The Project Gutenberg eBook of Isa Asp: Nuoren pohjalaisen runoilijaneitosen elämäntarina, by Helmi Krohn

"Oi, jospa minäkin edes niin paljon kuin pieni kipinä saisin valaista Suomen yötä ja sitten kuolla ja haihtua pois!"

Ryhtyessäni kuvamaan Isa Aspin elämäntarinaa, en ole yrittänytkään arvostella hänen runotuotantoansa taiteelliselta kannalta, vaan olen tahtonut vain koota yhteen kaikki hänen suomalaiset runonsa sekä niin suuren osan ruotsalaisista kuin mahdollista ja sovittaa ne hänen elämänsä rajojen sisäpuolelle. Mahdollisesti voi monen mielestä tämä kuvaus tuntua liian seikkaperäiseltä ja yksityiskohtiin menevältä, mutta kun kaikki tiedot perustuvat joko suullisiin kertomuksiin tai Isa Aspin omiin kirjeisiin, niin en ole malttanut niitä suuremmassa määrässä karsia.

Lämpimät kiitokseni pyydän lausua niille monille henkilöille, jotka suurella autiudella ovat avustaneet työtäni ja antaneet käytettäväkseni Isa Aspin kirjeitä ja jälkeenjääneitä papereita. Varsinkin olen kiitollisuudenvelassa Isa Aspin nuoruudenystäville rouva Sally Heikelille ja neiti Fanny Hohenthalille, joiden ystävällisettä avutta en olisi voinut tähän työhön ryhtyä.

ISA ASP

Täsmälleen neljäkymmentä vuotta sitten, eräänä kirkkaana marraskuunpäivänä, laskettiin nuoren pohjalaisen runoilijaneidon maalliset jäännökset haudan poveen. Kaukana kotoaan hänen silmänsä sammui, eikä ainoakaan omainen vuodattanut kyyneleitä hänen arkkunsa ääressä. Mutta yksin hän ei silti ollut. Sankka toveri- ja ystäväparvi piiritti hänen hautaansa eikä ainoakaan silmä kuivana pysynyt. Sillä maan poveen he olivat saattaneet rakkaan toverin, johon kaikki olivat kiinnittäneet suuria toiveita.

Neljäkymmentä vuotta on tuosta päivästä kulunut, ja se nimi, joka silloin oli niin rakas monelle, vieläpä usealle ventovieraallekin, on joutunut unohduksiin. Mutta ne, joiden muistossa se yhä elää, tietävät kertoa nuoresta puhtaasta ja kirkkaasta, alati palavasta ja kaikkea kaunista ja jaloa janoavasta sielusta, jonka armoton tuoni korjasi hempeimpänä kukkimisaikanaan. Vain yhdeksäntoista vuotta oli hänelle suotu, mutta tänä lyhyenä aikana olivat sittenkin hänen runoilijalahjansa ennättäneet puhjeta esiin, joskaan ei kehittyä täyteen kukkaansa. Koko hänen elämänsä ja työnsä oli täynnä lupauksia, jotka varmaan olisivat täyttyneet, jos hänelle olisi elonaikaa pitemmältä suotu. Mutta sellaisenaankin on hänen lyhyt elämänsä kuin kaunein runoelma, ikäänkuin kevään ja nuoruuden, viattomuuden ja puhtauden symboli.

Suomen kirjallisuuden keväänä, kansallisuustunteen ensi herätysaikana kajahti tämän pohjalaisen runoilijaneidon, Isa Aspin ääni vienona kuin ensimäisen kesää ennustavan kevätkiurun. Hänen äänensä ei voi kilpailla myöhempien ja mahtavampien laulajien rinnalla, mutta sittenkin on meillä täysi syy muistella häntä. Sillä hänen nimensä liittyy eroamattomasti suomalaisen taiderunouden syntyyn. Hän oli ensimäinen nainen, joka suomenkielellä sepitti lyyrillisiä runoja.

Isa Asp oli synnyltään pohjalainen, peremmän Pohjolan lapsi. Suomussalmen ja Puolangan jylhän kaunis luonto, sen korkeat vaarat, kuohuvat kosket ja aavat järvenselänteet painoivat leimansa hänen luonteeseensa. Hänen mielensä oli yhtä levoton ja kuohuva, kiihkeä ja tulinen kuin Niskakoski, joka lauloi hänelle yöt päivät kehtolaulua hänen syntymäkotinsa rannassa Utajärvellä tai kuin Ämmäkoski, jonka valkea vaahto kasteli hänen lapsuuskotinsa rantakiviä kaukana Suomussalmella. Luonto oli ikäänkuin osa hänestä itsestänsä, ja hän rakasti tuota kylmää ja karua, mutta samalla niin valoisaa ja kaunista kotiseutuansa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se antoi hänen mielikuvitukselleen lentoa, se herätti hänen runottarensa henkiin.

Isa Asp syntyi 4 p:nä helmikuuta v. 1853 Utajärven kappelissa Myllyrannan rautatehtaalla, joka sijaitsi erään Niskakosken haaran, Kortekauvon partaalla, tuskin kilometrin päässä Vaalasta. Isä, Jaakko Asp [k. Puolangalla 1897.] oli jo 15-vuotiaana tullut Myllyrannan tehtaalle, jossa hän juoksupojasta kohosi omin päin opiskellen tehtaankirjuriksi. Aspin isä, Kinnunen nimeltänsä, oli kotoisin Kivijärveltä, mutta oli muuttanut perheineen Raaheen, jossa nuorin lapsista, Jaakko, syntyi. Aivan pienenä poika jäi orvoksi isästään, ja koska perheen varat olivat hyvin vähäiset, otti perämies Asp, jonka vaimo oli Jaakon äidin sisar, pojan kasvatiksensa antaen hänelle oman nimensä. Kauan ei poika kuitenkaan saanut pitää kasvatusisäänsäkään, tämä kun kuoli jo jonkun vuoden kuluttua, mutta poika jäi edelleen tätinsä taloon, jossa hän perehtyi ruotsinkieleen ja sai tilaisuuden kahden vuoden kuluessa nauttia kouluopetusta Raahen sunnuntaikoulussa.

Jaakko Asp oli teräväpäinen ja lahjakas mies, joka omin päin lukien kartutti tietojansa. Taiteellisia lahjojakaan häneltä ei puuttunut, hän kyhäsi mielellään kirjeensä runopukuun ja sepitti leikillisiä runoja, joissa hän kuvasi paikkakuntalaisiaan ja sikäläisiä oloja ja tapahtumia. Jotkut hänen runoistaan ovat julkaistut "Oulun Viikkosanomien" palstoilla. Paitsi runoja sepitti hän myös säveliä omiin lauluihinsa, joita hän soitti kanteleella. Luonteeltaan oli Asp erittäin kelpo ja rehellinen, oikea miesten mies, ja siksipä hän kaikkialla nautti esimiestensä luottamusta ja hänelle uskottiin monenlaisia toimia. Tuttavapiirissään hän oli erittäin suosittu leikillisen ja vilkkaan olentonsa vuoksi.

V. 1852, jolloin Jaakko Asp oli kirjanpitäjänä Myllyrannan rautatehtaalla, perusti hän oman kodin naiden Utajärveltä Briita Elisabet Puhakan. [82-v. vanhus, elää tyttärensä, Betty Koskelan luona entisellä Kurimon tehtaalla Utajärvellä.] Vaimo oli talonpoikaista sukua eikä ollut saanut mitään kirjasivistystä, mutta sitä suuremmassa määrässä hänellä oli sydämensivistystä sekä terävä, terve järki ja käytännöllinen luonne. Nuo ominaisuudet olivatkin hyvään tarpeeseen, sillä vuosien kuluessa perhe kasvoi paljoa nopeammin kuin sen vähäiset varat. Mutta vaikka koti olikin köyhä, niin vallitsi siinä tyytyväinen ja hurskas mieli. Sama hyvä ja hellä suhde, joka kiinnitti puolisot toisiinsa, siirtyi lapsiinkin, joita vanhemmat kasvattivat rakkaudella ja totuttivat jo varhain kuuliaisuuteen ja jumalanpelkoon. Jumalansanaa viljeltiin kodissa ahkerasti, varsinkin sen jälkeen, kun vanhemmat liittyivät heränneisiin. Mutta vaikka kodin henki tulikin tämän jälkeen entistään vakavammaksi — isä esim. lakkasi kokonaan runoilemasta, se kun hänen mielestään oli vain maallista turhuutta — niin ei lapsilta kuitenkaan kielletty viatonta iloa, vaan saivat sen kautta vain lujan perustuksen, jolle heidän tuleva elämänsä rakentui.

Tällainen oli se koti, jossa Isa Asp — Louise tai Lovisa, niinkuin häntä kodissa kutsuttiin aina siihen saakka, kun hän joutui Jyväskylän seminaariin — kasvoi vanhimpana yhdestätoista sisaruksesta.

[Isa Aspin sisarukset: Fredrik, s. 1854, sahanhoitaja ja maanviljelijä Kiimingissä; otti nimen Haapanen; kuoli 1906; Betty, s. 1856, naimisissa maanviljelijä Pekka Koskelan kanssa Utajärvellä; Jaakko, s. 1858, postinhoitaja Puolangalla; Amalia, s. 1860, naimisissa pastori K. R. Sorrin kanssa Virtasalmella; Helena, s 1862, naimisissa maanviljelijä Jaakko Mikkolan kanssa Amerikassa; Vilhelm, s. 1865, kuoli lapsena; Kustaa, s. 1867, maapoliisi ja maanviljelijä Hyrynsalmella; Edvard, s. 1869, ylioppilas, sanomalehtimies; viimeksi oleskellut Pohj. Amerikassa; ottanut nimen Merikari. Oskar, s. 1871, kuoli lapsena; Ida Lovisa, s. 1873, opettajatar Salon kauppalan pientenlastenkoulussa.]

Tuo pieni tummatukkainen ja mustasilmäinen tyttö, joka ulkomuodoltaan oli äitinsä näköinen, mutta koko olennoltaan ilmetty isänsä, oli tavattoman vilkas ja sukkela lapsi. Aina hän oli täydessä touhussa, juoksenteli mäillä ja metsissä, poimi kukkia ja ajoi perhosia takaa. Paikallaan hän ei malttanut hetkeäkään istua, ja kaikki kotiaskareet, joihin äiti koetti häntä totuttaa, olivat hänestä kovin ikäviä, sillä käytännöllisiä taipumuksia hänellä ei ollut nimeksikään. Hän eli vain omissa ajatuksissaan, omassa mielikuvitusmaailmassaan, ja kirja tai kynä ja paperi oli ainoa, joka hetkeksi saattoi kahlehtia hänet paikalleen. Tyttönen oppikin hyvin varhain lukemaan, ja siinä häntä opasti isän kasvatusäiti, rouva Asp, joka oleskeli usein poikansa kodissa. Opetus kävi kokonaan ruotsiksi, sillä isoäiti, jonka koti oli ollut ruotsinkielinen, oli paremmin perehtynyt ruotsin- kuin suomenkieleen. Ruotsi ei ollut pikku Louisellekaan mikään vieras kieli, sillä vaikka kodin puhekieli suurimmaksi osaksi olikin suomi, — äiti kun ei osannut yhtään ruotsia, niin puhui isä kernaasti ruotsia vanhempien lastensa kanssa. Siten tyttönen omaksui molemmat kielet ja viljeli kumpaakin rinnakkain, kunnes vihdoin suomenkieli, joka joksikin aikaa oli saanut väistyä ruotsin tieltä, saavutti lopullisen voiton.

Syksyllä 1859 vei isoäiti Asp pikku Louisen neiti Bergin ruotsalaiseen pientenlastenkouluun Raaheen. Koulunkäynti ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun koulun oppimäärä oli suoritettu, oli hän liian nuori jatkaakseen korkeammassa koulussa. Hän sai siis palata takaisin kotiin, mutta matka ei suuntautunutkaan enää Myllyrantaan, vaan useita peninkulmia kauemmaksi koilliseen, Suomussalmelle, jonne perhe sillä välin oli muuttanut, isä kun näet oli päässyt kirjanpitäjäksi Ämmän rautatehtaalle. Täälläkin koti sijaitsi kohisevan kosken partaalla. Aivan ikkunoiden alla pyörittivät Ämmäkosken kuohut suuria vesirattaita, jotka pitivät tehtaan koneita liikkeessä, ja jonkun matkan päähän kuului mahtavan Jalokosken kohina. Ja kotilahden toiselta puolen avautui silmien eteen aava Kiannanjärven selkä.

Eräässä seminaarinaikuisessa aineessa kuvaa Isa Asp itse tätä uutta kotiseutuaan:

"Kaukana tuolla Pohjolassa on lapsuuteni koto", kirjoittaa hän. "Sanomattoman rakkaat ovat minulle sen ihanat seudut. Siihenkin paikkaan maatamme sopivat runoilijan sanat: Oi, maa! tuhatvesien maa! sillä juuri siellä pauhaavat virtaavat kosket, siellä lainehtivat järvet, siellä luopi tyynönen lampi ja kirkas lähde silmänsä korkeuteen; siellä lirisevät purot metsäin ja laaksojen läpi. Raitis ja viehättävä on luonto siellä,"

Mutta jos tyttönen kiintyi uuteen kotiseutuunsa, niin eipä kestänyt myöskään kauan, ennenkuin hänkin voitti siellä paljon ystäviä. Kun pitäjän rouvat kerääntyivät kahvikesteihinsä, oli pikku Louise heidän alituisena keskusteluaineenansa. He ihailivat ja ihmettelivät tuota vilkasta lasta, joka erosi kokonaan muista samanikäisistänsä, mutta he päivittelivät myös hänen tähtensä, sillä äidille hän tuotti paljon huolta ja vaivaa. Vanhimmasta tyttärestään olisi äiti tietenkin toivonut jo varhain hyvää apulaista sekä taloudentoimissa että nuorempien siskojen hoidossa. Mutta kaikki sellainen, niinkuin sanottu, oli tytölle perin vastenmielistä. "Meidän Lovisa se käy unissaan kaiket päivät," oli äidillä tapana sanoa haaveilevasta tyttärestään, ja täydellä syylläkin, sillä kun äiti pani hänet puuroa hämmentämään, saattoi hän vaipua niin kokonaan ajatuksiinsa, että hän äkkiä heitti kauhan kädestään ja juoksi ulos ja vasta pihalla heräsi unelmistaan ja muisti missä työssä hän oli ollut. Tavallisesti se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä vahinko oli ennättänyt tapahtua ja puuro palaa pohjaan.

Yhtä mahdoton tyttö oli myös käsitöissä. Vähäväliä neula pysähtyi kulussaan ja silmät vilkkuivat esiliinan alle, jonne kirja tai kynä ja paperi oli piiloitettu, eikä ompelu edistynyt vähääkään. Paljoa paremmin ei hänelle ulkona ollessaankaan käynyt, kun hänelle annettiin jokin tehtävä. Niinpä kerrankin oltuaan isän kanssa verkkoja kokemassa ja kantaessaan kalakimppua kotiin, näki hän kauniin perhosen lentävän tien vieressä ja läksi sen jäljissä juoksemaan huomaamatta lainkaan, että toinen kala toisensa jälkeen tipahti taittuneesta vitsasta maahan. Raskaalta tuntui jäljestäpäin, kun helteisenä kesäpäivänä oli pakko kerätä karkulaiset metsästä kokoon.

Tällaisista pikkuonnettomuuksista huolimatta oli Louise isänsä suuri lemmikki, sillä tämä iloitsi huomatessansa, kuinka helppo tyttösen oli oppia ja kuinka herkkä ja vastaanottavainen hänen mielensä oli kaikelle kauniille. Milloin ikänä isällä oli aikaa, askaroitsi hän tyttärensä kanssa ja johti ja opetti häntä. Ja isän soittaessa kanteleella omia sepittämiään lauluja heräsi tyttösessäkin runoiluhalu, niinkuin käy selville vanhan runon muotoon sepitetystä pätkästä, joka lie kaikkein ensimäisiä tyttösen sepustuksia:

Isäni on oivallinen runomatti, runoniekka, runolaulujen latoja. Oisin miekin mielelläni aina siinä ammatissa, jost' on Suomelle suloa, isänmaalleni iloa, kun ei virheet virsissäni rumentaisi runoani, kun ajatus aivoissani virtoaisi viisahammin.

Samoilta ajoilta, tytön kymmenenneltä ikävuodelta, lie myös seuraava muistiinpantu säe:

[Nämä molemmat runopätkät ovat siinä suhteessa merkillisiä, että ne ovat ainoat jälellä olevat suomalaiset runoyritykset Isa Aspin lapsuudenajoilta. J.H. Erkko mainitsee ne kuvauksessaan Isa Aspin elämästä "Ilmiö" nimisessä aikakauslehdessä (syysk. 1881). ja luultavasti hän silloin sai ne Isa Aspin isältä. Joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta, ovat kaikki Isa Aspin muut varhaisemmat runot ruotsinkielisiä.]

Pikku tyttö ihaili rajattomasti isäänsä ja toi hänelle useasti runoyrityksiään nähtäväksi pyytäen häntä korjaamaan niitä ja neuvomaan itseänsä. Runoistaan hän muuten oli kovin arka, eikä olisi suonut kenenkään muun niitä näkevän, pahoittelipa joka kerta, kun isä luki niitä tuttaville tai kertoi heille tyttösen toimista.

Mutta paitsi isäänsä oli pikku Louisella vielä toisiakin ystäviä Suomussalmella, jotka kiinnittivät huomionsa hänen lahjakkaisuuteensa ja ottivat hänet erityiseen hoivaansa, nimittäin seurakunnan kappalainen Karl Adolf Lilius ja hänen vaimonsa. Lilius oli tavattoman suosittu ja rakastettu paikkakunnalla ystävällisen ja nöyrän luonteensa vuoksi ja hänen vaikutuksensa pitäjäläisiin oli varsin suuri. Hän, samoinkuin useimmat Pohjanmaan papit siihen aikaan oli harras herännäisyyden ystävä ja hänen aikanaan lisääntyi heränneiden joukko suuressa määrässä paikkakunnalla ja uskonnollinen elämä tuli hyvin virkeäksi. Samalla Lilius harrasti myös kansan valistusta ja sai seurakuntalaisensa suosimaan lukukinkereitä siihen määrään, että osanotto niihin Suomussalmella hänen aikanaan oli suurempi kuin monilla muilla paikkakunnilla.

Suomussalmen pappila oli erittäin vieraanvarainen talo, ja seuraelämä siellä vilkasta ja hilpeää. Aspin perhe seurusteli ahkerasti pappilassa, varsinkin Asp itse, joka pitäjässä nautti suurta luottamusta, oli siellä hyvin suosittu sekä kelvollisen luonteensa että leikkisän ja iloisen mielensä vuoksi. Eikä pastorin väen suosio kohdistunut vain häneen, vaan myöskin hänen vilkkaaseen pikku tyttöönsä. He kiintyivät lapseen ehkä kahta hellemmin siksi, että he muutamia vuosia aikaisemmin olivat kadottaneet molemmat poikansa ja elivät nyt lapsettomina pappilassansa. Usein pikku Louise viipyi viikkokausia heidän luonaan ja sai nauttia siellä opetusta ja elää kuin oma lapsi ainakin hellien´vanhempien turvassa.

Kesällä, 1861 saapui rouva Liliuksen serkku, neiti Lisette Ingman pappilaan vieraisille pienen sisarentyttärensä, Etta Favorinin [asuu nyk. Lohjalla.] kanssa, ja kun tyttönen jäi pappilaan koko kesäksi, otettiin Louise hänen leikkitoveriksensa. Nämät kuukaudet, jotka Louise sai viettää paria vuotta vanhemman Etta Favorinin seurassa, muodostui onnellisimmaksi ajaksi hänen lapsuudessansa. Sillä Suomussalmella ei ollut ainoatakaan hänen ikäistänsä säätyläistyttöä, ainoat hänen leikkitoverinsa olivat lukkari Eerik Bisin kaksi tyttöä, joista hän kylläkin piti, mutta toista oli sittenkin Etta, Kuusamon kirkkoherran tytär, "ensimäinen hieno tyttö", johon hän tutustui, niinkuin hän itse sanoi.

Pappilassa tytöt viettivät vapaata ja iloista elämää juoksennellen metsässä ja uiden järvessä. Joskus tosin sattui, että rouva Lilius, joka oli toimelias ja puuhaava nainen, sanoi soimaten tytöille, kun he eivät mitään tehneet: "Kutoisitte edes sukkaa jonkun tunnin päivässä", mutta siihen Louise vain arveli, että pitihän sitä toki saada kesällä olla vapaa.

Louise, joka oli vain 8 vuoden vanha, hämmästytti usein vanhempaa toveriansa omituisilla puheillaan ja kysymyksillään. Kerrankin heidän uimaretkellä ollessaan kysyi hän äkkiä: "Tahtoisitko sinä kuolla?" Ja usein hän kesken leikkiä ja parasta iloa kävi vakavaksi ja purskahti itkuun, ja kun häneltä tiedusteltiin siihen syytä, ei hän itsekään osannut sitä selittää. Iltasin, syyskesällä hän istui usein ikkunassa ja katseli tähtiä. Ja kun Etta kysyi, mitä hän niistä näki, sanoi hän koettavansa lukea niistä kohtaloansa.

Usein tyttöset kävivät myös Louisen kotona, Ämmän tehtaalla ja istuivat kosken partaalla kuunnellen sen kohinaa, joka oli Louiselle kovin rakasta. Ja heidän istuessaan siinä saattoi Louise kysyä, kuuliko Ettakin kosken ikäänkuin laulavan ja kellojen soivan vedessä. Kosken yli johtavalla sillalla he usein myös seisoivat katsellen pitkät ajat sen vaahtoavia pyörteitä.

Välistä sattui, että Louise, joka oli hiukan pikkuviisas ja ennen aikaansa kehittynyt, nuhteli toveriansa tämän lapsellisuudesta ja tarkkaavaisuuden puutteesta. Niinpä kerrankin, kun Etta kirkosta tullessa valitti, että setä Liliuksen saarna oli ollut niin pitkä ja ikävä, että hänen tuli uni, oli Louise heti valmis sanomaan: "Se ei ole papin, vaan sinun syysi, kirkossa tulee tarkoin kuunnella eikä tuolla tavalla puhua saarnasta."

Mutta kaikesta huolimatta olivat tytöt hyvin kiintyneet toisiinsa, vieläpä siihen määrään, että Louisen mustasukkainen luonne, mikä myöhemmin monasti puhkesi hyvinkin selvästi esille, tuli jo jonkun kerran ilmi, hän kun ei olisi suonut Etan välittävän kenestäkään muusta kuin itsestään.

Kesän loputtua tyttösten tiet erosivat, ei kuitenkaan kokonaan, sillä vielä vuosikausia myöhemmin vaihtoivat ystävykset kirjeitä keskenään. Ja monista Louisen myöhemmistä kirjeistä käy ilmi, että tämä kesä, jonka hän oli viettänyt Etan seurassa, alati pysyi hänellä rakkaassa muistossa.

Siten varhaisimmat lapsuusvuodet Suomussalmella vierivät, kunnes vuosi 1864 toi tärkeän muutoksen pikku Louisen elämään: äiti vei hänet ja hänen kahta vuotta nuoremman veljensä, Fredrikin Raaheen kouluun. Louise pantiin neiti Heikelin yksityiseen ruotsalaiseen tyttökouluun ja hän sai seurata koulun kummallakin osastolla, sekä ylemmällä että alemmalla, sillä lukuaineissa hän oli suurempien tyttöjen tasalla, jota vastoin käsitöissä yhtä harjaantumaton kuin alemman osaston oppilaat.

Tuo pieni 11-vuotias, kaukaa Pohjan periltä tullut tyttö herätti heti koulussa sekä opettajan että oppilaiden huomiota. Hän oli erittäin suloinen lapsi, kasvot eivät suorastaan olleet kauniit, mutta tavattoman ilmeikkäät, silmät kirkkaat kuin tähdet ja tukka kiiltävän musta. Vartaloltaan hän oli heikko ja hento ja mieleltään tunteellinen ja herkkä. Hänen luonteensa pohjasävel oli vakava ja uskonnollisuuteen taipuva ja usein hän kävi yksin uneksien. Mutta ajoittain hän saattoi olla hyvinkin vilkas ja yltyä aivan poikamaisen vallattomaksi.

Vieraassa kaupungissa, kaukana kotoaan tyttönen kotiutui varsin pian, sillä täälläkin, niinkuin kaikkialla muualla, hän voitti hyviä ystäviä. Varsinkin kiintyi hän hellästi kirkkoherra Hohenthalin tyttäreen, Fannyyn, [Fanny Hohenthal, kansakoulunopettajatar Helsingissä.] joka kävi samaa koulua kuin hänkin, ja tälle ystävälleen hän pysyi uskollisena kuolemaansa asti kirjoittaen hänelle säännöllisesti, vaikkeivät tyttöset tavanneet enää koskaan toisiaan Louisen erottua koulusta. Fanny, joka oli vuotta tai paria vanhempi, vaikutti varmaan suuresti Louisen kehitykseen, ja hänen kotinsa Raahessa oli tyttöselle aina avoinna.

Monet olivat ne leikit ja puuhat, jotka alituisesti veivät ystävykset yhteen, mutta etupäässä meidän harrastuksensa kohdistui "Fågeln" (Lintu) nimiseen sanomalehteen, jota he yhdessä toimittivat. Tästä ensimäisestä lehdestä ei kuitenkaan olekaan numeroa enää jäljellä, sen sijaan on olemassa toinen "Laulaja" niminen, mutta silti ruotsinkielinen lehti, jonka ensimäisen numeron päivämäärä, 1/1 1865 viittaa juuri mainittuun aikaan. [J.H. Erkko mainitsee kirjoituksessaan Isa Aspista "Alkaja" nimistä lehteä, mutta sellaista ei ole Isa Aspin jälkeenjääneiden paperien joukossa.]

Raahessa Louisen runoiluhalu nyt varsinaisesti heräsi, ja koulun ja toverien vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa ruotsinkielellä. Niissä viidessä "Laulajan" numerossa, jotka tältä ajalta ovat säilyneet ja joiden sisältö on yksinomaan runomittainen, löydämme useita tyttösen varhaisimpia ruotsinkielisiä runoja niiden ensimäisessä lapsellisessa ja vajanaisessa muodossa. Myöhemmin, luultavasti v. 1870 hän korjasi niitä ja kopioitsi ne yhdessä myöhempien runojen kanssa pieniin vieläkin säilössä oleviin vihkosiin. Kahdesta on enää vain hajanaisia lehtiä olemassa, mutta kolmas, joka on täydellinen, on nimeltään: "Små dikter. Till minne åt fröken Sally T(hauvón) af Louise Asp. 10/11 1870." (Pieniä runoja. Muistoksi Sally T(hauvónille) Louise Aspilta.)

Erittäin sievä on Laulajan ensimäinen runo "Laulajas hälsning" (Laulajan tervehdys), [Tätä runoa, samoinkuin yleensä muitakin ruotsinkielisiä runoja on kevyellä kädellä hiukan korjaeltu.] joka myöhemmässä asussaan on saanut aivan uuden muodon, vaikka ajatus kummassakin on sama. Otamme tähän ainoastaan osan runosta, joka sisältää kokonaista 11 säkeistöä:

Jag kommer från ett härligt land, där ingen sorger känner, där alla genom hjärtats band förblifva goda vänner.

    Jag sväfvar hit till jorden ner
    på hvita lätta vingar,
    från sångens helga land till er
    en hjärtlig hälsning bringar.

    Jag är en liten tanke blott
    från stora tankars himmel,
    att irra här, det är min lott,
    i jordens kalla hvimmel.

Förvillad ifrån syskonring en liten irrton bara, jag jorden irra får omkring och alltid bortglömd vara.

[suom.: Ma tulen ihanasta maasta, jossa ei kukaan suruja tunne, jossa kaikki sydänten siteitten yhdistäminä ovat hyviä ystäviä. — Ma liidän valkoisin kevein siivin alas maahan, tuoden teille laulun pyhitetystä maasta sydämellisen tervehdyksen. — Olen vain pieni ajatus suurten ajatusten taivaalla, osani on harhailla täällä maailman kylmässä hälinässä. — Eksyneenä siskopiiristäni, ma pieni eksynyt sävel harhailen maailmassa unohduksiin joutuen.]

"Laulajan" lehdillä tapaamme myöskin runon "Lyckans engel" (Onnen enkeli) [Tässä muodossa on herra O. Ansas sen julkaissut "Lönnrotin Albumissa".] ensimäisessä lapsellisessa muodossaan, joka sittemmin korjattuna kuuluu näin:

    Ack, hur hastigt lyckans engel ilar,
    ej sitt rätta hem han eger här!
    Nej, först ofvan jordens sorg han hvilar,
    ty hans hemland ljusa himlen är.

    Stundom dock i låga tiggarkojor
    har den blida engeln bosatt sig.
    Lossar där på smärtans hårda bojor
    delar sina håfvor rundelig.

    Men uti de rikes stolta sinne
    och i furstars höga, granna slott,
    sällan där bor lyckans engel inne,
    ofta samvetsoro, smärta blott.

Vill du stadigt efter lyckan sträfva, sök dess hem först ofvan jordens grus. Då omkring dig skall dess engel sväfva, rika strålar sprida himlens ljus.

[suom.: Oi, kuinka nopeasti onnen enkeli liitää, hänen oikea kotinsa ei ole täällä. Ei, vasta maailman huolten tuolla puolen hän levähtää, sillä valoisa taivas on hänen kotimaansa. — Joskus sentään mataliin kerjäläismajoihin asettuu lempeä enkeli asumaan. Hellittää siellä tuskan kovia kahleita, jakaa runsaasti lahjojaan. — Mutta rikkaitten ylpeässä mielessä ja ruhtinaiden korkeissa, komeissa linnoissa onnen enkeli harvoin asustaa, usein vain omantunnon rauhattomuus ja tuska. — Jos onnea tahdot tavoitella, niin etsi sen kotoa vasta maailman tomun yläpuolelta. Silloin enkelit liitelevät ympärilläsi ja kirkasta valoa levittävät taivaan tulet.]

Tämän runon synkkä, puoleksi uskonnollinen sävy osoittaa varsin suurta kypsyyttä niin nuoressa tytössä. Mutta ettei se ole vain satunnainen mieliala, käy ilmi useista muistakin samanaikuisista pikkurunoista. Niipä hän esim. runossa "Tili Hilma" (Hilmalle) laulaa:

    Men när ingen vänners skara
    mer ditt hjärta trösta kan,
    lägg ditt hopp på Herren bara.
    I all sorg så hjälper Han.

    Uti Honom njut din lycka,
    Han oss unnar mången fröjd.
    Då skall jordens stormar rycka
    alldrig dig från lyckans höjd.

[suom.: Kun ei mikään ystäväparvi sydäntäsi enää lohduta, luota silloin Herraan. Kaikissa suruissa hän apuaan antaa. — Hänessä nauti onneasi, Hän meille iloa suo. Niinpä maailman myrskyt eivät koskaan voi riistää sinua onnen kukkuloilta.]

Niinkuin jo sanottu, tuli pikku Louise Raaheen kouluun syksyllä 1864 ja viipyi siellä seuraavaan kevääseen, jolloin hän palasi jälleen kotiinsa Suomussalmelle. Siten hänen varsinainen koulunkäyntinsä supistui vain kymmeneen kuukauteen. Tosin hän eräässä kirjeessään Fanny Hohenthalille sanoo, että hänet "hyvin pian lähetetään Oulun tyttökouluun", mutta tämä aie raukesi varmaankin varojen puutteesta. Sen sijaan tyttönen sai jatkaa lukujaan kotona, niinkuin hän syyskuussa 1865 kirjoittaa Fannylle:

"Tänne on muuttanut uusi isännöitsijä Pietarsaaresta, Malm nimeltään… Hänen tyttärensä, Constance, opettaa meitä, Fredrikiä, Bettyä ja minua sekä nuorempaa veljeänsä ja se on kovin hauskaa." [Nämä kirjeet, samoinkuin melkein kaikki muutkin, ovat alkujaan ruotsinkielisiä.]

Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään Fannylle (11/2 66) hän kertoo tarkemmin koulunkäynnistään ja neiti Malmista:

"Meidän opettajamme on kovin hyvä ja lapsekas, sillä hän on vielä aivan nuori. Hän tahtoo, että olisimme oikein ahkeria ja että oppisimme paljon. Hän antaa meille lyhyitä läksyjä, mutta ne ovat hyvin osattavat. Ja koulutuntien loputtua, jos olemme olleet oikein kiltit, näyttää hän meille aina jotakin hauskaa, tai on meidän kanssamme sokkosilla ja piilosilla tai leikkii nukeilla… Joskus me pukeudumme hauskoihin pukuihin ja leikimme sitten."

Ämmän rautatehdas, jonka palveluksessa Asp oli, oli toiminut paikkakunnalla jo useita vuosia, ja kun se v. 1863 joutui uudelle omistajalle, joka otti haltuunsa myöskin naapuripitäjässä sijaitsevan, Ämmää vielä paljoa suuremman Kurimon tehtaan, kasvoi liike kasvamistaan ja tehdasta laajennettiin suuresti, jotta siellä ajoittain oli pari sataakin työmiestä työssä. Ämmän ja Kurimon tehtaat sijaitsivat tosin useampien peninkulmien päässä toisistaan, mutta ne muodostivat sittenkin ikäänkuin yhteisen pienen yhteiskunnan, varsinkin kun niillä ajoittain oli yhteiset hoitajat ja toimimiehet. Elämä tehtailla oli hyvin vilkasta, ja isännöitsijät elivät niin suurellisesti, että siitä osittain johtui tehtaiden vararikko ja lopullinen lakkauttaminenkin. Vähäisen käsityksen elämästä tehtaalla ja itse seudusta saamme seuraavasta kirjeestä Fannylle (25/3 66):

"Täällä on suuri koski ja kesäiltasin on ihanaa seisoa sillalla ja katsella sen mahtavia kuohuja ja pyörteitä. Ei koskaan täällä ole hiljaista, yöt päivät koski kohisee. Sekä pyhät että arjet, sekä päivin että öisin on täällä liikettä. — Työmiesten ja johtajien talot sijaitsevat Ämmäkosken partaalla. Ei koko Raahen kaupungissa ole niin kaunista ja suurta rakennusta kuin se missä me asumme."

"On yö, kaikki nukkuvat sikeässä unessa, ja minun pitää olla hiljaa, jotta en häiritsisi muita. Me asumme yläkerroksessa, kapteeni Malmin perhe alhaalla… On niin ihmeen hauskaa olla yksin, rauhassa päivän melulta ja melskeeltä."

"Olen yhtä typerä, kokematon ja lapsellinen kuin ennenkin, eikä minusta koskaan mahda tulla hienoa etelän naista. Olen kuitenkin iloinen, jos voin säilyttää sydämeni muuttumatta, jotta se ei vanhenisi minun mukanani, vaan pysyisi entisellään, vailla ulkonaista loistoa ja hienoutta, mutta sen sijaan puhtaana ja sisällisesti hienona."

Ehkei tyttösen aina ollut niinkään helppo säilyttää sydäntänsä "muuttumatta", sillä naapurit ja ystävät hemmoittelivat häntä yhä edelleen ja kehuivat kaikkea mitä hän teki. "Melkein kaikki täällä Kiannalla ihailevat minua", kirjoittaa hän Fannylle (23/3 66). "Minun täytyi lähettää uudet lauluni ja sanomalehteni Ståhlbergeille, [J.G. Ståhlberg, vv. 1862-66 pastori Liliuksen apulaisena Suomussalmella.] ja kaikki sanovat, että minun pitäisi päästä korkeampaan kouluun ja oppia enemmän, jotta minusta voisi tulla toinen Fredrika Bremer. Minä olen niin suuttunut tuohon nimeen," lisää tyttö kuitenkin vaatimattomasti, "sillä hän oli jalo nainen, mutta minä pysyn aina sinä, mikä olen, eikä minusta koskaan tule Fredrika Bremerin kaltaista."

Itsetietoisuutta ei tyttöseltä kuitenkaan, puuttunut, niin lapsellisen viattomalla tavalla kuin se ilmenikin. Mainittuaan ensin kirjeessään (11/2 66) Fannylle, miten kaikki kehuivat Bettyä, nuorempaa sisarta taitavaksi käsitöissä, hän kertoo isän sanoneen, "ettei Lovisa välitä sellaisista töistä, vaan ainoastaan runoista ja romaaneista". Ja kun rouva Malmkin oli sen todentanut sanomalla: "Niin, Lovisan ajatukset, ne kiitävät korkeammalle", lisää tyttö siihen omasta puolestansa: "Niin, ne kiitävätkin korkeammalle, se on totta. Ja siksi olen tullut siihen päätökseen, etten elä kauan, koska kuvailen mielessäni aina tulevaisuuttani ihanana ja itseäni suurena ja ihailtuna kirjailijattarena." Ja lopuksi hän huudahtaa:

Ja runoja hän sepittikin, siitä on kylliksi todisteita hänen runovihoissansa. Vuodelta 1865 on olemassa kaikkiaan 14 runoa, enimmäkseen tilapäärunoja, joissa kuitenkin useimmiten on sama vakava sävy kuin varhemmin mainituissa.

Muista runoista, jotka tulkitsevat pienen 12- vuotiaan tyttösen herkkää sielunelämää, on erittäin soma runo "Vallgossen" (Paimenpoika), josta selvästi puhkeaa esiin hänen uskonnollinen mielensä ja herkkä luonnonrakkautensa. Paimenpoika kulkee iloisena ja tyytyväisenä metsässä paimentaen karjaansa:

    Och lätt om hjärtat, lugn och säll
    till skogen hurtigt vandrar,
    jag ilar öfver dal och fjäll
    och ingens lycka klandrar.
    — — —
    Jag muntert sjunger visor små
    och boskapshjorden vallar,
    jag blåser uti hornet — då
    ett eko berget skallar.

[suom.: Keveällä mielellä, levollisena ja onnellisena ma reippaasti metsään astun ja kiiruhdan laaksojen ja vuorten yli kenenkään onnea kadehtimatta. — Iloisesti laulan pieniä lauluja ja karjaani paimennan, ma soitan torveani ja vuori kaikuna vastaa.]

Illalla paimen palaa taas kotiinsa ja kiitettyään iloisin mielin Jumalaa hän laskeutuu olkivuoteelleen lepäämään ja näkee unta viheriöivistä metsistä.

Tämä runo kuvaa tavallaan pienen tyttösen omaa elämää. Huolettomana hän viettää päivänsä luonnon helmassa laulellen laulujaan, ja kun ilta joutuu, kääntyy hänen mielensä Jumalan puoleen, kodin hurskas henki puhkeaa hänessä esiin luonnollisena, hilpeänä hartautena, mutta vaivuttuaan uneen palaavat ajatukset jälleen päivän iloihin ja riemuihin.

Paitsi runoja, jotka melkein kaikki ovat sovelletut tuttuihin säveliin, sepitti tyttönen myös "kertomuksia ja satuja milloin ikänä hänellä oli aikaa", niinkuin hän kertoo Fannylle. Alussa vuotta 1866 hän alkoi toimittaa nuorempien sisarustensa iloksi sanomalehteä, jonka nimenä oli "Lahja. Julbockens berättelser. Gåfva". (Joulupukin kertomuksia.) Toisen numeron takasivulle on merkitty, niinkuin painotuotteeseen ainakin, painopaikka ja aika sekä julkaisijan nimi: "Ämmä bruk, d. 2 Mars 1866. Louise Asp." (Ämmän tehdas 2/3 66.) Lehteä ilmestyi ainakin 22 numeroa, jotka kaikki vielä ovat tallessa.

Kun kolmetoista numeroa oli ilmestynyt, oli pikku toimittaja varmaan väsynyt toimitustyöhönsä, sillä siinä on "Loppusanat", joissa toimittaja ilmoittaa "Joulupukin lopettavan nyt yksinkertaiset kertomuksensa" ja toivoo että "joku toinen ensi vuonna ilahduttaisi lukijoita uudella lehdellä ja hauskemmilla kertomuksilla". Mutta tästä huolimatta ilmestyy n:o 14 sekä seuraavat numerot aivan entisessä asussa. "Tervetuloa jälleen" on sen ensimäisen kirjoituksen nimenä, jossa pieni toimittaja lausuu:

"Siinä toivossa, että pienet lukijat ottavat vastaan lehtensä, julkaisee Joulupukki edelleen 'Lahjansa' aina vuoden loppuun. Kuvia ei siinä tule olemaan, sillä Joulupukin sormet ovat liian karheat ja kohmettuneet, voidakseen näyttää heille kaikkia niitä kuvia elämästä, jotka ovat piirretyt hänen sydämeensä."

Suurin osa lehden sisällystä on suorasanaista, ja useimmat runot ovat samoja kuin "Laulajassa." Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta on lehden koko sisällys lähtenyt pienen päätoimittajan kädestä, ja kertomukset kuvaavat enimmäkseen "tositapauksia". Toiset näistä ovat hiukan moralisoivia, mutta enimmäkseen reippaasti kirjoitettuja ja ilmaisevat varsin rikasta mielikuvitusta, hyviä luonnonhuomioita ja uskonnollista mieltä. "Den lilla skvallerbyttan" (Pieni kantelija) antaa hyvän luonnekuvauksen molemmista sisaruksista, Louisesta ja Betystä, mutta samalla siitä pilkistää vähäinen kateuden kärki esiin, kun Bettyä aina kehuttiin ahkeraksi ja järjestystä harrastavaksi ja häntä itseään moitittiin laiskaksi. Samaa aihetta tyttönen on käyttänyt eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan (1872) "Satu", jossa hän muun muassa sanoo:

"Toivolan isännällä oli kaksi poikaa, Eero ja Paavo. Hyvin erilaisia olivat molemmat. Eero oli kummallinen poika, ei häntä kukaan ymmärtänyt. Moni luuli häntä vähän löyhäpäiseksi. Hänen suurin ja ainoa ilonsa oli olla ulkona luonnossa, jossa hän aina näki jotakin kummallista. Siellä puheli hän olentojen kanssa, joita muut eivät koskaan nähneet. Muiden kanssa ja muissa toimissa hän ei mielellänsä viihtynyt; senpä tähden vanhemmat usein huoaten sanoivat: 'Mikä mahtaa tuosta Eero raukasta tulla? Ei hänestä ole meille muuta kuin surua. Toista on, Jumalan kiitos, Paavon laita; hänestä tulee vankka työmies, joka kunnialla elättää itsensä.'"

Kertomuksessa "Skolkamraterna" (Koulutoverit) pieni sanomalehdentoimittaja kuvailee ystävyydensuhdettaan Fannyyn, ja sadussa "August och Verner" kertoo hän kahdesta pojasta, jotka olivat hyviä voimistelijoita ja tavattoman rohkeita ja uskaliaita, mutta samalla kovin pahankurisia. "Mutta mitä merkitsee rohkeus ja uljuus, jos ihminen on ilkeä?" päättää pieni moralisti kertomuksensa.

Varsin humoristinen on kertomus "Julbockens ungdom" (Joulupukin nuoruus), kuvaus pienestä pojasta, joka ei tahtonut oppia lukemaan, vaan melusi ja ilveili, jotta hän lopulta rangaistukseksi sai niin pitkät korvat ja pitkän nenän, että hänen täytyi joulupukkina kiertää maailmaa koko ikänsä. Tämän kertomuksen "sens moral" sisältyy seuraaviin sanoihin: "Rakkaat lapset, olkaa kiltit ja opetelkaa lukemaan, jotta teidän ei kävisi yhtä huonosti kuin minun."

Paitsi sanomalehteään kirjoitti tyttönen tänä aikana pari runoa, jotka osoittavat jo suurempaa kehitystä ja joista samalla käy ilmi, mitä tulevaisuudentoiveita 13 -vuotias tyttö hautoi mielessään. Runossa "En Fantasi" (Mielikuvitelma) hän toivoo kerran pääsevänsä ulos maailmaan ja kehittyvänsä runoilijaksi. Mutta toisessa "Mitt svikna hopp" (Pettynyt toiveeni) puhkeaa myös samalla ilmi epäilys omaan kykyyn. Kokonaisuutena jälkimäinen runo on edellistä heikompi, sillä se on tavattoman pitkä ja vailla keskitystä, mutta seuraavat säkeistöt osoittavat toisaalta suurempaa syvyyttä:

    Manne det är synd att tänka
    eller önska sig hvad här
    fåfängt är att hoppas, vänta?
    Månne sådant synd ock är?
    — — —
    Skall jag säga hvad jag tänkte,
    i min arma barnslighet,
    som mitt hjärta njutning skänkte —
    Jo! se här min hemlighet:
    — — —
    Att bland fosterlandets store
    ock mitt ringa namn engång
    ifrån släkt till släkte fore —
    sedan tystnad var min sång.
    — — —
    nu jag hoppet sviket finner,
    tröstlös, hopplös står jag här.
    — — —
    Mina drömmar far med vinden,
    sjunga ren — sin afskedssång.

[suom.: Onkohan syntiä ajatella tai toivoa itselleen sellaista, mitä täällä on turha toivoa ja odottaa? Onkohan se syntiä? — Sanoisinko mitä lapsellisuudessani ajattelin, mikä tuotti sydämelleni onnea. — Kas tässä salaisuuteni. — Jospa isänmaan suurien miesten parissa minunkin nimeni kerran kulkisi polvesta polveen sitten kun lauluni jo oli vaiennut — nyt toiveeni näen pettyneinä, ja lohduttomana, toivottomana seison tässä. — Unelmani liitävät tuulessa ja laulavat jo — jäähyväislauluaan.]

Yhden ainoan vuoden Louise opiskeli Constance Malmin johdolla, sillä syksyllä 1866 muutti Asp Sotkamoon, jossa hänelle oli uskottu kunnallislautakunnan esimiehen toimi, ja hän otti mukaansa vanhimman tyttärensä, jonka oli määrä hoitaa isän taloutta kunnes muukin perhe myöhemmin talvella saattoi muuttaa sinne. Syynä tähän muuttoon oli se, ettei Asp halunnut enää työskennellä yhdessä kapteeni Malmin kanssa, joka oli aivan tottumaton tehtaan hoitoon ja sen vuoksi aiheutti siellä paljon sekaannusta ja ikävyyttä. Olo Sotkamolla ei tullut kuitenkaan pitkäaikuiseksi, sillä kun tehtaiden isännöitsijä, patruuna Backman pääsi asiasta perille, eroitti hän Malmin toimesta ja sai Aspin palaamaan takaisin.

Sotkamoon oli Louise lähtenyt iloisella mielellä, sillä hän oli toivonut pääsevänsä Kajaaniin kouluun. Tämä toive raukeni kuitenkin ja hiukan haikealla mielellä hän kirjoittaa Sotkamosta Fannylle:

"… Suurin iloni ja tulevaisuuden toiveeni, onneni, ja sydämeni hartain pyyntö on saada lukea, kirjoittaa, opiskella ja tehdä kaikkea sitä, mihin minulla on taipumusta ja halua. Mutta sellainen elämä ei sovi köyhille lapsille. Toista olisi, jos olisi rikas ja saisi oppia oikein paljon."

"Ei meillä ole pianoa. Isä rakastaa suuresti soittoa ja laulua ja hänellä on erinomainen ääni, mutta hän sanoo, että rahoja tätä nykyä tarvitaan muuhun kuin pianon ostoon. Monta kertaa hän on sanonut, ettei minusta täällä kotona tule mitään, koska en ole halukas taloudentoimiin enkä käsitöihin, mutta hän ei voi lähettää minua mihinkään korkeampaan oppilaitokseen."

Tytön kouluttamisesta oli useinkin puhe perheen ja heidän ystäviensä kesken, varsinkin isä olisi sitä halunnut, "jotta ei tyhjään mene hyvä", niinkuin tyttö itse kertoo hänen sanoneen. Ja rouva Lilius oli suositellut Jyväskylän seminaaria, vaikkei sinne menosta tytön nuoruuden vuoksi vielä täydellä teolla voinut olla kysymystä. Mutta Jyväskylä se sittenkin näiltä ajoilta asti väikkyi tyttösen mielessä ihanana tulevaisuuden toivona, ja yhä uudestaan hän kirjeissään Fannylle palaa tähän asiaan.

"En ole vielä kadottanut kaikkea toivoani Jyväskylän suhteen. Rouva Lilius on vastikään kahdessa eri kirjeessä sanonut isälle, että hänen välttämättä täytyy antaa minun lähteä Jyväskylään, tuohon kuuluisaan seminaariin. Ja jos elän ja 'Jumala sen tahtoo' ja täytän 18 vuotta, niin pääsen tuon tulevaisuudenunelmani perille; sillä se on ensimäinen maallinen päämäärä, jonne olen pyrkinyt. Suurempia matkoja en uskalla edes ajatellakaan. Mutta kestää vielä toista vuotta, ennenkuin olen 18 vuoden vanha"

Miten palava halu hänellä oli päästä ulos maailmaan, jossa hänellä olisi tilaisuutta kehittyä ja kuinka ahtaalta elämä kotona hänestä tuntui, näkyy seuraavasta kirjeotteesta, joka on kirjoitettu vähää ennen Sotkamosta lähtöä:

"Olen kuin lintu, joka ikävöi pois häkistään kuullessaan toisten virittävän riemulaulujaan ulkona ja nähdessään auringon paistavan taivaan laella ja puiden vihannoivan metsässä. Turhaan sydän parka saa sykkiä, turhaan koetan vääntää häkin ovea auki. Oi, milloin ovi avautuu, jotta voisin riemuiten ja kevein siivin päästä lentämään Famoksen korkeuksia kohti? Oi, ei koskaan!"

Sama ajatus ilmenee runossa "Jag längtar bort" (Ikävöin pois), vaikka se onkin kirjoitettu paljoa myöhemmin kuin yllä oleva kirje, vasta vuonna 1870; varsin selvästi voi siinä myös huomata ulkoa tulleita, kirjallisia vaikutteita. Pari säkeistöä mainitusta runosta saakoon tässä sijansa:

    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    I dessa låga klyftor jag
    ej vinner ära, frejd.
    Mot slägt och vänner står jag här
    i dagligt öppen fejd.
    Jag längtar bort, jag längtar bort,
    från denna dystra nejd.
    — — —
    Jag fågeln är — jag fågeln är
    i burens stängsel än.
    Från okänd värld, som fånge förd,
    förutan hem och vän.
    Ty ingen känner och förstår
    den fångne fågelen.
    Jag fågeln är — jag fågeln är
    i burens stängsel än.

Till öppen värld, till öppen rymd jag längtar svinga mig. Min framtid, fast af molnen skymd skall klar utveckla sig. Och under himlens fria hvalf jag sjunger gladelig. Till öppen värld, till rymden fri jag längtar svinga mig.

[suom.: Mä ikävöin pois tältä synkältä seudulta. Sen matalissa rotkoissa en saavuta kunniaa. Joka päivä taistelen sukuani ja ystäviäni vastaan. Mä ikävöin pois, tältä synkältä seudulta. — Mä lintu olen häkissä. Kotoisin tuntemattomasta maailmasta, vankina, koditta ja ystävittä. Ei kukaan tunne eikä ymmärrä vangittua lintusta. Mä lintu olen häkissä. — Avaraan maailmaan ma tahdon kohota. Tulevaisuuteni, joskin pilvien peittämä, on kirkkaaksi muuttuva. Ja taivaan vapaan holvin alla ma laulan riemuiten. Avaraan maailmaan ma tahdon kohota.]

Asp palasi tyttärineen Sotkamosta helmi- tai maaliskuussa 1867 takaisin Ämmän tehtaalle ja ryhtyi siellä jälleen entiseen työhönsä oleskellen aika ajoittain myös Kurimon tehtaalla, jonka kirjanpito samoin oli hänelle uskottu. Kerran kevättalvella hän otti sinne Louisen mukanaan ja jätti hänet kuudeksi viikoksi tehtaanhoitaja Strömbergin luokse. Viikot kuluivat kuin lennossa tytöltä, sillä Kurimon tehtaalla oli paljon enemmän nuorisoa ja iloista seuraa kuin Suomussalmella, joka, niinkuin hän samana keväänä kirjoitti Fannylle (12/4) "on yhtä köyhä nuorista herroista kuin kaikesta muustakin. He eivät viihdy täällä Pohjolassa, ja ne harvat, joita täällä on, ovat kuin kuihtuneita, hoidotta jääneitä taimia."

Kurimon tehdas sijaitsi erittäin luonnonihanalla paikalla, vuolas Kurimon koski kohisi korkeitten rantaäyräitten lomassa ja sen molemmin puolin kohosivat lukuisat tehdasrakennukset sekä komea isännöitsijäin asuinrakennus. Pihamaata ympäröivät kehässä korkeat, juhlalliset kuuset aivankuin vahtisotilaat, ja pitkä koivukuja johti rantaan, josta tie kulki edelleen niemen nenässä olevaan puistoon, missä ikivanhat puut tarjosivat viileää varjoansa.

Täällä, keitaalla keskellä erämaata, asui patruuna Backman ja hänen lukuisa perheensä viettäen varsin suurellista elämää. Tyttäristä, joita oli kaikkiaan viisi, olivat vanhimmat yhtäikäisiä tai vanhempia kuin Louise, mutta tämä, joka oli vaatimaton ja suoraluontoinen sekä kasvanut yksinkertaisessa kodissa, ei pitänyt heistä, he kun hänen mielestään kohtelivat häntä ylenkatseellisesti "eivätkä osanneet muuta kuin juoruta ja valehdella." Sen sijaan hän oli suuresti mieltynyt perheen vanhimpaan poikaan, Joel Backmaniin, joka oli aivan toisellainen kuin muut sisarukset, vaatimaton, jaloluontoinen ja hienotunteinen. Tosin nuorukainen oli Louisea kahdeksaa vuotta vanhempi, mutta tyttö oli tuntenut hänet aivan lapsesta saakka, ja oleskellut usein yhdessä hänen kanssaan tämän ollessa konttoristina Ämmän tehtaalla. Tänä keväänä ystävyys heidän välillään tuli entistään lujemmaksi, ja eräässä kirjeessään (14/6) Louise uskoo suurena salaisuutena rakkaalle Fannylleen: "Olen vihdoinkin rakastunut, vaikka olen aina vakuuttanut, etten koskaan voisi rakastaa."

Tämä ensimäinen rakkaus, jos sitä siksi edes voi sanoa, ei tullut kuitenkaan pitkäikäiseksi, sillä keväinen halla pani tämän kauniin oraan ennenkuin se ehti tähkäpäälle.

Louisen ololla Kurimossa oli kuitenkin toinen vakavampikin tarkoitus kuin vain huvitteleminen. Yksi Backmanin neideistä ja kapteeni Malmin vanhin tytär pitivät koulua tehtaan työväen lapsille, ja sekä Asp että patruuna Backman toivoivat, että Louise perustaisi samanlaisen koulun myös Ämmän tehtaalle. Louise ei uskaltanut kuitenkaan ryhtyä niin suureen työhön, varmaan häntä myös peloitti ruveta opettamaan suomenkielellä, hän kun itse oli saanut koko kouluopetuksensa ruotsiksi. Sen sijaan hän perusti pienen kotikoulun, jossa oppilaina olivat hänen nuorempi veljensä Jacke, hänen kaksi pientä sisartaan sekä muutamia ruotsinmaalaisten työmiesten lapsia, kaikkiaan noin 10 kappaletta. Opetus kävi yksinomaan ruotsiksi ja oppiaineina oli sisäluku, kirjoitus, laskento sekä käsityöt. Neljä tuntia istuttiin koulutyössä ja sen jälkeen nuori, 15:nnellä vuodella oleva opettajatar, seuraten Constance Malmin esimerkkiä, leikki pienten oppilaittensa kanssa tai vei heidät huviretkille, jolloin hän jatkoi opetustaan ottaen esimerkkejä ympäröivästä luonnosta. Tuollaista retkeä hän kuvailee myöhemmin eräässä seminaarinaikuisessa aineessaan, jonka nimenä on "Vesi". Erittäin somasti nuori tyttö siinä kertoo, miten hän sai tilaisuuden puhua vedestä soudellessaan pienten sisarustensa kanssa järvellä ja pikkusiskon kysyessä häneltä: "Mistä tämä vesi on tähän järveen tullut?" ja heidän sitten jatkaessaan matkaa jalkasin lehdikossa, jossa kirkkaat kastehelmet välkkyivät monivärisissä kukkasissa ja pikkusiskon jälleen kysyessä: "Onko viime yönä satanut, koska metsä on märkä ja lehdissä on vesipisaria?" Tuo kuvaus ilmaisee yhtä suuressa määrin nuoren tytön runollista mieltä kuin hänen kykyään ymmärtää lasta ja herättää hänen mielenkiintoaan.

Koulu olikin tänä syksynä Louisen ainoana ilona, sillä pastori Liliuskin rouvineen oli muuttanut edellisenä keväänä Isoonkyröön eikä kirkkoherra Snellmanin perhe, vaikka heillä olikin nuorisoa, voinut palkita entisiä monivuotisia ystäviä. Fannylle Louise valittaa surujaan ja antaa samalla varsin humoristisen kuvauksen heidän yhdessä olostaan:

"Kaikki tytöt ovat minua vanhemmat ja kiemailevia ja tunteettomia. Kun käyn Snellmanilla, istumme me tavallisesti salissa yhdessä vanhempien ihmisten kanssa, pastorin rouvan, äidin tai ketä siellä nyt sattuu olemaan ja sitten me juttelemme: Onko neiti Snellman itse ommellut pukunsa? Onko neiti Snellman käynyt nimismiehessä? Minkälaisia leninkikankaita te olette saaneet? j.n.e. Tai me istumme aivan ääneti ja katselemme salaa toisen uudenaikaista pukua tuumien: sellaisen minäkin haluaisin!"

Joulu 1867 toi Louisen runoiluhalulle uutta virikettä, sillä joululahjojen parissa, jotka enimmäkseen olivat tarpeellisia, oli myös lastenlehti "Trollsländan", josta koitui tytölle iloa ja ajanvietettä koko vuodeksi. "Se oli paras kaikista joululahjoista", sanoo hän Fannylle.

Ja jo helmikuun 1 p:nä 1868 hän kirjoittaa jälleen Fannylle: "Minulla on kolme kertomusta valmiina 'Trollsländaa' varten: Prinsessan Mariada, Den förtrollade spegeln (Lumottu peili) ja Blommornas drottning (Kukkasten kuningatar)." Näitä kertomuksia ei kuitenkaan julkaistu lehdessä, mutta mahdollista on, että viimeksimainittu ainakin aiheeltaan on sama kuin vieläkin tallessa oleva samanniminen suomalainen kertomus, "Kukkasten kuningatar", jonka kieli ja tyyli kuitenkin viittaa siihen, että se on kirjoitettu vasta Jyväskylässä.

Eräs ruotsinkielinen kertomus "Var lydig" (Ole tottelevainen) on kuitenkin vielä tältä ajalta tallessa, joka niinikään oli aiottu "Trollsländaa" varten. Sen loppuun on näet liitetty seuraava kirje:

"Rakas Trollslända! Voitko ottaa tämän pienen kertomuksen monien kauniitten kertomustesi pariin, joita kerrot meille? Vaikkei se voikaan kultana kimallella siivilläsi, niin ota se sittenkin, rakas pieni Trollsländani. Se on tositapaus veljestäni. Ota jos voit, pyytää L:e. Yksi Trollsländan pienistä ystävistä."

Kertomus kuvaa erästä ikävää tapaturmaa Aspin perheessä, kun vanhin veli, Fredrik luvatta otti ladatun pyssyn seinältä ja ampui sillä jalkaansa niin pahasti, että hän oli vietävä Kajaaniin lääkärin luo ja sai sairastaa siellä useita viikkoja.

Millä ilolla ja riemulla tyttönen odotti rakasta "Trollsländaansa", käy esiin runosta "Till vår Slända", (Sländallemme), joka v. 1869 painettiin lehden palstoille ja josta nuori runoilija sai palkinnoksi kaksi kirjaa. Samalla toimitus kehoitti häntä kuitenkin toisella kertaa panemaan parempaa huolta muotoon ja lausumaan ilmi ajatuksensa selvemmin. Tyttönen kiittää tästä neuvosta, ja että nuo sanat kytivät hänen mielessään käy esiin eräästä myöhemmin (elok. 1871) kirjoitetusta kirjeestä "Trollsländalle."

"En koskaan voi unohtaa kaunista, kilttiä Trollsländaa, joka kolmen vuoden kuluessa on ollut melkein ainoana ilonani täällä Pohjolassa…" sanoo hän siinä. "Emmekö joskus voisi saada pientä esitystä runoudesta ja runoilutaidosta tai jotain muuta sen kaltaista, josta me pienet vasta-alkajat saisimme neuvoja ja ohjausta sillä alalla?"

Mutta palatkaamme jälleen tyttösen elämään talvella 1868. Tämä talvi oli kova monessa suhteessa, sillä täydellinen kato oli kohdannut näitä pohjoisia seutuja edellisenä kesänä, jolloin juhannukseen asti suuremmat järvet olivat olleet jäässä ja maamies turhaan sai odottaa kesää, joka ei koskaan tullut. Puute ja hätä oli ääretön, vaikka sekä valtio että yksityiset parempiosaiset koettivat parhaansa mukaan sitä lievittää. Tämän raskaan talven maininkeja tuntuu tyttösenkin kirjeissä Fannylle. Huhtikuun 24 p:nä hän kirjoittaa:

"Kevät tekee tuloaan. Oi, kuinka hauskaa. Ilma onkin jo ollut hyvin kaunista, auringonpaistetta, lämpöä ja kesäsadetta. Mutta tänään on jälleen ruma ja kolkko sää, lunta tuiskuttaa, ja maa, joka oli jo melkein paljas, on jälleen lumen peitossa. Täällä on hirveän köyhää. Miten surkeaa se onkaan! Ihmisiä kuolee nälkään kymmenittäin päivässä. Nälkää ja sairautta! Kerjäläisiä on aivan kauheasti. Vilja on hirveän kallista. Jospa Jumala armahtaisi näitä kärsiviä ihmisparkoja ja antaisi meille hedelmällisen vuoden!"

"Nyt vihdoinkin on kesä tullut pohjolaan. Iloni on suurempi kuin koskaan ennen. Se, joka kaiken talvea on tuntenut maallista onnea ja saanut elää ylellisyydessä, ei käsitä, minkä ilon kevään tulo tuottaa niille raukoille, jotka kaiken talvea ovat saaneet kärsiä kurjuutta ja hätää ja joilla ei ole ollut edes leivänpalaa kodissaan, ainoastaan pakkasta, nälkää ja sairautta ja jotka ovat saaneet myödä lehmänsä ja ostaa viimeisellä rovollaan leipää ja ajaa lapsensa kerjuulle. Niin, kuinka surkea tämä talvi onkaan ollut, kuinka pitkä ja hirveä joka ainoa päivä"

Kaunis kesä, joka seurasi katovuotta ja kovaa talvea, innostutti tyttöstä sepittämään runon "De fattiges vårsång" (Köyhien kevätlaulu). Sen kahdessa ensimäisessä säkeessä hän lausuu kiitoksensa Jumalalle kesän tulosta:

    O, Gud! Du som oss sände
    en sommar varm och skön!
    Oss frälste från elände
    och upptog menn'skors bön.

    Dig prisa nu vi måge
    och tacka dig med fröjd;
    ja, ljude från oss låge
    ditt lof till himlens höjd.

[suom.: Oi Jumala! Sinä joka lähetit meille lämpimän ja ihanan kesän! Pelastit meidät kurjuudesta ja kuulit ihmisten rukoukset. — Sinua me nyt ylistämme ja kiitämme iloisin mielin, niin, kaikukoon meidän alhaisten huulilta sinun ylistyksesi taivaaseen.]

Ja viimeinen säkeistö ilmaisee sen toiveen, joka varmaan sinä keväänä kohosi jokaisen sydämestä Pohjolassa:

Välsigna årets gröda, gif oss ej fåfängt hopp. Oss alla gif vår föda, ja, spisa själ och kropp!

[suom.: Siunaa vuoden sato, älä anna toiveiden pettää. Anna meille kaikille ravintomme, niin, ravitse sekä sielumme että ruumiimme.]

Mutta tämä talvi toi tyttöselle itselleenkin suuren surun, josta hän kertoo Fannylle (24/4). Huhtikuun 17 p:nä oli pitkällistä rintatautia sairastettuaan Joel Backman kuollut 22-vuotiaana, nuorukainen, josta tyttönen edellisenä keväänä oli puhunut Fannylle niin suurella ihastuksella ja jonka seurassa hän oli viettänyt niin monta hupaista hetkeä. Vaikka Louise olikin vasta 15 vuoden vanha eikä Joel Backmanin ja hänen välillään koskaan ollut rakkaudesta ollut puhettakaan, niin väikkyi sittenkin aina hänen mielessään tuon lapsuudenystävän kuva kirkkaana ja kauniina, varhaisimman nuoruudenkevään ihanteena. Hänestä hän puhui vielä viime viikkoinaan Jyväskylässäkin, muistellen hänen hienoa ja jaloa olentoaan, ja monessa runossaan on hän ikuistanut tämän varhain manalle menneen nuorukaisen muiston. Kuinka sydäntäsärkeviltä tuntuvatkaan nuo yksinkertaiset sanat, joilla hän Fannylle aivan tuoreeltaan valittaa suruaan, vaikkei niissä, yhtä vähän kuin ystävän muistoksi kirjoitetuissa runoissa ilmenekään suoranaista rakkautta, pikemmin vain hiljaista kaihoa ja kohtaloon-alistumista. Kirjeen mottona, jonka hän Fannylle kirjoittaa, ovat seuraavat Wallinin sanat:

Den ena går en stund förut, den andra efter! men till slut i himmelen de mötas.

[suom.: Toinen menee edellä, toinen seuraa jäljessä! mutta vihdoin taivaassa he tapaavat toisensa.]

Mikä enne noissa sanoissa piili, sitä elämänhaluinen 15-vuotias tyttö ei voinut aavistaa!

"Oi Fannyni, ystäväni! Sydämeni on pakahtua!… Hän (Joel Backman) kuoli viikko sitten. Miten surullista kuolla kaikkein ihanimpana nuoruudenaikana. Mutta onnekas, onnekas hän! Häntä ei pidä sääliä, ei! Mutta mikä suru ja kaipaus hänen omaisilleen! Täytyypä senkin, joka ei ole sukulainen tuntea surua ja liikutusta. Minulle hän oli tuttu lapsuudesta saakka, hänen vilkas luonteensa, miehekäs kauneutensa, hieno käytöksensä ja sekä ulkonainen että sisäinen viehätyksensä veti vastustamattomasti puoleensa nuoren tytön mielen. Hän oli viehättävä nuorukainen, ja nyt tuntuu niin oudolta ja ikävältä… Julma kuolema! Fanny, miten nyt kävikään, tuulentuvat ovat vain tuulentupia! Ah, jospa tietäisit, miten surullinen olen. Iloinen ja surullinen samalla kertaa… Pian hänet — haudataan. Hänen suunsa on sulkeutunut, oi — sulkeutunut!" —

Runo vihkosissa on kolme runoa, jotka varmaan kohdistuvat Joel Backmaniin. "Tili en slumrande vän" (Uinuvalle ystävälle) soveltuu ainakin aivan siihen kuvaan, jonka nuorukaisesta olemme saaneet, sitä paitsi sen viimeinen säkeistö tuo mieleen nuo Wallinin sanat, jotka olivat edellä mainitun kirjeen mottona. Runo kuuluu näin:

Jag tänker på dig ofta o, hulda goda vän! Där rosor evigt dofta skall jag dig se igen.

    Nyss ifrån knoppen vecklad
    din ungdomsblomma var;
    i lifsens bok dock tecknadt
    ditt namn och dina dar.

    Ren bröts din blomsterstängel,
    o, hur jag saknar dig!
    Sä säll du är, o engel,
    ack, bed du ock för mig!

    Ack, slumra saligt stilla,
    o, sof i Jesu namn!
    Din själ från världens villa
    ren är i säker hamn.

Engång i himlens salar dig träffa får min själ, så hoppet till mig talar, till dess ett långt — farväl!

[suom.: Ma muistan sua usein, oi, rakas, hyvä ystävä! Siellä missä ruusut ikuisesti tuoksuvat, saan jälleen nähdä sinut. — Vastikään nuoruutesi kukka kehittyi ummustaan, mutta elämän kirjaan merkitty oli sittenkin nimesi ja päiväsi. — Jo kukkavartesi taittui, oi, miten sua kaipaan! Sa onnekas olet, oi enkelini, rukoile myös puolestani! — Oi, nuku autuaasti, oi nuku Jeesuksen nimeen! Sielusi maailman melskeestä on jo varmassa satamassa. — Kerran taivaan saleissa sinut kohtaa sieluni, niin toivo minulle puhuu, siksi aikaa jää — hyvästi!]

Samoin runot "Barndomen" (Lapsuus) ja "Kyrkogården" (Hautausmaa) ovat varmaan syntyneet tämän haikean kokemuksen johdosta. "Barndomen" antaa kuvan tyttösen huolettomasta lapsuusajasta, jonka ilo äkisti sammuu hänen kadottaessaan ystävänsä. Ja runossa "Kyrkogården" hän kertoo kuun kiertävän hautausmaata, missä tuuheiden koivujen varjossa, monien kumpujen keskellä on vasta umpeenluotu ja kukkasien peittämä hauta. Maan kylmässä povessa lepää nyt ystävä, joka vasta vielä kulki elävien parissa. Ei maailman melske, suru eikä kiista häiritse enää häntä, sillä hän on päässyt kaikista vaivoista parempaan elämään. Luonnonkuvaus tässä runossa on varsin viehkeä:

    Med vemodsfulla blickar ser
    den bleka månen neder,
    till jorden från sin klara sfer
    och stum naturen beder.
    — — —
    — — —
    Men månen vandrar städs sin gång
    och blickar ner till kullen
    och vågen sjunger städs sin sång
    för grafvarna i mullen.

[suom.: Alakuloisin katsein katsoo kalpea kuu alas maahan kirkkaasta avaruudesta ja äänettömänä luonto rukoilee. — Mutta kuu jatkaa alati kulkuaan katsellen kumpua, ja aalto laulaa alati lauluaan haudoille maan povessa.]

Tänä synkkänä keväänä on syntynyt myöskin runo "Mitt sista hopp" (Viimeinen toivoni), jossa nuoren tytön yksinäisyydentunne ja luottamus Jumalaan saa kauniin tulkintansa:

Förskjuten jag är ibland vännernas tal, förskjuten, att ensam här lida mitt kval, förskjuten, att ensam här gråta och le, förskjuten, så ensam i glädje och ve.

    I världen så ensam, så ensam jag går,
    i världen för alla i vägen jag står;
    i världen så okänd jag irrar blott här,
    i världen mig ingen en glädje beskär.

    Jag hoppas på Herren, Han är ju mitt stöd.
    Jag hoppas på Herren i lif och i död.
    Jag hoppas att Herren sin glädje mig ger;
    jag hoppas, jag tror det och sörjer ej mer.

[suom.: Hyljätty ma olen ystävieni parissa, hyljättynä saan yksin kärsiä tuskaani, hyljättynä saan yksin itkeä ja hymyillä, hyljättynä olen yksin ilossa ja surussa. — Yksin ma maailmassa kuljen, kaikkien tiellä vaan seison; tuntemattomana maailmassa harhailen, kaikkea iloa vailla. — Ma toivon Herraan, Hän on minun tukeni. Ma toivon Herraan elämässä ja kuolemassa. Ma toivon, että Herra antaa minulle ilonsa, ma toivon, ma uskon siihen, enkä sure enää.]

Uskonnollinen mieli, joka tässä runossa puhkeaa esille, ilmenee myöskin parissa seuraavana keväänä sepitetyssä virressä, joita Louisen pienet oppilaat lauloivat Aleksanteri II:n syntymäpäivänä vietetyssä juhlassa. Toinen on nimeltään "Bönepsalm" (Rukousvirsi), ja siinä nuori runoilija rukoilee Jumalalta terveyttä ja onnea suuriruhtinaalle. Toisessa runossa "Små barns bön för Kejsaren" (Pienten lasten rukous keisarin puolesta) hän puhkeaa sanomaan:

Låt honom — Gud! — befordra det, som är för Dig blott godt och rätt, gif honom vishet, kraft och mod, Du störste konung, Herre god!

[suom.: Jumala, anna hänen edistää sitä, mikä Sinulle on hyvää ja oikeaa, anna hänelle viisautta, voimaa ja rohkeutta, sinä suurin kuninkaista, rakas Herrani!]

Molemmat runot ovat sepitetyt virren sävyyn, ja pienet oppilaat lauloivat niitä myös virren nuotilla. Varsinkin ensimainitun runon viimeinen säkeistö on syntynyt kokonaan virren vaikutuksesta:

Gif o Herre! att på jorden under hans regeringstid Jesu rike vidgadt vorde blefve genom ordets frid.

[suom.: Oi Herra, anna hänen hallitusaikanansa Jeesuksen vallan laajentua maan päällä sanasi rauhan kautta.]

Kevät 1869 oli jälleen surun ja huolen aika Aspin perheelle, joskaan ei iloakaan puuttunut. Kuolema korjasi näet perheen pienen lemmikin, Vilhelmin, ja vaikka melkein samoihin aikoihin perhe lisääntyikin uudella tulokkaalla, niin ei tyhjä paikka, jonka Vilhelm oli jättänyt, niinkään pian täyttynyt. Kaksi runoa on tältä ajalta olemassa, jotka varmaan kohdistuvat pieneen vainajaan: "På ett barns graf" (Lapsen haudalla) ja "Vid lilla Vilhelms död" (Pikku Vilhelmin kuollessa). Tämän viimeksimainitun runon loppusäkeistä voimme huomata, etteivät nuoren runoilijan ajatukset ensi kertaa viivähtäneet kuoleman tuvilla:

Ej människovisdom dödens skörd kan hindra, ej tårars flöden här vår smärta lindra; blott tron och hoppet, som af Herran går, kan själen trösta, läka hjärtats sår.

[suom.: Ei ihmisviisaus voi tuonen satoa estää, ei kyynelvirrat täällä tuskaamme helpoittaa, vain usko ja toivo, jonka Herra antaa, voi lohduttaa sielua, parantaa sydämen haavat.]

Samoinkuin elämän ulkonaiset tapahtumat vuoroin tänä aikana toivat iloa, vuoroin surua, samoin näyttävät Louisen mielialatkin olleen milloin iloisia milloin vakavia. Mikä nuoruuden ilo ja tyytyväisyys ilmeneekään hänen kirjeestään 4:ltä p:ltä kesäkuuta, jossa hän sanoo Fannylle:

"Minulla on täysi syy olla iloinen ja kiitollinen, kun Jumala on antanut meille niin ihanan kesän jälleen… Täällä Pohjolassa sydän nauttii kaikkein enimmin kesän ilosta. Ei täällä ole suuren maailman huveja. Mutta kun tyynenä aamuna tai viileänä ja ihanana iltahetkenä lähtee ulos nauttimaan kauniista luonnosta, kun kuuntelee hartain mielin lintujen viserrystä, katselee synkkää, juhlallista metsää tai rehevää koivu-, leppä- ja haapalehtoa ja kosken kohinan säestäessä laulaa sellaisia lauluja, jotka soveltuvat hetken mielialaan, silloin ei mieli kaipaa meluavia huveja. Suuri kaunis metsä on meidän teatterikatsomomme. Hyttyset ja perhoset siellä näyttelevät osiaan. Linnut ovat meidän laulajiamme, jos haluamme lähteä konserttiin, ja koko luonto on mitä ihanin 'tableau vivant'. Ullakoltamme johtavat leveät portaat katolle, missä on luukku, ja kun siellä seisoo, niin tuntuu siltä, kuin olisi Mont Blancilla ja näkisi allaan Italian alpit, järvet, kaupungit ja kansat."

Tuollaisena hetkenä epäilemättä on syntynyt tunnesävyltään erittäin reipas laulu "Sommaren" (Kesä), joka kuvaa miten kevät voittaa talven vallan ja kesä saapuu heinäntekoineen ja elonkorjuineen:

Kom och beskåda! Härlig naturen synes för ögat och tjusande ler. Himlen sig hvälfver, blånande, vida. Värmande solen blickar hit ner.

[suom.: Tule ja katso! Ihanana luonto silmään hohtaa ja hurmaten hymyilee. Taivas kaareutuu sinisen avarana. Lämmittävä aurinko silmäilee alas maahan.]

laulaa nuori runoilija. Mutta keskelle iloa pujahtaa sittenkin sekaan surunvoittoinen sävy:

Hinner nog sorgen komma till Eder fast I nu leken i jubel och sång. Smärta, bekymmer, gråna skall håren, blekna ock kindernas rosor engång.

Barnen de leka glada i gräset fria af lifvets tusende kval. Leken, o leken, utan att ana ännu de sorger af tusende tal.

Se huru våren vacker och härlig doftar af vällukt Eder emot! Vänten I käre! Hösten den följer snart efter våren med stormarnas hot.

[suom.: Kyllä suru vielä teidät ennättää, vaikka leikittekin nyt riemuiten ja laulaen. Tuska, huoli harmentaa hiukset, kalventaa myös kerran poskien ruusut. — Lapset leikkivät iloisina heinikossa, vapaina elämän tuhansista suruista. Leikkikää, oi leikkikää aavistamatta noita tuhansia suruja. — Katsokaa kuinka kevät kauniina ja ihanana tuoksuaa teitä vastaan! Odottakaa armaat! Syksy seuraa pian kevättä myrskyjen uhkaamana.]

Tuo vakava piirre, joka on niin ominainen kaikille tyttösen varhaisemmillekin runoille, puhkeaa tänä kesänä ehkä sitä valtavampana esille, siksi että hän kävi rippikoulua kirkkoherra Snellmanin luona yhdessä tämän pojan ja tyttären kanssa. Miten tuo aika vaikutti häneen, kertoo hän useita vuosia myöhemmin kirjeessään Sally Thauvónille (6/1 72):

"Rippikouluni päätyttyä olin ensin sanomattoman onnellinen, minusta tuntui kuin olisin ollut hyvin lähellä Jumalaa. Mutta kauan ei tuota autuutta kestänyt, aloin epäillä, tokko ansaitsin sellaista armoa. Luotin liiaksi omiin voimiini ja omaan kykyyni enkä tahtonut turvata Häneen, jonka välityksellä me yksin voimme tulla autuaiksi, ja siten eksyin yhä kauemmaksi oikealta tieltä."

Tänä rippikoulu-aikana, jolloin tuollaiset ristiriitaiset tunteet taistelevat tytön sielussa, on varmaan sellainen runo kuin "Vårt lif" (Elämämme) syntynyt, jossa nuori tyttö kysyy itseltänsä:

Hvad är vårt lif, hvad är vår lott, då vi på jorden irra? Det är en flyktig stormil blott, som tanken kan förirra! Vår lott är idel sorg och kif. Hvad är vår lott, hvad är vårt lif

    Så flyktig är på jordens rund
    vår fröjd — så obeständig.
    Den kommer — och i samma stund
    man är så arm, eländig.
    Man njuter den så sällan blott.
    Hvad är vårt lif? Hvad är vår lott?

[suom.: Mikä on elämämme, mikä kohtalomme, kun harhailemme maailmassa? Vain kevyt tuulenpuuska, mi ajatukset saattaa harhaan. Kohtalomme on vain surua ja kiistaa. Mikä on kohtalomme, mikä elämämme? —Niin lyhyt maailmassa on ilomme — niin epävarma. Se tulee — ja samassa meolemmekin jälleen köyhät ja kurjat. Harvoin vain siitä saamme nauttia. Mikä on elämämme? Mikä kohtalomme?]

Nuoren tytön rauhatonta, alati läikkyvää mieltä kuvaa myös seuraava pieni runo "Tillmitt hjärta" (Sydämelleni), jonka yksinkertaisista säkeistä kuulemme jo "Aallon kehtolaulun" kaukaista huminaa:

Tankar komma, tankar ila, känslor födas, känslor dö, stormby, när skall du dig hvila? Bölja, när blir lugn din sjö? Tanke, när skall du ock finna gränsen på din vida färd? Hjärta, skall ej ro du vinna, när blir stillhet dig beskärd?

[suom.: Ajatukset tulevat, ajatukset kiitävät, tunteet heräävät, tunteet haihtuvat, myrsky, milloin rauhan löydät? Aalto, milloin tyyntyy kuohusi? Ajatus, milloin sinäkin pääset avaran kulkusi perille Sydän, etkö lepoa löydä, milloin rauhan saavutat?]

Tähän samaan kehityskauteen kuuluvat niinikään runot "Tidens dyrbarhet" (Ajan kalleus), ja "Kvällen och hoppet" (Ilta ja toivo). Edellisessä ilmaantuva isänmaanrakkaus ja halu saada työskennellä oman maan puolesta on varsin harvinainen hänen ruotsinkielisille runoilleen. Ensi kertaa niissä nyt myös ilmenee, tosin aivan tiedottomana ja vain sattumasta riippuvana, varhaisen kuoleman aavistus. Toisen runon sävy on paljoa valoisampi kuvastaen sitä iloa ja tyydytystä, minkä runoileminen hänelle tuottaa.

Pieniä koti-interiöörejä kuvaavat monet tyttösen kehtolauluista. Sattui kai useinkin, että äidin mennessä jollekin asialle tai kylään vieraisille talon nuorin taimi uskottiin vanhimman sisaren hoitoon, ja hänen tuudittaessaan pienokaista syntyi pieniä runoja, joista toiset ilmaisevat kärsimättömyyttä, kun oli pakko istua kahlehdittuna kehdon ääressä, toiset taaskin, niinkuin runo "Vaggvisa" suurta hellyyttä, melkeinpä äidillistä rakkautta pientä veljeä kohtaan:

Slumra lilla, snälla broder, slumra sakta, slumra tyst, sen så kärleksfullt din moder dig på runda kinden kysst.

    Nu dig syster vaggar stilla,
    sjunger dig sin lilla sång:
    sof så roligt kära, lilla!
    Sof, så blir du stark och lång!

    När dig morderskyssar inga,
    följa kärleksfullt till sömns,
    när de sånger, som nu klinga
    ha förklingat och förglöms,

    äfven då jag önskar detta,
    slumra ljufligt, liksom nu!
    Hjärtats slag förblifve lätta,
    oskuldsfull och salig du!

Herrans englar milda, rena sjunge sina sånger då. Tills sin röst du får förena med de sällas du också!

[suom.: Nuku, pieni kiltti veli, nuku hiljaa, ääneti. Äidin hellästi suudeltua pyöreätä poskeasi. — Nyt sisko sinua tuudittaa, laulaa sinulle pienen laulunsa: nuku rauhassa, armas pienokainen! Nuku, niin kasvat vahvaksi ja pitkäksi! — Kun äidin suudelmat eivät hellinä enää saata sinua uneen, kun nämä laulut ovat vaienneet ja unohtuneet — niin silloin toivon, että nukkuisit yhtä suloisesti kuin nytkin! Sydän kevyesti tykyttäköön ja mielesi olkoon viaton ja onnekas! — Herran lempeät puhtaat enkelit laulakoon silloin sinulle lauluansa. Kunnes saat itsekin yhtyä autuaitten lauluun!]

Täten elämä Suomussalmella tyttöseltä kului hiljaisessa työssä ja haaveilussa, kunnes vuosi 1870 toi suuren muutoksen sekä hänen että koko perheen elämään. Yhtiö, joka omisti Ämmän ja Kurimon tehtaat, oli vuoden 1869 lopulla tehnyt vararikon ja työ pysähtyi niissä nyt pariksi vuodeksi. Asp, jonka toimeentulo kokonaan riippui tehtaista, oli pakoitettu hankkimaan itselleen työtä muualta ja ostettuaan Parola nimisen talon Puolangalta, muutti hän kevättalvella 1870 perheineen uuteen kotiinsa.

Vaikka muutto aluksi tuntuikin koko perheelle raskaalta, sillä Suomussalmi, jossa he olivat asuneet toistakymmentä vuotta, oli heille hyvin rakas, niin kotiutuivat he piankin uudella paikkakunnalla ja kiintyivät siihen lujilla siteillä. Asp itse pääsi täälläkin useihin kunnan luottamustöihin, toimien kunnankirjurina sekä jonkun aikaa nimismiehen apulaisena, ja kun Kurimon tehdas, joka sijaitsi vain kahden peninkulman päässä Puolangalta, v. 1872 tuli jälleen käyntiin, sai hän siellä entisen toimensa, jolloin hän vuoroin asui tehtaalla, vuoroin tilallaan Parolassa.

Parolan talo tuli ikäänkuin koko perheen varsinaiseksi kotipaikaksi. Täällä vanhin tytär vietti hempeimmät nuoruutensa vuodet, täällä nuoremmat sisarukset varttuivat aikaihmisiksi, täältä kukin läksi maailmalle alottaakseen omaa elämää ja tänne he alituisesti palasivat vanhusten ja lapsuusmuistojen pariin. Ja lastenlapsille tämä Parolan talo vuosien kuluessa tuli rakkaimmaksi paikaksi maailmassa, jossa vanhan isoisän kuoltua vanha mummo vielä eli kahdessa pienessä kamarissa vanhojen perintökalujen ja -muistojen ympäröimänä. Eipä siis ihme, jos lasten ja lastenlasten mielestä tuntui kuin osa heistä itsestään olisi näivettynyt, kun 21 p. huhtikuuta 1912 tuli tuhosi tämän vanhan kodin kaikkine muistoineen ja aarteineen. Mustuneet hirret ja puoleksi sortuneet uuninpiiput kertovat täällä enää siitä ajasta, joka kerran oli.

Mutta luonto Parolan talon ympärillä on vielä ennallansa. Puolangan järven laineet huuhtelevat sen lehteviä rantoja, kirkko kohoaa vastakkaisella puolella ja järven pohjukasta siintää Kiiskilän pappilan rakennukset. Koillisella taivaalla kohoavat Leipi- ja Kuirivaara suojellen pohjoistuulia vastaan. Luonto Puolangalla on kaunista tunturimaisemaa. Kun idästäpäin nousee Leipivaaran rinnettä ylös ja pääsee sen korkeimmalle laelle, leviää silmien eteen ihana, laaja maisema. Sinertäviä vaaroja joka puolella ja alhaalla vaaran juurella, ikäänkuin syvässä kattilassa parin kilometrin pituinen kapea järvi, jonka rannalla vaalean kirkon torni kohoaa kuin haamu metsän tummaa taustaa vastaan. Minkä valtavan vaikutuksen tämä näky mahtoikaan tehdä nuoreen neitoseen, jonka mieli oli niin herkkä kaikelle luonnonkauneudelle! Tosin hänen silmänsä Suomussalmella oli hyvinkin tottunut kauniiseen luontoon, mutta sittenkin Puolanka voitti hänen sydämensä kaikista ennakkoluuloista ja vastustelemisista huolimatta.

Sillä kaikkea muuta kuin iloisella mielellä tyttönen ajatteli
poismuuttoa Ämmän tehtaalta, niinkuin näemme runosta "Afskedssång"
(Hyvästijättölaulu), jonka hän kirjoitti vähää ennen poismuuttoa
Suomussalmelta, sekä seuraavasta kirje-otteesta (11/3 70):

"En odota mitään erityisempää iloa tästä muutosta, sillä jos täällä olemme eläneetkin erossa kaikista huveista ja seuroista, niin siellä tulee elämä kaksin verroin hiljaisemmaksi ja yksitoikkoisemmaksi. Ei mitään muuta kuin kaunis luonto, ei ketään muita säätyläisiä kuin pappilalaiset… 'Dit ut till världen står min håg — den sväfvar, sträfvar bort' — siten on minulla tapana laulaa. Saa nähdä, enköhän pian pääse pois näiltä synkiltä seuduilta."

Mutta että hän oli erehtynyt uuden kotinsa suhteen, eikä niinkään vähäisessä määrässä, käy esille jo 6 p:nä kesäkuuta Parolasta kirjoitetusta kirjeestä Fannylle:

"Rauhallisena ja vaatimattomana seisoo kotimme tyynen järven rannalla, vihantien niittyjen keskellä; joka puolelta siintävät korkeat vaarat, jotka juhlallisina koristavat taivaanrantaa. Tänne näkyy useita taloja: kirkko — pappila — lukkarin asunto, y. m. Maantie kulkee aivan läheltä, jotta voimme usein saada ohikulkevia matkustajia vieraiksemme."

Syynä siihen, että tyttö heti alusta aikain viihtyi Puolangalla ja että olo siellä muodostui rikkaaksi sekä kehitti suuressa määrin hänen henkisiä lahjojansa, oli se, että paikkakunnalle muutti melkein yhteen aikaan kuin Aspinkin perhe, hienosti sivistynyt, kirjallisuutta ja valistusta harrastava kirkkoherra J.F. Thauvón.[nykyään kirkkoherrana Iissä.] Hänen kodissaan, jossa kasvoi Louisea tosin kahta vuotta nuorempi, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt, vilkasluontoinen ja lahjakas tytär, Sally,[Sally Thauvón, naimisissa metsänhoitaja Heikelin kanssa Oulussa.] sai Louise paljon rakkautta osakseen ja häntä kohdeltiin melkein kuin perheeseen kuuluvaa jäsentä. Sallyyn hän kiintyi heti lujilla ystävyydensiteillä, ja pappilassa, jonne järven poikki oli vain kilometrin matka, hän kävi melkein joka päivä, jatkaen yhdessä Sallyn kanssa lukujaan tai lukien kaunokirjallisuutta, jota pappilassa oli runsain määrin. Monasti häntä pappilassa autettiin myös ompelutyössä, joka edelleen oli hänen vaikein loukkauskivensä, ja väsymättömällä rakkaudella ja kärsivällisyydellä rouva Thauvón, joka samoinkuin hänen miehensäkin, oli hienosti sivistynyt, lämminsydäminen ja jaloluontoinen, ohjasi ja neuvoi tyttöstä. Siten Louiselle avautui oikea onnela Kiiskilässä, joka olikin aikansa kaikkein edistyneimpiä ja henkisesti virkeimpiä pappiloita. Sillä täällä hän sai osakseen runsaassa määrin ymmärtämystä ja hänen runolliset taipumuksensa kannatusta ja kehoitusta.

Minkä arvon hän itsekin osasi antaa Thauvónin perheelle ja kuinka kiitollinen hän oli heitä kohtaan, käy kauniilla tavalla esille seuraavista sanoista, jotka hän kirjoitti Sallylle Jyväskylästä 3 p. syyskuuta 1872, siis pari kuukautta ennen kuolemaansa:

"Milloin ja miten olisin kehittänyt sieluani, jotta olisin voinut jättää sinut jälkeeni? Etkö muista kuinka kehittymätön olin tutustuessani ensin sinuun ja äitiisi? Sally! etkö sinä juuri opettanut minua tuntemaan ja ajattelemaan. Sinun ystävyytesi, sinun seurasi on tietämättäsi kehittänyt minua."

Ja kesäkuun alussa Louise kertoo Fannylle ihastuneena uusista ystävistään (9/6):

"Nyt olemme saaneet tänne kirkkoherra Thauvónin Kuolajärveltä. Se on erittäin hauska perhe, johon kuuluu herra, rouva ja neljä lasta, vanhin tyttäristä on 15-16 vuoden vaiheilla. Hänen nimensä on Sally Hän on hyvin suloinen ja hauska ja meistä on jo tullut oikein hyvät ystävät. Jo toisena päivänä heidän saavuttuansa Puolangalle tulivat he meille käymään ja sen jälkeen on kummin puolin vierailtu ahkerasti. Jo ensimäisenä iltana Sally ja minä tulimme tuttavallisiksi. — Täällä maalla ei välitetä hienommista tavoista, vaan eletään vapaasti ja ilman minkäänlaista pakkoa ja nautitaan täysin määrin siitä hauskuudesta, jota maaelämä voi tarjota. Ja koska täällä ei ole muuta kuin kaksi perhettä, jotka voivat seurustella keskenään, niin me heti liityimme tuttavallisesti toisiimme; sitä paitsi ovat Thauvónit kaikki niin herttaisia ja hauskoja, että ilolla ja riemulla seurustelee heidän kanssaan. Eilen viimeksi olin pappilassa. Täti toivoisi, että olisin alituisesti siellä, sillä hän pelkää, ettei hänen rakas pieni Sallynsa viihdy Puolangalla."

Louiselle oli todellakin iloinen yllätys se, että hän saattoi viihtyä niin hyvin Sallyn seurassa, josta hän oli luullut nuoremman sisarensa, Betyn, saavan itselleen toverin. Mutta jo ensimäisenä iltana, kun tytöt istuivat käsitöinensä yhdessä ja juttelivat, selvisi kumpaisellekin, että juuri heistä molemmista tulisi eroamattomat ystävät. Samalla kertaa keksittiin tavallaan myös nimi Isa, jonka nuori tyttö sittemmin omisti itselleen. Sally luki näet hänelle ääneen erään kertomuksen, jossa puhuttiin Isa nimisestä tytöstä, ja vaikka tuo nimi seminaarissa vasta varsinaisesti tuli käytäntöön, niin nimittivät uudet ystävät häntä tästä lähin jo joskus tällä nimellä.

Syksyllä 1870 tuli neiti Edla Niska [sittemmin rouva Lundgren, oli kansakoulunopettajattarena Verlan tehtaalla.] Oulusta Sallyn kotiopettajaksi, ja hänestä sanoo Isa, joksi mekin tästä lähin tahdomme häntä nimittää, Fannylle (18/11), että "hän on hyvin suloinen ja kelpo tyttö". Ja sitten hän kertoo heidän elämästänsä seuraavasti: "Me kolme tyttöä huvittelemme täällä parhaamme mukaan, Sally tanssii, Edla laulaa ja minä kirjoitan runoja, ajattelehan kuinka oppineita naisia me olemme. Kirjallisuutta on meillä myös vaikka kuinka paljon."

Nuo kolme tyttöä olivatkin alituisesti yhdessä. Tuntien loputtua he istuivat käsitöineen ruustinnan kamarissa, jolloin aina luettiin jotain kirjaa ääneen, tai he leikkivät yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu paperinukeista, joita hän itse piirusti ja leikkeli, ja kerran hän kirjoitti suunnitelman näytelmääkin varten, jota oli määrä esittää paperinukeilla. Milloin tuo suunnitelma "Familjen Arnskjölds memoirer" (Arnskjöldin perheen muistelmat) on kirjoitettu, on epävarmaa, mutta luonteenkuvaukset siinä todistavat jo varsin suurta kypsyyttä ja hyvää huomiokykyä. Mutta varsinkin juhla-, nimi- ja syntymäpäivät antoivat paljon ilonaihetta. Paitsi välttämätöntä kahvikestitystä, johon molemmat perheet täysilukuisina kerääntyivät, kirjoitti Isa tilaisuutta varten aina runoja, joita jollakin tutulla nuotilla laulettiin. Lukuisat ovat ne vielä tallessa olevat runot, joita hän kirjoitti Jaakon päivänä isälleen, Emilian päivänä Sallyn äidille, Fredrikin päivänä veljelleen tai Sallylle hänen syntymäpäivänänsä. Sallyn kunniaksi Isa kerrankin sepitti runomittaisen vuoropuhelun, jonka esittämiseen perheiden pienemmätkin lapset saivat ottaa osaa. Siinä metsänhaltija tulee yhdessä puolisonsa ja lastensa kanssa toivottamaan onnea päivän sankarille ja kukin lapsista tarjoaa hänelle lahjoja: mikä rakkautta, mikä onnea, toivoa, ahkeruutta, tyytyväistä mieltä ja mielenrauhaa. Toisen kerran nuoret esittivät uskollisuuden, rauhan, ilon, rikkauden ja rakkauden symboleja kukin lausuen pienen runopätkänsä. Joskus Isa sepitti nuorempia sisariaan varten runot suomeksi, koska ruotsinkielen käyttö kävi heiltä kankeammin; näitä sepustuksia ei kuitenkaan ole enää tallella.

Isan 18:tena syntymäpäivänä, jolloin ystävät vuorossaan herättivät hänet laululla, sepitti hän runon "På min 18:de födelsedag" (18:tena syntymäpäivänäni) tulkiten siinä tunteitaan tänä tärkeänä päivänä, joka merkitsi suurta ratkaisua hänen elämässään, hän kun nyt oli saavuttanut sen iän, jota seminaariin pyrkijöiltä vaadittiin. Tuo runo on ikäänkuin hyvästijättö lapsuudelle, sillä tämän jälkeen hänen on astuttava tuntemattomaan maailmaan. Kiitettyään lapsuutensa tähteä seuraavin sanoin:

Haf tack ännu, min barndoms blida stjärna för hvarje fröjd som gafs! O! kom ännu att mildt belysa, värna, när vägen bär till hafs, till vida stormars ras, från barndoms lugna strand, en seglare så ung och darrande på hand.

Jag känner icke gömda skär och bankar, ej vet, hvart kosan bär. Hvar finns en fridfull hamn, där jag får kasta ankar, där lugna målet är? O kom, o kom! min blida barndoms stjärna, den vilse seglarn led, belys och värna.

[suom.: Kiitos sulle, lapsuuteni lempeä tähti, joka ilosta, jonka mulle annoit! Oi, tule vielä ja valaise lempeästi ja suojaa, kun nuori ja pelokas purjehtija lähtee lapsuuden rauhalliselta rannalta merelle, keskelle myrskyn raivoa. En tunne kareja enkä särkkiä, en tiedä matkan suuntaa. Missä on rauhaisa satama, jonne saan ankkurini heittää, jossa saavutan rauhallisen matkani määrän? Oi tule, oi tule! Lapsuuteni lempeä tähti, ohjaa eksynyttä purjehtijaa, valaise ja suojele häntä.]

Isan ja Sally Thauvönin välinen ystävyys, niin lämmin ja luja kuin se olikin, ei sittenkään ollut vailla "auringonpimennyksiään" — Isa nimitti näet Sallyä auringokseen, ja silloin tällöin sattuvia erimielisyyksiä auringonpimennyksiksi ja siihen varmaan oli Isan kiihkeä ja mustasukkainen luonne syynä. Niitä monia vaiheita, joiden alaisena tämä ystävyys oli, voimme seurata päiväkirjasta, jota Isa piti keväällä 1871. Pienen kellastuneen vihkosen nimenä on "Dagbok eller aftontankar för mars månad 1871. Ensam för Louise Asp". (Päiväkirja eli iltamietteitä maaliskuulla 1871 yksinomaan Louise Aspia varten) ja sen mottona ovat seuraavat sanat:

    Göm sorgsna minnen. Glada minnen göm!
    Göm mången sviken lycklig ungdomsdröm!
    Göm hoppets gudagnista. Göm också
    en önskligt glad fullbordan däruppå!

[suom.: Ota talteen surulliset muistot. Ota talteen iloiset muistot! Ota talteen nuoruuden pettyneet onnenunelmat! Ota talteen toivon jumalallinen kipinä. Ota talteen myös toive sen onnellisesta täyttymisestä.]

Päiväkirjaa jatkuu kuitenkin maaliskuuta pitemmällekin, aina toukokuun loppuun asti.

Isa alkaa kirjoittaa päiväkirjaansa, niinkuin hän sanoo, siksi että hänen ja Sallyn välinen ystävyys "on saanut kolauksen". Ja syynä tähän oli se, että tyttöset eräänä iltana jutellessansa olivat tunnustaneet toisilleen suuren rakkautensa ja lapsellisuudessaan asettivat sen jälkeen toisilleen liian suuria vaatimuksia. Isan kiihkeys tympäisi Sallya, joka ei ollut yhtä haaveellinen kuin hän eikä jaksanut seurata Isan hehkuvia tunteita, jotka väsyttivät ja ärsyttivät häntä. Isaa vuorossaan loukkasi Sallyn väliäpitämättömyys ja kylmyys, joksi hän selitti Sallyn hillitymmät tunteet. Sitä paitsi hän oli ylpeä luonteeltansa, ja kun hänen sydämessään heräsi epäilys, ettei hän toiselle ollutkaan kaikki kaikessa, tuli hän kopeaksi ja katkeraksi. Hän koetti tukahduttaa ystävyydentunnettaan, tekeytyä kylmäksi ja väliäpitämättömäksi hänkin, mutta se ei onnistunut. "Kuinka voisin olla sydämetön ja tunteeton! Miten voisin tukahduttaa sydämeni! Kuinka voisin teeskennellä, minä, joka aina olen halveksinut teeskentelyä muissa ihmisissä!" sanoo hän. Syyt tyttösten välisiin eripuraisuuksiin olivat kuitenkin hyvin vähäpätöisiä, ja oikeastaan ne vaikuttivat vain pientä tyytymättömyyden karehtelua ystävyyden pinnalla, rikkomatta koskaan hyvää suhdetta, sillä Sally oli yhtä kiintynyt Isaan kuin Isakin häneen, vaikka hänen oli vaikeampi osoittaa tunteitansa.

Suhde Sallyyn tulikin entistään läheisemmäksi ja viimeinenkin epäsovun varjo poistui tyttösten väliltä, kun Isa, Thauvónin perheen kerran ollessa Kurimon tehtaalla vieraisilla, kirjoitti runon "Solen" (Aurinko) Sallylle. Sen viimeinen säkeistö huokuu mitä sydämellisintä ihailua:

Förutan dig är natt uti mitt hjärta; du ensam hittills kunnat skingra den. En blick af dig bortjaga kan hvar smärta, i hjärtat gjuta friden — sällheten.

[suom.: Sinutta on yö sydämessäni; sä yksin tähän asti olet voinut sen karkoittaa. Sinun katseesi voi poistaa kaiken tuskan, sydämeen valaa rauhan — onnen.]

Pienessä suorasanaisessa kuvauksessa on Isa myös allegorisesti kuvannut suhdettaan Sallyyn:

"Aurinko tuottaa suurta siunausta pienelle, pimeälle ja vähäpätöiselle maalle", sanoo hän siinä. "Kuinka onneton maa olisi ilman sitä! Sen elämä ja valo riippuu kokonaan siitä. Aurinko valaisee, virkistää ja lämmittää maata ja kiitollisena kaikesta tästä hyvästä kiertää maa ikuisesti ja uskollisesti aurinkoa. Sisäinen vetovoima lähentää ne toisiinsa. Mutta joskus kuu peittää auringon maan katseilta. Topelius sanoo: Silloin kuun varjo lankeaa maan päälle ja peittää meiltä auringon ja sitä me kutsumme auringonpimennykseksi… Mutta hetken kuluttua vaihtuu maan ja kuun asento. Kaikki kirkastuu jälleen.

"Minäkin tunnen pimeän ja vähäpätöisen maapallon, joka itsessään on kylmä ja pimeä, mutta Jumala on antanut sillekin auringon, joka sitä valaisee ja kirkastaa. Maa rakastaa aurinkoaan, mutta joskus tulee kateellinen kuu ja peittää häneltä auringon. Silloin maa suree, linnut lakkaavat laulamasta, kukat painuvat näivettyneinä maata vasten. Kaikkialla on pimeää, autiota ja kylmää. Mutta hetken kuluttua loppuu maan koettelemus. Aurinko paistaa jälleen; kuu väistyy tieltä. Maa virkistyy, linnut laulavat, kukat hymyilevät. Pimeys katoaa ja kaikki lausuvat auringon tervetulleeksi. Kuu katselee kadehtien kaukaa heidän onneaan. Mutta hän ei voi muuttaa kaikkivaltiaan lakeja."

Isan mieli tänä talvena oli herkkä kuin järven pinta, joka vuoroin myrskynä lainehtii, vuoroin on tyyni ja kirkas. Istuessaan yksin iltasin ja pannessaan ajatuksiaan paperille, hän saattoi alakuloisena sanoa:

"Olen sietämätön, ilkeä, inhottava, köyhä, ruma ja epähieno." Ja toisen kerran hän selittää laajemmalta synkkää mielialaansa (12/3):

"En voi vastustaa sitä haikeaa ajatusta, että olen kovin onneton; tunnen olevani kaukana Jumalasta; ei kukaan voi täyttää sitä tyhjyyttä eikä poistaa sitä kaipausta, jota tunnen sielussani; maallisessakaan suhteessa en ole oikealla alalla, sillä ei suinkaan minua luotu näin omituiseksi elääkseni vain täällä; ei kukaan ymmärrä minua enkä kellekään voi sydäntäni avata eikä minulla ole ainoatakaan tosi ystävää, joka täyttäisi sekä ulkonaiset että sisäiset vaatimukseni."

Usein Isa suree myös sitä, ettei hänellä ole oikeaa työalaa ja että aika häneltä hupenee vain hukkaan (13/3):

"Jos voisin, niin opiskelisin, lukisin niitä runoja ja kertomuksia, joita olen saanut luvan lainata pappilasta ja sepittäisin runoja. Mutta sen sijaan, että tekisin jotain tosityötä, tuhrin vain turhanpäiten, kuljeskelen ympäri taloa, autan hiukan äitiä, haaveilen ja mietiskelen. Siten ne päivät kuluvat, jolloin olen kotona, eikä niistä ole muuta hyötyä kuin että saan toruja ja nuhteita äidiltä. Ja ollessani pappilassa en saa myöskään mitään kunnollista aikaan." Ja viikkoa myöhemmin hän kirjoittaa (20/3): "Olen toimeton siksi, ettei työalani ole täällä. Tahdon toimia ja kylvää toisella maaperällä ja niittää toisia hedelmiä, ajatuksen ja neron aarteita. Olen tyytymätön, kun en saa kehittyä siksi, joksi olen luotu." Mutta ajatellessaan toisella kertaa mahdollista seminaariin menoaan on hänen mielensä taas hilpeä ja hän puhkeaa seuraaviin sanoihin: "Iloitsen ajatellessani tulevaa rauhallista työtäni. Silloin minulla ei ole aikaa turhaan huolla ja sureksia. Tahdon uhrata aikani kaikkeen jaloon, hyvään ja hyödylliseen sekä isänmaani hyväksi"

Yhtä selvästi kuin Isan päiväkirjasta voimme seurata hänen vaihtelevia mielikuvijaan myöskin niistä runotuotteista, joita hän tänä talvena sepitti. Useassa runossa huomaamme entistäänkin suurempaa alakuloisuutta ja epäilystä omaan kykyyn, joka varmaan johtui siitä, että hän tänä aikana tutustui niin monen suuren runoilijan teoksiin ja huomasi, miten heikkoja ja vajanaisia hänen omat yrityksensä olivat. Mutta toisaalta hänen runoiluintonsa sai vielä entistään suurempaa vauhtia ja samalla aivan uusi puoli hänen luonteestaan puhkesi esille. Tänä aikana syntyi näet muutamia runoja, joissa ei ole vähintäkään alakuloisuuden eikä hempeämielisyyden vivahdusta, vaan ovat ne leikillisiä sävyltään ja aiheeltaan rakkausrunoja. Taiteellisesti ehein näistä on

HVEM ÄR AMOR?

Hvem är väl den stygge Amor, som så ofta jag hör dömmas, och så bittra skymford tömmas öfver stackars liten Amor? — Mor min sade mig en dag: "Kära dotter väl dig akta, känslor, tankar noga vakta för den listeliga Amor." Därför ropar ständigt jag: "Amor, Amor med din svit, stygge Amor, kom ej hit!" — Föga bryr jag mig om Amor, aktar ej hans list och svek. Hoppar, sjunger, leker, dansar, strör mitt hår med blad och kransar under sommarvindars smek. Stundom där i gröna lunden kysser jag den vackra Adolf, som mig evigt lofvat älska. Sätter kransen, af mig bunden, på hans ljusa lockars guld. Bryr mig ej om stygge Amor, blott min Adolf är mig huld!

[suom.: Ken lie tuo paha Amor, jota niin usein kuulen moitittavan, tuo pieni Amor parka, jolle niin katkeria häväistyssanoja heitetään? Äiti sanoi eräänä päivänä: "Rakas tyttäreni, varo itseäsi, tunteitasi ja ajatuksia viekkaalta Amorilta." Siksi huudan aina: "Amor, Amor joukkoinesi, paha Amor älä tule tänne!" — Vähät minä Amorista, en välitä hänen viekkaudestaan enkä petoksistaan. Hypin, laulan, leikin, tanssin, koristan hiuksiani lehdillä ja seppeleillä kesätuulen hyväillessä. Joskus viheriässä lehdossa suutelen kaunista Adolfia, joka on luvannut iäti rakastaa minua. Sitomani seppeleen lasken hänen kullankeltaisille kiharoilleen. En välitä ilkeästä Amorista, kun vain Adolf on minulle suopea!]

Samaan ryhmään kuuluu myös runo "Stygnet" (Pistos), joka muistuttaa jossakin määrin kansanrunoudessa tavattavia vuoropuheluja:

När jag fordom lekte yster ibland ängens sköna blomster och förgätmigej'er fäste vid min barm, jag kände stygnet uti hjärtat och till modern sprang förskräckt från gröna ängen, och förtäljde hvad som timat. "Det var väl en liten ödla", sade modern — "eller kanske var det då en liten geting." — "Nej", jag sad', "ej någon ödla eller geting har mig stuckit, det var blott en liten engel med en bindel, som så glänste utaf röda, blåa färger, och med tvenne skäimska ögon log hon som en liten engel." Då min vise broder sade: "Syster, det var liten Astrild; akta dig för dennes pilar!"

[suom.: Kun muinoin vallattomana leikin niityn kauniitten kukkien parissa ja lemmikkejä kiinnitin rintaani, tunsin pistoksen sydämessäni ja kiiruhdin peloissani äidin luo vihreältä niityltä ja kerroin mitä oli tapahtunut. "Varmaan pieni sisilisko", sanoi äiti — "tai ehkä pieni ampiainen." — "Ei", ma sanoin, "ei sisilisko eikä ampiainen minua pistänyt, vain pieni enkeli, joka veitikkamaisesti hymyillen katseli minuun kuin pieni enkeli." Silloin sanoi viisas veljeni: "Sisko, se oli pieni Astrild, varo hänen nuoliansa!"]

Dig jag känner, glada Eros, med de lätta rosenvingar, som jag fordom sökte fånga när jag var en sorglös flicka. Ack! jag blef dock själf din fånge! Grymme Eros! falsk som ormen är du alltid mot den arma. Hvarför sköt du i mitt hjärta pilen från din säkra båge?

[suom.: Sinut tunnen, iloinen Eros, keveine punertavine siipinesi, jota muinoin tavoittelin ollessani suruton tyttö. Oi, mä jouduin itse sinun vangiksesi! Julma Eros! viekas kuin käärme olet aina minua raukkaa kohtaan. Miksi ammuit sydämeeni nuolen varmasta jousestasi?]

Leikillisen sävynsä vuoksi lie täysi syy olettaa, etteivät nämät runot ole persoonallisten kokemusten synnyttämiä, vaan pikemmin vain kirjallisten vaikutusten johdosta ikäänkuin leikillä sepitettyjä. Eräästä "Vinterkvällen" (Talvi-ilta) nimisestä runosta, joka sävyltään on paljoa kiihkeämpi ja rakkautta uhkuvampi kuin edelliset, sanookin Isa itse, "ettei aihe ole kokemuksesta saatu". Persoonallisempi leima on kuitenkin runolla "Den obekanta känslan" (Outo tunne), siinä kun on piirteitä, jotka voisivat viitata Isan Oulunmatkaan keväällä 1871, jolloin hän tutustui Oulun alkeiskoulunopettajaan, maisteri Thor Stenbäckiin, ja joka, niinkuin Isa kertoo Fannylle, herätti varsin suuressa määrin hänen mielenkiintoaan, vaikka tuttavuus supistuikin yhteen ainoaan iltaan. Sävy tässäkin runossa on kauttaaltaan leikkisä, varsinkin sen viimeinen säkeistö uhkuu elämänhalua ja reipasta tunnelmaa, mikä on niin harvinaista Isan filosofis-uskonnollisiin mietteihin vaipuvalle mielelle.

Päiväkirjasta voimmekin nähdä, että Isan ajatukset tämän talven kuluessa yhä uudestaan kääntyivät uskonnollisiin kysymyksiin. Eräänä iltana hän päättää päivän mietteensä seuraavalla runonpätkällä:

Efter dagens mödor kommer kvällen, full af klara stjärnor tindrar himlapällen, hvarje stjärna vinkar mig så gladt, visar vägen bort till fridens boning, säga: "Friden, hoppet och försoning, allt finns där, du sorgens barn, godnatt!"

[suom.: Päivän huolien jälkeen tulee ilta, tähtikirkkaana loistaa taivaanlaki, kaikki tähdet vilkuttavat minulle iloisesti, osoittavat tietä rauhan maille, sanovat: "Rauha, toivo ja sovitus, kaikki löytyy siellä, surun lapsi, hyvää yötä!"]

Pitkänäperjantaina (7/4), jolloin taistelu ja epäilys täyttää mielen, hän kirjoittaa:

"Jumalani, kuinka kauan minun täytyy olla erilläni sinun yhteydestäsi, johon me kuitenkin olemme määrätyt? Kauanko minä onnun molemmille puolille? Minä tahdon tulla osalliseksi sinun sovituskuolemastasi, mutta tahtoni ei ole sellainen, kuin sen pitäisi olla… Sydämeni ei ole vielä vapautunut maailmasta."

O! Jesu kom! intag hos mig Din plats — från synden rena! O, Jesu, kär! min själ med dig du evigt må förena; låt aldrig synden, världen få mig rycka bort från Dig. Därpå säg Du, o Fader: Amen!

[suom.: Oi Jesus tule! käy luokseni puhdista synnistä! Oi Jesus rakas! yhdistä sieluni Sinun kanssasi ikuisesti, älä anna koskaan synnin, maailman riistää minua luotasi. Siihen sano, oi Isä: Amen!]

Tämä runo, josta yllämainittu säkeistö on, on muuten niitä harvoja puhtaasti uskonnollisia runoja, joita tapaamme Isan tuotannossa. Sillä vaikka Isa aivan lapsesta saakka olikin mieleltään uskonnollinen, niin ilmeni se sittenkin vielä hänen viimeisinä aikoinaankin, jolloin kuitenkin yltyvä tauti ja lähestyvä kuolema johti yhä useammin hänen ajatuksensa Jumalaan, vain kaipauksena ja pyrkimyksenä johonkin korkeampaan, eikä jo saavutettuna rauhana ja sopusointuna Jumalassa. Hän tiesi ja tunsi, että hänen olisi pitänyt elää Jumalan yhteydessä, mutta hän ei voinut kokonaan antautua hänelle ja siksi hänen sydämessään oli alituista taistelua ja levottomuutta.

Kevään lähetessä kääntyi nyt puhe sekä pappilassa että kotona yhä useammin seminaariin. Huhtikuussa Isa matkustaa isänsä kanssa Ouluun saadakseen lääkärintodistuksen, ja toukokuun lopulla ovat hakemuspaperit kunnossa. Fannylle hän kirjoittaa asiasta seuraavasti (26/4):

"Olen nyt saanut kyllikseni Pohjolan yksitoikkoisesta elämästä ja olen aikonut koettaa onneani Jyväskylässä… Kaikki kehuvat seminaaria ja siksi sain minäkin halun lähteä sinne. Alussa oli minulla oikein palava halu — mutta se on kuitenkin hiukan laimentunut. Paljon, hirveän paljon siellä täytyy lukea, mutta siihenhän minulla on aina ollut halua. Mutta seminaari kuuluu olevan aivan kuin jokin luostari ja oppilaita pidetään kovin ankarasti silmällä, vaikka voihan sekin olla hyvä. Eihän haita, vaikka hiukan tasaantuisi ja tulisi vakavaksi. Pääasia vain, että saa jotakin oppia — ja sitten koevuosien jälkeen… mikä ilo jos saisin oman koulun jossakin etelä-Suomessa, hiukan valistuneemmalla seudulla. Vapauden ja oman pienen kodin!"

Kesäkuun lopulla sai Isa kehoituksen tulla seminaariin ja heti hän alkoi valmistautua matkaa varten. Pappilassa avulias ruustinna auttoi häntä vaatteiden ompelussa, ja kaikessa kiireessä Isa selaili vielä niitä oppikirjoja, joita tutkintoa varten vaadittiin. Sillä samalla kun hän iloitsi nähdessään hartaan toiveensa vihdoinkin toteutuvan, hän kuitenkin pelkäsi, ettei hän voisi täyttää niitä oppivaatimuksia, joita seminaariin pyrkijöille asetettiin. Sillä olivathan hänen lukunsa, tuota ainoaa kouluvuotta Raahessa lukuunottamatta, olleet kerrassaan sattuman varassa.

Matka Puolangalta Jyväskylään, niin pitkä kuin se vielä tänäkin päivänä on, oli 40 vuotta sitten vielä monta vertaa pitempi ja vaivalloisempi. Hevosella oli ajettava Kajaanin ja Iisalmen kautta Kuopioon ja sieltä sitten edelleen Jyväskylään, mikä matka kaikkiaan teki noin 50 peninkulmaa. Iisalmesta tosin saattoi päästä laivalla Kuopioon, mutta Isalla oli niin huono onni, että laiva hänen saapuessaan perille oli ennättänyt juuri lähteä, eikä hänellä ollut aikaa odottaa seuraavaa vuoroa. Huono onni seurasi häntä muutoinkin tällä matkalla. Kajaanista hän ei saanut matkaseuraa, niinkuin hän oli toivonut, ja lähdettyään sieltä yksin ajamaan, yllätti hänet rankkasade, jota kesti koko matkan, aina Jyväskylään asti. Läpimärkänä hän istui rattailla useita päiviä ja vilustui niin pahasti, että hän koko talven sairasti kovaa yskää, joka vähitellen muuttui ankaraksi rintataudiksi ja ennen aikaansa katkaisi hänen nuoren elämänsä.

Elokuun 16 p:nä, iltaa ennen pääsytutkintoa, Isa saapui Jyväskylään ja läksi heti seminaarin johtajan [K.G. Leinberg, vv. 1868-1894 J:n seminaarin johtajana.] ja johtajattaren puheille. "Neiti Lydecken [Charlotte Lydecken, vv. 1867-1894 J:n seminaarin johtajattarena, asuu nykyään Viipurissa.] otti minut niin ystävällisesti vastaan, että sydämeni oikein lämpeni", kirjoittaa Isa Sallylle. "Hän taputti minua olalle ja kehoitti olemaan rohkea ja levollinen (seuraavana päivänä oli näet sisään pääsytutkinto)."

Mutta vaikka ensimäinen vastaanotto olikin näin ystävällinen, niin tuntui sittenkin ensi ilta vieraassa kaupungissa kolkolta nuoren tytön mielestä, ja koti-ikävä ja levottomuus painosti häntä.

"Ensi iltana Jyväskylässä ajattelin teitä kaikkia, ja omaa elämääni", kirjoittaa hän Sallylle (10/9) "ja olin kovin levoton, etten tulisi hyväksytyksi. Istuessani illalla yksin otin raamatun esille matkalaukusta ja aloin lukea Joh. 14 lukua. Harvoin olen sen totuuksia niin syvästi tuntenut ja harvoin sen ihmeellinen oppi on niin liikuttanut minua. Luettuani olin aivan levollinen ja ajattelin, että Jumala kyllä pitää huolta minusta, vaikka olenkin niin kaukana maallisesta kodistani."

Turhaan Isa olikin levoton sisäänpääsytutkinnon vuoksi, sillä hän suoriutui siitä suurella kunnialla, niinkuin käy selville heti tutkinnon jälkeen kirjoitetusta kirjeestä Sallylle (18/8):

"Kaikki seminaariin pyrkijät jaettiin useampiin eri ryhmiin. Ensin meitä tutkittiin laulussa… Sitten tohtori Bonsdorff [Ernst Bonsdorff, vv. 1863-75 matematiikan opettajana J:n seminaarissa, nykyään professori ja yliopettaja Suomalaisessa normaalilyseossa.] kuulusteli matematiikkaa ja se kävi kohtalaisesti. Sitten lehtori Järvinen [Nestor Järvinen, uskonnonopettaja J:n seminaarissa, sittemmin kirkkoherrana Juvalla.] uskontoa, ja siitä suoriuduin mainiosti:… Viimeksi neiti Soldan [Edla Soldan, suomenkielen ja piirustuksen opettajatar J:n seminaarissa. K. 1894.] kuulusteli suomea… Sekin kävi minulta hyvin… Iltapuolella oli opettajien kokous ja illalla kl. 9:ltä me keräännyimme jälleen seminaariin kiusallisen odotuksen jälkeen. Asetuttuamme paikoillemme astui johtaja esiin, piti kauniin puheen ja mainitsi kaikkien niiden nimet, jotka olivat hyväksytyt Hagman, Asp, j.n.e. Nimiä ei lueteltu aakkosjärjestyksessä, vaan tietojen mukaan. Katsos, se oli suuri kunnia minulle, että olin toinen. Sillä monet pyrkijöistä olivat juuri äsken lopettaneet koulunsa, mitkä olivat käyneet Tampereen tyttökoulua, mitkä Vaasassa tai Helsingissä ja tiedäthän itsekin, että kuusi vuotta sitten lopetin vajanaisen koulunkäyntini ja miten vähän sen jälkeen olen lukenut."

Seminaariin tuloaan kuvaa Isa erittäin hauskasti ensimäisessä aineessaan, jonka hän seminaarissa kirjoitti. Koska se antaa selvän kuvan siitä, miten seminaariajatus hänessä heräsi, mitä hän toivoi siellä saavuttavansa ja miltä kannalta hän käsitti opetustoimen, otamme sen tähän kokonaisuudessansa:

"Lapsuudestani saakka on luontoni ollut taipuvainen lukemiseen ja kirjoittelemiseen, ja haluni päästä johonkuhun julkiseen oppilaitokseen on aina ollut suuri. — Muutamia vuosia sitten kuulin puhuttavan Jyväskylän seminaarista ja luin myös sanomalehdistä siitä samasta; silloin syttyi mielessäni sammuttamaton halu päästä tänne.

"Ajatuksissani kuvasin ainoastaan seminaarin semmoiseksi, että mieleni voisi tulla tyydytetyksi; kuvailin siellä olevan aarteen tai lähteen, josta sieluni saisi ammentaa sivistystä, tietoja ja taitoja sammuttamattomaan janoonsa; kuvailin seminaarin olevan sen paikan, jossa ihmisen mieli tulisi kerrassaan ylennetyksi tuosta jokapäiväisen elämän mudasta; ja sitten kun ajattelin vielä kauemmas, nimittäin sitä aikaa, jolloin saisin kansakoulunopettajana voimaini jälkeen hyödyttää rakasta isänmaatani ja istuttaa sivistystä ja valoa Suomen lasten sydämiin ja saattaa heitä pimeydestä ja tietämättömyydestä sivistyksen ja valkeuden tielle; niin silloin tunsin enemmän kuin koskaan muulloin, että minun piti päästä tänne.

"Muutamia viikkoja toivon ja pelon välillä odotettuani sain kutsumuskirjeen. Sanomattomat olivat tunteeni sen vastaanottaessani. Silloin vasta selveni minulle koko tämä asia. Nyt vasta tulin oikein ajatelleeksi sen askeleen tärkeyttä, ja elämäni tarkoitus tuli nyt vasta minulle ilmi. Raskaat ja monet tunsin velvollisuuteni olevan, vaan jalon ja suloisen kutsumukseni.

"Siihen asti en ollut ollenkaan huolinut valmistautua tänne; siksi rupesin kiireesti ulkonaisesti valmistamaan itseäni…

"Jyväskylään tultuani olin, niinkuin monet ajat jälkeenkinpäin aivan kuin puolipyörryksissä, sillä en tahtonut voida uskoa, että näin yhtäkkiä olin täällä, monivuotisten unelmieni perillä…"

Isa oli siis nyt "toiveittensa perillä", niinkuin hän aloittaa ensimäisen kirjeensä Sallylle Jyväskylästä. "Kaikki on käynyt täällä paremmin kuin mitä uskalsin toivoakaan." Ja voisipa melkein sanoa, että Isa otettiin täälläkin, niinkuin yleensä kaikkialla, minne hän joutui, avosylin vastaan. Sillä alusta aikain hän voitti kaikkien suosion, sekä opettajien että toverien.

Jyväskylän seminaari oli toiminut lähes 10 vuotta, kun Isa tuli sinne. Sama ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka oli lämmittänyt sekä opettajia että oppilaita alkuaikoina ja antanut intoa ja tarmoa heidän työlleen, oli yhä vieläkin täällä vallalla, vaikka sen ensimäinen johtaja ja luoja olikin jättänyt laitoksen ohjakset toisiin käsiin. Kerääntyihän tänne kaikkialta Suomesta nuoria naisia ja miehiä, jotka tahtoivat palvella isänmaata ja levittää valoa ja valistusta kansan syviin riveihin. Naisoppilaista varsinkin oli suuri joukko sivistyneistä kodeista lähteneitä neitosia, jotka eivät vain työansion vuoksi tulleet seminaariin, vaan sen suuren aatteen innostamina, joka itse laitoksenkin oli luonut. Ja tuo isänmaallinen innostus, joka täällä oli vallalla, vaikutti kuin ilmestys Isan herkkään mieleen. Se johti hänen sielunelämänsä aivan uusille poluille, se sytytti voimakkaaksi, suureksi liekiksi sen pienen kipinän, joka sielun pohjalla oli hiljalleen kytenyt. Se kypsytti hänen runoilijalahjansa, antoi niille ikäänkuin uudet siivet.

Ja tuo isänmaallinen, kansallinen henki, joka puhkesi esiin seminaarissa joka tilaisuudessa, oppitunneilla, väliaikoina, juhlatilaisuuksissa, se antoi Isalle hänen varsinaisen äidinkielensä, suomen ikäänkuin uutena lahjana. Vaikka Isan tähänastiset runot, niinkuin tiedämme, olivat melkein kaikki ruotsinkielisiä, niin juuri hänen ruotsinkielensä ja sen monet suomenvoittoiset käänteet ovat parhaana todistuksena siitä, että suomi sittenkin oli lähempänä hänen sydäntänsä, se kieli, jota hän parhaiten hallitsi. Ruotsinkielellä hän tuskin koskaan olisi voinut kehittyä runoilijaksi. Suomi sen sijaan oli hänellä niin veressä, että hän suuremmitta ponnistuksitta saattoi nyt seminaarissa muuttaa kieltä tai oikeastaan vapautua entisestä. Sillä hänen suomalaiset runonsa, jotka seminaarissa nyt syntyivät ilman mitään varsinaista edelläkäypää kielenharjoitusta, — olihan hän saanut kasvatuksensa kokonaan ruotsiksi ja olihan puhe- sekä kirjeenvaihtokieli hänen ja hänen ystäviensä välillä yksinomaan ollut ruotsi, puhumattakaan hänen runoistansa ja päiväkirjastansa — ovat sekä taiteellisessa että kielellisessä suhteessa edellisiä paljoa etevämmät. Samalla tulee suomenkielen mukana uusi aines hänen runoiluunsa: isänmaan rakkaus, jota hänen ruotsalaisista runoistansa melkein turhaan saamme etsiä. Siten ne aiheeltaankin ovat paljoa laajemmat kuin melkein yksinomaan kodin ja läheisten ystävien piiriin rajoittuvat ruotsalaiset runot.

Tullessaan seminaariin Isa herätti heti opettajien ja toverien huomiota. Jo hänen ulkonainen olentonsa, pitkä, solakka vartalo, tumma tukka ja vilkkaat mustat silmät, erosi useimmista muista, eikä kestänyt kauan ennenkuin hänen sisällisetkin ominaisuutensa puhkesivat esille: hänen vaatimaton ja kaikkea turhuutta välttävä, mutta samalla itsenäinen ja jossakin määrin itsetietoinen olentonsa, joka tunsi oman kykynsä, mutta ei silti ollut ylpeä, ja hänen miettiväisyyteen ja runollisuuteen taipuva luonteensa. Olematta varsinaisesti mikään "hyvä oppilas" — sillä vaikka hän oli hyväpäinen, ei hän läksyistä eikä tunneista suuresti välittänyt — tuli hänen lahjakkaisuutensa sittenkin monella tavalla esille. Ja nuo henkiset lahjat sekä hänen vaatimaton, puhdas ja välitön luonteensa vaikuttivat sen, että hän varsin pian oli kaikkien suosikki ja että sekä opettajat että oppilaat kilvan häntä hemmoittelivat.

Koko ensimäisen vuoden Isa oli lapsuudenystävänsä, Etta Favorinin sisaren, Hannan [Hanna Favorin, opettajatar, kirjailija.] huonetoverina, ja hän kiintyi heti tähän "suloiseen, vakavaan ja syvästi uskonnolliseen tyttöön", niinkuin hän kirjoittaa Fanny Hohenthalille hänestä. Hannan kanssa yhdessä he lukivat ja sepittivät runoja, heidän huoneensa olikin aivan kuin jokin runopaja, sillä aina kun jonkun toverin nimi- tai syntymäpäivä oli tulossa, tilattiin heiltä runoja, joita sitten laulettiin joukolla päivänsankarille. Mutta koska runot tavallisesti syntyivät vasta myöhään illalla, jolloin oppilaat eivät saaneet enää liikkua toistensa huoneissa, ripustivat runoniekat tekeleensä rihmasta riippumaan ikkunasta ulos, josta muut ne sitten aamulla kävivät hakemassa.

Runopätkiä Isa kirjoitti joka paperipalalle, jonka hän käsiinsä sai, sekä tunneilla että väliajoilla, ja jakeli niitä tovereilleen, milloin pistäen niitä heidän päänaluksensa alle vuoteeseen tai kukkamaljakon alle, johon hän oli poiminut kukkia. Sillä sellaiseen häneltä aina aikaa riitti. Toista se oli, kun jotakin käytännöllistä työtä oli tehtävä. Vaatteitaan esim. hän ei osannut lainkaan korjata, ja kun pahaksi onneksi hame sattui repeytymään, veti hän reijän vain pitkin pistoksin kokoon koukkuisella silmäneulallaan, jota hän säilytti uutimessa. Sillä huolimaton ja epäkäytännöllinen hän oli tavattomassa määrässä, eikä hän pannut vähintäkään huomiota mihinkään sellaiseen, kun hän vain sai tehdä mielitöitään: lukea ja kirjoittaa. Silloin läksytkin saivat jäädä oman onnensa nojaan. Niinpä kerrankin saatuaan Malmströmin runot käsiinsä, hän hyökkäsi huoneeseensa huutaen Hannalle: "Olen saanut Malmströmin runoelmat, mitäpä nyt läksyistä välittäisin!"

Elämästään seminaarissa kertoo Isa varsin laveasti kirjeissään sekä
Sallylle että Fannylle:

"Kaikki sinuttelevat täällä toisiaan", kirjoittaa hän aivan alkuaikoina, "ja joka kerta kun joku entinen oppilas saapuu seminaariin, ei suutelemisesta, syleilystä eikä huutamisesta tahdo tulla loppua… Minuakin ovat aivan tuntemattomat suudelleet, mutta olemmehan me kaikki tovereita…" Ja sitten hän lisää: "Kaikki hirveät kuvaukset seminaarin kovasta kurista ovat pelkkää valhetta."

"Alottajaisissa", kertoo Isa edelleen, "piti myös ylitarkastaja, pastori Cygnaeus erittäin kauniin puheen meille. Hän puhui siinä muun muassa turhamaisuudesta, koreiluhalusta ja ylellisyydestä. Ja totta se onkin", vakuuttaa hän juhlallisesti, "että useimmat täällä ovat puetut muodikkaasti ja hienosti… Hatuissa heillä on harsot ja kukat, itse hatut ovat leveälieriset ja matalat; sellaiset on kaikilla helsinkiläisillä, muilla on vielä pienet, reunoistaan ylöspäin käännetyt hatut; hameissa volangit ja koristeet, suuret nauharuusut ja tynikit, ripsut ja korut; ja kaulassa korkea kaulus, joka on tehty samasta kankaasta kuin itse pukukin; sellaiset on kaikilla. Ei neiti Lydecken pidä siitä, että tytöt matkivat kaikkia muoteja, mutta sen he tekevät sittenkin. Ja useimmilla on leveät hihat ja koristeita hihansuissa. Et usko kuinka lystikkäiltä he näyttävät."

Mutta nuo muodikkaat puvut, jotka erämailla kasvaneen Isan mielestä tuntuivat kovin ylellisiltä, eivät estäneet häntä näkemästä enimmäkseen vain kauniita ja ihailtavia puolia tovereissaan. Paitsi Hanna Favorinia sai hän jo aivan ensi aikoina monta hyvää ystävää, joista varsinkin kolme oli koko seminaariajan hänelle hyvin läheistä, nimittäin Gusti Demander [Augusta Demander, kansakoulun-opettajatar Ristiinassa.], "nuori sinisukka", niinkuin Isa häntä karakterisoi, Aina Sumelius [opettajatar, sittemmin naimisissa majuri Backmanin kanssa.] ja Lydia Hellstén [opettajatar Vihdissä.], "kiltti, vakava ja syväluonteinen tyttö Pyhäjärveltä", käyttääksemme jälleen Isan omia sanoja. Näiden kolmen ystävänsä kanssa Isa perusti liiton, jota he nimittivät "Neliapilaaksi."

Erittäin hauskasti Isa kertoo yhteisistä huviretkistä kaupungin ulkopuolella olevalle "Kiusaniemelle", jolloin koko seminaari ja kaikki opettajat perheineen viettivät kauniin syksyisen päivän luonnon helmassa ja jolloin "oltiin leskisillä, heitettiin volangia, tanssittiin piiritansseja, laulettiin, poimittiin marjoja ja syötiin päivällistä vihreässä metsässä". Samoin hän kertoo kutsuista opettajien luona, jolloin myös leikittiin, laulettiin ja keskusteltiin yhdessä. Isa oli hyvin huvitettu näistä tilaisuuksista, ja vähitellen hän kirjeissään kertoo kaikista huomattavimmista henkilöistä sekä oppilaiden että opettajien parissa. Eräässäkin kirjeessä mainitaan (17/9): "Täällä on kaksi sisarusta, Thilda [T Lagus, rouva Tilta Killinen, opettajatar Kuuro-mykkäinkoulussa Kuopiossa.] ja Lydia Lagus,[laulajatar, nykyään naimisissa piispa J. Koskimiehen kanssa Oulussa.] jotka laulavat erittäin hyvin", ja toisen kerran hän kertoo (10/9):

"Miesosastolla on eräs Erkko [J.H. Erkko, 1849-1906.] niminen nuori runoilija … En ole vielä tavannut häntä, sillä hän on parasta aikaa Kuopiossa, mutta hän kuuluu olevan erittäin nerokas, sivistynyt, haaveellinen ja tunteellinen… Hänen runojaan on ilmestynyt painosta, ja niitä ihaillaan suuresti. Opettajat ja sekä hänen nais- että miestoverinsa ihailevat häntä kovin. Hänen laulujaan lauletaan täällä moniäänisesti, sillä tohtori Hagfors [E.A. Hagfors, säveltäjä, laulunopettaja J:n seminaarissa.] on sovittanut niihin suloisia säveliä. Hyvin kernaasti tahtoisin nähdä nuorta runoilijaa."

Yhtä paljon hyvää kuin tovereistaan on Isalla kerrottavana myös opettajistaan. Sallylle, joka tuumi lähteä vasta perustettuun Tammisaaren seminaariin, hän kirjoittaa (10/9): "Kunhan näkisit meidän opettajamme, niin epäilisit varmaan, tokko sellaisia Tammisaaressa on tarjona." Ja jo aikaisemmin (23/8) hän kuvasi eri aineiden opettajia seuraavasti:

"Maanantaisin on meillä laskentoa, tuo herttainen ja kelpo Bonsdorff. Laskento on aina ollut minun kiusani, mutta hänen tähtensä se tuntuu paljoa siedettävämmältä… Suomea opettaa neiti Soldan ja se on erittäin hauska aine " Ja kuukautta myöhemmin, puhuessaan jälleen suomentunneista, hän sanoo: "Olen kovin kiitollinen sedälle (kirkkoherra Thauvónille), joka luki suomea minun kanssani. Se käy minulta nyt niin helposti, etten tarvitse juuri yhtään lukea kielioppia, mikä kuitenkin useimmille täällä on kaikkein vaikeinta. Uskontoa opettaa kelpo Järvinen", kertoo Isa edelleen. Ja myöhemmin hän kehuu Sallylle uudelleen "erinomaisen hyvää uskonnonopettajaansa", mutta lisää samalla: "Hän ei osaa kuitenkaan puhua niin kummalliselle sydämelle kuin minun on."

Uskonnollisia kysymyksiä Isa usein hautoo mielessänsä jo näinä seminaarin alkuaikoina.

"Puolangalla luulin", sanoo hän Sallylle, "että vieraalla maalla ja ulkonaisten kieltäymysten ja huolten pakosta turvautuisin Herraan. Vaan ei! Olen niin kurja ja heikko, etten voi enkä uskalla mennä Hänen luokseen. Sehän on niin tavallista tässä maailmassa, että siirrämme parannuksenteon sopivampaan aikaan; mutta sopivampi aika ei ota koskaan tullaksensa… Olen niin rauhaton, niin levoton juuri tämän asian vuoksi." — "Jospa Jumala auttaisi minua tulemaan hyväksi ja antaisi minulle uuden ja puhtaan sydämen", kirjoittaa hän toisella kertaa, "niin voisin myös paremmin täyttää velvollisuuteni Jumalaa ja itseäni kohtaan."

Hanna Favorinin kanssa hän usein myös keskusteli uskon asioista. "Me ymmärrämme toisiamme erittäin hyvin", kertoo hän Sallylle. "Mutta Hanna on onnellisempi, sillä hän on löytänyt rauhan Jumalassa. Minä sen sijaan yhä haparoin, pyrin ja ikävöin rauhaan ja valoon." Monet yöt Isa ja Hanna valvoivatkin yhdessä istuen ikkunan ääressä huoneessaan ja keskustellen tulevasta elämästä ja kuolemasta, sillä kesken kaikkia muita harrastuksia Isan ajatukset alituisesti palasivat uskontoon. Uskonto ei ollut pääasiana hänen elämässään, mutta sittenkin niin voimakas tekijä, että se alituisesti kohosi hänen eteensä pakoittaen häntä taisteluun ja suomatta hänelle koskaan rauhaa.

Ensimäisen suomenkielisen runon seminaariaikanaan kirjoitti Isa neiti Lydeckenin kehoituksesta juhlaa varten, jonka seminaari vietti Tammisaaren ruotsalaisen naisseminaarin avajaisten johdosta 12 p. lokakuuta 1871. Kieli on siinä jäykempää kuin myöhemmissä runoissa, mutta tässäkin puhkeaa jo ilmi hänen lämmin isänmaallinen tunteensa ja samalla siitä kuohahtaa ilmoille iloa sen johdosta, että Suomen naiselle avautuu nyt uusi tilaisuus opiskeluun ja kehitykseen. Sisältyyhän sen seuraavaan säkeistöön miltei naisemansipatsioonin koko ohjelma, mikä on sitä merkillisempää, kun muistaa, että nuo sanat lausui enemmän kuin 40 vuotta sitten 18- vuotias neitonen:

Kiitos Hälle, joka sääsi naisellekin oikeuden kalliin isänmaansa eestä elää, kuolla myöskin hän! Miks' ei hän sais' yhtä hyvin isänmaata hyödyttää? Oisko hänen Luoja luonut että mieltään tyydyttää semmoisissa askareissa, joissa vuosisadat hän usein nähtiin kuolettavan suuret riennot sydämen?

Tämän juhlan seuraukset olivat kuitenkin varsin myrskyiset päättäen siitä mitä Isa kertoo Sallylle:

"Illalla olivat kaikki miespuolella koolla… Lehtori Järvinen piti puheen, joka tunkeutui luiden ja ydinten läpi ja se on aiheuttanut varsin suurta mielten kuohua… Se oli niin aito suomalainen ja suomenkiihkoinen ja esitetty niin arvokkaasti kuin jos itse Cicero olisi sen pitänyt. Melkein kaikki olivat kovin innostuneita, sillä hän tulkitsi useimpien sisimmät ajatukset, puhui meidän maastamme, kielestämme ja taisteluistamme, mutta muutamat, häpeä kyllä, eivät pitäneet siitä, sillä täällä on sellaisiakin, jotka vain puoleksi harrastavat suomea, puoleksi ruotsia."

Jyväskylän seminaarissa, joka tähän asti oli ollut ainoa korkeampi opinahjo, jossa naisilla oli tilaisuutta hankkia itselleen tietoja ja kehittää lahjojansa, oli näet paljon sivistyneistä kodeista lähteneitä oppilaita, joiden kotikieli oli ruotsi, olipa joukossa vielä sellaisiakin, jotka vain aivan vaillinaisesti osasivat käyttää suomenkieltä. Näitä oppilaita loukkasi lehtori Järvisen kiihkeä puhe, niinkuin Isan selostuksesta käy selville.

"Järvisen puhe sisälsi lyhykäisyydessään seuraavaa", jatkaa Isa. "Ensin hän puhui siitä ilosta, jota varmaan me kaikki tunsimme tämän muistorikkaan päivän johdosta. Mutta sitten seurasi heti vastaväite. Hän sanoi nimittäin, että tämä uusi seminaari oli meille onnettomuudeksi. Hän ei voinut iloita siitä ajatellessansa, kuinka paljon suomalaisuus saa vielä taistella ja kärsiä ennenkuin se pääsee voitolle… Suomessa on liiaksikin niitä, jotka kiivailevat ja työskentelevät ruotsinkielen puolesta, ja heillä on niin paljon enemmän valtaa, että meidän asemamme tuntuu varsin epäilyttävältä.

"Ajattelehan, kuinka paljon lukuisampi suomenkielinen kansa on kuin ruotsalainen ja kuitenkin molemmilla on nyt yhtä suuri seminaari ja ruotsalaiselle on myönnetty yhtä paljon varoja kuin suomalaisellekin. Suomalaisen seminaarin puolesta oli pakko kauan taistella ennenkuin se saatiin perustetuksi, ja nyt ruotsalainen saatiin 'puhalletuksi yhtenä aamuna'. Ja pian ruotsalainen pääsee voitolle. Sinne lähtevät nyt kaikki nerot ja oppineet tytöt, jotka muuten olisivat varmaan tulleet tänne, jos he vain olisivat osanneet suomea. Eihän Suomessa ole suomalaisia valmistavia kouluja, joista he pääsisivät tänne. Ja kukapa rakastaisi niin paljon suomenkieltä, että viitsisi vaivautua oppimaan sitä, kun se ei ole pakollista, vaan voi mennä ruotsalaiseen seminaariin… Monet arvelevat, että on aivan yhdentekevää millä kielellä työskentelee, kunhan vain tekee työtä yhteisen isänmaan hyväksi, mutta kaikkien niiden, jotka ovat sitä mieltä, olisi pitänyt kuulla Järvisen voimakkaan puheen. Hän sanoi mm.: 'Moni ajattelee, se on sama, mitä rahaa saa, kunhan saa lainata. Se on sama kuinka on vaatteet päällä, oli ne sitten omat tai lainatut.'[Nämä sanat on Isa suomeksi siteerannut.] Onko Suomi niin köyhä ja kurja, että sen täytyy lainata kieltä?" puhkeaa Isa sanomaan. "Me emme kadehdi ruotsalaisen seminaarin menestystä. Sivistystä tarvitsee myös ruotsalainen rahvas, mutta koko Suomen tähden olisin toivonut suurempaa oikeudenmukaisuutta. Onhan Suomi meidän äidinkielemme, miksi sitä syrjäytetään! Miksi se ei ole ensi sijalla? Onhan ruotsalainen kansa vain Suomi-äitimme lapsipuoli, miksi se saa periä yhtä paljon kuin oma lapsikin? … Järvisen lopetettua puheensa sykki moni sydän entistä kiihkeämmin. Kaikki me olimme valmiit uhraamaan sydänveremme Suomen ja sen oikeuksien puolesta."

Suomalaisuuden aate, niinkuin tästä näkee, oli iskenyt kuin salama Isan sydämeen. "Onhan suomi meidän äidinkielemme", sanoo hän Sallylle, ja kuitenkin tuntuisi yhtä luonnolliselta ajatellessamme hänen kehitystänsä, jos hän olisi sanonut aivan päinvastoin. Mutta suomi oli kaikesta opista ja sivistyksestä huolimatta hänen sydämensä kieli, se kieli, joka sitoi hänet hänen kansaansa ja syntymämaahansa.

Seurauksena siitä, että suurin osa seminaarin naisoppilaista oli lähtenyt ruotsinkielisistä kodeista, oli se, että nais-osastolla opetuksen ulkopuolella viljeltiin melkein yksinomaan ruotsia. Mutta lehtori Järvisen sytyttävän puheen jälkeen päätettiin käyttää yksinomaan suomea. "Kuinka emme parhaamme mukaan koettaisi kohottaa äidinkieltämme sen oikeudenmukaiseen asemaan", sanoo Isa Sallylle.

"Monet suuret kysymykset ovat joka päivä täällä keskustelunalaisina. Tärkein on kiista 'fennomaanien ja svekomaanien' välillä. Minä olen suuri fennomaani, ja väittelen niin kauheasti, että eilen viimeksi sain kuulla neiti Forsbergilta,[Charlotta Forsberg, historian ja maantieteen opettajatar J:n seminaarissa, asuu nykyään Helsingissä.] että Isa on yksipuolinen ja että hän liioittelee. Mutta sellainen hänen pitääkin olla, hän ei tahdo ontua molemmin puolin. Joko yhtä tai toista.

"Luokkamme priimus, Cina Hagman, [Lucina Hagman, Uuden suom. yhteiskoulun johtajatar Helsingissä.] on kuitenkin kaikkein innokkain fennomaani. Hän on suorastaan ihailtava. Häpeäksi meidän suomalaiselle seminaarillemme on tunnustettava, että monet täällä suosivat paljoa enemmän ruotsinkieltä kuin suomea, toiset taas ovat aivan väliäpitämättömiä ja vain hyvin harvat harrastavat koko sielullaan ja sydämellään suomalaisuuden asiaa. Tosin ei kukaan myönnä olevansa svekomaani, mutta sana ja työ, jotka muka naisella ovat yhtä, ovat sittenkin kaksi eri asiaa."

Toinen kiista, vaikka aivan toisellainen kuin yllämainittu, sai myös oppilaiden mielet niin kiihoittumaan, että koko Isan luokka oli erota seminaarista. Toverien parissa oli näet eräs varsin vähälahjainen, mutta muuten "erittäin kiltti ja kelvollinen tyttö", niinkuin Isa hänestä sanoo, joka ei kyennyt suorittamaan tutkintoa joulun edellä ja sen vuoksi tuli eroitetuksi seminaarista. Toverien mielestä tässä kohdin tapahtui vääryys, sillä niinkuin Isa kirjoittaa, hänessä ei ollut muuta vikaa, kuin että hän oli "lapsellinen, huolimaton ja ajattelematon". Alussa vuotta 1872 (6/1) Isa kertoo Sallylle vielä tarkemmin tästä asiasta:

"Meillä on ollut oikein suurenmoisia salahankkeita tai kapinallisia aikeita täällä… Hirveätä elämää on pidetty, monet tovereista saivat käskyn tulla johtajan puheille, ja ken tietää miten asia olisi päättynyt, jollemme olisi antautuneet. Kerran koko ensimäinen luokka päätti jo 'sanoa itsensä ylös' eli erota seminaarista. Minä olin pahin kapinanhenki, eikä teidän pidä kovin hämmästyä, jos jonakin kauniina päivänä ilmestyn kotiin ja kerron olevani relegeerattu. Onneksi me ajoissa rauhoituimme, mutta paljon kyyneliä tämä ottelu kysyi kummallakin puolella. Tiedätkös, neiti Lydecken itki meidän kynsissämme. — Älä pelästy sentään! Ei siinä mitään käsikahakkaa ollut!"

Ja kun Sally vastauksessaan kehoittaa Isaa hillitsemään itseään, vastaa hän siihen: "Meidän taistelumme oli jalo, oikeutettu ja tarkoin harkittu, siitä voit olla varma."

Kesken kiistoja ja erimielisyyksiä vietti seminaari marraskuun 9 p:nä juhlaa Porthanin syntymäpäivän kunniaksi, ja siihen johtaja Leinberg pyysi Isaa jälleen sepittämään runon. Juhlaa vietettiin varsin "suurella komeudella", kertoo Isa Fanny Hohenthalille (25/11) ja sanoo sepittäneensä tilaisuutta varten "muutamia yksinkertaisia suomalaisia säkeitä". Ja sitten hän jatkaa varsin vaatimattomasti: "Kyllä täällä on monta muutakin, jotka kirjoittavat runoja, mutta ei kukaan niistä ole kirjoittanut suomeksi, ja siksi minun poloisen täytyy kyhätä niitä kokoon."

Sallylle Isa kertoo myöskin juhlasta, jossa "kaupungin kaikki säätyläiset olivat läsnä … Siellä laulettiin, soitettiin ja lausuttiin — ajattelehan! Isan sepittämä runo…" Mutta ikäänkuin puolustuksekseen hän lisää: "Älä usko, että olen tullut itserakkaaksi, vaikka minulle osoitetaankin näin paljon huomiota. En lainkaan. Kaikeksi onneksi on täällä jotain, mikä lannistaa itserakkauteni. Monet tovereistani näet aivan selvästä kateudesta 'sättivät runojani' ja siten usein loukkaavat minua."

Tämä runo, vaikka sekin muotonsa puolesta on vielä kankea ja vajanainen, on ajatukseltaan kaunis viitaten niihin velvollisuuksiin, joita Porthanin elämäntyö ja esimerkki asettaa myöhemmille polville. Tämä runo sekä eräs Isan mukailema suorasanainen kertomus nimeltä "Muistokukka", julkaistiin seminaarilaisten ensimäisessä albumissa "Suomen saloilta", joka ilmestyi saman vuoden jouluna. Isa oli ainoa naisoppilaista, joka avusti julkaisua. Muista kirjoittajista mainittakoon J.H. Erkko, Kustaa Killinen [Kuuromykkäinkoulun johtaja Kuopiossa.], Olli Vuorinen [(Berg), runoilija, ollut kansakoulunopettajana Haminassa.] ja G. Lönnbäck,[kansakoulujen ylitarkastaja kouluylihallituksessa, k. 1912.] jotka kaikki siihen aikaan olivat seminaarissa oppilaina.

Pienempiä ruotsalaisiakin runoja herahti tänä aikana Isan runottaren runsaasta lähteestä, vaikka hän oli päättänytkin, ettei hän enää ruotsiksi kirjoittaisi, ja niitä hän lähetti monivuotiselle ystävälleen "Trollsländalle". Sen lehdiltä me löydämme hänen runomittaiset kirjeensä Sallylle "Min lilla Ljungblomma" (Pieni kanervakukkani) ja "Till Ljungblomman", niinkuin hän usein Sallya nimitti, käyttäen itse nimimerkkiä "Pensée" (Orvokki) sekä runot "Selma och molnet" (Selma ja pilvi) ja "Höstvisa" (Syyslaulu). Viimemainittu runo, jonka hän kuitenkin oli sepittänyt jo paljoa varhemmin, v. 1869, saakoon tässä sijansa.

Nu är den glada sommarn slut, hvar liten ros har blommat ut, hvar fågelsång nu tystnat af — de foro öfver stormigt haf, från finska fosterjorden, från deras hem i norden.

Mörk blef vår ljusa sommarnatt, och solens strålar falla matt och utan värme, utan ljus den blickar stelt från skyars hus, på snöbetäckta jorden, som kall och hvit är vorden.

[suom.: Nyt iloinen kesä on loppunut, kukat ovat kukkineet ja lintujen laulu lakannut — ne lensivät myrskyisen meren yli, läksivät Suomesta, syntymämaastaan Pohjolasta. — Valoisa kesäyö pimeni ja auringonsäteet himmenivät, lämmöttä ja valotta aurinko silmäilee jäykkänä pilvien kartanoista lumenpeittämää maata, joka on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi.]

Tuntuipa siltä kuin oleskelu seminaarissa olisi aluksi karkoittanut Isan alakuloisuuden ja antanut hänelle täyttä tyydytystä. Ainakin hän 1 p. marraskuuta kirjoittaa Sallylle:

"Tiedätkös mistä minun alakuloisuuteni ja luulosairauteni johtui? Siitä, ettei minulla ollut oikeata työtä, vaan että istuin työttömänä ja kuvailin mielessäni kaikenlaisia onnettomuuksia, mutta nyt, kun minulla on työtä ja päämäärä, mihin pyrkiä, olen kokonaan vieraantunut 'huokausten maailmasta'. En tunne enää entistä tyhjyyttä enkä sanoin selittämätöntä kaipausta. Suokoon Jumala, että voisin olla oikein tyytyväinen ja ahkera, ja siunatkoon Hän minun työtäni."

Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa hän taas kirjoittaa:

"Sanot minua onnelliseksi, kun saan oleskella niin oppineiden ja sivistyneiden ihmisten parissa. Kohtalaisesti onnellinen, Sally! Paljonhan täällä puhutaan sivistyksestä ja harrastetaan sitä, mutta ei siitä vielä mitään ole tunkeutunut minun sydämeeni, jossa proosallisuus on niin syvälle juurtunut. — Tahdista ja hyvistä tavoista täällä myös puhutaan ja useimmat ovat niihin perehtyneetkin; mutta minä olen aivan ennallani enkä ole edes oppinut 'tahdissa käymään', jota meille voimistelussa opetetaan. — Mutta en minä syytä mitään muuta kuin omaa sivistykseen taipumatonta mieltäni. Sillä itse seminaarin opettajat ja useimmat toverit ovat kylläkin sivistyneitä, eikä kirjoistakaan puutetta ole; minä olen kuitenkin aivan ennallani — tyytymätön aina. — Rauhaa, rauhaa! huutaa minun janoava sieluni, mutta sitä rauhaa eivät hyvät tavat, ei Runebergin eikä Schillerin teokset voi antaa, sitä on vain siellä — minne en tahdo mennä.

"Jos luen jonkun suuren kirjailijan teoksen tai vietän iltani jossakin sivistävässä seurassa, en ole tyydytetty sittenkään. Ääni sielussani sanoo aina: sinulta puuttuu jotakin — — Minun laitani on aivan kuin Dionin savikuvan. Juuri kun luulen jotain omistavani, huomaankin, että siitä sittenkin puuttuu jotakin, ja juuri kun luulen, että minulla on kaikki, koskettaa Jumala sydämeni ylvästelevää savikuvaa ja minä lyyhistyn kokoon kuin tomu hänen edessään."

"Rauhattomuus ja omantunnon levottomuus seuraa minua alituisesti. Maailma ja sen ilot tulevat minulle yhä rakkaammiksi — ja nyt pelkään, että Jumala lakkaa kokonaan kolkuttamasta sydämeni suljetulle ovelle. En tiedä, mikä minusta lopulta tulee, mutta onnellinen en ole enkä koskaan siksi tule, jollei minussa tapahdu suurta sisällistä muutosta. Mutta milloin se tapahtuu? Tuleeko syntinen sydämeni koskaan levollisemmaksi — Minulla on niin monia maallisia epäjumalia, jotka estävät minua antamasta sydäntäni Jumalalle…"

Lähestyvä joulu vaikutti myös osaltaan Isan alakuloisuuteen. Matka oli niin pitkä Puolangalle, ettei hän voinut ajatellakaan kotiinlähtöä, eikä varojen puutteesta menosta Lapuallekaan tullut mitään, jonne Fanny Hohenthal oli hänet kutsunut joulua viettämään. "Jos isä lähettää minulle rahoja Lapuan matkaa varten", kirjoittaa Isa Sallylle (11/11), "niin luulen mielemmin ostavani niillä uuden leninkikankaan, sillä musta pukuni näyttää jo aivan kauhealta, kun olen käyttänyt sitä niin usein sunnuntaisin ja aina joka tilaisuudessa."

Hyvin säästäväisesti Isan täytyikin elää, sillä suuret ne varat eivät olleet, jotka kotoa hänelle riittivät. "Kyllä tiedän, että isä ja äiti mielellään antaisivat minulle mitä ikänä voisivat", sanoo Isa Sallylle, "mutta isä parka on aivan epätoivoissaan raha-asioittensa vuoksi, tulot ovat kovin vähäiset ja menot suuret."

Kodin kaipuu kävikin päivä päivältä yhä suuremmaksi, kun useat tovereista läksivät jouluksi kotiin, ja alakuloisin mielin Isa kertoo Sallylle, että Gusti Demander ja Lydia Hellsténkin luultavasti matkustavat pois. "Se olisi kovin ikävää", lisää hän, "sillä heidän luokseen minä aina pakenen, kun minun on ikävä tai kun olen oikein iloinen."

Mutta joulu, jota Isa oli pelolla odottanut, oli sittenkin "oikein hauska" ja hän "sai paljon enemmän lahjoja, kuin mitä hän oli odottanut". Ja kertoessaan Sallylle, mitä lahjoja hän oli saanut, mainitsee hän jälleen Lydia Laguksen nimen. "Nyt joululomalla on meistä tullut oikein hyvät ystävät", sanoo hän. "Hän on niin hehkuva sielu. Kaunis ja sielukas, vaikka ehkä hiukan lapsellinen; ja ääni hänellä on, josta olen kuullut sanottavan, että jos hän saisi yhtä hyvän koulutuksen kuin Ida Bàsilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka olisi Suomen suurin laulajatar." Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään hän sanoo, että Lydia Laguksella on "aito-etelämaalainen sielu, mutta ulkomuodoltaan hän on oikea Pohjolan neito. Hän on vaalea kuin keväinen päivä."

Ystävyydestään Lydia Lagukseen, joka talven kuluessa kasvoi mitä kiihkeimmäksi ihastukseksi, ja jonka innostamana Isa sepitti useita viehkeitä runoja, kirjoittaa hän paria päivää myöhemmin Sallylle seuraavin sanoin, joissa ihastuksen rinnalla piilee kuitenkin aika annos huumoriakin:

"Me olemme molemmat niin merkillisiä, lapsellisia, eksentrisiä ja varsinkin Lydia äärettömän kiihkeä. Samoin meidän ystävyytemmekin. Se on sekä koomillinen että traagillinen. Vaikka me pidämme äärettömästi toisistamme, kiistelemme me varsin usein ja näytämme happamilta, jolloin Lydia syyttää minua kylmyydestä ja väittää, että leikittelen hänen tunteillaan, joita muka en ymmärrä. Minä, joka olen vuotta vanhempi ja paljoa kokeneempi, hymyilen vain hänelle; mutta samalla ajattelen, ettei Lydia voi koskaan ymmärtää minua, minä sen sijaan ymmärrän häntä erinomaisesti."

Uskottuna tässä ystävyydenliitossa oli Lydia Laguksen vanhempi sisar, Thilda, joka sai toimekseen vartioida, kun tytöt iltasin viipyivät ulkona yli luvallisen ajan, ja hänelle Isa kevensi myös sydäntänsä, kun Lydia hänen mielestään laiminlöi häntä. Sillä, niinkuin Isa itsekin sanoo, heidän ystävyyttään samensivat usein pienet keskinäiset kiistat tai mustasukkaisuus toisten toverien puolelta, ne kun eivät olisi suoneet heidän eroittuvan muista ja antautuvan kokonaan toisilleen. Usein Isan mielenapeuteen vaikutti myös se, ettei Lydia antanut niin suurta tunnustusta hänen runoilleen, kuin mitä hän olisi toivonut. Monet Isan pikkurunoista Lydialle, jotka enimmäkseen ovat sepitetyt keskellä tuntia, ovat syntyneet juuri tuollaisen mielenmasennuksen johdosta. Useimmat niistä ovat suomeksi kirjoitettuja, mutta joukossa on ruotsalaisiakin. Tilapäisyydestään huolimatta ovat ne erittäin somia ja ilmaisevat kaikki Isan rajatonta ihastusta.

Mitä sinä Lyydiseni naurat siellä itseksesi? Naurat ehkä mulle — vaan senpä sanoa nyt saan, että jollei sulla lie parempaa mi suusi vie nauruhun; niin naura vain! Lystimpi on katsoo ain' nauravahan suuhusi, kuin jos suutuksissasi katseleisit päälleni. Naura siis vain, Lyydini!

Toisella kertaa, kun Lydia on vajonnut tilapäisen epätoivon valtaan, lohduttaa Isa häntä kauniilla runolla, jonka nimenä on "Miksi suret, Lyydi kulta?"

Miksi suret, Lyydi kulta, miksi olet rauhaton? Joko elon myrskyt sulta ryöstänyt sun rauhas' on?

    Nuori viel' on sydämesi
    runneltavaks surujen;
    peittää ei saa kyynelvesi
    loistetta sun silmien.

    Katsos aurinkoinen jalo
    sateen jälkeen loistelee,
    kyyneleet sen lämmin valo
    nurmen päistä kuivailee.

    Anna, Lyydi, ikäväsi
    lentää pois, ja katso vaan,
    kuinka hyvän Luojan käsi
    hyvyydellä täyttää maan!

    Katso, kuinka Luoja muuttaa
    luonnon uuteen elämään!
    Nauti luonnon ihanuutta,
    elä näänny ikävään!

Sydämesi, Lyydi! anna päästä uuteen elämään! Anna toivon tunteet panna ilosta sen sykkimään!

Miten ihastunut Isa oli Lydia Laguksen lauluun, käy myös esille monesta runosta. Niinpä runonpätkä "Sjung" (Laula) tuntuu aivan välittömästi syntyneen toisen laulaessa:

Lydi, liten vän! Sjung, ack! sjung igen, sjung din lefnadsglada visa! För ditt eget bröst sjung om ro och tröst — sjung till sorgsna själars lisa! Skiner solen: sjung af glädje, mod och lust, brusar stormen, se mot hoppets gröna kust. Du min lilla vän! Sjung, ack! sjung igen då din lefnadsglada visa!

[suom.: Lyydi, pieni ystäväni! Laula, oi! laula jälleen, laula elämäniloinen laulusi! Itsellesi laula rauhaa ja lohdutusta — laula surullisten huojennukseksi! Jos aurinko paistaa: laula ilosta, rohkeudesta ja halusta, jos myrsky pauhaa: kohota silmäsi toivon vihertävää rantaa kohti. Pieni ystäväni! Laula, oi, laula jälleen elämäniloinen laulusi!]

Sama ajatus, joskin paljoa laajemmaksi kehitettynä on runossa "Laula,
Lyydi!", joka onkin kauneimpia Lydia Lagukselle sepitetyistä runoista:

    Laula, Lyydi! Sulle antoi Luoja
    äänen, todisteeksi lemmestään,
    vaan Hän käskee, kaiken onnen tuoja,
    sillä ylistellä nimeään.

    Laula Lyydi, kunniaksi Hälle,
    suloksi myös ihmislapsien!
    Laula onneksi sun elämälle
    rauhaksi sun oman sydämen!

    Laula Lyydi! koska sydämesi
    tuntee laulun voiman. Laula niin,
    että kuivaa silmistäsi vesi,
    puhjeten vaan ilokyyneliin!

    Laula Lyydi! koska surut painaa,
    laula, koska myrsky raivoaa!
    Laulu yksin lohdutuksen lainaa,
    myrskyn sielussasi rauhoittaa.

    Laula Lyydi, koska ilokäet
    kukkuu sulle nautinnoista vaan!
    Laulaen sä parahiten näet
    laskee laivas' toivon satamaan.

Laula Lyydi, koska lemmen tulta sielus' kätkee! Laula silloinki, ystäväs' kun elonmyrskyt suita vie, — oi! laula silloin Lyydini!

Mutta niin suuresti kuin Isa ihailikin Lydian laulua, tuotti se hänelle myös monta levotonta hetkeä. Hän pelkäsi, että ystävä voisi tulla "itserakkaaksi ja ylimieliseksi", eikä muistaisi, että "kaikki on Jumalan lahjaa, jonka hän helposti voi riistää ihmiseltä." Tuollaisena hetkenä on varmaan seuraava pieni runo syntynyt:

Lydia! Du vet hur varmt din Isas själ beder för din sällhet och ditt väl; ej behöfver hon ju särskildt nämna dig hvad hon önskar dig på lifvets stig, ty hon önskar dig allt godt som finnes på vår jord -. och bortom grafven vinnes.

    Må din lefnadshimmel stråla klart!
    Komma töcken: må de skingras snart!
    Och med nordens näktergalar må
    du i täflan glada toner slå!
    Må med rosor våren dig besmycka!
    Må du vinna kärlek, frid och lycka!

    Hjärtats frid den bästa skatten är;
    har man den, man föga mer begär.
    Må den rätta friden trifvas väl
    Lydi liten! i din varma själ!
    O! jag hoppas att dig Gud förlänar
    hvad Han tror att till ditt bästa tjänar.

[suom.: Lyydi! Sä tiedät kuinka lämpimästi Isan sielu rukoilee onnea ja menestystä sulle, eihän hänen tarvitse erityisesti mainita, mitä hän sinulle toivoo elämäsi tiellä, sillä hän toivoo sinulle kaikkea hyvää, mitä maailmassa on — sekä haudan toisella puolen. — Kirkkaana loistakoon elämäsi taivas! Jos se pilveen menee, hajotkoon pilvet pian! Ja kilpaa Pohjolan satakielien kanssa laulaos iloisesti! Kevät koristakoon sinua ruusuillaan. Voittaos rakkautta, rauhaa ja onnea! — Sydämen rauha on paras aarre; ken sen omistaa, ei pyydä muuta. Viihtyköön oikea rauha, pikku Lyydi! sinun lämpimässä sielussasi. Oi! Jumala antakoon sinulle mitä Hän parhaaksi sinulle näkee.]

Myöhemmältä ajalta on ehkä runo "Förr och nu" (Ennen ja nyt), joka huokuu katkeruutta ja pettymystä, ja jossa Isa ikäänkuin jo sivulta katselee heidän ystävyyttänsä. Siinä hän sanoo:

Förr satt jag med klappande hjärta och såg på din tjusande bild. Än kände jag fröjd och än smärta, än var jag så lugn och än vild, än svartsjuk, än stolt i det hoppet att jag vore något för dig; — men tiden har flytt — under loppet den känslorna tagit med sig.

Beständigt på dig jag blott tänkte, din tanke jag gissade på och frågade mig om du skänkte åt mig någon tanke också; så läste jag säll i ditt öga, att något jag var ock för dig; men nu har en vinter fått snöga på min kärleksvår — och på mig.

Förr såg jag i dig idealet, såg himmel och jord uti dig, — det låter kanhända för galet, — jag rådde dock icke för mig. Nu tycker jag, du är som andra, har dygder, men fel likaså; dig tänker jag visst inte klandra, men icke beundra ändå.

[suom.: Ennen mä istuin sykkivin sydämin ja katselin sinun ihastuttavaa kuvaasi. Vuoroin tunsin iloa ja tuskaa, vuoroin olin levollinen ja hurja, vuoroin mustasukkainen ja ylpeä toivoessani voivani olla jotain sinulle; — mutta aika on kulunut — ja sen mukana tunteet vaihtuneet. — Alituisesti vain sinua ajattelin, sinun ajatuksesi minä arvasin ja kysyin tokkopa minuakin ajattelit; silloin onnellisena näin katseestasi, että jotain sinullekin merkitsin, mutta nyt on jo talvi heittänyt lumensa rakkaudenkevääni ja minun itseni ylitse. — Ennen näin sinussa ihanteen, näin sinussa taivaan ja maan, — se kuuluu ehkä liian hullulta, mutta en mahda itselleni mitään. Nyt mielestäni olet kuin muutkin, sinulla on hyveitä, mutta myös vikoja; en aio moittia sinua, mutta en ihailekaan.]

Toinen ruotsalainen runo "Ett litet minne till Lydia" (Pieni muisto Lydialle), on luultavasti sepitetty vasta syksyllä 1872, ja siinä Isa, tuntiessaan lähestyvän kuoleman, tahtoo antaa pienen muiston ystävälleen ja samalla ajatuksissaan käydä läpikoko heidän ystävyytensä ajan. Se kuuluu näin:

Lydi! tag ett litet minne här af din Isa — fast det ringa är, men du af detsamma kanske minns Isa — sen hon icke mera finns. Kanske minns du af mitt mörka hår Isas glädjelösa ungdomsår, och mitt mörka, vilda, sorgsna hjärta, med dess kärleksglöd, dess strid, dess smärta?

Kanske mins du, ljusa engel! då Isas vilda vänskap emot dig också, hennes många nycker, hennes tusen fel, hennes varma, men så vilda själ? Kanske redan då själen från sitt grus flytt till Fadershemmet renad, klar och ljus. Här är Lydi ljus och mörk är Isa — men båda blifva ljusa vi i — himmelen.

[suom.: Lyydi! Ota pieni muisto Isaltasi — vaikka se onkin vähäpätöinen, mutta ehkäpä siitä muistat Isaa — sitten kun häntä ei enää ole. Ehkäpä tumma tukkani kertoo sinulle Isan ilottomasta nuoruudesta ja synkästä, hurjasta, surullisesta sydämestäni, sen rakkauden hehkusta, taistelusta, tuskasta? — Ehkäpä muistat silloin, valoisa enkeli! Isan hurjaa ystävyyttä sinua kohtaan, hänen monia oikkujaan, hänen tuhansia vikojaan, hänen lämmintä, mutta niin hurjaa sieluaan? Ehkäpä sielu jo silloin on paennut tomustaan puhdistuneena, kirkkaana ja valoisana Isän kotiin. Täällä on Lyydi vaalea ja tumma Isa — mutta molemmat me olemme valoisia — taivaassa.]

Uusi ystävyys, niin kiihkeä kuin se olikin, ei kuitenkaan vieroittanut Isaa hänen entisistä ystävistään, sillä uskollisuus oli hänen luonteensa kuvaavimpia piirteitä. Joka kerta kun hän Sallyn kautta, joka oli voimakkain yhdysside Isan ja hänen kotinsa välillä, sai tietoja omaisistaan, sekä kaikesta mitä Puolangalla tapahtui, tunsi hän mitä suurinta iloa. "Sinun kirjeesi ja kertomuksesi teidän elämästänne tuotti minulle niin sanomatonta iloa", kirjoittaa hän Sallylle (6/2), "että olin aivan unohtaa missä olin ja elin vain teidän mukananne. Mutta sellainen kuvittelu ei ole yhtä terveellinen kuin suloinen; sillä jos missään, niin täällä täytyy pitää ajatuksensa koossa ja keskittää ne yhteen pisteeseen, olkoon tuona pisteenä Bonsdorffin 'tuntemattomat luvut' — Hagforsin 'tahdit, paussit, oktaavit ja kvartit' tai neiti Soldanin 'yhdistetyt lauseet' y.m."

Mutta vaikka ajatukset usein eksyivätkin kotiin, ja omiin haaveiluihin niin käy sittenkin seuraavasta kirje-otteesta ilmi, miten hän koko sielullaan antautui seminaarityöhön (6/1):

"Vasta täällä minä heräsin unelmistani. Vasta täällä minulle kaikki selveni. Vasta täällä tulin ajatelleeksi, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottanut — ja elämäni päämäärä selvisi minulle. Vaikeat ja monet ovat tulevat velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta kutsumukseni on samalla suloinen ja jalo. En koskaan enää saa antautua omiin unelmiini eikä sydämeni — se huolestuttaa minua hiukan — saa enää lämmetä vain omille huveilleni ja ystävilleni, sen täytyy nyt sykkiä isänmaalle, sen valon ja valistuksen hyväksi. Toimettomasta tytöstä on siten tullut miltei hiukan hyödyllinen ja toimekas nuori nainen ja omien itsekkäiden unelmieni sijalle ovat astuneet ainakin jossakin määrin yleistä parasta tarkoittavat riennot…

"Saa nähdä, missä kaitselmus määrää minulle pienen toiminta-alan? Jos vain jaksan niin pitkälle…"

Ensi kertaa nyt Isan kirjeissä ilmenee pelko, etteivät voimat ehkä kestäisi. Ei kertaakaan talven kuluessa hän tätä ennen ollut valittanut terveydentilaansa, mutta varmaan yskä, jonka hän syksyllä seminaarimatkallaan hankki itselleen, ei ollut hellittänyt koko aikana. Helmikuun lopulla hän näet kirjoittaa Sallylle, että hänen "rintansa on ollut niin kipeä", että hän "yhden viikon ajan sylki verta". Muutamia päiviä hän oli ollut tunneilta poissa. Mutta kerrottuaan tämän hän heti varoittaa Sallya: "Älä kerro kotona, että olen tullut hiukan kivulloiseksi. Äiti tulisi kovin levottomaksi. Toivon, että kaikki taas paranee, kunhan olen hiukan varovaisempi."

Ruumiillinen heikkous ja sairaus ei vaikuttanut kuitenkaan vähimmässäkään määrässä hänen henkisiin voimiinsa. Kun helmikuun 9 p:nä seminaarissa oli määrä viettää Franzénin satavuotis-muistojuhlaa, uskottiin Isalle jälleen juhlarunon sepittäminen, ja ihmetellä täytyy hänen henkistä joustavuuttansa, kun hän väliaikoina, ikäänkuin leikillä, saattoi saada sen käsistään. Kielellinen kankeus, joka syksyisissä juhlarunoissa oli varsin tuntuva, on tästä jo suuressa määrässä kadonnut, varsinkin viides ja kuudes säkeistö ovat kauniit ja eheät sekä muotoon että ajatukseen nähden.

Juhla, jonka ohjelmaan paitsi tätä runoa kuului laulua, soittoa ja esitelmä, oli erittäin onnistunut, ja salin oli neiti Soldan kauniisti ja taiteellisesti koristanut. "Taustalla", niinkuin Isa kertoo, "loisti harmaaseen kallioon uurrettuna Franzénin nimi tulikirjaimin, jotka himmeässä valossa ja synkkien kuusien ympäröiminä tekivät satumaisen vaikutuksen." Isan juhlaruno herätti suurta ihastusta, se käy selvästi hänen omista sanoistaan esille:

"Unelmani runojeni suhteen ovat monin kerroin täyttyneet… Opettajat imartelevat minua, koko kaupunki puhuu minusta; toverit hemmoittelevat ja koettavat kilvan voittaa ystävyyttäni. Cygnaeus lähetti minulle neiti Lydeckenin kautta 'Till Franzéns sekulärminne' nimisen julkaisun sekä Franzénin ja oman kuvansa. Niin, kyllä imartelua on minun ylitseni vuotanut. Mutta Isa on onnettomampi kuin koskaan ennen… Kaikki tuo vie minut vain yhä kauemmaksi Jumalasta ja nöyryydestä."

Tämän mielialan vallassa on varmaan runo "Isas önskan" (Isan toive) syntynyt, joka hänen omien sanojensa mukaan "on sepitetty — ei kuitenkaan kirjoitettu, vaan ajateltu — luokalla, suomen tunnilla, ollessani hiukan kipeä". Sairaus on myös painanut leimansa sen viimeisiin säkeistöihin:

O! om jag kunde som fågeln sjunga, O! om jag kunde som hon vara glad, bort skulle jag sjunga sorgen den tunga, sjunga som fågeln på blommornas blad.

    O! om jag kunde som stjärnorna glimma,
    sprida en strimma af glädje och ljus,
    så skulle jag glimma i sorgernas timma
    och söfva de stormande känslornas brus.

    O! om jag kunde som englarne älska,
    älska så rent och så troget som de,
    så skulle jag älska min sörjande nästa,
    mot alla, som lida så tröstande se.

    Fastän jag icke kan sjunga och stråla,
    fast ej min kärlek som englarnas var,
    får jag väl tåla mitt öde — och måla
    framtiden hoppfull och solljus och klar.

    Nej, aldrig, nej aldrig jag mera kan drömma
    mig säll sedan friden har lämnat min själ,
    jag vill icke drömma, men nu vill jag glömma,
    att lycklig jag varit, min dröm ock farväl.

    Ack, hvarför, ack hvarför skall Isa så klaga,
    ler icke lifvet mot henne också?
    Skall stormen förjaga min skönaste saga,
    som lycklig jag drömde? Hur sorgligt ändå!

    Ja, Isa skall glädjas, fast hjärtat vill brista,
    Isa skall le genom tårar ännu.
    Snart skall du brista, mitt hjärta: — det sista
    slaget — skall dö — hvad den döden är ljuf!

    Kom ljufliga död med ro för mitt hjärta!
    Kom att mig föra till sällare land!
    Lugna mitt hjärta, lindra min smärta!
    knyt själen med nya, heliga band!

[suom.: Ah, jospa voisin kuin lintu laulaa, ah jospa voisin olla iloinen kuin se, vapaaksi raskaasta surusta ma mieleni laulaisin, laulaisin kuin lintu kukkasten parissa. — Ah, jospa voisin kuin tähti kimallella, levittää iloa ja valoa, niin kimaltelisin surun hetkinä ja saattaisin lepoon myrskyävät tunteet. — Ah, jospa voisin rakastaa kuin enkelit, rakastaa yhtä puhtaasti ja uskollisesti kuin he, niin rakastaisin surevaa lähimäistäni ja lohduttaisin kaikkia kärsiviä. — Vaikken voi laulaa enkä loistaa, vaikken voi rakastaa kuin enkelit, täytyy minun kestää kohtaloni — ja kuvailla mielessäni tulevaisuutta toivorikkaana ja kirkkaana. — En koskaan voi enää uneksia onnesta rauhan haihduttua sielustani, en tahdo uneksia, vaan unohtaa, että olen ollut onnellinen, jää hyvästi unelmani. — Oi miksi Isa näin valittaa, eikö elämä hänellekin hymyile? Karkoittaako myrsky kauneimman uneni? Kuinka surullista! — Niin, Isa tahtoo iloita, vaikka sydän on pakahtua, Isa hymyilee kyynelten takaa. Pian sä, sydämeni murrut! Viimeinen tykytys lakkaa. — Miten suloinen on kuolema! — Tule, suloinen kuolema, tuo rauha sydämeeni! Vie minut parempaan maahan. Tyynnytä sydämeni, lievitä tuskani. Sido sieluni uusin, pyhin sitein!]

Mutta kesken tätä runsasta tuotantoa on hetkiä, jolloin kaikki tuntuu hänestä tyhjältä ja turhalta: Niinpä hän (25/2) kirjoittaa Sallylle:

"Olen tullut aivan väliäpitämättömäksi runoutta ja kaikkea sellaista kohtaan… Lainakirjastossamme on paljon uusinta kirjallisuutta saatavana, mutta jos otan sieltä jonkun kirjan, niin vien sen kolmen, neljän viikon kuluttua lukematta takaisin."

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, miten Isa, kirjoittaessaan seminaarissa aineita, löysi aina joitakin persoonallisia kosketuskohtia, jotka soveltuivat esitettävänä olevaan aineeseen. Niinpä kirjoittaessaan aineen "Vesi" hän kuvasi Suomussalmen aikuista pientä kotikouluaan ja "Satu" nimisessä aineessa suhdettaan Betty sisareen. Kun nyt helmikuussa oli kirjoitettava aine "Haavasta", seurasi hän siinäkin entisten esimerkkiä kuvaten omaa luonnettaan ja alituista kaipaustansa. Koska tämä aine on oikeastaan kaunokirjallinen tuote, otamme siitä pienen otteen.

Isa kirjoittaa ensin kulkevansa lehdossa, jossa vallitsee suuri rauha. Hän istahtaa mättäälle ja kuunnellessansa metsän hiljaista huminaa, hän huomaa vieressään haavan, jonka lehdet värähtelevät yhtä rauhattomasti kuin hänen oma sielunsa. "Miksi et sinäkin nuku niinkuin muut puut ympärilläsi?" kysyy Isa haavalta. Ja haapa alkaa kertoa hänelle tarinaansa:

"Alkuni on pienestä siemenestä, jonka tuuli lennätti tähän, sillä niinkuin näet, eivät ympärilläni seisovat puut ole samanlaisia kuin minä. Aina olen ollut erilainen muita puita. Kuta isommaksi kasvoin, sitä suuremmaksi tuli eroitus välillämme. Minä olen hyvin herkkätuntoinen, synkkämielinen ja rauhaton; jonka tähden minua usein pilkataankin. Kun olin pienempänä, ainoastaan ruohojen ja kanervien kokoinen, olin levollisempi; heidän suojassaan kasvaessani eivät tuulet minua pudistelleet. Vähän suuremmaksi tultuani aloin jo tuntea, että maailma usein oli kylmä ja kolkko, ja vähimmätkin tuulenviuhkat saivat lehteni tärisemään, mutta silloin olivat lehteni vielä niin hienot, lauheat ja pienet, ettei niiden liikunto aikaansaanut sellaista kohinaa kuin nyt.

"Mielessäni on aina ollut ihmeellinen halajaminen pois täältä, jonne olen tuomittu seisomaan; minä kaipaan vapautta. Kun näen lintujen ilmassa lentävän, niin kulkee kummallinen värähdys ruumiissani; silloin ajattelen: miksen minäkin saa katsella millainen maailma on tuolla vuorten takana?

"Kun näen iltaruskon taivaan rannassa, syttyy mieleeni halu päästä sinne korkeampiin maailmoihin, jossa on valoa ja vapautta minullekin. Vaan turha on kaipaukseni. Juureni ovat lujasti maassa kiinni.

"Kerran levähti pieni laululintu oksillani; hän kertoi minulle, että kerran on aamu valkeneva, jolloin koko luonto uudistuu uuteen, parempaan eloon, kaikki saavat vapauden ja levon; mutta hän sanoi sen aamun seuraavan vasta kuolon synkkää yötä. Sydämeni sykki silloin ilosta ja toivosta; luulin vapauden aamun minullekin koittavan, jolloin pääsisin vapaaksi maallisista siteistäni ja niinkuin lintunen saisin lentää tuonne iltatähden luo, jonne ikävöin. Mutta eräänä iltana sanoi lehtimato, että se aamu valkenee vain ihmisille. Minä en ole ansainnut parempaa. Ihmiset tekivät näet haavasta ristin ja naulitsivat Hänet siihen, joka tuli sovittajaksi heidän ja Jumalan välillä. Siitä ajasta olen tuomittu vapisemaan. Minulla on syytä vapista, rauhaa en koskaan saa."

Kevät vuonna 1872 teki varhain tuloaan, ja jo toukokuun keskivaiheilla oli lehti puhjennut puuhun seminaarin puistossa. Varjoisassa lehtimajassa nuoret oppilaat istuivat usein kirjojensa tai käsitöittensä ääressä ja pistivät silloin tällöin lauluksi, jota lintujen tuhatääninen kuoro puiden latvoissa säesti.

Isakin samoili päivät päästään ulkona "Malmström, Topelius tai Thomas Moore" kainalossaan, eikä hän malttanut illallakaan palata määräajalla huoneeseensa, vaan istui myöhään yöhön suurella kivellä seminaarin puutarhassa haaveillen ja miettien. Hän ei välittänyt siitä, vaikka yskä kosteassa iltailmassa yltyi niin pahaksi, että hänen täytyi useampia päiviä olla vuoteen omana voimatta "lukea tai edes ajatella". Ja vaikka hän vallan hyvin tiesi, että syynä sairauteen oli hänen oma "varomattomuutensa" ja "kuutamokävelynsä", ei hän luopunut niistä sittekään. Sillä hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän voinut nukkua.

"Jospa tietäisit, kuinka äärettömän onneton tänä keväänä olen ollut", puhkeaa hän Sallylle sanomaan (18|5). "Minun sielussani on riehunut kumma taistelu. Joskus olen melkein hulluuteeni asti ihaillut luontoa, runoutta, y.m. ikäänkuin olisin tiennyt sen olevan väärää — ja että pian olisin pakoitettu siitä eroamaan; toisen kerran olen tuntenut suorastaan inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea kaunista ja suurta kohtaan, niinkuin maailma sitä nimittää, ja syyttänyt sitä rauhattomuudestani. Ja totta se onkin, jollen pitäisi luontoa, runoutta ja ystäviäni epäjumalinani, niin olisin paljoa onnellisempi ja levollisempi, sillä ne estävät minua rakastamasta Jumalaa ja glädje utan Gud ej finnes, utan Gud ej finnes frid."

"Miksi Isa pitää maallisia epäjumalia?… Jospa rauhallinen olo Puolangalla saattaisi sieluni tasapainoon! — Kysymys, johon en löydä vastausta, on seuraava: Miksi Jumala antaa ihmiselle tunteita ja taipumuksia, kun Hän kuitenkin tietää, ettei ihminen voi muuta kuin käyttää väärin Hänen lahjaansa ja sen kautta tulla sekä ajallisesti että iankaikkisesti onnettomaksi."

KAHDEN VAIHEILLA.

    Ääni tuttu kuiskaa sielussani:
    "Laula, koska laulunlahjan sait!"
    Mutta tunnon ääni intoani
    estää, käskien mun olla vait!
    Mielelläni laulelisin kerran!
    Vaan, tuo kielto tunnossain on — Herran.

    Toisinaan kun intoin vallan saapi,
    laulan, vaikka soimaa tuntoni;
    toisinaan, jos kuinka haluttaapi,
    vaiti oon — vaikk' laulaa syömmeni.
    Kahden mielt' en voi mä noudatella:
    olla ääneti — ja lauleskella.

Loiko ilman tarkoitusta Luoja vienot sävelet mun sydämeen? Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja vaatii arvon niistä itselleen. Sulle, Herra, lauluni jos soisi, silloin suotu, sallittu se oisi.

Tämän kevään taistelut sopusointuun sulautuneina, ovat löytäneet taiteellisen muotonsa runossa "Aallon kehtolaulu", joka onkin Isan kaikkein kauneimpia ja ehjimpiä tuotteita.

Nuku, nuku aaltonen, nuku jo! Tuolla laulaa humisten kuusisto! Kehtolaulusi se on — nuku aalto rauhaton, nuku jo!

Miksi tahdot katsella kuinka jo loukannut on luontoa turmio! Kuinka kukat surkastuu, kuinka tuuless' paljastuu lehdikko?

    Nuku aalto, vahtopää!
    Nuku jo!
    Kerran sinun herättää
    aurinko.
    Senpä sulle, rauhaton,
    hellä silloin suotu on
    suutelo.

Herätessäis heloittaa kukat jo, suloisesti tuoksuaa tuomisto. Liverrykset lintuisten silloin soi kuin Väinösen kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, nuku jo! Uni sull' on suloisin nautinto. Toivo aikaa armaampaa, nuku, kunnes lopun saa taistelo.

Yöllä unelmaini taivas armas aina aukeaa, maailma — sun monet vaivas silloin ei voi vaivuttaa.

    Silloin sielu askarissa
    onpi onnen löytävä,
    vaikk' on ruumis vaivuksissa,
    tekee sielu töitänsä.

    Vähän muistan murheitani,
    luontoa kun katselen
    ja kun kynä kädessäni
    Luojan töitä aattelen.

    Auki onpi akkunani,
    raitis ilma aaltoaa,
    niinpä myös mun sieluani
    henki uusi valloittaa.

    Nytpä toivot, unelmani
    saavat uuden muotonsa,
    huonot, pienet laulelmani
    kalliin, pyhän verhonsa.

    Sielu uudet siivet saapi,
    sydän tuoreet toivonsa:
    toivo sinne vuodattaapi
    kauniin kultakasteensa.

Mitä kuiskaa toivon ääni sydämeeni sykkivään? Ett' en koko elämääni ole luotu itkemään.

Lukukausi läheni jo loppuaan, Isan ensimäinen seminaari vuosi, jossa oli ollut niin runsaasti sekä iloa että sisällisiä taisteluja. Samalla kun hän nyt iloitsi päästessään taas rakkaitten omaistensa luo, tuntui ero Lydia Laguksesta kovin katkeralta, kaksin verroin katkeralta sen johdosta, että ero näytti tulevan pitkäaikuiseksi. Toukokuussa oli näet Ida Basilier ollut konserttimatkalla Jyväskylässä ja kuullut Lydia Laguksen laulavan, ja nuoren tytön korkea, kirkas sopraano oli siihen määrään ihastuttanut kuuluisaa laulajatarta, että hän mitä lämpimimmin kehoitti häntä antautumaan taiteilijauralle. Isa iloitsi ja oli ylpeä ystävänsä puolesta, mutta samalla hän ei voinut hillitä alakuloisuuttaan ajatellessaan, että Lydia keskeyttäisi opintonsa seminaarissa ja että heidän tiensä eroaisivat toisistaan. Ja tuo haikea ajatus seurasi häntä yhä hänen kotiin palattuaankin. "Saankohan koskaan enää kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille", kirjoitti hän ystävälleen Puolangalta (30/6), "saankohan vielä kuulla sinun laulavan lempilaulujani?"

"Jos Jumala antaa minun parantua, niin palaan kai jälleen seminaariin. Tahdon tulla sinne työtä tekemään ja raatamaan, tahdon nähdä kaikki ne rakkaat paikat, jossa sinun rinnallasi uneksin ihanimmat unelmani. Koittaakohan sinun vai minun onneni päivä? Sinun — jos pääset ulkomaille — vai minun — jos palaan jälleen seminaariin. En tahdo olla itsekäs. Verta vuotavin sydämin, mutta silti hartaasti ja rehellisesti toivon ja rukoilen, että sinun onnenpäiväsi koittaisi."

Isa palasi kotiin seminaarista juhannuksen aikana yhdessä isänsä kanssa, joka oli tullut häntä Kajaaniin vastaan. Hän palasi kotiin hyvin heikkona, sillä pitkä matka oli rasittanut häntä siihen määrään, että hän jälleen oli sylkenyt verta. Hän ei jaksanut lähteä edes pappilaankaan, vaan lähetti Sallylle sanan, joka heti seurasikin kutsua. Koko iltapuolen ystävykset juttelivat yhdessä, vaikkeivät entiset lempikeskustelut enää ottaneetkaan sujuaksensa. Sillä kun Sally tahtoi kuulla, mitä kirjallisuutta Isa kevään kuluessa oli lukenut, vastasi hän lukeneensa vain enimmäkseen raamattua ja käänsi puheen toisaalle.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Sally ja Isa, jotka olivat niin monta yhteistä iloa ja surua kokeneet, tapasivat toisensa. Pari päivää myöhemmin läksi näet Sally pitkälle matkalle, aina Murmannin rannikolle isänsä kanssa, jolle sikäläisen suomalaisen väestön sielunhoito oli jo useampana vuonna uskottu.

Vähitellen Isan heikontuneet voimat vahvistuivat rauhallisessa kodissa ja omaisten hyvässä hoidossa. Hän joi joka aamu lämmintä maitoa, käveli mäntymetsässä ja koetti olla mahdollisimman varovainen. Pappilassa hän kävi usein, vaikka Sally olikin poissa, lukien ääneen rouva Thauvónille tai tehden käsitöitä hänen kanssaan. Ja iltasin istuessaan yksin pienessä ullakkokamarissaan hän jatkoi jälleen päiväkirjaansa. Tuon pienen vihkosen, jonka nimenä on "Aftontankar tillegnade Ljungblomman af hennes Pensée" (Ilta-ajatuksia, omistetut Kanervalle hänen Orvokiltansa), oli määrä Sallylle säilyttää kaikki Isan ajatukset ja pienet tapaukset sinä aikana, jolloin ystävä oli poissa kotoa. Sillä vaikka Lydia Lagus olikin Isalle kaikkia muita ystäviä kalliimpi, osoittavat tämän pienen vihkosen tiheään kirjoitetut sivut, kuinka rakas myös Sally oli hänelle.

Heinäkuun 7 p:nä kertoo Isa päiväkirjassansa, että hän yhdessä Sallyn äidin kanssa on lukenut "Salaminin kuninkaita".

"Miten ihana ja suurenmoinen se on!" huudahtaa hän. "Olen kovin ihastunut siihen. Kreikkalaiset ovat aina olleet lempikansani — nuo sivistyneet, isänmaalliset, runolliset muinaiskreikkalaiset nimittäin. Ihana, hurmaava satumaa! Minun mielestäni heidän muinainen suuruutensa on aina tuntunut pikemmin sadulta kuin todellisuudelta." Mutta sitten hän äkkiä innostuneena puhkeaa sanomaan: "Mutta miksi ihailisin vain Kreikkaa? — Ei! Suomi on yhtä ihailtava. Suomi,[Seuraavat lauseet on Isa kirjoittanut suomeksi.] sinä olet minulle yhtä rakas, yhtä rakas, yhtä mieluisa, sinä olet yhtä täynnä ihanuutta, runoutta, voimaa ja muinaismuistoja! Kalevala on minusta yhtä ihmeellisiä ja jaloja muistoja täynnä kuin Iliaadi ja Odysseyakin — Kalevalan urhot: Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen — kyllä ne piisaavat Herkuleelle, Theseylle, Akilleylle ynnä muille. Maamme, kansamme — kaikki ovat yhtä ihmeteltäviä; Pindaroa, Homeroa, Sofoklesta ynnä muita kyllä vastaa Runebergimme, Topeliuksemme, Stenbäck — Lönnrot ja monet muut."

Isan suurimpana ilona tänä kesänä olivat postipäivät, jolloin hän sai ystäviltään kirjeitä. Oikea onnenpäivä siinä suhteessa oli heinäkuun 14:s, sillä niinkuin hän päiväkirjassaan kirjoittaa, sai hän sinä päivänä kirjeitä "kahdelta rakkaimmalta naisystävältään", Lydialta ja Sallylta sekä kolmannen "parhaimmalta miesystävältään". Hän oikaisee kuitenkin heti: "Ei! Hän ei ole minun ystäväni, hän on vaan hyvä tuttava minulle, mutta meitä yhdistää sielun sympatiia, vaikkemme ole toistemme kanssa montakaan sanaa vaihtaneet — me olemme vain ajatelleet — ja katselleet toisiamme. Minä ihailen häntä suuresti."

Tämä hyvä tuttava, käyttääksemme Isan omia sanoja, oli sama nuori runoilija, josta hän jo edellisenä syksynä oli kirjoittanut Sallylle ja toivonut saavansa nähdä häntä, J.H. Erkko.

Erkko, joka vuotta aikaisemmin oli tullut seminaariin kuin Isa, asui neiti Soldanin luona ja siellä Isa epäilemättä oli joskus tavannut hänet. Neiti Soldan oli kiintynyt kumpaankin oppilaaseensa, joiden lahjat kävivät niin samaan suuntaan, ja useasti lukukauden aikana oli hän koettanut viedä heitä yhteen varsinkin huomattuaan, millä ihastuksella Erkko seurasi nuorta runoilija-neitosta. Isaa kiusasi kuitenkin neiti Soldanin hyväntahtoinen välittely, ja jos hänen tunteensa Erkkoa kohtaan oli muuta kuin hänen runottarensa ihailua, niin ei hän sitä ainakaan seminaaritovereilleen osoittanut. Mahdollista on kuitenkin, että jollei kuolema olisi katkaissut niin varhain hänen elämäänsä, tuo ystävyys helpostikin olisi voinut muuttua syvemmäksi ja kiihkeämmäksi tunteeksi.

Vähää ennen Jyväskylästä lähtöä oli Isa käynyt hyvästijätöllä neiti Soldanin luona ja salin pöydällä oli hän silloin nähnyt kokonaisen pinkan Erkon vasta ilmestyneitä runoja. Huoneessa ei sattumalta ollut ketään, ja silloin nuori tyttö, seuraten äkillistä mielijohdetta, kirjoitti ylimmän runovihon kannelle Erkon nimen alle seuraavat kolme sanaa: "Nuorukainen, maasi toivo!" Noilla sanoilla hän tahtoi, niinkuin hän päiväkirjassaan sanoo (14/7), antaa "ystävällisen varoituksen nuorelle runoilijalle, jonka elämä oli niin täynnä kiusauksia." Että Erkko arvasi, kuka nuo sanat oli kirjoittanut, oli suuri yllätys Isalle, mutta vieläkin suurempi oli hänen ilonsa nähdessään Erkon kirjeestä, että hän oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Isa käänsi Sallya varten ruotsiksi Erkon kirjeen, joka uudelleen suomennettuna kuuluu näin: [Alkuperäinen kirje joutui luultavasti liekkien uhriksi Parolan talon tulipalossa. Kursiveeratut sanat on Isa itse siteerannut suomeksi.]

"Uskallan lähestyä Teitä kirjeellisesti, koska toivon, että Teidän jalo sydämenne ei tiedä mitään niistä peloittavista ennakkoluuloista, jotka ehkä kahlehtivat useiden — samoihin oloihin sidottujen mieltä.

Uskallan sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, koska luulen, että jossakin määrin tunnen Teidän suuret, jalot ja korkeat pyrkimyksenne, joita olen seurannut sydämellisellä kunnioituksella ja — jollette paheksu sanojani — samalla myös osanotolla. Tämä kirje on kuitenkin lähinnä Teidän oman sydämenne aiheuttama.

Kolme jaloa sanaa yhtä jalosta rinnasta ovat kylläksi herättämään intoa ja rohkeutta.

Arvaamalla pääsin selville siitä, että nuo kolme sanaa: Nuorukainen,
maasi toivo! olivat Teidän kädestänne lähteneet.

Teidän sananne ihastuttivat minua suuresti ja nostattivat
selittämättömän tunteen rintaani.

Nuo sanat olisivat ehkä aivan liian suuret minulle, jolleivät ne samalla kiihoittaisi ja innostuttaisi jokaista nuorukaista. Jos milloin niin nuoruudenaikana ihmiset ovat valmiit toivomaan ja uskomaan itsestään paljon. Mutta jollei niin olisi, niin eivät nuoret olisikaan nuoria, eikä myöskään saataisi mitään suurta ja kunnollista maailmassa aikaan.

Pyydän anteeksi, että niin kernaasti siirryn yksityisistä asioista yleisiin. Tahdon vain vakuuttaa, että niin totta kuin Te sanoillanne annoitte minulle rakkaan ja kehoittavan muiston, niin totta tahdon minäkin ahkerasti käyttää Luojan antamia lahjojani rakkaan maani ja kansani kunniaksi, sillä palvellessamme omaa kansaamme palvelemme samalla koko ihmiskuntaa. ('Huomaatko hänen korkealle tähtäävää kunnianhimoansa', puhkeaa Isa kesken kaikkea Sallylle sanomaan.) Samalla minä myöskin uskon, että ilman luottamusta kahden välillä, ei voi saada mitään kunnollista ja arvokasta aikaan.

Koska Te olette niitä harvoja naisoppilaita seminaarissa, joiden tuttavuuteen minun on onnistunut päästä, niin toivoisin hartaasti saavani Teidän valokuvanne, ja vieläkin iloisempi olisin, jollette olisi loukkaantunut tästä kirjeestä, ettekä halveksisi kirjeenvaihdon jatkamista kanssani.

Iloista, nautintorikasta ja virkistävää kesää toivoo vilpittömällä ystävyydellä ja kunnioituksella

[Isan vastausta tähän kirjeeseen en ole onnistunut saamaan, mutta että he vaihtoivat ainakin jonkun kirjeen keskenään kesän kuluessa, on varma.]

"On hyvin jalostavaa ja kehoittavaa sielulle seurustella tai vieläkin paremmin olla kirjeenvaihdossa itseään etevämmän ihmisen kanssa. Olisitpa nähnyt, miten kaunis, haaveellinen ja hieno hän oli! Niin, kaikki, kaikki oli vain runoutta ja sopusointua tuossa nuorukaisessa. Erkko on nuori (noin 22-vuotias), tulinen, huima nuorukainen. Neiti Soldan, hänen äidillinen ystävänsä pelkää, että yhä kasvavat kiusaukset voivat saada hänet horjahtamaan hyveen tieltä; sillä hän on vielä niin kokematon ja herkkä kaikille vaikutteille. Hänen runonsa ovat myös joskus täynnä niin kummallista, kevyttä vallattomuutta, kun hän antaa runottarensa liian vapaasti leijailla tyttöjen ja heidän ruusuisten huuliensa ympärillä. Mutta alakuloisuus ja raskasmielisyys on sittenkin hänen luonteensa pohjasävel. Sitä todistavat useimmat laulut hänen runoelmiensa ensimäisessä vihossa. Ja ken hänet on nähnyt, sanoo häntä täydellä syyllä 'synkkämieliseksi'.

"Hän on nuori ja hän liitelee kuin perhonen kukasta kukkaan. Mutta sitä hän tekee vain runoissaan. Aivan kauniisti hän pysyttelee loitolla naisista. Mutta ne, jotka ovat keskustelleet hänen kanssaan, sanovat, että hän ujoudestaan huolimatta on tavattoman hauska, puhelias ja hieno seurassa. En minä ole paljon ollut hänen kanssaan. Joskus hän kuuluu olevan vallattoman iloinen, on neiti Soldanilla tapana kertoa."

Isan terveys oli kaiken kesää varsin epävakavalla kannalla. Niinpä hän kirjoittaa Lydia Lagukselle (19/7), ettei hän ole voinut lainkaan hyvin.

"Olen hiukan sylkenyt verta ja rintani on ollut kovin kipeä. Yhden
päivän makasin vuoteessa kovin sairaana; mutta se meni taaskin ohi."

Ja päiväkirjassaan hän elokuun alussa sanoo maanneensa kokonaisen viikon sairaana vilustuttuaan huviretkellä Jaakonpäivänä. "Rinta parkani ei siedä enää mitään."

"Ehkäpä on mieletöntä ajatellakaan enää seminaariin menoa," kirjoittaa hän Lydialle, "mutta koska kaikki ennustavat minulle kuolemaa, niin voinhan yhtä hyvin kuolla siellä, missä opin elämään." Ja päiväkirjassaan hän sanoo: "Joskus olen aivan varmaan luullut kuolevani — ja siksi en ole yhtään sietänyt kuulla puhuttavankaan Jyväskylästä. Viikon kuluttua minun pitäisi lähteä matkalle, mutta se tuntuu aivan mahdottomalta, kun rintani on niin kipeä."

Sairasvuoteella maatessa ja unettomia öitä valvoessa nousi Isan mieleen monta tuskallista ajatusta, sillä samalla kun hän aavisti kuoleman lähestyvän, mieli paloi yhä elämään. Tuollaisina synkkinä hetkinä, jolloin kuoleman pelko ja samalla toivo päästä rauhaan taistelivat hänen sielussaan, hän sepitti pari sävyltään synkkää ja epätoivoista runoa, joille hän on antanut nimeksi "Natt-tankar". Toinen niistä kuuluu näin:

Brusa, brusa vilda bölja! Storma, storma vilda bröst! Töcken än min himmel dölja, än för mig ej finnes tröst! Mörka skuggor falla neder öfver dig, du trötta själ, döden mot dig famnen breder, snart hon kramar dig ihjäl. Alla lifvets sorger — alla, stormar vilda, hemska, kalla, nu farväl!

Sista striden kämpas redan — O! hur ljuft att hvila få! Döden nalkas. Nå, än sedan? Hvila får jag ej ändå! Aldrig, aldrig får jag hvila, aldrig blir det lugnt hos mig; hvart än själen skulle ila, skulle du infinna dig spöke! som mig städs förföljer och min stjärnas glans fördöljer nu för mig.

Himmel! du mig nu förlossa! Gif mig uppå vägen ljus! Eller vill du mig förkrossa, så förtrampa mig i grus! Gör det snart och sluta striden! Nog jag smakat ren i tiden af dess rus.

    Ack! nu nalkas hvita andar
    och de gripa ren mig fast.
    Dödens sång med storm sig blandar;
    Allt sker tyst, men i en hast.
    Hörde ej du hur mitt hjärta
    nu utaf sin sista smärta
    stilla brast.

Ack! så sällsamt! nu finns ingen Isa mer på jorden här, hon med lätta englavingen svingat sig till ljusets sfär. — Nej! hon irrar ibland töcken, uti rymdens vilda öken, utan frid.

[suom.: Kohise hurja aalto! Myrskyä hurja rinta! Pilvessä on vielä taivaani, ei minulle vielä lohtua löydy! Mustat varjot laskeutuvat ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut pian. Kaikki elämän surut kaikki kurjat, kammottavat taistelut lausuvat nyt jäähyväisensä. — Viimeistä taistelua jo taistellaan. — Oi, miten suloista saada levätä! Kuolema lähestyy. No, mitäs siitä? Levätä en kuitenkaan saa! En koskaan saa levätä, ei koskaan mieleni saa rauhaa, sielu kulkekoon minne hyvänsä, aina sinä, kummitus, joka alituisesti seuraat minua, ilmestyisit ja peittäisit minulta tähteni valon. — Taivas, vapahda minut! Valaise tieni! Tai jos tahdot musertaa minut, niin tallaa minut tomuun! Tee se pian ja lopeta taistelu! Kylläkseni olen jo sen kohinasta saanut. — Oi! nyt lähestyvät valkeat henget ja tarttuvat jo minuun. Kuoleman laulu yhtyy myrskyn ääneen; kaikki käy hiljaa, mutta nopeasti. Kuulitko miten sydämeni tuskasta nyt hiljaa pakahtui. — Oi, miten kummaa! Nyt ei Isaa enää ole maailmassa, kevein enkelinsiivin hän liitää valon valtakuntaan. — Ei! hän harhailee pilvissä, avaruuden autiossa erämaassa rauhatonna.]

Vaikka epäilemättä olisi ollut paljon järkevämpää, jos Isa olisi jäänyt kotiin, matkusti hän sittenkin elokuussa Jyväskylään. Matkalla hän oli hyvin heikko ja kävi Kuopiossa lääkärin puheilla, joka kehoitti häntä palaamaan kotiin; mutta sittenkin Isa jatkoi matkaansa, sillä hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä jatkaa opintojaan. Perille tultuaan oli hän jälleen useita päiviä sairaana ja "sylki paljon enemmän verta kuin matkalla. Mutta se johtui vain mielenliikutuksesta", vakuuttaa hän Sallylle kirjeessä (29/8).

Mielenliikutus johtui varmaan siitä, että Isa Jyväskylässä kohtasi jälleen Lydia Laguksen, joka oli jäähyväisiä sanomassa seminaaritovereilleen, sillä Kaarlo Bergbom oli kutsunut hänet Helsinkiin, jotta hän samalla, harjoittaessaan lauluopintoja neiti Mechelinin johdolla, esiintyisi Suomalaisessa teatterissa laulukappaleissa. Lydia Lagus viipyi kuitenkin Jyväskylässä vain kolme päivää, ja sinä aikana toverit hänen kunniaksensa panivat toimeen juhlan, jossa Isa itse lausui tilaisuutta varten sepittämänsä runon "Lydialle".

Lukukauden alussa heräsi seminaarin nais-oppilaiden keskuudessa ajatus perustaa yhteinen lukuyhdistys eli konventti, jossa "eri luokkien oppilailla olisi tilaisuutta lähemmin tutustua toisiinsa ja jossa keskusteltaisiin päivän polttavista kysymyksistä sekä oppilaiden tulevasta tehtävästä ja kaikesta, mikä koski kansakouluja ja isänmaata", niinkuin Isa selittää kirjeessään Sallylle. Isa oli hyvin innostunut tähän uuteen yritykseen ja lukuyhdistyksen ensimäiseen kokoukseen hän "kaikessa kiireessä" sepitti runon "Kutsu taistohon", joka muotonsa puolesta on kaikkein parhaita hänen tuotteitansa ja josta selvemmin kuin mistään muusta runosta voimme nähdä, miten paljon lupauksia ja kehitysmahdollisuuksia hänessä piili. Se kuuluu näin:

Maailmassa raivoaapi sota alinomainen, kunnes valo vallan saapi yli öisen pimeyden. Pimeydellä vielä valta suuri Suomenmaassa on, kunnes pilvipeitteen alta koittaa päivä sumuton.

    Ylös, Suomen nuoret naiset!
    Lähtään mekin taistohon!
    Vaikk' on voimat vajavaiset,
    ehkä apuna ne on.
    Kyllä kutsumus on suuri —
    lähtään matkahan nyt vaan!
    Pimeyden jäykkä muuri
    kerran maahan kaadetaan.

Valon lippunen jo liehuu, kutsuu sodan kunniaan. Veri urhon rinnass' kiehuu, neiden posket punottaa, sydän hehkuu, silmä loistaa, liehuessa lippusen — suokoon Luoja hänen poistaa Suomestamme pimeyden!

Onnee sulle, sointusalle kielellemme ainian! Julista jo maailmalle ajan tulleen armahan. Ajan, jona arvon kantaa riennot ihmishenkien, ajan, joka voiton antaa valon sotaurhoillen!

Siis sä, Suomi, pääsi nosta muiden maiden rinnalla! Itsellesi maine osta hikes, veres hinnalla! Vielä kerran päivän koitto valkeneepi Suomelle. Sodan päättyessä voitto tunnustetaan valolle.

Armoo valon lähtehestä anokaamme ainian! Muutoin intomme ei kestä: pimeys vie valtikan. Kyllä vastuksemme voittaa lempi, väsymätön työ. Kyllä aamu kerran koittaa, vaikka synkkä viel' on yö!

Lukuyhdistyksestä kertoo Isa myös Lydia Lagukselle seuraavassa kirjeessä, joka muuten on ainoa suomenkielinen kirje, joitakuita pieniä kirjelippuja lukuunottamatta, jonka olen onnistunut saamaan (31/8):

"Me olemme ruvenneet pitämään lukuyhtiöitä joka maanantai-ilta. Yksi on vasta ollut. Siellä luettiin sanomalehtiä ja 'diskuteerattiin' 'af hjärtans grund'. Enimmästi kaksittain ja kolmittain käveltiin lattialla ja 'resonerattiin'. Mutta Isa oli koko illan ihan yksinään. Lukuyhtiön avaamiseksi lausuin minä erään runon ja toverit olivat muka niin kohteliaita, että taputtivat käsiään ja huusivat hyvä, hyvä!"

Samassa kirjeessä kertoessaan eräästä huviretkestä puhkeaa myös hänen kaipauksensa esille:

"Tänä päivänä oli meillä huvimatka Kiusaniemelle. Kyllä Sinä tiedät minkälaista siellä on elämä. Oli nyt kuitenkin hupaisempaa kuin mennä kesänä, jolloin kaikki olivat ihan outoja. Sieltä tultua pyysi neiti Forsberg minua luoksensa… Me lauloimme siellä ja minä lausuin erään runokappaleen ja luin ääneen erään kertomuksen Kristina Nilsonin lapsuudenkodista. Se antoi minulle aihetta ruveta sinusta puhumaan ja se oli niin suloista … Lydia, jos Suomenmaa kerran antaa sinusta saman todistuksen kuin Ruotsi siinä antaa tyttärestään, niin itkee Isa ilosta.

"Jos minut unohtaisitkin — seuraisi Sinua kuitenkin tulinen, sammumaton lempeni ja heikko esirukoukseni kuolemaan asti."

Huonetoverinaan oli Isalla nyt Gusti Demander, ja eräänä iltapuolena syyskuun keskivaiheilla nuoret tytöt läksivät yhdessä luokkatoverinsa, Maria Lönnrotin [Elias Lönnrotin tytär, kuoli keuhkotautiin 1873.] luo, joka ei ollut sisäoppilaana seminaarissa, vaan asui yksityisessä perheessä kaupungilla. Tytöt olivat keskustelleet hyvin vilkkaasti, varsinkin Isa oli innostunut siihen määrään, että hänen poskilleen nousi kirkas puna. Kotimatkalla, heidän noustessaan jyrkkää mäkeä ylös, sai Isa äkkiä kovan verensyöksyn, ja tuon kohtauksen jälkeen ei hän jaksanut enää olla mukana tunneilla. Neiti Lydecken otti hänet nyt luokseen asumaan, jotta tytön ei tarvitsisi päivisin maata yksin huoneessaan ja jotta hän saisi tarpeellista hoitoa.

"Et aavista kuinka sairas olen ollut ja yhä vielä olen. Istun neiti Lydeckenin keinutuolissa tyynyjen ja peitteitten välissä, sillä en saa istua pöydän ääressä… Tultuani tänne on minulla ollut seitsemän kertaa verensyöksy. Voithan arvata, kuinka heikoksi sellaisesta verenhukasta olen tullut — ja kun veri on liikkeellä, niin saan kuumetta ja päänsärkyä kaiken muun lisäksi. Olen maannut lähes kaksi viikkoa. Neiti Lydecken on hyvin ystävällinen ja hellä ja pitää minusta äidillistä huolta. Hän ei salli kenenkään muun yöllä maata luonani. Kaikki muutkin opettajat ja toverit osoittavat kilpaa ystävällisyyttään minulle raukalle. Joka päivä saan kukkia, omenia, limonaadia, punssia tai hilloa. Varsinkin neiti Soldan ei tiedä miten ilahduttaa ja hyvitellä 'pikku Isaa'.

"Saa nyt nähdä, miten minun käy. Kukapa tietää, vaikka Jumala meille käsittämättömässä säädöksessään olisi päättänyt katkaista Isan elämän, joka vasta on alullaan — mutta kai Hän tietää, milloin oikea aika on tullut. — Jospa Jumala opettaisi minua oikein tuottavasti sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta voihan se myös olla, että saan vielä kauan elää. Jumala yksin tietää."

"Nyt en uskalla enää kirjoittaa, sillä tämä ponnistus voi käydä minulle kalliiksi… Kirjoita pian, — ehkä Jumala sallii minun kokea vielä sen maallisen ilon, että saan kirjeitä teiltä.

"Rakas Sally, älä ole huolissasi terveyteni vuoksi, vaikka näin valmistamatta kirjoitan sinulle. Olen varma siitä, että Jumala johtaa kaikki parhaaksi."

Usein Isan ajatukset tänä sairauden aikana kulkivat kotiin omaisten ja ystävien luo ja usein hän puhui heistä ja lapsuudenajastaan tovereillensa. Mutta sama ilo ja rauha kuin pohjoista kotiseutuaan ajatellessa ei täyttänyt hänen mieltänsä, kun ajatukset liitivät etelämmäksi, Lydian luo. Tuskalla ja kärsimättömyydellä hän odotti häneltä kirjeitä, ja ilo ja pettymys vaihtelivat hänen mielessään sen mukaan toiko posti hänelle tietoja rakkaimmasta ystävästään vai ei. Ikäväänsä hän usein valittaa Lydian sisarelle, Thildalle pienissä kirjelipuissa, ja haikeutta piilee seuraavienkin sanojen takana, joilla hän lopettaa erään kirjeensä Sallylle. "Tänään sain kirjeen Lydialta, vain pari sanaa; hän moittii minua siitä, etten ole kirjoittanut." Ja kirjoittaessaan Lydialle neiti Lydeckenin luota (11/10) ja kerrottuaan sairaudestaan ei Isa voi hillitä suruaan ja ikäväänsä, vaikka se puhkeaakin esiin vain hiljaisena resignatsioonina:

"Ehkäpä nyt viimeistä kertaa kirjoitan sinulle… Minun täytyy vihdoinkin ruveta uskomaan, että kirjeeni vain rasittavat sinua… Älä syytä kuitenkaan itseäsi, jos joskus huomaisit kylmenneesi. Eivät mitkään lupaukset ja vakuutukset enää tule kysymykseen. Mutta kuule, Lydi, jos joskus illalla maata pantuasi, kun kaikki on hiljaista ympärilläsi, ajatuksesi liitäisivät entisiin aikoihin ja mieleesi ehkä muistuisi seminaari, kuutamo-ilta, joulu tai keväinen yö, niin ehkäpä silloin silmääsi kirpoaa kyynel — haikea kyynel — muistuttaen sinulle Isan alakuloista sielua…

"Olen viime aikoina ollut aivan levollinen, vaikka olenkin sairas. Minulla ei ole mitään niin suurta toivetta, jota taivaallinen Isäni ei voisi täyttää. En vaadi mitään ihmisiltä; siksi olen tyytyväinen. On suloista rakastaa ja kieltäytyä."

Mutta Isan mieli muuttui heti iloiseksi, kun hän Thildan kautta sai tervehdyksen Lydialta tai kun Lydialta tuli kirje, joka uhkui entistä ystävyyttä. Niinpä hänen kirjeessään Lydialle (16/10) on myös aivan toinen sävy kuin edellisessä. "Älä ole huolissasi minun tähteni, kyllä toivon pian tulevani terveeksi", sanoo hän siinä. "Paranen nyt aivan varmaan, kun tiedän, että sinä olet sama kuin ennenkin."

Paria päivää myöhemmin Isa kirjoittaa jälleen Lydialle, tällä kertaa todellakin viimeisen kirjeensä:

"Nyt on minun paljoa helpompi erota seminaarista, kun et sinäkään ole enää täällä. Silloin olin terve sekä ruumiiltani että sielultani. Nyt olen kadottanut kaiken voiman ja halun elää. Olen vielä hyvin huono. Toiset pukevat ylleni ja suorivat hiukseni ja vähinkin sielun ja ruumiin ponnistus rasittaa minua siihen määrään, että henki voi siitä riippua!

"Jos olisin rikas ja eläisin ensi kesään, matkustaisin Italiaan. Ehkä Italian balsaminen ja puhdas ilma voisi parantaa keuhkoni. Vaan — ei — ei! — Tapahtukoon Jumalan tahto!"

Lokakuun 12 p:nä Isa muutettiin opettajatar Charlotta Forsbergin luo, sillä hänen pienessä kodissaan oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin seminaarin seinien sisällä, ja hiljaisuutta Isan ankara tauti ennen kaikkea vaati. Lukujen jatkamisesta ei voinut enää olla puhettakaan, ja Isa odotti nyt vain tietoja vanhemmiltaan, halusivatko he saada hänet kotiin vai voisivatko he lähettää hänelle matkarahoja, jotta hän pääsisi Helsinkiin jonkun taitavan lääkärin hoidettavaksi.

Sairaudestaan huolimatta oli Isa enimmäkseen ylhäällä ja pukimissaan, istuen tavallisesti ikkunan ääressä neiti Forsbergin keinutuolissa punaruutuinen shaali hartioillaan. Kasvoiltaan hän oli käynyt laihaksi, mutta poskilla paloi kirkas puna ja silmät olivat entistään suuremmat ja syvemmät. Usein toverit ja opettajat kävivät häntä tervehtimässä, ja monasti iltasin, kun hän oli hiukan virkeämpi, hän keskusteli neiti Forsbergin kanssa suunnitellen joululomalla matkaa Helsinkiin, jolloin hän saisi taas nähdä Lydian ja kuulla hänen laulavan.

Neiti Forsberg ja hänen sisarensa hoitivat Isaa hellästi kuin omaa lasta, mutta sittenkin tauti edistyi nopeasti. Ja voimien yhä heikontuessa Isan ajatukset irtaantuivat yhä enemmän elämästä ja kääntyivät sitä ratkaisua kohti, joka nyt selvänä väikkyi hänen edessään. Kovaa taistelua siinä kysyttiin ennenkuin nuori, palava sielu jaksoi nöyrästi taipua kovaan kohtaloonsa. Ja tuollaisena taistelun hetkenä hän kääntyi tuskassaan ainoan lohduttajansa, Jumalan puoleen rukoillen:

Hjälp mig min Gud i all min nöd, hjälp mig i plågor alla! Jag vill, min Gud, i lif och död mig i ditt hägn befalla. När jordens sorger trycka mig, jag finner endast tröst hos Dig, världen den ej finnes.

Det är ett under, store Gud med detta syndahjärta! Jag frambär mina klagoljud för Dig i all min smärta. Men när mig intet fattas här, jag ej din nåd, o Gud, begär, då är min fröjd i världen.

Blott då, när där ej finnes frid ej bot, ej hjälp för nöden, man flyr till Dig — i ångst, i strid, när man blir rädd för döden. O, hvarför, hvarför älska vi den onda värld, då vi dock bli i nöd af den ohulpne?

Låt Gud mig städs i lust och nöd min fröjd i Jesu finna, så skall jag öfver sorg och död en lycklig seger vinna. Om jag i glädjen älskar Dig, kan jag i sorgen hålla mig helt tryggt till Dig, o Fader!

[suom.: Auta minua, Jumalani, tuskassani, auta kaikissa kärsimyksissä! Mä tahdon, Jumalani, elämässä ja kuolemassa antaa itseni sinun huomaasi. Kun maailman surut painavat minua, saan lohdutusta vain sinulta, maailmassa sitä ei ole. — Mikä ihme, Jumalani, on tämä synninsydän! Kaikki huoleni kannan sinulle tuskanhetkenä. Mutta kun minua ei mikään vaivaa, niin en pyydä, Jumalani, sinun armoasi, silloin iloni on maailmassa. — Vaan silloin, kun maailmassa ei ole rauhaa, ei parannusta, ei apua tuskassa, me pakenemme sinun luoksesi — tuskassa ja taistelussa, kun kuolema kauhistuttaa. Oi, miksi me rakastamme pahaa maailmaa, kun se hädässä ei kuitenkaan voi meitä auttaa?

— Anna Jumala sekä ilossa että surussa minun löytää iloni Jeesuksessa, niin sekä surussa että kuolemassa saavutan onnellisen voiton. Jos ilossa sinua rakastan, niin surussakin voin turvata huoleti sinuun, oi Isä!]

Kaikkein viimeinen Isan runollinen tuote lie runo "I mörka stunder" (Synkkinä hetkinä), jossa seuraavin sanoin puhkeaa esiin hänen yksinäisyydentunteensa ja koti-ikävänsä sekä keskenjääneen elämäntyön tuottama huoli. Mutta samalla myös kaikesta maallisesta jo irtaantunut ja uutta, kirkkaampaa elämää kohti kohoava mieli:

Här dör jag ensam, utan vän, när lifvets dag tar ända. till norden, till mitt hem igen kan jag ej återvända; jag vissnar i min ungdomsvår, och intet öga skall en tår den glömda Isa sända.

O! hvarför Suomi! har ej jag mitt lif för dig fått gifva! Hur skulle här min lefnadsdag så kort, så gagnlös blifva? Jag har ej nått den drömmens höjd, hvars aning blott till himmelsk fröjd mitt hjärta kunde lifva.

Men knota får — och vill jag ej, då det är Herrens vilja. Att kalla bort mig nu — ack nej! Jag vill mitt hjärta skilja från jordiskt allt — och renad så mot ljuset — från min vass uppstå, lik strandens vattenlilja.

Kanske i himmelns blomstergård en plats mig Herren unnar, där jag uti den Högstes vård uppblomstrar och förkunnar med englarna för er, på jord Guds allmakts och Guds vishetsord med klara stjärnors munnar.

[suom.: Täällä minä kuolen yksin, ystävittä, kun elämän päivät loppuvat, Pohjolaan, kotiini en voi enää palata; minä kuihdun nuoruudenkeväänäni, eikä ainoakaan silmä vuodata kyyneltä unohdetun Isan tähden. — Oi! miksikä Suomi, en saanut uhrata elämääni sinulle? Miksikä piti elämäni tulla niin lyhyeksi ja hyödyttömäksi? En saavuttanut sitä unelmieni huippua, jonka aavistuskin saattoi täyttää sydämeni taivaallisella ilolla. — Mutta napista en saa — enkä tahdokaan, koska se on Herran tahto. Hän kutsuu minut nyt pois — oi ei! Sydämeni mä tahdon irroittaa kaikesta maallisesta — ja sitten puhdistuneena nousta valoa kohti kuin vesililja kaislikosta. — Ehkäpä taivaan kukkatarhassa Herra suo minulle paikan, jossa korkeimman huomassa voi kukoistaa ja enkelien kera julistaa teille, maan päällä, Jumalan]

Vielä viikkoa ennen kuolemaansa Isa kirjoitti Sallylle kirjeen (5/9), josta näkyy, ettei taistelu vielä lähimainkaan ole loppunut.

"Vielä en ole niiden joukossa, jotka ovat taistelleet taistelunsa loppuun tässä elämässä", kirjoittaa hän. "Vielä henki korisee rinnassani ja ilmaisee joka hetki olemassaoloaan… Minun on niin raskasta hengittää, mutta minun tulee kai helpompi olla, kun se lakkaa. Hikoilen myös yöllä, mutta pääsen siitäkin rasituksesta, kun sydän on kylmennyt. Kyllä Jumala rakkaudessaan tekee lopun kaikesta pahasta.

Kuinka suloista kuulla, että te rakastatte minua ja otatte osaa kohtalooni. Hyviä, ystävällisiä ja uhrautuvaisia ovat ihmiset täälläkin — vaikka minä olen paha, oikullinen ja kiittämätön. Sally! muistathan sinä Isaa — hän on aivan entisellään — surullista kyllä!

Parasta olisi minulle itselleni päästä kaikesta. Silloin muutkin pääsisivät minusta. Katkeruutta alusta loppuun, se on sittekin minun luonteeni pääpiirre. Oi, Sally, vuodata kyynel kylmän ja pahan sydämeni tähden pian lumi karistelee jäätyneitä kyyneliä sen yli ja sitten Huh! Mieleni on niin kaamea! Luulen, että minua paleltaa…

Minulla on monta matkan määrää: Italia — Visby — Helsinki — Puolanka — ja hauta. Voitko arvata minne matkustan? Eikö totta? Sinä rukoilet Isan puolesta, että Jumala antaa hänen matkansa päättyä hänen luokseen?

Sinä katsot niin surullisesti minuun. (Kuvasi on pöydällä edessäni.) Älä katso tuolla tavoin! Olen laulanut sinulle kauneimmat lauluni, vaikka koskeekin rintaani. Päätäni särkee tänään — mutta se ei merkitse mitään.

Saa nähdä, saanko nähdä vielä Puolankaa ja teitä kaikkia. Voisinhan minä saada levätä pikku Alicen [Sally Thauvónin sisar, joka kuoli aivan pienenä.] vieressä yhtä hyvin kuin täälläkin. En tahtoisi valittaa. Koetan sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi, Herra — mutta, mutta, tiedäthän, miten petollinen ihmissydän on."

Vielä seuraavana aamuna Isa kirjoitti muutamia rivejä Sallylle puhuen siinä suunnitellusta matkasta Helsinkiin. Ja ikäänkuin katuen edellisen-iltaista kirjettään hän lisää: "Eilen illalla kirjoitin sinulle pitkän kirjeen, mutta sitä en voi lähettää — muuten voisit luulla, että Isa raukka on tullut hulluksi."

Isan matkan määrä, hänen viimeistä kertaa kynään tarttuessaan, oli jo määrätty. Hänen ei tarvinnut lähteä kauaksi parannusta hakemaan, sillä kaiken tuskan ja vaivan vaimentaja, kuolema, toi hänelle parannuksen nopeammin kuin mitä kukaan oli saattanut aavistaa.

Kirkkaana ja kauniina valkeni marraskuun 12 p:n aamu. Yökylmät olivat jäädyttäneet järven laineet ja kirkkaana peilinä kimalteli Jyväsjärven selkä. Ensi kertaa tänä syksynä saivat seminaarin oppilaat luistinlupaa ja iloisin ja reippain mielin nuori parvi kiiruhti rantaan. Mutta tiellä heitä kohtasi odottamaton sanoma: vain hetki sitten, kello kymmeneltä aamulla oli Isa, kaikkien lempimä ja rakastama toveri, vetänyt viimeisen henkäyksensä. Noustessaan aamulla tapansa mukaan ja pukeutuessaan ylleen oli entistään kovempi verensyöksy yllättänyt hänet. Kerran vain kädet ennättivät rukoukseen taipua, kun uusi verensyöksy muutamassa silmänräpäyksessä teki lopun, ja eloton ruumis vaipui neiti Forsbergin syliin.

Kun toverit, keskeytettyään luistinretkensä saapuivat neiti Forsbergin asunnolle, lepäsi Isa kylmänä ja liikkumattomana vuoteella. Kaunis hän oli katsoa kuolemassansa, kuin marmorikuva, josta kaikki taistelun jäljet olivat kadonneet ja johon ikuinen rauha ja autuus oli leimansa painanut.

Mitä toverit tällä hetkellä tunsivat, sen Gusti Demander tulkitsee kirjeessään Sallylle (13/5 73):

"Minäkin uskalsin nimittää Isaa ystäväkseni, sillä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta nuorta tyttöä ennen häntä; minä rakastin häntä siksi, että näin hänessä ilmielävinä kaikki ne ominaisuudet, jotka muodostivat naisihanteeni. Isa oli pieni kanervakukka, sillä samaa suloutta kuin se levittää ympärilleen kuivalla kankaalla, saattoi myös Isa levittää ympäristössänsä. Kaikki, jotka tunsivat hänet rakastivat ja ihailivat hänen vaatimatonta olentoansa ja lahjakasta sieluansa, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan päälle…

Ihana oli Isan lyhyt elämä, mutta vieläkin ihanampi hänen kuolemansa. En koskaan voi unohtaa häntä sellaisena kuin näin hänet muutamia minuutteja hänen kuolemansa jälkeen. Siinä oli jotain niin ylevää, hurmaavaa, sillä kuolema ei ollut painanut häneen jäykkää, kylmää leimaansa, ei, päinvastoin hän makasi siinä aivan levollisena, rauhallisena, marmorinvalkeana kuin vasta syntynyt ihannekuva…

Tyhjän sijan on Isa jättänyt jälkeensä, joka ei hevillä voi tulla täytetyksi…"

Vasta kolme viikkoa kuoleman jälkeen Isan ruumis haudattiin, sillä odotettiin lähempiä tietoja ja määräyksiä Puolangalta. Pitkän matkan ja huonon kelin vuoksi ei ruumista kuitenkaan voitu kuljettaa kotiin, niinkuin Isa oli toivonut, eikä kukaan omaisista edes päässyt hautajaisiinkaan. Vain opettajien ja toverien saattamana kätkettiin Isan maalliset jäännökset maan poveen Jyväskylän hautausmaalla, ensimäisen syyslumen kietoessa luonnon valkoiseen verhaansa. Toverien laulettua hänelle jäähyväislaulun tulkitsi lehtori Järvinen lämpimin sanoin kaikkien läsnäolevien kaipauksen ja surun tunteet. Ja pienenä muistona jälkeenjääneille ystäville jaettiin painettu vihkonen, "Muisteliaisia" nimeltänsä, joka sisälsi viisi Isan parasta suomenkielistä runoa. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, 7 p:nä kesäkuuta 1874, kun Isan hautaa varjostavat tuuheat koivut olivat puhjenneet lehteen ja Lohijoki hautausmaan jyrkän rinteen alapuolella oli katkonut jäiset kahleensa, kokoontuivat seminaarin opettajat ja oppilaat jälleen Isan haudalle. Pieni valkea marmoriristi, toverien ja ystävien pystyttämä, kohosi nyt kummulla, jonka alla lepäävä vainaja oli vielä kaikkien kalliissa muistossa. Kaipaavien ystävien parissa oli myös J.H. Erkko, joka runossaan "Isa Aspin haudalla" kuvasi tämän nuoren neitosen puhdasta ja jaloa luonnetta sekä hänen palavaa isänmaanrakkauttansa seuraavin sanoin:

Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo, yön synkeydeltä rauhan valloittaa, siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.

    Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto
    sieluunsa Pohjan taivaspalosta,
    ja isänmaalle kunnia ja voitto
    säteili vienosti sen valosta.

    Ja siellä hälle sielun hartautta
    herätti salon syvä huokaus;
    siell' antoi rauhan, riemun runsautta
    kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

    Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä,
    ei rauhaa suo, se tahtoo valaista,
    kun päiväks' yön se näkis muuttuneena,
    silloinpa vasta löytäis lepoa.

    Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi
    valoa isänmaalle kantamaan,
    se rinnastansa levonlaulut ryösti,
    kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

    Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta
    maan lapsen kestää, tomu-asunnon:
    tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta
    taivaisten tulten asuinpaikka on.

    Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti
    kukinto-ajallansa neitonen;
    tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki,
    kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa, elämänne valoksi loistakohon synnyinmaan!

Kaksi voimakasta tekijää voimme huomata Isa Aspin elämässä: rakkauden isänmaahan ja rakkauden Jumalaan. Tosin molemmat nuo tunteet olivat hänessä vain alullansa, palavana toivona ja hartaana haluna. Samoin kuin hän toivoi kerran voivansa toteuttaa elämäntehtävänsä, samoin hän toivoi myös kerran löytävänsä Jumalassa rauhan levottomalle sielulleen. Koko hänen olentonsa oli kaipausta ja pyrkimystä eteenpäin, mutta vaikka hän ei eläissään ennättänyt mihinkään varsinaiseen päämäärään, ei jättänyt mitään valmista jälkeensä, niin herättää sittenkin koko hänen elämänsä ja olentonsa mitä lämpimintä myötätuntoa. Hänen syvästi lyyrilliset, enimmäkseen surunvoittoiset, syvää uskonnollista tunnetta ja herkkää luonnonrakkautta henkivät runonsa liikuttavat meitä yhtä syvästi kuin hänen elämänsä lyhyt ja yksinkertainen, mutta syvästi traagillinen tarina. Hän oli yksi noita monia, joiden toivorikas elämä loppui ennenaikaiseen kuolemaan — keväthallat Suomen henkisellä viljavainiolla, niinkuin tiedämme, ovat tehneet monta tuhoa — ja vaikka emme voikaan muuta kuin aavistaa kuinka pitkälle hän suotuisemman kohtalon käsissä olisi voinut kehittyä, niin näemme hänessä sittenkin tienraivaajan, joka oli mukana avaamassa ensimäisiä aukkoja koskemattomaan korpeen. Sellaisena Isa Aspin muisto on kauan säilyvä ja pysyvä rakkaana tulevienkin polvien parissa.

LIITE

ISA ASPIN RUNOJA

EN FANTASI.

Mitt hjärta längtat, längtar än, men hvart — det vet ej jag. Det klappar, längtande igen, ja mest i denna dag.

Dit ut till världen står min håg, den sväfvar, sträfvar bort; fast som en oceanens våg, är lif och lycka kort.

Dock, själen genom sorgens natt, mot morgonsolen ser; där lyckans stjärna, fast så matt, mot själens öga ler.

Den hviskar om min framtidsfröjd, om frid och stilla hopp: att än jag står på Famas höjd och uppå Pindens topp.

Fast fåfängt är mitt ljufva hopp, om fröjd och lyckligt slut. Min lyckas blomma ur sin knopp skall aldrig vecklas ut. —

Men nöjdt kan ej mitt hjärta bli, det längta vill ändå, fast själens ljufva fantasi sitt mål kan aldrig nå.

BARNDOMEN.

I fordomstid, när barn jag var och lefde fram de glada dar, jag ofta tänkte blott så här: hur ljuf, hur skön dock världen är!

Så säll jag tyckte vara mig, då jag på lifvets törnestig blott rosor fann, hvart än jag gick, jag glädjens rosor plocka fick.

I lekar lustigt tiden gick; så ljus var då hvar framtidsblick. Jag kunde icke ana då, att barndomsfröjden kan förgå.

Men ack! den tiden var så kort! Ren lifvets rosor bleknat bort; och törnens mängd i tusental mig bringat redan tunga kval.

Med bitter saknad mins jag än dig, ljufva, kära barndomsvän! Dig, sälla glada barndomstid, dig helga, ädla hjärtats frid!

Jag återfår ej mer min ro, ej mer min frid, min barnatro. Min barndomsvän ej finnes mer, mig minnet endast saknad ger.

Jag minnes ej min barndomslek, ej fläktar mildt min vårvindssmek. Jag endast nu en saknad har af all min fordna glädje kvar.

VÅRENS ANKOMST.

Yra dansa barnen alla ute — där blott glädjen rår. Ifrån alla munnar skalla ropet: "ack, nu är det vår!"

Ingen mera trifves inne, alla till det fria gå. Främst i muntert barnasinne synes ystra glädjen rå.

Ack! det är så skönt. Nu falla första vattendroppar ner. Åt dess första hälsning alla dansa, jubla mer och mer.

Solen värmer ren och tittar ifrån dunkla molnens rand. Första sommarfågeln hittar vägen till vårt fosterland.

Första gröna gräset hälsar solens varma morgonkyss; ifrån drifvans tvång hon frälsar blomman — ty där låg hon nyss.

Öfver allt sig barnen fröjda, hälsa jublande sin vän. Alla synas glada, nöjda, att en vår de fått igen.

Tungt det är vid läxan, sedan våren kom med lekar hit. Hon från fönstret tittar redan, lockar oss så gärna dit.

Men ju för vi läxan kunna — sade mamma — få vi gå. Ty hon vill så gärna unna äfven glädje åt de små.

Därför läsa vi beskedligt tills vi läxan kunna bra. Gladt vi springa sen — ty redligt vi vår fröjd förtjänat ha.

TIDENS DYRBARHET.

Ack, hur den tiden hastigt flyr! Ack, hur de år försvinna! Nu lifvets morgon ännu gryr, men höstens stormar hinna mig midt i lifvets solskensdag och snart står också arma jag bland andra ålderstigna. Snart bäddas grafven ock för mig, och ändad är min korta stig bland grafvens sammanvigda.

Ack, hur den tiden ändas snart, och lifvets dar försvinna! Jag lifvet ser med hastig fart, liksom en bäck förrinna; ibland en sakta, stilla älf, ibland som vilda forsen själf ses lifvet framåt ila. Men båda sluta vid ett haf, det är vårt sista rum, vår graf, där vi engång få hvila.

Hvarthän så hastigt, vandringsman, hvarthän, förutan hvila? Hvar månn' din resa ändas kan, hvart månn' du tänker ila? Ett mål dig säkert förestår, hvart än du utan hvila går, så skall dig målet hinna. Om lifvets tid var ganska rädd, snart står du invid grafvens brädd. Hvad har du där att finna?

Jo, Herren skall oss träffa där och kräfva pundet åter; vi som Hans fogdar voro här och rikes undersåter, förkofra skall Hans ego del med flit, med trohet, att ej fel hos oss Han måtte finna. Ty late tjänaren som har ej användt pundet som han bar, ett straff till lön skall vinna.

Se, veckorna och åren fly, och dagar, timmar ila. Hvar dag som kommer är en ny, de ej hos oss få hvila; de rastlös vandra blott sin gång och växa till en tidrymd lång, som bakom oss vi finna. Blott nyttan af hvad verkadt är, vi lämna kvar på jorden här, sen mänskolif förrinna.

Så låtom oss, när dagen är, hvar i sin stad så verka, för eftervärlden — att man, när vi somnat in — må märka, att också verk utaf vår hand har gagnat älskadt fosterland och de oss efterlefva. Och om vi glömmas i vår graf, göms verket ej i glömskans haf, dem seklen ej upphäfva. —

KVÄLLEN OCH HOPPET.

Hjärtat klappar stilla, stilla, lugn och frid i själen bor; när jag skild från världens villa här åt pennan anförtror: hvarje fröjd och strid, här i kvällens frid.

Hvarje smärta här jag glömmer, när jag skild från lifvets kval, här om stilla sällhet drömmer och om tusen fröjders tal, om den flydda tid, här i kvällens frid.

Hoppet lifvas i mitt hjärta, och var dyster tanke far med dess oro, med dess smärta bort — men ensam blifver kvar hoppets stjärna blid, här i kvällens frid.

Det är hoppets röst som klingar fast så tyst i hjärtat nu; lugn och frid i själen bringar, hviskar sakta: "lycklig du." Jagar sorg och strid, bort i kvällens frid.

Och om mörka tviflet jagar stundom hoppets lugna ro: efter dessa lugna dagar kommer kvällen till mitt bo, kommer hoppets tid, sen i kvällens frid.

TILL VÅR SLÄNDA.

God dag lilla Slända! Ett trefligt nytt år, af hjärtat — kanhända jag önska dig får.

Det säkert kan lända till nytta åt hvar, som du, lilla Slända på vingarna har.

På jorden — de skänker dig himmelen gaf — blott flitigt jag tänker, får jag ock däraf.

Kom ofta till alla som tycka om dig, till Norden den kalla, kom också till mig!

Och vintern förkorta, bebåda en vår, som är så långt borta. Men tiden förgår.

Blif länge en liten kamrat till de små och aldrig utsliten, du fröjda oss må.

Med sagor så sköna, med visor och sång, så vill vi belöna med jubel h var gång

din möda och sjunga ett välkommen dig. En vän för de unga, kom ofta till mig!

AFSKEDSSÅNG.

Farväl, du kära fosterbygd, farväl, du barndomshem! Du, lugna bäck, i dalens skygd, din afskedsvisa stäm! Sjung denna gång din vemodssång vid kort en afskedsstund, ty ack så snart i brådsam fart jag lämnar denna lund.

Farväl, du sköna fosterdal! Farväl, min faders bo! Du sköna lund i skogens sal, du stilla, öde mo! O, susen än' — er unga vän skall snart från Eder fly. I fjärran land, från hemmets strand skall hennes framtid gry.

Farväl, du dyra fosterjord, farväl, mitt bardomslif! Din sista suck, sitt afskedsord nu ur ditt hjärta gif! Du älsklingsdal, och blommors tal, o, doften än en gång. Du fågelsvärm, mitt hjärta värm än med din afskedssång!

Hvart berg, hvar sten i denna dal, jag hviskar Er farväl! För alla Er af smärtans kval tärs bittert nu min själ. Min sista blick min afskedsnick jag skänker alla Er Månn' nånsin jag i lifvets dag Er, dyre, återser!

Men om jag dröjer långt från Er och synes mer ej till, och ingen vän Ni komma ser, som så Ni älska vill — så hör, o al! I skogens sal, du susa än mitt namn! Du lugna bäck, ur böljan väck min bild uti din famn!

Så kommer han engång till Er, min käre barndomsvän, och hör mitt namn, min bild han och minnes så mig än. Han tänker då: "För mig också Er vän engång var kär." Och tyst mitt namn han suckar fram — och drömmer om mig här.

TILL MIN FANNY OM VÅREN.

Våren har kommit och fåglarnas skara kvittrande fyller vår löfrika skog. Fria de gungande böljorna fara framåt — sen solen bort fjättrarne tog.

Blomman har öppnat strålande ögat, leende blickar till himmelen blå. Vintern var kulen, det stormat och snögat. Ack! huru våren är härlig därpå.

Ack! huru ljufligt från vintrarnas dvala väckas till lifvet af vårvindars kyss: höra hur muntert båd' lärka och svala kvittra i luften — den klanglösa nyss.

Andas den doftande luften af alla tusende blommor i lysande glans, höra hur muntert nu tonerna skalla fram ifrån barnens lekar och dans. — — — — — — Fanny! Se våren du äger i lifvet! dofta som rosen i skönhetens prakt. Dig är ett hjärta så känslofullt gifvet, sjung och beundra du Skaparens makt.

Lek du som böljan i oskuldens tider, kvittra som fågeln i skogarnas sal. Vet du, min Fanny! att tiden den lider, hösten oss hinner med sorger och kval.

Innan den kommer — o! må vi besinna hur den är dyrbar dock, barndomens tid. Lugna vi möta då hösten och vinna slutligt som lön endast sällhet och frid.

DEN OBEKANTA KÄNSLAN.

Hvad är det väl för en känsla, som mitt hjärta så kan fängsla, som har röfvat bort min ro? Samma känsla nätter, dagar sömnen från mitt öga jagar, jagar bort min barnatro.

Ej jag visste, att den känsla, som man kallar kärlek — fängsla så mitt hjärta nånsin kan. Men nu vill jag äfven fråga: föremålet för min låga — är det värkeligen — han?

Är det han, den sköne, lärde, som med sommarn far sin färde, kommer åter hvarje vår? Unge mannen — som ett hjärta stal utaf en liten snärta — en student på tjugo år?

Jo han är det. Hur mitt hjärta klappade af fröjd och smärta, när jag blygt för honom neg! Höll det då ej på att brista? Och jag själf min fattning mista? Men jag bara stilla teg.

Hur han såg på mig! Jag kände, att mitt hjärta slog och brände, när han sade mig farväl. — O! jag kan det ej förklara — Sköne yngling! — hvilken snara är ditt öga för min själ! —

Hvarför är det ock mitt öde: att fast arma hjärtat glöde utaf idel kärleksbrand, måste kall min blick dock vara, och jag får ej mig förklara, lösa hjärtats tunga band?

Arma flickor! så vi alla synas hårda, stumma, kalla, så oss tvingar ödets hot. Säga vi väl hvad vi tänka? Hvad för nöje kan oss skänka: tiga — säga tvärtemot?

Ser ni! Det är konvenancen, som oss håller på distancen, det är dygd och kvinlighet! Hvad det likväl plär oss kosta, att sålunda hyckla måsta — hvar förälskad flicka vet.

Ja, vi måste oss behärska, aldrig säga om vi älska, synas kalla liksom is! Dock, vi äga ock ett hjärta, känna både fröjd och smärta, fast vi lefva på vårt vis.

Men när ensam här jag tänker, här min kärlek åt mig skänker mången ljuf, orolig stund. När jag tänker på hans öga, på hans sätt, det ädla, höga; skrattet på hans purpurmund.

På hans blickar fast så kalla, när jag tänker på dem alla, tryckande på hjärtat sen, känner jag med ljuflig smärta, att mitt varma, unga hjärta klappar nu för gossar ren.

Likväl är det dumt kanhända — kanske kan för mig det lända blott till ånger och till skam. Visste mamma, må hon bäfva, att mitt unga hjärta häfva vågar — kärlekssuckar fram.

Tyst mitt hjärta! Skäms du icke? Vet, att alla gossar blicke lika ömt på hvar och en. Aldrig skall jag älskad blifva, fast jag är så snabb att gifva kärleken åt honom ren.

Visste han, den stolte, sköna, skulle han din kärlek löna med ett löje, fullt af hån. Klappa icke hjärta, varma! Tystnen, lidelser, som larma! Känslorna! — till hvila gån!

"Jag kan icke!" så du svarar; men jag ännu dig förklarar: han en annan älskar nu. Kan du ej förstå, — att tvenne han ej älskar, mig och henne? Därför klappa icke du!

Skulle du, mitt unga sinne, med din ungdomsglöd därinne täras och för dystras? — Nej! Unga hjärta! gläds åt lifvet; ej för sorg det blef dig gifvet och för kärleksgriller ej.

TAMMISAAREN NAISSEMINAARIN AVAJAISTEN JOHDOSTA.

Kallis päivä ompi tämä armahalle Suomelle, kun nyt taasen heräjääpi uudet toiveet hänelle sivistyksen, valkeuden ovet toiset aukaistaan, senpä tähden riemuäänet kaikuu yli Suomenmaan.

Tänne oomme kokoontuneet valmistumaan toimehen: kylvääksemme valon siemen Suomen lasten syömmehen. Suloinen on tehtävämme, jos se oikein tehtänee. Luoja taivaan kylvöllemme kasvun runsaan antanee.

Avara on isänmaamme, laajat peltoalat siinä kylvöö oottaa pellot, joita vuosisadat perattiin. Rientäkäämme, neidot nuoret, kylvämään sen sarkoja! Lemmellämme holhomahan noita taimiparkoja.

Kiitos Hälle, joka sääsi naisellekin oikeuden: kalliin isänmaansa eestä elää, kuolla, myöskin hän! Miks' ei hän sais' yhtä hyvin isänmaata hyödyttää? Oisko hänen Luoja luonut, että mieltään tyydyttää semmoisissa askareissa, joissa vuosisadat hän usein nähtiin kuolettavan suuret riennot sydämen?

Nyt on ajat muuttununna hälläkin on arvonsa. Hyödyksi nyt isänmaalle käyttää hänkin voimansa. Lemmellänsä kasvattaapi hän ne pienet taimet nyt. Kerran kasvun kauniin saapi kun on työnsä päättänyt.

Suomenlahden suulla myöskin tänään kokoontunehen tiedämme vihittäväksi samaan pyhään toimehen, neitosia isänmaamme, siskoja myös meillekin; sillä kumppania saamme toimehemme heistäkin.

Siskoinamme tervehdimme samaan vaikutuksehen heitäki, ja syömestämme heille suomme siunauksen. Eri kieli ompi meillä, vaan on samat pyrinnöt, sama maa ja sama kansa, samat työt ja elännöt. Ne on siteet, jotka meitä toisihimme yhdistää. — Levitköhön tiedon valo, isänmaamme eläköön!

PORTHANIN MUISTOJUHLANA.

Me juhlan tässä vietämme muistoksi Porthanille. Jos ken on arvon ansainnut, niin kuuluu kait se sille, jok' eestä maamme armahan niin paljon toimitti. Ken enemmin on tehnynnä kuin teki Porthani?

Hän on se, jonka mielehen juolahti ensi kerran, ett' ollut muinaisuutta on Suomellai jonkun verran, ett' löytyi monta aarretta, joist' ei viel' tiettykään; ja senpä tähden rupesi hän niitä etsimään.

Vaikk' alla synkän peittehen lepäsi aartehemme, hän sieltäkin ne ilmitoi ja saatti etehemme. Ne aarteet, joista hälle on ikuinen kunnia, on muinaissadut, runomme ja meidän historja.

Hän suomalaisen luontoa kun tutki, löysi siellä avuja, joita huomattu ei oltukahan vielä: se tyly ulkomuoto vaan ol' peite sielujen, joihinka Luoja laskenut ol' suuren rikkauden.

Hän muinaisuuden Suomenmaan kun valkeuteen veti, myös tulevista tarpeista hän rakkaan huolen piti, opettajana monelle. Hän alku onpi niin tietoihin, jotka kauttansa myös meihin kylvettiin.

Ja seuraellen polkujaan me eestä isänmaamme myös voimamme ja hikemme ilolla uhratkaamme! Ja siunaellen muistoaan nähkäämme siitä myös, ett' toimi, lempi, uutteruus voittaapi joka työss'.

Porthan on pellot perkanut ja raivannunna tiemme; me taasen peltoon valmiisen nyt kevätkylvön teemme. Ja tulevaiset suvut meit' on siitä siunaavat, ja vaivoistamme hedelmät on heille tulevat.

TILL LJUNGBLOMMAN.

Ack! hvad jag är glad igen, och så tacksam i det samma: hej! jag kan för dig, min vän, ej med ord min gläjde stamma; men jag tror, att själf du vet samma lilla hemlighet: att i hjärtat glädje känna, men ej finna ord ändå, att det rätt uttolka få.

Egen älsklingsblomma! tag mot mitt tack! fast den är ringa; men ett bättre offer jag kan ju icke nu dig bringa. Ack! hur nordiskt, friskt och rent, med förnöjsamhet förent låter ej ditt bref! Jag längtar liksom svalan dit igen! Ack, jag kommer snart med den.

Roligt är ju äfven här, då man får sig mycket lära; men i minnet ständigt är norden — och mitt hem, det kära. — Liksom svalans är mitt lif — O! Du store Fader! gif att som hon, jag kunde verka: glädja, gagna helst ett grand så min nästa och mitt land; —

långt mitt bref nu blifvit har, sluta måste jag det redan, fast så mycket vore kvar att dig säga — men och sedan när vi träffas, du och jag, skola vi ju natt och dag allt berätta för hvarandra? Hälsa hjärtligt hvar och en af de kära — från Penséen.

SELMA OCH MOLNET.

Selma satt en aftonstund i en liten blomrik lund vid det höga fjället, — men till jorden icke var fästad hennes blick så klar, den var höjd i stället upp mot himlaranden, hvar aftonrodnan underbar purpurmanteln bredde.

Sakta rördes Selmas mund där i fridfull aftonstund och man hörde orden: "hvarför, hvarför skaptes jag, att min korta lefnadsdag dväljas lågt på jorden? Hvilken ljuf och härlig lott är det dock, som molnet fått! Hon kan högt sig svinga.

"Hvarför får ej också jag lätt och fri med ljuft behag mig i luften höja? Där jag blefve ljus och skär liksom hvita molnet där, finge purpurslöja; och till jordens kval och grus finge från en sfär så ljus jag befriad blicka." —

I det samma Selma såg, hur i tyst och långsamt tåg ner ett moln sig sänker. Ner det sjönk vid Selmas fot, blomman som det tog emot, det med dagg bestänker. Selma hör en stämma då mild och vek ur molnet gå och den hviskar sakta:

"Klaga, mennskobarn, ej du, ty din lott långt mera ljuf är, än mina öden: ty af stoftet född i dag ren i morgon väntar jag af detsamma döden. — Mellan jord och himmel blott ständigt sväfva är min lott och i gråt upplösas. —

"Men du finnes evigt kvar, ty ditt lif ej ände har, och du skall få höja dig långt högre upp än jag, och din sällhets sommardag skall för evigt dröja. — Vandra nöjd din lefnad här, och din längtan, ditt begär ställ till rätta hemmet!"

FRANZÉNIN MUISTOJUHLANA.

Kokoontuneet emme suotta liene tänne? Emme niin. Tänään täyttyy sata vuotta päivästä, jon' havaittiin tähti Pohjan taivahalla, yli Suomen loistellen, säteitänsä yli muiden maiden myöskin heitellen.

Franzén oli tähden nimi: kuk' ei häntä tuntisi? Kuka suomalainen häntä lemmellä ei mainisi? Suomessa on synnyinmaansa: täällä tähti ilmestyi; täällä häneen runotarki ensi kerran mielistyi.

Emme häntä siitä tahdo kovin paljo soimata, että jätti kotomaansa, muualla sai kotonsa: Pohjantähti taivahalla monta maata valaisee; kuka sitä omanansa, yli muita, mainitsee?

Lappalainen tuntureilta sitä riemuin katselee; samoin Kreikan taivahalla sama tähti loistelee. Niinpä Franzén. Monet kansat hänen näit ja ihastuit; sillä hän on aikanansa, loistellunna yli muit'.

Yksi maa on liian ahdas runoniekan hengelle; maailmat on hänen; — taivas kuuluu myöskin hänelle. Suuret aatteet, suuret riennot ovat kaiken maailman. Suuret miehet, suuret työnsä samoin joka ainoan.

Aika rientää. Ihmislapset nielee hauta pohjaton; työnsä seuraa heitä; — mutta kuolematon henki on. Hengen työt ja suuret riennot yli muiden seisovat. Muistonsa on vuosisatain jälkeen tuoreet, rakkahat.

Tuoreena ja rakkahana pysyy muisto Franzénin; nimensä hän piirustanna töihinsä on ainakin. Suomi kyllä häntä muistat; sinun on hän poikasi. Ikuisesti mielehesi kätket nimen Franzéni.

LYDIAN PÄIVÄNÄ.

Armas aamu valkenee, taivas synkkä selkenee, Varpu pieni laulellen sanoo aamun tullehen; tuuli herää hiljalleen, panee aallon läikkyilleen; kukat, lehdet nuppujaan rupeavat aukomaan.

Herää, Lyydi, unestais, ettei sua kukaan sais hitaammaksi luontoa syyttömästi soimata! Avaa silmäs sininen, kukka pieni, hymyillen, joudu äänes yhtehen liittään kanssa lintusten.

Lyydi! sulle toivottaa sydämestä rakkaasta kaikki tässä olevat, että päiväs tulevat olisivat onnea, rakkautta, rauhaa täynnä — ja sun mieles ain' iloinen ja raitis vain!

LYDIALLE.

Yks' pieni lintu lennähti nyt äsken kuusehemme, hän siinä laulaa ennätti, jo rientää tyköämme. Ken sijansa nyt täyttänee? Ken illoin, aamuin laulanee nyt iloksemme täällä?

Oi! kauan suree kuusemme ja muistaa laulujansa! Oi! kauan kaipaa sielumme tääll' laulurastastansa! Sun sijas' kauan tyhjä on, vaan ikuisehen muistohon sun aina kätkenemme.

Sä riennät pois — oi! vieköhön myrskyjen maailmasta sun tiesi lahteen tyynehen onnea autuasta nauttimaan — ja sydämen ja tunnon siellä rauhaisen sun löytäväsi suomme.

Ylhäälle rientos olkohon, ei viihtyin alahalla, tääll' riemu on niin kelvoton, vaan tuolla korkealla on koto kaunis sävelten ja puhtahitten sydänten on koto myöskin siellä.

Jää hyvästi nyt Lydia! Oo onnellinen aina! Ja muisto meistä kaikista sun mielehesi paina! Lempemme, osanottomme ja rehellisin toivomme seuraapi sua aina!

KUKKASTEN KUNINGATAR.

Eräässä laaksossa, joka todella ansaitsi nimensä "kukkaislaakso", kukoisti lukematon määrä maailman ihanimpia ruusuja. Siellä loistelivat muutamat kauniissa monivärisissä puvuissaan, toiset seisoivat kainosti muiden seassa ja levittivät näkymättömänä hyvänhajuista tuoksuaan yli koko seudun. Mutta siellä oli myöskin eräs kukka, jonka vertaista ei ole nähty; se oli maailman ihanin ruusu. Sen lehdet ja kukat loistivat niin sanomattoman kauniina, ikäänkuin kuninkaallisessa herttaudessa ja komeudessa. Häntä kutsuttiinkin "kukkasten kuningattareksi"; ja hän olikin ylpeä näiden etujensa vuoksi. Hän seisoi niin mahtavana kukoistavassa valtakunnassaan ja sanoi muille laakson kukkasille: "Minä olen kaunis, verrattoman kaunis ja loistava, koko kasvivaltakunnan jumalatar, te ette ole vertaisiani; te kuolette ja lakastutte; mutta kukkasten kuningatar elää; hän elää iankaikkisesti." Näin puhuessaan kohotti hän päätänsä vielä ylemmäksi, ikäänkuin vahvistaakseen sanojaan, ja silmäili ylenkatseella laaksoon.

Vanha koivu, joka seisoi likellä ja kuuli hänen sanansa, naurahti surullisesti. "Kukkaraukka!" sanoi hän itseksensä, "älä ylpeile; syksykin on kerran tuleva." Koivu oli nähnyt monta kaunista kesää, monta kolkkoa talvea; hän tunsi kukkasten lyhyen elon; hän tunsi heidän katoavan kauneutensa.

Mutta uljaana, loistavana seisoi "kukkasten jalo kuningatar". Hän ei pelännyt syksyn hävitystä: hän ei luullut myrskyn eikä sateen uskaltavan lähetä häntä.

Syksy tuli. Kesä laululintuineen, tuoksuvine ruusuineen ja tuhansine riemuineen oli ohitse mennyt. Nyt kellastuivat laakson kukkaset; lehdet putoilivat varsistaan; "kukkasten kuningatarkin" näki lehtensä muuttavan väriään ja irtautuvan. Hän lohdutti itseään: "Tämä on vain pian ohitse menevä tauti, seuraus tästä ikävästä ilmanmuutoksesta. Kuinka olen ihana ja viehättävä kullankarvaisessa puvussani. Nyt vasta olen oikein kuninkaallisesti puettu. Hupaista on muutella pukuaan; tämä on syksypukuni; tuo vihreäinen minua jo kyllästytti. — Ah, lehteni putoilevat! Noh, ne olivatkin joutilaita; pian tulee uusia, kauniimpia sijaan." Näin lohdutteli hän itseään, seisoen suorana ja ylpeänä ja naurahtaen, kun muutamat kukkaraukat päitänsä notkistelivat tuulen käsissä.

Tuuli kiihtyi, ilma kylmeni, ja yhä useammat kukkasista painuivat maahan. "Kukkasten kuningattarenkin" luottamus ja urhoollisuus alkoi kadota; hän tuli murheelliseksi; vielä koki hän sotia myrskyä vastaan, joka tahtoi repiä häntä irti juuristaan. Hän nojasi heikon vartalonsa maahan ja huusi: "Armahda minua! Minä olen kukkasten kuningatar!"

Mutta myrskyllä ei ollutkaan sääliväisyyttä, hän raivosi julmasti laakson heikkojen lapsukaisten seassa. Jo painoi "kukkasten kuningatar" itsensä maahan ja huokasi syvästi. Katkeralta mahtoi se tuntua kukka raukasta!

Talvi tuli; lunta tuli talven mukana. Lumi peitti kukkasten verrattoman kuningattaren; hän, joka luuli elävänsä iankaikkisesti, oli siis kuollut.

Usein vanha koivu kertoi tätä sivukulkeville, kirkas kyynel välkkyi aina silloin sen lehdissä.

Satuinpa minäkin kerran sen soman "kukkaislaakson" läpi kulkemaan. "Kukkasten kuningatarta" en enää nähnyt eivätkä muutkaan kukkaset olleet tavallisia kummempia; vaan vanha vakava koivu seisoi vielä paikallaan; häneltä kuulin tämän tarinan "kukkasten kuningattaresta", jonka nyt olen sinulle kertonut; vaan kauniimmalta kuuluisi se, jos sen sattuisit koivulta kuulemaan.

MALINAN VÄRSSYT.

Kaukana tuolla Pohjolassa seisoo järven rannalla pienoinen mökki. Koska se on niin pieni, voimme sitä tässä nimittääkin Pikkulaksi, vaikkei se olisikaan sen oikea nimi. Niin, suuri talo tuo Pikkula ei ole, eikä suuret sen tilukset — muuta rikkautta ei ole sen isännällä kuin yhdeksän lasta, joista ei yksikään voi henkeänsä elättää. Useinpa Pikkulan emäntä, tuo töissä ja huolissa ennen aikaansa vanhennut eukko, vesissä silmin katselee lapsijoukkoansa ja huokaa itseksensä: Jumala tiennee miten nuo lapset pääsevät maailman läpi — — mikä lienee heidänkin osansa kuolemassa, lisää hän vielä — sillä Pikkulan emäntä on hurskaudestaan yleensä tunnettu.

Mutta hurskaimmillakin ihmisillä on joskus synkkiä hetkiä, jolloin he eivät enää voi luottaa Jumalaansakaan. Niinpä Pikkulan emännälläkin. Erittäin häntä talven lähetessä huoletti, että hänen ehkä täytyisi hävittää ainoat lehmänsä, sillä hän ei jaksanut niille ruokaa kesän ajalla hankkia. Pohjolassa yleensä on niittyjä vähän — ja Pikkulassa niitä ei ole nimeksikään, siitä syystäpä antoi emäntä huolten liiaksikin sydäntänsä painaa.

Mutta iloiset olivat lapset Pikkulassakin; ei heitä huolet painaneet. Suruttomina ja iloisina leikittelivät he Pikkulan pientareilla, noukkivat kukkasia, joilla nukkiansa koristelivat; poimivat marjoja, joista valmistivat mielestään parhaimpia herkkuja; ruokkivat kivilehmiä ja puuhevosia, jotka eivät koskaan niin paljo syöneet, että lasten olisi tarvinnut pelätä nurmen pientarelta loppuvan.

Pikkulan lapsilla oli tapana toistensa nimipäivinä koristaa kukkapöytä, jonka päälle parempien lahjojen puutteessa pantiin muutamia mesimarjoja, muuan paperinukke tai kukkaseppele. Ja sitten he vielä kirjoittelivat pieniä yksinkertaisia värssyjä, joita jollakin vanhalla tutulla nuotilla laulettiin, ellei isällä ollut aikaa uutta nuottia tehdä.

Oltiinpa nytkin heinäkuussa, jonka lopulla Helenan päivä on. On siis Pikkulan 10-vuotisen Leenan nimipäivä. Varhain aamulla nousi pikkuinen 12-vuotias Malina ylös valmistaakseen sisarelleen kukkapöytää, jonka valmiiksi saatua hänellä vielä oli värssyt sepittämättä.

Syvissä mietteissä istui Malina kynä kädessä ja sepitteli lauluansa. Äsken oli hän Pääskysestä opetellut nuotin erääseen lauluun, jonka nimi oli "Simon tyttö", ja nytpä tahtoi hän samalle nuotille värssynsä sommitella. Ensimäisen rivin tahtoi hän saada loppumaan sanalla "tukka". Mutta siinä hän oli todella neuvoa vailla. Leenalla ei olekaan, niinkuin Simon tytöllä keltatukka. Leenan tukka on mustanruskea, ja nämä sanat eivät sopineetkaan Malinan värssyyn. Iso sisar, joka häntä muutenkin vähän auttoi runomitan ja riimin puolesta, sanoi että hän voisi kirjoittaa "mustatukka", koska Leenan tukka tosiaan olikin ennemmin musta kuin valkea.

Niin alkuun päästyä sepitti Malina värssynsä valmiiksi ison sisaren avulla, niinkuin jo olemme maininneet; ja sitten Liisa sisar ja Malina kiiruhtivat niitä Leenalle laulamaan.

    Pikku Leena, mustatukka,
    ole aina iloinen!
    Kasva niinkuin kedon kukka!
    viserrä kuin lintunen!

    Työtä tee kuin muurahainen.
    Käytä oikein aikasi!
    Niinkuin tähti loistavainen
    puhdas olkoon tuntosi.

    Ja nyt piisaa opetukset,
    mieli loukkoon jätetään,
    pois nyt vanhain varotukset! —
    Taasen leikkiin lähdetään!

    Nuket, kukat, mesimarjat
    parhaat tavaramme on;
    kivistä on lehmäkarjat,
    vaan on sydän suruton.

    Kun vain aurinkoinen paistaa,
    eikä haittaa pakkanen;
    kun vaan leipä, piimä maistaa,
    niin on mieli iloinen.

    Huolen muusta pitää Luoja —
    se on minun toivoni: —
    pikkulintuin apu, suoja,
    kyllä auttaa meitäki.

Heleällä, ehkä ujolla äänellä soivat nyt laulun yksinkertaiset sävelet ja herättivät koko Pikkulan perheen heidän unestansa.

Pikku Leena ilmaisi tyydytystään ja kiitollisuuttaan taputtamalla käsiään, ja äiti sanoi pyyhkien kyyneleitä silmistään: "Sepä vasta oli sievä laulu: kivistä on lehmäkarjat, vaan on sydän suruton. — Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki."

Nuo Malinan yksinkertaiset sanat olivat apuna Pikkulan emännän mielestä murheen sumua haihduttamaan, ja saattoivat hänetkin lapsellisella uskolla sanomaan: "Pikkulintuin apu, suoja, kyllä auttaa meitäki."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ISA ASP: NUOREN POHJALAISEN RUNOILIJANEITOSEN ELÄMÄNTARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.