — tuo pitkä mies on Harborough, jota, kuten olen teille kertonut, rouva Tretheroe syytti murhasta; toinen on Fransemmery, se vanha herrasmies, joka on näytellyt suurta osaa tässä jutussa."

"Tunnen Fransemmeryn nimeltä", vastasi professori. "Hän on saman arkeologisen seuran jäsen, johon minäkin kuulun — olen ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Mutta kuinka voimme päästä tuonne alas taittamatta niskojamme."

"Täältä jostakin päästään sinne lammaspolkua myöten", sanoi Blick. "Jos lammas voi kerta kulkea siitä, niin mekin voimme — hätätilassa."

Ja hetkisen kuluttua he olivatkin keksineet keinon miten laskeutua syvään rotkoon, jossa toiset odottivat heitä. Päästyään syvänteen pohjaan professori katseli ihmetellen äkkijyrkkiä kallioseiniä, joita alas he olivat tulleet. Siinä kohden, missä Valencia ja hänen kaksi kumppaniaan seisoivat, kohosivat graniittiseinät korkeina ja jyrkkinä; eräässä paikassa oli pystysuora, kahdensadan jalan korkuinen kallioseinä, jonka juurella kasvoi pensaita karussa ja rikkonaisessa louhikossa; tämän lohduttoman paikan alapäässä seisoivat nuo kolme henkilöä silmäillen vuoronperään louhikon onkaloihin ja miehiin, jotka kiiruhtivat rotkon tasaista pohjaa pitkin heidän luokseen. Fransemmeryn takana airedalelainen terrieri, joka oli kahlittu isäntänsä nenäliinasta tehtyyn hihnaan, ärhenteli ja haukkui, haluten nähtävästi tunkeuduttavan kauemmas pensaikkoihin, mistä se oli väkisten laahattu pois.

"Tuo on Fransemmeryn koira — se vekkuli, joka kaivoi esille automaattisen pistoolin", sanoi Blick. "Onkohan se tehnyt uuden löydön?"

Harborough tuli verkalleen heitä vastaan. Lähemmäksi saavuttuaan hän loi Blickiin varoittavan katseen ja viittasi kuusikkoon.

"Kuulkaas!" sanoi hän hätäisesti, kun he lähestyivät. "Tuolla makaa mies, kuoliaana — hän on kai suistunut rotkoon. Terrieri löysi hänet — koira ei tahtonut tulla täältä pois, jolloin minä menin sitä noutamaan ja näin miehen — kuolleena, epäilemättä. Tulkaa katsomaan!"

Tällöin he olivat saapuneet toisten kahden luo, ja Blick tunkeutui enempää kyselemättä muitta mutkitta metsikköön, toisten kolmen miehen seuratessa häntä.

"Vieras — näyttää huvimatkailijalta", sanoi Harborough. "Täällä, louhikon juurella!"

Hän työnsi syrjään kuusien tiheät oksat, ja äkkiä näkyi miehen ruumis, joka lepäsi omituisessa mykkyrässä terävillä kivilohkareilla. Tarvitsi luoda vain yksi ainoa silmäys ylöspäin huomatakseen, miten hänelle oli käynyt; hän oli liukastunut ylhäältä jyrkänteen reunalta ja murskautunut kuoliaaksi siihen paikkaan, missä hän nyt lepäsi: vähän matkan päässä hänestä oli kävelykeppi, joka oli kirvonnut hänen kädestään hänen pudotessaan.

Päästäen kovan huudahduksen Blick syöksähti eteenpäin ja käänsi kasvot, jotka sammal- ja kanervaverho oli peittänyt, valoa kohti. Hän nousi, tuijottaen niihin.

Mutta kovemman, paljon hämmästyneemmän huudahduksen päästi professori, kun hänkin vuorostaan sai nähdä kuolleen miehen kasvot.

"Crawley?" sanoi hän "Crawley? Eihän toki — hän on Carter! — Carter!
Carter, sanon minä!"

Blickistä tuntui kuin kirkas valonvälähdys olisi leimahtanut hänen aivoissaan. Hän kääntyi professoriin päin katsellen kysyvästi.

Blick laskeutui äkkiä polvilleen kuolleen miehen viereen ja sujautti odottamatta kätensä miehen povitaskuun — sitten toiseen — ja kolmanteen. Yhtä äkkiarvaamatta hän veti näkyviin kirjesalkun ja otti sieltä esille tukun seteleitä ja kaksi paperia. Hän heitti setelit välinpitämättömästi maahan, mutta levitti nopeasti paperit; hetkistä myöhemmin hän pisti ne professorin käteen.

"Tässä koko jutun avain!" sanoi hän tyynesti. "Siinä on Spindlerin keksintö ja teidän siitä antamanne lausunto. Ja — tuossa on se mies, joka tappoi Guy Markenmoren!"

Sitten hän katsahti kolmeen seuralaiseensa. Professori tarkasteli tyrmistyneenä papereita, jotka hän juuri oli saanut; Fransemmery tuijotti professoriin; Harborough, huolestuneena ja hämmästyneenä, silmäili epäilevästi kuollutta miestä. Hän alkoi puhua ensiksi, kääntyen etsivän puoleen.

"Luuletteko — että hän tappoi Guy Markenmoren, saadakseen haltuunsa — nuo?" kysyi hän hiljaisella äänellä.

"Mitäs muutakaan?" virkkoi hän levollisesti. "Nyt käsitän koko jutun! Sir Thomas, tässä, ja minä tiesimme siitä jo jotakin, mutta vielä hetki sitten en epäillyt tätä miestä. Mutta, kuten sanoin, nyt minä käsitän asian — aivan selvästi. Tämä mies, jonka kohtasin joku päivä sitten Valtikassa, esiintyi silloin Crawleyna, lomalla-olijana, sanoi olevansa kävelyretkellä näillä seuduin, mutta todellisuudessa hän olikin Carter, sir Thomasin laboratorioapulainen Cambridgesta. Juuri hänelle sir Thomas jätti sinetöidyn paketin, jotta hän veisi sen suoraan Guy Markenmorelle Lontooseen, hänen, Carterin, piti matkustaa Lontoon kautta lomaansa viettämään. Vaikkei Carter tiennytkään tarkemmin, mitä paketti sisälsi, niin sir Thomasilta hän oli kuullut, että sen sisältö oli sekä tieteellisessä että rahallisessa suhteessa tavattoman arvokas. Hänen piti jättää paketti Guy Markenmoren omiin käsiin. Hän teki sen. Myöhemmin samana päivänä Guy Markenmore matkusti tänne. Samoin myös Carter. Kenties he kohtasivat toisensa junassa; kenties he matkustivat yhdessä. Mutta, oli miten oli, sir Thomas ja minä olemme juurikään päässeet selville, että Guy Markenmore ja Carter olivat yhdessä näillä ylänteillä myöhään saman päivän iltana ja keskustelivat tuttavallisesti. Kaikesta siitä päättäen, mitä olen kuullut, Guy Markenmore oli puhelias, toverillinen mies, avomielinen ja rehellinen; saatuaan tietää, että Carter oli sir Thomasin apulainen, Guy uskoi nähtävästi Carterille salaisuuden. Ja sir Thomas ja minä olemme vasta äsken saaneet varmoja tietoja siitä, että Guy kertoi Carterille palaavansa Markenmoren notkelman kautta hyvin varhain seuraavana aamuna. Mitä tekee Carter? Hän päättää retkeillä yösydämen — yö oli lämmin, ottakaa huomioon! — väijyä Guyta varhain aamulla ja murhata hänet anastaakseen keksinnön ja rahat, jotka Guy, Lansbury ja parooni von Eckhardstein luovuttaisivat sinä yönä keksinnön ostamista varten. Ja — hän toteutti tämän suunnitelmansa. Sitten hän poistui tyynesti näiden kukkuloiden ja metsien kautta — kukapa olisi epäillyt tavallista jalkamiestä? Mutta luettuaan myöhemmin tapahtumasta sanomalehdistä, hän palasi tänne, huvimatkailijaa näytellen, Valtikkaan, missä minä kohtaan hänet ja missä, tunnustan sen, hän peijasi minua perinpohjin. Murhaajan vanha temppu, nähkääs, sillä murhaajilla on tapana kierrellä ja kaarrella rikospaikkansa lähettyvillä haluten sairaloisen uteliaasti ottaa selkoa, mitä on sanottu ja tehty. Kukaan ei epäillyt tätä miestä vähääkään — minä itse en osannut edes aavistaakaan, että hän olisi sekaantunut tähän juttuun. Hän viipyi yön Valtikassa ja poistui senjälkeen kävellen näiden ylänköjen poikki. Ja täällä — täällä hänelle sattui kohtalokas onnettomuus, mutta jollei hänelle olisi sattunut tapaturmaa ja jollemme me olisi löytäneet häntä ja noita papereita hänen taskustaan, niin minä luulen, ettemme olisi koskaan saaneet tietää, kuka tappoi Guy Markenmoren. Mutta — nyt me tiedämme."

Hän kumartui ja veti kuolleen miehen pehmeän hatun paremmin hänen kasvojensa yli. Kun hän kohotti katseensa, tarkasteli professori yhä miettivästi kädessään olevia papereita ja Fransemmery, tavattoman vakavana, katseli häntä. Mutta Harborough harppaili jo puiden lomitse Valencian luo.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARKENMOREN SALAISUUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.