VAALIHEIMOLAISET

Romaani

Kirj.

JOHANN WOLFGANG VON GOETHE

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1923.

ENSIMMÄINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Eduard — niin nimitämme erästä varakasta, parhaassa miehuudeniässänsä olevaa paronia — Eduard oli viettänyt huhtikuisen ehtoopäivän kauneimmat hetket taimistossansa uitellen tuoreina säilyneitä oksaksia nuoriin runkoihin. Vast'ikään askarruksensa päätettyään hän sijoitti kojeensa koteloon ja tarkasteli työtänsä hyvillä mielin, kun puutarhuri astui hänen luoksensa iloiten isännän osaaottavasta uutteruudesta.

Etkö ole nähnyt vaimoani? kysyi Eduard valmistautuen lähtemään kauemmaksi.

Tuolla uusilla istutuksilla, vastasi puutarhuri. Sammalmaja, jonka hän on rakentanut kallionkupeeseen, linnaa vastapäätä, valmistuu tänään. Se on tullut kaunis kaikin puolin ja miellyttää varmaan teidän armoanne. Näköala on kerrassaan hyvä: alhaalla kylä, hieman oikealla kirkko, jonka torninhuippua katse hipaisee; vastapäätä linna ja puutarhat.

Aivan oikein, virkkoi Eduard; tuolta muutaman askelen päästä saatoin nähdä miehet sitä rakentamassa.

Sitten, jatkoi puutarhuri, avautuu oikealla laakso, ja katse liitää yli reheväin lehtoniittyjen heleään kaukaisuuteen. Kalliorinteen polku on sievästi suunniteltu. Armollinen rouva osaa asiansa; hänen käskettävänään tekee työtä ilomielin.

Mene hänen luoksensa, sanoi Eduard, ja pyydä häntä odottamaan minua.
Sano hänelle, että haluan nähdä uudet rakennelmat ja nauttia niistä.

Puutarhuri poistui kiireesti, Eduard pian hänen jäljessänsä.

Hän asteli pengermiä alas, tarkasteli ohimennen kasvihuoneita ja taimilavoja, kunnes saapui veden partaalle ja sitten porrasta pitkin siihen kohtaan, missä uusille istutuksille johtava polku jakautui kahteen haaraan. Hän väisti toisen, joka suuntautui poikki kirkkomaan jokseenkin suoraan kohti kallionseinämää, ja lähti kulkemaan toista, joka hieman avarammin kaartein suikersi vasemmalla loivasti ylöspäin halki leppoisan viidakon; molempain yhtymäkohdassa hän istahti hetkiseksi soveliaasti sijoitetulle penkille, lähti sitten astelemaan varsinaista polkua ja saapui vihdoin, toisinaan jyrkemmin toisinaan loivemmin kohoavan tien monenlaisista portaista ja askelmista suoriutuen, sammalmajalle.

Charlotta tervehti miestänsä ovella ja sijoitti hänet istumaan siten, että hän voi yhdellä silmäyksellä havaita ne eri kuvat, jotka näyttivät maiseman ikäänkuin kehystettynä. Eduard oli mielissään ja toivoi kevään piankin luovan kaikkialle vielä runsaampaa vehmautta.

Minulla on yksi ainoa muistutuksen aihe, lisäsi hän: maja tuntuu minusta hieman ahtaalta.

Meille kahdelle siinä sentään on tilaa, vastasi Charlotta.

Epäilemättä, virkkoi Eduard, saattaisipa olla sijaa vielä kolmannellekin.

Miks'ei, sanoi Charlotta, jopa neljännellekin. Suurempia seuroja varten varaamme toiset paikat.

Kun nyt olemme täällä kahden kesken, kenenkään häiritsemättä, virkkoi Eduard, niin tunnustan, että minulla on jo muutamia aikoja ollut sydämelläni jotakin, mikä minun pitäisi ja tekisi mielikin sinulle uskoa, kunhan se vain luonnistuisi.

Olen jotakin sellaista huomannut, vastasi Charlotta.

Ja tunnustanpa, jatkoi Eduard, että olisin kenties vaiennut vieläkin kauemmin, ellei postinkuljettaja minua huomenna varhain ahdistaisi, ellei meidän olisi päästävä jo tänään päätökseen.

Mikä onkaan asiana? kysyi Charlotta ystävällisesti alkuun autellen.

Se koskee ystäväämme kapteenia, vastasi Eduard. Tiedäthän, millaiseen surulliseen asemaan hän, kuten moni muukin, on ilman omaa syytänsä joutunut. Kovin tuskalliselta täytyy niin tietorikkaasta, kyvykkäästä ja osaavasta miehestä toimettomana-olo tuntua, ja — sanonpa nyt siekailematta mitä hänelle toivon: tahtoisin hänen tulevan joksikin aikaa luoksemme.

Asiaa on hyvin harkittava ja tarkasteltava useammalta eri kannalta, virkkoi Charlotta.

Olen valmis ilmaisemaan sinulle mielipiteeni, lausui Eduard. Hänen viime kirjeessänsä huomaa ankaran apeamielisyyden hillittyä sävyä; tosin hän ei ole missään puutteessa, sillä hän osaa rajoittaa tarpeitansa, ja välttämättömimmästä olen minä pitänyt huolen; ei häntä myöskään ahdista se, että on otettava minulta jotakin, sillä me olemme elämämme varrella velkaantuneet toisillemme siinä määrin, ettemme enää kykene laskemaan vastaaviemme ja vastattaviemme välistä suhdetta — hänen varsinaisena kiusanansa on toimettomuus. Monipuolisen sivistyksensä jokapäiväinen ja jokahetkinen käytteleminen toisten hyödyksi on hänen ainoa huvinsa, jopa intohimonsakin. Ja nyt täytyisi hänen tyytyä istumaan ristissä käsin tai ryhtyä edelleen opiskelemaan, hankkimaan itsellensä uusia taitoja, koska ei voi käytellä niitä, jotka täysin määrin omistaa, — sanalla sanoen, lapsukaiseni, asema on kiusallinen, ja hän tuntee yksinäisyydessänsä sen painostuksen kaksin-kolminkertaisena.

Olen luullut, virkkoi Charlotta, että hänelle on tehty tarjouksia useilta tahoilta. Kirjoitin itsekin hänestä monelle toimeliaalle ystävälle ja ystävättärelle, ja mikäli tiedän, saivat kirjeeni jotakin aikaan.

Aivan oikein, vastasi Eduard; mutta nuo eri mahdollisuudet, nuo tarjoukset aiheuttivat nekin hänelle uutta kiusaa, uutta levottomuutta. Tarjoutuneet olosuhteet ovat kaikki sopimattomia. Hän ei saa toimia, vaikuttaa; hänen on uhrauduttava, uhrattava aikansa, periaatteensa, oma olotapansa, ja se on hänelle mahdotonta. Mitä enemmän tätä kaikkea harkitsen, mitä paremmin sen tunnen, sitä hartaammin haluan saada hänet luoksemme.

Menettelet varsin kauniisti ja rakastettavasti ajatellessasi niin myötätuntoisesti ystäväsi tilaa, vastasi Charlotta, mutta sallinet minun kehoittaa sinua muistamaan myöskin itseäsi, meitä.

Olen sen tehnyt, vastasi Eduard. Hänen läheisyydestänsä voimme odottaa koituvan itsellemme pelkkää etua ja mielihyvää. En tahdo puhua mitään kuluistani, jotka joka tapauksessa muodostuvat vähäisiksi, jos hän muuttaa luoksemme, — varsinkin kun samalla otan huomioon, ettei hänen täälläolonsa aiheuta meille mitään hankaluutta. Hän voi asua linnan oikeassa kylkirakennuksessa, ja kaikki muu järjestyy itsestänsä. Mitä se hänelle merkitseekään ja kuinka paljon hauskuutta tarjookaan meille hänen seuransa, hauskuutta, vieläpä hyötyäkin! Olen jo aikoja sitten halunnut mittauttaa tilukseni ja koko tämän tienoon; hän ottaa asian huoleksensa ja ohjaa mittaustyöt. Sinä aiot ryhtyä itse hoitamaan tiluksia, kunhan nykyisten vuokraajien vuodet ovat menneet. Arveluttava yritys! Mutta hän voi varmaan auttaa meitä hankkimaan itsellemme koko joukon esitietoja! Tunnen liiankin selvästi, että minulta puuttuu hänenlaisensa mies. Maalaisilla on asiaankuuluvat tiedot, mutta heidän esityksensä ei ole selvää eikä vilpitöntä. Kaupunkien ja korkeakoulujen oppilaat puhuvat kyllä selvästi ja moitteettomasti, mutta heiltä puuttuu asian välitön oivallus. Ystävältäni voin odottaa kumpaakin, ja lisäksi johtuu asiasta vielä satoja muita mieluisia suhteita, jotka koskevat sinuakin, ja joista arvaan koituvan paljon hyvää. Nyt kiitän sinua siitä, että olet minua hyväntahtoisesti kuunnellut; lausu sinä puolestasi vapaasti ja seikkaperäisesti ajatuksesi, sano, mitä sinulla on sanottavana, minä en keskeytä.

Olkoon menneeksi, virkkoi Charlotta: niinpä esitän aluksi erään yleisen huomautuksen. Miehet ajattelevat lähinnä nykyisyyteen kuuluvia yksityisseikkoja ja tekevät aivan oikein, koska heidän on määrä toimia, vaikuttaa, naiset sitävastoin enemmän kaikkea, mikä elämässä kuuluu yhteen, ja menettelevät yhtä oikein, koska heidän ja heidän perheensä kohtalo liittyy tuohon yhteyteen ja koska heiltä vaaditaan juuri tuota yhteenkuuluvaista. Luokaamme siis silmäys nykyiseen samoinkuin menneeseenkin elämäämme, ja sinä olet myöntävä, ettei kapteenin tänne kutsuminen sovi aivan hyvin meidän tarkoituksiimme, suunnitelmiimme ja järjestelyihimme.

Kuinka mielelläni ajattelenkaan varhaisinta suhdettamme! Me, nuoret ihmiset, rakastimme toisiamme hellästi, meidät erotettiin, sinut minusta, koska isäsi, joka kyltymättä himoitsi varallisuutta, liitti sinut melkoista vanhempaan, rikkaaseen naishenkilöön, minut sinusta, sillä minun täytyi erikoisitta toiveitta ojentaa käteni varakkaalle miehelle, jota en rakastanut, mutta kunnioitin. Me vapauduimme jälleen; sinä aikaisemmin, äitisi jätettyä sinulle perinnöksi suuren omaisuuden, minä myöhemmin, juuri niihin aikoihin, kun palasit matkoiltasi. Niin löysimme toisemme jälleen. Me iloitsimme muistoistamme, rakastimme niitä, saimme elää häiritsemättä yhdessä. Sinä vaadit liittoa; minä en kohta suostunut, sillä kun olemme suunnilleen samanikäiset, olen minä naisena vanhentunut, sinä miehenä et. Vihdoin en kumminkaan tahtonut sinulta evätä sitä, mitä näytit pitävän elämäsi ainoana onnena. Sinä tahdoit toipua rinnallani kaikista hovissa, sotaväessä ja matkoilla kokemistasi levottomuuksista, tahdoit malttaa mielesi, nauttia elämästä, mutta vain minun kerallani. Ainoan tyttäreni minä sijoitin koulukotiin, jossa hän tosin on sivistynyt monipuolisemmin kuin maalla eläen olisi käynyt päinsä, enkä ainoastaan häntä, vaan Ottiliankin, rakkaan veljentyttäreni, jolle kenties olisi ollut parasta saada kasvaa opastukseni alaisena auttajakseni talousaskareissa. Kaikki tämä tapahtui sinun suostumuksellasi, vain siinä tarkoituksessa, että saisimme elää häiritsemättä, jotta voisimme rauhassa nauttia varhain ikävöiden kaipaamaamme, vihdoin myöhään saavuttamaamme onnea. Niin aloitimme maalla-olomme. Minä otin hoitaakseni sisäiset asiat, sinä ulkoiset ja sen, mikä koskee kokonaisuutta. Minä olen järjestäytynyt noudattamaan kaikessa toivomuksiasi, elämään yksin sinua varten; koettakaamme ainakin toistaiseksi, missä määrin voimme tulla toimeen kahden.

Koska yhteenkuuluvainen, kuten sanoit, on teidän varsinainen elementtinne, virkkoi Eduard, ei tosiaankaan pidä kuunnella teitä yhteen menoon, tai täytyy suostua myöntämään, että olette oikeassa; niinpä myönnänkin olleesi oikeassa aina tähän päivään asti. Se perustus, jonka olemme toistaiseksi luoneet elämäämme varten, on laadultansa hyvä, mutta eikö meidän ole mitään enempää sen varaan rakennettava ja eikö siitä pidä sukeutua mitään sen enempää? Teemmekö mitä teemme, minä puutarhassa, sinä puistossa, vain erakkoja varten?

Olet oikeassa, vastasi Charlotta, epäilemättä! On vain varottava tuomasta taloon mitään estävää, vierasta. Ajattelehan, että päätöksemme, myöskin mitä seurusteluun tulee, koskevat tavallansa vain kahdenkeskistä yhdessäoloamme. Sinä aioit aluksi esittää minulle matkapäiväkirjasi oikeassa järjestyksessä, saattaa samalla kuntoon monia siihen kuuluvia papereita ja minun kerallani, minun avullani kerätä noista verrattomista, mutta sekasortoisista vihkosista ja lehdistä meitä ja muita ilahduttavan kokonaisuuden. Minä lupasin, auttaa sinua jäljentämisessä, ja me ajattelimme saavamme mukavasti, somasti, miellyttävästi ja kotoisesti matkailla muistoissa halki sen maailman, jota meidän ei suotu yhdessä nähdä. Niin, olemmehan jo aloittaneetkin. Sitäpaitsi olet iltaisin ottanut jälleen esille huilusi, soittelemme yhdessä, minä klaveeria. Naapurit käyvät meillä vieraissa, samoin me naapureissa. Minä ainakin olen kutonut itselleni kaikesta tästä ensimmäisen kesän, jonka olen eläissäni ajatellut viettää iloiten ja nauttien.

Kunhan ei, virkkoi Eduard otsaansa pyyhkien, kaiken hellästi ja järkevästi kertomasi ohella alinomaa johtuisi mieleeni se ajatus, ettei kapteenin täälläolo mitään tärvelisi, vaan pikemmin toisi kaikkeen vauhtia ja uutta elämää. Hän on suorittanut osittain samat vaellukset kuin minä, hänkin on, omalla tavallansa, havainnut monta seikkaa: me käyttelemme yhteisiä kokemuksiamme ja saamme aikaan sitä ehomman kokonaisuuden.

Salli siis minun avoimesti tunnustaa, vastasi Charlotta hieman kärsimättömästi, että tunteeni puhuu tuota aietta vastaan, että jokin aavistus ennustaa minulle siitä kaikkea muuta kuin hyvää.

Kukapa teitä naisia vastustelemaan: aluksi esiinnytte niin ymmärtäväisinä, ettei voi sanoa mitään vastaan, sitten niin hellinä, että myöntyy mielelläänkin, niin tunteellisina, että varoo teitä loukkaamasta, niin aavistelevaisina, että säikähtää.

Minä en ole taikauskoinen, virkkoi Charlotta, enkä välitä mitään tuollaisista hämäristä vaikutteista, elleivät ne ole mitään muuta, mutta ne ovat enimmäkseen tajuttomia muistoja niistä onnellisista tai onnettomista seurauksista, joita omat tai toisten suorittamat teot ovat kokemuksiksemme aiheuttaneet. Missään olotilassa ei ole mitään niin merkitsevää kuin kolmannen väliintulo. Olen nähnyt ystäviä, sisaruksia, rakastavaisia, aviopuolisoita, joiden välinen suhde kerrassaan muuttui, joiden asema täydellisesti vaihtui jonkun kolmannen henkilön tultua sattumalta tai kutsuttuna heidän olokehäänsä.

Sellaista voinee sattua, vastasi Eduard, ihmisille, joiden elämä on hämärässä haparoimista, ei niille, jotka kokemuksen kirkastamina ovat paremmin tietoiset itsestänsä.

Tietoisuus, rakkaani, virkkoi Charlotta, on riittämätön ase, vieläpä toisinaan vaarallinenkin käyttelijällensä, ja kaikesta tästä selviää ainakin se, ettei meidän pidä hätäillä. Suo minulle vielä muutamia päiviä, älä tee heti päätöstäsi!

Asia on sillä kannalla, vastasi Eduard, että me hätäilemme vielä monenkin päivän kuluttua. Olemme vuorotellen esittäneet syyt asian puolesta ja sitä vastaan; kaikki riippuu ratkaisusta, ja niin ollen olisi tosiaankin parasta uskoa se arvan huomaan.

Minä tiedän, että mielelläsi lyöt vetoa tai heität arpaa epävarmoissa tapauksissa, virkkoi Charlotta, mutta näin vakavassa asiassa pitäisin sitä uhkamielisyytenä.

Mitä sitten kirjoitan kapteenille? huudahti Eduard. Minun näet on heti ryhdyttävä kirjettä sommittelemaan.

Kirjoita rauhallinen, järkevä, lohdullinen kirje, vastasi Charlotta.

Toisin sanoen ei mitään, virkkoi Eduard.

Ja kumminkin, huomautti Charlotta, on useissa tapauksissa välttämätöntä ja ystävällistä mieluummin kirjoittaa jotakin, vaikkapa ei mitään, kuin olla kirjoittamatta.

TOINEN LUKU.

Eduard oli jälleen yksin, omassa huoneessaan. Elämänkohtaloiden muistuminen Charlottan niistä kertoessa, heidän keskinäisen tilansa ja aikomustensa kuvaileminen, oli miellyttävästi liikuttanut hänen herkkää mieltänsä. Hän oli tuntenut itsensä Charlottan läheisyydessä, hänen seurassansa niin onnelliseksi, että suunnitteli ystävällisen, osaaottavan, mutta rauhallisen ja mihinkään viittaamattoman kirjeen kapteenille. Mutta kun hän sitten astui kirjoituspöydän luo ja otti käteensä ystävän kirjeen lukeaksensa sen vielä kerran, johtui hänen mieleensä kohta tuon oivallisen miehen surullinen tila; kaikki ne tunnot, jotka olivat häntä näinä päivinä rasittaneet, heräsivät jälleen eloon, ja hänestä näytti mahdottomalta jättää ystävä niin huolestuttavaan olotilaan.

Eduard ei ollut tottunut mistään kieltäytymään. Nuoruudesta saakka rikkaiden vanhempien ainoa, hemmoiteltu lapsi, vanhempien, jotka osasivat suostutella hänet omituiseen, mutta erittäin edulliseen avioliittoon paljoa vanhemman naishenkilön kanssa, joka hänkin kaikin tavoin miestänsä sukoili yrittäen mitä suurimmalla autiudella palkita hänen hyvää käytöstänsä, vaimon pian kuoltua oma herransa, matkoilla riippumaton, jokainen vaihtelu, jokainen muutos vallassansa, mitään liiallista tahtomatta, mutta paljon ja monenlaista tahtoen, ujostelematon, avulias, uljas ja urhoollinenkin, jos niin vaadittiin, — sellainen hän oli, ja mikäpä maailmassa olisikaan voinut asettua vastustelemaan hänen toivomuksiansa!

Tähän saakka kaikki oli käynyt hänen mielensä mukaisesti; olipa hän voittanut vihdoin Charlottankin omaksensa itsepintaisen, kerrassaan romaanimaisen uskollisuutensa nojalla, ja nyt hän tunsi itseänsä ensi kerran vastustettavan, ensi kerran estettävän, nyt, kun hän oli parhaillaan aikeissa kutsua luoksensa nuoruudenystävänsä ja tavallaan piirtää täydelliseksi olemisensa kehän.

Hän oli nyreissänsä, kärsimätön, tarttui muutaman kerran kynään ja laski sen taas kädestänsä, koska ei päässyt itsensä kanssa sovintoon siitä, mitä oli kirjoitettava. Vastoin vaimonsa toivomuksia hän ei tahtonut, hänen kehoituksensa mukaisesti ei voinut kirjoittaa: rauhallisen kirjeen sepittäminen vallitsevassa rauhattomassa mielentilassa olisi käynyt hänelle kerrassaan mahdottomaksi. Oli luonnollisinta, että hän koetti saada asian siirtymään tuonnemmaksi. Muutamin sanoin hän pyysi anteeksi ystävältänsä, ettei ollut näinä päivinä kirjoittanut ja ettei kirjoita tänäänkään seikkaperäisesti, ja lupasi lähettää ensi tilassa merkitsevämmän, rauhoittavan sanoman.

Seuraavana päivänä, kun Charlotta ja Eduard kävelyllä ollessaan osuivat eiliseen paikkaan, käytti ensinmainittu tilaisuutta aloittaakseen jälleen keskustelun, ehkäpä siinä vakaumuksessa, että jonkin aikeen tylsentää varmimmin siitä usein puhumalla.

Eduardille oli asiaan palaaminen mieluista. Hän lausui ajatuksensa, kuten ainakin, ystävällisesti ja sievästi, sillä joskin hän, herkkä kun oli, helposti kiivastui, kun hänen vilkas halunsa kävi tungettelevaksi, kun hänen itsepintaisuutensa saattoi herättää kärsimättömyyttä, lievensi kuitenkin hänen kaikkia lausumiansa toisen ehdoton säästäminen siinä määrin, että häntä täytyi yhä pitää rakastettavana, vaikka hän samalla olikin jo vaivaksi.

Niinmuodoin hän sai Charlottan tänä huomenhetkenä ensin mitä hilpeimmälle mielelle ja sitten viehkein sanankääntein kerrassaan hämmennyksiin, niin että hän vihdoin huudahti: tahdot varmaan saada minut myöntämään rakastajalle sen, minkä olen mieheltäni evännyt.

Joka tapauksessa, rakkaani, jatkoi Charlotta, sinun tulee havaita, etteivät ystävälliset, eloisasti esitetyt toivelmasi jätä minua kylmäksi, koskemattomaksi. Ne pakottavat minut tunnustukseen. Olen salannut sinulta tähän saakka erään asian. Minä olen samanlaisessa asemassa kuin sinä ja olen jo käytellyt itseni hillitsemiseksi samaa väkivaltaa, jota nyt suosittelen sinulle.

Sepä joltakin kuuluu, virkkoi Eduard; havaitsenpa, että aviosäädyssä täytyy toisinaan kiistellä, sillä siten voi saada jotakin tietää toisistansa.

Tiedä siis, sanoi Charlotta, että minä olen Ottiliaan nähden samassa asemassa kuin sinä kapteeniin. Minulle on kovin epämieluista tietää rakkaan lapsen olevan koulukodissa, missä olosuhteet häntä kovin painostavat. Kun Luciana, tyttäreni, joka on syntynyt suurta maailmaa varten, juuri sitä varten itseänsä siellä sivistää, kun hän vallitsee kieliä, historiaa ja mitä muita tietoja hänelle siellä jaettaneenkaan, leikkien kuin nuotteja ja variatsioneja, jotka hän soittaa suoraan lehdestä, kun hän vilkasluontoisena ja hyvämuistisena niin sanoakseni unohtaa kaikki ja silmänräpäyksessä kaikki muistaa, kun hän vapaan käytöksensä, viehkeän tanssinsa ja soveliaan, kepeän keskustelutaitonsa nojalla eduksensa eroaa kaikista muista ja synnynnäisen, vallitsevan olemuksensa varassa pääsee tuon vähäisen piirin kuningattareksi, kun laitoksen johtajatar pitää häntä pienenä jumalattarena, joka vasta hänen hoidossansa pääsee oikein kehittymään, tuottamaan hänelle kunniaa, hankkimaan luottamusta ja joukon uusia oppilaita, kun hänen kirjeittensä ja kuukausikertomustensa ensimmäiset sivut aina ovat sellaiselle oivalliselle lapselle viritettyä ylistyslaulua, jonka minä osaan varsin hyvin kääntää omaksi proosakseni, niin on sitävastoin kaikki se, mitä hän lopuksi Ottiliasta mainitsee, pelkkää anteeksipyytelyä, että muuten niin kauniisti kasvava neito ei tahdo kehittyä, ei ilmaise mitään kykyjä eikä tietoja. Hänen vähäiset lisähuomautuksensa eivät nekään ole minulle mitenkään arvoituksellisia, koska havaitsen tämän rakkaan lapsen olevan luonteeltansa ilmetty äitinsä, minun paras ystäväni, joka on kasvanut minun kerallani ja jonka tyttärestä minä, jos saisin olla kasvattajattarena tai katsastajattarena, varmaan tahtoisin kehittää verrattoman olennon.

Koska tuo kumminkaan ei sovi suunnitelmaamme ja koska elämänsuhteitansa ei saa kovin ravistella, tuoda niihin alinomaa jotakin uutta, niin mieluummin siedän tuon, voitanpa epämieluisan tuntoni silloinkin, kun tyttäreni, joka varsin hyvin tietää Ottilia-paran kerrassaan riippuvan meistä, käyttelee edullisempaa asemaansa ylimielisesti hänen vahingoksensa, siten tavallansa tuhoten meidän hyväntyömme.

Mutta kukapa onkaan niin sivistynyt, ettei koskaan käyttele etevämmyyttänsä armottomalla tavalla toisten vahingoksi? Kukapa on niin korkealla, ettei hän sellaisen painostuksen alaisena joudu monesti kärsimään? Näissä koettelemuksissa Ottilian arvo kasvaa; mutta oikein oivallettuani hänen kiusallisen asemansa olen nähnyt vaivaa saadakseni hänet sijoitetuksi jonnekin muualle. Odotan vastausta joka hetki saapuvaksi, ja sitten en enää epäröi. Niin on minun laitani, rakkaani. Kuten näet, kannamme kumpikin uskollisessa, ystävällisessä sydämessä samoja murheita. Kantakaamme ne yhdessä, koska ne eivät voi toisiansa kumota.

Me olemme omituisia ihmisiä, virkkoi Eduard hymyillen. Kunhan saamme murheemme aiheen nykyisyydestä karkoitetuksi, luulemme siitä jo lopullisesti suoriutuneemme. Suuressa mittakaavassa voimme uhrata paljonkin, mutta yksityiskohtainen antaumus on asia, johon harvoin kykenemme. Niin oli äitinikin laita. Niin kauan kuin poikasena ja nuorukaisena elelin hänen luonansa, hän ei voinut irtautua hetkellisistä huolistansa. Jos myöhästyin palatessani ratsastamasta, niin minulle oli varmaan sattunut jokin onnettomuus, jos sadekuuro minut kasteli, oli varma kuume minua odottamassa. Sitten matkustin pois, etäännyin hänestä, ja nyt tuntui siltä, kuin olisin tuskin kuulunut hänen elämänsä piiriin.

Tarkemmin katsoen, jatkoi hän, menettelemme kumpikin typerästi ja anteeksiantamattomasti jättäessämme kaksi mitä jalointa olentoa, jotka ovat kovin lähellä sydäntämme, huoleen ja painostukseen, vain välttääksemme kaiken vaaranalaisuuden. Ellei tätä nimitetä itsekkyydeksi, niin mitä sitten! Ota sinä Ottilia, anna minulle kapteeni, ja olkoon koe tehty Jumalan nimessä!

Voisihan sen vielä uskaltaakin, virkkoi Charlotta mietteissään, jos vaara koskisi ainoastaan meitä. Mutta luuletko, että olisi suotavaa kutsua samaan taloon asumaan kapteeni ja Ottilia, mies joka on suunnilleen sinun iälläsi, siinä iässä — lausun sinulle tämän imarteluni ihan peittelemättä — jolloin mies vasta kelpaa rakastamaan ja on rakastamisen arvoinen, ja sellainen verraton tyttö kuin Ottilia?

Enpä muuten tiedä, vastasi Eduard, kuinka voit asettaa Ottilian niin korkealle! Ainoastaan siten saan sen itselleni selitetyksi, että hän on perinyt alkujansa hänen äitiinsä kohdistuneen kiintymyksesi. Sievä hän tosin on, ja minä muistan kapteenin kiinnittäneen huomiotani häneen, kun vuosi sitten palasimme ja kohtasimme hänet kerallasi tätisi luona. Sievä hän on, varsinkin ovat hänen silmänsä kauniit, mutta en voi sanoa niiden vähintäkään minuun vaikuttaneen.

Se on sangen kiitettävää, virkkoi Charlotta, sillä olinhan siellä minäkin, ja vaikka hän onkin minua paljon nuorempi, viehätti sinua iäkkäämmän ystävättären seura siinä määrin, että kehkeytyvä, lupaava kauneus jäi sinulta havaitsematta. Se kuuluu sekin olemukseesi, jonka vuoksi mielelläni jään elämään kanssasi.

Miten avoimesti Charlotta näyttikin puhuvan, salasi hän sentään jotakin. Hän näet oli silloin tahallansa esitellyt Ottilian matkoilta palanneelle Eduardille toimittaakseen rakkaan kasvattityttärensä hyviin naimisiin; itseänsä hän ei ollut enää ajatellut. Kapteeniakin oli kehoitettu kiinnittämään Eduardin huomiota häneen, mutta Eduard, joka jäykästi säilytti mielessään vanhaa rakkauttansa, ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, olihan vain onnellinen siinä tunnossa, että vihdoinkin kävi mahdolliseksi voittaa itsellensä hartaasti toivottu ja tapausten sarjan näennäisesti iäksi saavuttamattomiin siirtämä onni.

Aviopuolisot olivat parhaillaan aikeissa lähteä uusien puistoviljelysten halki linnaan päin, kun eräs palvelija kiireesti asteli heitä vastaan ja naurussa suin huusi jo loitolta: Kunpa teidän armonne piankin ehtisivät alas! Herra Mittler on ajaa karauttanut linnan pihaan. Hän huusi meidät kaikki kokoon, käski etsiä teidät, kysyä, onko tarpeen. Olenko tarpeen? huusi hän jälkeemme: kuuletteko, mutta nopeasti, nopeasti!

Se leikkisä mies! huudahti Eduard. Eikö hän saavukin otolliseen aikaan, Charlotta? Nopeasti takaisin, käski hän palvelijaa, sano hänelle, että hän on ylen tarpeellinen! Astukoon vain alas satulasta. Ottakaa hevonen hoitoonne, viekää mies saliin, asettakaa hänen eteensä aamiaista; me tulemme aivan kohta.

Mennään lyhyintä tietä, sanoi hän vaimollensa ja lähti kulkemaan halki kirkkomaan johtavaa polkua, jota hän muuten kartteli. Mutta kovin hän oli ihmeissään, kun näki Charlottan sielläkin pitäneen huolta tunteiden vaatimuksista. Mahdollisimman säästävästi käsitellen vanhoja muistomerkkejä hän oli osannut tasoitella ja järjestää kaikki niin hyvin, että kalmisto näytti miellyttävältä paikalta, jossa katse ja mielikuvitus kernaasti viivähtivät.

Vanhimmillekin kiville hän oli suonut niille kuuluvan kunnian. Ne olivat vuosiensa mukaisessa järjestyksessä kiviaitaa vasten nojaamassa, siihen liitettyinä tai muualle sovitettuina; temppelin korkea kivijalkakin oli niiden avulla moninkertaistettu ja koristettu. Astuessaan pienestä veräjästä kirkkotarhaan Eduard tunsi omituista hämmästystä; hän puristi Charlottan kättä, ja hänen silmässänsä näkyi kyynel.

Mutta pian heidät karkoitti pois hassunkurinen vieras. Hän näet ei ollut mitenkään jaksanut rauhassa odottaa, vaan oli ratsastanut täyttä karkua kylän halki kirkkomaan veräjälle asti, mihin pysähtyi huutaen ystävillensä: Ettehän pidä minua pilkkananne? Jos tosiaankin olen tarpeen, niin jään tänne päivälliseen asti. Älkää viivyttäkö minua; minulla on tänään vielä paljon tekemistä.

Koska olette vaivautunut näin kauas, huusi hänelle Eduard, niin ratsastakaa saman tien sisään, jotta kohtaamme toisemme ankarassa paikassa, ja katsokaa, miten kauniisti Charlotta on tämän murheen koristanut.

Sinne sisään, huusi ratsastaja, en tule ratsain, en vaunuissa enkä jalkaisinkaan. Ne siellä lepäävät rauhassa, heidän kanssaan minulla ei ole mitään tekemistä. Täytyyhän minun suostua siihen, että retuuttavat minut kerran sisään jalat edellä. Onko siis tosi kysymyksessä?

On kyllä, huusi Charlotta, totinen tosi! Ensi kerran nuoren avioliittomme aikana olemme pulassa ja hämmingissä, josta emme kykene omin neuvoin selviytymään.

Eipä siltä näytä, virkkoi tulija, mutta tahdonpa uskoa mitä sanotte. Jos pidätte minua pilkkananne, niin jätän teidät toiste omiin hoiviinne. Tulkaa pian jäljessäni; hyötyköön hevoseni lepäämisestä.

Pian olivat kaikki kolme linnan salissa, ateria kannettiin pöytään, ja Mittler kertoi päivän töistänsä ja aikeistansa. Tämä omituinen mies oli aikaisemmin ollut pappina ja oli uupumattomasti virassansa toimien kunnostautunut hillitsemällä ja sovittamalla kaikenlaisia riitoja, sekä kotoisia että naapurien välisiä, aluksi yksityisten henkilöiden, sitten kokonaisten kuntain ja useiden tilanomistajien kesken. Hänen virassaoloaikanansa ei ollut sattunut yhtäkään avioerotapausta, eikä virastoja rasitettu niiltä main minkäänlaisilla riita-asioilla. Hän havaitsi piankin, kuinka tarpeellinen hänelle oli lainopin tunteminen. Niinpä hän ryhtyi kaikin tarmoin sitä opiskelemaan ja tunsi pian vetävänsä vertoja taitavimmillekin asianajajille. Hänen vaikutuspiirinsä avartui ihmeellisesti, ja oltiin jo aikeissa kutsua hänet pääkaupunkiin, jotta saataisiin ylhäältä käsin päätökseen, mitä hän oli alhaalta päin aloittanut, kun hänelle lankesi melkoinen arpajaisvoitto, jolla hän osti itsellensä kohtalaisen maatilan, antoi sen vuokralle ja teki siitä toimintansa keskipisteen, pitäen vakaana periaatteenansa, tai pikemmin noudattaen vanhaa tottumusta ja taipumusta, ettei viipynyt missään sellaisessa talossa, jossa ei ollut mitään sovittamis- eikä auttamistilaisuutta. Ne, joissa nimien merkitykset herättävät taikauskoisia ajatuksia, väittävät nimen Mittler [Mittler = Välimies] ajaneen häntä tähän ylen ihmeelliseen tehtävään.

Jälkiruoka oli kannettu pöytään, kun vieras vakavasti kehoitti isäntäväkeänsä olemaan kauemmin salaamatta sanottaviansa, koska hänen täytyi kohta kahvin juotuaan lähteä. Molemmat aviopuolisot esittivät seikkaperäisesti tunnustuksensa, mutta hän oli tuskin päässyt asian juoneen, kun hypähti harmistuneena pöydästä, riensi ikkunaan ja käski satuloida hevosensa.

Joko ette minua tunne, huudahti hän, ette minua ymmärrä, tahi olette kovin ilkeämieliset, Onko tässä mitään riitaa? Tarvitaanko tässä mitään apua? Luuletteko minun olevan olemassa neuvoja jaellakseni? Se on typerin ammatti, mitä ihminen voi toimittaa. Neuvokoon kukin itseänsä ja tehköön mitä ei voi tekemättä jättää. Jos asia luonnistuu, niin iloitkoon viisaudestansa ja onnestansa, jos se epäonnistuu, niin minä olen käytettävissä. Se, joka tahtoo päästä jostakin pahasta, tietää aina mitä tahtoo, se, joka tahtoo nykyistä parempaa, on umpisokea — niin kyllä, naurakaahan vain! — hän on sokkosilla, tavoittaa ehkä jotakin, mutta mitä? Menetelkää miten tahdotte, ihan yhdentekevä! Ottakaa ystävät luoksenne tai antakaa heidän pysyä poissa: kaikki samantekevää! Kaikkein järkevimmän asian olen nähnyt epäonnistuvan, kaikkein typerimmän onnistuvan. Älkää vaivatko päätänne, ja jos asia päättyy jollakin tavoin huonosti, älkää sittenkään vaivatko päätänne. Lähettäkää vain noutamaan minut, niin apu tulee. Siihen saakka: palvelijanne!

Sitten hän ponnahti ratsunsa selkään suostumatta odottamaan kahvia.

Tästä näet, virkkoi Charlotta, kuinka vähän kolmannesta henkilöstä oikeastaan on hyötyä, ellei kahden läheisen henkilön välinen suhde ole täysin tasapainossa. Olemmehan, jos mahdollista, entistäkin enemmän ymmällä ja epätietoisina.

Aviopuolisot kenties olisivat vielä jonkin aikaa epäröineet, ellei olisi saapunut kapteenilta kirje vastaukseksi Eduardin viimeksi lähettämään. Hän oli päättänyt ottaa vastaan erään tarjotun toimen, vaikka se ei suinkaan ollut hänelle sovelias. Hänen piti ottaa osaa ylhäisten ja rikkaiden ihmisten ikävystymiseen, jonka häivyttäminen uskottiin hänen asiaksensa.

Eduard käsitti koko jutun varsin hyvin ja kuvaili sitä sangen räikein värein. Tahdommeko nähdä ystävämme joutuvan sellaiseen tilaan? huudahti hän. Ethän voi olla niin säälimätön, Charlotta!

Tuo kummallinen mies, meidän Mittlerimme, virkkoi Charlotta, on lopulta sittenkin oikeassa. Kaikki sellaiset hankkeet ovat uhkayrityksiä. Kukaan ihminen ei aavista, mitä siitä voi sukeutua. Sellaisista uusista suhteista saattaa koitua onnen tai onnettomuuden runsaus, meidän voimatta pitää sitä erikoisena ansionamme enempää kuin vikanammekaan. En tunne olevani kyllin voimakas sinua kauemmin vastustaakseni. Tehdään koe. Pyydän sinulta vain, että se suunnitellaan lyhytaikaiseksi. Salli minun toimia hänen hyväksensä pontevammin kuin tähän asti ja käyttää vaikutustani, kehoittaa tuttaviani hankkimaan hänelle paikan, joka voi tuottaa hänelle jonkinlaista oman mielen mukaista tyydytystä.

Eduard lausui puolisollensa mitä miellyttävimmällä tavalla hartaan kiitollisuutensa. Hän riensi ilomielin kirjoittamaan ystävälleen ehdotelmistansa. Charlottan täytyi ilmaista jälkilauselmassa omakätisesti suostumuksensa ja liittää ystävälliset pyyntönsä miehensä esittämiin. Hän kirjoitti notkean sirosti ja kohteliaasti, mutta jotenkin hätäisesti, mikä muuten ei kuulunut hänen tapoihinsa. Sattuipa vielä tavattomampaa: hän tärveli kirjeen pirahduttamalla siihen mustetahran, joka sai hänet harmistumaan ja vain suureni, kun hän aikoi pyyhkäistä sen pois.

Eduard laski sen johdosta leikkiä, ja koska oli vielä tilaa, lisäsi hän toisen jälkilauselman: ystävän piti näistä merkeistä havaita, kuinka kärsimättömästi häntä odotettiin, ja toimittaa itsensä matkaan siekailematta, pitäen esikuvanansa kirjeen sepittämisessä noudatettua kiirettä.

Lähetti oli tiessään, eikä Eduard osannut ilmaista kiitollisuuttansa vakuuttavammin kuin alinomaa kehoittamalla Charlottaa antamaan heti hakea Ottilian pois koulukodista.

Hän pyysi asian tuonnemmaksi siirtämistä ja osasi tänä iltana herättää Eduardissa halua musikaaliseen ajanvietteeseen. Charlotta soitti hyvin klaveeria, Eduard vaivalloisemmin huilua, sillä vaikka hän olikin ajoittain uutterasti harjoitellut, ei hänelle kumminkaan ollut suotu sitä kärsivällisyyttä ja kestävyyttä, jota sellaisen taidon täysi kehittäminen edellyttää. Senvuoksi hän suorittikin osansa sangen epätasaisesti: toiset kohdat hyvin, kenties vain liian nopeasti, toisissa hän taas pysähtyi, koska ei niitä hyvin osannut, ja niinmuodoin olisi kenen muun tahansa ollut vaikea suoriutua duetista hänen kerallansa. Mutta Charlotta osasi sopeutua asiaan; hän pysähtyi ja tempautui jälleen hänen mukaansa toimien siten yht'aikaa kelpo soitonjohtajana ja älykkäänä perheenemäntänä, jotka osaavat aina pitää yllä yleistä säännönmukaisuutta, vaikka yksityiset säveljuoksutukset eivät aina noudattaisikaan tahtia.

KOLMAS LUKU.

Kapteeni saapui. Hän oli ennen tuloansa lähettänyt erittäin järkevän kirjeen, joka täydellisesti rauhoitti Charlottan mielen. Sellainen viileä itsensä tunteminen, oman ja ystävien olokannan kirkas tajuaminen herätti mitä valoisimpia ja kauneimpia toiveita.

Ensimmäiset tunnit kuluivat, kuten tavallisesti käy ystävien kesken, jotka eivät ole muutamiin aikoihin toisiansa nähneet, vilkkaassa, melkeinpä uuvuttavassakin keskustelussa. Iltapuolella tehtiin Charlottan kehoituksesta kävelyretki uudelle puistoalueelle. Tienoo miellytti kapteenia, ja hän havaitsi kaikki ne kauneudet, jotka vasta uusien teiden valmistuttua olivat tulleet nähtäviin ja nautittaviin. Hänen katseensa oli harjaantunut ja samalla vaatimaton, ja vaikka hän varsin hyvin tiesi, mikä oli suotavaa, ei hän kumminkaan, kuten usein tapahtuu, aiheuttanut mielenapeutta henkilöille, jotka hänelle näyttelivät omaa maailmaansa, vaatimalla enemmän kuin olosuhteet myönsivät tai muistelemalla jotakin muualla näkemäänsä täydellisempää.

Ehdittyänsä sammalmajalle he näkivät sen mitä hupaisimmin koristettuna, tosin vain tekokukilla ja talvikeilla, mutta niiden joukkoon oli sijoitettu niin kauniita kimppuja oikeata vehnää ja muita pellon ja puutarhan tuotteita, että ne tuottivat kunniaa järjestelijänsä taideaistille.

Vaikka mieheni ei pidäkään siitä, että hänen syntymä- tai nimipäiväänsä vietetään, virkkoi Charlotta, ei hän varmaankaan tänään minua moiti, jos omistan nämä vähäiset seppeleet kolminkertaiselle juhlallemme.

Kolminkertaiselle? huudahti Eduard.

Epäilemättä! virkkoi Charlotta: ystävämme saapumista pidämme täydellä syyllä juhlana, ja lisäksi, mitä tuskin lienette ajatelleet, on tänään teidän molempien nimipäivä. Eikö nimenne ole Otto, toisen samoinkuin toisenkin?

Ystävykset ojensivat toisilleen kätensä yli pienen pöydän. Sinä palautat mieleeni nuoruusaikaisen ystävyysseikan, sanoi Eduard. Lapsuudessa meillä oli kummallakin tuo sievä lakoninen nimi, mutta kun sitten asuimme samassa koulukodissa, luovutin sen vapaaehtoisesti hänelle.

Ylen suurta jalomielisyyttä et siinä asiassa kuitenkaan osoittanut, virkkoi kapteeni. Muistan näet varsin hyvin, että nimi Eduard miellytti sinua enemmän, ja totta onkin, että se kaikuu erikoisen sorealta, kun sen kuulee miellyttäviltä huulilta.

Niinpä he nyt istuivat kolmisin saman pienen pöydän ääressä, jonka vaiheella Charlotta oli innokkaasti vastustanut vieraan tuloa. Tyytyväinen Eduard ei tahtonut palauttaa vaimonsa mieleen noiden hetkien muistoa, mutta ei kumminkaan voinut pidättyä sanomasta: Olisihan tässä varsin hyvin sijaa vielä neljännellekin.

Samassa kajahti linnasta metsätorvien ääni ikäänkuin todeksi myöntäen ja vahvistaen toistensa seurassa viipyvien ystävysten hyväntahtoisuutta ja hyviä toivelmia. Ääneti he sitä kuuntelivat, kukin itseensä keräytyen ja tuntien oman onnensa kahdenkertaisena niin kauniissa liitossa.

Eduard keskeytti ensimmäisenä vaitiolon nousten seisaalleen ja astuen ulos sammalmajan ovesta. Viekäämme ystävä heti korkeimmalle näköpaikalle, sanoi hän Charlottalle, jottei hän luule koko perintötilamme ja olosijamme rajoittuvan tähän ahtaaseen laaksoon; ylhäällä katse liikkuu vapaammin ja rinta avartuu.

Siinä tapauksessa, vastasi Charlotta, täytyy meidän vielä tällä kertaa kiivetä vanhaa, hieman vaivalloista polkua; toivon kumminkin askelmaini ja portaitteni pian johtavan mukavammin aina ylös asti.

Niinpä saavuttiin kallioiden yli, pensaikkojen ja viidakkojen halki kulkien korkeimmalle paikalle, joka tosin ei muodostanut tasannetta, vaan jatkuvia, hedelmällisiä selänteitä. Kylä ja linna olivat painuneet taakse näkymättömiin. Alhaalla näkyi lampien pintoja, toisella puolen metsäisiä kukkuloita, joiden juurta ne huuhtelivat, vihdoin jyrkkiä kallioita, jotka luotisuorana seinämänä jäykästi rajoittivat viimeistä vesikuvastinta heijastellen sen kalvoon mahtavia muotojansa. Syvällä rotkossa, missä kiivas puro syöksyi lampeen, oli puolittain piilossa mylly, joka ympäristöinensä näytti miellyttävältä pieneltä lepopaikalta. Näkyvissä olevassa puoliympyräkehässä vaihtelivat kaikkialla laaksot ja kukkulat, viidakot ja metsät, joiden kevätvihreys lupasi mitä mehevimmän kesäisen näköalan. Yksityiset puuryhmätkin kiinnittivät useissa kohdin katsetta.

Erikoisesti piirtyi katselevien ystävysten silmiin alhaalla, keskilammen rannassa kasvava kaunis poppeli- ja plataaniryhmä. Se seisoi siinä täydessä kasvuvoimassansa, raikkaana, terveenä, korkenemaan ja levenemään pyrkien.

Eduard kiinnitti ystävänsä huomiota erikoisesti tuohon ryhmään. Nuo puut, huudahti hän, olen nuoruudessani itse istuttanut. Ne olivat nuoria hoikkia runkoja, jotka pelastin, kun isäni suurta linnanpuutarhaa laajentaessaan antoi keskikesällä kaivaa ne juuriltansa. Ne osoittavat varmaan tänäkin vuonna kiitollisuuttansa työntämällä uusia vesoja.

Tyytyväisinä ja hilpeinä kuljettiin takaisin. Vieraalle osoitettiin linnan oikeasta kylkirakennuksesta miellyttävä, tilava asunto, jonne hän aivan pian asetteli ja järjesteli kirjansa, paperinsa ja kojeensa jatkaakseen tavanmukaista askarrustansa. Eduard ei kumminkaan ensimmäisinä päivinä jättänyt häntä rauhaan, vaan kuljetti hänet kaikkialle, milloin ratsain, milloin jalkaisin, perehdyttäen hänet seutuun ja tiluksiinsa samalla ilmaisten ne tilan parempaa tuntemista ja edullisempaa viljelyä koskevat toivelmat, joita hän oli jo kauan aikaa mielessänsä hautonut.

Ensimmäinen tehtävä olisi se, että mittaisin seudun magneettineulan avulla, virkkoi kapteeni. Se on helppoa ja hauskaa askaretta, ja jos tulokset eivät olekaan kaikkein tarkimmat, on se kumminkin hyödyllinen ja ensi töiksi ilahduttava toimitus; sitäpaitsi sen voi suorittaa tarvitsematta suurtakaan apua, ja tietää varmaan saavansa tehtävän päätökseen. Jos tuonnempana ajattelet tarkempaa mittausta, voitaneen siihenkin keino keksiä.

Kapteeni oli hyvin perehtynyt mainittuun mittaustapaan. Hän oli tuonut mukanansa tarvittavat kojeet ja aloitti työn heti. Hän neuvoi Eduardia sekä muutamia metsästäjiä ja talonpoikia, joiden tuli olla hänen apunansa. Päivät olivat suotuisat; illat ja varhaisimmat aamuhetket hän käytti piirustamiseen ja varjostamiseen. Pian oli kaikki vesimaalattu ja väritettykin, ja Eduard näki tiluksiensa kasvavan paperista esiin mitä selvimpinä, ikäänkuin uutena luomuksena.

Siinä oli tilaisuutta keskustella seudusta sekä uusista puisto- ja viljelysalueista, jotka voi saada kuntoon paljoa paremmin tuollaisen yleiskatsauksen nojalla kuin tehden umpimähkään, satunnaisten vaikutelmien varassa hajanaisia kokeita.

Se meidän pitää selvittää vaimolleni, sanoi Eduard.

Jätä se tekemättä! virkkoi kapteeni, joka ei mielellään asettanut vakaumuksiansa toisten vakaumusten tielle, koska oli kokemuksesta oppinut ihmisten mielipiteiden olevan niin monenlaisia, ettei niitä saa järkevimminkään huomautuksin yhteen kohtaan kerätyksi. Jätä se tekemättä! huudahti hän: hän joutuu helposti harhaan. Hänelle, kuten yleensäkin henkilöille, jotka vain harrastuksesta askartelevat sellaisissa puuhissa, on tärkeämpää, että hän tekee jotakin, kuin että jotakin tulee tehdyksi. Luontoon käydään käsiksi hapuillen, miellytään erikoisesti toiseen tai toiseen pikku paikkaan, ei uskalleta raivata pois sitä tai tätä, ei ole riittävää uskallusta uhrata jotakin; ei osata ennakolta kuvitella, mitä on saatava aikaan, kokeillaan, se onnistuu, se epäonnistuu, korjataan, korjataan kenties sellaista, mikä olisi jätettävä ennallensa, jätetään ennallensa sellaista, mikä olisi korjattava, ja niin on lopputulos aina parsinnainen; se vaikuttaa miellyttävästi ja virkistävästi, mutta ei tyydytä.

Tunnusta minulle vilpittömästi, virkkoi Eduard, ettet ole tyytyväinen vaimoni sommitelmiin.

Jos suoritus tyhjentäisi ajatuksen, joka on varsin hyvä, ei olisi mitään muistuttamista. Hän on vaivalloisesti kiusautunut ylös halki louhikon ja kiusaa nyt, jos suvaitset, jokaista sinne kuljettamaansa. Ei käy kulkeminen rinnakkain enempää kuin peräkkäinkään siedettävän vapaasti. Askelen tahti häiriytyy alinomaa, ja mitä kaikkea vielä voisikaan huomauttaa!

Eikö sitten olisi ollut helppo suorittaa tehtävää toisin? kysyi Eduard.

Sangen helppo, virkkoi kapteeni: hänen olisi tarvinnut vain murtaa pois kallionkulma, joka muuten onkin mitätön, koska sen muodostavat pienet kappaleet; siten olisi nousuun tullut kaunis kaarre ja samalla olisi jäänyt kiveä käytettäväksi niihin kohtiin, missä tie olisi tullut kapea ja vaivainen. Olkoon tämä kuitenkin sanottu vain meidän kesken: muuten hän käsittää asian väärin ja panee pahaksensa. Se, mikä on tehty, on säilytettävä. Jos tahdotaan käyttää enemmän rahoja ja vaivaa, sopii sammalmajan yläpuolella ja kukkulan laella tehdä sitä ja tätä ja saada aikaan paljonkin miellyttävää.

Jos nykyisyys askarrutti ystävyksiä monella muotoa, ei toisaalta puuttunut menneiden aikojen hilpeitä ja mieluisia muisteloita, joihin Charlotta tapasi ottaa osaa. Sitäpaitsi päätettiin ensi töistä päästyä käydä käsiksi matkapäiväkirjaan ja herätellä silläkin tavoin menneisyyttä eloon.

Eduardilla muuten oli Charlottalle vähemmän sanottavaa, varsinkin sen jälkeen kuin hänellä oli sydämellänsä uusiin puistorakennelmiin kohdistuva moite, joka hänestä tuntui aivan oikeutetulta. Hän piti kauan omana tietonansa, mitä kapteeni oli hänelle uskonut, mutta nähdessään vihdoin vaimonsa suunnittelevan sammalmajalta kukkulalle johtavia pikku askelmia ja poluntapaisia hän ei voinut hillitä itseänsä, vaan hetken kierreltyänsä kaarreltuansa lausui julki uuden oivalluksensa.

Charlotta seisoi hämmästyneenä. Hän oli kyllin älykäs kohta tajutaksensa, että toiset olivat oikeassa; mutta se, mitä oli tehty, kiisteli vastaan ja oli kerta kaikkiaan sellaisenaan olemassa; hän oli pitänyt sitä oikeana ja toivottavana, sekin, mitä moitittiin, oli yksityisiä osiansa myöten hänelle rakas; hän ei tahtonut ottaa vakaasti uskoaksensa, puolusteli pientä aikaansaannostansa, sätti miehiä, jotka heti tavoittelevat suurta ja avaraa, tahtovat leikinlaskusta, jutelmasta heti tehdä kokonaisen teoksen ajattelematta laajennetusta suunnitelmasta johtuvia kustannuksia. Hän kiihtyi, loukkaantui, kävi nyreäksi; hän ei voinut luopua vanhasta eikä kerrassaan torjua uutta, mutta keskeytti päättäväiseen tapaansa heti työt asiaa miettiäksensä ja mielessään kypsytelläksensä.

Koska tämä toimelias ajanvietekin nyt jäi pois, miesten yhä viihtyisämmin askarrellessa omissa toimissansa, erikoisen ahkerasti taiteellisissa puutarhatöissä ja kasvihuoneitten rakentamisessa, silti kokonaan laiminlyömättä tavallisia ritarillisia harjoituksiansa, kuten metsästystä, hevosten ostoa, vaihtoa, ratsuksi ja ajojuhdaksi totuttamista, tunsi Charlotta itsensä päivä päivältä yksinäisemmäksi. Hän harjoitti, osalta kapteenin vuoksi, entistä vilkkaampaa kirjevaihtoa, mutta siitä huolimatta sattui monta yksinäistä hetkeä. Sitä mieluisammat ja hupaisemmat olivat hänelle koulukodista saapuvat tiedonannot. Johtajattaren laveaan kirjeeseen, jossa tavallisuuden mukaan seikkaperäisesti ja mielihyvin selostettiin tyttären edistymistä, liittyi lyhyt jälkikirjoitus sekä laitoksen erään miespuolisen apulaisen kirjoittama liite, jotka molemmat tässä esitämme.

Johtajattaren jälkikirjoitus.

Mitä tulee Ottiliaan, armollinen rouva, voin oikeastaan vain toistaa, mitä edellisiin tiedonantoihini sisältyy. En tiedä, mistä häntä moittisin, ja kumminkaan en voi olla häneen tyytyväinen. Hän on edelleenkin vaatimaton ja hyväntahtoinen toisille, mutta tämä ujous ja palvelevaisuus ei minua oikein miellytä. Teidän armonne lähetti taanoin rahaa ja erinäisiä vaatteita. Edellisiä hän ei ole vielä ollenkaan käytellyt, ja jälkimmäisetkin lepäävät yhä koskemattomina. Hän pitää kylläkin vaatteensa erittäin puhtaina ja hyvässä kunnossa ja näyttää vaihtavan niitä ainoastaan tätä seikkaa silmällä pitäen. Hänen ankara kohtuullisuutensa ruoan ja juoman nauttimisessa ei sekään minua miellytä. Pöydässämme tosin ei vallitse yltäkylläisyys, mutta mikään ei ole minulle mieluisampaa kuin nähdä lasten syövän kylliksensä maukkaita ja terveellisiä ruokia. Se, mikä harkiten ja vakaumuksella pöytään tuodaan ja nautittavaksi tarjotaan, on tosiaankin nautittava. Siihen en saa Ottiliaa mitenkään taivutetuksi. Keksiipä hän itsellensä jotakin tekemistä, suorittaa jotakin palvelijattarien laiminlyömää vain siinä tarkoituksessa, että saisi jättää jonkin lajin tai jälkiruoan nauttimatta. Kaiken tämän ohella on kumminkin otettava huomioon, että hän toisinansa potee vasemmanpuolista päänsärkyä, joka tosin aina hellittää, mutta voi sittenkin olla tuskallista ja merkittävää. Sen verran tästä muuten kauniista ja herttaisesta tytöstä.

Apulaisen liite.

Oivallinen johtajattaremme tavallisesti sallii minun lukea ne kirjeet, joissa hän ilmoittaa kasvatteja koskevia huomioitansa vanhemmille ja esimiehille. Teidän armollenne osoitetut tiedonannot minä aina luen erikoisen tarkkaavasti ja erikoisen mielelläni, sillä jos meidän on teitä onniteltava tyttärestänne, jossa yhtyvät kaikki seuraelämässä menestystä luovat ominaisuudet, täytyy toisaalta ainakin minun ylistää teitä yhtä onnelliseksi sen johdosta, että teille on suotu kasvattityttärenne, lapsi, joka on syntynyt toisten hyödyksi ja iloksi ja epäilemättä myöskin omaa onneansa varten. Ottilia on melkeinpä ainoa kasvattimme, johon nähden en voi olla samaa mieltä kuin kunnioitettu johtajattaremme. En tahdo suinkaan moittia tätä toimeliasta naista siitä, että hän haluaa nähdä huolenpitonsa hedelmät ulkonaisina ja ilmeisinä, mutta on olemassa suljettujakin hedelmiä, kaikkein ytimekkäimpiä, jotka kehittyvät varhemmin tai myöhemmin kauniiseen elämään. Niiden joukkoon kuuluu epäilemättä teidän kasvattityttärenne. Koko ajan, minkä olen häntä opettanut, näen hänen tasaisesti hitaanhitaasti edistyvän, en milloinkaan taantuvan. Jos lasta kasvatettaessa on tarpeen alkaa alusta, niin sääntö soveltuu varmaan häneen. Sitä, mikä ei seuraa edellisestä, hän ei käsitä. Hän suhtautuu avuttomasti, jopa haluttomastikin helposti tajuttavaan asiaan, jolle hän ei keksi mitään kiinnekohtaa. Mutta jos voi löytää ja hänelle selvittää välijäsenet, niin hän käsittää kaikkein vaikeimmatkin asiat. Siten hitaasti edistyen hän jää jälkeen kumppaneistansa, jotka aivan toisenlaisten kykyjen varassa rientävät yhä eteenpäin, helposti tajuten, helposti muistaen ja vaivattomasti jälleen käytellen kaikkea, hajanaistakin. Kiireellisestä opetuksesta hän niinmuodoin ei opi yhtään mitään, ei tiedä mitä tehdä; niin on laita eräillä tunneilla, jotka ovat oivallisten, mutta ravakkain ja kärsimättömien opettajien hoidettavina. On moitittu hänen käsialaansa, hänen kykenemättömyyttänsä tajuamaan kieliopin sääntöjä. Olen lähemmin tutkinut näitä valituksia, ja tosiaankin hän kirjoittaa hitaasti ja kankeasti, jos niin tahdotaan sanoa, mutta ei suinkaan arastellen eikä muodottomasti. Sen, mitä hänelle vähin erin opetin ranskankielestä, joka tosin ei ole minun aineeni, hän käsitti helposti. Ihmeellistä kylläkin: hän tietää paljon ja varsin hyvin, kysyttäessä vain näyttää siltä, kuin hän ei tietäisi mitään.

Jos minun on lopuksi esitettävä yleinen huomautus, niin tahtoisinpa sanoa; hän ei opi niinkuin kasvatettava, vaan niinkuin se, joka tahtoo kasvattaa, ei niinkuin oppilas, vaan niinkuin tuleva opettajatar. Kenties tuntuu teidän armostanne kummalliselta, etten itse kasvattajana ja opettajana luule voivani kiittää toista paremmin kuin selittämällä hänet itseni kaltaiseksi. Teidän armonne parempi oivallus, syvempi ihmisten- ja maailmantuntemus varmaan keksii vaatimattomista, hyväätarkoittavista sanoistani sen, mikä niissä on parasta. Te tulette vakuutetuksi siitä, että tästäkin lapsesta sopii toivoa paljon iloa. Sulkeudun teidän armonne suosioon ja pyydän saada jälleen kirjoittaa, kunhan otaksun kirjeeni sisältävän jotakin merkittävää ja miellyttävää.

Nuo sivut ilahduttivat Charlottaa. Niiden sisällys yhtyi aivan kiinteästi hänen omiin Ottiliaa koskeviin käsityksiinsä; samalla hänen täytyi pakostakin hymyillä, koska opettajan osanotto näytti sydämellisemmältä kuin kasvatettavan hyveiden oivaltamisen tavallisesti herättämä myötätunto. Rauhalliseen, ennakkoluulottomaan ajattelutapaan tottuneena hän jätti tuonkin suhteen, kuten monet muut, elämään omaa elämäänsä; järkevän miehen osanottoa hän piti arvokkaana, koska oli elämänsä varrella oppinut riittävässä määrin oivaltamaan, kuinka kalliiksi on arvattava aito kiintymys maailmassa, missä välinpitämättömyys ja vastenmielisyys asustavat kuin kotonansa.

NELJÄS LUKU.

Se topografinen kartta, joka esitti tilaa ympäristöinensä verrattain suuressa mittakaavassa selvin ja helposti käsitettävin piirtein ja värein ja jonka kapteeni osasi muutamien trigonometristen mittausten avulla varmasti perustella, valmistui pian; tämä toimelias mies näet nukkui harvinaisen vähän ja omisti päivänsä aina lähimpiin tehtäviin, joten joka ilta oli jotakin suoritettu.

Nyt, sanoi hän ystävällensä, ryhdymme muihin toimiin, tilan kuvailemiseen, jota varten täytyy olla olemassa riittävästi esitöitä ja josta sitten voidaan kehitellä vuokra-arvioita ja muuta sentapaista. Mutta eräs asia meidän tulee päättää ja järjestää: sinun on erotettava kaikki se, mikä on varsinaista liiketoimintaa, elämästä. Liiketoiminta vaatii vakavuutta ja lujuutta, elämä mielivaltaa, liiketoiminta aivan ehdotonta johdonmukaisuutta, elämä sitävastoin kaipaa usein epäjohdonmukaisuutta, joka vaikuttaa siinä kerrassaan rakastettavalta ja ilahduttavaltakin. Jos olet toisessa varma, voit toisessa olla sitä vapaampi, sensijaan että niiden toisiinsa sekaantuessa vapaus tempaa varmuuden pois ja hävittää sen.

Eduard tunsi noihin ehdotuksiin sisältyvän lievää moitetta. Vaikka hän ei ollutkaan luonnostansa huolimaton, ei hän kumminkaan voinut saada itseänsä järjestelemään papereitansa eri lokeroihin. Se, mikä hänen oli ratkaistava toisten mieltä kuullen, ja se, mikä riippui ainoastaan hänestä itsestänsä, ei ollut erotettuna eikä hän myöskään vetänyt riittävän selvää rajaa liiketointen ja askarrusten, seurustelun ja huvittelun välille. Nyt se kävi hänelle helpoksi, kun ystävä otti asian huoleksensa, toinen minä teki mahdolliseksi sen jakautumisen, joka yhdelle minälle ei ole aina mahdollinen.

He järjestivät siihen kylkirakennukseen, jossa kapteeni asui, säilytyshuoneen nykyisiä ja arkiston menneitä asioita varten, hakivat kaikki asiakirjat, paperit ja tiedonannot eri säiliöistä, kammioista, lipastoista ja kirstuista, ja kohta oli tuo sekava joukkio saatettu ilahduttavaan järjestykseen ja sijaitsi nyt otsakkeilla varustettuna määrätyissä lokeroissa. Se, mitä haluttiin, löytyi täydellisemmin kuin oli osattu toivoa. Tällöin oli heille suureksi avuksi eräs vanha kirjuri, joka pitkin päivää, vieläpä osan yötäkin pysytteli kirjoituspulpettinsa ääressä ja johon Eduard tätä ennen oli aina ollut tyytymätön.

Minä en häntä enää tunne, sanoi Eduard ystävällensä, niin toimeliaaksi ja käyttökelpoiseksi on mies muuttunut.

Se johtuu siitä, virkkoi kapteeni, ettemme anna hänen tehtäväksensä mitään uutta, ennenkuin hän on ehtinyt kaikessa rauhassa suorittaa vanhemmat tehtävänsä, niinmuodoin hän, kuten näet, saa aikaan sangen paljon; jos hänen toimiansa häiritään, ei hän kykene mihinkään.

Vietettyänsä tähän tapaan päivänsä ystävykset kävivät iltaisin säännöllisesti Charlottan luona. Ellei ollut saapunut vieraita lähiseudulta ja naapurikartanoista, mikä kyllä oli sangen tavallista, niin keskustelu ja lukeminen koskivat enimmäkseen sellaisia asioita, jotka kartuttavat porvarillisen yhteiskunnan hyvinvointia, etuisuuksia ja miellyttävyyttä.

Charlotta, joka oli yleensäkin tottunut käyttelemään nykyisyyttä hyväksensä, tunsi miehensä tyytyväisyyden havaiten henkilökohtaisestikin hyötyvänsä. Erinäiset kotoiset suunnitelmat, joita hän oli jo kauan mielessänsä hautonut voimatta niitä kunnolla aloittaa, toteutuivat nyt, kapteenin asiaan puuttuessa. Kotirohtola, jossa oli tätä ennen ollut vain muutamia aineita, täydennettiin, ja Charlotta oppi sekä helppotajuisten kirjojen että keskustelujen nojalla entistä paremmin harjoittamaan uutteraa ja avuliasta toimintaansa.

Ajateltaessa tavallisia ja siitä huolimatta liiankin usein yllättäviä tapaturmia hankittiin kaikki hukkuvien pelastamiseen tarvittavat välineet, sitäkin suuremmalla syyllä, kun monet lähitienoolla sijaitsevat lammet, vesistöt ja vesilaitokset useasti aiheuttivat sellaisia onnettomuuksia. Tämän tehtävän kapteeni suoritti erittäin huolellisesti, ja Eduard mainitsi kuin epähuomiossa, että sellainen tapaus oli mitä ihmeellisimmin muodostanut käänteen hänen ystävänsä elämässä. Mutta kun viimeksimainittu vaikeni näyttäen väistävän murheellista muistoa, ei Eduardkaan sanonut sen enempää, ja Charlotta, joka tiesi asiasta yleispiirteittäin yhtä paljon, ei hänkään puuttunut tuohon huomautukseen.

Kaikki nämä huolenpitotoimet ovat kieltämättä kiitettävät, virkkoi kapteeni eräänä iltana, mutta nyt meiltä vielä puuttuu välttämättömintä, nimittäin kelpo miestä, joka osaa kaikkia näitä välineitä käytellä. Minä voin suositella siihen virkaan erästä tuttavaani haavuria, joka on nykyjään säällisillä ehdoilla saatavissa, ammatissansa etevää miestä, joka on ankaroissa sisäisissäkin sairastumistapauksissa useasti saanut aikaan enemmän kuin joku kuuluisa lääkäri, ja pikaista apuahan maaseudulla eniten kaivataankin.

Hänetkin kutsuttiin heti kartanoon, ja aviopuolisot iloitsivat saadessaan tilaisuutta sijoittaa kaikkein välttämättömimpiin menoihin useita summia, jotka heille jäivät mielin määrin kulutettaviksi.

Niin käytteli Charlotta kapteenin tietoja ja toimeliaisuutta omankin mielensä mukaan ja alkoi olla täysin tyytyväinen hänen läsnäoloonsa pelkäämättä enää mitään ikävyyksiä. Hän valmistautui tavallisesti kyselemään monenlaisia asioita, ja koska elämä oli hänelle mieluinen, koki hän poistaa kaikkea vahingollista, kaikkea kuolettavaa. Savenvaluteosten lyijysilaus ja keittoastioiden vaskenruoste oli häntä jo monesti huolestuttanut. Hän kysyi neuvoa, ja tällöin oli luonnollisesti kosketeltava fysiikan ja kemian peruskäsitteitä.

Satunnaista, mutta aina tervetullutta aihetta sellaisiin keskusteluihin antoi Eduard, joka mielellään luki ääneen toisten kuultavaksi. Hänellä oli syvä ja erittäin sointuisa ääni, ja runollisten sekä puhetaidollisten teosten eloisa, tuntehikas esittäminen oli aikaisemmin tuottanut hänelle suosiota ja mainetta. Nyt askarruttivat häntä toiset asiat, hän luki toisia teoksia, jo joitakin aikoja erittäinkin fysikaalisia, kemiallisia ja teknillisiä esityksiä.

Eräs hänen erikoisia ominaisuuksiansa, joka kenties ei kumminkaan ole kovin harvinainen, oli se, että hänestä tuntui sietämättömältä, jos joku hänen lukiessaan katsoi kirjaan. Entisinä aikoina, hänen lukiessaan runoja, näytelmiä, kertomuksia, se johtui luonnollisesti kaunolukijassa samoinkuin runoilijassa, näyttelijässä ja kertojassa asuvasta halusta yllättää, hetkiseksi vaieta, herättää odotusta, koska tämä tarkoitus tosiaankin joutuu pahoin kärsimään, jos toinen henkilö lukijan tieten silmäilee luettavaa jo ennakolta. Senvuoksi hänellä olikin tapana istuutua siten, ettei ollut ketään hänen takanansa. Nyt, kolmisin oltaessa, tuo varovaisuus oli turha, ja koska hän ei tällä kertaa pyrkinyt kiihdyttämään tunnetta eikä yllättämään mielikuvitusta, ei hän ajatellutkaan olla erityisemmin varuillansa.

Vain eräänä iltana hän havaitsi, huolettomasti istuuduttuansa, että Charlotta katsoi hänen kirjaansa. Hänen vanha kärsimättömyytensä heräsi, ja hän huomautti asiasta, melkeinpä äreästi. Sellaisista pahoista tavoista, kuten monista muista seuraelämässä kiusallisista tottumuksista, olisi kerta kaikkiansa luovuttava, sanoi hän. Kun luen jollekin henkilölle ääneen, eikö se merkitse samaa kuin jos suullisesti hänelle jotakin esittäisin? Kirjoitettu, painettu sana astuu minun oman mieleni, oman sydämeni sijaan, ja vaivautuisinko puhumaan, jos otsaani tai rintaani olisi rakennettu ikkuna, niin että se, jolle tahdon esittää ajatukseni ja tunteeni vähin erin, tietäisi aina jo hyvän aikaa ennakolta, mihin olen pyrkimässä? Kun joku katsoo kirjaani, tuntuu minusta aina siltä, kuin minut repäistäisiin kahtia.

Charlotta, jonka käytöksen notkeus ilmeni suuremmissa ja pienemmissä seuroissa varsinkin siinä, että hän osasi ehkäistä jokaisen epämiellyttävän, kiivaan, jopa vain ylen innokkaankin mielenilmauksen, katkaista venyvän keskustelun ja kohentaa sammuilevaa, tiesi nytkin käyttää lahjojansa hyväksensä. Sinä suot varmaan virheeni anteeksi, virkkoi hän, kunhan tunnustan, miten minun tänä hetkenä kävi. Minä kuulin sinun lukevan heimolaisuudesta ja ajattelin samassa omia sukulaisiani, paria serkkua, jotka juuri nyt mieltäni askarruttavat. Tarkkaavaisuuteni kiintyy jälleen lukemaasi, minä kuulen, että puheenalaisina ovat pelkät elottomat esineet, ja kurkistan kirjaan päästäkseni jälleen oikealle tolalle.

Sinua harhautti ja hämmensi eräs vertauksellinen lausuma, sanoi Eduard. Tässä tosin on puhe vain maalajeista ja kivennäisistä, mutta ihminen on oikea Narkissos: hän kuvastelee mielellään itseänsä joka paikassa, hän paneutuu alustinaksi koko maailman kuvastimeen.

Epäilemättä! jatkoi kapteeni: niin hän käsittelee kaikkea ulkopuoleltansa keksimää; viisautensa samoinkuin mielettömyytensäkin, tahtonsa samoinkuin mielivaltansakin hän suo eläimille, kasveille, elementeille ja jumalille.

Kunpa selittäisitte minulle aivan lyhyesti, koska en tahdo eksyttää teitä kovin kauas hetken harrastuksesta, mitä heimolaisuus tässä yhteydessä oikeastaan merkitsee, sanoi Charlotta.

Sen teen mielelläni, vastasi kapteeni, jonka puoleen Charlotta oli kääntynyt; tosin vain niin hyvin kuin osaan, sen nojalla, mitä olen suunnilleen kymmenen vuotta sitten oppinut, mitä olen asiasta lukenut. En tiedä sanoa, ajatellaanko tieteellisessä maailmassa vieläkin samoin, sopiiko se uusiin oppeihin.

On varsin valitettavaa, huudahti Eduard, ettei nykyjään käy enää oppiminen mitään koko elämää varten. Esivanhempamme pitivät kiinni niistä tiedoista, mitä olivat nuoruudessaan saaneet, mutta meidän on joka viides vuosi opittava kaikki uudestaan, ellemme halua joutua kerrassaan pois muodista.

Me naiset, virkkoi Charlotta, emme pidä niin tarkkaa lukua, ja tunnustanpa vilpittömästi, että minulle on tärkeätä ainoastaan sanojen ymmärtäminen, sillä mikään ei tee seurassa naurettavammaksi kuin vieraan oppisanan väärä käyttäminen. Senvuoksi tahtoisin vain tietää, missä merkityksessä tuota sanaa käytetään nimenomaan tässä yhteydessä. Asian tieteellistä puolta käsitelkööt oppineet, jotka muuten, mikäli olen huomannut, tuskin pääsevät milloinkaan yksimielisyyteen.

Miten aloitammekaan tullaksemme nopeimmin asiaan? kysyi Eduard vähäisen vaitiolon jälkeen kapteenilta, joka hieman epäröiden kohta vastasi:

Jos minun sallitaan aloittaa näennäisesti hyvin kaukaa, niin olemme pian perillä.

Voitte olla varma siitä, että kuuntelen mitä tarkkaavimmin, virkkoi
Charlotta laskien työn kädestänsä.

Niinpä aloitti kapteeni: Kaikissa havaitsemissamme luonnonolioissa huomaamme ensinnäkin suhteistumisen omaan itseensä. Kuulostaa tosin kummalliselta, kun lausuu jotakin sellaista, mikä on itsestänsäkin selvää, mutta ainoastaan täysin sopimalla tunnetusta voi lähteä yhdessä etenemään kohti tuntematonta.

Luulisinpa tekevämme asian hänelle ja itsellemme helpoksi, jos käytämme esimerkkiä, puuttui Eduard puheeseen. Jos ajattelet vettä, öljyä, elohopeata, niin havaitset niiden aineosien kesken vallitsevan sovun, yhteenkuuluvaisuuden. Tästä yhteydestänsä ne eivät luovu muuten kuin väkivallan tai jonkin muun määrätyn voiman vaikutuksesta. Jos vaikutus lakkaa, ne heti jälleen yhtyvät.

Epäilemättä, virkkoi Charlotta myöntäen. Sadepisarat yhtyvät nopeasti virroiksi. Ja jo lapsina me leikimme ihmeissämme elohopealla jakaen sitä pallosiksi ja antaen niiden jälleen yhtyä toisiinsa.

Niinpä saanen tässä aivan ohimennen mainita erään tärkeän seikan, lisäsi kapteeni, nimittäin sen, että tämä täysin puhdas, nesteen varassa mahdollinen suhteistuminen aina ja ehdottomasti ilmenee pallomaisessa muodossa. Putoava sadepisara on pyöreä, elohopeapallosista puhuitte itse; saapuupa putoava, sula lyijykin, kun sillä on riittävästi aikaa jähmettyä, alas pallonmuotoisena.

Sallikaahan minun rientää edelle, virkkoi Charlotta, jotta näen, arvaanko, mihin tähtäätte. Kuten jokainen olio suhteistuu omaan itseensä, samoin täytyy sen olla suhteessa toisiinkin olioihin.

Ja viimeksimainittu suhde on olioiden erilaisuudesta riippuen erilainen, jatkoi Eduard kiireesti. Toisinaan ne kohtaavat toisensa kuin ystävät ja vanhat tuttavat, jotka nopeasti yhtyvät, mitenkään toisiansa muuttamatta, niinkuin viini sekoittuu veteen. Toiset sitävastoin pysyvät vieraina vierekkäin eivätkä liity toisiinsa mekaanisen sekoittamisen ja hieromisenkaan avulla: öljy ja vesi eroavat pudistelun jälkeen heti toisistansa.

Eipä puutu paljoa, virkkoi Charlotta, ettei näe näissä yksinkertaisissa olioissa tuntemiansa ihmisiä, mutta varsinkin muistuvat niiden johdosta mieleen ne yhteisöt, joissa on elänyt. Kaikkein eniten muistuttavat noita sieluttomia olioita kuitenkin ihmisten suuret joukot, jotka asettuvat maailmassa toisiansa vastaan: säätyluokat ja ammatit, aateli ja kolmas sääty, sotilas ja siviilihenkilö.

Samoinkuin noita joukkoja sentään voidaan liittää toisiinsa tapojen ja lakien avulla, virkkoi Eduard, on kemiallisessakin maailmassamme välijäseniä, jotka kykenevät liittämään yhteen toisiansa karttelevia aineksia.

Niinpä, puuttui kapteeni puheeseen, saamme öljyn yhtymään veteen käyttämällä apunamme lipeäsuolaa.

Kunhan vain ette esitä asioita liian nopeasti, jotta voin osoittaa kykeneväni pysymään mukana, virkkoi Charlotta. Emmekö ole jo ehtineet heimolaisiin asti?

Epäilemättä, vastasi kapteeni, ja kohta opimme ne tuntemaan täydessä voimassansa ja täsmällisyydessänsä. Niitä olioita, jotka kohdatessansa nopeasti toisiinsa tarttuvat ja vastavuoroisesti toisiansa määräävät, nimitämme heimolaisiksi. Emäksissä ja hapoissa, jotka, vaikka ovatkin vastakkaiset ja kenties juuri sen vuoksi, että ovat toistensa vastakohtia, ehdottomimmin toisiansa etsivät ja toisiinsa yhtyvät, muuntavat toisiansa ja muodostavat yhdessä uuden kokonaisuuden, tämä heimolaisuus on kylläkin ilmeinen. Ajatelkaamme vain kalkkia, joka osoittaa suurta, kaikkiin happoihin kohdistuvaa taipumusta, ilmeistä yhtymishalua. Kunhan saapuvat kemialliset välineemme, esitämme erinäisiä kokeita, jotka ovat varsin hauskoja ja antavat paremman käsityksen kuin sanat, nimet opilliset lauseparret.

Sallikaa minun tunnustaa, lausui Charlotta, että kun nimitätte noita omituisia olioita toistensa heimolaisiksi, niin minä puolestani en käsitä niitä niinkään veriheimolaisiksi kuin henki- tai sieluheimolaisiksi. Aivan samalla tavalla voi ihmisten kesken syntyä todella merkittäviä ystävyysliittoja, sillä vastakkaiset ominaisuudet tekevät mahdolliseksi kiinteämmän yhtymisen. Jään siis odottamaan, mitä minulle näytätte näistä salaperäisistä vaikutuksista. Nyt en enää häiritse sinua — sanoi hän Eduardin puoleen kääntyen — ja seuraan asiaan paremmin perehtyneenä tarkkaavaisesti esitystäsi.

Koska kerran olet meitä asiaan yllyttänyt, et pääsekään siitä niin vähällä, sillä oikeastaan ovat monimutkaiset tapaukset kaikkein mielenkiintoisimmat. Vasta niistä oppii tuntemaan heimousasteet, lähemmät ja voimakkaammat, etäisemmät ja heikommat suhteet; heimoussuhteet käyvät mielenkiintoisiksi vasta kun saavat aikaan eroamisia.

Esiintyykö luonnonopissakin tuo surullinen sana, jonka nykyjään, ikävä kyllä, kuulee kovin usein ihmisten keskuudessa? huudahti Charlotta.

Esiintyy kyllä, vastasi Eduard. Erottajataiturin nimi oli aikoinansa kemisteille annettu kuvaava kunnianimi.

Sellaisen taituruuden aika siis on ohi, virkkoi Charlotta, ja hyvä niin. Yhdistäminen on suurempi taito, suurempi ansio. Yhdistäjätaituri olisi tervetullut joka ainoalla alalla koko maailmassa. — Mainitkaapa nyt minulle, kun kerran olette päässeet vauhtiin, pari sellaista tapausta.

Niinpä palaamme kohta siihen, mitä äsken jo mainitsimme ja käsittelimme. Esimerkiksi se, mitä nimitämme kalkkikiveksi, on puhdasta tai epäpuhdasta kalkkimaata, kiinteästi yhtyneenä erääseen herkkään happoon, jonka olemme oppineet tuntemaan ilmamaisessa muodossa. Jos kappale sellaista kiveä viedään miedonnettuun rikkihappoon, niin tämä yhtyy kalkkiin ja esiintyy sen keralla kipsinä; herkkä, ilmamainen happo sitävastoin haihtuu pois. Siinä on tapahtunut eroaminen ja uusi yhtyminen, ja niinmuodoin uskotaan, että on oikeus puhua vaaliheimolaisuudestakin, koska tosiaankin näyttää siltä, kuin toiselle suhteelle annettaisiin etusija toiseen verraten, toinen valittaisiin mieluummin kuin toinen.

Suokaa minulle anteeksi, virkkoi Charlotta, niinkuin minä suon anteeksi luonnontutkijalle; mutta minä en missään tapauksessa pitäisi tuota vaalina, vaan pikemmin luonnonvälttämättömyytenä ja tuskin sinäkään, sillä loppujen lopuksi se kenties onkin vain sopivan tilaisuuden, sattuman asia. Tilaisuus tekee suhteita samoinkuin varkaitakin, ja kun ovat puheena teidän luonnonolionne, näyttää minusta vaali riippuvan yksinomaan kemististä, joka vie nuo oliot toistensa luo. Mutta jos ne kerran ovat toistensa seurassa, silloin varjelkoon Jumala! Mainitussa tapauksessa minua säälittää vain ilmahappo parka, jonka täytyy jälleen liidellä äärettömyydessä.

Riippuu vain siitä itsestänsä, virkkoi kapteeni, tahtooko se yhtyä veteen ja virkistää terveitä samoinkuin sairaitakin kivennäislähteen antimena.

Kipsin kelpaa puhua, sanoi Charlotta, se on nyt valmis, se on kappale, siltä ei puutu mitään, kun sitävastoin tuolla karkoitetulla olennolla voi olla vielä montakin hätää, ennenkuin se jälleen keksii itsellensä turvapaikan.

Erehtyisinpä pahasti, virkkoi Eduard hymyillen, ellei sinun sanojesi takana piile pientä viekkautta! Tunnusta vain kujeesi! Taidanpa olla minä mielestäsi se kalkki, jonka tavoittaa kapteeni, rikkihappo, vie pois sinun miellyttävästä seurastasi ja muuttaa tulenkestäväksi kipsiksi.

Jos omatuntosi kehoittaa sinua tuollaisiin katselmuksiin, vastasi Charlotta, niin voin olla huoletta. Tällaiset vertauksenomaiset puheet ovat somia ja hauskoja, ja kukapa ei mielellään leikittelisi samankaltaisuuksilla? Mutta ihminen on sentään monen monta askelmaa ylempänä kuin nuo elementit, ja jos hän on ollut tässä hieman antelias käytellessään kauniita sanoja vaali ja vaaliheimolaisuus, niin on hänen hyvä keräytyä jälleen itseensä ja asian johdosta tarkoin punnita sellaisten lausetapojen merkitystä. Minä, ikävä kyllä, tunnen riittävästi tapauksia, joissa kahden olennon kiinteä, erottamattomalta näyttävä yhteys on jonkun kolmannen olennon satunnaisen luoksetulon vaikutuksesta särkynyt ja toinen alkujansa kauniisti toisiinsa yhtyneistä on ajautunut irrallisena avaraan maailmaan.

Kemistit ovat sentään paljoa kohteliaampia, sanoi Eduard: he tuovat seuraan neljännen, jottei kukaan jäisi ilman.

Niinpä kyllä! virkkoi kapteeni. Merkittävimmät ja merkillisimmät ovat epäilemättä nämä tapaukset, joissa puoleensavetämistä, heimoutta, ikäänkuin ristiin tapahtuvaa hylkäämistä ja yhtymistä käy tosiaankin esittäminen, joissa neljä, tätä ennen kaksittain yhteenliittynyttä oliota kosketukseen saatettuina luopuu entisestä liitostansa solmiaksensa uuden. Tässä jättämisessä ja ottamisessa, tässä pakenemisessa ja etsimisessä on tosiaankin näkevinänsä korkeampaa tarkoitusta; sellaisten olioiden uskoo kykenevän tavallansa tahtomaan ja valitsemaan, ja oppisana vaaliheimolaiset tuntuu täysin oikeutetulta.

Kuvailkaa minulle sellainen tapaus! sanoi Charlotta.

Sellaista tehtävää ei pitäisi suorittaa pelkkien sanojen avulla, vastasi kapteeni. Kuten jo sanoin: kunhan voin teille esittää itse kokeet, käy kaikki havainnollisemmaksi ja miellyttävämmäksi. Nyt minun täytyisi koettaa tyydyttää teitä kamalilla oppisanoilla, joista ei kumminkaan koituisi teille mitään selvää käsitystä. Nuo kuolleilta näyttävät ja kuitenkin aina sisäisesti toimintaan valmiit oliot tulee nähdä vaikuttamassa silmiensä edessä, tulee myötätuntoisesti katsella, kuinka ne toisiansa etsivät, vetävät puoleensa, valtaavat, hävittävät, ahmaisevat, riuduttavat ja kirpoavat jälleen esiin kaikkein kiinteimmästä yhteydestä uudistuneessa, uudessa, odottamattomassa hahmossa: vasta silloin uskoo niiden elävän ikuisesti, uskoopa niissä olevan mieltä ja järkeäkin, koska havaitsemme omat aistimme tuskin riittäviksi niitä kunnollisesti havaitsemaan ja järkemme tuskin päteväksi niitä käsittämään.

En tahdo kieltää, sanoi Eduard, että omituiset oppisanat pakostakin ilmenevät hankalina, jopa naurettavinakin sille, joka ei ole niihin perehtynyt aistillisen havainnon ja käsitteiden nojalla. Kuitenkin voisimme toistaiseksi helposti ilmaista kirjainten avulla, mistä tässä on ollut puhe.

Ellette ajattele menettelyn tuntuvan rikkiviisaalta saivarrukselta, virkkoi kapteeni, niin voin asian lausua lyhyesti merkkikielellä. Ajatelkaa A, joka on yhtynyt B:hen niin kiinteästi, ettei moni keino ja monenlainen väkivalta kykene sitä siitä erottamaan, ajatelkaa C, joka on samassa suhteessa D:hen, ja viekää sitten molemmat parit keskinäiseen kosketukseen: A yhtyy D:hen, C yhtyy B:hen, emmekä tiedä sanoa, mikä niistä on toisen ensinnä hylännyt, mikä ensinnä toiseen yhtynyt.

No niin, puuttui Eduard puheeseen, kunnes näemme tuon kaiken omin silmin, pidämme tätä merkintää vertauksellisena puheena, josta otamme opin välitöntä käytäntöä varten. Sinä, Charlotta, olet A, minä sinun yhteyteesi kuuluva B, sillä oikeastaanhan minä vain riipun sinussa ja seuraan sinua niinkuin B seuraa A:ta. C on ilmeisesti kapteeni, joka tällä kertaa jossakin määrin riistää minua pois sinulta. Niinmuodoin on oikeus ja kohtuus, että sinulle on epämääräisyyteen häipymisen välttämiseksi hankittava D, ja se on epäilemättä rakastettava neitonen Ottilia, jonka lähentymistä et saa enää vastustella.

Olkoon menneeksi! virkkoi Charlotta. Vaikka esimerkki nähdäkseni ei sovellukaan täysin meidän tapaukseemme, pidän kuitenkin onnena, että tänään kohtaamme toisemme täydellisesti ja että nämä luontais- ja vaaliheimouden suhteet jouduttavat tutunomaisen ajatustenvaihdon syntymistä välillemme. Tunnustan siis, että jo tänään iltapuolella päätin kutsua Ottilian luoksemme; emännöitsijämme näet eroaa palveluksesta mennäkseen naimisiin. Tämä minun kannaltani ja minun tähteni; mikä minua kehoittaa Ottilian itsensä vuoksi niin menettelemään, sen voit meille lukea. Minä en kurkista kirjeeseen, mutta sen sisällys, ikävä kyllä, on minulle jo tuttu. Mutta luehan, lue! Samassa Charlotta veti esiin kirjeen ja ojensi sen Eduardille.

VIIDES LUKU.

Johtajattaren kirje.

Teidän Armonne suonee anteeksi, että tällä kertaa kirjoitan aivan lyhyesti, sillä minun on nyt, julkisen tutkinnon osoitettua, mitä olemme kasvateissamme saaneet aikaan, ilmoitettava tulokset vanhemmille ja esimiehille; sitäpaitsi saanen lausua asiani lyhyesti, koska voin vähällä sanoa paljon. Teidän tyttärenne on osoittautunut joka suhteessa kaikkia muita etevämmäksi. Myötäliitetyt todistukset sekä hänen oma kirjeensä, joka sisältää hänen saamiensa palkintojen kuvauksen ja samalla ilmaisee hänen ilonsa sellaisen onnistumisen johdosta, varmaan rauhoittavat, jopa ilahduttavatkin Teitä. Minun iloani vähentää se aavistus, ettei meillä ole enää kovinkaan kauan syytä pidättää niin edistynyttä nuorta neitoa luonamme. Sulkeudun Teidän Armonne suosioon ja olen piakkoin rohkeneva esittää ajatuksiani siitä, mitä pidän hänelle edullisimpana. Ottiliasta kirjoittaa ystävällinen apulaiseni.

Apulaisen kirje.

Ottiliasta antaa kunnianarvoisa johtajattaremme minun kirjoittaa, osalta sen vuoksi, että hänelle olisi ajatustapansa vuoksi kiusallista ilmoittaa, mitä on ilmoitettava, osalta taas sen vuoksi, että hänen itsensä on esitettävä anteeksipyyntö, jonka hän mieluummin jättää minun tehtäväkseni. Kun tiedän liiankin hyvin, kuinka vaikeata kelpo Ottilian on ilmaista tietojansa ja taitojansa, peloitti julkinen tutkinto minua melkoisesti, varsinkin kun ei minkäänlainen valmistautuminen käy päinsä ja koska Ottilia, jos se olisikin yleisesti käytettyyn tapaan mahdollinen, kieltäytyisi valmistautumasta pelkkää silmänlumetta varten. Tutkinnon tulos on osoittanut huoleni liiankin oikeutetuiksi: hän ei saanut yhtäkään palkintoa, joutuipa vielä niiden joukkoon, joille ei annettu todistusta. Mitäpä sanoisinkaan? Mitä kirjoittamiseen tulee, olivat toisten kirjaimet tuskin yhtä kaunismuotoiset, mutta heidän käsialansa oli piirteiltänsä vapaampaa; laskennossa olivat kaikki häntä nopeammat, ja vaikeampia tehtäviä, joita hän ratkaisee helpommin, tutkinnossa ei esitetty. Ranskaa juttelivat ja käänsivät monet paremmin kuin hän, historiassa hän ei heti löytänyt vaadittuja nimiä ja vuosilukuja, maantiedossa kaivattiin valtiolliseen jakoon kohdistuvaa huomiota. Hänen muutamien vaatimattomien sävelmiensä esittämiseen ei ollut aikaa eikä rauhaa. Piirustuksessa hän olisi varmaan saanut palkinnon: ääriviivat olivat puhtaat ja suoritus sekä huolellista että henkevää. Hän oli pahaksi onneksi suunnitellut liian suurta, joten ei saanut tehtäväänsä valmiiksi. Kun oppilaat olivat poistuneet ja tutkijat neuvottelivat lausuen meille opettajille ainakin jonkin sanan, huomasin pian, ettei Ottiliasta puhuttu mitään, tai jos puhuttiin, niin kylmäkiskoisesti, joskaan ei suoraan paheksuen. Minä toivoin voivani voittaa hänelle suosiota avoimesti kuvailemalla hänen olemuksensa laatua ja uskalsin siihen ryhtyä sitäkin innokkaammin, kun en ainoastaan voinut puhua vakaumukseni mukaisesti, vaan olin itse nuorella iällä ollut samassa surullisessa tilassa. Minua kuunneltiin tarkkaavasti, mutta kun olin lopettanut, sanoi minulle tutkijain esimies, tosin ystävällisesti, mutta lakonisesti: Kykyjä edellytetään olevan; niiden tulee muuttua taidoiksi. Siinä on kaiken kasvatuksen päämäärä, siinä vanhempien ja esimiesten julkilausuma selvä tarkoitus ja lasten itsensä salainen, vain puolittain tajuttu pyrkimys. Siinä myöskin tutkinnon esine, jonka nojalla arvostellaan opettajia samoinkuin oppilaitakin. Sen nojalla, mitä teiltä kuulemme, toivomme lapsesta hyvää, ja teitä on joka tapauksessa kiitettävä siitä, että pidätte tarkoin silmällä kasvattien kykyjä. Jos saatte ne vuoden varrella muuttumaan taidoiksi, niin te ja suosimanne oppilas saatte varmaan osaksenne kiitosta.

Siihen, mitä seurasi, olin jo mukautunut, mutta en ollut pelännyt erästä vieläkin pahempaa asiaa, joka sattui pian sen jälkeen. Hyvä johtajattaremme, joka hyvänä paimenena ei tahtoisi yhtäkään karitsaansa kadottaa, tai, kuten tässä tapauksessa oli laita, nähdä koristamattomana, ei voinut salata mielipahaansa, vaan virkkoi Ottilialle, joka toisten palkinnoistansa iloitessa seisoi ikkunan pielessä: Mutta sanokaahan taivaan nimessä, kuinka voitte näyttää niin tuhmalta, kun ette tuhma ole? Ottilia vastasi aivan tyynesti: Suokaa anteeksi, rakas äiti, minun päätäni särki taasen tänään, vieläpä sangen ankarasti. Sitä ei kukaan voi tietää! virkkoi muuten kovin myötätuntoinen johtajatar ja kääntyi harmistuneena toisaanne.

Kieltämättä on totta, ettei kukaan voi sitä tietää, sillä Ottilia ei muuta ilmettänsä, ja minä en edes nähnyt hänen kertaakaan vievän kättänsä ohimolle.

Siinä ei vielä kaikki. Teidän tyttärenne, armollinen rouva, muutenkin vilkas ja ujostelematon, oli voitonriemunsa vallassa hillitön ja ylimielinen. Hän juoksi palkintoinensa ja todistuksinensa ympäri huoneita ja heilutteli niitä Ottiliankin kasvojen edessä. Sinä onnistuit tänään huonosti! huudahti hän. Ottilia vastasi ihan levollisesti: Viimeinen tutkintopäivä ei ole vielä tullut. Sittenkin sinä pysyt aina viimeisenä! huudahti tyttärenne juosten pois.

Ottilia näytti tyyneltä kaikkien muiden mielestä, mutta ei minun. Hänessä tapahtuvaa voimakasta, epämieluista liikutusta ilmaisee kasvojen epätasainen väri. Vasen poski punastuu hetkiseksi oikean samalla kalvetessa. Minä näin tuon merkin, ja osanottoni ei ollut hillittävissä. Vein johtajattaren syrjään ja puhuin hänelle asiasta vakavasti. Kelpo nainen havaitsi menetelleensä väärin. Me neuvottelimme, keskustelimme kauan, ja tahtomatta ryhtyä seikkaperäisemmin asiaa selostamaan esitän Teidän Armollenne päätöksemme ja pyyntömme: ottakaa Ottilia joksikin aikaa luoksenne! Syyt oivallatte itse parhaiten. Jos päätätte sen tehdä, niin sanon enemmän tämän hyvän lapsen kohtelemisesta. Ja jos tyttärenne, kuten sopii otaksua, piankin meidät jättää, olemme iloiset nähdessämme Ottilian palaavan.

Vielä eräs seikka, jonka kenties voisin myöhemmin unohtaa: en ole milloinkaan huomannut Ottilian jotakin vaatineen tai edes hartaasti pyytäneen. Sitävastoin sattuu, joskin harvoin, että hän yrittää kieltää jotakin, mitä häneltä vaaditaan. Hän käyttää silloin elettä, joka on vastustamaton sille, joka on sen tarkoituksen tajunnut. Hän painaa kohottamansa kämmenet yhteen ja kuljettaa ne kohti poveansa samalla taivuttaen ruumistansa hieman eteenpäin ja luoden kiinteästi pyytävään sellaisen katseen, että hän mielellään luopuu kaikista vaatimuksistansa tai toiveistansa. Jos Te, armollinen rouva, tuon eleen joskus näette, mikä Teidän käsittelytapanne vallitessa ei ole todennäköistä, niin ajatelkaa minua ja säästäkää Ottiliaa. —

* * * * *

Eduard oli lukenut kirjeen, toisinaan hymyillen ja päätänsä pudistaen. Henkilöitä ja tilannetta koskevia huomautuksia sattui niitäkin välttämättä.

Riittää! huudahti Eduard vihdoin. Hän tulee, asia on päätetty! Silloin on pidetty huolta sinusta, rakkaani, ja mekin uskallamme ilmaista ehdotuksemme. On erittäin tarpeellista, että minä muutan kapteenin luo oikeanpuoliseen kylkirakennukseen. Sekä iltaisin että aamuisin on kaikkein paras aika tehdä yhdessä työtä. Sinä saat sensijaan omalta puoleltasi yltäkyllin tilaa itseäsi ja Ottiliaa varten.

Charlotta suostui asiaan, ja Eduard kuvaili heidän tulevaa elämäntapaansa. Hän huudahti muun muassa: Sukulaiseni on erittäin kohtelias pitäessään kipua vasemmalla puolella päätänsä; minun kivistää usein oikeata puolta. Jos satumme joskus istumaan vastakkain, minä oikeaan, hän vasempaan kyynärpäähän nojautuen, ja päät eri puolille kallistettuina, niin siitä koituu soma kuvapari.

Kapteeni tahtoi pitää tilannetta vaarallisena, mutta Eduard huudahti: Varokaa te, rakas ystävä, D:tä! Mitä tekisikään B, jos häneltä riistettäisiin C?

Minun mielestäni, virkkoi Charlotta, asia olisi itsestään selvä.

Epäilemättä, hän palaisi A:nsa luo, A:nsa ja O:nsa luo! huudahti Eduard hypähtäen seisoalleen ja painaen Charlottaa kiinteästi rintaansa vasten.

KUUDES LUKU.

Vaunut, jotka toivat Ottilian, olivat saapuneet. Charlotta meni häntä vastaanottamaan. Herttainen tyttö kiiruhti hänen luoksensa, heittäytyi hänen jalkoihinsa ja halaili hänen polviansa.

Miksi tämä nöyryytys! virkkoi Charlotta hieman hämillään ja tahtoen nostaa hänet ylös.

Tarkoitukseni ei ole niinkään nöyryyttää itseäni, vastasi Ottilia jääden samaan asentoon. Muistelen vain kovin mielelläni niitä aikoja, jolloin olin vain polvenne korkuinen ja tiesin jo varmaan, että minua rakastitte.

Hän nousi, ja Charlotta syleili häntä sydämellisesti. Hänet esiteltiin miehille, jotka heti kohtelivat uutta vierasta erikoisen kunnioittavasti. Kauneus on kaikkialla hyvin tervetullut vieras. Hän näytti tarkkaavasti kuuntelevan keskustelua, mutta ei ottanut siihen osaa.

Seuraavana aamuna Eduard sanoi Charlottalle: Hän on miellyttävä ja hauska tyttö.

Hauska? kysyi Charlotta hymyillen: eihän hän ole suutansa avannut.

Eikö? virkkoi Eduard ikäänkuin muistutellen: sepä olisi ihmeellistä!

Charlotta vain hieman vihjaili uudelle tulokkaalle, kuinka taloudenhoidossa oli meneteltävä. Ottilia oli koko järjestyksen pian oivaltanut, vieläpä paremminkin: hänellä oli siitä välitön tunto. Hän käsitti helposti, mitä hänen piti toimittaa kaikille ja kullekin erikoisesti. Kaikki tapahtui täsmällisesti. Hän osasi jakaa määräyksiä kuitenkaan nimenomaisesti käskemättä, ja milloin joku vitkasteli, suoritti hän tehtävän itse.

Niin pian kuin hän huomasi, kuinka paljon hänelle jäi vapaata aikaa, hän pyysi Charlottalta lupaa saada jakaa tuntinsa, ja jakoa noudatettiin siitä lähtien tarkasti. Hän opiskeli opittavaansa apulaisen Charlottalle kuvailemalla tavalla. Hänen sallittiin menetellä mielensä mukaisesti. Vain joskus Charlotta yritti häntä innostaa. Niinpä hän toisinaan asetti hänen käytettäväksensä kuluneita kyniä totuttaakseen häntä vapaampaan käsialaan, mutta kynät olivat pian teräviksi vuollut.

Naiset olivat päättäneet puhua kahden kesken ollessansa ranskaa, ja Charlotta pysyi päätöksessä sitäkin kiinteämmin, kun Ottilia oli puheliaampi käyttäessään vierasta kieltä, jonka harjoittaminen oli tehty hänen velvollisuudeksensa. Tällöin hän useasti sanoi enemmän kuin näytti tahtovan sanoa. Erikoisesti huvitti Charlottaa satunnainen, tosin tarkka, mutta silti lämmin koko koulukotilaitoksen kuvaus. Ottilia oli hänelle mieluisa seuralainen, ja hän toivoi tuonnempana saavansa hänestä luotettavan ystävättären.

Charlotta otti kuitenkin jälleen esille vanhemmat Ottiliaa koskevat paperit palauttaakseen mieleensä, miten johtajatar ja apulainen olivat hyvää lasta arvostelleet ja vertaillakseen lausuntoja henkilöön itseensä. Charlotta näet oli sitä mieltä, ettei voi kyllin nopeasti perehtyä niiden ihmisten luonteeseen, joiden seurassa on elettävä, tietääksensä mitä heiltä sopii odottaa, miten heitä muovailla, tai mitä heissä on kerta kaikkiansa suvaittava ja annettava anteeksi.

Tutkimukset tosin eivät osoittaneet hänelle mitään uutta, mutta moni vanha asia esiintyi merkitsevämpänä ja silmiinpistävämpänä. Niinpä esim. saattoi Ottilian kohtuullisuus syönnissä ja juonnissa aiheuttaa hänelle todellista huolta.

Lähin asia, joka naisia askarrutti, oli vaatetus. Charlotta vaati Ottiliaa käyttämään upeampia ja valikoidumpia vaatteita. Toimelias tyttö leikkasi kohta jo aikaisemmin saamansa kankaat ja osasi saada ne, toisten vähän auttaessa, nopeasti ja erittäin somasti sopimaan. Uudet muodinmukaiset vaatteet olivat hänelle eduksi: kun näet henkilön miellyttävyys ulottuu hänen ruumiinsa verhoihin saakka, niin luulee näkevänsä hänet alinomaa uutena ja entistä miellyttävämpänä hänen ominaisuuksiensa ilmetessä uudessa ympäristössä. Siten hän muuttui yhä enemmän — sanokaamme se peittelemättä — miesten silmäinherkuksi. Jos näet smaragdi ihanalla värillänsä hivelee silmää, vieläpä tavallansa lääkitseekin tässä jalossa merkityksessä, niin inhimillinen kauneus vaikuttaa vielä paljoa väkevämmin ulkoiseen ja sisäiseen aistiin. Sille, joka sen näkee, ei mikään paha mahda mitään; hän tuntee olevansa sopusoinnussa itsensä ja maailman kanssa.

Niinpä oli seurapiiri hyötynyt monella tavalla Ottilian tulosta. Ystävykset noudattivat säännöllisemmin määrättyjä kokoontumistunteja, jopa -minuuttejakin. Aterialle, teelle tai kävelylle lähdettäessä he eivät odotuttaneet itseänsä kohtuuttoman kauan. He eivät rientäneet, varsinkaan iltaisin, niin kiireesti pois pöydästä. Charlotta huomasi tuon hyvin ja tarkkasi heitä kumpaakin. Hän koki saada selville, antoiko jompikumpi asiaan aihetta enemmän kuin toinen, mutta ei voinut havaita mitään eroa. Molemmat esiintyivät ylipäänsä seurallisempina. Keskustellessaan he näyttivät pitävän silmällä, mikä oli omansa herättämään Ottiliassa osanottoa ja mikä oli hänen tietojensa ja oivalluksensa rajoissa. Lukiessaan ja kertoessaan he vaikenivat, kunnes Ottilia palasi. He muuttuivat sävyisämmiksi ja ylipäänsä avomielisemmiksi. Samassa määrin lisääntyi Ottilian avuliaisuus päivä päivältä. Mitä paremmin hän oppi tuntemaan talon, ihmiset ja olosuhteet, sitä vilkkaammin hän kävi asioihin käsiksi, sitä nopeammin hän käsitti jokaisen katseen, jokaisen liikkeen, puolen sanaa, äänteen. Hänen tarkkaavaisuutensa säilyi aina yhtä rauhallisena, hänen vireytensä yhtä tyynenä. Niin oli hänen istuutumisensa, nousemisensa, tulemisensa, tuomisensa, uudelleen istuutumisensa lakkaamatonta miellyttävää liikettä, ilman levottomuuden häivääkään. Sitäpaitsi ei koskaan kuullut hänen kävelyänsä, niin kepeät olivat hänen askelensa.

Ottilian säädyllinen avuliaisuus ilahdutti Charlottaa. Yksi ainoa seikka ei hänestä tuntunut aivan soveliaalta, ja hän huomautti siitä Ottilialle. On kiitettävää huomaavaisuutta, sanoi hän eräänä päivänä, että kumarrumme kiireesti, kun joku pudottaa jotakin kädestänsä, ja yritämme sen nopeasti nostaa. Siten tunnustamme olevamme ikäänkuin velvolliset palvelemaan tuota henkilöä. Suuressa maailmassa on vain otettava huomioon, kenelle sellaista auliutta osoittaa. Mitä naisiin tulee, en tahdo säätää sinulle mitään lakeja. Sinä olet nuori. Ylhäisempiä ja vanhempia kohtaan se on velvollisuus, vertaisiisi nähden kohteliaisuus, nuoremmillensa ja alhaisemmillensa osoittautuu siten inhimilliseksi ja hyväksi, mutta ei ole naishenkilölle oikein soveliasta osoittaa siten auliuttansa ja palvelevaisuuttansa miehille.

Minä koetan siitä vieroittua, vastasi Ottilia. Suonette kuitenkin taitamattomuuteni anteeksi, kun sanon teille, mistä se johtuu. Meille on opetettu historiaa; minä en ole siitä painanut mieleeni niin paljon kuin olisi pitänyt, sillä en tietänyt, mihin sitä tarvitsisin. Ainoastaan muutamat tapahtumat ovat syöpyneet mieleeni, muiden muassa seuraava:

Kun Englannin kuningas Kaarle ensimmäinen seisoi niin sanottujen tuomariensa edessä, putosi hänen kädessänsä olevasta kepistä kultainen nuppi lattiaan. Koska hän oli tottunut siihen, että sellaisissa tapauksissa kaikki yrittivät vaivautua, näytti hän katselevan ympärillensä ja odottavan, että joku tälläkin kertaa tekisi hänelle tuon pienen palveluksen. Kukaan ei hievahtanutkaan; hän kumartui itse nuppia nostamaan. Minuun tuo vaikutti — syystäkö vai suottako, en tiedä — niin tuskallisesti, että siitä lähtien aina kumarrun nähdessäni jonkun henkilön pudottavan jotakin käsistänsä. Mutta koska se tosiaankaan ei liene aina soveliasta ja koska — jatkoi hän hymyillen, — en aina voi kertoa tarinaani, niin tahdon tulevaisuudessa käyttäytyä pidättyvämmin.

Sill'aikaa edistyivät lakkaamatta ne hyvät suunnitelmat, joita suorittamaan ystävykset, Eduard ja kapteeni, tunsivat itsensä kutsutuiksi. Keksivätpä he joka päivä yhä uuttakin aihetta harkintoihin ja hankkeisiin.

Kulkiessaan eräänä päivänä kylän läpi he havaitsivat mielipahaksensa, kuinka kovin se oli järjestykseen ja puhtauteen nähden takapajulla niistä kylistä, joiden asukkaita tilan kalleus pakottaa kumpaankin.

Muistathan, virkkoi kapteeni, kuinka Sveitsin läpi matkatessamme toivoelimme saavamme kunnollisesti kaunistaa niin sanottua puistoaluetta järjestelemällä sen käytännölliseen sveitsiläiseen järjestykseen ja siisteyteen, joskaan ei sveitsiläisen rakennustavan mukaan.

Täällä esimerkiksi, virkkoi Eduard, se kaiketi kävisi päinsä. Linnavuori muodostaa esiinpistävän kulman, kylä on rakennettu jokseenkin säännöllisesti puoliympyrään sitä vastapäätä; välissä virtaa puro, jonka tulvimista joku yrittää torjua kivien, toinen paalujen, kolmas hirsien ja neljäs naapuri lankkujen avulla, mutta kukaan ei ole toiselle hyödyksi, vaan tuottaa pikemmin vahinkoa sekä itsellensä että toisille. Samoin kulkee tiekin kömpelöin kaartein milloin ylös, milloin alaspäin, milloin veden poikki, milloin yli kivien ja kantojen. Jos asukkaat tahtoisivat ottaa tehtävään osaa, ei tarvittaisi kovinkaan suurta rahaerää, jos tahtoisi rakentaa puoliympyränmuotoisen kivisen rantavallin, kohottaa tien kulkemaan rakennusten korkeudella, hankkia tilaa aivan riittävästi, antaa aihetta siisteyden noudattamiseen ja suuripiirteisen toimenpiteen avulla tehdä yhdellä kertaa kaikki pieni ja riittämätön huolehtiminen tarpeettomaksi.

Meidän sopii sitä yrittää, sanoi kapteeni silmäillen asiain tilaa ja harkiten nopeasti.

Minä en tahdo olla porvarien ja talonpoikien kanssa missään tekemisissä, ellen voi heitä suorastaan käskeä, virkkoi Eduard.

Oikeastaan et olekaan väärässä, myönsi kapteeni, minullekin näet ovat sellaiset puuhat eläessäni jo tuottaneet paljon harmia. Kuinka vaikeata onkaan ihmisen oikein punnita, mitä on uhrattava sitä vastaan, mikä on voitettava! Kuinka vaikeata tahtoa jotakin ja olla halveksimatta välineitä! Monet suorastaan sekoittavat toisiinsa välineet ja tavoittelemansa tarkoitusperän, iloitsevat edellisistä ja jättävät jälkimmäisen silmälläpitämättä. Kaikkea pahaa yritetään parantaa siinä, missä se ilmestyy näkyviin, eikä välitetä siitä kohdasta, missä sen alkulähde on, mistä käsin se vaikuttaa. Senvuoksi onkin niin vaikea pitää neuvoa, varsinkin suurten joukkojen kanssa, jotka ovat jokapäiväisessä toiminnassaan varsin järkeviä, mutta näkevät harvoin huomista kauemmaksi. Jos vielä sattuu, että toinen tulee yhteisessä puuhassa voittamaan, toinen häviämään, niin sovinnolla ei saa mitään aikaan. Kaikki varsinaisessa merkityksessä yhteinen hyvä on suoritettava rajoittamattoman majesteettivallan nojalla.

Heidän siinä seisoessaan ja jutellessaan aneli heiltä almua eräs henkilö, joka näytti pikemmin julkealta kuin puutteenalaiselta. Eduard, jota häiriytyminen harmitti, sätti häntä, sitä ennen muutamia kertoja tyynesti hänet torjuttuansa, mutta kun mies lähti hitaasti loittonemaan muristen ja vastaansättien sekä uhmaillen vedoten kerjäläisen oikeuksiin, jotka tosin eivät ehdottomasti vaadi hänen aneluunsa suostumaan, mutta kieltävät häntä loukkaamasta, koska hän, yhtä hyvin kuin kaikki muutkin, on Jumalan ja esivallan suojeluksen alainen, niin Eduard joutui kerrassaan suunniltansa.

Kapteeni, häntä lepyttääksensä, virkkoi siihen: Olkoon tämä tapaus meille kehoituksena ulottamaan maalaispoliisivallan toiminta näihinkin asioihin. Almuja täytyy antaa, mutta on parempi, ellei anna niitä itse, varsinkaan kotona. Kotona tulee olla kohtuullinen ja tasainen kaikessa, hyväntekeväisyydessäkin. Ylen runsaalla lahjalla et kerjäläisistä suinkaan vapaudu, vaan houkuttelet niitä luoksesi; matkalla sitävastoin, ohi kiitäessään, voi tien vieressä seisovalle köyhälle ilmestyä satumaisen onnen hahmossa ja heittää hänelle yllättävän lahjan. Meille tekee kylän ja linnan asema sellaisen asiainjärjestelyn sangen helpoksi; olen jo aikaisemmin sitä harkinnut. Kylän toisessa päässä sijaitsee majatalo, toisessa asuu kelpo vanhuspari. Sinun tulee sijoittaa kumpaankin paikkaan pieni rahasumma. Kylään saapuva kerjäläinen ei saa mitään, ainoastaan kylästä poistuva, ja koska molemmat talot samalla sijaitsevat linnaan johtavien teiden varsilla, osoitetaan kaikki nekin, jotka aikovat kääntyä sinne ylös, palaamaan mainittuihin paikkoihin.

Tulehan, sanoi Eduard, järjestetään asia heti; yksityiskohdista sopii pitää huolta myöhemminkin.

He menivät isännän ja vanhan pariskunnan luo, ja asia oli päätetty.

Minä tiedän varsin hyvin, sanoi Eduard, kun he jälleen yhdessä nousivat linnavuoren rinnettä, että kaikki maailmassa riippuu järkevästä mieleenjohtumasta ja lujasta päätöksestä. Niinpä arvostelit aivan oikein vaimoni puistorakennelmia ja viittailit minulle, miten asia olisi korjattavissa, minkä minä — tunnustan sen avoimesti — kohta kerroin hänelle.

Saatoin sen arvata, virkkoi kapteeni, mutta en sitä hyväksy. Sinä olet häirinnyt hänen varmuutensa; hän jättää kaikki siksensä ja uhmailee meitä tässä ainoassa asiassa: hän näet karttelee sen mainitsemista eikä ole enää kutsunut meitä sammalmajaansa, vaikka käykin siellä Ottilian keralla välihetkinä.

Sen emme saa antaa peloittaa itseämme, virkkoi Eduard. Kun olen vakuutettu jostakin hyvästä, joka voisi ja jonka pitäisi tapahtua, en saa lepoa, ennenkuin näen sen suoritettuna. Osaammehan me muutenkin asioita viisaasti aloitella. Ottakaamme iltakeskusteluja varten esille kuparipiirroksilla varustetut englantilaiset puistokuvaukset ja myöhemmin sinun suunnittelemasi tilusten kartta. Asiaa täytyy aluksi käsitellä problemaattisena ja ikäänkuin huvin vuoksi; todenkin aika tulee, kun ehtii.

Tämän sopimuksen mukaisesti avattiin kirjat, joissa aina nähtiin ensinnä seudun pohjapiirros ja sen maisemat muokkaamattomassa luonnontilassa ja seuraavilla lehdillä ne muutokset, joita taide oli saanut siinä aikaan kaikkea olemassaolevaa hyvää hyödyttäen ja korostaen. Siitä oli sitten varsin helppo siirtyä puhumaan omista tiluksista, omasta ympäristöstä ja mitä siinä voisi saada aikaan.

Nyt oli mieluisa tehtävä ottaa kapteenin sommittelema kartta suunnittelujen pohjaksi. Oli vain mahdotonta kerrassaan hylätä se alkuperäinen kaava, jonka mukaan Charlotta oli työn aloittanut. Löydettiin sentään helpompi pääsy kukkulan laelle; ylärinteelle, soman metsikön kupeeseen, päätettiin rakentaa huvimaja pitäen silmällä linnaa: sen piti näkyä linnan ikkunoihin, ja sieltä käsin piti katseen voida hipoa linnaa ja puutarhoja.

Kapteeni oli kaikki tarkoin mitannut ja harkinnut ja otti jälleen puheeksi kylätien, rantavallin ja tasoitustyöt. Rakentaessani mukavan tien kukkulan laelle, sanoi hän, saan juuri niin paljon kiveä kuin tuon rantavallin rakentamiseen tarvitsen. Kun molemmat työt suoritetaan yht'aikaa, niin ne tulevat halvemmiksi ja valmistuvat nopeammin.

Mutta nyt, virkkoi Charlotta, tulee minun huoleni. Välttämättä on laadittava varma arviolasku, ja kun tiedämme, kuinka paljon sellaiseen työhön tarvitaan, ja'amme summan, ellei joka viikon, niin ainakin joka kuukauden osalle. Rahavarat ovat minun hallussani, minä maksan laskut ja pidän itse kirjaa.

Etpä näytä erikoisemmin meihin luottavan, huomautti Eduard.

Mielivaltaisissa asioissa en, vastasi Charlotta Mielivaltaa osaamme me hallita ja hillitä paremmin kuin te.

Valmistukset oli suoritettu, työt pantu nopeasti käyntiin, kapteeni oli alinomaa läsnä, ja Charlotta sai nyt melkein joka päivä olla hänen vakaan ja varman mielenlaatunsa todistajana. Kapteeni puolestaan oppi paremmin tuntemaan hänet, ja kummallekin kävi helpoksi toimia yhdessä ja saada yhdessä jotakin aikaan.

Toiminnan laita on kuin tanssin: henkilöt, jotka noudattavat samaa tahtia, käyvät pakostakin toisillensa tuiki tarpeellisiksi, ja siitä johtuu välttämättä keskinäistä hyväntahtoisuutta. Varmana todistuksena siitä, että Charlotta, kapteeniin lähemmin tutustuttuansa, tosiaankin suhtautui häneen suopeasti, oli se, että hän ihan rauhallisesti, ilman pienintäkään epämieluista tunnetta, salli hävittää erään kauniin lepopaikan, jonka hän oli erikoisesti valikoinut ja koristellut, mutta joka ei sopinut kapteenin suunnitelmiin.

SEITSEMÄS LUKU.

Kun Charlotta ja kapteeni siten löysivät yhteisen askarruksen, oli seurauksena, että Eduard liittyi kiinteämmin Ottilian seuraan, jota kohtaan hänen sydämessään oli jo joitakin aikoja itänyt hiljainen, ystävällinen tunne. Neito kohteli kaikkia avuliaasti ja suopeasti, ja Eduard itserakkaudessaan otaksui tuon kaiken tulevan erikoisessa määrässä hänen osaksensa. Epäilemättä olikin Ottilia jo ottanut tarkoin huomioon, mistä ja miten valmistetuista ruokalajeista hän piti, eikä häneltä myöskään jäänyt havaitsematta, kuinka paljon sokeria hän tavallisesti käytti teehensä, enempää kuin muutkaan sellaiset asiat. Erikoisen huolellisesti hän piti silmällä, ettei huoneissa ollut vetoa, jota kohtaan Eduard osoitti suurta arkuutta, joutuen usein ristiriitaan vaimonsa kanssa, jonka mielestä huoneet eivät voineet milloinkaan olla kyllin ilmaisat. Samoin tiesi Ottilia, mitä puu- ja kukkatarhassa oli kulloinkin tehtävä. Mitä Eduard toivoi, sitä hän koki edistää, mikä saattoi herättää hänessä kärsimättömyyttä, sitä hän pyrki ehkäisemään, joten neito piankin oli Eduardille välttämätön kuin ystävällinen suojelushenki ja hänen poissaolonsa jo alkoi tuntua kiusalliselta. Sitäpaitsi Ottilia näytti olevan puheliaampi ja avomielisempi, kun he kohtasivat toisensa kahden kesken. Eduardissa oli iän lisääntyessä yhä säilynyt jotakin lapsellista, mikä erikoisesti miellytti nuorta Ottiliaa. He muistelivat mielellänsä kuluneita aikoja, jolloin olivat toisensa nähneet; nämä muistot ulottuivat aina siihen kauteen asti, jolloin Eduard oli ensi kerran tuntenut Charlottaan kohdistuvaa mieltymystä. Ottilia väitti muistavansa heidät kaikkein kauneimpana hoviparina, ja kun Eduard arveli niin varhaiset muistot mahdottomiksi, väitti hän mielessänsä täysin selvästi säilyneen varsinkin erään tapauksen: hän oli Eduardin saapuessa piilottunut Charlottan helmaan, ei pelosta, vaan lapsellisesta hämmästyksestä. Hän olisi voinut lisätä: koska Eduard oli vaikuttanut häneen voimakkaasti, oli kovin häntä miellyttänyt.

Niin ollen joutuivat monet asiat, joita ystävykset olivat aikaisemmin yhdessä toimitelleet, tavallansa pysähdyksiin, joten he katsoivat tarpeelliseksi hankkia itsellensä jälleen yleissilmäyksen, luonnostella joitakin kirjoitelmia, sepittää kirjeitä. Senvuoksi he lähtivät kansliaansa, missä tapasivat vanhan kirjurin joutilaana. He ryhtyivät työhön ja antoivat hänelle piankin tekemistä, ollenkaan havaitsematta, että sälyttivät hänen suoritettavaksensa paljon sellaista, minkä olivat muuten tavallisesti itse toimittaneet. Heti ensimmäinen kirjoitelma tuotti kapteenille, heti ensimmäinen kirje Eduardille hankaluutta. He kiusautuivat hetkisen suunnitellen ja uudestaankirjoitellen, kunnes Eduard, jolle asia luonnistui vielä huonommin, kysyi, paljonko kello oli.

Silloin kävi ilmi, että kapteeni oli unohtanut vetää sekuntikronometrinsä, ensi kerran moniin vuosiin, ja ystävykset näyttivät, ellei suorastaan tuntevan, niin ainakin aavistavan, että aika alkoi käydä heille yhdentekeväksi.

Miesten siten jossakin määrin hellittäessä uutteruuttansa naisten toimekkuus pikemmin lisääntyi. Määrätyistä henkilöistä ja välttämättömistä olosuhteista johtuva perheen tavanomainen elämäntapa sulkee yleensä itseensä tavattomankin taipumuksen, itävän intohimon, kuin astiaan, ja voi kulua melkoinen aika, ennenkuin uusi aines aiheuttaa huomattavaa käymistä paisuen ja kuohuen yli partaiden.

Ystäviemme kesken syntyneet vastavuoroiset taipumukset olivat vaikutuksiltansa mitä miellyttävimmät. Mielet avautuivat, ja erikoisesta hyväntahtoisuudesta sukeutui yleinen suopeus. Jokainen tunsi itsensä onnelliseksi ja soi toiselle hänen onnensa.

Sellainen tila kohottaa mieltä, sydäntä avartamalla, ja kaikki, mitä henkilö tekee ja mihin ryhtyy, suuntautuu äärettömiin. Niinpä eivät ystävykset enää tyytyneet pysyttelemään huoneissansa. Heidän kävelyretkensä ulottuivat yhä kauemmaksi, ja kun Eduard ja Ottilia riensivät edelle valitsemaan polkuja ja raivaamaan tietä, niin kapteeni ja Charlotta seurasivat tärkeästi keskustellen, iloiten monesta löytämästänsä somasta paikasta, monesta odottamatta avautuvasta näköalasta, levollisina noiden nopsempien jäljessä.

Eräänä päivänä heidän kävelynsä johti oikeanpuolisen kylkirakennuksen portista alas majataloon ja sillan yli kohti lampia, niin kauas kuin voi kulkea pitkin rantaa, jonka tiheäviitainen kukkula ja kauempana kohoavat louhikot tekivät piankin tiettömiksi.

Eduard, joka metsästysretkiltänsä tunsi seudun, tunkeutui Ottilian keralla kauemmaksi pitkin umpeen kasvanutta polkua, hyvin tietäen, ettei vanha, kallioiden keskelle piiloutuva mylly voinut olla kovin etäällä. Mutta polku hävisi aivan kohta, ja he havaitsivat eksyneensä tiheään pensaikkoon sammaleisten kallioiden keskelle. Kauan ei eksyksissäoloa kumminkaan kestänyt, sillä vesirattaan pauhu ilmaisi heille pian heidän etsimänsä läheisen paikan.

Astuttuaan eräälle kallion ulkoreunalle he näkivät edessänsä ja allansa vanhan, mustan, omituisen puurakennuksen jyrkkien kallioiden ja korkeiden puiden varjossa. He päättivät lähteä alas yli sammaleisten louhikkojen. Kun edellä kulkeva Eduard katsahti taaksensa ja näki Ottilian astelevan jäljessänsä kevyesti, pelkäämättä ja hätäilemättä, mitä kauneimmassa tasapainossa kiveltä toiselle, hän luuli näkevänsä taivaallisen olennon yläpuolellansa leijailemassa. Ja kun Ottilia sitten toisinaan epävarmoissa kohdissa tarttui hänen ojennettuun käteensä, vieläpä nojautui hänen olkapäähänsäkin, täytyi hänen tunnustaa, että häneen kosketti kaikkein herkin ja hennoin naisolento. Hän melkein toivoi Ottilian kompastuvan, luiskahtavan, jotta saisi sulkea hänet syliinsä ja painaa sydäntänsä vasten. Todellisuudessa hän ei kumminkaan olisi millään ehdolla sitä tehnyt, useastakaan syystä: hän pelkäsi häntä loukkaavansa, vahingoittavansa.

Miten tämän asian laita oli, saamme kohta tietää. Kun näet Eduard oli ehtinyt alas ja istui korkeiden puiden alla maalaispöydän ääressä Ottiliaa vastapäätä ja ystävällinen myllärin emäntä oli lähetetty hakemaan maitoa, mylläri Charlottaa ja kapteenia vastaan, alkoi hän hieman empien puhua.

Minulla on eräs pyyntö, rakas Ottilia; suokaa se minulle anteeksi, vaikka ette siihen suostuisikaan. Te ette millään tavoin salaa, eikä teidän tarvitsekaan salata, että kannatte pukunne alla povellanne pienoiskuvaa. Se esittää isäänne, sitä kelpo miestä, jonka olette tuskin tuntenut ja joka kaikin puolin ansaitsee sijan teidän sydämessänne. Mutta suokaahan anteeksi: kuva on taitamattoman iso, ja tuo metalli, tuo lasi saa minut tuhannen pelon valtaan, kun nostatte lasta, kannatte jotakin, kun ajoneuvot heilahtavat, kun tunkeudumme halki tiheikön, tai, kuten vast'ikään, laskeudumme alas kalliolta. Minua kauhistuttaa se mahdollisuus, että jokin arvaamaton sysäys, kaatuminen tai kosketus voisi teitä vahingoittaa. Tehkää minun mielikseni, poistakaa kuva, ei muististanne eikä huoneestannekaan — voittepa sen sijoittaa kaikkein kauneimpaan, kaikkein pyhimpäänkin paikkaan huoneistossanne — mutta poveltanne poistakaa esine, jonka läheisyys minusta, kenties liiallisen pelokkuuden vuoksi, tuntuu kovin vaaralliselta.

Ottilia, joka oli Eduardin puhuessa tuijotellut eteensä, vaikeni. Kiirehtimättä ja epäröimättä, luoden katseensa pikemmin kohti taivasta kuin Eduardiin, hän sitten irroitti vitjat, otti kuvan, painoi sitä otsaansa vasten ja ojensi sen ystävällensä sanoen: Tallettakaa se, kunnes tulemme kotiin. En osaa teille paremmin ilmaista, kuinka hyvin tiedän pitää arvossa teidän ystävällistä huolehtimistanne.

Ystävä ei uskaltanut painaa kuvaa huulillensa, mutta tarttui toisen käteen painaen sitä silmiänsä vasten. Kaksi niin kaunista kättä ei liene milloinkaan toisiinsa liittynyt. Eduardista tuntui siltä, kuin kivi olisi vierähtänyt hänen sydämeltänsä, kuin jokin Ottiliaa ja häntä erottava seinä olisi luhistunut.

Myllärin opastamina Charlotta ja kapteeni saapuivat mukavampaa polkua kulkien. Lausuttiin tervehdyksiä, iloittiin ja virkistäydyttiin. He eivät tahtoneet palata samaa tietä, ja Eduard ehdotti puron toisella puolella olevaa vuoripolkua, jota hieman vaivalloisesti kuljettaessa lammet jälleen tulivat näkyviin. Nyt he matkasivat halki vaihtelevien metsikköjen ja havaitsivat allansa kaikenlaisia kyliä, kauppaloita ja vuokratiloja viheriöine ja hedelmällisine ympäristöinensä, lähinnä erään ulkotilan, joka sijaitsi varsin miellyttävästi korkealla rinteellä, puiden keskellä. Kauneimpana esiintyi seudun vehmaus ja rikkaus, kun sitä katseli loivanousuiselta vuorenlaelta, josta sitten edettiin somaan metsikköön ja sen läpi kuljettua oltiin linnaa vastapäätä sijaitsevalla kalliolla.

Retkeilijät olivat kovin iloissaan saavuttuansa sinne tavallaan arvaamattansa. He olivat kiertäneet kokonaisen pienen maailman, he seisoivat sillä paikalla, johon uusi rakennus oli suunniteltu sijaitsemaan, ja näkivät jälleen huoneittensa ikkunat. Laskeuduttiin sammalmajaan ja istuttiin siinä ensi kerran neljin. Mikään ei ollut luonnollisempaa kuin se, että lausuttiin yksimielinen toivomus saada kuljettu tie, jolla liikkuminen oli nyt ollut hidasta ja hankalaakin, niin suunnatuksi ja rakennetuksi, että sitä voi astella viihtyisästi, hitaasti ja mukavasti. Jokainen esitti ehdotelmiansa, ja matka, johon heiltä oli kulunut useita tunteja, laskettiin uuden järjestyksen vallitessa voitavan suorittaa yhdessä tunnissa aina linnaan asti. Suunniteltiin jo myllyn alapuolelle, siihen kohtaan, missä puro laskee lampeen, tietä lyhentävä ja maisemaa koristava silta, kun Charlotta hieman hillitsi keksivää mielikuvitusvoimaa, huomauttamalla niistä kustannuksista, joita sellaiset yritykset vaatisivat.

Siihenkin on keino keksittävissä, virkkoi Eduard. Tuo ulkotila, joka näyttää varsin somalta metsikössään ja tuottaa ylen vähän, meidän on välttämättä myytävä ja siitä saadut varat käytettävä näihin suunnitelmiin. Siten voimme verrattomalla kävelyretkellä miellyttävästi nauttia korkoja hyvin sijoitetusta pääomasta, josta nyt saamme vuoden lopussa mieliharmiksemme mitättömät tulot.

Charlotta itse ei voinut hyvänä taloudenhoitajana paljoakaan väittää vastaan. Asia oli ollut jo aikaisemmin puheenalaisena. Nyt tahtoi kapteeni suunnitella tilusten jakamista talonpojille, mutta Eduard halusi meneteltävän nopeammin ja mukavammin. Nykyisen vuokraajan, joka oli jo tehnyt ehdotuksia, piti se saada, maksaa se määräaikaisissa erissä, ja samoin määräajoittain oli tierakennus suoritettava, kappale toisensa jälkeen.

Niin järkevään ja maltilliseen järjestykseen täytyi myöntyä, ja koko seurue kuvitteli jo uusia, kiemurtelevia teitä, joiden varrelta vielä toivottiin löytyvän mitä miellyttävimpiä lepo- ja näköalapaikkoja.

Jotta kaikesta tuosta saataisiin havainnollisempi kuva, otettiin kotiin palattua illalla uusi kartta tutkittavaksi. Tarkastettiin kuljettua tietä ja ajateltiin, kuinka se olisi muutamin paikoin kenties vieläkin edullisemmin suunnattavissa. Kaikki edelliset suunnitelmat pohdittiin vielä kerran ja yhdistettiin kaikkein uusimpiin aikeisiin, se päätös, jonka mukaan uusi rakennus oli sijoitettava linnaa vastapäätä, hyväksyttiin vielä kerran ja teiden kiertokulku suunniteltiin aina sinne saakka.

Ottilia ei ollut virkkanut mitään koko asiaan, mutta vihdoin Eduard käänsi Charlottan edessä lepäävän kartan hänen nähtäviinsä samalla kehoittaen häntä lausumaan ajatuksensa, ja kun Ottilia empi, rohkaisi häntä lempeästi sentään jotakin sanomaan: olihan kaikki vielä yhdentekevää, kaikki päätökset vielä kehittymisasteellansa.

Minä sijoittaisin rakennuksen tuohon, virkkoi Ottilia osoittaen sormellansa kukkulan tasaista lakea. Linna tosin ei olisi näkyvissä, sillä se peittyisi metsän taakse; sensijaan oltaisiin siellä kuin toisessa ja uudessa maailmassa: sekä kylä että kaikki asumukset olisivat piilossa. Näköala lammille, päin myllyä ja rinteitä, päin vuoristoa ja tasankoa on erinomaisen kaunis, sanoi hän, olen sen ohimennen huomannut.

Hän on oikeassa! huudahti Eduard. Miten tuo voikaan olla mieleemme johtumatta? Eikö totta, te tarkoitatte näin, Ottilia? — Hän tarttui lyijykynään ja piirsi kovakouraisesti pitkulaisen nelikulmion kukkulan laelle.

Se vihlaisi kapteenin sielua, sillä hän ei nähnyt mielellään huolellisesti, puhtaasti piirtämänsä kartan siten tärveltyvän. Lausuttuansa hiljaisen moitteen hän kuitenkin malttoi mielensä ja suostui ajatukseen. Ottilia on oikeassa, sanoi hän. Emmekö lähde mielellämme pitkälle kävelyretkelle juodaksemme kahvia tai syödäksemme kalaa, joka ei kotona olisi maistunut niin hyvältä? Me vaadimme vaihtelua ja ennen näkemättömiä esineitä. Linnan ovat vanhat varsin järkevästi rakentaneet tänne, sillä se sijaitsee tuulilta suojattuna ja lähellä kaikkia jokapäiväisiä tarpeita; sitävastoin rakennus, joka suunnitellaan pikemmin seurallista oleskelua kuin asumista varten, sopii varsin hyvin sinne ja tarjoaa kauniina vuodenaikana mitä miellyttävimpiä hetkiä.

Mitä enemmän asiaa pohdittiin, sitä suotuisammalta se näytti, eikä Eduard voinut salata riemuansa siitä, että ajatus oli johtunut Ottilian mieleen. Hän oli siitä niin ylpeä, kuin olisi keksintö ollut hänen omansa.

KAHDEKSAS LUKU.

Kapteeni tutki paikan jo varhain seuraavana aamuna, laati ensin summittaisen ja, kun seurue paikalle kokoontuneena vieläkin pysyi päätöksessään, tarkan piirroksen kustannusarvioineen ja muine asiaankuuluvine liitteineen. Tarpeellisista esitöistä ei ollut puutetta. Ulkotilan myyntiä koskevaan asiaan käytiin heti käsiksi. Miehet saivat jälleen aihetta yhteiseen toimiskeluun.

Kapteeni huomautti Eduardille, että oli kohteliasta, ehkäpä velvollisuuden vaatimaakin juhlia Charlottan syntymäpäivää rakennuksen peruskiven laskemisella. Ei ollut vaikea voittaa Eduardin vanhaa vastenmielisyyttä sellaisia juhlallisuuksia kohtaan, sillä hänen mieleensä juolahti samassa, että Ottilian syntymäpäivää, joka oli myöhemmin, sopi sitäkin viettää sangen juhlallisesti.

Charlotta, jonka mielestä uudet suunnitelmat sekä niiden edellyttämät toimenpiteet näyttivät melkoisilta, vakavilta, melkeinpä arveluttaviltakin, askarteli tutkimalla vielä kerran kustannusarvioita sekä ajan- ja rahanjakoa. Päivisin ystävykset tapasivat toisensa harvemmin, ja sitä halukkaammin he etsivät iltaisin toistensa seuraa.

Ottilia oli vähitellen saanut täydellisesti haltuunsa taloudenhoidon, johon hänen hiljainen ja varma käyttäytymisensä hänet tavallaan ennalta määräsi. Koko hänen mielenlaatunsa taipuikin kotiin ja kotoiseen enemmän kuin maailmaan, enemmän kuin elämään ulkosalla. Eduard havaitsi pian, että hän oikeastaan vain kohteliaisuudesta lähti mukaan kävelyretkille, että hän ainoastaan seurallisen velvoituksen vuoksi viipyi iltaisin kauemmin ulkona, toisinaan tosin etsien taloustoiminnastansa jonkinlaista tekosyytä voidakseen palata sisään. Niinpä osasikin Eduard varsin pian järjestää yhteiset retket siten, että oltiin ennen auringonlaskua taas kotona, ja alkoi pitkistä ajoista jälleen lukea ääneen runoja, erittäinkin sellaisia, joiden esittämisessä saattoi ilmetä puhdas, mutta palava rakkaus.

He istuivat tavallisesti iltaisin pienen pöydän ympärillä kukin määrätyssä paikassansa: Charlotta sohvassa, Ottilia tuolilla häntä vastapäätä ja miehet siten, että Ottilia istui Eduardin oikealla puolella, samalla puolella, jonne Eduard lukiessaan työnsi kynttilän. Ottilia siirtyi silloin lähemmäksi katsoakseen kirjaan, sillä hänkin luotti omiin silmiinsä enemmän kuin vieraisiin huuliin, ja Eduard siirrähti tehdäkseen sen hänelle kaikin puolin vaivattomaksi, jopa keskeyttikin usein lukunsa tarpeettoman pitkäksi ajaksi, koska varoi kääntämästä lehteä, ennenkuin Ottiliakin oli ehtinyt lukea sen loppuun.

Charlotta ja kapteeni sen kyllä huomasivat ja silmäsivät toisiansa hymyillen, mutta kumpaankin vaikutti yllättävästi eräs toinen merkki, joka sattumalta ilmaisi Ottilian hiljaista taipumusta. Eräänä iltana, jonka pieni yhdyskunta oli kiusallisen vierailun vuoksi osalta menettänyt, Eduard ehdotti, että jäätäisiin vielä toistensa seuraan. Hänen teki mielensä ottaa esille huilunsa, joka ei ollut pitkiin aikoihin ollut päiväjärjestyksessä. Charlotta etsi sonaatteja, joita he tavallisesti yhdessä esittivät, ja kun niitä ei löytynyt, tunnusti Ottilia hieman epäröityänsä, että oli ottanut ne huoneeseensa.

Voitteko ja tahdotteko minua säestää? huudahti Eduard, jonka silmät sädehtivät iloa.

Luulen kyllä, vastasi Ottilia, että se käy päinsä. Hän haki nuotit ja istuutui flyygelin ääreen. Toiset kuuntelivat tarkkaavaisina ja ihmetellen, kuinka täydellisesti Ottilia oli soittokappaleen omin neuvoin oppinut, mutta vieläkin enemmän kummastellen, kuinka hän osasi sen sovelluttaa Eduardin soittotapaan. Osasi sovelluttaa ei ole tässä oikea lauseparsi, sillä jos riippui Charlottan taitavuudesta ja vapaasta tahdosta, milloin pysähtyä, milloin kiirehtiä epäröivän tai edelle kiitävän puolisonsa mieliksi, niin Ottilia, joka oli muutamia kertoja kuullut heidän soittavan tätä sonaattia, näytti oppineen sen ainoastaan Eduardin soittotavan mukaisesti. Hän oli omaksunut viimeksimainitun virheet siinä määrin, että siitä jälleen sukeutui jonkinlainen elävä kokonaisuus, jossa tosin ei ilmennyt tahdinmukaista liikuntoa, mutta joka kumminkin kuulosti erittäin somalta ja miellyttävältä. Säveltäjä itse olisi varmaan iloinnut kuullessaan teostansa niin hellästi vääristettävän.

Tätä ihmeellistä, odottamatonta tapausta katselivat kapteeni ja Charlotta vaieten sellaisin tuntein kuin useasti katsellaan lasten tekoja, joita ei juuri käy hyväksyminen niiden huolestuttavien seurausten vuoksi ja joita kumminkaan ei sovi moittia, vaan täytyy kenties kadehtiakin. Sillä oikeastaan oli heidän kummankin hellä taipumuksensa kasvamassa samoinkuin noidenkin, vieläpä sitä vaarallisempikin, koska he olivat vakaammat, varmemmat itsestänsä, kykenevämmät itseänsä hillitsemään.

Kapteeni alkoi jo tuntea, kuinka vastustamaton tottumus uhkasi kahlehtia hänet Charlottaan. Hän pakotti itsensä välttämään niitä hetkiä, jolloin Charlotta tavallisesti saapui rakennuspaikalle, nousi jo anivarhain aamulla, järjesti kaikki asiat ja vetäytyi sitten omaan huoneistoonsa työskentelemään. Ensimmäisinä päivinä Charlotta piti sitä sattumana, hän etsi kapteenia kaikista mahdollisista paikoista; sitten hän luuli hänet ymmärtävänsä ja kunnioitti häntä entistä enemmän.

Jos kapteeni nyt välttelikin Charlottan tapaamista kahden kesken, joudutti hän sitä uutterammin töitä lähestyvän syntymäpäivän loistavaa juhlimista varten: hän näet rakennutti alhaalta, kylän takaa, uutta mukavaa tietä kukkulan laelle päin, mutta teetti työtä myöskin ylhäältä käsin, sanoen muka louhituttavansa kiviä, ja oli järjestänyt ja laskenut kaikki niin, että molemmat tien osat yhtyisivät vasta syntymäpäivän edellisenä yönä. Uutta, kukkulan laelle rakennettavaa taloa varten oli myös kellari pikemmin louhittu kuin kaivettu ja kaunis peruskivi lokeroinensa ja kansilevyinensä valmiiksi hakattu.

Ulkoinen toiminta, nämä pienet, ystävälliset, salaiset aikomukset ja sisäisten tuntojen alinomainen hillitseminen estivät keskustelua yhdessäolon kestäessä vilkastumasta, siinä määrin, että Eduard, jonka olo tuntui vajanaiselta, eräänä iltana kehoitti kapteenia ottamaan esiin viulunsa ja soittamaan Charlottan säestämänä. Kapteeni ei voinut vastustaa yleistä harrasta pyyntöä, ja niin he esittivät tuntehikkaasti, miellyttävästi ja vapaasti erään kaikkein vaikeimpia soittokappaleita, mitä suurimmaksi tyydytykseksi sekä itsellensä että kuuntelevalle parille. Päätettiin ruveta useammin soittamaan ja ahkerasti yhdessä harjoittelemaan.

Se luonnistuu heille paremmin kuin meille, Ottilia! virkkoi Eduard.
Ihailkaamme heitä, mutta iloitkaamme silti yhdessä.

YHDEKSÄS LUKU.

Syntymäpäivä oli tullut ja kaikki oli valmiina: koko rantavalli, joka reunusti ja korotti veden rajassa kulkevaa kylätietä, samoin kirkon ohitse kulkeva tie, joka aluksi noudatteli Charlottan rakennuttaman polun suuntaa ja lähti sitten kiemurtelemaan kalliorinnettä ylöspäin jättäen sammalmajan ensin vasemmalle yläpuolellensa ja sitten, tehtyään kokonaisen kierroksen, vasemmalle alapuolellensa siten vähitellen ehtien kukkulalle. Tänä päivänä oli kokoontunut paljon vieraita. Mentiin kirkkoon, missä nähtiin pitäjäläiset koolla juhlapukimissa. Jumalanpalveluksen jälkeen lähtivät pojat, nuorukaiset ja miehet säädetyssä järjestyksessä edellä, sitten tuli herrasväki vierainensa ja seurueinensa; kulkueen jälkiosan muodostivat tyttöset, neidot ja vaimot.

Tien käänteeseen oli sommiteltu ylävä kalliotasanne; siinä antoi kapteeni Charlottan ja vieraiden levähtää. Sieltä näkyi koko tie, eteenpäin asteleva miesten joukko ja jäljessä tuleva naisväki, joka nyt asteli ohitse. Ihanan sään vallitessa näky oli ihmeen kaunis. Charlotta oli hämmästynyt, liikutettu, ja pusersi sydämellisesti kapteenin kättä.

Lähdettiin seuraamaan hitaasti liikkuvaa jonoa, joka nyt jo kiertyi kehäksi tulevan asumuksen ympärille. Rakentaja, hänen omaisensa ja ylhäisimmät vieraat kutsuttiin alas, missä peruskivi, yhdeltä sivulta tuettuna, oli valmiina laskettavaksi. Siistipukuinen muuraaja, jolla oli toisessa kädessä lasta, toisessa vasara, piti soman runomittaisen puheen, jonka voimme tässä vain puutteellisesti suorasanaisessa asussa esittää.

Kolme asiaa, aloitti hän, on rakennettaessa otettava huomioon: että rakennus sijaitsee oikealla paikalla, että se on hyvin perustettu ja että työ suoritetaan moitteettomasti. Ensimmäinen seikka on oikeastaan rakentajan itsensä ratkaistava: kuten kaupungissa vain ruhtinas ja kunta voivat, päättää, mihin on rakennettava, on maalla maanomistajan etuoikeutena sanoa: Tässä pitää minun asumukseni seisoa eikä missään muualla.

Eduard ja Ottilia eivät uskaltaneet katsahtaa toisiinsa, vaikka seisoivat lähekkäin, toisiansa vastapäätä.

Kolmas, työn suoritus, on monien ammattien huolena: eipä ole montakaan, jota se ei askarruttaisi. Mutta toinen seikka, perustuksen laskeminen, on muuraajan huolena ja muodostaa urhakasti sanoen, koko yrityksen tärkeimmän osan. Se on vakava asia, ja meidän kutsumme on vakava, sillä tämä juhlallisuus tapahtuu syvyydessä. Täällä, tässä ahtaassa kuopassa, te kunnioitatte meitä olemalla salaperäisen toimemme todistajina. Me laskemme kohta tämän taidokkaasti hakatun kiven, ja pian ovat nämä kauniiden ja arvokkaiden henkilöiden koristamat multaseinämät saavuttamattomissa, ne täytetään.

Tämän peruskiven, jonka kulma merkitsee rakennuksen oikeata kulmaa, jonka suorakulmaisuus edustaa sen säännöllisyyttä, vaaka- ja luotisuora asento kaikkien muurien ja seinien säännöllistä asentoa, voisimme laskea ilman muuta, sillä se varmaan lepäisi paikoillaan oman painonsa varassa. Mutta tässäkään ei pidä puuttuman kalkkia, sideainetta, sillä kuten ihmiset, jotka luonnostansa taipuvat toisiinsa, pysyvät vieläkin paremmin yhdessä, jos laki liittää heidät toisiinsa, samoin kivetkin, jotka jo muodoltansa toisiinsa sopivat, yhtyvät vielä paremmin näiden sitovien voimien nojalla, ja koska ei ole oikein soveliasta pysytellä joutilaana työtä tekevien joukossa, niin ette pitäne halpana ryhtyä tässäkin ottamaan työhön osaa.

Sitten hän ojensi muurauslastan Charlottalle, joka heitti sillä kalkkia kiven alle. Useita toisia kehoitettiin tekemään samoin, ja kohta laskettiin kivi. Senjälkeen ojennettiin Charlottalle ja muille vasara, jotta he nimenomaisesti siunaisivat kiven ja perustuksen liiton kolmesti kopahduttamalla. Muuraajan työ, tästä lähin tosin taivasalla suoritettu, jatkoi puhuja, ei tosin aina tapahdu salassa, mutta kumminkin salattuna olemaan. Säännöllisesti rakennettu perustus peitetään, ja seinämuuritkaan, jotka rakennamme päivän aikaan, eivät lopulta enää johda mieleen meitä. Kivenhakkaajan ja kuvanveistäjän työt ovat silmiinpistävämmät, ja meidän täytyy hyväksyä vielä sekin, että rappaaja kerrassaan pyyhkii käsiemme työn jäljet näkymättömiin anastaen teoksemme omaksensa sitä sivelemällä, silittämällä ja värittämällä.

Kenelle siis olisikaan tärkeämpää suorittaa työnsä niin kunnollisesti, ettei hän itsekään keksi siitä moitteen sijaa, kuin muuraajalle? Kenellä olisi enemmän syytä olla itsetietoinen? Kun rakennus on valmis, tanner tasoitettu ja kivetty, ulkosivu koristuksilla peitetty, tunkeutuu hänen katseensa yhä kaiken kuoren läpi ja havaitsee vieläkin ne säännölliset ja huolellisesti suoritetut liitokset, joita kokonaisuus saa kiittää olemassaolostansa ja kestävyydestänsä.

Mutta samoinkuin jokaisen pahantekijän täytyy pelätä rikoksensa kaikista varokeinoista huolimatta tulevan ilmi, samoin täytyy sen, joka on salaa tehnyt hyvää, odottaa sen tulevan tunnetuksi vastoin hänen tahtoansa. Senvuoksi teemme tästä kivestä samalla muistokiven. Näihin hakattuihin syvennyksiin upotetaan erinäisiä esineitä todistukseksi kaukaisille jälkipolville. Nämä metalliset umpeenjuotetut kotelot sisältävät kirjallisia tiedonantoja, näihin metallilevyihin on kaiverrettu kaikenlaista merkittävää, näissä kauniissa lasipulloissa on parasta vanhaa viiniä, joiden syntymävuosi on ilmoitettu, lisäksi on tässä vielä erilaisia tänä vuonna lyötyjä rahoja: kaiken tämän on meille toimittanut aulis rakennuttajamme. Onpa tässä vielä vapaatakin sijaa, jos jonkun vieraan tai katselijan tekee mieli luovuttaa jotakin jälkipolville.

Hetkisen vaiti oltuansa puhuja silmäili ympärillensä, mutta kuten sellaisissa tilaisuuksissa yleensä käy, kukaan ei ollut varautunut, kaikki olivat hämillänsä, kunnes vihdoin eräs nuori hilpeä upseeri aloitti virkkaen: Jos minun on annettava lisäksi sellaista, mitä tähän aarteistoon ei vielä ole laskettu, niin leikkaanpa univormustani pari nappia, jotka luullakseni nekin ansaitsevat joutua jälkipolvien nähtäviin. Sanottu ja tehty! Nyt johtui monen mieleen samantapaista. Naisväki jouduttihe laskemaan pieniä hiuskampojansa; hajupulloja ja muita korujakaan ei säästelty. Ottilia yksin epäröi, kunnes Eduardin ystävällinen huomautus käänsi hänen huomionsa kaikkien luovutettujen ja kiven uurroksiin sijoitettujen esineiden katselusta. Sitten hän irroitti kaulaltansa ne kultaiset vitjat, joissa hänen isänsä kuva oli riippunut, ja laski sen hellävaroen toisten kalleuksien joukkoon. Senjälkeen Eduard huolehti hieman kiireellisesti siitä, että tiivissaumainen kansi kohta painettiin paikoillensa ja iskostettiin kiinni.

Nuori kisälli, joka oli ottanut tehtävään tehokkaimmin osaa, paneutui jälleen puhujaksi ja jatkoi: Me perustamme tämän kiven ikuisiksi ajoiksi, tämän talon nykyisten ja tulevaisten omistajien kaikkein pisimmän nautinnon turvaamiseksi. Mutta koska olemme ikäänkuin aarretta kätkemässä, ajattelemme samalla, tässä kaikkein perusteellisimmassa toimessa, inhimillisten asioiden katoavaisuutta, ajattelemme sitä mahdollisuutta, että tämä lujasti sinetöity kansi voidaan jälleen avata, mikä saattanee tapahtua ainoastaan siten, että kaikki se, mitä emme ole vielä rakentaneetkaan, joutuu jälleen hävitetyksi.

Mutta juuri siinä tarkoituksessa, että tämä rakennus valmistuisi, ohjaamme ajatuksemme pois tulevaisuudesta, takaisin nykyisyyteen! Vietettyämme tämän päivän juhlan tahdomme heti ryhtyä työtämme jatkamaan, jottei yhdenkään meidän laskemallamme perustalla edelleen työskentelevän ammatin tarvitse viettää vapaapäiviä, jotta rakennus kohoaa nopeasti korkeuteen ja valmistuu ja jotta ikkunoista, joita ei vielä ole olemassa, voisi iloiten silmäillä ympäristöä talon herra omaisinensa ja vierainensa. Heidän ja kaikkien läsnäolevien terveydeksi olkoon tämä malja juotu!

Samassa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kauniisti hiotun lasimaljan ja heitti sen ilmaan, sillä ilon ylenpalttisuutta ilmaistaan särkemällä se juoma-astia, jota riemuitessa käytetään. Mutta tällä kertaa kävi toisin: lasi ei pudonnutkaan maahan, vaikka ei mitään ihmettäkään tapahtunut.

Jotta rakentaminen edistyisi, oli näet vastakkaisessa kulmassa jo alettu kohottaa seinämuuria ja sitä varten pystytetty telineet, niin korkeat kuin asia vaati.

Työmiesten etua silmälläpitäen oli telineet tätä juhlaa varten varustettu laudoilla ja päästetty ylös koko joukko katselijoita. Sinne lensi lasi, ja sen sieppasi käteensä eräs, joka piti tätä sattumaa hyvänä enteenä itsellensä. Vihdoin hän sitä näytteli antamatta pois kädestänsä, ja sen kyljessä nähtiin kirjaimet E ja O siroin kiemuroin toisiinsa yhdistettyinä: se oli eräs nuorta Eduardia varten aikoinansa valmistettuja laseja.

Telineet olivat jälleen tyhjät, ja kepeimmät vieraat nousivat ylös silmäilläkseen ympärillensä. He eivät osanneet kylliksensä ylistää joka puolelle avautuvaa kaunista näköalaa, sillä mitä kaikkea keksiikään se, joka korkealla paikalla oltaessa seisoo vaikkapa vain yhtäkin kerrosta korkeammalla. Tasankomaan suunnalla ilmestyi näkyviin useita uusia kyliä, joen hopeajuova oli selvästi havaittavissa, olipa joku näkevinänsä pääkaupungin tornejakin. Toisaalla, metsäisten kukkulain takana, kohosivat etäisen vuoriston sinervät huiput, ja lähiseutu näkyi kokonaisuudessaan. Nyt pitäisi vielä, huudahti eräs, yhdistää nuo kolme lampea yhdeksi järveksi; silloin sisältyisi näköalaan kaikki, mikä on suurta ja toivottavaa.

Se kai voitaisiin tehdä, virkkoi kapteeni, sillä lammet ovat aikoinaan muodostaneet yhden ainoan vuorijärven.

Minä pyydän vain säästämään plataani- ja poppeliryhmääni, joka kasvaa kauniina keskimmäisen lammen rannalla, sanoi Eduard. Nähkääs, — virkkoi hän sitten kääntyen puhuttelemaan Ottiliaa, jonka hän johti muutamia askelia eteenpäin, viitaten alas laaksoon, — nuo puut minä olen itse istuttanut.

Kuinka kauan ne ovatkaan siinä jo kasvaneet? kysyi Ottilia.

Suunnilleen yhtä kauan kuin te olette maailmassa ollut, vastasi Eduard. Niin, rakas lapseni, kun minä ne istutin, lepäsitte te vielä kehdossanne.

Seurue palasi linnaan. Aterian päätyttyä se kutsuttiin kävelyretkelle läpi kylän, jotta olisi tilaisuutta sielläkin tarkastella uusia rakennelmia. Kapteenin toimesta olivat asukkaat kerääntyneet asuntojensa edustalle. He eivät seisoneet riveissä, vaan perheittäin luontevasti ryhmittyneinä, osaksi illan askareissa, osaksi lepäillen uusilla raheilla. Heille määrättiin mieluisaksi velvollisuudeksi uudistaa tämä puhtaus ja järjestys ainakin kaikkina pyhä- ja juhlapäivinä.

Tuttavallista seuramieltä, joka idättää sellaista taipumusta kuin ystäviemme kesken, suurempi seura voi vain epämieluisasti häiritä. Kaikki neljä olivat jälleen tyytyväiset jäädessään yksin suureen saliin. Kotoinen tunne kuitenkin hieman kärsi, kun Eduardille tuotu kirje ilmoitti huomenna saapuvan uusia vieraita.

Kuten otaksuimme, huudahti Eduard Charlottalle: kreivi ei jää tulematta, hän saapuu huomenna.

Silloinpa ei paronitarkaan ole kaukana, virkkoi Charlotta.

Eipä suinkaan! vastasi Eduard. Hän saapuu hänkin huomenna taholtansa.
He pyytävät yösijaa ja aikovat ylihuomenna matkustaa yhdessä eteenpäin.

Niin ollen meidän täytyy ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin, Ottilia! sanoi
Charlotta.

Miten käskette asian järjestää? kysyi Ottilia.

Charlotta antoi ylimalkaiset ohjeet, ja Ottilia poistui.

Kapteeni tiedusteli mainittujen henkilöiden välistä suhdetta, jonka hän tunsi vain suurimpia piirteitä myöten. He olivat aikoinansa, kumpikin jo naimisissa ollen, intohimoisesti rakastuneet toisiinsa. Kahta avioliittoa ei käynyt häiritseminen huomiota herättämättä; ajateltiin avioeroa. Paronittarelle se oli onnistunut, kreiville ei. Heidän täytyi näön vuoksi erota toisistansa, mutta heidän suhteensa säilyi, ja jos he eivät voineetkaan talvisin olla yksissä pääkaupungissa, niin he korvasivat asian kesäisin huviretkillä ja kylpylaitoksissa. He olivat kumpikin hieman vanhemmat kuin Eduard ja Charlotta, ja kaikki olivat likeisiä ystäviä varhemmilta hovissaoloajoilta. Hyvät suhteet oli yhä säilytetty, vaikka ei kaikkia ystävien toimia voitukaan hyväksyä. Ainoastaan tällä kerralla heidän tulonsa oli Charlottan mielestä tavallaan sopimaton, ja jos hän olisi tarkoin tutkinut, minkätähden, olisi hän huomannut varsinaisena syynä olevan Ottilian. Hyvän, puhtaan lapsen ei pitänyt niin varhain nähdä sellaista esimerkkiä.

He olisivat tosiaankin voineet pysyä poissa vielä pari päivää, sanoi Eduard Ottilian astuessa jälleen huoneeseen, kunnes olemme saaneet järjestetyksi ulkotilan myynnin. Kauppakirja on valmis; toinen jäljennös on minulla tässä, mutta toista vielä puuttuu, ja vanha kanslistimme on pahoin sairastunut. Kapteeni tarjoutui työn suorittamaan, samoin Charlotta, mutta ehdotuksia ei hyväksytty ilman muuta.

Antakaa se vain minulle! huudahti Ottilia hieman hätäisesti.

Sinä et saa sitä valmiiksi, sanoi Charlotta.

Minun pitäisi se tosiaankin saada varhain ylihuomisaamuna, ja siinä on paljon työtä, sanoi Eduard.

Se on oleva valmis, huudahti Ottilia pidellen jo papereita käsissään.

Seuraavana aamuna, kun he olivat yläkerrassa tähystelemässä odotettuja vieraita, joita vastaan he välttämättä tahtoivat lähteä, virkkoi Eduard: Kuka se tuolla ratsastelee hitaasti tännepäin? Kapteeni kuvaili tarkemmin ratsastajan ulkonäköä. Hän se siis sittenkin on, sanoi Eduard, sillä yksityiskohdat, jotka sinä näet paremmin kuin minä, sopivat sangen hyvin minun varsin selvästi näkemääni kokonaisuuteen. Se on Mittler. Mutta mistä johtuukaan, että hän ratsastaa hitaasti ja noin hitaasti?

Ratsastaja tuli lähemmäksi ja oli tosiaankin Mittler. Hänet otettiin ystävällisesti vastaan, kun hän hitaasti asteli portaita ylös. Miksi ette tullut eilen? huusi hänelle Eduard.

Minä en pidä äänekkäistä juhlista, vastasi Mittler. Mutta nyt minä tulen viettämään kerallanne kaikessa rauhassa ystävättäreni syntymäpäivän jälkijuhlaa.

Kuinka olettekaan saanut liikenemään niin paljon aikaa? kysyi Eduard leikillänsä.

Vierailustani, jos se on teille jonkin arvoinen, saatte kiittää erästä eilistä harkintaani. Minä iloitsin sydämestäni puolisen päivää eräässä talossa, jossa olin rakentanut rauhan, ja sitten kuulin täällä vietettävän syntymäpäivää. Voidaanpa sanoa, että käyttäydyt itsekkäästi, ajattelin minä, jos iloitset aina vain niiden keralla, jotka olet taivuttanut sopuun ja rauhaan. Miksi et iloitse joskus sellaisten ystäviesi keralla, jotka rauhaa säilyttävät ja vaalivat? Sanottu ja tehty! Tässä olen, päätökseni mukaan.

Eilen olisitte löytänyt täältä suuren seuran, nyt löydätte vain pienen, sanoi Charlotta. Te tapaatte kreivin ja paronittaren, jotka ovat hekin jo teitä askarruttaneet.

Neljän talonasukkaan keskeltä, jotka olivat keräytyneet tuon omituisen, tervetulleen miehen ympärille, hän käännähti pois ärtyisän vilkkaasti, heti etsien hattuansa ja ratsupiiskaansa. Turmion tähti väikkyy yläpuolellani aina, jos kerrankin aion levätä ja olla armelias itselleni! Mutta miksi pyrinkään pois luonnostani! Minun ei olisi pitänyt tulla, ja nyt minut ajetaan pois. Niiden keralla minä en tahdo jäädä saman katon alle, ja varokaa: he tuovat mukanansa pelkkää onnettomuutta! Heidän olentonsa on kuin hapatus, jonka tartunta yhä laajenee.

Häntä yritettiin suostutella, mutta turhaan. Se, joka loukkaa aviosäätyä, huudahti hän, se joka sanoin, jopa teoinkin horjuttaa koko siveellisen yhteiskunnan perustusta, joutuu tekemisiin kanssani, ja ellen minä kykene saamaan häntä valtoihini, ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssansa. Avioliitto on kaiken kulttuurin alku ja huippu. Se tekee karkean leppoisaksi, ja sivistyneimmälläkään ei ole mitään parempaa tilaisuutta osoittaa sävyisyyttänsä. Sen tulee olla purkamaton, sillä se tuottaa niin paljon onnea, ettei kaikki yksityinen onnettomuus siihen verrattuna merkitse mitään. Ja miksi tahdotaankaan puhua onnettomuudesta? Kärsimättömyys se ajoittain valtaa ihmisen, joka silloin suvaitsee havaita itsensä onnettomaksi. Jos hän antaa tuokion vierähtää ohi, niin hän vielä ylistää itseänsä onnelliseksi, että kauan säilynyt liitto on yhä voimassa. Eroamiseen ei ole mitään riittävää syytä. Inhimillinen olotila on asetettu niin korkealle kärsimykseen ja iloon, ettei voi ollenkaan arvata, mitä aviopuolisot tulevat olemaan toisillensa velkaa. Velka on äärettömän suuri; ja iäisyys yksin kykenee sen vähitellen maksamaan. Epämukavaa se saattaa useinkin olla, sen minä kyllä uskon, ja se on aivan oikein. Eikö meillä ole aviopuolisonamme myöskin omatunto, josta usein haluaisimme päästä eroon, koska se on epämukavampi kumppani kuin mies tai vaimo konsanaan?

Niin hän puheli vilkkaasti ja olisi kaiketi vielä kauankin puhunut, elleivät ajomiesten torvet olisi ilmoittaneet vieraita, jotka ajoivat kuin sopimuksesta yht'aikaa linnanpihaan, kumpikin taholtansa. Talonväen kiiruhtaessa heitä vastaan Mittler piiloutui, antoi tuoda hevosensa majatalon edustalle ja ratsasti nyrpeissään pois.

KYMMENES LUKU.

Vieraat oli lausuttu tervetulleiksi ja viety sisään; he iloitsivat saadessaan jälleen astua taloon, jossa olivat aikaisemmin viettäneet monta hyvää päivää ja jota eivät olleet pitkään aikaan nähneet. Erittäin mieluinen oli myös ystäville heidän läsnäolonsa. Sekä kreivi että paronitar voitiin lukea niiden kookkaiden, kauniiden henkilöiden joukkoon, jotka tekevät melkeinpä edullisemman vaikutuksen keski-iällänsä, kuin nuoruudessaan, sillä jos heiltä puuttuukin jotakin ensi kukkeudestansa, herättävät he nyt mieltymyksen ohella ehdotonta luottamusta. Tämäkin pari osoittautui yhä varsin miellyttäväksi. Heidän vapaa elämäänsuhtautumistapansa, heidän hilpeytensä ja näennäinen luontevuutensa tarttui kohta kaikkiin, seurustelun pysytellessä ehdottoman säädyllisyyden rajoissa minkäänlaisen pakon silti tuntumatta.

Tämä vaikutus ilmeni heti seurueessa. Äskensaapuneet, jotka tulivat suoraan suuresta maailmasta, kuten saattoi havaita yksin heidän vaatteistansa, matkatavaroistansa ja koko asustansa, muodostivat tavallansa ystäviemme, heidän maalaisen ja salaisesti intohimoisen tilansa vastakohdan, joka kuitenkin pian tasoittui vanhojen muistojen ja nykyhetkisen myötätunnon toisiinsa yhtyessä ja vilkkaan keskustelun nopeasti liittäessä kaikki toisiinsa.

Ei kumminkaan kestänyt kauan, kun jo tapahtui ryhmittymistä. Naiset vetäytyivät omaan kylkirakennukseensa ja löysivät siellä, toisillensa erinäisiä salaisuuksia uskoen ja samalla alkaen tarkastella aamupukujen, hattujen ja muun sellaisen uusimpia muoteja ja kuoseja, riittävästi puheenaihetta; miehet taas hyörivät uusien ajoneuvojen ja esille talutettujen hevosten ympärillä ryhtyen heti kauppa- ja vaihtopuuhiin.

Vasta aterialla oltiin jälleen yhdessä. Oli muutettu vaatteita, ja nytkin esiintyi vastatullut pari eduksensa. Kaikki, mitä heillä oli yllänsä, oli uutta ja ikäänkuin ennennäkemätöntä ja kuitenkin käyttämisen nojalla totunnaiseksi ja mukavaksi muuttunutta.

Keskustelu oli vilkasta ja vaihtelevaa; sellaisten henkilöiden läsnäollessa näet näyttää herättävän mielenkiintoa kaikki, olematonkin. Käytettiin ranskankieltä, jotteivät palvelijat voisi keskustelua seurata, ja kosketeltiin vallattoman miellyttävästi korkeiden ja keskinkertaisten seurapiirien elämänsuhteita. Erääseen kohtaan keskustelu takertui pitemmäksi ajaksi kuin oikeastaan oli soveliasta. Charlotta tiedusteli erästä nuoruudenystävätärtä ja kuuli hieman oudoksuen, että hänen avioliittonsa tulisi aivan pian purkautumaan.

On ikävää, virkkoi Charlotta, kun luulee poissa olevien ystäväinsä tulevan hyvin toimeen, rakastetun ystävättären olevan turvattuna, ja saakin äkkiarvaamatta kuulla, että heidän kohtalonsa on häilymässä ja että heidän on jälleen lähdettävä uusille ja kenties taaskin epävarmoille elämänpoluille.

Oikeastaan olemme itse syypäät joutuessamme sellaisen yllätyksen uhreiksi, lausui kreivi. Meidän tekee mieli kuvitella maalliset asiat ja erikoisesti myöskin aviolliset liitot erittäin kestäviksi, ja mitä viimeksimainittuun kohtaan tulee, viettelevät huvinäytelmät, joita alinomaa näemme esitettävän, sellaisiin luulotteluihin, jotka eivät vastaa elämän todellisuutta. Näytelmässä meille esitetään naimisiinmeno useita näytöksiä täyttävien esteiden takaisena äärimmäisenä päämääränä, ja sinä hetkenä, jolloin se saavutetaan, laskeutuu esirippu, ja hetkellinen tyydytys jää soimaan mielessämme. Elämässä on toisin laita: siinä näytellään yhä edelleen, ja kun esirippu jälleen kohoaa, ei tahdota mielellään enää mitään nähdä eikä kuulla.

Niin huonosti ei asian laita liene, virkkoi Charlotta hymyillen, koska näemme sellaistenkin henkilöiden, jotka ovat mainitusta teatterista eronneet, mielellänsä jälleen haluavan esittää siinä jotakin osaa.

Sitä ei sovi moittia, sanoi kreivi. Uuden osan voi varsin hyvin ottaa esitettäväksensä, ja kun tuntee maailman, oivaltaa varsin hyvin, että aviosäädyn jossakin määrin vaikeakäänteinen luonne johtuu sekin yksinomaan ikuiseksi määrätystä kestosta keskellä maailman suurta liikkuvaisuutta. Eräs ystävistäni, joka hyväntuulisena enimmäkseen laati uusia lakiehdotuksia, väitti, että avioliitto olisi aina solmittava viideksi vuodeksi. Hän huomautti, että siinä oli kaunis, pariton, pyhä luku ja että siinä ajassa juuri ehtisi oppia toisensa tuntemaan, saada aikaan muutamia lapsia, riitaantua, ja mikä kaikkein parasta: tehdä jälleen sovinto. Hänellä oli tapana huudahtaa: Kuinka onnellisesti sujuisivatkaan ensimmäiset ajat! Ainakin pari kolme vuotta kuluisi sangen iloisesti. Sitten tuntuisi kaiketi toisesta asianosaisesta tärkeältä saada suhde kestämään kauemmin, ja hyväntahtoisuus lisääntyisi, mitä lähemmäksi irtisanomisaikaa saavuttaisiin. Välinpitämättömän, vieläpä tyytymättömänkin asianosaisen mielen sellainen käytös lepyttäisi, jopa valloittaisikin. Ajan juoksu unohtuisi, niinkuin hyvässä seurassa unohtuvat tunnit, ja erittäin mieluisa olisi yllätys, kun vasta määräajan kuluttua havaittaisiin, että se on jo kaikessa hiljaisuudessa pitennetty.

Vaikka tuo kuulostikin sangen sievältä ja sukkelalta, ja vaikka Charlotta hyvin tiesi tähän leikkipuheeseen voitavan sisällyttää syvää moraalista tarkoitusta, eivät sellaiset lausunnot, varsinkaan Ottilian vuoksi, olleet hänelle mieluisat. Hän tiesi varsin hyvin, ettei mikään ole vaarallisempaa kuin liian vapaa keskustelu, joka käsittelee rangaistavaa tai puolittain rangaistavaa olotilaa yleisenä, tavallisena, jopa kiitettävänäkin, ja siihen ryhmään kuuluu epäilemättä kaikki, mikä loukkaa avioliittoa. Senvuoksi hän yritti neuvokkaalla tavallansa suunnata keskustelua toisaalle. Kun se ei onnistunut, pahoitteli hän itseksensä, että Ottilian hyvä tarjoilujärjestys teki hänelle mahdolliseksi pysyä koko ajan läsnä. Levollinen ja tarkkaavainen neito osasi katsein ja viittauksin antaa määräyksiä hovimestarille, joten kaikki sujui mitä parhaiten, vaikka liveripukuisten joukossa oli pari uutta, tottumatonta palvelijaa.

Niin jatkoi kreivi, joka ei huomannut Charlottan suistamisyritystä, esitystänsä näistä asioista. Hän, joka ei muuten ollut tottunut keskustelussa ketään rasittamaan, tunsi tämän asian liiaksi rasittavana sydämellänsä, ja ne vaikeudet, joita eron saaminen hänelle itsellensä aiheutti, herättivät hänessä katkeruutta koko avioliittoa kohtaan, johon hän kuitenkin paronittaren kanssa innokkaasti pyrki.

Samainen ystävä, jatkoi hän, esitti vielä erään toisenlaisen lakiehdotuksen. Avioliitto oli julistettava purkamattomaksi ainoastaan siinä tapauksessa, että molemmat tai ainakin toinen asianosainen on kolmansissa naimisissa. Sellainen henkilö näet tunnustaa eittämättömästi pitävänsä avioliittoa välttämättömän tarpeellisena. Sitäpaitsi on jo ilmennyt, kuinka hän edellisissä liitoissansa on käyttäytynyt ja onko hänessä omituisuuksia, jotka useasti antavat aihetta eroon suuremmassa määrässä kuin huonot ominaisuudet. On siis molemmin puolin otettava toisistansa selkoa, varottava sekä naineita että naimattomia, koska ei voi tietää, miten saattaa käydä.

Se varmaan suuresti lisäisi seurapiirien mielenkiintoa, virkkoi Eduard, sillä niin on tosiaankin laita, ettei nyt, kun olemme naimisissa, kukaan tiedustele hyveitämme enempää kuin puutoksiammekaan.

Sellaisen järjestyksen vallitessa, puuttui paronitar hymyillen puheeseen, olisi herttainen isäntäväkemme jo onnellisesti noussut kaksi askelmaa ja voisi varustautua kolmanteen.

Heidän on käynyt hyvin, sanoi kreivi: täällä on kuolema ottanut hyväntahtoisesti suorittaaksensa sen, mitä konsistoriot yleensä tekevät vain vastahakoisesti.

Jätetään vainajat rauhaan, virkkoi Charlotta melkein vakavin katsein.

Miksi niin, kysyi kreivi, kun voi muistella heitä kaikella kunnialla. He tyytyivät vaatimattomina muutamaan vuoteen jättäen korvaukseksi kaikkinaista hyvää.

Kunhan vain, virkkoi paronitar huokausta pidättäen, ei sellaisissa tapauksissa täytyisi uhrata elämänsä parhaita vuosia.

Niinpä kyllä, myönsi kreivi. Täytyisi joutua sen johdosta epätoivoon, ellei maailmassa yleensäkin vain harva asia johtaisi toivottuun tulokseen. Lapset eivät täytä mitä lupaavat, nuoret harvoin, ja jos he pitävät sanansa, niin maailma pettää heidät.

Charlotta, joka iloitsi keskustelun käänteestä, virkkoi hilpeästi: Entä sitten! Täytyyhän meidän muutenkin aivan pian tottua nauttimaan hyvää vain kappaleittain ja osittain.

Epäilemättä, virkkoi kreivi. Te olette kumpikin nauttinut ihania aikoja. Muistellessani niitä vuosia, joina te ja Eduard olitte hovin kaunein pari, sanon itselleni, ettei niin mainioista ajoista eikä niin loistavista henkilöistä ole enää puhettakaan. Kun te molemmat tanssitte yhdessä, suuntautuivat kaikkien katseet teihin, ja te, jotka kuvastelitte itseänne vain toisissanne, olitte kaikkien toiveiden esineinä.

Koska sangen moni asia on muuttunut toiseksi, sanoi Charlotta, niin voinemme vaatimattomina kuunnella kauniita lausumianne.

Eduardia olen sentään usein hiljakseni moitiskellut, sanoi kreivi, moitiskellut itsepintaisuuden puutteesta. Hänen omituiset vanhempansa olisivat kaiketi lopulta myöntyneet, ja kymmenen varhaisen vuoden voittaminen ei olisi ollut mikään vähäpätöinen asia.

Minun täytyy häntä puolustella, puuttui paronitar puheeseen. Charlotta ei ollut aivan syytön, ei aivan vapaa kaikesta ympärillensä katselemisesta, ja vaikka hän sydämestänsä rakastikin Eduardia ja määräsi hänet salaa puolisoksensa, näin kuitenkin, kuinka ankarasti hän häntä toisinaan kiusasi, siinä määrin, että hänet voitiin helposti pakottaa onnettomaan päätökseen: matkustamaan, poistumaan, vieraantumaan Charlottasta.

Eduard nyökkäsi paronittarelle ja näytti olevan kiitollinen hänen puolustavista sanoistansa.

Minun on vielä lisättävä eräs seikka, Charlottan hyväksi, jatkoi paronitar. Se mies, joka silloin häntä kosi, oli jo pitkät ajat osoittanut vakaata taipumusta ja oli, kun häneen lähemmin tutustuin, kieltämättä rakastettavampi kuin te toiset haluatte myöntää.

Rakas ystävä, virkkoi kreivi hieman vilkkaasti, tunnustakaamme vain, ettei hän ollut teille ihan yhdentekevä ja että Charlottalla oli syytä pelätä teitä enemmän kuin ketään muuta. Minä pidän erittäin kauniina piirteenä naisissa sitä, että he säilyttävät kiintymyksensä johonkin mieheen uskomattoman kauan, eivätpä salli minkäänlaisen eronkaan sitä häiritä tai hävittää.

Tuo ominaisuus on miehissä kenties vieläkin voimakkaampi, vastasi paronitar. Ainakin mitä tulee teihin, kreivi hyvä, olen huomannut, ettei kukaan vallitse teitä suuremmassa määrässä kuin nainen, jolle olette aikaisemmin ollut suosiollinen. Niinpä olen nähnyt, että olette sellaisen henkilön pyynnöstä vaivautunut ja toimittanut asioita, joihin kulloisenkin hetken ystävätär tuskin olisi kyennyt teitä innostamaan.

Sellaisen moitteen saanee pitää hyvänänsä, virkkoi kreivi, mutta mitä tulee Charlottan ensimmäiseen puolisoon, en voinut häntä sietää, koska hän hajoitti minulta kaikkein kauneimman parin, todellakin toisillensa määrätyt henkilöt, joiden ei olisi tarvinnut, kerran toisiinsa liityttyänsä, viittä vuotta kartella toisiansa eikä odotella toista tai kolmatta liittoa.

Me yritämme korvata mitä olemme laiminlyöneet, sanoi Charlotta.

Siinä tapauksessa teidän on pidettävä siitä huolta, virkkoi kreivi. Teidän ensimmäiset naimiskauppanne, jatkoi hän tuimanlaisesti, olivat oikeastaan vihattavaa lajia, ja ikävä kyllä on naimiskaupoissa yleensäkin — suokaa anteeksi käyttämäni voimallinen sana — jotakin kömpelöä: ne pilaavat kaikkein herkimmät suhteet, ja se johtuu kuitenkin oikeastaan vain siitä tökeröstä varmuudesta, jota ainakin toinen asianosainen pitää jossakin määrin etunansa ja ansionansa. Kaikki on itsestäänselvää, ja liitto näyttää solmitun vain sitä varten, jotta asiat tästä puoleen saavat mennä menojansa.

Kreivin ehdittyä tuon sanomaan käytti Charlotta, joka tahtoi kerta kaikkiansa lopettaa tämän keskustelun, rohkeata käännettä. Se onnistui. Puhelu muuttui ylimalkaisemmaksi, molemmat aviopuolisot ja kapteeni voivat ottaa siihen osaa; Ottiliankin oli lausuttava jotakin, ja jälkiruokaa nautittaessa vallitsi mitä parhain mieliala, jota erikoisesti koroitti siroissa säiliöissä lepäävä hedelmäin runsaus ja loistomaljakkoihin kauniisti sijoitetun kukkapaljouden kirjava väriloisto.

Puhe sattui myös uusiin puistorakennelmiin, joita käytiin kohta aterialta päästyä katsomassa. Ottilia jäi pois mainiten syyksi talousaskareita; itse asiassa hän ryhtyi jatkamaan jäljennöstyötänsä. Kreivin kanssa jutteli kapteeni, ja myöhemmin liittyi Charlotta heidän seuraansa. Kun he olivat ehtineet kukkulalle ja kapteeni riensi kohteliaasti alas hakemaan karttaa, sanoi kreivi Charlottalle: Tuo mies miellyttää minua tavattomasti. Hänen tietonsa ovat hyvät ja yhtenäiset. Samoin näyttää hänen toimintansakin vakaalta ja johdonmukaiselta. Se, mitä hän täällä suorittaa, merkitsisi paljon jossakin korkeammassa vaikutuspiirissä.

Kuullessaan kapteeniin kohdistuvan ylistyksen Charlotta tunsi harrasta iloa. Hän malttoi kuitenkin mielensä ja vahvisti sanotun todeksi rauhallisin ja selvin lausein. Mutta kovin hän hämmästyi, kun kreivi jatkoi: Tämä tuttavuus sattuu erittäin sopivaan aikaan. Minä tiedän paikan, johon mies sopii mainiosti, ja voin häntä suositellen ja hänelle onnea tuottaen samalla saattaa erään korkean ystäväni mitä suurimpaan kiitollisuudenvelkaan.

Charlotta seisoi kuin ukkosen iskemänä. Kreivi ei huomannut mitään, sillä naiset, jotka ovat tottuneet aina itseänsä hillitsemään, säilyttävät erinomaisimmissakin tapauksissa näennäisesti malttinsa. Kuitenkin jäi häneltä kuulematta, mitä kreivi sanoi jatkaessaan: Jos olen varma asiastani, niin toimin ripeästi. Olen jo sommitellut kirjeen mielessäni ja haluan sen kohta kirjoittaa. Te hankitte minulle ratsastavan lähetin, jonka voin jo tänä iltana toimittaa matkaan.

Charlottan mieltä ahdisti. Kreivin suunnitelmien ja oman itsensä yllättämänä hän ei voinut lausua sanaakaan. Onneksi kreivi selitteli yhä edelleen aikeitansa, joiden suotuisuuden Charlotta liiankin hyvin oivalsi. Kapteeni saapui oikeaan aikaan ja levitti kartan kreivin nähtäviin. Kuinka toisin Charlotta nyt katselikaan ystäväänsä, jonka tulisi menettämään! Tuskin nyökäten hän kääntyi pois ja riensi alas sammalmajalle. Jo puolitiessä tulvahtivat hänen silmiinsä kyynelet, ja nyt hän syöksyi pienen erakkoasumuksen ahtaaseen suojaan antautuen kerrassaan sellaisen tuskan, intohimon ja epätoivon valtoihin, jonka mahdollisuudesta hänellä muutamia silmänräpäyksiä aikaisemmin ei ollut vähintäkään aavistusta.

Toisaalla oli Eduard kulkenut paronittaren keralla lampien rannoille. Älykäs nainen, joka oli mielellään kaikesta selvillä, huomasi pian, keskustelua sopivasti suuntaillen, että Eduard kovin ylisteli Ottiliaa, ja osasi saada hänet vähitellen ilmaisemaan itsensä siinä määrin, ettei lopulta jäänyt vähintäkään epäilystä: tässä ei ollut kysymyksessä kehkeytyvä, vaan jo kypsynyt intohimo.

Naimisissa olevat naiset, nekin, jotka eivät toisistansa pidä, ovat kuitenkin vaieten liitossa keskenänsä, varsinkin nuoria tyttöjä vastaan. Tuollaisen kiintymyksen seuraukset selvisivät paronittaren maailmaakokeneessa mielessä liiankin pian. Hän oli sitäpaitsi jo saman päivän aamuna jutellut Charlottan kanssa Ottiliasta, oli huomauttanut, ettei maallaoleskelua sopinut väittää tytölle terveelliseksi, varsinkaan jos piti silmällä hänen hiljaista luonnonlaatuansa, ja oli tarjoutunut viemään Ottilian kaupunkiin erään ystävättärensä luo, joka hoiti erittäin huolellisesti ainoan tyttärensä kasvatusta ja haeskeli vain tytölle hyväntapaista kumppania, joka pääsisi toisen lapsen asemaan ja saisi nauttia kaikkia etuja. Charlotta oli luvannut asiaa harkita.

Silmäys Eduardin tunteisiin kehitti nyt paronittaren aikeen varmaksi päätökseksi, ja mitä nopeammin tuo tapahtui hänen mielessänsä, sitä enemmän hän ulkonaisesti sukoili Eduardin toivomuksia. Kukaan näet ei vallinnut olemustansa paremmin kuin tämä nainen, ja sellainen erinomaisissa tapauksissa ilmenevä itsensähillintä totuttaa meitä käsittelemään jokapäiväistäkin tapausta teeskennellen, taivuttaa meitä, jotka siinä määrin hallitsemme itseämme, ulottamaan valtaamme toistenkin yli, jotta se, mitä ulkonaisesti voitamme, tavallansa meille korvaisi, mitä meiltä sisäisesti puuttuu.

Tähän mielialaan liittyy tavallisesti jonkinlaista salaista vahingoniloa, jonka esineenä on toisten epäselvyys, heidän tiedoton ansaan astumisensa. Me emme iloitse ainoastaan nykyisestä onnistumisesta, vaan samalla tulevaisesta, yllättävästä häpeään joutumisesta. Niinpä oli paronitar kyllin ilkeä kutsuakseen Eduardin ja Charlottan viininkorjuuseen kartanoonsa ja vastatakseen Eduardille, joka tiedusteli, saisivatko he tuoda Ottilian mukanansa, siten, että hän saattoi selittää sen mielin määrin omaksi eduksensa.

Eduard puhui jo ihastuneena kauniista seudusta, suuresta joesta, kukkuloista, kallioista ja viinimaista, vanhoista linnoista, vesimatkoista, viininkorjuun, viininpusertamisen y.m. riemuista sydämensä yksinkertaisuudessa jo ennakolta ääneen iloiten siitä, miten sellaiset kohtaukset tulisivat vaikuttamaan Ottilian raikkaaseen mieleen. Samassa näkyi Ottilia saapuvan, ja paronitar pyysi nopeasti Eduardia olemaan puhumatta mitään tästä suunnitellusta syysretkestä, koska se, mistä kauan ennakolta iloitsee, yleensä jää toteutumatta. Eduard lupasi, mutta pakotti hänet kulkemaan nopeammin Ottiliaa vastaan kiiruhtaen lopulta itse herttaista tyttöä kohti useita askeleita edellä. Hänen koko olemuksessaan ilmeni sydämellinen ilo. Hän suuteli Ottilian kättä painaen siihen kimpun nurmikukkia, jotka oli kulkiessaan poiminut. Paronitar tunsi tuota katsellessaan mielensä melkein katkeraksi. Joskaan hän näet ei saanut hyväksyä sitä, mikä tuossa kiintymyksessä saattoi olla rangaistavaa, ei hän toisaalta suinkaan voinut suoda sen rakastettavia ja miellyttäviä puolia tuolle tytölle, mitättömälle vasta-alkajalle.

Kun oli istuuduttu yhdessä illallispöytään, vallitsi seurassa aivan toinen tunnelma. Kreivi, joka oli jo ennen ateriaa kirjoittanut kirjeensä ja lähettänyt sen matkaan, jutteli kapteenin kanssa, jonka hän nyt oli toimittanut viereensä istumaan, udellen hänestä yhä enemmän tietoa ymmärtäväiseen ja vaatimattomaan tapaan. Kreivin oikealla puolella istuva paronitar ei siis saanut hänestä moneksikaan hetkeksi puhekumppania, enempää kuin Eduardistakaan, joka aluksi janoissaan, sitten kiihdyksissään ei säästellyt viiniä ja jutteli erittäin vilkkaasti Ottilian kanssa, jonka oli vetänyt puoleensa. Kapteenin vieressä istui Charlotta, jonka kävi vaikeaksi, melkeinpä mahdottomaksikin salata mielenliikutustansa.

Paronittarella oli riittävästi aikaa huomioiden tekemiseen. Hän havaitsi Charlottan mielipahan, ja koska hänen omia ajatuksiansa askarrutti vain Eduardin suhtautuminen Ottiliaan, niin hänen oli helppo päästä siihen vakaumukseen, että Charlottaa arvelutti ja harmitti puolison käyttäytyminen. Paronitar mietti nyt, miten voisi parhaiten saavuttaa tarkoituksensa.

Aterian jälkeenkin seura oli hajallinen. Kreivi, joka tahtoi ottaa kapteenista perinpohjin selkoa, tarvitsi tuota rauhallista, ei mitenkään turhamaista, yleensä varsin harvapuheista miestä käsitellessään erilaisia käänteitä saadakseen tietää kaikki, mitä halusi. He käyskelivät edestakaisin salin toisella puolella, Eduard, viinin ja toivojen elähdyttämänä, huvitti puheillansa Ottiliaa ikkunan luona, mutta Charlotta ja paronitar astelivat ääneti salin toisella laidalla. Heidän vaitiolonsa ja joutilas seisoskelunsa se vihdoin vaikutti lamauttavasti muihinkin. Naiset vetäytyivät huoneisiinsa, miehet samoin, toiseen kylkirakennukseen, ja niin näytti tämä päivä päättyneeltä.

YHDESTOISTA LUKU.

Eduard saatteli kreivin hänelle varattuun huoneeseen ja salli varsin mielellään keskustelun vietellä itseänsä jäämään vielä hetkiseksi hänen luoksensa. Kreivi vaipui vanhoihin muistoihin, puheli vilkkaasti Charlottan kauneudesta, jota hän tuntijana kuvaili sangen tulisesti: Kaunis jalka on suuri luonnon lahja. Sellainen sulo on häviämätön. Minä katselin tänään hänen käyntiänsä; yhä vielä tekisi mieli suudella hänen jalkinettansa ja uudistaa korkein sarmatialainen, tosin hieman barbaarinen, mutta syvätunteinen kunnianosoitus: juoda rakastetun ja kunnioitetun henkilön jalkineesta hänen terveydeksensä.

Tuttavat miehet eivät tyytyneet ylistelemään ainoastaan jalan kärkeä. He siirtyivät henkilöstä vanhoihin tarinoihin ja seikkailuihin ja johtuivat puhumaan niistä esteistä, joita näiden rakastavien tielle oli rakennettu, miten paljon vaivaa he olivat nähneet, millaisia temppuja keksineet päästäkseen vain toisillensa sanomaan, että rakastivat toisiansa.

Muistatko, jatkoi kreivi, millaisessa seikkailussa sinua varsin ystävällisesti ja epäitsekkäästi avustin, kun korkein herrasväkemme kävi vieraissa setänsä luona ja kohtasi toisensa avarassa linnassa? Päivä oli kulunut juhlallisuuksissa ja juhlavaatteissa, ainakin osa yöstä piti vietettämän vapaasti ja sydämellisesti keskustellen.

Te olitte hyvin selvillä siitä, miten hovinaisten huoneet löytyivät, sanoi Eduard. Me saavuimme onnellisesti rakastettuni luo.

Joka oli ajatellut enemmän sopivaisuutta kuin minun tyytyväisyyttäni ja oli pidättänyt luonansa ylen ruman kunnianvartijattaren, virkkoi kreivi, joten minun osakseni lankesi erinomaisen iloton arpa teidän sitävastoin varsin hyvin huvittaessanne toisianne katsein ja puhein.

Vielä eilen, kun ilmoititte tulostanne, sanoi Eduard, muistelimme, vaimoni ja minä, tuota tapausta, varsinkin palausretkeämme. Me eksyimme ja jouduimme kaartien eteishuoneeseen. Koska sieltä lähtien tunsimme tien sangen hyvin, luulimme pääsevämme arvelematta läpi ja näiden samoinkuin muidenkin vahtipaikkojen ohi. Mutta kuinka hämmästyimmekään avatessamme oven! Tien sulkuna oli patjoja, joilla makasi monessa rivissä kookkaita miehiä uneen vaipuneina. Ainoa valvova silmäili meitä ihmeissään, mutta me nuorekkaan uskaliaina ja vallattomina astelimme tyynesti yli sojottavien saappaiden yhdenkään kuorsaavan jättiläisen heräämättä.

Minun teki kovin mieleni kompastua, jotta syntyisi meteliä, sanoi kreivi, sillä minkä ihmeellisen ylösnousemuksen olisimmekaan nähneet!

Samassa silmänräpäyksessä linnankello löi kaksitoista.

On korkea keskiyö, virkkoi kreivi hymyillen, ja aivan otollinen aika. Minun täytyy pyytää teiltä, parahin paroni, palvelusta: saatelkaa te minua niinkuin minä silloin teitä saattelin; minä olen luvannut paronittarelle käyväni vielä häntä tervehtimässä. Me emme ole koko päivänä jutelleet kahden kesken, emme ole pitkiin aikoihin toisiamme tavanneet, joten aivan luonnollisesti halajamme tuttavallista hetkeä. Opastakaa minut perille, paluutien minä kyllä löydän, ja missään tapauksessa ei minun tarvitse kompuroida saapasrivin yli.

Teen sen varsin mielelläni, vastasi Eduard, mutta naiset ovat kolmisin samalla puolella. Kukapa tietää, emmekö löydä heitä vielä toistensa seurasta tai aiheuta jotakin muuta mellakkaa, joka saattaa näyttää omituiselta.

Eipä hätää! virkkoi kreivi. Paronitar odottaa minua. Hän on varmaan jo huoneessansa ja yksin.

Asia on muuten helppo, sanoi Eduard ottaen kynttilän ja valaisten kreiville salaportaita, jotka johtivat pitkään käytävään. Sen päähän ehdittyä Eduard avasi pienen oven. He nousivat kiertoportaita; ylhäällä, ahtaalla tasanteella, Eduard osoitti kreiville, jolle jätti kynttilän, oikealla olevaa tapettiovea, joka aukeni ensi yrityksellä, laski kreivin sisään ja jätti Eduardin pimeyteen.

Toinen, vasemmalla oleva ovi johti Charlottan makuusuojaan. Eduard kuuli keskustelua ja tarkkasi. Charlotta kysyi kamarineidiltänsä: Onko Ottilia jo makuulla?

Ei, vastasi neiti, hän istuu vielä alhaalla kirjoittamassa.

Sytyttää siis vain yökynttilän ja menee pois, kehoitti Charlotta: on jo myöhä. Minä sammutan kynttilän itse ja menen omin neuvoin vuoteeseen.

Eduard ihastui kovin kuullessaan Ottilian vielä kirjoittavan. Hän askartelee minua varten! ajatteli hän riemuiten. Pimeässä kokonaan itseensä keräytyen Eduard näki hänen istuvan kirjoittamassa, oli astuvinaan hänen luoksensa, näkevinään, kuinka Ottilia kääntyi häntä katsomaan, ja tunsi voittamatonta halua saada vielä kerran olla hänen lähellänsä. Mutta täältä ei ollut mitään pääsyä puolikertaan, jossa hän asui. Eduard oli nyt vaimonsa oven takana, hänen sielussansa tapahtui kummallinen vaihdos, hän yritti avata ovea, havaitsi sen olevan lukossa, koputti hiljaa, Charlotta ei kuullut.

Charlotta käyskeli isommassa sivuhuoneessa vilkkaasti edestakaisin. Hän toisteli itsellensä yhä uudelleen, mitä hän kreivin odottamattoman ehdotuksen jälkeen oli jo riittävästi mielessään hautonut. Kapteeni tuntui seisovan hänen edessänsä, hän loi vielä taloon sisältöä, kävelyretkiin elämää, ja hänen piti pois, kaiken piti autioitua! Charlotta sanoi itsellensä kaikki mitä sanoa voi, ennakoipa, kuten tavallista, sen surkean lohdutuksen, että sellaisetkin tuskat ajan pitkään lievenevät. Hän kirosi sitä aikaa, jonka lieventyminen vaatii, kirosi sitä kuolemankaltaista aikaa, jolloin ne olisivat lieventyneet.

Kyynelten lohtu oli niinmuodoin sitäkin tervetulleempi, kun se harvoin hänelle tarjoutui. Hän heittäytyi sohvaan ja antautui kokonaan tuskansa valtoihin. Eduard puolestansa ei voinut lähteä ovelta; hän koputti vielä kerran ja kolmannen kerran hieman kovemmin, niin että Charlotta yön hiljaisuudessa sen aivan selvästi kuuli ja hypähti säikähtyneenä seisaallensa. Ensimmäinen ajatus oli, että siellä kenties, jopa varmaankin, seisoi kapteeni, toinen, että se oli mahdotonta! Hän piti sitä kuvitteluna, mutta hän oli sen kuullut, hän toivoi ja pelkäsi sen kuulleensa. Hän meni makuuhuoneeseen ja astui hiljaa lukitulle tapettiovelle. Hän soimasi pelkoansa, sanoi itseksensä: Voihan kreivitär hyvinkin tarvita jotakin! Sitten hän huusi tyynesti: Kuka siellä?

Hiljainen ääni vastasi: Minä täällä.

Kuka? kysyi edelleen Charlotta, joka ei voinut ääntä erottaa. Hänestä tuntui, kuin olisi kapteenin hahmo ollut ovella.

Hieman kuuluvammin kaikui nyt vastaukseksi: Eduard!

Charlotta avasi; hänen edessänsä seisoi hänen miehensä. Eduard tervehti häntä leikkipuhein. Charlottan onnistui jatkaa samaan sävyyn. Eduard kietoi arvoituksellisen vierailunsa arvoituksellisiin selityksiin.

Mutta nyt, sanoi hän vihdoin, minun sentään täytyy tunnustaa, minkätähden oikeastaan tulen. Olen luvannut vielä tänä iltana suutelevani sinun jalkinettasi.

Se ei ole pitkiin aikoihin johtunut mieleesi, sanoi Charlotta.

Sen pahempi, vastasi Eduard, ja sen parempi!

Charlotta oli istuutunut nojatuoliin salatakseen kevyttä yövaatetustansa Eduardin katseilta. Eduard heittäytyi hänen eteensä; Charlottan ehtimättä estää hän suuteli jalkinetta, ja kun se jäi hänen käteensä, hän tarttui jalkaan ja puristi sitä hellästi rintaansa vasten.

Charlotta kuului niiden naisten joukkoon, jotka luonnostaan kohtuullisina käyttäytyvät vielä avioliitossakin aikomattansa ja ilman ponnistusta rakastajatarten tavalla. Hän ei milloinkaan kiihoittanut miestänsä, tuskinpa vastasikaan hänen haluunsa, mutta muistutti yhä, olematta kylmä tai tympäisevän ankara, hellää morsianta, jossa sallittukin vielä herättää syvää arkuutta. Sellaisena hänet löysi Eduard erittäinkin tänä iltana. Kuinka hartaasti hän toivoikaan puolisonsa pois, koska ystävän ilmahaamu näytti häntä soimaavana. Mutta se, minkä olisi pitänyt karkoittaa Eduard, veti häntä vain sitäkin enemmän puoleensa. Charlottassa ilmeni jonkinlaista liikutusta. Hän oli itkenyt, ja jos pehmeät henkilöt sen vuoksi useimmiten menettävät suloansa, voittavat sensijaan sanomattomasti ne, jotka yleensä tunnemme voimakkaina ja tyynimielisinä. Eduard oli kovin herttainen, ystävällinen, kiihkeä; hän pyysi saada jäädä hänen luoksensa, ei vaatinut, vaan yritti taivutella, milloin vakavin, milloin leikillisin kääntein, ei ajatellutkaan, että hänellä oli oikeuksia, ja sammutti vihdoin vallattomana kynttilän.

Yölampun himmeässä valossa mielikuvitus kohta puolsi voitokkaasti oikeuksiansa todellisuutta vastaan. Eduard syleili nyt Ottiliaa, Charlottan mielessä häilyi läheisempänä tai etäisempänä kapteeni, ja niin kietoutuivat, ihmeellisesti kyllä, poissaolevaiset ja läsnäolevaiset asiat viehättävästi, hurmaavasti toisiinsa.

Nykyisyys ei kuitenkaan salli suunnatonta oikeuttansa riistettävän pois. He viettivät osan yötä kaikenlaisessa keskustelussa ja pilailussa, joka oli sitäkin vapaampaa, kun sydän, ikävä kyllä, ei ottanut siihen mitenkään osaa. Mutta kun Eduard seuraavana aamuna heräsi vaimonsa povella, näytti päivä silmäilevän aavistuksellisesti sisään, ja aurinko tuntui valaisevan rikostyötä. Eduard hiipi äänettömästi vaimonsa viereltä, ja Charlotta havaitsi herätessään ihmeeksensä olevansa yksin.

KAHDESTOISTA LUKU.

Kun seurue jälleen aamiaisen aikaan kokoontui, olisi tarkkaavainen havaitsija voinut eri henkilöiden käytöksestä nähdä heidän mielialojensa ja tuntojensa erilaisuuden. Kreivi ja paronitar suhtautuivat toisiinsa hilpeän miellyttävästi, kuten kaksi rakastavaista, jotka eron kärsimysten jälkeen taasen ovat varmat molemminpuolisesta kiintymyksestä; Charlotta ja Eduard sitävastoin astuivat kapteenin ja Ottilian näkyviin ikäänkuin häpeissään ja katuen. Sellainen näet on rakkauden olemus, että se yksin luulee olevansa oikeassa ja kaikki muut oikeudet sen rinnalla häviävät. Ottilia oli lapsellisen hilpeä, voipa sanoa häntä tavallansa avomieliseksikin. Kapteeni oli vakavan näköinen; hän oli kreivin kanssa keskustellessaan, viimeksimainitun kuohuttaessa hänen mielessänsä kaikkea sitä, mikä oli jonkin aikaa levännyt ja uinunut, liiankin hyvin oivaltanut, ettei hän täällä oikeastaan täyttänyt tarkoitustansa, vaan maleksi puolen päivää joutilaana. Tuskin olivat molemmat vieraat ehtineet lähteä, kun jo taas saapui uusia, tervetulleita Charlottalle, joka halusi unohtaa omat ajatuksensa, viihdyttää itseänsä, vähemmän tervetulleita Eduardille, joka tunsi kaksinkertaista halua saada seurustella Ottilian kanssa; samoin Ottilialle, joka ei ollut vielä saanut valmiiksi seuraavana päivänä varhain aamulla välttämättä tarvittavaa jäljennöstä. Niinpä hän kiiruhtikin vieraiden poistuttua heti huoneeseensa.

Oli tullut ilta. Eduard, Charlotta ja kapteeni, jotka olivat vähän matkaa jalkaisin saatelleet vieraitansa, ennenkuin he istuutuivat ajoneuvoihinsa, päättivät vielä tehdä kävelyretken lammille. Oli saapunut venhe, jonka Eduard oli melkoisin kustannuksin kaukaa tilannut. Tahdottiin koettaa, kävikö sitä helposti soutaminen ja ohjaaminen.

Se oli sidottuna keskimmäisen lammen rantaan lähelle muutamia vanhoja tammia, jotka oli otettu huomioon uusia puistosuunnitteluja laadittaessa. Tänne ajateltiin rakentaa venhevalkama, kohottaa puitten suojaan rakennustaiteellinen lepopaikka, jota kohti järven yli soutajat voisivat ohjata.

Mutta mihin kohtaan sijoitamme valkaman tuolla puolella? kysyi Eduard.
Luultavasti plataanieni luo.

Ne ovat hieman liian kaukana oikealla, sanoi kapteeni. Jos rantaanlasku tapahtuu alempana, niin päästään lähemmäksi linnaa; mutta asiaa on harkittava.

Kapteeni seisoi jo venheen perässä ja oli tarttunut airoon. Charlotta astui hänkin venheeseen, samoin Eduard, joka otti hoidettavaksensa toisen airon; mutta aikoessaan parhaillaan työntää venhettä rannasta hän muisti Ottilian, muisti, että tämä vesimatka veisi liian paljon aikaa, siirtäisi paluun ihan epämääräiseksi. Hän teki nopean päätöksen, hyppäsi jälleen maihin, ojensi aironsa kapteenille ja kiiruhti kotiin lausuen lyhyen anteeksipyynnön.

Perille tultuansa hän sai kuulla, että Ottilia oli sulkeutunut huoneeseensa ja kirjoitti. Tuntien mielihyvää sen johdosta, että Ottilia teki työtä hänelle, hän samalla kovin harmitteli, ettei saanut häntä tavata. Hänen kärsimättömyytensä kasvoi alinomaa. Hän käyskeli suuressa salissa edestakaisin, yritti kaikin tavoin itseänsä askarruttaa, mutta mikään ei kyennyt kiinnittämään hänen tarkkaavaisuuttansa. Hän halusi nähdä Ottilian, nähdä hänet yksinään, ennenkuin Charlotta ja kapteeni ehtisivät palata. Tuli yö; kynttilät sytytettiin.

Vihdoin astui odotettu saliin, viehättävänä, säteilevänä. Se tunne, että hän oli tehnyt jotakin ystävän hyväksi, oli kohottanut hänet oman itsensä yläpuolelle. Hän laski alkuperäisen asiakirjan ja jäljennöksen Eduardin eteen pöydälle.

Tarkastammeko sen? kysyi hän hymyillen.

Eduard ei tietänyt mitä vastata. Hän silmäili Ottiliaan, katsahti jäljennökseen. Ensimmäiset sivut oli kirjoitettu mitä huolellisimmin, arastelevalla naisen käsialalla, sitten näyttivät piirteet muuttuvan, käyvän keveämmiksi ja vapaammiksi; mutta kuinka hämmästyikään Eduard luodessaan silmäyksen viimeisiin sivuihin!

Jumalan nimessä! huudahti hän. Mitä tämä merkitsee? Tämähän on minun käsialaani.

Hän katsahti Ottiliaan ja jälleen papereihin: varsinkin loppupuoli oli ihan kuin hänen itsensä kirjoittamaa. Ottilia oli vaiti, mutta katseli mitä tyytyväisimpänä Eduardia silmiin. Eduard ojensi kätensä.

Sinä rakastat minua! huudahti hän. Ottilia, sinä rakastat minua!

He syleilivät toisiansa. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kumpi oli ensin toista koskettanut.

Tästä hetkestä lähtien näkyi maailma Eduardille toisenlaisena kuin ennen; hän ei ollut enää entisensä, ja maailma oli sekin muuttunut. He seisoivat vastakkain, Eduard piteli Ottilian käsiä, he katsoivat toisiansa silmiin, jälleen syleilemäisillänsä.

Charlotta ja kapteeni astuivat sisään. Heidän pyydellessään anteeksi viipymistänsä Eduard hymyili salaa. Kunpa olisitte vielä kauankin viipyneet! mietti hän mielessänsä.

He istuutuivat illalliselle. Tämänpäiväisiä vieraita arvosteltiin. Eduard, joka oli hellän kiihtymyksen vallassa, puhui hyvää kaikista, aina säästellen, usein hyväksyen. Charlotta, joka ei täysin yhtynyt hänen mielipiteeseensä, huomasi tuon mielialan ja laski leikkiä siitä, että henkilö, joka muuten mitä ankarimmin arvosteli lähteviä vieraita, nyt oli kovin leppoinen ja lempeä.

Eduard huudahti tulisesti ja sydämellisin vakaumuksin: Kunhan vain rakastaa yhtä olentoa oikein hartaasti, niin kaikki muutkin näyttävät rakastettavilta!

Ottilia loi katseensa alas, ja Charlotta tuijotti eteensä.

Kapteeni puuttui puheeseen ja sanoi: Kunnioituksen tunteiden laita on jossakin määrin samoin. Sen, mikä maailmassa on arvokasta, oppii tuntemaan vasta sitten, kun saa tilaisuutta osoittaa sellaista mielialaa yhdelle ainoalle olennolle.

Charlotta pyrki pian makuuhuoneeseensa voidakseen antautua muistelemaan, mitä hänen ja kapteenin kesken oli tänä iltana tapahtunut.

Kun Eduard oli maihin hypäten työntänyt venheen rannasta ja uskonut puolisonsa ja ystävänsä häilyvän elementin varaan, näki Charlotta sen miehen, jonka vuoksi hän oli kaikessa hiljaisuudessa jo paljon kärsinyt, istuvan hämärissä edessänsä ja kuljettavan venhettä mihin suuntaan tahtoi kahden airon avulla. Charlottan valtasi syvä, outo alakuloisuus. Venheen kääntymät, airojen loiske, vedenkalvoon viriä luova tuulenhenkäys, kaislan suhahtelu, lintujen viimeiset kaarteet, ensimmäisten tähtien vilkahdus nyt ja kohta uudestaan, kaikki tuo vaikutti tavallaan aavemaiselta yleisessä hiljaisuudessa. Hänestä tuntui siltä, kuin ystävä kuljettaisi hänet kauas pois laskeakseen hänet maihin ja jättääkseen ypöyksin. Hänen mielensä liikahteli ihmeellisesti, ja hän ei voinut itkeä.

Kapteeni sill’aikaa kuvaili, kuinka puisto hänen mielestänsä oli järjestettävä. Hän kiitteli venheen hyviä ominaisuuksia, että sitä saattoi helposti liikuttaa ja ohjata airoparilla yksi henkilö. Charlottan piti hänenkin oppia se taito, koska tuntui miellyttävältä päästä toisinaan yksin vettä liukumaan, omana soutu- ja perämiehenänsä.

Nuo sanat saivat uhkaavan eron ajatuksen palaamaan tuskallisena ystävättären mieleen. Sanoiko hän tuon tahallansa? mietti hän itsekseen. Tietääkö hän sen jo? Aavistaako hän sen? Vai sanooko hän sen sattumalta, tietämättänsä ennustaen minun kohtaloni? Charlottan valtasi ankara apeamielisyys, kärsimättömyys; hän pyysi kapteenia soutamaan mahdollisimman pian maihin ja palaamaan hänen kerallansa linnaan.

Kapteeni souteli lammilla ensi kertaa, ja vaikka hän olikin mittaillut niiden keskimääräisen syvyyden, olivat yksityiset kohdat hänelle tuntemattomat. Alkoi olla pimeä; hän suuntasi venheen sinnepäin, mistä otaksui löytävän mukavan maihinnousupaikan ja missä tiesi linnaan johtavan polun olevan lähellä. Tästäkin suunnasta hän kuitenkin hieman suistui, kun Charlotta tavallaan huolestuneena uudelleen huomautti haluavansa päästä pian maihin. Kapteeni souti jälleen rivakammin lähestyen rantaa, mutta vähän matkan päässä hänen oli pysähdyttävä: venhe oli tarttunut pohjaan, eikä hänen onnistunut saada sitä irroitetuksi. Mitäpä tehdä? Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin astua matalaan veteen ja kantaa ystävätär maihin. Onnellisena hän kantoi rakkaan taakkansa rannalle. Vaikka hän olikin kyllin voimakas tehdäkseen sen horjahtelematta ja kannettavallensa minkäänlaista pelkoa aiheuttamatta, oli Charlotta sentään arkana kietonut käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Kapteeni piti häntä kiinteästi sylissään ja puristi häntä itseänsä vasten. Vasta nurmipengermälle ehdittyänsä hän laski hänet sylistänsä, mieli liikutuksen ja hämmingin vallassa. Charlotta nojasi vielä häneen, kapteeni sulki hänet jälleen syliinsä ja painoi kiihkeän suudelman hänen huulillensa, samassa silmänräpäyksessä jo polvillaan hänen edessänsä, painaen suunsa hänen kättänsä vasten ja huudahtaen: Charlotta, suotteko minulle anteeksi?

Suutelo, jonka ystävä oli uskaltanut ja johon hän itse oli ollut vähällä vastata, sai Charlottan toipumaan. Hän puristi anteeksipyytäjän kättä, mutta ei nostanut häntä ylös. Kumartuen kuitenkin hänen puoleensa ja laskien toisen kätensä hänen olkapäällensä hän huudahti: Tämä hetki muodostaa käänteen meidän elämässämme, auttamattomasti, mutta meistä jää riippumaan, onko se meidän arvoisemme. Teidän täytyy poistua, rakas ystävä, ja te poistutte. Kreivi on ryhtynyt toimenpiteisiin teidän kohtalonne parantamiseksi; se ilahduttaa minua ja samalla surettaa. Tahdoin olla siitä puhumatta, kunnes asia on varma, mutta tämä tuokio pakottaa minut ilmaisemaan salaisuuteni. Ainoastaan siinä tapauksessa voin antaa anteeksi teille ja itselleni, jos meillä on rohkeutta muuttaa olosuhteitamme, koska ei ole vallassamme muuttaa mielenlaatuamme.

Hän nosti hänet ylös ja tarttui hänen käsivarteensa siihen nojautuakseen, ja niin he saapuivat ääneti linnaan.

Mutta nyt Charlotta seisoi makuuhuoneessansa, missä hänen täytyi tuntea ja tunnustaa itsensä Eduardin puolisoksi. Näissä ristiriidoissa tuli hänen avuksensa oivallinen ja kautta elämän monella muotoa harjoitettu luonne. Koska hän oli aina tottunut olemaan tietoinen itsestänsä, hallitsemaan itseänsä, ei hänen nytkään ollut vaikea vakaiden mietteiden nojalla päästä lähelle toivomaansa tasapainotilaa; täytyipä hänen hymyilläkin itsellensä muistellessaan kummallista yöllistä vierailua. Mutta pian hänet valtasi outo aavistus, iloisen pelokas vavahtelu, joka purkautui hurskaiksi toivelmiksi. Hän polvistui liikutetuin mielin ja toisti sen valan, jonka oli vannonut Eduardille alttarin edessä. Ystävyys, kiintymys ja kieltäymys liukuivat heleinä kuvina hänen ohitsensa. Hän tunsi olevansa sisäisesti entisellänsä. Kohta valtaa hänet suloinen väsymys, ja hän nukahtaa rauhallisesti.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eduard puolestansa on aivan toisenlaisen mielialan vallassa. Nukkumista hän ajattelee niin vähän, ettei hänen mieleensä johdu edes riisuutua. Hän suutelee tuhat kertaa asiakirjan jäljennöstä, Ottilian aralla käsialallansa kirjoittamaa alkupuolta; loppuosaa hän tuskin uskaltaa suudella, koska luulee katselevansa omaa käsialaansa. Jospa se olisi aivan toinen asiakirja! sanoo hän hiljaa itsekseen, ja kuitenkin se on hänelle näinkin mitä kaunein lupaus korkeimman toiveensa täyttymisestä. Jäähän se hänen haltuunsa ja voihan hän yhä painaa sitä sydäntänsä vasten, vaikka sitä onkin rumentamassa kolmannen henkilön allekirjoitus!

Vähenevä kuu kohoaa esiin metsän takaa. Leuto yö houkuttelee Eduardin ulos; hän harhailee sinne tänne, hän on rauhattomin ja onnellisin kaikista kuolevaisista. Hän vaeltaa halki puutarhain, jotka ovat hänelle liian ahtaat; hän rientää vainiolle, joka käy hänelle liian avaraksi. Linna tuntuu vetävän häntä puoleensa; hän on kohta Ottilian ikkunain alla. Siellä hän istuutuu pengermän portaille. Kivimuurit ja salvat, sanoo hän itsekseen, erottavat meitä nyt, mutta sydämiämme ei erota mikään. Jos hän olisi tässä, edessäni, niin hän vaipuisi syliini, minä hänen syliinsä, ja mitäpä tarvitsenkaan tämän varmuuden lisäksi! Kaikki oli hiljaista hänen ympärillänsä, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään, oli niin hiljaista, että hän voi kuulla, kuinka maankamaran alla uurastivat eläimet, joille päivä ja yö ovat yhtä. Hän antautui kokonaan onnellisten unelmiensa valtaan ja nukahti vihdoin heräämättä ennenkuin aurinko nousi ihanuudessansa hälventäen varhaisimmat usvat.

Hän havaitsi olevansa ensimmäisenä valveilla koko kartanossa. Työmiehet tuntuivat hänestä viipyvän liian kauan. He saapuivat; heitä näytti olevan liian vähän, ja tehtäväksi määrätty päivätyö tuntui hänen toivelmiinsa verrattuna liian vähäiseltä. Hän vaati enemmän työväkeä; sitä luvattiin ja hankittiinkin päivän kuluessa. Mutta nekään eivät riittäneet kyllin nopeasti suorittamaan hänen suunnitelmiansa. Työ ja toiminta ei enää häntä ilahduta; kaiken tulee jo olla valmista, ja ketä varten? Teiden tulee olla kunnossa, jotta Ottilia voi mukavasti niitä astella, istuinten tulee olla paikoillansa, jotta Ottilia voi levähtää. Uuden rakennuksen valmistumista hän myös kiirehtii minkä voi: sen harjannostajaisten tulee tapahtua Ottilian syntymäpäivänä. Eduardin mieli, samoinkuin hänen toimintansakin, on vailla kaikkea määrää. Se tietoisuus, että hän rakastaa ja saa vastarakkautta, ajaa häntä äärettömiin. Kuinka toisenlaisilta näyttävätkään hänestä kaikki huoneet, koko ympäristö! Hän ei enää tunne itseänsä omassa talossansa. Ottilian läsnäolo sulkee piiriinsä kaikki, hän on kokonaan siihen vajonnut; mikään muu kuva ei nouse hänen mieleensä, mikään omatunto ei hänelle puhu; kaikki se, mikä hänen luonnossansa on ollut kesytettyä, murtautuu irrallensa, hänen koko olemuksensa tulvii kohti Ottiliaa.

Kapteeni havaitsee tuon intohimoisen hyörinän ja haluaa ehkäistä murheellisia seurauksia. Kaikki nämä rakennelmat, joita nyt yksipuolisen viehtymyksen voimasta ylenmääräisesti kiiruhdetaan, oli hän suunnitellut rauhallista, ystävällistä yhteiselämää varten. Hän oli toimittanut ulkotilan myydyksi, ensimmäinen maksuerä oli suoritettu, ja Charlotta oli sopimuksen mukaisesti ottanut sen rahastoonsa. Hänen täytyy kuitenkin heti ensimmäisen viikon aikana viljellä vakavuutta, kärsivällisyyttä ja järjestystä enemmän kuin ennen, sillä jos toimitaan hätäillen, ei menoerä riitä kauan.

Oli paljon aloitettu ja paljon oli tekemistä. Kuinka voikaan jättää Charlottan yksin tätä kaikkea hoitamaan! He neuvottelevat ja sopivat siitä, että suunnitelmanmukaisia töitä vapaaehtoisesti joudutetaan, lainataan siihen tarkoitukseen rahoja, joiden takaisinsuorittamiseen määrätään ulkotilan vielä maksamattomat erät. Se voitiin tehdä melkein ilman vahinkoa luovuttamalla oikeuksia. Siten saatiin vapaammat kädet, suoritettiin enemmän yhdellä kertaa, kun kaikki oli käynnissä ja työväkeä riittävästi, ja päästiin varmasti ja pian asetettuihin päämääriin. Eduard hyväksyi tuon mielellään, koska se soveltui hänen aikeisiinsa.

Sydämensä syvyydessä Charlotta kuitenkin yhä pysyy entisissä päätöksissään, ja miehekkäästi tukee häntä samanmielinen ystävä. Mutta juuri senvuoksi heidän tuttavallisuutensa vain kasvaa. He keskustelevat Eduardin intohimoisesta kiintymyksestä, neuvottelevat, mitä olisi tehtävä. Charlotta kiinnittää Ottilian kiinteämmin itseensä, pitää häntä tarkemmin silmällä, ja mitä paremmin hän on oppinut tuntemaan oman sydämensä, sitä syvemmälle hän katsoo neidon sydämeen. Hän näkee yhden ainoan pelastumismahdollisuuden: tyttö on toimitettava pois talosta.

Nyt näyttää hänestä onnelliselta sallimukselta, että Luciana on saanut koulukodissa osaksensa erinomaista kiitosta, sillä täti, siitä tiedon saatuansa, haluaa nyt saada hänet lopullisesti luoksensa ohjatakseen hänet hienoon maailmaan. Ottilia voi palata koulukotiin, kapteeni lähtisi uuteen, edulliseen toimeensa, ja kaikki olisi kuten muutamia kuukausia sitten, jopa sitä paremminkin. Oman suhteensa Eduardiin Charlotta toivoi saavansa pian korjatuksi ja sommitteli kaikki mielessään niin järkevästi, että hänessä yhä enemmän vakaantui tämä harhakäsitys: aikaisempaan, ahtaampaan olotilaan voi palata, väkivaltaisesti irralleen riistäytynyt on ahdistettavissa entiselleen.

Eduard tunsi kiusallisiksi ne esteet, joita hänen tiellensä rakennettiin. Hän havaitsi sangen pian, että häntä ja Ottiliaa pidettiin toisistansa erillä, että vaikeutettiin heidän kahdenkeskistä juttelemistansa, vieläpä kohtaamistansakin. Tämän vuoksi harmistuneena hän harmitteli monia muitakin asioita. Jos hän pääsi ohimennen Ottiliaa puhuttelemaan, ei hän ainoastaan vakuuttanut häntä rakastavansa, vaan esitti vielä puolisoonsa ja kapteeniin kohdistuvia valituksia. Hän ei huomannut, että hänen oma kiivas kiirehtimisensä oli vähällä tyhjentää rahaston, hän moitti katkerasti Charlottaa ja kapteenia siitä, että he olivat toimineet vastoin ensimmäistä sopimusta, ja kumminkin oli hän suostunut toiseen sopimukseen, vieläpä itse sen aiheuttanutkin ja tehnyt välttämättömäksi.

Viha on puolueellinen, mutta rakkaus vieläkin puolueellisempi. Ottiliakin vierautui jossakin määrin Charlottasta ja kapteenista. Kun Eduard kerran valitti, ettei kapteeni menetellyt aivan moitteettomasti ystävänä ja tällaisissa olosuhteissa, vastasi Ottilia varomattomasti: Minuun on jo aikaisemmin vaikuttanut epämiellyttävästi, ettei hän ole täysin rehellinen teitä kohtaan. Minä kuulin hänen kerran sanovan Charlottalle: kunpa Eduard meitä säästäisi huilulurituksiltansa, eihän se voi luonnistua, ja kuulijaa se vain kiusaa. Voitte arvata, kuinka tuo pahoitti mieltäni, kun niin mielelläni teitä säestelen.

Ottilia oli tuskin saanut tuon sanotuksi, kun hän samassa jo aavisti, että olisi pitänyt vaieta; mutta asia ei ollut enää autettavissa. Eduardin kasvonpiirteet vääristyivät. Ankarampaa mielipahaa hän ei ollut milloinkaan tuntenut: hänen rakkaimpia pyyteitänsä oli loukattu, hän tiesi harrastelleensa taidetta kaikessa viattomuudessa, ilman vähintäkään vaateliaisuutta. Pitihän sitä, mikä häntä itseänsä huvitti ja ilahdutti, ystävienkin kohdella säälivästi. Hän ei tullut ajatelleeksi, kuinka sietämättömäksi voi toiselle käydä riittämättömän kyvyn korviasärkevät esitykset. Hän oli loukkaantunut, raivoissaan, leppymätön. Hän tunsi vapautuneensa kaikista velvollisuuksista.

Voittamaton halu saada olla Ottilian seurassa, nähdä hänet, kuiskata, uskoa hänelle jotakin, kasvoi päivä päivältä. Eduard päätti kirjoittaa hänelle pyytäen häntä suostumaan salaiseen kirjevaihtoon. Se paperiliuska, johon hän oli ehdotuksensa sangen lakonisesti merkinnyt, lepäsi hänen pöydällänsä, ja tuulenhenki puhalsi sen lattiaan, kun kamaripalvelija saapui hänen hiuksiansa kähertämään. Koetellaksensa rautojensa kuumuutta viimeksimainittu tavallisesti kumartui poimaisemaan lattiasta paperipalasia; tällä kertaa hänen käteensä osui Eduardin kirjelippu, hän puristi sen nopeasti kasaan, ja se kärventyi. Eduard, joka huomasi harhaotteen, tempasi paperin hänen kädestänsä. Pian senjälkeen hän istuutui kirjoittamaan sitä uudestaan, mutta sepä ei tahtonutkaan kirvota kynästä ihan yhtä helposti. Hän hieman epäröi, tunsi jonkinlaista huolestuneisuutta, mutta sai sen kumminkin voitetuksi. Päästessään ensi kerran Ottilian läheisyyteen hän painoi kirjelipun hänen käteensä.

Ottilia kirjoitti hänelle vastauksen. Hän pisti paperiliuskan lukemattomana muodinmukaisten lyhyiden liiviensä taskuun, missä se ei ollut hyvässä tallessa. Se työntyi ulos ja putosi hänen huomaamattansa lattiaan. Charlotta näki sen, nosti ylös, katsahti siihen ohimennen ja ojensi sen hänelle. Tässä on jotakin sinun kirjoittamaasi, sanoi hän; olisi kenties vahinko, jos sen kadottaisit.

Eduard hämmästyi. Teeskenteleekö hän? Näkikö hän, mitä kirjelippu sisältää, vai erehtyikö hän käsialan yhtäläisyyden vuoksi? mietti hän. Hän toivoi ja otaksui, että jälkimmäinen arvelu oli oikea. Hän oli saanut varoituksen, kaksinkertaisen varoituksen, mutta hänen intohimonsa ei ymmärtänyt noita omituisia, satunnaisia merkkejä, joiden avulla jokin korkeampi olento näyttää meille puhuvan. Intohimon johtaessa häntä yhä kauemmaksi hänelle päinvastoin kävivät yhä sietämättömämmiksi ne rajoitukset, joiden alaisena hän tunsi olevansa. Ystävällinen seuramieli hävisi. Hänen sydämensä sulkeutui, ja kun hänen oli pakko olla ystävänsä ja vaimonsa seurassa, ei hänen enää onnistunut löytää povestansa entistä heihin kohdistuvaa kiintymystä; se ei ottanut enää elpyäksensä. Siten pakostakin syntyvä itsesyytös oli hänelle epämieluinen, ja hän yritti asiaa korvata eräänlaisella leikillisyydellä, josta kumminkin rakkauden puuttuessa puuttui myöskin tavanomainen miellyttävyys.

Kaikkia näitä koettelemuksia kestämään auttoi Charlottaa hänen sisäinen tuntonsa. Hän oli tietoinen vakaasta aikomuksestansa: hän tahtoi ehkäistä kauniin, jalon taipumuksensa.

Kuinka hän haluaakaan auttaa noita toisiakin! Hän arvasi, ettei sellaisen vamman parantamiseen riitä yksin etäisyys. Hän päättää puhua asiasta kelpo tytölle, mutta ei kykenekään sitä tekemään: esteenä on oman horjahtelun muisto. Hän yrittää kuvailla asiaa yleisin kääntein, mutta yleinen kuvaus sopii hänen omaankin tilaansa, jonka ilmaisemista hän karttelee. Jokainen vihjaus, jonka hän tahtoo antaa Ottilialle, viittaa takaisin hänen omaan sydämeensä. Hän tahtoo varoittaa ja tuntee voivansa itsekin vielä olla varoituksen tarpeessa.

Niinpä hän vaikenee ja pitää rakastavia yhä erillänsä asian siitä paranematta. Vähäiset vihjailut, joita hän toisinaan tulee lausuneeksi, eivät Ottiliaan tehoa, sillä Eduard oli saanut viimeksimainitun vakuutetuksi siitä, että Charlotta oli kiintynyt kapteeniin ja että Charlotta itse nyt toivoi avioeroa, jonka koetti saada soveliaalla tavalla toteutumaan.

Ottilia, viattomuutensa tunnon tukemana, toivottua onnea kohti kulkien, elää vain Eduardille. Rakkaus voimistuttaa hänessä kaikkia hyviä taipumuksia, hän on rakastettunsa vuoksi iloisempi askareissaan, avomielisempi toisille, löytää taivaanvaltakunnan maan päältä.

Niin jatkavat kaikki yhdessä, kukin tavallansa, jokapäiväistä elämää, harkiten ja harkitsematta; kaikki näyttää kulkevan tavallista kulkuansa, niinkuin valtavimmissakin tapauksissa, joissa on kaikki vaaranalaisena, yhä eletään ikäänkuin ei olisi mitään hätää.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Kreiviltä oli sillävälin saapunut kapteenille kirje, vieläpä kaksi: toinen, joka oli tarkoitettu näytettäväksi, esitti erittäin kauniita tulevaisia mahdollisuuksia, toinen, joka sisälsi nimenomaisen välittömän tarjouksen luvaten huomattavan hovi- ja virka-aseman, majurin arvonimen, melkoisen palkan sekä muita etuja, oli erinäisten syrjäseikkojen vuoksi pidettävä vielä salassa. Niinpä kapteeni ilmoittikin ystävillensä ainoastaan nuo toiveet salaten sen, mikä oli aivan pian tapahtuva.

Siitä huolimatta hän jatkoi ripeästi nykyistä toimintaansa järjestellen kaikessa hiljaisuudessa asioita niin, että ne hänen lähdettyänsä voisivat esteettömästi edistyä. Nyt on hänelle itsellensä tärkeätä, että merkitään määräaikoja, että Ottilian syntymäpäivä jouduttaa tehtäviä. Ystävykset toimivat nyt, joskin ilman nimenomaista sopimusta, mielellänsä yhdessä. Eduard on varsin mielissään, että rahastoa on vahvistettu nostamalla rahoja ennakolta; koko yritys edistyy nyt mitä ripeimmin.

Kolmen lammen järveksi muuttamisen kapteeni olisi mieluimmin kehoittanut jättämään siksensä. Alapatoa oli lujitettava, keskipadot poistettava, ja koko asia tuntui monella muotoa tärkeältä ja arveluttavalta. Mutta molemmat työt, mikäli ne olivat toisiinsa yhdistettävissä, oli jo aloitettu, ja nyt saapui erittäin tervetulleena eräs nuori arkkitehti, kapteenin entinen oppilas, joka osittain kelpo työnjohtajia palvelukseen hankkimalla, osittain työtä mahdollisuuden mukaan urakalle antamalla asiaa edisti ja takasi työn tulevan hyvää ja kestävää. Kapteeni iloitsi itsekseen, ettei hänen poissaolonsa tulisi olemaan tuntuvaksi haitaksi; hän näet piti sitä periaatetta, ettei suoritettavaksi otetusta tehtävästä pitänyt erota, ennenkuin oli saanut paikkansa kunnolla täytetyksi. Hän suorastaan halveksi niitä, jotka aiheuttavat hämminkiä toimintapiirissänsä tehdäkseen lähtönsä sitäkin kipeämmin tuntuvaksi, tahtoen siten sivistymättömässä itsekkyydessänsä tuhota sen, missä eivät enää voi olla osallisina.

Niin tehtiin yhä uutterasti työtä Ottilian syntymäpäivän juhlallista viettämistä varten, joskaan tarkoitusta ei ilmaistu eikä itsellekään avoimesti tunnustettu. Olematta kateellinen Charlotta ei kumminkaan voinut ajatella varsinaista juhlaa syntyvän. Ottilian nuoruus, hänen onnenosansa, suhteensa perheeseen eivät oikeuttaneet häntä esiintymään päivän kuningattarena. Eduard puolestaan ei halunnut asiasta puhuttavan, koska kaiken piti tulla ikäänkuin itsestänsä, yllättää ja luonnollisesti ilahduttaa.

Kaikki puhuivat niin ollen, ikäänkuin sanattoman sopimuksen mukaan, ainoastaan kysymyksessä olevana päivänä tapahtuvista uuden huvirakennuksen harjannostajaisista, ja sen johdosta voitiin kansalle sekä ystäville juhla ilmoittaa.

Eduardin kiintymys oli rajaton. Jos hän kiihkeästi halusi saada Ottilian omakseen, oli toisaalta hänen antaumuksensa, anteliaisuutensa, alttiutensa vailla määrää. Eräitä lahjoja varten, jotka hän tahtoi tuona päivänä Ottilialle antaa, oli Charlotta tehnyt liian mitättömiä ehdotuksia. Eduard puhui asiasta kamaripalvelijallensa, joka piti huolta hänen puvustostansa ollen alinomaisessa yhteydessä kauppiaitten ja muotiliikkeiden kanssa; hän tunsi sekä miellyttävimmät lahjat että parhaat lahjojen tarjoamistavat ja tilasi kohta kaupungista erittäin soman, punaisella sahviaanilla päällystetyn ja teräsnauloin kiskotetun lippaan täynnä lahjoja, jotka olivat sellaisen säiliön veroiset.

Eduard esitti vielä toisenkin ehdotuksen. Oli olemassa pienet ilotulituslaitteet, joita ei ollut vielä tultu käyttäneeksi. Ne olivat helposti täydennettävissä. Ajatus oli Eduardin, toinen lupasi sen toteuttaa. Asian piti jäädä salaisuudeksi.

Kapteeni oli sillävälin, päivän yhä lähetessä, ryhtynyt järjestystoimenpiteisiin, jotka hän katsoi välttämättömiksi, milloin suuri ihmisjoukko kutsutaan tai houkutellaan koolle. Olipa hän ottanut huomioon kerjäämisen ja muut epämieluisat asiat, jotka saattavat häiritä juhlan suloa.

Eduard ja hänen uskottunsa sitävastoin askartelivat enimmäkseen ilotulituspuuhissa. Sen piti tapahtua keskimmäisen lammen rannalla, suurten tammien alla; katsojain piti pysytellä toisella puolella, plataanien alla, nähdäkseen vaaratta ja mukavasti koko näytelmän, vedenkalvon heijastumat ja ne tulituslaitteet, jotka oli suunniteltu vedessä uiskentelemaan.

Jonkin tekosyyn nojalla Eduard antoi perata plataanien alta pensaat, ruohon ja sammalen, ja vasta nyt, puhdistetulla maaperällä, esiintyivät rehevät puut sekä korkeudeltansa että leveydeltänsä koko komeudessansa. Eduardia se kovin ilahdutti. — Minä istutin ne suunnilleen tähän vuodenaikaan. Montako vuotta siitä lieneekään? mietti hän itsekseen. — Kotiin palattuansa hän kohta avasi vanhat päiväkirjat, joita hänen isänsä oli hoitanut erittäin huolellisesti, varsinkin maalla oltaessa. Istutus tosin ei voinut olla niissä mainittuna, mutta erään toisen taloudellisesti tärkeän, samana päivänä sattuneen tapauksen, jonka Eduard vielä sangen hyvin muisti, täytyi välttämättä niistä löytyä. Hän selailee muutamia nidoksia, ja etsitty seikka löytyy. Mutta kuinka hämmästyykään, kuinka ilahtuukaan Eduard havaitessaan mitä ihmeellisimmän yhteensattuman: noiden puiden istuttamispäivä ja -vuosi on samalla Ottilian syntymäpäivä ja -vuosi.

VIIDESTOISTA LUKU.

Vihdoin koitti Eduardille hartaasti odotettu aamu, ja vähitellen saapui paljon vieraita; kutsukirjeitä näet oli lähetetty lähelle ja kauas, ja moni, jolta oli jäänyt näkemättä peruskiven laskeminen, mistä kerrottiin paljon miellyttävää, tahtoi sitä vähemmin olla poissa tästä toisesta juhlasta.

Ennen ateriaa ilmestyivät linnan pihaan rakennusmiehet soittokunta kerallansa, kantaen upeata seppelettänsä, jonka muodostivat useat porrasmaisesti toisiinsa liitetyt häilyvät lehvä- ja kukkakiehkurat. He lausuivat tervehdyksensä ja pyysivät tavanmukaista koristamista varten silkkiliinoja ja nauhoja kauniilta sukupuolelta. Herrasväen aterioidessa heidän riemuitseva kulkueensa jatkoi matkaansa, ja kun he olivat viipyneet vähän aikaa kylässä vieden sielläkin vaimoilta ja tytöiltä monta nauhaa, saapuivat he vihdoin suuren väkijoukon saattamina ja odottamina uuden rakennuksen luo kukkulalle.

Charlotta tavallansa viivytti seuruetta aterian jälkeen. Hän ei tahtonut mitään nimenomaista juhlakulkuetta, ja senvuoksi tultiin paikalle yksityisin ryhmin, ilman arvo- tai muuta järjestystä. Charlotta vitkasteli Ottilian keralla saapuen eikä suinkaan parantanut asiaa: koska näet Ottilia tosiaankin oli viimeinen saapuvista, näytti siltä, kuin rummut ja torvet olisivat odottaneet vain häntä, kuin täytyisi juhlan nyt, hänen tultuansa, kohta alkaa.

Viimeistelemättömän, rosoisen ulkonäkönsä peittämiseksi oli rakennus koristettu vihreillä varvuilla ja kukkasilla arkkitehdin neuvojen mukaisesti. Mutta Eduard oli sitäpaitsi, kapteenin tietämättä, saanut arkkitehdin merkitsemään kamanaan kukkalaitteiden avulla päivänmäärän. Se saattoi vielä käydä päinsä, mutta oikeaan aikaan ehti kapteeni estämään aietta, jonka mukaan päätypinnassa piti loistaa Ottilian nimen. Hän osasi soveliaalla tavalla torjua aikomuksen ja toimittaa valmiit kukkaskirjaimet pois.

Seppele oli kohotettu ja näkyi kauas ympäristöön. Kirjavina liehuivat ilmassa nauhat ja liinat, ja lyhyt puhe häipyi suurimmalta osalta tuuleen. Juhlallisuus oli lopussa; nyt piti alkaa karkelon tasoitetulla ja lehväisin koristein ympäröidyllä pihatantereella. Eräs uljas nuori rakennusmies toi Eduardin luo ketterän talonpoikaistytön ja pyysi itse Ottilian, joka seisoi siinä vieressä. Molempien parien esimerkkiä kohta noudatettiin, ja pian vaihtoi Eduard tanssikumppania lähtien Ottilian keralla karkelemaan. Nuoremmat seurueen jäsenet yhtyivät hilpeinä huvitteluun, vanhemmat katselivat vilkasta hyörinää.

Ennenkuin hajaannuttiin kävelyretkille, sovittiin siitä, että kokoonnuttaisiin auringon laskettua plataanien luo. Eduard saapui sinne ensimmäisenä ja sopi asiain järjestyksestä kamaripalvelijan kanssa, jonka piti ilotulittelijan keralla huolehtia ilman kuvioimisesta lammen toisella puolella.

Kapteeni oli mielihyvin huomannut tämän varustautumisen ja halusi keskustella Eduardin kanssa odotettavissa olevasta katselijatungoksesta, mutta viimeksimainittu pyysi jättämään tämän osan juhlanviettoa yksin hänen asiaksensa. Väkeä oli jo tunkeutunut kapeille ja nurmettomille patovalleille, missä maaperä oli epätasainen ja epävarma. Aurinko laski, hämärsi, ja illan pimenemistä odoteltaessa tarjoiltiin plataanien alle kokoontuneelle seurueelle virvokkeita. Paikka tuntui verrattomalta, ja mieliä ilahdutti se ajatus, että tulevaisuudessa, lampien yhdistämistyön päätyttyä, avautuisi täältä näköala avaralle, rantojensa vaihtelevaisuudella silmää miellyttävälle järvelle.

Tyyni, täysin tuuleton ilta ennusti mitä onnistuneinta yöllistä juhlaa, kun yht'äkkiä kajahti kamala huuto. Padosta oli irtautunut suuria maamöhkäleitä; useita ihmisiä nähtiin syöksyvän veteen. Maaperä oli pettänyt yhä kasvavan väkijoukon siinä tunkeillessa. Jokainen tahtoi päästä parhaalle paikalle, ja nyt ei kukaan päässyt eteen- eikä taaksepäin.

Kaikki juoksivat luo, pikemmin katselemaan kuin jotakin tekemään, sillä mitäpä oli tehtävissä, kun ei kukaan päässyt hädässä olevien ulottuville. Eräiden päättäväisten henkilöiden keralla riensi paikalle kapteeni, ajoi kohta väkijoukon padolta alas rannoille hankkiakseen toimintatilaisuutta auttajille, jotka yrittivät vetää hukkuvia vedestä. Jo olivat kaikki, osaksi omin ponnistuksin, osaksi toisten auttamina, päässeet kuivalle, lukuunottamatta erästä poikaa, joka liiaksi hätäillen oli etääntynyt padosta sen sijaan että olisi sitä lähennyt. Hänen voimansa näyttivät pettävän; vain muutamia kertoja tuli vielä näkyviin käsi, jalka. Onnettomuudeksi venhe oli toisessa rannassa, ilotulituslaitteita täynnä; se saatiin vain hitaasti tyhjennetyksi, ja apu viipyi. Kapteeni teki nopeasti päätöksensä, riisui pukunsa; kaikkien katseet suuntautuivat häneen, ja hänen voimakas vartalonsa herätti kaikissa luottamusta, mutta hämmästyksen huuto kajahti väkijoukosta, kun hän heittäytyi veteen. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän taitavasti uiden piankin saavutti ja toi rantaan pojan, joka kuitenkin näytti jo kuolleen.

Sillävälin souti paikalle venhe, kapteeni astui siihen ja kyseli läsnäolevilta tarkasti, olivatko kaikki todellakin pelastuneet. Haavuri saapuu ja ottaa hoiviinsa kuolleeksi luullun pojan, Charlotta astuu luo pyytäen kapteenia nyt huolehtimaan itsestänsä, palaamaan linnaan ja vaihtamaan vaatteita. Hän epäröi, kunnes vakaat ja ymmärtäväiset henkilöt, jotka ovat olleet aivan lähellä onnettomuuspaikkaa ja ovat itse ottaneet osaa pelastustyöhön, pyhästi vakuuttavat, että kaikki ovat pelastetut.

Charlotta näkee hänen astelevan kotiin päin, ajattelee, että viini, tee ja muut tarpeelliset aineet ovat lukkojen takana, että ihmiset sellaisissa tapauksissa yleensä toimivat nurinkurisesti, rientää plataanien alla viipyvän hajautuneen seuran ohi. Eduard kehoittelee kaikkia jäämään, koska aikoo aivan pian antaa merkin tulittelun aloittamiseen; Charlotta astuu luo ja pyytää häntä siirtämään tuonnemmaksi huvin, joka ei ole nyt paikallansa, joka ei voi nyt tuottaa nautintoa; hän huomauttaa, mitä pelastetun ja pelastajan vuoksi on otettava huomioon. Haavuri tekee kyllä tehtävänsä, vastaa siihen Eduard. Hänellä on kaikki tarvittavat välineet, ja meidän asiaanpuuttuminen olisi vain haitallista osanottoa.

Charlotta pysyi omalla kannallansa ja viittasi Ottilialle, joka kohta valmistautui lähtemään. Eduard tarttui hänen käteensä ja huudahti: Me emme tahdo päättää tätä päivää sairaalassa! Hän on liian hyvä laupeudensisareksi. Valekuolleet ja elävät eivät tarvitse meidän apuamme herätessään ja itseään kuivaillessaan.

Charlotta vaikeni ja lähti. Muutamat seurasivat häntä, toiset vielä viipyivät, lopulta ei kukaan tahtonut jäädä viimeiseksi, joten kaikki poistuivat. Eduard ja Ottilia havaitsivat olevansa kahden kesken plataanien alla. Eduard tahtoi välttämättä jäädä, huolimatta siitä, että Ottilia mitä hartaimmin ja huolestuneena pyysi häntä palaamaan kerallansa linnaan. Ei, Ottilia! huudahti hän. Se, mikä on erinomaista, ei käy sileään jokapäiväiseen tapaan. Tämä yllättävä kohtaus vie meidät nopeammin yhteen. Sinä olet omani! Minä olen sen sinulle jo usein sanonut ja vannonut; nyt emme sitä enää sano ja vanno, nyt sen pitää tapahtua!

Toiselta rannalta ui venhe luo. Kamaripalvelija tiedusteli hämillänsä, miten ilotulituksen nyt kävisi. Pankaa se toimeen! huusi hänelle Eduard. Se oli suunniteltu yksin sinua varten, Ottilia, ja sinun pitää se nyt yksin nähdä! Salli minun nauttia siitä kerallasi, vieressäsi istuen. Hellän vaatimattomasti hän istuutui neidon viereen, häneen koskematta.

Raketit suhahtelivat ilmoille, tykinlaukaukset pamahtelivat, tulipallot kohosivat, sähikäiset käärmeilivät ja räjähtelivät, pyörät kihisten säihkyivät, ensin yksitellen, sitten parittain, sitten kaikki yhdessä ja yhä rajummin toinen toisensa jälkeen ja yht'aikaa. Eduard, jonka povessa leimusi ankara lieska, seurasi vilkkain ja tyytyväisin katsein näitä tuli-ilmiöitä. Ottilian arkaan, kiihoittuneeseen mieleen tuo räiskyvä ja säihkyvä loimahtelu ja sammuminen vaikutti pikemmin ahdistavasti kuin ilahduttavasti. Hän nojautui arasti Eduardiin, jossa tämä läheneminen, tämä luottamus herätti sen varman tunnon, että Ottilia kuului kokonaan hänelle. Tuskin oli yö jälleen päässyt oikeuksiinsa, kun nousi kuu valaisten molempain kotiinpalaavien tietä. Jokin hahmo, hattu kädessä, astui heidän eteensä pyytäen almua, koska oli tänä juhlapäivänä jäänyt osaansa vaille. Kuutamo valaisi hänen kasvojansa, ja Eduard tunsi hänet aikaisemmin kohtaamaksensa tungettelevaksi kerjäläiseksi. Mutta hän oli liian onnellinen suuttuaksensa, hänen ei johtunut mieleenkään, että kerjääminen nimenomaan tänä päivänä oli mitä ankarimmin kielletty. Hän ei kaivellut kauan taskuansa, vaan ojensi pyytäjälle kultakolikon. Hän olisi mielellään tehnyt jokaisen onnelliseksi, koska hänen oma onnensa tuntui rajattomalta.

Kotona oli kaikki käynyt toiveiden mukaisesti. Haavurin toimenpiteet, käytettävissä olevat tarpeet, Charlottan avunanto tekivät tehtävänsä: poika heräsi jälleen eloon. Vieraat hajaantuivat haluten vielä loitolta nähdä hieman ilotulitusta ja päästäkseen näiden mieltähämmentävien kohtauksien jälkeen rauhaisaan kotipiiriinsä.

Kapteenikin, nopeasti vaatteita vaihdettuansa, oli ottanut tehokkaasti osaa tarvittaviin toimenpiteisiin; nyt oli kaikki rauhallista, ja hän havaitsi olevansa kahden kesken Charlottan kanssa. Tutunomaisen ystävällisesti hän nyt ilmoitti pian lähtevänsä. Charlotta oli tänä iltana kokenut niin paljon, ettei tuo uutinen erikoisemmin häneen vaikuttanut; hän oli nähnyt, kuinka ystävä uhrautui, kuinka hän pelasti ja itse pelastui. Nämä ihmeelliset tapahtumat tuntuivat ennustavan merkittävää, mutta ei onnetonta tulevaisuutta.

Eduardille, joka astui sisään Ottilian keralla, ilmoitettiin hänellekin kapteenin pian tapahtuva poislähtö. Hän epäili asian yksityiskohtien olleen jo aikaisemmin Charlottan tiedossa, mutta häntä askarrutti nyt oma itsensä ja omat aikeensa siinä määrin, ettei hän voinut panna tuota pahaksensa. Päinvastoin: hän kuunteli tarkkaavaisena ja tyytyväisenä, millaiseen hyvään ja kunniakkaaseen toimeen kapteenin oli määrä siirtyä. Hillittöminä kiirehtivät hänen salaiset toivelmansa tapausten edelle. Hän näki jo kapteenin ja Charlottan liitossa keskenänsä, samoin itsensä ja Ottilian. Tänä juhlapäivänä ei hänelle olisi voitu keksiä mitään parempaa lahjaa.

Mutta suuri oli Ottilian hämmästys, kun hän huoneeseensa tultuaan löysi pöydältänsä kauniin lippaan. Hän kiiruhti sen avaamaan ja havaitsi kaikki niin kauniisti järjestetyksi, ettei rohjennut ottaa niitä erilleen, tuskinpa tohti niihin kajotakaan. Musliinikankaat, batisti, silkki, hartiahuivit ja pitsit olivat toinen toistansa hienompia, soreampia ja kalliimpia. Korutkaan eivät olleet unohtuneet. Hän käsitti varsin hyvin, että tarkoituksena oli pukea hänet kiireestä kantapäähän asti useampaan kertaan, mutta kaikki oli niin kallisarvoista ja vierasta, ettei hän uskaltanut ajatella tuon kaiken olevan hänen omaansa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna kapteeni oli poissa, ja ystäville osoitettu kirje ilmaisi hänen tuntemaansa kiitollisuutta. Hän ja Charlotta olivat jo edellisenä iltana sanoneet toisillensa vaillinaiset ja vaiteliaat jäähyväiset. Charlottasta tuntui, että ero oli oleva ikuinen, ja hän alistui siihen. Kreivin toisessa kirjeessä, jonka kapteeni oli hänelle viimein näyttänyt, puhuttiin näet myöskin edullisen avioliiton toiveista, ja vaikka kapteeni ei kiinnittänytkään tuohon seikkaan minkäänlaista huomiota, piti Charlotta kuitenkin asiaa jo varmana ja luopui hänestä täydellisesti.

Sensijaan hän uskoi nyt olevansa oikeutettu vaatimaan toisilta samanlaista itsensähillintää. Sen, mikä ei ollut hänelle mahdotonta, täytyi onnistua muillekin. Tässä mielessä hän aloitti keskustelun puolisonsa kanssa, sitä avoimemmin ja luottavammin, kun tunsi, että asia oli ratkaistava kerta kaikkiansa.

Ystävämme on lähtenyt luotamme, sanoi hän, me olemme jälleen samassa suhteessa toisiimme kuin ennen, ja riippunee nyt meistä itsestämme, tahdommeko täydellisesti palata entiseen olotilaan.

Eduard, joka kuuli vain sen, mikä sukoili hänen intohimoansa, luuli
Charlottan tarkoittavan aikaisempaa leskeyttänsä ja tahtovan, joskin
epämääräisesti, antaa eron toiveita. Niinpä hän vastasikin hymyillen:
Miksipä ei? Kunhan vain pääsisimme yksimielisyyteen.

Niinmuodoin hän tunsi itsensä kovin pettyneeksi, kun Charlotta virkkoi: Ottiliankin voimme helposti siirtää muualle; meidän tarvitsee vain valita, sillä on olemassa kaksikin mahdollisuutta saada hänet suotuisiin olosuhteisiin. Hän voi palata koulukotiin, kun tyttäreni on siirtynyt tätini luo, ja hänelle tarjoutuu tilaisuus päästä arvossapidettyyn perheeseen, jossa hän saa ainoan tyttären keralla nauttia kaikkia säädynmukaisen kasvatuksen etuja.

Ottilia on meidän tutunomaisessa seurassamme siinä määrin hemmoiteltu, ettei mikään muu liene hänelle tervetullutta, vastasi Eduard verrattain tyynesti.

Me olemme kaikin hemmoitelleet itseämme, sanoi Charlotta, sinä et suinkaan vähimmin. Joka tapauksessa kehoittaa kulunut ajanjakso meitä vakavasti harkitsemaan pienen piirimme kaikkien jäsenten parasta ja olemaan kieltäytymättä minkäänlaisesta uhrauksestakaan.

Missään tapauksessa en pidä oikeana enkä kohtuullisena, että Ottilia joutuu uhrattavaksi, vastasi Eduard, ja niinhän kumminkin kävisi, jos hänet nyt sysättäisiin vieraiden ihmisten joukkoon. Kapteenin on täällä tavoittanut hänen hyvä onnensa; me voimme rauhallisesti, jopa mielihyvinkin nähdä hänen poistuvan luotamme. Kukapa tietää, mitä Ottilialla voi olla odotettavissa? Miksipä hätäilisimme?

Mitä meillä on odotettavissa, on jokseenkin selvää, virkkoi Charlotta hieman liikutettuna, ja koska aikoi kerta kaikkiaan sanoa sanottavansa, hän jatkoi: Sinä rakastat Ottiliaa, sinä totut häneen. Kiintymys ja intohimo syntyy ja kasvaa hänessäkin. Miksi emme lausuisi julki mitä jokainen hetki meille tunnustaa? Eikö meidän tule olla siinä määrin varovaiset, että kysymme itseltämme, mihin tämä johtaa?

Ellei siihen voikaan heti vastata, virkkoi Eduard itseänsä hilliten, niin sopii ainakin sanoa, että juuri silloin on parasta päättää jäädä odottamaan, mitä tulevaisuus meille opettaa, kun emme kykene tarkoin sanomaan, mihin jokin asia johtaa.

Sen arvaamiseen ei tarvittane suurtakaan viisautta, vastasi Charlotta, ja sen verran voinee joka tapauksessa heti sanoa, ettemme me molemmat enää ole riittävän nuoria kulkeaksemme umpimähkään, minne emme tahtoisi tai minne meidän ei pitäisi kulkea. Kukaan ei voi enää pitää meistä huolta; meidän täytyy olla omat ystävämme, omat hovimestarimme. Kukaan ei odota, että eksymme äärimmäisyyksiin, kukaan ei odota, että esiinnymme moitittavina tai kerrassaan naurettavina.

Voitko minua moittia, virkkoi Eduard, joka ei kyennyt vastaamaan puolisonsa suoraan puheeseen, — voitko minua sättiä, jos sydämelläni on Ottilian menestys ja onni, eikä suinkaan tulevainen, jota ei aina käy ennakolta arvaaminen, vaan nykyinen. Ajattelehan, vilpittömästi ja itseäsi pettämättä, Ottilia temmatuksi pois meidän seurastamme ja vieraiden ihmisten käskynalaiseksi — minä ainakaan en tunne olevani kyllin julma pakottaakseni hänet sellaiseen muutokseen.

Charlotta havaitsi varsin hyvin puolisonsa teeskentelyn takana piilevän päättäväisyyden. Vasta nyt hän tunsi, kuinka kauas toinen oli hänestä etääntynyt. Hän huudahti hieman liikutettuna: Voiko Ottilia tuntea itsensä onnelliseksi, jos hän rikkoo meidän liittomme, jos hän riistää minulta puolison ja puolisoni lapsilta isän!

Lapsillamme ei tietääkseni ole hätää, virkkoi Eduard hymyillen ja kylmästi, mutta lisäsi sitten hieman leppoisammin: Miksi ajattelisimmekaan heti äärimmäistä mahdollisuutta?

Äärimmäinen on intohimoa kaikkein lähinnä, huomautti Charlotta. Älä kieltäydy, kun on vielä aika, ottamasta vastaan hyvää neuvoani, meille tarjoamaani apua. Epäselvissä tapauksissa tulee toimia ja auttaa sen, joka kykenee kirkkaimmin näkemään. Tällä kertaa se on minun asiani. Rakas, rakkahin Eduard, kuule minua! Voitko vaatia, että minun on ilman muuta luovuttava hyvinhankkimastani onnesta, kauneimmista oikeuksistani, sinusta?

Kuka on niin sanonut? kysyi Eduard hieman hämillänsä.

Sinä itse, vastasi Charlotta. Kun tahdot pidättää Ottilian läheisyydessäsi, etkö samalla myönny kaikkeen, mitä siitä välttämättä seuraa? Minä en tahdo sinua ahdistaa, mutta ellet kykene itseäsi voittamaan, et ainakaan voi enää kauan itseäsi pettää.

Eduard tunsi hänen olevan oikeassa. Lausuttu sana on hirmuinen yht'äkkiä ilmaistessaan sen, mihin sydän on jo aikoja sitten suostunut. Niinpä Eduard vastasikin vain hetkeksi ratkaisua välttääksensä: Enhän ole edes selvillä siitä, mitä oikeastaan aiot.

Aikomukseni oli harkita kanssasi molempia ehdotuksia. Kumpaankin sisältyy paljon hyvää. Koulukotia pitäisin Ottilialle soveliaimpana olopaikkana, kun otan huomioon, millainen tyttö nykyjään on. Mutta tuo suurempaa liikuntavapautta suova tila on lupaavampi, jos otan huomioon mitä hänestä pitää tulla. — Charlotta esitti nyt puolisollensa seikkaperäisesti molemmat vaihtoehdot ja lausui lopuksi: Minä puolestani antaisin etusijan tuon rouvashenkilön kodille koulukotiin verraten, useistakin syistä, mutta erikoisesti sen vuoksi, etten tahdo lisätä kiintymystä, jopa intohimoakin siinä nuoressa miehessä, jonka Ottilia on koulukodissa voittanut puolellensa.

Eduard näytti hyväksyvän esitetyt näkökannat, mutta teki sen vain saadaksensa asian siirtymään tuonnemmaksi. Charlotta, joka pyrki johonkin ratkaisuun, käytti Eduardin luopuessa välittömistä vastaväitteistä heti tilaisuutta määrätäkseen Ottilian lähdön, jota varten oli jo salaa kaikki valmistellut, lähimmiksi päiviksi.

Eduardia värisytti; hän piti itseänsä petettynä ja vaimonsa helliä sanoja keksittyinä, keinotekoisina ja kuuluvina suunnitelmaan, joka tarkoituksena oli riistää häneltä onni. Näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt asian kokonaan Charlottan ratkaistavaksi, mutta todellisuudessa hän oli jo tehnyt päätöksensä. Voittaakseen ajatusaikaa, voidakseen torjua sen arvaamattoman onnettomuuden, jonka Ottilian poistuminen olisi aiheuttanut, hän päätti lähteä pois kotoansa, asiaa kokonaan Charlottalta salaamatta, mutta osaten häntä pettää huomauttamalla, ettei tahtonut olla läsnä Ottilian poistuessa, eipä edes häntä tästä lähtien kertaakaan nähdä. Charlotta, joka luuli päässeensä voitolle, avusti häntä kaikin tavoin. Eduard käski valjastaa hevoset, antoi kamaripalvelijalle tarvittavat ohjeet, mitä hänen oli kerättävä matkalaukkuihin ja miten häntä seurattava, istuutui sitten, ikäänkuin olisi jo ollut jalka jalustimessa, kyhäämään kirjettä.

Eduard Charlottalle.

Rakkaani, olkoonpa meitä kohdannut onnettomuus korjattavissa tai ei, joka tapauksessa tunnen: ellen tahdo joutua epätoivon valtaan, täytyy minun keksiä keino ratkaisun tuonnemmaksi siirtämistä varten, itseni ja meidän kaikkien vuoksi. Uhrautuessani voin jotakin vaatia. Minä lähden kotoani ja palaan vasta suotuisampien, rauhallisempien olojen käytyä mahdolliseksi. Sinun tulee sill'aikaa hoitaa taloa, mutta Ottilian keralla. Tahdon tietää hänen olevan sinun eikä vieraiden ihmisten luona. Pidä hänestä huolta, kohtele häntä samoinkuin tähänkin asti, vieläpä hellemminkin, ystävällisemmin, arkatuntoisemmin. Minä lupaan olla punomatta mitään salaista suhdetta Ottilian ja itseni välille. Jättäkää minut mieluummin joksikin aikaa ihan tietämättömäksi siitä, miten elätte; minä tahdon ajatella kaikkein parasta. Ajatelkaa te samoin minusta. Yhtä sinulta vain pyydän mitä hartaimmin: älä yritä toimittaa Ottiliaa minnekään muualle, uusiin olosuhteisiin. Sinun linnasi, sinun puistosi piirin ulkopuolella, vieraitten ihmisten hoiviin jätettynä hän kuuluu minulle, ja minä olen ottava hänet haltuuni. Mutta jos kunnioitat kiintymystäni, toiveitani, tuskiani, jos sukoilet utuista uskoani ja pyyteitäni, en minä puolestani tahdo vastustaa paranemista, jos se osoittautuu minulle mahdolliseksi. —

* * * * *

Viimeinen käänne kirposi Eduardin kynästä, ei hänen sydämestänsä. Alkoipa hän, sen paperilla nähdessään, katkerasti itkeä. Pitäisikö hänen jollakin tavoin luopua siitä onnesta, tai vaikkapa onnettomuudestakin, jonka Ottilian rakastaminen hänelle tuotti! Vasta nyt hän tunsi mitä teki. Hän poistui tietämättä mikä saattoi olla seurauksena. Missään tapauksessa hän ei nyt enää näkisi Ottiliaa, ja mitä varmuutta hänellä voikaan olla siitä, että hän vielä joskus hänet näkisi? Mutta kirje oli kirjoitettu, hevoset odottivat portaitten edessä, hänen täytyi joka hetki pelätä näkevänsä jossakin Ottilian ja samalla nähdä päätöksensä tuhoutuneena. Hän malttoi mielensä, ajatteli, että oli sentään mahdollista palata, milloin tahtoi, ja juuri poistumalla päästä lähemmäksi toiveitansa. Muussa tapauksessa, jos hän jäisi, Ottilia joutuisi pois talosta. Hän sulki kirjeen, riensi portaita alas ja ponnahti satulaan.

Ratsastaessaan majatalon ohi hän näki lehtimajassa istuvan sen kerjäläisen, jolle oli edellisenä yönä antanut runsaan lahjan. Mies nautti tyytyväisenä päivällisateriaansa, nousi ja kumarsi Eduardille kunnioittavasti, jopa ihaillenkin. Sama olento oli ilmestynyt hänen tiellensä eilen, kun hän oli käyskellyt Ottilian keralla; nyt se muistutti hänelle tuskallisesti hänen elämänsä onnellisinta hetkeä. Hänen kärsimyksensä äityi; menettämisen tunne oli hänelle sietämätön, hän katsahti vielä kerran kerjäläiseen ja huudahti: Sinä kadehdittava olento, joka voit vielä nauttia eilistä almua, kun minulle ei ole jäänyt mitään eilisestä onnestani!

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuullessaan jonkun ratsastavan pihasta Ottilia astui ikkunaan ja ehti vielä nähdä Eduardin poistuvan. Ottiliaa ihmetytti, että hän lähti häntä näkemättä, lähettämättä hänelle aamutervehdystä. Hän kävi levottomaksi ja yhä mietteliäämmäksi, kun Charlotta vei hänet mukanansa pitkälle kävelyretkelle puhuen monenlaisista asioista, mutta jättäen ilmeisesti tahallaan puolisonsa mainitsematta. Sitäkin hämmästyneempi hän oli, kun kotiin palattua näki pöydän katettuna ainoastaan kahta varten.

Mitättömältä näyttävistä tottumuksista luopuminen tuntuu meistä epämieluiselta, mutta tuskalliseksi se muuttuu vasta tärkeissä tapauksissa. Eduard ja kapteeni olivat poissa, Charlotta oli pitkästä ajasta ensi kerran järjestänyt itse ruokapöydän, ja Ottiliasta tahtoi tuntua siltä, kuin hänet olisi virasta erotettu. He istuivat vastapäätä toisiansa; Charlotta puhui ihan luontevasti kapteenin uudesta toimesta pitäen hyvin vähän luultavana, että hän pian tulisi käymään talossa. Ottiliaa lohdutti vain se, että hän voi otaksua Eduardin ratsastaneen ystävänsä jälkeen saatellakseen häntä vielä vähän matkaa.

Mutta noustessaan sitten pöydästä he näkivät Eduardin matkavaunut ikkunan alla, ja kun Charlotta hieman harmistuneena kysyi, kuka ne oli siihen toimittanut, vastattiin kamaripalvelijan tahtovan vielä ottaa mukaan joitakin tavaroita. Ottilia tarvitsi koko mielenmalttinsa salatakseen ihmetyksensä ja tuskansa.

Kamaripalvelija astui sisään vaatien vielä yhtä ja toista, herran juomamaljaa, paria hopealusikkaa ja muuta sellaista, mikä Ottilian mielestä näytti viittaavan pitkään poissaoloon. Charlotta torjui varsin lyhyesti kamaripalvelijan vaatielmat, sanoi olevan käsittämätöntä, mitä hän oikeastaan tarkoitti, koska kaikki herran tarvitsemat tavarat olivat kamaripalvelijan itsensä hallussa. Nokkela mies, joka oikeastaan vain pyrki Ottiliaa puhuttelemaan ja senvuoksi koki saada hänet jonkin tekosyyn nojalla houkutelluksi pois huoneesta, osasi puolustautua ja pysyä vaatimuksessaan, johon Ottilia puolestansa halusi suostua, mutta Charlotta epäsi sen, kamaripalvelijan oli poistuttava, ja vaunut vierivät pois.

Hetki oli Ottilialle ankara. Hän ei tajunnut, ei käsittänyt mitä tapahtui, mutta tunsi, aavisti, että Eduard oli häneltä riistetty pitkäksi ajaksi. Charlotta arvasi oman tunteensa nojalla hänen tilansa ja jätti hänet yksin. Me emme uskalla ryhtyä kuvailemaan hänen tuskaansa, hänen kyyneliänsä; hän kärsi sanomattomasti. Hän rukoili Jumalaa auttamaan vain tämän päivän yli, hän kesti päivän ja yön kärsimykset, ja tultuaan jälleen tajuihinsa hän luuli kohtaavansa jonkin vieraan ihmisen.

Hänen mielensä ei ollut tyyntynyt, alistunut, mutta hän oli suuren menetyksensä jälkeen yhä olemassa ja hänen täytyi pelätä vielä pahempaa. Heti tajunnan palattua oli hänen ensimmäisenä huolenansa, että miesten poistuttua hänetkin lähetettäisiin pois talosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan Eduardin uhkauksista, jotka takasivat hänelle luvan pysyä Charlottan luona, jonka käyttäytyminen sentään häntä hieman rauhoitti. Charlotta koki askarruttaa kelpo tyttöä laskien hänet vain harvoin ja vastahakoisesti luotansa, ja vaikka tiesikin, ettei sanojen avulla voi paljoakaan vaikuttaa ehdottomaan intohimoon, tunsi hän toisaalta maltillisuuden, tietoisuuden mahdin ja otti senvuoksi monia asioita puheeksi itsensä ja Ottilian kesken.

Niinpä oli Ottilialle suureksi lohdutukseksi, kun Charlotta kerran, tahallansa ja tarkoituksellisesti, harkitsi seuraavaan järkevään tapaan: Kuinka harras onkaan, sanoi hän, niiden henkilöiden kiitollisuus, joita olemme rauhallisesti auttaneet selviytymään intohimon aiheuttamista selkkauksista. Käykäämme siis iloisesti ja reippaasti käsiksi siihen, mitä miehet ovat jättäneet loppuun suorittamatta; niin menetellen luomme itsellemme parhaat toiveet heidän palaamisestansa, koska kohtuullisuudellamme säilytämme ja kehitämme sitä, minkä heidän raju, kärsimätön olemuksensa tahtoo hävittää.

Kun puhutte kohtuullisuudesta, rakas täti, virkkoi Ottilia, niin tunnustanpa, että tässä johtuu mieleeni miesten kohtuuttomuus, varsinkin mitä tulee viinin nauttimiseen. Kuinka useasti onkaan minua surettanut ja peloittanut, kun oli pakko nähdä kirkkaan ymmärryksen, älyn, hienotunteisuuden, viehkeyden ja rakastettavuuden häviävän, vieläpä usean tunnin ajaksi, ja kaiken sen hyvän sijaan, mitä kelpo mies kykenee aikaansaamaan ja tarjoamaan, uhkaavan koitua onnettomuutta ja hämminkiä. Kuinka useasti lieneekään sitten johduttu väkivaltaisiin päätöksiin.

Charlotta myönsi hänen olevan oikeassa; mutta keskustelu ei jatkunut, sillä hän aavisti liiankin hyvin, että Ottilia tässäkin ajatteli Eduardia, joka lisäsi iloisuuttansa, puheliaisuuttansa ja toimintahaluansa satunnaisen viinin nauttimisen avulla useammin kuin oli suotavaa, joskaan ei tavallisesti. Jos äskenmainittu Charlottan lausunto oli tehnyt Ottilialle mahdolliseksi ajatella miesten, varsinkin Eduardin palaavan, oli hänestä sitä omituisempaa, kun Charlotta puhui kapteenin pian tapahtuvasta naimisiinmenosta ihan tunnettuna ja varmana asiana, joten koko tilanne tuli ilmenemään kerrassaan toisenlaisena kuin Eduardin aikaisempien vakuuttelujen valossa. Kaiken tämän vuoksi Ottilia alkoi entistä kiinteämmin tarkata Charlottan jokaista sanaa, jokaista vihjausta, jokaista tekoa ja askelta. Ottilia oli tietämättänsä muuttunut viisaaksi, terävä-älyiseksi ja epäluuloiseksi. Charlottan terävä katse osui jokaiseen yksityiskohtaan hänen ympäristössänsä, ja hän toimi siinä erehtymättömän taitavasti pakottaen Ottilian alinomaa ottamaan puuhiin osaa. Hän veti arkailematta talousohjakset kireämmälle, ja hänen täytyi, kaikkea lähemmin tarkastellessaan pitää sattunutta intohimojen aiheuttamaa selkkausta jonkinlaisena onnellisena sattumana. Jatkamalla entiseen tapaan olisi näet helposti jouduttu rannattomiin, ja kaunis, runsaita onnenlahjoja tarjoova olotila olisi maltittomasti ja varomattomasti eteenpäin syöksyttäessä voinut ainakin järkähtyä, ellei kerrassaan hävitä.

Parhaillaan suoritettavina olevia puistotöitä hän ei häirinnyt, vaan salli niitä jatkaa, mikäli ne olivat tulevien suunnitelmien toteuttamista varten välttämättömät. Mutta siinä oli sentään raja: hänen puolisonsa tuli palatessaan löytää riittävästi ilahduttavaa askartelutilaisuutta.

Näitä töitä ja suunnitelmia suoritettaessa Charlotta ei voinut kyllin kiittää arkkitehdin toimintaa. Järvi lepäsi pian avarana ulappana hänen edessänsä, ja uudet rannat olivat sirojen ja vaihtelevien istutusten kaunistamat. Uudistalossa suoritettiin kaikki ne karkeat työt, jotka olivat välttämättömät sen kunnossapysymiseksi, ja Charlotta keskeytti ne siihen kohtaan, mistä niitä kävi toiste helposti ja mielihyväksensä jatkaminen. Kaiken tämän ohella hän oli rauhallinen ja hilpeä; Ottilia sitävastoin ainoastaan näytti olevan, sillä hän keksi kaikkialla vain Eduardin pikaisen palaamisen enteitä tai vastakkaisia merkkejä. Hänen mieltänsä kiinnitti kaikissa asioissa vain tämä arvaileminen.

Hänelle oli niinmuodoin tervetullut eräs toimenpide, jota suorittamaan kerättiin maalaispoikia ja jonka tarkoituksena oli laajentuneen puiston alinomainen puhtaanapito. Eduard oli jo asiaa mielessänsä hautonut. Pojille valmistettiin eräänlaiset hupaiset tamineet, jotka he illalla, peseydyttyänsä ja puhdistuttuansa pukivat yllensä. Vaatevarasto oli linnassa; sen silmälläpitäminen uskottiin älykkäimmälle ja tarkimmalle pojalle; arkkitehti ohjasi koko puuhaa, ja pojat saavuttivat kaikki ennen pitkää melkoisen kätevyyden. Heidän totuttamisensa oli hauska tehtävä, ja he suorittivat työnsä hieman sotilaalliseen tapaan. Kun he saapuivat kaavinrautoinensa, varrellisine veitsinensä, haravoinensa, pienine lapioinensa, kuokkinensa ja viuhkamaisine luutinensa, kun toiset seurasivat, korit mukanansa, korjatakseen pois rikkaruohoja ja kiviä, toiset taas kiskoivat jäljessänsä isoa rautaista tasoituspyörää, niin siitä epäilemättä syntyi sievä, silmää ilahduttava kulkue, josta arkkitehti painoi mieleensä koko joukon asentoja ja toimintoja erään puutarhamajan koruvyöhyttä varten; Ottilialle se sitävastoin ilmeni vain jonkinlaisena paraatina, joka kohta pidettäisiin kotiinpalaavan kartanonherran kunniaksi.

Tuosta Ottilia sai rohkeutta ja halua suunnitella hänelle samantapaista vastaanottoa. Kylän tyttöjä oli jo tätä ennen yritetty innostaa ompelemiseen, kutomiseen, kehräämiseen ja muihin naisten toimiin. Nämäkin hyveet olivat lisääntyneet mainittujen kylän siisteyttä ja kauneutta edistävien toimenpiteiden tapahduttua. Ottilia otti aina puuhaan osaa, mutta pikemmin sattumalta, tilaisuuden ja taipumuksen mukaan. Nyt hän aikoi suorittaa asian täydellisemmin ja johdonmukaisemmin. Mutta tytöistä ei käy muodostaminen yhtenäistä toimintaryhmää yhtä helposti kuin pojista. Hän noudatti hyvää vaistoansa ja koki, asiaa itsellensä täysin selvittämättä, vain herättää jokaisessa tytössä kiintymystä omaan kotiin, vanhempiin ja sisaruksiin.

Monessa tapauksessa se hänelle onnistui. Ainoastaan erästä pientä, vilkasta tyttöä yhä moitittiin taitamattomaksi, valitettiin, ettei hän kerta kaikkiansa tahtonut kotona mitään tehdä. Ottilia ei voinut suhtautua vihamielisesti tyttöseen, joka käyttäytyi häntä kohtaan aina erikoisen ystävällisesti. Se liittyi aina hänen seuraansa, asteli ja juoksi hänen vierellänsä, kun hän salli. Silloin se oli uuttera, reipas ja väsymätön. Kiintymys kauniiseen valtijattareen näytti olevan lapsen välttämättömänä tarpeena. Aluksi Ottilia suvaitsi lasta vaiheellansa, sitten hän itse siihen kiintyi, vihdoin he olivat eroamattomat: Nanny seurasi emäntäänsä kaikkialle.

Ottilia suuntasi usein askelensa puutarhaan, missä hän iloitsi kasvien kauniista menestymisestä. Marjojen ja kirsikkain aika oli loppumassa, mutta Nanny maisteli erittäin mielellänsä niiden jälkisatoa. Muita, syksyksi runsaita tulosta lupaavia hedelmäpuita hoidellessaan puutarhuri aina muisteli isäntää alinomaa toivoen hänen palaavan. Ottilia kuunteli mielellään kelpo ukkoa, joka täydellisesti hallitsi ammattiansa ja lakkaamatta puhui hänelle Eduardista.

Ottilian iloitessa, että kaikki keväälliset oksakset olivat kauniisti kasvaneet ja menestyneet, vastasi puutarhuri empien: Toivonpa, että hyvällä herrallamme tulee olemaan niistä paljon iloa. Jos hän olisi tänä syksynä täällä, niin hän näkisi, millaisia oivallisia laatuja on hänen isänsä ajoilta linnanpuutarhassa. Nykyiset herrat hedelmäpuutarhurit eivät ole yhtä luotettavia kuin olivat vanhat luostariveljet. Luetteloista tosin löytää pelkkiä kelpo nimiä. Mutta kun sitten oksastelee ja kasvattelee, ja ne vihdoin kantavat hedelmää, niin huomaa, ettei maksa vaivaa pitää sellaisia puita tarhassansa.

Tavan takaa, melkein joka kerta kun hänet näki, tuo uskollinen palvelija tiedusteli Ottilialta, tuliko herra takaisin ja milloin. Kun Ottilia ei voinut mitään varmaa sanoa, kävi kelpo miehen mieli hiljaisen apeaksi, ja saattoi havaita hänen luulevan, ettei Ottilia halunnut asiaa hänelle uskoa. Ottiliaa itseänsä rasitti epävarmuuden tunne, joka tällä tavoin kävi erittäin polttavaksi. Hän ei kumminkaan voinut erota näistä kukkassaroista ja -lavoista. Se, minkä he olivat yhdessä istuttaneet, osalta kylväneet, oli nyt täydessä kukoistuksessa ja tarvitsi tuskin muuta hoitoa kuin Nannyn auliisti suorittamaa kastelua. Erikoisin tuntein silmäili Ottilia myöhäisiä kukkasia, jotka olivat vasta näkyviin tulossa ja joiden oli määrä loistaa ja rehoittaa hänen kiintymystänsä ja kiitollisuuttansa osoittaen Eduardin syntymäpäivänä, jota hän toivoi saavansa viettää. Kumminkaan ei tämän juhlan näkemisen toivo ollut aina yhtä eloisa. Kelpo tytön mielessä häilyivät alinomaa epäilysten ja surujen varjot.

Oikeata vilpitöntä sopusointua ei Charlottan ja Ottilian kesken voinut enää helposti syntyä. Molempien naishenkilöiden asema näet oli sangen erilainen. Jos kaikki jäi entiselleen, jos palattiin lainmukaisen elämän raiteisiin, voitti Charlotta itsellensä nykyisyyden onnea, ja hänelle avautuivat kauniit tulevaisuudentoiveet; Ottilia sitävastoin menetti kaikki, epäilemättä kaikki, sillä vasta Eduard oli saanut hänet elämään ja iloitsemaan, ja nykyisessä olotilassansa hän tunsi sanomatonta tyhjyyttä, jota olisi aikaisemmin tuskin pitänyt mahdollisena. Sydän, joka etsii, tuntee kyllä, että siltä puuttuu jotakin, mutta sydän, joka on kadottanut, tuntee kaipaavansa. Kaipaus muuttuu alakuloisuudeksi ja kärsimättömyydeksi, ja naisen mieli, joka on tottunut odottamaan, haluaisi nyt poistua omasta kehästänsä, käydä toimimaan, ryhtyä johonkin ja tehdä jotakin onnensa hyväksi.

Ottilia ei ollut luopunut Eduardista. Kuinkapa hän olisi voinutkaan, vaikka Charlotta, viisaasti kyllä ja vastoin omaa vakaumustansa, piti asiaa tunnettuna ja edellytti ehdottoman varmasti, että hänen puolisonsa ja Ottilian välille saattoi syntyä ystävällinen ja rauhallinen suhde. Mutta kuinka useasti polvistuikaan Ottilia öisin, huoneeseensa sulkeuduttuaan, avatun lippaan ääreen katselemaan syntymäpäivälahjoja, joista hän ei ollut vielä mitään käyttänyt, ei mitään valmistanut. Kuinka useasti riensikään tuo kelpo tyttö auringon noustessa kartanosta, jossa hän oli löytänyt koko onnensa, ulkosalle, seutuun, joka ei häntä muuten miellyttänyt. Käyskeleminenkin tuntui pian tuskastuttavan. Hän hyppäsi venheeseen ja souti keskelle järveä; sitten hän otti esiin jonkin matkakertomuksen, salli levottomien laineiden keinuttaa itseänsä, uneksi itsensä vieraille maille ja löysi sieltä aina ystävänsä. Hän oli yhä lähellä Eduardin sydäntä, Eduard hänen sydäntänsä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Eipä ihmekään, että Mittler, se ihmeen toimelias mies, jonka olemme jo oppineet tuntemaan, kohta kun sai kuulla ystävien keskuudessa aiheutuneesta onnettomuudesta, oli halukas tässä tapauksessa osoittamaan ystävyyttänsä ja taitoansa, vaikka kukaan asianosainen ei ollut vielä kutsunut häntä avuksi. Kuitenkin näytti hänestä otolliselta ensin vähän aikaa vitkastella, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että siveellisissä häiriöissä on vaikeampi auttaa sivistyneitä kuin sivistymättömiä. Senvuoksi hän jätti heidät joksikin aikaa oman onnensa nojaan. Lopulta odotus kuitenkin kävi hänelle sietämättömäksi ja hän kiiruhti etsimään Eduardia, jonka jäljille oli jo päässyt.

Hänen tiensä johti miellyttävään laaksoon, jonka viehkeän viheriässä, lehtoisessa niittypohjassa virtasi koskaan kuivumaton puro, milloin hitaasti polveillen, milloin kiivaasti eteenpäin syöksyen. Loivilla kumpurinteillä levisi hedelmällisiä peltoja ja hyvinhoidettuja hedelmäistutuksia. Kylät eivät sijainneet liian lähekkäin, koko näköala oli luonteeltansa rauhallinen, ja sen yksityiset osat tuntuivat erinomaisesti soveltuvan elämistä ja olemista varten, joskaan ei maalaajan teosten aiheiksi.

Vihdoin hänen katseensa osui hyvässä kunnossa olevaan ulkotilaan, johon kuului puutarhan ympäröimä siisti, vaatimaton asuinrakennus. Hän otaksui Eduardin nykyjään asustavan siinä eikä erehtynytkään.

Yksinäisestä ystävästämme voimme sanoa, että hän kaikessa hiljaisuudessa antautui kokonaan hehkuvan tunteensa valtoihin samalla sommitellen monenlaisia suunnitelmia ja elätellen monenlaisia toiveita. Hänen täytyi myöntää haluavansa nähdä täällä Ottilian, haluavansa tuoda, houkutella hänet tänne, ja mitä kaikkea luvallista ja luvatonta hän lieneekään vielä sallinut mielessänsä liikkuvan. Sitten hänen mielikuvituksensa harhaili kaikkien mahdollisuuksien alueilla. Ellei hän saanut Ottiliaa täällä omistaa, oikeudenmukaisesti omistaa, tahtoi hän ainakin lahjoittaa maatilan hänelle. Täällä tuli Ottilian elää kaikessa hiljaisuudessa yksinäisenä ja riippumattomana; hänen tuli olla onnellinen, vieläpä — Eduardin itsensä kiduttamiseen taipuva mielikuvitus johti toisinaan kauemmaksi — kenties onnellinen jonkun toisen henkilön keralla.

Niin kuluivat Eduardin päivät alinomaisessa häilynnässä toivon ja tuskan, kyynelten ja hilpeyden, aikeiden, hankkeiden ja epätoivon välillä. Mittlerin ilmestyminen ei häntä hämmästyttänyt. Hän oli odottanut miestä jo kauan tulevaksi, joten hänen saapumisensa oli hänelle puolittain tervetullut. Mikäli hän otaksui välimiehen tulevan Charlottan lähettämänä, oli hän jo varautunut esittämään kaikenlaisia puolusteluja, viivyttelyjä ja vihdoin ratkaisevia ehdotuksia; mikäli hän taas toivoi saavansa kuulla jotakin Ottiliasta, oli Mittler hänelle rakas kuin taivaallinen sanansaattaja.

Niinpä Eduard olikin harmistunut ja alakuloinen kuullessaan, ettei Mittler saapunutkaan toisten lähettämänä, vaan omasta aloitteestansa. Hänen sydämensä sulkeutui, ja keskustelu ei tahtonut aluksi päästä vauhtiin. Mittler tiesi kuitenkin varsin hyvin, että rakkauden askarruttama mieli tuntee pakottavaa tarvetta saada ilmaista itseänsä, lausua tuntojansa jollekin ystävälle, ja senvuoksi hän, vähän aikaa sinne tänne juteltua, suostui tällä kertaa luopumaan varsinaisesta tehtävästänsä ja esittämään uskotun eikä välittäjän osaa.

Kun hän sitten ystävälliseen tapaan moitti Eduardia hänen yksinäisestä elämästänsä, vastasi tämä: Enpä tiedä, miten viettäisin aikani miellyttävämmin! Mieleni askartelee aina hänessä, minä olen aina hänen läheisyydessänsä. Minulla on verraton etu saada kuvitella, missä Ottilia on, missä hän käyskelee, missä seisoo, missä lepäilee. Minä näen hänet edessäni toimimassa kuten tavallisesti, hyörimässä ja puuhailemassa, tosin aina sellaista, mikä minua eniten mairittelee. Siinä ei kumminkaan kaikki, sillä kuinka voisinkaan tuntea itseni onnelliseksi kaukana hänestä! Nyt koettaa mielikuvitukseni keksiä, mitä Ottilian pitäisi tehdä päästäksensä minua lähenemään. Minä kirjoitan hänen nimessänsä suloisia, tuttavallisia kirjeitä itselleni; vastaan hänelle ja säilytän kirjeet yhdessä. Minä olen luvannut olla mitenkään pyrkimättä kosketuksiin hänen kanssansa ja tahdon pitää lupaukseni. Mutta mikä estää häntä kääntymästä minun puoleeni? Onko Charlotta kenties ollut kyllin julma pakottaakseen hänet lupaamaan ja vannomaan, ettei kirjoita minulle, ei anna mitään tietoa itsestänsä? Se on luonnollista, se on luultavaa, ja kumminkin minä pidän sitä kuulumattomana, sietämättömänä. Jos hän minua rakastaa, kuten uskon, kuten tiedän, niin miksi hän ei päätä, miksi hän ei uskalla paeta ja syöksyä syliini? Monesti ajattelen, että hänen pitäisi niin menetellä, että hän voisi niin menetellä. Kun eteishuoneessa jokin liikahtaa, kääntyy katseeni oveen. Hän astuu varmaan sisään! ajattelen minä, toivon minä. Ja koska mahdollinen osoittautuu mahdottomaksi, kuvittelen minä, että mahdottoman täytyy käydä mahdolliseksi. Yöllä, kun herään, ja lamppu levittää himmeätä valoansa makuusuojaani, pitäisi hänen hahmonsa, hänen henkensä, aavistuksen hänestä leijua ohi, astua luo, vallata minut, vain silmänräpäykseksi, jotta saisin jonkinlaisen varmuuden siitä, että hän ajattelee minua, on minun omani. Yksi ainoa ilo minulle on jäänyt. Ollessani hänen läheisyydessänsä en milloinkaan uneksinut hänestä; mutta nyt, ollessamme kaukana toisistamme, olemme unessa toistemme seurassa, ja omituista kyllä: vasta nyt, kun olen tutustunut toisiin miellyttäviin henkilöihin täällä lähiseuduilla, ilmestyy hänen kuvansa minulle unessa ikäänkuin se tahtoisi minulle sanoa: Silmäile vain ympärillesi; minua kauniimpaa ja rakkaampaa et mistään löydä! Niin kutoutuu hänen kuvansa kaikkiin unennäköihini. Kaikki, mitä me yhdessä koemme, punoutuu kiinteästi yhteen. Toisinaan me olemme kirjoittamassa sopimuksen alle; silloin hänen käsialansa ja minun käsialani, hänen nimensä ja minun nimeni hävittävät, nielevät toisensa. Tuskattomiakaan nämä mielikuvituksen ilveet eivät ole. Toisinaan hän tekee sellaista, mikä loukkaa hänen puhdasta ihannekuvaansa mielessäni, ja vasta silloin tunnen, kuinka sydämestäni häntä rakastan, koska olen sanomattomasti huolissani. Toisinaan hän minua kiusaa aivan vastoin omaa tapaansa ja kiduttaa minua, mutta kohta hänen kuvansa muuttuu, hänen kauniit, pyöreät, taivaallisen ihanat kasvonsa pitenevät: edessäni on joku toinen. Mutta sittenkin tunnen itseni kiusatuksi, tyytymättömäksi ja järkytetyksi.

Älkää hymyilkö, parahin Mittler, tai hymyilkää vain! Minua ei ollenkaan hävetä tämä kiintymykseni, tämä, jos niin tahdotte, mieletön, raju taipumukseni. Ei, minä en ole vielä milloinkaan rakastanut; vasta nyt saan kokea, mitä se merkitsee. Tätä ennen oli kaikki elämässäni pelkkää alkusoittoa, pelkkää ajanvietettä, ajanhukkaa, kunnes opin hänet tuntemaan, kunnes häntä rakastin, kerrassaan ja ehdottomasti. Minua on soimattu, ei suoraan vasten kasvoja, mutta selkäni takana, minun kuulemattani, että muka vain hutiloin enimmissä asioissa. Voi niin olla, mutta minä en ollut vielä löytänyt sitä, missä minun sopi osoittaa mestaruuttani. Tahdonpa nähdä sen, joka minut voittaa rakastamisen kyvyssä.

Se on tosin viheliäinen, tuskien ja kyynelten kyky, mutta minä pidän sitä niin luonnollisena, niin omanani, että tuskin milloinkaan siitä luovun.

Nämä vilkkaat, vilpittömät tunnustukset olivat tosin keventäneet Eduardin mieltä, mutta samalla oli yhtäkkiä astunut hänen näkyviinsä hänen omituisen olotilansa jokainen yksityinen piirre, joten hän tuskallisen ristiriidan valtoihin joutuen heltyi kyyneliin, jotka vuotivat sitä hereämmin, kun omaa tilaa koskeva selonteko oli saanut hänen tunteensa liikkeelle.

Mittler, joka ei kyennyt salaamaan pikaista luonnonlaatuansa ja järkähtämätöntä ymmärrystänsä, sitäkin vähemmän, kun Eduardin intohimon tuskallinen purkautuminen osoitti hänelle matkan tarkoituksen olevan saavuttamattomissa, ilmaisi kursailematta ja karkeasti paheksumisensa. Eduardin, sanoi hän, pitäisi rohkaista mielensä, muistaa, mitä hän on miehenarvollensa velkaa, hän ei saa unohtaa, että ihmiselle on suurimmaksi kunniaksi, jos hän onnettomuudessa malttaa mielensä, kestää tuskan tyynesti ja säädyllisesti, tullaksensa siten arvossapidetyksi, kunnioitetuksi ja toisille osoitetuksi esikuvaksi.

Eduardista, joka oli kiihdyksissä ja mitä kiusallisimpien tunteiden ahdistamana, nuo sanat tuntuivat pakostakin ontoilta ja olemattomilta. Onnellisen ja tyytyväisen on hyvä puhua, huudahti hän; mutta varmaan hän häpeisi, jos älyäisi, kuinka sietämättömäksi hän käy kärsivälle. Ääretöntä kärsivällisyyttä vaatii jäykkä tyytyväinen, ääretöntä kärsimystä hän ei tahdo tunnustaa. On olemassa tapauksia — totisesti niitä on olemassa! — joissa kaikenlainen lohduttautuminen on halpamaisuutta ja epätoivo velvollisuutemme. Eihän jalo kreikkalainenkaan, joka hänkin osaa kuvailla sankareita, suinkaan pidä sopimattomana, vaikka hänen sankarinsa itkevät ahdistuksen ja tuskan alaisina. Hänen sananlaskunsakin sanoo: Kyynelrikkaat miehet ovat hyviä. Jättäköön minut rauhaan jokainen, joka on kuivasydäminen, kuivasilmäinen! Minä kiroan ne onnelliset, joille onneton on pelkkä nähtävyys. Onnettoman pitäisi julmimmankin ruumiillisen ja henkisen ahdistuksen alaisena yhä käyttäytyä jalosti saavuttaakseen heidän suosionsa ja kuolla heidän nähtensä kaikkia säädyllisyyden vaatimuksia noudattaen kuin gladiaattori, jotta he hengen lähtiessä hänelle vielä osoittaisivat suosiotansa kättentaputuksin. Parahin Mittler, minä kiitän teitä käynnistänne, mutta te osoittaisitte minulle suurta ystävällisyyttä, jos silmäilisitte puutarhaa ja seutua. Me kohtaamme toisemme vielä. Minä koetan malttaa mieleni ja käyttäytyä enemmän teidän tavallanne.

Mittler tahtoi mieluummin sovitella kuin katkaista puhelun, jota ei ollut kovinkaan helppo päästä uudelleen aloittamaan. Eduardillekin oli varsin mieluista jatkaa keskustelua, joka muutenkin pyrki kohti päätöstänsä.

Ristiriitaisista ajatuksista ja ristiriitaisista puheista tosin ei ole mitään apua, mutta tässä puhuessamme olen kuitenkin vasta tajunnut itseni, olen vasta välttämättömästi tuntenut, millainen päätös minun olisi tehtävä, millaisen päätöksen olen jo tehnyt. Minä näen edessäni nykyisen ja tulevaisen elämäni: minä voin valita ainoastaan kurjuuden tai nautinnon. Koettakaa te, parahin mies, saada aikaan avioero, joka on aivan välttämätön, joka on jo olemassa; hankkikaa te minulle Charlottan suostumus. En tahdo laajemmin esittää, miksi uskon sen olevan saatavissa. Lähtekää, kelpo mies, rauhoittakaa meidät kaikki, tehkää meidät onnellisiksi!

Mittler joutui sanattomaksi. Eduard jatkoi: Minun kohtaloni ei ole erotettavissa Ottilian kohtalosta, ja me emme tuhoudu. Näettekö tämän lasin? Siihen on piirretty meidän nimikirjaimemme. Riemuitseva henkilö heitti sen ilmaan; kenenkään ei pitänyt siitä enää juoda, sen piti pirstautua kallioiseen maaperään, mutta se osuikin pelastavaan käteen. Minä olen hankkinut sen takaisin korkeasta hinnasta ja juon siitä nyt joka päivä vakuuttaakseni itselleni, että kaikki kohtalon solmimat suhteet ovat särkymättömät.

Voi minua, huudahti Mittler, millaista kärsivällisyyttä ystäväni minulta kysyvätkään! Nyt tulee tielleni vielä taikausko, jota aina vihaan ihmisen vahingollisimpana loisena. Me leikimme ennustuksilla, aavistuksilla ja unilla tehden siten jokapäiväisen elämämme merkittäväksi. Mutta kun sitten elämä itse muuttuu merkittäväksi, kun kaikki ympärillämme liikkuu ja pauhaa, niin nuo haamut tekevät rajuilman sitäkin kaameammaksi.

Suokaa sentään köyhälle sydämelle tässä häilyvässä elämässä, toivon ja ahdistuksen välimaalla, edes jonkinlainen johtotähti, johon se voi katsoa, vaikka ei voisikaan sitä käyttää oppaanansa, huudahti Eduard.

Suostuisin siihen mielelläni, vastasi Mittler, jos siitä voisi toivoa edes jonkinlaista johdonmukaisuutta; mutta olen aina huomannut, ettei kukaan pidä lukua varoittavista oireista, tarkkaavaisuus kiintyy yksinomaan sukoileviin ja lupaileviin enteisiin, ja vain niihin kohdistuva usko on elävä.

Havaitessaan nyt joutuvansa niille hämärille aloille asti, joissa hän aina tunsi olonsa sitä epämieluisemmaksi, mitä kauemmin hän niissä oleskeli, Mittler suhtautui hieman suopeammin Eduardin hartaaseen pyyntöön, jonka mukaan hänen oli lähdettävä Charlottan luo. Mitäpä hän olisikaan tänä hetkenä vielä esittänyt Eduardia vastaan? Oman vakaumuksensa mukaan hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin voittaa aikaa ja ottaa selkoa siitä, miten oli naisten laita.

Hän kiiruhti Charlottan luo, joka oli tyyni ja hilpeä kuten ainakin. Hän kertoi mielellään, mitä oli tapahtunut; Eduardin puheista oli käynyt ilmi ainoastaan tapahtumain vaikutus. Mittler puolestansa ryhtyi varovasti asiaa käsittelemään, mutta ei kyennyt edes ohimennen mainitsemaan mitään avioerosta. Kuinka hän niin ollen hämmästyikään ja oman mielenlaatunsa nojalla ilahtuikaan, kun Charlotta monia ikävyyksiä mainittuansa vihdoin virkkoi: Minun täytyy uskoa, minun täytyy toivoa, että kaikki jälleen asettuu, että Eduard jälleen minua lähenee. Kuinkapa voisikaan käydä toisin, kun elättelen hyvää toivoa sydämeni alla.

Ymmärränkö teidät oikein? puuttui Mittler puheeseen. — Epäilemättä, vastasi Charlotta. — Tuhatkertaisesti siunattu olkoon tämä tieto! huudahti Mittler lyöden kätensä yhteen. Minä tiedän, miten voimakkaasti tämä todiste vaikuttaa miehen mieleen. Kuinka monen naimaliiton olenkaan nähnyt siten joutuvan nopeammin solmituksi, lujitetuksi, ennallensa asetetuksi! Enemmän kuin tuhat sanaa vaikuttaa sellainen hyvä toivo, joka on totisesti paras toivo, mitä meillä saattaa olla. Mutta mitä tulee itseeni, jatkoi hän, olisi minulla kyllin syytä olla nyreissäni. Havaitsen näet hyvinkin, ettei itserakkauteni tässä tapauksessa tule mairitelluksi. Teitä ei toimintani voi saattaa mihinkään kiitollisuudenvelkaan. Tunnenpa olevani kuin eräs ystäväni lääkäri, joka aina onnistui parantaessaan ilmaiseksi köyhiä, mutta harvoin yrittäessään auttaa jotakin rikasta, joka oli valmis suorittamaan hyvän palkkion. Onneksi auttaa tässä asia itse itseänsä, kun minun vaivannäköni, minun kehoitukseni olisivat jääneet hedelmättömiksi.

Charlotta käski nyt häntä viemään tiedon Eduardille, ottamaan mukaansa hänelle osoitetun kirjeen ja koettamaan saada selkoa, mitä nyt voitiin tehdä ja toimittaa. Mittler ei tahtonut siihen suostua. Kaikki on jo tehty! huudahti hän. Kirjoittakaa; jokainen sananviejä on yhtä hyvä kuin minä. Minun täytyy suunnata kulkuni sinne, missä minua kipeimmin kaivataan. Minä tulen jälleen vasta kun voin onnitella, minä tulen ristiäisiin.

Charlotta oli tällä kertaa, kuten jo usein ennenkin, tyytymätön Mittleriin. Hänen ripeä toimintansa sai aikaan paljon hyvää, mutta hänen hätiköimisensä aiheutti monesti epäonnistumista. Kukaan ei ollut riippuvaisempi hetkellisistä mielijohteista kuin hän.

Charlottan lähettiläs saapui Eduardin luo, joka otti hänet vastaan, puolittain pelästyneenä. Kirje saattoi ratkaista asian yhtä hyvin kielteisesti kuin myönteisesti. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut sitä avata, ja ylen hämmästyneenä, kerrassaan jähmettyneenä hän seisoi lukiessaan tätä kohtaa, johon kirje päättyi:

"Muista niitä yön hetkiä, joiden aikana uskaltauduit käymään puolisosi luona rakastajana, vedit hänet vastustamattomasti luoksesi, suljit hänet rakastettuna, morsiamena syliisi. Kunnioittakaamme tässä kummallisessa sattumassa taivaan johdatusta, joka on pitänyt huolta siitä, että suhteemme saa vahvisteeksensa uuden siteen sinä hetkenä, jolloin elämämme onni uhkaa hajota ja hävitä."

Kävisi vaikeaksi kuvailla, mitä siitä hetkestä lähtien tapahtui Eduardin sielussa. Sellaisessa ahdistuksessa sukeltavat jälleen esiin vanhat tottumukset, vanhat taipumukset, joiden on määrä surmata aikaa ja täyttää elämän avaruutta. Metsästys ja sota ovat sellaisia, aatelismiehille aina tarjoutuvia apukeinoja. Eduard ikävöi ulkonaista vaaraa, jonka tuli pitää sisäinen tasapainossa. Hän ikävöi kuolemaa, koska olemassaolo uhkasi käydä hänelle sietämättömäksi, olipa hänestä lohdullistakin ajatella, että hän häviäisi olevaisten joukosta ja juuri siten voisi tehdä onnellisiksi rakastettunsa ja ystävänsä. Kukaan ei asettunut vastustamaan hänen tahtoansa, sillä hän salasi päätöksensä. Hän laati testamenttinsa noudattaen kaikkia muodollisuuksia: hänestä tuntui suloiselta saada määrätä tila Ottilialle. Charlotta, syntymätön, kapteeni ja palvelijat oli otettu huomioon. Jälleen puhjennut sota edisti hänen aikomustansa. Sotilaalliset puolinaisuudet olivat häntä nuoruudessa kovin askarruttaneet; nyt tuntui ihanalta saada lähteä sellaisen sotapäällikön joukkoon, josta voi sanoa: hänen johtaessansa on kuolema todennäköinen ja voitto varma.

Sittenkuin Charlottan salaisuus oli ehtinyt Ottiliankin tietoon, keräytyi viimeksimainittu, samoinkuin Eduard, ja vielä enemmänkin satutettuna, itseensä. Hänellä ei ollut enää mitään sanottavaa. Toivoa hän ei voinut ja haluta ei saanut. Jonkinlaisen silmäyksen hänen sisimpäänsä tarjoaa meille sentään hänen päiväkirjansa, josta aiomme esittää muutamia otteita.

TOINEN OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Jokapäiväisessä elämässä sattuu usein, mitä kertovassa taideteoksessa tapaamme kiittää runoilijan taitavaksi otteeksi, nimittäin että päähenkilöiden poistuessa, piiloutuessa, ruvetessa toimettomiksi, kohta joku toinen, kolmas, sitä ennen tuskin havaittu henkilö täyttää sijan ja koko toimitarmoansa kehitellen ilmenee hänkin meille huomiota, osanottoa, jopa kiitosta ja ylistystäkin ansaitsevana.

Niin esiintyi kohta kapteenin ja Eduardin poistuttua päivä päivältä tärkeämpänä jo mainittu arkkitehti, josta yksin riippui monien hankkeitten järjestely ja suoritus ja joka osoittautui näissä toimissansa tarkaksi, ymmärtäväiseksi ja uutteraksi ollen samalla monella muotoa naisten apuna ja osaten heitä huvittaa yksitoikkoisina hiljaisina hetkinä. Jo hänen ulkonäkönsä oli omansa herättämään luottamusta ja kiintymystä. Nuorukainen sanan täydessä merkityksessä, hyvärakenteinen, solakka, pikemmin hieman liian pitkä, vaatimaton, mutta ei arka, tuttavallinen, mutta ei tungetteleva. Hän otti ilomielin selviytyäkseen kaikenlaisista huolista ja vaivoista, ja koska oli nopsa laskemaan, oli hän piankin selvillä koko taloudesta, ja hänen suotuisa vaikutuksensa levisi kaikkialle. Vieraiden vastaanottaminen uskottiin yleensä hänelle, ja hän osasi joko torjua odottamattoman vierailun tai ainakin ennakolta ilmoittaa asian naisille sillä tavoin, ettei heille koitunut siitä mitään hankaluutta.

Muiden muassa tuotti hänelle kerran paljon puuhaa eräs nuori lakimies, joka erään naapuriaatelismiehen lähettämänä otti puheeksi sinänsä verraten merkityksettömän asian, joka kuitenkin koski syvästi Charlottaan. Meidän on mainittava tämä tapahtuma, koska se saattoi kehittymään monia seikkoja, jotka muuten olisivat kenties kauankin levänneet.

Muistamme vielä ne muutokset, joita Charlotta oli pannut toimeen kirkkomaalla. Kaikki muistomerkit oli siirretty paikoiltansa ja sijoitettu kiviaidan kupeelle ja kirkon kivijalan viereen. Sitäpaitsi oli tanner tasoitettu. Paitsi leveätä tietä, joka johti kirkon ovelle ja sen ohitse vastakkaiselle veräjälle, oli koko alueelle kylvetty eri apila-lajeja, jotka vihertivät ja kukkivat mitä kauneimmin. Uusia hautoja piti osoitettaman kirkkomaan takaosasta määrätyssä järjestyksessä, kuitenkin siten, että niiden kummut aina tasoitettaisiin ja samoin kylvettäisiin. Tällainen järjestys tarjosi kieltämättä pyhä- ja juhlapäivinä kirkossakävijöille miellyttävän ja arvokkaan näyn. Iäkäs ja vanhoihin tottumuksiinsa piintynyt sielunpaimenkin, jota uusi asiaintila ei ollut aluksi kovinkaan miellyttänyt, iloitsi nyt, kun hän, istuen vanhojen lehmusten varjossa takaoven edustalla kuin Philemon oma Baukis kerallansa, näki edessänsä kirjavan nurmikon, jonka sitäpaitsi piti hyödyttää hänen talouttansa, koska Charlotta oli määrännyt tämän alueen nautinnon kirkkoherranvirkatalolle kuuluvaksi.

Kaikesta huolimatta olivat monet seurakuntalaiset jo aikaisemmin moittineet sitä, että heidän esivanhempiensa leposijoilta oli poistettu merkit ja siten tavallaan tuhottu heidän muistonsa, sillä hyvin säilyneistä muistomerkeistä voi tosin lukea, kuka on haudattu, mutta ei mihin, ja viimeksimainittua seikkaa monet väittivät tärkeimmäksi. Samaa mieltä oli eräs naapuriperhe, joka oli useita vuosia sitten varannut omaisillensa sijan tässä yleisessä kalmistossa ja senvuoksi tehnyt kirkolle pienen lahjoituksen. Nyt oli nuori lakimies lähetetty lahjoitusta peruuttamaan ja ilmoittamaan, ettei tultaisi enää mitään maksamaan, koska ehto, jonka mukaisesti se oli tähän saakka tapahtunut, oli yksipuolisesti kumottu ja kaikki huomautukset ja vastalauseet jätetty huomioonottamatta. Charlotta, muutoksen toimeenpanija, tahtoi puhutella nuorta miestä itseänsä, joka selosti omia ja esimiehensä perusteita, tosin vilkkaasti, mutta ei liian äänekkäästi, antaen kuuntelijoille paljon ajattelemisen aihetta.

Te huomaatte, lausui hän lyhyen johdannon jälkeen, jossa osasi puolustaa tungettelevaisuuttansa: te huomaatte, että halvin samoinkuin ylhäisinkin pitää tärkeänä sen paikan merkitsemistä, joka on hänen omaistensa leposijana. Köyhimmälle maamiehelle, joka hautaa lapsensa, on jonkinlaiseksi lohdutukseksi, kun voi pystyttää haudalle heikon puuristin, koristaa sen seppeleellä, jotta muisto säilyy ainakin niin kauan kuin kestää suru, joskin sellainen merkki, samoinkuin itse surukin, ajan pitkään häviää. Varakkaat pystyttävät puuristien sijaan rautaisia, lujittavat ja suojaavat niitä kaikin tavoin, ja siten saadaan merkit säilymään useita vuosia. Mutta koska nekin vihdoin vajoavat ja ruostuvat, katsovat varakkaat henkilöt välttämättömäksi kohottaa kiven, joka lupaa kestää useiden sukupolvien ajan ja jota jälkeläiset voivat uudistaa ja korjata. Mutta meitä ei vedä puoleensa tuo kivi, vaan se, mitä on sen alla, se, mitä maa sen vieressä kätkee poveensa. Ei ole kysymyksessä niinkään muisto kuin itse henkilö, ei menneisyys, vaan nykyisyys. Rakastettua vainajaa syleilen paljoa mieluummin ja hartaammin hautakummussa kuin muistomerkissä, sillä viimeksimainittu merkitsee oikeastaan sinänsä varsin vähän; mutta sen ympärille, kuten rajapyykin ympärille, tulee puolisoiden, sukulaisten ja ystävien vielä kuoltuansakin kokoontua, ja elävillä tulee olla oikeus torjua ja häätää vieraita ja pahansuovia rakkaitten vainajiensa vaiheilta.

Olen senvuoksi sitä mieltä, että esimiehelläni on täysi oikeus peruuttaa lahjoitus; onpa tämä menettely varsin lieväkin, sillä perheen jäseniä on loukattu niin, ettei mikään korvaus ole ajateltavissakaan. He eivät voi enää tuskaisen suloisin tuntein tarjota rakkaillensa kuolinuhria ja poissa on nyt se lohdullinen toivo, että he kerran saavat levätä heidän vieressänsä.

Asia ei ole niin tärkeä, että senvuoksi kannattaisi vaivautua oikeudenkäyntiin, vastasi Charlotta. Toimenpiteeni kaduttaa minua niin vähän, että korvaan mielelläni kirkolle mitä se menettää. Tunnustan teille vilpittömästi, etteivät esittämänne perusteet ole saaneet minua vakuutetuksi. Lopullisen ja yleisen, ainakin kuoleman jälkeen vallitsevan yhdenvertaisuuden puhdas tunne näyttää minusta rauhoittavammalta kuin tuo persoonallisuuksiemme, kiintymystemme ja elämänsuhteittemme itsepintaisen jäykkä pitkittäminen. Entä mitä te arvelette? kääntyi hän kysymään arkkitehdiltä.

En tahtoisi tällaisessa asiassa kiistellä enkä pyrkiä sitä ratkaisemaan, vastasi puhuteltu. Sallinette minun vaatimattomasti lausua, mikä on lähinnä taidettani ja ajatustapaani. Koska emme enää ole niin onnelliset, että voisimme painaa rakastetun olennon jäännöksiä sisältävää uurnaa poveamme vasten, koska emme ole kyllin rikkaat emmekä hilpeät säilyttääksemme niitä vahingoittumattomina suurissa, koristelluissa sarkofageissa, koska emme löydä enää kirkoistakaan sijaa itsellemme ja omaisillemme, vaan joudumme taivasalle, on meillä täysi syy hyväksyä se menettely, jonka te, armollinen rouva, olette pannut alulle. Kun seurakunnan jäsenet lepäävät rivitysten toistensa vieressä, niin he lepäävät toistensa luona ja joukossa, ja jos maan kerran tulee meidät poveensa kätkeä, en tiedä mikä olisi luonnollisempaa ja puhtaampaa kuin että sattumalta syntyneet, vähitellen luhistuneet kummut jätetään aitaamatta ja tasoitetaan, joten yhteinen peite kaikkien kantamana tulee jokaiselle kevyemmäksi.

Pitäisikö siis kaiken häipyä jättämättä minkäänlaista merkkiä, mitään, mikä tulisi muistimme avuksi? kysyi Ottilia.

Eipä suinkaan! jatkoi arkkitehti. Ei ole luovuttava muistomerkistä, vaan yksinomaan määrätystä paikasta. Rakennustaiteen harjoittajalle ja kuvanveistäjälle on erittäin tärkeätä, että ihminen odottaa heiltä, heidän taiteeltansa, heidän kädestänsä jatkoa olemassaolollensa. Siksipä suosinkin hyvin suunniteltuja ja hyvin suoritettuja muistomerkkejä, ei sinne tänne yksitellen siroteltuina, vaan pystytettyinä yhteen paikkaan, missä niillä on säilymisen toiveita. Koska hurskaat ja ylhäisetkin henkilöt luopuvat etuoikeudestansa saada levätä kirkkojen mullassa, niin asetettakoon ainakin sinne tai kauniisiin hautausmaata ympäröiviin pylväskäytäviin muistomerkkejä ja muistokirjoituksia. Niitä varten on olemassa lukemattomia muotoja, lukemattomia koristeita.

Jos taiteilijat ovat niin rikkaat, virkkoi Charlotta, niin sanokaahan minulle: miksi ei päästä koskaan mitätöntä obeliskia, katkaistua pylvästä tai tuhkauurnaa kauemmaksi? Niiden lukemattomien keksintöjen sijassa, joista te ylpeilette, olen aina nähnyt vain lukemattomia toistumia.

Niin lienee laita meillä, vastasi arkkitehti, mutta ei kaikkialla. Yleensäkin on keksiminen ja sovelias käyttäminen hankala asia. Varsinkin tässä tapauksessa on sangen vaikea luoda vakavaan esineeseen hilpeyttä ja välttää ilottomissa synkkyyteen joutumista. Olen kerännyt suuren joukon kaikenlaisten muistomerkkien luonnoksia ja näytän ne joskus, mutta ihmisen kaunein muistomerkki on aina hänen oma kuvansa. Se antaa paremmin kuin mikään muu käsityksen siitä, mikä hän on ollut; se on paras teksti moniin tai harvoihin säveliin, mutta se olisi tehtävä hänen parhaana aikanansa, mikä tavallisesti laiminlyödään. Kukaan ei ajattele elävien muotojen säilyttämistä, ja jos se tapahtuu, niin se tapahtuu riittämättömästi. Niinpä ei olekaan muuta neuvoa kuin ottaa nopeasti kuolinnaamio, jota taiteilija ylen harvoin kykenee täysin uudelleen elävöittämään.

Te olette, kenties tietämättänne ja tahtomattanne, ohjannut keskustelun aivan minun edukseni, virkkoi Charlotta. Onhan ihmisen kuva riippumaton; missä ikänä se lieneekään, aina se on olemassa sinänsä, itsenäisenä, ja me emme suinkaan vaadi, että sen on osoitettava varsinaista hautauspaikkaa. Mutta ilmaisisinko teille erään omituisen tunnon? Kuvatkin ovat minulle tavallaan vastenmielisiä, sillä niistä tuntuu aina uhoavan jonkinlaista moitetta: ne viittaavat johonkin etäiseen, olleeseen ja menneeseen ja muistuttavat minulle, kuinka vaikeata on oikein kunnioittaa nykyisyyttä. Jos ajattelemme, kuinka paljon ihmisiä olemme nähneet, tunteneet, ja tunnustamme, kuinka vähän me olemme merkinneet heille, he meille, niin miten onkaan mielemme! Me kohtaamme henkevän ihmisen keskustelematta hänen kanssansa, oppineen häneltä oppimatta, paljon matkustaneen hankkimatta itsellemme lisää tietoja, hellämielisen osoittamatta hänelle yhtään ystävällisyyttä.

Pahempi vielä, ettei niin käy ainoastaan ohimennen tavattujen vieraiden. Yhteisöt ja perheet kohtelevat siten rakkaimpia jäseniänsä, kaupungit arvokkaimpia porvareitansa, kansat oivallisimpia ruhtinaitansa, kansakunnat etevimpiä ihmisiänsä.

Kuulin kysyttävän, miksi kuolleista aina puhutaan häikäilemättä hyvää, elävistä aina jotenkin varoen. Vastattiin: koska meidän ei tarvitse edellisiä mitenkään pelätä, mutta jälkimmäiset voivat vielä jossakin joutua tiellemme. Niin epäpuhdasta on toisten muistoon kohdistuva huoli; se on enimmälti itsekästä pilaa, kun sitävastoin olisi pyhä ja vakaa velvollisuus pitää suhteensa elossaoleviin yhä virkeinä ja tehoisina.

TOINEN LUKU.

Edellä kuvaillun kohtauksen ja siihen liittyneen keskustelun kiihdyttäminä lähdettiin seuraavana päivänä hautausmaalle, jonka kaunistamiseksi arkkitehti esitti useita onnistuneita ehdotuksia. Mutta hänen mielenkiintonsa ulottui vielä kirkkoonkin, rakennukseen, joka oli alunpitäen herättänyt hänen huomiotansa.

Kirkko oli monen sadan vuoden ikäinen, saksalaisen tavan ja taiteen mukaan rakennettu, sopusuhtainen ja sievästi koristettu. Oli helppo havaita, että erään läheisen luostarin rakentaja oli tässä pienemmässäkin rakennuksessa osoittanut hyvää taitoansa ja taipumustansa: se vaikutti yhä vielä vakaan miellyttävästi katselijaan, vaikka sisustuksen uudistaminen protestanttisen jumalanpalveluksen vaatimusten mukaiseksi olikin hieman vähentänyt sen rauhaa ja majesteettiutta.

Arkkitehti sai helposti pyydetyksi Charlottalta kohtalaisen rahasumman, jonka nojalla aikoi korjata kirkon sekä ulkoa että sisältä vanhaan tyyliin ja saattaa sen sopusointuun edustalla olevan ylösnousemuksenkentän kanssa. Hän oli itse sangen kätevä, ja muutamat työmiehet, jotka vielä askartelivat talon rakentamisessa, tahdottiin pidättää siksi, kunnes tämä hurskas työkin saataisiin päätökseen.

Nyt oli tilaisuutta tarkastella rakennusta itseänsä koko ympäristöinensä ja kaikkine lisärakennuksinensa, ja arkkitehti hämmästyi ja ilahtui kovin löytäessään pienen, piiloutuvan sivukappelin, jonka mittasuhteet olivat vieläkin henkevämmät ja keveämmät, koristeet vieläkin miellyttävämmät ja uutterammat. Se sisälsi myös useita puuleikkauksia ja maalauksia, jäännöksiä tuosta aikaisemmasta jumalanpalveluksesta, joka osasi monin kuvin ja välinein merkitä eri juhlia ja viettää kutakin omalla tavallansa.

Arkkitehti ei voinut jättää tätä kappelia suunnitelmaansa liittämättä; hän tahtoi korjata erikoisesti tämän ahtaan suojan entisten aikojen ja niiden maun muistomerkiksi. Hän oli jo ajatellut, kuinka kuvioisi tyhjät seinäpinnat mielensä mukaan, ja iloitsi siitä, että saisi harjoittaa maalauksellisia kykyjänsä. Toistaiseksi hän kumminkin salasi koko asian talonväeltä.

Lupauksensa mukaisesti hän näytti naisille ensinnä erilaisia vanhojen hautapatsaiden, säiliöiden ja muiden asiaankuuluvien esineiden kuvia ja luonnoksia, ja kun keskusteltaessa johduttiin puhumaan pohjoismaisten kansojen yksinkertaisemmista hautakummuista, toi hän nähtäväksi kokoelmansa monenlaisia aseita ja kojeita, joita oli niistä löydetty. Hän oli somasti sijoittanut nämä vakaat vanhat esineet laatikkoihin ja osastoihin pykälöityjen, verkapäällysteisten sälöjen varaan, joten niihin hänen käsitteleminänsä tuli jonkinlaisten koruesineiden leimaa ja niitä silmäili mielellänsä kuin muotikauppiaan pikku laatikoita. Intouduttuansa näyttelemään ja yksinäisen elämän vaatiessa hauskutusta hän tapasi joka ilta tuoda nähtäviin osan aarteistansa. Ne olivat enimmälti saksalaista alkuperää: brakteaatteja, kolikoita, sinettejä ja muuta samantapaista. Kaikki nämä esineet suuntasivat mielikuvituksen kohti menneitä aikoja, ja kun arkkitehti vihdoin somisti keskusteluansa kirjapainotaidon ensimmäisillä tuotteilla, puupiirroksilla ja vanhimmilla vaskipiirroksilla kirkon samalla aikaa väreinensä ja muine koristeinensa alinomaa ikäänkuin kasvaessa kohti menneisyyttä, niin melkeinpä täytyi kysyä itseltänsä, elikö tosiaankin uudessa ajassa, eikö ollut pelkkää unta, että nyt vallitsivat aivan toiset elämäntavat ja -tottumukset.

Tällaisen valmistelun jälkeen hänen viimeksi tuomansa salkku vaikutti mitä parhaimmin. Se tosin sisälsi enimmälti vain hahmoteltuja kuvia, jotka kuitenkin, suoraan alkuperäisistä jäljennettyinä, olivat täysin säilyttäneet vanhanaikaisen sävynsä siten erinomaisesti viehättäen katselijoita. Kaikista hahmoista kuvastui vain puhtain elämä, kaikkia niitä täytyi pitää jaloina tai ainakin hyvinä. Kaikissa kasvoissa, kaikissa eleissä ilmeni iloinen tyyneys, altis meitä korkeamman palvottavan tunnustaminen, hiljainen rakkauden ja odotuksen antaumus. Hiukseton vanhus, runsaskiharainen poika, hilpeä nuorukainen, vakaa mies, seestynyt pyhimys, liitelevä enkeli, kaikki näyttivät autuailta viattomassa tyytymyksessä, hurskaassa odotuksessa. Jokapäiväisimmässäkin tapahtumassa oli taivaallisen elämän hohdetta, ja jumalanpalvelukseen kuuluva toimi näytti jokaisen olemukseen täysin soveltuvalta.

Sellaiseen olopiiriin silmäilevät useimmat kuin kadonneeseen kulta-aikaan, kadotettuun paratiisiin. Kenties yksin Ottilia tunsi elävänsä kaltaistensa joukossa.

Kukapa siis olisikaan voinut vastustella, kun arkkitehti tarjoutui maalaamaan kappelin suippokaarien väliset pinnat noiden alkukuvien mukaisesti siten lujasti kiinnittääkseen muistonsa siihen seutuun, missä hän oli mielellään elänyt ja toiminut. Hän puhui tästä hieman alakuloisesti, sillä asiaintilan nojalla saattoi helposti päätellä, ettei hänen oleskelunsa tässä moitteettomassa piirissä voisi kestää miten kauan hyvänsä, että se kenties piankin katkeaisi.

Vaikka nämä päivät eivät olleetkaan rikkaat tapauksista, olivat ne sentään täynnä vakavia keskustelunaiheita. Senvuoksi käytämme tilaisuutta esittääksemme osia siitä, mitä Ottilia keskustelujen johdosta merkitsi vihkoihinsa, ja tällöin tuntuu soveliaimmalta siirtymäkohdalta eräs vertaus, joka pakostakin johtuu mieleemme hänen herttaisia muistiinpanojansa selaillessa.

Kerrotaan eräästä erikoisesta järjestelystä Englannin laivastossa: sen koko köysivarasto, vahvimmista lajeista heikompiin saakka, on punottu siten, että sen läpi kulkee punainen lanka, jota ei voi kirvoitella irti hajoittamatta koko köyttä ja josta pienimmänkin kappaleen tuntee kruunun omaisuudeksi.

Samoin kulkee Ottilian päiväkirjan läpi kiintymyksen lanka, joka yhdistää kaikkea ja on kaikkien osien yhteisenä merkkinä. Sen nojalla ilmenevät nämä huomautukset, tutkistelut, suppeat mietelauselmat ja muut sentapaiset kirjoittajallensa erikoisen ominaisina ja merkittävinä. Jokainen valitsemamme ja tässä esittämämme yksityiskohtakin kelpaa mitä ehdottomimmin sitä todistamaan.

Ottilian päiväkirjasta.

"Ajatellessansa joskus kuolemaa kauemmaksi ihminen ei voi kuvitella mitään miellyttävämpää kuin saada kerran levätä niiden vieressä, joita rakastaa. 'Tulla kootuksi omiensa luo' on sydämellinen lauseparsi."

"On olemassa monenlaisia muistomerkkejä, jotka tuovat etäisiä ja kadonneita meitä lähemmäksi. Mikään niistä ei ole kuvan veroinen. Seurustelu rakastetun kuvan kanssa, olkoonpa, ettei se ole näköinenkään, on tavallansa viehättävää, niinkuin on toisinaan tavallansa viehättävää kiistellä ystävän kanssa. On miellyttävä tunne siitä, että ollaan kaksin voimatta kumminkaan toisistansa erota."

"Toisinaan seurustelemme läsnäolevan henkilön kanssa ikäänkuin kuvan kanssa. Hänen ei tarvitse puhua, ei katsoa meihin, ei meistä välittää: me näemme hänet, tunnemme suhteemme häneen, voivatpa suhteemme kehittyäkin hänen tekemättä mitään sen hyväksi, mitenkään havaitsematta, että hän suhtautuu meihin vain kuvan tavoin."

"Tuttaviemme henkilöiden kuvat eivät koskaan meitä tyydytä. Senvuoksi olen aina surkutellut muotokuvainmaalaajia. Ihmisiltä vaaditaan harvoin mahdotonta, mutta juuri heiltä sitä vaaditaan. Heidän on sisällytettävä kuvaan jokaisen suhtautuminen kuvattavaan, jokaisen myötä- ja vastatunteet; heidän ei ole ainoastaan kuvattava ihmistä sellaisena kuin he itse hänet käsittävät, heidän tulee esittää kaikkia mahdollisia käsityksiä. Minua ei ihmetytä, jos sellaiset taiteilijat vähitellen paatuvat, muuttuvat välinpitämättömiksi ja itsepintaisiksi. Siitä saisi johtua mitä tahansa, kunhan emme juuri senvuoksi jäisi vaille monen rakkaan ja kalliin ihmisen kuvaa."

"Arkkitehdin kokoelma aseita ja vanhoja esineitä, jotka ruumiin keralla ovat piilleet korkeiden multakumpujen ja kallionkappaleiden alla, kieltämättä todistaa meille, kuinka turhaa ihmisen on huolehtia persoonallisuutensa säilymisestä kuoleman jälkeen. Mutta kuinka ristiriitainen onkaan ihminen! Arkkitehti tunnustaa itse avanneensa sellaisia esivanhempien hautakumpuja, ja siitä huolimatta häntä yhä askarruttavat jälkeentulevaisten muistomerkit."

"Mutta miksi suhtautuisimmekaan asiaan niin ankarasti? Teemmekö kaikki, mitä teemme, iäisyyttä varten? Emmekö pukeudu aamulla riisuutuaksemme jälleen illalla? Emmekö matkusta pois palataksemme jälleen? Ja miksi emme tahtoisi levätä omaistemme rinnalla, vaikkapa vain sata vuotta?"

"Kun näkee monet vajonneet, kirkossakävijäin askelten kuluttamat hautakivet, omien muistomerkkiensä peitteeksi sortuneet kirkot, niin elämä kuoleman jälkeen voi näyttää vain toiselta elämältä, johon nyt astutaan kuvassa, päällekirjoituksessa, ja jossa viivytään kauemmin kuin varsinaisessa elettävässä elämässä. Mutta tämä kuva, tämä toinen olemassaolo sammuu sekin ennemmin tai myöhemmin. Muistomerkkeihin samoinkuin ihmisiinkin nähden puolustaa aika voitokkaasti oikeuksiansa."

KOLMAS LUKU.

On niin miellyttävää toimitella sellaista, mitä osaa vain puolittain, ettei kenenkään pitäisi soimata harrastelijaa, kun hän harjoittelee taidetta, jota ei milloinkaan opi, eikä moittia taiteilijaa, jos hän tuntee halua siirtyä oman taiteensa piiristä jollekin läheiselle alueelle.

Tällaiselta suvaitsevaiselta näkökannalta tarkastelemme arkkitehdin seinämaalaussuunnitelmia. Värit olivat valmiina, pinnat mitatut, alkupiirrokset suoritetut; hän oli luopunut kaikista keksintävaatielmista ja noudatteli ääriviivaiskuvioitansa: hänen ainoana huolenansa oli istuvien ja leijailevien hahmojen taitava sijoittaminen, pintojen aistikas koristaminen niiden avulla.

Telineet olivat paikoillansa, työ edistyi, ja kun jotakin silmiinpistävää jo oli olemassa, ei arkkitehdilla voinut olla mitään sitä vastaan, että Charlotta kävi Ottilian keralla hänen työmaallansa. Enkelien eloisat kasvot ja hulmuavat puvut sinisellä taivaanpohjalla ilahduttivat katsojaa, niiden hiljainen, hurskas olemus kehoitti mieltä keräytymään itseensä ja sai aikaan erittäin herkän vaikutuksen.

Naiset olivat nousseet arkkitehdin luo telineille, ja Ottilia tuskin huomasi, kuinka säntillisen keveästi ja mukavasti kaikki tapahtui, kun hänessä yht'äkkiä tuntui kehkiävän ilmi se, mitä hän oli aikaisemmin oppinut: hän tarttui väreihin ja siveltimeen ja maalasi saamansa ohjeen mukaan siististi ja taitavasti runsaslaskoksisen puvun.

Charlotta, joka mielellänsä näki Ottilian jollakin tavoin askartelevan ja itseänsä huvittavan, poistui heidän luotansa antautuakseen omiin ajatuksiinsa, pohtiakseen itseksensä mietteitä ja murheita, joita hän ei voinut kenellekään ilmaista.

Jos tavalliset ihmiset, joita jokapäiväisen elämän pulmat kiihdyttävät kiihkeän hätäilevään käyttäytymiseen, pakottavat meidät säälien hymyilemään, niin suhtaudumme sitävastoin kunnioittavasti sellaiseen mieleen, joka on vastaanottanut suuren kohtalon kylvön, jonka on odotettava tämän siemenensä kehkeytymistä saamatta ja voimatta kiirehtää siitä johtuvaa hyvää tai pahaa, onnea tai onnettomuutta.

Eduard oli jättänyt Charlottan hänen luoksensa yksinäisyyteen lähettämälle sananviejälle vastauksen, ystävällisen ja osaaottavan, mutta kuitenkin pikemmin tyynen ja vakavan kuin hellän ja tutunomaisen. Pian senjälkeen Eduard oli kadonnut, eikä hänen vaimonsa onnistunut saada hänestä mitään tietoja, ennenkuin sattumalta löysi hänen nimensä sanomalehdestä, missä se oli kiittäen mainittu niiden joukossa, jotka olivat kunnostautuneet eräässä merkittävässä sotatapahtumassa. Charlotta tiesi nyt, mille tielle Eduard oli lähtenyt, sai kuulla hänen pelastuneen suurista vaaroista, mutta oli samalla varma siitä, että hän tulisi etsimään vielä suurempia, ja voi liiankin hyvin arvata, että häntä tuskin kävi pidättäminen äärimmäisistä askelista. Charlotta kantoi näitä murheita alinomaa ajatuksissansa, ja miten hän niitä käsittelikin, mikään näkökanta ei voinut suoda hänelle lepoa.

Ottilia, joka ei aavistanut mitään tuosta kaikesta, oli sillävälin kovin kiintynyt uuteen työhön ja saanut varsin helposti Charlottalta luvan sen säännölliseen jatkamiseen. Nyt se edistyi nopeasti: sininen taivas oli pian kansoitettu arvokkailla asujaimilla. Jatkuvan harjoituksen nojalla Ottilia ja arkkitehti kykenivät maalaamaan viimeiset kuvat vapaammin; ne onnistuivat silminnähtävästi paremmin. Myöskin kasvoissa, joiden kuvaaminen oli yksin arkkitehdin asiana, ilmeni vähitellen eräs aivan erikoinen ominaisuus: ne alkoivat kaikki olla Ottilian näköisiä. Kauniin tytön kasvot vaikuttivat varmaan nuoreen mieheen, joka ei ollut ennakolta omaksunut kuvattavikseen mitään luonnon tai taiteen tarjoamia kasvojenpiirteitä, niin voimakkaasti, ettei häneltä sitten, silmän ja käden välimaalla, mitään hävinnyt, vaan molemmat vihdoin työskentelivät täysin sopusointuisesti. Miten hyvänsä: eräät viimeisistä kasvoista onnistuivat niin täydellisesti, että näytti siltä, kuin Ottilia itse olisi silmäillyt alas taivaan korkeuksista. Holvi oli nyt valmis; seinät oli päätetty jättää kuvioimatta ja peittää vain heleämmällä ruskealla värillä; hoikkien pylväiden ja veistettyjen koristeiden piti tummemmiksi maalattuina siitä erota. Mutta tällaisissa asioissa johtuu aina toinen seikka toisesta, ja niin päätettiin vielä maalata kukkia ja hedelmäkiehkuroita, joiden piti tavallansa liittää yhteen taivas ja maa. Nyt oli Ottilia aivan omalla alallansa. Puutarhat tarjosivat mitä kauneimpia esikuvia, ja vaikka seppeleet maalattiinkin sangen rehevät, saatiin ne kuitenkin valmiiksi lyhyemmässä ajassa kuin alkujaan suunniteltiin.

Kaikki näytti yhä vielä hoidottomalta ja valmistumattomalta. Telineet oli työnnetty sekaisin, lautoja heitelty ristiin rastiin; epätasaista permantoa rumensivat vielä monet väriläikät. Arkkitehti pyysi nyt naisia myöntämään hänelle aikaa viikon verran ja olemaan niin kauan kappelissa käymättä. Vihdoin, eräänä kauniina ehtoohetkenä, hän kehoitti heitä sinne lähtemään, mutta pyysi samalla saada olla heitä saattamatta ja jätti heidät kohta hyvästi.

Millaisen yllätyksen hän lieneekin meille suunnitellut, virkkoi Charlotta hänen poistuttuansa, ei minulla kumminkaan ole ollenkaan halua lähteä kappeliin. Ottanet sen yksin tehdäksesi ja kertonet minulle. Hän on varmaan saanut aikaan jotakin miellyttävää. Minä nautin siitä ensin sinun kuvailemanasi ja myöhemmin mielelläni todellisuudessa.

Ottilia, joka hyvin tiesi Charlottan monissa asioissa käyttäytyvän varovasti, karttavan kaikkia mielenliikutuksia ja varsinkin yllätyksiä, lähti kohta yksin matkaan katsahtaen tahtomattaan ympärillensä, keksiäkseen arkkitehdin, jota kumminkaan ei missään näkynyt, koska hän todennäköisesti oli piiloutunut. Ottilia astui kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Kirkko oli jo aikaisemmin saatu kuntoon, puhdistettu ja vihitty. Hän astui kappelin ovelle, jonka raskas, raudoitettu taakka keveästi aukeni, ja hän seisoi hämmästyksekseen tutussa suojassa, joka tarjosi odottamattoman näyn.

Ainoasta korkeasta ikkunasta virtasi sisään monivärinen valo: se näet oli somasti liitetty kokoon erivärisistä laseista. Koko suoja sai siten uuden sävyn ja herätteli omituista tunnelmaa. Holvien ja seimen kauneutta korosti siro permanto; se oli rakennettu erikoismuotoisista, kauniin mallin mukaan lasketuista ja valetun kipsipinnan toisiinsa yhdistämistä tiilikivistä, jotka arkkitehti oli salaa valmistuttanut, samoinkuin värilliset ruudutkin, voiden ne nyt lyhyessä ajassa liittää yhteen. Istuimistakin oli pidetty huolta. Kirkollisten muinaisesineiden joukosta oli löytynyt muutamia kauniilla puuleikkauksilla koristettuja kuorituoleja, jotka nyt seisoivat seinämällä varsin sirossa järjestyksessä.

Ottiliaa ilahduttivat tutut, hänelle tuntemattomana kokonaisuutena esiintyvät osat. Hän seisoi, asteli edestakaisin, katsoi ja katseli; vihdoin hän istuutui erääseen tuoliin, ja kun hän siinä silmäili ympärillensä, tuntui siltä, kuin hän olisi ollut eikä olisi ollut, kuin hän olisi tuntenut eikä olisi tuntenut, kuin kaikki tuo nähty, vieläpä hän itsekin olisi häipymässä olemattomiin. Vasta kun aurinko väistyi siihen saakka kirkkaasti valaistusta ikkunasta, Ottilia havahtui entisellensä ja riensi linnaan.

Hän ei salannut itseltänsä, että tämä yllätys oli sattunut sangen omituiseen aikaan: oli Eduardin syntymäpäivän edellinen ilta. Hän oli tosin toivonut voivansa viettää juhlaa aivan toisin: kuinkapa ei olisi kaiken pitänyt olla koristettuna sitä varten? Mutta nyt olikin syksyn runsas kukkassato poimimatta. Päivännoudot kohottivat yhä kasvojansa kohti aurinkoa, asterit tuijottelivat yhtä vaatimattomina eteensä, ja mitä niistä oli seppeleiksi sidottu, oli ollut mallina koristeltaessa suojaa, joka näytti soveltuvan ainoastaan yhteiseksi hautakammioksi, jos sen piti tulla jotenkin käytetyksi eikä jäädä pelkäksi taiteilijan päähänpistoksi.

Ottilian mieleen johtui pakostakin Eduardin hänelle järjestämä meluisa ja touhuinen syntymäpäiväjuhla, hänen mieleensä johtui uusi rakennus, jonka katon alla uskottiin monen ilon odottavan. Ilotulituskin säihkyi ja räiskyi jälleen hänen nähtävissään ja kuultavissaan; mitä yksinäisempi hän oli, sitä väkevämmin leimusi mielikuvitus, mutta sitä yksinäisemmäksi hän samalla tunsi itsensä. Hän ei nojannut enää Eduardin käsivarteen eikä voinut toivoa saavansa hänestä enää koskaan tukea.

Ottilian päiväkirjasta.

"Eräs nuoren taiteilijan huomautus minun on merkittävä muistiin: samoinkuin käsityöläisessä voi kuvaamataiteilijassakin mitä selvimmin havaita, että ihminen voi kaikkein vähimmin omaksua itsellensä sitä, mikä hänelle aivan erityisesti kuuluu. Hänen teoksensa karkaavat häneltä kuin linnut pesästä, jossa ovat syntyneet päivän valkeuteen.”

"Varsinkin rakennustaiteilijan kohtalo on tässä suhteessa merkillinen. Kuinka usein hän käyttelee koko nerokkuuttansa ja taitoansa luodakseen suojia, joista hänen itsensä on pysyteltävä poissa. Hänelle ovat velkaa komeutensa kuninkaan salit, joiden parasta vaikutusta hän ei pääse näkemään eikä nauttimaan. Temppeleissä hän piirtää rajan erottamaan itseänsä kaikkeinpyhimmästä: hän ei saa enää astua niille porrasaskelmille, jotka on rakentanut sydäntäkohottavan juhlallisiksi, kuten kultaseppä vain kaukaa palvoen katselee monstranssia, jonka lasitteen ja jalokivet hän on järjestänyt sijoillensa. Ojentaessaan rikkaalle hänen uuden palatsinsa avaimet rakentaja samalla luovuttaa hänelle kaiken mukavuuden ja hyvinvoinnin pääsemättä itse siitä mitenkään osalliseksi. Eikö taide siten välttämättä etäänny taiteilijasta, jos teos, kuin kapioinensa kotoa lähtevä lapsi, ei enää vaikuta takaisin isäänsä? Ja kuinka edullista olikaan taiteelle itsellensä, kun sen tehtävänä oli askarrella melkein yksinomaisesti julkisissa tehtävissä, sellaisissa, joiden tulos kuului kaikille, niinmuodoin taiteilijallekin!"

"Eräs vanhojen kansojen käsitys on vakava ja voi tuntua peloittavaltakin. Ne otaksuivat esivanhempiensa istuvan suurissa luolissa valtaistuimillaan, kehässä, ääneti vaihtaen ajatuksiansa. Jos uusi tulokas oli heistä kyllin arvokas, he nousivat seisomaan ja tervehtivät häntä päätänsä nyökähdyttäen. Eilen, kun istuin kappelissa ja näin tuolini ympärillä useita toisia, tuo ajatus tuntui minusta sangen miellyttävältä. Miksi et voi jäädä istumaan, mietin itsekseni, hiljaa ja itseesi keräytyneenä istumaan, kauan, kauan, kunnes vihdoin saapuvat ystävät, sinä nouset ja ystävällisesti nyökäten osoitat heille heidän sijansa. Värilliset ruudut muuttavat päivän vakaaksi hämäräksi, ja jonkun pitäisi lahjoittaa ikuinen lamppu, jotta yökään ei olisi ylen synkeä."

"Mitä tehnemmekin, aina ajattelemme itsemme näkeviksi. Minä uskon ihmisen uneksivan vain sen vuoksi, ettei lakkaisi näkemästä. Voisipa käydä niin, että sisäinen valo kerran kirpoaisi meistä ulos, niin ettemme mitään muuta valoa enää tarvitsisi."

"Vuosi soittaa viimeisiä säveliänsä. Tuuli kiitää yli sänkipellon löytämättä enää mitään liikutettavaa; vain noiden hoikkien puiden punamarjat näyttävät vielä tahtovan johdattaa mieleemme jotakin hilpeätä, samoinkuin puimamiehen varstan tasatahtiset iskut herättävät meissä sen ajatuksen, että sirpin leikkaamassa tähkässä piilee paljon ravitsevaa ja elävää."

NELJÄS LUKU.

Kuinka oudosti täytyikään sellaisten tapausten, tuon pakostakin mieleen tunkeutuneen katoavaisuuden ja kuolemantunnon jälkeen Ottiliaan vaikuttaa sen tiedon, jota häneltä ei käynyt kauemmin salaaminen, nimittäin että Eduard oli lähtenyt kokemaan vaihtelevaa sotaonnea. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään niistä seikoista, jotka hänellä oli syy ottaa huomioon. Onneksi ihminen kykenee tajuamaan onnettomuutta ainoastaan osittain; suurempi määrä hänet joko tuhoaa tai jättää välinpitämättömäksi. On olemassa tilanteita, joissa pelko ja toivo yhtyvät, kumoavat toisensa ja raukeavat hämäräksi tunteettomuudeksi. Kuinka voisimmekaan muuten tietää kaukana viipyvien rakkaimpiemme olevan alinomaisessa vaarassa ja siitä huolimatta yhä jatkaa tavanomaista elämäämme.

Tuntuipa senvuoksi siltä, kuin olisi jokin hyvä henki pitänyt Ottiliasta huolta tuomalla yht'äkkiä tähän hiljaisuuteen, johon hän yksimielisenä ja toimettomana tuntui vajoavan, hurjan sotalauman, joka asetti hänelle riittävästi ulkoapäin tulevia vaatimuksia ja pakotti hänet urkenemaan omasta itsestänsä samalla elähdyttäen hänen omia voimiansa.

Charlottan tytär, Luciana, oli tuskin ehtinyt siirtyä koulukodista suureen maailmaan, oli tuskin ehtinyt nähdä tätinsä talossa kirjavan seuran parveilevan ympärillänsä, kun hänen miellyttämishalunsa jo todellakin herätti mieltymystä ja eräs nuori, erittäin varakas mies tunsi kiivasta halua saada hänet omaksensa. Hänen melkoinen omaisuutensa oikeutti hänet aina vaatimaan omaksensa kaikkein parasta, ja häneltä ei näyttänyt puuttuvan mitään muuta kuin kaikin puolin moitteeton puoliso, jota maailma kadehtisi samoinkuin kaikkea muutakin.

Tämä perheasia se toistaiseksi kovin askarrutti Charlottaa; hän harkitsi sitä parhaansa mukaan ja omisti sille koko kirjeenvaihtonsa, mikäli sen tarkoituksena ei ollut lähempien tietojen saaminen Eduardista. Niinpä olikin Ottilia jäänyt viime aikoina entistä yksinäisemmäksi. Hän tosin tiesi Lucianan tulevan ja oli suorittanut talossa asian vaatimat valmistelut, mutta niin pian ei vierailun otaksuttu tapahtuvan. Tahdottiin vielä ennakolta kirjoittaa, sopia, tarkemmin määrätä, kun myrsky yht'äkkiä yllätti linnan ja Ottilian.

Vaunut toivat kamarineitejä ja palvelijoita, matkalaukkuja ja -kirstuja kantamuksittain; näytti jo siltä, kuin vierailisi talossa pari kolme herrasväkeä. Mutta nytpä vasta ilmestyivät vieraat itse: täti Lucianan ja muutamien hänen ystävättäriensä keralla ja sulhanen, hänkään ei yksinänsä. Eteinen oli täynnä nahkaisia matkakirstuja, laukkuja ja muita säiliöitä. Suurella vaivalla erotettiin monet lippaat ja kotelot toisistansa. Tavaroiden kuljettamisesta ja sijoittamisesta ei tahtonut tulla loppua. Sattui vielä rankkasade, joka aiheutti paljon hankaluutta. Ottilia suhtautui tähän rajuun hyörinään tyynen toimeliaasti, esiintyipä hänen iloinen taidokkuutensa kauneimmassa loistossaan: hän näet sijoitti ja järjesti kaikki lyhyessä ajassa. Kaikki olivat sijoitetut, kaikki omalla tavallansa mukavasti, ja uskoivat palveluksen olevan hyvän, koska ketään ei estetty palvelemasta itseänsä.

Erittäin vaivalloisen matkan jälkeen olisivat kaikki mielellään nauttineet hieman lepoa, sulhanen olisi mielellänsä lähestynyt anoppiansa saadakseen hänet vakuutetuksi rakkaudestansa ja hyvästä tahdostansa, mutta Luciana ei saanut rauhaa. Hänelle oli nyt vihdoin tarjoutunut onni saada nousta hevosen selkään. Sulhasella oli kauniita hevosia, ja nyt piti kohta lähteä ratsastamaan. Huonosta säästä ja tuulesta, sateesta ja myrskystä ei huolittu mitään; näytti siltä, kuin ihminen eläisi vain kastuakseen ja jälleen kuivaakseen. Jos Lucianan mieleen juolahti lähteä matkaan jalkaisin, ei hän välittänyt siitä, millaiset vaatteet hänellä sattuivat olemaan yllänsä ja millaiset jalkineet; hänen täytyi käydä näkemässä puistorakennelmia, joista oli paljon kuullut. Minne ratsain ei päästy, sinne juostiin. Pian oli Luciana nähnyt ja arvostellut kaikki. Hänen pikaisen olemuksensa vuoksi ei ollut helppo ryhtyä häntä vastustelemaan. Seura joutui siitä monella muotoa kärsimään, mutta eniten kamarineidit, joilla oli pesemistä ja silittämistä, ratkomista ja ompelemista loppumattomiin.

Saatuansa talon ja lähiseudun perinpohjin tutkituksi Luciana tunsi heti velvollisuudeksensa lähteä vierailemaan naapuristoon. Nopeasti ratsastaen ja ajaen venyi naapuristo verrattain avaraksi. Linnaan tulvi vastavierailuja, ja kaikkinaisten erehdysten välttämiseksi asetettiin pian määrätyt päivät.

Charlottan yrittäessä tädin ja sulhasen asiamiehen keralla järjestellä sisäisiä suhteita ja Ottilian käskyläisinensä pitäessä huolta siitä, ettei suurelta vierasjoukolta mitään puuttunut — oli pantava liikkeelle metsästäjiä ja puutarhureita, kalastajia ja kauppiaita — esiintyi Luciana aina kuin palava pyrstötähdensydän, jonka jäljessä viistää pitkä pyrstö. Tavalliset vierailukeskustelut tuntuivat hänestä piankin mauttomilta. Hän uhkasi vanhimpienkin henkilöiden rauhaa pelipöydän ääressä, mutta jokaisen vielä vähänkin liikkuvaisen — ja ketäpä ei hänen viehättävä tungettelevaisuutensa olisi saanut liikkeelle? — täytyi lähteä mukaan, ellei tanssimaan, niin ainakin vilkkaaseen pantti-, rangaistus- ja kiusantekoleikkiin. Ja vaikka tuo kaikki, samoinkuin myöhemmin tapahtuva panttien lunastaminen, tähtäsi häneen itseensä, ei toisaalta kukaan, varsinkaan ei kukaan mies, olipa hän mitä lajia tahansa, jäänyt aivan osattomaksi, onnistuipa hänen voittaa kerrassaan eräiden huomattavien vanhahkojen henkilöiden suosio utelemalla tietoonsa heidän niihin aikoihin sattuvat syntymäpäivänsä ja niitä erikoisesti viettämällä. Hänellä oli sitäpaitsi aivan erikoinen taito käyttäytyä niin, että jokainen luuli hänen kaikille jakautuvan suosionsa tulevan erikoisesti itsensä osaksi. Ilmenipä tämä heikkous kaikkein huomattavimmin seuran vanhimmassa miespuolisessa jäsenessä.

Jos hänen suunnitelmansa näytti olevan valloittaa miehet, jotka jotakin merkitsivät, joilla oli virka-arvo, mainetta, kunniaa tai jotakin muuta merkittävää, saattaa häpeään viisaus ja maltillisuus ja hankkia rajulle, omituiselle olemuksellensa arvelevaistenkin suosio, ei nuoriso silti joutunut vahinkoon: jokaisella oli oma osansa, oma päivänsä ja hetkensä, jona Luciana osasi viehättää ja vangita. Niinpä hän oli piankin iskenyt silmänsä arkkitehtiin, joka kuitenkin katseli varsin vilpittömästi pitkien tummien kiharainsa alta, seisoi suorana ja rauhallisena loitommalla, vastasi kaikkiin kysymyksiin lyhyesti ja älykkäästi, mutta ei näyttänyt haluavan ryhtyä sen enempiin tekemisiin, joten Luciana vihdoin puolittain hermostuneena, puolittain viekkaana päätti tehdä hänestä päivän sankarin ja siten liittää hänetkin ihailijoittensa sarjaan.

Luciana ei ollut suotta tuonut mukanansa paljon tavaraa. Paljon oli saapunut perille vielä hänen tultuansakin. Hän oli pitänyt huolta siitä, että voi vaihtaa pukuja mielin määrin. Jos häntä huvitti muuttaa vaatteita kolme-neljä kertaa päivässä vaihdellen siten aamun ja yön välimaalla tavallisia seurustelupukuja, niin ilmestyi hän sitäpaitsi kerran varsinaisessa naamiaispuvussa, talonpoikais- tai kalastajatyttönä, keijukaisena tai kukkasmyyjättärenä. Vaivautuipa hän pukeutumaan vanhaksi vaimoksikin saadakseen nuoret kasvonsa näyttämään sitä raikkaammilta, ja hänen onnistui tosiaankin sekoittaa todellinen ja kuviteltu siinä määrin, että toiset saattoivat luulla olevansa vedenneidon sukulaisia.

Pääasiallisesti hän kuitenkin käytti näitä valepukuja pantomiimisiin asenteihin ja tansseihin, joissa hän taitavasti esitti erilaisia luonneosia. Eräs hänen seurueeseensa kuuluva herrasmies oli harjoittautunut säestelemään hänen eleitänsä; lyhyen sopimuksen nojalla asia lähti aina hyvin sujumaan.

Eräänä päivänä, vilkkaitten tanssiaisten väliajalla, kun Lucianaa hänen oman salaisen toimenpiteensä mukaisesti kehoitettiin muka valmistautumatta esittämään jotakin sentapaista, hän näytti hämmästyneeltä ja antoi vastoin tavallisuutta pyytää kauan. Hän näytti epäröivän, luopui valintaoikeudestansa, pyysi improvisaattorin tapaan jotakin aihetta, kunnes tuo klaveeria soittava apumies, jonka kanssa hän lienee asiasta ennakolta sopinut, istuutui flyygelin ääreen, alkoi soittaa surumarssia ja kehoitti häntä esittämään Artemisia-tutkielman, jonka hän oli oivallisesti harjoitellut. Luciana suostui pyyntöön, poistui ja ilmestyi pian, surumarssin hellänmurheellisten sävelten soidessa, kuninkaallisen lesken hahmossa, hitain askelin, tuhkauurnaa kantaen. Hänen jäljessään kannettiin isoa mustaa taulua ja kultaiseen piirtimeen kiinnitettyä, kärkeväksi vuoltua liitukappaletta. Eräs hänen ihailijoistansa ja ajutanteistansa, jonka korvaan hän jotakin kuiskasi, astui kohta arkkitehdin luo kehoittaakseen, jopa tavallaan pakottaaksensakin häntä rakentajana piirtämään Mausoloksen hautaa, joten hänen ei suinkaan ollut toimittava pelkkänä statistina, vaan otettava vakaasti osaa näyttelemiseen. Vaikka näyttikin siltä, kuin arkkitehti olisi joutunut hämilleen — hän näet muodosti mustassa, tiukassa, muodinmukaisessa asussansa omituisen vastakohdan kaikille harsoille, ripsuille, lasihelmille, tupsuille ja kruunuille — malttoi hän kuitenkin kohta mielensä. Sitä omituisempi oli seuraava näytelmä: arkkitehti asettui ison taulun ääreen, jota pitelemässä oli pari paasia, ja piirsi harkiten ja huolellisesti hautakammion, joka tosin olisi soveltunut pikemmin longobardien kuin kaarialaisten kuninkaalle, mutta teki sen niin kaunissuhtaisen, sommittelultansa vakavan ja koristeiltansa henkevän, että se syntyessään herätti iloa ja valmistuttuaan ihailua.

Arkkitehti, joka kiinnitti koko tarkkaavaisuutensa käsilläolevaan tehtävään, oli koko tuona aikana tuskin ollenkaan kääntynyt kuningattaren puoleen. Kun hän vihdoin kumarsi ja antoi ymmärtää, että otaksui nyt suorittaneensa annetun tehtävän, ojensi Luciana häntä kohti vielä uurnaa ilmaisten haluavansa sen kuvatuksi hautakammion huipulle. Arkkitehti teki sen, joskin vastahakoisesti, koska se ei kunnolla sopinut hänen muuhun suunnitelmaansa. Luciana puolestaan vapautui kärsimättömyydestänsä; hänen aikomuksensa näet ei suinkaan ollut vaatia häneltä tunnontarkkaa piirustusta. Hänen tarkoitukseensa ja toiveisiinsa olisi kaiketi paremminkin soveltunut, jos arkkitehti olisi vain muutamin harvoin vedoin kevyesti luonnostellut jotakin hautakammion tapaista ja seurustellut muun ajan hänen kanssansa. Arkkitehdin menettely sai hänet niinmuodoin mitä suurimman neuvottomuuden valtoihin, sillä vaikka hän yrittikin mahdollisimman vaihtelevasti ilmaista tuskaansa, toimenpiteitänsä ja toivomuksiansa sekä mieltymystänsä vähitellen syntyvään rakennukseen, vieläpä muutaman kerran melkein väkivalloin käänsi arkkitehdin puoleensa, jotta heidän esiintymisensä vaikuttaisi jossakin määrin yhtenäiseltä, osoittautui hänen näyttelijäkumppaninsa kuitenkin liian jäykäksi, hänen täytyi liian usein turvautua uurnaan, painaa sitä poveansa vasten ja luoda katseensa taivaaseen; muistuttipa hän vihdoin, sellaisten tilanteiden pakostakin yhä korostuessa, pikemmin Efesoksen leskeä kuin Kaarian kuningatarta. Näytelmä venyi niinmuodoin pitkäksi; säestäjä, jonka kärsivällisyys yleensä oli aivan riittävä, ei enää tietänyt, mihin sävyyn hänen oli jatkettava. Hän kiitti Luojaansa, kun näki uurnan pyramidin huipulla, ja johtui tahtomattansa hupaisiin säveliin kuningattaren tahtoessa ilmaista rakentajalle kiitollisuuttansa. Kuvaelman varsinainen luonne tosin siten häiriytyi, mutta seuran mieliala kävi erittäin hilpeäksi, ja kaikki riensivät osoittamaan ihailuansa, Lucianalle hänen erinomaisen ilmehikkäästä esiintymisestänsä ja arkkitehdille hänen taiteellisesta ja sirosta piirroksestansa.

Varsinkin sulhanen keskusteli arkkitehdin kanssa. Pahoittelen kovin, sanoi hän, että piirroksenne on niin häviävä. Sallinette minun ainakin ottaa sen huoneeseeni ja keskustella sen johdosta kanssanne. — Jos asia teitä huvittaa, virkkoi arkkitehti, niin voin esittää teille huolellisesti suoritettuja sellaisten rakennusten ja muistomerkkien piirustuksia, joista tämä on vain satunnainen nopeasti kyhätty luonnos.

Lähellä seisova Ottilia astui heidän luoksensa. Toivottavasti näytätte herra paronille tilaisuuden sattuessa kokoelmanne, sanoi hän arkkitehdille, hän harrastaa taidetta ja muinaistutkimusta, ja minä toivon, että opitte lähemmin toisenne tuntemaan.

Luciana liiteli heidän luoksensa ja tiedusteli, mikä oli puheenaiheena.

Eräs tämän herran hallussa oleva taidekokoelma, jonka hän tilaisuuden tullen aikoo näyttää meille, vastasi paroni.

Tuokoon hän sen heti! huudahti Luciana. Tuottehan sen heti, eikö totta? lisäsi hän mairitellen ja tarttui ystävällisesti hänen molempiin käsiinsä.

Nyt ei liene sovelias hetki, vastasi arkkitehti.

Mitä! huudahti Luciana käskevästi. Ettekö tahdo totella kuningattarenne käskyä? — Sitten hän alkoi pyytää kiusoitellen.

Älkää olko itsepäinen, virkkoi Ottilia puoliääneen.

Arkkitehti poistui suoritettuaan kumarruksen, joka ei luvannut eikä kieltänyt.

Hän oli tuskin ehtinyt poistua, kun Luciana jo juoksi ympäri huonetta vainukoiran keralla. Voi, kuinka olenkaan onneton! huudahti hän, sattumalta äitiinsä törmätessään. Minä en ottanut apinaani mukaani; minua neuvottiin jättämään se tekemättä, mutta itse asiassa on vain palvelijaini mukavuudenhalu riistänyt minulta sen ilon. Mutta minäpä lähetän jonkun hänet hakemaan. Kunhan saisin nähdä edes hänen kuvansa, olisin jo tyytyväinen. Minä maalautan ihan varmasti hänen kuvansa, ja hänen ei pidä poistua minun viereltäni.

Kenties voin sinua lohduttaa, virkkoi Charlotta, kun käsken tuoda sinulle kirjastosta kokonaisen nidoksen mitä ihmeellisimpiä apinainkuvia.

Luciana huudahti ilosta, ja isokokoinen kirja tuotiin. Noiden ihmistenkaltaisten ja taiteilijan vielä inhimillistämien inhoittavien olentojen näkeminen sai Lucianan haltioihinsa. Erikoisen onnelliseksi hän tunsi itsensä havaitessaan jokaisen noista elukoista jonkun tutun henkilön näköiseksi.

Eikö tuo ole aivan kuin setä? huudahti hän säälimättä. Eräs oli kuin korukauppias M-, toinen kuin pastori S-, ja kolmas ilmetty se ja se. Itse asiassa, arveli hän, ovat apinat oikeita keikareita, ja käsittämätöntä on, miksi heidät suljetaan pois parhaasta seurapiiristä.

Luciana sanoi tuon kaikkein parhaassa seurapiirissä, mutta kukaan ei siitä pahastunut. Oli totuttu antamaan niin paljon anteeksi hänen viehättävyydellensä, että lopulta suvaittiin hänen pahimpia säädyttömyyksiänsäkin.

Sillävälin Ottilia keskusteli sulhasen kanssa. Hän toivoi arkkitehdin palaavan ja vapauttavan seuran tästä apinamaisuudesta näyttämällä vakavampia ja aistikkaampia kokoelmiansa. Otaksuen niin tapahtuvan oli hän jutellut asiasta paronin kanssa ja huomauttanut hänelle useita seikkoja. Mutta arkkitehtia ei kuulunut, ja kun hän sitten vihdoin palasi, niin hän hävisi seuraan tuomatta mitään mukanansa ja ikäänkuin ei olisi ollut mistään puhettakaan. Ottilia oli hetkisen — kuinka sanoisikaan? — harmistunut, pahoillansa, hämmästynyt; hän oli häntä kauniisti pyytänyt, olisi suonut hupaisen ja mielenmukaisen hetken sulhaselle, joka tosin rajattomasti rakasti Lucianaa, mutta näytti sentään kärsivän hänen käyttäytymisestänsä.

Apinain täytyi väistyä pienen aterian tieltä. Seuraleikit, vieläpä tanssitkin ja vihdoin iloton istuminen ja häipyneen huvin tavoittelu kesti tällä kertaa, kuten tavallisestikin, kauas sivu puolenyön. Luciana näet oli jo tottunut aamuisin pysyttelemään vuoteessaan ja iltaisin vuoteesta poissa.

Näihin aikoihin on Ottilian päiväkirjaan merkitty harvemmin tapahtumia ja sitävastoin useammin elämää koskevia ja elämästä johdettuja ydin- ja mietelauselmia. Koska useimmat niistä kumminkaan eivät voi olla hänen oman harkintansa tuloksia, on todennäköistä, että hänelle on jätetty käytettäväksi jokin vihko, josta hän on jäljentänyt miellyttäviä kohtia. Moni hänen itse keksimänsä, sävyltänsä hartaampi miete lienee punaisen langan nojalla tunnettavissa.

Ottilian päiväkirjasta.

"Me silmäilemme mielellämme tulevaisuuteen, koska haluamme hiljaisten toivelmiemme avulla kääntää hyväksemme sen häilyvän epämääräisyyden."

"Suuressa seurassa johdumme helposti ajattelemaan, että sattuman, joka tuo toistensa seuraan niin paljon ihmisiä, pitäisi kuljettaa luo meidän ystävämmekin."

"Elipä kuinka eristettynä tahansa, ennenkuin huomaakaan, on jo velallinen tai saarnamies."

"Jos kohtaamme jonkun meille kiitollisuudenvelassa olevan henkilön, niin asia johtuu kohta mieleemme. Kuinka usein voimmekaan tavata jonkun, jolle itse olemme kiitollisuudenvelassa, sitä ollenkaan ajattelematta."

"Ajatustensa ilmaiseminen on luontoa; ilmaistun omaksuminen sellaisena kuin se annetaan, on sivistystä."

"Kukaan ei puhuisi seuroissa paljoa, jos olisi tietoinen siitä, kuinka usein itse ymmärtää väärin toisia."

"Vieraat puheet muuttuvat toistettaessa niin kovin luultavasti vain sen vuoksi, etteivät toistajat ole niitä ymmärtäneet."

"Se, joka puhuu kauan yksin toisten kuullen ja kuulijoitansa mairittelematta, herättää vastenmielisyyttä."

"Jokainen lausuttu sana herättää vastakkaismieltä."

"Vastaväite ja mairittelu luovat kehnoa keskustelua."

"Miellyttävimmät seurat ovat ne, joissa jäsenten kesken vallitsee hilpeä toistensa kunnioitus."

"Mikään ei ilmaise ihmisten luonnetta paremmin kuin se, mitä he pitävät naurettavana."

"Naurettavuus johtuu siveellisestä vastakohdasta, joka vaarattomalla tavalla tasoitetaan aisteja varten."

"Aistillinen ihminen nauraa usein, vaikka ei ole mitään nauramisen aihetta. Mikä häntä kiihoittaneekin, hänen sisäinen oma hyvä olonsa tulee aina ilmi."

"Älykäs pitää melkein kaikkea naurettavana, järkevä tuskin mitään."

"Erästä iäkästä miestä moitittiin siitä, että hän yhä vielä tavoitteli nuoria naisia. Se on ainoa nuorentumiskeino, vastasi hän, ja nuorentuahan me tahdomme kaikin."

"Ihminen sallii puutoksiansa moitittavan, sallii itseänsä rangaistavan, sietää kärsivällisesti paljonkin niiden vuoksi, mutta käy kärsimättömäksi, jos häntä vaaditaan niistä luopumaan."

"Eräät puutteellisuudet ovat yksityisen olemassaololle välttämättömät. Meistä olisi epämieluista, jos vanhat ystävät luopuisivat joistakin omituisuuksistansa."

"Kun ihminen toimii vastoin tapojansa ja tottumuksiansa, niin sanotaan: hänen kuolemansa ei ole kaukana."

"Millaisia puutoksia saamme säilyttää, jopa viljelläkin itsessämme? Sellaisia, jotka pikemmin mairittelevat kuin loukkaavat toisia henkilöitä."

"Intohimot ovat joko puutoksia tai hyveitä, mutta korostettuja."

"Intohimomme ovat todellisia feeniks-lintuja. Vanhan palaessa poroksi kohoaa tuhkasta kohta uusi."

"Suuret intohimot ovat toivottomia sairauksia. Se, mikä voisi ne parantaa, tekeekin ne vasta oikein vaarallisiksi."

"Intohimo kiihtyy ja lievenee tunnustamalla. Missään ei keskitie kenties olisi toivottavampi kuin rakastamiimme henkilöihin kohdistuvassa luottamuksessa ja vaiteliaisuudessa."

VIIDES LUKU.

Niin kuohui Lucianan ympärillä seuraelämän pyörteessä alinomainen elämän huume. Hänen hovikuntansa lisääntyi päivä päivältä, osalta sen vuoksi, että hänen aiheuttamansa hyörinä veti useita puoleensa, osalta sen vuoksi, että hän tiesi miellyttävyytensä ja hyväntekeväisyytensä avulla kiinnittää toisia itseensä. Hän oli erinomaisen antelias; koska tädin ja sulhasen kiintymys oli yhdellä kertaa tuottanut hänelle paljon kaunista ja kallisarvoista, ei hän näyttänyt omistavan mitään omaa eikä tuntevan niiden esineiden arvoa, jotka olivat kasautuneet hänen ympärillensä. Niinpä hän ei epäröinyt hetkeäkään riisuessaan kalliin hartiahuivinsa ja antaessaan sen jollekin naishenkilölle, joka näytti toisiin verrattuna köyhästi puetulta, ja hän teki sen niin veitikkamaisen taitavasti, ettei kukaan voinut kieltäytyä lahjaa vastaanottamasta. Eräs hänen hovikuntansa jäsen kuljetti aina mukanansa kukkaroa, ja hänen tehtävänsä oli ottaa paikoissa, joissa käytiin, selkoa vanhimmista ja sairaimmista henkilöistä ja ainakin hetkellisesti lievittää heidän tilaansa. Siten Luciana saavutti koko paikkakunnalla erinomaista mainetta, joka kuitenkin toisinaan kävi hänelle epämukavaksikin, koska se houkutteli ylen paljon kiusallisia hädänalaisia hänen luoksensa.

Mikään ei kuitenkaan lisännyt hänen mainettansa siinä määrässä kuin hänen silmiinpistävän hyvä ja muuttumaton käytöksensä erästä nuorta miestä kohtaan, joka karttoi seuraelämää, koska hän, muuten kaunis ja hyvärakenteinen, oli taistelussa menettänyt oikean kätensä. Vaikka tämä silpoutuminen oli hänelle kunniaksi, aiheutti se hänessä kuitenkin sellaista masennusta, hänestä tuntui niin harmilliselta tutustuttaa jokainen uusi tuttava tähän onnettomuuteenkin, että hän mieluummin piiloutui, antautui lukuihin ja muihin opintoihin eikä kerta kaikkiansa tahtonut olla missään tekemisissä seurapiirien kanssa.

Luciana sai nuoren miehen tietoonsa. Hänen täytyi mukaan, ensin pieniin seuroihin, sitten suurempiin, vihdoin kaikkein suurimpiinkin. Luciana kohteli häntä viehättävämmin kuin ketään muuta ja osasi varsinkin tungettelevalla avuliaisuudellansa tehdä hänelle hänen puutoksensa arvokkaaksi. Hän näet koki sitä kaikin tavoin korvata: pöydässä piti nuoren miehen istua hänen vieressään, hän leikkasi hänen eteensä, joten hänen tarvitsi käytellä vain haarukkaa. Jos vanhemmat ja ylhäisemmät anastivat hänen kumppaninsa, ulotti hän tarkkaavaisuutensa yli koko pöydän, ja joutuisasti liikkuvien palvelijain täytyi korvata mitä etäisyys uhkasi häneltä ryöstää. Vihdoin Luciana kehoitti häntä kirjoittamaan vasemmalla kädellä; nuoren miehen piti osoittaa kaikki kokeensa hänelle, joten he, lähellä tai kaukana ollen, aina olivat tekemisissä toistensa kanssa. Nuori mies ei tietänyt, kuinka hänen oli käynyt, mutta tästä hetkestä alkoi hänelle tosiaankin uusi elämä.

Voisi kenties ajatella sellaisen käytöksen olleen sulhaselle epämieluisen, mutta asian laita olikin aivan toisin. Hän luki sellaisen vaivannäön morsiamensa erinomaiseksi ansioksi ja oli sitäkin levollisempi, kun tunsi hänen miltei liioitellut omituisuutensa, tiesi, kuinka hän osasi torjua luotansa kaikki, mikä näytti vähänkään kietovalta. Hän tahtoi käsitellä jokaista mielin määrin, kaikki olivat vaarassa joutua hänen vallattomuutensa ja kiusoittelunsa esineiksi, mutta kenelläkään ei ollut lupa rohjeta puolestansa tehdä samoin hänelle, kukaan ei saanut häneen koskea miten halusi, kukaan ei saanut vähimmässäkään määrässä vastata hänen vapaaseen käyttäytymiseensä. Niin hän piti toiset mitä ankarimmin säädyllisyyden rajoissa, joiden yli näytti itse joka hetki astuvan.

Olisi yleensä voinut otaksua hänen johtoaatteenansa olevan antautua yhtä suuressa määrässä kiitoksen kuin moitteen, kiintymyksen kuin vastenmielisyyden esineeksi. Jos hän näet yrittikin kaikin tavoin voittaa ihmisiä puolellensa, menetti hän toisaalta yleensä heidän suosionsa purevalla, ketään säästämättömällä kielellänsä. Niinpä oli aivan tavallista, että hän, palattuansa vierailulta naapurien luota tai käytyänsä koko seurueinensa linnoissa ja kartanoissa, missä hänet oli otettu ystävällisesti vastaan, mitä hillittömimmin ilmaisi taipuvansa käsittelemään kaikkia inhimillisiä olosuhteita ainoastaan naurettavalta puolelta. Milloin oli kysymyksessä kolme veljestä, jotka oli vanhuus tavoittanut heidän yhä kursastellessa, kuka astuisi ensimmäisenä avioliiton portista, milloin pieni nuori vaimo, jolla oli iso vanha mies, milloin taas pieni vikkelä mies ja kömpelö jättiläisnainen. Toisessa talossa kompastui joka askelella tenavaan, toinen ei hänen mielestänsä tahtonut täyttyä suurimmastakaan seurasta, kun ei ollut läsnä lapsia. Vanhain aviopuolisoiden piti antaa nopeasti haudata itsensä, jotta taas kerran joku talossa voisi nauraa, koska heille ei ollut suotu hätäperillisiä. Nuorten aviopuolisoiden piti lähteä matkoille, koska taloudenhoito ei heitä ollenkaan pukenut. Samoinkuin henkilöihin suhtautui hän esineihin, rakennuksiin kuten talous- ja pöytäkalustoihinkin. Varsinkin kaikki seinäkoristukset ärsyttivät häntä pilapuheisiin. Vanhimmasta kuvikkaasta seinämatosta uusimpaan paperitapettiin, kunnianarvoisimmasta perhekuvasta kevytmielisimpään uuteen vaskipiirrokseen asti täytyi kaiken joutua kärsimään; hänen ivalliset huomautuksensa ikäänkuin pureksivat kaikkea, niin että sopi ihmetellä, kuinka viiden peninkulman kehässä vielä oli jotakin olemassa.

Tähän kielteiseen harrastukseen kenties ei sisältynyt varsinaista ilkeyttä, itsekäs vallattomuus lienee yleensä ollut häntä siihen yllyttämässä, mutta hänen suhteessaan Ottiliaan oli syntynyt todellista katkeruutta. Luciana suhtautui halveksivasti kelpo tytön rauhalliseen ja lakkaamattomaan, kaikkien havaitsemaan ja kiittämään toimintaan, ja kun tuli puheeksi, kuinka ahkerasti Ottilia piti huolta puutarhoista ja kasvihuoneista, ilkkui hän koko asiaa näyttäen talvisajasta huolimatta kummastelevan, ettei ollut nähtävissä kukkia eikä hedelmiä, käskipä vielä siitä lähtien tuomaan ja tuhlaamaan huoneitten ja pöytien alinomaiseksi kaunisteeksi niin paljon vihantaa, niin paljon oksia ja mitä versovaa suinkin oli olemassa, että Ottilia ja puutarhuri suureksi mielipahaksensa näkivät tulevan vuoden ja kenties pitempienkin aikojen toiveiden tuhoutuvan.

Yhtä vähän hän salli Ottilian toimia rauhassa kotoisissa askareissa, jotka häntä miellyttivät. Ottilian piti lähteä mukaan huvi- ja rekiretkille, hänen oli lähdettävä naapuristossa pidettäviin tanssiaisiin, hän ei saanut pelätä pyryä, ei pakkasta eikä rajuja yöllisiä myrskyjä, koska monet muutkaan eivät niihin kuolleet. Hento tyttö kärsi siitä melkoisesti, ja Lucianalle ei koitunut mitään voittoa, sillä vaikka Ottilia kävikin varsin yksinkertaisesti puettuna, hän kuitenkin oli kaunein tai ainakin näytti miesten mielestä kauneimmalta. Vieno viehätys keräsi kaikki miehet hänen ympärillensä, olipa hän suurissa huoneissa ensimmäisellä tai viimeisellä sijalla; keskustelipa Lucianan sulhanenkin usein hänen kanssansa, sitäkin enemmän, kun hän eräässä suunnittelemassaan asiassa pyysi Ottilialta neuvoa ja myötävaikutusta.

Hän oli tullut lähemmin tuntemaan arkkitehdin, keskustellut hänen taidekokoelmansa johdosta hänen kanssaan erinäisistä historiallisista aiheista ja oppinut, varsinkin kappelia tarkastellessaan, pitämään arvossa hänen kykyjänsä. Paroni oli nuori, rikas; hän kokoili, hän aikoi rakennuttaa; hänen harrastelunsa oli eloisaa, hänen tietonsa heikot; hän uskoi löytäneensä arkkitehdista miehensä, jonka keralla voisi saavuttaa useitakin tarkoitusperiä yht'aikaa. Hän oli puhunut tästä aikeesta morsiamellensa, joka häntä senvuoksi kiitti ollen ehdotukseen erittäin tyytyväinen, kenties sentään pikemmin siitä syystä, että saisi riistetyksi nuoren miehen Ottilialta — hän näet oli ollut havaitsevinaan ensinmainitussa kiintymyksen tapaista — kuin aikoen käyttää hänen kykyjänsä omiin tarkoituksiinsa. Vaikka näet arkkitehti olikin esiintynyt sangen toimeliaana hänen valmistelematta järjestämissänsä juhlissa ja ollut erinäisissä tilaisuuksissa monella muotoa avullisena, Luciana kuitenkin uskoi yhä ymmärtävänsä asiat paremmin, ja koska hänen keksintönsä olivat yleensä aivan tavallisia, riitti niiden suorittamiseen kätevän kamaripalvelijan taito yhtä hyvin kuin kaikkein etevimmän taiteilijan. Korkeammalle alttaria, jolla uhrattiin, ja seppelöimistä, olipa sen esineenä kipsikuvan tai elävän ihmisen pää, hänen mielikuvituksensa ei päässyt kohoamaan, kun hän ajatteli valmistaa kohteliaisuudenosoituksen jollekulle henkilölle hänen syntymä- ja kunnianpäiväkseen. Sulhasen kysellessä arkkitehdin suhdetta talonväkeen Ottilia voi antaa mitä parhaita tietoja. Hän tiesi Charlottan jo aikaisemmin haeskelleen hänelle paikkaa. Ellei vierasseurue olisi saapunut, olisi nuori mies poistunut talosta kohta kappelin valmistuttua, koska kaikkien rakennustöiden piti keskeytyä talven ajaksi, ja senvuoksi oli erittäin suotavaa, jos jokin uusi suosija voi jälleen käyttää hyödyksensä tätä kyvykästä taiteilijaa.

Ottilian persoonallinen suhde arkkitehtiin oli aivan puhdas ja vilpitön. Miellyttävänä ja toimeliaana oli nuori mies läsnäolollansa ilahduttanut häntä ikäänkuin vanhempi veli. Neidon tunteet pysyivät veriheimolaisuuden rauhallisessa ja intohimottomassa pintakerrostumassa, sillä hänen sydämessänsä ei ollut enää sijaa: sen täytti ahdinkoon asti Eduardiin kohdistuva rakkaus, ja yksin jumaluus, joka läpäisee kaiken, voi hänen ohellansa omistaa tämän sydämen.

Mutta mitä enemmän talvi syveni, mitä koleampi oli sää, mitä vaikeammin kuljettavat olivat tiet, sitä viehättävämmältä tuntui viettää lyheneviä päiviä hyvässä seurassa. Lyhyiden luodeaikojen jälkeen kuohui vieraiden tulva tavan takaa yli talon. Tuli upseereita etäisistä linnueista, sivistyneitä, joilla oli siellä oleskelustansa suurta hyötyä, ja muokkaamattomampia, jotka kävivät seurapiirille hankaliksi. Siviilisäädystäkään ei ollut puutetta, ja eräänä päivänä saapuivat yhdessä kreivi ja paronitar ihan odottamatta.

Heidän läsnäolonsa se vasta näytti kehittelevän todellista hovielämää. Hienot säätyläismiehet ympäröivät kreiviä, ja naiset sallivat oikeutta tapahtuvan paronittarelle. Ei ihmetelty kovinkaan kauan, miten he molemmat nyt esiintyivät yhdessä ja hilpeinä, sillä saatiin kuulla kreivin puolison kuolleen ja uuden avioliiton tulevan solmittavaksi niin pian kuin säädyllisyys sen vain sallisi. Ottilia muisti heidän ensimmäisen käyntinsä ja jokaisen avioliitosta ja sen purkautumisesta, yhteenliittymisestä ja eroamisesta, toivosta, odotuksesta, kaipauksesta ja kieltäymyksestä lausutun sanan. Molemmat henkilöt, joilla ei silloin vielä ollut mitään toiveita, seisoivat nyt hänen edessänsä, toivomansa onnen lähimmässä läheisyydessä. Ottilia ei voinut olla haikeasti huokaamatta.

Saatuansa kuulla kreivin harrastavan musiikkia Luciana kohta piti huolta konsertin toimeenpanosta. Hän tahtoi itse esittää lauluja kitarrin säestyksellä. Niin tapahtuikin. Hän käsitteli soitinta verrattain taitavasti ja hänen äänensä oli miellyttävä, mutta sanoista kuuli ja ymmärsi niin vähän kuin yleensäkin saksalaisen kaunottaren kitarrilauluista. Jokainen kuitenkin vakuutti hänen laulaneen erittäin ilmehikkäästi, ja hän voi olla tyytyväinen äänekkäisiin suosionosoituksiin. Eräs omituinen onnettomuus tässä tilaisuudessa sentään sattui. Seurassa oli eräs runoilija, jonka hän tahtoi erikoisesti saattaa kiitolliseksi, koska toivoi saavansa häneltä joitakin lauluja omistuksineen. Senvuoksi hän oli tänä iltana esittänyt enimmälti hänen laulujansa. Runoilija oli, kuten kaikki muutkin, hänelle kohtelias, mutta hän oli odottanut jotakin enempää. Hän viittaili joitakin kertoja asiaan, mutta ei saanut kuulla mitään, kunnes vihdoin lähetti erään hovilaisistansa hänen luoksensa tiedustelemaan, eikö hän ollut ihastunut kuullessaan oivallisia runojansa niin etevästi laulettavan.

Minun runojani? kysyi puhuteltu hämmästyneenä. Anteeksi, hyvä herra, lisäsi hän sitten, minä kuulin vain vokaaleja enkä niitäkään kaikkia. Joka tapauksessa on velvollisuuteni kiittää niin rakastettavasta aikomuksesta.

Hovilainen vaikeni ja salasi asian. Toinen koki päästä asiasta lausumalla muutamia kilahtavia kohteliaisuuksia. Luciana ilmaisi sangen selvästi haluavansa saada joitakin erikoisesti häntä varten sepitettyjä säkeitä. Ellei olisi ollut liian epäkohteliasta, olisi hän voinut ojentaa anojalle aakkoset, joista sopi itse kuvitella itsellensä millainen ylistysruno tahansa johonkin olemassaolevaan sävelmään. Tapahtuma johti kuitenkin loukkautumiseen. Vähän ajan kuluttua hän sai kuulla, että runoilija oli vielä samana iltana sepittänyt erääseen Ottilian mielisävelmään mitä sievimmät säkeet, jotka olivat enemmän kuin kohteliaat.

Luciana, joka hänenlaistensa henkilöiden tavalla tahtoi sekoittaa toisiinsa edulliset ja vahingolliset asiat, tahtoi nyt koetella onneansa lausujana. Hänen muistinsa oli hyvä, mutta esitys, vilpittömästi puhuen, hengetöntä ja kiivasta olematta tunnekylläistä. Hän lausui balladeja, kertomuksia ja mitä muuta lausunta-ohjelmiin tavallisesti kuuluu. Hän oli omaksunut ikävän tavan säestellä esittämäänsä elein, joten se, mikä oikeastaan on eepillistä ja lyyrillistä, epämiellyttävällä tavalla sekaantui draamallisuuteen, siihen elimellisesti liittymättä.

Kreivi, älykäs mies, joka varsin pian oppi tuntemaan seuran, sen kiintymykset, intohimot ja huvitukset, sai Lucianan, onneksi tai onnettomuudeksi, ryhtymään erääseen esityslajiin, joka erittäin hyvin sopi hänen olemukseensa.

Minä näen täällä, virkkoi kreivi, niin paljon kaunisrakenteisia henkilöitä, jotka epäilemättä osaavat jäljitellä maalauksellisia liikkeitä ja asentoja. Eivätkö he liene vielä yrittäneet esittää tunnettuja maalauksia? Jos sellainen mukaelma vaatiikin vaivalloista järjestelyä, aiheuttaa se toisaalta uskomatonta viehätystäkin.

Luciana havaitsi kohta olevansa tässä aivan omalla alallansa. Hänen kaunis vartalonsa, täyteläiset muotonsa, säännölliset ja siitä huolimatta huomattavat kasvonsa, hänen vaaleanruskeat hiuspalmikkonsa ja sorea kaulansa, kaikki tuo oli jo sinänsä kuin maalausta varten luotu. Jos hän vielä olisi tietänyt, kuinka paljoa kauniimmalta hän näytti liikkumatta seistessään kuin liikkuessaan, kun näet viimeksimainitussa tapauksessa sattui monesti ilmenemään jotakin häiritsevää, epäsiroa, niin hän olisi antautunut vieläkin innokkaammin tätä luonnollista kuvaamataidetta harjoittamaan.

Nyt etsittiin kuuluisain maalausten vaskipiirrosjäljennöksiä; ensiksi valittiin van Dyckin Belisarius. Erään kookkaan ja hyvärakenteisen ikämiehen piti esittää istuvaa sokeata sotapäällikköä ja arkkitehdin hänen edessänsä osaaottavaisen murheellisena seisovaa soturia, jonka näköinen hän tosiaan jossakin määrin oli. Luciana oli, puolittain vaatimattomasti, valinnut esitettäväksensä taustalla olevan nuoren naisen, joka laskee kukkarosta kämmenelle runsaita almuja, vanhan eukon näyttäessä häntä varoittelevan ja huomauttavan hänen tekevän liikoja. Eräs toinen todella almuja ojentava naishenkilö ei hänkään ollut unohtunut.

Näiden ja muiden kuvien sommittelussa askarreltiin erittäin vakavasti. Kreivi antoi arkkitehdille eräitä järjestelyä koskevia ohjeita, ja viimeksimainittu rakensi kohta näyttämön pitäen huolta tarpeellisesta valaistuksesta. Oli jo syvennytty puuhaan sangen pitkälle, kun vasta havaittiin, että sellainen yritys vaati melkoisia kustannuksia ja että maaseudulla talvisaikaan puuttui moniakin tarpeita. Jottei asia mitenkään tyrehtyisi, antoi Luciana leikkoa rikki melkein koko vaatevarastonsa toimittaakseen kaikki ne puvut, jotka taiteilijat tosin varsin mielivaltaisesti olivat hankittaviksi määränneet.

Ilta tuli, kuvaelma esitettiin suuren seuran nähden ja saavutti yleistä suosiota. Vaikuttava musiikki jännitti odotusta. Ensimmäisenä kuvaelmana oli mainittu Belisarius. Osien esittäjät olivat niin sopivat, värit niin onnellisesti jaetut, valaistus niin taiteellinen, että tosiaankin luuli joutuneensa toisiin maailmoihin; todellisuuden läsnäolevaisuus pelkän näköilmiön asemesta vain sai aikaan jonkinlaista arkuuden tuntoa.

Esirippu laskeutui ja nousi jälleen useita kertoja katsojien vaatimuksesta. Välisoitto huvitti sitten yleisöä, jota tahdottiin hämmästyttää ylevämmänlaisella kuvalla. Se oli Poussinin tunnettu maalaus: Ahasverus ja Ester. Tällä kertaa Luciana oli pitänyt paremmin varansa. Hän esiintyi hervahtaneena kuningattarena koko viehkeydessänsä ja oli, viisaasti kylläkin, valinnut itseänsä tukemaan pelkkiä sieviä, kaunisrakenteisia tyttöjä, joista ei kuitenkaan yksikään missään suhteessa vetänyt hänelle vertoja. Ottilia oli suljettu pois tästä samoinkuin muistakin kuvaelmista. Kultaiselle valtaistuimelle, Zeuksen kaltaista kuningasta esittämään, oli valittu seuran kookkain ja kaunein mies, joten tämä kuvaelma tosiaankin oli verrattoman täydellinen.

Kolmanneksi oli valittu niin sanottu Isällinen varoitus, Terborchin teos. Kukapa ei tuntisi Willen tästä maalauksesta tekemää oivallista vaskipiirrosta? Siinä on istumassa jalo, ritarillinen isä, joka näyttää vakavasti vetoavan edessänsä seisovan tyttärensä omaantuntoon. Tytär, ihana olento, runsaslaskoksisen atlaspuvun verhoama, tosin nähdään vain takaapäin, mutta koko hänen olemuksensa tuntuu osoittavan, että hän malttaa mieltänsä. Isän ilmeestä ja eleestä voi kumminkin havaita, ettei nuhde ole ankara eikä nöyryyttävä; äiti puolestaan näyttää salaavan pientä neuvottomuutta silmäilemällä viinilasiin, jota on parhaillaan tyhjentämässä.

Tässä tilaisuudessa Lucianan nyt piti esiintyä täydessä loistossansa. Hänen palmikkonsa, päänsä muoto, kaulansa ja niskansa olivat sanomattoman kauniit, ja vartalo, jonka muodinmukaiset antikisoivat naisten vaatteet peittävät melkein näkymättömiin, erittäin siro, solakka ja kevyt, esiintyen siten vanhemmassa puvussa erittäin edullisena. Arkkitehti oli pitänyt huolta valkoisen silkin runsaiden laskosten mitä taiteellisimmasta ja luontevimmasta järjestämisestä, joten tämä elävä jäljennös kieltämättä oli alkuteosta paljon etevämpi ja herätti yleistä ihastusta. Uusintavaatimukset eivät tahtoneet ottaa loppuaksensa, ja aivan luonnollinen halu saada nähdä tuo kaunis olento, jota oli selkäpuolelta kyllikseen katseltu, myöskin kasvoista kasvoihin, kiihtyi siinä määrin, että eräs kärsimätön veitikka huusi ääneen ja kaikkien mieliksi ne sanat, jotka toisinaan kirjoitetaan sivun alareunaan: tournez s'il vous plait. Esittäjät kuitenkin tiesivät niin hyvin, mikä oli heille edullista, ja olivat niin selvillä näiden taideteosten olemuksesta, etteivät noudattaneet yleistä kehoitusta. Tytär, joka näytti olevan häpeissään, jäi rauhallisena seisomaan osoittamatta katsojille kasvojensa ilmettä, isä istui yhä varoittavassa asennossansa, ja äiti syventyi yhä nenin ja silmin läpikuultavaan lasiin, josta viini ei vähentynyt, vaikka hän näytti juovan. — Mitäpä olisikaan vielä paljoa sanottavaa niistä pienistä jälkikuvaelmista, joiden aiheiksi oli valittu alankomaisia ravintola- ja markkinakohtauksia?

Kreivi ja paronitar matkustivat pois luvaten palata läheisen liittonsa ensimmäisinä onnellisina viikkoina, ja Charlotta toivoi nyt, kahden vaivalloisesti kestetyn kuukauden jälkeen, pääsevänsä eroon muistakin vieraistansa. Hän oli varma siitä, että tytär tulisi onnelliseksi, kunhan morsiusajan ja nuoruuden ensi huume ehtisi talttua, sillä sulhanen piti itseänsä maailman onnellisimpana ihmisenä. Varakasta ja luonnonlaadultansa maltillista miestä näytti ihmeellisesti imartelevan se seikka, että hän yksin sai omistaa naisen, jonka täytyi miellyttää kaikkia ihmisiä. Hän taipui aivan omituiseen tapaan suhteistamaan kaikki morsiameensa ja vasta hänen välityksellään itseensä, vieläpä siinä määrin, että hänestä tuntui epämieluisalta, ellei uusi tulija kohta kiinnittänyt Lucianaan koko huomiotansa ja pyrkinyt hänen, paronin, kanssa lähempään tuttavuuteen, kuten varsinkin vanhemmat henkilöt hänen hyvien ominaisuuksiensa vuoksi useasti tekivät, erikoisesti Lucianasta välittämättä. Mitä arkkitehtiin tulee, saatiin asia piankin järjestykseen. Uudelta vuodelta piti hänen lähteä paronin mukaan ja viettää hänen kerallansa karnevaaliaika kaupungissa, missä Luciana toivoi kauniisti järjestettyjen kuvaelmien uusinnasta ja tuhansista muista asioista mitä suurinta nautintoa, varsinkin kun täti ja sulhanen näyttivät pitävän vähäpätöisenä jokaista hänen huvinsa vaatimaa kustannusta.

Nyt piti erottaman, mutta se ei voinut tapahtua jokapäiväiseen kuosiin. Pilailtiin kerran verrattain äänekkäästi, että Charlottan talvivarat olivat nyt piankin loppuun kulutetut, kun se, tosin sangen rikas kelpo mies, joka oli esittänyt Belisariusta ja nyt jo kauan esiintynyt Lucianan hurmaantuneena ihailijana, harkitsemattansa huudahti: Otetaanpa siis käytäntöön puolalainen järjestys! Tulkaa te nyt kuluttamaan loppuun mitä minulla on, ja niin tulkoon kunkin vuoro aikanansa. Sanottu ja tehty: Luciana suostui. Seuraavana päivänä säälittiin matkatavarat kokoon ja parvi lensi toiseen kartanoon. Sielläkin oli riittävästi tilaa, mutta puuttui mukavuutta ja hyvää järjestystä. Siitä koitui paljon sopimattomuutta, mikä vasta teki Lucianan oikein onnelliseksi. Elämä kävi yhä hurjemmaksi. Pantiin toimeen ajojahteja syvissä lumikinoksissa ja mitä muuta hankalaa suinkin vain keksittiin. Naiset eivät saaneet jäädä pois enempää kuin miehetkään, ja niin siirryttiin, ajaen ja ratsastaen, meluavina rekiseurueina, kartanosta toiseen, kunnes vihdoin lähestyttiin pääkaupunkia. Kertomukset siitä, miten hovissa ja kaupungissa huviteltiin, suuntasivat sitten mielikuvituksen uusille urille ja vetivät Lucianan seurueinensa — täti oli lähtenyt jo aikaisemmin — vastustamattomasti uuteen elämänpiiriin.

Ottilian päiväkirjasta.

"Suuressa maailmassa pidetään jokaista sinä, minä hän esiintyy; mutta täytyy tosiaan esiintyä jonakin. Hankalasti käsiteltäviä siedetään mieluummin kuin mitättömiä."

"Yhteiskunnan voi pakottaa hyväksymään mitä tahansa, mutta ei sellaista, mistä seuraa jotakin."

"Me emme opi tuntemaan ihmisiä, kun he tulevat meidän luoksemme; meidän täytyy lähteä heidän luoksensa nähdäksemme kuinka heidän on laita."

"Minä pidän melkein luonnollisena, että keksimme vierailijoissa monenlaista moitittavaa, että kohta heidän poistuttuansa arvostelemme heitä jokseenkin säälimättömästi; meillä näet on niin sanoaksemme oikeus mitata heitä omalla mittapuullamme. Ymmärtäväiset ja oikeamielisetkään ihmiset tuskin pidättyvät sellaisissa tapauksissa terävästä arvostelusta."

"Sitävastoin: kun on käynyt toisten luona ja nähnyt heidät omine ympäristöinensä, tottumuksinensa, välttämättömissä olotiloissa, nähnyt, kuinka he vaikuttavat tai mukautuvat, niin tarvitaan jo ymmärtämättömyyttä ja pahaa tahtoa, jos haluaa pitää naurettavana sellaista, minkä täytyisi näyttää meistä kunnioitettavalta useassakin merkityksessä."

"Sen nojalla, mitä me nimitämme käytökseksi ja hyviksi tavoiksi, on saavutettava se, mikä muuten on saavutettavissa vain väkivaltaa käyttäen tai ei edes sitenkään."

"Seurustelu naisten kanssa on hyvien tapojen oikea olopiiri."

"Kuinka voi ihmisen luonne, hänen omituisuutensa säilyä elämäntaidon ohella? — Elämäntaidon pitäisi sitäkin enemmän korostaa kunkin ominaista laatua. Jokainen tavoittelee merkittävää, joka kuitenkaan ei saa olla hankalaa."

"Edullisimmassa asemassa on elämässä yleensä samoinkuin seurapiireissäkin, sivistynyt sotilas.”

"Karkeat sotamiehet eivät ainakaan petä luonnettansa, ja koska väkevyyden takana useimmiten sentään piilee hyväluontoisuutta, ovat hekin hätätilassa siedettäviä."

"Ei ole kiusallisempaa olentoa kuin siviilisäätyyn kuuluva kömpelö henkilö. Häneltä sopisi vaatia hienoutta, koska hänen ei tarvitse askarrella missään karkeissa asioissa."

"Kun elämme ihmisten joukossa, jotka herkästi vaistoavat mikä on soveliasta, mikä ei, niin pelkäämme heidän puolestansa, jos sattuu jotakin sopimatonta. Niinpä on tunteeni aina Charlottan myötä, kun joku keinuttaa tuolia, koska hän ei voi sitä mitenkään sietää."

"Kukaan ei astuisi silmälasit nenällä tuttavalliseen suojaan, jos tietäisi, että meistä naisista heti katoaa halu häntä katsella ja hänen kanssansa keskustella."

"Tutunomaisuus, joka anastaa kunnioituksen sijan, on aina naurettava. Kukaan ei laskisi hattua kädestänsä tuskin ehdittyään lausua tervehdyksensä, jos tietäisi, kuinka koomilliselta se näyttää."

"Ei ole mitään ulkonaista kohteliaisuuden merkkiä vailla syvää siveellistä pohjaa. Oikea kasvatus olisi se, joka samalla kertaa antaisi sekä tuon merkin että sen pohjan."

"Käyttäytyminen on kuvastin, jossa jokainen näkee oman kuvansa."

"On olemassa sydämen kohteliaisuutta; se on rakkauden sukua. Siitä johtuu ulkonaisen käyttäytymisen miellyttävä kohteliaisuus."

"Vapaaehtoinen riippuvaisuus on kaunein olotila, ja kuinkapa se olisi mahdollinen ilman rakkautta."

"Me emme ole milloinkaan toiveistamme etäämmällä kuin kuvitellessamme omistavamme mitä toivoelemme."

"Ehdottomin orja on se, joka pitää itseänsä vapaana olematta vapaa."

"Tarvitsee vain julistaa itsensä vapaaksi, niin tuntee heti olevansa riippuvainen. Jos uskaltaa tunnustautua riippuvaiseksi, niin tuntee olevansa vapaa."

"Jonkun toisen henkilön suurta etevämmyyttä vastaan ei ole muuta pelastuskeinoa kuin rakkaus."

"Kamalassa asemassa on oivallinen mies, josta tuhmat kerskailevat."

"Sanotaan, ettei kamaripalvelijalle ole olemassa sankaria. Syynä on yksinomaan se, että sankarin voi tunnustaa vain toinen sankari. Mutta kamaripalvelija kyennee arvostamaan kaltaisiansa."

"Keskinkertaisuuden paras lohdutus on se, ettei nero ole kuolematon."

"Suurimpia ihmisiä yhdistää heidän vuosisataansa aina jokin heikkous."

"Ihmisiä pidetään yleensä vaarallisempina kuin he ovat."

"Mielettömät ja viisaat henkilöt ovat yhtä vaarattomat. Puolihupsut ja puoliviisaat ne ovat vaarallisimmat."

"Maailmaa voi väistää parhaiten taiteen avulla ja taiteen avulla siihen voi parhaiten liittyä."

"Korkeimman onnen ja ankarimman hädänkin hetkinä me tarvitsemme taiteilijaa."

"Taiteen esineenä on se, mikä on vaikeata ja hyvää."

"Vaikean kepeä käsitteleminen tekee mahdottoman havaittavaksemme."

"Vaikeudet kasvavat, mitä lähemmäksi päämäärää pääsemme."

"Kylväminen ei ole niin vaivalloista kuin niittäminen."

KUUDES LUKU.

Se suuri levottomuus, joka Charlottalle tästä vierailusta koitui, tuli hyvitetyksi sikäli, että hän oppi täydellisesti tuntemaan tyttärensä. Tällöin oli hänelle suureksi avuksi hänen maailmantuntemuksensa. Sellainen omituinen luonne ei sattunut ensimmäistä kertaa hänen tiellensä, joskaan hän ei vielä koskaan ollut sitä tavannut näin pitkälle kehittyneessä muodossa. Kokemus oli kuitenkin hänelle opettanut, että sellaiset henkilöt elämän, monenlaisten tapahtumien, kotoisten olosuhteiden kasvattamina voivat saavuttaa erittäin miellyttävän kypsyyden itsekkyyden vähentyessä ja hajanaisen toiminnan omaksuessa varman suunnan. Charlotta tyytyi äitinä ilmiöön, joka saattoi olla toisille epämieluinen, koska on varsin soveliasta, että vanhemmat yhä toivovat, vieraiden vain halutessa nauttia tai ainakin välttää rasitusta.

Tyttären lähdön jälkeen Charlottaa kuitenkin kohtasi omituinen ja odottamaton ikävyys: Luciana näet oli jättänyt jälkeensä huonot maininnat, ei niinkään käytöksensä moitittavuuden vuoksi kuin sen nojalla, mitä siinä olisi voinut pitää kiitettävänä. Luciana näytti omaksuneen periaatteeksensa olla iloinen iloitsevaisten ja murheellinen murheellisten keralla, vieläpä — ristiriidan henkeä oikein harjoittaaksensa — tehdä toisinaan iloiset alakuloisiksi ja murheelliset hilpeiksi. Kaikissa perheissä, joissa kävi, hän tiedusteli sairaita ja heikkoja, jotka eivät kyenneet ottamaan osaa seuraelämään. Hän kävi heitä tervehtimässä heidän huoneissansa, esiintyi lääkärinä ja pakotti kaikkia ottamaan alinomaa mukanansa kuljettamastaan matka-apteekista voimallisia lääkkeitä. Kuten arvata saattaa, tepsi parannuskeino tai oli tepsimättä, kuinka kulloinkin sattui.

Tätä hyväntekeväisyyden lajia harjoittaessaan hän oli kerrassaan säälimätön eikä sietänyt minkäänlaista vastustusta, koska oli varmasti vakuutettu siitä, että toimi mitä parhaiten. Mutta eräs hänen kokeensa epäonnistui psyykilliseltä puoleltansa, ja se juuri aiheutti Charlottalle paljon vaivaa, koska siitä oli seurauksia ja se tuli yleiseksi puheenaiheeksi. Hän kuuli asiasta vasta Lucianan lähdettyä; Ottilian, joka oli ollut retkellä mukana, täytyi tehdä hänelle siitä yksityiskohtaisesti tiliä.

Erään arvossapidetyn perheen tytär oli onnettomuudeksensa aiheuttanut nuoremman sisarensa kuoleman eikä ollut päässyt sen koommin entisellensä rauhoittumaan. Hän eleli huoneessansa askarrellen omissa hiljaisissa puuhissaan ja sieti omaistensakin näkemistä vain heidän tullessaan yksitellen; useampien koolla ollessa hän kohta epäili, että henkilöt pohtivat keskenänsä hänen tilaansa. Kunkin yksityisen kanssa hän saattoi jutella järkevästi tuntikausia.

Luciana oli saanut asian tietoonsa ja oli kaikessa hiljaisuudessa päättänyt talossa käydessään tehdä tavallansa ihmeen ja palauttaa nuoren naisen seuraelämään. Hän menetteli tällöin tavallista varovaisemmin, osasi päästä puhuttelemaan sairasmielistä kahden kesken ja, mikäli voitiin huomata, saavuttaa soitannon avulla hänen luottamuksensa. Mutta lopulta hän erehtyi: koska näet tahtoi herättää huomiota, hän toi kauniin kalpean neidon, jonka otaksui riittävästi valmistelleensa, yht'äkkiä eräänä iltana kirjavaan, loistavaan seuraan. Kenties olisi tämäkin vielä onnistunut, ellei seura itse, uteliaisuudesta ja arkuudesta, olisi käyttäytynyt taitamattomasti, kokoontunut sairaan ympärille, vetäytynyt jälleen loitommalle, hämmentänyt ja kiihdyttänyt häntä kuiskuttelemalla keskenänsä. Herkkätuntoinen neito ei tuota sietänyt. Hän pakeni pois kauheasti huutaen, ikäänkuin olisi säikähtänyt jotakin huoneeseen tunkevaa hirviötä. Pelästyneenä seura hajaantui eri tahoille. Ottilia oli niiden joukossa, jotka saattelivat tainnoksiin vaipuneen neidon hänen huoneeseensa.

Sill'aikaa oli Luciana pitänyt tapansa mukaan ankaran nuhdesaarnan ollenkaan ajattelematta, että oli itse yksin syyllinen, ja sallimatta tämän enempää kuin minkään muunkaan epäonnistumisen pidättää itseänsä jatkamasta toimenpiteitänsä.

Sairaan tila oli siitä lähtien käynyt arveluttavaksi, olipa tauti äitynyt siinä määrin, etteivät vanhemmat voineet pitää lapsi raukkaa kotona, vaan jättivät hänet julkiseen laitokseen hoidettavaksi. Charlottalla ei ollut muuta neuvoa kuin koettaa jossakin määrin lievittää tyttärensä aiheuttamaa murhetta käyttäytymällä erikoisen hienotunteisesti perhettä kohtaan. Ottiliaan asia oli vaikuttanut syvästi; hän sääli tyttö parkaa sitä enemmän, kun oli vakuutettu siitä, kuten hän Charlottallekin myönsi, että sairas olisi ollut johdonmukaisella hoidolla varmaan parannettavissa.

Koska yleensä keskustellaan mieluummin menneistä ikävistä kuin ilahduttavista asioista, tuli puheeksi, myöskin eräs pieni väärinkäsitys, joka oli saanut Ottilian ymmälle, arkkitehtiin nähden, kun näet viimeksimainittu ei tuona iltana tahtonut näyttää kokoelmaansa, vaikka Ottilia oli sitä ystävällisesti pyytänyt. Tämä torjuva käytös oli jättänyt jälkensä neidon mieleen, hänen itsensäkään tietämättä minkä tähden. Hänen tuntonsa olivat aivan oikeat, sillä mitä Ottilian kaltainen tyttö voi pyytää, sitä ei arkkitehdin kaltaisen nuorukaisen pitäisi milloinkaan evätä. Viimeksimainittu kuitenkin esitti Ottilian satunnaisten lievien moitteiden johdosta verrattain päteviä puolusteita.

Jos tietäisitte, sanoi hän, kuinka korkeasti sivistyneetkin henkilöt suhtautuvat kallisarvoisimpiin taideteoksiin, antaisitte minulle anteeksi, etten tuo omistamiani suuren joukon käsiteltäviksi. Kukaan ei osaa tarttua mitalin reunaan; he sormeilevat kauneimpiakin korkokuvia, puhtaintakin pohjaa, hivuttelevat kallisarvoisimpia kappaleita peukalon ja etusormen välissä, ikäänkuin tuo olisi oikea tapa tutkia taidemuotoja. Ollenkaan ajattelematta, että isoa paperilehteä on pideltävä molemmin käsin, he tarttuvat yhdellä kädellä verrattomaan vaskipiirrokseen tai muuhun korvaamattomaan kuvaan, niinkuin julkea poliitikko tarttuu sanomalehteen ja rypistämällä paperin jo ennakolta ilmaisee maailmantapahtumia koskevan arvostelunsa. Kukaan ei ajattele, että jos kaksikymmentäkin henkilöä toinen toisensa jälkeen käsittelee taideteosta sillä tavalla, yhdennelläkolmatta ei ole siinä enää paljoakaan katsomista.

Enkö minäkin ole useasti aiheuttanut teille sellaista ikävyyttä? kysyi
Ottilia. Enkö ole aavistamattani joskus vahingoittanut aarteitanne?

Ette milloinkaan! vastasi arkkitehti. Teille se olisi mahdotonta: teissä sovelias käyttäytyminen on synnynnäistä.

Missään tapauksessa, virkkoi Ottilia, ei haittaisi, jos tulevaisuudessa hyvien tapojen aapiseen, niiden lukujen jälkeen, joissa osoitetaan, kuinka on meneteltävä julkisesti syötäessä ja juotaessa, sijoitettaisiin sangen yksityiskohtainen esitys siitä, kuinka on käyttäydyttävä taidekokoelmissa ja museoissa.

Epäilemättä, vastasi arkkitehti, epäilemättä kokoelmain hoitajat ja harrastelijat silloin iloisemmin näyttelisivät harvinaisuuksiansa.

Ottilia oli jo aikoja sitten suonut hänelle anteeksi, mutta kun moite näytti vaikuttavan kovin kipeästi nuoreen mieheen, joka yhä uudelleen vakuutti mielellään noudattavansa ystävien pyyntöjä ja olevansa valmis toimimaan heidän hyväksensä, havaitsi Ottilia loukanneensa hänen herkkää mieltänsä ja tunsi itsensä hänen velalliseksensa. Niinpä hän ei voinut hevin evätä pyyntöä, jonka arkkitehti tämän keskustelun jälkeen hänelle esitti, joskaan hän, nopeasti tuntoansa tutkisteltuansa, ei käsittänyt, kuinka voisi toivomukseen suostua.

Asian laita oli näin. Se seikka, että Lucianan kateellisuus oli sulkenut Ottilian pois kuvaelmaesityksistä, oli kovin pahoittanut arkkitehtia, joka sitäpaitsi oli ikäväkseen havainnut, että Charlotta saattoi pahoinvoinnin vuoksi olla vain silloin tällöin näkemässä tätä seurallisen huvittelun loistavaa osaa. Nyt hän ei tahtonut poistua osoittamatta kiitollisuuttansa silläkin tavalla, että järjesti toisen kunniaksi ja toisen huviksi tähänastisia paljon kauniimman esityksen. Asiaan lienee lisäksi vaikuttanut, hänen itsensä tietämättä, eräs toinen salainen virike: hänelle kävi kovin vaikeaksi lähteä tästä talosta, tästä perheestä, tuntuipa hänestä kerrassaan mahdottomalta erota Ottilian silmistä, joiden rauhalliset, ystävällisen suopeat katseet olivat viime aikoina olleet hänelle melkeinpä yksinomaisena elämän sisällyksenä.

Joulu lähestyi, ja arkkitehdille selvisi äkkiä, että nuo kuvaelmat oikeastaan johtuivat hurskaista niin sanotuista seiminäytelmistä, joita tänä juhlaisana aikana omistettiin jumalalliselle äidille ja lapselle esittämällä tilavuudellisin kuvin ensin paimenten, sitten kuninkaiden heille heidän näennäisessä alennuksessansa osoittamaa kunnioitusta.

Arkkitehti oli luonut täydellisen suunnitelman sellaista esitystä varten. Kaunis, virkeä poikanen oli löytynyt; paimenista ja paimennettavistakaan ei voinut tulla puutetta, mutta ilman Ottiliaa oli mahdoton saada asiaa toimeen. Nuori mies oli koroittanut hänet mielessänsä Jumalan äidiksi, ja jos hän kieltäytyi, oli yritys epäilemättä tuomittu raukeamaan. Ottilia, ehdotuksen johdosta puolittain hämillänsä, kehoitti arkkitehtia kääntymään Charlottan puoleen. Charlotta suostui mielellään, ja hänen ystävällinen kehoituksensa sai Ottilian arkuudestansa luopuen lupautumaan tuon pyhän henkilön esittäjäksi. Arkkitehti työskenteli yötä päivää, jottei jouluaattona mitään puuttuisi.

Yötä päivää sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän tyytyi yleensäkin vähään, ja Ottilian läsnäolo näytti korvaavan hänelle kaikki virkistykset: hänen tähtensä työskennellessä, hänen vaiheillansa askarrellessa tuntui siltä, kuin ei olisi kaivannut unta eikä ravintoa. Juhlallisena iltahetkenä kaikki olikin valmiina. Hänen oli onnistunut kerätä soinnukkaita puhallussoittimia, jotka kohta aluksi osasivat herättää oikeata tunnelmaa. Esiripun kohotessa Charlotta tosiaankin hämmästyi. Hänen näkemänsä kuvan aihe oli esitetty maailmassa niin moneen kertaan, että siitä tuskin sopi odottaa mitään uutta vaikutelmaa. Mutta tässä oli todellisuudella kuvana erikoiset etunsa. Koko huone oli pikemmin öinen kuin hämärä, ja kuitenkaan ei mikään ympäristön yksityiskohta ollut epäselvä. Sen verrattoman ajatuksen, että kaiken valon oli uhottava lapsesta, oli taiteilija osannut toteuttaa älykkään valaistuslaitteen avulla, joka peittyi etualan varjossa olevien, vain heittosäteiden valaisemien hahmojen taakse. Iloisia tyttöjä ja poikia seisoi ympärillä, raikkaat kasvot alhaalta käsin kirkkaasti valaistuina. Eipä puuttunut enkeleitäkään, joiden oma valo näytti jumalallisessa valaistuksessa tummuvan, joiden eteeriset ruumiit näyttivät jumal'inhimilliseen verraten tihenneiltä ja valoa kaipaavilta.

Lapsi oli onneksi nukahtanut mitä viehkeimpään asentoon, joten mikään ei häirinnyt katsetta, kun se viivähti näennäisessä äidissä, joka oli sanomattoman suloisesti kohottanut harsoa näyttääkseen salattua aarrettansa. Siihen tuokioon kuva näytti jähmettyneen. Ruumiillisesti häikäistynä; henkisesti hämmästyneenä näytti ympäröivä väki vast'ikään liikahtaneen kääntääkseen huienneen katseensa toisaanne, uteliaan iloisena silmätäkseen jälleen ryhmää ilmaisten pikemmin ihmetystä ja iloa kuin ihailua ja kunnioitusta. Viimeksimainitut tunteet eivät sentään nekään olleet unohtuneet, vaan niiden ilme esiintyi eräiden vanhempien henkilöiden kasvoissa.

Ottilian hahmo, ele, ilme ja katse vei voiton kaikesta, mitä mikään maalaaja on koskaan esittänyt. Herkkä taiteentuntija olisi tämän näyn nähdessään joutunut pelon valtaan, olisi pelännyt jonkin liikahtavan, olisi ollut huolissaan siitä, tulisiko mikään häntä enää siinä määrin miellyttämään. Onnettomuudeksi ei ollut läsnä ketään, joka olisi kyennyt tämän koko vaikutuksen tajuamaan. Arkkitehti, joka pitkänä solakkana paimenena sivusta silmäili polvistuvien yli, nautti kuvaelmasta eniten, vaikka ei ollutkaan parhaassa katsomakohdassa. Kukapa muuten kykenisikään kuvailemaan uudestaanluodun taivaankuningattaren ilmettä? Hänen piirteissänsä näkyi puhtain nöyryys, rakastettavin vaatimattomuuden tunne suuren, ansaitsematta saadun kunnian, käsittämättömän, äärettömän onnen johdosta hänen ilmaistessaan sekä omaa tuntoansa että esityksen aiheesta itsellensä parhaansa mukaan muodostamaansa mielikuvaa.

Charlottaa ilahdutti kaunis näky, mutta etupäässä häneen vaikutti lapsi. Hänen silmiinsä tulvahtivat kyynelet, ja hän kuvitteli mitä elävimmin, kuinka hänelläkin oli pian oleva helmassansa tuollainen rakas pieni olento.

Esirippu oli laskettu alas, osittain esittäjäin helpotukseksi, osittain sen vuoksi, että kuvaelmaa tahdottiin muuttaa. Taiteilijan suunnitelman mukaan piti yö- ja alennustilakuvan muuttua päivä- ja kunniankirkkauskuvaksi. Siinä tarkoituksessa hän oli varannut joka puolelle suunnattoman määrän valaistuslaitteita, jotka väliajalla sytytettiin.

Ottiliaa oli tässä puolittain teatraalisessa tilanteessa lohduttanut se, ettei Charlottaa ja muutamia harvoja oman talon asukkaita lukuunottamatta kukaan muu ollut tätä hurskasta huvia näkemässä. Siksipä hän hieman hämmästyi kuullessaan väliajalla, että oli saapunut joku vieras, jota Charlotta salissa ystävällisesti tervehti. Hänelle ei osattu sanoa, kuka tulija oli. Hän tyytyi siihen, koska ei halunnut aiheuttaa mitään häiriötä. Kynttilät ja lamput paloivat, ja hänen ympärillänsä hohti kerrassaan sanomaton kirkkaus. Esirippu kohosi paljastaen katsojille yllättävän näyn: koko kuva oli pelkkää valoa, ja tyystin hävinneen varjon sijassa oli nyt vain värejä, joiden älykäs valinta sai aikaan miellyttävän hillityn vaikutelman. Pitkien silmäripsiensä alitse silmäten Ottilia havaitsi Charlottan vieressä istumassa mieshenkilön, jota ei tuntenut. Samalla hänestä kuitenkin tuntui siltä, kuin hän olisi kuullut koulukodin apulaisen äänen. Hänet valtasi omituinen tunne. Kuinka paljon olikaan ehtinyt tapahtua sen jälkeen kuin hän oli viimeksi kuullut tuon uskollisen opettajan äänen! Kuin monipolvisena salamana välkähti hänen ilojensa ja kärsimystensä sarja nopeasti hänen mielessään herättäen kysymyksen: Onko sinulla lupa tunnustaa hänelle kaikki? Ja kuinka vähässä määrin ansaitsetkaan ilmestyä hänelle tässä pyhässä hahmossa, ja kuinka kummalliselta hänestä täytyykään tuntua, kun näkee näyttelijänä sinut, jonka on nähnyt ainoastaan luonnollisena? Verrattoman kiivaasti vaikuttivat hänessä toisiinsa tunne ja miete. Hänen sydäntänsä ahdisti, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä hänen pakottaessaan itseänsä yhä ilmenemään jäykkänä kuvana. Hän oli kovin iloinen poikasen alkaessa liikahdella ja taiteilijan havaitessa, että oli pakko antaa esiripun jälleen laskeutua.

Jo kuvaelman viime tuokioina oli Ottilian muihin tuntoihin sekaantunut kiusallinen tunne siitä, ettei päässyt rientämään hyvää ystäväänsä vastaan. Nyt hän oli sitäkin pahemmassa pulassa. Pitikö hänen käydä häntä vastaan tässä vieraassa asussa, näitä vieraita koruja kantaen? Vai pitikö hänen vaihtaa pukua? Hän ei valinnut, noudatti vaistomaisesti jälkimmäistä vaihtoehtoa, koki väliajalla malttaa mieltänsä, rauhoittua, ja oli täysin oma itsensä vasta sitten, kun vihdoinkin pääsi tavallisessa puvussansa tulijaa tervehtimään.

SEITSEMÄS LUKU.

Arkkitehti luonnollisesti toivoi suosijattarillensa kaikkein parasta, joten hänestä tuntui miellyttävältä vihdoin lähtiessänsä tietää heidän jäävän kelpo apulaisen hyvään seuraan, mutta kohdistaessaan heidän suosionsa itseensä hän toisaalta tunsi mielensä hieman haikeaksi, koska ajatteli tulevansa aivan pian ja, kuten vaatimattomuutensa hänelle saneli, täydellisestikin korvatuksi. Hän oli yhä epäröinyt, mutta nyt hän halusi päästä pois, koska ei tahtonut olla henkilökohtaisesti kokemassa sitä, mihin hänen poistuttuansa täytyi tyytyä.

Nämä puolittain murheelliset tunteet hälvenivät melkoisesti, kun naiset hänen lähtiessänsä vielä lahjoittivat hänelle liivit, joita hän oli nähnyt molempien pitkän aikaa ompelevan ja joiden tulevaista, tuntematonta omistajaa hän oli hiljakseen kadehtinut. Rakastava, kunnioittava mies ei voi saada mitään miellyttävämpää lahjaa: kun hän näet kuvailee mielessänsä sitä valmistaneiden kauniiden sormien väsymätöntä leikkiä, ei hän voi olla samalla imartelematta itseänsä ajattelemalla, ettei sydänkään voi sellaisessa kestävässä työssä pysyä ihan välinpitämättömänä.

Naisilla oli nyt kestittävänänsä uusi mies, jolle he soivat hyvää ja jonka piti voida hyvin heidän luonansa. Naissukupuolessa asuu oma sisäinen ja muuttumaton mielenkiintonsa, josta mikään maailmassa ei saa sitä luopumaan; ulkonaisessa seurallisessa suhteessa he sitävastoin mielellänsä ja helposti jättävät itseänsä koskevan määräämisvallan miehelle, joka heitä parhaillaan askarruttaa. Torjunnan ja alttiuden, itsepintaisuuden ja myöntyväisyyden avulla he siten oikeastaan hoitavat hallitusta, jonka alamaisuudesta ei yksikään sivistyneen maailman mies uskalla vetäytyä pois.

Jos arkkitehti oli ikäänkuin omaksi iloksensa ja mielin määrin harjoittanut ja osoittanut kykyjänsä ystävättäriensä huviksi ja heidän tarkoituksiansa varten, jos askartelu ja kanssakäyminen oli tässä mielessä ja sellaisten tarkoitusten mukaisesti järjestetty, niin apulaisen läsnäolo muutti lyhyessä ajassa elämäntavan aivan toiseksi. Apulainen osasi erittäin hyvin puhua ja käsitellä keskustelussa inhimillisiä olosuhteita, erittäinkin nuorison kasvatusta koskevia. Niin syntyi tähänastiselle elämänlaadulle verrattain tuntuva vastakohta, sitäkin enemmän, kun apulainen ei ehdottomasti hyväksynyt sitä, mikä oli aikaisemmin ollut yksinomaisena askarruksen esineenä.

Kuvaelmasta, jota näkemään hän oli tullessansa joutunut, hän ei puhunut mitään. Mutta kun hänelle sitten tyytyväisyyden tuntein näytettiin kirkkoa, kappelia ja kaikkea muuta siihen asiaan kuuluvaa, ei hän voinut olla lausumatta niitä koskevia ajatuksiansa ja mielipiteitänsä.

Minä puolestani, sanoi hän, en voi ollenkaan mieltyä tähän pyhyyden ja aistillisuuden lähentämiseen ja sekoittamiseen, minua ei miellytä se, että valitaan, vihitään ja koristetaan erityisiä huoneita, jotta ihminen niiden avulla voisi itsessänsä herättää ja ylläpitää hurskauden tunnetta. Mikään ympäristö, kaikkein alhaisinkaan, ei saa häiritä meissä asuvaa jumaluuden tuntoa, joka voi seurata meitä kaikkialle ja vihkiä jokaisen paikan temppeliksi. Minä näen mielelläni vietettävän kotihartaushetkeä salissa, jossa muuten aterioidaan, seurustellaan, huvitellaan soitoin ja tanssein. Ihmisen korkein ja paras on hahmoutumatonta, ja tulee varoa sitä hahmottelemasta muuksi kuin jaloksi teoksi.

Charlotta, joka jo yleispiirtein tunsi hänen mielipiteensä ja otti niistä lyhyessä ajassa vieläkin parempaa selkoa, toimitti hänelle kohta hänen alaansa kuuluvaa tehtävää antamalla puutarhapoikien, jotka arkkitehti oli vähän ennen lähtöänsä tarkastanut, marssia suureen saliin. Iloisine, puhtaine univormuinensa, säännöllisine liikkeinensä ja luontevine vilkkaine olemuksinensa he esiintyivät varsin miellyttävästi. Apulainen tutki heitä omalla tavallansa, sai monenlaisten kysymysten ja sanakäänteiden avulla piankin selville lasten mielenlaadut ja kyvyt ja ehti vähemmässä kuin tunnin ajassa opettaa ja neuvoa heitä melkoisesti, kenenkään sitä oikeastaan havaitsematta.

Miten te menettelettekään? kysyi Charlotta poikien poistuessa. Minä kuuntelin erittäin tarkkaavasti; siinä esiintyi pelkkiä aivan tuttuja asioita, ja kumminkaan en tiedä, kuinka kykenisin niin lyhyessä ajassa, sinne tänne jutellen, saamaan ne niin johdonmukaisesti käsitellyiksi.

Kenties pitäisi jättää omaksi salaisuudeksensa ammatilliset etevyytensä, virkkoi apulainen. En kumminkaan tahdo teiltä salata sitä aivan yksinkertaista periaatetta, jonka nojalla kykenemme suorittamaan tuon ja vielä paljon enemmänkin. Ottakaa jokin esine, aine, käsite, tai miten sitä nimittänemmekin, ja pysytelkää siinä kiinteästi; jos sen sitten itsellenne kaikin puolin selvitätte, niin teille käy helpoksi keskustelun avulla saada ilmi, mitä lapset siitä jo tietävät ja mitä on vielä kehitettävä, opetettava. Olkootpa vastaukset miten sopimattomia tahansa, harhautuivatpa ne kuinka kauas hyvänsä, jos vain vastakysymyksenne johtaa mielen ja ajatuksen jälleen asiaan, jos ette salli suistaa itseänne kannaltanne, niin, lasten täytyy lopulta ajatella, käsittää, muodostaa vakaumukseksensa vain se, minkä ja miten opettaja tahtoo. Pahimman virheen hän tekee salliessaan oppilaiden temmata itsensä kerallansa harhailemaan, suistumalla pois siitä kohdasta, joka on parhaillaan käsiteltävänä. Tehkää lähiaikoina koe; se on varmaan teille erittäin mielenkiintoinen.

Sepä somaa, virkkoi Charlotta. Hyvä kasvatustaide on niinmuodoin hyvän elämäntaidon jyrkkä vastakohta. Sivistyneessä seurassa ei saa kiintyä mihinkään yksityiskohtaan, ja opetuksessa olisi korkeimpana käskynä kaiken hajamielisyyden vastustaminen.

Hajautumista välttävä vaihtelevaisuus olisi kaunein vaalilause sekä oppia että elämää varten, kunhan sellainen kiitettävä tasapaino vain olisi helposti saavutettavissa! virkkoi apulainen aikoen jatkaa, kun Charlotta kutsui hänet vielä katsomaan poikia, joiden hilpeä kulkue parhaillaan liikkui pihan poikki. Apulainen ilmaisi tyytyväisyytensä sen johdosta, että lapsia totutettiin käyttämään univormua.

Miesten, sanoi hän, pitäisi kantaa univormua nuoruudesta alkaen, koska heidän on totuttava toimimaan yhdessä, häviämään kaltaistensa joukkoon, tottelemaan joukkona ja toimimaan kokonaisuutta silmälläpitäen. Univormu sitäpaitsi aina edistää sotilaallista mieltä ja niukempaa, tiukempaa käyttäytymistä. Ovathan muuten kaikki pojat sinänsä synnynnäisiä sotilaita; otettakoon vain huomioon heidän kilpa- ja sotaleikkinsä, heidän hyökkäyksensä ja kiipeilemisensä.

Ette minua moittine, virkkoi Ottilia, jos en pue tyttöjäni yhdenmukaisesti. Kun esittelen heidät teille, toivon ilahduttavani teitä kirjavalla vilinällä.

Se miellyttää minua erittäin, vastasi puhuteltu. Naisten pitäisi käydä mitä erilaisimmin puettuina, kunkin omalla tavallansa, jotta jokainen heistä oppisi vaistoamaan, mikä hänelle oikeastaan hyvin sopii ja soveltuu. Vieläkin tärkeämpi syy on tämä: koska heidän on määrä elää ja toimia koko elinikänsä yksinänsä.

Tuo tuntuu minusta melkein uskomattomalta, virkkoi Charlotta; mehän olemme tuskin milloinkaan yksinämme, vain itseämme varten.

Kieltämättä, vastasi apulainen, mitä tulee toisiin naisiin, on asian laita varmaan siten. Katseltakoon naista rakastavaisena, morsiamena, puolisona, emäntänä ja äitinä, niin havaitaan hänen aina olevan eristettynä, aina yksinänsä, vieläpä nimenomaisesti niin tahtoen. Onpa turhamaisenkin laita samoin. Jokainen nainen sulkee pois toisen, luonnostansa, sillä jokaiselta vaaditaan kaikkea sitä, minkä suorittaminen on koko sukupuolen asiana. Toisin on miesten laita. Mies kysyy miestä; hän loisi itsellensä toisen, ellei sitä olisi olemassa; nainen voisi elää iankaikkisesti ajattelemattakaan kaltaisensa tuottamista.

Tarvitsee vain ilmaista eriskummaisella tavalla se, mikä on totta, niin eriskummainenkin näyttää lopuksi todelta, virkkoi Charlotta. Me omaksumme huomautuksistanne sen, mikä niissä on parasta, mutta pysymme siitä huolimatta naisina yksissä, myöskin yhteisesti toimien, jottei meidän tarvitse myöntää miehiä kovin suuressa määrässä itseämme etevämmiksi. Ettepä saa panna pahaksenne sitäkään, jos olemme hieman vahingoniloiset, pakostakin yhä enemmän, kun tulemme huomaamaan, etteivät herratkaan elä keskenänsä erikoisessa sovussa.

Ymmärtäväinen mies tutki nyt varsin huolellisesti, miten Ottilia käsitteli pieniä kasvatettaviansa, ja ilmaisi hänelle ehdottoman tunnustuksensa.

Teette aivan oikein, sanoi hän, kehitellessänne alustalaisianne vain lähimpään kelpoisuuteen. Puhtaudenharrastus saa lapset ilomielin pitämään hieman huolta itsestänsä, ja kaikki on voitettu, jos on saatu heidät innostetuksi tekemään tehtävänsä reippaasti ja oman arvon tunnoin.

Suureksi tyydytykseksensä hän muuten havaitsi, ettei ollut tehty mitään ulkonaisen näön vuoksi, vaan kaikki sisäänpäin ja välttämättömimpiä tarpeita silmälläpitäen.

Kuinka vähillä sanoilla, huudahti hän, voisikaan määritellä koko kasvatustehtävän, jos jollakin olisi korvat kuulla.

Ettekö tahdo koettaa, miten se onnistuu minun kuunnellessani? kysyi
Ottilia ystävällisesti.

Varsin mielelläni, vastasi apulainen, mutta te ette saa ilmiantaa minua. Kasvatettakoon pojat palvelijoiksi ja tytöt äideiksi, niin asiat ovat hyvässä kunnossa kaikkialla.

Naiset voisivat siihen vielä suostua, vastasi Ottilia, koska heidän, elleivät ole äitejä, joka tapauksessa täytyy suostua rupeamaan hoitajattariksi, mutta nuoret miehemme pitäisivät epäilemättä itseänsä liian hyvinä palvelijoiksi, koskapa voi helposti havaita, että jokainen pitää itseänsä kykenevämpänä käskemään.

Senpä vuoksi emme hiiskukaan heille siitä mitään, sanoi apulainen. Ihmiset pyrkivät mielistellen elämän suosioon, mutta elämä ei mielistele meitä. Moniko meistä suostuu vapaaehtoisesti tunnustamaan mitä lopulta kuitenkin on tunnustettava? Mutta jätetään nämä seikat, jotka eivät nyt meitä liikuta.

Te olette onnellinen voidessanne oikein käsitellä kasvatettavianne. Kun pienimmät tyttönne kanniskelevat nukkiansa kursien niitä varten kokoon joitakin vaatetilkkuja, kun sitten vanhemmat sisarukset pitävät huolta nuoremmista ja koti hoitaa ja auttaa itse itseänsä, niin askel elämään ei ole pitkä, ja sellainen tyttö löytää puolisonsa luota sen, minkä on vanhempiensa luo jättänyt.

Sivistyneissä säätyluokissa tehtävä kuitenkin on sangen monimutkainen. Meidän on otettava huomioon korkeampia, herkempiä, hienompia, varsinkin seuraelämän olosuhteita. Meidän toisten on senvuoksi kehitettävä kasvattejamme ulospäin; se on välttämätöntä, ja varsin hyvä olisi, ellei siinä mentäisi liiallisuuksiin. Kun näet aiotaan kasvattaa lapsia suurempaa piiriä varten, ajetaan heidät helposti rannattomiin, pitämättä silmällä, mitä sisäinen luonto oikeastaan vaatii. Siinä on tehtävä, jonka suorittaminen onnistuu kasvattajille paremmin tai huonommin tai jää onnistumatta.

Monet asiat, joita koulukodissa oppilaillemme opetamme, minua huolestuttavat, koska kokemus sanoo, ettei niistä tulevaisuudessa ole paljoakaan hyötyä. Mitä kaikkea kohta hylätäänkään, mitä kaikkea unohdetaankaan kohta, kun nainen ehtii emännäksi, äidiksi!

Koska kerran olen tähän toimeen antautunut, en voi välttää sitä hurskasta toivomusta, että minulle uskollisen kumppanin keralla onnistuisi kasvatettavissani kehitellä mitä he tarvitsevat siirtyessään oman toimintansa itsenäiselle alueelle, että voisin sanoa itselleni: tässä suhteessa heidän kasvatuksensa on täydellinen. Siihen tosin liittyy alinomaa toinen kasvatus, joka käy välttämättömäksi melkein jokaisena elämämme vuotena, ellei meidän itsemme, niin olosuhteittemme vuoksi.

Kuinka oikeana Ottilia pitikään tuota huomautusta! Kuinka olikaan odottamaton intohimoinen kiintymys kuluneena vuonna häntä kasvattanut! Kuinka paljon koettelemuksia hän näkikään edessänsä häilyvän silmäillessänsä kaikkein lähintä tulevaisuutta!

Nuori mies ei ollut harkitsematta puhunut kumppanista, puolisosta. Vaatimattomuudestansa huolimatta hän ei voinut olla kautta rantain ilmaisematta tarkoituksiansa; olivatpa monenlaiset seikat ja tapahtumat kerrassaan häntä yllyttäneet astumaan tämän käyntinsä aikana muutamia askelia päämääräänsä lähemmäksi.

Koulukodin johtajatar, jo vanhanpuoleinen nainen, oli kauan haeskellut opettajatoveriensa joukosta henkilöä, joka olisi sopinut varsinaiseksi osakkaaksi hänen laitokseensa, ja oli vihdoin kehoittanut apulaista, johon hän täydellä syyllä saattoi luottaa, hänen kerallansa johtamaan opistoa edelleen, toimimaan siinä ikäänkuin omassansa ja hänen kuoltuansa ottamaan sen haltuunsa perillisenä ja ainoana omistajana. Pääasiana näytti olevan, että hän löytäisi samanmielisen puolison. Kaikessa hiljaisuudessa väikkyi Ottilia hänen silmissänsä ja sydämessänsä, mutta samalla heräsi monenlaisia epäilyksiä, joille taas ilmestyi vastapainoksi suotuisia tapahtumia. Luciana oli lähtenyt koulukodista; Ottilia voi vapaammin sinne palata; hänen suhteestansa Eduardiin oli tosin jotakin kuulunut, mutta asiaan suhtauduttiin, kuten ainakin, välinpitämättömästi, ja tämä tapaus saattoi sekin edistää Ottilian paluuta. Ei olisi kumminkaan päästy mihinkään päätökseen, mihinkään toimenpiteeseen ei olisi ryhdytty, ellei odottamaton vierailu olisi tässäkin ollut erikoisena yllykkeenä. Merkittävien henkilöiden ilmestyminen johonkin piiriin ei yleensäkään tapahdu jälkeä jättämättä.

Kreivi ja paronitar, joilta useinkin tiedusteltiin eri koulukotien kelpoisuutta, koska melkein kaikki ovat neuvottomat suunnitellessaan lastensa kasvattamista, olivat päättäneet erikoisesti perehtyä nyt puheena olevaan, josta heille oli kerrottu paljon hyvää, ja he voivat nyt, uusien olosuhteitten vallitessa, toimittaa yhteisesti sellaisen tarkastuksen. Paronitar aikoi vielä jotain muutakin. Käydessään viimeksi Charlottan luona hän oli hänen kanssansa yksityiskohtaisesti käsitellyt kaikkia Eduardia ja Ottiliaa koskevia seikkoja ja vaati yhä Ottiliaa talosta poistettavaksi kokien rohkaista siihen toimenpiteeseen Charlottaa, joka yhä pelkäsi Eduardin uhkauksia. Keskusteltiin eri toimenpiteistä ja koulukodin tullessa puheeksi myöskin apulaisen kiintymyksestä Ottiliaan. Paronitar päätti sitäkin suuremmalla syyllä käydä opistossa.

Hän saapuu sinne, tulee tuntemaan apulaisen, laitosta tarkastetaan ja puhutaan Ottiliasta. Kreivikin, joka on äskeisen vierailun aikana oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, keskustelee hänestä mielellänsä. Ottilia oli kreiviä lähestynyt, jopa viehättynytkin häneen, koska luuli hänen arvokkaan keskustelunsa valaisevan kaikkea sitä, mikä oli tähän saakka pysynyt hänelle aivan tuntemattomana. Jos hän Eduardin seurassa ollessaan unohti maailman, näytti maailma kreivin läsnäollessa käyvän erinomaisen toivottavaksi. Viehtymys on aina vastavuoroista. Kreivi kiintyi Ottiliaan siinä määrin, että piti häntä mielellään tyttärenänsä. Tässäkin suhteessa Ottilia oli jälleen paronittarelle haitallinen, vieläpä enemmänkin kuin ensi kerralla. Kukapa tietää, mihin toimenpiteisiin hän olisi intohimon vielä kuumempana kiehuessa ryhtynyt neitoa vastaan; nyt riitti, jos hänet tehtiin naittamalla vaarattomaksi aviovaimoille.

Niinpä hän osasi varovasti, mutta vaikuttavasti kehoittaa apulaista suoriutumaan pienelle vierailulle linnaan ja vitkastelematta lähenemään avoimesti ilmaisemiensa suunnitelmien ja toivelmiensa toteutumista.

Johtajattaren ehdottomasti asiaan suostuttua apulainen niinmuodoin lähti matkaan, mitä parhaat toiveet mielessänsä. Hän tiesi, ettei Ottilia ollut hänelle ynseä, ja jos heidän säätyluokkainsa kesken olikin jonkinlaista epäsuhdetta, tasoitti sen vallitseva ajatustapa varsin helposti. Paronitar oli myös tehnyt hänelle selvästi tajuttavaksi, että Ottilia tulisi aina pysymään köyhänä tyttönä. Rikkaan perheen sukulaisuus, sanoi hän, ei voi ketään auttaa, koska suurimmankin varallisuuden haltijaa arveluttaa, kun tulee kysymykseen riistää melkoinen summa niiltä, joilla näyttää lähemmän sukulaisuusasteen nojalla olevan täydellisempi oikeus omaisuuden perimiseen. Kieltämättä onkin ihmeellistä, että ihminen käyttelee suurta etuoikeuttansa, kuolemanjälkeistä määräysvaltaansa omaisuuteensa nähden, ylen harvoin rakkaimpiensa hyväksi ja, kuten näyttää, perintätapaa kunnioittaen suosii vain niitä, joiden haltuun hänen omaisuutensa joutuisi, vaikka hänellä itsellänsä ei olisi mitään omaa tahtoa.

Hänen tunteensa kohotti hänet matkalla täysin Ottilian vertaiseksi. Hyvä vastaanotto lisäsi hänen toiveitansa. Ottilia tosin ei tuntunut olevan hänelle aivan yhtä avomielinen kuin ennen, mutta toisaalta hän oli entistä täysikasvuisempi, sivistyneempi ja, jos niin tahtoo sanoa, puheliaampi. Tutunomaisesti sallittiin hänen päästä saamaan selkoa monista, varsinkin hänen omaan alaansa kuuluvista asioista. Mutta kun hän sitten tahtoi lähestyä päämääräänsä, oli häntä aina pidättämässä jokin sisäinen arkuus.

Kerran Charlotta sentään soi hänelle siihen tilaisuutta virkkaessaan Ottilian läsnäollessa: Te olette tutkinut jokseenkin kaikki, mitä minun alueillani kasvaa; mitä oikeastaan arvelette Ottiliasta? Voitte huoletta sen sanoa hänen kuultensa.

Apulainen vastasi kohta varsin älykkäästi ja rauhallisin lauseparsin, että Ottilia oli hänen mielestänsä muuttunut suuressa määrin ja eduksensa, mitä tulee vapaampaan käyttäytymiseen, helpompaan ajatustensa ilmaisemiseen, avarampaan yleisiä asioita koskevaan käsitykseen, joka osoittautui pikemmin hänen teoissansa kuin sanoissansa, mutta toisaalta puhuja arveli voivan olla hänelle erittäin suureksi hyödyksi, jos hän palaisi joksikin aikaa koulukotiin omaksuaksensa johdonmukaisesti, perusteellisesti ja pysyväisesti mitä maailma opettaa vain katkelmittain ja pikemmin häiriötä kuin tyydytystä tuottaen, vieläpä toisinaan liian myöhäänkin. Hän ei tahtonut asiaa laveammin käsitellä, koska arveli Ottilian itsensä parhaiten tietävän, millaisista yhtenäisistä oppikursseista hänet oli silloin temmattu pois.

Ottilia ei voinut kieltää, mutta ei kyennyt myöskään myöntämään, millaisia tunteita nuo sanat hänessä herättivät, koska ei tietänyt kunnolla itsekään, kuinka ne oli tulkittava. Maailmassa ei hänen mielestänsä näyttänyt enää olevan mitään hajanaista, kun hän ajatteli rakastamaansa miestä, ja toisaalta hän ei käsittänyt, kuinka mikään enää saattoi olla yhtenäistä ilman häntä.

Charlotta vastasi ehdotukseen viisaasti ja ystävällisesti, sanoi, että he molemmat, hän ja Ottilia, olivat jo kauan toivoneet Ottilian pääsevän palaamaan koulukotiin. Tänä aikana oli sellaisen rakkaan ystävän ja auttajan läsnäolo ollut hänelle välttämätön, mutta tuonnempana hän ei tahtonut olla esteenä, jos Ottilia yhä haluaisi sinne palata, kunnes olisi päättänyt aloittamansa ja täydellisesti suoriutunut keskeyttämistänsä opinnoista.

Apulaista tämä suostumus ilahdutti. Ottilialla ei ollut lupa sanoa mitään sitä vastaan, vaikka ajatus oli omansa häntä kauhistuttamaan. Charlotta puolestansa ajatteli voittavansa aikaa; hän toivoi Eduardin löytyvän ja saapuvan vasta onnellisena isänä. Hän uskoi varmaan, että silloin kaikki luonnistuisi ja Ottiliastakin pidettäisiin huolta tavalla tai toisella.

Tärkeän keskustelun jälkeen, joka suo kaikille osanottajille ajattelemisen aihetta, syntyy tavallisesti vaitiolo, joka muistuttaa yleistä neuvottomuutta. Käyskeltiin salissa edestakaisin, apulainen selaili joitakin kirjoja ja sai vihdoin käsiinsä folionidoksen, joka oli jäänyt sinne Lucianan ajoilta. Nähdessään siinä olevan pelkkiä apinoita hän kohta sen jälleen sulki. Tapahtuma lienee kumminkin aiheuttanut keskustelua, jonka jälkiä havaitsemme Ottilian päiväkirjassa.

Ottilian päiväkirjasta.

"Kuinka onkaan ihmisellä luontoa kuvailla inhoittavia apinoita niin huolellisesti. Niiden eläiminä katseleminenkin on jo alentavaa, mutta jos noudattaa houkutusta ja etsii niistä tuttujen henkilöiden piirteitä, niin muuttuu tosiaankin ilkeämielisemmäksi."

"Se, joka mielellänsä käsittelee pilapiirroksia ja irvikuvia, on varmaan jossakin määrin eriskummallinen. Hyvää apulaistamme saan kiittää siitä, ettei minua ole kiusattu luonnonopilla: minä en voinut milloinkaan kiintyä matoihin ja kuoriaisiin."

"Tällä kertaa hän tunnusti olevansa samaa mieltä. Luonnosta, sanoi hän, meidän pitäisi tuntea ainoastaan se, mikä elävänä välittömästi meitä ympäröi. Kaikkiin puihin, jotka ympärillämme kukkivat, viheriöivät, tekevät hedelmää, jokaiseen pensaaseen, jonka ohi astelemme, jokaiseen ruohonkorteen, jota jalkamme polkee, me olemme todellisessa suhteessa, ne ovat oikeita kansalaisiamme. Linnut, jotka hypähtelevät puittemme oksilla edestakaisin, jotka visertävät lehvistöissämme, kuuluvat meille, puhuvat meille, nuoruudesta saakka, ja me opimme ymmärtämään niiden kieltä. Eikö olekin niin laita, että jokainen vieras, ympäristöstänsä irralleen temmattu olento aiheuttaa meissä tavallaan säikyttävän vaikutelman, jota vain tottumus tylsentää. Apinain, papukaijojen ja neekerien ympärillänsä sietäminen edellyttää jo kirjavaa, meluisaa elämää."

"Toisinaan, kun minut sattui valtaamaan utelias halu päästä näkemään sellaisia kummallisia asioita, olen kadehtinut matkailijaa, joka näkee sellaisia ihmeitä elävässä jokapäiväisessä yhteydessä toisten ihmeitten kanssa. Mutta hän muuttuu itsekin toiseksi ihmiseksi. Kukaan ei astele rankaisematta palmujen siimeksessä, ja mielipiteet vaihtuvat varmaan toisiksi sellaisessa maassa, missä norsut ja tiikerit ovat kotonansa."

"Ihailtava on vain se luonnontutkija, joka osaa meille kuvailla ja esittää kaikkein vieraimpia, kummallisimpia asioita omine paikallisuuksinensa, koko naapuristoinensa, joka kerta kaikkein omimmassa elementissänsä. Haluaisinpa kovin kuulla joskus Humboldtin kertoilevan."

"Luonnontieteellinen kokoelma voi meistä näyttää egyptiläiseltä haudalta, jossa eri eläin- ja kasvijumalat balsamoituina säilyvät. Pappiskastin sopii hyvinkin sitä käsitellä salaperäisen hämäryyden verhossa, mutta yleiseen opetusohjelmaan ei sellaista pitäisi liittää, sitä vähemmän, kun läheisemmät ja arvokkaammat asiat siten helposti syrjäytyvät."

"Opettaja, joka kykenee yhden ainoan hyvän työn, yhden ainoan hyvän runon avulla herättämään tunnettamme, tekee enemmän kuin toinen, joka opettaa meidät tuntemaan kokonaisen sarjan alempien luonnonmuodostumien rakenteita ja nimiä, sillä jälkimmäisessä tapauksessa on koko tuloksena se, minkä muutenkin tiedämme: että ihminen on jumaluuden etevin ja ainoa vertauskuva."

"Olkoon yksilöllä vapaus askarrella niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä kiinnittävät, jotka häntä ilahduttavat, jotka hänestä näyttävät hyödyllisiltä; ihmisten varsinaisena tutkimusesineenä on sittenkin ihminen."

KAHDEKSAS LUKU.

Harvat ihmiset osaavat askarruttaa mieltänsä lähimmällä menneisyydellä. Meitä joko kiinnittää auttamattomasti nykyisyys, tai me eksymme etäiseen menneisyyteen ja yritämme, mikäli vain mahdollista, kutsua esiin ja palauttaa entisellensä sitä, mikä on meiltä kerrassaan kadonnut. Suurissa ja rikkaissakin perheissä, jotka ovat esivanhemmillensa paljon velkaa, on tavallisesti niin laita, että isoisää muistetaan enemmän kuin isää.

Tuollaisiin mietteisiin johtui apulaisemme, kun hän eräänä niistä kauniista päivistä, joina väistyvä talvi tapaa teeskennellä kevättä, oli kulkenut suuren vanhan linnanpuiston halki ihaillen Eduardin isän istuttamia upeita lehmuskujanteita ja hänen säännöllisiä puistorakennelmiansa. Ne olivat menestyneet mainiosti istuttajansa tarkoitusten mukaan, ja nyt, kun niiden olisi pitänyt löytää hyväksyjiä ja nauttijoita, ei kukaan niistä enää hiiskahtanutkaan; niitä käytiin tuskin katsomassakaan, ja harrastelu ja varainkulutus oli suunnattu toiselle taholle, kauemmaksi ja avarammalle. Palattuansa hän esitti huomautuksensa Charlottalle, joka suhtautui siihen suopeasti.

Elämän kuljettaessa meitä eteenpäin, virkkoi Charlotta, me luulemme toimivamme omaehtoisesti, valitsevamme tehtävämme ja huvimme, mutta kun asiaa lähemmin tarkastelemme, niin huomaamme, että meidän onkin vain pakko suorittaa oman aikamme suunnitelmia, noudatella sen taipumuksia.

Epäilemättä, jatkoi apulainen, ja kukapa soutamaan vasten ympärillänsä kiitävää virtaa? Aika rientää eteenpäin ja sen mukana ajatustavat, mielipiteet, ennakkoluulot ja harrastelut. Jos pojan nuoruus sattuu juuri murroskauteen, niin saa olla varma siitä, ettei hän halua missään suhteessa liittyä isäänsä. Jos viimeksimainittu on elänyt aikana, jolloin haluttiin saada omaksua sitä ja tätä, taata itsellensä tämä omistus, rajoittaa se ja lujittaa muusta maailmasta erotettuna sen nautinto, niin ensinmainittu pyrkii kohta laajenemaan, levittäytymään ja suljettua aluetta avaamaan.

Kokonaiset aikakaudet, virkkoi Charlotta, muistuttavat kuvailemaanne isää ja hänen poikaansa. Olosuhteista, jotka vallitsivat siihen aikaan, jolloin jokaisella pienellä kaupungilla täytyi olla muurit ja vallihaudat, jolloin aateliskartanot vielä rakennettiin rämeisiin ja vähäpätöisimpiinkin linnoihin päästiin ainoastaan nostosiltaa pitkin, voimme tuskin muodostaa itsellemme käsitystä. Suuremmatkin kaupungit purkavat nyt muurinsa, ruhtinaallistenkin linnojen saartokaivannot täytetään, kaupungit ovat vain suuria kauppaloita, ja kun tuota matkoillansa katselee, voisi luulla yleisen rauhan tulleen lujitetuksi ja kultaisen aikakauden olevan ovella. Kukaan ei usko voivansa viihtyä puutarhassa, ellei se näytä aukealta maalta; mikään ei saa viitata taiteeseen, pakkoon, me tahdomme hengitellä täysin vapaasti ja ehkäisemättä. Rohkenetteko otaksua, ystäväiseni, että tästä olotilasta voitaisiin palata toiseen, edelliseen?

Miksipä ei? virkkoi apulainen. Jokaisessa olotilassa on hankaluutensa, rajoitetussa samoinkuin irrallisessakin. Jälkimmäinen edellyttää yltäkylläisyyttä ja johtaa tuhlaukseen. Viivähtäkäämme esimerkissänne, joka tosiaankin on sattuva. Puutteen ilmetessä palaa kohta rajoittumishalukin. Ihmiset, joiden on pakko käyttää alueitansa hyödyksensä, rakentavat jälleen muureja puutarhainsa ympärille tuotteittensa suojaksi. Siten syntyy vähitellen uusi asiaintila. Hyöty pääsee jälleen voitolle, ja paljonomistavakin arvelee vihdoin, että hänen on käyteltävä kaikkea hyödyksensä. Uskokaa minua: on mahdollista, että poikanne laiminlyö kaikki puistorakennelmat vetäytyen jälleen isoisänsä vakaiden muurien taakse ja hänen korkeiden lehmustensa alle.

Kuullessaan apulaisen puhuvan hänen pojastansa Charlotta salaa iloitsi ja antoi senvuoksi anteeksi toisen, hieman epäystävällisen, hänen rakkaan, kauniin puistonsa kohtaloa koskevan ennustuksen. Niinpä hän vastasikin aivan leppoisasti: Me emme ole vielä kumpikaan riittävän vanhat, jotta olisimme useaan kertaan kokeneet sellaisia ristiriitoja, mutta kun siirtyy ajatuksissaan varhaiseen nuoruuteensa, muistaa, millaisia valituksia on kuullut vanhempien henkilöiden esittävän, ja ottaa samalla huomioon maiden ja kaupunkien kohtaloita, niin huomautuksessa ei liene muistutuksen sijaa. Mutta eikö tätä asiain luonnollista kulkua käy mitenkään vastustaminen, eikö isää ja poikaa, vanhempia ja lapsia voi saattaa sopusointuun? Te olette ystävällisesti ennustanut minulle pojan; pitäisikö siis juuri hänen joutua ristiriitaan isänsä kanssa, hävittää mitä vanhempansa ovat rakentaneet sen sijaan, että hän sitä täydentäisi ja kohottaisi noudattelemalla samoja tarkoituksia kuin he?

Sitä varten on kyllä olemassa järkevä keino, vastasi apulainen, mutta ihmiset käyttävät sitä harvoin. Koroittakoon isä poikansa osuuskumppaniksensa, sallikoon hänen viljellä ja istuttaa kerallansa ja suokoon hänelle, kuten itsellensäkin, vaaratonta mielivaltaa. Toiminta voidaan liittää toiseen punomalla, ei koskaan paloittelemalla. Nuori oksa liittyy helposti ja mielellänsä vanhaan runkoon, johon mikään täysi-ikäinen osa ei ole enää liitettävissä.

Apulaista ilahdutti, että oli tullut ennen lähtöänsä sanoneeksi Charlottalle jotakin miellyttävää ja siten jälleen varmistaneeksi hänen suopeata mielialaansa. Oli jo aika lähteä; hän oli viipynyt liiankin kauan poissa kotoa, mutta voi tehdä lähtöpäätöksensä vasta sitten, kun oli päässyt täysin vakuutetuksi siitä, että täytyisi antaa Charlottan synnytysajan mennä ohi, ennenkuin sopi toivoa mitään ratkaisua Ottiliaa koskevassa asiassa. Senvuoksi hän mukautui olosuhteisiin palaten näine toiveinensa johtajattaren luo.

Synnytysaika lähestyi. Charlotta pysytteli jo yksinomaan huoneissansa. Hänen luoksensa kokoontuneet naiset muodostivat hänen suljetun seurapiirinsä. Ottilia piti huolta taloudesta, mutta uskalsi tuskin ajatella mitä teki. Hän oli tosin täydellisesti alistunut, toivoi saavansa edelleenkin mitä alttiimmin palvella Charlottaa, lasta ja Eduardia, mutta ei käsittänyt, kuinka se kävisi päinsä. Hänet voi pelastaa täydellisestä hämmennystilasta vain jokapäiväinen velvollisuuksiensa täyttäminen.

Charlotta oli onnellisesti synnyttänyt pojan, ja kaikki naiset vakuuttivat, että se oli ilmetty isänsä. Ottilia yksin mietti mielessänsä toisin, toivottaessaan äidille onnea ja mitä sydämellisimmin tervehtiessään pienokaista. Jo Lucianan naimisiinmenoa koskevissa järjestelyissä oli puolison poissaolo tuntunut Charlottasta erittäin haitalliselta, ja nyt ei isän pitänyt olla läsnä myöskään pojan syntyessä, hänen ei pitänyt saada määrätä oman poikansa nimeä.

Kaikkein ensimmäinen onnittelemaan saapuva ystävä oli Mittler, jonka asettamat vakoilijat olivat kohta toimittaneet hänelle asiasta tiedon. Hän saapui, vieläpä sangen hyvillä mielin. Voiden tuskin salata voitonriemuansa Ottilian läsnäollessa hän lausui Charlottalle arkailematta ajatuksensa ja oli mies hälventämään kaikki murheet ja poistamaan kaikki hetken hankaluudet. Ristiäisiä ei pitänyt siirtää pitkien aikojen taakse. Vanhan sielunpaimenen, joka oli jo haudan partaalla, piti siunauksellansa liittää yhteen menneisyys ja tulevaisuus. Pojan tuli olla nimeltänsä Otto; hän voi saada ainoastaan isän ja ystävän nimen.

Tarvittiin tämän miehen ehdotonta tungettelevaisuutta, jotta lukemattomat epäilykset, vastaväitteet, vitkastelu, lamaantuminen, paremmat tai toiset tiedot, epäröiminen, arvelut, uudet ja vastakkaiset arvelut tulivat kumotuiksi. Sellaisissa tapauksissa näet epäilys synnyttää aina uusia epäilyksiä, ja kaikkia suhteita säästeltäessä johdutaan auttamattomasti loukkaamaan joitakin.

Mittler otti pitääkseen huolen kaikista ilmoitus- ja kutsukirjeistä. Ne piti toimittaa kohta matkaan, sillä kirjoittajasta itsestäänkin oli erittäin tärkeätä saada ilmoittaa onni, jota hän piti perheelle ylen merkittävänä, muillekin, toisinaan pahansuoville ja pahaapuhuville ihmisille. Tähänastiset kiihkoisat tapahtumat eivät tosiaankaan olleet pysyneet salassa suurelta yleisöltä, joka yleensäkin on vakuutettu siitä, että kaikki, mitä tapahtuu, tapahtuu vain sitä varten, ettei puuttuisi puheenainetta.

Ristiäisjuhlallisuuden tuli olla arvokas, mutta rajoitettu ja lyhyt. Kokoonnuttiin, Ottilian ja Mittlerin piti toimia kasteentodistajina. Vanha sielunpaimen astui kirkonpalvelijan tukemana hitaasti heidän luoksensa. Rukous oli suoritettu, lapsi laskettu Ottilian käsivarrelle. Katsoessaan sitten lauhkeasti pienokaista Ottilia kovin säikähti sen avoimia silmiä: hän näet luuli näkevänsä omat silmänsä. Yhtäläisyyden olisikin täytynyt vaikuttaa yllättävästi kehen tahansa. Mittler, joka ensin otti lapsen vastaan, säpsähti hänkin havaitessaan sen rakenteeltansa muistuttavan kapteenia, vieläpä niin suuressa määrin, ettei hän ollut nähnyt sellaista milloinkaan ennen.

Vanhan kelpo sielunpaimenen oli heikkoutensa vuoksi pakko rajoittua tavalliseen liturgiaan. Mutta Mittler, jonka mielen asia kerrassaan täytti, muisteli entisiä virantoimituksiansa ja oli yleensäkin taipuvainen joka tilaisuudessa miettimään mitä nyt sanoisi, miten ajatuksensa lausuisi. Tällä kertaa hänen oli sitä mahdottomampi pidättyä, kun hänen ympärillänsä oli vain pienoinen seura pelkkiä ystäviä. Senvuoksi hän alkoi toimituksen loppupuolella mielihyvin sujuttautua papin asemaan, ilmaista hilpeässä puheessa kumminvelvollisuuksiansa ja toiveitansa kuvaillen asioita sitäkin leveämmin, kun luuli voivansa Charlottan tyytyväisestä ilmeestä havaita hänen suostumuksensa. Ponteva puhuja ei ollenkaan huomannut, että kelpo vanhus olisi mielellään istuutunut, ja vielä vähemmin johtui hänen mieleensä, että hän oli aiheuttamassa pahempaakin onnettomuutta. Kuvailtuaan värikkäästi jokaisen läsnäolevan henkilön suhdetta lapseen ja asettaen siten Ottilian kärsivällisyyden verrattain kovalle koetukselle hän lopulta kääntyi vanhuksen puoleen lausuen: Ja te, kunnianarvoisa isä, voitte nyt Simeonin tavoin sanoa: Herra, salli palvelijasi rauhaan menevän, sillä minun silmäni ovat nähneet tämän talon vapahtajan.

Nyt hän oli aikeissa päättää puheensa oikein loistavasti, mutta havaitsi kohta, että vanhus, jolle hän lasta ojensi, tosin aluksi näytti kumartuvan sitä kohti, mutta sitten äkkiä vaipui takaisin. Hänet saatiin hädin tuskin varjelluksi kaatumasta, kannettiin istumaan, ja kaikesta samassa tuokiossa annetusta avusta huolimatta täytyi hänet todeta kuolleeksi. Tapahtuma oli niin yllättävä, että katselijoille kävi vaikeaksi nähdä ja ajatella syntymä kuoleman, ruumiskirstu kätkyen välittömään läheisyyteen, käsittää tuo suunnaton vastakohtaisuus silmillänsä eikä vain mielikuvituksellansa. Ottilia yksin katseli kuoleman uneen vaipunutta, jonka kasvoissa yhä säilyi ystävällinen, miellyttävä ilme, tavallaan kadehtien. Olihan hänen oman sielunsa elämä surmattu; miksi piti ruumiin vielä pysyä elossa?

Päivän ikävien tapahtumien siten monesti johtaessa hänet katoavaisuuden, eron, menettämisen ajatuksiin hänellä oli toisaalta lohtunansa ihmeellisiä öisiä ilmestyksiä, jotka vakuuttivat hänelle rakastetun olemassaoloa, lujittaen ja virkistäen hänen omaa elämäänsä. Laskeuduttuansa illalla levolle ja häilyessään vielä suloisessa tunnossa unen ja valveen välillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi silmäillyt aivan heleään, mutta silti leppeästi valaistuun avaruuteen. Siinä hän näki selvästi Eduardin, eikä suinkaan tavallisessa puvussa, jossa oli hänet aikaisemmin nähnyt, vaan sotilasasussa, joka kerta erilaisessa, ei kumminkaan millään muotoa haaveellisessa, vaan täysin luonnollisessa asennossa: seisomassa, kävelemässä, makaamassa ja ratsastamassa. Pienimpiä yksityiskohtiansa myöten selväpiirteinen kuva liikkui alttiisti hänen edessänsä hänen mitään tekemättä, sitä mitenkään tahtomatta tai kuvitusvoimaansa ponnistamatta. Toisinaan kuvan ympärilläkin näkyi jotakin, varsinkin jotain liikkuvaa, joka piirtyi tummempana heleälle pohjalle, mutta Ottilia erotti vaivoin varjokuvia, jotka saattoivat joskus näyttää ihmisiltä, hevosilta, puilta ja vuorilta. Tavallisesti hän nukkui katseluunsa ja oli aamulla, rauhallisesta unesta herätessänsä, virkistynyt ja lohdutettu, koska hänellä oli vakaumuksenansa se tunto, että Eduard vielä elää ja on mitä kiinteimmässä suhteessa häneen.

YHDEKSÄS LUKU.

Kevät oli tullut, myöhemmin, mutta samalla nopeammin ja hilpeämmin kuin tavallisesti. Ottilia löysi nyt puutarhasta huolenpitonsa hedelmän: kaikki orasti, vihersi ja kukoisti ajallansa; moni hyvinjärjestetyissä ansareissa ja kukkaslavoissa valmisteltu elämänitu pääsi nyt kohta ulkoapäin vihdoinkin vaikuttavan luonnon yhteyteen, ja kaikki, mitä oli tehtävänä ja toimitettavana, ei tuntunut enää pelkältä toivorikkaalta vaivalta, kuten tähän saakka, vaan muuttui hilpeäksi nautinnoksi.

Puutarhuria hänen täytyi lohduttaa monen ruukkukasvien joukkoon syntyneen aukon ja monen puunlatvan tasasuhtaisuuden tärveltymisen vuoksi, minkä kaiken oli aiheuttanut Lucianan hillittömyys. Ottilia rohkaisi vanhaa miestä vakuuttamalla kaiken tulevan pian entisellensä, mutta puutarhurilla oli niin syvä tunne, niin puhdas käsitys ammatistansa, ettei noista lohdutusperusteista ollut paljoakaan hyötyä. Yhtä vähän kuin puutarhuri saa hajoittaa itseänsä omaksumalla muita harrastuksia ja kiintymyksiä, yhtä vähän saa keskeytyä se rauhallinen kehitys, joka vie kasvin kestävään tai ohimenevään täydellisyyteen. Kasvi on kuin itsepintainen ihminen, josta voi asiaankuuluvalla tavalla käsitellen saada mitä ikänä haluaa. Puutarhurin, jos kenenkään, tulee osata rauhallisesti arvioiden, hiljaa ja johdonmukaisesti suorittaa kunakin vuodenaikana, kunakin hetkenä se, mikä on tarpeen.

Kelpo puutarhurillamme oli nuo ominaisuudet varsin huomattavassa määrässä, minkä vuoksi Ottilia sangen mielellään toimi hänen kerallansa, mutta varsinaista kykyänsä tämä mies ei ollut enää muutamiin aikoihin voinut tyydytykseksensä harjoittaa. Vaikka hän näet osasikin moitteettomasti suorittaa kaikki puu- ja kasvitarhan hoitoon kuuluvat tehtävät sekä vanhemman korukasvitarhankin vaatimukset, vaikka hän olisikin kasvihuoneiden, kukkasipulien, neilikkain ja kultaesikkojen kasvattajana voinut haastaa luonnon itsensä kilpasille, olivat uudet koristepuut ja muotikukkaset sentään jääneet hänelle verrattain vieraiksi, ja hänessä asui parhaillaan avautuvaa kasviopin ääretöntä aluetta ja siinä surisevia vieraita nimiä kohtaan jonkinlainen arkuus, joka tuntui hänestä kiusalliselta. Herrasväen edellisenä vuonna aloittamia tilauksia hän piti hyödyttömänä kulutuksena ja tuhlauksena, sitäkin enemmän, kun näki monen kalliin kasvin surkastuvan eikä ollut erikoisen hyvissä suhteissa kauppapuutarhureihin, joiden ei uskonut riittävän rehellisesti häntä palvelevan.

Hän oli monien kokeilujen jälkeen sommitellut itsellensä eräänlaisen asiaa koskevan suunnitelman, jota Ottilia kannatti sitäkin enemmän, kun sen pohjana oikeastaan oli Eduardin paluu, joka tässä samoinkuin monessa muussakin tapauksessa tuntui pakostakin yhä tarpeellisemmalta.

Kasvien yhä paremmin juurtuessa ja oksia työntäessä Ottilia tunsi yhä lujemmin kiintyvänsä tähän taloon. Tasan vuosi sitten hän oli astunut vieraana, mitättömänä olentona näihin suojiin. Kuinka paljon hän olikaan sittemmin voittanut! Mutta ikävä kyllä myöskin menettänyt! Hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut itseänsä niin rikkaaksi eikä milloinkaan niin köyhäksi. Molemmat tunnot vaihtelivat silmänräpäyksessä, risteilivät mitä kiinteimmin, hänen osaamatta auttaa itseänsä muuten kuin antautumalla yhä uudelleen myötätuntoisesti, jopa intohimoisestikin lähimmän valtoihin.

On hyvin ymmärrettävissä, että kaikki se, mikä oli Eduardille erikoisen rakasta, vetosi voimakkaimmin Ottiliankin huolekkuuteen. Miksipä siis hän ei olisi saanut toivoa odotetun pian palaavan kiitollisena havaitsemaan hänen poissaollessansa suoritettua huolenpitoa ja palvelevaisuutta.

Eräällä aivan toisellakin tavalla oli hänen määrä toimia Eduardin hyväksi. Hän oli ottanut erikoisesti pitääksensä huolta lapsesta, jonka välittömäksi hoitajaksi hän voi ryhtyä sitäkin paremmin, kun oli päätetty, ettei sitä jätettäisi imettäjän huostaan, vaan elätettäisiin maidolla ja vedellä. Lapsen piti saada tänä kauniina aikana nauttia raitista ulkoilmaa, joten hän, mieluimmin itse, kantoi sen ulos, kanniskeli nukkuvaa pienokaista kukkaisessa tarhassa, jonka oli määrä tuonnempana hymyillen kirkastaa lapsuusaikaa, kanniskeli häntä nuorten pensaitten ja kasvien välitse, joiden asiana näytti olevan kasvaa hänen kerallansa nuoruuden kukoistukseen. Katsellessaan ympärillensä Ottilia ei itseltänsä salannut, millaisen rikkauden omistajaksi poika oli syntynyt: silmänkantamalta piti melkein kaiken tulla kerran kuulumaan hänelle. Kuinka suotavaa olikaan, että hän tämän lisäksi saisi kasvaa isänsä ja äitinsä silmäin alla lujittaen uutta, iloista liittoa.

Ottilialla oli kaikesta tästä niin puhdas tunto, että hän ajatteli sen välttämättömäksi todellisuudeksi, syrjäyttäen itsensä kokonaan. Kirkkaan taivaan, heleän auringon alla hänelle yht'äkkiä selvisi, että hänen rakkautensa, jos sen mieli täydellistyä, täytyi muuttua ihan epäitsekkääksi, uskoipa hän useina hetkinä jo päässeensäkin niihin korkeuksiin. Hän toivoi ainoastaan ystävänsä hyvää, uskoi kykenevänsä kieltäytymään hänestä, vaikkapa ei häntä enää milloinkaan näkisi, kunhan vain tietäisi hänet onnelliseksi. Omasta puolestansa hän tiesi, ettei tulisi koskaan kenenkään toisen omaksi.

Oli pidetty huolta siitä, että syksy muodostui yhtä ihanaksi kuin kevät. Kaikkia niin sanottuja kesäkasveja, kaikkia niitä, jotka syksyllä yhä kukkivat, kylmääkin uhmaillen, varsinkin astereita, oli kylvetty mitä erilaisimpia, ja niiden piti nyt luoda tähtitaivas maan pinnalle.

Ottilian päiväkirjasta.

"Lukemamme hyvän ajatuksen, kuulemamme huomiotaherättävän lausunnon me merkitsemme päiväkirjaamme. Jos vaivautuisimme samalla poimimaan ystäviemme kirjeistä omituisia huomautuksia, omaperäisiä näkökohtia, ohimennen piirrettyjä henkeviä sanoja, niin varmaan paljon rikastuisimme. Me säilytämme kirjeitä lukematta niitä enää milloinkaan, lopulta me ne hienotunteisuudesta tuhoamme, ja siten häviää auttamattomasti meiltä ja muilta kaunein ja välittömin elämäntuulahdus. Minä ryhdyn korvaamaan tätä laiminlyöntiä."

"Niinpä uudistuu jälleen vuoden vaiherikas tarina. Me olemme taasen, Jumalan kiitos, ehtineet sievimpään lukuun. Orvokit ja kielot ovat ikäänkuin sen otsakkeita ja kuvakoristeita. Meistä tuntuu aina miellyttävältä, kun ne elämän kirjaa avatessamme jälleen sattuvat eteemme."

"Me soimaamme köyhiä, varsinkin alaikäisiä, kun he kuljeksivat kerjäten. Emmekö huomaa, että he ovat toimessa kohta, kun on olemassa jotakin toimitettavaa? Luonto tuskin ehtii kehittelemään ilmi auliita aarteitansa, kun lapset jo ryhtyvät harjoittamaan ammattia; kukaan ei enää kerjää, kaikki ojentavat sinulle kukkavihkoa, joka on poimittu ennenkuin olet unestasi herännyt, ja pyytävä silmäilee sinua yhtä ystävällisesti kuin hänen lahjansa. Kurjalta ei näytä koskaan se, joka tuntee olevansa edes jossakin määrin oikeutettu pyytämään."

"Miksi onkaan vuosi toisinaan kovin pitkä, toisinaan kovin lyhyt, miksi se näyttää niin lyhyeltä ja niin pitkältä muistelossa? Viime vuosi on minulle sellainen, ja missään muualla ei ilmene niin selvästi kuin puutarhassa, kuinka häviäväinen ja kestävä kutoutuvat toisiinsa. Ja kuitenkaan ei mikään ole niin häipyväistä, ettei se jättäisi jälkeä, kaltaistansa."

"Talvi kelpaa sekin. Tuntuu siltä, kuin hengittelisi helpommin puiden seistessä edessämme aavemaisina, läpinäkyvinä. Ne eivät ole mitään, mutta eivät myöskään mitään peitä. Mutta kun sitten tulevat silmut ja kukat, niin käymme kärsimättömiksi, kunnes koko lehvistö on kehittynyt esiin, kunnes maisema ruumiillistuu ja puu työntyy eteemme täyteläisenä hahmona."

"Kaiken, mikä on täydellistä lajissansa, täytyy kohota lajinsa yläpuolelle, sen täytyy kehittyä joksikin muuksi, verrattomaksi. Monet satakielen sävelet ovat vielä linnun laulua, mutta sitten se kohoaa luokkansa yli ja tuntuu tahtovan osoittaa koko höyhenkarjalle, mitä laulaminen oikeastaan merkitsee."

"Elämä vailla rakkautta, rakastetusta etäällä, on pelkkä Comédie à liroir, kehno parsinnainen näytelmä: ikäänkuin avaisi ja sulkisi pöytälaatikoita, toista toisensa jälkeen, aina seuraavaan kiiruhtaen. Se, mitä siinä hyvää ja merkittävää esiintyy, on vain höllässä yhteydessä. On pakko yhä alkaa alusta ja tekee aina mieli lopettaa."

KYMMENES LUKU.

Charlotta puolestansa voi hyvin. Hän iloitsee vankasta, lupaavasta pojasta, joka alinomaa askarruttaa hänen katsettansa ja mieltänsä. Poika luo uuden suhteen hänen ja maailman, hänen ja tilan välille; hänen vanha toimeliaisuutensa herää jälleen eloon; minne hän silmänsä luoneekin, havaitsee hän kuluneena vuonna tehdyn paljon ja tuntee iloa sen johdosta. Omituisen tunnon elähdyttämänä hän nousee sammalmajalle Ottilian ja poikasen keralla, laskee lapsen pienelle pöydälle, ikäänkuin kotoiselle alttarille, näkee kaksi istumasijaa tyhjänä, muistelee menneitä aikoja, ja hänen mielessänsä elpyy uusi toivo itseänsä ja Ottiliaa varten.

Nuoret naishenkilöt kenties silmäilevät häveliäästi erinäisiä nuorukaisia, hiljakseen tutkistellen, haluaisivatko jonkun heistä mieheksensä, mutta se, jonka on toimittava tyttären tai naispuolisen holhokin hyväksi, tarkastelee laajempaa piiriä. Niin kävi tällä hetkellä Charlottan, josta kapteenin ja Ottilian liitto ei näyttänyt mahdottomalta. Olivathan he jo kerran istuneet rinnakkain tässä majassa, ja Charlotta oli hiljattain saanut tietää, että puheenaolleen edullisen naimiskaupan mahdollisuus oli häipynyt olemattomiin.

Charlotta asteli eteenpäin, ja Ottilia kantoi lasta. Monenlaisia mietteitä liikkui Charlottan mielessä. Haaksirikko voi tapahtua maallakin; kaunista ja kiitettävää on siitä mitä pikimmin ennallensa toipua. Suuntautuuhan elämä vain voittoon ja tappioon. Kukapa ei tekisi jonkinlaisia suunnitelmia ja niitä toteuttaessaan häiriytyisi! Kuinka usein lähdemmekään kulkemaan jotakin tietä, jolta meidän on poikettava! Kuinka usein harhaudummekaan terävästi tarkkaamastamme päämäärästä saavuttaaksemme toisen, korkeamman! Matkustajan vaunuista särkyy hänen sanomattomaksi harmiksensa pyörä, ja hän joutuu tämän epämieluisan tapauksen vuoksi solmimaan mitä ilahduttavimpia tuttavuuksia ja suhteita, jotka vaikuttavat hänen koko elämäänsä. Kohtalo toteuttaa meidän toivelmamme, mutta siten, että voi antaa meille enemmänkin kuin olemme osanneet toivoa.

Näissä ja muissa samanlaisissa mietteissä Charlotta saapui kukkulalle, uuden rakennuksen luo, missä ne osoittautuivat aivan oikeiksi. Ympäristö näet oli paljoa kauniimpi kuin oli voitu ajatella. Kaikki häiritsevän vähäpätöinen oli poistettu; kaikki maiseman hyvät puolet, luonnon ja ajan luomat, ilmenivät täysin selvinä. Jo vihersivät nuoret istutuksetkin, joiden piti täyttää eräitä aukkoja ja miellyttävästi liittää toisiinsa erillisiä osia.

Itse rakennus oli melkein asuttavassa kunnossa, näköala, varsinkin yläkerran huoneista, erittäin vaihteleva. Mitä kauemmin katseli, sitä enemmän kaunista keksi. Millaisia vaikutuksia mahtoivatkaan täällä aiheuttaa eri vuorokaudenajat, millaisia kuu ja aurinko! Täällä teki mieli viipyä, ja kohtapa heräsikin Charlottassa jälleen rakentamis- ja toimimishalu, kun hän havaitsi kaikki karkeat työt jo suoritetuiksi. Tarvittiin vain puuseppä, verhoilija ja maalari, joka osasi suoriutua asiasta reikämalleja ja kevyttä kultausta viljellen, ja niin tuli rakennus lyhyessä ajassa kuntoon. Nopeasti järjestettiin kellari ja keittiökin, sillä linnasta etäällä ollen täytyi kerätä kaikki tarpeet ympärillensä. Niin asuivat nyt molemmat naishenkilöt lapsen keralla siellä ylhäällä, ja heille tarjoutui tästä uudesta keskuksesta käsin aavistamattoman miellyttäviä kävelyretkiä. Kauniin sään vallitessa he nauttivat korkeammassa olopiirissänsä tyytyväisinä vapaata raikasta ilmaa.

Yksin tai lapsi mukanansa Ottilia asteli mieluimmin alas plataanien luo pitkin mukavaa polkua, joka johti edelleen siihen kohtaan, missä eräs ylisoudettaessa käytetty venhe sijaitsi. Toisinaan hän lähti huviksensa soutelemaan, ei kumminkaan lapsen keralla, koska Charlotta oli siitä hieman huolissaan. Sen ohella hän kävi joka päivä linnanpuistossa tervehtimässä puutarhuria ja ystävällisen osaaottavasti katselemassa hänen huolellisesti vaalimiansa kasvintaimia, jotka nyt nauttivat kaikin raitista ulkoilmaa.

Tänä kauniina aikana saapui Charlottalle erittäin mieluisaksi vieraaksi eräs englantilainen, joka oli matkoilla tullut tuntemaan Eduardin, tavannut hänet muutamia kertoja ja oli nyt utelias näkemään niitä kauniita puutarharakennelmia, joista oli kuullut kerrottavan paljon hyvää. Hän toi mukanansa suosituskirjeen kreiviltä ja esitteli samalla seuralaisensa, hiljaisen, mutta erittäin miellyttävän miehen. Kun hän nyt kuljeskeli seudulla, milloin Charlottan ja Ottilian, milloin puutarhurien ja metsästäjien seurassa, usein myös seuralaisensa keralla ja toisinaan yksin, saattoi hänen huomautuksistansa varsin hyvin havaita, että hän oli sellaisten rakennelmain tuntija ja harrastelija ja oli nähtävästi itsekin usein suorittanut sellaisia tehtäviä. Vaikka olikin jo iäkäs, otti hän hilpeästi osaa kaikkeen, mikä voi elämää kaunistaa ja luoda siihen merkitystä.

Vasta hänen seurassansa naiset voivat täysin nauttia ympäristöstänsä. Hänen harjaantunut silmänsä otti vastaan jokaisen vaikutelman ihan verekseltänsä, ja hän iloitsi aikaansaannoksesta sitäkin enemmän, kun ei ollut aikaisemmin seutua tuntenut ja tuskin tiesi erottaa toisistansa pohjana olevaa luontoa ja siinä suoritetun jalostustyön tuloksia.

Sopii hyvinkin sanoa, että puisto hänen huomautuksistansa kasvoi ja rikastui. Hän tiesi jo ennakolta, mitä uudet versovat istutukset lupasivat. Häneltä ei jäänyt havaitsematta yksikään kohta, jota vielä kävi jotenkin kaunistaminen. Hän keksi milloin lähteen, joka puhdistettuna lupasi muodostua kokonaisen pensaston koristeeksi, milloin luolan, joka korjattuna ja avarrettuna voi tarjota mieluisan levähdyspaikan: kunhan vain kaadettiin muutamia puita, niin sieltä avautui näköala kohti suurenmoisina kohoavia kallioita. Hän onnitteli asukkaita siitä, että heille jäi vielä paljon tekemistä, ja kehoitti heitä olemaan liiaksi kiirehtimättä, jotta jäisi seuraaviksikin vuosiksi miellyttävän suunnittelun ja järjestelyn tilaisuutta.

Hän ei muuten suinkaan liiaksi rasittanut läsnäolollansa seurusteluhetkien väliaikoina, sillä hän kulutti suurimman osan päiväänsä kuvaamalla kannettavan pimeän kammion avulla puiston maalauksellisimpia näköaloja voittaakseen siten matkoistansa itselleen ja muille kauniin hedelmän. Hän oli jo useita vuosia menetellyt siten kaikilla merkittävillä seuduilla, hankkien itsellensä erittäin miellyttävän ja mielenkiintoisen kokoelman. Hän näytti naisille mukanaan kuljettamansa suuren salkun huvittaen heitä osaksi kuvilla, osaksi niihin liittyvillä selityksillä. Naiset olivat mielissään, kun saivat yksinäisyydessänsä niin mukavasti matkustaa kautta maailman, nähdä ohitsensa vilistävän rannikoita ja satamia, vuoria, järviä ja virtoja, kaupunkeja, linnoja ja monia muita paikkoja, joita historiassa mainitaan.

Kummallakin katselijalla oli oma erikoinen harrastuksensa. Charlottan mieltä kiinnittivät yleisemmät asiat, nimenomaan ne, joihin liittyi jotakin historiallisesti merkittävää; Ottilia taas viivähti erittäinkin niissä seuduissa, joista Eduard oli tavannut paljon kertoa, joissa hän oli mielellään oleskellut, kerran toisensa jälkeen: jokaisella ihmisellä näet on lähellä ja kaukana eräitä yksityisiä paikkoja, jotka vetävät häntä puoleensa, jotka ovat hänelle erikoisen rakkaat ja mieluiset hänen luonteensa, ensimmäisen vaikutelman, määrättyjen olosuhteiden tai tottumuksen nojalla.

Niinpä Ottilia tiedusteli lordilta, mikä seutu häntä eniten miellytti ja minne hän nyt asettuisi asumaan, jos olisi valittava. Lordi tiesi näyttää useitakin kauniita seutuja ja kertoi varsin miellyttävästi, omalla omituisella tavallansa ranskaa ääntäen, millaiset tapahtumat olivat tehneet hänelle minkin seudun rakkaaksi ja kalliiksi.

Kun sitten kysyttiin, missä hän nyt tavallisesti oleskeli, mihin mieluimmin palasi, niin hän lausui ihan peittelemättä, mutta naisia hämmästyttäen:

Minä olen nyt tottunut olemaan kotona kaikkialla enkä tiedä lopulta mitään mukavampaa, kuin että toiset rakentavat, istuttavat ja ahertavat taloustoimissansa minun puolestani. Omille tiluksilleni minä en ikävöi takaisin. Se johtuu osalta poliittisista syistä, mutta etupäässä siitä, että poikani, jota varten oikeastaan olen kaikki suunnitellut ja järjestänyt, jolle uskoin saavani sen luovuttaa ja jonka keralla toivoin vielä voivani siitä nauttia, ei siitä kaikesta vähääkään välittänyt, vaan lähti Intiaan käyttääkseen elämänsä siellä hyödyllisemmin tai sen kerrassaan tuhlataksensa.

Me kulutamme varmaan aivan liian paljon elämäämme valmisteleviin toimenpiteisiin. Sen sijaan että heti alkaisimme tuntea hyvinvointia kohtalaisessa olotilassa, me pyrimme yhä kaikkea avartamaan, jotta olomme kävisi yhä epämukavammaksi. Kuka nyt nauttii rakennuksistani, puistostani, puutarhoistani? En minä, eivätpä edes omaisenikaan, vaan tuntemattomat vieraat, uteliaat, levottomat matkustavaiset.

Vaikka olemme hyvissäkin varoissa, olemme sittenkin aina vain puolittain kotonamme, varsinkin eläessämme maaseudulla, missä puuttuu paljon kaupungin totunnaisista antimista. Kirja, jota kipeimmin kaipaamme, ei ole saatavissa, kaikki se, mitä eniten tarvitsemme, on unohtunut. Me asetumme kotoisesti elämään lähteäksemme jälleen matkaan, ja ellemme tee sitä ehdoin tahdoin, niin vaikuttavat olosuhteet, intohimot, sattumat, välttämättömyys ja moni muu.

Lordi ei aavistanut, kuinka syvästi nämä mietteet koskivat ystävättäriin. Useinpa joutuukin tähän vaaraan ken hyvänsä lausuessaan julki yleisiä mietteitä, vaikka muuten tunteekin seuran elämänsuhteet. Charlottaa olivat hyväntahtoiset ja hyväätarkoittavat henkilöt jo monesti aikaisemmin sillä tavoin sattumalta loukanneet, ja maailma lepäsi muutenkin niin selvänä hänen nähtävissään, ettei hän tuntenut mitään erikoista kipua, vaikka joku varomattomasti pakottikin hänen katseensa suuntautumaan johonkin ikävään kohtaan. Ottilia, joka nuorena ja kokemattomana pikemmin aavisteli kuin näki ja jonka oli lupa, jopa pakkokin kääntää katseensa pois siitä, mitä hän ei voinut ja mitä hänen ei pitänyt nähdä, sitävastoin joutui noiden tutunomaisten puheiden vuoksi mitä kamalimpaan tilaan. Hänen nähtensä repeytyi väkivaltaisella tavalla asioiden hieno huntu, ja hänestä tuntui siltä, kuin kaikki se, mitä tähän saakka oli tehty talon ja kartanon, puutarhan, puiston ja koko ympäristön hyväksi, oikeastaan olisi ihan suotta, koska se, jolle kaikki kuului, ei saanut siitä nauttia, koska hänetkin samoinkuin tämän vieraan, olivat hänen rakkaimpansa ja lähimpänsä pakottaneet maailman retkille, vieläpä kaikkein vaarallisimmille. Ottilia oli tottunut kuuntelemaan ja vaikenemaan, mutta tällä kertaa hän oli mitä kiusallisimmassa asemassa, jota vieraan puheen jatko pikemmin pahensi kuin paransi.

Nyt uskon olevani oikealla ladulla, virkkoi lordi hilpeään ja hitaanlaiseen tapaansa, kun pidän itseäni alinomaisena matkamiehenä, joka kieltäytyy paljosta paljon nauttiaksensa. Minä olen tottunut vaihteluun, se muuttuu minulle suorastaan tarpeeksi, kuten oopperassa yhä odotamme uusia näyttämökoristeita juuri siitä syystä, että olemme niitä jo paljon nähneet. Minä tiedän mitä voin odottaa parhaimmalta ja huonoimmalta majatalolta: olipa oloni siellä kuinka hyvä tai huono tahansa, milloinkaan en kohtaa totunnaista, ja loppujen lopuksi on yhdentekevää, riippuuko täydellisesti välttämättömästä tottumuksesta vaiko satunnaisimmasta sattumasta. Nyt ei minulla ainakaan ole sitä mieliharmia, että jotakin katoaa, että minun on paettava jokapäiväisestä oleskeluhuoneesta, jossa toimitetaan korjauksia, että minulle rakas kupponen särjetään ja juoma ei tahdo sitten pitkiin aikoihin maistua. Kaikesta tuosta olen pelastunut, ja jos katto pääni päällä rupeaa palamaan, niin palvelijani säälivät rauhallisesti tavarani kokoon, ja niin me ajamme pois talosta ja kaupungista. Kaikkien näiden etujen ohella minä en ole, tarkoin laskien, vuoden varrella kuluttanut enempää kuin olisin kotona käytellyt.

Tuon kuvauksen kestäessä Ottilia näki vain Eduardin edessänsä, näki hänen kulkevan puutetta ja vastuksia kokien raivaamattomia teitä, joutuvan sodassa vaaraan ja hätään ja tottuvan kaiken tämän epävakaisuuden ja uhkamielisyyden vallitessa kodittomaksi ja ystävättömäksi, heittämään kaikki pois vain siinä tarkoituksessa, ettei voisi mitään menettää. Onneksi seura vähäksi aikaa hajaantui. Ottilia sai tilaisuutta itkeä yksinäisyydessä kylliksensä. Väkivaltaisemmin ei häneen ollut vaikuttanut mikään kumea tuska kuin tämä selvyys, jota hän pyrki vieläkin selventämään, kuten ihmisen tapana yleensäkin on kiusata itseänsä ollessaan kerran kiusattavaksi joutumassa.

Eduardin tila tuntui hänestä niin surkealta, niin viheliäiseltä, että hän päätti, maksoi mitä maksoi, tehdä kaikki voitavansa saadakseen Eduardin palaamaan Charlottan luo, kätkeäkseen surunsa ja rakkautensa johonkin hiljaiseen seutuun ja pettääkseen niitä jonkinlaisen toiminnan avulla.

Lordin seuralainen, ymmärtäväinen ja rauhallinen mies ja hyvä havaitsija, oli huomannut keskustelussa sattuneen erehdyksen ja ilmaissut ystävällensä olosuhteiden samankaltaisuuden. Lordi ei tietänyt mitään perheen oloista, mutta hänen seuralaisensa, jonka mieltä matkoilla kiinnittivät varsinkin ne omituiset tapahtumat, joita aiheuttavat luonnolliset ja keinotekoiset olosuhteet, lakimääräisyyden ja hillittömyyden, ymmärryksen ja järjen, intohimon ja ennakkoluulojen ristiriita, oli jo aikaisemmin ja vielä enemmän taloon tultuansa perehtynyt kaikkeen mitä oli tapahtunut ja yhä vielä tapahtui.

Lordin mieltä tuo pahoitti, mutta hän ei joutunut hämillensä. Seurassa pitäisi olla kerrassaan vaiti, ellei tahtoisi koskaan joutua sellaiseen tilanteeseen, sillä jokapäiväisimmät lausumat voivat nykyisyyden harrastuksiin sekaantuessaan aiheuttaa epäsointua yhtä hyvin kuin tärkeät huomautukset.

Me korjaamme asian tänä iltana, sanoi lordi, vältämme kaikkia yleisluontoisia keskusteluja. Kertokaa te seuralle jokin niistä monista ja merkittävistä jutuista ja tarinoista, jotka ovat matkamme varrella rikastuttaneet salkkuanne ja muistianne.

Kaikkein parhaasta aikomuksesta huolimatta ei vieraiden tällä kertaa onnistunut moitteettomasti ilahduttaa ystäviä. Kun näet lordin seuralainen oli monilla omituisilla, merkittävillä, hilpeillä, liikuttavilla ja kaameilla tarinoilla herättänyt tarkkaavaisuutta ja mitä suurimmassa määrin kiihtänyt kuulijainsa myötätuntoisuutta, niin hän ajatteli lopuksi esittää tosin omituisen, mutta leppoisamman tapauksen aavistamatta, kuinka läheinen se oli kuulijoille.

Eriskummaiset naapurustenlapset.

Novelli.

Kahden huomattavan naapuriperheen lapset, poika ja tyttö, jotka iältänsä hyvin sopivat tulemaan kerran toistensa puolisoiksi, saivat kasvaa toistensa keralla näine miellyttävine toiveinensa, ja kummankin vanhemmat iloitsivat tulevaisesta liitosta. Pian kuitenkin havaittiin, että tämä aikomus uhkasi jäädä onnistumatta, koska näiden kelpo luonteiden kesken ilmeni omituista vastenmielisyyttä. Kenties he olivat liiaksi toistensa kaltaiset. He olivat itsenäiset, tiesivät mitä tahtoivat, pysyivät lujasti päätöksissään. Leikkitoverit rakastivat ja kunnioittivat kumpaakin. Toistensa seurassa he aina esiintyivät riitapuolina, rakentelivat aina yksin itseänsä varten, hävittivät aina kohdatessaan toistensa aikaansaannoksia, ei suinkaan kilvan pyrkien samaan päämäärään, vaan aina taistellen keskenänsä jostakin yhteisestä tarkoituksesta. He olivat varsin hyväluontoiset ja rakastettavat, vihamieliset ja ilkeätkin vain toisiinsa suhtautuessaan.

Tämä eriskummainen suhde ilmeni jo lapsuusajan leikeissä, se ilmeni yhä vuosien lisääntyessä. Poikain tapansa mukaan leikkiessä sotaa, jakautuessa puolueisiin ja ryhtyessä keskenänsä taistelemaan, uhmailevan rohkea tyttö asettui kerran johtamaan toista sotajoukkoa taistellen niin tuimasti, että vastapuolue olisi lyöty häpeälliseen pakoon, ellei sen johtaja olisi toiminut erittäin uljaasti, riistänyt vastustajattareltansa aseita ja ottanut häntä vangiksensa. Mutta vielä silloinkin tyttö puolustautui niin kiivaasti, että pojan täytyi temmata silkkinen kaulaliinansa ja sitoa hänen kätensä selän taa, jos mieli säilyttää silmänsä vihollistansa silti vahingoittamatta.

Tätä ei tyttö antanut hänelle milloinkaan anteeksi, yrittipä vielä salaa häntä vahingoittaakin, joten vanhemmat, jotka olivat jo aikoja sitten havainneet nämä kummalliset ominaisuudet, päättivät yksimielisesti erottaa nämä vihamieliset olennot ja luopua suloisista toivelmistansa.

Poika kunnosti pian itseänsä uusissa olosuhteissa. Kaikenlainen opetus pystyi häneen. Suosijat ja hänen oma halunsa määräsivät hänet sotilaan ammattiin. Kaikkialla, minne hän joutui, häntä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hänen kelpo olemuksensa näytti vaikuttavan vain toisten hyväksi, ja hän oli, selvästi asiaa tajuamatta, varsin onnellinen menetettyänsä ainoan riitelijän, jonka luonto oli hänelle määrännyt.

Tytön mieli sitävastoin äkkiä muuttui. Lisääntyvä ikä, lisääntyvä sivistys ja vieläkin enemmän jokin sisäinen tunto vetivät häntä pois niistä kiivaista leikeistä, joita hän oli näihin asti harjoittanut poikien seurassa. Häneltä näytti ylipäänsä puuttuvan jotakin; hänen ympärillänsä ei ollut mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen vihansa arvoista. Rakastettavaksi hän ei ollut huomannut vielä ketään.

Eräs hänen naapurivastustajaansa vanhempi, varakas, huomattu, seurapiireissä kernaasti nähty, naisten suosima säätyläisnuorukainen kiintyi häneen koko sydämestänsä. Tapahtui ensi kerran, että ystävä, rakastaja, palvelija häntä tavoitteli. Se seikka, että nuori mies asetti hänet etusijalle monien muiden vanhempien, sivistyneempien, loistavampien ja vaateliaampien rinnalla, miellytti neitoa kovin. Nuorukaisen alinomainen huomaavaisuus, joka ei milloinkaan huonontunut tungettelevaisuudeksi, hänen uskollinen avunantonsa erinäisissä epämiellyttävissä tilanteissa, hänen tosin selvästi, mutta kuitenkin rauhallisesti ja vain toivorikkaasti vanhemmille esittämänsä kosinta — tyttö näet oli vielä ylen nuori — kaikki tuo hankki hänelle tytön suosion. Sitäpaitsi vaikutti osaltansa tottumus, ihmisten tietyiksi otaksumat suhteet. Hän oli niin usein kuullut itseänsä nimitettävän morsiameksi, että vihdoin itsekin uskoi se olevansa, eikä hän, enempää kuin kukaan muukaan, osannut ajatella minkään koettelemuksen olevan enää tarpeen, kun hän vaihtoi sormusta sen henkilön kanssa, jota oli kauan pidetty hänen sulhasenansa.

Koko asian rauhallista kulkua ei ollut kihlauskaan kiirehtänyt. Molemmin puolin jätettiin kaikki entisellensä, iloittiin yhdessäolosta ja tahdottiin välttämättä vielä nauttia hyvä vuodenaika tulevan vakaamman elämän kevätkautena.

Sillävälin oli toinen nuori mies etäällä ollen sivistänyt itsensä mitä parhaimmin, saavuttanut ansaitun aseman elämänurallansa ja tuli nyt lomalle omaisiansa tervehtimään. Aivan luonnollisella, mutta samalla omituisella tavalla hän jälleen seisoi kauniin naapurintytön edessä. Neidon mielessä oli viime aikoina itänyt yksinomaan ystävällisiä, morsiamellisia perhetuntoja; hän oli sopusoinnussa koko ympäristönsä kanssa, uskoi olevansa onnellinen ja olikin tavallansa. Mutta nyt oli hänen edessänsä pitkistä ajoista jälleen jotakin. Se ei ollut mitään vihattavaa, hän itse oli kadottanut vihaamiskykynsä. Ilmenipä lapsen viha, joka itse asiassa oli ollut sisäisen arvon hämärää tajuamista, nyt iloisena hämmästyksenä, ilahduttavana katseluna, suopeana myöntelynä, puolittain halukkaana, puolittain vastahakoisena lähentymisenä, ja tuo kaikki oli molemminpuolista. Pitkäaikainen poissaolo antoi aihetta pitkänlaisiin keskusteluihin. Lapsuusaikainen järjettömyyskin oli viisastuneille vain hupaisen muistelun esine, ja tuntui siltä, kuin täytyisi tuo kiusoitteleva viha hyvittää ainakin ystävällisellä, huomaavaisella kohtelulla, kuin tuohon väkivaltaiseen väärin-tuomitsemiseen pitäisi nyt liittyä nimenomainen tunnustaminen.

Nuoren miehen puolella pysyi kaikki ymmärtäväisissä, toivottavissa rajoissa. Hänen asemansa, olosuhteensa, pyrintönsä ja kunnianhimonsa askarruttivat häntä siinä määrin, että hän mielihyvin otti vastaan kauniin morsiamen ystävällisyyden kiitettävänä lisänä, silti mitenkään suhteistamatta häntä itseensä tai kadehtimatta hänen sulhastansa, jonka kanssa hän muuten oli mitä parhaissa väleissä.

Neidon laita oli aivan toisin. Hän näytti kuin unesta heränneen. Taistelu nuorta naapuria vastaan oli ollut hänen ensimmäinen intohimonsa, ja tämä kiivas taistelu oli kuitenkin vain vastustuksen muodossa ilmenevä kiivas, synnynnäisluontoinen kiintymys. Muistellessaan hän ei voinutkaan ajatella muuta, kuin että oli aina häntä rakastanut. Hän hymyili tuolle ase kädessä tapahtuneelle vihamieliselle haeskelulle, oli muistavinaan, että oli tuntunut erittäin miellyttävältä, kun toinen oli riisunut häneltä aseet, kuvitteli kokeneensa suurinta autuutta joutuessaan sidotuksi, ja kaikki, mihin hän itse oli ryhtynyt toisen vahingoksi ja mieliharmiksi, näytti vain viattomalta keinolta huomion kääntämiseksi itseensä. Hän kirosi kaiken eron, valitti horrosta, johon oli vaipunut, kirosi laahaavaa, uneliasta totunnaisuutta, joka oli voinut tuottaa hänelle niin mitättömän sulhasen; hän oli muuttunut, kaksin kerroin muuttunut, entisestänsä ja nykyisestänsä, miten asian tahtoo käsittää.

Jos joku olisi voinut kehitellä ja hänen kanssansa jakaa hänen tyystin salaamansa tunnot, niin eipä hänen tosiaankaan olisi sopinut neitoa soimata: sulhanen ei suinkaan voinut kestää vertailua naapurin kanssa, kun heidät näki vierekkäin. Jos toiselta ei käynyt epääminen jonkinlaista luottamusta, niin toinen sensijaan herätti mitä täydellisintä; jos toisen kanssa mielellään seurusteli, niin toisen toivoi kumppaniksensa, ja jos ajatteli syvempää osanottoa, erinomaisia tapauksia, niin olisi varmaan toista epäillyt toisen herättäessä täydellistä varmuutta. Sellaisia olosuhteita varten on naisilla erikoinen synnynnäinen vaisto, jonka kehittämiseen heillä on sekä syytä että tilaisuutta.

Mitä kauemmin kaunis morsian hautoi salaa mielessänsä sellaisia ajatuksia, mitä vähemmän kukaan osasi hänelle puhua mitään sulhasen hyväksi, mitään sellaista, mihin olosuhteet ja velvollisuus näyttivät neuvovan ja kehoittavan, jopa auttamaton välttämättömyyskin ehdottomasti vaativan, sitä enemmän kaunis sydän suosi yksipuolisuuttansa, ja kun nyt toisaalta neito oli ihmisten ja omaisten, sulhasen ja oman lupauksensa purkamattomasti sitoma, toisaalta ei eteenpäinpyrkivä nuorukainen mitenkään salannut ajatuksiansa, suunnitelmiansa ja toiveitansa kohdellen häntä vain uskollisen eikä edes hellän veljen tavoin, ja kun nyt vielä tuli puheeksi hänen kohta tapahtuva poislähtönsä, niin näytti siltä, kuin hänen aikaisempi lapsenmielensä kaikkine salavihoinensa ja väkivaltaisuuksinensa olisi jälleen herännyt ja nyt, korkeammalle elämänasteelle ehdittyänsä, suuttuneena valmistautunut vaikuttamaan entistä ankarammin ja tuhoisammin. Hän päätti kuolla rangaistakseen muinoin vihaamaansa ja nyt kiihkeästi rakastamaansa hänen tunteettomuutensa vuoksi ja solmiakseen nyt, kun hänen ei pitänyt saada häntä omaksensa, ikuisen liiton ainakin hänen mielikuvituksensa, hänen katumuksensa kanssa. Nuorukaisen ei pitänyt päästä irti hänen kuolleesta kuvastansa, hänen ei pitänyt lakata soimaamasta itseänsä siitä, ettei ollut tuntenut, tutkinut eikä pitänyt arvossa vainajan mieltä. Tämä omituinen mielettömyys seurasi neitoa kaikkialle. Hän peitti sen kaikenlaisiin valhemuotoihin, ja vaikka hän näyttikin ihmisten mielestä kummalliselta, ei kukaan ollut kyllin tarkkaavainen tai älykäs keksiäksensä todellisen sisäisen syyn.

Sillävälin olivat ystävät, sukulaiset ja tuttavat järjestelleet juhlia väsymykseen asti. Kului tuskin päivääkään, jolloin ei olisi keksitty jotakin uutta ja odottamatonta. Koko tienoolla oli tuskin ainoatakaan kaunista paikkaa, jota ei olisi koristettu ja valmistettu lukuisien vieraiden vastaanottamista varten. Nuori tulokkaammekin tahtoi vielä ennen lähtöänsä tehdä minkä katsoi asiaksensa ja kutsui nuoren parin muutamain läheisten sukulaisten keralla purjehdusretkelle. Astuttiin isoon, kauniiseen, koristettuun alukseen, huvipurteen, joka sisälsi pienen salin ja muutamia huoneita ja näytti siirtävän aalloille maallaolon mukavuudet.

Suuri virta kuljetti purtta alaspäin soiton kaikuessa. Seurue oli kokoontunut kuumana päivänaikana alasuojiin huvitellakseen itseänsä seura- ja onnenleikeillä. Nuori isäntä, joka ei voinut milloinkaan olla toimettomana, oli asettunut peräsimeen vapauttaen hetkeksi vanhan laivurin, joka oli nukahtanut hänen viereensä. Valvovan täytyi nyt olla erittäin varovainen, sillä alus lähestyi erästä kohtaa, missä kaksi saarta ahdistaa uoman kapeammaksi muodostaen milloin toiselta, milloin toiselta puolen ulkonevine hiekkarantoinensa vaarallisen kulkuväylän. Huolellinen ja terävästi tähyävä peränpitäjä oli jo herättämäisillään laivurin, mutta rohkaisi samassa mielensä ja suuntasi päin kapeata kohtaa. Samassa ilmestyi kannelle hänen kaunis vihollisensa kukkaseppele hiuksissaan. Hän otti seppeleen ja heitti sen peränpitäjälle.

Ota se muistoksi, huusi hän.

Älä häiritse minua! huudahti vastaukseksi nuori mies koppoen seppeleen käteensä, minä tarvitsen kaikki voimani ja koko tarkkaavaisuuteni!

Minä en sinua enää häiritse, huudahti neito, sinä et minua enää näe!

Tuon sanottuansa hän kiiruhti aluksen kokkaan syöksyen sieltä veteen.

Kuului ääniä: Pelastakaa, pelastakaa, hän hukkuu!

Peränpitäjä oli mitä kamalimmassa pulassa. Melu herättää vanhan laivurin, hän aikoo tarttua peräsimeen, nuorempi tahtoo sen hänelle luovuttaa, mutta on jo liian myöhäistä: alus ajautuu karille. Samassa silmänräpäyksessä nuori mies heittää yltänsä haitalliset vaatekappaleet, syöksyy veteen ja ui kauniin vihollisensa jälkeen.

Vesi on ystävällinen elementti sille, joka sen tuntee ja osaa sitä käsitellä. Se kantoi häntä, ja taitava uimari vallitsi sitä. Hän saavutti pian edellänsä liukuvan kaunottaren, tarttui häneen, osasi hänet nostaa ja pitää vedenpinnan yläpuolella; molemmat tempasi vuolas virta mukaansa, kunnes saaret ja karit olivat kaukana heidän takanansa ja kymi jälleen alkoi vaeltaa leveänä ja hitaasti. Vasta nyt nuori mies toipui ensimmäisestä ankarasta hädästä, jonka aikana hän oli toiminut tajuttomasti, konemaisesti; hän kohotti päätänsä, silmäili ympärillensä ja ui minkä jaksoi kohti laakeata pensaikkorantaa, joka mukavasti ulkoni virtaan. Siellä hän laski maahan kauniin taakkansa, mutta siinä ei näyttänyt olevan elämänhenkäystäkään jäljellä. Nuori mies oli epätoivoissaan, mutta samassa osui hänen katseensa polkuun, joka johti pensaikon halki. Hän otti jälleen kannettavakseen kalliin taakkansa, näki pian yksinäisen asumuksen ja saapui sinne. Siellä asui hyvää väkeä, eräs nuori aviopari. Onnettomuus, hätä oli pian ilmoitettu. Se, mitä nuori mies hieman harkittuansa pyysi, toimitettiin. Kirkas tuli paloi liedessä; vuoteeseen levitettiin villapeitteitä; tuotiin nopeasti turkkeja, nahkasia ja mitä muuta lämmittävää löydettiin. Tässä sysäsi pelastamishalu syrjään kaikki muut mietteet. Kaunista, puolittain jäykistynyttä ruumista yritettiin kaikin tavoin herättää eloon. Se onnistuikin. Hän avasi silmänsä, näki ystävän, kietoi ihanat käsivartensa hänen kaulansa ympäri. Niin he olivat kauan; neidon silmistä tulvahtivat kyynelet tehden hänet täysin terveeksi.

Tahdotko minut jättää, huudahti neito, nyt, kun olen sinut jälleen löytänyt?

En koskaan, en koskaan! vakuutti toinen tietämättä mitä sanoi tai teki. Mutta säästä itseäsi, huudahti hän lisäksi, ajattele itseäsi itsesi ja minun tähteni!

Neito ajatteli nyt itseänsä ja havaitsi vasta nyt, missä tilassa oli. Hän ei voinut hävetä rakastettuansa, mutta salli mielellänsä hänen poistuvan, sillä hänen vaatteensa olivat yhä vielä likomärät.

Nuori aviopari neuvotteli; mies tarjosi nuorukaiselle ja hänen vaimonsa neidolle hääpukunsa, jotka olivat vielä täydelliset kahden henkilön pukemiseksi alusta loppuun. Lyhyessä ajassa olivat molemmat seikkailijat pukeutuneet, vieläpä kauniistikin. He näyttivät erittäin somilta, ihmettelivät jälleen kohdatessaan toistensa asua, ja syleilivät toisiansa kiihkeästi, samalla kuitenkin puolittain hymyillen valepuvuillensa. Nuoruuden tarmo ja lemmen virkeys toivuttivat heidät muutamassa hetkessä täysin entisellensä, ja jos vain olisi soitto kaikunut, olisi heidät voinut kutsua tanssimaan.

Siirtyminen vedestä maalle, kuolemasta elämään, perheenpiiristä erämaahan, epätoivosta hurmioon, välinpitämättömyydestä kiintymykseen, hehkuvaan rakkauteen, vieläpä aivan lyhyessä hetkessä — se oli liikaa yhdellä kertaa käsitettäväksi, tuntui siltä, kuin pään olisi täytynyt haljeta tai joutua sekaisin. Sellaisen yllätyksen sietämiseksi täytyy sydämen olla ensi sijassa vaikuttamassa.

Kerrassaan toisiinsa unohtuneina he voivat vasta jonkin ajan kuluttua ajatella alukseen jääneiden pelkoa ja levottomuutta, ja melkeinpä oli heidän itsensä vaikea ilman pelkoa ja levottomuutta ajatella, kuinka heidät jälleen kohtaisivat.

Pakenemmeko, piiloudummeko? kysyi nuorukainen.

Me emme eroa toisistamme, sanoi neito nojaten hänen rintaansa.

Talon isäntä, joka oli kuullut heiltä kertomuksen karilleajautuneesta aluksesta, riensi enempää kyselemättä rantaan. Pursi tuli onnellisesti virtaa alaspäin; se oli suurella vaivalla saatu irroitetuksi. Sitä ohjattiin eteenpäin, tietämättä minne, toivoen kadonneitten löytyvän. Kun nyt isäntä huutaen ja viittoen veti puoleensa heidän huomionsa, juoksi erääseen kohtaan, missä näkyi edullinen maihinlaskupaikka, eikä lakannut viittomasta ja huutamasta, niin alus kääntyi rantaan. Millainen näytelmä siellä odottikaan maihin astuvia! Kihlautuneiden vanhemmat riensivät ensimmäisinä rannalle; rakastava sulhanen oli melkein suunniltansa. Tuskin olivat vanhemmat saaneet kuulla rakkaiden lastensa pelastuneen, kun viimeksimainitut jo astuivat oudoissa vaatteissansa esiin pensaikosta. Heitä ei tunnettu, ennenkuin he olivat saapuneet aivan luo.

Mitä näenkään? huudahtivat äidit.

Mitä näenkään? huudahtivat isät.

Pelastuneet polvistuivat heidän eteensä.

Lapsenne! huudahtivat he; kihlautuneet lapsenne! Antakaa meille anteeksi! pyysi neito.

Antakaa meille siunauksenne! pyysi nuorukainen.

Antakaa meille siunauksenne! huudahtivat molemmat kaikkien seisoessa vaiti ja hämmästyneinä. Siunauksenne! kaikui pyyntö kolmannen kerran, ja kukapa olisi voinut sen evätä?

YHDESTOISTA LUKU.

Kertoja vaikeni tai oli pikemmin jo lopettanut, kun samassa huomasi Charlottan olevan ankaran mielenliikutuksen vallassa, jopa nousevankin ja lähtevän huoneesta sanattomasti anteeksi pyytäen. Tarina näet oli hänelle tuttu. Tuo kaikki oli tosiaankin tapahtunut kapteenille ja eräälle naapurin neidolle, ei tosin aivan sillä tavalla kuin englantilainen kertoi, mutta kuitenkin pääpiirteiltänsä sellaisena, vain yksityiskohdiltansa kehiteltynä ja koristeltuna, kuten sellaisten tarinain yleensä käy niiden kulkiessa ensin suusta suuhun ja sitten taitavan kertojan mielikuvituksen tietä. Lopulta vastaa enimmäkseen kaikki, eikä mikään, todellisuutta.

Ottilia lähti vieraiden itsensä kehoittamana Charlottan jälkeen, ja nyt oli lordin vuoro huomauttaa, että oli kenties jälleen tapahtunut virhe, kerrottu jotakin naisten tietämää tai jotakin heidän omia kokemuksiansa muistuttavaa.

Meidän on varottava aiheuttamasta vielä enemmän pahaa, jatkoi hän. Kaiken sen hyvän ja miellyttävän korvaukseksi, mitä osaksemme on täällä tullut, näymme me tuovan talon asujaimille hyvin vähän onnea. Meidän on koetettava päästä soveliaalla tavalla lähtemään.

Minun on tunnustaminen, virkkoi seuralainen, että minua pidättää täällä vielä eräs muu asia, josta tahtoisin saada parempaa selkoa, ennenkuin lähden tästä talosta. Teidän mieltänne, mylord, kiinnitti eilen, kulkiessamme pimeä kammionne mukanamme puiston halki, todella maalauksellisen kohdan haeskelu siinä määrin, että teidän oli mahdoton havaita, mitä siinä ohessa tapahtui. Te käännyitte valtatieltä päästäksenne järven rannalle erääseen kohtaan, missä harvoin käydään ja mistä vastaranta näkyy erittäin viehättävänä. Ottilia, joka oli seurassamme, halusi tulla mukaan ja pyysi saada lähteä sinne soutaen. Minä astuin hänen venheeseensä ja katselin ilokseni kaunista ja taitavaa soutajaa. Minä vakuutin hänelle, että olin niin miellyttävästi keinunut aalloilla ainoastaan Sveitsissä, missä myöskin mitä viehättävimmät neitoset suorittavat lautturin tehtäviä, mutta en voinut pidättyä kysymästä, miksi hän oikeastaan oli kieltäytynyt kulkemasta tuota syrjätietä; hänen äänessään näet oli ilmennyt jonkinlainen pelokas hämminki. Kunhan ette minulle naura, virkkoi hän ystävällisesti, niin voin teille siitä jotakin kertoa, vaikka asia on minulle itsellenikin salaperäinen. Joka kerta, kun olen kulkenut tuota syrjätietä, minut on vallannut varsin omituinen kammo, jota en muuten missään tunne ja jota en osaa itselleni selittää. Vältän niinmuodoin mieluimmin antautumasta sellaisille vaikutelmille alttiiksi, sitäkin enemmän, kun siellä käytyäni kohta alkaa kivistää päätäni vasemmalta puolelta ja minä muutenkin saan monesti kestää samaa kipua. Me saavuimme perille, Ottilia keskusteli kanssanne, ja minä sillävälin tutkin paikkaa, jonka hän oli minulle etäältä tarkoin osoittanut. Mutta kuinka hämmästyinkään, kun havaitsin erittäin selviä kivihiilen merkkejä, joiden nojalla päättelen varmasti, että kaivamalla löytyisi syvemmältä kenties hyvinkin runsas kerrostuma.

Suokaa anteeksi, mylord; minä havaitsen teidän hymyilevän ja tiedän varsin hyvin, että annatte minulle vain viisaana miehenä ja ystävänä anteeksi näihin teidän mielestänne joutaviin asioihin kohdistuvan hartaan huomioni; mutta minä en voi täältä lähteä antamatta tuon kauniin tytön vielä koetella heilurinliikkeitä.

Joka kerta, kun asia tuli puheeksi, lordi välttämättä esitti jälleen sitä vastustavat syynsä, joita seuralainen kärsivällisesti kuunteli lopulta kuitenkin pysyen mielipiteissänsä ja toivelmissansa. Hän puolestansa huomautti yhä uudelleen, ettei asiaa pitänyt heittää, vaikka kokeet eivät kaikille henkilöille onnistuneetkaan; olipa hänen mielestänsä syytä tutkia sitä senvuoksi vieläkin vakavammin ja perusteellisemmin, koska epäilemättä tultaisiin saamaan selville useita epäorgaanisten olioiden kesken, orgaanisten ja epäorgaanisten välillä ja samoin orgaanisten kesken vallitsevia heimolaissuhteita, jotka ovat meiltä vielä salatut. Hän oli jo avannut aina mukanaan kuljettamansa kauniin lippaan ottaen sieltä esille kultaisista renkaista, rikkikiisusta ja muista metallisista aineksista kokoonpannun laitteen ja laski nyt kokeeksi langasta riippuvia metalleja lepääviä metalleja kohti.

Minä suon teille vahingonilonne, mylord, virkkoi hän samalla; se näkyy varsin selvästi teidän kasvoissanne, kun mikään ei tahdo lähteä minun pitelemänäni liikkumaan. Kokeeni onkin pelkkä tekosyy. Palattuansa naiset varmaan ihmettelevät, mitä kummaa tässä tapahtuukaan.

Naiset palasivat. Charlotta ymmärsi kohta mistä oli kysymys.

Minä olen paljon kuullut noista asioista, mutta en ole millonkaan nähnyt mitään vaikutusta. Koska teillä on siinä kaikki sievästi valmiina, sallinette minun koettaa, eikö se minulta luonnistu.

Hän otti langan käteensä, ja koska oli aivan tosissansa, hän piteli sitä vakavasti ja rauhallisin mielin; mutta vähintäkään heilahdusta ei ollut havaittavissa.

Sitten kehoitettiin Ottiliaa koettamaan. Hän piteli heiluria vieläkin rauhallisemmin, luonnollisemmin, tiedottomammin metallien yläpuolella. Mutta samassa silmänräpäyksessä tempautui riippuva kappale vinhaan pyörteeseen ja heilahti vaihtuvien alustojen mukaan milloin toiselle, milloin toiselle puolelle, ympyrän tai soikion kaarta noudatellen tai suoraviivaisesti, täysin seuralaisen odotusten mukaisesti, vieläpä paremminkin kuin hän oli osannut odottaa.

Lordikin säpsähti hieman, mutta hänen seuralaisensa oli niin mielissään ja innoissaan, ettei voinut ollenkaan lopettaa, vaan pyysi yhä toistamaan ja vaihtelemaan kokeita. Ottilia oli kyllin hyväntahtoinen suostuaksensa kehoituksiin, kunnes vihdoin ystävällisesti pyysi saada lakata, koska päätä alkoi jälleen särkeä. Siitä ihmeissään, jopa ihastuksissaankin vakuutti vieras hänelle täysin vapauttavansa hänet siitä kivusta, jos hän suostuisi erikoiseen parannustapaan. Epäröitiin hetkinen, mutta Charlotta, joka nopeasti käsitti, mistä oli kysymys, hylkäsi hyväätarkoittavan tarjouksen, koska ei halunnut suvaita läheisyydessänsä mitään sellaista, mihin oli aina suhtautunut voimakkain pelonsekaisen vastenmielisyyden tuntein.

Vieraat olivat poistuneet, ja vaikka heidän jättämänsä vaikutelma olikin omituinen, toivottiin kuitenkin jossakin jälleen kohdattavan. Charlotta käytti nyt hyväksensä kauniita päiviä päättääkseen naapuristoon tekemänsä vastavierailut, joista hän vaivoin suoriutui, koska kaikki lähiseudulla asujat, toiset todella osaaottaen, toiset pelkästä tottumuksesta, olivat ahkerasti häntä muistaneet. Kotona hän iloksensa katseli lasta; se oli varmaan kaiken rakkauden, kaiken huolenpidon arvoinen. Sitä pidettiin ihmeteltävänä, jopa kerrassaan ihmelapsena, sen näköä, kokoa, sopusuhtaisuutta, voimaa ja terveyttä ihasteltunsa vieläkin enemmän ihmetytti jo aikaisemmin mainittu kaksinkertainen näköisyys, joka kehittyi yhä ilmeisemmäksi. Kasvojenpiirteiltänsä ja koko muodoltansa lapsi muistutti yhä enemmän kapteenia, silmät olivat yhä vaikeammin Ottilian silmistä erotettavissa.

Tämä merkillinen sukulaisuus ja kenties vieläkin enemmän naisille ominainen kaunis tunne, joka hellänä kohdistuu rakastetun miehen lapseen, vaikka äiti onkin joku toinen henkilö, sai Ottilian olemaan kasvavalle olennolle äidin veroisena tai paremmin sanoen toisena, toisenlaisena äitinä. Jos Charlotta poistui, niin Ottilia jäi lapsen ja hoitajattaren luo. Nanny, kadehtien poikaa, johon hänen emäntänsä näytti kohdistavan koko kiintymyksensä, oli uhkamielisenä hänet jättänyt ja palannut vanhempiensa luo. Ottilia kanniskeli yhä edelleenkin lasta ulkosalla tottuen yhä pitempiin retkeilyihin. Hän kuljetti mukanansa maitopulloa voidakseen tarpeen vaatiessa lasta ruokkia. Harvoin hän unohti ottaa kirjan mukaansa, ja niin hän oli, lapsi käsivarrellansa, lukien käyskellessään, varsin miellyttävä Penserosa.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sotaretken päätarkoitus oli saavutettu ja Eduard laskettu kotiin, kunniamerkein koristettuna. Hän lähti kohta pienelle tilallensa, missä sai tarkat tiedot omaisistansa, joita hän heidän tietämättänsä oli antanut pitää tarkoin silmällä. Hiljainen olopaikka silmäili häntä mitä ystävällisimmin: sitä näet oli hänen poissaollessansa hänen määräystensä mukaisesti järjestetty, parannettu ja edistetty, joten istutusten ja ympäristön kunnossaolo ja välitön nautittavuus korvasi sen, mitä laajuudesta puuttui.

Eduard, jota elämän vilkkaampi juoksu oli totuttanut päättävämpiin toimenpiteisiin, ryhtyi nyt suorittamaan mitä oli riittävän kauan harkinnut. Ennen kaikkea hän kutsui luoksensa majurin. Jälleennäkemisen ilo oli suuri. Nuoruudessa solmituilla ystävyyssuhteilla, samoinkuin veriheimoussuhteilla, on se huomattava etu, etteivät hairahdukset ja väärinkäsitykset, olivatpa ne millaisia tahansa, koskaan niitä perinpohjin vahingoita, vaan palautuvat vanhat suhteet joidenkin aikojen kuluttua entisellensä.

Iloisesti tervehdittyä Eduard kohta tiedusteli ystävänsä olosuhteita ja sai kuulla onnen häntä suosineen täysin hänen toiveittensa mukaisesti. Puolittain leikillisesti ja tutunomaisesti kysyi Eduard sitten, eikö ollut kaunis liittokin tekeillä. Hänen ystävänsä vastasi kieltävästi, sangen vakavissaan.

Minä en voi enkä saa olla salajuoninen, jatkoi Eduard. Tahdon heti ilmaista sinulle ajatukseni ja aikomukseni. Sinä tunnet kiintymykseni Ottiliaan ja olet aikoja sitten käsittänyt, että se juuri syöksi minut ottamaan osaa sotaretkeen. En tahdo kieltää, että halusin päästä elämästä, joka ilman häntä ei ollut minulle enää minkään arvoinen, mutta samalla minun täytyy sinulle tunnustaa, etten voinut päästä täydelliseen epätoivoonkaan. Hänen omistamisen kangasteleva onni oli niin kaunis, niin toivottava, että minun oli mahdoton siitä kokonaan luopua. Moni lohdullinen aavistus, moni ilahduttava merkki oli vahvistanut uskoani, horjuvaa luuloani, että Ottilia voi tulla omakseni. Lasi, jonka laitaan oli piirretty nimikirjaimemme ja joka peruskiveä laskettaessa heitettiin ilmaan, ei särkynytkään; se saatiin kiinni ja on jälleen hallussani. Elettyäni tässä yksinäisessä paikassa ylen monta epäilyksen hetkeä päätin asettaa itseni tuon lasin sijaan nähdäkseni, oliko liittomme mahdollinen vai eikö. Minä lähden etsimään kuolemaa, mutta en hurjapäisenä, vaan sellaisena henkilönä, joka toivoo saavansa elää. Olkoon Ottilia palkinto, josta kilvoittelen, olkoon hän se, mitä toivon voittavani, valloittavani jokaisen vihollisen taistelulinjan takaa, jokaisesta varustuksesta, jokaisesta piiritetystä linnoituksesta. Minä tahdon tehdä ihmeitä toivoen säästyväni, mielien Ottilian voittaa eikä menettää. Nämä tunteet ovat minua seuranneet, ne ovat minua auttaneet kautta kaikkien vaarojen, mutta nytpä huomaankin päässeeni tarkoitusteni perille, suoriutuneeni kaikista esteistä, näen tieni olevan avoinna. Ottilia on minun, ja se, mitä vielä on tämän ajatuksen ja sen toimeenpanon välillä, ei mielestäni voi olla merkittävää.

Sinä pyyhkäiset muutamalla vedolla pois kaikki ne vastaväitteet, joita voisi ja pitäisi esittää, virkkoi majuri, ja sittenkin ne on toistettava. Jätän sinun itsesi muisteltavaksi, kuinka arvokas sinun ja vaimosi välinen suhde on; mutta sinä olet hänen ja itsesi vuoksi velvollinen asiaa kirkkaasti harkitsemaan. Mutta kuinka voin ajatellakaan, että teille on syntynyt poika, samalla lausumatta, että te kuulutte toisillenne ikiajoiksi, että te olette tämän olennon tähden velvolliset elämään yhdessä, voidaksenne yhteisesti pitää huolta hänen kasvatuksestansa ja tulevaisesta hyvinvoinnistansa.

On pelkkää vanhempien omahyväisyyttä, vastasi Eduard, kun he kuvittelevat olevansa lapsillensa välttämättömän tarpeelliset. Kaikki, mikä elää, löytää ravintonsa ja hoivansa, ja jos pojalla isän varhain kuoltua ei olekaan miellyttävää, suotuisaa nuoruusaikaa, niin hän toisaalta kenties juuri senvuoksi kehittyy paremmin maailmaa varten jo aikaisin tunnustamalla, että hänen on toisiin mukauduttava, mikä meidän kaikkien on varhemmin tai myöhemmin opittava. Ja siitähän ei ole kysymyskään: me olemme kyllin varakkaat pitääksemme huolen useammista lapsista, eikä suinkaan ole velvollisuus enempää kuin hyvä työkään sälyttää yhdelle niin paljon hoidettavaa.

Majurin aikoessa muutamin sanoin viitata Charlottan arvoon ja hänen ja Eduardin pitkäaikaiseen suhteeseen Eduard puuttui kiivaasti puheeseen: Me olemme menetelleet mielettömästi, ja minä oivallan sen liiankin hyvin. Se, joka tahtoo jossakin määrätyssä iässä toteuttaa aikaisempia nuoruudentoiveita, pettää aina itseänsä: ihmisen jokaisella vuosikymmenellä on oma onnensa, omat toiveensa ja mahdollisuutensa. Onneton se ihminen, jonka olosuhteet tai harhaluulot ajavat tulevia tai menneitä tavoittelemaan! Me olemme menetelleet mielettömästi, mutta pitääkö tälle mielettömyydelle uhrata koko elämä? Pitääkö meidän jonkinlaisten epäilysten vuoksi kieltäytyä siitä, mitä aikamme tavat eivät meiltä epää? Kuinka useissa tapauksissa peruuttaakaan ihminen aikeensa ja tekonsa, ja tässäkö ei saisi niin tapahtua, tässä kun on kysymyksessä kokonaisuus eikä mikään yksityiskohta, elämä rikkaine sisältöinensä eikä vain jokin elämän ehto!

Majuri osasi esittää Eduardille taitavasti ja tarmokkaasti hänen eri suhteensa puolisoon, perheeseen, ihmisiin yleensä, mutta hänen ei onnistunut herättää minkäänlaista myötämielisyyttä.

Kaikki tuo, ystäväiseni, vastasi Eduard, on väikkynyt mielessäni, keskellä taistelun tuoksinaa, lakkaamattoman ukkosen järisyttäessä maankamaraa, kuulain sinkoessa ja viheltäessä, toverien kaatuessa kummaltakin puoleltani, hevoseni haavoittuessa, hattuni saadessa reiän; se on väikkynyt mielessäni hiljaisella yönuotiolla taivaan tähditetyn holvin alla. Sitten johtuivat mieleeni kaikki yhteyssuhteeni; minä olen ne perin pohjin tutkinut, ajatuksin ja tuntein, olen valinnut osani, olen tyytynyt siihen, jo moneen kertaan ja nyt iäksi.

Kuinkapa voisinkaan sinulta salata, että sinäkin olit sellaisina hetkinä mielessäni, sinäkin kuuluit minun olokehääni, ja emmekö olekin jo kauan kuuluneet toistemme yhteyteen? Jos olen jäänyt sinulle jotakin velkaa, niin nyt saan tilaisuuden maksaa sen sinulle takaisin korkoinensa, jos taas sinä olet joutunut milloinkaan minulle velkaan, niin nyt voit sen minulle korvata. Minä tiedän, että sinä rakastat Charlottaa, ja hän ansaitsee sen; minä tiedän, ettet sinä ole hänelle yhdentekevä, ja miksipä ei hän tajuaisi sinun arvoasi! Ota hänet minun kädestäni! Tuo minulle Ottilia! Niin me tulemme maailman onnellisimmiksi ihmisiksi.

Juuri sen vuoksi, että aiot minua lahjoa sellaisilla kalleuksilla, virkkoi majuri, täytyy minun olla sitäkin varovaisempi, sitäkin ankarampi. Sen sijaan että tämä ehdotus, jota hiljaa kunnioitan, tekisi asian helpommaksi, se pikemmin sitä vaikeuttaa. Nyt on kysymys sekä sinusta että minustakin, kahden miehen kohtalosta, samoinkuin heidän hyvästä nimestänsäkin, kahden miehen, jotka tähän asti nuhteettomasti elettyänsä tämän omituisen menettelyn vuoksi — ellemme sitä sen kummemmin tahdo nimittää — ovat vaarassa joutua varsin outoon valoon maailman silmissä.

Juuri se seikka, että olemme moitteettomat, virkkoi Eduard, oikeuttaa meidät antautumaan kerran moitittaviksikin. Se, joka on koko elämänsä ajan osoittautunut luotettavaksi mieheksi, tekee luotettavaksi teon, joka toisten suorittamana voisi näyttää epäilyttävältä. Minä puolestani tunnen viimeisten kestettäväkseni ottamieni koettelemusten, toisten ihmisten hyväksi suorittamieni vaikeiden ja vaarallisten tekojen nojalla olevani oikeutettu tekemään jotakin omaksi hyväksenikin. Mitä sinuun ja Charlottaan tulee, jääköön asia tulevaisuuden varaan, mutta minua et sinä eikä kukaan saa luopumaan aikeestani. Jos ehdotukseeni suostutaan, olen puolestani altis kaikkeen; jos taas tahdotaan minut jättää oman onneni varaan tai kerrassaan asettua minua vastustamaan, niin syntyy välttämättä äärimmäinen tapaus, kävipä muuten miten tahansa.

Majuri piti velvollisuutenansa vastustaa Eduardin aietta mahdollisimman kauan, ja hän käytti nyt ystäväänsä vastaan älykästä käännettä teeskennellen myöntyväisyyttä ja ottaen puheeksi ainoastaan sen muodon, sen asiainkulun, jonka nojalla tämä ero ja nämä uudet liitot oli toteutettava. Silloin ilmeni niin paljon ikävää, hankalaa ja sopimatonta, että Eduard tunsi joutuvansa mitä huonoimman mielialan valtoihin.

Minä huomaan varsin hyvin, huudahti Eduard vihdoin, että se, mitä haluaa, on otettava rynnäköllä ystäviltäkin eikä vain vihollisilta. Sitä, mitä tahdon, mikä on minulle välttämätöntä, en päästä näkyvistäni; minä olen sen saavuttava ja varmaan pian ja sukkelasti. Minä tiedän varsin hyvin, etteivät sellaiset suhteet raukea eivätkä synny monen olevaisen kukistumatta, monen säilymään pyrkivän väistymättä pois tieltä. Harkinta ei voi näissä asioissa johtaa päätökseen: ymmärrykselle ovat kaikki oikeudet yhdenveroiset, ja kohoavaan vaakakuppiin voi yhä sijoittaa vastapainoa. Suostu siis, ystäväni, toimimaan minun ja itsesi hyväksi, minun ja itsesi hyväksi selvittämään, ratkaisemaan, uudelleen liittämään nämä suhteet. Älä salli minkäänlaisen harkinnan pidättää itseäsi; me olemme jo muutenkin antaneet ihmisille puheenaihetta: he puhuvat meistä vielä kerran, ja sitten me, kuten kaikki muukin lakattuansa olemasta uutta, unohdumme ja saamme menetellä niinkuin parhaiten osaamme, kenenkään sen koommin meistä välittämättä.

Majurilla ei ollut mitään muuta neuvoa; hänen täytyi vihdoin myöntyä siihen, että Eduard kerta kaikkiansa käsitteli asiaa tuttuna ja edellytettynä, että hän yksityiskohdittain pohti, kuinka kaikki oli järjestettävä, ja mitä hilpeimmin, jopa leikkiä laskien, antautui kuvailemaan tulevaisuutta.

Kääntyen jälleen vakaaksi ja mietteliääksi hän jatkoi: Jos antautuisimme sellaisen toivon ja odotuksen valtoihin, että kaikki järjestyy itsestänsä, että sattuma meitä ohjaisi ja suosisi, niin tuo olisi rangaistavaa itsepetosta. Sillä tavalla meidän on mahdoton itseämme pelastaa, palauttaa kaikinpuolista rauhaamme, ja kuinka voisinkaan lohduttautua minä, joka olen syyttömänä syypää kaikkeen. Tungettelevalla itsepintaisuudellani sain Charlottan ottamaan sinut taloomme, ja Ottiliakin on ainoastaan tämän muutoksen nojalla tullut luoksemme. Me emme enää vallitse asian seurauksia, mutta kykenemme tekemään ne vaarattomiksi, ohjaamaan olosuhteet, menestykseksemme. Voitko kääntää katseesi pois esittämistäni kauniista ja miellyttävistä mahdollisuuksista, voitko määrätä minun, voitko määrätä meidän kaikkien osaksi murheellisen kieltäymyksen, vaikka ajattelet asian mahdolliseksi, vaikka se olisi mahdollinen; eikö siinäkin tapauksessa, että päätämme palata entisiin oloihin, täydy sietää paljon sopimatonta, epämiellyttävää, kiusallista, ilman että siitä johtuu mitään hyvää, mitään ilahduttavaa? Tuottaisiko onnellinen tilasi sinulle iloa, jos et saisi käydä minua tervehtimässä, asua luonani? Ja sen jälkeen, mitä on tapahtunut, se kuitenkin olisi kiusallista. Charlotta ja minä olisimme varallisuuksinemme surullisessa tilassa. Jos sinä toisten ihmisten tavoin uskot vuosien ja välimatkojen tylsentävän sellaisia tuntoja, hivuttavan pois niin syviä piirtoja, niin ota huomioon, että kysymyksessä ovat vuodet, joita emme tahdo viettää kivussa ja kieltäymyksessä, vaan iloiten ja nauttien. Sanonpa vihdoin kaikkein tärkeimmänkin asian: jos meidän ulkonainen ja sisäinen tilamme sallisikin tuota odottaa, niin miten käy Ottilian, jonka täytyisi lähteä talostamme, jäädä vaille huolenpitoamme ja surkealla tavalla värjötellä katalassa kylmässä maailmassa! Kuvaile minulle sellainen tila, missä Ottilia voisi elää onnellisena ilman minua, ilman meitä, niin olet esittänyt todisteen, kaikkia muita voimallisemman, todisteen, jonka aina, vaikka en sitä hyväksyisikään, en siihen alistuisikaan, kuitenkin varsin mielelläni tahdon ottaa tarkasteluni ja harkintani esineeksi.

Tehtävä ei ollut kovin helposti ratkaistavissa; ystävän mieleen ei ainakaan johtunut mitään tyydyttävää vastausta, joten hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin yhä uudelleen teroittaa toisen mieleen, kuinka tärkeä, arveluttava ja monessa suhteessa vaarallinen koko yritys oli, ja että pitäisi ainakin mitä vakavimmin harkita, kuinka siihen olisi käytävä käsiksi. Eduard myöntyi, kuitenkin vain sillä ehdolla, että ystävä jäisi hänen luoksensa, kunnes he pääsisivät täydelliseen yksimielisyyteen ja ensimmäisiin toimenpiteisiin olisi ryhdytty.

KOLMASTOISTA LUKU.

Elettyään jonkin aikaa yksissä ventovieraat ja toisistaan piittaamattomatkin ihmiset ilmaisevat toisillensa sisimpänsä, joten pakostakin syntyy jonkinlaista tutunomaisuutta. Sitäkin enemmän sopii odottaa, etteivät molemmat ystävämme jälleen lähekkäin elellen ja päivittäin ja hetkittäin seurustellen peitelleet mitään toisiltansa. He muistelivat entisiä oloja, eikä majuri salannut, että Charlotta, Eduardin palattua matkoiltansa, oli ajatellut Ottilian hänen omaksensa, oli ajatellut antaa kauniin neidon hänen aviopuolisoksensa. Eduard, jota tämä tiedonanto sanomattomasti ihastutti, puhui avoimesti Charlottan ja majurin keskinäisestä kiintymyksestä, jota kuvaili mitä värikkäimmin, koska se oli hänelle erittäin mieluisa ja edullinen.

Majuri ei voinut kerrassaan kieltää eikä myöskään myöntää, mutta Eduardin ajatukset vakaantuivat ja varmistuivat yhä enemmän. Hän ei ajatellut asioita mahdollisina, vaan jo toteutuneina. Kaikkien asianosaisten tarvitsi vain suostua siihen, mitä toivoivat; ero oli varmaan saatavissa, uusi liitto piti pian solmittaman, ja Eduard aikoi lähteä Ottilian keralla matkoille.

Mielikuvituksen miellyttävien tuotteiden joukossa ei liene mitään viehättävämpää kuin rakastavaisten, nuorten aviopuolisoiden toiveet saada nauttia nuorta onneansa uudessa, ennen näkemättömässä maailmassa, koetella ja varmentaa kestävää liittoansa monissa vaihtelevissa olosuhteissa. Majurin ja Charlottan tuli sillävälin rajoittamattomin valtuuksin pitää huolta tiluksista, varoista ja kaikista maallisen elämän järjestystä koskevista toimenpiteistä, ohjaten kaikki oikeuden ja kohtuuden mukaisesti kaikkien asianosaisten tyytyväisyydeksi. Seikka, jota Eduard eniten korosti, josta hän näytti toivovan itsellensä suurinta etua, oli tämä: koska lapsen piti jäädä äidin luo, saisi majuri pojan kasvattaa, ohjata häntä oivalluksensa mukaisesti, kehitellä hänen kykyjänsä. Eipä ollutkaan poikaa suotta kastettu Otoksi, heidän kumpaisenkin mukaan.

Kaikki nämä aikeet olivat Eduardin mielessä siinä määrin vakaantuneet, ettei hän tahtonut enää hukata päivääkään ryhtyessään niitä toteuttamaan. Kartanoon päin kulkiessansa he saapuivat pieneen kaupunkiin, jossa Eduardilla oli talo, missä hän tahtoi viipyä odottaen majuria palaavaksi. Hän ei kuitenkaan raskinut kohta sinne jäädä, vaan saatteli ystäväänsä seudun halki. He olivat kumpikin ratsain ja ajoivat nyt yhdessä eteenpäin tärkeään keskusteluun syventyneinä.

Yht'äkkiä he näkivät kaukana kukkulalla uuden rakennuksen, jonka tiilikatto ensi kerran kiilteli heidän silmissänsä. Eduardin valtaa vastustamaton kaipaus; asiat pitää saada vielä tänä iltana ratkaistuiksi. Hän päättää piiloutua lähimpään kylään; majurin tulee esittää asia Charlottalle pakottavan kiireellisenä, yllättämällä voittaa hänen varovaisuutensa ja odottamattomalla ehdotuksellansa pakottaa hänet avoimemmin ilmaisemaan mieltänsä. Eduard, joka oli sijoittanut omat toivelmansa vaimonsa mieleen, uskoi nyt noudattavansa hänen toivomuksiansa ja uskoi hänen suostuvan muitta mutkitta, koska ei voinut itse mitään muuta tahtoa.

Hän jäi iloisena odottamaan onnellista ratkaisua, ja jotta tulos saataisiin nopeammin hänen tietoonsa, piti laukaistaman pariin kertaan tykki tai laskettaman ilmoille joitakin raketteja, jos olisi ehtinyt tulla yö.

Majuri ratsasti linnaan. Hän ei löytänyt Charlottaa, vaan kuuli hänen tätä nykyä asustavan uudessa rakennuksessa, nyt olevan naapuristossa vierailemassa ja palaavan todennäköisesti vasta verrattain myöhään. Majuri palasi majataloon, jonne oli jättänyt hevosensa.

Voittamattoman kärsimättömyyden ahdistamana hiipi Eduard sillävälin yksinäisiä, vain metsästäjien ja kalastajien tuntemia polkuja puistoonsa saapuen illan suussa pensaikkoon lähelle järveä, jonka avartuneen kalvon hän nyt ensi kerran selvästi näki.

Ottilia oli samana päivänä lähtenyt kävelylle järven rannalle. Hänellä oli nyt, kuten tavallisesti lapsi käsivarrellansa ja kirja kädessänsä. Niin hän tuli ylimenopaikalle tammien luo. Poika oli nukahtanut; Ottilia istuutui, laski hänet viereensä ja jatkoi lukemistansa. Kirja oli niitä, jotka kiinnittävät herkkää mieltä päästämättä sitä enää vapaaksi lumoistansa. Lukija unohti ajan ja hetken eikä ajatellut sitä, että hänellä oli maitse kulkien pitkä kiertotie uuteen rakennukseen. Hän istui siinä, kirjaansa ja itseensä syventyneenä, niin rakastettavan näköisenä, että ympäröivien puiden ja pensaiden olisi pitänyt olla elollisia, näkeviä olentoja voidakseen häntä ihailla ja hänestä iloita. Juuri tänä hetkenä heitti hänen takanansa maillensa menevä aurinko punervan sädekimpun hänen poskeansa ja olkapäätänsä kultaamaan.

Eduard, jonka oli onnistunut edetä kenenkään näkemättä niin kauas, halki aution puistonsa ja yksinäisen tienoon, uskaltautui yhä kauemmaksi. Vihdoin hän työntyy tammien luona läpi pensaikon, näkee Ottilian, Ottilia näkee hänet; Eduard syöksyy hänen luoksensa ja heittäytyy polvilleen hänen eteensä. Pitkän vaitiolon jälkeen, jonka kestäessä he kumpikin koettavat tyyntyä, Eduard selittää muutamin sanoin, miksi ja miten oli tänne tullut. Hän kertoi lähettäneensä majurin Charlottan luo ja arveli heidän kaikkien kohtalon joutuvan kenties tällä hetkellä ratkaistuksi. Hän sanoi, ettei ollut koskaan epäillyt Ottilian rakkautta, ja uskoi Ottilian puolestaan olevan yhtä varman hänen tunteestansa. Hän pyysi Ottiliaa suostumaan. Neito epäröi, hän rukoilemalla rukoili häntä, aikoi entisten oikeuksiensa nojalla sulkea hänet syliinsä. Ottilia viittasi lapseen.

Eduard näkee pojan ja hämmästyy.

Hyvä Jumala, huudahtaa hän, jos minulla olisi syytä epäillä vaimoani ja ystävääni, niin tuon lapsen näkö todistaisi kamalasti heitä vastaan. Eikö tuo ole ilmetty majuri? Sellaista yhdennäköisyyttä en ole milloinkaan ennen tavannut.

Eipä suinkaan, virkkoi Ottilia, kaikki sanovat sen olevan minun näköiseni.

Olisiko se mahdollista? huudahti Eduard, ja samassa silmänräpäyksessä lapsi avasi silmänsä, suuret, tummat, läpitunkevat silmät, syvät ja lempeät. Poikanen silmäili jo älykkäästi maailmaa; hän näytti tuntevan molemmat edessänsä seisovat henkilöt. Eduard heittäytyi lapsen eteen, polvistui kaksi kertaa Ottilian edessä.

Sinä se olet, huudahti hän, silmät ovat sinun! Mutta sallihan minun katsoa sinun silmiisi. Salli minun heittää verho sen onnettoman hetken yli, jona tämä olento sai alkunsa. Tuleeko minun säikyttää sinun puhdasta sieluasi sillä onnettomalla ajatuksella, että mies ja vaimo toisistansa vierautuneina painavat toisensa povellensa ja voivat häpäistä laillisen liiton kiihkeillä toivelmillansa! Tai miksipä ei, koska kerran olemme niin pitkällä, koska Charlottan ja minun välisen suhteen täytyy purkautua, koska sinä olet tuleva omakseni, niin miksi en sitä sanoisi! Miksi en lausuisi katkeraa sanaa: tämä lapsi on siinnyt kaksinkertaisessa aviorikoksessa! Sen sijaan että liittäisi vaimoani ja minua toisiimme, se erottaa minua hänestä ja häntä minusta. Todistakoon se siis minua vastaan, kertokoot nämä ihanat silmät sinun silmillesi, että minä olen ollut sinun omasi toisen syleilyssä. Jospa tuntisit, Ottilia, jospa oikein tuntisit, että minä voin sovittaa tuon virheen, tuon rikoksen ainoastaan sinun syleilyssäsi! Kuule! huudahti hän seisaallensa hypähtäen kuultuansa laukauksen, jota luuli majurin antamaksi merkiksi. Niin ei kumminkaan ollut laita; jokin metsästäjä oli laukaissut pyssynsä läheisessä vuoristossa.

Ottilia huomasi vasta nyt, että aurinko oli vaipunut vuorten taakse.
Viimeiseksi se vielä kimalteli ylemmän rakennuksen ikkunoissa.

Poistu, Eduard! huudahti Ottilia. Me olemme kauan kaivanneet, kauan kärsineet. Ajattele, mitä me kumpikin olemme Charlottalle velkaa. Hänen on ratkaistava kohtalomme, älkäämme rientäkö hänen edellensä. Minä olen omasi, jos hän siihen suostuu, ellei, niin minun täytyy sinusta luopua. Koska luulet olevasi lähellä ratkaisua, niin odottakaamme. Palaa kylään, missä majuri otaksuu sinun olevan. Voihan sattua paljonkin sellaista, mikä vaatii selitystä. Onko todennäköistä, että jyrähtävä tykinlaukaus ilmoittaisi sinulle hänen neuvottelujensa tuloksen? Kenties hän tällä hetkellä etsii sinua. Minä tiedän, ettei hän ole tavannut Charlottaa; on mahdollista, että hän on lähtenyt häntä vastaan, sillä talossa tiedettiin, minne hän on mennyt. Kuinka monella tavalla voikaan käydä! Päästä minut! Nyt Charlottan täytyy palata. Hän odottaa minua ja lasta.

Ottilia puhui kiireesti. Hän ajatteli kaikkia mahdollisuuksia, toista toisensa jälkeen. Hän oli onnellinen Eduardin läheisyydessä ja tunsi, että nyt täytyi pyytää häntä poistumaan.

Minä pyydän, minä rukoilen sinua, rakkaani! huudahti hän. Lähde takaisin ja odota majuria!

Minä tottelen käskyjäsi, huudahti Eduard luoden häneen ensin tulisen silmäyksen ja sulkien hänet sitten kiinteästi syliinsä. Ottilia kiersi käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hänet hellästi poveansa vasten. Toivo kiiti kuin lentotähti yli heidän päittensä. He uskoivat kuuluvansa toisilleen; ensimmäisen kerran he vaihtoivat vapaita suudelmia ja riistäytyivät vaivoin toistensa syleilystä.

Aurinko oli laskenut, hämärsi jo, ja järveltä kiiriskeli kostea sumu. Ottilia seisoi hämmingin ja liikutuksen vallassa; hän katsahti kohti uutta taloa ja oli näkevinään Charlottan valkoisessa puvussaan parvekkeella. Kiertotie maitse oli pitkä; hän tiesi, kuinka kärsimättömästi Charlotta odotti lasta. Hän näkee plataanit vastakkaisella rannalla, vain kappaleen matka vettä on häntä erottamassa polusta, joka johtaa suoraa päätä rakennukseen. Ajatuksinensa ja katseinensa hän on jo siellä. Tämä halu hälventää hänen epäilyksensä, hän rientää venheelle, ei havaitse, että sydän jyskyttää, jalat horjahtelevat, että aistit uhkaavat pettää.

Hän hyppää venheeseen, tarttuu airoon ja työntää pois rannasta. Hänen täytyy ponnistaa liiemmin, hän työntää uudelleen, venhe heilahtaa ja liukuu kappaleen matkaa ulommaksi. Lapsi vasemmalla käsivarrellansa, vasemmassa kädessä kirja, oikeassa airo, horjahtaa hänkin ja kaatuu venheeseen. Airo kirpoaa häneltä toiselle puolen, ja kun hän yrittää sitä tavoittaa, lapsi ja kirja toiselle, kaikki veteen. Hän saa sentään kiinni lapsen vaatteista, mutta epämukava asento estää häntä nousemasta seisaalleen. Vapaan oikean käden varassa ei käy kääntyminen, kohottautuminen. Vihdoin se sentään onnistuu, hän vetää vedestä lapsen, mutta sen silmät ovat suljetut, se on lakannut hengittämästä.

Samassa silmänräpäyksessä hän voittaa takaisin maltillisuutensa, mutta sitä suurempi on hänen tuskansa. Venhe liukuu melkein keskellä järveä, airo ui etäällä, hän ei näe ketään rannalla, ja mitäpä olisikaan auttanut, vaikka olisi jonkun nähnyt! Kaikista erotettuna hän keinuu petollisen, luoksepääsemättömän elementin pinnalla.

Hän etsii apua itseltänsä. Olihan hän useasti kuullut hukkuneiden pelastamisesta. Syntymäpäivänsä iltana hän oli ollut itse sitä näkemässä. Hän riisuu lapsen ja kuivaa sen musliinipuvullansa. Hän tempaa puvun auki rinnaltansa paljastaen ensi kerran povensa vapaan taivaan alla; ensimmäisen kerran hän painaa puhdasta, verhotonta poveansa vasten elävää olentoa, joka — ei elä. Onnettoman lapsen kylmät jäsenet palelluttavat hänen poveansa sydänjuuria myöten. Loppumattomat kyynelet kumpuavat hänen silmistänsä luoden jäykistyneen ruumiin pintaan lämmön ja elämän väikettä. Hän yrittää yhä uusia keinoja, kietoo lapsen hartiahuiviinsa ja uskoo silittelemällä, pusertamalla, huokumalla, suutelemalla ja kyynelöimällä korvaavansa ne apukeinot, jotka häneltä puuttuvat tässä eristetyssä tilassa.

Kaikki suotta! Liikkumatta lepää poikanen hänen käsivarrellansa, liikkumatta lepää venhe veden pinnalla; mutta nytkään ei hänen kaunis sydämensä jätä häntä neuvottomaksi. Hän kääntyy korkeuden puoleen, vaipuu polvilleen venheeseen ja kohottaa jäykistynyttä lasta molemmin käsin yli viattoman povensa, joka on valkea ja kylmä kuin marmori. Kostein silmin hän katselee korkeuteen huutaen apua sieltä, mistä herkkä sydän toivoo löytävänsä suurimman runsauden kaiken muun toivon pettäessä.

Turhaan hän ei käännykään tähtien puoleen, jotka jo alkavat yksitellen tuikkia. Nousee vieno tuuli, joka kuljettaa venheen plataanien luo.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Ottilia rientää uuteen rakennukseen, kutsuu haavurin ja jättää lapsen hänen huostaansa. Aina maltillinen mies käsittelee hentoa ruumista asteittaisesti, totuttuun tapaan. Ottilia auttaa häntä koko ajan: hän toimittaa, tuo kaikki mitä tarvitaan, tosin ikäänkuin jossakin toisessa maailmassa vaeltaen, sillä suurin onnettomuus muuttaa samoin kuin suurin onni kaikkien olioitten näön. Vasta sitten, kun kelpo mies kaikki koetettuansa pudistaa päätänsä vastaten hänen toivoisaan kysymykseensä ensin vaikenemalla, sitten hiljaa kieltäen, Ottilia lähtee Charlottan makuuhuoneesta, missä tämä kaikki on tapahtunut. Tuskin ehdittyänsä oleskeluhuoneeseen hän kaatuu, sohvaan asti ehtimättä, uupuneena suin päin matolle.

Charlottan vaunut kuuluvat saapuvan. Haavuri pyytää pyytämällä ympärilläseisovia jäämään aikoen lähteä häntä vastaan ja valmistellakseen asian ilmoittamista, mutta samassa Charlotta jo astuukin huoneeseen. Hän näkee Ottilian lattialla pitkänänsä, ja eräs talon palvelijatar rientää huutaen ja itkien häntä vastaan. Haavuri astuu sisään, ja hän saa kuulla kaikki. Mutta kuinka hän voisikaan kohta heittää kaiken toivonsa! Kokenut, taitava, älykäs mies pyytää, ettei hän katsoisi lasta, ja poistuu muka vielä jotakin keinoa koettamaan. Charlotta on istuutunut sohvaansa, Ottilia makaa yhä maassa, mutta nyt nojaten ystävättären polveen, jonka varassa hänen kaunis päänsä lepää. Lääkäri-ystävä kulkee edestakaisin; hän näyttää pitävän huolta lapsesta, mutta pitää todellisuudessa huolta naisista. Niin tulee keskiyö, kuolonhiljaisuus yhä syvenee. Charlotta ei enää salaa itseltänsä, ettei lapsi koskaan herää eloon; hän vaatii sen nähtäväksensä. Se on huolellisesti kääritty lämpöisiin villaliinoihin ja laskettu koriin, joka tuodaan hänen sohvansa viereen; ainoastaan kasvot ovat näkyvissä: levollisena ja kauniina lepää se siinä.

Onnettomuuden tieto oli piankin levinnyt kylään, levottomuutta herättäen, ja saapui kohta majataloonkin. Majuri oli lähtenyt tuttua tietä ylös kartanoon; hän kulki talon taitse, pidätti erään palvelijan, joka juoksi jotakin hakemaan lisärakennuksesta, hankki itsellensä lähempiä tietoja ja kutsutti luoksensa haavurin. Viimeksimainittu saapui, hämmästyi vanhan suosijansa ilmestymistä, selitti hänelle asiain nykyisen tilan ja otti valmistellakseen hänen ja Charlottan kohtausta. Hän palasi sisään, aloitti asiasta pois johtavan keskustelun ja johdatteli mielikuvitusta esineestä toiseen, kunnes vihdoin palautti Charlottan mieleen hänen ystävänsä, hänen varman myötätuntonsa, hänen henkisen läheisyytensä, antaen niiden kohta muuttua todellisuudeksi. Sanalla sanoen: Charlotta sai kuulla, että ystävä oli ovella, tiesi kaikki ja halusi päästä puheille.

Majuri astui sisään; Charlotta tervehti häntä tuskallisesti hymyillen. He seisoivat vastatusten. Charlotta kohotti viheriää silkkipeittoa, jonka alla ruumis makasi, ja tulija näki kynttilän himmeässä valossa, salaiseksi kauhuksensa, oman jäykistyneen kuvansa. Charlotta osoitti tuolia, ja niin he istuivat vastakkain, ääneti, koko yön. Ottilia lepäsi yhä rauhallisesti Charlottan polvea vasten nojaten; hän hengitti tyynesti, nukkui tai näytti nukkuvan.

Aamu kajasti, kynttilä sammui, ystävykset näyttivät heräävän painostavasta unesta. Charlotta katsahti majuriin ja virkkoi rauhallisesti: Selittäkää, ystäväni, mikä sallimus teidät johtaa tänne, olemaan osallisena tässä murheellisessa kohtauksessa?

Tässä, vastasi majuri aivan hiljaa, kuten Charlotta oli kysynyt — ikäänkuin olisivat varoneet Ottilian herättämistä —, tässä ei ole oikea aika eikä paikka salata sanottaviansa, keksiä johdantoja ja käydä ylen hellävaroen asiaan käsiksi. Tapaus, jonka alaisena teidät löydän, on niin suunnaton, että se tosin tärkeä asia, jonka vuoksi tänne tulen, siihen verrattuna menettää arvonsa.

Sitten hän kertoi aivan rauhallisesti ja koruttomasti matkansa tarkoituksen, mikäli Eduard oli hänet lähettänyt, ja samoin, mikäli hänen vapaa tahtonsa, oma harrastuksensa oli siihen vaikuttamassa. Hän esitti asian molemmat puolet erittäin hienotunteisesti, mutta samalla vilpittömästi; Charlotta kuunteli levollisesti näyttämättä ollenkaan hämmästyvän tai pahastuvan.

Majurin päätettyä esityksensä Charlotta vastasi aivan hiljaisin äänin, niin että ensinmainitun oli pakko siirtää tuolinsa lähemmäksi: Tällaisessa tilanteessa en ole koskaan ennen ollut, mutta samantapaisessa olen aina itseltäni kysynyt: miten on huomenna laita? Minä tunnen varsin hyvin, että useiden ihmisten kohtalo on nyt minun käsissäni; ja se, mitä minun on tekeminen, on kaiken epäilyksen ulkopuolella ja helposti lausuttavissa. Minä suostun eroon. Minun olisi pitänyt jo aikaisemmin päättää se tehdä; epäröimiseni, vastusteluni on surmannut lapsen. On olemassa eräitä asioita, jotka kohtalo itsepintaisesti toteuttaa. Järki ja hyve, velvollisuus ja kaikki vanhurskaus asettuu turhaan sen tielle; pitää tapahtua jotakin sellaista, mikä sen mielestä on soveliasta, meidän mielestämme ei, ja niin se vihdoin tekee tehtävänsä, käyttäydyimmepä miten tahansa.

Mutta mitä sanonkaan! Oikeastaan kohtalo tahtoo jälleen pyrkiä toteuttamaan minun omaa toivelmaani, omaa aiettani. Enkö ole itse jo ajatellut Ottiliaa ja Eduardia soveliaimmaksi pariksi? Enkö ole itse yrittänyt heitä lähentää? Ettekö te itse, ystäväni, tuntenut tätä suunnitelmaani? Ja miksi en kyennyt erottamaan miehen itsepäisyyttä aito rakkaudesta? Miksi suostuin hänen vaimoksensa, minä, joka olisin ystävättärenä tehnyt hänet ja toisen henkilön hänen puolisonansa onnelliseksi? Katsokaahan vain tätä uinuvaa raukkaa! Minä vapisen ajatellessani hetkeä, jolloin hän herää tajuihinsa kuolemanhorroksestansa. Kuinka voikaan hän elää, kuinka lohduttautua, ellei hän voi toivoa saavansa rakkaudellansa Eduardille korvata mitä on ihmeellisimmän sattuman välineenä häneltä riistänyt? Kiintymyksensä, rakkautensa nojalla hän voikin antaa hänelle kaikki takaisin. Jos rakkaus kykenee kaikki sietämään, niin vielä enemmän se kykenee kaikki korvaamaan. Minua ei saa nyt ajatella.

Poistukaa kaikessa hiljaisuudessa, majuri. Sanokaa Eduardille, että minä suostun eroon, että jätän hänen, teidän, Mittlerin toimeksi koko asian alkuunpanon, että olen ja voinkin joka suhteessa olla aivan huoleton, mitä tulee myöhempään olotilaani. Minä allekirjoitan kaikki minulle esitettävät paperit, mutta älköön minulta vaadittako, että toimin asian hyväksi, että harkitsen ja neuvon.

Majuri nousi. Charlotta ojensi hänelle kätensä Ottilian yli. Hän painoi huulensa rakasta kättä vasten.

Entä minä, kuiskasi hän hiljaa, mitä saan minä toivoa?

Sallikaa minun jäädä teille vastaus velkaa, virkkoi Charlotta. Me emme ole tehneet rikosta, jonka tähden meidän pitäisi tulla onnettomiksi, mutta emme myöskään ansainneet olla yhdessä onnelliset.

Majuri poistui, sydämestänsä surkutellen Charlottaa, mutta voimatta kumminkaan valittaa kuolleen lapsiraukan kohtaloa. Sellaista uhria näytti kaikkien täydellinen onni vaativan. Hän ajatteli Ottilian lapsi käsivarrella mitä täydellisimmin korvaamassa mitä oli Eduardilta riistänyt; hän ajatteli omaan syliinsä pojan, joka olisi hänen näköisensä paremmalla syyllä kuin pieni vainaja.

Sellaiset mairittelevat toivelmat ja kuvat väikkyivät hänen mielessänsä, kun hän majataloon palatessaan tapasi Eduardin, joka oli odotellut ulkosalla koko yön, koska ei mikään jyrähdys eikä mikään tulimerkki ottanut hänelle ilmaistakseen asian onnellista ratkaisua. Hän oli jo saanut tiedon onnettomuudesta, ja hänkin, lapsirukkaa surkuttelematta, piti tapausta — tosin tahtomatta tätä itsellensä täysin tunnustaa — sallimuksena, joka kerrallaan poisti kaikki esteet hänen onnensa tieltä. Niinpä hän kuuntelikin aivan mielellänsä majuria, joka kohta ilmoitti hänelle Charlottan toivomuksen, että heidän oli palattava kylään ja sieltä pieneen kaupunkiin, missä heidän piti harkita ensimmäisiä toimenpiteitä ja ryhtyä niitä suorittamaan.

Charlotta istui majurin lähdettyä vain muutaman silmänräpäyksen ajan mietteisiinsä vaipuneena, sillä Ottilia kohta kohotti päätänsä katsellen ystävätärtänsä suurin silmin. Hän kohottautui ensin helmasta, sitten lattiasta ja seisoi Charlottan edessä.

Toistamiseen — niin aloitti kaunis neito verrattoman viehättävän ja vakavan esityksensä — toistamiseen koen nyt saman asian. Sinä sanoit minulle kerran, että ihmiselle sattuu elämässä usein samanlaista samanlaiseen tapaan, ja aina tärkeinä hetkinä. Minä havaitsen nyt huomautuksesi todeksi, ja minun on pakko tunnustaa sinulle jotakin. Pian äitini kuoleman jälkeen, pienenä lapsena, olin työntänyt jakkarani sinun viereesi; sinä istuit sohvassa samoinkuin nyt, pääni lepäsi polviesi varassa, minä en nukkunut, en valvonut, olin horroksissa. Kuulin kaikki mitä ympärilläni tapahtui, varsinkin kaikki puheet erittäin selvästi, voimatta kumminkaan liikahtaa, mitään virkkaa tai edes ilmaista olevani tajuissani. Sinä keskustelit erään ystäväsi kanssa minusta, valitit minun, orpo raukaksi maailmaan jääneen kohtaloa, kuvailit riippuvaista asemaani ja kuinka tukalaksi elämäni voisi käydä, ellei erikoinen onnentähti askeliani ohjaisi. Minä käsitin kaikki aivan hyvin, kenties liiankin tarkoin, mitä näytit minulle toivovan, mitä minulta vaativan. Rajoitetun oivallukseni nojalla laadin siitä itselleni lakeja, joiden mukaisesti olen elänyt, joita noudattaen olen järjestänyt tekemiseni ja tekemättä jättämiseni sinä aikana, jolloin minua rakastit, pidit minusta huolta, otit minut luoksesi asumaan, ja vielä jonkin aikaa jälkeenpäinkin.

Mutta sitten olen suistunut radaltani, olen rikkonut lakini, olenpa menettänyt kaiken vaistonikin niitä kohtaan, ja nyt, kauhean tapauksen jälkeen, sinä jälleen selvität minulle tilani, joka on surkeampi kuin edellisellä kerralla. Sinun helmassasi leväten, puolittain jäykistyneenä, kuulen jälleen kuin vieraista maailmoista kaikuvan hiljaisen äänesi, kuulen, kuinka on laitani, kauhistun itseäni, mutta nyt, samoinkuin silloinkin, olen kuolemanhorroksessani viitoitellut itselleni uuden uran.

Minä olen tehnyt päätökseni, kuten muinoin, ja sinun pitää kohta saada tietää mitä olen päättänyt. Eduardin omaksi en suostu milloinkaan! Kauhealla tavalla on Jumala avannut silmäni näkemään, millaisen rikoksen pauloihin olen kietoutunut. Minä tahdon sen sovittaa, ja älköön kukaan ajatelko saada minua aikeestani luopumaan! Sen mukaisesti, rakkaani, kalleimpani, on sinun meneteltävä. Kutsu majuri takaisin; kirjoita hänelle, ettei mihinkään toimenpiteisiin ryhdytä. Kuinka olinkaan hädissäni hänen lähtiessään, kun en kyennyt liikahtamaankaan. Olisin tahtonut hypähtää seisaalleni, huutaa sinulle, ettet saa sallia hänen lähtevän sellaisin rikoksellisin toivein.

Charlotta näki Ottilian tilan ja käsitti sen tunteellansa, mutta toivoi voivansa ajan mittaan häneen vaikuttaa. Mutta kun hän sitten lausui joitakin tulevaisuuteen ja tuskan lievittymiseen viittaavia sanoja, huudahti Ottilia kiivaasti: Ei, älkää yrittäkö minua taivuttaa, pettää! Jos saan kuulla sinun suostuneen eroon, sovitan samassa järvessä hairahdukseni, rikokseni.

VIIDESTOISTA LUKU.

Jos sukulaiset, ystävät ja talonväki onnellisina ja rauhassa eleltäessä keskustelevat siitä, mitä tapahtuu tai pitäisi tapahtua, enemmän kuin on tarpeen ja kohtuullista, jos he yhä uudelleen esittävät toisilleen aikeitansa, yrityksiänsä ja toimiansa ja suoranaisesti toistensa neuvoihin turvautumatta kuitenkin aina käsittelevät koko elämää ikäänkuin neuvotellen, niin sitävastoin tärkeinä hetkinä, silloin kun luulisi ihmisen kipeimmin kaipaavan toisen apua, toisen tukea, yksilöt vetäytyvät itseensä, pyrkivät toimimaan kukin omin päin, vaikuttamaan kukin omalla tavallansa, joten kaikkien salatessa toisiltansa yksityiset välineet vain päätös, päämäärät, saavutukset tulevat jälleen yhteisomaisuudeksi.

Monien ihmeellisten ja onnettomien tapausten jälkeen oli ystävättäret vallannut jonkinlainen hiljainen vakavuus, joka ilmeni miellyttävänä lempeytenä. Charlotta oli kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt lapsen kappeliin. Siellä se nyt lepäsi aavistuttelevan kohtalon ensimmäisenä uhrina. Charlotta kääntyi, mikäli mahdollista, takaisin elämään löytäen lähinnä Ottilian, joka tarvitsi hänen apuansa. Hän käytteli enimmän aikansa neidon hyväksi antamatta kumminkaan hänen sitä havaita. Hän tiesi verrattoman lapsen sydämestänsä rakastavan Eduardia, oli vähitellen perinpohjin tutkinut ennen onnettomuutta sattuneen kohtauksen ja saanut tietää kaikki yksityisseikat, osaksi Ottilialta itseltänsä, osaksi majurin kirjeistä!

Ottilia puolestansa kevensi suuressa määrin Charlottan nykyistä elämää. Hän oli avomielinen, jopa puheliaskin, mutta milloinkaan ei otettu käsiteltäväksi nykyisyyden tai lähimmän menneisyyden asioita. Ottilia oli aina ollut tarkkaavainen, oli aina tehnyt huomioita, tiesi paljon, ja nyt tuli kaikki ilmi. Hän jutteli huvittaen Charlottaa, joka yhä salaa toivoi näkevänsä hänelle rakkaiden henkilöiden solmivan liiton keskenänsä.

Ottilian laita kuitenkin oli toisin. Hän oli ilmaissut ystävättärelle elämänsä salaisuuden; hän oli nyt vapaa aikaisemmista rajoituksista, toisen vallanalaisuudesta. Hän tunsi sitäpaitsi katumuksensa, tekemänsä päätöksen nojalla vapautuneensa tuon hairahduksen, tuon kovan onnen painostuksesta. Hänen ei tarvinnut enää tehdä itsellensä väkivaltaa; hän oli sydämensä syvyydessä antanut itsellensä anteeksi vain täydellisen kieltäymyksen ehdolla, ja tämä ehto koski rajoittamatonta tulevaisuutta.

Niin kului joitakin aikoja, ja Charlotta tunsi, kuinka kartano ja puisto, järvet, kallio- ja puuryhmät herättivät heissä kummassakin joka päivä vain murheellisia tuntoja. Oli liiankin selvää, että piti vaihtaa olopaikkaa, mutta ei ollut helppo ratkaista, kuinka se oli toteutettavissa.

Tuliko molempien naisten asua edelleenkin yksissä? Eduardin aikaisemmin ilmaisema tahto näytti niin käskevän, hänen selityksensä, uhkauksensa tekevän sen tarpeelliseksi; mutta eihän käynyt kieltäminen, että molemmat naiset hyvästä tahdostansa, ymmärtäväisyydestänsä ja kaikista ponnistuksistansa huolimatta olivat kiusallisessa asemassa. Keskustelut olivat karttelevia. Toisinaan teki mieli ymmärtää jotakin vain puolittain, mutta useasti tuli jokin lausuma kuitenkin väärin tulkituksi, joskaan ei ymmärryksen, niin ainakin tunnon nojalla. Pelättiin toistensa loukkaamista, ja juuri tämä pelko loukkaantui ja loukkasi kaikkein helpoimmin.

Jos tahdottiin vaihtaa olopaikkaa ja samalla erota toisistansa ainakin joksikin aikaa, niin sukelsi esiin vanha kysymys: mihin oli Ottilian lähdettävä? Aikaisemmin mainittu rikas perhe oli turhaan yrittänyt hankkia toivorikkaalle perijättärellensä hauskuttavia ja kilvoittelevia leikkisisaruksia. Paronitar oli viime käyntinsä aikana ja hiljattain lähettämässään kirjeessä kehoittanut Charlottaa lähettämään Ottilian sinne; nyt Charlotta otti asian jälleen puheeksi. Mutta Ottilia kieltäytyi nimenomaisesti lähtemästä sinne, mistä löytäisi sellaista, mitä nimitetään suureksi maailmaksi.

Koska en tahtoisi näyttää ahdasmieliseltä ja itsepäiseltä, virkkoi Ottilia, sallinette, rakas täti, sanoa sen, mikä minun olisi muussa tapauksessa ollut vaieten salattava. Ihminen, jota on kohdannut jokin omituinen onnettomuus, vaikkapa syyttömästikin, on kamalalla tavalla merkitty. Hänen läsnäolonsa aiheuttaa kaikissa, jotka hänet näkevät, eräänlaista kammoa. Jokainen tahtoo havaita hänessä sen tavattoman onnettomuuden, joka on hänen osaksensa määrätty, jokainen on uteliaisuuden ja samalla pelon vallassa. Niin talo ja kaupunki, jossa on tapahtunut jotakin hirveätä, kammottaa jokaista niissä kävijää. Päivä ei paista siellä niin heleänä kuin muualla, ja tähtien valo näyttää himmenevän.

Kuinka tavattoman arastelemattomasti, typerän tungettelevasti ja kömpelön hyväntahtoisesti ihmiset kohtelevatkaan sellaisia onnettomia, ollen kenties kuitenkin puolustettavissa. Suokaa anteeksi, että näin puhun, mutta minä olen kärsinyt sanomattomasti sen tyttö raukan keralla, jonka Luciana houkutteli esiin huoneittensa kätköstä, ystävällisesti hänen kanssansa jutteli ja parhain tarkoituksin tahtoi saada hänet leikkimään ja tanssimaan. Kun lapsi parka yhä ankaramman pelon valtaamana vihdoin lähti pakenemaan ja pyörtyi, kun minä suljin hänet syliini, seura säikähti, kiihtyi ja jokainen sitäkin uteliaammin silmäili onnetonta, ei johtunut mieleeni, että minua odotti sama kohtalo, mutta aito ja elävä myötätuntoni on yhä vieläkin elossa. Nyt voin kohdistaa myötätuntoni itseeni ja varoa aiheuttamasta samanlaisia kohtauksia.

Ethän sinä, lapsukaiseni, voi mitenkään päästä pois ihmisten näkyvistä, virkkoi Charlotta. Meillähän ei ole luostareita, jotka ennen tarjosivat tyyssijan sellaisille tunteille.

Yksinäisyys ei tee tyyssijaa, rakas täti, vastasi Ottilia. Paras tyyssijamme on siellä, missä voimme toimia. Katumusharjoitukset ja kieltäymykset eivät suinkaan kykene meitä pelastamaan aavistuttelevalta kohtalolta, jos sen on määrä meitä vainota. Ainoastaan siinä tapauksessa, että minun on joutilaana ollen esiinnyttävä jonkinlaisena yleisenä nähtävyytenä, on maailma minulle vastenmielinen ja säikyttää minua. Jos minut sen sijaan tavataan iloisin mielin työtä tekemässä, uupumatta velvollisuuttani suorittamassa, niin voin kestää kenen silmäyksiä tahansa, koska minun ei tarvitse arkailla Jumalankaan katsetta.

Erehtyisinpä kovin, virkkoi Charlotta, ellet mieli palata koulukotiin.

Niin on laita, vastasi Ottilia, tunnustan sen mielelläni: pidän onnellisena kohtalona, jos saa kasvattaa toisia tavanomaisesti, tultuansa itse kasvatetuksi mitä ihmeellisimmällä tavalla. Emmekö näe historiasta, etteivät ihmiset, jotka suurten sielullisten onnettomuuksien vuoksi vetäytyivät erämaihin, suinkaan olleet siellä piilossa ja turvassa? Heidät kutsuttiin takaisin elämään, johtamaan harhautuneita oikealle tielle, ja kukapa olisikaan sopinut sellaiseen tehtävään paremmin kuin elämän harhapolkujen tietäjät! Heitä kutsuttiin auttamaan onnettomia, ja kukapa olisikaan kyennyt siihen paremmin kuin ne, joita ei enää voinut kohdata mikään maallinen onnettomuus!

Sinä valitset omituisen kutsumuksen, virkkoi Charlotta. Minä en tahdo vastustella; se tapahtukoon, joskin vain lyhyeksi ajaksi, kuten toivon.

Kuinka olenkaan teille kiitollinen, sanoi Ottilia, että tahdotte minulle suoda tämän kokeen ja kokemuksen. Ellen itseäni liiaksi mairittele, tulen siinä onnistumaan. Minä tahdon siellä muistella, kuinka paljon koettelemuksia olen kestänyt ja kuinka vähäiset, kuinka mitättömät ne olivat verrattuina myöhemmin kokemiini. Kuinka hilpein mielin katselenkaan nuorten kasvattieni neuvottomuutta, hymyilen heidän lapsellisille huolillensa ja opastan heidät hellävaroen pois kaikilta pieniltä harhateiltä. Onnellinen ei ole sovelias johtamaan onnellisia: ihmisluontoon kuuluu, että se vaatii itseltänsä ja toisilta enemmän, mitä enemmän on jo voittanut. Ainoastaan toipuva onneton osaa kasvatella itsessään ja muissa sitä tunnetta, että kohtalaistakin hyvää on nautittava ihastunein mielin.

Salli minun esittää aiettasi vastaan vielä eräs huomautus, joka minusta näyttää kaikkein tärkeimmältä. Nyt ei ole puhe sinusta, vaan eräästä kolmannesta henkilöstä. Sinä tunnet järkevän, kelpo apulaisen mielen; sillä tiellä, jota lähdet kulkemaan, tulet olemaan hänelle päivä päivältä kalliimpi ja välttämättömämpi. Koska hänen tunteensa jo nyt tekee hänelle hankalaksi elää ilman sinua, niin tulevaisuudessa, kerran totuttuansa toimimaan kerallasi, hän ei mitenkään voi hoitaa laitostansa ilman sinua. Sinä tahdot olla aluksi hänen apunansa, tärvelläksesi myöhemmin hänen koko ilonsa.

Kohtalo ei ole käsitellyt minua hellävaroen, virkkoi Ottilia, ja sillä, joka minua rakastaa, ei liene paljonkaan parempaa odotettavana. Koska tiedän ystäväni hyväksi ja ymmärtäväiseksi, toivon myös, että hänessä kehkiää minuun kohdistuva puhtaan suhteen tunto; hän on näkevä minussa pyhitetyn henkilön, joka kenties kykenee korvaamaan sanomattoman pahan itsellensä ja muille ainoastaan omistautumalla sen pyhän palvelukseen, joka meitä näkymättömänä ympäröiden kykenee yksin varjelemaan suunnattomilta uhkaavilta mahdeilta.

Charlotta otti kaikki rakkaan lapsen sydämellisesti lausumat sanat hiljaa harkitaksensa. Hän oli erinäisiä kertoja, joskin varsin varoen, tutkinut, eikö Ottiliaa voisi saada Eduardiin suostumaan, mutta pieninkin viittaus, vähäisinkin toivo, pieninkin epäilys näytti mitä ankarimmin Ottiliaa liikuttavan, lausuipa hän kerran, kun asia ei ollut vältettävissä, sen suoraan julkikin.

Jos olet ehdottomasti päättänyt Eduardista luopua, vastasi hänelle Charlotta, niin varo jälleennäkemisen vaaraa. Etäällä rakkautemme esineestä ollen meistä tuntuu siltä, kuin voisimme vallita itseämme sitä paremmin, mitä kiihkeämpi kiintymyksemme on, kääntämällä ulospäin suuntautuneen intohimon voiman kokonaan sisäänpäin; mutta kuinka pian tämä erehdyksemme meille selviääkään, kun se, jota ilman uskoimme tulevamme toimeen, yht'äkkiä on jälleen välttämättömänä silmäimme edessä. Tee nyt mitä pidät oloihisi soveltuvimpana, koettele itseäsi, luovu mieluummin tekemästäsi päätöksestä, mutta tee se itsestäsi, vapaan, tahtovan sydämesi varassa. Älä anna vetää itseäsi sattumalta, yllättäen, entisiin olosuhteisiin; jos niin käy, niin silloin vasta koituu mieleen sietämätön ristiriita. Kuten sanottu, ennenkuin astut tuon askelen, ennenkuin etäännyt minusta aloittaaksesi uuden elämän, joka johtaa sinut tuntemattomille poluille, ajattele vielä kerran, voitko tosiaankin luopua Eduardista iäksi päiväksi. Mutta jos niin päätät, niin solmimme liiton, sinä lupaat olla antautumatta mihinkään tekemisiin hänen kanssansa, puheisiinkaan, vaikka hän tulisi sinua tapaamaan, vaikka hän vaatimalla vaatisi päästä luoksesi.

Ottilia ei arvellut hetkeäkään, vaan lupasi Charlottalle mitä oli jo itsellensä luvannut.

Mutta nyt väikkyi Charlottan mielessä yhä Eduardin uhkaus: että hän voi kieltäytyä Ottiliasta ainoastaan hänen vielä asuessa Charlottan luona. Tosin olivat olosuhteet sittemmin siinä määrin muuttuneet, oli sattunut niin monenlaisia asioita, että tuon hetken mielijohteesta sanotun sanan voi katsoa seuranneiden tapahtumien kumoamaksi, mutta Charlotta ei sittenkään tahtonut missään tapauksessa uskaltaa mitään eikä ryhtyä mihinkään, mikä voisi Eduardia loukata. Niinpä piti Mittlerin lähteä tutkistelemaan viimeksimainitun mieltä.

Lapsen kuoleman jälkeen Mittler oli käynyt useita kertoja, joskin vain ohimennen, Charlottaa tervehtimässä. Tapaturma, joka teki aviopuolisoiden liiton uudistamisen erittäin epätodennäköiseksi, oli vaikuttanut häneen valtavasti, mutta omalla tavallansa toivoen ja suunnitellen hän nyt salaa iloitsi Ottilian päätöksestä. Hän luotti lievittävään, kuluvaan aikaan, ajatteli yhä pitää yllä aviopuolisoiden välistä yhteyttä ja piti näitä kiihkeitä mielenliikkeitä pelkkinä aviollisen rakkauden ja uskollisuuden koettimina.

Charlotta oli heti aluksi kirjeellisesti ilmoittanut majurille Ottilian päätöksen ja pyytänyt häntä vaikuttamaan Eduardiin, ettei mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdyttäisi, että pysyttäisiin rauhallisina, odotettaisiin, eikö neidon mieli jälleen tasaannu. Myöhemmistäkin tapauksista ja mielialoista hän oli ilmoittanut sen, mikä oli tarpeellista, ja nyt sai Mittler kieltämättä vaikeaksi tehtäväksensä taivutella Eduardia mukautumaan olojen muutokseen. Mutta Mittler, joka hyvin tiesi, että on helpompi sopeutua jo tapahtuneeseen kuin suostua vasta tapahtuvaan, vakuutteli Charlottalle olevan parasta lähettää Ottilia heti koulukotiin.

Niinpä ryhdyttiin heti hänen lähdettyänsä matkavalmistuksiin. Ottilia keräsi tavaroitansa, mutta Charlotta havaitsi, ettei hän aikonut ottaa mukaansa kaunista lipasta eikä yhtään sen sisältämää esinettä. Ystävätär ei virkkanut mitään ja antoi vaiteliaan neidon menetellä miten tahtoi. Lähtöpäivä tuli; Charlottan vaunujen piti kuljettaa Ottilia ensimmäisenä päivänä erääseen tuttuun yöpymispaikkaan ja seuraavana päivänä koulukotiin asti; Nannyn piti seurata häntä ja olla hänen palvelijansa. Kiivastunteinen tyttö oli kohta lapsen kuoltua palannut Ottilian luo ja oli jälleen häneen sydämestänsä kiintynyt; näyttipä hän yrittävän hupaisella puheliaisuudellansa korvata mitä oli menetetty ja omistautua kokonaan rakkaalle valtiattarellensa. Nyt hän oli ihan suunniltaan ilosta päästessään lähtemään mukaan, näkemään vieraita tienoita, koska ei ollut milloinkaan ennen ollut synnyinseutunsa ulkopuolella, ja juoksi linnasta kylään, vanhempiensa ja sukulaistensa luo ilmoittamaan onneansa ja sanomaan jäähyväisiä. Onnettomuudeksi hän sattui tuhkarokkoa sairastavien huoneeseen ja joutui kohta kokemaan tartunnan seurauksia. Matkaa ei tahdottu siirtää tuonnemmaksi; Ottilia itse puolsi lähtemistä; hän oli jo ennen suorittanut saman matkan, tunsi majapaikan isäntäväen, heitä oli kuljettamassa linnan ajomies; ei ollut mitään pelon syytä.

Charlotta ei vastustellut. Hänkin kiiruhti jo ajatuksissansa pois tästä ympäristöstä, mutta tahtoi vielä järjestää jälleen ne linnan huoneet, joissa Ottilia oli asunut, Eduardia varten, samaan kuntoon, missä ne olivat olleet ennen kapteenin tuloa. Se toivo, että vanhan onnen voi saada entiselleen, leimahtaa aina uuden kerran ihmismielessä, ja Charlottan sopi, jopa täytyikin jälleen sitä toivoa.

KUUDESTOISTA LUKU.

Saapuessaan Eduardin kanssa asiasta keskustelemaan Mittler tapasi hänet yksin istumassa, pää oikean käden varassa, kyynäspää pöytään nojaten. Hän näytti kärsivältä.

Kiusaako teitä jälleen päänsärky? kysyi Mittler.

Kiusaa kyllä, vastasi puhuteltu, mutta minä en voi sitä vihata, koska se johdattaa mieleeni Ottilian. Kenties kärsii hänkin nyt, mietin minä, vasempaan käteensä varautuen, ja kärsinee enemmän kuin minä. Ja miksipä en sietäisi kipuani minä, samoinkuin hän? Nämä tuskat ovat minulle terveelliset, voinpa melkein sanoa, että ne ovat toivottavatkin, sillä sitä voimallisempana, selvempänä, eloisampana väikkyy sielussani hänen kärsivällisyytensä kuva kaikkien hänen muitten hyveittensä ympäröimänä; vain kärsimyksessä me täysin tajuamme kaikki ne suuret ominaisuudet, jotka ovat tarpeen sen kestämiseksi.

Havaitessaan ystävänsä siinä määrin kohtaloonsa alistuneeksi Mittler ei salannut tiedonantoansa, mutta esitti sen vähin erin, sellaisena kuin se oli naisten mielessä syntynyt kypsyen vähitellen päätökseksi, — historialliseen tapaan. Eduard ei virkkanut siihen paljoakaan. Siitä vähästä, mitä hän sanoi, näytti selviävän, että hän jätti koko asian toisten haltuun; hänen nykyinen tuskansa näytti saaneen hänet välinpitämättömäksi kaikkea muuta kohtaan.

Mutta yksin jäätyänsä hän kohta nousi ja käyskeli huoneessa edestakaisin. Hän ei enää tuntenut tuskaansa, vaan askarteli kokonaan oman itsensä ulkopuolella. Jo Mittlerin kertoillessa oli rakastavaisen mielikuvitus ollut vilkkaassa toiminnassa. Hän näki Ottilian, yksinään tai melkein yksinään, tutulla tiellä, tutussa majatalossa, jonka huoneisiin oli useasti astunut; hän ajatteli, harkitsi, tai paremmin sanoen, hän ei ajatellut eikä harkinnut, vaan halusi, tahtoi. Hänen täytyi nähdä Ottilia, puhutella häntä. Miksi, minkätähden, mitä siitä piti koitua? siitä ei voinut olla puhettakaan. Hän ei vastustellut, hänen täytyi.

Kamaripalvelija otettiin uskotuksi, ja hän hankki kohta selon siitä, milloin Ottilia matkustaisi. Aamu koitti; Eduard lähti kenenkään saattamatta sinne, missä Ottilian piti yöpyä. Hän saapui sinne liian aikaisin; hämmästynyt emäntä otti hänet ilomielin vastaan: hän näet oli Eduardille kiitollisuudenvelassa eräästä perheen osaksi tulleesta suuresta onnesta. Eduard oli hankkinut kunniamerkin heidän pojallensa, joka oli sotilaana kunnostautunut, ilmoittamalla hänen urotyönsä, saattamalla hänet itsensä sotapäällikön tietoon ja voittaen eräiden pahansuopain asettamat esteet. Emäntä ei tietänyt mitä kaikkea olisi tehnyt hänen mieliksensä. Hän järjesti nopeasti parhaan huoneensa, joka tosin oli samalla vaate- ja varastokammiona, mahdollisimman hyvään kuntoon, mutta Eduard ilmoitti hänelle, että oli tulossa naishenkilö, joka aikoi tänne yöpyä, ja antoi järjestää itsellensä käytävän perällä olevan vaatimattoman suojan. Emännästä asia kuulosti salaperäiseltä, ja hänelle oli mieluista tehdä palvelus suosijallensa, joka otti mielenkiinnoin ja toimeliaasti puuhiin osaa. Ja Eduard, millaisessa mielentilassa hän viettikään aikansa iltaan asti! Hän tarkasteli huonetta, jossa hänen piti nähdä Ottilia; se tuntui hänestä kotoisessa omituisuudessansa taivaalliselta olopaikalta. Mitä kaikkea hän siinä ajattelikaan: pitikö hänen yllättää Ottilia vaiko antaa hänelle ennakolta tieto? Vihdoin pääsi jälkimmäinen vaihtopuoli voitolle; hän istuutui kirjoittamaan. Näiden rivien piti olla hänen tervehdyksenänsä.

Eduard Ottilialle.

Kun luet tätä kirjettä, rakkaani, olen minä lähelläsi. Älä säikähdä, älä kauhistu; sinun ei tarvitse pelätä mitään minun taholtani. Minä en pyydä päästä väkisin luoksesi. Sinä et näe minua, ennenkuin itse annat luvan.

Ajattele sitä ennen, millaisessa tilassa olemme, sinä ja minä. Kuinka olenkaan sinulle kiitollinen siitä, ettet suunnittele mitään ratkaisevaa askelta; mutta riittävän tärkeä se on, luovu siitä! Harkitse tässä, tienhaarassa, vielä kerran: voitko, tahdotko olla minun omani? Se on meille kaikille hyvä työ ja minulle ylenpalttinen.

Salli minun nähdä sinut jälleen, iloiten nähdä sinut jälleen. Salli minun suullisesti esittää kaunis kysymys ja vastaa siihen kauniilla olemuksellasi. Minun rinnalleni, Ottilia, tänne, missä olet monesti levännyt ja mihin olet iäksi kuuluva!

* * * * *

Kesken kirjoittamistansa hänet valtasi tunne siitä, että korkein kaivattu on lähestymässä, että se kohta saapuu luo. Tästä ovesta hän astuu huoneeseen, tämän kirjeen hän lukee, todellisena on seisova edessäni se, jonka ilmestymistä olen usein toivoellut. Onko hän vielä entisensä? Onko hänen ulkonäkönsä, ovatko hänen ajatuksensa muuttuneet? Eduardilla oli vielä kynä kädessänsä, hän aikoi kirjoittaa mitä ajatteli, mutta samassa vaunut vierivät pihamaalle. Hän kirjoitti nopein vedoin lisäksi: Minä kuulen sinun tulevan. Hetkiseksi jää hyvästi!

Hän taittoi kirjeen kokoon, kirjoitti osoitteen; sinetöimiseen ei enää ollut aikaa. Hän riensi kamariin, josta pääsi käytävään, ja samassa hänen mieleensä johtui, että oli jättänyt kellon ja sinetin pöydälle. Ottilian ei pitänyt nähdä niitä ensiksi; Eduard riensi takaisin ja nouti ne onnellisesti pois. Eteisessä kuului jo juttelevan emäntä, joka kulki huonetta kohti näyttääksensä sen vieraallensa. Eduard kiiruhti kammionsa ovelle, mutta se oli paukahtanut kiinni. Avaimen hän oli sisäänrientäessään nykäissyt pois; se oli toisella puolella, ovi oli naksahtanut lukkoon. Hän painoi ovea voimakkaasti; se ei auennut. Kuinka hän toivoikaan voivansa haamuna pujahtaa raosta sisään! Suotta! Hän kätki kasvonsa ovenpieleen. Ottilia astui sisään, emäntä Eduardin nähtyänsä takaisin. Ottiliakin havaitsi hänet kohta. Eduard kääntyi hänen puoleensa, ja niin seisoivat rakastavaiset jälleen mitä omituisimmalla tavalla vastapäätä toisiansa. Ottilia silmäili häntä rauhallisesti ja vakaasti, paikaltansa hievahtamatta. Eduardin liikahtaessa häntä kohti hän astui muutamia askelia taaksepäin, pöydän luo. Eduardkin väistyi takaisin.

Ottilia, huudahti hän, salli minun keskeyttää tämä kaamea vaitiolo! Olemmeko pelkkiä varjoja, jotka seisovat vastapäätä toisiansa? Mutta ennen kaikkea kuule: johtuu sattumasta, että tapaat minut heti täällä. Vieressäsi pöydällä on kirje, jonka piti sinua valmistella. Lue se, minä pyydän, lue se ja päätä sitten mitä voit!

Ottilia katsahti kirjeeseen, empi hetkisen, otti sen käteensä, avasi ja luki. Hän luki sen ollenkaan ilmettänsä muuttamatta ja laski sen hiljaa kädestänsä; sitten hän painoi kohotetut kätensä toisiansa vasten, vei ne povellensa, kumartui hieman eteenpäin ja loi vaatijaan sellaisen katseen, että hänen täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan ja toivelmistaan. Tuo liike vihlaisi Eduardin sydäntä. Hän ei voinut kestää näkemäänsä. Tuntui ehdottomasti siltä, että Ottilia vaipuisi polvillensa, jos hän yhä pysyisi vaatimuksessaan. Eduard riensi epätoivoissaan ulos ja lähetti emännän yksinjääneen luo.

Eduard asteli eteisessä edestakaisin. Oli tullut yö; huoneesta ei kuulunut hiiskahdustakaan. Vihdoin emäntä astui ulos vetäen avaimen lukosta. Kelpo nainen oli liikutettu, hämillänsä, hän ei tietänyt mitä tehdä. Poistuessaan hän vihdoin tarjosi avainta Eduardille, joka kieltäytyi sitä ottamasta. Emäntä jätti kynttilän palamaan ja poistui.

Eduard heittäytyi syvimmän surun valtaamana Ottilian oven kynnykselle, jota kyynelin kostutti. Surkeammin eivät liene milloinkaan rakastavaiset viettäneet yötänsä niin lähellä toisiansa.

Päivä valkeni; ajomies oli lähtövalmiina, emäntä avasi oven ja astui huoneeseen. Hän löysi Ottilian nukkumasta täysissä pukimissa, lähti takaisin ja viittasi Eduardille, osaaottavasti hymyillen. He astuivat yhdessä nukkujan luo, mutta tämäkin näky oli Eduardille liikaa. Emäntä ei rohjennut herättää lepäävää neitoa, vaan istuutui vastapäätä vuodetta. Vihdoin Ottilia avasi kauniit silmänsä ja nousi seisaalleen. Hän kieltäytyy nauttimasta aamiaista, ja nyt astuu Eduard hänen luoksensa. Hän pyytää kiihkeästi Ottiliaa lausumaan edes muutaman sanan, ilmoittamaan mitä tahtoo, ja vakuuttaa tyytyvänsä kaikkeen; mutta neito on vaiti. Hän kysyy vielä kerran lempeästi ja hartaasti, eikö Ottilia tahdo tulla hänen omaksensa. Suloisesti liikahduttaa neito päätänsä, silmät maahan luotuina, lempeän kiellon merkiksi. Eduard kysyy, aikooko hän koulukotiin. Hän kieltää välinpitämättömästi. Mutta Eduardin kysyessä, saako hän viedä hänet takaisin Charlottan luo, hän myöntää levollisesti nyökäten. Eduard kiiruhtaa ikkunaan antamaan ohjeita ajomiehelle, mutta hänen takanansa syöksyy Ottilia salamannopeasti huoneesta, portaita alas, vaunuihin. Vaunut lähtevät takaisin linnaan päin; Eduard seuraa vähän matkan päässä ratsain.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Charlotta hämmästyi kovin nähdessään Ottilian ja kohta hänen vaunujensa jäljessä Eduardin ajavan linnanpihalle. Hän riensi kynnykselle: Ottilia astuu vaunuista ja lähestyy Eduardin keralla. Hän tarttuu kiinteästi aviopuolisoiden käsiin, painaa ne yhteen ja rientää huoneeseensa. Eduard heittäytyy Charlottan kaulaan; kyynelet vuotavat hänen silmistänsä, hän ei kykene mitään selittämään, pyytää olemaan kärsivällinen, auttamaan Ottiliaa. Charlotta rientää Ottilian huoneeseen ja kammahtaa astuessaan sisään: huone oli jo tyhjennetty, paljaat seinät vain jäljellä. Se näytti yhtä avaralta kuin ilottomaltakin. Kaikki oli kannettu pois, vain lipas, jolle ei ollut löytynyt sopivaa paikkaa, oli jäänyt keskelle lattiaa. Ottilia makasi lattialla, käsivarsi ja pää lippaan kannella. Charlotta pitää hänestä huolta, kysyy mitä on tapahtunut, mutta ei saa vastausta.

Hän jättää virvokkeita tuovan palvelustytön Ottilian luo, kiiruhtaa Eduardia puhuttelemaan, löytää hänet salista, mutta ei saa häneltäkään mitään tietoa. Eduard polvistuu hänen eteensä, kostuttaa kyynelin hänen käsiänsä, pakenee huoneeseensa. Aikoessaan lähteä hänen jälkeensä Charlotta tapaa kamaripalvelijan, joka kertoo hänelle mitä tietää. Hän ajattelee omin neuvoin asian kokoon ja ryhtyy sitten päättäväisesti pitämään huolta hetken vaatimuksista. Ottilian huone on pian jälleen kunnossa. Eduard on löytänyt huoneensa, viimeistä paperiliuskaa myöten sellaisena kuin oli sen jättänyt.

Kaikki kolme näyttävät jälleen toipuvan entiselleen toistensa seurassa; mutta Ottilia on yhä vaiti ja Eduard kykenee vain kehoittamaan vaimoansa kärsivällisyyteen, jota häneltä itseltänsä tuntuu puuttuvan. Charlotta lähettää hakemaan Mittleriä ja majuria. Edellinen ei ollut tavattavissa, jälkimmäinen tulee. Hänelle Eduard purkaa sydämensä, tunnustaa hänelle pienimmänkin seikan, ja niin Charlotta saa tietää mistä on kysymys, mikä tilannetta niin kummallisesti muuttaa, mikä mieliä kuohuttaa.

Hän juttelee erittäin lempeästi miehellensä. Hän tahtoo vain pyytää, ettei neitoa nyt ahdistettaisi. Eduard tuntee vaimonsa arvon, hänen rakkautensa, järkevyytensä, mutta on kokonaan kiintymyksensä vallassa. Charlotta kehoittaa häntä toivomaan, lupaa myöntyä eroon. Hän ei uskalla; hän on niin sairas, että toivo ja usko vuorotellen hänet pettävät; hän pyytää hartaasti Charlottaa lupautumaan majurin puolisoksi; hän on jonkinlaisen hurjan piittaamattomuuden vallassa. Häntä tyynnyttääkseen, suojellakseen, Charlotta tekee mitä hän vaatii, suostuu majurin puolisoksi siinä tapauksessa, että Ottilia tahtoo solmia liiton Eduardin kanssa, kuitenkin asettaen nimenomaiseksi ehdoksi, että molemmat miehet nyt lähtevät yhdessä matkalle. Majurilla on hovin suoritettavaksi antama tehtävä ulkomailla, ja Eduard lupaa lähteä hänen mukaansa. Ryhdytään toimenpiteisiin ja rauhoitutaan hieman, kun ainakin jotain tapahtuu.

Sill'aikaa voidaan havaita, että Ottilia tuskin nauttii yhtään ruokaa enempää kuin juomaakaan ja pysyy yhä vaiti. Häntä kehoitetaan, hän käy levottomaksi; hänet jätetään rauhaan. Eikö olekin enimmäkseen heikkoutenamme, ettemme mielellämme toista kiusaa, vaikka tiedämme, että toimisimme hänen parhaaksensa? Charlotta mietiskeli kaikkia keinoja johtuen vihdoin ajattelemaan, että pitäisi kutsua koulukodin apulainen, jolla oli suuri vaikutusvalta Ottiliaan ja joka oli hänen odottamattoman tulemattajäämisensä vuoksi kirjoittanut erittäin ystävällisesti saamatta kuitenkaan vastausta.

Yllätyksen välttämiseksi puhutaan tästä aikeesta Ottilian läsnäollessa. Hän ei näytä suostuvan, harkitsee asiaa: vihdoin näyttää hänen mielessään kypsyvän päätös, hän kiirehtää huoneeseensa ja lähettää vielä ennen iltaa seuraavan kirjeen.

Ottilia ystäville.

Miksi, rakkaani, pitää minun nimenomaisesti sanoa minkä itsestäänkin ymmärtää? Minä olen suistunut radaltani enkä pääse enää takaisin. Vihamielinen haltia, joka on saanut minut valtoihinsa, näyttää ulkoa käsin minua estävän, jos olisinkin löytänyt oman sisäisen eheyteni.

Täysin vilpitön oli päätökseni, että luopuisin Eduardista, poistuisin hänen läheisyydestänsä. Toivoin, etten häntä milloinkaan enää kohtaisi. Kävi toisin: hän seisoi itse vastoin tahtoansa minun edessäni. Lupaukseni, etten ryhtyisi hänen kanssansa mihinkään keskusteluihin, olen kenties käsittänyt ja tulkinnut liian kirjaimellisesti. Hetken tunto ja omatunto käski minua vaikenemaan, minä vaikenin ystäväni edessä, ja nyt minulla ei ole enää mitään sanottavaa. Sattumalta, tunteen pakottamana, olen antanut ankaran, pyhän lupauksen, joka saattaa epämiellyttävällä tavalla ahdistaa sitä, joka on sen harkiten tehnyt. Sallikaa minun noudattaa sitä niin kauan kuin sydämeni käskee. Älkää kutsuko ketään välittäjiä! Älkää pakottako minua puhumaan, nauttimaan enemmän ruokaa ja juomaa kuin välttämättömästi tarvitsen. Auttakaa minua säälien ja kärsivällisesti tämän ajan ohi. Minä olen nuori, nuoruus on odottamatta taasen entisellään. Suvaitkaa minua seurassanne, ilahduttakaa minua rakkaudellanne, opettakaa minua keskusteluillanne, mutta jättäkää sisäinen elämäni minulle itselleni!

* * * * *

Miesten aikoja sitten valmistellusta lähdöstä ei tullut mitään, koska majurin toimeksi annettava asia viipyi — Eduardin suureksi iloksi! Ottilian kirjeen uudelleen elähdyttämänä, hänen lohdullisten, toivoa herättävien sanojensa jälleen rohkaisemana ja uupumattomaan odotukseen oikeutettuna hän selitti äkkiä, ettei aikonutkaan poistua.

Kuinka typerää, huudahti hän, jos heitämme tahallamme, hätiköiden menemään kaikkein tarpeellisimman, välttämättömimmän, mikä menetyksen uhatessakin kenties olisi vielä säilytettävissä. Ja mitä se merkitsee? Eihän mitään muuta kuin että ihminen näyttäisi voivan tahtoa, valita. Niin olen usein sellaisen typerän luulottelun valtaamana tempautunut erilleni ystävistäni tunteja, jopa päiviäkin liian aikaisin, jottei viimeinen, välttämätön määräaika olisi minua ehdottomasti siihen pakottanut. Mutta tällä kertaa minä jään. Miksi lähtisinkään? Eikö hän ole jo lähtenyt luotani? Ei johdu mieleenikään tarttua hänen käteensä, painaa häntä sydäntäni vasten; en uskalla sitä ajatellakaan, se kammottaa minua. Hän ei ole väistynyt minusta kauemmaksi, hän on kohonnut ylitseni.

Niin hän jäi, kuten tahtoi, kuten hänen täytyi. Mutta miellyttävää ei heidän yhdessäolonsa suinkaan ollut. Sama tunto oli Ottiliassakin yhä säilynyt: hänkään ei voinut vapautua tästä pyhästä välttämättömyydestä. He vetivät yhä edelleenkin sanomattomalla, melkeinpä maagillisella tavalla toisiaan puoleensa. He asuivat saman katon alla, mutta vaikka eivät nimenomaan toisiansa ajatelleetkaan, vaikka askartelivatkin muissa asioissa, vaikka seura veti heitä sinne tänne, he sittenkin lähenivät toisiansa. Jos he olivat samassa talossa, ei kestänyt kauan, ennenkuin he seisoivat tai istuivat vieretysten. Vain lähin läheisyys voi heidät tyynnyttää, mutta myös täydellisesti, ja läheisyys riitti; he eivät kaivanneet katsetta, ei sanaa, ei elettä, ei minkäänlaista kosketusta, vaan pelkkää yhdessäoloa. Silloin ei siinä ollutkaan kahta ihmistä, vaan yksi ainoa, tajuttoman, täydellisen mielihyvän tilassa, tyytyväisenä itseensä ja maailmaan. Olisipa voinut pidättää toista huoneiston viimeisessä sopessa: toinen olisi vähitellen, itsestänsä, aikomattaan liikkunut hänen luoksensa. Elämä oli heille arvoitus, jonka selityksen he keksivät vain yhdessä.

Ottilia oli aivan hilpeä ja rauhallinen, joten hänen tilansa ei antanut mitään aihetta levottomuuteen. Hän poistui harvoin seurasta, mutta tahtoi aterioida yksin. Vain Nanny tarjoili hänelle.

Se, mitä ihmiselle tavallisesti sattuu, uudistuu taajemmin kuin voidaan uskoakaan, koska hänen luontonsa on tässä lähimpänä määrääjänä. Luonne, yksilöllisyys, kiintymys, suuntautuminen, paikallisuus, ympäristö ja tottumukset muodostavat yhdessä kokonaisuuden, jossa jokainen ihminen liikkuu ikäänkuin omassa elementissänsä, ilmakehässänsä, missä kaikki on hänelle mukavaa ja miellyttävää. Niinpä havaitsemmekin ihmiset, joiden muuttuvaisuutta kovin valitellaan, monien vuosien kuluttua hämmästykseksemme ihan entisensä laisiksi ja ulkoisilta ja sisäisiltä syvimmiltä virikkeiltänsä kerrassaan muuttumattomiksi.

Niin liikkui ystäviemmekin jokapäiväisessä yhteiselämässä melkein kaikki jälleen vanhoissa raiteissansa. Yhä vielä ilmaisi sanaton Ottilia usein hyväntahtoisuudellansa avuliasta olemustansa; samoin kaikki muut, kukin lajinsa mukaan. Siten esiintyi kotoinen piiri entisen elämän näennäiskuvana, ja se harhaluulo, että kaikki oli yhä ennallansa, oli anteeksiannettava.

Syyspäivät, menneiden kevätpäivien pituiset, kutsuivat seurueen samana hetkenä ulkosalta takaisin taloon. Tälle ajalle ominainen hedelmien ja kukkien koreus sai ajattelemaan, että oltiin tuon ensimmäisen kevään syksyssä: väliaika oli unohtunut. Nyt näet kukkivat ne kukat, jollaisia noina ensimmäisinä päivinä oli kylvetty; nyt kypsyivät hedelmät puissa, joiden oli silloin nähty kukkivan.

Majuri käyskeli edestakaisin; Mittlerkin näyttäytyi usein. Iltaistunnot olivat enimmälti epäsäännöllisiä. Tavallisesti luki Eduard, vilkkaammin, tuntehikkaammin, paremmin, jopa iloisemminkin kuin koskaan ennen. Tuntui siltä, kuin hän olisi tahtonut sekä hilpeydellänsä että tunteellansa sulattaa Ottilian jähmetystilan, vapauttaa hänet vaitiolostansa. Hän asettui, kuten ennenkin, istumaan siten, että Ottilia voi nähdä hänen kirjaansa, kävipä levottomaksi ja hajamieliseksikin, jos ei niin ollut laita, ellei varmaan tietänyt Ottilian katseen seuraavan lausuttuja sanoja.

Kaikki väliajan ikävät, epämiellyttävät tunteet olivat poispyyhkäistyt. Kukaan ei kantanut kaunaa toiselle; katkeruus oli kerrassaan hävinnyt. Majuri soitti viulua Charlottan soittaessa klaveeria, ja Eduardin huilu helisi Ottilian käsitellessä kielisoitinta, nyt samoinkuin ennen. Niin lähestyttiin Eduardin syntymäpäivää, jota ei ollut edellisenä vuonna päästy juhlimaan. Sitä piti tällä kertaa vietettämän hiljaisesti ja miellyttävästi, ilman juhlallisuuksia. Sellainen sopimus oli tehty puolittain vaieten, puolittain nimenomaisesti. Mutta mitä lähemmäksi päivä ehti, sitä enemmän lisääntyi Ottilian olemuksen juhlallisuus, joka oli tähän saakka ollut pikemmin vaistottavissa kuin havaittavissa. Hän näkyi usein tarkastelevan kukkia puutarhassa; hän oli kehoittanut puutarhuria säästämään kaikenlaisia kesäkukkia ja viivähdellyt erittäinkin asterien luona, jotka juuri tänä vuonna kukkivat suunnattomin määrin.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Merkittävin seikka, johon ystävysten hiljainen huomio kiintyi, oli kuitenkin se, että Ottilia ensimmäisen kerran avasi lippaan, valitsi sieltä erinäisiä kankaita leikaten niistä itsellensä yhden ainoan, mutta täydellisen puvun. Ryhtyessään Nannyn avustamana sijoittamaan jäljellejääneitä kappaleita takaisin hän havaitsi sen tuskin käyvän päinsä: lipas oli ylen täysi, vaikka osa jo oli otettu ulos. Nuori, ahne tyttö ei tietänyt, miten olisi kylliksensä katsellut, varsinkin kun kaikki pienemmätkin vaatekappaleet olivat siinä nähtävissä: kenkiä, sukkia, sukkanauhoja, käsineitä ja paljon muuta. Hän pyysi Ottilialta jotakin niistä lahjaksi. Ottilia epäsi, mutta avasi kohta erään lipaston laatikon antaen tytön itse valita. Tyttö sieppasi nopeasti ja taitamattomasti jotakin ja juoksi pois julistaaksensa muulle talonväelle onneansa ja näyttääkseen saalistansa.

Vihdoin Ottilian onnistui saada kaikki huolellisesti takaisin lippaaseen. Sitten hän avasi salaisen, kanteen sommitellun lokeron. Siinä hänellä oli piilossa Eduardin lähettämiä pieniä paperilippuja ja kirjeitä, monenlaisia kuihtuneita kukkasmuistoja aikaisemmilta kävelyretkiltä, rakastettunsa kihara ja muuta sentapaista. Nyt hän lisäsi kokoelmaan vielä erään esineen — isänsä muotokuvan — ja sulki koko lippaan ripustaen hienon avaimen jälleen pieniin kultaisiin kaulavitjoihinsa.

Monenlaisia toiveita oli tällävälin herännyt ystävysten mielessä. Charlotta uskoi varmaan Ottilian alkavan puhua tulossa olevana päivänä, sillä hän oli salaa ahkerasti puuhaillut, hänessä oli ilmennyt jonkinlaista hilpeätä tyytyväisyyttä, sellaista hymyä kuin sen henkilön kasvoissa, joka salaa rakastetuiltansa jotakin hyvää ja ilahduttavaa. Kukaan ei tietänyt, että Ottilia vietti usein hetkiänsä ankaran heikkouden vallassa, sielunvoimainsa avulla siitä toipuen niinä aikoina, jolloin ilmestyi toisten seuraan.

Mittler oli tänä aikana käynyt usein talossa viipyen tavallista kauemmin. Itsepäinen mies tiesi liiankin hyvin, että on olemassa yksi ainoa määrätty hetki, jolloin rauta on taottava. Ottilian vaitiolon ja kieltäytymisen hän tulkitsi eduksensa. Toistaiseksi ei ollut ryhdytty mihinkään toimenpiteisiin avioeron toteuttamiseksi; hän toivoi voivansa jollakin muulla tavalla suotuisasti vaikuttaa tyttöön, hän kuunteli, myönteli, huomautteli ja käyttäytyi omalla tavallansa epäilemättä varsin älykkäästi.

Aivan haltioissaan hän oli joka kerta, kun sai aihetta ilmaista mielipiteitänsä sellaisista asioista, joita piti erittäin tärkeinä. Hän eli paljon omassa itsessänsä, ja toisten seurassa ollessaan hän tavallisesti suhtautui heihin ainoastaan toimien. Jos hänen puheensa salvat sattuivat ystävien seurassa laukeamaan, kuten olemme jo useita kertoja nähneet tapahtuvan, niin hänen sanansa vyöryivät häikäilemättä eteenpäin, loukaten tai lääkiten, hyödyttäen tai vahingoittaen, kuinka kulloinkin sattui.

Eduardin syntymäpäivän edellisenä iltana istuivat Charlotta ja majuri toistensa seurassa odotellen ratsastamaan lähtenyttä Eduardia. Mittler asteli edestakaisin salin lattialla, Ottilia oli jäänyt omaan huoneeseensa järjestellen huomispäivän koruja ja viittaillen tytölle, joka täydellisesti hänet ymmärsi taitavasti noudattaen mykkiä määräyksiä.

Mittler oli parhaillaan ehtinyt erääseen mieliaiheeseensa. Hän tapasi mielellään väittää, että lasten kasvattamisessa samoinkuin kansojenkin ohjaamisessa ovat kaikkein kömpelöimpiä ja barbaarisimpia keinoja kiellot, kieltävät lait ja asetukset.

Ihminen on alun pitäen toimivainen, sanoi hän, ja jos osaa häntä oikein käskeä, niin hän kohta käskyä noudattaa, toimii ja toteuttaa sen. Minä puolestani siedän mieluummin kasvatuspiirissäni virheitä ja puutteellisuuksia, kunnes voin ottaa käskyläisikseni vastaavat hyveet, sen sijaan että kokisin vapautua virheestä osaamatta asettaa mitään kunnollista sen sijaan. Ihminen toimii mielellänsä hyvin, tarkoituksenmukaisesti, kunhan hänellä vain on siihen tilaisuutta; hän toimii siten saadakseen toimia eikä mieti asiaa enempää kuin typeriä kepposiansa, joihin ryhtyy joutilaisuutensa ja ikävystymisensä vuoksi.

Harmilliselta minusta usein tuntuu kuunnella, kuinka lasten annetaan toistaa kymmentä käskyä. Neljäs on vielä varsin sievä, järkevä, käskevä käsky: Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Jos lapset painavat sen kunnollisesti mieleensä, niin heillä on pitkin päivää tilaisuutta sen harjoittelemiseen. Mutta entä viides, mitä sanommekaan? Älä tapa. Ikäänkuin kenelläkään ihmisellä olisi vähintäkään halua toisen tappamiseen! Ihmiset voivat vihata toisiansa, sydämystyä, menettää malttinsa, ja sen ja monen muun johdosta sattuu kyllä niinkin, että joku surmaa toisen. Mutta eikö olekin barbaarista kieltää lapsia murhaamasta? Jos sitävastoin sanottaisiin: pidä huolta toisen elämästä, poista kaikki, mikä voi olla hänelle vahingoksi, pelasta hänet, vaikkapa oman henkesi uhalla; muista, että häntä vahingoittaessasi vahingoitat itseäsi, niin siinä olisi käskyjä, jotka kelpaavat sivistyneille, järkeville ihmisille, mutta jotka katekismusopissa seuraavat vaivalloisesti jäljessä "Mitä se on"-otsakkeen alla.

Kuudennesta puhumattakaan; sitä minä pidän kerrassaan inhoittavana! Mitä? Aavistelevien lasten uteliaisuutta ärsytetään vaarallisiin mysteereihin, heidän mielikuvitustansa eriskummaisiin kuviin ja ajatuksiin, jotka välttämättä tuovat esiin juuri sen, mitä tahdotaan karkoittaa! Olisi paljoa parempi, jos sellaiset asiat jäisivät salaisen tuomioistuimen rangaistaviksi, kuin että sallitaan niistä jaaritella julkisesti seurakunnan kuullen.

Samassa astui huoneeseen Ottilia.

Älä tee huorin, jatkoi Mittler: kuinka karkeata, kuinka säädytöntä! Eikö kuulostaisi aivan toiselta, jos sanottaisiin: Sinun tulee kunnioittaa aviollista liittoa; jos näet puolisoita, jotka toisiansa rakastavat, niin sinun pitää siitä iloita, ikäänkuin tulisit kirkkaan kesäpäivän onnesta osalliseksi. Jos heidän suhteensa jollakin tavoin samenee, tulee sinun koettaa heitä lepyttää, tyynnyttää, osoittaa heille heidän molemminpuoliset etunsa ja kaunista epäitsekkyyttä noudattaen edistää toisten parasta tekemällä heille havaittavaksi, millaista onnea tuottaa jokainen velvollisuus ja erittäinkin tämä, joka erottamattomasti liittää miehen ja vaimon toisiinsa.

Charlotta oli kuin hiilillä, ja tilanne tuntui hänestä sitäkin arveluttavammalta, kun hän oli varma siitä, ettei Mittler tietänyt mitä puhui ja missä. Ennenkuin sai hänet taukoamaan, Charlotta näki Ottilian jo poistuvan huoneesta, muodoltansa muuttuneena.

Säästänette meidät seitsemännestä käskystä, virkkoi Charlotta väkinäisesti hymyillen.

Kaikista muistakin, vastasi Mittler, kunhan vain saan pelastetuksi sen, minkä varassa toiset lepäävät.

Kauheasti huutaen syöksyi sisään Nanny: Hän kuolee! Neiti kuolee!
Tulkaa! Tulkaa!

Kun Ottilia palasi horjuen huoneeseensa, lepäsivät huomispäivän korut useille tuoleille levitettyinä, ja tyttö, joka ihaillen asteli niiden väliä, huudahti riemastuneena: Nähkääs, rakas neiti, nämä morsiuskorut ovat aivan teidän arvoisenne!

Ottilia kuuli nuo sanat ja vaipui sohvaan. Nanny näkee emäntänsä kalpenevan, jäykistyvän; hän juoksee Charlottan luo; he tulevat. Kotilääkäri rientää paikalle; hän pitää sitä pelkkänä uupumuksena. Hän käskee tuoda hieman mehulientä; Ottilia torjuu sen inhoten, joutuupa melkein värähdysten valtaan, kun kupposta yritetään viedä hänen huulillensa. Lääkäri tiedustelee kiinteästi ja nopeasti, kuten tilanne vaati, mitä Ottilia oli tänään nauttinut? Tyttö joutuu hämilleen. Hän toistaa kysymyksensä, ja tyttö myöntää, ettei Ottilia ole nauttinut mitään.

Nanny näyttää hänestä ylenmäärin pelokkaalta. Hän vie hänet sivuhuoneeseen, Charlotta seuraa heitä, tyttö lankee polvillensa ja tunnustaa, ettei Ottilia ole enää pitkiin aikoihin nauttinut juuri mitään. Ottilian vaatimuksesta tyttö oli syönyt hänen edestänsä; hän oli asian salannut käskijättärensä pyytävien ja uhkaavien eleiden vuoksi ja sitäpaitsi, lisäsi hän viattomasti: sen tähden että ruoka oli maistunut kovin hyvältä.

Majuri ja Mittler saapuivat ja näkivät Charlottan ja lääkärin koettavan tehdä mitä voivat. Kalpea, ihana neito istui sohvan nurkassa, täysin tajuissansa, kuten näytti. Häntä kehoitetaan laskeutumaan makuulle; hän kieltäytyy, mutta kehoittaa viitaten tuomaan lippaan. Hän laskee jalkansa sen kannelle ja lepää puolittain makaavassa, mukavassa asennossa. Hän näyttää mielivän sanoa hyvästi, hänen eleensä ilmaisevat mitä herkintä kiintymystä, rakkautta, kiitollisuutta, anteeksipyyntöä ja sydämellisimpiä jäähyväisiä.

Eduard kuulee satulasta laskeutuessaan Ottilian tilasta, rientää huoneeseen, polvistuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja kostuttaa sen kyynelin, mitään virkkamatta. Siihen hän jää pitkäksi aikaa. Vihdoin hän huudahtaa: Enkö saa enää kuulla ääntäsi? Etkö palaa elämään virkkaaksesi minulle edes yhden ainoan sanan? Olkoon niin! Minä seuraan sinua toiselle puolelle; siellä me puhumme toisilla kielillä!

Ottilia pusertaa kiinteästi hänen kättänsä, silmäilee häntä eloisasti ja lempeästi, vetää syvään henkeänsä ja huudahtaa, ihanasti, äänettömästi huuliansa liikahdutettuansa: Lupaa minulle, että jäät elämään! — huudahtaa sen suloisin, hellivin ponnistuksin, mutta vaipuu kohta taaksepäin.

Minä lupaan sen! huudahti Eduard vastaukseksi, mutta myöhään: Ottilia oli jo eronnut elämästä.

Kyynelrikkaan yön jälkeen tuli Charlottan asiaksi toimittaa rakkaan vainajan ruumis hautaan. Majuri ja Mittler olivat hänen apunansa. Eduardin tila oli surkea. Vähänkin epätoivostansa toipuessaan hän vaati, ettei Ottiliaa saisi kuljettaa linnasta pois, vaan pitäisi hoitaa, käsitellä kuin elossaolevaa, koska hän ei ollut kuollut, ei voinut olla kuollut. Hänen tahtoansa noudatettiin ainakin sikäli, että jätettiin tekemättä mitä hän oli kieltänyt. Hän ei vaatinut häntä nähdäkseen.

Toinenkin pelko ja huoli askarrutti ystävyksiä. Nanny, jota lääkäri oli kovin moittinut, uhkaamalla pakottanut tunnustamaan ja tunnustuksen jälkeen sitäkin enemmän nuhdellut, oli paennut. Pitkäaikaisen etsiskelyn jälkeen hänet löydettiin. Hän näytti olevan suunniltansa. Hänen vanhempansa ottivat hänet luoksensa. Paraskaan kohtelu ei näyttänyt auttavan; hänet täytyi teljetä huoneeseen, koska hän uhkasi jälleen paeta.

Vähitellen onnistui vapauttaa Eduard ankarimmasta epätoivosta, mutta vain hänen onnettomuudeksensa, sillä hänelle kävi selväksi, jopa varmaksikin, että oli ainiaksi kadottanut elämänsä onnen. Vihdoin uskallettiin hänelle huomauttaa, että Ottilia kappeliin vietynä pysyisi yhä elävien joukossa ja saisi kauniin, rauhallisen asumuksen. Hänen suostumuksensa oli vaikeasti saatavissa, ja vain sillä ehdolla, että hänet kannettaisiin pois avoimessa kirstussa, peitettäisiin holvissa korkeintaan lasikannella ja asetettaisiin hänen vierellensä palamaan ikuinen lamppu, hän vihdoin salli sen tapahtuvan ja näytti alistuvan kaikkeen.

Kaunis vainaja puettiin niihin juhlavaatteisiin, jotka hän oli itse varustanut; hänen päähänsä laskettiin seppele asterikukkia, jotka loistivat aavistuttelevasti kuin murheelliset tähdet. Paarien, kirkon ja kappelin koristamista varten riistettiin kaikkien kukkatarhojen kauneus. Näytti siltä, kuin talvi olisi jo hävittänyt kukkaslavoista kaiken riemun. Anivarhain aamulla hänet kannettiin linnasta avoimessa kirstussa, ja nouseva päivä loi vielä kerran punahohtoa ihaniin kasvoihin. Saattajat tungeksivat kantajien ympärillä, kukaan ei tahtonut kulkea edellä, ei kukaan jäljessä, kaikki tahtoivat pysytellä hänen vaiheillansa, kaikki vielä viimeisen kerran nauttia hänen läheisyydestänsä. Kaikki olivat liikutuksen vallassa, nuorukaiset, miehet, naiset. Lohduttomimmat olivat tytöt, joita häviö välittömimmin kohtasi.

Nanny ei ollut mukana. Hänet oli pidätetty kotona, tai oikeammin: häneltä oli salattu hautauspäivä ja -hetki. Hän oli vartioituna vanhempainsa luona, puutarhan puolella sijaitsevassa huoneessa. Mutta kun tyttö sitten kuuli kirkonkellojen soivan, arvasi hän piankin mitä tapahtui, ja kun hänen vartijansa tahtoi nähdä hautajaissaaton ja poistui hänen luotansa, pujahti hän ikkunasta käytävään ja sieltä, kun kaikki ovet olivat lukossa, ullakolle.

Saattue kääntyi parhaillaan kulkemaan kylän läpi puhdasta, lehditettyä tietä pitkin. Nanny näki valtiattarensa selvästi alapuolellansa, selvemmin, täydellisemmin, kauniimpana kuin paarien jäljessä kulkeva saattoväki. Ylimaailmallisena, ikäänkuin pilvien tai aaltojen kantamana hän näytti viittaavan palvelijattarellensa, joka hämmentyi, horjui, hoiperteli ja syöksyi alas.

Väkijoukko hajaantui joka suunnalle kauhun huudoin. Tungoksen ja ahdingon vuoksi täytyi kantajain laskea paarit maahan. Tyttö lepäsi siinä aivan lähellä; kaikki luulivat hänen kerrassaan murskautuneen. Hänet nostettiin maasta, ja hän joutui sattumalta tai erikoisesta johdatuksesta nojaamaan kuolleeseen; näyttipä hän itsekin ponnistavan viimeiset voimansa päästäkseen rakkaan valtijattarensa luo. Mutta tuskin olivat tytön vapisevat jäsenet koskettaneet Ottilian pukua, hänen voimattomat sormensa Ottilian ristiin laskettuja käsiä, kun hän jo nousi, kohotti ensin kätensä ja katseensa kohti taivasta ja lankesi sitten polvillensa kirstun viereen silmäillen valtiatartansa hartaan ihastuneena.

Vihdoin hän hypähti seisaalleen kuin hurmautuneena ja huudahti pyhän riemun valtaamana: Nyt sen tiedän! Hän on antanut minulle anteeksi! Sen, mitä ei kukaan ihminen, en minä itsekään voisi antaa itselleni anteeksi, antaa minulle anteeksi Jumala. Sen ilmoittaa minulle tuo katse, tuo ele, tuo suu. Nyt hän jälleen lepää hiljaa ja rauhallisena, mutta näittehän kaikin, kuinka hän nousi istumaan ja kädet ristissä minua siunasi, kuinka hän minua ystävällisesti silmäili! Te olette kaikin kuulleet, voitte todistaa, että hän sanoi minulle: Sinulle on annettu anteeksi! — Minä en nyt enää ole murhaaja teidän keskuudessanne; hän on antanut minulle anteeksi, Jumala on antanut minulle anteeksi, ja kukaan ei voi minulle enää mitään.

Ympärillä seisoi saattoväki sankkana joukkona, kaikki olivat ihmeissään, kuuntelivat ja katselivat, ja tuskin kukaan tiesi mihin ryhtyä.

Kantakaa hänet nyt lepoon, virkkoi tyttö, hän on tehtävänsä tehnyt ja kärsittävänsä kärsinyt eikä voi enää jäädä meidän kanssamme elämään. Paarit lähtivät jälleen liikkeelle, Nanny seurasi ensimmäisenä, ja niin tultiin kirkkoon, kappeliin.

Siinä nyt oli Ottilian kirstu, hänen pääpuolessansa lapsen kirstu, jalkupuolessansa lipas, lujaan tammisäiliöön suljettuna. Oli hankittu vartijavaimo; hänen piti ensi aikoina valvoa vainajan luona, joka lepäsi suloisena lasipeitteensä alla. Nanny ei kumminkaan tahtonut luovuttaa tehtävää kenellekään; hän tahtoi jäädä yksin, ahkerasti valvomaan, ensi kertaa sytytetty lamppu vieressänsä. Hän esitti tämän vaatimuksensa niin kiihkeästi ja pysyi siinä niin jäykästi, että myönnyttiin, jottei koituisi pelättyä ankarampaa mielenjärkytystä.

Hän ei kumminkaan jäänyt kauaksi yksin, sillä kohta yön tullen, häilyvän valon päästessä täysiin oikeuksiinsa, kirkkaampaa hohtoa ympärillensä levittämään, aukeni ovi, ja arkkitehti astui kappeliin, jonka hurskaasti kaunistetut seinät kuvastuivat tässä lempeässä hohteessa hänen silmiinsä vanhanaikaisempina ja aavistuttelevampina kuin hän olisi voinut uskoa.

Nanny seisoi kirstun toisella puolen. Hän tunsi tulijan kohta, mutta osoitti ääneti vaalennutta emäntäänsä. Niin seisoi siinä nuori mies, voimakas ja sorja, itseensä keräytyneenä, jäykkänä, kädet alas vaipuneina, kädet ristissä, säälin ilmein, pää ja katse vainajan puoleen kääntyneenä. Kerran ennen hän oli seisonut samoin Belisariuksen edessä. Tahtomattansa hän joutui nyt samaan asentoon, joka tälläkin kertaa oli erittäin luonteva. Tässäkin oli jokin verrattoman arvokas syöksynyt korkeudestansa, ja jos edellisellä kerralla oli valittelun aiheena auttamattomasti menetetty miehen urhoollisuus, viisaus, valta, arvo ja varallisuus, jos kansakunnalle ja ruhtinaalle ratkaisevina hetkinä välttämättömän tarpeelliset hyveet olivat siinä halveksittuina, hylättyinä, niin tässä oli paljon hiljaisia hyveitä, jotka luonto, vasta äsken ne rikkaista syvyyksistään esille loihdittuansa, oli välinpitämättömällä kädellänsä jälleen hävittänyt: harvinaisia, kauniita, rakastettavia hyveitä, joiden rauhallista vaikutusta köyhä maailma aina ihastuneena ja tyytyväisenä nauttii ja niiden kadottua surren kaipaa.

Nuori mies oli vaiti, samoin tyttönenkin vähän aikaa, mutta kun edellisen silmiin näkyivät alinomaa kihoavan kyynelet, kun hän näytti joutuvan kokonaan tuskansa valtoihin, puhui tyttö hänelle niin vakaasti ja voimallisesti, niin hyväntahtoisesti ja varmasti, että nuori mies, hänen puheensa sujuvuutta hämmästyen, saattoi malttaa mielensä ja näki kauniin ystävättärensä väikkyvän edessänsä jossakin korkeammassa olopiirissä eläen ja toimien. Hänen kyynelensä kuivuivat, hänen tuskansa laantui; polvistuen hän sanoi jäähyväiset Ottilialle, ystävällisin kädenpuristuksin Nannylle, ja ratsasti vielä samana yönä paikkakunnalta pois, ketään muuta näkemättä.

Haavuri oli tytön tietämättä jäänyt yöksi kirkkoon ja havaitsi hänet aamulla hänen luoksensa tullessaan iloisena ja rauhallisena. Hän odotti kuulevansa monenlaisia houreita, luuli tytön alkavan puhua yöllisistä keskusteluistansa Ottilian kanssa ja muista sellaisista ilmestyksistä. Mutta tyttö olikin luonnollinen, levollinen ja täysin itsestänsä tietoinen. Hän muisti täydellisesti ja varsin tarkoin kaikki menneet ajat ja olot, ja todellisuuden tavallisesta juoksusta poikkesi hänen puheessansa ainoastaan se kohta, jossa hän kertoi Ottilian kohottautuneen paareiltansa, siunanneen häntä, antaneen hänelle anteeksi ja siten hänet ainiaksi rauhoittaneen.

Ottilian yhä jatkuva, kaunis, pikemmin unen- kuin kuolemankaltainen tila houkutteli paljon ihmisiä hänen luoksensa. Kylän ja lähiseudun asukkaat tahtoivat hänet vielä nähdä, ja jokainen halusi mielellään kuulla Nannyn suusta uskomattoman asian, monet tehdäkseen siitä pilkkaa, useimmat epäilläkseen, vain harvat sitä uskoakseen. Jokainen tarve, joka ei tule luonnollisella tavalla tyydytetyksi, pakottaa turvautumaan uskoon. Kaikkien nähden murskautunut Nanny oli tullut hurskaan ruumiin kosketuksesta jälleen terveeksi; miksi ei toisiakin voisi kohdata samanlainen onni? Hellät äidit toivat aluksi salaa pienokaisiansa, joita rasitti jokin sairaus, ja uskoivat havaitsevansa äkillistä parantumista. Luottamus lisääntyi, ja lopulta ei ollut niin vanhaa ja heikkoa, joka ei olisi etsinyt sieltä virkistystä ja huojennusta. Tungos lisääntyi, ja vihdoin täytyi sulkea kappeli, vieläpä kirkkokin, mikäli ei siellä parhaillaan pidetty jumalanpalvelusta.

Eduard ei uskaltanut enää lähteä vainajan luo. Hän eleli yksikseen, ei näyttänyt enää voivan itkeä, ei tuntea enää mitään tuskaa. Hänen osanottonsa keskusteluun, hänen nauttimansa ruoan ja juoman määrä niukkenevat päivä päivältä. Jonkinlaista virkistystä hän näyttää vielä saavan lasista, joka ei ollut hänelle mikään oikea profeetta. Hän katselee yhä vielä mielellään toisiinsa kietoutuneita nimikirjaimia, ja hänen vakaanhilpeä katseensa tuntuu osoittavan, että hän vieläkin toivoo saavansa kerran Ottiliaan liittyä. Ja samoinkuin kaikki syrjäseikat näyttävät suosivan onnellista, jokainen sattuma auttavan hänen kohoamistansa, samoin voivat pienimmätkin tapahtumat toisiinsa yhtyen johtaa onnettoman loukkautumiseen, jopa tuhoutumiseenkin. Eräänä päivänä, kuljettaessaan rakasta lasia huulillensa, Eduard työntää sen kauhistuneena takaisin: se oli sama ja kuitenkin toinen; hän kaipaa erästä pientä tuntomerkkiä. Kamaripalvelijaa ahdistetaan, ja hänen täytyy tunnustaa, että oikea lasi on äskettäin särkynyt ja sen sijaan salaa asetettu toinen samanlainen, Eduardin nuoruusajoilta. Eduard ei voi olla vihoissaan; tapahtuma on lausunut julki hänen kohtalonsa: kuinkapa voisi vertaus häntä liikuttaa? Mutta asia rasittaa häntä sittenkin kovin. Juoma näyttää siitä lähtien käyvän hänelle vastenmieliseksi; hän tuntuu tahallansa pidättyvän aterioimasta ja keskustelemasta.

Aika ajoin hänet kuitenkin valtaa levottomuus. Hän pyytää jotakin nautittavaksensa ja alkaa jälleen puhua.

Kuinka olenkaan onneton, virkkoi hän kerran majurille, joka melkein aina viipyi hänen luonansa, kuinka olenkaan onneton, että koko pyrintöni aina jää pelkäksi jäljittelyksi, vääräksi vaivannäöksi! Se, mikä oli hänelle autuudeksi, muuttuu minulle tuskaksi, ja kuitenkin täytyy minun tuon autuuden vuoksi ottaa sietääkseni tämä tuska. Minun täytyy kulkea hänen jäljessään tätä tietä, mutta luontoni pidättää minua ja lupaukseni. Verrattoman jäljitteleminen on kamala tehtävä. Minä tunnen varsin hyvin, että neroutta vaatii kaikki, marttyyriuskin.

Miksi muistelisimmekaan niitä aviopuolison, ystävien ja lääkärien toimenpiteitä, joita tässä toivottomassa tilassa jonkin aikaa koeteltiin. Vihdoin hänet löydettiin kuolleena. Mittler teki ensimmäisenä tämän murheellisen havainnon, kutsui lääkärin ja tarkasteli tapansa mukaan yksityiskohtaisesti niitä olosuhteita, joissa oli vainajan tavannut. Charlotta riensi luo: hänessä heräsi epäluulo, hän pelkäsi olevan kysymyksessä itsemurhan, tahtoi syyttää itseänsä ja muita anteeksiantamattomasta varomattomuudesta. Lääkäri ja Mittler osasivat kuitenkin pian saada hänet vakuutetuksi siitä, ettei niin ollut laita, edellinen luonnollisiin, jälkimmäinen siveellisiin syihin vetoamalla. Kuolema oli ilmeisesti yllättänyt Eduardin. Hän oli eräänä hiljaisena hetkenä ottanut esille muuten huolellisesti pieneen lippaaseen, kirjesäiliöön kätkemänsä muistot: Ottilian kiharan, kukkasia, onnellisena tuokiona poimittuja, kaikki häneltä saamansa pienet kirjeliput, alkaen siitä ensimmäisestä, jonka Charlotta oli satunnaisen aavistuttelevasti hänelle ojentanut. Tuota kaikkea hän ei olisi jättänyt tahallansa kenen hyvänsä nähtäväksi. Niin lepäsi tämäkin äsken vielä sanomattomaan liikkeeseen kiihtynyt sydän häiritsemättömässä levossa, ja koska hän oli vaipunut viimeiseen uneensa pyhää olentoa ajatellen, sopi häntä hyvinkin sanoa autuaaksi. Charlotta sijoitti hänet Ottilian viereen ja määräsi, ettei tähän holviin saanut enää ketään haudata. Tällä ehdolla hän teki kirkolle ja koululle, sielunpaimenelle ja opettajalle melkoisia lahjoituksia.

Niin lepäävät rakastavaiset toistensa vieressä. Rauha väikkyy heidän lepokammionsa vaiheilla, iloisten enkelien sukulaiskasvot katselevat heitä holvin laesta, ja suloinen on varmaan kerran heidän yhteisen heräämisensä hetki.