The Project Gutenberg eBook of Miljoonan dollarin timantti, by J. S. Fletcher

    I. Huppukauluksiset miehet.
   II. Vapautus.
  III. Toinen vieras.
   IV. Nurkkapöytä.
    V. Huoneisto Down-kadun varrella.
   VI. Avaimenreikä ja sisähuone.
  VII. Herttainen palvelija.
VIII. Yhä pahempaa sekavuutta.
   IX. Postikortti ja kirje.
    X. Takaa-ajo hämärissä.
   XI. Hyvin vanha mies.
  XII. Täydellinen koe.

HUPPUKAULUKSISET MIEHET

Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme — Marton Hillin kenttää käyttävän — jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella. Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen, säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.

Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön, — veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin — mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa — pelikentän ympäri hänen kanssaan.

Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle, ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.

Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue, jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä tuntuu olevan ihan maailman ääressä — kaistale rosoista, aaltoilevaa ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä vilkkaammille näyttämöille — toinen on Lontoosta etelään vievä maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä Victoria-asemalle.

Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen. Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan, ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen palata kaupunkiin 5.53:n junalla.

On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen. Välimatka kerhotalon ja aseman — pelkän laiturin, jolle vain jotkut junat pysähtyivät — välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää, yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille itsellemme tuntemattomalle retkelle.

Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla — meille — harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia, toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta, mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.

"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin kokenut muutamia aika tuimia — muualla!"

Hänen äänessään oli värähdys — kuten usein sattuu, — joka ilmaisi syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä epäilemättä kuulosti kehoitukselta.

"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr Vandamarke?" sanoin minä. "Olette liikkunut maailmassa melko paljon, eikö totta?"

"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!" vakuutti hän, kuivasti naurahtaen. "Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon kummallistakin."

"Ihmiset!" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. "Eläimiä — luontokappaleita — en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta kaiken ikäni — enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille. Merkillistä!"

"Seikkailuja!" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. "Oh, niistä voisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille aina sattuu seikkailuja. Minä… Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?"

Hänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja kapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat tekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi esille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka lyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.

Mutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin ulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus — se peitti täydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään yläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu eteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko, josta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin kuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen villakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin olivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi havaitsimme jotakin muuta — paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli — ilmeisesti hyvin asiallisesti — automaattirevolveria.

Ensimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa. Kuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen äänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.

"Mr Vandamarke", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. "Me sieppaamme teidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä — ja otamme myöskin nuoren toverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö vastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn kursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin teidät heti kohta tarkastuttaa!"

"Hyvä!" huudahti mies. "Sitten — tuon kulman taakse autoomme!
Kummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy.
Noh — rivakasti!"

Me marssimme — eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke kysyi olkansa yli:

"Meidän asiamme!" vastasi iso mies. "Kuten sanottu — älkää tehkö vastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

Me käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas, suljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi miehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua, seurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan, mistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän tilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme olimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä enää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan talteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen asuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin kuluttua meidät kiidätettiin pois — vangittuina ja häkkiin suljettuina.

Ajopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä, jotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta minä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan matkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään päin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä se kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän polven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta kertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään, länteen, etelään vai pohjoiseen.

Äkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin, että meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut omistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja siihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli pehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka tekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään kilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä tavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista synkistä hahmoista.

Kun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli istunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.

"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni", huomautti hän peittämättömän ivallisesti, "niin tiedätte kaiketi, että minulla on tytär?"

"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli seitsemän", sanoi mr Vandamarke. "Hän hätääntyisi kovin, jos minä en saapuisi."

"Olkaa huoleti, sir!" vastasi kohtelias ääni. "Me otimme sen seikan huomioon. Tyttärenne on jo ehtinyt saada teiltä sähkeen, jolla ilmoititte hänelle, että odottamaton asia viivyttää teitä myöhäiseen hetkeen. Kaikki on kunnossa, mr Vandamarke! Te pääsette turvallisesti nukkumaan kotiinne, kun olette meistä suoriutunut."

"Tosiaan hyvin ystävällistä teidän puoleltanne!" huomautti mr Vandamarke. "Teidänlaisiksenne miehiksi olette sekä kohteliaita että huomaavaisia. Mutta sanokaahan mitä minusta tahdotte? Noh, hupsu kysymys! Voinhan asian hyvinkin arvata."

"Sitten ei olekaan mitään syytä sitä minulta kysyä, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme. "Olen sentään iloinen, kun pidätte meitä huomaavaisina ja kohteliaina. Koetamme olla kumpaakin. Kaihan teidän on mukava istua? Polttakaa, jos haluatte — me itse, kuten näette, emme sitä tällä hetkellä voi."

Vandamarke veti esiin sikaarikotelonsa, noudattaen kehoitusta. Hän poltteli ääneti kotvan aikaa, silmäillen tarkasti pidättäjiään. Minäkin tarkastelin heitä — tai pikemminkin mitä heidän vaatteistaan saatoin nähdä. Toisella oli ruskea, toisella harmaa villapuku — hyvää kangasta ja hyvin leikattu. Jalkineetkin olivat hyvät — ensiluokkaiset, kallishintaiset kengät. Ja mies, joka yksin oli haastellut, puhui tyynellä, sivistyneellä äänellä — herrasmiehen äänellä.

"Lienenköhän joskus ennenkin kuullut teidän äänenne!" huudahti mr
Vandamarke äkkiä. "Melkeinpä luulen!"

"Ja minä luulen, että ette ole, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme. "Mikä on kohtelias muoto sanoa, että varmasti ette ole. Ette ole minua milloinkaan ennen tavannut ettekä minua tämän illan jälkeen myöskään koskaan enää tapaa."

Omasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin kouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän mahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea. Epälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja vaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään ollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun englantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!… Ja silloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja pysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja se kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski oikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa oli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa sormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta tiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.

"Nyt, mr Vandamarke — ja teidän nuori ystävänne — suvainnette astua alas", sanoi päärosvo. "Olemme perillä."

Me astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä, mutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi jonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta sivulta. Edestämme kiilui valoa — heikkoa valoa, — ja henkivartijamme ohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen, mutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi, ja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi keskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin perästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.

Mr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme sisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone itsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla oli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni koettelemaan ovea — se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti verhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi minuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.

"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!" lausui hän.
"Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne."

"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke", vastasin minä. "Minut siepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet teistä, jättävät he minutkin rauhaan… Minä en ole tärkeämpi kuin teidän keppinne. Mutta…"

"Minä tiedän — tiedän varsin hyvin!" vastasi hän jurosti. "Tiesin alusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää."

Olin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi naamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen hauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi tuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta kohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin — mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen todeta hänen käyristyneen sormensa.

"Tuon miehen minä toki tunnen", huomautin ottaessani voileivän. "Hän on merkitty…" ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.

"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan", virkkoi hän. "Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta on, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on huolellisesti järjestetty — eikä minulla ole aavistustakaan, missä olemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?"

"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä", vastasin. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään vai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme kaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke."

Hän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain huvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.

"Juuri niin, Gregg", vastasi hän. "Mutta ehkä meitä kyyditettiin ympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa…"

"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne", käski tulija. "Toverinne jää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin rupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin."

Mr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän astui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.

Seisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään. Pienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli mennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa — ei edes kirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo ja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin miehen kävelemässä edestakaisin pimennossa — herkeämättä edestakaisin kuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen sillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin hänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.

VAPAUTUS

Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut tuota miestä — tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä, minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin, etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen näkisin.

Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain — tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään päällystakkiin.

Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa, jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta ja lukittiin.

Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili — omituisesti.

"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni", sanoi hän melkein hilpeästi. "Nopeasti — kivuttomasti!"

Hän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia irtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.

"Varsinainen asia on nyt suoritettu", selitti hän. "Se heidän asiansa!
Se, jonka vuoksi he toivat meidät — toivat minut — tänne."

"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin", vastasin minä.
"Miksi he toivat meidät — teidät — tänne? Minä en sitä tiedä, mr
Vandamarke!"

Hän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän vetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin ikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa hiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.

"Niinpä niin, veikkoseni — juuri niin!" vastasi hän tyynesti. "Ja panivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies joutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa talossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun miehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti vaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa — nopeasti. Häh?"

Mutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon jalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs kerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla pienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa sormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan. Kaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan niihin ja nauroi.

"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä — jos se on oikea sana", virkkoi hän ivallisesti. "Huolellinen valmistelu vaatii suuria tuloksia. No — kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he päästäisivät minut menemään."

Tuijotin häneen, ääneti ihmetellen — en niin paljoa hänen menetystään, olipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei omaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en niitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin tuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta ensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä seisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.

"No, mr Vandamarke!" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla äänellään. "Auto odottaa käskyjänne."

"Jos autonne on minun käskettävissäni", murisi hän, "vaikka luulen, että murina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's Gaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja päivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle."

"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke", vastasi hän, "mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen, viemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi kosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät sanansa, — tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"

"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni, että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta — se ei kuulu tähän, — haluammepa vain jo toiseen seuraan."

Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen. Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme neljännestuntia.

Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.

"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on lehdet."

Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä välähtävän. Hän kohottausi.

"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No, mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."

"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata — eikä minulla ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."

"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta. Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme jonkun erän sokkopeliä."

Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea kohti.

"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut… mutta… eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan — uhkapeliä!"

"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä olosuhteissa."

Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!" sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta — kuinka sitä pelataan?"

"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan. Siinä kaikki!"

"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen, että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr Vandamarke… Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"

He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa. Hän otti sen esille — seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja pöydästä poispäin.

"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"

Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia. Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja matalahkolta mäeltä — pienen kaupungin valoja.

"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä näyttää erämaalta. Missä…?"

"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"

Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi — suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi. Me käännyimme kaupunkia kohti.

"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua — ja tähän aikaan. Varmaankin…"

"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa, jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."

"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän taipaleen siinä autossa!"

"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"

"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"

"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään. Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut mitään tuttua äänen värettä?"

"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne", huomautin minä.

"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia! Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär — ainoani, — vasta tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta välittäköön! Kotiin nyt vain!"

Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.

Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa, ihmetellen.

"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä on
Basingstoke!"

— Hyväinen aika! — jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin. Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"

"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän enemmän."

"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"

"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta…"

"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne, niin siitä heltiää teille pari puntaa."

Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla — kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti… ehkä?"

"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni — kalustetuissa huoneissa. Ei minusta mitään hätää, mr Vandamarke — ei ole väliä, milloin tulen kotiin. Yksineläjä."

"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä rupattelemme. Illallinen sentään ensin."

Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke käsivarteeni.

"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin, olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen, tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No — mikä nyt?"

Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään katseeseensa nauraen.

"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin. "He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle — huppukauluksettaan. No niin, — Marton Hillin postiaseman virkailijat voivat hänet meille kuvailla."

"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä jotakin vihiä."

"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä, jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."

Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.

"Kummallista… kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm, mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei? Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani — sinne tuodaan meille illallista."

Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan kummastuneen katseeni.

"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, — siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä — ei mitään jäljittelyä — lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä mielelläni — soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja isot huoneet."

Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja nykyaikaista esinettä — suloisen, kauniin tytön valokuvaa kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen. "Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö ole laatuunkäypä?"

"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä.
"Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"

"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet kyllä saatte — huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."

Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen, nojausi pöydän yli minua kohti.

"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet kärkkyivät?"

"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään aavistusta!"

"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta — se on kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"

III

TOINEN VIERAS

Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta. Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska saivat hänet hymyilemään.

"Niin… niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti — yksi ainoa kivi — kaksisataatuhatta puntaa?"

"Cullinan-timantti — jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin — vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun timanttini on mainitsemani summan arvoinen."

"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä. Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi — en muista kuinka moneksi — ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni on ehjä!"

"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin minä. "Saivat… saivatko he sen?"

Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla sisustettu lokero. Se oli tyhjä.

"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin. Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin, — kortithan aina suosivat minua!"

Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä! Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin ateriaani.

"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari suupalaa. "Perin omituinen mies!"

"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen omituinen?"

"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"

"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät yhä huvittavan.

"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia mukananne?" kysyin.

Hän napautti rintaansa — sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"

"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti.
"Timantti on poissa, mr Vandamarke."

"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä. "Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka tiesivät sen säilytyspaikan?"

"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli — on — ihmisiä, jotka sen tiesivät. Useitakin!"

"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa — ja olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."

"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa pienoislippaassa?" kysyin.

"Jotkut tiesivät — ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."

"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen. "Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"

"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi puntaa!"

"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa, poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"

"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte timanttinne — ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"

"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"

"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä en sitä usko!"

"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai Folkestoneen — johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle", vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"

"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni — minä olen vanha viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne, Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa kummallekaan meistä — ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt korttipelissä oikein loistavasti?"

Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.

"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin. Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa, mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle huomenillalla — tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"

"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria — minä itse, tyttäreni, te, sihteerini — rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava nainen, Gregg — ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale. Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."

"Entä… tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä.
"Otetaanko ne puheeksi…?"

"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."

"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"

Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä koskaan oli minusta tuntunut.

"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta asiasta!"

Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla, pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja vei meidät mukaansa, ja — minä saan heidät käsiini!"

Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti huoleton.

Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse merkitsivät paljon.

Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:

    Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisitte
    saada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitun
    osoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,
    luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.

Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli. Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.

Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia, kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta — nimittäin siitä, että Birchin Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen, tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain säälien.

"Enkä tarkoita!" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun kirjeen. "Tuossa — 327 A!"

"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?" kysyin osoittaen H.C.
Leddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. "Leddenham?"

Hän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. "Ei! Se on aivan outo!" vastasi hän. "Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen takuuseen!"

"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!" sanoi hän. "Tämä on ihan ainoa, hyvä herra."

Hänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni — takaisin länteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään minua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei olisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!

Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä golf-kerhossa puuhailtiin — kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.

Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C. Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.

Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti — miss Vandamarken valokuvan vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana näkemään hänet ilmielävänä — hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti, mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.

"Ovelia kettuja — viekkaita kettuja — taitavia — taitavia!" sanoi hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa, Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä — ei edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta — toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo — tulin vastikään itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"

Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut tyttärelleen — sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie — ja sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen hoivaansa hän jätti meidät.

Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko, kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta, jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.

"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja — näöltänne — niin perin viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä — aivan toisenlaisen käsityksen."

"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja, luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin…"

"Maitosuillekin — niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole…"

Vaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin kääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan huomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen. Minäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin hillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni olivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa nähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!

NURKKAPÖYTÄ

Minulle oli onneksi, että myöskin Rosalie Vandamarke katsoi mieheen, joka juuri oli tullut sisälle ja verkalleen astui lattian yli sinnepäin, missä me kaikki olimme ryhmittyneinä takkavalkean ääreen. Siten sain paremman tilaisuuden huolellisesti tarkastaa vastatullutta. Hän oli pitkä, ruumiiltaan sopusuhtainen herrasmies, nähtävästi kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen ikävuoden välillä. Kauniskasvoinen, huolellisesti kammattu, hyvin puettu ja kaikesta päättäen hyvin kotiutunut Vandamarken taloon. Hän tervehti molempia naisia perin tuttavallisesti ja soi minulle tuollaisen puoliksi välinpitämättömän, puoliksi ystävällisen nyökkäyksen kuten hänen ikäisensä miehet yleensä suovat sellaisille, joita vielä pitävät poikina.

Hetkisen kuluttua hän naureskeli ja laski leikkiä miss Vandamarken ja mrs Kennerleyn kanssa: oli ilmeistä, että nuo kolme tunsivat toisensa hyvin. Ja sillä haavaa olin mielissäni, että sain pysyä syrjässä — halusin vielä tarkemmin tutkia miehen kasvoja, vaikken epäillytkään vaikutelmani todenperäisyyttä. Hän seisoi nojaten uuninreunustaa vasten muutaman minuutin tulonsa jälkeen ja kääntyi sitten äkkiä rouva Kennerleyhin päin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Silloin lankesi sähkölampun hohde määrätyssä kulmassa hänen piirteilleen, valaisten ne juuri samoin kuin tulitikku oli pihassa valaissut hänen kasvonsa. Ja nyt olin asiasta varma. Ei ollut vähäisintäkään epäilystä siitä, että tämä oli sama mies, jonka olin ristikkoikkunasta nähnyt! Ja… mitä minun nyt oli tehtävä? Paitsi että tuo vieras oli esitetty minulle mr Trafferdalena, en luonnollisesti tietänyt hänestä mitään. Hänen nimensä oli outo. Hän näytti minusta jonkunlaiselta rahamieheltä, sellaiselta, joita tapaa tusinoittain joka hetki kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä Lombard-kadulla taikka Bartholomew Lanella. Hänen keskustelustaan ja käytöksestään päätin, että hän oli joustava, tottunut maailmanmies; hän oli ilmeisesti niitä, jotka osaavat miellyttää ja huvittaa. Mutta mitkä olivat hänen suhteensa isäntääni? Siihen kysymykseen sain pian vastauksen. Mr Vandamarke tulla touhusi huoneeseen ja tervehti Trafferdalea niin lämpimästi, että tuskin olisi lämpimämmin voinut tervehtiä rakasta veljeään. Näin heti, että hän ja hänen vieraansa olivat mitä parhaimmat ystävät. Mutta — tämä oli mies, jonka olin pihassa nähnyt, ja siis…

Oli enemmän kuin kiusallista ja häkellyttävää ajatella asiaa pitemmälti. Välttämätön seuraus oli tuskastuttava, sillä mr Vandamarke ei ollut niitä miehiä, joita olisi suonut vilpillisen ystävän vetävän nenästä ja petkuttavan. Vaivatessani päätäni sillä, mitä minun olisi tehtävä, siirtyivät mrs Kennerley ja Trafferdale, jotka mr Vandamarken saavuttua olivat alkaneet keskustella liikeasioista minulle käsittämättömin lausein, vähän kauemmaksi salin toiselle puolelle, yhä jutellen ja jättäen minut miss Vandamarken kanssa kahdenkesken. Olin istahtanut nojatuoliin lähelle hänen omaansa, ja katsahtaen merkitsevästi noihin kolmeen kumartui tyttö äkkiä minua kohti.

"Ette ole kääntänyt silmiänne hänestä viime viiden minuutin aikana!" huudahti hän. "Ette pidä hänestä! Ettehän?"

"Aivan!" vastasi hän tyytyväisesti nyökäten. "Tiesin, ettette pitänyt.
Enkä pidä minäkään."

"Sitä en osaa sanoa", vastasi tyttö. "Kaiketi vaistomaista vastenmielisyyttä. Minä inhoan häntä! Vaikka esiinnyn hänelle kohteliaana, hilpeänä ja miellyttävänä, vakuutan teille, että se on pelkkää valhetta! Pelkkää teeskentelyä! Johtuu siitä, että hän on isän parhaita tovereita — Cityssä. Kunpa pysyisikin siellä!"

"Hyväinen aika, tietäisinkö minä!" huudahti neitonen. "Rahaa! Kiittäisinpä onneani, jos nuo kolme puhuisivat illan pitkään muusta kuin rahasta. Kuunnelkaahan! Minä olen sijoittanut teidät viereeni pöytään. Jutelkaa minulle, älkää heistä välittäkö!"

Minä loin häneen tutkivan katseen, johon hän luottamuksellisesti vastasi. Olimme jokseenkin samanikäiset, ja nuorison välillä on olemassa joku vastaväitteitä väheksyvä vapaamuurariliitto.

"Niin, milloin nuo kolme ovat koolla!" sanoi hän. "Hypähdin ilosta kuullessani, että te tulette päivälliselle! En ollut teitä koskaan nähnyt, mutta…"

"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!" vastasi hän hymyillen. "Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä — täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain — tuollaisia! Rahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista, kaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se rouva Kennerley!"

"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?" kysyin. "Näyttää reippaalta, taitavalta naiselta."

"Oh, taitavahan hän kyllä on", myönsi neitonen. "Mutta — hänkin on pelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta."

"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta" — hän pysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. "Onko teillä sisaria?" kysyi hän äkkiä.

"Ei!" vastasin. "Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole sisarta eikä veljeä — ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä."

"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia", vastasin. "Nimittäin — kunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui."

"Se johtuu siitä, että olette englantilainen", sanoi hän. "Miksi englantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään tappaa?"

"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta", vastasin.
"Sodassa oli tappaminen — velvollisuuteni."

"Sekin on englantilaisten epäjumalia", sanoi neitonen. "Velvollisuus! Mutta" — tässä hän katseli minua kysyvästi — "satuitteko… satuitteko haavoittumaan?"

"Kahdesti", sanoin minä. "Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta."
Jotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostani
kuulustella häntä. "Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?" kysyin.
"Ettekö sitten itse ole?"

"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini ranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?"

"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus", myönsin minä. "Mutta tuloksista päättäen…"

"Ah", huudahti hän. "Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin keskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika, Rosalie, eikö totta?"

"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään", vastasi hänen tyttärensä. "Eikä niin varsin viaton ja — kokematonkaan", lisäsi hän syrjäpuheena minulle.

Ennenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi niinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr Vandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas rupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että korvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta — ensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat ystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi että mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti tiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.

Ja vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä Rosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin, vaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että Trafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon pihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa — kenties koko juonen alkuunpanija, — olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän häntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr Vandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen kanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan — sitä kiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.

Mutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut, jos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen ennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä tavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi vieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen heikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä tapasin mrs Kennerleyn — yksinään. Pysähtymättä miettimään — ja loppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa miettimiseen! — istahdin tuolille hänen viereensä.

"Mrs Kennerley!" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista, että puhuisin hänelle luottamuksellisesti. "Tehän askartelette liikeasioissa?"

Hän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja nauroi.

"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät", vakuutti hän taaskin naurahtaen. "Mutta — mistä on kysymys?"

Siirsin tuolini lähemmäksi hänen omaansa vilkaisten taaskin ovelle. "Tarvitsisin neuvoanne, mrs Kennerley", vastasin minä, "perin tärkeässä asiassa. Voitteko suoda minulle huomenna puoli tuntia — yksinänne — jossakin?"

Hänen huvitettu ilmeensä muuttui kummastuneeksi, mutta hän vastasi varsin auliisti: "Johonkin erityiseen aikaanko?"

"Tunnettehan Alexandran portin tuolla?" sanoi hän. "No niin — kohdatkaa minut siellä huomenna puoli yhdeltä. Siihen aikaan menen aina Rowille kävelemään. Sopiiko se?"

Ehdin juuri kiittää häntä ja sanoa, että se sopi mainiosti, kun Rosalie Vandamarke tuli huoneeseen. Pian senjälkeen ilmestyivät hänen isänsä ja Trafferdale. Mr Vandamarke oli juuri ostanut gramofonin, jota kehui viimeiseksi uutuudeksi sillä alalla. Tunnin aika hänen täytyi sillä rumahisella renkuttaa jotakin, mitä hän hartaasti kuvitteli musiikiksi. Olin kiitollinen, kun se osa ohjelmasta oli ohitse.

Pian senjälkeen minä lähdin kotiin, miettien havaintoani. Että Trafferdale, joka esiintyi Vandamarken parhaana ystävänä, oli timanttiryöstö-juonen toimeenpanijoita, siitä olin varma. Mutta tuskallista ja vaikeata oli paljastaa totuus Vandamarkelle. Kuvittelin siis, että mrs Kennerley olisi omiaan siihen tehtävään. Olin nähnyt kylliksi ollakseni varma, että vanha herra kaikessa luotti häneen ehdottomasti ja suuresti ihaili hänen kykyään. Päätin uskoa asian mrs Kennerleylle.

Heti puolenpäivän jälkeen seuraavana päivänä olin Alexandran portilla, ja puoli yhdeltä näin mrs Kennerleyn tulevan minua kohti. Hän näytti hyvin reippaalta ja valppaalta, juuri sellaiselta naiselta, joka voisi ottaa arkaluontoisia asioita huolekseen, ja minä onnittelin itseäni neuvokkuudestani, että olin hankkinut hänet apulaisekseni. Käännyimme Kensingtonin puutarhan ihmisistä tyhjimpään osaan. Oli lämmin, päivänpaisteinen aamu, ja me istahdimme penkille.

"Oletteko — minä lyön kaikki korttini pöytään mr Vandamarken vuoksi — oletteko kuullut hänen erinomaisen kallisarvoisesta timantistaan?"

Hän käänsi minuun katseen, jota minun oli vaikea ymmärtää. Ei se osoittanut kummastusta eikä myöskään ilmaissut, ettei hän olisi asiaa uskonut. Näytti siltä kuin hän olisi itseltään kysynyt, kuinka paljon minä tästä mainitsemastani tapauksesta oikeastaan tiesin.

"Eipä suinkaan!" sanoin minä. "Pikemminkin on ihme, ettei hän ole sitä aikaisemmin menettänyt. Mutta… eikö hän ole siitä teille maininnut?"

"Sitten minä kerron teille — hänen tähtensä", jatkoin. "Hän tarvitsee — suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs Kennerley — tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme."

"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki — se on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin golf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua, revolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan voimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin päähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen timanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan tunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke kauttaaltaan, rouva Kennerley, — eikö hän ole teille siitä maininnut?"

"Ei sanallakaan!" vastasi yksityissihteeri. "Tavuakaan hän ei ole asiasta hengähtänyt!"

"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan", virkoin minä. "Minä lupasin sen hänelle. Mutta — minunpa oli pakko puhua! Teille!"

"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut havaintokyky — se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka tapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon seikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli omituisesti käyristynyt sormi — luoti oli lävistänyt hänen rystönsä, siitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa tärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he olivat meidät sulkeneet — käskettynä toiseen suojaan, — kurkistin ikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies edestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes minuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja kirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva — minä näin nuo kasvot jälleen eilen illalla!"

"Missä?" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun — hyvin kauniit, avoimet silmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. "Lontoossako?"

"Lontoossa!" nauroin minä. "Niin — tässä lähellä. Mrs Kennerley, mies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen vierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen kuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas." Käännyin osoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän silmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin suonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.

"Herra Trafferdale?" virkkoi hän matalalla äänellä. "Mahdotonta! Hän on mr Vandamarken lähimpiä ystäviä — yksityiselämässä samoin kuin monissa liikeasioissa."

"En välitä siitä, mitä hän on!" tiukkasin itsepintaisesti. "Hän on se mies! Tunsin hänet heti, kun hän eilen astui vierashuoneeseen. Ystävä tai ei, hän on mies, joka poltteli sikaariansa rakennuksen ulkopuolella, sillä välin kun hänen toverinsa sisällä kevensivät mr Vandamarken hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisesta timantistaan! Ja — mitä nyt on tehtävä?"

"Siinäpä juuri halusinkin pyytää neuvoanne", selitin. "Onko minun mentävä suoraan mr Vandamarken puheille ja kerrottava hänelle, mitä olen kertonut teille? Minä mainitsin hänelle käyräsormisesta miehestä ja pihassa näkemistäni kasvoista, — tuleeko minun nyt mennä sanomaan hänelle, että ne olivat hänen ystävänsä mr Trafferdalen kasvot?"

"Sen asian voisi kaiketikin todistaa, mrs Kennerley", sanoin minä. "Jos
Trafferdalea pyydettäisiin selittämään seniltaiset puuhailunsa…"

"Mitä mr Vandamarke pyysi teitä tekemään?" kysyi hän keskeyttäen minut. "Olemaanko toistaiseksi vaiti? No — teidän asemassanne, mr Gregg, noudattaisin hänen pyyntöänsä. Voitte olla varma, että en petä tämänaamuista luottamustanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että mr Vandamarkella on jo Etelä-Afrikasta käsin terävä-älyisen miehen maine! En tarkoita, että hän olisi viekas tai tunnoton, mutta hän on asioittensa ja harrastustensa hoitamisessa terävin mies, mitä koskaan olen tavannut, ja — teidän asemassanne minä odottaisin nähdäkseni, mihin hän lähinnä ryhtyy. Voitte olla varma siitä, että mr Vandamarkella on joitakin hankkeita! Mitä tyynempi, mitä hiljaisempi hän on, sitä uutterammin hän askartelee — rauhallisen pinnan alla. Ottakaa neuvostani vaari — älkää tehkö mitään, älkää sanoko mitään, odottakaa!"

Me erosimme. Mutta minä sain nähdä mrs Kennerleyn vielä samana päivänä, vaikka paljoa myöhemmin. Olin juuri saanut sievähkön perinnön ja kestitäkseni itseäni menin sinä iltana syömään päivällistä Mocattin ravintolaan. Ken on Mocattissa käynyt, tietää, että tuossa erittäin hienossa ravintolassa kiertää pääsalia parveke. Parvekkeella voi aterioida ja sieltä katsella iloista vilinää alhaalla. Minä tilasin päivälliseni parvekkeelle. Ja kun ateriani puolivälissä sattumalta vilkaisin alas, näin aivan alapuolellani erään nurkkapöydän ääressä rouva Kennerleyn täysissä hepenissään syömässä päivällistä kahdenkesken — Trafferdalen kanssa!

HUONEISTO DOWN-KADUN VARRELLA

Olin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja Trafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin tätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni saattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs Kennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin ravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut heitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät tuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs Kennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai kihloihin menemäisillään.

Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi. Kertoisiko hän Trafferdalelle — oliko jo kertonut Trafferdalelle, — mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet uskotukseni — mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty, että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa, jonka olin antanut ilmi!

Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin tietää enemmän.

He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään, mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs Kennerleylle.

Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.

He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan läksivät jalkaisin — käsi toisensa kainalossa.

Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.

Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja tarkoin panna merkille paikan.

Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.

Aioin kertoa mr Vandamarkelle — kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti, että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.

"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss Vandamarke on kotona."

Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.

"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle… isännehän on poissa?"

"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä on kysymys?"

"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin — kertoa teille!"

"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.
Istukaahan ja kuunnelkaa."

Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan ymmärtävällä nyökkäyksellä.

"Niin se on — ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on poissa, — Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"

"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."

"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."

"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä ravistelemaan!"

"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta — eikö teidän olisi parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän… vähän silmäänpistävänä."

Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi jäänyt huomaamatta.

"Korkeintaan — kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan kymmentä minuuttia."

Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle.

"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen.
"Tuntisiko minua nyt kukaan?"

Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.

"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"

"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme", vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."

"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua — ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän kanssamme ei sovi leikitellä."

"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne tekevän, jos hän olisi täällä."

"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni teidän — isänne edustajana — tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"

"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän on mies, jonka näin pihassa polttelemassa — se on ehdottomasti varmaa! Tämä on juoni, salaliitto…"

"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan — Trafferdale häntä isälleni suosittelikin."

"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.
Ja kuka esitteli Trafferdalen?"

"En tiedä — ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet ketään."

"Karitsoita — susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen myötätuntoisesti. "Viattomia!"

"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."

"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on elänyt!" huomautin.

"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän olisi? Tekö?"

"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"

"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut kaiken ikänsä!"

"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys — käyn vain noutamassa aseeni!"

Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki, vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.

"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen — Birminghamista lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin 2.30'. Keitä ovat Corlandit?"

"En tiedä — en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta — tätä asiaa se kyllä koskee."

"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin huomautin, on isä…"

"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa — meidän on nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."

Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja mrs Kennerleyn.

"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."

Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi kumartuen minun puoleeni:

"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte heitä vartioida, niin ehkä minä voin…"

"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde — eivät ainakaan ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti seisottaessakin."

Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.

"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa…"

Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta. Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me heidän perässään.

"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva Kennerley asuu?"

"Hänen osoitteensa? Niin — hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.
Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.

"Kyllä — mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kun
Trafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavat
Piccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"

"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella — siellä on hänellä luullakseni huoneisto."

"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää — kunnes panemme heidät kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon, mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän ratkaista."

"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä herra Trafferdalelta selitystä."

"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"

"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö niin?"

"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"

Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen. Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.

Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:

"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne — hänen sijastaan. Tahdon haastella kanssanne — hänen timantistaan! Ymmärrättekö?"

Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän tuijotti ikäänkuin kummastuneena.

"Isänne — timantista!" huudahti hän. "Minä… mutta astukaahan sisälle… tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.

"Puoli minuuttia — riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En tosiaan… en laisinkaan käsitä… tiedättehän…"

Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja — väänsi sen lukkoon!

AVAIMENREIKÄ JA SISÄHUONE

Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien kieli oli kylläkin kerkeä.

"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan, yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti, mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, — kuulin aivan selvästi avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta ei ollut mitään pakomahdollisuutta, — se oli kahdenkertainen ikkuna, ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.

"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti — ja tässä sitä nyt ollaan!"

"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini. "Mutta enhän osannut aavistaakaan — en ainakaan mitään tällaista! Hän oli tosiaan varsin ripeä — nopsa käsittämään tilanteen!"

"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet — arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki, mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"

"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt on kysymys siitä, mitä on tehtävä."

"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä, että olen pähkähullu! Tässä nyt olen — pistooli taskussa."

"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven", sanoin minä.

"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää meitä täällä iäti!"

"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme, näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin — häkissä me olemme."

Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin — mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa — en ainakaan löytänyt muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin. Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan eteisestä.

"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä.
Jos ne kaksi lähtevät…"

"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä — timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne, sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin, kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on… ja…"

Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä — ulko-oven, eteisen pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski kätensä ripaan.

"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies — sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen huoneeseen — menivät jo!"

"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme täältä pois! Minun on nälkä!"

Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla. Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä — appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.

"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä etsin, onko täällä mitään juotavaa."

Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä — viskyä, konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä pureskeli korppuja.

"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se rauhoittaisi hänet!"

"Mielihyvällä — jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"

"Hyvin luultavasti — mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"

"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä kurkistelemaan?"

"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain jotakin tapahtuisi…"

Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.

"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia eteisen naulakosta. Nyt hän… hyväinen aika! Hän käänsi valon sammuksiin ja eteisessä on pimeä."

Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli hiljaista ja — pimeää.

Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, — se oli raukean uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.

"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen hirveästi unissani."

"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle sohvalle! Minä vartioin — en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin luultavasti… noh, mitä se oli?"

Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.

"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"

"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä päiväkausia —- ja kuolla nälkään!"

"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita, järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"

"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi — ehkä joku saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."

Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.

Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.

Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama melu oli tytönkin herättänyt.

Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti ehkäisevästi.

"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa — mutta jos ken pyrkii huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän taempana!"

Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan työntääkseen sitä auki — käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.

Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat, syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli paennut kadulle.

"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"

"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi — hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"

"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina — lähtekäämme."

"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa huoneessa he eilenillalla olivat — katsokaamme, ovatko jättäneet sinne mitään johtolangaksi kelpaavaa."

Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone — siellä oli auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään. Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.

"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin.
"Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"

Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.

"5000 punnan palkinto. — Viime lauantai-iltana kiristettiin omistajalta iso timantti maalaistalossa, johon naamioidut miehet olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset pidätetyiksi."

Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän — jotakin oli tekeillä.

"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto?
Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"

"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta — emme saa odottaa siihen asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä tiedämme."

"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja sitten menemme Corlandille yhdessä."

Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan. Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.

Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni — sitäkin enemmän, kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia tietoja.

Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa, joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.

"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?" kysyi hän.

"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?" kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah…"

Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.
Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.

"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän. "Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen, jättäkää ovi auki ja… kuunnelkaa!"

Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle. Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani — käyräsorminen mies.

VII

HERTTAINEN PALVELIJA

Ennenkuin Corland oli virkkanut tulijalle muuta kuin pari sanaa keskustelun esipuheeksi, pujahti sisähuoneeseen sen etäisimmässä nurkassa olevasta ovesta omituisen näköinen pieni mies, joka hymyillen ja merkitsevästi nyökäten Rosalielle ja minulle, samalla kuin varoittavasti laski sormen huulilleen, hiipi varpaillaan lattian yli ja asettuen likelle kyynärpäätäni yhtyi kanssani tuijottamaan rakosesta, jonka lävitse katsellen oli tuntenut koukkusormen. Hän näkyi tarkastavan miehen nopeasti, mutta tyydytyksekseen. Sen tehtyään hän kääntyi jälleen meitä kohti, pudisti päätänsä, hymyili ja näkyi avaavan korvansa yhtä suuriksi kuin vastikään oli avannut silmänsä. Ja hän kuunteli hartaasti. Samoin mekin. Sen miehen täälläolo, jonka vajaasti kolme tuntia aikaisemmin olimme nähneet päätähavin syöksyvän, huoneistosta nähdessään minun pistoolini ja jolla minä tiesin olevan osaa mr Vandamarken ja minun kaappaamisessani, oli lievimmin sanoen peräti kummallista.

Mutta Corland oli alkanut puhua äänekkäästi ja samaan sävyyn kuin ristikuulustelun toimittaja, joka tahtoo päästä totuuden perille.

"Olette tullut Morning Postin ilmoituksen johdosta, niinkö?" haastoi hän. "Ilmoituksen, jossa puhuttiin varastetusta timantista? Hyvä on — ja kuka te sitten olette?"

Vastaus tuli niin mairean säyseällä soinnulla, että siinä suhteessa harvat olisivat vetäneet hänelle vertaa. Olisi voinut lyödä huoletta vetoa miehen ammatista hänen äänensävynsä perusteella.

"Ganderson? Ei ole nimien tavallisimpia! No, mitä te tiedätte tästä asiasta, Ganderson?"

Vastaus tähän suoraan kysymykseen sai johdannokseen pikku rykäyksen — sellaisen, joka ilmaisee hellävaroin hoideltavaa diplomatiaa.

"Niin, sir, luulen tietäväni jotakin — mahdollisesti paljonkin. Asia on — sanoisimmeko omituinen? Ja mutkallinen."

"Omituinen ja mutkallinen, niinkö, Ganderson? Hm… sitten teidän on luullakseni parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi. No, mitä te tiedätte?"

"Niin, sir, voin sanoa olevani kamaripalvelija — ammatiltani, sir. En kenenkään yksityinen kamaripalvelija, — hoidan palvelushommia Wellersfordin talossa, Down-kadun varrella asuville herroille yleensä. Eräs heistä on mr Trafferdale. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, sir, että — todistuksista päätellen — mr Trafferdale on minua puijannut."

"Asia on näin, sir: palvelijantoimieni ohella harjoitan toisinaan hiukan autonajoa — olen tutkinnon suorittanut ajaja. Olen kyydinnyt mr Trafferdalea aika paljon — silloin tällöin. Kun mr Trafferdale lähtee automatkalle, sir, on hänellä tapana vuokrata ensiluokkainen auto Hellinghamin autotallista. Viime maanantai-iltana palasi mr Trafferdale aikaisin Citystä ja käski minun hankkia auton, jota hän tavallisesti käyttää. Sanoi haluavansa, että kyyditsisin hänet maataloon, joka hänellä on Surreyssä."

"Dorkingin lähistössä, Leith Hillin rinteillä. Se on omituinen, ränstynyt vanha talo, jonne hän lauantai-iltaisin toisinaan matkusti tuttavineen. Yksinäinen paikka, sir, — ei mitään muita asumuksia lähettyvillä."

"Niin, sir. Saavuimme sinne kello neljän tienoissa. Sitten mr Trafferdale sanoi, että hänellä oli minulle muka joku hupaisa pikku homma. Sanoi, että hän ja kaksi tuttavaa Citystä tahtoivat vedonlyönnin johdosta tehdä eräälle ystävälleen viattoman kepposen kaappaamalla hänet kiinni. Hän vakuutti, että kaikki oli pelkkää leikkiä ja että senjälkeen, kun tekonen oli suoritettu, ei kukaan nauttisi siitä enemmän kuin tuo kaapattu herrasmies. No, sir, tietysti minä luotin mr Trafferdalen sanaan — onhan hän aina kohdellut minua herrasmiehen tavoin, — Trafferdale. Tein siis työtä käskettyä ja ajoin auton Bushingtonin asemalle, jossa hän sanoi minun tapaavan nuo kaksi Cityn herrasmiestä neljännestä yli viiden. He odottaisivat minua, sanoi hän. Minun olisi tarkoin seurattava heidän käskyään. Minä ajoin Bushingtoniin, sir, ja pian ilmestyivätkin nuo kaksi herrasmiestä."

"En, sir, en kumpaakaan. En ollut koskaan nähnyt heitä mr Trafferdalen asunnossa enkä missään muuallakaan, mikäli muistan. He olivat sellaisia herrasmiehiä kuin tapaa Cityssä, sir. Tietenkin minä heidät nyt tuntisin."

"Yksi heistä — se, joka sittemmin osoittautui päämieheksi — puhutteli minua ja minä sanoin hänelle, että olin hänen käytettävissään mr Trafferdalen määräysten mukaan. Hän käski minun sitten ajaa pienen tanhuan kohdalle, joka johtaa Marton Hillin golf-kentältä isolle maantielle, ja pysähdyttämään sinne. Tein niin. Silloin oli melkein pimeä. Kun auto pysähtyi, astuivat herrasmiehet maantielle. He ottivat esille huppukauluksia, jotka peittivät pään ja hartiat — ja pukeutuivat niihin. He käskivät minunkin vetää ylleni sellaisen, sanoen, että sekin kuului ilveilyyn. Työnsivät sitten pistoolin kouraani, sanoen, että sekin kuului pilaan, mutta vakuuttaen, että se, samoin kuin heidän omansakin, oli panostamatta."

"Minun pistooliini nähden kyllä, sir, — hetihän minä sen huolellisesti tarkastin! Sitten odotimme puiden alla. Vanha herrasmies saapui, mutta hänellä oli nuorempi mukanaan. Heidät pysähdytettiin, sir, ja vanhemmalle herrasmiehelle, jota he puhuttelivat Vandamarkeksi, sanottiin, että heidät otettaisiin kiinni. Molemmat pakotettiin — ilman väkivaltaa, sir — autoon, ja minä ajoin sen takaisin mr. Trafferdalen taloon. Siellä nuo kaksi herrasmiestä vietiin sisälle ja lukittiin erääseen suojaan. En tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä minut lähetettiin keittiöön valmistamaan jotakin haukattavaa ja hakemaan juotavaa. Tunnin perästä minulle sanottiin, että he olivat lähtövalmiit ja käskettiin minun kyyditä heidät kyläteitse Basingstoken läheisyyteen. Sinne, niin lähelle kaupunkia, että se näkyi, jätettiin mr Vandamarke ja nuori herrasmies autosta, ja minä kyyditsin toiset kaksi takaisin mr Trafferdalen taloon. Myöhemmin illalla toin kaikki kolme Lontooseen. Siinä kaikki, mitä tiedän maanantai-illan tapahtumista, sir."

"Kaikki, mitä tiedätte! Kuinka sitten johduitte meidän ilmoituksessamme mainittuun timanttiin?"

"Panemalla kaksi ja kaksi yhteen, sir. Tähän aamuun asti ei minulla tosiaan ollut mitään epäluuloja. Mutta sitten minä mennessäni tavallisella tunnillani Trafferdalen asuntoon huomasin — koska olen tarkka havaintojen tekijä, sir — että mr Trafferdale oli karannut."

"Näkemästäni, sir, sen arvasin. Äkkäsin huoneistoon jääneen eilisiltaisen Evening Standardin, johon ilmoituksenne oli merkitty sinikynällä. Silloin aloin oivaltaa. Minussa on kai vähän salapoliisin vikaa. Olin kuullut mr Vandamarkesta — tunnenkin hänen apupalvelijansa. Herra V. kuuluu olevan timanttikuningas. Ilmoituksenne, sir, mitä tiesin maanantai-illan tapahtumista, ja myöskin se, että mr Trafferdalen asunnosta vallitsevasta epäjärjestyksestä päätellen hän oli kiireellisesti sullonut matkalaukun, vihjaisivat minulle nykyisen otaksumani, nimittäin, että mr Trafferdale oli minut pettänyt, että herra Vandamarken pidättäminen ei ollutkaan leikkiä, vaan että hänen siinä huoneessa ollessaan kiristettiin häneltä tuo timantti. Arvelen, etten ole kaukana totuudesta, sir."

Oli hetkinen äänettömyyttä. Omituinen pieni mies vieressäni katsahti minuun ja iski silmää. Sitten hän katsahti Rosaliehen ja hymyili. Senjälkeen hän mitään hiiskahtamatta hykersi käsiään ikäänkuin olisivat hänen salaiset ajatuksensa häntä suuresti huvittaneet. Ja sitten kuului äkkiä Corlandin ääni:

Astuin heti huoneeseen ja pysähdyin Corlandin työpöydän ääreen. Palvelija sen toisella puolella oli säädyllisen kohteliaisuuden perikuva. Sisälle astuessani hän nousi, kumarsi ja jäi seisomaan, hattu toisessa kädessä ja sirosti kokoonkierretty sateenvarjo toisessa.

"Oletteko koskaan ennen nähnyt tätä herrasmiestä?" kysyi Corland osoittaen minua.

Palvelija kohotti katseensa kunnioittavasti minua kohti, mutta hänen silmissään oli myöskin pieni moitteen välähdys.

"Olen, sir. Näin tämän nuoren herrasmiehen aamusella — mr Trafferdalen asunnon ruokasalissa, johon teljettynä hänet tapasin. Hän uhkasi minua pistoolilla, sir. Lähdin tieheni kiireesti!"

"Ettekä odottanut mitään selitystä, Ganderson?" sanoi Corland. "Kävitte siellä ja sitten — mitä sitten tapahtui?"

"En ole tuliaseitten ystävä, sir. Katsoin parhaaksi livistää. Sattuuhan tapaturmia."

Corland kääntyi minuun päin, katseessa ilme, joka näkyi vihjaisevan, että minä puuttuisin asiaan.

"Varsin hyvin!" sanoin mahdollisimman ankaraan sävyyn. "Hän on niitä miehiä, jotka kaappasivat mr Vandamarken."

"Syyttömänä, sir, syyttömänä!" puolustautui palvelija. "Olen juuri selittänyt mr Corlandille, että…"

"Selityksenne olisivat kai paremmin paikallaan poliisikamarissa", jatkoin. "Te olitte yksi niistä kolmesta ja olitte aseistettu! Tekee puolittain mieleni…"

"Pelkään, että mr Greggin vallassa on vangituttaa teidät, Ganderson", keskeytti Corland, iskien minulle salavihkaa silmää. "Mutta luulenpa, että hän kernaasti kuuntelee tarinaanne vähän pitemmältä. No, olitteko koskaan todella kuullut tuosta timantista?"

"En koskaan, hyvät herrat! En koskaan, sen vakuutan kunniasanallani! Otaksun, että mr Gregg juuri tulleena huoneesta, jonka ovi on ollut auki siitä asti, kun tänne saavuin, on kuullut kaikki, mitä minulla on ollut sanottavaa. Ja se, mitä olen puhunut, on silkkaa totta — ei enempää eikä vähempää. Timantista en tiedä mitään, mutta varma vakaumukseni on, että se on herra Trafferdalella. Miksi hän olisi karannut, jollei sitä hänellä olisi?"

"Emme ole varmat, että hän on karannut", huomautti Corland. "Jos tiedätte enemmän…"

"Olin sanomaisillani enemmän, sir, kun mr Gregg astui huoneeseen.
Luuloni mukaan on mr Trafferdale paennut mannermaalle."

"Se, että aamusella, kun ensiksi astuin hänen huoneisiinsa, löysin sinne tänne heiteltyjen esineiden joukosta Bradshawin aikataulun. Se oli aukaistuna Harwichin juna-aikojen kohdalta suurella itäradalla. Harwichin sivun kohdalta olikin kirja käännetty kumoon. Harwichiin lähtee pikajuna klo 5.50 aamulla, sir."

"Se osuu jokseenkin paikalle", sanoi hän. "Harwichiin? Oli ehkä matkalla Amsterdamiin — sehän on suuri keskus timanttimaailmassa. Enpä luule, että minulla tätä nykyä on teiltä muuta kysyttävää, Ganderson. Missä asutte?"

"Asun Shepherd-kadun varrella 21 c, sir", vastasi palvelija kerkeästi ja veti esille painetun kortin. "Nimikorttini, jos suvaitsette, sir."

"Hyvä on — minä ilmoitan teille, kun teitä tarvitsen", sanoi Corland heittäen kortin pöytälaatikkoon. "Nyt voitte lähteä, Ganderson, jollei mr Gregg vielä halua kysyä teiltä jotakin?"

"Kyllä haluan", virkoin minä, kääntyen Gandersoniin, joka oli jo ovelle menossa. "Kuinka kauan olette tuntenut mr Trafferdalen?" kysyin.

"Noin yhdeksän kuukautta, sir", vastasi hän. "Siitä asti, kun hän muutti huoneistoonsa — jossa on asunut jokseenkin sen ajan."

"Enpä sennimisenä, sir", vastasi hän. "Olen nähnyt siellä naishenkilön kerran, pari. Mutta hänen nimeään ei minun kuulteni mainittu."

"Hm, pikemmin repäisevä kuin kaunis. Puoleensavetävä nainen luullakseni — pitkähkö, tummaverinen. Olisikohan hän se, jota tarkoitatte, sir?"

En vastannut. Hänen kuvauksensa sopi jokseenkin hyvin mrs Kennerleyhin.
Ja Corland antoi hänelle toisen lähtönyökkäyksen.

"Hyvä on, Ganderson", sanoi hän, "me ilmoitamme teille tarpeen tullen.
Parasta pitää sillä välin suunne tukossa, ymmärrättehän."

"Toivoakseni voidaan minuun luottaa, sir", vastasi palvelija. "Toivon myöskin, että minua muistetaan… hm, sillä palkinnolla."

"Asiain mukaan", vastasi Corland. "Saamme nähdä, mihin tuloksiin tässä tullaan. Jääkäähän nyt hyvästi!"

Hän livahti pois pehmein, äänettömin askelin. Heti kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, vilkaisi Corland sisähuoneeseen ja virkkoi ääntään korottaen:

Omituisen näköinen, pieni mies, jonka olin jättänyt Rosalien pariin, lipui sisälle, käsiään hykerrellen ja yhä hymyillen. Hän muistutti minulle rottakoiraa, joka innosta vavisten odottaa saaliinajoa. Corland puhui hänelle muutamia sanoja kuiskaamalla; mies nyökkäsi ääneti, hykersi vielä kerran käsiään ja riensi ulos huoneesta. Corland kääntyi minuun.

"No, mr Gregg, mitä te siitä palvelushengestä tuumitte?" kysyi hän.
"Kuulitte kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Miltä se teistä tuntui?"

"Haluaisin mieluummin tietää, miltä se tuntui teistä", kysyin. "Minä olen ymmällä."

"Niin minäkin", sanoi Rosalie, joka juuri silloin saapui huoneeseen.
"Sanokaahan meille, mitä ajattelette, mi Corland!"

Corland nojautui taaksepäin tuolissaan, pisti peukalonsa liivintaskuihin ja näpytteli sormiaan. Hän nauroi hiljaa, katsoessaan toisesta toiseen.

"En oikein tiedä", sanoi hän. "Enpä ole varma, vaikka tuo miekkonen olisi lähetetty tänne — vartavasten. Silmänlumeeksi!"

"Silmänlumeeksi!" huudahdin minä. "Lähetetty? Tarkoitatteko, että
Trafferdalen joukkio…?"

"Varsin luultavaa", vastasi hän tyynesti. "Eksyttääkseen meidät jäljiltä. Haistan käryä! Hyvin mahdollista."

"Mutta — hänhän kertoi niin avomielisesti koko jutun!" huomautin. "Hän paljasti kaikki!"

"Eipä oikeastaan mitään, hyvä herra, jota ei jo tiedetty tai olisi voitu helposti todeta", vastasi Corland. "Kertoiko hän teille mitään, jota ette tiennyt? Hänen selostuksensa kaappauksesta oli yhtäpitävä omanne kanssa. Hän johti meidät — ja johti taitavasti — siihen, mikä saattoi olla asiassa julkein huiputus!"

"Vihjaukseen, että Trafferdale on matkalla Harwichiin ja mannermaalle!" vastasi Corland epäluuloisesti hymyillen. "Ei minua hämmästyttäisi, vaikka mies olisi juuri sitä varten tullutkin — tullut eksyttämään meitä jäljiltä."

"Niin, nähkääs", sanoi Corland. "Mitä kello oli Gandersonin avatessa huoneen ovea, johon teidät molemmat oli teljetty? Vähän yli seitsemän? No niin, hänellä on ollut kolme tuntia käytettävissään ennenkuin saapui tänne — runsaastikin kolme tuntia. Missä hän on sen ajan oleskellut? Luultavasti Trafferdalen parissa. He ovat ehtineet kutoa juonen heittääkseen hiekkaa silmiimme. En usko Trafferdalen lähteneen mannermaalle. Luulen tässä jutussa olevan kaiken takana jotakin, mikä ei vielä ole ilmennyt. Minun täytyy odottaa, kunnes mr Vandamarke saapuu tänne tänä iltapäivänä. Tällä haavaa, kuten sanoin, pelkään pahoin, että Gandersonin lähetti tänne se sama mies, jonka hän oli antavinaan ilmi! Perin taitavaa peliä!"

"Minun käsitykseni mukaan, miss Vandamarke, hän on sitä", vakuutti Corland. "Hän ei ole päämiehiä, vaan rikostoveri sikäli, että saa runsaan palkan vaivoistaan. Se mies ei ole hölmö — päinvastoin kylläkin ovela ja taitava. No, saammehan nähdä!"

"Mutta", sanoin, "jos tuo mies teidän mielestänne on osallinen rikokseen, eikö ole jokseenkin…"

Emmin löytämättä oikeaa sanaa. "Olisiko hänen ollut sallittava poistua?" lopetin. "Sitä minä tarkoitan."

"Olkaa huoleti, mr Gregg!" vastasi hän. "Ganderson saattaa olla, niinkuin luulen hänen olevankin, lipeäkielinen ovela veitikka, kuinka liukas sanoissaan tahansa. Mutta hän ei kelpaa kynttilänpitäjäksi sille miehelle — Methamille —, joka täältä vastikään lähti eräässä toisessa asiassa: vaanimisessa! Metham pitää Gandersonia silmällä — kunnes häntä tarvitsemme! Emmekä voi tehdä mitään enempää ennenkuin mr Vandamarke tänään iltapuolella palaa."

Rosalie ja minä lähdimme Corlandin luota. Neitonen halusi mennä kotiin. Minä taas päätin, koska jo oli melkein keskipäivä, pysytellä täällä lähettyvillä tavatakseni hänen isänsä Corlandien toimistossa hänen sähkeensä mukaisesti. Neitonen nousikin pian ajurin rattaille, ja minä kävelin ilman aikojani St. Martin's Lanelle. Olin astellut satasen metriä, kun äkkiä tunsin kyynärpäähäni kosketettavan ja kääntyessäni näin Methamin edessäni.

"Mr Gregg!" kuiskasi hän. "Voitte olla minulle erinomaisen hyödyllinen, jos suvaitsette! Minulla ei ole aikaa etsiä apua muualta. Se Ganderson tapasi tuolla toisen miehen — ulkoasusta päättäen herrasmiehen. He menivät tuohon ryyppylään kadun toiselle puolen. Palatessaan he luultavasti eroavat toisistaan. Siinä tapauksessa te seuraisitte sitä toista minun jatkaessani Gandersonin vaanimista. Ganderson ei tunne minua — se toinen taas ei tuntene teitä. Vetäytykäähän tänne syrjään, mr Gregg!"

Hän kiskoi minut erään porttikäytävän suulle. Äänettöminä tarkkasimme ryyppylän ovea. Muutaman minuutin perästä tuli Ganderson ulos toveri mukanaan. Ja viimemainitun minä tunsin mieheksi, jonka Trafferdale oli edellisenä iltana päästänyt asuntoonsa — hän oli sanomalehden tuoja!

VIII

YHÄ PAHEMPAA SEKAVUUTTA

Että hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St. Martin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli Trafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti valaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa. Hän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti unohda. Olin hänestä varma.

Minulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi innokkaasti.

"Tunnen", sanoin minä. "Näin hänet eilen illalla — keskiyöllä —
Trafferdalen asunnossa."

"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä", pyysi
Metham. "Minä vaanin toista — mutta malttakaas — he juttelevat vielä.
Pidetäänpä silmällä! He eivät huomaa — ovat liian syventyneitä
keskusteluunsa."

Ganderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein vastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat innokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein yksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai uskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä. Vihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.

"He eroavat, mr Gregg!" kuiskasi Metham. "Nyt, sir, suvainnette tehdä osanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi tai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja sanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He lähtevät liikkeelle, mr Gregg — siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja seuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!"

Lausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä naurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi poispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.

"Nyt, sir!" kuiskasi Metham, "Kahdenkymmenen metrin päässä hänen perässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää onnea, sir!"

Hän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen huolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä eteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin ohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli helppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan huopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla. Myöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.

Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut — ainakin oli se mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista miehistä — pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut "sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä että muuhun maailmaan.

Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme. Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.

Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle. Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin läpikulkupaikka — siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.

"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai hänelle nyttemmin selitetty?"

Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa kohti.

"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on — halloo! Tässä hän tulee!"

Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki minut, ja hän nauroi leveästi.

"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat — minä olen odotellut."

He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.

"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii… niitä harmaisiin huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette…"

He alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti minua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään käyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.

"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta mitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan, niinkö, veikkonen?" virkkoi hän nauraa hykähdellen. "Haha, mikään ei vedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja kertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää kepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia — ja vanha taitava korttihuijari. Tulkaahan!"

He astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt hankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut Gandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli hänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat nämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää — ja olin tarttuvinani heidän onkeensa.

He saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja olivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota samppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti samentaisi sielunkykyjen toimintaa.

"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat", sanoin minä niin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, "tulisi minun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö, että sanomalehdissä on ilmoitus…?"

"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!" keskeytti vanhempi mies. "Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli niin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle — muutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut. Arvattavasti on asia nyt päättynyt — kuten kaiketi tiedätte, koska olette ukon nuori ystävä."

"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään", vastasin, tahallani puolittain huolettomasti. "En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä selityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta. Oliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja ryöstää häneltä…"

"Talteenotto on parempi sana!" huudahti toinen mies keskeyttäen lauseeni. "Ryöstö? Rumaa!"

"… perin arvokkaan timantin?" jatkoin minä. "Vieläpä revolverilla uhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin…"

"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa", sanoi vanhempi mies, puhuen vakavammin. "Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty minkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja huomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila…"

"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja hyvin tarpeelliseksi läksyksi."

"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu Vandamarkelle läksyksi — ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta — hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen…"

"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet siitä!"

"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin, maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus ottaa sen esille ja näytteleekin sitä — kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää kallista kiveään varmassa tallessa — pankissa tai lujassa kassakaapissa!"

"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St. Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun mukanaan!"

"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti. "Minä — jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen — en ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."

He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille nimikorttikotelonsa.

"Ohoh!" huudahti hän. "Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!
Trafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.
Samoin olemme mekin — kunniallisia miehiä!"

Hän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä vilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni mainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat moitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.

"Hyvät herrat", sanoin, "minä en epäile, että olette joka suhteessa aivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen käpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt välikappaleinaan teitä kumpaakin?"

"Oivallista!" huudahti vanhempi mies. "Me juuri olemmekin sopivia narreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi kuin olemme?"

"Niin minusta tuntuu", vastasin. "Ja sitä hiukan todistellakseni kerron teille jotakin. Te sanotte olleenne" — käännyin sen puoleen, jota olin seurannut — "Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä — keskiyön aikaan. Niin olin minäkin!"

"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea", selitin. "Katselin avaimenreiästä — mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!"

"Trafferdale!" sanoin minä. "Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin. Näin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja seurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin Vandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen — ja lukitsi minut sinne!"

"Minä näin teidät!" toistin. "Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte Trafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan jotakin siihen painettua…"

"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen", jatkoin minä. "Ja nyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään naishenkilöä?"

"Naishenkilöä!" huudahti hän. "Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä naishenkilöä ollut."

"Oli kyllä", sanoin minä. "Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa kävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! — Minä näin hänen menevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin. Hän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä kaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte välikappaleotaksumastani?"

Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.

"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä kävelin ulos — ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin, ja samoin uskoo Ganderson."

"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan siitä. Mutta — tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä Kennerley-naikkosesta?"

"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä.
"Se on tosiasia!"

Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen, jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.

"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat ryhtyä oivalliseen pilaan — ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen todella vakavat syytkin, — mutta hän on rehti mies. En voi uskoa…"

"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti", virkoin minä.

"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa Trafferdalea, Cityn miestä… Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja hän itse… Naurettavaa!"

"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä", vastasi hän. "Ilmeisiä kiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm…"

"Soitin Trafferdalelle", sanoi hän palatessaan luoksemme. "Hän ei ollut tänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta — mistään matkasta ei siellä tiedetä."

"No, pysykää te mielipiteessänne", sanoi vanhempi mies. "Meillä on omamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette Vandamarken ystävä, sanomme enemmänkin — voitte ilmoittaa Vandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen, että tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt hänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen häntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä."

Vandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä hänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin napin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni heidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään vuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle päätänsä.

"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo", sanoi hän. "Hän tuli hiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin tyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi, että miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä ollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa nähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että olisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?"

"Minäkö? En!" huudahdin. "Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta monta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä…"

Puhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja kääntyi heti minua kohti.

Hän työnsi kuulotorven käteeni. "Onko se mr Gregg?" kysyi Metham. "Saapukaa luokseni, sir, heti — niin pian kuin suinkin — Wells-kadun alapäähän. Rientäkää!"

POSTIKORTTI JA KIRJE

Näin Methamin Wells-kadun päästä ennenkuin hän huomasi minut. Hän seisoi erään nurkkapuodin vieressä tuijottaen katua ylöspäin — tuijottaen niin hartaasti, että olinkin hänen vieressään ja kosketin häntä olkapäähän ennenkuin hän minut äkkäsi. Hän säpsähti kosketuksesta ja kääntyi kohti.

"Mr Gregg", kuiskasi hän ikäänkuin tuon näköalan ja salaperäisyyden lumoissa. "Se Ganderson on tuolla — erään vuokrarakennuksen ulkopuolella. Hän on seisoskellut siellä jonkun aikaa milloin vasemmalla milloin oikealla jalallaan, niin sanoakseni. Olen pitänyt häntä silmällä nähdäkseni, menisikö hän johonkin tai saapuisiko kukaan hänen luokseen. Toivon, että minulla olisi ollut joku mukanani, — mutten tohtinut kääntää silmiäni hänestä enempää kuin muutamiksi minuuteiksi, jolla välin soitin Corlandin toimistoon. Mitähän hän täällä Wells-kadulla puuhailee. Tiedättekö tämän asian yhteydessä mitään Wells-kadusta, herra Gregg?"

"Kyllä", sanoin minä, muistaen mitä Rosalie Vandamarke oli minulle kertonut. "Kyllä tiedän! Kuulittehan kaikki, mitä tänä aamuna puhuttiin herra Corlandin, minun ja Gandersonin välillä? No, ettekö kuullut mainittavan erästä mrs Kennerleytä? Juuri niin! Ja mrs Kennerleyllä on huoneisto Wells-kadulla."

"Ajattelin, että Ganderson seuraili miestä ja naista", selitti hän. "Siltä minusta näytti — olen juoksennellut hänen perässään moniin paikkoihin; hän on löntystellyt siellä täällä kaiken aamua. Mutta puolen päivän tienoissa näkyy hän itse alkaneen vaania jotakuta, ja minä huomasin miehen ja naishenkilön hänen edellään. Se oli tuolla Oxford-kadulla. Kun kulmassa käännyin Gandersonin perästä tänne Wells-kadulle, näin kyllä hänet, mutten niitä toisia."

"Vain siksi läheltä, että havaitsin miehen olevan kookkaan ja naisen pitkänlaisen ja tumman", vastasi hän. "Tietenkään en ollut koskaan heidän kintereillään — Ganderson oli välissämme."

"Kuulostaa siltä, että he olivat Trafferdale ja mrs Kennerley", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa he luultavasti menivät rouvan asuntoon. No — mitä nyt on tehtävä, kun olen täällä?"

Hän nyökkäsi katua ylöspäin, missä saatoin nähdä palvelijan vetelehtivän. "Ganderson ei tunne minua eikä tiedä, mitä minä kärkyn", sanoi hän. "Enkä halua hänen saavan sitä tietääkään ennenkuin pääsemme selville hänen aikeistaan. Kenties menisitte — aivan kuin sattumalta — tiedustelemaan, mitä hän siellä puuhailee? Ja jos katsotte viisaaksi, viitatkaa minut tulemaan luoksenne. Jos tarvitsette minua, mr Gregg, vetäkää nenäliina taskustanne, niin riennän heti paikalle."

"Aivan!" sanoi hän. "Mutta jos esimerkiksi saatte selville, että ne kaksi henkilöä olivat Trafferdale ja mrs Kennerley ja että mies odottelee tai vaanii heitä, niin antakaa merkki. Muussa tapauksessa jättäkää hänet ja tulkaa pois, joten voin jatkaa silmälläpitoani."

Minä nyökkäsin ja kävelin verkalleen katua ylös, olematta mitään erityisesti katselevinani. Lähelle tullessani oli Ganderson Margaret-kadun kulmassa, tuijottaen ikäänkuin perin hajamielisenä vastapäiseen ovikäytävään. Äkkiä huomasi hän minut ja asteli ikäänkuin vaistomaisesti eteenpäin. "Halloo!" huusin.

Vaikka kohtauksemme olikin näin odottamaton, muuttui Ganderson heti maireaksi ja kohteliaaksi palvelushengeksi.

"Olenpa hyvillänikin, että tapasin teidät täällä, sir", vastasi hän kohottaen hattuaan. "Asia on niin, sir, että olen kovin ymmällä, mitä minun tulisi tehdä. Tuumin, olisiko viisasta tarjoutua poliisilaitoksen palvelukseen, mutta en ole varma otollisuudestani — en ole niitä miehiä, jotka pitävät ankarista äärimmäisyystoimenpiteistä."

"Kaiketikin se sitä koskee, sir", vastasi hän. "Muistanette kysyneenne minulta mr Corlandin toimistossa, olinko koskaan nähnyt naishenkilöä mr Trafferdalen asunnossa, — sellaista, jota mainitsitte mrs Kennerleyn nimellä, — ja minä vastasin, että olin kyllä nähnyt siellä naisen, mutta tietämättä hänen nimeään. Nyt, sir, vähän senjälkeen, kun lähdin Corlandin toimistosta tänä aamuna, näin sen rouvashenkilön — ja mr Trafferdalen hänen kanssaan."

"Näin tosiaan", vastasi hän. "Ja ottaen asianhaarat huomioon katsoin velvollisuudekseni pitää heitä silmällä. Seurasin heitä tänne Regent-kadulta, sir. He menivät sisälle ovikäytävästä tuolla. Enkä senjälkeen ole heitä nähnyt. Mutta — olen aivan varma, etteivät he ole sieltä lähteneet."

"Mitä huolellisimmin, sir, kelloni mukaan kokonaisen tunnin", vastasi hän. "Tuon oven sisäpuolelle he astuivat, mutta ulos eivät ole tulleet."

En enää epäröinyt, vaan vedin nenäliinani ulos ollen sitä käyttävinäni. Metham asteli verkalleen meitä kohti. Minä osoitin häntä hänen tullessaan.

"Kah, Ganderson", sanoin, "tämä on Corlandien miehiä. Hän avustaa minua, ja me kerromme hänelle mitä olette nähnyt, kuullaksemme hänen neuvonsa. Sitten…"

Methamin neuvo, jonka hän antoi heti, kun oli kuullut selostukseni, oli perin käytännöllinen: mennä kadun yli ja tarkata ihmisten nimiä huoneistojen ulkoeteisen taululta. Harppasimme heti kadun yli, ja silmiimme osui ainakin yksi tuttu nimi: N:o 8, Mrs Kennerley.

"Aivan oikein!" sanoi Metham. "Ja te, hyvä herra Gregg, olette oikea mies tähän hommaan! Teillä on valituksen syytä kumpaankin kohtaan. He vangitsivat teidät! Nouskaa portaita, soittakaa kelloa. Jos joko Trafferdale tai rouva tulee avaamaan, älkää astuko sisälle, vaan kutsukaa minua tuon rintanojan yli. On saatava varmuus siitä, ovatko he huoneistossa. Nyt, sir, vallin yli!"

Olin hyökännyt vallin yli — toisella tavalla — useammin kuin kerran Flandriassa, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä rohkean sodankäynnin muunnos pani housuni vapisemaan. Mielelläni en suinkaan noita portaita noussut. Minulla ei ollut suurta halua tavata jälleen mrs Kennerleytä enempää kuin Trafferdaleakaan enkä laisinkaan tiennyt, mitä heille sanoisin, jos heidät kohtaisin, sillä aamuiset tapaukset olivat minut aivan häkellyttäneet. Mutta olihan tehtävä suoritettava, ja ylös minä kiipesin, huolellisesti ottaen vaarin kaikesta, mitä ympärilläni näin. Portaat olivat kivestä, rakennuksen keskellä; ensimmäisen sillakkeen ovilla oli numerot 1 ja 2, seuraavilla 3 ja 4, sitten 5 ja 6, ja vasta neljännen porrasmitan kiivettyäni näin seitosen vieressä 8:lla merkityn oven. Kerroksia oli vielä yläpuolellanikin; se oli korkea rakennus. Ja hiljainen ja äänetön; koko matkallani en nähnyt ketään.

Ovessa 8 oli sähkökello; painoin sitä sormellani ja kuulin kimeän kilinän jostakin huoneiston sisäpuolelta. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. Minä soitin pian uudestaan, vieläkään saamatta vastausta. Kuuntelin ovilaudoituksessa nenäni edessä olevasta kirjeluukusta, mutta korvani eivät eroittaneet mitään.

Äkkiä avautui 7:llä merkitty ovi, ja sievä tyttö, jota päättelin näyttelijättäreksi, astui ulos, sulkien sen jälkeensä. Hän vilkaisi minuun ja oveen, jonka takana seisoin.

"Etsittekö mrs Kennerleytä?" kysyi neitonen. "Hän on luullakseni mennyt ulos — tapasin hänet astumassa portaita alas tänne tullessani puoli tuntia sitten."

Kiitin häntä; hän sipsutti portaita alas, hyräillen säveltä. Olin juuri seuraamaisillani häntä, kun jostakin sielullisesta sysäyksestä, jota en mitenkään voisi itselleni selittää, kiersin edessäni olevan oven ripaa. Se myötäsi kädessäni. Ovi huoneistoon oli avoinna! Epäröitsin pari sekuntia, minkä jälkeen työnsin oven raolleen ja vilkaisin sisäpuolelle. Näin pienen neliömäisen eteisen, astuin pari askelta, ja vastapäätä minua oli seurusteluhuoneen ovi avoinna. Ja siellä istui nojatuolissa, pää sen selkää vasten retkahtaneena ja koko ruumis velttona kuin nukkujan — Trafferdale! Seisoin minuutin ajan tuijottaen häneen. Sitten yskähdin äänekkäästi. Hän ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi sen kuullut. Minä toistin yskähdykseni kovempaa. Mikäli saatoin havaita, ei silmäluomikaan värähtänyt, ei sormikaan vavahtanut. Silloin astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Kaksi muuta ovea oli avoinna. Toisesta pääsi pieneen keittiöön, toisesta makuuhuoneeseen — naisen huoneeseen. Se oli hiukan epäjärjestyksessä — laatikoita ja vaatekaappeja avoinna, iltapuku huolimattomasti heitettynä sängylle. Minä muistin tuon puvun: se oli sama, joka mrs Kennerleyllä oli ollut edellisenä iltana. Eikä ainoaakaan ihmistä makuuhuoneessa enempää kuin keittiössäkään.

Varmistautuen, että minulla vielä oli pistoolini taskussani ja pitäen kättäni mukavasti sillä (kuten irlantilainen sanoisi), jotta olisin valmis torjumaan äkillistä hyökkäystä, astuin varovaisesti seurusteluhuoneeseen nojatuolissa retkottavan miehen luo. Kosketin hänen olkapäähänsä — ensin hiljaa, sitten lujasti painaen ja vihdoin ravistaen. Olisi voinut yhtä hyvin ravistaa tuolia, jossa hän lojui. Ja äkkiä huomasin, ettei tuo ollut unta laisinkaan, ei ainakaan luonnollista unta, ja silmänräpäyksessä olin portaiden yläpäässä kutsuen hiljaa miehiä, jotka odottelivat alhaalla.

He riensivät ylös — Metham edellä. Viittasin hänet huoneistoon ja osoitin Trafferdalea. Häneltä pääsi kimeä huudahdus, hän riensi esille ja kumartui Trafferdalen kasvojen yli. Samassa hän kääntyi minua kohti.

"Täällä ei ole ketään naishenkilöä!" sanoin minä. "Ei ole ketään muita. Näittekö tytön vastikään astuvan portaita alas? Hän tuli viereisestä huoneistosta ja sanoi nähneensä mrs Kennerleyn lähteneen pois puoli tuntia sitten. Mutta — mikä tuota miestä vaivaa?"

"Mikäkö vaivaa?" virkkoi hän. "Hänet on tohtoroitu, mr Gregg, tohtoroitu! Ehkä myrkytetty! Haistakaahan!"

Hän otti juomalasin pieneltä pöydältä Trafferdalen tuolin vierestä ja haistettuaan itse työnsi sen minun käteeni. Siitä lemahti väljähtäneen konjakin tympäisevä haju, mutta siitä tuoksahti jotakin muutakin, kirpeää ja tuikeaa.

"Hänelle on tietysti juotettu jotakin!" sanoi Metham. "Sen naisen työtä! Ja hän itse on livistänyt — timantti mukanaan! No…"

Metham vilkaisi ympärilleen ja äkkäsi Gandersonin, joka oli seurannut meitä huoneeseen ja tuijotti Trafferdaleen.

"Meidän täytyy hakea lääkäri", sanoi Metham äkkiä. "Kuulkaahan, rientäkää te Margaret-kadulle, varmaankin tapaatte sieltä jonkun lääkärin. Hankkikaa sellainen joka tapauksessa ja tuokaa hänet tänne niin pian kuin suinkin."

"Tunnen tämän kaupunginosan hyvin, gentlemen", sanoi hän luoden meihin vihjaavan katseen. "Tunnen perin taitavan lääkärin, joka asuu tässä lähellä Hollis-kadun varrella ja johon… hm, voi luottaa arkaluontoisissa olosuhteissa. Arvelen, että julkisuus ei ole suotavaa?"

"Menkää noutamaan hänet nopeasti!" käski Metham viitaten hänet matkaan. "Tämä mies saattaa olla kuolemaisillaan — ja me haluamme häneltä tietoja. Julkisuus!" jatkoi hän virnistäen, sitten kun Ganderson oli lähtenyt. "Julkisuutta saanemme pian yllin kyliini mr Gregg. Tästä tulee poliisijuttu. Kenties meidän oikeastaan pitäisikin kutsua tänne poliisit nyt heti."

Käännyin ja vilkaisin Trafferdaleen. Kyllä hän hengitti — raskaasti ja säännöllisesti, — mutta muutoin olisi häntä voinut luulla kuolleeksi. Hän oli niin liikkumaton ja kaikesta päättäen tajutonna. Metham kohotti hänen toista silmäluomeaan.

"Löisinpä vetoa, että hänet on myrkytetty, mr Gregg", jupisi hän. "Luulen käsittäväni koko asian. Lähdettyään yöllä Down-kadulta he tulivat tänne aikoen olla hissuksiin, kunnes ehtisivät matkalle — ainakin se lienee ollut Trafferdalen aikomus. Ja rouva on tohtoroinut häntä, näpistänyt häneltä timantin ja vienyt sen mukanaan! Tyttö puhui puolesta tunnista, niinkö? Hm, puolen tunnin etumatka on kyllä hyvä, kun on tehnyt suunnitelmansa."

Ajattelin, tosiaan ihmeissäni, mitenkä tämä asian viime kehitys sopi yhteen sen kanssa, mitä olin kuullut noilta kahdelta Cityn herrasmieheltä vanhassa hiljaisessa ravintolassa. Olin aikonut kertoa siitä Corlandille kuullakseni hänen mielipiteensä, mutta en ollut saanut siihen tilaisuutta. Ja nyt Gandersonin palaamista ja lääkäriä odotellessamme minä juttelin Methamille. Hän kuunteli innokkaasti, ja hänen tarkkaavaiset kasvonsa osoittivat yhä suurempaa mielenkiintoa.

"Ahaa!" huudahti hän vihjaavin katsein. "Nyt alkaa vyyhti minulle hiukan selvitä! Minusta tuntuu, mr Gregg, että se nainen on ollut kaiken takana. Aika ovelasti tehtykin! Jos nyt kysyisitte mielipidettäni, niin sanoisin, että hän on vetänyt nenästä tätä miekkosta, kuten Trafferdale vuorostaan on pettänyt miehiä, joista minulle kerroitte. Luultavasti rouva viekoitteli hänet tekemään tämän aimo kepposen mr Vandamarkille ja heti, kun Trafferdale sai timantin haltuunsa, käsitteli häntä tuolla… tuolla tavoin, anastaakseen kiven itselleen. Lyönpä vaikka mitä vetoa, ettei se enää Trafferdalella ole!"

Ja sitten hän alkoi häikäilemättä penkoa Trafferdalen taskuja, mikäli se oli mahdollista, osoittaen siinä merkillistä kätevyyttä. Mutta mitään erikoista hän ei löytänyt, ja tarkastuksen tulos sai hänet pudistamaan päätänsä.

"Näyttää siltä kuin rouva olisi puhdistanut hänet ennen lähtöään", sanoi hän. "Kuten näette, ei lompakossa, jossa hänenlaisellaan miehellä toki pitäisi olla melkoinen setelitukku, ole mitään, ja kukkarossa ja taskuissa vain jokunen pikku kolikko. Kunpa vain olisimme olleet saapuvilla tuntia aikaisemmin, mr Gregg, niin olisimme — mitä se oli?"

Ripeä kaksoisnapaus kuului ulko-ovelta, jonka olin sulkenut Gandersonin lähdettyä. Metham vilkaisi eteiseen.

Hän otti ne ja palasi seurusteluhuoneeseen. "Otamme kai itsellemme vapauden lukea postikortin. Hm, näyttää kohtaussopimukselta." Hän ojensi minulle kortin, joka oli osoitettu rouva Kennerleylle, ja näytti tiedonantoa sen takasivulla. Ei siinä paljoa kirjoitusta ollut, ja jokaiselle, joka ei tuntenut lähettäjän ja saajan salaisuuksia, jäi sisältö hämäräksi. Siihen oli piirretty vain rivi alkukirjaimia ja numeroita — kahdessa sarjassa ja lyhyt alleviivattu sana niiden välillä:

"No, mitä siitä tuumitte, mr Gregg?" kysyi Metham. "Salaperäistä, eikö
vain? Mutta minä luulisin, että siinä sovitaan kohtaamisesta. B.M., hm?
Tarkoittanee British Museumia. Mutta tuo alleviivattu sana keskellä?
Mitähän se merkinnee? Kai se on jotakin vierasta kieltä?"

"Vai niin", hymähti hän. "Ahaa! Jos se on kohtaussopimus, on se vaihtoehtoinen. Rouvan oli tavattava lähettäjä B.M:ssä neljännestä yli kolmen tai H.G.:ssä puoli viisi. Juuri niin, mutta hän nähkääs lähti ulos ennenkuin postikortti tuotiin. Siis olisi meillä, vaikka saisimme noiden alkukirjainten B.M. tai H.G. oikean tarkoituksen selvillekin, vain vähän toiveita tavata häntä kummassakaan paikassa."

Hän käänteli korttia ja näytti minulle, että se oli postitettu Citystä juuri ennen keskipäivää. Sitten hän vilkaisi kirjeeseen, jonka oli myöskin ottanut käteensä.

"Tässä on Birminghamin postileima", sanoi hän. "Ka, jos tämä olisi joutunut jonkun salapoliisin käsiin…"

"Vandamarkenko?" virkkoi Metham. "Niin, muistelen kuulleeni hänen matkustaneen Birminghamiin. Ja rouva Kennerleyhän oli hänen yksityissihteerinsä. No…"

Hän pysähtyi äkkiä, koska minä olin tarttunut toisella kädelläni hänen käsivarteensa ja toisella siepannut kirjeen häneltä.

"Metham", sanoin minä, "näissä olosuhteissa minä avaan kirjeen. Vastaan teostani mr Vandamarkelle. Kukaties siitä saamme arvokkaan johtolangan. Joka tapauksessa… Kas noin!"

Viilsin kuoren kynäveitselläni auki ja vedin sen sisästä kokoonkäännetyn postipaperiarkin, jossa oli tunnetun birminghamilaisen hotellin osoite ja eilinen päiväys. Levitin sen pöydälle; molemmat kumarruimme sitä katselemaan, ja Methamilta pääsi äkäinen huudahdus.

Edessämme oli kolme, neljä riviä kirjoitusta, muutamia sanoja kullakin rivillä. Mutta se oli pelkkää sekamelskaa. Joissakuissa sanoissa oli kerakkeita ilman ääntiöitä, toisissa taas pelkkiä ääntiöitä. Jykevä V päätti kirjeen.

"Se oli salakirjoituksella kyhätty tiedonanto!" virkoin minä. "Rouva sen ymmärtäisi; emme me. Siis…"

Juuri silloin riensi Ganderson huoneeseen lääkärin kanssa, ja me jäimme odottamaan, kun viimemainittu tutki Trafferdalea. Muutaman minuutin päästä tiesimme, että aavistuksemme olivat olleet oikeat. Trafferdalelle oli annettu voimakasta huumausainetta. Mutta hengenvaaraa ei ollut, ja jättäen hänet lääkärin ja palvelijan hoiviin riensin Methamin kanssa lähimmälle puhelinkaapille soittaaksemme Corlandille. Minulla oli kirje ja postikortti. Asiain näin ollen oli meidän nopeasti päästävä mrs Kennerleyn jäljille.

"Mr Gregg", kuiskasi hän, "minun täytyy nopeasti rientää takaisin toimistoon. Mutta te! Miss Vandamarke on juuri soittanut Corlandeille kysyen, olitteko siellä. Hän odottaa teitä Hatton Gardenin postikonttorin luona ja haluaa, että saavutte sinne niin pian kuin suinkin."

TAKAA-AJO HÄMÄRISSÄ

Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni ennenkuin astuin kynnyksen yli.

"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista sattuu! Minä lähden suoraan sinne."

Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.

Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.

"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut Corlandin toimistossa — sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"

"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä seurasin häntä."

"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen — Metham — ja minä menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella huumattuna!"

"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. — Entä te?"

"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua — sen toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta — sillä välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni, ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin", jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni, näin — hänet!"

"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna, mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin — tunsin hänen hameensa ja hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin — apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti. Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa — nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä hänet näkemästä minua'."

"— 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta, 'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä, kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää — nainen oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä suoraan Cityyn — hirveän pitkän matkan! — tuomiokirkon ja valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi, neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa pois?' — 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' — 'Tämä', vastasi hän, 'on Bevis Marks…'"

Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän oli jo lähtenyt!

"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö — tuli vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla — suuressa juutalaiskeskuksessa."

"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle. Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan timanttiliikettä."

"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä. "Täällä leikitellään timanteilla. Mutta — ette ole häntä sen koommin nähnyt?"

"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja senjälkeen olen alituisesti vaaninut. — Mitä meidän on tehtävä?"

"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä.
"Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."

"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin hän käy levottomaksi."

"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin, sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt ketään?"

"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"

"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.
Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"

"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua viluttaa!"

"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."

Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie käsivarteeni, pysähdyttäen minut.

Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas. Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja häviävän.

"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.
Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."

"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia — hän ei kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja sitten…"

Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti, mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja hän tuli takaisin.

"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg. Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta…"

"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta, senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti…"

"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mr
Vandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin…"

"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt. Ja…"

Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.

Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen kanssaan oli mies — lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.

"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg — eivät he minulta pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen toiselle."

Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä, meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät — tällä kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos, harpaten kadun yli meidän luoksemme.

"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."

Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto — siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.

"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä. "Hän on… hän on isäni tuttavia… liiketuttavia. On ollut pari kertaa meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä…?"

Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja merkitsevällä äänellä:

"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen asuntonsakin — olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."

"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."

"Mutta…" Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien. Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän meidän luoksemme.

"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä…?"

"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti.
"Aion tulla katsomaan, kuinka käy, — se on mieltä kiihoittavaa!"

"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja sitten…"

"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti, ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta huolta!"

Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja kyllä minä sen hankin."

Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon. Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden, kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon, joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin. Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.

Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä. Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani ja pudottausi melkein heti takaisin.

"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän. "Näkyy sentään vähän valoa — etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa — toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen ja nuo kaksi miestä ovat täällä…"

"Pysähdyttäkää heidät ja kysyä mäjäyttäkää heiltä heti timanttia ja muuta sitä koskevaa", vastasi hän. "Niin minä tekisin tai teen. Joka tapauksessa on parasta kiirehtiä ratkaisua. Enkä minä kauan viivy — tiedän, mistä voin soittaa."

Hän riensi pois pimeään, jättäen minut ja Rosalien suljetun portin eteen. Siellä oli hyvin hiljaista; ei kuulunut muuta kuin liikenteen vaimentunut humina isoilta valtakaduilta pohjois- ja eteläpuoleltamme. Ilman aikojani laskin käteni suljetulle portille ja ihmeekseni havaitsin sen myötäävän kosketuksestani.

"Tämä portti on lukitsematta!" kuiskasin. "No, minä menen sisälle!
Menen katsomaan, voinko tirkistää huoneeseen, josta valo kuultaa."

Mutta kuiskaten hänelle varoituksen livahdin hiljaa portin sisäpuolelle puutarhaa reunustavien pensaiden siimekseen. Askel askeleelta lähestyin rakennusta kukkasarkojen pehmeän mullan yli. Samalla huomasin, että luukkujen rako, josta valo välkkyi, oli laajempi kuin Metham oli ilmoittanut. Ja silloin hiivin salavihkaa ikkunan luo ja kurkistin huoneeseen.

HYVIN VANHA MIES

Saatoin nähdä huoneeseen varsin hyvin. Se oli tilava, neliönmuotoinen, kummallakin puolen isoa takkaa vuodekomerot ja takaseinällä kaksoisovi, joka kaiketi johti rakennuksen perällä olevaan suojaan. Huonekalusto oli vanhanaikainen, eikä sitä paljoa ollutkaan. Huoneessa oli kolme henkilöä — samat, jotka olivat Charles-kadulla nousseet yksityisautoon. Mrs Kennerley istui nojatuolissa takan ääressä, iso turkiskauluksinen mies nojaili uuninreunusta vasten, pieni muukalaisen näköinen taas istui pöydän syrjällä heilutellen töppöjalkojaan. Ja pöydän keskellä tummalla kangastilkulla, lamppujen valossa säihkyen ja välkkyen, oli — timantti!

Minusta näytti, että nämä henkilöt odottivat jotakin tai jotakuta. Sitä päättelin heidän ilmeestään. Milloin he vilkaisivat timanttiin, milloin huoneen vasemmalla seinällä olevaan oveen, jonka arvelin avautuvan eteiseen ja joka oli hiukan raollaan. Siinä tähyillessäni harppasi turkiskauluksinen mies kerran ilmeisen levottomana ovelle, kurkisti pienestä aukeamasta, kuunteli ja palasi paikalleen. Silloin tällöin he vaihtoivat jonkun lauseenkin keskenään, mutta kaikesta päättäen ne olivat lyhyitä, ja varsinkin mrs Kennerley näkyi ottavan keskusteluun osaa vain yksitavuisilla äännähdyksillä. Ennenkuin olin kahtakaan minuuttia tarkannut, olin varma siitä, että nämä kolme odottivat neljättä henkilöä luokseen. Ja melkein olin varma siitäkin, että tuo neljäs henkilö oli aikeissa ostaa pöydällä kimaltelevan Vandamarke-timantin ja että se oli jätetty siihen mustalle samettipohjalle lumoamaan hänen silmänsä, heti kun hän astuisi huoneeseen.

Minun valtimoitani kiihoitti timantin näkeminen toisella tavalla. Olin luonteeltani kiihkeä — ja minulla oli luotettava pistoolini taskussa. Minusta näytti, että jos vain voisin päästä tuohon huoneeseen, hiipiä eteisen kautta sen ovelle ja astua sisälle, ojentaen pistoolini, niin voisin siepata timantin ja lähteä täysin onnellisin tuloksin tieheni. Ulkopuolelle päästyäni ja timantti hallussani…

Pelkään, etten sillä hetkellä ajatellut Rosalie Vandamarkea — tai jos ajattelinkin, tuumin vain, kuinka komealta ja urhoolliselta näyttäisikään, kun äkkiä ilmestyisin hänen viereensä pistooli toisessa kädessä ja pelastettu timantti toisessa. Aasihan minä olin, mutta tosiasia on, että livahdin pois ikkunasta, pujottausin laakeripensaiden välitse etuovelle ja hiivin pari kolme askelmaa sille johtavia portaita ylöspäin. Juuri yhtä varovaisesti minä hyvinkin minuutin kuunneltuani kiersin raskasta nuppimaista ripaa ja sitten työnsin hiljaa. Ovi oli auki. Tuuma tuumalta avaten sitä yhä enemmän pistin pääni eteiseen. Siellä oli kylläkin hiljaista ja pilkkosen pimeää, paitsi pientä valoviirua. Se tuli huoneesta, johon vastikään olin kurkistellut. Ja käsittäen, että oli toimittava nyt tai ei koskaan, minä vedin esille pistoolini, otin sen oikeaan käteeni ja livahdin pimeään. Sisälle päästyäni pysähdyin silmänräpäykseksi tunnustellen lattiaa kenkäni kärjellä. Matolla, paksulla matolla peitetty! Hiivin sitä pitkin kissanaskelin ja perin varovaisesti, jotten törmäisi johonkin siellä mahdollisesti olevaan huonekaluun. Vihdoin olinkin oven takana ja kuulin ääniä sisäpuolella.

"Kyllä hänen jo olisi aika olla täällä!" virkkoi miehen ääni nuristen.
"Olisi ollut jo kauan sitten!"

"Kaikki olee sen kirotun postitoimiston syy!" sanoi toinen, luultavasti pienen muukalaisen ääni. "Jos tämä neiti vain olisi saanut minun kortti aikoinaan, niin sittenhän me olisi nähnyt se mies Cityssä."

"Minä en saanut sitä!" kuului mrs Kennerleyn ääni terävänä ja ärtyisenä. "Olen sanonut sen teille sata kertaa! Teidän olisi pitänyt postittaa se aikaisemmin."

"Minä postitti se kyllä hyvin aikaisin — ei ollut vielä puoliyö, kun minä se viime yönä postitti", puolustausi edellinen puhuja; "sen olisi pitänyt saapua teille maitomiehen aikaan, kuten teillä on tapana sanoa. Ne postikonttorin väet ei kelpaa yhtään minkään!"

Oli taaskin hiljaista. Joku miehistä haukotteli. Astuin askelta lähemmäksi ja tuijotin yhä huoneeseen. Tahdoin viimeistellä lopullisen hyökkäyssuunnitelmani. Mrs Kennerley ja iso mies olivat pöydän toisella puolella lähellä takkaa; pieni mies istui sen syrjällä katsellen oveen. Hän siis olisi rynnätessäni ensimmäisenä minua vastassa. Kiireellisesti päätin, miten menettelisin, kuinka hallitsisin heidät pistoolillani, sieppaisin timantin ja pakenisin. No nyt…

Vasen käteni oli laskettuna oven ylempää peiliä vasten ja olin juuri työntämäisilläni sen hyökätessäni auki, kun, vaikken ollut kuullut mitään rahinaa tai vähääkään aavistanut, että joku oli lähelläni, käsivarsiini tarttui takaapäin kaksi rotevaa ja jäntevää kouraa, jotka puristivat niitä kuin pihdissä, ja minut paiskattiin kuin höyhen huoneeseen, kiepahdin kuin tuulen pyörittämä oljenkorsi ja tölmäsin kasvot edellä seinää vasten, lyyhistyin siihen kuin neulalla kiinnitetty hyönteinen, kykenemättömänä liikahtamaan. Siinä äkillisessä rytäkässä singahti pistooli kädestäni ja putosi vaarattomana lattialle.

Tämän tapahtuessa kuulin takaani sarjan kimeitä, hätääntyneitä huudahduksia — miesten äänet ja naisen ohuemman piipityksen. Likeltä eroitin miehen syvän, hiukan läähättävän hengityksen. Siellä oli vangitsijani. Hän oli kiilannut minut sellaiseen asemaan, etten voinut kääntää päätäni; kun kerran liikahdin ikäänkuin sitä yrittääkseni, survaisi hän otsani seinää vasten niin rajusti, että näin epälukuisten tähtien välähtävän. Hänen puristuksensa voimastakin ja hänen liikkeistään päättelin joutuneeni jättiläisen käsiin. Mutta turkiskauluksinen mies astui luoksemme, samoin toinenkin.

"Hiipi sisälle etuovesta", sanoi hän vielä hiukan hengästyneenä ponnistuksistaan. "Äkkäsin hänet ja vaanin häntä hänen kuunnellessaan tuolla… Kah, pistooli — automaattipistooli!"

"Kääntäkää hänet tänne!" sanoi turkiskauluksinen. "Katselkaamme häntä!
Herra… Tunteeko joku hänet?"

"Minä tunnen", vastasi mrs Kennerley. "Tungetteleva nuori hupsu! Parasta, että sidotte hänet tiukasti kiinni, kunnes olemme suorittaneet asiamme. Hän on varmaankin meitä seurannut."

Mietin, puhuisinko vai pysyisinkö ääneti. Mutta äkillinen uhkarohkeuteni oli haihtunut; aloin käyttää sitä vähää tajuntaa, joka minulla oli jäljellä. He olivat saaneet minut satimeen — se oli varmaa. Mutta ulkopuolella oli Rosalie, ja Metham oli rientänyt hakemaan apua. Se ja vapaus olivat siis varmasti tulossa. Niinpä pysyinkin ääneti, tuijottaen heihin. Mrs Kennerley kuiskasi jotakin noille kahdelle miehelle; turkiskauluksinen nyökkäsi vangitsijalleni; pieni mies vilkaisi ympärilleen ja ryhtyi leikkaamaan kahta tukevaa kellonnyöriä, jotka riippuivat kummallakin puolen takkaa.

He sitoivat minut varmasti ja vankasti kyynärpäistäni ja nilkoistani, niin etten voinut liikahtaakaan. Sen tehtyään he pikemmin heittivät kuin sovittivat minut tuolille nurkkaan. Silloin näin, kuinka kookas minun kaappaajani oli — yli kuuden jalan pituinen miehenroikale. Ettei hän ollut englantilainen, sen näin. Iso, vaaleatukkainen, vaaleaverinen, germaanilainen pahus, ajattelin. Hän se oli, joka paiskasi minut tuolille, ja sen tehtyään hän kääntyi turkkeihin puettuun mieheen ja näkyi vihjaisten ehdottavan jotakin uutta konnuutta.

Se vihjaus toteutettiin: yksissä pienen miehen kanssa onnistui hänen panna kapula suuhuni ja sitoa vaatteita suuni ympärille ja korviini, niin etten voinut ollenkaan puhua ja kuullakin vain heikosti. Suoriuduttuaan minusta vetäytyivät nuo neljä yhteen ja haastelivat kuiskaamalla. Sitten kookas mies kaiketikin heidän neuvottelunsa tuloksena poistui hiljaa huoneesta. Ja pian jännittyi jokainen hermo ruumiissani muutaman minuutin ajaksi, kun kuulin parkaisun — naisen parkaisun! Se oli kimeä ja selvä, mutta sitten se tukahtui, vaimeni äkkiä, ikäänkuin olisi raskas käsi laskeutunut vastusteleville huulille.

Mutta tukahdutetut parahdukset kuuluivat yhä lähempää, ja äkkiä harppasi iso vaaleaverinen roikale huoneeseen, kantaen Rosalieta valtaviin käsivarsiinsa rutistettuna ja pitäen kättä hänen suullaan. Hän paiskasi tytön kiroten lattialle, ja silloin näin ilokseni, että tyttö oli vapautumisponnistuksissaan raapinut hänen punakat poskensa ja että verta valui virtanaan hänen leualleen.

Rosalie kääntyi kuin villikissa naista kohti, kun mies oli hellittänyt otteensa. Mutta ennenkuin hän ehti toisen kimppuun, tulivat miehet väliin. Syntyi tuima kamppailu, jonka näkeminen teki minut, avuttoman, melkein hulluksi. Sitten he työnsivät hänet takanani olevasta kaksipuolisesta ovesta ja sulkivat sen hänen jälkeensä. Jostakin syystä, jonka itse Rosalie parhaiten tiesi, hän vaikeni.

Turkiskauluksinen mies kääntyi jättiläiseen, joka yhä muristen ja kiroillen pyyhkieli lihavia kasvojaan.

"En nähnyt ketään muuta! Hän lymyili käytävässä. Minä olin hänen kimpussaan ja kaappasin hänet ennenkuin hän aavistikaan." Hän kääntyi äkkiä minuun päin. "Entä tämä?" sanoi hän katsahtaen mieheen, joka ilmeisesti oli hänen isäntänsä. "Hänellä saattaa olla jotakin taskuissaan — enemmän aseita?"

Kylläpä minä tuijotin kuin mielipuoli mieheen hänen tullessaan lähemmäksi. Hän ei välittänyt minusta enempää kuin tuolista, jolla istuin, ja hänen isot kätensä olivat kyllin keveät hänen penkoessaan taskuni. Vähän hän sieltä löysi mitään tähdellistä. Mutta hän veti esille postikortin ja kirjeen, jotka olin tuonut Wells-kadun huoneustosta, ja ne sekä rahani ja muut kapineeni hän ojensi isännälleen. Vilkaistuaan kirjeeseen ja postikorttiin antoi tämä ne vuorostaan rouva Kennerleylle, joka ne nähdessään rypisti vihaisesti kulmiaan. Ymmärsin heti, että hän käsitti minun käyneen hänen huoneissaan. Hän silmäsi postikorttiin, mainitsi siitä jotakin pienelle miehelle ja oli juuri vetämäisillään kirjeen kotelosta, kun äkillinen kolkutus ulkona sai hänet ja miehet säpsähtämään ja kuuntelemaan. Hän työnsi kirjeen taskuunsa, sitä lukematta.

Rievut olivat sidotut korviini niin tiukasti, että kuulin tuskin mitään, kun nuo ihmiset alensivat äänensä. Mutta minä saatoin nähdä kaikki, mitä tapahtui. Ulkona kuuluneesta kolkutuksesta he karahtivat liikkeelle. Turkiskauluksinen mies astui ovea kohti; sen puolivälissä hän pysähtyi, osoittaen ensin minua ja sitten kaksoisovea, josta reuhtova ja vastaanponnisteleva Rosalie oli työnnetty takahuoneeseen. Mutta mrs Kennerley pudisti päätänsä ja minä eroitin hänen vastauksensa:

"Ei! Tyttö päästäisi hänet irti! Varjostin tuolta! Pankaa se hänen eteensä!"

Iso vaaleaverinen peijooni tarttui lähinurkassa olevaan korkeaan varjostimeen ja siirsi sen minun ja pöydän välille. Kaiketi hän luuli, että se kylliksi kätki minut. Ehkä kätkikin huoneen keskustasta katsottuna, mutta kiertäen vähän päätäni minä saatoin nähdä eteiseen vievän oven. Ja se oli seuraavan parin kolmen minuutin ajan tarkkaamisen arvoinen. Turkiskauluksinen mies meni ulos ja kääntyi eteisen ovea kohti, josta minä, mitä nyt sain katkerasti katua, kymmenen minuuttia — kymmenen nyttemmin tuntikausilta tuntuvaa minuuttia! — sitten olin hiipinyt sisälle, ja katosi.

Toisetkin miehet lähtivät ulos, mutta kääntyivät toisaalle. Tiesin silloin, että mrs Kennerley oli jäänyt yksikseen huoneeseen, että turkiskauluksinen mies oli mennyt noutamaan jotakuta hänen luokseen. Ketä? Sitäkö, joka ulkona oli pitänyt ääntä? Ja kuinka kauan kestäisi, ennenkuin Metham palaisi? Tiesinhän minä, että hän palaisi. Hänessä oli ainoa toivomme. Jollei hän palaisi, uskalsin tuskin ajatellakaan, mitä saattaisi tapahtua. Mutta hänen täytyi tulla — hän tulisi ja havaitsisi tosin kyllä Rosalien ja minut hävinneiksi, mutta se vain terästäisi hänen vaistojaan hänen astuessaan huoneistoon. Milloin sitten saapuisivat hänen apumiehensä, poliisit tai keitä ne olisivat? Ja sillä välin…

Kuulin ääniä eteisestä ja heristin korviani, kunnes pääni, jo muutenkin arka tölmäyksestä, jolla vangitsijani oli sen työntänyt seinää vasten, oli pakahtumaisillaan. Sitten näyttäytyi turkiskauluksinen mies hyvin maireana ja ryhdittömänä saatellen huoneeseen toista miestä.

Ja tämä oli kaikkein vanhin mies, mitä koskaan muistelen nähneeni, ainakin kasvojen juonteista päättäen. Näin edessäni muumion kasvot, kun opas astui sivulle seuralaistaan peittämästä — kasvot, joilla ruttuinen pergamenttimainen nahka oli pingoitettu ikäänkuin kaikesta niistä peittävästä ja ympäröivästä lihasta paljaiksi vuoltujen luiden ja jänteiden päälle. Sellaiset kasvot saattaisi ehkä tavata jossakin tibetiläisessä temppelissä tai pyhän Oudh-virran partailla jonkun laaman myssyn alta tai runollisiin rääsyihinsä puetulla fakiirilla. Moisia kasvoja en suinkaan olisi odottanut näkeväni talossa Campden Hillin varrella. Mutta siinä ne olivat harmaantuneen tukkavanukkeen alla, jolta sen omistaja vastikään oli poistanut kuosikkaan silkkihatun. Muumiomaisista kasvoistaan huolimatta hän oli sirosti, uusimman muodin mukaan puettu vanhus, joka oli ryhdiltään reipas, melkeinpä keikarimainen. Ja vaikka hänen kasvonsa näyttivät satavuotisen kasvoilta, loistivat hänen mustat silmänsä kirkkaina ja tarkkaavaisina kuin nuoren miehen; ja ne tulivat vielä tarkkaavaisemmiksi, kun hän katsoi huoneen keskukseen.

"Ah", huudahti hän heleällä, voimakkaalla äänellä, kaiketikin puhutellen mrs Kennerleytä astuessaan eteenpäin ja pois minun näkyvistäni, "siinäpä te olettekin, hyvä rouva! Ja tuossa luullakseni on se pikku kapine, jota katsomaan olette minut kutsunut? Ka, juuri niin… juuri niin!"

Taempana pysytellen turkiskauluksinen mies sulki oven, ja näin hänen kiertävän avainta. Nyt tiesin olevani yksinäni näiden kolmen kanssa: naisen, hänen päärikostoverinsa ja tuon muumionaamaisen miehen, ken hän sitten lienee ollutkin. Tiesin myöskin, että minä puolestani en ollut mitään enempää kuin mikä tahansa huonekaluista, koska en voinut huutaa enkä liikkua. Turkiskauluksinen mies astui varjostimen ohi, kaiketikin yhtyen toisiin. Kuvittelin, että he kaikki kolme olivat kumartuneina pöydälle välkkyvää timanttia katselemaan. Huone muuttui hiljaiseksi. Mahdollisesti nuo henkilöt juttelivat matalalla äänellä. Mutta se oli iso huone — noin kolmekymmentä jalkaa kunnekin — ja pöytä, jonka luo otaksuin heidän kerääntyneen, oli sen toisessa päässä, etäällä minusta ja lähellä puutarhan puolista ikkunaa.

Nyt, kun he kaikki olivat siirtyneet sille taholle, en tietystikään voinut nähdä heistä mitään, ja niin kauan kun he puhuivat kuiskailemalla, en voinut mitään kuullakaan. Mutta näin, mitä oli ympärilläni varjostimen ja sen kaksoisoven välillä, jonka taakse Rosalie oli työnnetty.

Lähellä tuolia, jolle he olivat minut paiskanneet, sattui olemaan pieni pöytä ja sille oli germaanilainen pahus, kuten häntä ajatuksissani nimitin, laskenut taskuistani penkomansa esineet. Niiden joukossa oli kaksi, joista olisin antanut omaisuuden, jos olisin kyennyt niitä viisi — vaikkapa vain kaksikin — minuuttia käsittelemään! Toinen oli uskollinen taskuveitseni — ei mikään pelkkä norsunluupäinen naisellisen siro kynänteroitus- ja kynnenleikkauslelu. Se oli täysin luotettava ase, jonka vahvimmalla terällä toki voi hakata aika paksun oksan puusta. Toinen kapine oli automaattipistoolini. Kunhan olisin voinut vapauttaa edes toisen käteni… Äkkiä kuulin heikkoa, perin heikkoa ratinaa, oikean olkani takaa. Tuskallisella ponnistuksella kiersin päätäni sivulle. Ja sitten näin silmäkulmastani, kuinka ovenpuoliskot avautuivat, juuri hivenen verran. Tiesin, että sen oli Rosalie tehnyt; hänen päänsä oli ovella ja silmä tirkisti sen raosta. Aukko laajeni enemmän, yhä enemmän. Tyttö katseli huoneeseen. Ja oliko sitten, että minulla oli häneen jotakin telepaattista vaikutusvoimaa, vai askartelivatko hänen luonnostaan vilkkaat aivonsa ikäänkuin niitä olisi ollut tyynnyttävä jääkuori ympäröimässä, sitä en tiedä enkä nyt välitä tietääkään… mutta sen minä tiedän, että hän aivan äkkiä oli livahtanut huoneeseen kuin varjo, että hänen vasempi kätensä heti kurottautui veitseen ja oikean peukalon kynsi veti ison terän esille ja että hän käänsi minua kohti katseen, joka ilmaisi, että hänen hermonsa olivat jännittyneet ratkaisevaan toimintaan. Vihdoin olimme valmiit! Mihin?

Terän olin aina pitänyt hiottuna teräväksi kuin partaveitsen, ja hän katkoi köyteni muutamalla nopealla, hiljaisella silpaisulla. Tiukassa puristuksessa olleet käteni ja ranteeni olivat siihen asti tuntuneet puutuneilta, mutta se tunto hävisi epätoivoisen innon vaikutuksesta, jolla sieppasin pistoolin. Ja yhtä äänettömästi kun Rosalie oli minut päästänyt nousin heti jaloilleni, varoittavalla katseella vihjaisten häntä siirtymään sivummalle. Pistooli kädessä astahdin varjostinta kohti. Tuskin tiesin, mitä tekisin; hiukan sekavasti tosin ajattelin, että raivaisin meille molemmille tien puutarhan puolisesta ikkunasta. Mutta ennenkuin ehdin näyttäytyä, ennenkuin astuimme esille tai äännähdimme, syntyi huoneessa äkillistä hälinää. Kuului siltä kuin joku olisi rajusti hypähtänyt, tuoli kaadettu, joku esine heitetty nurin. Ja rytinän yli kohosi tuon omituisen vanhan miehen heleä, värähtelevä ääni, suuttumusta, halveksimista ja hämmästystä osoittaen.

"Tämä ei ole timantti, ei kahdensadantuhannen punnan eikä kahdensadantuhannen pennynkään arvoinen! Se on väärennetty, mukailtu — lasinpalanen! Mitä sillä tarkoitatte? Miksi olette kutsunut minut tänne? Miksi…?"

XII

TÄYDELLINEN KOE

Minun olisi vaikea kuvitella syvempää, hisahtamattomampaa hiljaisuutta kuin se, joka seurasi vanhan herran kiihoittuneita ja kiukkuisia huudahduksia. Mutta niin syvä ja täydellinen kuin se olikin, kesti sitä vain sekunnin verran. Turkiskauluksinen mies katkaisi sen omituisella naurulla, jossa olin kuulevinani oudon sekoituksen ihmettelyä ja äkkiä herännyttä epäilyä.

"Eikö timantti?" huudahti hän. "Noh, mr Ellerbrook, noh! Tiedämmehän me, että se on timantti, ainutlaatuinen sittenkin. Eikö muka timantti! Mrs Kennerley…"

"Totta kai se on timantti!" vakuutti rouva pilkallisesti nauraen.
"Ikäänkuin en minä tietäisi…"

Kuului äkkiä jyminää, ikäänkuin olisi pöytää jyskytetty; sitten huudahti vanha mies entistä vihaisempana ja tuimistuneempana.

"Ikäänkuin en minä tietäisi, hyvä rouva!" karjaisi hän. "Te? Mitä te tiedätte timantista — minuun verrattuna! Sanon teille, että tämä ei ole mikään timantti, vaan mukailtu lelu. Mitä tarkoitatte tuomalla minut tänne, tähän vieraaseen taloon — mokomaa katsomaan. Minusta tuntuu, että te olette petkuttajakopla, — pois tieltäni, hyvä herra!"

"En ennenkuin ymmärrämme toisemme paremmin!" sanoi toinen mies häijy sävy äänessä. "Me sanomme, että tämä on timantti, ettekä te lähde, ennenkuin…"

Kuului hiljaista rynnistelyä tai sellaisen alkua. Kuiskaten sanasen Rosalielle ja puristaen lujasti pistooliani työnsin varjostimen sivulle ja astuin keskelle huonetta. Ison miehen käsi oli vanhan herrasmiehen olalla; tämä kiemurteli ja vastusti hurjasti; pöydän ääressä seisova mrs Kennerley parkaisi kummastuksesta minut nähdessään. Ja kun turkiskauluksinen kääntyi suu avoinna tuijottamaan, annoin minä hänen kurkistaa pyssyni piippuun.

Että hän koostaan ja pöyhkeilystään huolimatta oli arka raukka, sen huomasin heti. Hänen lihava leukansa venähti rempalleen; hänen poskensa kävivät taikinan harmaiksi, eikä hän ainoastaan pudottanut kättään, vaan peräytyi naisen viereen. Vapisevana ja läähättävänä kääntyi vanha herrasmies minuun päin.

"Olkaa huoletta, sir!" vastasin minä kiireellisesti. "Timanttiko tuo lienee vai ei, minä tunnen koko jutun, ja olkoon se mitä tahansa, nämä ihmiset ovat sen rosvonneet. Tuo nainen on varas, ja mies…"

Viimemainittu astahti eteenpäin, mutta peräytyi kohotetun pistoolin edestä jälleen. Mutta mrs Kennerley pujahti sivupöydän luo. Sillä oli messinkikello — sitä lajia, joka koskettamalla pannaan helisemään. Hän painoi sitä lujasti kämmenellään kerran, kahdesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuului melua ovelta, se lensi auki, ja vaaleaverinen koljo hyökkäsi sisälle pikku miehen seuraamana. Lyhyen tuokion he seisoivat tuijottaen, kaiketikin hämmästyneinä nähdessään minut, jonka olivat jättäneet sidotuksi ja avuttomaksi, nyt heiluttamassa pistoolia kasvojensa edessä.

"Käsiksi häneen, Max", sähisi turkiskauluksinen mies. "Siltä puolelta — kaikki yhdessä!"

Mies empi hetkisen. Sitten hän lähestyi enempää epäröimättä. Minä laukaisin, tähdäten suoraan hänen olkapäähänsä. Äärettömäksi hämmästyksekseni seurasi pistoolini pamausta melkein heti toinen aivan läheltä takaani, ja kun käännyin varmana, että olin osannut maaliini, näin vanhan pikku herrasmiehen tyynesti ojentamassa revolveria pöydän toisella puolella seisovaa miestä ja naista kohti. Näin myöskin, että mies oli tarttunut vasemmalla kädellään oikeaan kyynärvarteensa, ja kuulin hänen syytävän sadatuksia hampaittensa välitse.

"Minäkin olin aseistettu!" kuiskasi vanha herrasmies. "Vieraita ihmisiä — vieras talo! Oli mielestäni viisainta olla varuillaan. Teidän miehenne — sattuiko häneen?"

Minun mieheeni oli kylläkin sattunut. Hän oli keikahtanut selälleen saman tuolin ylle, jolle oli minut paiskannut, ja kaatuessaan hän oli kimeästi kirkaissut. Mutta nyt hän oli istuallaan ja voihki. Siitä, että hän oikealla kädellään piteli vasempaa olkapäätänsä, niveleen kohdalta, minä päättelin ampuneeni luodin juuri siihen paikkaan, johon olin aikonutkin. Toinen mies taas oli ensimmäisen pistoolin laukauksen kuullessaan rientänyt ovelle, paiskannut sen auki ja hypännyt eteiseen.

Ja nyt hän yhtä kiireesti juoksi takaisin, kasvoiltaan kalpeana ja pelosta luikaten.

"Poliiseja! Täällä — pihan puolella — katuovella! Toiseen huoneeseen — puutarhaikkunoista!"

Hän tempoi kaksoisovea, ja toiset kaksi olivat ryntäämässä pöydän takaa, kun samassa jymisi raskaita askeleita eteisestä ja Metham syöksyi sisään useiden virkapukuisten miesten seuraamana. Metham vilkaisi nopeasti Rosalieen ja hänestä minuun.

"Eikö kumpikaan teistä ole loukkaantunut, mr Gregg?" kysyi hän levottomasti. "Kuulimme laukauksia…"

"Emme ensinkään", sanoin minä. "Noihin kahteen mieheen osui — meidän täytyi ampua heitä itsepuolustukseksi. Parasta, että panisitte kiinni koko joukkion", jatkoin, kääntyen poliisikersanttiin, joka näkyi olevan johtajana. "Älkää millään muotoa päästäkö ketään heistä käsistänne — ja pitäkää vaari tuosta", lopetin, osoittaen timanttia, joka vielä kimalteli pöydällä. "Se on koko jupakan syynä!"

Poliisikersantti oli tyyni, selvä-älyinen mies, ja hänen silmäkulmassaan oli välähdys, joka osoitti hänen ymmärtävän huumoria. Hän loi yleissilmäyksen ympärilleen, supatti muutaman sanan konstaapeleilleen ja kääntyi jälleen minuun.

"Mitä on tapahtunut, sir?" kysyi hän. "Tiedämme, mitä mr Metham meille kertoi, — mutta mitä täällä on hommailtu? Ammuskeltuko? Niin, laukauksista ja hajusta päättäen."

Selostin asian hänelle lyhyesti ja mutkattomasti. Hän kääntyi minusta vanhaan herrasmieheen päin. "Entä te, sir?" sanoi hän. "Miten olette tänne joutunut?"

"Tuohan minut tänne kutsui, hyvä mies", vastasi vanhus, joka vielä piti revolveriaan kyljellään keinumassa. "Luullakseni roisto — huono ihminen…"

"Aivan niin, sir", keskeytti poliisikersantti. "Mutta teinä, sir, minä pistäisin tuon revolverin taskuuni tai missä sitä kantanette. Tuollaiset ovat rumia leluja noin huolettomasti pidellä. Hän kutsui teidät tänne, niinkö, sir —"

"Katsomaan tuota!" jatkoi vanha herra. "Halusi, että sen ostaisin, sanoi sen olevan maailman uhkeimpia timantteja! Tietysti minä, kun ryhdyin sitä tarkastamaan, heti huomasin, ettei se mikään timantti ollut! Ja kun sen sanoin tuolle miehelle, kävi hän väkivaltaisesti minuun käsiksi, ja jollei olisi ollut tätä nuorta herrasmiestä, niin… hm, en tiedä, mitä olisi voinut tapahtua!"

"Teillä on kaiketi rahoja muassanne, sir?" huomautti poliisikersantti.
"Ehkä suurikin summa?"

"Minulla on shekkikirja", vastasi vanha mies kuivasti. "Mutta ei timanttimukailujen ostamiseksi! Timantti!" huudahti hän ylenkatseellisesti. "Minua suututtaa, että miestä, jolla on minun maineeni, pyydetään tuhlaamaan aikaansa moisten tarkast…"

"Ette te tiedä mitään timanteista, hyvä rouva tai pikemminkin paha rouva!" vastasi vanhus. "Tuo ei ole timantti! Jos yksikään henkilö aikalaisistamme tuntee paremmin timantteja kuin minä, niin haluaisinpa hänet tavata! Nimeni on Ellerbrook", jatkoi hän kääntyen poliisikersanttiin, joka nyttemmin näytti olevan perin ymmällä, "John Ellerbrook — hyvin tunnettu Atlantin molemmilla puolin. Useimmat ihmiset tuntevat minut ja laskevat minut maailman kuuden rikkaimman miehen joukkoon. Kenties minä olen — ja ainakin minä olen harvinaisuuksien ostelija. Mutta minua ei helposti petkuteta, ja kun tämä naishenkilö väittää tuota timantiksi, sanon minä, että hän ei tiedä, mitä puhuu. Jos joku, jonka hallussa se lienee konsaan ollut, on ollut kyllin hupsu luulemaan sitä oikeaksi kiveksi…"

Mrs Kennerley liikkui äkkiä poispäin miehistä, jotka seisoivat häntä ja turkiskauluksista vartioimassa. Hän sieppasi taskustani otetun kirjeen, jota ei ollut lukenut silloin, kun lähellä oleva mies oli sen hänelle postikortin kera ojentanut. Nyt hän veti paperiarkin jo avatusta kuoresta ja luki meidän muiden häntä tarkatessa salakirjoituksella kyhätyn tiedonannon, joka oli saattanut Methamin ja minut niin ymmälle, kun sitä katsastimme Wells-kadun huoneistossa.

Näky tarjosi jotakin katsomisen arvoista. Mrs Kennerleyn kasvot muuttuivat valkeiksi. Sitten karahtivat punaisiksi — tummanpunaisiksi. Hän huohotti hiukan, puna vaaleni harmahtavaksi, jääden kiukkua osoittavaksi kuumotukseksi. Hänen silmiinsä tuli kostonhimoinen ilme. Ihan yhtä nopeasti kuin hän oli mennyt kirjeen ottamaan heitti hän nyt sen luotaan ja kääntyi ovelle päin.

"Päästäkää minut!" huudahti hän kiihkeän epätoivoisella äänellä. "Minulle on tehty kepponen — minut on petetty! Päästäkää minut, sanon teille —"

Hän oli ketterä ja liukas liikkeissään ja oli ehtinyt melkein ovelle ennenkuin poliisit hänet pysähdyttivät. Ja juuri kun yksi näistä laski ehkäisevän kätensä hänen käsivarrelleen, avautui ovi. Sisälle astui Corland ja hänen takanaan — mr Vandamarke.

Vielä kerran syntyi sekunnin — kirjaimellisesti sekunnin äänettömyys. Äsken tulleet pysähtyivät tuijottaen ympärilleen. Sitten Corland puhui kääntyen minun puoleeni, ehkä siksi, että minulla vielä oli pistooli kädessäni. Hänen äänensä kuulosti virkistävän tavalliselta ja jokapäiväiseltä.

Mutta Corland oli jo kääntynyt minusta. Ja mr Vandamarke oli omituisen levollisena pistänyt silmälasit päähänsä ja katseli, leuka hiukan kohotettuna, nenänvartensa yli huoneessa olevia eri henkilöitä. Ensi kertaa siitä asti, kun olin häneen tutustunut, en pitänyt hänen silmäinsä ilmeestä. Ainakaan en olisi suonut hänen katselevan minua sillä tavoin kuin katseli kahta näistä edessään olevista ihmisistä. Siinä katseessa oli kovuutta ja säälittömyyttä, joka ei ennustanut heille hyvää, ja hänen puhuessaan oli hänen äänensä kuin jäätä tai terästä — kumpaa vain. Ainakin minusta se tuntui kylmältä kuin jää ja viiltävältä kuin teräs.

"Öh", äännähti hän tarkatessaan turkispukuista miestä kiireestä kantapäähän. "Te… kö? Öh!" Kääntyen sitten rouva Kennerleyhin: "Ah… te!" virkkoi hän. "Trafferdalen olen tietysti jo nähnyt. Hm… Niin, niin!" Hän kääntyi vanhaan herrasmieheen päin, silmäillen häntä uteliaana. "Entä te, sir?"

"Olen juuri kertonut näille henkilöille kuka olen, mr Vandamarke", vastasi vanhus kerkeästi. "Minä tunnenkin teidät, vaikkette te tunne minua! Olen John Ellerbrook — nimi toki lienee teille tuttu. Kummallisessa paikassa — ja kummallisissa olosuhteissa — me tapaamme toisemme, mr Vandamarke!"

"Minut houkuteltiin tänne, sir!" vastasi vanha herra, harmistuneena painostaen sanojaan. "Minut houkuttelivat tänne nuo kaksi — tuo nainen ja tuo mies — muka ostamaan satumaisen arvokasta timanttia. Tuota pöydällä tuossa — joka ei ole timantti laisinkaan!"

Käännyimme kaikki mr Vandamarkea kohti — Rosalie ja minä tuntien jotakin enempääkin kuin uteliasta mielenkiintoa. Sillä nyt oli varmaan tullut ratkaiseva hetki. Ellei tuo ollut Vandamarken timantti…

Mutta mr Vandamarke oli ottanut esineen ja piti sitä oikealla kämmenellään. Hän loi veitikkamaisen ja röyhkeän katseen herra Ellerbrookiin.

"Mutta myöntänette toki, että se on oivallinen jäljitelmä?" sanoi hän puolittain leikillä. "Ei jokainen ole yhtä taitava tuomari — ei jokainen yhtä arvostelukykyinen asiantuntija kuin mr Ellerbrook! Ei!" lisäsi hän korottaen ääntään ja heittäen kiven takaisin pöydälle. "Eihän se tietenkään ole timantti! Tämä on mukailu, taitavasti laadittu jäljennös… minun timantistani. Ja se on hyvässä tallessa muualla!"

Kuulin Rosalien hengähtävän ja arvasin hänen ajatuksensa. Samat tunteet oli minulla itselläni. Mielessäni kuvastui kaikki, mitä hän ja minä olimme viime vuorokauden kuluessa kokeneet — enkä sillä hetkellä ollut erikoisen hyvällä tuulella herra Vandamarkea kohtaan. Mutta hän puhui jälleen.

"Kerron teille, mr Ellerbrook, kuinka tämä kaikki tapahtui", jatkoi hän, kääntyen vanhaan herrasmieheen. "Ehkette sitä tiedä, mutta näihin asti olen ollut jokseenkin vieras tässä maassa. Kun viime keväänä saavuin, halusin ryhtyä vähän liikehommiin. Ei voi olla liikeasioissa joutumatta ihmisten kanssa tekemisiin. Senvuoksi täytyy oppia ihmisiä tuntemaan. Tutustuin muutamiin" — tässä hän soi turkiskauluksiselle ja mrs Kennerleylle merkitsevän katseen — "ja niistä näkyivät jotkut olevan kieroa joukkoa. Pelkäsin sitä — mies minun asemassani on veijarien ja toisten luonnollisena saaliina — ja halusin tietää, kuka kukin ja mikä mikin oli. Muistan kerran lukeneeni miehestä, joka kitki rikkaruohot ystäväpiiristään ripustamalla etuikkunastaan takkamaton, johon oli nuppineulalla kiinnitetty ulosottomiehen lappu. Hänen juonensa onnistui mainiosti. Minä en voinut juuri niin menetellä. Mutta minä osasin virittää ansan. Minulla on yksi komeimpia ja arvokkaimpia timantteja, mitä koskaan on tuotu päivänvaloon, — tuo, kuten sanottu, on siitä taitavasti tehty jäljitelmä, — ja minä annoin ihmisten tietää, että sen omistin, vieläpä uskottelin, että se aina oli minulla muassani. Käsitättekö, mr Ellerbrook? Katsokaas, tahdoin tutkia nämä ihmiset oikein täydellisellä kokeella. Vihdoin se, mitä jokseenkin ovelasti olin edellyttänyt, tapahtui: minut kaapattiin hiljakseen tuon nuorukaisen seurassa, raahattiin pois ja pakotettiin luovuttamaan — tuo! Aavistelin kaiken aikaa — enemmänkin kuin aavistelin, — kuka olisi juonen toimeenpanija. Arvelin siksi Trafferdalea, epäilin häntä alusta pitäen. Mutta minä olin väärässä! Trafferdale oli tuon naisen kätyri!"

Hän osoitti sormellaan mrs Kennerleytä ja piti sitä ojennettuna jatkaessaan puhettaan.

"Olen vanha hupsu!" sanoi hän jurosti nauraa hytkyttäen. "Häntä minä en laisinkaan epäillyt! Hän on viekas, taitava, juonitteleva nainen — petti minut perin ovelasti. Epäilin häntä niin vähän, mr Ellerbrook, että tietäen hänen olevan (omien sanojensa mukaan) huolissaan tästä asiasta, siitä hänelle yksityisesti mainittuani, lähetin hänelle hänen levottomuuttaan lieventääkseni salamerkeillä kyhätyn kirjeen Birminghamista eilen illalla, ilmoittaen hänelle — mitä hän ei siihen asti tiennyt, — että varastettu kivi ei ollut tuo oikea timantti, vaan ainoastaan sen jäljitelmä. Minkätähden hän kirjeestäni huolimatta yhä yritti valetimantin kauppaamista…"

"Hän sai kirjeen vasta äsken, sir", sanoin minä astahtaen äkkiä esille ja ottaen paperiarkin, jonka mrs Kennerley oli rutistanut ja heittänyt pois. "Myöhemmin voin ilmoittaa teille syyn siihen — mutta ei ole kulunut kymmentäkään minuuttia sen jälkeen, kun hän sai tietää, että tuo ei ollut oikea timantti."

Mr Vandamarke näytti vähän kummastuneelta ja neuvottomalta tämän kuultuaan, mutta pudisti vain päätänsä.

"Se siis selittää rouva Kennerleyn itsepäisyyden kirjeestäni huolimatta", sanoi hän, "muttei selitä hänen petostaan! Hän punoi tämän juonen rosvotakseen minulta, työnantajaltaan! Ja punoi sen hyvin taitavasti, Gregg. Näin Trafferdalen tänä iltapäivänä sairaalassa — kävin Corlandin kanssa hänen luonaan. Tuo nainen sai hänet verkkoonsa ja huumasi jollakin juomalla — mutta nyt on loru lopussa! Minulla ei ole muuta sanottavaa kuin että jos te, mr Ellerbrook, viitsitte pistäytyä minua tapaamassa, niin näytän teille oikean timantin. Ja nyt, mr Gregg, luulen, että teidän ja Rosalien olisi parasta tulla kotiin — auto odottaa kadulla."

Hän kääntyi ikäänkuin välinpitämättömänä, mutta pyörähti äkkiä takaisin ja nyppäsi valetimantin käteensä. Ennenkuin kukaan ehti häntä ehkäistä, heitti hän sen tuleen. Kuului sähähdys — heikko räjähdys…

Seuraavana seikkana oli poliisikersantin asettuminen taas etualalle. Hän oli kuunnellut melkein hyvänsuovan kärsivällisen näköisenä, — ikäänkuin suoden leppoisaa huomiota lapselle, joka selittää arvoitusta tai leikkiä.

"Entä nuo kaksi, hyvät herrat?" kysyi hän, osoittaen peukalollaan rikollisia. "Ja nuo kaksi miestä? Aikooko joku heitä syyttää ja — mistä?"

Mr Vandamarke viittasi minua ja Rosalieta seuraamaan itseään ja harppasi ovea kohti.

"En minä", sanoi hän karskisti. "Menkööt matkoihinsa! Eivät he minun tielleni enää astu."

Matkalla Prince's Gatelle olimme ääneti. Mr Vandamarkella ei näkynyt olevan halua haastella. Rosalie tuijotti ikkunoista valoihin ja näytti hajamieliseltä; minulla puolestani ei ollut mitään sanottavaa. Aioin Vandamarken ovelle päästyäni kääntyä lähtemään asuntooni, mutta he eivät tahtoneet siitä kuullakaan — kumpikin väitti, että minun piti jäädä päivälliselle.

"Sitäpaitsi minä haluan, että tulette sisälle!" kuiskasi Rosalie erikoisella korostuksella. "Teidän täytyy!"

Suostuin. Rosalie komensi isänsä ja minut pieneen omituiseen hollantilaiseen huoneeseen, jossa ensi kertaa olin taloon tutustunut. Hän sulki oven ja kääntyi mr Vandamarkeen päin.

"Nyt, isä!" sanoi hän käskevästi. "Minä vaadin sinut tilille mr Greggin läsnäollessa. Olet menetellyt häntä ja minua kohtaan kovin pahoin — kovin häijysti! Olemme tänään kokeneet kaikenlaisia ikäviä seikkailuja ja olleet todellisessa vaarassakin — varsinkin mr Gregg — vain sinun ja sinun vehkeittesi vuoksi! Minun puolestani saat kernaasti tehdä mitä tahansa päästäksesi selville keneen voit luottaa, keneen et, ja olen kiitollinen, että pääsit sen naaraskissan metkujen perille, mutta sinä olisit voinut ottaa herra Greggin ja minut uskotuiksesi. Minun mielestäni tulee sinun esittää meille kummallekin nöyrä anteeksipyyntö! Mutta minäpä en päästäkään sinua niin vähällä — kuuletkos?"

Mr Vandamarke iski minulle silmää Rosalien olan yli; en ole koskaan tavannut miestä, joka olisi näyttänyt vähemmän katuvaiselta ja häkeltyneeltä.

"No, rakkaani, ja millä lunnailla sinä minut päästät?" kysyi hän vetäen leikillisesti tytärtään korvasta. "Haluatko uuden puvun?"

"Tyhmyyksiä!" sanoi tyttö. "En minä vähempään tyydy kuin siihen timanttiin — oikeaan, todelliseen kiveen! Sinun pitää antaa se minulle ihkasen omaksi — heti kohta!"

"Sitten huomenaamulla", tivasi tytär. "Sano, että tahdot — nyt! Vähemmällä en sinulle anna anteeksi. Jollet sitä tee, niin panen saappaasi tutisemaan!"

"Tuopa ei ole leikkiä!" sanoi isä yhä nauraen. "Olkoon menneeksi — sinä saat sen! Huomenna keskipäivällä!"

"Niin pian kuin timantti on minun käsissäni", sanoi hän salaperäisen luottavaisesti, "annan sen teidän haltuunne. Minä voin luottaa teihin, että panette sen johonkin, missä se on aivan varmassa tallessa ja minun käytettävissäni. Ei sillä enää kujeilla!"

Sillä hetkellä pulpahti elämäni loistavin aatos säihkyvän kuumana nuorista aivoistani.

Hän kääntyi ja vilkaisi minuun, ja jostakin syystä saivat hänen poskensa heleämmän värin.

"Että timantin omistajatar seuraa mukana!" selitin urhoollisesti. "Niin juuri!"

En tahdo väittää, ettei hän sanonut tämän tulleen äkkiä. Hän oli jossakin määrin vanhanaikainen ja kenties hän niin sanoi. Eipä väliä! Viiden minuutin kuluttua tiesin, että kummallinen seikkailuni oli päättynyt mitä suloisimpaan menestykseen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MILJOONAN DOLLARIN TIMANTTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.