The Project Gutenberg eBook of Harmaa linna: eli Kertomus Ristilän hovista, by Axel Gabriel Ingelius

     I. Suon laidassa.
    II. Stella.
   III. Pastori Ortman.
    IV. Kotiopettaja ja perhe.
     V. Luku, jossa muun muassa puhutaan tätyruohosta.
    VI. Tärkeähkö luku.
   VII. Stella ja Rene.
  VIII. Rene Stellan sijalla.
    IX. Erään kävelyretken seuraukset.
     X. Odottamattoman onnen vaikutus.
    XI. Erään saarnan vaikutus.
   XII. Vanhoja asioita, muuan lääkäri y.m.

  XIII. Uusia juonitteluja.
   XIV. Kaksi karkeloivaa paria.
    XV. Viisi vuotta vanha kirja.
   XVI. Läntinen siipirakennus.
  XVII. Maanalaisessa kopissa.
XVIII. Kreivitär Henningin kertomus.
   XIX. Lisää kreivittären kertomukseen.
    XX. Heikko sielu, jossa on taipumusta hyvään.
   XXI. Isä ja tytär.
  XXII. Ruumis.
XXIII. Lyhyt luku, joka on kolmen luvun arvoinen.
  XXIV. Lyhyt luku, joka voisi olla lyhyempikin.
   XXV. Katkennut kitarankieli ja sammunut elämä.

EDELLINEN OSA.

SUON LAIDASSA.

Oli tuollainen valoisa suviyö, jolloin tähtiä ei ole näkyvissä, jolloin hämärä on melkein yhtä valoisa kuin päivä, mistä huomaamme olevamme pohjolassa juhannuksen aikana.

Tällaisten öiden suloa lisäävät tuulahdukset, jotka päivän kuumuuden jälkeen virkistävät mieltämme, tuudittaen meidät puoliksi uneen, jolloin tunteet voittavat ajatus- ja toimintakyvyn ja vain vienot haaveet täyttävät mielemme.

Mutta se yö, josta kertomuksemme alkaa, ei ollut tuollainen, vaan niin kylmä kuin kesäinen yö konsanaan voi olla. Olivatpa sisäjärvien rannat ohuessa jäänriitteessäkin, oli näet yksi kesäkuun rauta-öitä.

Ei siis sovi ihmetellä, että Harald Thalberg, joka ei ollut muistanut varustautua lämpöisillä päällysvaatteilla ja jolla oli vain ohut kesätakki yllään, ei ollut halukas vaipumaan tämmöisiin vienoihin haaveisiin. Hän päinvastoin kävi kärsimättömäksi ja sanoi:

— Eikö herra näe, että on vastamäki? Täytyyhän antaa hevosen hieman levähtää. — Onko tämä vastamäki? Kylläpä tunnen teidät, kyytimiehet, kuinka te opetatte hevosianne hiljentämään kulkuansa heti kun mäki on näkyvissä. Antakaa mennä vain, kunnes päästään mäen alle!

— Kentiesi olet ollut, mutta toinen asia on, ovatko kyydittävät olleet ajoosi tyytyväisiä. No, nyt on vastamäki, niin että ruunasi saa kävellä.

Mäen yli päästyä ajoi kyytimies vähän parempaa vauhtia, mutta sitä kesti vain lyhyen ajan ja pian ruuna jälleen alkoi juosta hiljaista hölkkäänsä.

— Kuulehan, kyytimies — alotti Harald jälleen — äsken huomautit taipaleen olevan niin pitkän, ettet uskalla liiaksi rasittaa hevostasi. Mutta mitäpä sanoisit, jos minä voisin näyttää toteen, että tämmöinen hiljainen nytkytys on väsyttävämpää kuin oikea juokseminen?

Enpä juuri. Mutta kerran olin saattamassa äitiä ja naapurin Leenaa kirkolle… ja pulska tyttö se onkin … Matkaa oli puoli peninkulmaa, mutta kesti kuitenkin kävellä lähes kaksi tuntia, ja kelpo tavalla minä väsyinkin.

— Vaikka Leenakin oli mukana, niin sittenkin väsyit, ja minkä vuoksi? Senvuoksi, ettet sinä aikana ensinkään ponnistanut tahtoasi etkä voimiasi. Kenelle Jumala on antanut voimia, hänen täytyy myös kaikella tarmollaan niitä käyttää; näin tehden sekä voimat että kyky kasvavat. Siemen voi itää ja siitä saattaa karttua monia tuhansia jyväsiä; vaan jätäpä se kylvämättä, niin siitä ei tule kerrassaan mitään. — (Mutta nytpä olenkin ryhtynyt vertauksiin, jotka eivät näy pitävän oikein paikkaansa, ajatteli Harald itsekseen.)

— Kas, nytpä minä vasta ymmärrän mitä tarkoitatte, puuttui kyytimies puheeseen — herra kai tarkoittaa, että samoin kuin minä väsyin naisten seurassa astuskellessani, niin samaten hevosenikin väsyy tästä hiljaisesta kulusta, joka ei ensinkään rasita sitä.

— Tarkoitan sitä ja erästä toistakin asiaa: kuta nopeammin hevosesi pääsee perille, sitä pikemmin se pääsee ruoan ääreen.

— Älähän nyt hätäile! Sehän olisi ruunallesi vahingoksi, jos sitä liikaa rasittaisi. Ei missään liikoja! Anna hevosen juosta näin ja välistä vähän puhaltaa, niin takaan, että sekä hevonen että mies siitä kostuvat.

— Herra näyttää ikäisekseen hyvin viisaalta. Lienettekö kahdenkaankymmenen?

— Aijon vapaaherran kahden pojan opettajaksi — vastasi Harald, jota kyytimiehen nenäkkyys ei näkynyt ollenkaan suututtavan.

— Ristilään on matkaa vielä peninkulma. Tuntuu ikäänkuin vähän kammottaisi saapua sinne yösydännä. Se on hirveä paikka; yön aikana siellä kuulema nähdään niin paljon kamalaa, sellaisten kuolleitten haamuja, jotka ovat saaneet väkivaltaisen lopun, mikä lienee kaikista kauhein kuolema. Sillä jos siinä on perää, mitä papit sanovat, että itsemurhaajat eivät saa Jumalalta armoa, niin heidän kuolinhetkensä ei kuitenkaan liene niin kauhea kuin niiden, jotka eivät kernaasti tahtoisi kuolla.

Harald kuunteli mietiskelyyn taipuvaa kyytimiestänsä, jonka näköpiiri näkyi laajenevan sitä mukaa kuin asia häntä miellytti ja joka häikäilemättä lasketteli lyhyttä Länsi-Suomen murrettaan. Mutta koska Harald ei tahtonut ruveta kiistelemään asioista, joista ei itsekään ollut täysin selvillä, niin hän kysyi ainoastaan:

— Uskallankohan puhua suoraan teille, joka tulette kuulumaan talonväkeen? Ajatelkaahan, kun sanotaan vapaaherran tehneen liiton paholaisen kanssa! Näytätte hyvältä ja kunnon mieheltä, miksi siis suotta rupeatte sellaisten ihmisten kanssa tekemisiin?

— Muistatko, ystäväni, mitä äsken puhuin siemenjyvästä? Ehkä Jumala nyt käyttää minua niinkuin me ihmiset siemenjyvää. Hän viskaa minut sellaiseen paikkaan, jossa voin kantaa hedelmää ja jossa minusta on jotakin hyötyä.

— Toivonpa menestyvänne! Rohkealta ja pelkäämättömältä te ainakin näytätte, ja puhuttekin niin todennäköisesti ja selvästi, että yksinkertainen talonpoikakin sen käsittää. Ensin luulin teitä vain hevosenrääkkääjäksi, mutta nyt huomaan, ettette suinkaan tahdo hevosta kiusata.

Paikka, missä he nyt olivat, oli samalla sekä miellyttävä että vastenmielinen. Se oli Suomen luontoa synkimmässä erämaan muodossaan. Edessäpäin oli vasemmalla suuri suo, joka hallaisena ja tuhoa tuottavana levisi äärettömiin. Oikealla kohosi vuorenharjanne, joka ei ollut varsin korkea, mutta jylhä ja metsätön. Suon ja vuoren välissä kulki maantie, koukerrellen kuin käärme pitkin nevan laitaa.

Onko lukijani joskus nähnyt seudun, jonka kolkko yksinäisyys ja jylhä erämaanluonto on vaikuttanut häneen valtavasti, todistaen Luojan ääretöntä monipuolisuutta ja majesteetillista rikkautta?

En tiedä, mikä olisi verrattava tällaiseen seutuun… ellei kentiesi alkuansa jalo, mutta langennut ihmissielu.

Ellei Harald sattumalta olisi tässä pysähyttänyt hevosta, niin maisema ei varmaankaan olisi tehnyt häneen samaa vaikutusta kuin nyt. Pyöräin tärinä ja yhtämittainen eteenpäin kulku olisivat melkoisesti vähentäneet tätä vaikutusta. Hänen mielensä muuttui äkkiä ja, tietämättä minkä takia, hänestä tuntui ikäänkuin hiukset hänen päässään olisivat nousseet pystyyn.

Heidän oltuansa kotvan ääneti, kyytimies, joka hänkin oli vain neljänkolmatta ikäinen, puhkesi yhtäkkiä puhumaan:

— On, ystäväni. Iso kalmisto kuolleille ja kuolevaisille. Tahtoisinpa kuolla tähän.

Kaukainen rattaiden kolina herätti heidän huomiotansa. Kyytimies, jolla oli luonnonlapsen tarkka näkö, kysyi:

— Näettekö, herra, tuolla missä tie tekee mutkan vasempaan… sinne taitaa olla noin puoli pitkää virstaa… siellä eroitan rattaat, jotka tulista vauhtia kiitävät eteenpäin.

Oltiin jälleen ääneti. Kyytimies oli taas tarttumaisillaan ohjaksiin, kun aivan läheltä kuuluva kummallinen ääni esti häntä. Molemmat kuuntelivat.

He katsoivat sinnepäin, mistä se kuului, ja näkivät jotain pään ja käsien tapaista liikkuvan suossa.

— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi Harald. Hän se oli, joka pysähytti hevosemme. Tässä on ihmishenki kysymyksessä.

— Onkohan tuo edes elävä olento; ehkä se onkin vain kummitus, arveli kyytimies, mutta kumosikin samassa oman väitteensä, lisäten:

— Mutta enpä toki koskaan ole kuullut, että aaveet puhuvat. Kai tuo siis onkin elävä ihminen.

— Kuinka onnellista, etten tullut ottaneeksi kääsejä, vaikka niitä minulle tarjottiin, sanoi Harald. Nyt kiskomme häkin rattaistamme, käyttääksemme sitä siltana.

Tämä työ oli pian tehty ja he lähestyivät maantieltä noin kolmenkymmenen askeleen päässä olevaa paikkaa, josta nyt kuulivat äänen hiljaa kuiskaavan:

— Tässä häkki ei kannata meitä molempia. Koetapa, etkö pysyisi tuolla mättäällä, niin siirrän yksin häkin puoliskoita.

Hän näki aivan nuoren tytön, joka oli tainnoksissa, eikä siis tiennyt mistään. Mustakiharainen pää oli hervottomana vaipunut rintaa vasten ja hartioita myöten oli hän painunut suohon.

Harald yritti nostaa häntä kainaloista, mutta tyttö oli niin lujasti kiinni liejussa, että hän itse alkoi häkkeineen vajota. Hän laski tytön hetkeksi, vetääkseen allensa toisenkin häkinpuoliskon, ja ponnistaen kaikki voimansa, hän yritti uudelleen.

Yhdistettyinä häkit paremmin kannattivat ja hänen onnistui pelastaa tyttö. Silmänräpäyksessä hän palasi samaa tietä kuin oli tullutkin ja kyytimies seurasi jälestä.

Hän kuunteli tytön hengitystä… tämä hengitti vielä; hän kosketti hänen käsiään, jotka olivat jäykkinä vilusta ja säikähdyksestä. Harald riisui yltään päällystakkinsa ja kääri sen lokaisen, puolikuolleen tytön ympärille.

— Tiedätkö mitään sopivaa paikkaa, joka olisi likempänä kuin kartano, jonne olemme matkalla?

— Tiedän erään aivan maantien varrella olevan torpan. Sinne taitaa olla noin neljäsosa peninkulmaa. Mutta paikan maine ei ole aivan hyvä.

— Yhdentekevää. Aja sinne vain, äläkä säästä hevostasi. Aijon jäädä sinne yöksi.

— Kun ihmishenki on kysymyksessä, niin en surkuttele hevostani, vaikka matka olisi kymmenen kertaa pitempikin.

Kesti kauvan, ennenkuin torpanväki oli tietävinään Haraldin kiivaasta koputuksesta ovelle. Hänen saatuaan heidät rauhoitetuiksi käyntinsä tarkoitukseen nähden, torpan isäntä vihdoin itse avasi oven. Paitahijasillaan ja palava päre kädessään hän ensin epäilevästi ja sitten kummastellen katseli vieraita. Harald kysyi, saisivatko he täällä yösijaa.

— Kyllä, jos ensin näytätte, mitä teillä on tuossa käärönsä, kuului vastaus.

— No, astukaa vain pieneen tupaani. Kyllä myöhemmin saan tietää, miten asia on tapahtunut. Nuori neiti maatkoon vaimoni vieressä ja me toiset missä parhaiten sopii.

Hämärän takia ja koska oli toiminut niin nopeasti, ei Harald vieläkään ollut saanut täyttä selkoa pelastetun puvusta ja ulkomuodosta. Mutta hänen astuttuaan tupaan, kun torpan emäntä alkoi riisua nuorta tyttöä, niin tämän outo ulkomuoto sekä kummallinen puku niin hyvin Haraldissa kuin muissakin läsnäolevissa herätti mitä suurinta kummastusta. Tyttöä olisi sopinut pitää kauniina keijukaisena, ellei koko alimmainen osa hänen vaatteistaan olisi ollut aivan loassa ja siis ylen maallista laatua. Ainoa, joka oli pysynyt jotensakin puhtaana, oli vaaleanpunainen, silkkinen miehusta, jossa oli kaikellaisia kummallisia koristuksia. Hame ulottui vain polviin saakka ja alusvaatteet olivat trikoota.

Torpparin vaimo koetteli ensin tytön hentoa ruumista, ikäänkuin vakuuttautuaksensa, oliko se todellakin oikeaa lihaa ja verta eikä mikään aave, joka silmänräpäyksessä voisi kadota ihmisten näkyvistä. Riisumisen hän toimitti hyvin hienotunteisesti, ettei monikaan mökin vaimo olisi osannut niin tehdä, ja laski hänet sitten lämpöiselle vuoteelle. Koska sikeä uni, johon tyttö oli vaipunut, Haraldin mielestä oli paras lääke, sammutti ukko päresoihtunsa ja tutkittuaan ikkunaluukkuja, jotka illalla oli sulkenut, rohkaisi vaimoaan paneutumaan vieraan naisen viereen maata.

Pian kaikki sikeästi nukkuivat. Ainoastaan Harald valvoi. Hän ajatteli, kuinka ihmeellisesti Jumala johtaa tapauksia, joista riippuu ihmisten elämä ja kuolema, onni ja onnettomuus. Jos majatalosta lähdettäessä olisi ajettu kovempaa tai hiljempaa, niin hän olisi tullut joko liian aikaisin tai liian myöhään; ja jos hän ei olisi antanut hevosen levähtää juuri sillä paikalla, taikka ellei olisi tyytynyt tavallisiin häkkirattaisiin… niinpä niin, jos yksi ainoakin näistä sattumuksista olisi jäänyt tapahtumatta, niin tämä hento tyttöparka olisi kuollut surkean kuoleman. Harald ei tuntenut häntä eikä hänellä ollut mitään syytä hänestä välittää, mutta hänen sydämensä sääli turvatonta ja ihmiskunnan suruihin otti hän hartaasti osaa.

II.

STELLA.

Kello viiden seutuvilla, mikä hänelle oli kylläkin myöhäistä, torppari heräsi ja rupesi hankkimaan työhön lähtöä. Hänen liikkuessansa heräsi vaimokin sekä kyytimies ja Harald, joka muutamaksi tuokioksi oli vaipunut unentapaiseen horrostilaan. Vaikka kyytimiehen olisikin tehnyt mieli jäädä katsomaan kuinka asia päättyy, piti hän kuitenkin velvollisuutenaan palata takaisin majataloon, varsinkin koska jo oli tullut viipyneeksi yli määräajan. Mutta kun Harald lupasi ilmoittaa asianomaisille syyn hänen viipymiseensä, jäi hän odottamaan, kunnes nainen heräisi, viedäkseen hänet sitten sinne, minne nähtäisiin parhaaksi.

Harald katseli tyttöraukan vaatteita, jotka torpan emäntä oli pessyt ja vääntänyt kuivumaan. Puku oli, taikka ainakin se oli ollut komea ja näytti melkein teatteripuvulta.

Harald seurasi torpparia tämän lähtiessä ulos, jotta vaimo saisi pukeutua yksinäisyydessä, taikka kiitollisuudesta selittääkseen isännällensä sen vähän, minkä itse tiesi tuosta kummallisesta tytöstä. Ja kun kyytimieskään ei enää viihtynyt tuvassa, jäi torpanvaimo yksin nukkuvan tytön luokse, jonka kasvoja hän heltynein mielin alkoi katsella.

— Aivan tuollainen meidänkin Hanna olisi, jos olisi saanut elää. Mutta metsän pedot eivät tunne armoa; ellei niitä olisi, olisi meillä vielä lapsemme, sillä omaksemme sitä kuitenkin sopii sanoa. Tällainen sekin olisi ollut, noin neljän- tai viidentoista vuotias.

Epämääräisen aavistuksen valtaamana aikoi hän kädellään koskettaa nukkuvan olkapäätä, kun tämä äkkiä avasi silmänsä ja pelästyksestä huutaen nousi vuoteessa istuallensa. Mutta kun hän huomasi, että vaimo, joka seisoi hänen vieressään, ei näyttänyt tahtovan tehdä hänelle mitään pahaa, vaan pikemmin hänkin näytti hämmästyneeltä ja pelokkaalta, tuli lempeä ilme hänen kasvoihinsa ja hän kuiskasi sanoja, joita vaimo ei ymmärtänyt. Vihdoin erotti hän sanat Cald' io ja luullen vieraan haluavan tavallista juomaamme, kaljaa, toi hän sitä tuopillisen. Tyttö katseli häntä hämmästyneenä ja epäluuloisesti. Hermostuneessa tilassaan hän varmaankin luuli vaimon tahtovan myrkyttää hänet, mutta vaimon kasvoilla asuvan hyvän ja rehellisen ilmeen rohkaisemana hän otti tuopin, joi siitä halukkaasti ja viittasi tahtovansa lisääkin. Tyhjennettyään vieläkin tuopin, näytti hän hyvin virkistyneeltä ja nousi uudelleen istumaan, sanoen Vesti (vaatteita). Vaimo ymmärsi heti, mitä hän tarkoitti, ja toi hänelle vaatteet. Mutta ne nähdessään heräsi tytössä muisto; hän vaikeroitsi hiljaa ja sanoi: Stella no fece un sogno (ei Stella olekaan nähnyt unta).

Torpanvaimo, joka luuli hänen valittavan sitä, etteivät vaatteet vielä olleet aivan kuivat, avasi arkkunsa ja otti sieltä sangen hienoja liinavaatteita sekä sievän pumpulihameen. Silloin tyttö kärsimättömästi heitti omat vaatteensa lattialle ja viittauksella pyysi vaimoa auttamaan häntä pukeutumaan uusiin, vaimon antamiin vaatteisiin. Pian se oli tehty, ja taputtaen köyhää mökin vaimoa olkapäähän, alkoi tyttö itkeä nyyhkyttää, josta seurasi että vaimokin, tietämättä itsekään minkä vuoksi, purskahti itkuun ja hellästi syleili turvatonta.

Voi mielessään kuvitella, kuinka oudolta tämä kaikki tuntui vaimosta, kahden kesken kun hän oli tytön kanssa, jota hän ei tuntenut, jonka kieltä hän ei ymmärtänyt, eikä tiennyt mistä hän tuli ja mikä kohtalon oikku hänet oli tänne johdattanut.

Suuren maailman nainen, joka on lukenut joukon romaaneja ja mielessään kuvitellut jos jonkinlaisia kohtauksia elämässä, olisi kentiesi ollut enemmän hämmästynyt kuin tämä kokematon vaimo, joka varmaankaan ei koskaan ollut ajatellut mitään ihmeellistä ja joka tuskin oli nähnyt muita ihmisiä kuin omansäätyisiänsä ja heidän peltojaan ja torppiaan.

Ja hänen asemassaan tämä tapahtuma oikeastaan ei ollutkaan pelottava, vaan päinvastoin miellyttävä.

Haraldin astuessa sisään, he vielä sylitysten itkivät. Hän aavisti heti, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut, eikä voinut olla pelastettua tervehtimättä, vaan astui esiin ja painoi hellästi huulensa tytön viattomalle otsalle.

Tyttö näkyi jo niin kotiutuneen näihin outoihin oloihin, ettei tämä tervehdys ensinkään häntä peloittanut, vaan päinvastoin näkyi se häntä miellyttävän. Hän viittasi kysyvästi torpan emännälle, ikäänkuin olisi tahtonut tietää, oliko se tuo, joka… Vaimo ymmärsi mitä hän tarkoitti ja nyökäytti myöntäen päätään. Silloin tyttö lankesi maahan ja syleili pelastajansa polvia; tämä nosti hänet ylös ja kysyi italiankielellä: che nome? (mikä on nimenne?) Hän vastasi äänellä, joka osoitti kummastusta sen johdosta, ettei tuota muka tiedetty:

Nyt Haraldille vasta johtui mieleen tytön outo puku ja hän muisti kuulleensa Helsingissä puhuttavan tämän nimisestä pienestä ja kauniista nuoralla-tanssijattaresta, jota hän ei koskaan ollut tahtonut mennä katsomaan, koska surkutteli tuollaisia pieniä taiteen uhreja. Sitäpaitsi kaikellaiset ilveet, joihin hän myös laski nuorallatanssimisen, herättivät hänessä vastenmielisyyttä ja inhoa.

Koska hän osasi italiankieltä hyvin huonosti, niin ei häntä haluttanut sitä puhua paitsi suurimmassa hätätarpeessa. Hän koetti siis saksaksi tehdä jonkun vähäpätöisen kysymyksen, mutta kun tyttö ei näkynyt ymmärtävän, kysyi hän samaa ruotsiksi ja tämä kieli näytti olevan tytölle tutumpaa, koska hän osasi matkiakin muutamia sanoja.

Harald oli puoleksi saksalaista sukua ja syntynyt Rügenilla. Kuitenkin hänelle oli mieleen, että Stella paremmin ymmärsi ruotsia kuin saksaa. Sillä vaikka hän, joka viidennestä ikävuodestaan alkaen oli asunut äitinsä kotimaassa, Suomessa, saattoikin hiukan rakastaa oikeaa isänmaatansa ja sen kieltä, niin tämä Stellaan nähden ei ensinkään kuulunut asiaan. Hänelle juolahti mieleen tuuma, jonka toteuttamista varten oli tärkeämpää, että Stella osasi paremmin ruotsia kuin saksaa.

— Olen, mutta en ole enään. Ei, ei, nyt saatte Stellasta tyttären taikka sisaren; te rupeatte isäkseni tai veljekseni.

Tuota samaa oli Haraldkin ajatellut, koska ymmärsi ettei tyttöä haluttanut palata takaisin niiden luo, joiden huostassa ennen oli ollut.

Mutta kuinka tämä kävisi päinsä? Sehän kysyisi rahaa ja sitä Haraldilla ei paljoakaan ollut. Velkaa hänellä tosin ei ollut, ja että hän, joka pian oli puolivälissä kolmenkymmenen ja jo oli maisteriksikin vihitty, tahtoi ruveta koti-opettajaksi, riippui vain siitä että hän, samoin kuin moni muukin nuorukainen, pelkäsi velkaantumista. Sitäpaitsi hänellä oli hyvin romanttiset taipumukset ja koti-opettajan toimi voi välistä antaa tilaisuutta sellaisten tyydyttämiseen, varsinkin jos opettaja on sattunut saamaan sopivan paikan, eikä ole mikään kokematon ja lukuihinsa piintynyt keltanokka.

Rikkautta hänellä siis ei ollut, mutta, kas, olihan hänellä vielä jälellä lähipitäin tuhat markkaa äitinsä perintöä! Nepä ensi aluksi riittäisivätkin Stellan kouluuttamiseen. Mutta mistäpä löytäisi sopivan oppilaitoksen? Ja mistä opettajan, jolla olisi tarpeeksi ihmistuntemusta sekä ymmärtämystä, voidakseen kasvattaa tämänlaatuista tyttöä? Eiköhän erämaassa jylhien vuorten välissä hoidotta kasvanut orjantappurapensaskin pian kuivettuisi ja kuolisi, jos se kesken kukkimistansa istutettaisiin toiseen paikkaan?

Näin Harald mietiskeli ja jätti siksensä kaikki koulusuunnitelmat. Entä jos itse yrittäisi häntä kasvattaa? Mutta hänpä oli ottanut vastaan kotiopettajanpaikan ja hänen oli siis aivan mahdotonta peruuttaa lupaustansa. Ja kukapa tiesi, pystyisikö naisopettaja paremmin tähän toimeen. Voisipa niinkin käydä, että hän rakastuisi tyttöön, joka oli nuori ja kaunis… ja sekin olisi ikävä asia..

Hänen näin miettiessänsä, keskeytti torpanvaimo hänen tulevaisuudentuumansa sanomalla:

— Kaikesta päättäen on herra pelastanut tämän naisen hengen. Luultavasti saan kuulla enemmän kyytimieheltä taikka mieheltäni, jos hän ehkä tietää jotakin. Mutta mihin herra nyt aikoo hänet viedä? Ja mihin itse olette matkalla?

— Ristilän vapaaherran luo ja sinne minä vien Stellankin… sehän on hänen nimensä… Ainakin aluksi vien hänet sinne.

— Mitä te pidätte tuosta hameesta, joka nyt on Stellan yllä? — Se sopii hyvin ja kaunistaakin häntä. Mutta eihän se ole teidän omia hameitanne?

— Eihän toki; olen perinyt sen veljeni tyttäreltä, joka veljeni kuoltua oli kuin oma lapseni. Minun kehoituksestani hän meni Ristilään palvelukseen. Siellä hän sai hyvät vaatteet ja häntä kohdeltiin kaikin tavoin hyvin, niinkuin kerrottiin. Mutta kahden vuoden kuluttua oli hän entistään kurjempi ja hänen loppuansa en tahdo mainitakaan. Onneton tyttöraukka!

— Puolen peninkulman päässä täältä on Ristilä ja sieltä on vielä pitkä virsta kappalaistalolle, joka on aivan lähellä kirkkoa. Kysykää sieltä pastoria, jonka nimi luullakseni on Ortman. Hän on ymmärtäväinen ja kelpo mies, joka kohtelee seurakuntalaisiaan hyvin… on sanalla sanoen hyvä palvelija Herran viinamäessä. Viekää Stella sinne ja kysykää häneltä neuvoa. Varmaankin hän on oleva teille hyödyksi. Suokaa anteeksi, että minä, joka olen köyhän torpparin vaimo, näin sekaannun teidän asioihinne, mutta minusta herra näyttää siltä kuin pitäisi huonompiakin ihmisinä, eikä aivan halveksisi heidän neuvoansa.

— No, tahdonpa noudattaa kehoitustanne ja lähteä sinne. Tunnen olevani hyvin epävarma, jos yksinomaan luotan omaan ymmärrykseeni. Ja tästä saatte Stellan uusista vaatteista.

Stella käsitti aivan hyvin, että hänen oli lähteminen Haraldin kanssa, tietämättä ensinkään minne piti matkustettaman. Hän käyttäytyi kuin kiltti lapsi, mutta hyvästellessään torpan emäntää, jota luultavasti ei vastedes enää tulisi milloinkaan näkemään, nousivat vedet hänen silmiinsä. Hän otti tanssiaispukunsa ja laski sen vaimon syliin, viitaten että hän pitäisi sen Stellan muistona.

Pian rattaat mennä koluuttivat pitkin suon laitaa. Silloin Stella kalpeni ja nojautuen Haraldiin puristi hänen kättään. Harald hymyili ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä, ikäänkuin osoittaaksensa, ettei ollut syytä pelkoon, kun hän oli häntä suojelemassa. Yhtäkkiä Stella sanoi:

— Voiko semmoinen olla isäni, joka heitti minut tuonne? Ja hän osoitti sormellaan suota.

Mielien olla niin kauvan kuin mahdollista hauskassa seurassa oli kyytimies alkanut ajaa hyvin verkalleen, varsinkin, kun ei kukaan käskenyt häntä kiiruhtamaan.

Luultavasti oli italiankieli ainoa, jota Stella puhui sujuvasti. Mutta saadakseen Haraldin ymmärtämään, hän nyt puhui kummallista siansaksaa, jossa oli kolme osaa italialaisia, kaksi ruotsalaisia ja yksi ranskalaisia sanoja, Harald käsitti hänen kertomuksensa näin:

— Minulle on sanottu että olen syntynyt Italiassa ja vuoden olen siellä oleskellut, mutta minusta siellä oli niin kuuma, että ikävöitsin sieltä pois. Lapsuuteni ajoilta en muista kerrassaan mitään, ennenkuin vasta sitten, kun rupesin tanssimaan Tukholmassa. Ihmiset pitivät minusta, sanoen minua kauniiksi. Sittemmin olen tanssinut monessa paikassa ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. En koskaan ole pitänyt seurasta, johon olen kuulunut. He olivat niin kummallisia, pelasivat ja joivat, jolloin aina olivat häijyjä minulle, niin että löivätkin minua. Kerron kaikki sinulle, jota pidän veljenäni. Isäni sanoi että tuo oli minulle omiansa, koska muutoin olisin tullut liian ylpeäksi. Mutta vähitellen he muuttuivat kohteliaammiksi ja muuan heistä, se joka miehistä oli paras nuoralla-tanssija, sanoi että ilman minua ei koko näyttelijäjoukko olisi ollut minkään arvoinen ja ehdotti, että me yhdessä lähtisimme karkuun ja perustaisimme oman seurueen, ellei isäni hyvällä luopuisi minusta. Kentiesi olisin tuon miehen kanssa karannut, koska hän oli minua kohtaan muita parempi ja koska en ollenkaan pitänyt isästä nyt. Mutta isäni suostuikin hänen pyyntöönsä. Eilen aamulla läksimme matkaan eräästä kaupungista, jonka nimen olen unhoittanut. Sulhaseni olisi tullut kanssani samoille rattaille, mutta isäni tahtoi vielä saattaa minut toiseen kaupunkiin. Matkalla oltaessa hän yöllä kysyi, eikö sulhaseni ollut suostutellut minua karkaamaan hänen kanssaan ja ehdottanut, että me omin neuvoin ansaitsisimme elatuksemme. En voinut kieltää. Silloin hän vallan hurjistui ja sanoi, että hän kernaammin ennen auringonnousua toimittaisi meidät molemmat hengiltä, ennenkuin sallisi meidän riistää häneltä hänen ansionsa. Näin sanoen hän riisui yltäni päällysvaatteet sekä kaikki koristukset ja kysyi, kumpaisenko kanssa kernaammin menisin naimisiin, sulhaseniko vai… hänen, joka oli olevinaan isäni. Ajoimme viimeisinä joukossa ja hän oli pysäyttänyt hevosensa. En ikinä, vastasin ja olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Tiedä, etten olekaan… hän vaikeni… kaukaa kuului rattaiden kolinaa. Päätä heti paikalla, kiirehti isäni. En saanut puhutuksi, en voinut päättää mitään, vaan olin ääneti. Silloin hän koppasi minut syliinsä, astui muutaman askeleen tien sivuun ja kaikin voimin heitti minut kauvas. Vajosin suohon, yritin päästä ylös, mutta vaivuinkin yhä, syvemmälle. Hänen rattaansa kuuluivat vierivän pois, en nähnyt mitään, kun olin selin tielle päin. Yö oli kolkko; en enään uskaltanut liikahtaa, koska ympärilläni oleva jää oli pahoin haavoittanut käteni, näin… ne olisivat menneet aivan pilalle, jos vielä olisin hiemankin liikkunut… Taas kuulin pyöräin kolinaa; luulin että isäni oli katunut ja palasi auttamaan minua ylös… mutta sitten en enää kuullut mitään ja minä… en tiedä, puhuinko enää mitään, nukuin yhä sikeämmin… ja herätessäni huomasin, että sinä olit pelastanut henkeni.

Näin sanoessaan tyttö loi katseensa maahan, mutta katsoi sitten
Haraldia suoraan silmiin ja kysyi:

— En vähääkään. Hän ei ollut minulle niin paha kuin toiset, siinä kaikki. Mutta sanopas, etkö kertomuksestani ymmärtänyt mitä tarkoitin, nimittäin että mies, joka sillä tavoin teki, ei ollutkaan isäni?

— Sittenpä minun ei enää tarvitse hänestä välittää. Varmaankin viet minut sellaiseen paikkaan, jossa minun ei enää tarvitse nähdä häntä, eikä niitä toisiakaan?

— Siihen saat luottaa. Tiedätkö mikä rakennus tuo tuossa on, joka on korkeampi kuin muut?

— Eiköhän se liene kirkko, sellainen huone, jossa Neitsyt Mariaa rukoillaan?

— En koskaan; hän, joka oli olevinaan isäni sanoi, ettei siitä ole minulle mitään hyötyä.

III.

PASTORI ORTMAN.

Pastori Ortman istui keinulaudalla yksinkertaisen asuntonsa edustalla, kahvia odotellessaan poltellen aamupiippuansa.

Kuten kelpo isäntä ainakin, hän jo aamulla oli käynyt tarkastamassa erään renkinsä ja torpparinsa työtä ja katsomassa mitä vahinkoa viime yön halla oli tehnyt viljamaille, kiertäen pienet peltonsa moneen kertaan.

Pian hänen pahat aavistuksensa toteutuivat. Ennen heilimöimistään arimmillaan oleva ruis oli pahoin vahingoittunut, eikä vehnän laita ollut juuri paremmin. Pienet perunanlehdet ja arat herneenvarret olivat kellastuneet ja retkallaan.

Sellainen ei ilahuta maanviljelijää, joka otsansa hiessä on tehnyt työtä, toivoen parempaa tulosta. Ei siis sovi ihmetellä, että pastori istui hyvin totisena laudallaan, keinuen tavallista hiljempää.

Pastori Ortman oli puolivälissä neljänkymmenen. Hän oli lyhyehkö mies eikä paksukaan, pikemmin laiha kuin lihava, joten ne, jotka luulevat papin arvokkuuden vaativan, että hän on hyvässä lihassa, tuskin olisivat häntä papiksi luulleetkaan. Vaikka hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet kauniit, olivat ne kuitenkin sen laatuiset, että ne ensi silmäyksellä herättivät luottamusta, koska ne tekivät hänen muussa suhteessa vähäpätöisen ulkomuotonsa arvokkaan näköiseksi.

Jo kymmenkunta vuotta oli hän ollut pienen seurakuntansa pappina, hakematta kertaakaan sieltä pois. Sitä asiaa ei hän ollut tullut edes ajatelleeksi ja vielä vähemmin kirkkoherrantutkintoa, minkä suorittaminen olisi ollut hänelle helppo tehtävä. Kun hänellä oli ollut kunniasija eräissä maisterinvihkiäisissä, niin häneltä ei suinkaan puuttunut maallisiakaan tietoja, joita sanotaan sellaisessa tutkinnossa eniten kysyttävän.

Jos hänelle ilman matkustuksia, vaalisaarnoja ja muita vaivoja olisi tarjottu vaikka piispanistuin, niin hän ei olisi ottanut sitä vastaan. Niin suuresti hän oli kiintynyt pieneen seurakuntaansa, jonka sivistyttämistä hän piti elämäntehtävänään.

Seurakuntalaisten ja heidän sielunpaimenensa välit olivat sellaiset, että he menivät hänen luokseen ikäänkuin lapset isänsä tykö ja hän puhutteli heitä kuin veli veljiään. Mutta hänen selittäessään heille saarnastuolissa Jumalan sanaa, eivät he enää muistaneetkaan, että siinä puhuikin vain ihminen.

Hänen istuessansa keinulaudalla ajatuksiinsa vaipuneena, häiritsi häntä hänen vanha Regiina-niminen emännöitsijänsä, joka käveli tavallista vinhemmin.

Tämä Regiina, joka oli yli viidenkymmenen oleva vanhapiika, oli viidennestätoista ikävuodestaan kymmenen vuotta palvellut hänen iso-isänsä ja iso-äitinsä sekä sen jälestä kaksikolmatta vuotta hänen vanhempiensa luona. Entisen "nuoren herran" saatua vakinaisen kappalaisviran, hän sittemmin oli siirtynyt hoitamaan tämän taloutta.

Ei Ortman ollut jäänyt naimattomaksi siitä syystä, että Regiina niin hyvin hoiti hänen talouttansa… ei suinkaan.

Eikä se, ettei hän koskaan ollut tuntenut tuota valtavaa tunnetta, riippunut siitäkään, että hän olisi ujostellut ja karttanut ihmisiä, sillä nuorempana hän oli katsellut paljonkin maailmaa, eikä vieläkään ollut muuttunut tuollaiseksi kömpelöksi maalaispapiksi, jolle uudenaikaiset ihmiset syystä nauravat. Päinvastoin vieraili hän joka paikassa pitäjässä ja vielä ulompanakin, jopa teki joskus ilman erityistä asiaa pieniä huvimatkoja kaupunkiinkin, jossa hänen monet tuttavansa ilomielin ottivat hänet vastaan. Siitä huolimatta ei ainoakaan nainen vielä ollut saanut hänen sydäntänsä sykkimään niin kovin, että hän olisi voinut pitää sitä rakkautena, joka oli korkeintaan ollut vain haaveksimista.

Viisastelevien ihmisten kuulee väittävän että mies, joka on elänyt keski-ikään kertaakaan rakastumatta, varmaankin on pölkkypää, taikka hyvin epärunollinen olento. Mutta nämä ihmiset olkoot hyvät ja korjatkoot erehdyksensä sekä muistakoot, että sellainen mies, jos hänen sydämessään on rakkaudelle sijaa, useinkin voi olla todellisemmin runollinen kuin joutavanpäiväinen haaveilija, joka ikänsä kaiken on rakkauden hunajaa maistellut.

Nämä välihuomautukset tehtyämme lienee parasta, että palaamme Regiinan luo, jonka esiintyminen onkin antanut niihin aihetta. Kuten jo mainittiin, olivat hänen askeleensa tavallista nopeammat ja hän näytti hyvin uteliaalta huutaessaan:

— Kyytirattailla ajava herra ja nainen poikkeavat maantieltä tänne. Nyt ovat he jo veräjällä! Mitähän noilla lienee asiaa?

Rattaat pysähtyivät ja niistä hyppäsi alas nuori mies, jolla oli kauniit ja jalot, miltei ylhäisennäköiset kasvot. Hän auttoi maahan nuorta tyttöä, joka mielihyvin näkyi nojautuvan hänen käsivarteensa, vaikka hyppäsikin alas notkeana kuin gaselli. Pastoria kummastutti, että tyttö, jolla oli niin hienopiirteiset ja ylevät kasvot, että hän tuskin saattoi olla alhaissäätyinen, kuitenkin oli niin yksinkertaisesti puettu, yllään vain pumpulihame ja päässä silkkihuivi. Pastorista tämä kaikki tuntui hieman oudolta ja uteliaisuus, ehkäpä myös jotkin muutkin ristiriitaiset tunteet saattoivat hänen verensä kiertämään jonkun verran vinhemmin. Hän nousi ja meni vieraita vastaan.

Harald arvasi, että hänen edessään oli pastori ja vaikka se ei oikeastaan kuulunutkaan asiaan, niin hän kuitenkin kohteliaisuudesta esittäytyi ja sanoi:

— Se että tähän aikaan päivästä tulen aivan ventovieraan luo, todistaa asiani olevan hyvin tärkeää laatua.

Tähän Harald pysähtyi ja näkyi miettivän. Kääntyen sitten Stellan puoleen hän hiljaa lisäsi:

— Aivan mielelläni suon anteeksi. Arvaanhan teidän puhuvan minusta, ja silloin lieneekin parasta etten ymmärrä mitään.

Vieras kieli sekä tytön vieno ääni viehättivät niin pappia, ettei hän muistanut edes pyytää heitä astumaan sisään.

Haraldin kertoessa viime yön tapauksista, istahti Stella keinulaudalle ja näkyi vaipuvan ajatuksiinsa. Samaten tapahtuu usein, että uskollinen koira levollisena ja välinpitämättömänä makaa loukossaan, eikä näy muistavankaan isäntäänsä, joka sillä kuitenkin alati on mielessään.

Haraldin kertomus oli tietysti selvempi kuin Stellan, vaikka se välistä vähän erosikin siitä, hän kun arvasi yhtä ja toista, jota Stella ei niin suoraan maininnut. Molemmat herrat kävelivät vähintään neljännestunnin edestakaisin ja vain joskus Ortman jollakin pienellä kysymyksellä tai muistutuksella keskeytti kertomuksen. Sen päätyttyä he vielä ääneti jäivät kävelemään, Stellan istuessa kiltin lapsen tavoin paikallaan, katse maahan luotuna.

Äänettömyyden katkaisi vanha Regiina, joka tuli kysymään, juotaisiinko kahvia ulkona vai sisällä. Hajamielisyydestään heräten hänen isäntänsä luontevammin kuin olisi maalaispapilta odottanutkaan, tarttui kumpaakin vierastaan käteen ja talutti heidät sisään.

Juotuaan kahvinsa siirtyivät herrat saliin, jättäen Stella raukan taas yksikseen vierashuoneeseen. Hänen ajatuksiansa olisi ollut vaikea kuvailla, koska hän tällä hetkellä ei ajatellutkaan mitään, ja tunteita… niitähän ei käykään kuvaileminen.

— On selvää, sanoi pastori Ortman, että hän on löydetty, taikka pikemmin varastettu lapsi. Mutta se ei kuulu tähän; pääasia on, että hän on turvaton. Olen samaa mieltä kanssanne, ettei sovi panna häntä kouluun. Mutta jotain on hänen hyväksensä tehtävä.

Jos Harald olisi vain kuullut nämä pastorin sanat, hän varmaankin olisi pitänyt torpanemännän neuvoa huonona, tämä kun oli kehoittanut häntä kääntymään papin puoleen, ja olisi pitänyt häntä kehnona auttajana. Mutta pastorin vilkkaalla ja kauniilla katseella oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hänen sanoillaan. Harald tunsi, että tämä oli oikea mies häntä neuvomaan ja puristi hänen kättään pitkään ja lämpimästi.

Nyt seurasi jälleen äänettömyys ja sen kestäessä muistui Ortmanin mieleen hänen tuhoutunut viljansa. Tämä johti hänen ajatuksensa erääseen suunnitelmaan, jota hän luultavasti ei olisi tullut ajatelleeksi, jos hänen peltonsa olisivat säästyneet hallalta.

Erikoisemmat luonteet katsovat kaikkea täällä maailmassa toiselta kannalta kuin jokapäiväiset ihmiset. Jos edelliset joskus katsovat niin kauas, että menevät liian pitkälle ja joutuvat harhaan, niin on kuitenkin varmaa, että ne katsovat jälkimäisiä pidemmälle. Kerrotaanpa Kustaa III:sta, että hän, jouduttuaan Venäjän kanssa sotaan, mikä oli sitä uhkaavampi, kun kapina hänen omassa maassaan samaan aikaan lamautti hänen voimansa ja hän sen lisäksi vielä sai kuulla, että tanskalaiset olivat hyökänneet maahan, silloin yhtäkkiä oli huudahtanut: nyt olen pelastettu, jonka kuullessaan läsnäolevat luulivat kuninkaansa tulleen hulluksi. Hän päätti nimittäin itse omaksi ja valtakuntansa pelastukseksi kehoittaa taalalaisia kapinaan sekä saada voimaan yhdistys- ja vakuutuskirjan. Mitkä seuraukset siitä koituivat, sen kertoo meille historia.

Jotakin tuollaista kuninkaallista jalomielisyyttä oli pieniin oloihin katsoen myös pastori Ortmanissa, koska hallan tuhoama vilja johti hänen ajatuksensa siihen suuntaan, että hän mahdollisesti voisi ottaa Stellan omaksi lapsekseen, elättää ja vaatettaa, hoitaa ja suojella, kasvattaa ja sivistyttää häntä. Ja hän piti sitä runsaana korvauksena yhdestä vuodentulosta, piti sitä suurena onnena ja satona, joka antaisi tuhatkertaisesti takaisin. Hän oli tosin köyhä, mutta tämä tekisi hänet rikkaaksi.

Muistamme Haraldinkin kotvan hautoneen tällaista ajatusta, mutta osaksi täytymyksestä, osaksi sen vuoksi, että hän epäili omaa kykyänsä tai nuhteettomuuttansa, oli hän sen hyljännyt. Sellaista Ortman ei tullut ajatelleeksi, ja siksipä hän olikin kykenevämpi sellaiseen toimeen. Sillä jonkun ajatuksen toteuttamiseen vaaditaan itseluottamusta ja oman arvon tuntoa, kun sitä vastoin itsensä epäileminen ei ennusta mitään hyvää. Ja pastorin ilmoittaessa Haraldille haluavansa ottaa tämän lapsen kasvatettavaksensa, oli hänen äänensä niin vakava ja katseensa niin lempeä, että se teki Haraldiin hyvän vaikutuksen.

Vielä kerran hän tunsi, että tähän mieheen voi luottaa ja yhä uudelleen hän puristi papin kättä. Sitten he menivät Stellan luo, joka äkkiä nousi ja kysyvästi katseli Haraldia. Tämä sanoi:

— Pyysit minua viemään sinut sellaiseen paikkaan, jossa sinun ei enää tarvitsisi nähdä häntä, jota luulit isäksesi, eikä niitä toisiakaan.

— Tämä on sellainen paikka ja hän, joka tästä lähtien tahtoo olla sinulle isän sijaisena, seisoo tuossa.

— Onpa entisen ja uuden isäni välinen erotus suuri. Tätä saatan katsoa suoraan silmiin.

Ei Harald enempää kuin Ortmankaan luulleet hänen niin pian mukautuvan uusiin oloihinsa. Mutta hän oli muuttunut niin välinpitämättömäksi, että pieni lapsikin olisi voinut häntä hallita, saatikka sitten Harald, jolle hän oli kiitollisuudenvelassa henkensä pelastamisesta.

— Ei. Mutta minä tulen asumaan täällä lähellä, niin että saat tavata minut usein.

— Suo anteeksi, isä, sanoi Stella Ortmanin puoleen kääntyen, suo anteeksi, että luulin hänenkin jäävän tänne. Mutta ehkä lieneekin parempi, ettei hän asu täällä, eikä Stella hänen lähtiessänsä ollenkaan itke.

Ortman pyysi Haraldia jäämään edes päiväksi tai pariksi, jotta he yhdessä saisivat keskustella Stellaa koskevista asioista. Kun Harald lupasi jäädä päiväksi, katsottiin tarpeelliseksi lähettää pois kyytimies, jolle annettiin todistus hänen viipymisensä syystä. Harald antoi myös tuon merkillisen yön toverilleen tarpeellisia tietoja, joita tämä tietysti oli utelias kuulemaan, eikä Harald myöskään tahtonut, että Stellan tuleva kohtalo pidettäisiin salassa, ainakaan siltä, joka oli ottanut osaa hänen pelastamiseensa.

Erikoiset, yhdessä eletyt tapaukset synnyttävät ihmisissä keskinäistä ystävyyttä, ja kun hyväntahtoinen kyytimies viimeinkin lähti, oli hänen mielensä hyvin liikutettu ja hyvästellessään hän suuteli sekä Haraldin että Stellan kättä. Sitten hän nousi rattailleen ja, antaen hevosensa laiskasti hölkytellä, kääntyi vielä monesti katsomaan taaksensa, kunnes katosi näkyvistä. Emme enää vastedes tapaa häntä tässä kertomuksessa.

Aamiaista syötäessä, jolloin pieni madeirapullokin tuli näkösälle, huomasivat molemmat herrat yhtäaikaa, että heidän yhteinen, jalo pyrkimyksensä ei sallisi heidän olla toisiansa sinuttelematta.

Stellan kanssa sovittiin, että hän sanoisi Haraldia sinuksi tai veikoksi; Ortmania taas hän oman mielensä mukaan saisi nimittää milloin isäksi tai veljeksi, milloin ystäväkseen, sinuksi tai Erkiksi, joka oli pastorin ristimänimi.

— Ystäväkseni häntä halulla mainitsisin, sanoi tyttö, koska olen saanut siihen luvan.

Näin sanottuaan hän purskahti katkeraan itkuun ja vilkaisi heihin ikäänkuin katsoakseen, oliko tuo kaikki totta. Ja hänen nähdessään, että niin oli, yltyi hänen itkunsa, eivätkä nyyhkytykset tahtoneet lakata. Tällä tavoin luonnonlapsi ilmaisi ilonsa.

Katsahtaessaan jälleen ylös, hän näki toistenkin itkevän. Silloin hän tyyntyi ja kyynelsilmin hymyillen sanoi:

— Stellan elämässä tämä on ensimäinen päivä. Entiset ovat olleet vain pahaa unta.

— Suokoon Jumala, että elämäsi vastedes olisi todellisuutta, taikka — jatkoi hän hiljaa — taikka valoisaa ja ihanaa unelmaa!

Päivän loppu vietettiin mitä hauskimmin. Monella eri tavalla koetettiin houkutella Stellaa tuomaan ilmi kehittymättömiä käsitteitään ja etupäässä tapahtui se leikillä, koska pastori vasta myöhemmin täydellä todella rupeaisi häntä opettamaan, minkä toimen Harald mielellään luovuttikin hänelle.

Pastori näytti Stellalle huoneen, jossa hän tulisi asumaan. Se oli pieni, valoisa ja iloinen suoja, josta oli näköala kirkolle ja joelle.

— Ja tämänkö saan oikein omaksi huoneekseni! Stella ihmetteli ja taputteli pieniä käsiään. Tuolla raukalla ei koskaan ollut ollut mitään erityistä suojaa, eikä hän edes ollut asunutkaan sellaisessa, paitsi joskus jonkun päivän.

— Ja tämä pieni kaappiko on minun? Ja pian ehkä saan jotain siihen panemistakin.

Tässä keskeytti hänet Harald, joka puhui pastorille suomeksi, jottei
Stella sitä ymmärtäisi:

— Varmaankin lupaat suostua pyyntööni. Anna minun täyttää tämä pieni kaappi.

Pastori naurahti. Hän tiesi aivan hyvin, että lahjoittaminen tässä suhteessa oli heille kumpaisellekin yhtä mieluista kuin saaminenkin. Eikä hän kadehtinut ystävältään tätä pientä iloa, koska ei tahtonut pitää kaikkea hyvää omaa itseänsä varten.

— Olkoon menneeksi, koska näin tahdot, veli kulta! Mutta vain ensimäiset vaatteet sinä saat ostaa.

Ei viipynyt kauan, ennenkuin muuan keski-ikäinen rouva kirkonkylästä tuli pastorin pyynnöstä ottamaan hameiden mittaa y. m. Stellan nähdessään hän hämmästyksestä huudahti, tämä kun oli aivan jonkun naisen näköinen, jonka hän nuoruudessaan oli nähnyt, vaikka ei muistanut, kuka se oli.

Pastori tunsi rouvan kelpo ihmiseksi, jonka vuoksi hänelle uskottiin Stellan pitovaatteiden tekeminen, jonka ohella hän sai toimekseen kaikkien kankaitten ostamisen j.n.e. Laskettiin, paljonko tulisi maksamaan määrätty luku hameita, saaleja, liinavaatteita y.m., joiden laatu myös määrättiin. Harald, joka tässä tilaisuudessa oli mielestänsä hyvin rikas, arveli että neljäsataa markkaa koko vaatetuksesta ei ollut lainkaan liikaa. Rouva taas puolestansa sanoi saavansa voittoakin, niin että tyytyväisyys oli molemminpuolinen. Harald maksoi etukäteen suuren osan sovitusta rahamäärästä, eikä se ollenkaan pilannut asiaa. Rouva läksi tyytyväisenä ja ihmetellen, kuka tämä salaperäinen tyttö oikeastansa oli. Vähän hän tosin oli saanut kuulla pastorilta, mutta tämä ei hänen mielestänsä läheskään riittänyt.

Tänä merkillisenä päivänä, jonka kuluessa kolmesta siihen asti toisilleen aivan ventovieraasta ihmisestä oli tullut miltei sisarukset, olivat niin hyvin pastori kuin Haraldkin illalla huomaavinaan, että Stella jo paremmin ymmärsi heidän puhettaan sekä myös itse vähän osasi käyttää ruotsia. Olipa siinä nyt perää tai ei, mutta ainakin pastori siitä sai hyvää toivoa Stellan opinhaluun nähden.

— Kuinka nyt ensi alussa aijot hänen suhteensa menetellä ja mitä opetustapaa tulet käyttämään? kysyi Harald, joka opetustapaa mainitessaan naurahti vähän ivallisesti, osoittaen kuitenkin samalla täyttä luottamusta vanhemmalle ystävälleen.

— Kuinkako alussa aijon menetellä? Kuljettaa häntä ihanassa luomakunnassa ja, näytellen hänelle pellot ja niityt, metsät, vuoret ja laaksot, puhella hänen kanssansa. Täällä kotonakin tulemme keskustelemaan oppiaksemme toisiltamme, hän minulta ja minä häneltä.

Pastorin näin puhuessa olivat hänen kasvonsa miettiväiset ja miellyttävät. Aivan hyvin hän aavisti, kuinka paljo hänelläkin oli oppimista tältä lapselliselta ja tietysti sangen taitamattomalta tytöltä.

— Varmaankin olet tänä ainoana päivänä tullut huomanneeksi, kuinka kiihkeästi minä rakastan maamme kieltä, Suomea, jatkoi pastori, puheenaihetta muuttaen. Kuitenkaan ei minun — ainakaan ensi alussa — sovi puhua tätä kieltä Stellalle, vaikka ensin olin niin aikonut. Luontoni ei sallisi minun antaa valistuksen tarpeessa olevan ihmisen vaivata itseään kielellä, joka on hänelle aivan vieras. Opetusaikana voisivat kentiesi siten monet taipumukset, monet uudet ja arat, ehkäpä vielä epäselvät käsitykset haihtua ja kovettua. Mutta hänen korvansa on jo tottunut ruotsinkieleen ja kuukauden kuluttua hän jo osaa sitä välttävästi puhua. Ruotsia siis aluksi aijomme käyttää.

— Suo anteeksi että ollenkaan otin puheeksi, kuinka aijot menetellä, sanoi Harald. Huomaanhan yhä selvemmästi, että sinä jos kukaan olet sopiva tähän toimeen ja toivotanpa sinulle siinä Jumalan siunausta ja hyvää menestystä. Ja sinusta, Stella, minä toivoisin että rupeaisit pitämään Erkistä enemmän kuin kenestäkään muusta ihmisestä maan päällä.

— Te molemmat olette ainoat ystäväni ja teistä minä pidän kaikkia muita enemmän.

— Ja nyt, Erkki, sanoi Harald, ikäänkuin väkisin olisi tahtonut erota seurasta, joka oli tullut hänelle niin rakkaaksi, nyt minun täytyy muistuttaa, että lupasit minulle hevosen Ristilään.

— En tahdo vaatia sinua jäämään, koska muutenkin sanot pääseväsi perille päivää myöhemmin kuin olet luvannut. Mutta pieni lähtöryyppy, jonka sanotaan olevan meille suomalaisille niin mieleisen, ei suinkaan liene vahingoksi. On todellakin tarpeen, että vähän rohkaiset itseäsi, saapuessasi ensi kerran Ristilään, josta niin paljon pahaa juorutaan ja joudut tekemisiin sen salaperäisten ja ylpeiden asukkaiden kanssa. Mutta huomaanpa rupeavani tässä ilkeäksi, johon minulla heihin nähden ei suinkaan ole mitään erityistä syytä.

— Minua on kyllä varoitettu ja koetettu pelottaa koko toimesta, mutta se on, totta puhuakseni, vain kiihottanut minua yrittämään. Ehkä en muuten olisikaan ruvennut kotiopettajaksi.

— Toivotan sinulle toki onnea, ja joka tapauksessa olen ystäväsi, jonka turviin toisinaan saat paeta.

Lieventääksensä näiden sanain ylen vakavaa tarkoitusta, pastori ikäänkuin itseänsä pilkaten naurahti. Mutta Harald käsitti asian toiselta kannalta ja vastasi:

— Ainakin on minulla sinussa ystävä, johon saan turvautua ja jolta voin pyytää neuvoa… jos niitä tarvitsen.

Monta sanaa ei sen jälkeen vaihdettu. Jäähyväiseksi Harald lujaa puristi pastorin kättä sekä suuteli Stellaa otsalle. Hänen noustuaan rattaille, seurasivat toiset häntä maantielle, josta jo Ristilä näkyi.

— En pidä tuosta harmaasta linnasta, jonne Harald lähtee, puhui Stella ikäänkuin itsekseen, pääseekö hän edes enää sieltä pois?

— Melkein joka päivä tulen teillä käymään, vastasi Harald. Voikaa sillä välin hyvin!

Hän lähti ja nyt oli pastori kahdenkesken Stellan kanssa. Miksi hänen sydämensä sykki niin rajusti nyt, kun hän oli jäänyt kahdenkesken tuon taitamattoman tytön kanssa? Sen vuoksi, että hän nyt vasta käsitti, mihinkä oli sitoutunut. Kolmannen läsnäolo vaikutti, ettei hän niin syvästi sitä ajatellut, ja nyt oli tämä kolmas poissa. Huomenna hänen opettajatoimensa alkaisi, mutta millä alottaisi, mistä nytkin puhuisi hänelle? Sanoin hän tosin ei tätä kysynyt, mutta sellaiselta tuntui hänessä itsessään.

Kun pastori oli jäänyt yksin tämän aivan taitamattoman tytön kanssa, tuntui hänestä ikäänkuin tämä olisi ollut jonkinmoinen voimakas hallitsijasielu. Ja tämä vaikutus oli sitä voimakkaampi, kun hän oli ottanut tehtäväkseen häntä sivistyttää ja opettaa hänelle kaikkea, mitä tässä matoisessa maailmassa tarvitaan. Mutta nyt hän epäili omaa kykyänsä.

Niin, jopa hän rupesi epäilemään puhdasta tahtoansakin sekä tämän tehtävänsä vaikuttimia. Ehkä oli yhtenä vaikuttimena myös jonkinmoinen turhamainen ja epäselvä toivo saada kasvattaa naista oman mielensä mukaan, tehdäkseen hänestä sellaisen, jonka olisi tahtonut omakseen.

Näiden ajatuksien valtaamana hän oli luonut katseensa alaspäin, mutta silloin herätti hänet Stellan ääni:

— Älä, hyvä ystävä, noin katso maahan. Katso minua ja katsele taivasta, niin et näytä noin synkältä.

Nämä sanat vaikuttivat häneen sähkövoiman tavalla. Hän katsahti taivaaseen ja sitten lempeästi Stellan silmiin ja sanoi:

— Niinpä niin. Taivasta ja sinua katsellessani opin, kuinka sinua on opetettava, jotta pääsisit kerran taivaaseen. Jumala, joka on luonut taivaan, maan ja ihmiset, on myös luonut sinut, tyttöni. Jumala, joka näkee meidät, joka meitä suojelee ja pitää meistä huolen, on myös armosta minun kauttani opettava sinulle tiensä. Oletko koskaan kuullut puhuttavan Jumalasta?

— Jumala, sehän on italiankielellä Dio. Enpä ole usein kuullut heidän häntä mainitsevan. Mutta kuitenkin olen ymmärtänyt, että Jumala on olemassa ja, ollessani yksin, olen usein langennut polvilleni, näin.

Näin sanoen hän katuvaisen tavalla notkisti polvensa, Vaikka ei ymmärtänyt mitään pahaa tehneensä.

IV.

KOTIOPETTAJA JA PERHE.

Kotiopettajan tointa pidetään tavallisesti opintoja harjoittavan nuorukaisen viho viimeisenä hätäkeinona. Voima, jonka hän niin hyvin tarvitsisi oman itsensä kehittämiseksi, lamautuu, kun hänen ennen aikojansa täytyy ruveta toisia opettamaan, mikä useinkin hänen oppilaihinsa nähden on hyvin epäkiitollista työtä. Kuitenkin kuullaan semminkin naisten kehuvan kotiopettajan tointa erinomaisen sivistyttäväksi nuorille miehille, joilla sitä ennen on ollut vain koulutietoja, mutta joilta on puuttunut esiintymiskykyä. Tietämättänsä tällaiset naiset pitävät sangen tärkeänä asiana, että nuorukainen sievästi ja keveästi siirtää tuoliansa, että hän ei ole neuvoton siitä, mihin asettaa kätensä, että sopivasti osaa käyttää seuraelämässä tavallisia korulauseita — sanalla sanoen, että hän kaikin puolin osaa käyttäytyä somasti ja kohteliaasti.

Harald Thalberg tavallisesti käsitti asiat toiselta kannalta kuin muut ja niin hän teki nytkin. Hän näet alotti opettamisen silloin, kun muilla oli tapana se päättää.

Ehk'ei se kuitenkaan olisi johtunut hänen mieleensä, ellei uteliaisuus olisi häntä kiihoittanut. Ristilän vapaaherra oli jo puoli vuotta kuulustellut opettajaa lapsillensa, ja kun hän tarjosi hyvänlaisen palkan, olisivat useatkin nuorukaiset mielellään ottaneet tämän toimen vastaan, mutta Ristilän ja sen omistajan huono maine pelotti heitä, niin että he peräytyivät. Tämä houkutteli Haraldia, jota kaikki salaperäinen viehätti; häntä huvitti tutkia tällaisten huhujen alkua ja siis hän ryhtyi siihen, johon eivät muut uskaltaneet ruveta.

Vähän ennen auringonlaskua hän saapui perille. Hän ajoi käyden läpi puiston, jotta paremmin saattaisi katsella rakennuksia ja istutuksia.

Puisto oli romantillinen ja synkkä. Tuuheita kuusia, koivuja ja haapoja kasvoi siellä sekaisin. Hän oli kyllä ennenkin nähnyt kuusien kasvavan koivujen seassa ja pitänyt sitä kyllä kauniina, mutta se, että täällä oli haapojakin, ei häntä oikein miellyttänyt. Haapametsä semmoisenaan on kyllä kaunis, mutta jos tämä puu kasvaa hajallaan koivujen ja kuusien seassa, niin se tekee kamalan ja vastenmielisen vaikutuksen.

Erään tällaisen haavan juurella hän huomasi hautakiven, jossa luki Henrik Henning, syntynyt 1815 kuollut 1817. Olisipa tuo poika saanut elää ja olla täällä linnassa, jotta minulla ajan kuluksi olisi ollut samanikäinen puhetoveri, ajatteli Harald.

Pian oli kuljettu puiston läpi ja kyytipoika juoksi aukaisemaan pihaporttia, joka oli iso ja paksusta raudasta tehty ja joka kovasti ja pahaa ennustaen narisi.

Kolinan kuultuaan riensi yksi palvelustytöistä paikalle. Hän näytti hyvin ylpeältä ja kysyi nenäkkäästi:

Harald tiesi aivan hyvin, kuinka mahtavia palkolliset paremmissa paikoissa yleensä ovat. Hän ei siis ensinkään nolostunut, vaan vastasi ivallisesti:

— Arvasitte aivan oikein, armollinen neiti; teidän luvallanne todellakin aijon tänne… Ja nyt näytät sinä, missä huoneeni on, heti paikalla!

Mitään vastaamatta nousi palvelustyttö toiseen kerrokseen ja osoitti hänelle huoneen, joka oli ullakkokamari.

Siinä, mihin kiertoportaat päättyivät ja mistä ullakko alkoi, heräsi Haraldissa yksi noita kummallisia, unelmantapaisia muistoja, joihin erinäiset paikat toisinaan antavat aihetta. Tuntuu ikäänkuin joskus ennenkin olisi ollut ihan samallaisessa paikassa ja silloin tuntenut aivan samaa kuin nyt. Paikka ja tunteet vaikuttavat meihin niin valtavasti, että meistä on ikäänkuin meidät olisi siirretty kauas menneisyyteen. Mutta pian nämä tunteet haihtuvat, emmekä yritäkään selvittää noita salaperäisiä mielikuvia.

Harald oli hyvin tyytyväinen ullakkohuoneeseensa. Yleensä hän piti tällaisista erillään olevista huoneista ja tämä oli sitäpaitsi tarpeeksi tilava sekä hyvin kalustettu. Ei hän kuitenkaan kauvan ehtinyt katsella ympärillensä, ennenkuin sama palvelustyttö, joka äsken oli käyttäytynyt niin kopeasti, avasi oven ja kohteliaalla, miltei nöyrällä tavalla pyysi maisteria tulemaan alas, koska illallispöytä oli jo katettu.

Samassa paikassa kuin äskenkin, siinä missä käsipuut alkoivat, heräsi hänessä uudelleen sama tunne, sama unelmantapainen, hämärä muisto. Mutta koko tahtonsa voimalla hän karkoitti sen luotaan ja riensi nopsan ja ketteräjalkaisen palvelustytön jälessä. Hänen oli vielä kuljettava eteisen, salin ja vielä kolmannenkin huoneen läpi, ennenkuin hän tuli siihen, niissä perhe oli koolla.

Vapaaherra tuli häntä vastaan kätelläksensä, mutta jäikin seisomaan ja loi silmänsä maahan. Tämä vapaaherran kummallinen hämmästys oli vaikuttaa Haraldiinkin, niin että hänkin oli punastumaisillaan… joka olisi ollut mitä kiusallisinta… mutta samassa vapaaherra jo tointui ja katsoen häntä rohkeasti sanoi:

— Suokaa anteeksi hajamielisyyteni, herra maisteri! Nähdessäni ensi kerran ihmisiä, minun aina käy niin, että heidän ulkomuotonsa muistuttaa minulle jotain rakasta vainajaa tai poissaolevaa tuttavaa. Niin kävi nytkin. Kuitenkin: terve tuloa!

Hän löi kättä, mutta tapa, jolla hän sen teki, oli niin kylmä ja veltto, ettei se ensinkään ollut Haraldille mieleen. Ja yhtä vähän vapaaherran ulkomuoto miellytti häntä. Hänen katseensa oli tosin terävä ja hän katsoi ihmisiä suoraan silmiin, mutta tässä katseessa ei kuitenkaan ollut mitään hyvää ja luotettavaa. Näytti ikäänkuin hän olisi totuttautunut katsomaan ihmisiä silmiin, ikäänkuin sillä peittääksensä teeskentelyänsä.

Pituudeltaan parooni oli keskikokoinen, mutta muuten roteva. Nuorena hän näytti olleen kaunis, mutta nyt oli hänen otsansa kamalasti rypyssä, mikä usein on hurjien himojen seurauksena, suu hymyili ilkeästi ja alahuuli oli inhottavasti nyrpistynyt. Tämä ei näyttänyt luotettavalta, eikä hänen harmahtava tukkansakaan herättänyt katsojassa kunnioitusta.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan vapaaherraa, että tuskin olisi tullut vilkaisseeksi toisia, ellei vapaaherra olisi esittänyt jokaista vuoronperään. Tämä kohteliaisuus ihmetytti Haraldia, koska hän oli kuullut kerrottavan, ettei vapaaherra koskaan ennen kotiopettajain suhteen ollut nähnyt sitä tarpeelliseksi.

Ruotsalainen kamarijunkkari v. Assar oli noin puolivälissä neljänkymmenen oleva mies, ulkomuodoltaan kelmeä ja kivulloisen näköinen. Hän oli pitkä ja soreavartaloinen, mutta hänen silmäinsä kirkkaus näkyi kadonneen, lieneekö siihen ollut syynä sairaalloisuus vaiko irstas elämä.

Muutaman päivän hän oli ollut Ristilässä vieraana ja tulisi viipymään niin kauan kun terveysvedenjuontinsa kestäisi.

Kolmannen seurassa olevan herran vapaaherra esitti ikäänkuin sivumennen, mainiten välinpitämättömästi hänen nimensä: herra v. Nit. Tälle miehelle vapaaherra ei siis näkynyt antavan mitään erityistä arvoa. Luultavasti hän oli jonkinmoinen pehtoori, kirjanpitäjä taikka muu sellainen, ajatteli Harald ensi silmäyksellä.

Hän näytti olevan melkein samanikäinen kuin vapaaherrakin, mutta eivät hänenkään harmahtavat hapsensa näyttäneet Haraldin mielestä kunniakkailta. Muuten herra v. Nitillä näytti olleen hyvät päivät. Hänen lyhyt ja tanakka vartalosta ei ollut voimakas, niinkuin tavallisesti sellaiset ovat, vaan lihava ja pöhistynyt, luultavasti ylellisestä juomisesta. Nytkin saattoi huomata, että yksinomaan häntä varten tarjolla olevaa konjakkipulloa oli liiaksi kallisteltu.

Vapaaherran esittäessä näin ohimennen herra v. Nitin, näki Harald tarpeelliseksi mennä kädestäpitäen häntä tervehtimään. Herra v. Nit nousi puoliksi tuoliltaan, mutta lysähtikin takaisin istualleen, kun hänen juopottelemisesta hämärät silmänsä nyt selvemmin erottivat Haraldin. Hänen verevät kasvonsa hieman vaalenivat, hän veti syvään henkeänsä ja änkytti:

Herra v. Nitin mielenliikutus ei jäänyt vapaaherralta huomaamatta ja hän sanoi:

— Lyönpä vetoa, että herra v. Nit maisterissa huomaa saman yhdennäköisyyden kuin minäkin, niin silmiinpistävä se todellakin on! Eikö mielestänne maisteri Thalberg ihmeellisesti muistuta yhteistä ystäväämme, herra v. Rohlia?

— Rohlia — herra v. Nit verkalleen toisti, mutta jatkoi sitten kiihkeästi: — kas, hänen näköisensähän maisteri juuri onkin!

Harald oli huomaavinaan, että vapaaherra nuhdellen katsahti v. Nitiin. Kaiken tämän ohessa hän kuitenkin oli ehtinyt tervehtiä rouva Orrbergia, joka oli talossa emännän sijaisena, millä tarkoitamme, että hän vapaaherran toisen rouvan kuoltua oli itsevaltiaasti hallinnut sekä sisätaloutta että karjanhoitoon kuuluvia asioita.

Talossa oli neljä lasta, kaksi edellisestä ja kaksi jälkimäisestä avioliitosta. Irene neiti oli seitsemäntoista ja hänen Aleksi-niminen veljensä neljäntoistavuotias. Solmu oli kahdeksan ja pikku Ulla vain viiden vuoden ikäinen.

Harald katseli tutkivasti näitä ihmisvesoja. Hänestä he näyttivät hyvin hiljaisilta ja miettiväisiltä, melkeinpä ikäänkuin joku suru olisi heitä painanut. Molemmat pojat olivat sitäpaitsi kalpeita ja ruumiinrakenteeltaan heikkoja. Pikku Ulla oli ainoa, joka näytti rauhalliselta, eikä ujostellut. Hän vain hiipi sisarensa viereen, ehkäpä enemmän tätä hyväilläksensä kuin etsiäksensä häneltä turvaa.

Lapset tekivät Haraldiin miellyttävän vaikutuksen. Hän tunsi kiintymystä heihin ja piti heistä jo etukäteen.

— Jotta päivä päättyisi hauskasti, pyydän saada kuulla maisterin laulavan.

Oli siirrytty salonkiin. Iso avoinna oleva flyygelipiano osoitti, että Irene neiti oli hiljan soittanut. Paroonin kehoittaessa Haraldia laulamaan, tämä sattumalta vilkaisi Ireneä, joka surullisin ja vakavin katsein vastasi hänen silmäykseensä.

Hän istahti pianon ääreen ja itse säestäen lauloi laulun, jonka sisällön jo arvaa nimestäkin. Se oli "Yksinäisen tytön suru."

Haraldin ääni ei ollut erikoisen kaunis ja laulaessaan hän ei noudattanut minkään erityisen laulamistaidon sääntöjä, mutta osasi hyvin hallita ääntänsä ja lauloi intomielisesti ja tunteellisesti kuin sävelet olisivat nousseet suoraan hänen sydämestänsä. Näin hän ihastutti kuulijoitansa enemmän kuin moni, jolla on parempi ääni ja joka on enemmän harjoitellut.

Syystä kysyttänee, kuinka vapaaherra tiesi Haraldin osaavan soittaa ja laulaa. Asian laita oli niin, että hän, hakiessaan sanomalehti-ilmoituksilla lapsilleen opettajaa, erityisesti oli maininnut, että semmoinen olisi otollisempi, joka osaisi myös opettaa laulua pianon säestyksellä. Vastauksessaan Harald myönsi harrastavansa soitantoa ja lupasi antaa tässä aineessa opetusta kaksi tuntia viikossa. Ja tähän hän suostui sitä kernaammin, kun arvasi tätä opetusta annettavan vapaaherran vanhimmalle lapselle, Irene neidille, josta hänellä kulkupuheitten mukaan oli jonkunmoinen epäselvä käsitys. Harald piti jo ennestään nuorista naisista, eikä siis katsonut heidän opettamistansa ylen rasittavaksi. Työtä se tosin oli, mutta ehkäpä hauskaakin.

Laulun päätyttyä parooni kiitti ja sanoi, että sellainen, joka itse laulaa niin kauniisti ja taidokkaasti, on varsin sopiva muita opettamaan.

— Se on vanhin lapseni, joka tulee hyötymään teidän opetuksestanne. Hän on jo neljä vuotta soittanut ja edistynyt hyvin, mutta ei liene vielä yrittänyt laulaa.

Irene ei virkkanut mitään, vaikka hänellä tässä olisi ollut sopiva tilaisuus puhua. Varmaankin, ajatteli Harald, hänen isänsä on ylen ankara eikä hyväksy sitä vapautta ja suloista tuttavallisuutta, joiden tulisi vallita vanhempain ja heidän lastensa välillä. Ikäänkuin olisi arvannut hänen ajatuksensa, vapaaherra Ireneen kääntyen kysyi:

— Olen koettanut laulaa muutamia yksinkertaisia lauluja, sellaisia joita käy laulaminen kolmisointuisesti. Siinä kaikki.

Puhuessa Irene aluksi oli katsonut isäänsä, mutta pelosta siirtyi hänen katseensa muualle, ensin Haraldiin ja sitten pikku Ullaan.

Ääni, jonka Harald nyt ensi kerran kuuli, kuulosti hänestä ihmeen suloiselta. Olipa ikäänkuin hän äänestä olisi oppinut tuntemaan tuon helläluontoisen, viattoman ja haaveellisen olennon.

Herra v. Nit, joka tosin syötäessä oli lörpötellyt yhtä ja toista, mutta sittemmin istunut aivan ääneti, katsoi nyt sopivaksi puuttua puheeseen, vaikka hänen kielensä ei tahtonut oikein hyvin kääntyä suussa:

— Kuulepa, veli Henning… herra parooni kai olisi pitänyt sanomani, mutta mitäpä sillä väliä! Enkö minä hoksannut, että kotiopettaja myös voi olla soittoniekka? Enkö minä sillä kertaa taistellut koko seuraa vastaan, jonka mielestä puhuin pelkkää roskaa. Minä Ptolemaeus Seth von Nit sanoin, tiedättekös, näin: Ilmoita vain sanomalehdissä, ettei olisi vahingoksi, vaikka opettaja osaisi soittaakin ja voisi opettaa nuorta herraa… hm, hm… neiti Ireneä laulamaan ja säestämään pianolla. Tytöllä on hyvä ääni, olenpa usein kuullut hänen portaita juostessaan laulaa hyräilevän ja se on, jumala paratkoon, pehmittänyt syntisen sydämeni. Ja se onnistui; tänne on tullut nuori mies, joka, paitsi että hän on korkeasti oppinut ja toivottavasti hyväntapainen, myös pystyy tajuamaan soittoa ja vieläpä opettamaan sitä muillekin. Niinpä niin, sen minä sanon, että siihen herra pystyy, herra, joka on niin kovin tuon nuoruuden ystävän näköinen… hm, hm .. niin, mikä hänen nimensä taas olikaan?

Vapaaherra, joka naurahtaen oli kuunnellut tätä pitkää puhetta, nyrpisti sen lopulla alahuultansa ja loi von Nitiin vihaisen katseen, mikä vaikutti, että mies nousi tuoliltaan ja kumartaen poistui huoneesta. Hänen mentyään vapaaherra hymyili ja sanoi:

— Maisteri näkee, että meillä on talossa tuollainen vanha veitikka, joka silloin tällöin mielellään ottaa naukun, eikä aina osaa pitää suutansa kiinni. Tämä liiallinen lörpöttely on useinkin minua suututtanut, mutta koska hän nuoruuteni aikana on tehnyt minulle suuria palveluksia, olen päättänyt kärsiä hänen vikojaan… niin, minulla ei ole edes sydäntä kieltää häneltä väkijuomia. Olen tuuminut näin: koska miesparka on niihin niin mieltynyt, niin miksikä kieltäisin niitä häneltä? Ja nyt toivon maisterin ymmärtävän syyni.

Harald kumarsi myöntäen. Kamarijunkkari v. Assar kääntyi Irenen puoleen, pyytäen että hän vuorostansa soittaisi. Irene meni pianon luo ja valitsi nuottivihkojensa seasta erään, jota rupesi selailemaan, mutta pani sen jälleen pois, ikäänkuin olisi katsonut vääräksi pitää sitä avoinna, koska taisi nuotit ulkoa.

Kappale, jonka hän nyt soitti, oli Andante Triosta Op. 97, josta muuan
Beethovenin ihailijoista on sanonut, että sanat siihen ovat Göthen
Faustissa.

Tapa, jolla hän soitti, lämmitti Haraldin sydäntä ja vahvisti käsitystä, jonka hän oli saanut, kuullessaan nuoren tytön puhuvan.

— Näytte eniten suosivan Beethovenia, koska aina soitatte hänen sävellyksiään, huomautti kamarijunkkari.

— Soittakaa meille jotain iloisempaa, se olisi kyllä tarpeen. Kello tulee pian kaksitoista, aaveitten aika.

Ja Irene soitti yhden Adamin kehnoimmista kappaleista. Kamarijunkkari oli mielissään ja taputti käsiänsä.

Sitten erottiin ja Harald läksi ullakkokamariinsa. Portaitten ylipäässä vapaaherra saavutti hänet ja sanoi:

— Tästä saatte avaimen. Tahdon sanoa teille asian suoraan. Kuten näette, tämä ovi vie ullakolle ja sitä paitse herra v. Nitin huoneeseen, joka on rakennuksen toisessa päädyssä. Nyt on herra v. Nit sellainen mies, että hän liiaksi ryypiskeltyään usein yöaikaan, jos hänelle on pistänyt jotain päähän, syöksyy huoneestaan ja alas portaita, mellakoiden ja herättäen koko talonväen, ja teitä hän kaiketikin tulisi eniten häiritsemään. Senvuoksi pyydän maisteria sekä oman itsenne että meidän takia tällä avaimella joka ilta lukitsemaan tämän pienen oven ja sitäpaitsi vetämään salvan eteen, se kun on samalla puolella kuin avainkin. Voisin kyllä itsekin sen tehdä, estääkseni v. Nitiä pääsemästä alas. Mutta olen heti tahtonut saada teidät kotiutumaan ja voisihan tapahtua, että joskus yöllä tai aamupuoleen tekisi mielenne pistäytyä herra v. Nitin luona… täällähän, nähkääs, sanotaan kummittelevan… no, no, minä lasken vain leikkiä, ja saattaisihan teillä muutenkin olla syytä liikkua. Nuorella miehellä on usein kaikellaisia kummallisia päähänpistoja, niin että oma huone tuntuu hänestä liian ahtaalta. Mutta täällä teillä on tämä avara, sileälattiainen ullakko, jossa yönaikana saatte jaloitella. Mutta jättäen pilan siksensä, on kuitenkin totta, etten millään muotoa tahtoisi teljetä teitä huoneeseenne ja täällä teillä ainakin on tilaisuus liikkua vapaasti ylimmässä kerroksessa. Ainoa, joka ei pääse ulos, on herra v. Nit, mutta jos hänelle jotain sattuu, niin maisteri kai herää huudosta, niin että menee pelastamaan tuon vanhan pilkkakirveen.

Tultuaan kamariinsa alkoi Harald tarkemmin miettiä illan tapauksia. "Miksikähän vapaaherra on niin kohtelias minulle, onkohan se siitä syystä, että olen tuon nuoruudenystävän näköinen, vai lieneekö ulkomuotoni niin arvokas?" ajatteli hän itsekseen. Harald oli tosin luonnostaan vakava, mutta samalla hiukan lapsellinenkin, joten ei ole ihmettelemistä, vaikka tällaiset ajatukset johtuivatkin hänen mieleensä.

Myöskin sitä hän ihmetteli, miksikä veltto ja kiltinnäköinen v. Nit oli noin teljettävä. Mutta samassa hänelle juolahti mieleen, ettei hän varmaankaan tiedä koko asiasta, ja jos hän joskus turhaan olikin yrittänyt päästä ulos, niin luultavasti hän jo aamulla oli sen unhoittanut.

Hänen viimeinen ajatuksensa oli Irene. Hän ei tiennyt mitenkä asianlaita oli, mutta hänestä tyttö tuntui hyvin onnettomalta. Ja. unissaan hän näki milloin Irenen, milloin Stellan ja lopulta molemmat yht'aikaa. He olivat istuvinaan nurmikolla, puistossa olevan hautakiven vieressä, ja itse hän istui kivellä, pitäen käsiään kumpaisenkin pään päällä. Hänestä tämä oli tuntuvinaan niin autuaalliselta, mutta pian häiritsi häntä vapaaherra, joka oli kurkistavinaan erään puun takaa. Ja siihen Harald heräsi.

LUKU, JOSSA MUUN MUASSA PUHUTAAN TÄTYRUOHOISTA.

Seuraavana päivänä pidettiin poikain tutkinto, jossa vapaaherra sekä molemmat toiset herrat olivat saapuvilla. Tämä tapahtui Haraldin ehdotuksesta, koska hän vapaaherran läsnäollessa tahtoi ottaa selkoa oppilaittensa tiedoista, ennenkuin ryhtyi heitä opettamaan, voidakseen erotessaan osoittaa missä määrin he olivat hänen aikanansa edistyneet, aivan kuten talonvoutikin, näyttääksensä että tahtoo menetellä rehellisesti, toimeensa ryhtyessään yhdessä isännän kanssa tekee luettelon talon työkalustosta.

Ikäisikseen eivät pojat tiedoiltansa suinkaan olleet huonoimpia. Puoleen vuoteen heillä tosin ei ollut ollut varsinaista opettajaa, mutta kuitenkin olivat he pitäneet muistissaan, mitä olivat oppineet, koska herra von Nit vapaaherran pyynnöstä tuontuostakin oli heidän kanssansa kerrannut, mitä he ennen olivat lukeneet.

Mutta lukijaamme ehkä liiaksikin kyllästyttäisi, jos me perinjuurin rupeaisimme selittämään kaikkia Haraldin opettajatoimeen kuuluvia yksityisseikkoja. Siinä kyllin, että hän pian oli siihen perehtynyt ja toimitti iloisesti ja halukkaasti tehtävänsä sekä vapaaherran että oppilaittensa tyydytykseksi.

Itsestään selvää on, että laulutunnit olivat hänestä vieläkin hauskemmat. Vaikka hän ei noudattanutkaan mitään määrättyjä sääntöjä, oli hänellä kuitenkin oma keksimänsä suunnitelma, jota paremmin osasi sovittaa muita opettaessa, kuin milloin itse harjoitteli. Seurauksena oli kuitenkin, että Irene, jolla oli erinomaisen suuri taipumus soitantoon, ennen pitkää oli siihen niin perehtynyt, ettei enään olisi kaivannutkaan opetusta. Sitä hän ei kuitenkaan olisi itsellensäkään myöntänyt, kentiesi vaatimattomuudesta, hän kun ei ollenkaan tuntenut omaa etevyyttänsä, taikka ehkä senvuoksi, että laulutunnit olivat hänestä niin hauskat.

— Olisitteko hyvä ja antaisitte minulle sen laulun, jonka lauloitte ensi iltana, pyysi Irene erään laulutunnin päätyttyä.

— Kirjoitan mielelläni siihen nuotit, koska te pidätte siitä. Teen sen oikein kernaasti.

— Osaatteko siis omasta päästänne kirjoittaa nuotteja siihen, mitä te soitatte? Mikä tuon laulun nimi on?

— Yksinäisen tytön suru! Sanat minä jotensakin hyvin muistan, mutta kirjoitattehan nekin minulle. Kuka on ne sepittänyt?

— Eräs ylioppilastoverini kirjoitti sen nimenomaan minulle, vaikka hän ei muuten vaadikaan runoilijan nimeä.

— Hän on ehkä iloinen ja onnellinen, vaikka kirjoittaakin sellaista. Sepä on kummallista! Tunteista ja mielikuvituksesta johtuu, että voidaan asettua muiden tilalle. Mutta kuka on sepittänyt nuotin tuohon lauluun?

— Vai tekö, sanoi Irene, nyökäyttäen somasti ja kiitollisesti päätään.

Sitten hän uteliaasti katseli Haraldia. Lapsellinen kun oli, hän usein, mieltyessään johonkin soittokappaleeseen, olisi tahtonut tietää, millainen sen säveltäjä oikeastansa oli. Niinkuin kaikki, jotka ovat mieltyneet johonkin taiteeseen, ovat tottuneet kunnioittamaan tuon taiteen ylimyksiä, minkä kunnioittamisen syytä taiteeseen nähden välinpitämättömät henkilöt eivät käsitä eivätkä voi aavistaa, niin oli Irenekin ajatuksissaan kuvitellut, että säveltäjässä pitäisi olla jotakin erityistä, joka kohotti hänet muitten ihmisten yläpuolelle. Hänen mielestänsä! Harald tosin oli erilainen kuin muut, mutta tunne, minkä hän hänessä herätti, oli pikemmin se, että hän tunsi olevansa hänen kanssansa saman hengen lapsia. Ja ujosti häntä tarkastettuaan hän näytti ajattelevan: vai tuollainen se säveltäjä onkin!

Kamarijunkkari von Assar kierteli Ireneä niin innokkaasti ja uutterasti, että Harald alkoi epäillä hänellä olevan jonkun muunkin syyn viipymiseen Ristilässa kuin pelkkä terveydenhoito. Koska Harald ei ollut sellainen ihminen, joka läsnäolollaan olisi tahtonut estää kahta rakastavaa olemasta kahdenkesken, niin hän ei tunkeutunut heidän seuraansa, vaan jätti kernaasti sijansa v. Assarille, toivottaen hänelle hyvää menestystä. Ja olisi hänen erilläänpysymiseensä voinut olla toinenkin syy, se että hän vain oli kotiopettajana talossa ja v. Assar sitä vastoin, joka oli aatelismies, aivan kuin kotonansa. Mutta sitä Harald ei tullut ajatelleeksikaan, tahtoipa vain kaikin tavoin edistää v. Assarin hankkeita, kunnes ne onnistuisivat taikka hänelle annettaisiin rukkaset. Aivan varma asiasta Harald ei kuitenkaan ollut, sillä tapahtuuhan varsin usein, että nuoret miehet ilman vakavia aikomuksia juoksevat nuorten naisten perässä. Olipa asia miten tahansa, mutta ainakin hän pysytteli erillään.

Joskus kuitenkin tapahtui, että hän sattumalta joutui kahdenkesken
Irenen kanssa.

Lupauksensa pitäen Harald hyvin usein kävi Ortmannin luona. Paitsi että tarpeeksi pitkä kävelymatka häntä virkistytti, oli hänelle mieluista nähdä, kuinka nopeasti Stella edistyi ja kuinka jalosti ja hellästi hänen vanhempi ystävänsä kohteli tyttöä. Tämä oli jo oppinut tuntemaan uskonnon totuuksia ja hänen näköpiirinsä oli kuudessa viikossa äärettömästi laajennut. Valtava virta oli vihdoinkin murtanut tokeensa.

Eräänä iltana — se oli heinäkuun viimeinen päivä — hän, palatessaan kappalaistalosta, tunsi sekä ruumiin että sielun puolesta olevansa tavallista virkeämpi ja astui reippaasti kotiin päin. Mutta puistoon tultuaan hän jäi katselemaan tuota harmaata linnaa, jonka nimen Stella oli antanut Ristilän kartanolle. Hän oli jo niin tottunut tähän paikkaan, ettei se enään tuntunut hänestä kamalalta. Mutta nyt — joko sitten sielu, ollessaan virkeimmillään, on alttiimpi ulkonaisille vaikutuksille, taikka lieneekö kirkonkellojen kumea ääni yht'äkkiä muuttanut hänen mielensä — ainakin hänestä nyt tuntui ikäänkuin tuo vanha kaksikerroksinen ja jyrkkäkattoinen päärakennus kaarevine ikkunoineen olisi kertonut hänelle niistä moninaisista suruista ja pahoista himoista, jotka vuosien kuluessa olivat jäytäneet sen asukkaita, kaikista juonista ja vehkeistä, joita sieltä oli keksitty ja pantu toimeen. Tuntuipa hänestä ikäänkuin rakennus olisi ruvennut elämään, alkanut lähestyä häntä, ja hänen rintaansa ahdisti ikäänkuin painajainen olisi häntä vaivannut.

Mutta samoin kuin ne, jotka taistelevat kauheaa unennäköä vastaan ja ovat jo tukehtumaisillaan, mutta suurimmassa hädässään heräävät ja jälleen virkoavat, niin kävi Haraldinkin. Hän toipui ja, astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin, katsahti ylös ja näki — Irenen.

Matkustaja, joka on eksynyt kolkkoon metsään ja joutunut jo vallan epätoivoon, mutta ennenkuin laskee väsyneen päänsä sammaltuneelle kivelle lepäämään, vielä yrittää astua muutaman askeleen ja äkkiä näkee edessään ihanan laakson ja siinä ihmisasumuksen… niin, kenelläpä on syytä iloita, ellei hänellä! Samoin Haraldillakin, hänen äkkiarvaamatta nähdessään Irenen.

Tämä istui Henrik Henningin hautakivellä ja hänen kädessään oli kokoonkääritty paperi.

Harald olisi tuskin voinut katkaista äänettömyyttä ja Irene puhuikin ensiksi.

— Tullessanne huomasin teidät. Näin teidän jäävän asuinrakennusta katselemaan, ikäänkuin olisitte sitä odottanut. Mitä te ajattelitte?

— En tiedä; en tainnut ajatella juuri mitään. Mutta nyt, nähdessäni teidät näin perin läheltä, nyt minä ajattelin… niin, enpä nytkään mitään ajatellut.

— Ajattelin samaa kuin se, joka yöllisen myrskyn jälestä näkee pilvien hajaantuvan antaaksensa sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ehkä en mitään ajatellut, mutta mieleni muuttui iloiseksi.

— Tämän yhden ainoan kerran vain… Mutta, jatkoi Harald, muuttaen kiireesti puheenaihetta — mitä kirjettä tässä hautakivellä lueskelette?

— Tätä, vastasi Irene ja viattomasti hymyillen kääri auki pari Haraldin kirjoittamaa nuottilehteä, joissa paitsi "Yksinäisen tytön suru" nimistä laulua myös oli joitakin muita hänen sävellyksiään.

Ikäänkuin karkoittaaksensa tuon luulon Irene äänellä, joka koetti olla välinpitämätön, vastasi:

Irene yritti kiemailla, sillä hänpä oli nainen. Kuitenkin hän kovasti punastui, koska tiesi valehdelleensa. Sanat hän osasi aivan hyvin; hän oli niin usein niitä, laulanut, että jo aikoja sitten oli oppinut ne ulkoa.

Tytön punastus ja suloinen kainous vaikuttivat Haraldiin, niin että hän nyt vasta huomasi hänet ihanaksi. Ja samassa hän myös ymmärsi, ettei hänen edessänsä ollut enkeli, vaan ihminen, johon inhimilliset tunteet vaikuttavat, jonka mieltä toisen ihmisen rukoukset liikuttavat, jota saamme katsoa lempeästi silmiin… ja odottaa vastausta.

— On, koska itsekin tahtoisin olla kuollut. Vainajat varmaankin ovat meitä paremmat ja parempi heidän on ollakseen.

— Serkkuni oli, ja soisinpa että… niin, soisinpa hänen elävän. Varmaankin hyvin pitäisin hänestä. Ehkäpä rakastaisinkin, jatkoi hän, veikistellen yhtä miellyttävästi kuin äskenkin ja hänen poskilleen nousi jälleen kaino puna.

— Mutta olen kuullut kerrottavan, ettei hän ole kuollut Suomessa, vaan sukulaisten luona ulkomailla.

Miespalvelija sekä kamarineitsyt olivat tuontuostakin kertoneet Haraldille kaikellaisia pahoja huhuja vapaaherrasta ja muun muassa myös maininneet pikku Henrik Henningin. Yleensä Harald ei pitänyt tyhjistä ja todistamattomista juorupuheista, mutta koska vapaaherra ja ensi hetkestä oli tuntunut hänestä vastenmieliseltä, niin hän ei hänen suhteensa yhtä tarkasti pitänet kiinni tästä mielipiteestään, vaan kuunteli yhtä halukkaasti näitä kertomuksia kuin lapset, jotka jännityksellä kuuntelevat hoitajansa kertomia inhoja satuja.

Vaikka nämä huhut yksityiskohdissaan hiukan erosivatkin toisistaan, olivat ne kuitenkin pääasiassa yhtäpitäviä ja kuuluivat näin:

Vapaaherran vanhempi veli oli kreivi ja hänen nimensä oli Henrik. Hän oli uljas ja ylevämielinen herra, joka oli ylpeä ylpeille, mutta nöyrä alhaista säätyä oleville sekä kaikin puolin hyvä ja antelias. Tässä suhteessa hän oli veljensä vastakohta, tämän joka koko ikänsä oli ylimyksiä liehakoinut, mutta sen sijaan polkenut ja sortanut alhaista kansaa. Henrik, vanhempi veli, oli Ristilän omistaja, kun sitä vastoin nuoremmalla, Arvilla, joka silloin oli kapteeni, oli vain muutamia Ristilään kuuluvia taloja hallussaan. Nyt sattui niin, että vanhempi veli rakastui alhaista sukua olevaan nuoreen tyttöön, jolle Jumala oli suonut sekä kauneutta että suloutta ja, huolimatta nuoremman veljensä nuhteista, hän menikin hänen kanssansa naimisiin. He tulivat onnellisiksi ja heille syntyi poika, jolle annettiin nimeksi Henrik. Jonkun ajan kuluttua täytyi kreivin tärkeitten asiain tähden matkustaa kauas ulkomaille ja kun hän viipyi kauvan yli määräajan, eikä tullut kirjettäkään, joka olisi ilmoittanut, oliko hän hän enää edes hengissä, vai oliko jo kuollut, niin nuori kreivitär pani tuon niin pahaksensa, että joutui mielenvikaan ja vietiin hullujenhuoneeseen. Nuorempi veli alkoi nyt huolehtia pikku Henrikistä ja hänen sanottiin pitäneen lasta hyvänä. Näyttipä siltä, ettei hän voinut tulla pojatta toimeen, koska hän matkustaessaan kerran Saksaan, vei kaksivuotiaan lapsen mukanansa. Vapaaherra palasi sieltä ystävänsä von Nitin seuraamana, mutta lapsen sanottiin kuolleen Lyypekissä ja vapaaherralla oli näytettävänä lääkärin kirjoittama todistus sen taudin laadusta, johon lapsi muka oli kuollut. Kuitenkin luullaan, ettei lapsi ole kuollut luonnollista kuolemaa, vaan että se on surmattu taikka jätetty jollekin asumattomalle rannikolle. Ainakin ovat sekä kertojat että monet muutkin ullakolla ja pihassa kuulleet huokauksia ja kummallisia ääniä, jotka ovat puhuneet asumattomasta saaresta sekä maininneet yhtä ja toista muutakin, josta on saatu syytä arvella jos jotakin. Selvänä asiana pidettiin, että surmattu poika siellä huokaili ja kummitteli, ja sanoivatpa kertojat nähneensä aaveitakin. — — — Pikku vainajan muistoksi oli parooni kuitenkin pystyttänyt hautakiven.

Monen vuoden kuluttua palasi sitten takaisin lapsen isä, kreivi Henrik, ja se vaikutti niin hänen rouvaansa, että hänen aivonsa heti selvenivät ja he rupesivat uudelleen elämään onnellista elämää Ristilässä, jolloin heille syntyi tyttö, joka ristittiin Helenaksi. Mutta puolen vuoden kuluttua lapsen isä kuoli ja äiti tuli jälleen mielipuoleksi surusta, joka vihdoin viimein vei hänet hautaan. Ja ruumiina hänen sanottiin olleen yhtä kaunis kuin eläessänsäkin. Nyt vapaaherra tuli pikku Helenan holhoojaksi, mutta ennenkuin oli elänyt täyttä kahtakaan vuotta, kuoli myös lapsi, vaikka hoitaja väitti sen, silloin kun hänet ajettiin talosta pois, vielä olleen niin terveen ja reippaan, ettei siinä ollut sairauden hiventäkään. Ja tällä tavoin vapaaherra sai haltuunsa sekä Ristilän että kaikki muut maakartanot.

— Sanoin väärin; hän ei ole tänne haudattu, vaan tämä on hänen muistokivensä.

Irene oli siis tahtonut pitää Haraldilta salassa, ettei Henrik ollut tänne haudattu. Olikohan Irenekin tunnottomilta palkollisilta saanut kuulla kaikellaisia arveluja? Taikka miksi hän kalpeni, epäilikö hän omaa isäänsä?

Harald oli pahoillaan, että oli tullut kajonneeksi näin kipeään ja arkaluontoiseen asiaan. Hän koetti korvata ajattelemattomuutensa muuttamalla heti puheenaihetta.

— Pidän aurinkoa onnellisena, sitä kun aina rakastetaan, tulipa se minne tahansa.

— Juuri sitä tarkoitan. Kun tietää olevansa rakastettu, niin haluaa myös elää. Mutta miksi tuollaista kysyitte?

— Kysyinpähän vain arvelematta, sillä mitään tarkoittamatta, ja… suotteko anteeksi?… Samallaisia kysymyksiä teidän olisi sopinut tehdä minulle ja minä ehkä… olisin voinut vastata samoin kuin tekin.

— Mutta tehän olette mies. Onhan miehelle koko maailma avoinna, mitäpä hän siis ikävöisi kuolemaa, vaikkei häntä rakastettaisikaan!

Mitähän Irene tarkoitti tuolla "rakastettu" sanallaan ja kuinkahan laajassa merkityksessä hän sen käsitti? Siitä tyttö itsekään tuskin olisi voinut saada selkoa ja parasta oli, ettei Harald kysynyt sitä häneltä. Selvästi hän kumminkin huomasi, että tyttö kaiken ikänsä oli kaivannut hellyyttä.

Nyt seurasi kotvan äänettömyys, jonka kestäessä Irene haaveillen katsoi maahan ja Harald kävelykepillään löi poikki muutamia tätyruohoja, joita tässä paikassa kasvoi oikein kosolta. Havaitessaan tämän Irene pisti hienon kätensä kepin eteen, varjellaksensa kukkaa, joka nyt vuoroonsa oli tulemaisillaan katkaistuksi. Nuhdellen, ehkäpä samalla ystävällisesti hän katsahti ylös Haraldiin ja sanoi:

— Antakaa niiden olla; niiden on niin hyvä olla ja varmaankin tahtovat ne mielellään elää, kun ympärillään näkevät sukulaisia ja ystäviä, jotka rakastavat heitä.

Tässä hän ikäänkuin malttoi mielensä, mutta tunteet valtasivat hänet ja äänellä, jonka vieno surumielisyys syvästi liikutti Haraldin sydäntä hän huudahti:

— Kukkasethan ovat ystäviänne ja sävelet siskojanne. He teitä ymmärtävät.

Katseella, jossa ilmeni kiitollisuutta ja surua, jopa veitikkamaisuuttakin, Irene vastasi:

— Pitäisi teidän toki ymmärtää, etten suinkaan ole niin eetterinen olento, että niihin tyytyisin.

Tämä suora vastaus huvitti Haraldia niin, että hän yhdessä Irenen kanssa nauroi oikein sydämellisesti.

— Maisteri luultavasti tulee pastori Ortmanin tyköä, eikö totta? Hän on kai kertonut, että kävin hänen luonaan rippikoulua. Se oli ihana aika, paras koko elämässäni. Silloin hän tuntui minusta ikäänkuin Jumalan lähettämältä ystävältä. Miksi ei hän enään ole käynyt täällä? Eihän isä ole koskaan ollut hänelle epäkohtelias.

Nyt Harald kertoi kaikki, mitä lukija jo tietää Stellasta. Siitä Irene ei ollut kuullut enempää kuin että pastori oli ottanut luokseen köyhän ja turvattoman tytön ja että hän nyt kasvatti häntä kuin omaa lastaan. Haraldin lopettaessa kimmelsi ilon kyyneleitä Irenen silmissä. Ihaillen hän katseli Haraldia ja huudahti:

— Varmaankin Jumala erityisellä tavalla rakastaa teitä, koska on valinnut teidät näin jalon tarkoituksen välikappaleeksi… Tahtoisin mielelläni nähdä tuon Stellan, ehkä saisin hänestä ystävän. Teidän täytyy toimittaa niin, että saan hänet tavata.

— Eiköhän teidän sopisi käydä sen miehen luona, joka on valmistanut teidät Herran pyhälle ehtoolliselle? Vai olisikohan isällänne mitään sitä vastaan?

— Varmaankin olen paha lapsi, koska kernaammin olisin salaa sinne mennyt… Mutta te olette oikeassa; eihän isälläni sovi olla mitään sitä vastaan. Ja yksin minä menenkin sinne — hän jatkoi äänellä, joka osoitti mitä hän tarkoitti: sinä et ainakaan saa tulia mukaan.

He kuulivat askeleita ja Irene nousi hautakiveltä. Tien mutkasta kamarijunkkari tuli näkyviin.

— Kas, tämäpä vasta on romantillista, hän huudahti, hautakumpu on ollut teillä yhtymäpaikkana!

Kamarijunkkari ei tarkoittanut mitään pahaa näillä sanoillaan, mutta koska jo se, että täytyi hänet nähdä, tällä hetkellä tuntui Haraldista vastenmieliseltä, hänellä kun vielä olisi ollut niin paljon Irenelle sanottavaa, niin vielä enemmän häntä harmitti se, mitä hän puhui.

— Jos te olisitte ollut minun sijassani ja minä odottamatta olisin nähnyt teidät neiti Irenen kanssa tämän hautakiven luona, niin tuskinpa vain olisin nähnyt siinä mitään romantillista.

Melkeinpä Irene näiden sanojen johdosta oli hyvin tyytyväinen häneen. Kamarijunkkari sitä vastoin ei tietänyt, miltä kannalta ne oikein olivat käsitettävät, eikä tiennyt, sopisiko suuttua, vai ei. Sanoipa vain:

— Jos niin on, vastasi Harald kohteliaasti, niin pyydän anteeksi ja lupaan vast'edes parantaa tapani.

Tiedämme, ettei Harald läsnäolollaan tahtonut estää kamarijunkkarin mahdollista edistymistä. Mutta nyt, kun hän itse oli tullut häirityksi ja hänellä siis oli vanhempi etuoikeus, niin hänen ei myöskään sopinut erota seurasta. He alkoivat siis kävellä toinen toisella, toinen toisella puolella Ireneä ja lähestyivät kartanoa, puhellen mitättömistä asioista.

Astuessaan sisään he tapasivat vapaaherran ja herra v. Nitin istumasta vierekkäin vilkkaasti keskustellen, edellinen aivan punaisena kasvoiltaan ja jälkimäinen kalpeana. Luultavasti vapaaherra ei ollut kuullut heidän tulevan, koska oven auetessa ikäänkuin hämmästyneenä hyppäsi ylös, eikä enää virkannut mitään v. Nitille. Sivumennen mainittakoon, että nyt sattui olemaan tämän raitis ilta, joita hänellä oli kolme viikossa. Vapaaherra ei näet nähnyt hyväksi suoda hänelle hänen mielijuomaansa muulloin kuin sunnuntaisin ja sen lisäksi vielä joka toinen päivä viikossa.

Harald oli ennenkin välistä tavannut vapaaherran ja v. Nitin keskustelemassa, niinkuin näytti, jostain hyvin tärkeästä asiasta. Mutta muiden läsnäollessa osoitti vapaaherra tätä "nuoruudenystäväänsä" kohtaan mitä suurinta välinpitämättömyyttä. Oliko se sitten ylpeyttä, vai eikö siihen pikemmin ollut joku pätevämpi, salainen syy?

Tultuaan hauskaan huoneeseensa, joka tuntui sitä hauskemmalta, koska hän kokonaan sai pitää sitä omanansa, opetus kun näet tapahtui poikain huoneessa, Harald otti piippunsa ja alkoi astuskella edestakaisin lattialla. Siinä juolahti hänen mieleensä vapaaherran ja v. Nitin keskinäinen suhde. Miksi vapaaherra, jota yleensä pidettiin saiturina, joksi Haraldkin oli hänet huomannut — sillä kun hän kotiopettajalle antoi jotensakin hyvän palkan, riippui tämä ehkä siitä, ettei hän muutoin olisi sellaista saanut — miksikä hän maksutta, jopa komeastikin elättäisi tuota herra v. Nitiä, hän, jonka sanottiin nylkevän omia alustalaisiansakin? Miksi, ellei hän olisi ollut hänelle kiitollisuudenvelassa jostain heidän nuoruudessaan tapahtuneesta tärkeästä palveluksesta ja siis oli jollakin tavoin hänen vallassaan ja hänestä riippuvainen.

Tätä mielessään hautoen Harald edestakaisin kävellessään poltti pari kolme piipullista tupakkaa. Mihinkään varmuuteen hän ei tullut eikä päässyt epäluuloja pidemmälle. Hyvin mielellään hän kuitenkin olisi selvittänyt tämän sotkuisen vyyhdin, jos vain olisi saanut päästä kiinni.

Kyllästyneenä turhaan miettimiseen, hän vihdoin viimeinkin pani piippunsa pois ja, juotuaan lasillisen vettä, valmistautui levolle.

Yleensä Harald hyvin pian uupui uneen, joten ei hänen koskaan tarvinnut turvautua unettavaan lukemiseen. Mutta nytpä ehtoopäivän tapaukset pitivät häntä hereillä. Hän muisteli Stellaa ja Erkkiä sekä heidän keskinäistä hyvää väliänsä, johon hänkin oli osallinen. Mutta pian nämä muistot haihtuivat ja hän näki Irenen, sellaisena kuin hän hienossa ja ohuessa, vaaleansinisessä hameessaan, Haraldin kirjoittama nuottivihko kädessään, oli istunut hautakivellä. Hän muisteli, kuinka tyttö oli punastunut ja miltä hän kalvetessaan oli näyttänyt. Hän muisti, kuinka surulliselta Irenen ääni oli kuulunut, hänen sanoessaan: — Ystäviä, niin, sellaisia ei minulla ole — ei ainoatakaan. Hän muisti niin selvästi, kuinka Irene, milloin hienosti kiemaillen sanoi liian vähän, milloin luonnonlapsen jalolla avomielisyydellä puhui liiaksikin. Ja yht'äkkiä hänelle johtui mieleen: "varmaankin olen ainoa, jolle hän on sellaista puhunut". Hän tahtoi hyljätä tämän ajatuksen, pitäen sitä turhamaisen sielun keksimänä, mutta se ei onnistunutkaan, se palasi kohta jälleen takaisin.

Silloin hän tunsi ikäänkuin kiitollisuutta ja hänen sydämensä alkoi sykkiä levottomana ja samalla onnellisena.

— Oi — kuiskasi hänessä sisällinen ääni — jospa minusta tulisi se, jolle hän sanoo enemmänkin kuin minkä hän nyt sanoi minulle! Jospa hän voisi sanoa minulle: Rakastan sinua enemmän kuin kedon kukkasia, viheriäistä nurmea ja sinistä taivasta!

Nähden milloin kamalia, milloin ihania näkyjä, hän vihdoin muistojensa ja toivojensa tuudittamana vaipui unentapaiseen horrostilaan, jossa epäselvät ajatukset ja mielikuvat vielä kiihkeämmät kuin hänen hereillä ollessaan taistelivat keskenään. Vaikeroiva ääni ja kumeat askeleet herättivät hänet horroksista.

Hän nousi sängyssään istualleen, ollakseen varma siitä, että olikin valveilla. Hereillä hän oli ja ääni sekä askeleet olivat myös todelliset.

Yleensä Harald ei ollut herkkä pelkäämään, mutta nyt hän tunsi verensä jonkinlaisesta pelosta hyytyvän. Vaistomaisesti hän sieppasi vesipullon ja joi siitä muutaman aika siemauksen. Kylmä vesi virkisti häntä, hän nousi ja viskasi ylleen vähän vaatteita.

Astuttuaan muutaman askeleen hän jäi kuuntelemaan. Kuului ikäänkuin joku olisi ollut mitä kovimmassa hädässä. Hän oli ottamaisillaan kynttilän, mennäksensä ullakolle katsomaan, mikä siellä on. Mutta kun hän vielä tunsi jonkinmoista pelkoa, joi hän vieläkin lasillisen vettä, mikä ei kuitenkaan enää tahtonut auttaa.

Silloin muistui hänen mieleensä että hän hiljattain omia vieraitaan varten oli tilannut kaupungista vähän "väkeviä" ja että oli käskenyt palvelijattaren viedä korin vaatesäiliöön. Hänen ollessaan ystäväinsä luona, oli kaupungista ehkä jo palattu.

Hän meni siis vaatekammioon katsomaan. Ainoastaan ohut lautaseinä oli tämän ja ullakon välillä ja tänne kuului voihkiminen ja astunta vielä selvemmin. Nyt hän ei kuitenkaan joutanut kuuntelemaan, vaan alkoi etsiä pullokoria. Muutaman minuutin etsittyään hän löysikin sen. Palvelustyttö oli asettanut sen erääseen komeroon ja, luultavasti estääksensä sitä näkymästä, heittänyt sen päälle jonkun verhon.

Harald sieppasi punssipullon ja otti siitä kelpo kulauksen. Nyt hän mielestään uskalsi astua huoneestaan ullakolle. Mukaansa hän otti metsästyspuukon sekä ladatun revolverin, siltä varalta, että käytäisiin hänen kimppuunsa.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan avaimeen, kuuluivat askeleet lähestyvän. Jälleen hän otti aika siemauksen, koska edellinenkin hänen mielestään oli häntä rohkaissut.

Ja tällä toisella oli sellainen vaikutus, ettei se ainoastansa lisännyt hänen rohkeuttansa, vaan myös viekkauttansa ja älykkäisyyttään. Nyt hän huomasi, että olisi parempi mennä ullakolle hiljaa ja ilman kynttilää. Ja niin hän tekikin.

Vaikkei Harald uskonutkaan niin sanottuja kummituksia, niin hän ei kuitenkaan jyrkästi hyljännyt sitä luuloa, että niitä mahdollisesti voidaan nähdä. Itse hän kumminkin kernaimmin olisi ollut niitä näkemättä, niin ettei ole ihmettelemistä, vaikka hän kokikin ulkonaisilla keinoilla rohkaista mieltänsä.

Sitä valaisi vain kaksi ikkunaa, ja koska oltiin ihan heinäkuun lopussa, niin Harald ei voinut nähdä sanottavasti mitään. Kuitenkin hän erotti valkoisen tai harmahtavan haamun, joka surkeasti voivotellen, raskain askelin astuskeli edestakaisin. Harald, joka ei enään ensinkään pelännyt, asettui erääseen nurkkaan, josta saattoi hyvin sekä nähdä että kuulla.

Seisottuaan siinä pari minuuttia hän juuri oli menemäisillään tuon haamun luo, saadakseen sen joko katoamaan taikka jotain puhumaan, kun se yht'äkkiä purskahti naurunsekaiseen itkuun ja kuiskasi:

— Sielusi ei ole ikuisesti kadotettu, jos suostut häpeälliseen rangaistukseen. Antaudu maallisen esivallan käsiin ja tunnusta rikoksesi.

Ja tuo harmaa haamu alkoi jälleen huoata, itkeä ja vaikeroida. Astuttuaan muutaman askeleen eteenpäin seisoi se aivan Haraldin vieressä ja kuiskasi:

— Ajattelen sinun olevan onneton, koska olet rikoksellinen, vastasi
Harald kuiskaten.

— Olen lähetetty sinua kiduttamaan. Enkö siis kaikkea tietäisi? Mutta etkö luule voivasi korvata jotain siitä pahasta, minkä olet tehnyt?

— Naisen tuolla hautaholvissa voisin ehkä pelastaa. Mutta hän, joka jätettiin autiolle, asumattomalle saarelle, kuinkahan hänen lienee käynyt ja tyttö, joka vaihdettiin ja katosi… heitä en enää voi auttaa.

— Me henget emme voi auttaa teitä ihmisiä muuta kuin varoituksilla.
Eikä hän kaipaa mitään varoituksia, koska hän on hyvä.

Näin sanoen Harald sattui vähän liikahtamaan. Säikähtäen haamu kimakasti kirkaisi ja kaatui tiedottomana lattialle.

Harald riensi kamariinsa noutamaan kynttilää. Palatessansa hän näki von Nitin, suu vaahdossa ja nyrkit kiinni puristettuina, makaavan ullakon lattialla.

Hän oli puettuna hyvin omituisiin ja ihmeellisiin vaatteisiin ja päässä hänellä oli eriskummallinen musta lakki, jossa oli sarvet ja muita koristuksia. Jos Harald nyt olisi ollut sillä tuulella, että häntä olisi naurattanut, niin hän varmaankin olisi purskahtanut nauruun, sillä niin hullunkuriselta v. Nit näytti kynttilän valossa. Hän muistutti jotensakin mehiläishoitajaa, joka ammattipukuunsa puettuna menee mehiläisparvea kokoamaan.

Harald mietiskeli itsekseen, olisiko parempi pitää, v. Nitin tointuessa tulta kynttilässä, vai ei. Jälkimäinen oli sittenkin hänestä parempi — parasta vain ettei v. Nit tietäisikään Haraldin nähneen häntä sellaisessa puvussa. Harald kasteli hänen ohimoitaan vedellä ja niin pian kun hän alkoi vähän liikkua, sammutti kynttilän ja huudahti:

— Voi maisteriko se onkin, v. Nit vastasi ja nousi seisomaan. Suokaa anteeksi, olen varmaankin teitä häirinnyt, mutta väliin tapahtuu että käyn unissani.

— Kyllä vähän säpsähdin, mutta eipä ole hätää, kun se ei sen vaarallisempaa ollut.

Harald ymmärsi, että toinen kuiskaava ääni myös oli v. Nitin. Unissakävijänä tämä unentapaisessa horrostilassaan luuli olevansa kaksi eri henkilöä, ja samalla tapaa kuin unessa yksi henkilö joskus on olevinaan monta eri ihmistä, vaikka todellisuudessa onkin vain yksi, niin oli myöskin herra v. Nit muuttanut äänensä sen henkilön ääneksi, jonka kanssa oli keskustelevinaan.

Niin kummalta kun se kuuluukin, tapahtui kuitenkin, että Harald kamariinsa palattuaan heti riisuutui ja vaipui uneen, näkemättä ollenkaan unta.

VI.

TÄRKEÄHKÖ LUKU.

Irene oli jo monena päivänä aikonut pyytää isältään lupaa käydä pastori Ortmanilla, mutta joko hän pelkäsi isää taikka hämärästi aavisti, että syy tuohon hänen haluunsa tavata entistä opettajaansa voisi olla toinen kuin hän itse luuli, hän ei vielä ollut uskaltanut sitä tehdä, vaikka jo kauan oli miettinyt, keksiäksensä siihen sopivan tilaisuuden.

Eräänä päivänä Irene vähän ennen määrättyä laulutuntia, joka oli kello kahdestatoista yhteen, istui salissa soittaen "Lied ohne Worte" nimistä, ihmeen kaunista kappaletta, jonka säveltäjä, Mendelsohn-Bartholdy, tämänlaatuisilla sävellyksillä on musiikin alalla raivannut, joskaan ei varsin laajaa, niin kuitenkin uuden uran. Vapaaherra oli kuuntelemassa ja näytti Haraldin astuessa sisään hyvin innostuneelta. Tätä tilaisuutta tahtoi Irene käyttää hyväkseen, osaksi sen takia, että Haraldin läsnäolo rohkaisi hänen mieltänsä ja osaksi siitä syystä, että sävelet olivat saattaneet hänen isänsä paremmalle tuulelle. Ja hän olikin oikein arvannut, että tämä, Haraldin ollessa saapuvilla, olisi myöntyväisempi.

— Kuulkaapa, isä, alotti hän äänellä, jonka koetti saada rohkeaksi, pastori Ortman kuuluu ihmetelleen, etten tänä vuonna, kuten joskus ennen, ole käynyt hänen hauskassa kodissaan häntä tervehtimässä.

— Sitä hänellä ei ole syytä ihmetellä, vastasi vapaaherra, sehän riippuu siitä, että olet tullut vanhemmaksi eikä se siis enää käy laatuun.

— Mutta olisiko siinä sitten mitään pahaa, että joskus kävisin sen luona, joka on valmistanut minut pyhälle ehtoolliselle? Sopisiko kenenkään sitä moittia?

— Sopisi kyllä. Asemasi maailmassa ei salli sinun tehdä kaikkea, mikä käy laatuun lapselle. Sinähän olet jo täysikasvuinen nainen.

— Entä sitten! Papit eivät aina ole parhaimpia. Vapaaherra ei ollut aivan väärässä, samoin kuin hänen tyttärensä ei ollut aivan oikeassa, mutta tuo paroonille omituinen pilkallinen alahuulen nyrpistys vaikutti, että Haraldia puolueettomampikin kuulija olisi pitänyt sitä aivan vääränä, että parooni kielsi tyttäreltään näin viattoman huvituksen.

Vapaaherra vilkaisi Haraldia, joka samalla sattui katsomaan häntä. Haraldin levollinen ja tutkiva katse lienee vaikuttanut, että parooni jälleen puuttui puheeseen sanoen:;

— Mutta miksei pastori Ortman tule tänne, jos häntä niin suuresti haluttaa nähdä rippilastansa? Silloinhan hän saisi halunsa täytetyksi!

— Hän kai arvelee, ettei isä välitä hänen seurastaan, koska häntä ei puoleen vuoteen ole tänne kutsuttu. Niin minä ainakin luulen.

Silmäten syrjästä Haraldia, parooni, luullen herättävänsä hänessä kunnioitusta, röyhkeästi vastasi:

— En tosin paljon välitä hänen seurastaan, sillä en oikein tiedä, mitä minulla olisi häneltä opittavaa.

Tai ehkä aika hänen mielestään niin tarkoin kuluu tuon turvattoman tytön kasvattamiseen, jonka isä tietää hänen ottaneen taloonsa, ettei hän jouda kyläilemään.

— Niinpä kai, ilkkuen virnisteli vapaaherra, kentiesi hän on niin innostunut tuon nuoren ja luultavasti kauniin tytön opettamiseen, ettei malta jättää häntä yksin hetkeksikään.

— Mutta voihan tapahtua, pikku Irene, jatkoi vapaaherra oltuaan hetken ääneti, että täällä kotona joku kaipaa sinua vielä enemmän kuin mitä vierailusi miellyttäisi pastori Ortmania.

Selvästi vapaaherra tarkoitti näillä sanoilla v. Assaria, ja Irene punastui, mutta tämä punastus ei johtunut kainoudesta. Isä käsitti sen väärin, luullen tyttärensä joutuneen hämilleen. Kääntyen Haraldiin hän kysyi:

— Maisteri kai on tuonut tyttärelleni terveisiä pastori Ortmanilta ja koettanut ajaa hänen asiaansa?

— Niin on, vastasi Harald aluksi välinpitämättömästi, mutta jatkoi sitten vähän kiivaammin: — mutta en kenenkään muun asiaa, siihen vapaaherra saa luottaa. Ainakaan minä puolestani en ole aikonut pyrkiä neiti Irenen seuraan.

Samassa hän kuitenkin huomasi ehkä menneensä liian pitkälle ja sanojansa oikaisten lisäsi:

— Tarkoitan vain sitä, ettei neiti Irene pastori Ortmanin seurassa kaipaakaan muuta seuraa.

— Suotta te suututte, koska näytte käsittävän sanani toiselta kannalta kuin olen tarkoittanut, vastasi parooni mielistellen.

Harald punastui, huomatessaan kiivastuneensa. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin vapaaherran sanat olivat saaneet hänet hämmentymään.

Haraldin suuttumus teki vapaaherraan merkillisen vaikutuksen. Se loukkasi hänen aatelisylpeyttään, enemmän hänen tyttärensä kuin hänen itsensä takia, kun hän, ajatteli näin: tuo mies luulee voivansa käydä vaaralliseksi tyttärelleni, koska tahtoo pysyä hänestä erillään. Hän luulee olevansa hyvinkin etevä, mutta minäpä näytän, etten pidä häntä lainkaan vaarallisena. Juuri hän saa saattaa Irenen sinne.

Toinen syy, minkä vuoksi vapaaherra salli Haraldin ja Irenen olla kahdenkesken, oli se, että hän tahtoi saada v, Assarin mustasukkaiseksi, kiihoittaaksensa tällä tavoin hänen rakkauttansa ja pakottaakseen hänet ratkaisevaan päätökseen. Vapaaherra olisi hyvin mielellään suonut, että v. Assar olisi nainut Irenen.

On usein huomattu, että isät eivät ymmärrä tyttäriänsä, eivätkä ollenkaan aavista, kuinka heidän sydämensä laita on. Niinpä vapaaherra Henningkin ihan todella uskoi v. Assarin tehneen hänen tyttäreensä syvin vaikutuksen. Ellei se ollut rakkautta, vaan pelkkää mielikuvitusta, niin se oli vapaaherrasta jokseenkin yhdentekevää Olipa hän itse saanut kaksikin vaimoa, joiden rakkaudesta, kuten hän sittemmin huomasi, ei ollut paljoakaan tietoa, mutta eipä hän niittäkään ollut rukkasia saanut.

Ja jos vapaaherra olisi aavistanut, että jokin vaara Haraldin puolelta uhkaisi, niin tämä vaara vain lisääntyisi, jos hän koettaisi estää häntä olemasta kahdenkesken Irenen kanssa. Päinvastoin menetellessään hän toivoi voittavansa samalla kertaa kaksi etua, nimittäin että kiihoittaisi v. Assaria ja samalla tekisi Haraldin vaarattomaksi. Sitäpaitsi tällainen menettely paremmin sopi yhteen hänen aatelisylpeytensä kanssa.

Syystä voidaan epäillä, etteivät nuo tuumat olleet järkeviä. Hienoja ne kyllä olivat olevinaan, mutta…

Vapaaherra oli kyllä oikeassa siinä, että alkava rakkaus kasvaa sikäli kuin sitä koetetaan estää, ja se myös pitää paikkansa, että vanhemmat, kohtelemalla välipitämättömästi henkilöä, johon heidän tyttärensä on mieltynyt, saavat jälkimäisen tunteet sammumaan. Mutta tämä edellyttää, että vanhemmat ja tyttäret rakastavat toisiaan, mikä ei Ireneen nähden koskaan ollut juolahtanut vapaaherran mieleenkään.

Vapaaherran puolustukseksi on kuitenkin myönnettävä, että isällä voi olla tyttärestään suuri vastus, jos tämä on sattunut rakastumaan sellaiseen mieheen, jota isä ei voi suosia. Jos tämä tekee esteitä, niin rakkaus saa niistä vaan kiihotusta, ja ellei se sitä tee, niin se siitä huolimatta kasvaa kasvamistaan. Mikäpä silloin tulee isä-paralle neuvoksi! Parasta olisi, että isä olisi siksi viisas, ettei sekaantuisi sydämen asioihin, eikä sellaisistakaan isistä, Jumalan kiitos, ole lainkaan puutetta.

Oltuaan hetken ääneti, jolloin yllämainitut ajatukset nuolen nopeudella liikkuivat vapaaherran mielessä, hän jälleen puuttui puheeseen, sanoen iloisesti ja miltei veitikkamaisesti:

— Koska niin kernaasti menisit tervehtimään hengellistä opettajaasi, joksi häntä nimität, niin en tahdo panna vastaan. Mutta ainoastaan sillä ehdolla, ettet mene yksin, vaan että maisteri Thalberg aina seuraa sinua.

Tällä kertaa vapaaherra ei näyttänyt tarkoittavan mitään pahaa, sillä ainakaan Harald ei hänen äänestään huomannut, että hän olisi tehnyt hänestä pilkkaa.

Mutta aivan eritavoin tämä lupaus vaikutti Haraldiin ja Ireneen.
Edellinen punastui ja katsoi vapaaherraa tutkivasti silmiin, kun taas
Irene loi katseensa maahan ja — kalpeni.

Myöhemmin Harald hyvin selvästi muisti tuon kalpenemisen ja hänen mieleensä juolahti, että se kentiesi oli jonkin aavistuksen tai toivon vaikuttama.

— Nyt lienee aika alottaa laulutunti, koska kello näkyy jo olevan ylitsekin ja minun on siis poistuttava. Näin sanoen vapaaherra otti hattunsa ja keppinsä ja läksi viheltäen alas portaita.

Laulutuntien aikana käyttäytyi Harald vakavasti, miltei juhlallisesti. Hän ei virkkanut sanaakaan, ei tehnyt ainoatakaan muistutusta, joka ei olisi kuulunut asiaan.

Tällä tunnilla harjoiteltiin uutta laulukappaletta, Don Juanin ja Zerlinan duettia: Là ci darem la mano. Harald tahtoi, että se laulettaisiin italiankielellä, koska sanat millään muilla kielillä eivät hänen mielestään kelvanneet mihinkään.

Vaikka Irene ei ymmärtänyt italiankieltä, niin hän kuitenkin lauloi ikäänkuin olisi hyvinkin ymmärtänyt, ehkäpä paremminkin.

VII

STELLA JA IRENE.

— Ainakin keittokirjoissa niitä sellaisiksi nimitetään ja samoin keittiöissäkin.

— Vai niin, vastasi Stella hiukan nolostuneena, mutta nähdessään, kuinka Regina oli olevinaan mahtava, hän purskahti sydämelliseen nauruun.

— Oikein minä pelkäisin, jos Regina vihastuisi. Muistan kyllä, kuinka ensi päivinä ajattelin, teidän ollessanne vielä niin äreä: kunpa ei tuo vain tosissaan minuun vihastuisi! Nyt ei enään ole syytä näin ajatella, koska en vielä ole nähnyt teitä vihan vimmassa.

— Niin, myöntää täytyy, etten ensi aluksi oikein tahtonut teitä sietää, kun te silloin puhuitte niin kummallista kieltäkin. Ja ajattelin minä pastoriakin: mitähän ihmiset rupeaisivat sanomaan, kun hän on ottanut taloonsa näin nuoren tytön? Mutta en ole kuullut seurakuntalaisten sanovan siitä muuta kuin hyvää; ovat kai ymmärtäneet, että pastori on sen tehnyt Jumalan-pelosta ja ihmisrakkaudesta ja ovat vielä entistään runsaammin tuoneet hänelle ruokavaroja ja muita tuomisia. Näkyvät ajatelleen, että ken holhoo turvatonta, häntä ovat myös hänen lähimäisensä velvolliset auttamaan.

Oli vielä tärkeämpikin syy, jonka johdosta Regina ei ensi aluksi sietänyt Stellaa. Hän näet pelkäsi tämän jollain tavalla sekaantuvan hänen emännöitsijäntoimiinsa ja anastavan häneltä vallan. Mutta kun hän huomasi, että Stella päinvastoin näkyi pyrkivän hänen suosioonsa ja sitäpaitsi joutohetkinään sekä keittiössä että kanakopissa ja vielä muuallakin koetti kaikin tavoin olla hänelle avuksi, ottaen hänen neuvoistaan vaarin, niin hän pian jopa mielistyikin tyttöön.

— Kumpi on Stella neidistä parempi: suurustaa turkinpavut maidolla, vaiko vedellä?

— Onhan viinikin vielä parempaa kuin maito, mutta miltä maistuisi, jos papuja suurustettaisiin sillä?

— Olettepa aika veitikka! No, ehkä pavut maistuvatkin paremmalta vedessä keitettyinä. Sellaisina pastorikin pitää niistä enemmän. Hänen isä- ja isoisävainajansa muistaakseni tahtoivat syödä niitä maidolla suurustettuina. Mutta nykyajan ihmisillä lienee toinen maku kuin meillä vanhanaikaisilla.

— Ehkä Regina jo antaakin lomaa Stella neidille, ehdotti pastori, katsellen ystävällisesti vanhaa palvelijatarta.

— Kuinka pastori viitsii noin puhua, vastasi tämä, ikäänkuin minä olisin mikäkin itsevaltias talossa!

— No, silloinpa annan pastorille luvan viedä tyttö muassaan. En häntä enää tarvitse.

Niinkuin näkyy, oli Regina luonteeltaan leikkisä, mikä vanhemmissa palvelijoissa tuntuu hyvin hauskalta, eikä ole ensinkään haitaksi.

Stellan asetuttua istumaan pienen lukupöydän ääreen vastapäätä pastoria, oli tämä sanomaisillaan hänelle jotakin, mutta luodessaan katseensa häneen hän sen kokonaan unohti, katsellakseen vain tyttöä hellästi ja herkeämättä.

Pastori, joka jo aikoja sitten oli jättänyt nuoruuden ijän taaksensa, tunsi kuinka hänen poskensa tuon viattoman kysymyksen johdosta alkoi kuumottaa. Ehkä tunsi hän omassatunnossaan piston ja huomasi, ettei olisi pitänyt tyttöä "tuolla lailla" katsella. Ja kun hän ei heti tullut vastanneeksi, lisäsi Stella:

— Niin aijoinkin. Eilen lupasit tänään vastata kysymykseen, jonka silloin sinulle tein. Mistä se johtui, että jo ennestäänkin osasit vähän lukea ja kirjoittaa?

— Nähdessäni ilveilijäseurueen ilmoituslehtisiä, pyysin aina jonkun joukosta lukemaan ne minulle ääneen. Sillä tavoin sain vähän vihiä kirjaimista ja tavuista. Lyijykynällä yritin sitten mukailla painetuita kirjaimia, joka ehkä oli jonkinlaista kirjoittamisen alottamista. Pitkälle en kuitenkaan ehtinyt, niinkuin itse näette.

— Kuitenkin niin pitkälle, että jo ilokseni kuulen sinun puhtaasti ja selvästi lukevan samaa kirjaa, jota minun vielä muutama päivä takaperin täytyi lukea sinulle ääneen. Aiota siis, lapseni, siitä mihin viimekerralla lopetit.

Selvällä, heleällä äänellään Stella alkoi lukea uudesta testamentista, kunnes tuli tähän värsyyn: "Katsokaa taivaan lintuja, eivät ne kylvä eivätkä niitä, eivät myös kokoo riiheen, ja teidän taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te ole paljoa enempi kuin he?"

— Eihän se ole väärin, jos ihminen sitä tehdessään ajattelee sielunsa tilaa ja tuntee kiitollisuutta Jumalaa kohtaan. Jotakin sellaista se kai oli?

— Ja eiköhän tuo kiitollisuuden tunnekin tullut Jumalalta? Eikö kaikki hyvä, mikä meissä liikkuu, Vapahtajan ansiosta tulekin Häneltä? Mutta pahaan olemme itse syypäät, se johtuu syntisestä luonnostamme ja esivanhempiemme lankeemuksesta.

Stella oli hyvin halukas selvästi käsittämään pastorin opetuksia ja kertaamalla hän näin tahtoi tutkia, oliko hän ymmärtänyt ja muistissaan säilyttänyt, mitä hänelle oli opetettu.

Eikä pastori kauvan tahtonut vaivata häntä samalla aineella, vaan vaihteli, antaen hänen milloin lukea, milloin kirjoittaa. Sillä välin keskusteltiin ja tehtiin pieniä kävelyretkiä.

— Niin, tahtoisin niin mielelläni nauttia armopöydässä siunattua viiniä ja leipää. Menisin niin kernaasti Herran pyhälle ehtoolliselle.

— Koska en sitä ennen mielestäni ole Jumalan lapsi. Tuntuu ikäänkuin olisin vain pakana. Mutta jos saisin maistaa… oi, sallikaa minun mennä ripille!

— Ette vastaa mitään. Mutta olettehan itse sanonut, että ollakseen mahdollinen käymään Herran pyhällä ehtoollisella, ei vaadita muuta kuin uskoa.. Ja minä uskon.

Näin sanoen hän luottamuksella kohotti päätään, hänen kasvonsa säteilivät ja näyttivät kirkastetuilta.

Nähdessään hänet tuollaisena, ei pastori enään empinyt ja hänenkin kasvonsa kirkastuivat.

— Huomaan olleeni väärässä, sanoi hän. Aijoin ensin antaa sinun oppia katkismuksen ulkoa sekä muutaman kerran lukea läpi raamatun historian ja muita hyödyllisiä kirjoja. Mutta huomaan sinulla jo olevan tarpeelliset tiedot ja onhan sinulla usko, mikä on kaikkia kirjoja parempi. Niinpä siis, Stella, en tahdo kieltää sinua tyydyttämästä sydämesi halua. Päinvastoin minä, joka herran armosta olen sielunpaimenesi, kehoitan sinua notkistamaan polvesi Herran alttarin juurella.

Näin sanoen hän laski kätensä Stellan pään päälle, rukoillaksensa hänelle Jumalan siunausta. Mutta äkisti hän veti sen pois.

— Minkä vuoksi noin äkisti veditte kätenne pääni päältä, tiedusteli
Stella. Enkö mielestänne olekaan sellainen kuin minun pitäisi olla?

— Ei, ei, en minä sitä tarkoittanut, vastasi pastori hänelle harvinaisella kiivaudella, sinähän olet — hän aikoi jatkaa, mutta saikin sanotuksi vain: Stella.

Tapa, millä pastori hillityn tunteen koko voimalla lausui tuon nimen, vaikutti että Stella aran tutkivasti katsoi häntä silmiin.

— Saat kyllä ehtoollisessa nauttia siunattua leipää ja viiniä, mutta minä… niin, joku toinen saa jakaa ne sinulle. Minä en voi sitä tehdä.

Pastori ei tahtonut kaunistella asioita omalletunnolleen. Hän tunsi itsessään, että jos hän nyt menisi Herran ehtoollista jakamaan, niin hän pettäisi mestarinsa, jolle oli vannonut uskollisuutta, koska enemmän ajattelisi armon välikappaleiden nauttijaa kuin pyhää toimitusta.

— Kentiesi joskus tulevaisuudessa. Nyt en voi. Mutta sinullehan se on yhdentekevää. Kun Herra puhuu, niin ihmisestä ei ole väliä.

— Suokaa anteeksi. Tiedän, että kaikki, mitä sanotte ja teette on hyvä ja oikein, enkä enää kiusaa teitä kysymyksillä.

— Kirkolle päin mennään… Mutta miksi ette enään kulje kanssani käsitysten, niinkuin teitte ensi aikoina?

— Koska et enään ole sama Stella kuin silloin… Näetkö tuossa puussa linnun, joka laulaa niin kauniisti?

— Keltasirkku. Ehkä ottaisit sellaisen huoneeseesikin, jotta usein saisit kuulla sen visertävän?

— En muuta kuin joiksikin päiviksi. Sitten laskisin sen jälleen ulos, sillä varmaankin linnut ulkona laulavat kauniimmin kuin sisällä.

— Miksi sitä kysyt, lapseni? Olen sangen usein häntä kehunut. Entä sinä itse, pidätkö sinä hänestä?

— Tiedättekö, mitenkä laitani oli ensi viikkoina! Minun oli Haraldia niin kovin ikävä, koska silloin pidin hänestä paljon enemmän kuin teistä. Mutta nyt… vaikka pidänkin hänestä yhtä paljon kuin ennen, niin en kaipaa häntä enää samalla tavalla, koska pidän teistäkin ja rupean päivä päivältä yhä enemmän pitämään.

Nuo sanat kuullessaan pastorin sydän ankarasti sykähti. Hän luotti niihin ja inhimilliset tunteet valtasivat hänet. Hän ei voinut sille mitään, että Stellan sanat tuottivat hänelle suurta iloa.

— Kas, tuossa he jo näkyvät tulevan ja Harald tuijottaa vain maahan.
Eiköhän se lienekin Irene neiti, joka on hänen mukanaan?

— Hän se on. Astutaan vähän reippaammin, niin sitä pikemmin saat nähdä
Irene neidin.

Herrat esittelivät kumpikin naisensa, mainiten heidät vain heidän ristimänimiltään.

Ulkonäöltään nämä tytöt olivat hyvin erilaiset. Stellalla oli tumma, vähän kihara tukka ja ruskeat silmät. Irenen silmät olivat tummansiniset, ja hänen pitkät, paksut hiuksensa olivat aivan sileät otsan kohdalta ja palmikoidut, kun sitä vastoi Stellan lyhyeksi leikattu tukka vapaasti liehui tuulessa. Stellan kasvojenpiirteet olivat säännölliset ja plastilliset ja hänen hienomuotoinen nenänsä muodosti yhdessä otsan kanssa melkein suoran viivan, koko kasvot kun muutenkin olivat aivan kreikkalaismalliset. Irenen otsa oli Stellan otsaa sekä korkeampi että kaarevampi, mutta muuten hänen kasvonsa olivat tuota epäsäännöllistä lajia, joka todistaa, että sulot joskus voivat olla muodosta aivan riippumattomat.

Heidän kasvojensa ja silmiensä ilmeet erosivat myös suuresti toisistaan. Stellan totisenakin ollessa ilmestyi kuitenkin hänen ruskeihin silmiinsä jotakin iloista, ujostelematonta ja miltei veitikkamaista, kun sitä vastoin Irenen hymyillessäkin huomasi hänessä jotakin hiljaista surumielisyyttä. Ensinnämainitussa surumielisyys pysyttelihe vain pinnalla ja sen takana piili luonnonlapsen vilkas hilpeys. Irenen huulet saattoivat hymyillä, mutta hänen tummansinisissä silmissään ilmeni haaveksivan naisen surumielisyyttä.

Niin riippumaton on ihmisluonne, että se kaikista kohtalon vaiheista huolimatta pysyy samana. Niinpä Stellakin, vaikka oli viettänyt luonnonlapsen seikkailurikasta elämää, kuitenkin oli osannut estää kaihomielisyyden pääsemästä, niinkuin Ireneen nähden oli tapahtunut, luonteensa vallitsevaksi puoleksi.

Molemmat tytöt eivät tervehtiessään suinkaan noudattaneet vapaaherra v. Kniggen "Seuratapoja", mutta silti emme tahdo halventaa sen nimisen kirjan arvoa, vaikka mainittu seuramies itsekin toisinaan olisi poikennut sen säännöistä.

Kumpikin tyttö näytti iloisesti hämmästyvän ja kumpaisenkin silmät näyttivät sanovan: vai tuollainenko sinä oletkin! Kumarruksesta ei ollut puhettakaan, mutta empien ja verkalleen he tarttuivat toistensa käteen.

Epämiellyttävälläkin maailmannaisella on aina jotakin sanottavaa. Jos Irene olisi ollut tällainen, niin hän ensin muutamalla sanalla olisi kääntynyt isännän puoleen, lausuen ilonsa siitä, että sai nähdä hänet näin terveenä siihen verraten, mitä hän heidän viimeksi tavatessaan toisensa oli ollut, ja ehkä piloillaan maininnut jotakin siitä, että hänen taloonsa oli kertynyt lisää väkeä y.m.

Irene tunsi sisäistä vetoa Stellan puoleen ja sama oli tämänkin laita edelliseen nähden. Mutta he eivät keksineet sanoja sitä ilmoittaaksensa ja ikäänkuin ujostelivat toisiansa.

Molemmat miehet nauttivat tuota katsellessaan kumpikin tavallaan, mutta pastori ehkä enemmän. Hän oli näet perin kiitollinen siitä, että Irene näytti huomaavan Stellan miellyttäväisyyden.

Irene, joka juuri kuin noiduttuna oli jäänyt paikalleen seisomaan, havahtui vihdoin hajamielisyydestään ja sanoi:

— Ymmärtääkseni pyydätte anteeksi sitä, joka on minulle hyvinkin mieluista. Mutta mitä me jäämme tänne seisomaan! Menkäämme pappilaan, jonka seinäin sisäpuolella luullakseni paremmin tutustumme kuin tässä maantiellä.

— Minäkin olen samaa mieltä kuin sinä, veli hyvä, sanoi Harald. — Seinät, joiden sisäpuolelle olemme suljetut, ikäänkuin pakottamalla pakottavat meidät tuttavuuteen, kun sitä vastoin luonnon suuruus ja äärettömyys vieroittaa mielemme kaikesta pienestä, yksityisestä ja tuttavallisesta.

Voitaisiin sanoa aivan päin vastoinkin. Ja todella luulenkin, että esimerkiksi kirjailijat yleensä väittävät luonnon enemmän kehottavan tuttavuuteen kuin helteiset suojat, joksi he niitä nimittävät. Mutta sellaiset asiat, joita vaaratta voidaan käsittää monelta eri kannalta, ovat jätettävät jokaisen ratkaistettaviksi oman mielensä mukaan, niin kuin kukin parhaaksi näkee.

— Ellet olisi maininnut tuota sanaa vaaratta niin olisin sanonut sinun olevan Ignatius Loyolan oppilaita, naurahti Harald.

He olivat päässeet pois maantieltä ja punaiseksi maalattu veräjä, joka oli sulkeutunut heidän taaksensa, lienee vaikuttanut, etteivät tytöt enää katselleet toisiansa niin arasti. Mutta käytyään istumaan mukavaan sohvaan Stellan huoneessa, jonne tämä puoleksi ilveillen oli osoittanut tien, Irene sanoi:

— Mutta en vain minä, vastasi Stella ujosti, ehkäpä samalla veitikkamaisesti.

Molemmat tytöt purskahtivat sydämelliseen nauruun, joka heti teki hyvän vaikutuksen. Viattomat ja kokemattomat lapset voivat hilpeällä naurulla useinkin saada aikaan enemmän kuin vanhemmat ihmiset pitkillä ja järkevillä keskusteluillaan.

Herrat olivat siirtyneet pastorin huoneeseen, joka oli porstuakamari erityisine sisäänkäytävineen, saadakseen siellä rauhassa tupakoida sekä myös antaaksensa tytöille aikaa tutustua toisiinsa.

Pastori kertoi Haraldille, mitä äsken oli Stellan kanssa puhellut. Mutta kun hän myös tuli maininneeksi, että toinen pappi tulisi tätä ripittämään ja hänelle ehtoollista antamaan, niin Harald rupesi tiedustelemaan syytä siihen.

Harald myönsi hänen siinä tapauksessa menettelevän oikein. Olipa hän kerran kuullut nuoren papin jotensakin kevytmielisesti kertovan antaneensa Herran ehtoollista nuorelle tytölle, jota hän rakasti. Pappi oli myös siinä tilaisuudessa tehnyt selkoa tunteistaan, jotka olivat olleet hyvinkin maallista laatua.

— Mitäpä syytä minulla olisi pitää sinulta salassa sellaista, jonka ehkä itsestäsikin aavistat? Minäkin olen rakastunut…

Tämä nimi nosti painon papin sydämeltä, jota hänen kuullessaan tuon ainoan sanan minäkin oli ruvennut kovasti ahdistamaan. Hän ei kuitenkaan rohjennut katsoa Haraldia silmiin, kun pelkäsi hänen huomaavan, kuinka kiitollinen hän oli.

— Ireneen, niinpä niin, puhui Harald ikäänkuin itsekseen — vaikka en vielä täydestä sydämestäni häntä rakasta, mutta…

— Mutta vaikka kuitenkin hänen äänensäkin saa sydämesi vavahtamaan, arveli pastori nauraen.

— Ja ehkäpä Stellan pelkät askeleetkin saavat sinun sydämesi kovemmin sykkimään, vastasi Harald puolestansa leikillisesti.

Yleensä Harald oli luonteeltaan iloisempi kuin pastori, mutta tämä oli sen sijaan syvempi ja haaveellisempi. Heidän välillänsä oli melkein samallainen erotus kuin Irenen ja Stellan välillä: Harald muistutti enemmän jälkimäistä ja pastori edellistä. Siksipä sopivatkin Harald ja Irene niinkuin myös Erkki ja Stella paremmin yhteen. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa.

— Ymmärräthän sen itsestäsikin, kuinka minulle on mieleen, että asiat ovat kääntyneet näin päin, sanoi pastori. Mutta tunnustapa, veikkoseni, eikö sinusta aluksi tuntunut, ikäänkuin olisit ollut mieltymäisilläsi Stellaan?

— Sitä en usko. Ensi hetkestä pidin häntä ikäänkuin sisarenani ja semmoinen hän vastedeskin on minulle oleva. — Ja vaistomaisesti aavistaen, että toinen kuulisi sen mielihyvin, hän jatkoi:

— Niin, jos olisin ollut sinun sijassasi, niin kentiesi silloin olisin rakastunut Stellaan.

— Mokomakin veitikka! Mutta tahdonpa suoraan tunnustaa sen sinulle. Tulin hyville mielin, kun sanoit rakastavasi Ireneä ja pitäväsi Stellasta kuten sisaresta, mutta salaa iloitsin myös siitä, että olisit voinut rakastuakin häneen… Enpä ole koskaan ennen rakastanut enkä sellaista ajatellutkaan. Mutta luuletko miehen voivan rakastua toiseenkin kuin siihen, joka näin äkisti on valloittanut hänen sydämensä?

— Luulen. Olenpa minäkin tätä ennen kerran rakastanut erästä tyttöä, joka nyt… makaa mustassa mullassa.

— Puhdas oli, vastasi Harald vakavasti, milt'ei kiivaasti — niin puhdas kuin rakkauteni koskaan voi olla. Mutta täydellisesti puhdas… Oi, Erkki, veljeni ja ystäväni, onpa mielikuvitukseni toisinaan saanut minut kauhistumaan. Olen silloin epäillyt sydämeni puhtautta.

Pastori ei tuohon virkkanut mitään ja kumpikin pisti piippuunsa. Sitten hän vaihtoi puheenaihetta:

— Kuinka maailmassa kaikki on kummallista! Ei kumpasellakaan meistä enää ole isää eikä äitiä elossa. Tuskin on sukulaisiakaan, ei ainakaan sellaisia, jotka suuresti meistä välittäisivät. Ja ystävistä taitaa olla melkein yhtä suuri puute. Mutta täällä, tämän matalan katon alle suljettuna, on kaikki, mitä maailmassa eniten rakastamme, mikä, vaikka kaikesta muusta olisikin puute, vaikuttaa sen, että tunnemme olevamme rikkaita. Tuskin voin käsittää, että tällä kädelläni saatan ulottua tuohon seinään ja sanoa: ainoastaan sinä erotat minut Stellasta.

Puhuessansa pastori kiihtyi kiihtymistään, mutta tämä ei vaikuttanut
Haraldiin, koska hänkin tunsi ihan samoin.

— Ei tämä kelpaa, sanoi Harald näennäisesti tyynenä. Mennäänpä vähän jaloittelemaan. Tarvitsemme raitista ilmaa ja sopiihan samalla vilkaista kurjia peltojasi.

Palatkaamme Irenen ja Stellan luo, jotka sillä aikaa olivat ennättäneet sen verran tutustua, että jo sinuttelivatkin toisiansa. Stella sanoi:

— Että Irene on kaunis nimi, yhtä kaunis kuin sinä itsekin olet. Jo nimestäkin tietää, millainen sinä olet.

Stella rupesi taputtelemaan ja hyväilemään Ireneä ja sai palkkioksi suudelman. Nyt he olivat jo aivan kuin vanhat tuttavat.

Irene punastui ja kun hän tunsi sen, niin hän punastui vielä enemmän. Olipa onni, ettei kukaan muu sitä nähnyt kuin Stella, joka ei siitä tehnyt mitään johtopäätöksiä. Kun Irene ei vastannut, niin hän jatkoi:

— Mitäkö hänestä pidän? No niin, hän on kylläkin mieleiseni, vastasi Irene. Hän oli joutunut pahaan pulaan, kun ei uskaltanut tunnustaa koko totuutta, vaikka kyllä mielellään olisi sen tehnyt.

— Olisiko sinusta mieluista, jos hän kiertäisi kätensä sinun kaulaasi, kuten minä nyt teen? kysyi Stella tuolla lapsellisella uteliaisuudella, joka ei häikäile tehdä välistä hiukan kiusaakin.

— Mutta sinähän likistät kaulaani liian kovasti, huomautti Irene, ajattelematta, että hänen sanansa sopi tulkita kahdella eri tavalla.

— Sinä siis tahtoisit, että se olisi ollut Harald, riemuitsi Stella pieniä käsiään taputtaen.

Irene oli pahoillaan, että Stella oli tullut tällaiseen johtopäätökseen, jonka syystä hän ei vielä itsekään ollut täysin selvillä. Ja hän alkoi itkeä.

— Suo anteeksi, pyysi hän, olen ollut paha. Hetken vain olemme olleet yhdessä ja kuitenkin olen ollut niin häijy, että olen saanut sinut itkemään.

— Et sinä ole ollut häijy. Itse minä olen paha ja ilkeä. Olisin niin mielelläni sinun sijassasi. Soisin olevani köyhä, turvaton tyttö, joka sinun tavallasi on löytänyt hyvän kodin, lämpöisen pesän, jossa lintu saa levätä.

Stella muisti värsyn, jonka hiljan oli taivaan linnuista lukenut.
Itkien hän sanoi:

— Sinulla on kaksi ihmistä, jotka pitävät sinusta, mutta kukapa pitää minusta?

— En luule, koska tiedän sen. Siitä minä sen tiedän, että hän ei voi olla sinua rakastamatta. Se on minusta aivan selvää.

— Tämä on varmaan sinun kaappisi, kysyi Irene, väkisinkin tahtoen katkaista keskustelun, joka kuitenkin oli hänelle niin mieluinen.

— Minun se on, vastasi Stella ja sen muistaessaan hän niin suuresti riemastui, ettei muistanut edes kiusoitella Ireneä siitä, että tämä oli kääntänyt puheen muihin asioihin. Hän meni kaapin luo, avasi erään laatikon ja veti sieltä muutamia hameita esille.

— Sanopa, Irene, mikä näistä on somin. Näetkö tämän sinisen, se on paras, koska se on eniten maksanut. Minulle olisi annettu silkkihamekin, mutta minäpä en enää välitä silkkipuvuista. Olen kyllästynyt silkkiin ja koristuksiin, ne kun muistuttavat entisiä aikoja. Sanohan nyt, Irene, mikä on somin, tämä sininen vaiko tuo harmaa tiibettinen, vaiko ehkä tuo villamusliininen? Minulla ei ole muuta kuin yksi karttuunihame, mutta sen sijaan viisi puuvillahametta. Lasken näet mukaan senkin, joka on ylläni.

— Sinä olet samanlainen kuin Erkki, sillä niin hänkin sanoo. Ja jos puen ylleni toisen, niin hän sanoo samoin.

Irene ymmärsi asian paremmin, mutta ei puhunut mitään. Ei hänkään viitsinyt selittää sitä Stellalle.

Hänen kerran kiittäessään pastoria uusista vaatteistaan, tämä ei voinut olla myöntämättä, että hänen tulisikin kiittää Haraldia. Lukija muistanee, että pastori ja Harald, keskustellessaan Stellan puvuista, olivat puhuneet suomea, jotta Stella ei ymmärtäisi. Mutta nyt hän kuitenkin oli saanut tietää, kuka ne oli antanut.

— Sanoit, että olisi annettu, siis ei pastori yksin ole näitä antanut, vaan myös…

— Kas, kuinka olet utelias! Erkki kertoi, että Harald oli antanut jok'ainoan. Kai hän itsekin olisi ne antanut, mutta ehkä Haraldilla silloin sattui olemaan… enemmän rahoja. Ja Stellan täytyi nauraa, kun näin käytännöllinen ajatus oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Taikka kenties pastori tahtoi suoda hänellekin antamisen ilon. Sillä mielellään hän kumminkin antoi.

Irenestä oli mieluista, että Harald oli kaikki antanut, ja tarkasti hän rupesi hameita tutkimaan, sanoen:

— Mutta näetkö tämän valkoisen, sanoi Stella äkisti. Se ei ole ollut vielä ylläni; säästän sen, kunnes menen ensi kerran ripille.

Ja nyt hänen veitikkamaisuutensa ja lapsellinen hilpeytensä väistyi vakavuuden ja ilon tieltä, joissa tosin lapsen mieli myös ilmeni, ehkäpä puhtaammassa ja hartaammassa muodossa. Hän kertoi pastorin arvelleen hänellä jo olevan tarpeelliset tiedot, voidakseen mahdollisesti nauttia Herran pyhää ehtoollista. Siitä hän ei mitään maininnut, ettei pastori itse tulisi häntä ripittämään, mutta tuohon pyhään toimitukseen verraten se olikin vain sivuasia. Stellan mieleen muistuivat pastorin sanat: Jumalan puhuessa kaikki muu raukeaa mitättömäksi.

— Oi, kuinka selvästi minä muistan sen päivän, sanoi Irene ja hänen tummansiniset silmänsä säteilivät ilosta, ikäänkuin se olisi ollut eilen tahi tänään. Se oli ihanin päivä elämässäni, sillä Vapahtaja asui silloin sydämessäni.

Innostuksella Stella häntä kuunteli. Sitä, minkä Irene kertoi kokeneena, ei hän vielä ollut kokenut, mutta hänkin toivoi saavansa pian maistaa samaa autuutta. Tämä toivo ilahutti hänen sydäntänsä, jota mikään maallinen rakkaus ei vielä ollut saastuttanut, hän kun oli rakastanut vain Jumalaa.

Kotvan he vielä keskustelivat hengellisistä asioista, kunnes sanat eivät enää riittäneet ilmaisemaan heidän tunteitansa ja heidän täytyi palata jokapäiväisiin oloihin.

Pastorin ja Haraldin astuessa sisään, he heti huomasivat, että tytöt jo olivat kuin vanhoja tuttuja, mikä tietysti miellytti heitä.

— Näetkö, etten enään ollenkaan pelkää Ireneä, sanoi Stella. Enkä enää sano häntä neidiksikään.

Näin sanoen hän pienillä, valkoisilla käsillään taputteli Irenen hienoja, punaisia poskia, tekipä sen melkein läimäyttämällä, mutta soma tuota oli katsella.

Jos Irene olisi ollut parikymmentä vuotta vanhempi, niin häntä olisi voinut luulla hyväksi äidiksi, jota hänen hemmoteltu tyttärensä nuhteita saatuaan koettaa lepyttää. Mutta nyt hän Haraldista näytti nuorelta naiselta, jota hänen viaton ja kokematon nuorempi sisarensa koettaa jonkun erehdyksen johdosta lohduttaa ja viihdyttää.

Sekä pastori että Harald olivat niin kiintyneet tuota katselemaan, ettei kumpikaan tullut puhuneeksi mitään. Stella itse, joka oli kuvaelman päähenkilö, katkaisi myös äänettömyyden. Istuen hiljaa ja levollisena Irenen vieressä, hän ikäänkuin itsekseen puhuen virkkoi:

— Ihmeellistä, että ensimäinen samanikäinen tyttö, jonka kanssa olen tullut tekemisiin, on sellainen, että kohta saatoin häneen tutustua ja pitää hänestä.

— On vieläkin merkillisempää, jos tämä ensimmäinen myös tulee olemaan ainoa, josta voit pitää, sanoi Harald.

— En ymmärrä, mitä tarkoitat, mutta ehkä Irene sen ymmärtää. Mutta,
Irene, miksi et puhu mitään?

— Olemme tässä herrojen poissa ollessa tarkastaneet Stellan hameita, sanoi Irene, joka ujoudessaan ei oikein tietänyt, mitä olisi sanonut.

Harald rupesi puhumaan ilmasta, mikä aihe ei tänään tuntunut niinkään joutavalta, koska helteinen kuumuus ja mustat pilvet eivät ennustaneet hyvää.

Stella pyysi Ireneä katsomaan hänen lemmikkejänsä. Ensiksi menivät he kanakoppiin, sillä sellainenkin oli kappalaistalossa. Siellä hän näytti, mistä kukosta ja mistä kanoista hän eniten piti, ja sitten siirryttiin navetan puolelle, jossa ihmeteltiin kaunista vasikkaa, jolla oli valkoinen tähti otsassa. Stella nosti sen etujaloista pystyyn ja pisti kätensä sen suuhun. Lapsista näet on aina hauskaa antaa vasikkain imeä kättänsä. Mutta Stella meni niinkin pitkälle, että suuteli vasikkaa, jolle tämä näytti olevan niin mieluista, että se alkoi juosta ja hypellä tuolla hauskalla tavalla, joka on vasikoille ominainen.

Surumielin Irene tuota katseli. Alituinen kaihomielisyys oli estänyt häntä ottamasta osaa lapsuusajan viattomiin iloihin.

— Tänään olen Irene-neidin opas, sanoi Harald tyttöjen palattua, ja vaikka täällä olisi hauska viipyä vieläkin, niin meidän kuitenkin täytyy lähteä, koska rajuilma varmoista merkeistä päättäen pian on tulossa.

Pastori, joka myös ennusti myrskyn puhkeavan, oli käskenyt valjastaa hevosen viheriäisiksi maalattujen yhdenistuttavien kääsien eteen, koska ei katsonut sopivaksi vaatia vieraitaan jäämään yöksi.

Pian oli sanottu hyvästi ja kiesit läksivät liikkeelle. Poika, jonka piti tuoda hevonen takaisin, ei mahtunut kapealle taka-istuimelle, vaan kulki jalan, milloin juosten, milloin kävellen jälessä. Sillä vaikka pilvet nousivat yhä korkeammalle, ajoi Harald vain hiljaista hölkkää.

Nuoren, miellyttävän naisen kyytimiehenä olemisessa on aina jotakin viehättävää, vaikka ei olisikaan häneen rakastunut, saatikka sitten, jos jo tuntee itsessään selviä lemmenoireita.

Paljoa ei matkalla puhuttu, mutta Harald oli mielissään siitä, että Irene aina vastatessaan puoleksi käänsi kasvonsa häneen päin, heittäen harson syrjään, jotta hän hyvin voi katsoa häntä silmiin. Eikä hän siksi ollut niin iloinen, että Irene täten tahtoi osoittaa hänelle kohteliaisuutta, vaan siksi, että hän sai katsella hänen ihania kasvojaan.

Ukkonen jylisi jo jotensakin lähellä, mistä Harald sai syytä kysyä, peloittiko häntä.

Ensiksikään hän ei pitänyt naisista, jotka pelkäsivät ukkosta, ja toiseksi hänen itserakkautensa selitti tämän vastauksen hänen toiveilleen mitä suotuisimmalla tavalla.

Kiesien pysähtyessä portaitten eteen, alkoi sataa ryöpyttää ja puhkesi myrsky, joka yksinkertaisessa mahtavuudessaan yleensä vaikuttaa katsojaan valtavammin kuin monimutkaisimmatkin murhenäytelmät.

— Hauskemmin kuin se, joka ei ole ollut sellaisissa mukana, osaa aavistaakaan. Toivonpa Irene neidin olleen siihen tyytyväisen.

Isänsä kanssa kahden Irene tuskin olisi uskaltanut tunnustaa tällaista asiaa, mutta Haraldin läsnäolon rohkaisemana hän vastasi:

Se ei johtunut harhaan suuntautuneesta isänrakkaudesta, ettei vapaaherra yleensä antanut tyttärensä seurustella kaikellaisten ihmisten kanssa, vaan pelkästä ylpeydestä, kun hän oli Irenen isä.

— Vai sinä, ärjäsi hän vihoissaan, mutta samassa salama leimahti ja kuului niin kauhea ukkosenjyrähdys, että vapaaherra sortui lattialle.

— Näin salaman iskevän vasempaan siipirakennukseen, mutta kuitenkin sitä sytyttämättä.

— Entä sitten, vastasi vapaaherra vaivoin tointuen, mitä se meihin kuuluu? No niin, Irene. Minä en ole mikään sellainen pedantti, että tahtoisin säätää lakeja nuoren tytön välittömille ja arvaamattomille päähänpistoille. Saat siis mielesi mukaan häntä sinutella. Ymmärrän kyllä, että täällä maaseudulla ajankuluksi tarvitset samanikäistä leikkikumppania ja, niinkuin jo sanoin; en kiellä sinua häntä sinuttelemasta.

— Kiitoksia, isä, vastasi Irene, jota tällainen aulius hämmästytti, varsinkin kun hän äsken oli pelännyt kiivasta kohtausta.

Haraldiakin tällainen odottamaton muutos kummastutti. Hän luuli sen ukkosenjyrähdyksen vaikuttaman säikähdyksen vaikutukseksi, että vapaaherra näin oli muuttanut mieltänsä. Hän ei kuitenkaan pitänyt siitä, että tämä näin viekkaasti osasi puolustaa asiaa, josta äsken oli niin silmittömästi suuttunut. Mutta hän näkyi olevan sellaisia ihmisiä, jotka kameleontin tapaan muuttavat väriänsä ja osaavat viisasteluilla salata aikeitansa.

Illallinen syötiin erityisettä ruokahalutta ja perästäpäin vapaaherra ehdotti, että Harald vähän laulaisi, rauhoittaaksensa niitä, jotka pelkäsivät ukkosen voimaa.

— Vai niin. No, jokaisellahan on omat mielipiteensä. Entä sinä, Irene, tahdotko sinä laulaa?

— Hänelle joka ei voi annetaan kernaammin anteeksi kuin sille joka ei tahdo. Siis meidän on tyytyminen ukkosen tarjoamaan musiikkiin.

Jos joku toinen olisi tämän lausunut, olisi se ehkä Haraldia miellyttänyt, mutta vapaaherran suussa se kuulosti herjaukselta.

Irene istui vähän loitompana, pikku Ulla sylissään. Harald otti tilaisuudesta vaarin ja kuiskasi hänelle:

Sitten hän toivotti hyvää yötä ja alkoi vitkalleen nousta ylös portaita, mennäkseen ullakkokamariinsa. Viimeisellä askelmalla pysähytti hänet v. Nit.

— Olisiko maisteri hyvä ja tulisi minun huoneeseeni? Minun olisi silloin parempi olla, koska suoraan sanoen pelkään ukkosta. Salamat leimahtavat eteläpuolella, joten olisi sopivampi istua minun huoneessani.

Harald ei ollut ennen käynyt herra v. Nitin huoneessa, koska ei kutsumatta ollut tahtonut sinne mennä ja kernaasti hän nyt suostui häntä seuraamaan.

Vanhan juopon huone näytti hyvin siivottomalta, siellä kun ei ollut minkäänlaista järjestystä. Vaatekappaleita ajelehti hujanhajan, yksi siellä toinen täällä, vieläpä sängyn alla; peili oli tuolilla, eikä vuodetta ollut pitkään aikaan korjattu. Kirjakaapin ovien päällä riippui vanhoja, hiestä kellastuneita sukkia ja lattialla makasi vesipullon vieressä katkonaisia, Voltairen ja Lafontainen romaanien osia, mikä kaikki näytti hyvin vastenmieliseltä. Sen ohella tuntui huoneessa tympäisevä väkijuomien haju, jota ei edes tupakan savu ollut haihduttamassa, koska herra v. Nit käytti tupakkaa ainoastaan nuuskan muodossa, pitäen myös joskus pikanellia suussaan.

— Suokaa anteeksi tämä siivottomuus, herra maisteri, mutta minun ikäiseni vanhapoika ei kaipaa sen parempaa. Tämän madeirapullon ääressä voimme unohtaa, että huone ei ole kovinkaan hyvässä järjestyksessä.

Siitä huolimatta, taikka ehkä juuri siitä syystä, että oli tullut huomanneeksi hänen salaperäisen suhteensa vapaaherraan, Harald, tavattuaan von Nitin ullakolla kummittelemassa ja kuultuaan, mitä hän unissakäydessään puhui, oli ruvennut pikemmin häntä surkuttelemaan kuin pelkäämään ja inhoamaan. Ja näin ollen hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että ryhtyi pitämään hänelle seuraa.

Väkijuomien nauttimisesta on se hyvä tai paha seuraus, että yleisistä ja arvottomista asioista siirrytään keskustelemaan yksityisistä ja mieskohtaisemmista. Harald, joka ei ollut ehdottomasti raitis, vaikka ei mikään juopottelijakaan, kesti väkijuomia paremmin kuin v. Nit, osoittamatta kuitenkaan vähemmän avomielisyyttä kuin tämä.

Huomaamatta kääntyi puhe onneen ja onnettomuuteen, kuinka edellinen ilman ihmisen omaa ansiota hymyilee toisille, kun taas toiset jäävät siitä aivan osattomiksi, vieläpä joutuvat syyttömästi onnettomuuteenkin. Onnelliset ovat kadehdittavia, onnettomat surkuteltavia.

— Mutta jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, mitä hänestä on ajateltava ja kuinka hänen suhteensa on meneteltävä? kysyi v. Nit.

Harald ei ollut koskaan pitänyt n.s. opettavaisista kertomuksista lapsille, koska niissä siveysoppi yleensä on hyvin arveluttavaa laatua. Äskettäin oli hän kieltänyt nuorempaa oppilastansa, pikku Solmua, lukemasta erästä kirjaa, koska sitä silmäillessänsä jo alussa oli tavannut kertomuksen, jonka sisältö oli lyhyesti sanoen seuraava. Eräs isä oli kieltänyt lapsiaan menemästä pimeässä lyhdyttä ulos. Yksi pojista ei kuitenkaan totellut: hän lankesi ja vahingoitti toisen silmänsä, niin että tuli silmäpuoleksi. Mutta ei siinä kyllin. Sitäpaitsi hän "kilteiltä" sisaruksiltaan alinomaa sai nuhteita: „Jos olisit isää totellut, niin sinun ei olisi käynyt, niinkuin nyt kävi. Tottelemattomuus vanhempia kohtaan on tosin suuri vika, mutta yllämainitun kirjan tekijällä ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, että on paha suurentaa onnettoman kuormaa, moittimalla häntä siitä, jota hän ei enää voi auttaa, ja että nuo kiitit lapset siis olivat todellisia hylkiöitä.

Tämä kertomus johtui samassa Haraldin mieleen ja hän vastasi ystävällisesti:

— Jos ihminen itse on ollut syypää onnettomuuteensa, vaikka siihen olisikin ollut syynä jotakin vielä pahempaa kuin ajattelemattomuus ja äkkipikaisuus, niin meidän kuitenkin täytyy surkutella sellaista ihmistä… juuri hänen onnettomuutensa takia.

— Mutta entä jos tämä onnettomuus juuri onkin törkeitten rikoksien synnyttämä omantunnon tuska?

— Sitä onnettomampi on hän, jonka täytyy sitä kärsiä ja sitä suurempi oikeus hänellä on vaatia lähimmäiseltään sääliä ja myötätuntoisuutta. Hänen onnettomuutensa syy olkoon meille sivuasia ja itse onnettomuus pääasia. Eikö siinä kyllin, että hän on onneton, pitäisikö meidän vielä tutkia sen syytä?

Nämä suorat sanat, jotka lausuttiin jalon sielun hyvyydellä ja lempeydellä, tekivät herra v. Nitiin omituisen vaikutuksen. Hän nojasi päänsä käsiinsä ja vaipui äänettömyyteen, mikä tuntui sitä merkillisemmältä, kun hän jo oli juonut puolet madeirapullosta.

VIII.

IRENE STELLAN SIJALLA.

Kului muutamia viikkoja ilman muuta huomattavaa, kuin että Harald ja Irene päivä päivältä katsoivat toisiansa lempeämmin silmiin ja että Harald oli muuttunut entistään vielä harvapuheisemmaksi. He tapasivat toisensa vain soittotunneilla taikka käydessään tervehtimässä ystäviään pappilassa. Tosin v. Assar taudinkohtauksen takia oleskeli kaupungissa, saadakseen siellä lääkärinhoitoa, mutta siitä huolimatta menetteli Harald samoin kuin sitä ennenkin, tahtomatta liian usein jäädä kahdenkesken Irenen kanssa, joko hän sitten pelkäsi vapaaherran rupeavan epäilemään tyttärensä ja hänen välillään jotakin läheisempää suhdetta, jota Harald itsekään ei rohjennut toivoa ja jonka mahdollisuus täytti hänen sielunsa synkillä taistelun ja onnettomuuden aavistuksilla — taikka lieneekö hän käyttäytynyt täten, suojellaksensa sekä Ireneä että itseänsä joutumasta kovan kohtalon kolhittavaksi.

Oli tullut se päivä, jolloin Stella saisi notkistaa polvensa armon alttarin juurella.

Rukouksissaan hän myös lapsellisesti oli anonut, että tämä päivä tulisi olemaan kirkas ja kaunis. Pitäen kanssapuhetta Jumalan kanssa, hän oli anonut: ellei tällainen rukous kelpaa sinulle, Jumalani, niin ilmoita se tunnossani. Mutta hänen omatuntonsa ei vaivannut häntä ja rauhassa hän lopetti viattoman rukouksensa.

Emme tahdo ryhtyä erittelemään Stellan tunteita, sillä niistä on yleensäkin vaikea kertoa, saatikka sitten nyt. Kuitenkin Harald ja Irene kyllä huomasivat, mitä hänen sielussaan liikkui.

Yksin, kuten oli tullutkin, palasi Stella kotiin. Kirkkoväki, joka enimmäkseen oli herrasväkeä omasta ja naapuripitäjistä sekä sellaista talonpoikaiskansaa, joka oli ymmärtävinään ruotsia, jäi katselemaan tuota ihanaa rippilasta sekä antoi hänelle tietä. Ompelijarouva, joka myös oli saapuvilla, ihmetteli jälleen itsekseen: "merkillistä, kuinka hän on jonkun näköinen, jonka olen nähnyt ennen". Mutta ketä Stella muistutti, se jäi kun jäikin rouvalta selittämättä.

Astuessaan omaa tietänsä, ikäänkuin olisi kuulunut toiseen maailmaan, ei Stella huomannut, mitä huomiota hän herätti kirkossaolijoissa. Hän ei ollenkaan ollut itkenyt. Hänen kasvoistaan loisti taivaallinen ilo, kehottaen enemmän hartauteen kuin itkeväin kyyneleet.

Yksin, niinkuin oli tullutkin, ajoi myös Irene kotiansa. Harald lähti molempain pappien seurassa kappalaistalolle ja palasi kotiin vasta myöhään illalla.

Vapaaherra oli saanut kuulla, että pastori Ortmanin kasvattitytär oli kaunis. Tämä sekä vaihteleva seikkailuelämä, jota tyttö tätä ennen oli viettänyt ja josta vapaaherra myös oli kuullut huhuttavan, herättivät hänessä halun saada nähdä hänet. Eräänä päivänä hän siis sanoi Haraldille:

— Maisteri on niin usein käynyt pastori Ortmanilla, mutta hän ei kertaakaan täällä. Vaikka hänellä olisikin jotakin minua vastaan, niin teidän tähtenne hänen kuitenkin pitäisi rohkaista mielensä, tehdäkseen meille sen kunnian, että tulisi vierailemaan.

Vapaaherra arvasi aivan oikein, ettei pastori oikein voinut häntä sietää, eikä siitä syystä tullut. Hän siis naurahti ivallisesti ja pureskeli alahuultaan. Mutta kun Harald ei heti vastannut, niin hän jatkoi:

— Eikö hän voisi pariksi tunniksi irrottautua herttaisesta holhotistaan, jonka sopisi jättää vanhan emännöitsijän turviin?

— Miksi ei sitä voisi tehdä, vastasi Harald, joka ei viitsinyt panna vastaan.

Vapaaherra, joka tällä kertaa olisi suonut, että häntä olisi vastustettu, alkoi uudelleen.

— Mutta jos pastorin mielestä tuon vanhan sivistymättömän naisen seura yhtenä iltapäivänä voisi jollakin tavoin olla nuorelle naiselle vahingoksi…

— Täydellä syyllä pastori ehkä tahtoo käyttää joka tunnin ja minuutin holhottinsa sivistyttämiseen ja eikö hänen siis sopisi… eikö kävisikin laatuun, että hän toisi hänet mukanansa tänne? Vai eikö hän uskalla.

Kun Harald vain katsoi vapaaherraa suoraan silmiin, eikä heti vastannut, niin tämä jatkoi:

— Tai ehkä pastorin mielestä liian lyhyt aika on kulunut siitä, kun tyttö kävi ensi kerran ripillä. Mutta…

— En usko, että sekään on syynä, keskeytti Harald uudelleen, eihän silti sovi muuttua erakoksi — hän melkein kevytmielisesti lisäsi, ikäänkuin aavistaen, mitä vapaaherralla oli mielessä sanoa ja antaen hänelle sanat suuhun.

— Tai ehkä ei tyttö hänen mielestään vielä ole tarpeeksi perehtynyt seuraelämän tapoihin. Mutta tällaiset luonnonlapset esiintyvät usein paremmin kuin me tavalliset ihmiset, jotka teemme kaikkea matkimalla isää ja äitiä sekä muita esikuvia, ja jos he joskus vähän eroavatkin muista, niin se vain tekee heidät miellyttävämmiksi ja kiihottavammiksi. Mutta tästä päättäen maisteri ehkä luulee tuon tytön tulon olevan minulle suuremman arvoisen kuin itse pastorin tulon?

Vapaaherran lopettaessa juuri tähän ja kun hän oli lausunut tuon minulle-sanan perin pontevasti, niin Harald erehtyi hänen suhteensa niin suuresti, että luuli vapaaherran muka asettuneen hänen asemaansa, niinkuin hän äsken vapaaherran ja vastasi senvuoksi:

— Minun on myönnettävä, että pidän pastori Ortmanin kasvattitytärtä suuressa arvossa.

— Saan kiittää tuosta tunnustuksestanne, joka pelasti minut uskomasta, että kentiesi epäilette minua. Mutta olin vähällä jättää erään asian koskettamatta — jatkoi hän muuttaen leikillisen puhetapansa totisemmaksi. — Tyttärenikin näkyy niin mieltyneen tuohon leikkitoveriin, että tämä hänenkin vuoksensa on tervetullut. Pyydän maisteria hyväntahtoisesti viemään minulta pastori Ortmanille terveiset, että hän olisi hyvä ja tulisi käymään täällä sekä että hän kaikin mokomin toisi holhottinsa mukanaan.

Nämä viimeiset sanat vapaaherra lausui hyvin veitikkamaisesti, ikäänkuin saattaaksensa Haraldin hämilleen, koska tämä muka puoliksi oli antanut siihen aihetta. Tämä vapaaherran epäluulo oli Haraldista hyvin mieluinen, ja siis tämä keskustelu, jonka kestäessä kumpikin viekastelemalla koetti toistansa eksyttää, päättyi molemminpuoliseen tyytyväisyyteen. Harald ajatteli Irenen huvittamista, vapaaherra vain omaa itseänsä. Tosin Haraldissakin liikkui joitakin itsekkäämpiä tunteita, mutta koska nämä olivat vähemmän selviä ja jotensakin epämääräisiä, niin ainakin tällä kerralla jätämme ne sikseen.

Harald toimitti vapaaherran asian sillä seurauksella, että pastorin epäröinti Stellan suhteen haihtui ja hän päätti tämän kanssa käydä Ristilässä. Mitä Stellaan tulee, niin hän vähän kammoksui tuota harmaata linnaa, vaikka tunsi sinne salaista vetovoimaakin.

Matkalla he tavallisuuden mukaan vilkkaasti ja innokkaasti keskustelivat toinen avomielisesti kysellen, toinen lempeästi vastaten. Välistä pastorikin vuorostaan teki jonkun kysymyksen ja Stella vastasi.

Mutta sikäli kuin he lähestyivät Ristilää, menetti Stella kyselyhalunsa eikä pastorinkaan tehnyt mieli puhua. Heidän tultuaan puistoon, Stella kuitenkin, oltuaan kauvan ääneti, ryhtyi jälleen puhumaan:

— Niinkuin ehkä huomasitte, tuntui mieleni niin oudolta, nähdessäni tuon kivirakennuksen yhä lähenevän. Mutta nyt, kun se on aivan edessäni ja me jo olemme puistossa, niin se yht'äkkiä alkaa tuntua minusta aivan tutulta. Uskallanpa sanoa, etten enään pelkää ollenkaan.

— Samoin on vaarankin laita. Kun se vielä on kaukana, emmekä tiedä mitä laatua se on, niin pelkäämme enemmän kuin silloin, kun se on meitä lähellä ja me olemme saaneet siitä selvän käsityksen.

— Ymmärrän kyllä, että puhutte vertauksin. Taikka… ettehän toki tarkoita että täällä olisi joku vaara tarjona?

Pelokkaasti Stella katsahti ystäväänsä, joka tämän katseen lumoamana unohti vastata. Eikä se ollutkaan tarpeen, sillä tuolla jo Irene tuli heitä vastaan, ollen ikäänkuin rauhoittavana vastauksena Stellan arasti kysyvään katseeseen. Unohtaen pelkonsa rientää Stella hänen luoksensa, tarttuu hänen käsiinsä ja syleilee häntä. Irene suutelee hänen kaulaansa ja silloin pälkähtää heidän päähänsä suikata suutakin.

Oli keskiviikkopäivä, jolloin Irenellä oli ollut soittotuntinsa, mihin hän oli niin suuresti innostunut, ja siis oli hänellä nyt kaunis päivänsä. Jos pastori olisi ollut puolueeton katselija, niin hän olisi ollut kahdenvaiheilla, kumpaisenko julistaisi kauniimmaksi.

— Tiedätkö, Irene, että tämä kolkko puisto vaikutti minuun lopen ahdistavasti, mutta heti kun näin sinut, haihtui kaikki tuollainen. Kuinka hauskaa olikaan, että tulit meitä vastaan. Mitenkä satuit tulemaan juuri nyt?

— Minähän odotin teitä, kun puolenpäivän aikaan kuulin sen Har… maisteri Thalbergilta, ja tulin tänne lehtimajaan odottamaan.

— Varmaankin tämä on oma lehtimajasi ja kai sinä useinkin istut täällä.
Erkki, eiköhän mennä sinne hetkeksi lepäämään?

Sopivampaa olisi ollut mennä ensin vapaaherraa tervehtämään, mutta pastori ei hennonut evätä Stellalta näin viatonta pyyntöä. Irenen puolelta olisi myös ollut kohteliaampaa pyytää vieraitaan astumaan sisään, mutta hän jäi niin mielellään ystäväinsä kanssa ulos lehtimajaan. Hän tunsi jonkinmoista vaistontapaista pelkoa esitellä isänsä ja Stella toisilleen. Tai lieneeköhän hän odottanut, että Haraldkin tulisi puistoon vastaanottamaan odotettuja vieraita. Jos niin kävisi, niin sopisihan heidän neljän ensin viettää muutamia hauskoja hetkiä lehtimajassa, ennenkuin siirtyisivät synkkään ja juhlalliseen salonkiin.

Mutta Haraldia ei näkynyt, ei kuulunut ja pastorin täytyi muistuttaa, että oli jo istuttu täällä kolme neljännestuntia ja että jo oli aika mennä talon isäntääkin tervehtimään.

— Oi, kuinka minun tekee pahaa, sanoi hän — jäädään tähän hetkiseksi.
Näettekö, kuinka vapisen?

Hellästi ja ihmetellen pastori ja Irene katselivat häntä. Pian hän kuitenkin toipui ja sanoi hymyillen:

Sitten hän keveästi juosta sipsutti jälelläolevat portaat ja nyt tultiin salonkiin. Vapaaherra ei ollut siellä, mutta askeleita kuullesssan hän omista huoneistaan pian saapui sinne.

Pastorin tervehdykseen hän vastasi hyvin kohteliaasti, mutta kun ensinmainittu tarttui Stellan käteen esittääksensä hänet, niin olisipa kelvannut katsella vapaaherraa! Hän kalpeni ja häntä alkoi miltei puistattaa. Ellei pastori olisi ollut niin ällistyksissään, niin vapaaherra olisi hänestä muistuttanut kiinnisaatua rosvoa. Stella oli ulkona, ennenkuin näki vapaaherran, kalvennut ja vapissut, mutta oli jo aivan tyyni. Nyt oli vapaaherran vuoro kalveta ja vapista.

— Suokaa anteeksi, hyvä herrasväki, sanoi vapaaherra irrottauduttuaan lumouksesta, joka muutamaksi sekunniksi oli hänet vallannut — pastorin holhokki, Stella neiti… sehän on hänen nimensä… muistuttaa ulkonäöltään niin ihmeellisesti erästä nuoruudenystävää, joka oli minulle hyvin rakas, oi, ehkäpä liiankin rakas… Minussa on yleensä se heikkous, mikä luultavasti riippuu ylen vilkkaasta mielikuvituksesta, että usein olen huomaavinani yhdennäköisyyttä rakkaitten vainajien ja sellaisten henkilöiden välillä, jotka näen ensi kerran. Maisteri Thalberg, joka, paha kyllä, ei satu olemaan saapuvilla sitä todistamassa, muistaa kyllä, kuinka hänet ensi kerran nähdessäni ällistyin. Niin kovin kuin nyt en kuitenkaan silloin hämmästynyt.

Irenekin muisti kyllä, kuinka Haraldinkin ulkomuoto silloin oli hämmästyttänyt sekä hänen isäänsä että herra v. Nitiä, joskaan se ei ollut koskenut edelliseen niin omituisesti kuin tällä kertaa, se täytyi Irenen myöntää. Tuota heikkoutta, jonka vapaaherra puolustuksekseen mainitsi, ei Irene kuitenkaan sitä ennen koskaan ollut huomannut, vaikka vapaaherra oli kertonut siitä niinkuin se olisi ollut jotakin hyvin tavallista, ja sitä Irene ei voinut käsittää.

Taitavammin ja kevyemmin kuin edellisestä päättäen olisi sopinut odottaa, käänsi vapaaherra nyt puheen muihin asioihin. Hän ja pastori kiintyivät pian keskustelemaan maanviljelyksestä, hallan panemasta viljasta ynnä muusta semmoisesta, mutta heti kun Harald ilmestyi saliin, ei kauvan viipynyt, ennenkuin vapaaherra poistui seurasta.

Ensin hän astuskeli edestakaisin kukkatarhassa, joka oli aivan salin ikkunain alla, josta hyvin saattoi nähdä, kuinka hän milloin katkaisi jonkun tuoksuvan kukkasen, milloin suvaitsi nyhtäistä irti jonkun rikkaruohon, tirkistäen sillä välin puutarhan pystö-aitaa tutkiaksensa, olisiko muutamain säleitten välinen aukko ehkä niin suuri, että porsaat pääsisivät tunkeutumaan siitä sisään. Mutta kun hän huomasi, että nämä, kyllästyneinä turhiin ponnistuksiinsa, röhkien vetivät päänsä pois, hän näytti rauhoittuvan ja läksi pois kukkatarhasta.

Mutta sitten hän hiljaa nousi herra v. Nitin ullakkokamariin. Tämä oli vastikään ryhtynyt juomaan totiansa. Vapaaherran silmät iskivät tulta ja hän sanoa tokaisi:

— Eipä juuri usein haluta käydä siivottomassa, haisevassa huoneessasi ja vanhastaan kai tiedät, etteivät asiat silloin ole hyvällä tolalla.

— Pistäydypä alhaalla vilkaisemassa pastori Ortmanin kasvattitytärtä. Mutta sen sanon sinulle: älä joudu hämillesi, tai ainakaan et saa sitä näyttää, vaikka hän liiaksi olisikin maanalaisen tuttavamme näköinen… Älä minua noin katsoa töllistele, eihän se mitään hyödytä. Ota aika kulaus ja lähde alas.

Herra v. Nit näytti vähän säikähtäneeltä eikä häntä näyttänyt haluttavan mennä. Mutta vapaaherran kehoituksesta hän otti vieläkin kulauksen ja rohkaisi mielensä.

— Poistu sieltä niin pian kuin suinkin sopii, mutta älä aivan heti, ja palaa sitten tänne. Minä jään tänne odottamaan. Onneksi olkoon!

Tehtyään salissa kumarruksensa, jolloin ei hämmästynyt yhtä silmittömästi kuin vapaaherra, koska edeltäpäin tiesi olla varuillaan ja sitäpaitsi konjakkiryypyistä oli saanut rohkeutta, hän vähäksi aikaa jäi puhelemaan ja palasi sitten huoneeseensa, jossa vapaaherra läpitunkevin katsein otti hänet vastaan.

— Mitäpä muuta, kuin että minäkin huomasin tuon yhdennäköisyyden. Suuri se kyllä on, mutta olisipa se voinut olla suurempikin.

— Älä sotke asiaa! Sanon sinulle, Ptolemaeus Seth v. Nit, että tuo yhdennäköisyys on niin selvä kuin se ikinä voi olla. Juuri sellainen hän oli nuoruudessansa.

— Olisiko siinä mitään ihmeellistä? Muistathan, että minä, nähdessäni koti-opettajan, jo hieman rupesin epäilemään sinua, mutta kun sittemmin johtui mieleeni, ettei sallimus koskaan niin taitavasti pystyisi kumoamaan ihmisen suunnitelmia, niin hylkäsin tuon epäluulon. Eikä edellinen yhdennäköisyys sitä paitse olekaan niin suuri kuin tämä jälkimäinen; tiedäthän mitä tarkoitan. Sillä Stella on niin selvästi tuon elävältä haudatun näköinen, että, vaikka minulta puuttuukin todistuksia, varmaan tiedän, että olet minut pettänyt.

— Vai sillä tavalla, mies, nytpä olet joutunut kiikkiin! Käsität asian heti vakavalta kannalta, lyömättä sitä ollenkaan leikiksi.

— Olet itse puhunut niin vakavasti, ettei näytä olevan syytä ruveta laskemaan leikkiä.

v. Nitin näin vastatessa kuulosti hänen äänensä epävarmalta ja pelokkaalta. Mutta kun vapaaherra raivostuneena tarttui hänen kaulukseensa ja häntä lujasti pudistellen kiljaisi: — olet syyllinen! — niin v. Nit entistä tyynemmin vastasi:

— Älkäämme sanoja saivarrelko, sanoi vapaaherra, joka jo oli irroittanut kätensä v. Nitin takinkauluksesta — sanon vain, että olet minut pettänyt.

— Hyvä olisi, jos niin olisin tehnyt, vastasi v. Nit — mutta — lisäsi hän empien — mutta enpä ole sinua pettänyt.

— Voi, miksi viivyinkään silloin poissa kokonaisen, kuukauden! Syytä siihen minulla tosin oli, mutta hölmö olin, kun luulin lapsen siinä ajassa muuttuneen niin, ettei sitä enään olisi voinut tuntea. Silloin oli talvi, mutta en tullut ajatelleeksi, että kasvot pakkasella hyvin säilyvät. Olisin voinut ottaa lapsen arkusta ja näyttäen sitä sinulle sanoa: sinä petit minut! Parempi olisi ollut, etten olisi luottanut sinuun, sinä arka ja pelkurimainen omantunnon-mies, joka olet liian kehno, ollaksesi hyvä, ja liian pelkuri, ollaksesi konna.

Vapaaherra oli aluksi puhunut ikäänkuin itsekseen, mutta sitten hän kiihottui kiihottumistaan, niin että viimeisiä sanoja lausuessaan hän hurjilla ja tutkivilla silmillään oli säikähyttämäisillään v. Nitin kuoliaaksi. Tämä koetti kuitenkin pitää puoliansa ja vastasi niin tyynesti kuin suinkin osasi:

— Vieläkin vakuutan sinulle, että nämä epäluulosi ovat pelkkiä houreita.

— Vai houreita! ja kuitenkin sinun epävarma äänesikin todistaa sellaista luuloa vastaan. Etpä edes saata katsoa minua suoraan silmiin! Et vain, mokomakin hempeämielinen pelkuri, sinä pelastit lapsen vaihettamaila sen toiseen, joka oli kuollut, eikö totta?

Ikäänkuin ei olisi tuota kuullut ja niinkuin jo olisi ollut aivan varma asiasta, vapaaherra yhä jatkoi:

— Entä mitä luulet olevan seurauksena tuosta tyhmyydestäsi? Olisit seurannut neuvoani ja antanut tuon mainion hapon vaikuttaa, niin lapsi olisi päässyt tämän maailman vaivoista ja tullut autuaaksi, sanoi vapaaherra pilkallisesti naurahtaen — silloin olisimme molemmat olleet turvassa, sillä yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Mutta kun noudatit omaa tyhmää mieltäsi, elää lapsi, ehkä saattaakseen meidät turmioon. Sillä sattuma voi toimittaa hänelle monta todistusta asiasta. Et varmaankaan hyvää työtäsi tehdessäsi muistanut Oidiposta, Kyyrosta ja muita lapsia, jotka kuolemaan määrättyinä kuitenkin teioittajiensa armosta ovat jääneet elämään ja myöhemmin kostaneet niille, jotka olivat heidän kuolemaansa tahtoneet. Sellaiset tapaukset eivät johtuneet sinulle mieleen, minä sitä vastoin pidän niitä mahdollisina.

— Luuletko aivan tosissasi, että tuollaiset tarinat sopivat tähän? Suotta sinä turhia pelkäät. Lapsi, jota tarkoitat, meni sen tien, vakuutti herra v. Nit, ollen asiastansa aivan varma.

— Sinä olet kaksinkertainenkin konna: ensin otit suorittaaksesi sellaista, jota pidit vääränä, ja sitten rikoit lupauksesi.

v. Nit ajatteli itsekseen, että se tekee oikein, joka rikkoo sellaisen lupauksen, ja että hän siinä tapauksessa tuskin onkaan konna. Näin hän ajatteli, vaikka ei uskaltanut sitä sanoa. Vapaaherra jatkoi:

— En viitsi pitemmälti puhua syyllisyydestäsi tai kuunnella, mitä sinulla olisi puolustukseksesi sanottavaa. Olen vain vakuutettu, että sinä olet minut pettänyt. Mutta ainakin nyt sinun täytyy minua totella. Kummituspuvussasi pitää sinun yöllä kello kahdentoista aikaan hiljaa hiipiä siihen huoneeseen, jossa Stella tulee makaamaan. Ilmapuntari on melkoisesti laskenut, nyt jo vähän sataa tihuuttaa ja pian puhkeaa myrsky raivoamaan. Pyydän vieraitamme jäämään yöksi ja toimitan asian niin, että Stella saa yösijansa siinä huoneessa, jossa on sala-ovi ja joka muutoinkin on sopivin vieraita varten. Maisterin mentyä levolle, menen itse avaamaan pienen oven, jonka olen pyytänyt häntä pitämään lukittuna, estääkseni sinua unissasi siitä kulkemasta. Sitten pistäydyt huoneeseeni saamaan sellaiseen nesteeseen kastetun pensselin, joka ei tapa heti paikalla, vaan vitkalleen ja varmasti. Tällä pensselillä sivelet tytön kauniita huulia ja sitten palaat samaa tietä kuin olet tullutkin. Jos hän sattuisi olemaan hereillä ja näkemään sinut, niin hän joko pelosta käy puhumattomaksi, jolloin aivan hyvin voit toimittaa tehtäväsi, taikka hän kirkaisee, jolloin sinun tyhjin toimin on peräytyminen, joutumatta kuitenkaan mihinkään vaaraan, koska hän tietysti luulee sinua aaveeksi. Jos onnistut, saat palkkioksesi suurimman Ristilään kuuluvan talon.

Kun v. Nit ei kohta vastannut, vaan aikoi tarttua lasiin, esti vapaaherra hänet siitä:

— Seis, mies! Tuo ei tällä kertaa tule kysymykseen, sehän pilaisi koko suunnitelman. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän kyllä, että sinä olet kaikista paholaisista pahin. Pelkästä epäluulosta, koska tuo nuori, viaton tyttö sattuu olemaan erään toisen näköinen, tahdot hänet murhata. Ja jotta et itse joutuisi vaaraan, käytät minua aseenasi. Mutta minä en ryhdy sellaiseen.

— Jos minusta tulee kerjäläinen, niin samalla sinäkin joudut vankilaan.
Minulle se jo silloin onkin yhdentekevää.

— Oma tunnustuksesi sekä todistukset, mitkä sinulla on tarjottavana, eivät riitä saattamaan minua, vaan yksistään sinut vankeuteen. No, suostutko suunnitelmaani?

Herra v. Nit ei vastannut, vaan näytti miettivän asiaa. Mutta samassa kun vapaaherra silmänräpäykseksi käänsi päänsä pois, sieppasi toinen rommipullon ja ennenkuin vapaaherra ennätti tempaista sen hänen kädestään v. Nit oli jo ehtinyt ryypätä siitä pitkän kulauksen. Vapaaherra ällistyi niin, ettei ensi aluksi saanut sanaakaan suustansa. Herra v. Nit, johon tuo juovuttava juoma jo oli vaikuttanut, niin että hänen puheensa oli vain epäselvää lepertelyä, sanoi mokeltaen:

— Nyt en enää pysty mihinkään, vaikka kuinka tahtoisin. Ymmärrättekö, herra vapaaherra?

Tämä huomasi hänen todellakin olevan niin humalassa, ettei enää kelpaisi mihinkään. Mutta peläten, että hän ehkä kuitenkin kykenisi asian ilmoittamaan taikka asianomaista varoittamaan, otti vapaaherra pullon ja, kallistaen sen v. Nitin suuhun, sanoi:

— Näen kyllä, ettet enää kelpaa mihinkään. Parasta siis, että hotkaiset loputkin. Toinen kulaus ehkä maistuu ensimäistä vielä paremmalta.

— Niinkuin sanoin, änkytti v. Nit — ensimäisen ryypyn otin hyvää sillä tar… tarkoittaen… en suinkaan sinun tar… tarkoitustasi varten, hm, hm… älä sitä luu… luulekaan. Tämän otan, koska se mais… maistuu niin mai… mainion hyvältä.

— Tämän annan Stellalle. Edellinen suunnitelmani olisi ollut parempi, mutta kelpaa se tämäkin.

Tihkusade oli muuttunut rankkasateeksi ja hän läksi sisään vieraittensa luokse.

Vapaaherran läsnäolo oli vaikuttanut kaikkiin vastenmielisesti. Hänen mentyään tuntui ikäänkuin kivi olisi vierähtänyt heidän rinnaltaan.

Harald ja Irene lauloivat dueton. Pastori ja Stella istuivat vierekkäin kuunnellen ihastuneina laulua. Tietämättänsä Stella puristi pastorin kättä.

Kuinka tämä silloin tunsikaan olevansa onnellinen! Kuitenkaan ei hän vastannut tytön kädenpuristukseen.

— Ennen maailmassa… niin, Erkki sen kyllä tietää… osasin minäkin vähän näppäillä kitaran kieliä ja se on niiltä ajoilta ainoa asia, jota ilolla muistelen. Toimittaisitteko minulle sellaisen soittokoneen? Eihän se soi yhtä kauniisti ja täyteläisesti kuin piano, mutta laulun säestykseksi sen sävelet sopivat melkein yhtä hyvin, vaikka kuulostavatkin surullisemmilta.

Pastori, joka oli hyvin mieltynyt soittoon, vaikka ei itse ollut sitä harjoittanut, ei tähän saakka ollut siitä Stellan kanssa keskustellut. Mutta nyt hän oikein innostui, kuvitellessaan kuinka ihanaa olisi kuulla Stellan laulavan kitaran säestyksellä ja lupasi heti hankkia sellaisen. Sillä vaikka Stella olisi pyytänyt häneltä vieläkin tarpeettomampaa kapinetta, niin hän ei olisi hennonut sitä kieltää.

— Harald kyllä opettaa sekä Erkkiä että minua laulamaan ja hänen tullessaan sitten Irenen kanssa meille, me laulamme heille, niinkuin he nyt ovat laulaneet meille. Eivätkä he ensinkään naura, vaan vieläpä kiittävätkin meitä!

Harald oli mielissään siitä, että Stella halusi Erkin laulutoverikseen. Ei hän oikein käsittänyt syytä siihen, mutta iloiseksi ainakin muuttui hänen mielensä. Erkkikin oli onnellisen näköinen ja myhäili.

Irene ehdotti, että mentäisiin puistoon kävelemään, mutta sitten vasta surulla huomattiin, että taivas oli mustassa pilvessä ja että jo satoikin. Täytyi siis jäädä sisään odottamaan, kunnes sade mahdollisesti lakkaisi.

Kaunis ilma oli pettänyt pastorin, niin ettei hän kotona ollut tullut sanoneeksi, että häntä lähetettäisiin hevosella noutamaan, jos sattuisi sade tulemaan. Eikä hänen tehnyt mieli pyytää hevosta vapaaherraltakaan, koska tiesi hänet hyvin araksi hevostensa puolesta. Kun vapaaherra sisälle palattuaan suvaitsi ehdottaa, että he jäisivät sinne yöksi, niin ei siis hänellä eikä Stellalla ollut mitään sitä vastaan.

Loppu iltaa kului erittäin hauskasti. Vapaaherra esiintyi niin kohteliaasti ja huvittavasti, että hänen läsnäolonsa ei enää tuntunut ensinkään painostavalta. Stella ei tullut hyväksi ystäväksi ainoastansa pikku Ullan ja Solmun, vaan myös Aleksin kanssa, vaikka tämä, kuten kaikki neljän-, viidentoista vaiheilla olevat pojat, suuresti ujosteli nuoria naisia. Stella käyttäytyi niin iloisesti ja kainostelematta, ikäänkuin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään, mikä suuri ero oli hänen oman, tietämättömän syntyperänsä ja näiden lasten korkean sukuperän välillä. Ja varmaa on, ettei hän tullut sitä muistaneeksikaan.

Itse vapaaherrakin näytti mieltyneen Stellaan, niin että tarjosi hänelle äsken katkaisemansa kukkasen. Mutta nyt ei Stella käyttäytynytkään aivan luontevasti, koska ensin kysyvästi vilkaisi pastoriin, ennenkuin otti sen vastaan.

— Vastauksenne ei ainakaan ole ylen imartelevaa laatua, naurahti vapaaherra ja kääntyi puhelemaan pastorin kanssa.

Illallisen syötyä pastori ja Harald läksivät ullakkokamariin. Vapaaherra oli näet otaksunut pastori Ortmanin parhaiten viihtyvän siellä, ja niin olikin laita.

— Näetkö, mitä minulla on tässä? sanoi Harald ja veti esille laatikon, jossa oli kitara.

— Oikeinpa Stella arvasi, koska näytät osaavan tuotakin soittaa.
Tarkoitatko, että hän ensi aluksi saisi tämän lainaksi?

— Joksikin ajaksi vain, vastasi Harald hymyillen. Pastori ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja nyökkäsi myöntäen päätään.

Samaan aikaan tytötkin hiljakseen pakinoivat keskenänsä. Siihen otti tuon tuostakin osaa rouva Orrberg, jonka huone oli aivan Irenen huoneen vieressä ja jolla oli tapana aina illallisen syötyä keventää talouspuuhista ja piikojen huolimattomuudesta väsynyttä mieltään, kertomalla milloin niistä, milloin nuoruutensa ajoista. Toisinaan hänellä kuitenkin oli hauskempaakin tarjottavatta, koska hän oli vähinsä lueskellut ja vieläkin sunnuntai-iltapäivisin lueskeli romaaneja, vaikka ei kerrallaan saanut monta sivua luetuksi, niin että yhden kirjan lukeminen joskus kesti kokonaisen vuoden.

— Vai sinisessä kamarissa sinä tuletkin nukkumaan, sanoi Irene — ja ihan yksin.

— Luuletko minun pelkäävän? vastasi Stella. Onhan sinun ja minun huoneeni välinen ovi avoinna ja vielä ovi rouva Orrberginkin huoneeseen.

— Tarkoitatte kai vapaaherrattaren huonetta, huomautti rouva Orrberg, joka oli hyvin arka vapaasukuisen herrasväkensä arvosta ja piti sitä loukkauksena, kun Stella oli sanonut "minun huoneeni". Eikä hän vielä ollut oikein selvillä siitä, miltä kannalta Irenen tuttavallinen suhde Stellaan olisi käsitettävä.

— Mutta entä jos sänkyvaatteet olisivat nihkeitä, niin että voisit kylmettyä, Stella hyvä! Anna minun maata siellä, minä olen kestävämpi.

— Niinkö luulet, vastasi Stella hymähtäen. Et siis näy muistavan kaikkia niitä vaivoja, joista olen sinulle kertonut ja kuinka kaikin puolin olen saanut kärsiä. Sellaiseen minä olen paremmin tottunut kuin sinä, jatkoi hän, hiukan ylvästellen muistoistaan, jotka muutoin tavallisesti saattoivat hänet murheelliseksi.

— Mitä turhia te kinastelette! Eikö neiti Irenen ole parasta maata omassa sängyssään pikku Ulla neidin kanssa ja Stella neidin siellä, missä hänelle on sija valmistettu. Kun minä olen pitänyt siitä huolen, ei kenenkään tarvitse pelätä nihkeitä liinavaatteita.

Rouva Orrbergin oli vapaaherra käskenyt valvoa järjestystä, johon myös kuului, ettei Irenen ja Stellan sallittaisi harjoittaa sellaista vallattomuutta, että he toisten nuorten tyttöjen tapaan saisivat koko yön turhia lörpötellä.

— Mutta sinähän nukut ensi yötä täällä, väitti Irene — ja luultavasti pelkäät olla yksinäsi, vaikka ovi minun huoneeseeni onkin avoinna. En soisi sinun pelkäävän.

— Aikooko neiti saattaa koko talon pahaan huutoon, vai oletteko todellakin niin arka, että pelkäätte, nukkuessanne ensi yötä vieraassa paikassa?

Enemmän rohkaistuna Irenen hänelle osoittamasta ystävällisyydestä kuin rouva Orrbergin nuhdesaarnasta, oli Stella jo siirtymäisillään siniseen huoneeseen, kun pikku Ulla, joka keskustelun aikana oli herännyt ja ääneti sitä kuunnellut, äkisti nousi sängyssä istumaan ja sanoi:

— Minä tahdon nukkua Stellan kanssa. Pidän kyllä kauheasti isosta siskostakin, mutta hänen kanssansahan aina saan maata. Nyt tahdon nukkua Stellan kanssa.

— Niin saatkin, pikku Ulla. Kas niin, Stella, riisu nyt ja suutele minun sijastani Ullaa. Vaikka voinhan itsekin sen tehdä. Hyvää yötä!

Rouva Orrbergilla, joka ehkä pelkäsi vapaaherraa vielä enemmän kuin rakasti Ireneä, ei enään ollut mitään sanomista, kun hän näki Irenen näin päättävästi käyttävän pikku Ullan päähänpistoa hyväkseen. Arvelipa hän sitäpaitsi, ettei vapaaherra saisi sitä tietää, koska hän aikoi kieltää tyttöjä siitä kertomasta.

Yleensä Stella vaipui uneen hyvin pian, saatikka sitten nyt, kun hän oli kävellyt niin pitkän matkan. Kotona hän tavallisesti paneutui maata jo yhdeksän ja kymmenen välillä, ja nyt oli kello jo kymmenen. Pian hän näki unta kauniista, valkoisista enkeleistä, jotka olivat hänen vieressään nukkuvaa pikku enkeliä vielä ihanammat.

Irene ei saanut unta yhtä helposti. Hän ei ennen ollut maannut tässä huoneessa, jossa hänen äitinsä oli kuollut. Sellainen muisto ei ole omiansa unettamaan, ei ainakaan sellaisena yönä kuin tämä. Oli juuri ollut täysikuu, mutta kun taivas oli pilvessä, ei kuutamostakaan ollut suurta apua. Ulkona satoi ja tuuli vonkui ja humisi. Salamat tuon tuostakin himmeästi valaisivat huonetta, jonka ikkunat olivat peitetyt paksuilla verhoilla.

Irene makasi siis hereillään, muistellen kaikellaisia pieniä ja mitättömiä asioita, jotka kuitenkin olivat hänelle suuren arvoiset. Muistipa hän senkin kerran, kun Harald oli sanonut että hänestä Irenen nähdessään tuntui ikäänkuin yölliset pilvet olisivat antaneet sijaa siniselle taivaalle ja kirkkaille tähdille. Ja Irenen silloin sanoessa: Te imartelette minua, hän oli vastannut: vain tämän ainoan kerran. Tämä vastaus oli lrenelle niin mieluisa, kun se todisti hänen täyttä totta tarkoittavan. Ja lupauksensa hän oli uskollisesti pitänyt, sillä sittemmin ei hän ollut häntä imarrellut. Mutta miten lienee ollutkaan, Irene oli kuitenkin pahoillaan siitä ettei hän ollut rikkonut lupaustansa. Tyttö olisi niin mielellään suonut, että hän vieläkin olisi häntä imarrellut.

Tämä pani hänet miettimään ja hän kysyi itseltään: rakastanko häntä? Tuota samaa oli hän usein ennenkin kysynyt ja saanut vastaukseksi empivän: en. Mutta tällä kertaa tykytti hänen sydämensä entistä kovemmin ja nyt hänen täytyi samaan kysymykseen vastata myöntäen. Ja sitä seurasi toinen kysymys: rakastaakohan hänkin minua? Kainosti hän vastasi tähän kysymykseen: kenties!, ja ikäänkuin asia sillä olisi ollut taattu hän miltei tietämättänsä teki vielä kolmannenkin kysymyksen: Pääsemmeköhän koskaan nai…? Mutta samassa hänen mieleensä muistui v. Assar ja hän säikähti. Hän muisti vielä isänsäkin ja pelästyi yhä pahemmin. Ihanat tuulentuvat, joita hän niin kevyesti ja vaivattomasti oli rakennellut, sortuivat samassa maahan.

Sydämen ankara sykintä pani hänen ajatuksensa sekaisin ja hänen päänsä oli täynnä epäselviä mielikuvia. Sänky esirippuineen tuntui hänestä haudalta, johon hän oli elävältä haudattu. Tämä ajatus oli vähällä tukahuttaa hänet, hän hyppäsi pois vuoteesta, puki ylleen ohuen yöpuvun ja meni lähimmän akkunan luo. Saadakseen vähän enemmän valoa huoneeseen hän veti rulla-akuttimen ylös ja istahti akkunan viereen, haihduttaaksensa ajatuksiaan pilvien ja salamain katselemisella.

Mutta kun se ei onnistunut, siirtyi hän toisen akkunan luo, kiertämättä kuitenkaan akutinta ylös. Hän vain pisti pienen päänsä akkunan ja akuttimen väliin ja alkoi katsella ulos niinkuin äskenkin. Ja nyt se onnistui paremmasti.

Ensin hän kuitenkin kuunteli viereisissä huoneissa makaavien hengitystä ja erotti selvästi jokaisen hengityksen erikseen. Vaikka rouva Orrberg makasi kauempana kuin muut, kuului hänen hengityksensä kovemmin kuin toisten, sillä hän kuorsasi nukkuessaan. Pikku Ullan hengityksen Irene tunsi hyvin: se kuulosti hiljaiselta ja ikäänkuin vähän sortuneelta. Stella taas hengitti hiljaa ja tyynesti.

Stellasta ajatukset väkisinkin siirtyivät Haraldiin, mutta kun samassa salama leimahti, valaisten taivaanrannan tulipunaisella hohteella, niin hän taas unohti Haraldin ja rupesi harkitsemaan tuon luonnonilmiön syytä ja alkuperää. Irenen fysiikan-tiedot eivät suinkaan olleet perinpohjaisia, mutta hän oli kuitenkin joskus lukenut jonkin kirjasen, jossa näitäkin asioita kosketeltiin.

Hän muisti jonkun sanoneen tämän välähdyksen johtuvan sangen etäällä tapahtuneesta ukkosenpurkauksesta, jonka jylinää emme kuule, mutta jonka hohteen erotamme tummalla yötaivaalla. Toiset arvelevat, että salaman saavat aikaan ilmassa palavat ainekset, joko sähkön vaikutuksesta tai ilman sitä. Kumpi käsitys lienee oikea? Luulta, että milloin toinen, milloin toinen on oikeassa.

Nyt hän kuuli Stellan hengittävän vähän kovempaa. Irene siirtyi pois akkunasta ja asettui istumaan sen vieressä olevalle tuolille. Stella puhui unissaan:

Noin hän varmaankin oli puhuvinaan pastorille. Ja kuinka se olikaan
Irenestä mieluista!

Kauvan hänellä ei kuitenkaan ollut aikaa iloita niistä suloisista tunteista, joita Stellan unissaan puhuminen hänessä herätti, sillä kohta sen jälkeen hän oli kuulevinaan, että jotakin ovea hiljaa avattiin. Hän katsahti sinnepäin, mistä tämä ääni kuului, ja näki huoneen perimmäisessä nurkassa seinän avautuvan.

Huone oli pitkä ja kapea nurkkahuone, jossa oli kolme ikkunaa, mitkä kaikki olivat pidemmällä seinällä, joka oli osa rakennuksen päädystä. Tähän kuuluivat myös nuo toisessa kerroksessa olevat kaksi makuuhuonetta, joista jo olemme puhuneet. Sänky oli lyhyemmällä seinällä, mikä taas oli osa rakennuksen pääsivua. Irene istui siis sen akkunan vieressä, joka oli lähimpänä Stellan makuuhuonetta. Ja viistoon hänestä hän nyt näki seinän ikäänkuin aukenevan.

Aukosta astui sisään haamu, joka sai hänen verensä hyytymään. Ulkomuodoltaan se voitti kaikki pahat peikot ja aaveet, joista hän lapsuudessaan oli kuullut kerrottavan. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena Irene istui loukossaan, voimatta huutaa tai liikahtaa paikaltaan. Hän voi kuitenkin katsella ja silmillänsä seurata aaveen liikkeitä, sillä ikkunasta, jonka akuttimen hän oli kiertänyt ylös, tuli sen verran valoa, että hän saattoi erottaa kaikki.

Haamu astui vuoteen luo ja, vedettyään verhot syrjään, näytti hakevan sieltä jotakin. Sitten hän veti verhot jälleen sängyn eteen ja näytti olevan kahdenvaiheilla, mitä nyt olisi tehtävä. Yht'äkkiä valaisi salama huoneen ja nyt se huomasi Irenen, joka oli istunut piilossa pimeässä nurkassa. Nopeasti se lähestyi tuota valkoista esinettä, jonka se oli havainnut.

Mutta silloin Irene tointui. Yhdellä harppauksella hän syöksyi Stellan huoneeseen. Ovi, jonka hän paiskasi jälestään kiinni, pelasti hänet kaikesta vaarasta, kun sen avain oli hiljakkoin kadonnut.

Kovasti kirkaisten vaipui Irene pyörtyneenä lattialle. Nyt vasta hän oli voinut huutaa.

— Mitä siellä, mikä on hätänä? kysyi unenhorroksissa rouva Orrberg — oliko se Irene neidin ääni? Mitä on tapahtunut?

— Ei mitään muuta, kuin että näin pahaa unta, vastasi Irene, virottuaan tainnoksistansa.

— Enkö varoittanut teitä sinne menemästä? Kun tiesi olevansa niin perin arka, niin mitä tarvitsi ryhtyä sellaiseen! Oma syy, kuka käski mennä!

— Tule tänne meidän viereemme, Irene kulta! Mahdumme kyllä, yksi kummallekin puolelle pikku Ullaa, kuului Stellan ääni.

Väsymys, joka aina seuraa suurta mielenliikutusta, vaikutti, että Irene ennen pitkää vaipui syvään uneen.

Irene heräsi kuitenkin ennenkuin Stella, joka, valvottuaan tavallista hiukan myöhempään, nyt aamulla veteli unia sitä pidempään. Surumielin Irene katseli häntä ja Ullaa, jotka niinkuin kaksi enkeliä makasivat siinä vierekkäin.

Sen, että rouva Orrberg jo aikoja sitten oli noussut, ymmärtänee jokainen emäntä, joka suvaitsee lukea tätä kertomusta. Kukaan ei siis huomannut, että Irene jo kello seitsemältä poistui huoneesta.

Rohkeasti hän astui huoneeseen, jossa alkuyöstä oli maannut, ja kauan tutkittuaan hän löysi pienen salaoven. Vaikka hän usein oli ollut tässä huoneessa, niin ei hän koskaan ennen ollut sitä huomannut, mikä osoitti, että tämä salaovi oli hyvin taitavasti seinään sovitettu.

— Siis se ei ollutkaan mikään aave, arveli Irene itsekseen — sellaiset eivät tarvitse ovia. Ihminen se vain oli.

Hänen täytyi mennä muutaman huoneen läpi, ennenkuin tuli saliin. Kaikki pahat ajatukset poistaaksensa, hänen teki mieli soittaa.

Saliin tultuaan hän kummastukseksensa näki Haraldin, joka oli tullut porstuanpuoleisesta ovesta. Irene ei tietänyt, että Harald oli pyytänyt vapaaherralta luvan saada joka aamu kello seitsemästä kahdeksaan, ennenkuin hänen opetustuntinsa alkoivat, tulla alas saliin soittamaan.

— Näytte ihmettelevän, että minä olen täällä. Jo neljänä päivänä olen ollut täällä joka aamu.

— Sitä en ole kuullut. Tulin tänne samassa tarkoituksessa kuin ehkä tekin… tulin soittamaan.

— Siitä syystä kai olitte niin epäkohtelias, että jätitte vieraanne yksin?

Kuullessaan tämän vastauksen, joka muistutti hänelle erästä toista kertaa, Irene tunsi veren nousevan poskilleen. Hän joutui siitä hämilleen ja aikoi rientää pois salista, mutta Haraldin rukoileva ääni esti hänet menemästä.

Haraldin ääni oli niin rukoileva ja neidiksi puhutteleminen, joka muutoin tavallisesti poistaa kaiken tuttavallisuuden, vaikutti Ireneen kummallisella tavalla, vaikka se ei ollut edeltäpäin mietittyä.

— Eihän teillä olekaan minulle mitään sanottavaa, sanoi hän, koettaen kääntää asian leikiksi, koska Harald ei näyttänyt aikovan katkaista äänettömyyttä.

— Ei olekaan. Mutta jos uteliaalla kysymykselläni vähänkään loukkasin teitä, niin pyydän kaikesta sydämestäni anteeksi.

— Ei, ei, enhän minä sitä tarkoittanut, vastasi Irene. Vastustamattoman halun pakoittamana hän sitten jatkoi:

— Onkohan mielestänne siinä mitään pahaa, että nuori tyttö, jolla ei tähän asti ole ollut ketään, johon turvautuisi, hädässään uskoutuu sellaiselle, johon hän voi luottaa? Näen silmistänne, että vastaatte: "ei". Mitä minulla on sanottavaa, ei kentiesi ole niinkään tärkeätä, mutta ainakin olette te ainoa, jolle uskallan sen ilmoittaa. Toivon, että minua oikein ymmärrätte ja… annatte minulle anteeksi.

Ja nyt kertoi Irene yön tapaukset, Iisäilemättä mitään, kertoen asian sellaisenaan ilman selityksiä ja arveluja.

Harald tarttui hänen käteensä, puristaen sitä lämpimästi, ja kun hän tiesi pastorin pian tulevan hänen soittoaan kuuntelemaan, niin hän palasi ullakkokamariinsa,' jotta hänen ei tarvitsisi soittaa, kun se ei nyt häntä haluttanut. Pastori istui piirrellen paperille erästä nimeä, jota hän näytti Haraldille. Mutta kun tämä ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, niin pastori kysyi, mitä hän nyt ajatteli.

— Mietin vain, ilmoitanko sinulle heti mikä mieltäni painaa, vai teenkö sen tuonnempana. Olen myös kahden vaiheilla, sanonko siitä kaikki vaiko ainoastaan osan ja olisiko parempi puhua totta vai vähän valehdella..

Pastori oli niin ihmeissään, ettei tullut puhuneeksi mitään. Vasta oltuaan hetken ääneti, hän vastasi:

— Niin vähän kuin mahdollista on tässä suhteessa sama kuin kaikki mikä on tarpeen ja se kuuluu näin: Anna tämän olla ainoan kerran, jolloin lasket Stellan tähän harmaaseen linnaan, tähän kuoleman kotiin. Ja nyt ole n sanonut sanottavani. Pitkältä sitä ei ollut, mutta kaikki mitä tarvitaan.

— Enempää en pyydä tietääkään, ja mitä Stellaan tulee, niin siinä on kylliksi.

— Luultavasti saat vast'edes kuulla enemmän, kun olen ehtinyt tarkemmin punnita asiaa, taikka jos jotakin tapahtuu, mikä tekee sen tarpeelliseksi.

Pastorin ja Haraldin välillä oli sellainen ystävyys ja keskinäinen luottamus, että edellinen sanoessaan, ettei hän tahtonut saada tietää enemmän, ei ollenkaan puhunut liikoja. Hän ei edes ryhtynyt arvelemaan, mikä vaara mahtoi Stellaa uhata, vaan luotti lujasti Haraldin sanaan, tietäen, että se oli jotakin pahaa. Hän ei vihjaissut siitä Stellallekaan, ei edes silloin, kun tämä heidän paluumatkallaan kertoi, ettei hän enään ensinkään pelännyt tuota harmaata linnaa. Mutta vaimentaakseen hänen haluaan käydä vast'edes Ireneä tervehtimässä, pastori keksi hyvin tepsivän keinon, sanoen puoliksi surullisesti, puoliksi leikillään:

— Oikeinko totta? ihmetteli Stella. Silloin minäkin rupean taas pelkäämään. Ja jos olisin maannut yksin siinä huoneessa, missä Irene makasi, niin en varmaankaan kuten äsken olisi pelkäämättömyydestäni kerskaillut. Sillä yöllä Irene tuli luokseni eikä enää mennyt sinne makaamaan. Varmaan siinä huoneessa näkee pahoja unia… Antakaa anteeksi, Erkki, mutta nyt minua jälleen alkaa kammottaa. Ja jos tekin pelkäätte… niin silloin minä vasta rupeankin pelkäämään.

Pastori ei tahtonut mennä pidemmälle. Stellan suloinen ääni, herttainen suu ja ilme hänen silmissään ihastuttivat pastoria niin suuresti, että hän unohti kaiken muun. Eipä hän tullut huomanneeksi sitäkään, että Stella oli mitä kuuliaisin lapsi, joka pienimmissäkin asioissa noudatti hänen tahtoansa, ollen samalla kertaa sekä hänen hallitsijattarensa että orjansa.

Emme tahdo lopettaa tätä lukua tekemättä seuraavaa huomautusta. Yksi tässä kertomuksessa esiintyvistä henkilöistä oli nähnyt aaveen, toinen sai siitä aihetta kaikenlaisiin epäluuloihin ja tietämättänsä niiden syytä, otti kolmas noudattaaksensa hänelle annettuja varoituksia. Neljäs, jota tämä kaikki koski, ei tiennyt koko asiasta yhtään mitään.

IX.

ERÄÄN KÄVELYRETKEN SEURAUKSET.

Pastori ja Stella istuivat eräänä iltapäivänä kappalaistalon yksinkertaisessa salissa. He olivat juuri lopettaneet maantieteen opetustunnin. Pastori ei tosin pitänyt maantiedettä oppilaallensa tärkeämpänä kuin muitakaan tieteitä, jos sitä tieteeksi edes voikaan nimittää. Mutta kun Stella kerran oli pyytänyt häntä selittämään, mitä seinällä riippuvalla kartalla tehdään, oli hän ruvennut hänelle opettamaan yleisiä maantieteellisiä asioita. Stellalla oli erinomaisen hyvä muisti ja muutamassa päivässä hän jo oli oppinut monen maan ja meren nimet. Pastorin huomattua, millä innolla hänen kasvattinsa seurasi näitä opetuksia, hän alkoi lukea hänen kanssansa maantiedettä oppikirjastakin. Alkeet hän kuitenkin nyt kuten aina tahtoi itse opettaa, koska se oli Stellasta mieluisampaa, hän kun kyllä ymmärsi suullisen sanan, varsinkin jos se lähti rakkaan opettajan suusta, vaikuttavan kaikkia kirjoja tehokkaammin.

— Sanonko, minkä vuoksi niin kernaasti tahtoisin oppia maantiedettä? Minun on tunnustettava, että olen ollut paha ja tottelematon ystävälleni.

— Kuinka niin, lapseni? Ehkä et olekaan ollut niin paha, koska näytät noin veitikkamaiselta.

— Olen tehnyt jotakin, johon minun enään olisi pitänyt pyytää teiltä lupa. Menen heti noutamaan kirjan, jonka olen varastanut huoneestanne ja jota siellä teidän poissa ollessanne olen vähän silmäillyt.

Hän palasi pian, tuoden muassaan muutaman osan Nösseltin historiaa naisia varten, ja vilkaisi kysyvästi pastoriin, ikäänkuin odottaen nuhteita. Mutta kun niitä ei tullutkaan, hän katsoi tarpeettomaksi pyytää anteeksi, sanoihan vain selitykseksi:

— Ymmärrättehän, että tässä puhutaan valtakunnista ja kaupungeista, joista en ollenkaan tietänyt, missä ne ovat. Nyt tiedän jo montakin.

Pastori oli kyllä huomannut, että jotkut niteet Nösseltin historiaa olivat poissa ja oli tietysti niiden katoamisesta epäillyt Stellaa. Mutta siitä oli hän vain mielissään, varsinkin kun nyt huomasi, etteivät nämä enään olleetkaan kaksi ensimäistä nidettä, vaan molemmat seuraavat, mikä osoitti tytön vakavasti ja järjestelmällisesti harjoittavan lukemistansa.

— Tarkoitatte kai niitä, jotka kirjoitetaan numeroilla? Niin, pyysin vanhaa Reginaa avukseni. Hän opetti minulle numerot ja luvut tuhanteen asti, joka kirjoitetaan ykkösellä ja kolmella nollalla… näin… Hän arveli, ettei tarvitse osata sen enempää. Ensi nidettä lukiessani en ymmärtänyt numeroista mitään, mutta hauskaa se kumminkin oli.

Pastori nauroi ja lupasi pian ruveta kiusaamaan häntä laskennon opetuksella. Tähän asti se oli jäänyt tekemättä, mutta nyt hänen täytyi myöntää laskennon olevan tärkeimpiä oppi-aineita, jotta Stellasta ei tulisi aivan epäkäytännöllinen nainen. Hän ei ollut tullut kysyneeksi, osasiko kasvattinsa edes laskea rahoja, sillä tuskinpa nuorallatanssija-seurueessa oli hänelle annettu siihen tilaisuutta.

Milloin ilma oli kaunis, oli pastorilla aina hämärän aikana tapana käydä kävelemässä kirkolle päin. Oltiin lokakuun lopussa; lunta ei ollut vielä maassa, joka kuitenkin oli jäätynyt kovaksi, niin että oli hyvä kävellä. Stella aikoi vain kääriä ympärilleen saalin, mutta kun pastori huomautti, että ulkona puhalsi kylmä viima, heitti hän kaapun yllensä.

Olemme huomanneet, että pastori mielellään otti osaa pieneen pilaan ja sellaiseenkin keskusteluun, jossa ei kosketeltu uskonnollisia asioita. Mutta hänen tavanmukaisella kävelyllään kirkolle päin johtui puhelu molempain huomaamatta aina hengelliselle alalle.

— Niiden, jotka kaiken ikänsä ovat saaneet käydä kirkossa ja yhdessä seurakunnan kanssa ottaa osaa jumalanpalvelukseen, tulisi todellakin kiittää Jumalaa, sanoi Stella. — Minun suhteeni tähän asiaan on hyvin kummallinen, minulla kun vielä on kahdeksan kuukautta jälellä, ennenkuin olen saanut nauttia kaikista vuoden sunnuntai- ja juhlapäivistä. Niistä on jokainen oleva minulle ihan uusi. Nyt tulee pyhäinmiestenpäivä, jolloin saan kuulla teidän vielä laveammalti kuin eilen illalla selittävän kahdeksaa autuutta.

— Kuulin sinun kerran sanovan, että kernaammin kuulet minun saarnaani kuin kenenkään muun papin. Mistä se johtuu?

— Se ei riipu siitä, että pidän teistä enemmän, enkä saarnatessanne edes muistakaan, että juuri te seisotte saarnastuolissa. Mutta tuntuu ikäänkuin puhuisitte omasta kokemuksestanne. Kyllä toisetkin papit osaavat oikein selittää, mutta silti tuntuu ikäänkuin he eivät käsittäisi asiaa yhtä hyvin kuin te.

Jos itsekkäisyys oli antanut aihetta pastorin kysymykseen, niin se Stellan näin vastatessa hävisi kokonaan. Sillä suora ja vilpitön kiitos nöyryyttää ihmistä, niinkuin raamatussa puhutaan hengellisesti nöyristä.

— Irene kertoi minulle, että jos tähden pudotessa muistaa toivottaa itselleen jotakin, niin se käy toteen, sanoi Stella. Onko paha uskoa sellaista? Onko siinä mielestänne jotakin taika-uskoa ja syntiä?

Tällaisia kysymyksiä kuullessaan pastori usein joutui ristiriitaan itsensä kanssa. Nytkin hänen toiselta puolen oli taisteltava lapsellisia taikaluuloja vastaan, joista nuori tyttö ei kernaasti olisi luopunut, ja toiselta itseänsä vastaan, hän kun ei kokonaan voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Kuitenkin hän vastasi:

— Jos tosissaan sellaista uskoo, niin se on synti. Mutta jos vain on sitä uskovinaan, niin siinä ei ole mitään pahaa. Toivotitko nytkin itsellesi jotakin?

— Toivotin kyllä. Mutta… ei… sitä en sano teille. En, vaikka mikä olisi.

Ensi kerran Stella kieltäytyi ilmaisemasta hänelle ajatuksiansa ja tästä pastori niin ällistyi, ettei hänkään tullut mitään sanoneeksi. Ehkä Stellan vastaus johtui jonkinmoisesta epäselvästä ja kainosta aavistuksesta siitä, että hän ainakin yhdessä suhteessa oli pastorista riippumaton nainen, ja kentiesi tämä vastaus hänessäkin herätti samallaisen aavistuksen, ehkäpä vielä selvemmässä muodossa.

— Tiedättekö mitä nyt toivoin? Olisinpa suonut, etten viime kerralla olisi itselleni mitään toivonut koska sillä ehkä pahoitin teidän mielenne. Mutta nyt kuitenkin toivoin, etten koskaan maailmassa tuottaisi teille, hyväntekijälleni, minkäänlaista surua.

Ei pastori nytkään saanut vastatuksi, olisipa vain suonut, että tähdet olisivat ilmoittaneet Stellalle sen, mitä hän ei kyennyt ilmaisemaan.

He olivat seisoneet paikoillaan kauan aikaa, mutta nyt he verkalleen alkoivat astella kotiin päin. Stella puhkesi taas puhumaan:

— Eiköhän tähtitieteen, jota te nimitätte astronomiaksi, pitäisi olla lähimmässä yhteydessä jumaluusopin kanssa?

— Ymmärrän kyllä, mitä tuolla tarkoitat. Mutta Jumalahan on ihmeellinen kaikissa töissään ja kaikkivaltiaalla voimallaan hän on luonut puut ja kukat, ihmiset ja eläimet. Eikä taivas ja tähdet, paremmin kuin mikään muukaan paikka, ole hänen asuntonsa, sillä hän on joka paikassa läsnäoleva.

— Mutta eikö Jumala asu taivaassa? Niinhän vapahtajamme itse on meille opettanut.

— Vapahtajan vaeltaessa ihmisen muodossa täällä maanpäällä hänellä myös oli inhimilliset ajatukset ja tunteet, vaikka hän olikin ilman syntiä. Ja opettaessaan ihmisille autuuden tietä, hän käytti sellaisia vertauksia ja kuvauksia, joita nämä voivat käsittää. Kuitenkaan hän ei taivaalla, joka on Jumalan ja autuaitten asunto, tarkoittanut tätä näkyväistä taivasta, josta hän on sanonut, että sen pitää katoaman yhdessä maan kanssa, vaan näkymätöntä ja käsittämätöntä autuaitten yhteyttä, jota ei mikään silmä ole nähnyt, eikä mikään korva kuullut ja joka ei ole astunut yhdenkään ihmisen sydämeen.

— Mutta emmeköhän pidäkin taivasta Jumalan asuntona sen vuoksi, että se on ihanin paikka, minkä tiedämme?

— Luultavasti. Mutta tällaisiin kysymyksiin on vaikea vastata, koska vastaukset yksinomaan riippuvat jokaisen eri ihmisen omasta mielipiteestä. Koska Jumala ei ole katsonut hyväksi ilmoittaa sitä meille pyhässä sanassaan, vaan sen sijaan, jos uskomme hänen armolupauksiinsa, on luvannut, ettei hän hylkää meitä, vaan vastaanottaa meidät ikäänkuin hyvät lapset taivaaseensa, niin siinä on kylliksi, että toivomme uskossa.

Ja pastori puhui oikein. Tosin hän olisi voinut vastata Stellalle omakohtaisen käsityksensä mukaan, mutta koska hän ei itsekään ollut aivan selvillä asioista, jotka käyvät yli ihmisen ymmärryksen, niin miksikä hän rupeaisi sellaista Stellalle tyrkyttämään, se kun kentiesi olisi johtanut hänet uskosta mietiskelyihin, ehkäpä epäilyksiinkin. Parempi vain saada hänet hylkäämään tyhjän aprikoimisen, joka on epäilyksen alku ja juuri, sanalla sanoen, saada hänet yksinkertaisesti uskomaan. Ja tässä hän onnistuikin, sillä Stella oli heti valmis luopumaan päätä huimaavista tutkimuksistaan, joihin oli ollut syventymäisillään, luottaen täydellisesti hänen sanoihinsa. Onnellisena hän hymyili kasvattajalleen, joka oli tehnyt niin paljon hänen hyväkseen, pitäen itseään kuitenkin aivan halpana ja mitättömänä. Tarttuipa hän vielä hänen käteensäkin, molemmin käsin sitä puristaaksensa, jota hänellä ei yleensä ollut tapana tehdä.

He olivat nyt tulleet tienristeykseen, josta tie haaraantui kolmelle eri taholle. Yksi näistä teistä oli kuitenkin vain polku, jota kuljettiin pappilaan. Stella jäi tähän seisomaan ja sanoi:

— Kentiesi te ette pidä ennustuksista ja aavistuksista, mutta tätä paikkaa minä kammoksun.

— Niin, ennenkuin tiesin, mitä astronomia on, olin jo saanut jotenkin selvän käsityksen astrologiasta. Ette tosin ole sitä minulle koskaan selittänyt, mutta tiedän kuitenkin, että se on tähdistä-ennustamistiede.

— Tuskinpa sitä voinee tieteeksi sanoa, korkeintaan taidoksi, oikaisi pastori.

— No, olkoon niinkin. Mutta nytpä ette enää saa minua oikaista, nyt tahdon kertoa… Ilveilijäjoukossa oleskeli yhteen aikaan hyvin kummallinen, Giuseppe Fiamma niminen mies. Muuten hän oli hyvin siivo ja surumielinen, ja kun hän osasi ennustaa tähdistä, pitivät toiset häntä suuressa arvossa.

— Otettuaan käsille kummallisen koneen, jossa piikit olivat olevinaan tähtiä, hän meidän ollessamme kahdenkesken ryhtyi minulle ennustamaan: "Stella, sinä tähtien tytär, hän puhui; täällä maan päällä kohtaavat sinua monet vaarat, joita tähdet sallivat sinun torjua. Niin, näenpä että olet pääsevä niistä kaikista. Myrskystä ja sekasorrosta olet pääsevä tyyneen satamaan. Elleivät tähdet sinua suojelisi, olisi sinulla syytä pelätä asumatonta seutua, harmaata linnaa ja kolmihaaraista haarukkaa". Näin hän puhui ja minä otin hänen ennustuksensa enemmän huomiooni kuin muiden, jotka myös tähdistä olivat minulle aivan toista ennustaneet. Sillä hän piti minusta ja oli niin vakava ja synkkä… Ja onpa hänen ennustuksensa tuosta asumattomasta seudusta jo käynyt toteen… se oli suo, johon vajosin. Ja muistellessani Giuseppen ennustusta, olen myös pelännyt Ristilää, jota nimitänkin harmaaksi linnaksi. Ja nähdessäni nyt tämän tienristeyksen, se muistuttaa minulle kolmihaarukkaa.

Kuten jo kerroimme, oli se yksi pastorin heikkoja puolia, ettei hänkään täydellisesti voinut olla luottamatta aavistuksiin ja muihin sellaisiin. Stellan kertomus ja vielä enemmän hänen johtopäätöksensä ja pelkonsa tekivät siis häneen kamalan vaikutuksen ja hellästi hän veti tytön puoleensa, ikäänkuin häntä suojellaksensa.

Samassa pamahti pyssynlaukaus ja Stellan hento vartalo nojautui raskaasti häntä vastaan.

Kuului nopeasti poistuvia askeleita, mutta niistä pastori ei nyt joutanut huolimaan.

Hän pisti kätensä hänen kappansa alle ja lämmin verivirta sai sen heti punaiseksi.

Verenvuotoa estääksensä hän painoi kätensä lujasti haavalle ja ilokseen huomasi, että se lakkasi vuotamasta. Sitten nosti hän tytön syliinsä ja alkoi varovasti kantaa kotiin päin. Kysymykseensä, tekikö tyttöön kovasti kipeätä, hän ei saanut vastausta ja rientäen hän pian oli saapunut kotiin, jossa laski rakkaan taakkansa tytön omaan vuoteeseen.

Sitten hän heti pani noutamaan lukkaria, joka oli seudun ainoa haavalääkäri, ja vaikka tämän taito olikin hyvin epätietoinen, hän kuitenkin päätti jättää sairaan toistaiseksi hänen hoidettavaksensa. Sillä välin hän vanhan Reginan avulla hyvin varovasti koetti riisua Stellan yltä vaatteet, kastaen vedellä hänen ohimoitaan ja käyttäen kaikellaisia pieniä kotilääkkeitä, joista ei ainakaan ollut vahinkoa, elleivät suuresti auttaneetkaan. Kaikki heidän puuhansa olivat kuitenkin pastorin mielestä aivan turhia nyt, kun jokainen silmänräpäys oli kallis.

Kaikeksi onneksi lukkari muutaman minuutin kuluttua saapui. Hän ryhtyi heti tutkimaan haavaa ja huolettomasti ja itsetietoisesti kuin mikäkin oppinut lääkäri hän ilmoitti, ettei haava ole niin vaarallisen laatuinen, että kuolema siitä seuraisi. Luoti oli vasemman lapaluun alitse tunkeutunut sydämen läheisyyteen. Jos se olisi kulkenut suoraan, niin se olisi lävistänyt sydämen ja tappanut heti paikalla, mutta nyt se ei ollut niin syvässä, että olisi ollut mitään erityistä pelon syytä. Verenvuodosta nuori neiti kuitenkin oli käynyt niin heikoksi, että hän pitkät ajat saisi potea vuoteessaan.

Pastori oli niin tyrmistynyt, ettei saanut sanoneeksi vastaan, vaikka lukkari käyttikin sellaisia parannuskeinoja, joita hän ei muuten olisi hyväksynyt. Lukkari nimittäin aukaisi Reginan panemat siteet, antaaksensa muka veren vapaasti vuotaa, kunnes mielestänsä kaikki ruma ja hyytynyt veri oli haavasta poistunut. Vasta sitten hän ryhtyi asettamaan omia siteitään, joihin oli sivellyt jotain salaperäistä rohtoa, ja vakuuttaen, että yöksi ei tarvitsisi tehdä muuta, hän välinpitämättömänä läksi tiehensä. Vaikka vanha Regina hiukan mutisikin, niin pastori ei kuitenkaan estänyt häntä menemästä.

Hän laskeutui polvilleen sängyn viereen ja kuunteli sairaan hengitystä. Vielä hän hengitti, joskin hiljaa ja heikosti. Mitä hän olisikaan antanut, jos Stella olisi herännyt horroksistaan, aukaissut silmänsä, sanonut jotakin.

Mutta vaikka hän niin sydämestään sitä toivoi, rukoillen hartaasti Jumalaa, niin kesti monta tuntia ennenkuin Stella vihdoin aukaisi silmänsä ja kysyi:

Vaikka Erkki oli pappi, vieläpä parhaimpiakin, niin hän ei nyt olisi tahtonut kuulla puhuttavankaan kuolemasta. Ja jos hänen nyt olisi pitänyt valmistaa joku kuolemaan, niin hän ei olisi sitä voinut. Nyt hän ei ollutkaan pappi, vaan ihminen.

Ja mitäpä hänen valmistuksensa tällä hetkellä olisikaan hyödyttänyt? Ja olisiko Stella sellaista kaivannutkaan?

Vaikka hän niin mielellään olisi kuunnellut tytön heikkoa ääntä, niin hän kuitenkin rupesi häntä estelemään.

— Älähän, pikku Stellani, yritäkään sanoa mitään. Puhu niin vähän kuin mahdollista.

Vähitellen hän vaipui uneen, joka ei pastorista enää näyttänyt niin kuolemantapaiselta. Hän pyysi Reginaa sammuttamaan kynttilän ja istuen matalalla tuolilla sängyn vieressä, hän nojasi päätään Stellan päänalukseen ja vaipui hänkin vihdoin unentapaiseen horrostilaan, kiitettyään ensin Jumalaa, jonka johdatuksesta hän oli kehoittanut Stellaa pukeutumaan talvikappaansa ja sittemmin vaaran hetkenä vetänyt hänet lähelleen. Jos Stella siis jäi henkiin, niin hänen pelastuksensa riippui yksinomaan näistä kahdesta seikasta, koska paksu päällysvaate oli ehkäissyt luotia tunkeutumasta täydellä voimallaan hänen ruumiiseensa ja sen suora kulku sitäpaitsi oli tullut sillä estetyksi, että pastori juuri silloin sattui sieppaamaan tytön syliinsä. Vielä pastorin nukkuessa oli tämä kaikki hänen mielessään.

Regina tosin koetti kauan pysyä hereillä, mutta kun hän ei huomannut sairaassa mitään erinomaisempaa, niin hän ei enää taistellut vastaan, vaan vaipui virkistävään uneen, mikä olikin hänen väsyneelle ruumiilleen hyvään tarpeeseen.

ODOTTAMATTOMAN ONNEN VAIKUTUS.

Niin vähän lukenut ja oppinut kuin olikin, lienee lukkarilla kumminkin tässä suhteessa ollut jonkinmoista kokemusta, taikka sattuiko hän muuten oikein arvostelemaan sairaan tilan, mutta ainakin kävi niinkuin hän oli ennustanut. Stellan haava ei ollut kuolettavaa laatua, mutta verenvuodosta ja ehkä myös säikähdyksestä hän sairastui lavantautiin, joka oli hyvin pitkällinen ja hivuttava. Valtasuoni tykytti heikosti ja hengitys kävi hitaasti ja vaivalloisesti. Joskus houraillessaan hän ei milloinkaan käyttäytynyt rajusti ja väkivaltaisesti.

Pastori oli lähettänyt noutamaan lääkäriä, selittäen kirjeessään taudin laadun sekä syyn, jota lääkäriä maalle haettaessa ei kuitenkaan koskaan pitäisi tehdä. Tämäkin vain neuvoi joitakin vahvistavia rohtoja, kirjoittaen, ettei tauti ollutkaan vaarallinen.

Tämä rauhoitti pastoria ja hän katseli nyt vähemmän huolestuneena tytön kauniita kasvoja, jotka julma tauti oli muuttanut kalpeiksi ja kuihtuneiksi, ja kuunnellessaan tyynemmin hänen hengitystään, hän myös oli huomaavinaan, että valtasuoni tykytti vilkkaammin.

Astuessaan aamulla Stellan huoneeseen pastori ilokseen tapasi hänet istumassa päänalukseen nojautuneena. Tyttö oli pyytänyt Reginaa auttamaan yllensä tummanvärisen karttuunipuseron, josta pastori, kuitenkin mitään virkkaamatta, aina oli paljon pitänyt.

— Mutta entä jos vaatteet jollakin tapaa ovat sinulle vaivaksi, Stella kulta! Ja eiköhän auringonpaistekin tee pahaa silmillesi?

— Ei, ei, antakaa olla! Herttainen päivänpaiste ei ollenkaan vaivaa silmiäni; se loistaa vain niin kauniisti viheriäisen ikkunaverhon läpi.

— Ei ollenkaan. Onko minun siis ennen ollut vaikea puhua? Enpä itse ole sitä tietänyt, mutta silmistänne näen, että niin kait se on ollut. Mutta nyt on jo aivan toisin. Oletteko siitä mielissänne?

— Näin unta, että ystävämme olivat täällä. Miksi he eivät ole käyneet?
Tottahan he tietävät, että olen sairastunut. Kylläpä he ovat pahoja!

— Vai niin, vai ovat käyneet. Enkä minä ole siitä mitään tiennyt.
Luultavasti olen silloin nukkunut, ettekä te tahtoneet minua herättää.
Mikä viikon päivä nyt on?

— Huomenna siis saarnaatte kahdeksasta autuudesta. Huomennahan on pyhäinmiesten päivä, enkä minä kykene lähtemään kirkkoon. Teko siellä saarnaatte?

— Olet jo kaksi viikkoa sairastanut. Pyhäinmiesten päivä on ollut ja mennyt.

— Joko siitä on niin pitkä aika? Kuluuko aika sairastaessa niin nopeasti? Te kai silloin saarnasitte, enkä minä saanutkaan sitä kuulla.

— Kuinka te olettekaan hyvä! Ette ole saarnannut, kun minä olen ollut sairaana. Mutta nyt teidän täytyy totella minua.

— Saarnatkaa huomenna. Minähän olen vain yksi, mutta kirkossa niin monet teitä kaipaavat.

— En nyt enää sitä luule. Olet jo terveempi. Tuskallisesti hän koetti torjua tätä luuloa, joka jo vaikutti, että hänen äänensä vapisi ja hänen silmissään ilmeni pelkoa.

— Mutta silmänne näyttävät niin surullisilta; ehkä kuitenkin pelkäätte, että se voi tapahtua. Ja nyt vielä itkettekin! Te iso, vankka mies ja viitsitte itkeä. Hyi, hävetkää!

Sairaan pilanteossa on yleensä jotakin sydäntäsärkevää, joka saattaa ihmiset itkemään, mutta nyt kävi aivan päinvastoin. Pastori pyyhkäisi kyyneleet silmistään ja koetti väkisin hymyillä. Mutta katsahtaessaan Stellaan, hän näki tämän ikäänkuin tervein suin naurahtavan ja nyt hänkin pakotta saattoi yhtyä nauruun.

— Jumala, joka on elämän ja kuoleman herra, tehköön niinkuin hänestä parhaalta näyttää. Olen tyytyvä Hänen tahtoonsa, sanoi pastori ikäänkuin itsekseen.

— Mutta jos nyt kuolen, Erkki… emmehän sitä tiedä… niin enpä mielelläni kuolisi, ennenkuin olen kysynyt teiltä jotakin. Miksi ette koskaan ole pyytänyt suudella minua?

Tähän kysymykseen, joka saattoi hänet ensin punastumaan ja sitten kalpenemaan, pastori ei vastannut ja Stella jatkoi:

Aivan kuin oppilas opettajansa edessä oli pastori nyt tutkittavana. Ja samaten kuin koulupoika kyllä mielellään vastaisi kysymykseen, jos vain osaisi, niin samasta syystä jätti pastorikin tähän kysymykseen vastaamatta. Mutta Stella ei antanut hänelle rauhaa, vaan lisäsi:

— Ette vastaa kysymykseeni, joka teidän mielestänne kentiesi ei kaipaakaan vastausta. Vai kuinka?

— Oi, Stellani! Kysymyksesi kaipaa kyllä vastausta, mutta entä jos vastauskin muuttuisi kysymykseksi, niin kuinka sitten kävisi?

— En oikein ymmärrä, mitä tarkoitatte. Jopa unohdin mitä kysyinkin… muistoni ei enään ole yhtä hyvä kuin ennen… te kun aina sitä kehuitte… Mitä minä taas sanoinkaan? Mitä kysyin?

Hän vaikeni hetkeksi ja hänen kalpeille poskilleen nousi vieno puna.
Sitten hän uudelleen jatkoi:

— Kysyin miksi ette koskaan ole pyytänyt minulta suudelmaa ja ettekö luullut minun siihen suostuvan. Mutta kuulkaa, mitä sanon… Silloin olisin mielelläni antanut teille suudelman, nyt pyydän sitä.

Ja hän kohotti päätään päänalukselta, mutta kun toinen ei lähestynytkään, hän antoi sen jälleen vaipua takaisin.

Pastoria säikähytti tällainen autuus, jota hän ei koskaan ollut rohjennut ajatellakaan, paitsi ehkä joskus unissaan. Hän jäi liikkumattomana istumaan tuolilleen ja… kalpeni.

Erkki kumartui, mutta veti äkisti päänsä takaisin, ennenkuin hänen huulensa olivat koskettaneet Stellan huulia. Hänestä tuntui ikäänkuin tuo vaalea tyttö ei olisikaan ollut mikään ihminen, johon uskaltaisi kajota, siksi hän oli liian vieno ja hento. Kukapa tiesi, eikö hän silloin katoaisi hänen näkyvistään, jättäen hänet ihan yksinänsä maailmaan.

— Miksi minua noin tirkistätte? Enkö ole teidän pikku Stellanne, joka kauniisti pyytää ystäväänsä antamaan hänelle pienen suukkosen. Vai olisiko se liikaa?

Silloin lumous katosi. Tyttö eli vielä, mutta oli ehkä pian muuttuva enkeliksi. Eikö hän, kurja, silloin katuisi, ettei ollut häntä suudellut…

Tiesikö hän edes mitä teki? Mitä vielä! Taikka tunsiko? Tunsi kyllä. Näkikö ihanaa unta? Ei… sillä sehän oli täyttä totta, vaikka tuntuikin unelmalta!

Hänen näin kumartuessansa Stellaa syleilemään ja suutelemaan, tämä kuiskasi hänen korvaansa:

— Oi, taivaallinen Isä, anna minulle, palvelijallesi, anteeksi, että tämän tytön tähden, joka on vain ihminen, usein olen unohtanut sinut. Anna anteeksi, että rakkaus häneen sinua rukoillessanikin on hämmentänyt tunteitani.

Erkki ei ollut sitä mieltä, että maallinen rakkaus olisi kielletty papilta enemmän kuin maallikoltakaan, eikä hän sitäkään vaatinut, että rakkaudessa "järkevyys" ja maltillisuus olisi pääasiana. Sitä hän vain ei olisi saattanut uskoa, että se voi tuntua näin suloiselta ja… miltei taivaalliselta.

— Ehkä Jumala täten on tahtonut antaa meille hämärän aavistuksen omasta äärettömästä rakkaudestansa, lohdutteli Stella häntä lempeästi.

Ja ikäänkuin nämä sanat olisivat muuttaneet hänen mielensä, Erkki nyt vasta vastasi:

Yksinkertaiset sanat, jotka eivät koskaan jää vanhanaikaisiksi; ikuisesti uudet sanat, jotka soivat suloisesti korvissamme. Oi, kuinka paljon ne sisältävätkään, yksinkertaisuudestaan huolimatta!

Pitkään aikaan he eivät puhuneet mitään, ainoastaan itkivät. Erkin kyyneleet tippuivat Stellan kaulalle ja Erkin poski oli kostea Stellan kyynelistä.

— Muistatko, ystäväni, mitä pyysin ennenkuin rupesin tätä kyselemään, ennenkuin…?

— Muistan, armaani. Pyysit minua huomenna saarnaamaan, vastasi Erkki, irroittautuen hiljaa hänestä — ja minä lupaan totella. Taikka sinua en tällä kertaa tottele… vaan… Mutta sama se, lupaan kuitenkin saarnata.

Pian hän istui omassa huoneessaan kirjoittamassa saarnaansa ja tehden sitä niin suurella uskalluksella ja niin tyynesti, että häntä itseäänkin ihmetytti. Muutama tunti takaperin hän oli epäillyt omaa voimaansa, kykyänsä, jopa tahtoansakin, mutta nyt kävi kaikki niin helposti, eikä maallinen rakkauskaan enää tuntunut vaimentavan Jumalan sanan voimaa.

XI.

ERÄÄN SAARNAN VAIKUTUS.

Olemme jo ennenkin viitanneet sinnepäin, että pastori Ortman oli niitä saarnamiehiä, jotka voimakkaasti vaikuttavat kuulijoihinsa. Eikä hänen saarnansa ollut ohimenevää tunteitten kiihottamista taikka ijäisen kadotuksen kauhuilla pelottelemista, jolla muutamat ankarat lainsaarnaajat pelottelevat arkaluontoisia ihmisiä, vaan hän opetti, että meidän rakkaudesta, eikä vain rangaistuksen pelosta, tulee kääntyä Jumalan puoleen, Eikä hän saarnatessaan huutanut ja morkannut, ei lyönyt nyrkkiään saarnastuoliin eikä muuten käyttäytynyt sopimattomasti, vaan tyynesti ja selkeästi hän, osoittamatta erityistä kiihkoa, voimallisesti selitti kuulijoilleen evankeliumia.

Tekstinä hänellä oli kuninkaan miehen tilinteko, ja vaikka se ei sisältönsä puolesta ollutkaan muita saarnatekstejä parempi, ne kun kaikki ovat yhtä hyviä, niin hän kirkkomiesten arvostelusta päättäen tällä kertaa kuitenkin saarnasi tavallistakin voimakkaammin.

Suntio läksi kirkosta yhdessä eukkonsa ja nuoren, Anni nimisen tyttärensä kanssa. Samaa tietä asteli eräs toinenkin perhe, nimittäin lautamies emäntineen ja tyttärineen. Tuleva vävy, joka oli erään rikkaan rustitilallisen vanhin poika, kuului myös seuraan.

Lukija huomaa siis joutuneensa talonpoikaissäädyn ylimyksien pariin, sillä näiden välillä on yhtä suun arvoerotus kuin konsanaan korkeampaan säätyluokkaan kuuluvien keskuudessa.

Kirkon tienoilla ei kumpikaan perhe luultavasti katsonut sopivaksi kulkea yhdessä joukossa, mutta kirkkoväen hajaannuttua eri taholle, suntion perhe lähempänä kotia saavuttikin lautamiehen väen.

— Oma pappimme saarnaa aina hyvästi. Mutta mitä itse siitä piditte, koska kysytte?

— Minun mielestäni hän tänään saarnasi, niin että se olisi voinut liikuttaa kiviäkin.

— Saarnan alussa vain, oikaisi häntä hänen miehensä, mutta niinhän sen pitikin olla tekstin mukaan. Meidän tulee muistaa, että Jumala vaatii meidät tilille samoin kuin kuninkaan mies palvelijansa.

— Mutta sitten puhui hän sekä lempeästi että vakavasti, puuttui puheeseen lautamiehen emäntä, kehoittaen meitä antamaan anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet, aivan kuten Jumalakin antaa meille anteeksi.

— Ei se aivan niin ollut, oikaisi lautamies taas vuorostaan vaimoansa, hän sanoi, että jos me annamme lähimäisellemme anteeksi hänen rikoksensa, niin saattaa myös tapahtua, että Jumala antaa meille syntimme anteeksi. Meiltä siis vaaditaan, että ensin annamme lähimäisellemme anteeksi.

Ääneti kuunteli vaimo miehensä selitystä, mutta käänsi sitten puheen toisaalle:

— Muistatteko, kuinka pastorin tänne muutettua alussa olimme yksinkertaisia, kun hän ei mielestämme saarnannut tarpeeksi oppineesti?

— Eikä myös osannut saarnaansa ulkoa niinkuin sen edellinen pappi, jonka ei koskaan tarvinnut "kartasta" lukea, muistutteli suntion emäntä.

Tämä oli lautamiehen arkoja puolia ja siinä suhteessa hän ei oikein hyväksynyt pastori Ortmania. Olipa tuonnoin vähän kiistellytkin vaimonsa kanssa, joka tässä asiassa oli pitänyt pastorin puolta. Nyt hän siis virkkoi:

— No, mitä siihen tulee, niin totta kai vapaasti saarnaaminen olisi parempaa, mutta eihän kukaan ihminen ole joka kohdassa täydellinen. Sitäpaitsi on myönnettävä, että pastori osaa laskettaa pitkälti ulkoakin, tarvitsematta alinomaa tirkistää "karttaan", niinkuin tuo lasisilmäinen pappi, joka pyhäinmiesten päivänä saarnasi kirkossamme.

— Ette kuitenkaan voi kieltää, että pastorimme on aika saarnamies, intti suntio, joka ei mielellään olisi suonut, että rahtuakaan pastorin ansiosta olisi supistettu.

— En puhuisi totta, ellen myöntäisi pappimme olevan parhaimpia, mitä eläessäni olen kuullut.

— Ja saarnansa hän kirjoittaa itse, kertoi suntio, ja silloin on yhdentekevää, vaikkapa ei muistakaan joka sanaa ulkoa, koska ne kumminkin ovat hänen omasta päästänsä lähteneet. Voi sitä ulkoa opetella toisenkin kirjoittaman saarnan, mikä ei suinkaan ole yhtä hyvä, kuin jos itse olisi sen sommitellut.

— On sekin tosi, vastasi lautamies myöntäen. Kentiesi hän ei näin pyhäpäivänä tahtonut ryhtyä sanakiistaan.

Tähän tapaan vanhukset keskustelivat. Molemmat tytöt astuivat yhdessä, kun sitä vastoin sulhasmies, näyttääksensä vakavalta, oli siirtynyt vanhain joukkoon.

Kuullessaan lasisilmäistä pappia mainittavan, lautamiehen Maiju kysyi
Annilta:

— Miksei pastori itse saarnannut pyhäinmiesten päivänä, vaan pani puolestaan sijaisen?

— Luullakseni hän ei kyennyt saarnaamaan, kun tuota nuorta tyttöä, jonka hän oli ottanut omaksi lapsekseen, oli niin pahoin ammuttu. Varmaan en sitä kuitenkaan tiedä.

— Pitääkö hänestä? Tietysti, mutta tyttö onkin niin ihmeen ihana.
Oletko häntä nähnyt?

— Ei ole oikein levittää pelkkiä epäluuloja. Kyllä sitä on minulle kerrottu, mutta silti en tahdo ilmoittaa sitä muille.

Maiju loi Anniin katseen, jossa kummastus taisteli uteliaisuuden kanssa. Ja ihmeelliseltä tuntuukin, että nainen voi pitää suunsa kiinni, kun kysymyksessä ovat huhut ja uutiset. Hänen vanhaksi tultuaan se ainakin on hänelle mahdotonta.

— Kai se on ollut Inttilän Jussi, sillä ei hän ainakaan liene omia seurakuntalaisia, arveli Maiju.

— Enpä oikein tiedä, puhunko vai olenko vaiti. Mutta koska epäilet aivan syytöntä miestä, niin en voi olla ilmoittamatta, että hän samana iltana oli meillä auttamassa isää uuden rysän kudonnassa… ja lujia rysiä hän tekeekin… menipä vaikka kuinka iso kala tahansa satimeen, niin hänen rysänsä ja verkkonsa eivät koskaan repeä… Niin, näin paljon tulin nyt sinulle sanoneeksi, mutta älä yritäkään houkutella minulta enempää.

— Oletpa kaikin puolin hyvä ja kelpo tyttö, Anni kulta. Kas, kun ei
Samuli sinua kosinut, sinä kun joka tavalla olet minua parempi.

Kentiesi Maiju tahallaan lausui nämä sanat niin kovaa, jotta Samuli ne kuuli. Hän lähestyi heti tyttöjä, väittäen Maijun olevan hänelle parhaimman, niinkuin ehkä Anni jollekin toiselle. Kietoipa kätensä morsiamensa vyötäisille ja olisi suudellutkin, elleivät vanhemmat olisi olleet saapuvilla.

Ja nyt jätämme nämä arvoisat perheet siksensä, koska he eivät oikeastansa kuulu kertomukseemme.

Kirkosta tuli myös kaksi henkilöä, jotka näkyivät karttavan kaikkea seuraa ja pelokkaan näköisinä astelivat kumpikin erikseen. Taikka oikeastaan se olikin niin, etteivät muut ihmiset piitanneet heidän seurastaan.

Toinen näistä oli Inttilän torpparin vaimo. Tämän torpan väki ei ollut hyvässä maineessa ja siksipä pitäjäläiset nyt kuten aina karttelivat häntä.

Toinen oli renki, joka hiljan oli tullut pastori Ortmanin palvelukseen.
Sitä ennen hän oli palvellut Ristilässä.

Ristilästä huhuttiin niin paljon pahaa, ettei sieltä otettu palkollisiakaan muihin taloihin pitäjässä. Pastori piti tuollaista ennakkoluuloa vääränä, ja koska eräs Ristilän rengeistä hiljan oli tarjoutunut hänen palvelukseensa, niin hän mielestänsä voi ottaa tämän yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin. Mies oli luultavasti riitaantunut entisen isäntänsä kanssa ja juuri muuttoaikana eroitettu palveluksestaan. Päältä katsoen hän kyllä oli jotensakin vallattoman näköinen, mutta kun pappilasta hiljattain oli kuollut renki, eikä toista ollut tiedossa, täytyi pastorin pakostakin hänen sijaansa ottaa Ristilän Heikki.

Niinkuin jo mainitsimme, pysyi muu kirkkoväki hänestä erillään sen takia, että hän oli Ristilässä palvellut, mikä, niin väärin kuin se olikin, oli heistä kyllin pätevä syy. Toiset huhusivat keskenään jostain muustakin syystä, joka, jos siinä edes oli perää, olisi ollut edellistä pätevämpi.

Hän astuskeli siis aivan yksinään, eikä mielestänsä koskaan ennen ollut tuntenut itseään niin hyljätyksi kuin nyt. Ennen se ei ollut häneen paljon koskenut, mutta nyt se kovasti kalvoi hänen mieltänsä, vaikka hän tiesi tähän ylenkatseeseen tällä kertaa olevan täyden syyn.

Hän poikkesi maantieltä pieneen metsikköön. Siellä hän istahti jäätyneelle mättäälle, johon jäi kauaksi aikaa istumaan. Muutamat paikat papin saarnasta muistuivat elävinä hänen mieleensä ja hän alkoi mietiskellä sielunsa tilaa.

Saman sunnuntain iltapäivällä istui vanha Regina lueskellen jotakin hengellistä kirjaa. Tässä rakkaassa toimessa häiritsi häntä eräs tuntematon vaimo.

— Tunnetteko minua? kysyi vieras. Mutta kun hän ei heti saanut vastausta, hän kohteliaammin jatkoi:

— Taikka kuinka pastorin emännöitsijä voisikaan tuntea kaiken maailman ihmisiä!

— Muistan nähneeni teidät joskus kirkossa, mutta usein teitä ei ole siellä näkynyt, koska en tiedä edes nimeänne, enkä tunne juuri ulkonäöltäkään. Ahkerat kirkossakävijät tunnen kyllä sekä nimeltä että ulkonäöltä.

Regina oli tuntevinaan kaikki seurakuntalaiset, joiden luku nousi tuhansiin. Tämä mahtoi siis olla hyvin laiska kirkossakävijä, koska hän ei häntä tuntenut.

— Meidän torppamme kuuluu emäseurakuntaan, vastasi vaimo, ja me käymme siellä kirkossa; vain joskus tulemme tänne kuuntelemaan hyvää pappianne.

— Olen kuullut tuota paikkaa ennenkin mainittavan, vastasi Regina jotensakin nyrpeästi. — Mitä teillä on asiaa?

— Pastorilla kuuluu olevan nuori kasvattitytär, joka hiljattain on yritetty tappaa. Saisinko nähdä hänet?

— Jos tietäisitte, että hän makasi kattomme alla sen yön, jolloin Ristilän maisteri pelasti hänet suosta, niin ette suinkaan hylkäisi pyyntöäni.

Reginan mieleen muistui nyt, että Stella oli kertonut hänelle eräästä torpanvaimosta, jonka nimeä hän ei ollut kuullut, kehuen häntä hyvin hyväksi ihmiseksi. Näistä hänen lemmikkinsä sanoista oli nyt seurauksena, että torpanvaimo yht'äkkiä kohosi hänen silmissään, niin ettei hän enää muistanutkaan, kuinka vastenmielisesti hänen nimensä oli häneen vaikuttanut.

— Jos lupaatte kävellä hyvin hiljaa, niin ettei lapsiraukka herää, hän kun niin kovin on unen tarpeessa, niin saatte pistäytyä hänen huoneessansa. Kuitenkin täytyy teidän riisua kovat kenkänne.

He astuivat sisään ja katselivat nukkuvaa. Torpanvaimo purskahti itkuun nähdessään, kuinka Stella oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hän, joka kauhean yön tapauksista huolimatta kuitenkin aamulla herätessään oli ollut niin punaposkinen.

— Minkälainen lieneekään se, jolla on ollut sydäntä ampua tällaista, ajatteli torpanvaimo, katsellen sairasta hellästi.

— Antaisitteko minun hiljaa siirtää hänen paitaansa syrjään, jotta näkisin olkapään? kuiskasi vaimo hiljaa Reginan korvaan. — Vai tekisittekö sen mieluummin itse?

Torpanvaimon kummallinen pyyntö teki Reginaan syvän vaikutuksen, niin ettei hän voinut kieltää. Hän siirsi paitaa syrjään ja molemmat he katselivat tytön paljasta olkapäätä.

Lapaluussa näkyi lähellä käsivarren juurta jotensakin selvästi kirjaimet H.H., jotka olivat liian säännölliset, ollakseen synnynnäisiä. Pikemmin olivat ne jollakin tavalla, ehkä polttamalla, ihoon piirretyt.

Nähdessään tämän, torpanvaimo kiireesti veti Reginan muassaan tämän kamariin ja sinne tultuaan hän pyörtyi.

— Voi taivaan taatto, mitä se tämä merkitsee? päivitteli Regina etikkapulloa haparoiden. Toinnuttuaan torpanvaimo heikosti kuiskasi:

— Mikä onni se olikaan… ei, Jumala antoi minulle voimia, etten hänen huoneessaan kaatua romahtanut lattialle. Hän olisi siitä herännyt ja voinut säikähdyksestä kuolla. Voi, oma Hannani!

— Mutta jos hän nyt on… ja varmaan hän onkin se pikku Hanna, jota pienenä kannoin sylissäni… niin miksi en saisi mainita häntä samalla nimellä kuin silloin?

Ihmetellen Regina katsoa tuijotti vierasta. Olikohan tuolla edes ollut Hanna-nimistä tyttöä? Ja uskoiko hän itsekään mitä puhui, Regina mielessään epäili. Sitten hän kysäsi:

— En voi sitä teille selittää, vaan tahdon päästä pastorin puheille.
Missä hän on? Onko hän kamarissansa ja missä se on? Viekää minut sinne.

Tapahtuu joskus, että korkeampaa tai alhaisempaa säätyä oleva ihminen kunnollisen papin edessä vapisee enemmän kuin jos tämä olisi maailman mahtavia, joku kuningas tai ruhtinas. Kesti kauan, ennenkuin torpanvaimo sai sanaakaan lausutuksi.

Pastori arvasi hänellä olevan jotakin erinomaisen tärkeää mielessään. Luterilaisena pappina hän tosin hylkäsi katoolisen salaripin, mutta jos ihminen sielunsa ahdistuksessa hätääntyneenä kääntyi Herran palvelijan puoleen pyytämään häneltä valaistusta, neuvoa ja lohdutusta, niin hänestä se oli ihan paikallaan, se kun silloin tapahtui ihmisen vapaasta tahdosta, eikä pakosta, kuten katoolisessa kirkossa.

Vaimon ilmoittaessa mistä hän on, pastoria vuoroonsa alkoi hiukan peloittaa, koska hän melkein arvasi sen samaksi torpaksi, johon Harald oli vienyt tiedottoman Stellan, ja hänessä syntyi aavistus, että syy, minkä takia tämä vieras nainen oli pyrkinyt hänen puheillensa, koski hänen holhokkiansa. Hän pyysi vaimoa istuutumaan ja kertomaan pelkäämättä mitä hänellä oli asiana.

— Seisoessani hurskaan Jumalan palvelijan edessä, en oikein tiedä, miten alottaisin. Hiukan epäröityään hän jatkoi:

— Olin tänään tämän seurakunnan kirkossa, johon en tosin kuulu, mutta koska tänne on lyhyempi matka ja pastorin saarnat sitäpaitsi enemmän kuin emäkirkon pappien selitykset ovat liikuttaneet sydäntäni, niin olen joskus käynyt täälläkin. Ja pastorin puhuessa tänään tilistä, minkä taivaan ja maan Herra on vaativa meiltä, tunsin olevani kadotettu syntinen. Saarnan lopusta sain kuitenkin vähän lohdutusta ja päätin ilmoittaa teille, joka niin syvästi olette voinut liikuttaa mieltäni, asian, joka vuosikausia on painanut sydäntäni. Tähän asti olen epäillyt, oliko se syntiä, johon annoimme itsemme houkutella… mutta vasta tänään varmasti olen huomannut sen synniksi… sillä omatuntoni nyt sanoo sen selvästi.

— Ensi Tuomaanpäivänä tulee kuluneeksi viisitoista vuotta siitä, kun ukkoni ja minä itkien ja murehtien istuimme töllissämme. Pieni Hanna-niminen tyttäremme, joka jo kävi toista vuotta, oli muutama päivä takaperin kuollut. Kaipauksemme oli sitä katkerampi, kun olimme olleet jo viisi vuotta naimisissa saamatta muuta kuin yhden lapsen, joka kentiesi tulisi olemaan ainoamme. Lapset ovat köyhälle siunaukseksi, ja vaikka niistä köyhdytäänkin, ne kuitenkin tuntuvat rikkaudelta. Kun siis Jumala korjasi lapsemme, niin olimme mielestämme kadottaneet kalliin aarteen ja istuimme itkien takkakivellä. Tuon tuostakin nousimme vilkaisemaan lasta, joka vielä makasi kehdossaan, koska emme vielä olleet malttaneet siirtää sitä arkkuun. Ei tahdottaisi niin pian viedä rakkaitansa hautaan ja melkeinpä toivotaan niiden vielä virkoavan henkiin. Ukkonikin suri niin paljon kuin isä suinkin voi surra, mutta äiti on kuitenkin aina äiti ja tietysti hän, joka on lapsen synnyttänyt, katkerammin sitä kaipaa. Aina välistä kävimme koettamassa, eikö se jo rupea lämpiämään ja eikö sen kangistunut ruumis ala jo taipua. Vaan se oli turhaa. Pidimme peiliä sen suun edessä, nähdäksemme kävisikö sen kalvo himmeäksi, mutta se pysyi vain yhtä kirkkaana. Kutitimme lapsen jalkapohjiakin ja pistimme silmäneulalla sormenpäihin, saadaksemme sen virkoamaan. Ukko, nähkääs, oli hiljan eräästä kirjasta lukenut miten valekuolleita saadaan henkiin ja sen mukaan nyt. yritimme. Ampuipa tuvassa vielä laukauksenkin, nähdäkseen eikö säikähdys mitään vaikuttaisi. Mutta tässä ei mikään auttanut ja meidän oli uskominen, ettei lapsessa enään ollut henkeä. Nyt päätimme vihdoin jättää kaikki tyhjät yritykset siksensä ja melkeinpä kaduimme, ettemme olleet antaneet kuolleen lapsemme rauhassa levätä. Tuntuipa ikäänkuin se olisi uhannut kannella meistä Jumalalle, ellemme jo lakkaisi sitä kiusaamasta…

— Hetkeksi vielä jäimme takan ääreen istumaan, mutta kun valkea jo oli palanut hiilille, niin vihdoin pyyhkäisimme kyyneleemme pois ja rupesimme asettumaan levolle, saadaksemme edes vähänkään nukkua… Tuuli vinkui nurkissa ja lumiräntä pieksi mökin seiniä, mutta siitä huolimatta kuulimme äkisti maantieltä kavionkopsetta ja täyttä laukkaa kuului ratsumies lähestyvän. Tämä ei tosin ollut mitään harvinaista, koska valtamaantie kulki siitä ohitse, mutta kummallisempaa oli, että mieheni ikkunaluukun reijästä näki ratsastajan poikkeavan pyssynkantaman pituiselle kapealle tielle, joka johti meidän mökillemme. Hän pysähtyi portaitten eteen ja koputti ovelle. Mieheni, joka varsinkin nuorempana oli hyvin rohkea ja väkevä, meni hänelle avaamaan. Köyhä kun oli, hänellä ei ollut syytä rosvojakaan pelätä… hän luuli vain jonkun tarvitsevan apua ja arveli, että vieraan tulo ehkä vähän haihduttaisi suruamme. Hän siis aukaisi oven ja palasi vieraan seuraamana tupaan. Takkavalkean himmeässä valossa tämä näytti hyvin kammottavalta ja hänen pukunsa oli niin outo, ettei sitä osaa kuvaillakaan. Hän näytti puoleksi mieheltä, puoleksi naiselta, ollen kuitenkin naiseksi liian pitkä ja mieheksi liian lyhyt. Äänestä kumminkin tunsi hänet mieheksi… Kasvoja ei ollenkaan näkynyt, koska niitä peitti naamio, sellainen, jota ilveilijät käyttävät. Ellen olisi ollut niin murheellinen, niin varmaankin olisin kovasti pelännyt, sillä vasta kun olento alkoi puhua, huomasin, että hän oli ihminen. "Tiedän lapsenne kuolleen", hän virkkoi kummastukseksemme, meillä kun ei moneen päivään ollut käynyt ketään, ei ainakaan muita kuin läheisimpiä tuttaviamme. Sitten hän jatkoi: "Mitäpä te teette kuolleella lapsella, antakaa se minulle, niin toimitan sen hautaan ja tästä saatte elävän sijaan." Näin sanoen hän kummallisen viittansa alta veti esiin pienen käärön, jossa oli kaunis, nukkuva lapsi. "Tahdomme itse haudata lapsemme", ukkoni vastasi. "Jos annatte lapsen minulle, niin saatte olla varmat, että se saatetaan kunniallisemmin hautaan kuin jos itse sen hautaisitte. Voisinpa pakottaakin teitä suostumaan tarjoukseeni" — näin sanoen hän veti esiin kaksipiippuisen pistoolin, jonka nähdessään ukkoni kalpeni, koska muisti suotta laukaisseensa pyssynsä — "mutta koetan asian selittämällä saada teidät järkiinne. Jos ette ota tätä lasta, niin sen täytyy kuolla ja, paitsi että surette omaa lastanne, saatte tämän lapsen kuoleman omalletunnollenne. Jos nyt suostutte ottamaan vastaan tämän lapsen, niin saatte siitä yhtä hyvän vanhuuden turvan kuin omastakin lapsestanne, jos se olisi jäänyt elämään. Aluksi sitäpaitsi saatte kaikki nämä hopeakolikot ja lisää niitä heruu, jos lapsi jää elämään. Jos se kuolee, niin sillä pääsette siitä ja niin tämä juttu loppuu. Neuvotelkaa nyt keskenänne; menen tähän kauas loukkoon istumaan, jotta rauhassa saatte kuiskata, mitä teillä on sanottavaa"…

— Nähtyäni pistoolin, olin niin säikähtynyt, että koko ruumiini vapisi. Ukkoni, jonka laita taisi olla samoin, kuiskasi nyt minulle, että tekisimme hyväntyön, jos ottaisimme tuon lapsen vastaan. Tosin kadottaisimme omamme, mutta sehän oli kuollut, niin ettei meillä enään ollut siitä mitään iloa. Ja olihan nuo rahatkin hyvät saada, köyhiä kun olimme. Mitä siis suotta panisimme henkemme alttiiksi… Mieli apeana annoimme siis vieraalle lapsemme ruumiin, käärittyämme sen ensin vieraan lapsen vaatteisiin, joita mies ei tahtonut jättää. Vieraan lapsen panimme oman lapsemme kehtoon, jonka jälestä mies lähti, heitettyään pöydälle hopearahat, joita oli kaksikymmentä riksiä… Mutta nyt oli vaikea pulma edessä. Kuinka selittää ihmisille, jotka ehkä tiesivät lapsemme kuolleen, että se vielä olikin elossa ja että se ulkonäöltään oli peräti muuttunut? Aijoimme jo mennä tuomarille ilmoittamaan asian ja selittämään, että meidät oli väkisin pakotettu… mutta pelkäsimme, ettei meitä uskota ja kentiesi vielä syytetään lapsen varastamisesta… niin vain kävi, ettemme uskaltaneet… eikä olekaan hauskaa kulkea käräjissä ja joutua kaikellaisiin rettelöihin. Päätimme siis muulla tavalla pelastautua. Ensin kerroimme harvoille tuttaville, joita satuimme tapaamaan, että lapsi oli ollut valekuollut ja sittemmin pidimme mökkimme oven lukittuna, kunnes mielestämme lapsen vaihdosta ei enään niin suuresti huomattaisi. Vaikka torppamme siitä joutui pahaan maineeseen, niin emme voineet sille mitään; saavutimme ainakin tarkoituksemme… Tämä se nyt on, jota en ole uskaltanut tunnustaa yhdellekään ihmiselle, vaikka se alati on vaivannut omaatuntoani, jonka joskus vähäksi ajaksi olen saanut rauhoitetuksi, mutta joka kohta uudestaan on herännyt.

Tässä vaimo keskeytti puheensa, pyyhkiäksensä pois kyyneleitä, jotka yhä uudelleen herahtivat hänen silmiinsä. Syvästi huoaten hän jatkoi:

— Tähän voisin lopettaa, koska jo olen kertonut mitä… niin, kyllähän pastori ymmärtää. Mutta sisällinen ääni pakottaa minut ilmoittamaan kaikki. Pieni tyttö, jota oman tyttöni mukaan nimitin Hannaksi, tuli minulle aikaa voittaen yhä rakkaammaksi. Ja kaunis ja sievä se olikin, suurine ruskeine silmineen ja tummine hiuksineen, ja rupesi jo melkein selvästi puhumaankin. Se vain kummastutti sekä miestäni että minua, että sen selässä lähellä oikeanpuolista kainalokuoppaa oli ikäänkuin puumerkki: kaksi isoa H-kirjainta. Näytti ikäänkuin ne olisivat olleet ihoon piirretyt. Niistä päätin vast'edes saavani selon lapsen syntyperästä… Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä pian tapahtui suuria muutoksia… Eräänä sunnuntaina — tyttö oli silloin ollut meillä melkein vuoden ja taisi olla noin puolenkolmatta ikäinen — minä iltapäivällä läksin kotoa, koska mieheni oli juovuksissa ja silloin aina toraili ja riiteli. Menin pitkän taipaleen takana olevaan torppaan, jonka emännän hyvin tunsin. Kotiin palatessani olivat ovet selkosen selällään, mieheni oli poissa ja samoin lapsikin. Säikähdin, että hän juovuspäissään oli vienyt lapsen mukanaan, mutta samassa hän jo tulikin ja ilman lasta. Kysymykseeni hän vastasi, ettei ollut ottanut sitä mukaansa, vaan jättäneensä sen kotiin. Sitte hän meni maata, mutta minä pysyin hereilläni, toivoen että hän kuitenkin humalapäissään oli sen vienyt ja jättänyt kylään, vaikka ei enää sitä muistanut… Mutta seuraavana aamuna hän selvittyään puhui samaa, vieläpä oli muistavinaan, että hän tuona onnettomana iltana oli jättänyt oven lukitsematta… Kaikki etsiminen oli turhaa ja toisen kerran me olimme jääneet lapsettomiksi. Arvelimme lapsen ymmärtämättömyydessään lähteneen ulos tuvasta ja eksyneen metsään, jonne sitten oli kuollut nälkään taikka joutunut petojen syötäväksi… Sille emme mitään mahtaneet; se kai oli tapahtunut Jumalan tahdosta meille rangaistukseksi. Ukko ei muuten olisi niin suuresti piitannut lapsesta, vaikka se olisi kuollutkin; mutta se vain suuresti kalvoi hänen mieltänsä, että hän itse oli ollut syypää sen katoamiseen. Minä taas surin lasta ikäänkuin olisin ollut sen oikea äiti… melkeinpä yhtä paljon kuin olin surrut omaa pikku Hannaani. Vähitellen kuitenkin totuimme olemaan ilman lapsia ja nyt siitä on jo kulunut neljätoista ajastaikaa… Mutta mitä pastori nyt arvelee, jos tyttö, jonka Ristilän maisteri pelasti suosta ja jonka olette ottanut kasvattityttäreksenne, olisikin sama Hanna, jota olen kanniskellut sylissäni ja opettanut puhumaan?

— Sama se on, ei voi olla kukaan muu. Tämänkin oikeanpuolisessa kainalossa on ihan samanlaiset kirjaimet kuin tuon kadonneen lapsen. Tosin ne eivät enää näy yhtä selvästi kuin hänen pienenä ollessaan, koska ne ruumiin isommaksi varttuessa ovat kasvaneet enemmän umpeen. Niin selvät ne kumminkin ovat, että tunnen ne samoiksi.

— Valitettavasti en huomannut. Tosin hämärästi jotakin aavistin, koska aijoin tutkia hänen olkapäätänsä, mutta samassa hän kavahti unesta ja minulta unohtui koko asia. Ei, herra pastori; vasta täällä minä näin nuo kirjaimet. Sama aavistus, joka silloin raukesi tyhjiin, pakotti minua pyytämään emännöitsijältänne luvan mennä sairasta katsomaan ja hän suostui. Eihän pastori siitä häneen suutu? Käänsimme niin varovasti paitaa syrjään, ettei sairas herännyt ja minä sain esteettömästi katsella kirjaimia. Eikö pastorikin luule häntä samaksi tytöksi?

— En oikein tiedä mitä uskoa, vastasi pastori, joka selvästi huomasi vaimon puhuvan totta, joten hänellä ei ollut pienintäkään syytä häntä epäillä. Kuitenkaan hän ei yhtä lujasti kuin torpanvaimo luottanut noihin kirjaimiin, eikä siitä sovi häntä moittia. Hiukan mietittyään hän sanoi:

— Jos nyt olisi päivänselvää ja täydellisesti todistettu, että tämä tyttö todellakin on sama, jota tarkoitat; jos niin olisi, etteivät sudet olisikaan syöneet Hannaasi, vaan että pahat ihmiset olisivat hänet ryöstäneet ja hän todellakin olisi sama Stella, jonka näitte makaavan huonona ja kalpeana tuolla huoneessaan, niin mitä siitä seuraisi?

— Jumala varjelkoon, enhän minä koskaan rupeaisi häntä takaisin pyytämään! Sehän olisi samaa kuin jos juurineen repäisisin kauniin kukkasen päivänpaisteisesta yrttitarhasta, jonka hedelmällisessä maassa se on rehottaen kasvanut, istuttaakseni sen uudelleen kuivaan kangasmaahan taikka suohon. Eihän se millään muotoa kävisi laatuun. Siihen vain tyytyisin, että varmaan tietäisin hänet samaksi… rukoilisin hänen puolestansa ja, vaikka olenkin hänestä kaukana, rakastaisin häntä. Jos sitten joskus saisin hänet nähdä… niin tyytyisinpä siihenkin, että saisin vain suudella hänen hameensa lievettä.

— Niin kuitenkin rakastan häntä ja rukoilen Jumalaa hänen puolestansa. Oi, jospa hän pian paranisi ja tulisi jälleen entisellensä! Mutta ellei hän rupeakaan tästä toipumaan, niin lähettäkää sana minulle… jos tarvitaan, niin tulen häntä hoitamaan… lupaan pysyä, hereillä ja valppaana. Tekisin vaikka mitä tuon lapsen hyväksi, joka, vaikkei ollutkaan omani, tuli minulle niin rakkaaksi.

— Ja minä puolestani lupaan panna parastani, saadaksemme asiasta varmuuden. Sillä vaikka se tuntuukin ihmisille mahdottomalta, niin se ei ole mahdotonta Jumalalle.

Ja pastori oli oikeassa. Se, jota hän piti miltei mahdottomana, saatiin kuitenkin aikaan yhdistämällä muutamia pieniä asianhaaroja, joita voisimme nimittää sattumukseksi, kohtaloksi taikka oikeammin Jumalan isälliseksi huolenpidoksi..

Stellan ihoon poltetuista kirjaimista oli kuitenkin vähän ohjausta, ja pastori kysyi sentähden vielä torpanvaimolta:

— Voitteko sanoa, kuoliko seudun herrasväen perheistä lasta saman aikaan kuin Teiltä?

— Sitä en tiedä varmaan sanoa. Siihen aikaan emme uskaltaneet paljon liikkua kotosalta; myöhemmin kumminkin saimme kuulla, että syksyn loppupuolella sekä syystalvella oli riehunut kova lastentauti, johon sekä omassamme että naapuripitäjissä oli kuollut paljon lapsia.

— Jos niin oli… no, sama se. Kuitenkin varoitan teitä kertomasta muille, mitä nyt olette ilmoittanut minulle. Tarkoitan sitä, että sillä tavoin paremmin päästäisiin asian perille.

— Kyllä tottelen, vaikka en tietäisikään mitä pastori kulloinkin tarkoittaa… Mutta voikohan Jumala antaa minulle syntini anteeksi?

— Syntisi oli heikkoudensynti ja sellaisia Jumala ennemmin antaa anteeksi kuin teonsyntejä.

— Soisinpa ansaitsevani kiitostanne, vastasi pastori tuolla hänelle ominaisella, nöyrällä hymyilyllä, joka usein ilmestyi hänen kasvoilleen, olematta kuitenkaan mikään tekopyhyyden merkki.

— Ainakin Jumalan armosta pyritte olemaan hurskas sielunpaimen ja tällaiset sanat teidän suustanne vuodattavat sydämeeni rauhan, jota ei mikään muu maailmassa voi tuottaa. Tuhat kiitosta, herra pastori, tätä hetkeä en ole koskaan unohtava.

— Olette aina tervetullut, vaikka koska tahansa tulette. Menkää Jumalan rauhaan!

Hän kätteli torpanvaimoa, joka nytkin itki, vaikka hänen kyyneleensä olivat peräti toista laatua kuin hänen tänne tullessaan.

Stellan tultua terveemmäksi, pastori oli pyytänyt hänen lähettää häntä kutsumaan niin usein kun hän halusi hänen seuraansa. Tämä oli tapahtunut Reginan neuvosta, joka suoraan oli sanonut isännällensä vasten silmiä, ettei naimattomalle, parhaimmassa ijässään olevalle miehelle sopinut tuntikausia istua nuoren tytön vuoteen ääressä, ei ainakaan tämän tultua tuntoihinsa, niin ettei hän enää houraillut. Pastori oli kyllä mielestänsä koettanut olla varovainen, mutta koska Regina siitä huolimatta kuitenkin häntä nuhteli, niin hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, eikä siis pannut emännöitsijänsä muistutuksia pahakseen, vaan noudatti nöyrästi hänen neuvoansa.

Juuri nyt hän tuli ilmoittamaan, että Stella-neiti mielellään soisi pastorin tulevan pitämään hänelle seuraa. Tämä oli tietysti ilosanoma ja rientäen hän läksi sairaan huoneeseen.

Ruskea karttuunipusero näytti pukevan Stellaa vielä paremmin kuin eilen, hänen istuessaan siinä päänalukseen nojautuneena. Eikä hän enää näyttänyt yhtä kalpealtakaan, sillä rauhallinen, kuumeesta vapaa uni oli virkistänyt häntä ja kentiesi myös hyvä ja voimakas lihaliemi oli häntä virvoittanut.

Pastori oli useamman kerran sairastanut ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, kuinka sairaitten suhteen on meneteltävä. Huoneeseen astuessaan hän siis mitään kysymättä istahti vuoteen vieressä olevalle tuolille. Ikäänkuin olisi arvannut mitä hän ajatteli, sanoi Stella:

— Niinpä niin, Erkki. Kyllä voin jo paremmin ja minun alkaa jälleen olla nälkäkin. Lämmittäkää, Regina kulta, minulle taas kupillinen tuota voimakasta ja kirkasta lihalientä. Mitä arvelet, Erkki, valtasuoneni tykinnästä?

Regina oli lähtenyt ulos ja huoneessa oli hämärä. Erkki piteli pientä kätöstä omassaan, tunnustellen valtasuonta, joka tykytti tasaisemmin ja reippaammin.

Salin ovi paiskattiin auki ja huoneeseen kompuroi mies. Hän heittäytyi suulleen lattialle ja virkkoi:

— Anteeksiantamusta en uskalla toivoakaan, mutta tahdon kumminkin tunnustaa. Minä se ammuin Stella-neitiä. Rauetkoot kaikki perkeleen juonet tyhjiin!

Mies oli taloon hiljan muuttanut Heikki-renki. Vaikka hän puhuikin suomea, ymmärsi Stella kuitenkin sen verran, että tiesi mistä oli kysymys. Hän vavahti, mutta kysyi sitten lempeästi nuhdellen:

Renki ymmärsi hänen puhettaan paremmin, kuin hän rengin. Nämä sanat tekivät häneen valtavan vaikutuksen ja hän kolahutti usean kerran päänsä lattiaan. Itkien ja voivotellen hän vastasi:

— Olin vietelty. Raha, tuo perkeleen keksintö, joka vietteli Juudaankin pettämään Herramme ja Vapahtajamme, se se oli, joka myös minua houkutteli. Niin se kävi.

Pastori oli tämän äkillisen kohtauksen johdosta joutunut pois tasapainostaan, mutta nyt hänen mieleensä muistui kuinka vahingollisesti se vaikuttaisi Stellan heikkoihin hermoihin. Hän käski rengin nousta ja talutti hänet kädestä pois.

Heidän tultuaan pastorin huoneeseen renki jälleen lankesi polvilleen, mutta nousi, kun hänen isäntänsä selitti, ettei tarvitse niin tehdä syntisen ihmisen kanssa puhellessaan. Pastori käski hänen istuutua ja meni itse vähän rauhoittamaan Stellaa, jonka luuli pelkäävän, että mies tekisi hänelle jotakin pahaa. Tällaisessa tilaisuudessa tuo pelko oli aivan luonnollinen, joskin hiukan lapsellinen.

— No, kerropa nyt, mikä vaivaa sydäntäsi, kehotti pastori palatessaan, mutta puhu hiljaa, ettet häiritse toisessa huoneessa olevaa sairasta.

— Niin, rahallahan minut saatiin vietellyksi. Sain sitä kohta käteisesti ja enemmän luvattiin. Palvellessani viimeisiä päiviä Ristilässä sain tietää, että pastori kasvattityttärineen tavallisesti hämärän aikana menee kävelemään kirkolle päin. Asetuin väijymään tuohon pieneen lehdikköön, jonka pastori ehkä muistaa. Tien risteyksessä te molemmat pysähdyitte muutaman askeleen päähän piilopaikastani. Siinä kestin vielä pienen taistelun; valkeuden ja pimeyden vallat sotivat viimeisen kerran sielussani… ja pimeys pääsi voitolle. Tähtäsin vakavin käsin… sillä juuri sen vuoksi, että käteni oli tunnettu niin vakavaksi, minut houkuteltiin tähän rikokseen. Minä siis tähtäsin, enkä ensinkään vapissut, koska pahahenki oli minua tukemassa. Toivoin osaavani ihan sydämeen, mutta painaessani liipasinta huomasin aijotun uhrini siirtyneen hiukan syrjään. Tämä tapahtui Jumalan tahdosta, joka tällä tavoin esti pimeyden ruhtinaan juonet. Luoti sattui, mutta ei siihen paikkaan, mihin se oli aijottu. Pötkiessäni pakoon, viekkaana kuin pahantekijä ainakin, kuulin hänen vielä puhuvan. Enpä voi sanoa, että se alussa oli minusta mieluista, mutta kuta enemmän lähestyin kotia, sitä enemmän iloitsin siitä. Kun piru ihmisen haahmossa, joka oli minut vietellyt, tuli kysymään, kuinka asia oli päättynyt, vastasin niinkuin asia oli. Hän luuli lohduttavansa minua sanoessaan: ”Vaikka se ei sattunutkaan sydämeen, niin se ehkä kuitenkin menestyi hyvin. Nyt odotetaan, miten asia päättyy, ja ellei käy niinkuin toivomme, niin onhan sinulla pastorin palveluksessa muutaman päivän perästä tilaisuus tehdä samallainen yritys.” — Hän luuli sillä rauhoittavansa minua, mutta niin ei käynyt. Siitä illasta asti olen sielussani tuntenut kaikki helvetin tuskat; tuhat kertaa olen ollut tunnustamaisillani rikokseni, mutta heikkouteni, se on pahahenki, on aina estänyt hyvän aikomukseni ja niin se on jäänyt sikseen tähän päivään asti. Pyhäinmiesten päivänä en uskaltanut mennä kirkkoon, kun pelkäsin vain lisääväni syntikuormaani, jos sydän näin saastaisena yhtyisin seurakunnan veisuun ja rukouksiin. Mutta tänään, kun muut rengit kysyivät, lähdenkö kirkkoon ja arvelivat, etten ehkä koskaan käykään kirkossa, päätin mennä. Joko se nyt tapahtui väärästä häpeästä tai pelkäsinkö, että minua epäillään — kumpikin näistä tunteista oli perkeleen viettelystä ja seuraus rikoksestani — niin vain kävi, että läksin kuin läksinkin kirkkoon. Kuulin pastorin saarnan. Sanat olivat lempeät ja kuitenkin ne sattuivat minuun kuin kaksiteräinen miekka. Jok'ikinen sana koski minuun ja tuntui olevan ikäänkuin minulle aijottu. Sain pyhän hengen voimaa katumukseen ja minussa heräsi halu tunnustaa syntini. Paluumatkalla kirkosta poikkesin samaan metsikköön, joka oli rikokseni todistajana, jos nimittäin elottomat kappaleet kelpaisivat todistamaan. Kylmällä ja kostealla mättäällä olen siellä tähän asti istunut. Oi, kuinka pahahenki osaa vietellä ja houkutella ja vähälläpä oli, ettei hän päässyt minussa voitolle… silloin olisin varmaankin ijankaikkisesti ollut mennyttä miestä. Mutta samassa muistui mieleeni, niin selvästi kuin parastaikaa olisin ollut sitä kuuntelemassa, päivän saarna. Näin edessäni ikuisen kadotuksen… ja minua kammotti. Ajatellessani ijankaikkista kadotusta, joka ei koskaan lopu, joutui sieluni suureen tuskaan ja olin jo epätoivon partaalla. Mutta silloin muistin, että Jumala hyvyydessään houkuttelee meitä parannukseen, ja sieluni sai siitä heti vähän lohdutusta. Epätoivo, johon olin ollut joutumaisillani, poistui ja Jumalan kirkkauden valo voitti helvetin pimeyden. Sain voimaa tehdäkseni päätöksen, jota en vielä ole peruuttanut… ja nyt olen täällä.

— Katumaanko? En, vaikka sen kautta joutuisin kuinka suureen häpeään tahansa, niin en sittenkään katuisi. Mitäpä tästä lyhyestä elämästä ja mitä on elonaikamme täällä, verrattuna ijäisyyteen, joka kestää ijankaikkisesti!

Nyt pastori oikein ymmärsi, kuinka Jumala iloitsee syntisestä, joka itsensä parantaa, koska hänkin, joka oli vain ihminen, taisi niin iloita.

— Annanko itseni ilmi maalliselle esivallalle? Neuvokaa, pastori, mitä minä teen!

Jos pastori vähänkin olisi häntä siihen kehoittanut, niin tämä mies olisi näyttänyt, ettei hän pelännyt maallista häpeää ja häväistystä, voittaaksensa sen sijaan taivaan ilon.

Mutta pastori ajatteli, että jos renki menisikin antamaan itsensä ilmi, niin sillä ei olisi mitään voitettu. Jos puuttuu todistuksia, niin ei ihmisen oma tunnustus riitä häntä tuomitsemaan, ja jos saataisiinkin sen verran perustusta, että nyt kysymyksessä oleva mies huomattaisiin syylliseksi, niin todistukset kuitenkin olisivat siksi vaillinaisia, ettei itse viettelijää niiden nojalla saataisi kiinni. Tässäkin vanha sananparsi siis toteutui: pienet varkaat hirtetään ja suuret lasketaan menemään.

Pastori ei ollut oikein selvillä siitä, pitäisikö pahantekijän, saadakseen rauhan Jumalan ja oman itsensä kanssa, myös julkisesti tunnustaa rikoksensa. Mutta koska tämä kysymys on tärkeämpi ja siihen on niin vaikea vastata, ettei joka mies pystyisi sitä selittämään, niin jätämme sen siksensä. Totta vain on, että pastorin tuli renkiänsä niin suuresti sääli, ettei hän siitäkään syystä olisi kehoittanut häntä antamaan itseänsä ilmi.

Kentiesi riippui tämä hänen mielipiteensä yhtä paljon varovaisuudesta kuin säälistäkin. Samoin kuin hän hiljan oli varoittanut torpanvaimoa toistaiseksi olemaan salaisuuttansa ilmoittamatta, niin hän nytkin itseksensä harkitsi, että jos renki antaisi itsensä ilmi, niin kävisi entistä vaikeammaksi saada todistettua murhayrityksen todellinen toimeenpanija syypääksi. Viekkaudestaan huolimatta oli hän kuitenkin kiedottava omiin pauloihinsa, sillä ainakaan hän ei rengin kanteen johdosta tulisi tuomituksi, kävisipä vain entistä varovaisemmaksi.

Oltuaan vaiti hetken, jolloin kaikki nämä ajatukset varjokuvien tapaan seurasivat toinen toistaan hänen sielussaan, pastori jälleen ryhtyi puhumaan:

— Tärkein asia on, että pysyt hyvässä päätöksessäsi ja, upottaen vanhan
Aatamin, rupeat uudeksi ihmiseksi.

Renki katseli häntä kummastellen. Siis ei hän pyydäkään kostaa, hän ajatteli.

— Jumalan avulla koetan sen tehdä, vastasi hän, tarkoitan, etten aijo sotia Jumalan hengen armovaikutuksia vastaan… Jos arvelette ettei minun autuaaksi tullakseni tarvitse tunnustaa seurakunnalle rikostani ja antautua maallisen oikeuden tuomittavaksi, niin onhan pastori minusta yhtä hyvä kuin seurakuntakin ja teille minä tunnustan niinkuin jo olen tehnyt sen Jumalalle sekä olisin valmis koska tahansa tunnustamaan maallisen oikeuden edessä. Jotakin vielä puuttuu tästä tunnustuksesta, mutta suoran ja vilpittömän sen tulee olla. Salassa oleva rikos on tuotava ilmi, perkeleen välikappale, tuo ilkeä petturi ja viettelijä on paljastettava, jotta viattomat ja turvattomat tietävät häntä varoa. Tuo korkeasukuinen konna on Ristilän vapaaherra.

— Tästä hetkestä alkaen koetan, niin kauan kuin voimani riittävät, kaikin puolin suojella sitä, jonka hiljan aijoin… Ikäänkuin uskollinen koira olen valvova, ettei susi pääse tunkeutumaan lammashuoneeseen.

Sivumennen tuli eräs ajatus pastorin mieleen: "Mitenkähän olisi, jos tämä renki, vapaaherraa pettääkseen ja saadakseen hänet kiinni, vielä tarjoutuisi häntä auttamaan?"

Mutta samassa hän jo hylkäsi tämän ajatuksen. Sehän olisi samaa kuin heittää ihminen, joka jo on joutunut hyvien vaikutuksien alaiseksi, yhdestä synnistä toiseen. Sillä synti on valehdella konnallekin.

Parasta siis jättää asia Jumalan haltuun. Vaikkei hän ennen ollut tullut sitä ajatelleeksi, johtui nyt yht'äkkiä eräs suunnitelma hänen mieleensä. Stellaa suojellakseen hänen sopisi pyrkiä toiseen, kaukaiseen paikkaan. Eihän häntä sopinut moittia siitä, että tyttö oli hänelle kallis ja ettei hän mielellään olisi häntä kadottanut!

Mutta eiköhän kaukaisessakin paikassa vaara voisi olla tarjona?
Eivätköhän pahat juonet osaisi sinnekin?

On suurenmoista ja kunnioitusta herättävää, että pappi sanan voimalla saa ihmisen katumaan ja tunnustamaan syntinsä, jota terävämielinen tuomarikaan ei aina voi. Ehkäpä hyvä sana voi vaikuttaa rikoksellisen sydämeen pehmittävästi, kun sitä vastoin lain ankaruus ja pelotukset sitä vain paaduttavat.

Pastorilla olisi siis ollut syytä riemuita tästä päivästä. Mutta niin suuri suru, kuin samana iltana häntä kohtasi, oli tuskin koskaan ennen häntä kohdannut.

Olemme kertoneet Stellan oppineen sen verran suomea, että ymmärsi mitä renki polvillaan, pää lattiaan painettuna, tunnusti. Mutta vaikka pastori muulloin oli ollut suuresti mielissään kuullessaan kasvattinsa joskus ymmärtävän jonkun suomenkielisen sanan, niin hän ainakin tänä iltana olisi ollut hyvin tyytyväinen, jos Stella ei koko asiasta olisi ymmärtänyt yhtään mitään. Ymmärrettävää on, että kävi niinkuin pastori oli aavistanutkin. Stellan taudista heikontuneet hermot eivät voineet kestää tällaisia kohtauksia.

Tauti muuttui toisellaiseksi. Valtasuoni, joka jo oli sykkinyt jotensakin tasaisesti, muuttui epäsäännölliseksi ja alkoi kovasti tykyttää. Kuume kiihtyi kiihtymistänsä ja sairas rupesi kovasti hourailemaan. Pastorin toivo hänen paranemisestaan oli peräti rauennut.

Vuorottain Regina ja hänen isäntänsä valvoivat lemmikkinsä sairasvuoteen ääressä. Vanha emännöitsijä itki ja nyyhkytti, mutta pastori ei voinut edes itkeä. Jos kyynelistä on mitään lievitystä, niin sitä ei ainakaan suotu hänelle. Pahinta aavistaen ja veri pelosta hyytyneenä hän jäykkänä kuin kivipatsas istui vuoteen vieressä.

Stellan sekavista hourailuista hän tuontuostakin tuskansekaisella ilolla huomasi, kuinka suuri sija hänellä oli tytön sydämessä.

XII.

VANHOJA ASIOITA, MUUAN LÄÄKÄRI Y.M.

Enemmän kuin koskaan ennen olisi lääkäri nyt ollut tarpeen. Mutta voidakseen olla ihan varma tämän tulosta, päätti pastori itse lähteä kaupunkiin, koska ei enää uskaltanut luottaa kirjeen vaikutukseen.

Niin kauan kun oli pimeä ja yötä kesti, ei hänellä vielä ollut niin suuri hätä saada lääkäriä, eikä hän myöskään olisi hennonnut jättää sairasta tyttöä. Mutta marraskuun aamun ensimäiset auringonsäteet synnyttivät kuitenkin, niin himmeät kun olivatkin, hänen rinnassaan voimaa ja uskallusta. Kaikeksi onneksi oli aamu myös jäähdyttänyt Stellan tulikuumaa otsaa, jotta hän sai nauttia virkistävää unta, jota eivät mitkään unennäöt häirinneet. Pastori painoi suudelman hänen otsalleen ja pakottautui väkisinkin poistumaan huoneesta, antaen järjen saada mielettömästä hellyydestä voiton.

Ohimennen hän poikkesi Ristilään pyytämään Haraldia kysymään vapaaherralta lupaa olla Stellan luona niin kauan, kun hän itse viipyisi poissa. Tosin Haraldin lääketieteelliset tiedot eivät olleet minkään arvoiset, mutta pastori katsoi mahdolliseksi, ettei Stella eläisikään, kunnes hän palaisi kaupungista, ja piti Stellankin vuoksi parempana, että rakas ystävä olisi hänen kuolinhetkellään saapuvilla.

Ymmärrettävissä on, että vapaaherra mielellään suostui tähän pyyntöön.
Olisihan ollut liian julmaa, miltei mieletöntä sitä evätä.

Saatuaan tämän tietää, pastori lähti matkalle. Luontokin näkyi olevan täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisten tunteittensa kanssa. Ilma oli aivan tyyni ja sakea sumu peitti auringon kokonaan. Pihlajasta varisivat viimeiset lehdet ja nurmi oli kuihtunut ja kellastunut. Elämää tuokin oli olevinaan, mutta voi, kuinka kaikki kuitenkin näytti kolkolta ja elottomalta!

Mutta hänen katsellessaan alati vihannoivaa katajapensasta, viheriäisiä puolanvarsia ja luodessaan katseensa pitkiin kuusiin ja mäntyihin, noihin pohjolan metsien muhkeihin havupuihin, joiden väri pysyy aina viheriäisinä, heräsi hänessä toivo, joka ulottui haudan toisellekin puolelle.

Puolenpäivän aikaan hän saapui perille ja tapasi lääkärin muutamain hyväin seuratoverien kanssa päivällispöydässä. Muutamat kaatuneet viinipullot osoittivat mistä syystä pöytävieraitten naamat niin punaisina hohtivat.

Tohtori Kinin oli tosin pastori Ortmanin ylioppilastoveri, mutta ystävyksiä eivät he silti olleet koskaan olleet. Erilaiset pyrinnöt olivat siihen syynä sekä se, että he niin aivan eri kannalta käsittivät asioita.

Tohtori oli köyhän torpparin poika. Yhdeksänvuotiaana hänellä oli onni päästä erään vanhan lääkärin juoksupojaksi. Tämä vanha herra oli hyvin lystikäs mies, jolle ei mikään maailmassa tuntunut mahdottomalta. Eräänä päivänä hän näki pikku Mikon hyvin vakavana tirkistävän pöydällä olevaa kiinapulveria.

— Tiedän kyllä, vastasi poika, lääkettä se kai on, sellaista joka väliin tappaa ihmisen.

Tämä vastaus oli vanhalle, leikkisälle tohtorille mieleen. — Ehkä sinäkin haluaisit päästä lääkäriksi, kysyi hän, katsoen poikaa suoraan silmiin.

— No, koetetaanpa tehdä sinusta lääkäri. Sillä en minäkään näe siinä mitään pahaa.

Poikanulikka ajatteli itsekseen, että kelpaisi sitä päästä papiksikin, koska hänellä ikäisekseen oli hyvin kova ääni, niin että hän usein oli saanut selkäänsäkin, herätettyään aamusilla laulullaan talon piiat heidän makeasta unestaan. Oli nimittäin pientä vihaa Mikon ja näitten välillä ja varmaan voimme sanoa, että se oli jälkimäisten syy. Herrasväen piiat eivät yleensä pidä pienistä juoksupojista… Luonnostaan Mikko ei ensinkään ollut kostonhimoinen, mutta olipa hänelle joskus johtunut mieleen, että juuri tuolla äänellään, jolla hän oli heitä suututtanut, hän ehkä vastaisuudessa saisi heitä masentaa ja nöyryyttää. Tietysti tämä tulevaisuuden kuvitelma oli mitä läheisimmässä yhteydessä mustan papinpuvun ja leuvan alle asetetun liperin kanssa. Mutta kun vanha tohtori nyt tahtoi tehdä hänestä lääkärin, niin poika heti oli valmis heittämään koko papillisen uran siksensä. Hän ajatteli itsekseen näin: "Koska ukko itse oli lääkäri, niin tahtoo hän tehdä minustakin lääkärin. Jos nyt väkisin tahtoisin papiksi, niin hän ei tekisi minusta sitä eikä tätä." Näin hän ajatteli, ja tyhmempiäkin ajatuksia voisi yhdeksänvuotiaalla poikanulikalla olla.

— Mutta jos teette minusta tohtorin, arveli poika, niin minusta kai tulee herra. Mutta herroillahan on aina liikanimi.

— Sellaisen sinä kyllä pian saat. Pannaan sinulle tuon lääkkeen nimi,
Kinin.

— Sama se. Jos elän, kunnes tulen lääkäriksi, niin kaikki luulevat minua hyvin taitavaksi, koska minulla on lääke nimenäkin. Mikko Kinin, sehän kuuluu oikein komealta.

Vanha tohtori ei tyytynyt vain lupauksiin. Samana vuonna kun hän kuoli, oli hänellä ilo nähdä kasvattipoikansa päässä tohtorinhattu.

Tohtori Kinin oli hyvin suosittu seuramies. Vaikka hänen pilapuheensa joskus olikin hiukan raakaa, niin hänelle annettiin anteeksi, koska hän näytti hyvää tarkoittavan ja hänen naurunsa sitäpaitsi tuli niin sydämen pohjasta, että se houkutteli muutkin nauramaan. Hänen vartalossaankin oli jotain, joka yhdessä hänen pienten kokkapuheittensa kanssa herätti naurua, ilman että hän silti itse oli tämän naurun esineenä. Varreltaan hän oli lyhytläntä ja paksu, jollaisiksi yleensä lääkäreitä, majureja ja rovasteja kuvaillaan.

Siitä huolimatta, että oli näin suosittu seuramies, tohtori Kinin kuitenkin usein oli saanut rukkaset. Kerran oli hän sattunut kosimaan sellaista, joka jo ennestään oli salakihloissa, toisen kerran erästä tyttöä, joka ei voinut häntä sietää, koska hän tuon tuostakin tuoksui väkeviltä, kolmannen erästä, joka ei sellaisesta välittänyt, mutta jonka mielestä tohtori sen sijaan oli hiukan talonpoikamainen eikä tarpeeksi runollinen. Meidän kesken sanottuna olikin tässä moitteessa perää, sillä ainakin hänen rakkautensa oli hyvin käytännöllistä laatua. Yleensä hän oli kokeellinen mies, joka ei uskonut muuta kuin sitä, jota kävi käsin tavottaminen.

Arvattanee, että tohtori tyynin mielin ja ilman erityistä surua kärsi nämä pienet vastukset. Hän ajatteli vain, että tuhannet nuoret ja kauniit tytöt… hän piti, kumma kyllä, vain nuorista… aivan kernaasti olisivat hänet ottaneet, joten hänellä ei siis ollut paheksumisen syytä, vaikka olikin sattunut kosimaan sellaisia, jotka eivät tahtoneet rakastaa häntä myötä- ja vastoinkäymisessä.

Esitettyämme tohtorin, lienee paikallaan, että esitämme hänen pöytäkumppaninsakin. Niistä tahdomme vain mainita, että toinen oli pitkä, laiha, keski-ikäinen ja kaljupää tuomari, toinen kauppias, joka kolmasti oli tehnyt vararikon ja tämän johdosta niin vaurastunut, että häntä jo pidettiin upporikkaana. Siitä huolimatta hän vielä eli poikamiehenä, jota naima-ijässä olevat naislukijani tuskin antanevat hänelle anteeksi.

Tuomarikin oli vielä naimaton ja nämä kolme vanhaapoikaa haasteli vapaasti ja sujuvasti kaikellaisista asioista, kertoen erittäinkin tapauksia entisiltä nuoruuden ajoiltaan. Näitä kertomuksia keskeytti milloin lasien hauska kilinä, milloin iloiset naurunremahdukset. Mitä jälkimäisiin tulee, lienee hauska, tietää, että tohtori nauroi eniten omille sukkeluuksilleen, tuomari taas, joka oli olevinaan nokkela, koetti puhuessaan pysyä vakavana, mutta kauppias nauraa hohotti yhtä paljo, olipa hän itse taikka jompikumpi toisista sattunut sanomaan jotakin hauskaa. Tästä ei kuitenkaan ole syytä tehdä mitään johtopäätöksiä heidän eri luonteittensa suhteen; he olivat vain sellaisia kuin ihmiset yleensä ovat.

Tuomari oli vastikään lopettanut pienen, jotensakin arveluttavan, vaikka hauskan jutun ylioppilasajoiltaan. Naurettuaan aikalailla, tohtori tyhjennettyään lasinsa, sanoi:

— Te, lakimiehet, olette hauskaa väkeä. Mahtaa tuntua mukavalta tuomita rikoslain mukaan muita rangaistavaksi, kun vain pääsee sovelluttamasta sitä omaan itseensä. Varsinkin sen hauskimpia pykäliä, joita en kuitenkaan tunne.

Tuomaria näytti hiukan hävettävän, mutta kuitenkin hän tyytyväisesti naurahti. Sitten hän sanoa tokaisi:

— Entä herrat lääkärit sitten! He kyllä osaavat neuvoa muille raittiutta, mutta itse he, piru vieköön, eivät suinkaan sylje lasiin.

— Mitäpä niistä, puuttui puheeseen kauppias, — mutta mitä te sanotte papeista? Nehän vasta osaavat saarnata ja varoittaa, mutta itse eivät sitä usko, ainakaan eivät elä Jumalan sanan mukaisesti.

Kaikki papit tuntuivat näet kauppiaasta vastenmielisiltä siitä asti, hänen toisen vararikkonsa jälestä, kun yksi heistä, joka oli saanut vähän vihiä siitä, kuinka se oli tapahtunut, ei voinut olla koskettamatta saarnassaan kysymyksiä, jotka ihmeellisesti antoivat aihetta varoituksiin tässä suhteessa. Kuitenkin kauppias hiukan hätkähti, kun heti, hänen hyökättyään pappien kimppuun, eräs heistä astui huoneeseen.

Yleensä tohtori Kinin oli vähän ylpeänluontoinen, mutta tuota vikaa ei huomattu, kun hän oli hiukan ryypiskellyt, koska hän aina silloin oli niin alhainen kuin kuka hyvänsä. Ehkä hän selvällä päälläkin olisi alhaisesti kohdellut halpaa maalaispappia, nyt hänessä ei ainakaan huomannut mitään ylpeyttä. Päinvastoin hän halaili ja suuteli pappia ja oli olevinaan entisestään hänen kanssansa hyvinkin hyvä ystävä, vaikkeivät heidän välinsä silloin olleet olleet läheskään niin tuttavalliset kuin tohtorin käytöksestä päättäen olisi voinut luulla.

Siksi ei tarvitse luulla hänen olleen juovuksissa… viini oli häntä vain virkistänyt ja saattanut hänet hyvälle tuulelle.

Pastori Ortman ilmoitti asiansa ja tohtori lupasi olla valmis häntä seuraamaan niin pian kuin päivällinen oli päättynyt ja lääkkeet, joita varten hän heti istahti kirjoittamaan reseptiä, oli tuotu apteekista. Tämä reseptin kirjoittaminen kävi niin nopeasti, että siitäkin huomasi hänet hyvin harjaantuneeksi. Pastorille olisi kuitenkin ollut enemmän mieleen, jos hän kauemmin olisi asiaa harkinnut.

— Kas niin, veikkoseni, älä ensinkään kursaile, vaan käy tähän viereemme istumaan. Onhan linnunpaistia vielä jälellä, eikä viinistäkään, Jumalan kiitos, ole mitään puutetta.

Eipä liene syytä moittia pastori Ortmania, vaikka hän surustaan huolimatta suostuikin tohtorin tarjoukseen. Ruumiin ja sielun toimitukset ovat näet kuitenkin kaksi eri asiaa.

Pian oli keskustelu jälleen saatu vireille ja pastorikin otti siihen osaa, koska ei voinut olla sitä tekemättä ja murheet ja ajatukset sitäpaitsi ovat aivan eri asioita. Heikkoluontoiset ihmiset eivät saata puhua muusta kuin siitä, joka heillä on mielessään, mutta niiden joukkoon pastori ei kuulunut.

Muun muassa tuomari sattui kertomaan viimeisistä käräjistä, joita hän oli ollut pitämässä. Anteeksiannettavaa on, että hän kernaimmin puhui omista virkatoimistaan, ja muiden käräjäjuttujen joukossa myös tuli maininneeksi, että hänellä äskettäin oli ollut käsiteltävänään erään italialaisen nuorallatanssijan asia, ja oli hän selvien todistuksien nojalla saanut hänet tuomituksi murhasta ja kaikellaisista ilkeistä juonista. Miehen nimi oli Jeromio.

Tuomari huomasi saaneensa hänestä tarkan ja innostuneen kuulijan ja alkoi siis juurtajaksain selittää asiaa.

Jeromion omat toverit, jotka myös ammatiltaan olivat nuorallatanssijoita, olivat tehneet häntä vastaan ilmiannon. Seurueeseen oli kuulunut Stella-niminen tyttö, joka oli kihloissa erään nuoren ilveilijän kanssa, jonka nimi oli Guilielmo. Ajaessaan eräänä yönä samoilla rattailla Jeromion kanssa, oli tämä Stella kadonnut. Tämä oli ensimäinen syytös. Siihen Jeromio vastasi, että valepuvussa esiintyvät ratsumiehet väkivallalla olivat tytön ryöstäneet, josta seurueen muut jäsenet eivät tienneet mitään, koska hän itse Stellan kanssa oli ajanut viimeisenä. Todistajat, jotka kaikki ymmärsivät ruotsia, mikä paremmin, mikä huonommin, ja joista jotkut heidän passistaan huomattiin Ruotsissa syntyneiksikin, vastasivat tuomarin kiertelevään kysymykseen, oliko syytetyllä tapana ajaa aina jälestäpäin, ettei sitä koskaan ennen ollut tapahtunut. Päinvastoin hän aina ennen oli ajanut edellä, koska hän seurueen johtajana piti itseänsä kaikkia toisia parempana. Epäilivät hänen nyt tehneen sen, voidakseen pakottaa tytön tunnustamaan, oliko hänellä ja hänen sulhasellaan aikomuksena edelleen jäädä seurueeseen, vai eikö.

Tuomarin mielestä tämä jo oli tarpeeksi raskauttava syy tekemään hänet epäilyksen alaiseksi. Mutta toinen syytös oli vielä tepsivämpi. Seurueen jäsenten saavuttua majataloon ja kauan odotettua, tuli myös vihoviimein Jeromio, mutta yksin. Stellan katoamisen hän oli silloin selittänyt samalla tavalla kuin nyt oikeudenkin edessä. Mutta ei kukaan heistä tahtonut oikein luottaa hänen sanoihinsa, ei ainakaan Guilielmo, joka toisia enemmän oli tyttöön kiintynyt. Hän haukkuikin Jeromiota vasten silmiä roistoksi ja murhamieheksi, josta seurasi, että tämä tikari pystyssä hyökkäsi hänen päällensä. Muut riensivät kuitenkin apuun ja ase otettiin häneltä pois. Nytpä ilveilijät selvästi huomasivat Jeromion olevan niitä miehiä, joita on pidettävä tarkasti silmällä, sillä hän oli sekä kostonhimoinen että viekas ja kavala.

Seura oli jakaantunut kahteen eri joukkoon, joista toinen piti Jeromion, toinen Guilielmon puolta. Viimemainittu oli todellakin houkutellut joukkoansa luopumaan Jeromiosta ja, Guilielmo johtajana, muodostamaan uuden seurueen. Mutta ennenkuin tämä pantaisiin toimeen ja vaikka tiesikin sen vaaralliseksi, häntä huvitti ottaa selkoa, tahtoiko Jeromio vielä saada hänet hengiltä.

Hän houkutteli siis erästä innokkainta, joskin salaista ystäväänsä mielistelemään kaikin tavoin Jeromiota, ikäänkuin hyvinkin pitäisi hänestä. Paremmin onnistuaksensa tämä kelpo lailla panettelikin Guilielmoa ja oli häntä kovasti vihaavinansa.

Menipä hän niinkin pitkälle viekkaudessaan, että Jeromiolle ilmoitti teeskentelevänsä Guilielmon ystäväksi, voidakseen saada selon tämän aikomuksista. Hän oli siis olevinansa Jeromion vakoilija, vaikka olikin Guilielmon, ollen yhtä haavaa sekä rehellinen että petollinen.

Rinaldo — se oli hänen nimensä — oli tällä juonellaan voittanut sen, että sai milloin tahansa jutella Guilielmon kanssa, herättämättä Jeromiossa epäluuloja.

Jeromio meni kuin menikin ansaan, eikä voinut luulla Rinaldoa muuksi kuin todelliseksi ystäväkseen. Siis hän ehdotti, että he yhdessä tappaisivat Guilielmon niin pian kun sattuisi sopiva tilaisuus. Eikä hän pitänyt suurta väliä sen sopivaisuudestakaan; pääasia vain oli, että Guilielmo saataisiin pois hengiltä. Kun hänellä oli puolellaan Rinaldo, joka, häntä itseään lukuunottamatta, oli seurueen etevin taituri, niin taisi hän olla vakuutettu siitä, etteivät toverit, vaikka jotain epäilisivätkin, kumminkaan uskaltaisi ryhtyä heitä syyttämään, koska heidän olemassaolonsa yksinomaan riippui heistä molemmista.

Tätä tilaisuutta ei tarvinnut kauvan odottaa. Koska seuralla ei ollut erityistä menestystä kaupungissa, päätettiin esiintyä tievarrella olevissa suuremmissa kirkonkylissä. He yrittivät siis ensimäisessä ja menestyivät hyvin. Suomalainen rahvas yleensä pitää tämmöisistä huvituksista, joita se yhteisellä nimellä kutsuu ilveilyksi. He jäivät siis muutamaksi päiväksi kylään, jossa pian olivat kuin kotonansa.

Guilielmo ja Rinaldo sopivat nyt keskenänsä, että jälkimäinen luulotteli Jeromiolle, että Guilielmo jo oli unohtanut Stellan ja nyt mielisteli erästä pulskaa talonpoikaistyttöä, joka asui vähän matkan päässä kirkonkylästä. Pistoolit ladattuina he siis asettuivat erääseen maantien varrella olevaan viidakkoon väijymään. Mutta heidän siinä odottaessaan vaihettikin Rinaldo oman pistoolinsa Jeromion pistooliin. Tämä seisoi nimittäin selin häneen, eikä humalassa ollen huomannut mitään, varsinkaan kun jo oli jotensakin pimeä. Rinaldon pistoolissa ei nimittäin ollut luotia. Muutamia Guilielmon ystävistä oli myös kutsuttu paikalle todistajiksi.

Jeromion tulisi ampua ensiksi ja, ellei hän osaisi paikalle, vasta sitten Rinaldon. Toinen pistooli olisi sitten asetettava Guilielmon käteen, ikäänkuin hän olisi itse ampunut itsensä.

Astuessaan hiljakseen viidakkoa kohden Guilielmo ei ymmärtänyt asemaansa vaaralliseksi, sillä yhtä vähän kuin Rinaldo tiesi hänkään aavistaa, mitä tulisi tapahtumaan. Jeromio ei tyytynyt siihen, että puun juurelta, jossa oli väjyksissä, tyynesti olisi vihollistansa tähdännyt, vaan, ennenkuin Rinaldo ennätti häntä estää, hän hurjistuneena syöksyi suoraa päätä Guilielmoa vastaan ja laukaisi pistoolinsa. Pelkästä latingista, joka sattui häntä ohimoon, Guilielmo parka kuolleena sortui maahan, joutuen niinmuodoin oman rohkeutensa ja uteliaisuutensa uhriksi.

Tietysti Rinaldo ja hänen ystävänsä heti vangitsivat Jeromion, joka mielellään olisi pötkinyt pakoon, nähtyään joutuneensa hänelle viritettyyn ansaan. Oikeudessa hän roiston tyynellä hävyttömyydellä tunnusti olevansa syypää tähän viimeiseen murhaan ja sitäpaitsi edelliseenkin, jonka ensin oli kieltänyt, myöntäen todistajien epäluulot oikeiksi ja vielä ilmoittaen, että hänellä tytön suhteen oli ollut riettaita aikomuksia. Kun tyttö ei tahtonut näihin suostua, oli hän aikonut käyttää väkivaltaa, mutta nopeasti lähestyvien rattaiden kolina oli, paha kyllä, häntä pelottanut, jolloin hän ei tietänyt parempaa neuvoa kuin viskata tyttö suohon, jonne hän luultavasti jäikin.

Syytetty oli hiukan miettinyt ja tirkistänyt erästä todistajaa, joka kävi kalpeaksi. Jeromio näytti ajattelevan, että olisi hauskaa vetää toinenkin kanssansa onnettomuuteen ja vaikka tälle ei määrättäisikään yhtä kovaa rangaistusta kuin hänelle itselleen, niin tulisi hänelle kuitenkin jotakin. Hän siis kertoi poikenneensa erään läsnäolevan todistajan kanssa noin neljä-, viisitoista vuotta takaperin erääseen torppaan janoansa sammuttamaan. Torpan aseman hän tiesi hyvin tarkasti selittää, muistaen niiden kestikievaripaikkojen nimetkin, joiden puolivälissä se sijaitsi, ja kertoen laajasti kaikki asiaan kuuluvat pikku seikatkin. Hän muisti sanoa senkin, että torppa oli tuon ison suon läheisyydessä, johon hän oli tytön upottanut… Todistajan kanssa, jonka hän mainitsi nimeltään, oli hän mennyt torppaan juomaan. Ovi oli ollut selällään ja tuvassa he tapasivat vain nukkuvan lapsen. Ihastuneina sen kauneuteen päättivät he sen varastaa, koska toivoivat tulevaisuudessa ansaitsevansa sillä paljon rahaa. He panivat heti päätöksensä toimeen ja veivät mukanansa lapsen, jolle aikaa voittaen opettivat ammattinsa.

— Kyllä, sillä hän oli haastanut neljä todistajaa, joista yksi oli ranskalainen, kaksi ruotsalaista ja yksi italialainen. Kaikki he olivat seurueen vanhempia jäseniä, noin neljänkymmenen ikäisiä. Viimeksi syytetty mies tunnusti kaikki ja pyysi armoa, jonka hän saikin, paitsi että hänelle tuomittiin vähän rahasakkoja. Toveriensa todistuksen mukaan hän oli hiljainen ja siivo mies, jonka Jeromio uhkauksilla oli saanut vietellyksi rikokseen. Viimeksimainitulle tietysti tuomittiin kaikkein korkein rangaistus… ymmärrättehän.

Tuomarista tuntunee omituiselta, kun hänellä on edessään moisia päällekantajia ja todistajia, arveli tohtori nauraen.

— Täytyyhän ainakin murha-asioissa tyytyä sellaisiin, mitä sattuu olemaan saatavissa, vastasi tuomari. — Olihan näillä sitäpaitsi täydelliset papinkirjat ja kristityitä he myös olivat.

— Onko siis selvästi todistettu, että tuo nuori tyttö, jonka Jeromio heitti suohon, on läheisestä torpasta varastettu lapsi?

— Käräjäkirjat sen selvästi osoittavat ja niiden mukaan voidaan myös löytää torppa. Ihme kuinka te, joka olette pappi, olette niin halukas kuuntelemaan tätä juttua, aivan kuin olisitte lakimies.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa vielä enemmänkin, mutta hän ei uskaltanut, koska hänen mieleensä muistui Ristilän vapaaherra.

Tohtori pudisti päätänsä ja sanoi, ettei ollut suurtakaan toivoa nuoren neidin paranemisesta. Hän lupasi kuitenkin jäädä seuraavaan aamuun, nähdäkseen oliko käsittänyt asian oikein.

Ilta kului niin hauskasti kuin tällaisessa tilaisuudessa oli mahdollista. Tosin ei Haraldin eikä pastorin seura ollut varsin elähyttävää, mutta siitä huolimatta tohtorin hilpeä luonne vaikutti, että hänellä oli kylläkin hauskaa.

Aamu koitti ja tohtori pysyi sanassaan, ilmoittaen, ettei enään ollut ensinkään syytä toivoa. Tiesipä hän määrätä ajankin, jolloin Stella oli kuoleva. Sitten hän läksi, ollen pahoillaan, ettei häntä ollut tultu noutamaan muutamia tunteja aikaisemmin.

Pastori ei antautunut epätoivoon, mutta hän oli aivan mykkä, jäykkä ja ikäänkuin turruksissa. Henkeään vetämättä hän kuunteli sairaan hengitystä, kestikö sitä vielä, katsellen kauhistuneena kuinka hänen pienet hyppysensä peittoa hypistelivät. Sitähän aina pidetään kuoleman merkkinä ja pastori muisti äitivainajansakin muutamia tunteja ennen loppuansa tehneen samoin, niin että siitäkin syystä hän piti Stellan kuoleman aivan varmana asiana. Sitä hän kuitenkin toivoi ja rukoili, että sairas ennen kuolemaansa edes muutamaksi tunniksi lakkaisi hourailemasta. Olisihan niin suloista nähdä hänen silmistään, että hän vielä oli tullut tuntoihinsa, saada vielä kerran puhua hänen kanssansa ja kuulla hänen suustaan sanoja, joihin ei sekautunut kuumeen vaikuttamaa hourailemista. Pastori olisi niin sydämestään suonut hänelle rauhallisen ja ihanan lopun.

Mutta sairas ei vain selvinnyt ja kuolemaakin turhaan odotettiin. Oli jo neljäs vuorokausi siitä, kun tohtori lähti ja toista oli kulunut siitä, jonka hän oli määrännyt sairaan kuolinpäiväksi. Tämä ei kuitenkaan herättänyt pastorissa mitään toivoa, koska hän vanhastaan tiesi lääkärien pikemmin tällaisissa tapauksissa panevan aikaisemman kuin myöhäisemmän ajanmäärän.

Irenekin oli tullut Stellaa katsomaan. Vaikka Harald ei ollut sitä kertonut, niin hän kuitenkin muilta oli saanut kuulla syyn tähän tautiin, mikä oli herättänyt hänessä kauhua. Itkien hän istui Stellan vuoteen vieressä ajatellen, että olisi parempi, jos hän itse saisi kuolla ja Stella jäisi elämään.

Yht'äkkiä Stella avasi silmänsä, jotka eivät enään olleet kuumeen himmentämät, vaan kirkkaat ja lempeät, vaikkakin raukeat. Heikolla äänellä hän sanoi:

— Minua itkettää nähdessäni sinut, pikku Stellani, noin laihana ja kalpeana.

— Hyi sinua, Irene, joka tahdot ystävääsi pettää! Itket, koska luulet minun pian kuolevan. Eikö totta?

Koska Irene ei mitään vastannut, katsellen vain lempeästi Stellaa, niin tämä suloisesti hymyillen jatkoi:

— Sinä luulet minun kuolevan, mutta tiedätkö mitä minä ajattelen?
Luulenpa, että rupean elämään.

— Niin, luulenpa jääväni elämään. Ethän sinä antaisi minun kuolla, ja
Haraldkin kyllä minua kaipaisi… mutta Erkki kaikista eniten. Sanopas
Reginalle, että menee häntä noutamaan.

Pian tuli pastori huoneeseen ja kiinnitti katseensa Stellaan ikäänkuin olisi tahtonut painaa hänen kuvansa mieleensä, saadakseen siitä koko ijäkseen lohdutusta. Näyttipä ikäänkuin hän yhdellä siemauksella olisi tahtonut tyhjentää onnen maljan pohjaan, ollakseen lopun ikäänsä kaikkea onnea vailla.

— Luulen, vastasi pastori. Totuus oli hänestä parempi kuin tyhjät lohdutukset, jotka eivät kuitenkaan tuota lohdutusta Kumminkin hän iloitsi nähdessään Stellan jälleen täydellä järjellä ja tunsi itsessään pyhää voimaa valmistaaksensa häntä, jos hän itse sitä vaatisi, kuolemaan.

Hiven hänen entistä veitikkamaisuuttaan ilmestyi Stellan kasvoihin, hänen sanoessaan:

Nyt olen kuitenkin eri mieltä Erkin kanssa! Olen jo sanonut sen
Irenelle, Luulenpa, että jään elämään.

-— Miksi Stella sellaista luulee? kyseli pastori, johon nämä sairaan sanat eivät ensinkään tehneet miellyttävää Vaikutusta, koska ne herättivät hänessä tyhjän toivon ja siten alkoivat maahan kukistaa sitä kieltäymyksen temppeliä, jonka hän vaivoin oli saanut rakennetuksi ja johon jo oli alkanut tottua.

— Koska näin unta. Näin kolme… tiedäthän mitkä ne olivat… jotka olivat päättäneet, että heitä tottelisin. Ja mitä he minulta tahtoivat? Että jäisin eloon. Minusta tuntui mahdottomalta olla heitä tottelematta, kun he niin lujasti olivat sen päättäneet. Ja heidän valtansa oli niin suuri, että saattoivat panna toimeen mitä olivat päättäneet. Heidän päätöksensä mukaan minun piti toipua… minun piti totella ja elää.

Yhä enemmän hiipi pettävä toivo pastorin sydämeen, mutta häneen se koski niin kipeästi, että hän painoi päänsä käteensä. Myöskin Irenen sydämessä oli toivo syttynyt, mutta koska naisen sydän on toivon tyyssija, niin se hänessä vaikutti vain miellyttävästi.

Seurasi pitkä äänettömyys. Vihdoin puhkesi Stella puhumaan ja hänen äänensä ei enää kuulostanut niin heikolta kuin ensin:

— Niin, uskokaa vain minua! Uniin en kuitenkaan niin varmasti luota… Mutta, Irene, menepä sanomaan Reginalle, että tahtoisin ruokaa. Minun on nälkä.

Maalliset sanat soivat joskus niin ihanasti kuin taivaallinen soitto! Ilosta itkien Irene riensi ulos. Pastorin sydämessä oli kieltäymyksen temppeli jo maata myöten purettu ja toivon temppeliä juuri alettiin rakentaa. Kuitenkin hän vedet silmissä sanoi:

— Sinä et voi elää. Tämä maailma olisi sinulle liian köyhä ja ahdas.
Parempi vain sinulle, että kuolet, Stellani!

Näin puhuessaan pastori ei oikein tietänyt mitä sanoikaan, eikä Stellakaan sitä käsittänyt. Hänen silmänsä vilkastuivat, kun hän vastasi:

— Mutta minä tahdon elää. Maailma tuntuu ihanalta, kun tietää olevansa rakastettu.

Ihmisluonteessa on kummallisia vastakohtia. Pastorin sydämessä tuntui jälleen niin tyhjältä ja kolkolta, sillä toivon rakentama tuulentupa oli sortunut maahan, ilman että sen sijalle oli mitään uutta pystytettävää. Surun suloiset kyyneleet muuttuivat yhä katkerammiksi, kunnes niiden lähde kuivui vallan tyhjiin.

— Ymmärrän kyllä mitä ajattelet, sanoi Stella, mutta luuletko, että kuolemaisillaan oleva ihminen voisi tuntea tällaista elämän halua? Ei, toisellaiselta mahtaa silloin kaikki tuntua. Jumala ei sallisi tämmöisiä tunteita, jos nyt ottaisi minut luoksensa… Ja näetkös, Erkki, että saatan itkeäkin. Eihän kuolevaiset itke, vai oletko koskaan nähnyt kuolemaisillaan olevan itkevän?

Stella hymyili niinkuin joskus ennenkin kyyneltensä lomaan ja uudelleen syttyi toivo pastorin rintaan.

Sairas pyysi häntä koettamaan valtasuontansa. Se ei tykyttänyt liian kovasti eikä liian hiljaa, ei liian verkalleen eikä liian nopeasti. Sykkipä ihan kuin terveellä ihmisellä.

Irenen tuotua kauralientä nisuleivän kanssa, söi Stella sitä halusta, pyytäen enemmänkin, mutta kun hän olisi vieläkin ottanut, niin ei sitä enää hänelle annettu. Silloin Stella ikäänkuin vähän kiukuissaan pudisti pientä päätään, mutta sitten hän hymyili ja kysyi:

— Ettekö vieläkään usko, että jään elämään? Eihän kuolevainen tahtoisi ruokaa, ei ainakaan niin paljon kuin minä. Ei, terve minä jo olen, paitsi että olen vähän väsynyt.

Se miltei kevytmielinen tapa, millä nuo sanat lausuttiin, vakuutti pastorille kaikkea muuta enemmän, että sairaan tila ei enään ollut niin vaarallinen.

Niin, hänen taudissaan oli tapahtunut onnellinen käänne, jota ei mitenkään voi selittää. Hän toipui siitä huolimatta, että lääkäri oli hyljännyt kaiken toivon, olisipa ikäänkuin uhallaan toipunut, vaikka tämä olisi koko ajan istunut hänen vuoteensa vieressä.

Oli yksi, joka melkein yhtä paljon kuin pastorikin, iloitsi Stellan parantumisesta. Se oli Heikki-renki, joka kahdenkertaisesti oli ollut syypää hänen sairauteensa, ensimäisen kerran tahallaan ja toisen ymmärtämättömyydestä ja ajattelemattomuudesta. Hänellä oli ollut sellainen käsitys, että jos Stella olisi kuollut, ei hän olisikaan voinut saada syntiänsä anteeksi. Mutta nyt hän riemuitsi ja itki ilosta.

JÄLKIMÄINEN OSA.

IRENE.

XIII.

UUSIA JUONITTELUJA.

Haraldin aika oli Ristilässä kulunut jotenkin samalla tavalla kuin ennenkin. Stellan siellä oltua hän ei yön aikana ollut nähnyt eikä kuullut mitään erinomaisempaa. Alati hän kuitenkin jännityksellä odotti tapahtuvan jotakin, josta saisi aihetta ruveta ahdistamaan talon kunnotonta haltijaa. Pastorilta hän oli saanut kuulla kaikki, mitä jo tiedämme Stellasta, ja hän oli myös puolestansa kertonut sen vähän, minkä tiesi. Tämän johdosta kävi hänen asemansa yhä jännittävämmäksi ja itsekseen hän oli melkein päättänyt jäädä Ristilään kotiopettajaksi niin kauaksi, kuin vapaaherra vain tahtoisi häntä pitää, kunnes hän huomaisi jotakin, joka selvittäisi hänelle tämän sekaisen vyyhdin. Vaikka olikin tullut tänne vain yhdeksi lukukaudeksi, niin hän vapaaherran ehdotuksesta oli luvannut jäädä kokonaiseksi vuodeksi ja luultavasti vapaaherra mielellään pitäisi hänet vielä kauemminkin huomattuaan, että hänen poikansa olivat luvuissaan edistyneet hyvin ja Irene laulussaan vielä enemmän.

Enemmän kuin tämä jännitys ja uteliaisuus pidätti häntä Ristilässä kuitenkin Irene. Hänen läheisyytensä, kun hän tiesi hänen alati olevan tavattavissa, lyhensi Haraldilta monta pitkää tuntia, joita hän ei muuten olisi saanut kulumaan. Vain Irenen vuoksi hän mielellään olisi jäänyt vaikka koko ijäkseen Ristilään ja sitäpaitsi hän epäselvästi aavisti, että hänen armaansa myös voisi joutua vaaraan ja kaivata hänen suojelustaan. Olisihan suloista saada häntä varjella!

Soittotunnit olivat nyt, kuten ennenkin, onnellisimmat. He eivät vielä olleet virkanneet sanaakaan rakkaudesta, mutta heidän laulaessansa yhtyivät heidän sielunsa vielä suloisemmaksi sopusoinnuksi kuin heidän sävelensä. Ken olisi heidät nähnyt, heidän liidellessään sävelten ja rakkauden siivillä aavistamattomissa, autuaallisissa avaruuksissa, hän varmaankin olisi rukoillut, että kohtalo varovasti kohtelisi heidän nuoruuttaan ja kauneuttaan, eikä unohtaisi, että heidän sielunsa varmaankin olivat yhtä kauniit.

Sanotaan rakkauden olevan ihanimmillaan ennenkuin se on lausuttu julki, ja niin oli heidänkin rakkautensa laita. Molemmissa se oli yhtä haavaa syttynyt, eikä siinä ollut minkäänlaisia, lempivissä niin tavallisia vaiheita, heissä kun rakkaus välistä näyttää heikkenevän, esiintyäksensä jälleen sitä kiihkeämpänä. Heidän rakkaudessaan ei ollut mitään tuulenpuuskia, ei mitään heilahduksia, vaan niinkuin kulma anastaa sitä suuremman tilan, kuta enemmän sen sivuja tasaisesti pidennetään määrätyn suhteen mukaan, niin johdonmukaisesti kasvoi heidän rakkautensakin.

Yksinäisyyttä Ristilässä häiritsi vain joskus jonkun vieraan tulo. Vapaaherraa, pidettiin sekä ylpeänä että ahneena, mutta siinä ei kuitenkaan ollut syy, miksi läheisyydessä asuvat herrasperheet niin harvoin kävivät Ristilässä, jossa heitä päinvastoin kohdeltiin hyvin kohteliaasti ja vieraanvaraisesti. Asia oli vain se, ettei kukaan oikein voinut häntä sietää. Hän herätti ihmisissä jonkinlaista pelkoa, häntä kartettiin, epäiltiin ja kentiesi halveksuttiinkin. Perheenisät tuskin olisivat tulleet käyneiksi Ristilässä tavallisilla velvollisuusvierailuilla, elleivät heidän tyttärensä niin mielellään olisi tahtoneet tavata "herttaista Irene-neitiä". Ja nuorten herrojen oli laita ihan samoin, sillä kernaasti hekin tahtoivat nähdä kaunista tyttöä ja ehkä päästä hänen kanssansa pakinoimaankin.

Kamarijunkkari von Assar oli kuitenkin silloin tällöin jonkun viikon oleskellut Ristilässä Olipa hän taas ollut siellä kokonaisen viikon, eikä nyt yksin, sillä hänen seurassaan oli kaksi naista. Toinen oli hänen sisarensa, neiti Emilia v. Assar, toinen nuori, kuudentoistavuotias ruotsalainen tyttö, nimeltä Adéle Hassel.

v. Assarin perhe oli oikeastaan kotoisin Suomesta, mutta oli jo siksi kauan asunut Ruotsissa, että oli siellä kokonaan kansalaistunut ja puhuikin sitä ruotsia, jota siellä puhutaan, mikä suuresti eroaa siitä, mitä täällä puhutaan.

Koska he olivat orpoja, oli kamarijunkkarilla tuo tärkeä toimi olla sisarensa opastajana ja holhoojana. Adélen äiti ei ollut viitsinyt tulla Ristilään, mutta neiti v. Assar oli mielestään aivan sopiva hänelle "esiliinaksi", jota ei kenenkään mieleen juolahtanut ruveta epäilemään. Neiti v. Assar oli nimittäin Adélea yhtätoista vuotta vanhempi, josta huomaa hänen jo jättäneen ensimäisen nuoruudenijän taaksensa ja siis todennäköisesti olevan tarpeeksi vakava.

Syy, minkä vuoksi neiti v. Assar oli tullut iloisesta Ruotsista meidän synkkään maahamme, ei suinkaan ollut se, että hänessä olisi herännyt halu nähdä niitä seutuja, joissa oli viettänyt lapsuutensa ja ensimäisen nuoruutensa ajat — sillä häntä ei ainakaan vaivannut koti-ikävä — vaan pikemmin ollakseen seuralaisena rikkaan tehtaanisännän Hasselin rouvalle, jonka oli tehnyt mieli nähdä Suomea, ja toimiakseen hänen oppaanansa. Ellei tahdo olla häijy, niin voi sanoa, että hän oli tullut meren yli tervehtimään Suomessa asuvia sukulaisiaan, eikä suinkaan siinä tarkoituksessa, että jotensakin kypsyneellä kauneudellaan, joka ei enää Ruotsissa tehnyt tarpeellista vaikutusta, hankkisi itselleen miehen.

Emilia-neiti nautti veljensä luottamusta suuremmassa määrässä kuin sisarusten kesken on tavallista. Hänen veljensä oli esimerkiksi uskonut hänelle kaikenlaisia hävyttömiä tapauksia pelipöytien äärestä, ravintoloista ja vielä oudommistakin paikoista, ja vaikka se oli olevinaan vain heidän kesken sanottu, niin ei kumpikaan pitänyt siitä niin suuresti lukua. Ei siis ihme, että hän tunsi veljensä mieltymyksen Ireneen, mikä mieltymys ei suinkaan ollut niin vakava, ettei veli aivan helposti olisi voinut lohduttautua, tarvitsematta ampua kuulaa otsaansa.

Hän tiesi senkin, että veli, ilmoittamalla joitakin pieniä salaisuuksia, voisi pakottaa Irenen antamaan myöntävän vastauksen.

Emilia ei suinkaan ollut välinpitämätön tämän asian suhteen, joka ehkä oli hänelle vielä suuremmasta arvosta kuin hänen veljelleen. Paitsi että veljellä oli palkka, oli hän vanhemmiltaan perinyt kaksi kertaa niin paljon kuin sisar, joten hän tuli paljon paremmin toimeen kuin tämä, jolla oli tuskin enemmän pääomaa kuin että hän töintuskin pelastui olemasta "köyhien tyttöjen" kirjoissa. Jos veli nyt naisi Irenen, niin olisi syytä toivoa että hän, joka oli niin hyväntahtoinen, jakaisi hyvyyksiään sisarellensakin, jonka isänsä kuoltua oli täytynyt kieltäytyä monesta koristuksesta ja monista huvituksista, joita korkeasäätyisten tyttäret saavat nauttia. Ja hyvät naimiskaupat nämä olisivatkin, sillä olihan Irene nuori ja kaunis, rikas ja ylhäistä sukua.

Sitä hän myös uskoi ja toivoi, ettei hänen veljensä tarvitsisi ryhtyä mihinkään pakkokeinoihin, sillä sisarelle anteeksi annettavassa sokeudessaan hän piti veljeänsä erinomaisen miellyttävänä miehenä. Mutta ellei Irene vapaaehtoisesti suostuisi, niin hänet oli pakotettava. Tässä suhteessa Emilian omatunto ei ollut ensinkään arka ja rakkaudesta hänellä oli omat mielipiteensä, hän kun ei koskaan ollut todellisesti rakastunut, vaan pintapuolisesti ja ohimenevästi. Samaa mieltä lienevät myös kaikki vanhat tädit, rouvat ja naineet miehet, joiden tunteet vanhuuttaan ovat laimentuneet.

Neiti v. Assarin kysyessä joku aika sitten veljeltään, miksi tämä ei täyttä totta ryhtynyt toimeen, vaikka tiesi, kuinka edullinen tämä naimiskauppa kaikin puolin olisi, oli veli vastannut jo monesti aikoneensa kosia, mutta ratkaisevalla hetkellä oli aina tuntunut ikäänkuin hän ei olisi saanut ääntä kurkustaan, joten asia oli täytynyt jättää tuonnemmaksi. Emilialle oli nyt pistänyt päähän seurata veljeänsä Ristilään, ei suinkaan suositellaksensa häntä Irenelle, johon puhemiehen kiitokset, siitä päättäen, mitä hän oli hänestä kuullut, eivät suinkaan vaikuttaisi, vaan läsnäolollaan häntä rohkaistakseen, keksiäkseen mukavimman ajan ja tilaisuuden, pannakseen sopivammat sanat hänen suuhunsa sekä tarpeen vaatiessa antaakseen hänelle hyviä neuvoja. Tietysti hän menettelisi niin viisaasti, ettei veli huomaisi olevansa hänelle mistään kiitollisuudenvelassa.

He olivat jo oleskelleet viikon Ristilässä, eikä v. Assar vieläkään ollut ilmoittanut asiaansa, yhtä vähän kuin hänen sisarensakaan oli katsonut tarpeelliseksi vielä ryhtyä „päärynnäkköön". Hän oli vain kaukaa pitänyt „vihollista" silmällä ja tullut siihen johtopäätökseen, että jos hänen veljensä asia ei ottaisi menestyäksensä, niin siihen ei olisi muuta estettä kuin — talon kotiopettaja, maisteri Thalberg.

Vaikka Emilia ominaisuuksiensa puolesta ei ollutkaan erittäin lahjakas, oli hän kuitenkin nainen ja siis sekä veljeänsä että sukkelapäistä vapaaherraa havaintokykyisempi ja oli huomannut Irenen joskus arasti ja kartellen, mutta kuitenkin hellästi katselevan Haraldia.

Siitä hän oli ymmärtänyt, että vaara uhkasi siltä taholta. Hän ei voinut kieltää, että Harald oli pulska mies. Tosin hän ikäisekseen näytti melkein liian vakavalta, mutta se vain kaunisti häntä. Hänen innostuessaan säteilivät hänen ruskeat silmänsä ja hänen puhuessaan herätti Emiliassa kummastusta se, että nuori mies, joka oli nähnyt niin vähän maailmaa ja joka oli saanut vain kirjallista opetusta, kuitenkin milloin leikillisesti, milloin totisesti osasi puhua niin vakuuttavasti ja hauskasti, että se aina miellytti. Ja hänen laulaessansa Emilia ei voinut ymmärtää, kuinka hän keskinkertaisella äänellään osasi niin suuresti viehättää kuulijoitansa.

Kaikki tämä vaikutti, että hän rupesi arvailemaan yhtä ja toista. Hän sanoi itselleen:

— Varmaankin Irene on vähän ihastunut tuohon kotiopettajaan ja siitä syystä käyttäytyy Emiliä kohtaan vähän kopeasti. Mutta siksi ei liene mitään syytä peljätä. Kuinka sitten lienee maisteri Thalbergin laita; ainakaan en hänessä ole huomannut mitään erityistä ihastusta, mutta voinhan pettyä. Paljon olisi jo sillä voitettu, jos saisi hänet aivan välinpitämättömäksi. Entä jos minä… Irenehän onkin vain maalaistyttö, joten hänellä ei liene suurtakaan viehätysvoimaa. Mutta mitäpä juolahtaakaan mieleeni… no niin… miksi ei! Eihän hänestä olisi minulle mieheksi, mutta ajankuluksi… joku suukkonen silloin tällöin… eihän se tekisi mitään. Ja entä jos hänestä ajan pitkään voisi koitua jotain suurtakin. No, mikä nyt taas pälkähtikään päähäni… ajankuluksihan minä vain…

Hän ei olisi itsellensäkään myöntänyt, että hänen vaatimuksensa olivat supistuneet sitä mukaa, kun hänelle oli ikävuosia karttunut. Seitsemäntoistavuotiaana hän vain ajatteli ylimyksiä!

Kuinka kiusallisia nuo ikävuodet ovatkaan tytöille, varsinkin turhamaisille tytöille! Seitsemäntoistavuotiaana he kovasti halveksivat samanikäistä poikanulikkaa; kahdenkolmatta ikäisenä eivät suuresti välitä kahdenkymmenen ikäisestä nuorukaisesta… mutta seitsemänkolmattavuotiaana kelpaa heille kyllä kolme vuotta nuorempi mies. Seitsemäntoista ikäisestä poikanulikasta ei vielä ole mihinkään, kahdenkymmenenvuotiaasta ei vielä ole tietoa, mikä hänestä tulee, mutta puolivälissä kolmenkymmenen oleva mies on jo mikä hän on — taikka ei mitään.

Turhamielisyydessään Emilia jo toisena päivänä päätti houkuttelemalla anastaa Haraldin sydämen. Kaikkia mahdollisia apukeinoja hän olisi käyttävä hyväkseen, niin hyvin keikailemista ja maailmankokemustansa kuin myös sulojaan. Eikä hän suinkaan ollut mikään ruma ja vastenmielinen nainen.

Mutta turhaa on ampua lyijynuolella timanttilevyyn. Etkö tiedä, miten käy? Painostaan huolimatta se, kärki katkaistuna, tupsahtaa maahan. Voi sinua, pehmeä lyijynuoli-parka!

Harald huomasi, että ruotsalainen neiti, joka alussa oli esiintynyt hyvin ylhäisesti, yht'äkkiä oli muuttunut äärettömän kohteliaaksi. Hän ei tiennyt mitä siitä ajattelisi ja mihinkä se johtaisi, mutta ainakin se häntä miellytti ja laskemalla leikkiä neiti v. Assarin kanssa, koetti hän haihduttaa valtavia tunteitaan.

Eräänä päivänä Irene tällaisessa tilaisuudessa äkkiarvaamatta tapasi hänet ja katseli häntä surullisesti. Harald huomasi sen ja tunsi tehneensä pahasti.

Niin hyvä kuin Irene olikin, oli hänellä kuitenkin taipumusta mustasukkaisuuteen ja hän tunsi sydämessään katkeraa tuskaa. Ihminen hän oli ja maasta kotoisin, eikä siis ilman vikoja, mutta jalo ja puhdas Jumalan luoma kuva hän kuitenkin oli.

Pahan hengen herättämä ilkeä halu pakotti Haraldin jatkamaan tätä kehnoa pilaa. Oi, mikä katala olento mies kuitenkin onkaan!

Olemme jo maininneet, että hän tällä tavoin koetti haihduttaa tunteitansa, niin kehno keino kuin se olikin. Mutta päätarkoitus hänellä, kumma kyllä, oli sama kuin Emiliallakin. Pysyen aivan erillään armaastansa tahtoi hän rohkaista v. Assarin mieltä, koska arvasi tämän jo aikovan kosia oikein todenteolla, joko sitten tulisi saamaan myöntävän vastauksen tai rukkaset. Harald ei ainakaan tahtonut olla hänen tiellään ja tässä suhteessa hän käyttäytyi jalosti ja omaa etuansa katsomatta, rakastaen Ireneä ilman mitään sivutarkoituksia. Jos hänen turhamielisyydellään oli jotain osaa tuossa hänen lepertelyssään Emilian kanssa taikka hän sillä oli mitään tarkoittanut, niin se ainakin tapahtui hänen tietämättänsä. Ja voimmepa vakuuttaa, ettei hän saanut tunteitansa haihtumaan, vaikka hän sitä oli koettanut, ja toisinaan se tuotti hänelle suurta tuskaakin.

Pantuaan ilman aikojaan alkuun tämän leikin, jonka hän, ainakin mitä häneen itseensä tuli, luuli semmoisena pysyvän, Emilia jo muutaman päivän kuluttua huomasi todeksi vanhan ruotsalaisen sananlaskun, joka sanoo: joka toiselle kuopan kaivaa, putookin siihen itse. Leikki oli muuttunut täydeksi todeksi, josta ei ollut tietoa, mitenkä se päättyy. Emilia alkoi tutkia sydäntään ja miltei pelästyi.

— Onko mahdollista, sanoi hän itsekseen, että hän on voinut saada sellaisen vallan minuun?… Ja jos niin on… rakastaakohan hänkin… minua?… Se ei suinkaan ole mahdotonta, vastasi hänen itserakkautensa.

Päätarkoitus, minkä tähden hän oli seurannut veljeänsä Ristilään, ei silti jäänyt häneltä unohduksiin ja asiaa tyynesti harkittuaan hän luuli huomaavansa, että nyt olisi sopivin aika panna se täytäntöön. Siitä hän keskusteli veljensä kanssa, mutta hämmentynyt kun oli, hän luultavasti ei osannut panna sopivia sanoja hänen suuhunsa, eikä myös sattunut valitsemaan oikeaa paikkaa ja aikaa. Eikä siitä liene syytä häntä soimata, hän kun juuri oli huomannut, että rakkauden nuolet olivat sattuneet hänen omaan sydämeensä.

Irene oli salissa yksinään. Hän oli juuri lakannut harjoittelemasta erästä duettoa Taika-ampujasta, jonka hän ensimäisellä laulutunnilla tulisi laulamaan yhdessä Haraldin kanssa. Emil v. Assarin astuessa sisään, hän parastaikaa näytti hakevan jotakin eräästä nuottivihosta, jota hän hätäisesti selaili.

Kamarijunkkari ei esiintynyt aivan yhtä ylpeästi kuin ennen ja hänen poskensa olivat tavallista kalpeammat.

— Suokaa anteeksi, neiti, että häiritsen, alotti hän äänellä, joka hieman vapisi.

— Ei se mitään tee, vastasi Irene, aikani kyllä muulloinkin riittää tällaisiin. Mutta kas kuinka olette kalpea! Ettehän liene sairas?

Tuota v. Assar ei odottanut eikä hänellä ollut mitään vastattavaa. Kävipä hän vielä entistään kalpeammaksi, ryhtyessään ranskankielellä puhumaan:

— Kuulkaa minua, neiti, pyydän että hetkisen kuuntelisitte mitä minulla on sanottavaa… Varmaankin olette huomannut tunteeni ja arvannut, minkä vuoksi olen hyljännyt nuoruuden ilot ja huvitukset, oleskellakseni niin usein täällä maaseudun yksinäisyydessä. Se on tapahtunut sen tähden, että täällä olen tavannut tytön, joka kauneudessa ja ymmärryksessä voittaa kaikki muut tytöt, joita muualla olen nähnyt. Niin se on, kaunis neiti. Ainaiseksi te olette valloittanut sydämeni ja nyt lasken sen jalkainne juurelle siinä rohkeassa toivossa, ettei tämä tunnustukseni olisi teille aivan vastenmielinen.

— Te ette vastaa mitään, kaunis neiti, ja minkä tähden? Olenko ansainnut tällaista kohtelua?

— En vastaa, koska en tiedä, mitä vastata. Ja kuitenkin ymmärrän, että minun täytyy vastata.

Emil v. Assar ei suinkaan ollut mies, jolta olisi puuttunut maailmankokemusta ja esiintymiskykyä. Ellei hänen sydämellänsä olisi ollut mitään osaa tähän rakkaudentunnustukseen, niin hän kentiesi olisi onnistunut paremmin. Hän, joka ei oikeastaan koskaan ollut rakastanut, rakasti nyt niin puhtaasti ja voimakkaasti kuin hänen kaltaiselleen miehelle oli mahdollista, ja jouduttuaan näin pois tasapainostaan ja ihan outoihin oloihin, niin hän ei osannutkaan niin mielitellä ja taitavasti kierrellä kuin muuten ehkä olisi voinut. Sillä rakkaus, joka muutamiin luonteisiin vaikuttaa kiihoittavasti ja elähyttävästi, vaikuttaa toisiin joskus masentavasti ja uuvuttavasti. Että v. Assar vaistomaisesti piti itseään viimemainittuun luokkaan kuuluvana, huomaa jo siitäkin, että hän niin kernaasti noudatti sisarensa neuvoja.

Tämän asian kävi kuitenkin niinkuin useinkin käy, kun joku on oppinut ulkoa jonkun puheen tai sellaisen. Sattuu nimittäin usein tapauksia, jotka vaikuttavat, että ulkoa opittu ei sovikaan siinä tilaisuudessa. Tähän asti kamarijunkkari oli menestynyt kutakuinkin, mutta Irenen vastaus oli sen laatuinen, ettei hänen ulkoaoppimansa tähän sopinut, ja hän hypisteli kauan hansikastansa ennenkuin sai keksityksi miten jatkaisi:

Kosijan yhä lisääntyvä hämmennys oli vaikuttanut Ireneenkin ja hädissään hän hermostuneesti selaili edessään olevia nuottilehtiä. Mutta mieltänsä rohkaisten hän pian uskalsi katsoa kiusaajaansa silmiin ja vastasi:

— Oi, kaunis neiti, sanoi v. Assar ja olisi sanonut vielä enemmänkin, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa ja hänen kalpeat poskensa lensivät tulipunaisiksi. Irene katseli häntä miltei säälien. Mutta Emil v. Assar luuli tuon katseen osoittavat vain myötätuntoisuutta, ellei vielä parempaakin. Tämä suuressa määrässä rohkaisi häntä ja jälleen muistuivat hänen mieleensä muutamat sanat:

— Teidän tulee siis vastata suoraan, onko minun onnistunut teissä herättää samallaisia tunteita kuin te olette herättänyt minussa.

Se naislukijoistani, joka joskus on ollut tilaisuudessa antamaan rukkaset, on luultavasti huomannut, ettei se ole mikään hauska tehtävä. Luulenpa jokaisen tytön koettavan lykätä sen niin kauaksi kuin mahdollista. Mutta jos hän on hyvä ja jalomielinen eikä tavallinen, turhamielinen kiemailija, niin hänen totuudentuntonsa ennen pitkää pääsee voitolle ja hän pelkää herättävänsä vähänkään toivoa miehessä, jota hän ei voi rakastaa. Ja jos hän vielä lisäksi on rakastunut johonkin toiseen, niin sitä vähemmin hän tahtoo antaa aihetta turhaan toivoon, koska silloin samalla pettäisi rakkautensa.

Irenellä oli siis nyt se ikävä tehtävä suoritettavanaan, että hänen täytyi lausua totuus, vaikka se tuntuikin tukalalta.

— Olisinpa suonut, ettei tunnustuksessanne olisi ollut lainkaan perää, koska minä puolestani en ensinkään voi rakastaa teitä, vastasi hän siis.

Tämä vastaus ei kuitenkaan vaikuttanut v. Assariin niin ankarasti kuin se ehkä olisi vaikuttanut moneen muuhun. Jotenkin tyynesti hän muuttaen menettelytapaa sanoi:

— Kun se ei voi tapahtua tänään, tapahtuu se ehkä huomenna. Onnellinen avioliitto ei kaipaa tuollaista kiihkeää rakkautta, josta puhutaan romaaneissa ja runoelmissa. Molemminpuolinen luottamus, kunnioitus ja ystävyys ovat aivan riittävät ja tälle perustukselle ovatkin useimmat avioliitot rakennetut.

— Mutta vähän aikaa sitten väititte tunteittenne minua kohtaan olevan kokonaan toista laatua kuin nuo laimeat, joiden nyt sanotte riittävän avioliiton onnelliseksi tekemiseen, huomautti Irene.

Kamarijunkkari ei odottanut tällaista väitettä, hän kun luuli kierrelleensä asiaa hyvinkin taitavasti. Hänen viimeksi lausutut sanansa olivat tosin osa sisaren opettamasta läksystä, mutta koska ne sattuivat jotenkin sopimattomaan paikkaan, niin antoivatkin ne aihetta yllämainittuun vastaukseen, jonka vaikutusta ivallinen ilme Irenen kasvoissa vielä oli omiansa lisäämään. Tuossa tuokiossa v. Assarin tyyni rohkeus haihtui ja hädissään hän änkytti muutamia sanoja, joihin hänen sisarellaan tuskin oli mitään osaa. Niillä hän yritti selvittää, että hänen rakkautensa tosin oli ystävyyttä hellempi, mutta jos Irenen laita ei ollutkaan samoin, niin siitä ei olisi mitään estettä heidän avio-onnelleen.

— Jos olen oikein käsittänyt sananne, niin te arvelette meidän voivan tulla avioliitossamme onnelliseksi, vaikka minä en rakastaisikaan teitä, niinkuin te minua. Mutta minä en usko, että tuollaisessa puheessa on mitään perää. Eikö sellaisen naisen pitäisi halveksia itseänsä, joka antaisi kytkeä itsensä mieheen, jota ei voisi rakastaa? Ja eikö hän tekisi väärinkin tuolle miehelle, eikö hän ansaitsisi hänen ylönkatsettaan, palkitessaan niin huonosti hänen rakkautensa? Olisiko oikein ottaa vastaan rakkautta, kun ei ole muuta antamista sijaan kuin ystävyyttä?

— Siihen minä kuitenkin tyytyisin, se olisi minulle aivan tarpeeksi, vastasi kamarijunkkari puoliksi vakuutettuna. Ainakin hänen silmänsä osoittivat hänen puhuvan totta.

— Joko olen käsittänyt väärin teidän sananne taikka te ette ollenkaan ole ottanut minun onneani kysymykseen, vastasi Irene, ja loukatusta ylpeydestä sekä myös jostakin ylevämmästä tunteesta hohtivat hänen poskensa tulipunaisina ja silmänsä säteilivät hänen lisätessään:

— Mutta niin heikko kuin tyttö onkin, niin ei mikään maallinen eikä jumalallinen valta voi pakottaa häntä uhrautumaan tuolle väkevälle ja itsekkäälle olennolle, jota nimitetään mieheksi. Niin, vaikka voisinkin tehdä teidät onnelliseksi… jota en kuitenkaan usko, koska se kuulostaa niin mahdottomalta… jos varmaan luottaisin siihen, niin en kuitenkaan panisi omaa onneani alttiiksi uhrautumalla teidän tähtenne. Sekä sydämeni että järkeni hylkäisi sellaisen teon, ja näin itsekkäitä me naisetkin voimme olla!

Irene vaikeni ikäänkuin olisi hän mielestänsä mennyt liian pitkälle, mutta kun ei kamarijunkkari mitään vastannut, hän, vakava ja samalla lempeä ilme tummansinisissä silmissään, hiljaa jatkoi:

— Olen ehkä tullut sanoneeksi liian paljon ja koskettanut asioita, jotka kentiesi käyvät yli naisen ymmärryksen. Minun ei olisi pitänyt sanoa muuta kuin mitä totuus vaatii minua sanomaan. Minä en rakasta teitä, enkä siis voi ruveta vaimoksenne. Unohtakaamme tämä ikävä hetki ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan. Ja antakaa minulle anteeksi, että ennen kaikkea annan arvoa totuudelle.

Katsoessaan Irenen kauniita silmiä, joihin kyyneleet vähitellen alkoivat nousta, syttyi kamarijunkkarissa taistelu itsekkäisyyden ja jalomielisyyden välillä. Jos hänen rakkautensa olisi ollut puhdas ja uhrautuva, niin jalomielisyys olisi saanut voiton, mutta nyt siihen sekaantui kaikellaisia maallisia etuja, josta luonnollisesti oli seurauksena, että itsekkäisyys pääsi kuin pääsikin voitolle. Aikaisempi hämmennys antoi sijaa koston ja vihan tapaiselle tunteelle, joka pani hänen suuhunsa sanoja, mitkä eivät olleet hänen sisarensa opettamia.

— Sanoitte, ettei mikään maallinen taikka taivaallinen valta voi pakottaa heikkoa naista menemään naimisiin, sanoi hän. — Mutta entäpä jos nyt kuitenkin olisi olemassa sellainen valta… olkoon vain inhimillinen… joka voisi pakottaa teidät avioliittoon sen miehen kanssa, joka hyljättynä ja pilkattuna seisoo tässä teidän edessänne, uskaltaen vielä rohkeasti katsoa teitä silmiin?…

— Sellaista valtaa ei voi olla olemassa. Mitä te tarkoitatte tuolla kauhealla puheellanne?

Irenen näin puhuessa hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi kuin kuningattaren ja kyyneleet katosivat hänen silmistään, jotka suuttumuksesta säkenöitsivät. Tämä ei kuitenkaan säikähyttänyt v. Assaria, joka ilkkuen vastasi:

— Ajatelkaapa, että on olemassa tyttö, joka, kieltäytymällä tekemästä tuota pientä uhrausta, mikä johtaisi avioliittoon, saattaa mitä suurimpaan vaaraan sen, jota hänen on kiittäminen hengestään. Ja ajatelkaapa, ettei vain ole kysymys siitä, jota luultavasti ylevämielisyydessänne pidätte joutavana, niinkuin raha ja tavara, vaan että nyt voi tulla kysymykseen hyvä maine ja kunnia, ehkäpä henkikin. Mitä siitä sanotte?

— Ja noilla sanoillanneko tarkoitatte minua ja suhdettani teihin? sanoi
Irene kauhistuneena, vaikka ylpeydestä osasi sen salata.

— Sitä juuri tarkoitan. Sanani koskevat teitä ja minua ja vielä erästä kolmattakin henkilöä.

Irene oli usein kuullut v. Assarin kevytmielisesti vannovan, mutta huomasi hänen nyt puhuvan täyttä totta ja kävi kalpeaksi. Kamarijunkkari käytti hänelle edullista tilaisuutta hyväkseen ja kuiskasi tytön korvaan:

— Silloinpa… silloin — Irene änkytti ja peittäen kasvonsa kädellään hän horjuen nojautui pianoon.

Enempää hän ei saanut sanotuksi. Uhkaavana hän näki edessään isän ja muitakin kauheita näkyjä; näki kuinka häntä, turvatonta raukkaa, väkisin pakotettiin. Veri seisahtui hänen sydämensä ympärille ja hän oli vähällä tukehtua. Tämä oli v. Assarille sopiva hetki, eikä hän ensinkään empinyt.

— Silloinpa, sanoi hän, ikäänkuin jatkaaksensa mitä Ireneltä oli jäänyt sanomatta — silloinpa ymmärrätte, etten ole joutavia puhunut, että on olemassa valta, joka…

Tuon puheen kestäessä Irene kameleontin tapaan jälleen äkisti muuttui. Puna nousi taas hänen poskilleen, hänen ryhtinsä muuttui ylpeäksi ja ihmeellisen kirkas valo loisti hänen silmistään. Keskeyttäen v. Assarin hän sanoi:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin en kuitenkaan pakosta mene teidän kanssanne naimisiin. Uhatkoon mikä vaara hyvänsä minua tai ketä tahansa maailmassa… teidän vaimoksenne en ainakaan rupea. Nauttikaa vapaasti voitostanne ja tehkää kaikkea pahaa mitä voitte.

Näin päättelläät sanat tämän nuoren ja hennon tytön suusta eivät voineet olla herättämättä mitä suurinta hämmästystä kamarijunkkarissa, joka tästä viimeisestä hyökkäyksestä oli odottanut peräti toista seurausta, ja kestipä kauvan ennenkuin hän sai mitään sanotuksi. Väri hänen poskillaan vaihteli alinomaa, eikä hän rohjennut katsoa Ireneä silmiin. Vihdoin hän näennäisesti tyynenä sanoi:

— Voittehan puhua ajattelemattomuudesta ja punnitsematta niin tarkoin sanojanne, joita ehkä vast'edes kadutte. Siksipä annan teille miettimisen aikaa, eikä niin aivan lyhyttäkään… se saapi kestää uudenvuoden päivään asti.

— Kiitän hyväntahtoisuudestanne, vaikka pidänkin tuota miettimisaikaa aivan turhana, vastasi Irene.

— Ennen uutta vuotta en siis tahdo vaivata teitä puhumalla rakkaudestani ja tunteistani, vaan olen sulkeva ne omaan sydämeeni. Ja nyt jätän teidät yksin.

Näin sanoen kamarijunkkari poistui. Hän ei mennyt sisarensa luokse, joka Adélen ja pikku Ullan kanssa istui toisessa huoneessa, vaan läksi ulos raitista ilmaa hengittämään. Ja kylläpä olikin tarpeen saada tällaisen kohtauksen jälkeen olla vähän aikaa yksin.

Sitä ei kuitenkaan hänelle suotu, sillä häntä vastaan tuli vapaaherra, joka oli ollut peltojansa tarkastamassa. Kamarijunkkari ei voinut välttää hänen seuraansa, ja pian olivat he joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Kamarijunkkari oli kuitenkin liian ylpeä kertoakseen, miten hänen asiansa Irenen luona oli päättynyt, taikka lieneekö jonkinmoinen hellyyden tunne estänyt häntä antamasta tytärtä alttiiksi hurjaluontoisen isän kiivaudelle, ennenkuin hänen määräämänsä miettimisaika, jonka kestäessä hän toivoi Irenen muuttavan päätöksensä, oli kulunut loppuun.

Kamarijunkkarin mentyä pääsivät Irenessä valloilleen kaikki ne tunteet, jotka hän ylpeydestä väkisin oli tukahuttanut, ja yksinäisyydessä antoivat kyyneleet hänelle lievitystä. Hän istahti pianon ääreen, laski koskettimille kätensä ja painaen niihin kasvonsa purskahti itkuun. Hänen huomaamattansa astui Harald saliin, tullaksensa soittamaan, mutta vetäytyikin hämmästyneenä muutaman askeleen takaperin.

— Pelkäättekö itkevää tyttöä? kysyi Irene, koettaen nauraa, mutta ettekö näe, että jo olen lakannut itkemästä.

— Enpä luule nähneeni tätä kauniimpaa näkyä. Irene ei ollut häntä ymmärtävinään, vaan sanoi:

— Mitä, onko kaunista nähdä minun itkevän? Olettepa häijy… ette edes kysy, minkä takia itken. Soisinpa, että olisitte vähän uteliaampi.

— Teidän kyyneltenne syytä minä pelkään, enkä suinkaan itkevää tyttöä.

— Muistatteko, että kerran tässä samassa paikassa kertoessani teille… jotakin… että silloin sanoin teidän olevan ainoan, jolle voisin sellaista kertoa. Sen tähden soisin, että nyt olisitte vähän uteliaampi.

— Utelias minä olenkin. Kuuntelen tarkasti ja kiitollisuudella. jokaisen sanan olen kätkevä…

Irene katseli häntä kauniilla silmillään, mutta samassa loi ne maahan ja näytti ikäänkuin miettivän.

— Vai olette. No, olipa kerran tyttö, jota tahdottiin pakottaa naimisiin miehen kanssa, jota hän ei voinut rakastaa. Ellei hän suostuisi, niin kosija uhkasi ilmoittaa salaisuuksia, jotka olivat sen laatuisia, että saattaisivat sen, jota hänen oli kiittäminen hengestään, mitä suurimpaan vaaraan sekä kunnian ja tavaran että hengen puolesta. Ja tytölle kävi selväksi, että niin oli, mutta hän vastasi…

— Hän vastasi, että kohtaisipa mikä tahansa häntä taikka ketä toista henkilöä maailmassa hyvänsä, niin hän ei kuitenkaan antaisi pakottaa itseänsä sellaiseen avioliittoon… Ymmärrättehän.

— Teette minut hulluksi ilosta. Niinkö te sanoitte vai ettekö? Lausukaa vielä nuo sanat.

— Rakastatko, mitä… en ymmärrä… otsaani polttaa… päätäni pyörryttää. Teet minut hulluksi… mitä sanoitkaan?

— Kuinka oletkin hyvä. Suot Irenellesi onnen tunnustaa kysymättä:
Harald, rakastan sinua.

Pitkä ja suloinen suudelma vahvisti heidän liittonsa. Ei mikään heitä häirinnyt ja jos joku olisikin sattunut tulemaan huoneeseen, eivät he kuitenkaan olisi eronneet toisensa sylistä.

Tästä hetkestä alkaen oli heidän tulevaisuutensa määrätty. Nyt olivat he saaneet selityksen omaan olemassaoloonsa, ja vaikka heidän ympärillään oli hämärää ja heidän kohtalonsakin oli pimeä, niin heidän sydämissään kuitenkin oli kirkasta ja valoisaa.

XIV.

KAKSI KARKELOIVAA PARIA.

Jotta emme kokonaan jättäisi joulun ja uudenvuoden välistä aikaa kuvailematta, tahdomme kirjoittaa muistiin muutamia hajanaisia piirteitä.

Pienessä pappilassaan nautti pastori Ortman sitä iloa, että päivä päivältä näki Stellan voimistuvan, mutta siitä huolimatta kalvoi häntä salainen murhe, jota hän ei voinut kenellekään ilmoittaa, ei ainakaan Stellalle. Hän näet alati pelkäsi uutta murhayritystä. Tosin Heikki renki kulki vartioiden ikäänkuin uskollinen koira ja oli monesti hyökännyt jonkun pensaan tai kannon kimppuun, luullen sitä vaanivaksi ihmiseksi… mutta hänestä ei ollut suurtakaan turvaa. Pastori oli itsekin ryhtynyt kaikellaisiin varokeinoihin, mutta mitäpä apua niistä, kun oltiin tekemisissä viekkaitten, salaisten murhamiesten kanssa!

Pimeän ja kolkon yön jälkeen hän eräänä aamuna löysi portailtansa tahallaan muutetulla käsialalla kirjoitetun kirjelapun. Se kuului näin:

Voin ymmärtää, kuinka levoton olette viimeisen tapauksen johdosta. Siinä suhteessa saatan kuitenkin rohkaista mieltänne. Minun on onnistunut uskotella sille henkilölle, joka pelkäsi, että Stella olisi joku toinen, ettei niin ole laita. Minulta hän ei koskaan salaa ajatuksiaan ja olen varma siitä, että hän nyt on luopunut ilkeistä aikeistaan. Älkää peljätkö mitään Stellan suhteen.

Olipa tämä kirje nyt tullut keneltä tahansa… tietysti pastori eniten epäili erästä henkilöä… niin se ainakin vaikutti rauhoittavasti ja hän päätti kokonaan jättää Stellan elämän ja kuoleman taivaallisen isänsä huostaan, ollen vakuutettu siitä, että hänen huolenpitonsa ei sallisi lapsen, jonka askeleita hän niin monissa vaiheissa ja vaaroissa oli ihmeellisesti johdattanut, päättävän niin kauhealla tavalla nuorta elämäänsä. Pastori ei huomannut, että hänen käsityksensä oli samanlainen kuin ihmisten yleensä on… Heidän mielestään Jumalan muka pitäisi pitää huolta siitä, että viaton jo tässä maailmassa pääsee voitolle, eivätkä he tyydy siihen mitä haudan toisella puolella tapahtuu… Sellaisia me ihmiset olemme, kun vaadimme että jumalallinen oikeus suorastaan sekaantuu asioihimme!

Rehellisenä miehenä pastori mikäli mahdollista tahtoi saada selon Stellan syntyperästä. Tosin se oli häntä pelottanutkin, koska Stella luultavasti oli liian korkeaa sukua, sopiaksensa hänelle vaimoksi, jota hän rohkeudessaan kuitenkin oli sydämestään toivonut. Hänen kosketellessaan kerran tätä asiaa oli Stella lempeästi nuhdellen hänelle vastannut: — Olet paha, kun noin Stellaasi epäilet. Tapahtukoon mitä tahansa, niin aina olen pitävä sinua tarpeeksi ylhäisenä minulle, sillä olenhan vakuuttanut rakastavani sinua. Minun silmissäni sinä, Erkki, olet kaikista ylhäisin koko maailmassa.

Näin sanoen tyttö lyödä Iäimähytti häntä huivillaan, siten haihduttaen hänen lapselliset epäilyksensä. Stella ei välittänyt muusta kuin sielun ylevyydestä.

Kun Harald joskus Irenen kanssa kävi pappilassa, niin ne olivat mitä onnellisimpia hetkiä heille kaikille neljälle. Tosin on kyllä autuaallista olla kahden kesken armaansa kanssa, mutta kun vielä lisäksi on seurassa kaksi toista rakastavaista, jotka myös ovat ystäviämme ja ymmärtävät meitä, niin tuottaahan se oloissamme suloista vaihtelua.

Ristilässä Harald ja Irene vähitellen olivat muuttuneet varovaisemmiksi kuin mitä he viimeksi heidät tavatessamme olivat. Kuitenkaan eivät he voineet estää sitä, että neiti v. Assar kerran heidän huomaamattansa oli nähnyt heidän suutelevan toisiansa. Kovasti nolostuneena hän heti vetäytyi pois, ymmärtäen kohta mitenkä asian laita oli ja selvillä siitä, ettei hänellä eikä hänen veljellään enään ollut suurtakaan toivoa. Ilkeä mustasukkaisuus täytti koko hänen sydämensä ja hän päätti, ettei ainakaan säästä lreneä. Hän koetti kuitenkin, niin hyvin kuin osasi, hillitä itseänsä.

Kummallinen ja mutkallinen ajatus johtui hänen mieleensä. Hän sekä hänen veljensä olivat kutsutut viettämään joulua erään serkun, rouva Arendalin luo, joka asui maalla, kahdentoista peninkulman matkan päässä Ristilästä ja aivan Helsinkiin vievän valtatien varrella. Hänelle Emilia nyt kirjoitti, pyytäen häntä kutsumaan luoksensa myös neiti Irene Henningin sekä Ristilän kotiopettajan, maisteri Thalbergin. Kauneudellaan ja suloudellaan edellinen kyllä olisi herättävä kunnioitusta maalaistytöissä ja jälkimäinen oli hauska, nuori mies, josta olisi iloa sekä vanhoille että nuorille. Tällaiset suositukset olivat omiansa vaikuttamaan serkkuun, sen Emilia aivan varmaan tiesi.

Kun olemme sanoneet tätä ajatusta mutkikkaaksi, niin meidän on myönnettävä, että sen syyt olivat aivan yhtä kierteleviä. Näyttääpä ikäänkuin Emilia ei ensinkään olisi pitänyt väliä rakastavaisten erottamisesta, koska tämän kutsun kautta antoi Haraldille tilaisuuden olla alinomaa Irenen rinnalla. Niin ei kuitenkaan ollut laita, mutta hän piti sen sivuseikkana, ottaen huomioon vain päätarkoituksen.

Tämä päätarkoitus olikin kahtalainen. Hän tunsi aivan hyvin veljensä, joka oli luonteeltaan hyvin tulinen ja rakastui helposti. Emilia oli kuullut, että siinä pitäjässä, jossa hänen serkkunsa asui, sekä myös naapuripitäjissä oli hyvin kauniita tyttöjä, joihin hänen veljensä ehkä voisi mielistyä ja unohtaa Irenen. Sellaista ei voisi tapahtua, jos Irene olisi mukana ja hän alati näkisi hänet.

Emilia tiesi myös, ettei kamarijunkkari ollut mikään häijy ihminen, koska hän usein oli osoittanut, että hänellä oli hyvinkin hyvä sydän. Ja saadakseen hänet pysymään Ireneä koskevassa päätöksessään, ei mikään olisi niin tepsivä keino kuin yllyttää häntä mustasukkaisuuteen. Senvuoksi Haraldin täytyisi tulla mukaan.

Mutta olipa vielä toinenkin syy, jota Emilia ei olisi itselleenkään myöntänyt, mutta joka kuitenkin oli hänestä siksi tärkeä, että… jos se vain olisi käynyt laatuun… hän olisi kaikin mokomin toimittanut Haraldille kutsun, vaikka toiset eivät olisi tulleetkaan. Hän näet rakasti Haraldia kiihkeästi, eikä voinut elää hänestä erillään. Aivan varmaan hän tiesi, ettei tämä tulisi ilman Ireneä, mutta ennemmin hän suostui kärsimään mustasukkaisuuden tuskia kuin luopumaan Haraldin seurasta.

Emilian toiveet toteutuivatkin… Harald ja Irene saivat kumpikin kutsun ja lupasivat tulla, eikä vapaaherrakaan pannut vastaan. Haraldille soveltui tämä matka mainiosti, koska hän muutenkin oli aikonut omissa asioissaan matkustaa Helsinkiin.

Oli mainio rekikeli ja matka kului hauskasti. Kun ajettiin kyydillä ja illalla oli kirkas kuutamo, saavuttiin perille ennen yötä. Oikeastaan kamarijunkkarin olisi pitänyt siskoineen istua toisessa reessä ja Haraldin kyyditä Ireneä ja pikku Adélea, josta meillä tässä kertomuksessa on ollut hyvin vähän tietoja annettavana, mutta toisinaan tehtiin tästä poikkeus, niin että Harald joutui istumaan esimerkiksi Emilian vieressä, jolle oli pistänyt päähän aina istua samassa reessä.

Joulunpyhinä pidettiin sitten yleiset tanssiaiset, joihin oli oikein pääsymaksukin. Siellä Harald tanssi Irenen kanssa, mutta hänen otsansa oli synkissä pilvissä ja turhaan Irene koetti karkoittaa hänen totisuuttaan.

— Harald, sanoi hän, koettaen näyttää niin iloiselta kuin suinkin saattoi, miksi olet noin surumielinen? Katsopa, kuinka minä olen iloinen.

— Sinua minä ilokseni katselenkin. Niinhän teurastajakin katselee karitsaa, sen hyppiessä iloisena laitumella, houkutellaksensa sitä luoksensa. Mutta sinä, Irene, olet jo teurastettu karitsa, vaikka elätkin. Minä olen myrkyttänyt sinun elämäsi.

— Ei, sinun kauttasi on elämäni tullut jonkin arvoiseksi. Nyt sillä vasta on suuri ja ääretön arvo!

— Nyt pidän sinusta, kun noin puhut. Olen niin kovasti mielissäni, kun sinä minua kehut.

Katsoessaan Irenen tummansinisiin silmiin Harald unohti huolensa. Mutta
Irenen ääni herätti hänet:

— Ellen ehdi päivällä, niin tulen yöllä. Uudenvuodenpäivän aamuna olen
Ristilässä.180

— Uudenvuodenpäivä, voi tuota kauheaa päivää! voivotteli Irene. Tanssiessani äsken hänen kanssansa, hän muistutti sitä minulle. Mutta sinun turvissasi minä en pelkää… en toki!

— Vai muistutti? Mokoma katala konna, joka ei ymmärrä, ettei hän ensinkään sovi Irenen mieheksi! Tahtoo, kurja, kytkeä kauneutesi… ainoa, johon hän tietää panna arvoa… omaan kehnoon ja surkeaan olentoonsa. Mutta sitä hän ei saa tehdä, ei vaikka hänellä olisi liittolaisenaan sisarensa ja vieläpä…

— Olen vaiti, koska sitä pyydät. Mutta lupaukseni pidän. Älä pelkää, Ireneni, ole huoleti, valkoinen, kaino kyyhkyseni! Sinun puolestasi ja sinun kanssasi voin seisoa koko maailmaa vastaan. Käsilläni kantaen pelastan sinut kaikista vaaroista, vaikka olisi vielä vaikeampiakin esteitä voitettavina kuin tällaiset joutavat.

Kaikkina aikoinahan rakastajan nuorekas ylimielisyys on miellyttänyt hänen lemmittyänsä ja Irenekin katseli ihastuneena Haraldia, ikäänkuin tämä olisi pystynyt vaikka mihin.

Kamarijunkkarin päähän oli pälkähtänyt tanssia tämä tanssi sisarensa kanssa.

— Kas, kuinka silmäsi alati seuraavat tuota yhtä ja samaa paria, huomautti sisar.

— Entä miten on omien silmiesi laita? Eikö niilläkin ole taipumusta katsoa vain samalle taholle, kiusotteli kamarijunkkari häntä.

— Etkö ymmärrä syynä siihen olleen sen, että tahdoin nähdä, oliko se Irene, jota sinä alinomaa tähystelit. Sinä siis oikein täyttä totta rakastatkin häntä?

— Josko rakastan! Kuinka sinä, joka olet olevinasi sellainen isoviisas, saatatkin sellaista kysyä. Rakastan häntä? Häntä minä, saakeli soikoon, rakastankin, jotta oikein on pääni pyörällä.

— Älä puhu niin kovaa, Emil. Pitkin seiniä istuu rouvia ja neitosia, joilla on tarkat korvat.

— Niistä minä viisi… vaikka voinhan sinua totellakin. Mutta rakastunut olen, jotta riittää!

— Olet niin kummallinen, Emil, ja puhutkin niin oudosti. Ethän toki liene vähän…

— Vähän päissänikö? En ainakaan ole aivan selvä. Ja rakastunut minä kumminkin olen.

— Ja kuitenkin olet kahden vaiheilla, mitenkä menetellä silloin uudenvuodenpäivänä, jonka niin juhlallisesti panit määräpäiväksi.

— Niin, hän näetkös ei rakasta minua, ja ellen ennen olisi sitä tietänyt, niin täällä ainakin olen sen huomannut. Hyvät ystävät ovat sitäpaitsi avanneet silmäni. Hän rakastaa, paha kyllä, toista ja ikävintä on, että se on tuo kirjatoukka, jonka kanssa hän parastaikaa tanssii.

— Enpä tiedä. Ehkä sentakia, että kaikki naiset pitävät häntä niin miellyttävänä.

— Vai pitävät? sanoi Emilia, kiinnittäen rintaneulansa paremmin. Mutta puhutaanpa, Emil, ranskaa.

— Tämä maalaisherrasväki ei liene hyvillään, jos puhumme kieltä, jota tuskin yksi sadasta heidän keskuudessaan ymmärtää. Mutta antaa mennä!

— Eihän heidän sovi sitä paheksua, vaikka tanssikumppaninsa kanssa puhuukin kieltä, jota he eivät ymmärrä… Mutta miksi et, Emil, pane aijettasi täytäntöön?

— Oletpa olevinasi pyhä! Mutta usko minua, tytön haaveet haihtuvat pian. Ja ajattelepa kaikkia niitä etuja, joista olet luopumaisillasi! Itsepä sanoit, että hän on nuori, rikas ja kaunis.

— Mutta jos hän ei annakaan itseänsä pakottaa. Silloin suotta teen hänet onnettomaksi. Tunnen kyllä millainen on hänen isänsä.

— Olkoonpa niin, että häntä täytyisi pakottamalla pakottaa… sama se.
Mistä olet saanut sellaisen käsityksen, ettei hän anna itseään pakottaa?

— Sanon sen sinulle kahdenkesken, koska tiedän, ettet petä luottamustani. Sain sen kuulla serkultamme, rouva Selma Arendalilta. Asia oli sellainen, että toissapäivänä olin, kuten tiedät, vähän humalassa… täällä maaseudullahan pidetään kunniana tyrkyttää väkisinkin kaupunkilaisille kaikellaisia syötäviä ja juotavia, ja minä, joka olen heikontunut terveysvesien juonnista niin…

— Ei, hiisi vieköön, tuskin se on alkanutkaan. Niin, näetkös, pälkähti päähäni uskoa hänelle suhteeni Ireneen, joten hän siis tietää siitä melkein yhtä paljon kuin minä ja sinäkin. Ja tänään hän vuorostansa uskoi minulle erään salaisuuden. Mutta en tiedä, kerronko sen sinulle… se olisi väärin.

— Kuinka arkatuntoiseksi oletkaan tullut! Äsken sanoit voivasi luottaa minuun ja nyt puratkin lupauksesi.

— No, no, en minä niin turhantarkka ole! Tänään Selma, näetkös, tuli sanomaan, että jos tahdon olla hänen ystävänsä, niin minun pitää luopua kaikista aikeistani Irenen suhteen. Vastasin, etten ikimaailmassa sitä tee, ellei ole pätevää syytä, miksi sitä minulta vaaditaan. Silloin hän, tietysti varovaisesti ja empien, kertoi, että Irene joko eilen taikka tänään — päivää hän ei maininnut — oli tullut hänen huoneeseensa ja, heittäytyen polvilleen, sanonut ettei hän enää ollut kelvollinen oleskelemaan hänen kattonsa alla, koska muka oli rikkonut vieraanvaraisuuden pyhää lakia vastaan… Äkisti hän kuitenkin näytti ikäänkuin katuvan tunnustustaan… olipa hypännyt ylös ja painaen käsillään otsaansa kaatua romahtanut laattiaan. Siinä oli hän sitten valittanut ja voivotellut, sanoen tehneensä kahdenkertaisenkin rikoksen… ensin vieraanvaraisuutta ja nyt taas tunnustuksellaan rakkauttansa vastaan. Selma, joka on niin hyvä ihminen, koetti turhaan häntä lohduttaa, mutta se onnistui heti eräälle toiselle vain yhdellä silmäyksellä… hänelle, joka nyt tanssii tuossa hänen kanssansa… Sellainen tämän asian laita nyt on… Minulle Selma sanoi: — Jos sinulla on ihmisen sydän, niin älä käy mustan varjon tavoin heidän välilleen. Luovu kaikista vaatimuksistasi, ja jos tämä uhri tuntuu sinusta vaikealta, niin etsi lohdutusta puhtaasta omastatunnostasi. Näin puhui Selma ja tämä pehmitti ja liikutti sydäntäni.

Tanssi oli päättynyt ja Emilia veti veljensä erääseen nurkkaan. Kauvan mietittyään hän vihdoin sanoi:

— Myönnän kyllä, että Selma puhui kauniisti ja liikuttavasti… mutta voihan katsella melkein joka asiaa maailmassa kahdelta eri kannalta, ja siis tätäkin. Selma käsitti sen romantilliselta puolelta. Hän uskoo ijäiseen rakkauteen täällä maan päällä, uskoo, että muutamat ihmiset ovat toisiansa varten luodut ja etteivät he voi tulla onnellisiksi kenenkään muun kanssa. Mutta minä en sitä usko.

Emilian sydämeen pisti niin kummallisesti hänen näin puhuessansa, mutta hän jatkoi heikommalla äänellä:

— Mutta mitäpä tällaisia selittelen, koska en kuitenkaan pysty sitä tekemään ja sinä tunnet sitäpaitsi jo ennestään mielipiteeni tässä asiassa. Mitä tuohon hairahdukseen tulee… jos se todellakin on tapahtunut… niin olisihan Irenellä syytä kiitollisuuteen, jos tahtoisit hänet naida… pelastaaksesi hänet… no niin… voisittehan sittekin tulla onnellisiksi.

— No, ehkä oletkin oikeassa. Moni on nainut leskenkin ja se on vielä pahempaa.

Sisar nauroi oikein sydämellisesti tälle veljensä pilapuheelle. Kuitenkaan tämä ei vielä kokonaan kulkenut hänen talutusnuorassaan, sillä hän sanoi:

— Sanoit, että Irenellä olisi syytä kiitollisuuteen minua kohtaan, mutta kuinka se olisi mahdollista, minä kun erottaisin hänet siitä, jota hän rakastaa? Ei, ainakaan vapaasta tahdostaan hän ei minusta huoli.

— Silloin hänet on pakotettava, vastasi Emilia nauraen niin luontevasti, ikäänkuin ei koko asia olisi ollut suuremman arvoinen kuin rintaneula, jota hän jälleen hypisteli.

— Se olisi hänelle kuitenkin suuri uhraus ja Selman mielestä olisi halpamaista pakottaa hänet siihen.

— Etkö muista, mitä jo sanoin tästä asiasta? Samaa sanon vieläkin, ja muista se ei olisi mikään niin erittäin suuri uhraus. Mutta jos niin olisikin, niin eikö sinun olisi samoin laita, jos olisi päinvastoin ja eikö jokaisen etupäässä tule katsoa omaa parastansa?

— Tarkoitat kai, että jompikumpi kuitenkin tulee kärsimään ja kysyt, miksi sen juuri pitää olla minä?

— Sitä minä juuri tarkoitan. Tässä asiassa sinulla näkyy olevan niin kankea käsityskyky kuin konsanaan koulupojalla. Oikein tyrkyttämällä olen saanut sinut ymmärtämään.

— Vielä yksi asia, Emil. Hän on syvästi loukannut sinua, sanoen sellaista, jota en luule yhdenkään naisen vielä sinulle sanoneen. Eikö sinussa ensinkään ole ylpeyttä? Voitko olla siitä mitään piittaamatta? Ja eikö kostonhimo ollenkaan sinua viehätä?

Huomaamme, että tähän asti kätkössä olleet pahat intohimot yhtäkkiä olivat muuttaneet Emilian viekkaaksi ja pahajuoniseksi naiseksi. Viisaasti hän oli jättänyt viimeksilausutut sanat lopuksi, koska tunsi veljensä jotensakin turhamieliseksi ja siis oli syytä yllyttää hänen ylpeyttään, ellei muuten saisi häntä mukautumaan.

Nämä sanat tekivät v. Assariin tarkoitetun vaikutuksen, mutta kuitenkin hän ei vastannut mitään, huokasi vain syvään. Emilia jatkoi:

Sattuikin niin onnellisesti, että keskustelu päättyi, juuri kun Emilian sanat olivat tehokkaimmin vaikuttaneet, mutta tämä ei tapahtunut hänen ansiostaan, niin älykäs kuin hän muuten olikin. Asian laita oli suoraan sanoen niin, että hän näki Haraldin vilkaisevan häneen ja toivoi hänen tulevan hänelle jotain puhumaan.

— Onpa täällä Suomessa harvinaista nähdä veljen ja sisaren keskinäiset välit näin hyviksi. Teidät voisi luulla kihloissa olevaksi pariksi.

— Ei suinkaan, paitsi jos tämä rakkaus on teeskenneltyä eikä sitä osoiteta kotona, vaan ainoastaan vieraitten nähden.

— Niin, voihan sellaistakin tapahtua. Minäkin tunnen sellaisia sisaruksia. Mutta eihän siinä muuten ole mitään pahaa, vaikka sisarukset näin seurustelevatkin?

— Mitäpä pahaa siinä olisi, elleivät vain panettele muita, vastasi
Harald välinpitämättömästi.

XV.

VIISI VUOTTA VANHA KIRJE.

Yleensä lääketieteen oppilaat ovat iloisempaa ja vallattomampaa väkeä kuin olisi syytä odottaa ihmisiltä, jotka antautuvat niin vaikeaan, tärkeään ja miltei surkeaan toimeen. Sellainen oli tohtori Thalbergkin nuoremmalla ijällään ollut, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta tunteellisimpia, vilpittömimpiä ja jaloimpia miehiä maailmassa. Leikillisyyttä ja vakavuutta voi näet kyllä esiintyä samassa henkilössä.

Lääketieteen kandidaattina ollessaan Kustaa Thalbergin päähän pälkähti kerran pistäytyä Suomea katselemaan ja tämä maa tuntui hänestä hyvin kummalliselta ja tarunomaiselta.

Täällä hän sai nähdä tytön, joka häntä miellytti. Tyttö oli köyhä sekä alhaista sukua, mutta hyvä ja kaunis. Romantillinen kun oli, Thalberg ei vaatinutkaan enempää. Heidän suhteensa ei venynyt pitkiin, hän rakasti tyttöä ja tyttö häntä. He menivät kohta naimisiin, vaikka hänellä ei ollut mitään virkaa eikä rahoja, tuskin enemmän kuin ne, mitkä olivat hänen taskussaan. Tyttö seurasi häntä, jättäen isänmaansa, sukulaiset ja ystävät, ottaaksensa osaa hänen suruihinsa ja iloihinsa. Tosin heidän toimeentulonsa ensimäisinä kahtena vuotena oli jotensakin vaikeaa, mutta elettiin sitä kuitenkin pahanpäiväisesti, niin ettei ollut erityistä puutettakaan. Ruotsalainen sananparsi kyllä sanoo, että "kun köyhyys astuu sisään ovesta, lentää rakkaus ulos ikkunasta", mutta voidaanhan sanoa päinvastoinkin, että "kun rakkaus astuu sisään ikkunasta, lentää köyhyys ulos ovesta."

Kesti jokseenkin kauan, ennenkuin Suomessa olevat sukulaiset saivat tiedon perheen lisääntymisestä. Ainakin kului neljä vuotta, ennenkuin tohtorin anoppi suureksi ilokseen sai kantaa iso-äidin nimeä. Vuotta ennen oli hänen tyttärensä käynyt Suomessa eikä siis voisi tulla kysymykseenkään, että hän jälleen näin pian tulisi käymään, vaikka mummo olisikin halusta nähnyt tyttärensäpojan, jonka syntymistä hän niin sydämestään oli toivonut. Hän oli torunut tytärtäkin siitä, ettei tällä ollut lasta, jota hän olisi saanut hemmotella.

Muuten tämä mummo oli hyvin kummallinen ja itsepäinen ihminen. Hän ei ollut koskaan käynyt kotipitäjäänsä ulompana eikä olisi sieltä liikkunut, vaikka hänelle olisi luvattu mitä tahansa. Sen hänen tyttärensä kyllä tiesi, eikä nytkään kutsunut häntä luokseen, koska ei tahtonut eukkoa suotta kiusata.

Haraldin ollessa viiden vuoden ikäinen, kuoli hänen hyvä isänsä. Surevalla leskellä ei enää ollut mitään, joka olisi sitonut hänet tähän vieraaseen maahan ja hän muutti siis takaisin Suomeen.

Varoja hänelle kumminkin oli jäänyt sen verran, että ne riittivät pojan kasvatukseen. Aikaa voittaen tästä tuli ensin ylioppilas ja sitten maisteri. Tosin hänelle ei koskaan annettu ylen korkeita arvolauseita, koska hän oli luonteeltaan jotenkin miettiväinen, jota moni pitää laiskuutena. Poikanulikkana hän kerran oli saanut nuhteita opettajaltansa siitä, ettei hän, jolla oli nim hyvä pää, koulussa jättänyt kaikkia toverejansa jälkeensä. — Minun mielestäni, vastasi poika rohkeasti, sen, jolla on hyvä pää, on vaikeampi pysytellä heidän rinnallaan kuin päästä luokalla heidän ohitsensa. — Tästä vastauksesta opettaja huomasi hänellä olevan hyvän sydämen, eikä enää häntä torunut.

Haraldin käydessä kahtakymmentä oli hänen mummonsa jo kuollut ja äiti, joka kauvan oli ollut kivulloinen, myös muuttanut manalan majoihin. Kuolinvuoteellaan hän antoi pojalle kirjeen, jota hän ei saisi avata ennenkuin olisi viisikolmatta täyttänyt. Holhoojaa ei hän ensinkään määrännyt hänelle, mutta hän itse valitsi sellaisen, jolle uskoi omaisuuden muuttamisen rahaksi ja jolle antoi kirjeen talletettavaksi. Niin nuori kuin olikin, hän kuitenkin tiesi, että ihminen on heikko ja olisi siis voinut tapahtua, että hän ennen äidin määräämää aikaa olisi avannut kirjeen.

Ottaaksensa vastaan tuon kirjeen sekä sen vähän, mitä hänen perinnöstään vielä oli jälellä, hän nyt oli matkustanut pääkaupunkiin.

Uudenvuodenaattona hän koputti pastori Ortmanin ovelle ja tapasi tämän salissa Stellan ja Reginan seurassa. He istuivat juuri syömässä riisiryynipuuroa, sillä niin patriarkaaliset tavat täällä vielä oli, että Reginakin tällaisina juhlapäivinä sai istua samassa pöydässä herrasväen kanssa.

Stellan hauskuudeksi oli myös kuusi sytytetty palamaan. Haraldin astuessa saliin Stella taputti käsiään ja huudahti:

— Katsopa, Erkki, tuossa tulee yksi, joka on vielä joulukuustakin parempi. Kuinka olemmekaan sinua kaivanneet, Harald! Luulin jo, ettei matkasi ikinä päättyisi onnellisesti, mutta nytpä kuitenkin olet täällä.

— Kuinka minun teitä nähdessäni ikävä olisi, varsinkin kun kumpikin näytätte voivan hyvin?

Stella oli jo täydellisesti toipunut taudistaan, niin ettei hän enään ollut laiha ja kalpea. Kentiesi oli hän vähän lihavampikin kuin ennen tuota surkeaa päivää. Pian hän jo oli täydellisesti kehittynyt neitonen.

Nähdessänsä hänet tuossa niin ihanana kuin enkeli sekä viattomana ja iloisena kuin lapsi, olisi Harald, jos hän nyt ensi kerran olisi hänet nähnyt ja hänen sydämensä vielä olisi ollut vapaa, epäilemättä kiihkeästi häneen rakastunut. Mutta tällä kertaa hänellä oli vallan toista mielessään.

Nähdessään Haraldin ja Stellan siinä vastatusten, kumpaisenkin niin kauniina kuin kuva, ettei tiennyt oliko Harald kauniimpi mieheksi tai Stella naiseksi, Erkki taas itsekseen ihmetteli, ettei Haraldia oltukaan suotu Stellalle, vaan hänet itse, joka oli kaikkea kauneutta vailla. Melkeinpä pisti hänen vihaksensa, ettei Harald rakastanut Stellaa, vaikka hän sydämessään olikin siitä kiitollinen.

— Mutta silmäsihän ovat niin surulliset… sitä ei voi kieltää. Oi, jospa tietäisit mikä päivä tämä on Erkille ja minulle! Etkö näe, että minulla on ylläni valkoinen puku ja luuletko, että ilman aikojani olen siihen pukeutunut?

Harald ei vastannut, katselipa vain vuorotellen heitä kumpaistakin.
Lapsen kärsimättömyydellä Stella jatkoi:

— Etpä ole utelias, koska et edes kysy mitään. Se ei ole ollenkaan minulle mieleen. — Ja oltuaan hetken kainoudesta aivan hämillään, hän reippaasti jatkoi:

— Niin, tiedätkös, tänään kysyin Erkiltä, ottaisiko hän minut vaimokseen. Oikein totta kysyinkin. Ja tiedätkö, mitä hän vastasi, tuo häijy Erkki? Hän vastasi: "Täytyy kai ottaa, koska niin tekee mielesi, oma Stellani". Ellei noita kahta viimeistä sanaa olisi ollut, niin se olisi ollut hyvin pahasti vastattu, eikö totta? Ja kun vielä kysyin, milloin se tapahtuisi, niin hän taas oli olevinaan hyvinkin mahtava ja sanoi, että se ei voisi tapahtua ennenkuin puolen vuoden perästä. Ehkä hän ajatteli, etten vielä osannut ja tietänyt niin paljon kuin olisi pitänyt tietää… ja siinä hän varmaankin on oikeassa. Taikka lieneekö hän muistanut kesäkuun seitsemättätoista päivää, jolloin saavuin hänen luoksensa!

Näin puhuessansa Stella käyttäytyi hyvin veitikkamaisesti, huitoen miellyttävästi käsillään ikäänkuin konsanaan nuoralla tanssiessaan ja katsellen Erkkiä kauniilla, henkevillä silmillään, ikäänkuin pyytääkseen vanhemmalta ystävältään vallattomuuttansa anteeksi. Kun tuo keimaileminen tapahtui aivan vaistomaisesti ja hänen tietämättänsä, niin se myös teki sitä suuremman vaikutuksen. Erkki vallan ihastui ja palkitsi hänet hellällä suudelmalla.

Tämä kaikki vaikutti niin vanhaan Reginaan, että hän purskahti itkuun. Kuten jo olemme kertoneet, oli Stella hänen suuri lemmikkinsä, mutta mitä hän oikeastaan itki, sitä emme suinkaan tiedä sanoa.

Haraldinkin mieli oli kuohuksissa, mutta hänen tuli jo kiire lähteä. Hän tarttui Erkkiä käsivarteen ja veti hänet muassaan hänen omaan huoneeseensa.

Täällä tapahtui peräti toisellainen kohtaus. Keskusteltuaan vähän aikaa molemmat miehet itkivät. Toinen ei nuhdellut toista, pikemmin lohdutti ja surkutteli. Itkivät miehen heikkoutta ja naisen rakkautta.

Ajaessaan nykyänsä niin yksinäisen puiston läpi, Harald oli hyvin mielissään ja hänen sydämensä iloisesti vavahti, kun hän ajatteli pian olevansa Irenen kanssa saman katon alla. Kaukaa oli hän jo nähnyt valon hänen huoneestansa ja lähemmäksi tultuaan näki, kuinka se äkkiä sammui. Kaikki oli pimeää, toinen valkea toisensa perästä oli sammutettu ja koko rakennus näytti nukkuvan. Harmaa linna näytti nukkuvan kuolon raskasta unta, herätäksensä pian uuteen elämään.

Tuota Harald ei kuitenkaan ajatellut, koska tuo vanha rakennus ei enään pitkiin aikoihin ollut herättänyt hänessä vastenmielisyyttä.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti hupsu ajatus. Hän käski kyytipojan hevosineen ja kehnoine rekineen palata takaisin jo puistosta. Kyytirahan oli hän jo kappalaistalolla maksanut, mutta antoipa hän vielä juomarahatkin, päästäkseen kuulemasta pojan jupinaa. Poika oli kovasti ihmeissään, mutta totteli kuitenkin. Harald otti matkalaukkunsa ja kantoi sen itse portaille. Sitten hän meni Irenen ikkunan edustalle ja alkoi siinä astuskella edestakaisin.

Tämä tapahtui melkein vaistomaisesti, ikäänkuin hän ulkonaisestikin olisi tahtonut osoittaa sydämensä halun saada tyttöä suojella ja varjella. Niin leijonakin kiertelee luolansa ympärillä ja samoin kotka lentelee pesänsä ja poikasiensa lähellä.

Noin tunnin ajan hän näin käveli edestakaisin, kuohuvien tunteittensa valtaamana. Oli ikäänkuin hän olisi tahtonut hillitä palavaa haluansa päästä jälleen saman katon alle, jossa Irene lepäsi.

Vihdoin hän päätti koettaa päästä sisään. Tultuaan ennen näin myöhään kotiin, oli hänellä aina ollut avain muassaan. Kuitenkin oli vapaaherra ollut niin kohtelias, että oli neuvonut mille ikkunalle olisi koputettava, jos avain sattuisi unohtumaan. Hän koputti siis hiljaa erästä alikerrassa olevaa ikkunaa, eikä kauvan viipynyt ennenkuin raskas porstuan ovi varovasti aukaistiin.

— Tulet niin myöhään, että minun on jo kovasti uni, kuului naisen ääni nuhtelevan.

— Herrajestas, maisteriko se onkin! Tulen heti, kun vain saan hiukan vaatteita ylleni.

Harald ei ollut sillä tuulella, että olisi ruvennut tekemään mitään johtopäätöksiä. Saatuaan enemmän vaatteita ylleen, tuli Amalia pian, palava kynttilä kädessään. Hänelle oli myös annettu Haraldin huoneen avain. Astuessaan tuon pienen oven ohitse, joka vei ullakolle ja herra v. Nitin huoneeseen, Harald ei voinut olla huomaamatta, että se nyt oli avoinna, ja tämä herätti hänet siitä uneksumisen tilasta, johon hän oli vaipunut.

— Vai niin, ajatteli hän, minunko tähteni vain tätä ovea pidetäänkin suljettuna, jottei v. Nit unissaan käydessänsä herättäisi minussa mitään epäilyksiä?

— Odotettiin ja vapaaherra antoi minulle maisterin huoneen avaimen, jotta pääsisin sinne siivoamaan ja sijaa tekemään. Illallispöydässä vapaaherra kuitenkin sanoi… enpä tiedä, sanonko sitä lainkaan… niin, hän kuului sanovan: "näyttää siltä kuin ei meidän vielä tänä iltana tarvitsisi nähdä maisteria täällä". Ja silloin Irene-neiti kalpeni.

Pyhäinmiesten päivästä Amalia oli ollut Irenellä kamarineitsyenä. Hänellä oli tosin pienet vikansa, sillä meidän tulee muistaa, että naispalvelijaraukoilla yleensä on enemmän kiusauksia kuin muilla ihmisillä, mutta kuitenkin hän oli hyvä tyttö, joka äärettömästi piti nuoresta neidistään. Sitäpaitsi hän oli ainoa, jolle Irene oli jotakin uskonut… Irene poloisella kun ei ollut parempaa uskottua kuin köyhä palvelustyttö.

— On, ja hänen sisarensa myös. Heistä en ollenkaan pidä. Adéle neiti ei ole täällä.192

Kun Harald ei vastannut mitään, vaan tuijotti ääneti eteensä, jatkoi puhelias palvelustyttö:

— Riisuessani illalla neitiä — neiti Assar, nähkääs, ei makaa samassa huoneessa — niin, riisuessani neitiä, joka vasta näinä viime aikoina on sallinut minun riisua itseänsä, hän purskahti itkuun ja antoi minulle tämän pienen kultasormuksen muistoksi, kehuen minua hyväksi ja kuuliaiseksi tytöksi. Nähdessäni hänen itkevän, alkoi minuakin itkettää, sillä vaikka olenkin vaan piikatyttö, niin onhan minullakin sydän. Kysyin, miksikä hän juuri nyt antoi tuon muiston, hän vastasi, että hän varmaankin luuli huomenna kuolevansa, ellei — niin, mitäpä sitä salaan — ellei maisteri Thalberg pian tule. Maisterista hän vain pitää, eikä tuosta kamarijunkkarista, joka on niin kiusallinen ja on olevinaan niin hieno ruotsinmurretta pajattaessaan.

Harald olisi jo ennenkin keskeyttänyt puheliaan tytön lörpötyksen, ellei tämän kertomus olisi niin suuresti kiinnittänyt hänen huomiotansa. Mutta tytön poiketessa tästä miellyttävästä puheenaineesta, hän kohta sanoi:

— Pyytäisinpä sinulta, Amalia hyvä, pientä palvelusta. Jos vapaaherra aamulla kysyy, olenko tänä yönä tullut, niin vastaa: ei. Ainoastaan Irene-neidille, jos hän kysyy, saat ilmoittaa totuuden, hänelle eikä kenellekään toiselle.

— Vaikka en tiedäkään syytä, niin arvaan, että tarkoitatte neidin parasta ja toivon Jumalan antavan minulle tämän pienen hätävalheen anteeksi. Lupaan siis valehdella vapaaherralle… mutta luultavasti hän vast'edes saa sen tietää ja silloin olen onneton.

— Mutta hän ei saa sitä tietää. Mennessäni puolenpäivän aikaan alas, sanon tulleeni vasta aamulla porstuan oven aukaistua ja että jo puistosta palautin kyytimiehen. Matkalaukku kädessäni nousin sitten hiljaa ylös portaita, kenenkään huomaamatta, koska vielä oli pimeä. Huoneeni oven sanon avanneeni tällä toisella avaimella, jonka erehdyksestä olin vienyt muassani.

— Hyvin maisteri osaakin valheita lasketella! Mutta entä jos kuitenkin joutuisin kiinni?

— Luultavasti vapaaherra ei kysy sinulta, mutta jos kysyisikin, niin vastaa niinkuin olen sinua neuvonut. Jos hän panee sinut lujille, niin saat syyttää minua, että minä houkuttelin sinut valehtelemaan. Silloin joudumme molemmat pulaan. Tyydytkö siihen?

— Miksi en, kun se tapahtuu hyvässä seurassa, vastasi Amalia niin miellyttävästi kuin mikäkin hieno maailman nainen.

— Mutta jos jokin vaara uhkaa neitiäsi, niin tulet salaa minulle ilmoittamaan.

— Kernaasti tulenkin. Mutta entä jos joku olisi kuullut, kun avasin porstuan oven?…

— Mutta mitenkä sitten selittäisit asian, jos olisi kuultu sinun avaavan oven, enkä minä olisikaan tullut?

Se, että Amalia antoi vietellä itsensä valehtelemaan, ei ole niinkään kummallista, jos muistaa, että palkolliset hyvin mielellään tekevät pieniä kepposia sellaisille isännille ja emännille, joita eivät oikein voi pitää arvossa. Sitäpaitsi hän ajatteli, että jos hän valheellaan edistäisi Irene-neidin parasta, niin se pikemmin olisi luettava hänelle ansioksi kuin päinvastoin. Pikemmin meillä on syytä ihmetellä sitä, että Harald alentui viettelemään toista ihmistä valehtelemaan… hän kun yleensä oli luonteeltaan niin suora. Mutta hän oli nyt joutunut sellaiseen tilaan, että pani kaikki alttiiksi Irenen, taikka oikeammin sanottuna, heidän keskenäisen rakkautensa hyväksi.

Miten olikaan, mutta Harald ei voinut mitään sille, että hän luuli von Assarin panevan uhkauksensa toimeen ja piti siis uudenvuodenpäivää hyvin tukalana Irenelle. Hän antaisi tämän kuitenkin kestää tulikokeen, ennenkuin astuisi häntä puolustamaan, sillä hän epäili omaa rohkeuttaan ja mielenlujuuttaan, ennenkuin oikein kova hätä olisi häntä rohkaissut. Ehkä hänen läsnäolonsa myös olisi lykännyt asian lopullisen ratkaisun tuonnemmaksi… mutta hän tahtoi saada sen nyt kohta päätetyksi. Siksipä hän aikoi pysyä vaikka koko päivän huoneessaan, jos tarve niin vaatisi, ja sitten olla niinkuin olisi tullut päivää myöhemmin. Niinkuin muistamme, lupasi Harald kamarineitsyelle tulla jo aamupäivällä alas. "Aamuhetki kullan kallis", sanotaan sananparressa ja hän oli melkein vakuutettu siitä, että jos ei kamarijunkkari jo edellä puolenpäivän tekisi hyökkäystä, niin se siltä päivältä jäisi tekemättä. Harald kyllä muisti, että kamarijunkkarin ensimmäinen yritys oli tapahtunut iltapäivällä, mutta tähän verrattuna se olikin ollut vain leikkiä.

Mutta kertomuksemme alkaa jo venyä pitkäpiimäiseksi. Pääasia on, että Harald, niinkuin jo sanottiin, päätti pysyä koko päivän huoneessansa. Näkymättömänä hän sieltä Amalian välityksellä saisi tiedon kaikesta mitä talossa tapahtuisi, ollen samalla sekä läsnä että poissa. Hän olisi melkein kuin saalistaan vaaniva leijona.

Mitä hän oikein tekisi ja miten esiintyisi, sitä hän ei nyt ajatellut. Mutta siitä hän mielestään oli varma, että tehokkaisiin toimiin hän ainakin ryhtyisi.

Tämä hänen pieni juonensa ei suinkaan ollut kauan edeltäpäin harkittu, vaan tuokion synnyttämä. Sen sijaan, että peräti olisi joutunut tunteittensa valtaan, hän, astuttuaan Ristilän seinien sisäpuolelle, muuttui paljon käytännöllisemmäksi kuin oli ollut ulkosalla.

Yksin jäätyään hän istahti pöydän ääreen ja avattuaan jotenkin tyynesti äitivainajansa antaman kirjeen, luki seuraavan:

Eroan maailmasta siinä uskossa, ettei Haraldini riko viimeistä tahtoani vastaan. Olet siis jo täyttänyt viidennenkolmatta ikävuotesi, jolloin jo lienet niin vanha ja vakava, ettei totuus, jonka pian saat tietää, sinua liiaksi masenna. Jos ennen olisin sen sinulle ilmoittanut, niin se ehkä olisi ehkäissyt toimintaasi, olisit ehkä ruvennut sureksimaan sitä, johon olet vallan syytön. Sillä nuorukainen on kuitenkin paljon hellätuntoisempi ja peräti toisen laatuinen kuin mies.

Niin, totuus on tuotava ilmi. Velvollisuuteni sinua kohtaan, jota niin suuresti rakastan, vaatii sen minulta.

Olimme olleet viisi vuotta naimisissa, eläen silloin samoin kuin sittemminkin onnellisesti. Tosin kaipasimme lapsia, mutta se ei kuitenkaan estänyt meitä olemasta onnellisia. Kun kerran puoliksi leikillä, puoliksi tosissani soimasin itseäni siitä, etten ollut synnyttänyt miehelleni perillistä, niin hän suuteli minua otsalle ja sanoi: "Lasten tuottama onni voi kyllä olla suuri, mutta minä en kaipaa toista onnea kuin mikä minulla jo on; sinä olet minulle kylliksi, oletpa minulle kaikki kaikessa." Jos mieleni välistä olisikin ollut hiukan surullinen, niin hän tuollaisilla sanoilla sai minut jälleen iloiseksi. Ja niin me elimme onnellisina.

Eräänä iltana istuimme hauskassa asunnossamme Rügenin saaren kauppalassa, kun postiljooni astui sisään tuomaan kirjettä. Saman kirjeen näet tässä. Lue se!"

Harald luki tämän vanhan, kellastuneen kirjeen ja häntä pöyristytti, koska käsiala oli hänelle tuttu:

"Herra tohtori! Olen kuullut teitä kehuttavan hyväksi mieheksi ja nyt voitte pelastaa ihmishengen. Tutkituttakaa pieni karisärkkä, joka on etelässä tuosta pitkästä ja kapeasta saaresta, mikä vasemmalla näkyy kauppalaan. Sieltä löydätte luolasta, jonka suu on melkein kokonaan kätkössä, pienen lapsen. Eräs konna on kätkenyt sen sinne ja toinen konna, joka on edellisestä riippuva, on ilmoittanut asian teille. Turhaa on, että koetatte meitä kuulustella. Saatuanne tämän kirjeen, olemme jo lähteneet Stralsundista, jonne sitäpaitsi olemme väärällä passilla saapuneet.

Kestipä kauan, ennenkuin Harald lakkasi pitelemästä polttavaa otsaansa ja kykeni jatkamaan lukemista:

"Tutkittuamme kauan tuota kivisärkkää, löysimme vihdoin luolan ja sen perimmäisestä päästä noin kahden vuoden ikäisen poikalapsen, jonka kädet olivat sidotut ja suu tukittu liinalla, jotta sen itkua ei kuultaisi. Näin avuttomana sinä makasit siinä, sillä sinä oletkin, oma Haraldini, löytölapsi.

Kaikki Rügenissä tiesivät, että olit kasvattipoikamme. Yhdelle minä kuitenkin pilanpäiten ilmoitin sinut omaksi lapseksemme — ja se oli äidilleni. Alussa se oli vain leikintekoa, mutta vähitellen se muuttui täydeksi todeksi. Kirjeissään eukko näet ilmaisi niin suurta iloa, etten malttanut sitä häneltä riistää. Ja kun isäsi kuoltua — anna anteeksi, että häntä siksi nimitän — muutin takaisin Suomeen, niin annoin sinun täällä käydä omasta pojastani, ja kun sinä kasvoit hyvin hitaasti, niin et myöskään ollut liian iso sen ikäiseksi, minkä sanoin sinun olevan. Eivät edes seurakunnan papit tietäneet, miten asian laita oikeastaan oli, sillä niille minä ilmoitin kadottaneeni sinun kastetodistuksesi, eivätkä he asiaa sen pitemmälti tutkineet. Tämä petos oli synti, mutta minä tein sen rakkaudesta sinuun. Toivon Jumalan antavan sen minulle anteeksi.

Oletko, Harald, koskaan tiennyt että vasemman olkapääsi alapuolella on lähellä käsivartta ihoon poltettujen kirjainten arpi? Se on tapahtunut jo ennenkuin tulit meille ja nuo kaksi kirjainta, kaksi suurta H. H:ta, luultavasti vieläkin näkyvät. Ehkä Jumalan avulla niistä voit saada selkoa syntymäperästäsi.

Tässä seuraa muutamia todistuksia, joista näet että olen puhunut totta. Jotkut nimet ovat niin nuorten henkilöitten kirjoittamia, että niiden omistajat vielä lienevät elossa.

Ja nyt hyvästi, oma rakas Haraldini. Olen rakastanut sinua niinkuin omaa poikaani ja sen sinä myös olet ansainnut, koska aina olet ollut taipuvainen hyvään. Jumala vast'edeskin varjelkoon sinua kiusauksista, vaaroista ja rikoksista.

Erään asian olin unohtamaisillani. Määräsimme uudenvuodenaaton sinun syntymäpäiväksesi, mutta luultavasti olet puolitoista vuotta vanhempi.

Voi sattua, että ihminen tärkeinä hetkinä, onnettomuuksien ja suurien elämänmuutoksien sattuessa osoittaa ihmeellistä levollisuutta, mikä ei riipu huolettomuudesta eikä piittaamattomuudesta, vaan on jotakin vallan toista. Se on Jumalan kylvämä hyvä siemen, joka kantaa meissä runsaan hedelmän.

Harald otti peilin ja tutki sen avulla olkapäätänsä. Lähellä kainaloa hän jotenkin selvästi saattoi erottaa kirjaimet. Hän ei ennen ollut niitä nähnyt, oli vain tiennyt, että siinä oli arpi, eikä mitään muuta.

Nyt hänen mieleensä muistui, mitä pastori Ortman oli kertonut Stellasta. Kumpaisessakin heissä oli siis samat kirjaimet, joita heillä luultavasti ei ollut syntyessään, vaan jotka oli jälestäpäin piirretty. Haraldia alkoi pöyristyttää, eikä häntä enää ihmetyttänyt, miksi hän ei rakastunut Stellaan, vaan Ireneen. Teemme hänelle kuitenkin väärin, jos sanomme, että hän täyttä totta oli tuota oudoksunut, sillä olihan Irene niinkuin osa hänen sielustaan. Kuitenkin hän muisti mitä oli puhunut Erkin kanssa silloin, kun Irene ja Stella ensimäisen kerran tapasivat toisensa. Olihan hän sanonut pitävänsä Stellasta kuin sisaresta, myöntäen kuitenkin, että hän ehkä, ellei olisi tutustunut Ireneen, olisi voinut rakastua häneen. Nyt hän sydämestänsä kiitti Jumalaa, joka ei sallinut sellaisen kauhean onnettomuuden tapahtua.

Näinä viimeisinä päivinä oli ollut hetkiä, jolloin hän oli kironnut rakkautensa Ireneenkin. Nyt hän ei enää sitä tehnyt. Vaikka se tuottikin hänelle tuskaa, että hän tiesi väärinkäyttäneensä tuon rakkauden, niin hän kuitenkin kiitti Jumalaa sen todellisuudesta.

Monenlaisia ajatuksia liikkui hänen mielessään. Ensin ne olivat selviä ja koossa pysyviä, mutta muuttuivat vähitellen hajanaisiksi ja epäselviksi. Hän tunsi halua katsella pilviä ja sinistä taivasta ja sammutti kynttilän, siirtyen ikkunan viereen istumaan.

Päivällä oli ollut suoja, joten oli hiukan satanutkin, mutta illemmällä pilvet alkoivat hajaantua ja nyt yösydännä oli taivas kirkas ja tähtiä täynnä. Tähtien kirkas valo tuotti lepoa Haraldin sielulle ja hänestä ne tuntuivat vanhoilta tuttavilta.

Hänen tuli paha olla nähdessään toisen tähden toisensa perästä himmenevän; vielä ei hän olisi antanut päivän koittaa. Mutta samassa hän naurahti, kun huomasi erehdyksensä. Kuu, joka oli vähenemässä, oli noussut ja siitä kävi Haraldille selväksi, miksi kaikki pienemmät tähdet olivat kadonneet. Hän ryhtyi katselemaan kuuta, mutta koska se hänen mielestänsä ei korvannut noita pieniä tähtiä, jotka se valollaan oli saanut vaalenemaan, niin hän loi silmänsä kauniiseen Kalevanmiekkaan ja sai siitä lohdutusta. Tuntuipa ikäänkuin se olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja mitkä surut painoivat hänen mieltänsä.

Vaikea on sanoa, kuinka kauvan hän näin oli istunut akkunan ääressä tähtitaivasta ihaillen, kun häntä äkkiä häirittiin.

XVI.

LÄNTINEN SIIPIRAKENNUS.

Kuusta näkyi vain kolmasosa ja sitäkin peitti juuri hopeainen pilvenhattara. Harald saattoi siis hyvin epäselvästi erottaa, mitä tuolla alhaalla pihalla liikkui, mutta siitäkin vähästä hän tuli vakuutetuksi, että hän kerran ennenkin oli nähnyt saman näyn. Kaikki hänen haaveensa haihtuivat ja tuossa tuokiossa hän jälleen muuttui teräväjärkiseksi ja toimeliaaksi mieheksi.

Hän näki haamun avaavan läntisen siipirakennuksen oven ja luuli kuulevansa lukon rasahtavan. Kun hän oli kuullut, että tuo rakennus oli asumaton, niin tämä seikka herätti hänessä mitä suurinta huomiota. Hän pukeutui päällystakkiinsa, varustautui metsästyspuukolla ja pistoolilla ja pistettyään pieneen salalyhtyynsä tulen, riensi hiljaa ullakolle. Tällä kertaa hän ei tuntenut mitään pelkoa, joten ei kaivannut väkijuomiakaan kiihottimeksi.

Tultuaan pienestä ovesta ullakolle, hän pysähtyi v. Nitin oven taakse kuuntelemaan. Sieltä ei kuulunut hiiskaustakaan. Hän avasi oven. Huone oli tyhjä.

Harald luotti tarkkaan kuuloonsa ja tiesi, ettei hän ollut mennyt tavallista tietä porstuan oven kautta. Taikka olikohan hän ollut poissa illasta asti? Oli miten oli, niin Harald kuitenkin päätti seurata hänen jälkiänsä ja oli juuri menemäisillään alas porstuaan, kun huomasi seinässä aukon, jota ei ollut ennen nähnyt. Se oli pienen ikkunan kokoinen ja oli luultavasti osa siitä salaikkunasta, joka oli samassa rivissä kuin von Nitin huoneen kaksi ikkunaa. Tämä sala-ikkuna olisi siis avattava. Harald meni sitä tutkimaan ja huomasi niin olevan. Aukkoa ei näkynyt ullakolle, koska taajasti suljettava luukku, jota ei voinut seinästä erottaa, esti sitä näkemästä.

Ikkunan pielessä riippui kahdesta rautakoukusta köysitikkaat. Harald tutki niitä ja ne näyttivät kestävän. Tämä tie olisikin ehkä mukavampi kuin porstuan ovi, joka kaikesta varovaisuudesta huolimatta aina rasahti. Varovasti hän astui köysitikkaille.

Saapuessaan läntisen siipirakennuksen ovelle, hän ilokseen huomasi, että avain oli lukossa. Koska tämä ovi oli vastapäätä sitä päärakennuksen päätyä, jossa paitsi Haraldin omaa ikkunaa ei ollut muuta kuin salaikkunoita ja hänen siis ei tarvinnut peljätä urkkijoita, niin hän hätäilemättä jäi tutkimaan avainta. Se oli hyvin kirkas, joten näki, että sitä oli usein käytetty.

Tultuaan oven sisäpuolelle, Harald oli kahdenvaiheilla, jäisikö siihen haamua odottamaan, vai astuisiko eteenpäin. Kun jälkimäinen oli hänestä mieluisampaa, mutta kun hän samalla pelkäsi joutuvansa tänne suljetuksi, niin ettei enään pääsisikään takaisin ulkoilmaan, niin hän koetteli, eikö ovi sisäpuoleltakin olisi suljettava. Näytti niin olevan ja nyt hän väänsi oven lukkoon, saadakseen haamun valtaansa. Sitten hän alkoi katsella ympärillensä, minnepäin oikeastansa olisi käännyttävä.

Hänen edessänsä oli käytävä, joka kulki pitkin rakennuksen pituutta, ollen sen keskivälissä. Kummallakin puolella oli kuusi ylösmentävää, joista kukin vei eri huoneeseen. Tässä oli jotakin kasarmin tapaista, paitsi että kasarmissa jokaisella eri huoneella ei ole erityistä pientä käytävää, joka yhtyy suureen. Nämä pikkukäytävät kohosivat ylöspäin, muodostaen jotensakin jyrkän mäen. Harala ajatteli, että tämä pitkä käytävä kummallisine, kahteentoista eri huoneeseen kohoavine pikkukäytävineen päivällä näyttäisi oikein komealta, mutta näin yönaikana se teki todellakin kamalan vaikutuksen. Kuitenkaan hän ei säikähtänyt, poikkesi vain yhteen noista pikkukäytävistä, yrittämään sopisiko ulko-oven avain tämänkin huoneen lukkoon. Tästä huomaa selvästi, että Haraldin luottamus hyvään onneensa tämän yön kuluessa oli melkoisesti paisunut, kun hän saattoi edes ajatella jotakin niin hullua, kuin että ison oven avain olisi tähän sopinut. Huomatessaan, ettei se käynytkään, hän naurahti omaa tyhmyyttään ja alkoi voimainsa takaa painaa ovea. Se aukeni kamalalla jysähdyksellä, johon kaiku pitkästä käytävästä vastasi.

Hän seisoi kohtalaisen isossa huoneessa, joka oli täynnä vanhoja huonekaluromuja, joihin sekä kuu että salalyhty loivat kummallisen valon. Nopeasti hän poistui täältä ja meni yrittämään toiselle, pääkäytävän vastakkaisella puolella olevalle ovelle. Tämäkin ovi antoi myöten ja hän astui samallaiseen huoneeseen kuin edellinenkin oli. Kun kuu ei paistanut tänne, niin hän lyhdyllään tarkasti tutki kaikki paikat. Muuta täälläkään ei ollut kuin ränstyneitä huonekaluja ja kaikellaista vanhaa romua. Vieläkin hänen teki mieli yrittää ja umpimähkään hän kuun puoleiselta puolelta valitsi viidennen oven.

Tämä ovi kesti paremmin hänen ponnistuksensa, mutta se vain kiihotti Haraldia. Viimein hän pani kaikki voimansa liikkeelle ja jotensakin luja lukko lohkesi puusta. Kovasti rämähtäen ovi lensi selälleen.

Tämä huone oli kalustettu samaan tapaan kuin kaksi edellistäkin ja nolostuneena Harald aikoi poistua, kun kuun heittämä varjo antoi hänelle aihetta tutkia muutamien päälletysten kasattujen tuolien alla olevaa esinettä.

Se oli neljä-osastoinen ruoankannin. Alimmaisessa osastossa oli ryynipuuroa kastekkeen kanssa, sen päällä olevassa kalahakkelusta, kolmannessa linnunpaistia ja neljännessä jonkun jälkiruoan tähteitä, jota Harald luuli vasikkahyytelöksi. Aivan varmaan hän ei voinut sitä siksi sanoa, koska ei ollut sanottavasti perehtynyt siihen kemian lajiin jota keittiössä kysytään, ja koska sitä paitse kysymyksessä olevat ruokalajit olivat jo vähän pilaantuneetkin. Sen hän kumminkin huomasi, että tämä ei ollut ollut mikään huono päivällinen ja että herkkusuullakin olisi ollut syytä olla siihen tyytyväinen. Harald luuli muistavansa, että hän noin viikko takaperin päärakennuksessa oli syönyt tällaisen päivällisen. Vai täällä kylmillään olevassa rakennuksessakin siis on ruokaa tarjona, hän ajatteli. Sen hän kumminkin huomasi, ettei syöjällä näyttänyt olleen hyvää ruokahalua, taikka kentiesi hänelle ei ollut sitä tarpeeksi annettu.

Ruoankantimen vierestä hän löysi pienen viinipullonkin. Maistaessansa hän huomasi viinin olevan vanhaa ja hyvää, ehkäpä liiaksi vedellä sekoitettua. Pullon hän vei muassansa muistoksi.

Muuten hän tutki huoneen hyvin tarkasti, toivoen löytävänsä lasku-oven tai jotakin muuta salaperäistä. Mutta kun se ei onnistunut, niin hän istahti huojuvalle sohvalle ja alkoi miettiä mitä nyt olisi tehtävänä ja minnepäin käännyttävä.

Silloin hän luuli kuulevansa kaukaista ääntä, ikäänkuin jotain surkeaa puhetta. Tuo ääni oli niin heikkoa, ettei kukaan muu kuin Harald olisi sitä kuullut. Eikä edes hänkään ollut aivan varma asiasta, mutta jos se todellakin oli ihmisen ääni, niin se tuntui nousevan lattian alta. Mutta kuinka hän sinne pääsisi?

Hän laskeutui jälleen isoon käytävään ja käveli sen päähän asti. Tässä oli maalatut ikkunat, yksi oikealla ja toinen vasemmalla. Hän ryhtyi heti tutkimaan vasemmanpuolista, joka samoin kuin oikeanpuolinenkin oli taajaan koristettu napeilla ja muilla koristeilla, jotka kaikki olivat vain maalattuja. Ilman aikojaan hän alkoi painaa jokaista tuollaista nappia, eikä hän ollutkaan monta koettanut, ennenkuin sattui yhteen, joka oli vaskea, vaikka se oli ihan toisten näköinen. Hänen sitä painaessaan ovi taikka ikkuna meni hänen hämmästyksekseen kiinni, se kun oli ollut vähän raollaan, vaikka hän sen nyt vasta huomasi, kun se oli jo liian myöhäistä.

Häntä harmitti, että hän niin sanoaksensa oli laskenut voiton käsistään. Metsästyspuukollaan hän löi napin viereen ja ilokseen huomasi, ettei hänen edessänsä ollut kiviseinä, vaan ulkopuolelta kalkittu ovi Puukollaan hän nyt moniaita kertoja löi seinään, saadakseen napin irti, ja toisinaan niin syvään, että puukko vartta myöten tunkeutui puuhun. Hänen hetken aikaa noin jatkettuaan, nappi lähtikin irti, josta seurasi, että ovi paukahti auki, satuttaen häntä kovasti rintaan. Tämä tapahtui napista irroitetun potkaisimen vaikutuksesta.

Nyt Harald näki edessään jotensakin kapean, mutkaisen käytävän, joka ei läheskään kulkenut niin jyrkästi alaspäin kuin nuo pikkukäytävät ylöspäin. Kummallisinta oli, että tämä tuntui vievän oikeaan, joten Harald siitä ymmärsi olevansa toisinaan aivan rakennuksen perustuksen ulkopuolella. Mutta kun käytävä yhä vain kääntyi oikeaan, niin hän luuli jälleen joutuneensa rakennuksen alle. Noin sadan kyynärän päässä tämä ympyränmuotoinen käytävä päättyi, antaaksensa tilaa kahdelle tikapuulle, joista toinen vei ylös-, toinen alaspäin.

Niinkuin Herkules tiehaaraan, jäi Haraldkin tähän seisomaan, ja melkeinpä häntä vähän peloitti laskeutua niin syvään, että näkemänsä haamu, josta hän ei tiennyt missä se oli, helposti voisi vuorostansa teljetä hänet maan alle, mikä ei suinkaan olisi hauskaa.

Tekisimme Haraldille vääryyttä, jos luulisimme tuota pelkoa kauvan kestäneen. Hänen halunsa tunkeutua yhä eteenpäin karkoitti kaikki muut tunteet. Mutta kumpia tikapuita hän alkaisi astua? Tämä kapea käytävä oli jo laskeutunut siksi syvään, ettei ääni, jonka hän oli ollut kuulevinaan, olisi voinut kuulua sitä syvemmältä. Siinä arvellessaan hän jälleen kuuli puhetta ja nyt paljoa selvemmin kuin edellisellä kerralla. Oli hyvin vaikea tietää, kuuluiko ääni ylhäältä vaiko alhaalta, sillä kaiku näissä maanalaisissa käytävissä voi helposti pettää korvaa. Hän päätti siis umpimähkään ensin koettaa toisia tikapuita ja, ellei hänen yrityksensä onnistuisi, sitten toisia. Hän valitsi alaspäin johtavat tikapuut, mutta jottei antaisi kenellekään tilaisuutta käyttää toisia tikapuita pakenemiseen, Harald tarkemmin tutki niitä ja huomasi niiden olevan irti otettavat. Sen hän hyvin varovasti tekikin, asettaen ne alaspäin laskeutuvien tikapuitten viereen, koska niille ei ollut mutkaisessa käytävässä tilaa. Ja nyt hän oli varma siitä, ettei kukaan uskaltaisi kahdeksan kyynärän korkeudelta hypätä alas, yhtä vähän kuin kukaan ilman tikapuita pääsisi sinne ylös.

Ryhdyttyään tällaisiin varokeinoihin, Harald rohkeasti laskeutui alaspäin ja saapui pian soikeaan, kaarevakattoiseen huoneeseen. Se oli ihan tyhjä ja kostea maa oli siinä lattiana. Ensin hän oli pitänyt sitä maanalaisena käytävänä, mutta pian hän huomasi sen pikemmin kellariksi. Jos siinä oli perää, mitä muutamat väittivät, että Ristilän läheisyydessä ennen muinoin oli ollut luostari, niin tämä luultavasti oli joku sen hautaholveista, josta ihmisen luut ja ruumisarkut oli tyhjennetty. Tätä Harald ei kuitenkaan joutanut tarkemmin tutkimaan, koska yhä selvemmin alkoi kuulua ihmisääniä. Hän astui peremmälle huoneeseen ja näki oikeanpuolisessa seinässä oven, joka oli jätetty auki. Hän kuunteli, mutta ei kuullut mitään. Tuosta ovesta hän tuli pieneen käytävään, joka, samoin kuin maan päällä olevat pikkukäytävätkin, kohosi ylöspäin. Hän astui hiljaa eteenpäin ja tuli toiselle ovelle, jonka oli juuri avaamaisillaan, kun hän yht'äkkiä, ollessaan aivan perillä, säpsähti ikäänkuin sähköiskun kohtaamana.

— Ette vastaa mitään. Annatte minun siis kauhealla tavalla kuolla tänne nälkään. Te ette tahdo minua pelastaa. Arvelette, ettette uskalla. Oi, kuinka olettekin julma!

— Ja kuitenkin kiitän teitä, että salaa olette hiipinyt tänne, kiitän noista muutamista korpuista, jotka toitte, sekä pienestä vesitilkasta. Eikö ihminen olekin kurja olento! Niin kauan kun minulla täällä oli yltäkylläisesti ruokaa ja juomaa, en saattanut olla niitä maistamatta, vaikka tiesin surkean elämäni siten pitkistyvän… kuitenkin melkein olisin suonut, ettei minulle olisi tuotu ravintoaineita… ja nyt kun olen tuomittu kuolemaan nälkään, nyt kun jo olen puolikuollut, nyt iloitsen muutamasta korpunmurusesta ja vesitilkasta. Oi, Jumala, opeta minua kärsivällisyyteen, opeta minua nälän tuskissakin ylistämään sinua!

— Onko hän todellakin täyttänyt uhkauksensa, eikö hän ole käynyt täällä sitten kun hän vei pois ruoan ja viinin?

— Yhden kerran hän kävi, se oli luultavasti viime yönä… vaikka mitenkäpä minä tiedän erottaa yön päivästä? Silloin minä polvillani kerjäsin häneltä ruokaa, mutta tuo julmuri vain nauroi, sanoen käyvänsä nyt viimeisen kerran minua katsomassa, nauttiakseen tuskistani. Oikein hän on pahahenki ihmisen haahmossa!… Mutta mitä te itkette… häneen verraten olette kuin enkeli. Paras olette kaikista, mitä olen nähnyt tässä elävän ihmisen haudassa.

— Paras lienen, koska ette ole nähnyt muita kuin minut ja hänet.
Teette minusta vain pilaa.

— En tee pilaa; ettekö olisi enkeli hänen rinnallaan… hän on ilkeä ja julma, te taas hyvä luonnostanne, ehkäpä heikko ja pelkurimainen… Taikka kentiesi ette sitä olekaan, ehkä kuitenkin tahdotte minut pelastaa ja saattaa päivän valoon… Pudistatte päätänne… jo ymmärrän… ette uskalla. Luulette hänen kostonhimonsa olevan niin suuren, ettei hän armahtaisi itseänsäkään, saattaaksensa turmioon sen, joka uskaltaisi ehkäistä hänen pahoja juoniansa.

— Niin luulenkin. Minä joutuisin silloin hautaan, joka olisi tätä tuhat kertaa julmempi. Minun täytyy ajatella itseänikin.

— Mutta entä jos erehdytte? Voisimmehan paeta ja kerjäämällä elättää itseämme, eikö totta? Ja te tekisitte hyvän työn, joka poistaisi suuren syntivelan omastatunnostanne? Eikö niin olisi parempi?

Vastausta ei tullut, sillä hyvä ja paha taistelivat keskenänsä. Paha pääsi kuitenkin voitolle, niinkuin heikossa ihmisluonnossa tavallisesti tapahtuu, ja mies kuului vastaavan:

— En uskalla viipyä kauemmin. Jos joku onnellinen, aavistamaton sattumus voi teitä auttaa, niin olkoon niin.

Näin sanoen hän tarttui avaimeen, jättääksensä ainaiseksi sen, joka oli tuomittu nälkään. Hän oli tuntenut, kuinka kovaa oli taistelu pahan ja hyvän välillä, eikä hän enää olisi tahtonut sitä kokea… tahtoipa hän kokonaan estää hyvän sydämessänsä pääsemästä mahdollisesti voitolle.

XVII.

MAANALAISESSA KOPISSA.

— Jää tänne, huusi hän, tuupaten herra v. Nitiä edellään ovelta, jää hetkeksi odottamaan, että näet tuon onnellisen, aavistamattoman sattuman käyvän toteen, jota äsken mainitsit. Taikka jää makaamaan siihen, mihin kaaduit. Vahinko ei suinkaan ole suuri.

Kädet nyrkissä ja suu vaahdossa oli v. Nit tiedottomana kaatunut kovalle kivilattialle, Haraldin kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Huone oli noin kolme metriä pitkä, kaksi metriä leveä ja korkea. Muita huonekaluja siinä ei ollut kuin vuode ja tuoli, pieni siirrettävä rautakamiini ja palava lamppu. Seinään oli taottu rautakahleet, joihin nainen kuin kahlekoira oli oikeasta kädestään kytketty. Kahleet olivat kuitenkin niin pitkät, että hän pääsi ovelle asti ja vielä sen ulkopuolellekin.

Nainen näytti tuskin olevan yli neljänkymmenen. Hän oli vielä ihmeen kaunis, sillä hänen kauneutensa näkyi olevan sitä laatua, johon ikävuodet yhtä vähän kuin kärsimykset ja surut sanottavasti vaikuttavat. Hänen tukkansa, joka ennen oli ollut musta, oli kuitenkin muuttunut harmaaksi.

— Hän silmäili Haraldia katseella, jossa ei kuvastunut mitään pelkoa, pikemmin ihastusta, ja sanoi:

— Olet kai hyvä ja laupias henki. Olet niin rakkaan miesvainajani näköinen, että ehkä oletkin hänen henkensä. Sellainen kuin sinä hän oli nuorena.

— En ole mikään henki, vaan ihminen, joka olen auttava sinut pois täältä taikka sinun kanssasi kuoleva tänne nälkään.

— Vai hän sinä olet. Tuo, joka tuossa makaa, on sinusta kertonut. Olet rohkea nuorukainen… kuinka olet päässyt tänne?

— Vai viet minut täältä, tuonne ulos, ulos, jossa päivällä aurinko paistaa taivaalla ja yöllä kuu ja tähdet! Vietkö todellakin? Kunpa et vain valehtelisi?

— Et valehtele, mutta sinä teet minut hulluksi! Oi, pääsenkö todellakin vielä ulos kuuntelemaan lintujen liverryksiä ja kirkonkellojen kuminaa, joka on rauhoittava sydäntäni! Metsän raitis tuoksu on minua virkistävä ja ihanat muistot tuudittelevat sieluni suloiseen lepoon… Mutta tiedätkö, kuka olen?

— Oi, Jumalani, johon vielä luotan, vaikka olet sallinut minun joutua tällaiseen kurjuuteen, jota rakastan, siitä huolimatta, että niin monta kauheaa vuotta olen täällä kitunut… oi, Jumalani, älä salli turhan toivon minua pettää! Anna hänen tuossa saattaa minut tästä pimeästä asunnosta… Mutta osaatko edes täältä tien?

— Luulen osaavani. Ellen minä osaa, niin hän, joka tuossa makaa, on minua neuvova.

— Tiedätkö ketä vastustat, viemällä minut täältä? Hän on häijy ja mahtava mies.

— Joskus täytyy pimeyden väistää vaikeutta. Olkoonpa vaikka mahtavampi kuin itse piru, joka on hänen sukulaisensa, niin olen voittava sekä hänet että kaikki hänen liittolaisensa. Hänellä on ehkä enemmän syytä peljätä minua kuin minun häntä… Ja nyt koetan päästää sinut kahleistasi.

Näin sanoen hän seinästä riuhtaisi irti kahleet, jotka niin monta vuotta olivat vastustaneet naisen ponnistuksia.

— Nyt huomaan olevani vapaa ja että täyttä totta aijot viedä minut täältä. Nyt vasta oikein sen käsitän. Mutta mihin minut viet?

— Viet minut sinne, jota kaikista paikoista maan päällä eniten kammoon. Mutta näytäthän niin voimakkaalta, tyyneltä ja luottamusta herättävältä, että uskallan seurata minne tahansa vietkin… Mutta tämä tässä, mitenkä hänen käy?

— Se on oikein, ettette häntä kauvemmin kiusaa. Sillä näistä kahdesta hänellä kuitenkin oli laupiaampi sydän.

— Voi, älkää jättäkö minua tänne, rukoili v. Nit, joka jo oli vironnut pyörryksistänsä, ehkä ei yksikään ihminen enään tule täällä käymään, niin että minun täytyy kuolla tänne nälkään. Ja jos pidätte sananne ja tulettekin huomenna minua noutamaan, niin ajatelkaa, että yksi ainoa yökin on täällä kauhea. Varmaankin se minut tappaisi.

— Yhteisen turvallisuutemme tähden sinun täytyy jäädä yhdeksi yöksi tähän huoneeseen, jossa oman turvallisuutesi takia annoit toisen ihmisen sekä yöt että päivät kitua monta kauheaa vuotta. Teenkö mielestäsi sinulle mitään vääryyttä?

Herra v. Nit yritti pyrkiä pakoon, mutta Harald sen huomasi ja lyödä läimähytti häntä olkapäälle, jotta lyhyt ja paksu mies meni miltei kaksinkerroin, huutaen surkeita äänellä:

— Älkää minua pahoin pidelkö, olenhan tykkänään teidän vallassanne. Minä olen vanha ja aseeton, te nuori, väkevä ja aseellinen. Taistelu ei voisi tulla kysymykseenkään.

Säästääksensä v. Nitiä ryhtymästä useampiin karkuyrityksiin, Harald siirsi oven eteen tuolin ja asettui sille istumaan. Herra v. Nit huomasi, ettei tässä auttanut mikään ja sanoi:

— No, lupaan siis jäädä tänne ja toivon, että myös te puolestanne pysytte sanassanne. Käyköön siellä maan päällä kuinka tahansa, parempi se kuin menehtyminen täällä.

— Onko tämä mies jollakin tapaa vaikuttanut teidän kohtaloonne? kysyi
Harald, kreivittäreen kääntyen.

— On, hän on ollut lankoni, vapaaherra Henningin kätyrinä. Se on surullinen juttu, jota ei voisi luulla todeksikaan, ja kuitenkin siinä on perää.

— Voi, kuinka tuo kreivitär-nimitys loukkaa korvaani! Kiduttajanikin joskus käytti sitä, tehdäkseen minusta pilkkaa. Älkää minua enää siksi nimittäkö, kutsukaa vain sinuksi… se kuuluu tuttavallisemmalta ja vilpittömämmältä. Kun on elänyt neljätoista vuotta maan alla ja kokenut mitä minäkin olen saanut kokea, ei tuollaisia korkeita arvonimiä enää voi pitää omanansa… Mitä sinä äsken sanoitkaan, Harald… sehän on nimesi. Kas, nyt minä sen muistan. Sanoit toivovasi kuulla joskus elämäkertani omasta suustani. Ymmärrän kyllä, että tahtoisit viedä minut niin pian kuin mahdollista näistä kosteista holveista ja käytävistä, mutta anna minun viipyä niin kauan, että lyhyesti ennätän kertoa elämäni vaiheet. Eihän tämä vankeuteni voi olla minusta mieluista… sen sinä hyvin ymmärrät… mutta ajattelenpa, että ehkä kuolen ilosta, päästessäni täältä ulkoilmaan… ja silloin surullinen elämäni tarina jäisi kertomatta… Ja vaikka en kuolisikaan ilosta, niin voisihan jotakin muuta tapahtua, joka ainaiseksi sulkisi suuni… Ja mistäpä löytäisinkään sopivamman paikan kertoakseni tuskistani kuin tämän, jossa seinät ovat todistajinani ja vieläpä tämä mieskin, joka tällä ratkaisevalla hetkellä ei uskaltane kieltää sitä, minkä hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin…

Tässä keskeytti hänet herra v. Nit, joka niin hiljaa kuin olisi itsekseen puhunut, itseään soimaten sanoi:

— Heikko kun on, hänellä ei kuitenkaan enään ole mitään syytä sitä kieltää. Mutta — jatkoi hän reippaammasti — ehkä jossakin suhteessa voin teitä auttaakin, oikaisemalla sellaisia kohtia, joissa kentiesi erehdytte, koska en ole uskaltanut ilmoittaa teille totuutta, minä kun olen peljännyt tuota miestä, jonka kaikki liiaksikin hyvin tunnemme.

— Kuuntelet kai mielelläsikin kertomustani? kysyi kreivitär. Harald nyökkäsi myöntäen ja edellinen kertoi seuraavan tarinan.

XVIII.

KREIVITÄR HENNINGIN KERTOMUS.

Surkeaa on, kun ihminen, äkkiä kohottuaan alhaisesta ja halvasta säädystä rikkauden ja korkean arvon kukkuloille, jälleen vaipuu onnettomuuteen, johon verrattuina halpa syntyperä ja epäsuosiolliset ulkonaiset suhteet eivät ole miksikään luettavat. Niin oli minun laitani.

Isäni oli vain lukkarina tässä pitäjässä, vaikka häntä kutsuttiin kanttoriksi ja pidettiin herrana. Koska hän sitäpaitsi sen lisäksi, mitä oli saanut vanhemmiltaan periä, toimeliaisuudellaan oli päässyt jotenkin hyviin varoihin, niin hän eleli koko komeasti ja pidettiin häntä jonkinmoisessa arvossa, niin että hänet usein kutsuttiin parempiin herrastaloihin pitäjässä ja hän sai myös kunnian vastaanottaa säätyläisiä vieraikseen. Niiden joukossa, jotka ahkerammin meillä kävivät, oli nuori kreivi Henrik Henning, joka myös oli kaikista ylhäisin.

Vaikka vasta kävin neljättätoista, puheli hän usein minun kanssani, sanoen olevan paljon hauskempaa puhua minun kanssani kahdenkesken kuin muitten kuullen. Samoin oli minunkin laitani, vaikka tuskin sitä ymmärsin.

Isäni rupesi vähitellen aavistamaan, että kreivin alinomaiset vierailut tapahtuivat minun tähteni ja kreivin pidellessä kerran kättäni ja minua suudellessa, hän astui sisään ja vihastui kovasti. Vakavasti hän alkoi nuhdella kreiviä tällaisten rakkaudenosoitusten sopimattomuudesta tyttöä kohtaan, joka oli niin paljon alhaisempaa säätyä kuin hän. Niillä isäni väitti kreivin vain sitä tarkoittavan, että saisi vietellyksi kokemattoman lapsen, joka olisi ansainnut paremmankin kohtalon, hän kun oli hyvä tyttö ja aina oli osoittanut vanhemmilleen rakkautta, kuuliaisuutta ja kunnioitusta, niin ettei heillä ollut mitään syytä häntä moittia. Sitäpaitsi — lisäsi isä — nuo vanhemmat, Jumalan kiitos, olivat siksi varakkaita, ettei heidän puutteen pakottaminakaan tarvitsisi heittää tytärtään viettelijän syliin.

Tähän kaikkeen kreivi hyvin nöyrästi vastasi, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut se, joksi isäni sitä epäili, ja pyysi nyt minua vaimokseen. Isäni väitteisiin hän vastasi halveksivansa sydämen asioissa kaikenlaista säätyeroitusta, jättäen isäni määrättäväksi, naisiko hän minut kohta vai tulisinko ensin lähetettäväksi johonkin koululaitokseen. Isäni arveli, että tulevalta kreivittäreltä vaadittaisiin myös sivistystä, että hän kykenisi sellaisena esiintymään, ja valitsi siis jälkimäisen ehdotuksen. Minut siis lähetettiin parhaimpaan koululaitokseen Turussa; kulungeista kreivi maksoi kaksi kolmattaosaa ja loput pyysi isäni suorittaa. Kouluaikana kreivi ei käynyt minua tervehtimässä näin usein kuin olisin suonut, mutta siitä huolimatta hänen rakkautensa pysyi entisellään. Kun kahden vuoden kuluttua pääsin kotiin joululomalle ja kreivin yhtä ja toista minulta kysellessä saatoin siihen vastata, niin oi, kuinka olin iloinen! Ja vielä iloisemmaksi tulin, kun hän sanoi pitävänsä minua jo tarpeeksi sivistyneenä ja että kouluaikani nyt oli päättynyt.

Niin, hän ei ollut aikonut minua pettää, sillä jo viikkoa jälkeen loppiaisen vietettiin häämme. Miten saatoinkaan kuudentoistavuotiaana tuntea sellaista onnea! Koko olentoani hallitsi yksi ainoa tunne; se ei ollut kiitollisuutta, sillä sitä en ajatellutkaan, että kreivi oli minut tomusta korottanut; eikä se ollut ylpeyttä sen vuoksi, että kaikki minua luultavasti kadehtivat… ei, vaan koko olentoni huokui vain rakkautta. Vaikka olinkin maan päällä, tuntui ikäänkuin olisin ollut taivaassa.

Onneni oli suurempi kuin rohkeimmissa unelmissani olisin voinut ajatella, mutta se vielä lisääntyi. Tulin äidiksi. Tuntui ikäänkuin minulla olisi ollut kaksi sydäntä, toisella rakastin yhtä hellästi kuin ennenkin miestäni, toisella pikku poikaani, Henrikiäni.

Poikani ollessa noin puolen vuoden ikäinen, tapahtui jotakin, jota mieheni piti tarpeellisena, mutta minä… onnettomuutena. Kreivi Henrik Henningiä pidettiin yleensä hyvänä ja jalomielisenä miehenä. Eräs hänen tuttavistaan, joka oli köyhä ja jolla oli suuri perhe, tuli kerran pyytämään häntä auttamaan itseänsä. Asia oli sellainen, että hänellä Etelä-Ranskassa olisi ollut iso perintö nostettavana, mutta asianajajat osasivat niin hyvin metkuilla, ettei sitä luovutettukaan ja vaikeaksi olisi käräjöiminenkin näin kaukaa käynyt. Vieras pyysi nyt miestäni matkustamaan sinne, toivoen että hän kunnioitusta herättävällä esiintymisellään ehkä voisi vaikuttaa asianomaisiin. Toinen olisi näin rohkeasta pyynnöstä ehkä nauranut vierasta vasten silmiä, mutta mieheni piti sen aivan kohtuullisena ja lupasi ottaa hänen asiansa ajaaksensa.

Rakkaudessani koetin esiintuoda kaikellaisia esteitä. Ottamatta ensinkään puheeksi, mitä tuo luultavasti aivan turha matka tulisi maksamaan, rupesin ehdottamaan, että hän antaisi vieraalle tarpeelliset matkarahat ja antaisi hänen itse lähteä Ranskaan. Tähän mieheni vastasi, että arvo ja korkea sääty enemmän kuin rahat vaikuttaisi petollisiin asianajajiin. Vaikka hän ei sitä minulle ilmoittanut, niin kuitenkin luulen että jonkinmoinen ylpeys, pikemmin kuin seikkailunhalu, kiihotti häntä tähän yritykseen. Hänen ylpeytensä oli aivan toista lajia kuin muitten ihmisten ja hän piti sen suurena onnena, että köyhä perhe, joka ei voinut häntä muulla palkita kuin rukoilemalla hänelle Jumalan siunausta, tällä tavoin oli kääntynyt hänen puoleensa. Pitipä hän suurena kunnianakin että hän, rikas mies, oli saanut tilaisuuden auttaa köyhää lähimäistänsä. Hän päätti siis lähteä matkalle, vieläpä lahjoitti köyhälle vieraalle rahojakin.

Moni ehkä arvelee, että syyt tähän matkaan olivat jotensakin heikot, mutta siinä tapauksessa voi otaksua, että välttämätön kohtalo johti hänen askeleitaan.

Nähdessäni, etteivät mitkään esteet häntä taivuttaneet, pyysin edes itse päästä mukaan, mutta hän huomautti minulle merimatkan vaaroista ja vaikeuksista tänä kylmänä vuodenaikana, varsinkin pikku lapseni tähden, josta en millään muotoa olisi tahtonut erota.

Luulin sydämeni pakahtuvan, mutta aikaa voittaen tukahutin kyyneleeni ja aloin elää toivossa. Ensi avovesillä hän oli arvellut palaavansa jälleen kotiin. Huvittelin opettamalla pikku poikaani kävelemään ja olin mielissäni, kun hän jo rupesi puhettakin tavottelemaan.

Aika kului ja toukokuu oli jo käsissä. Olin kyllä itsekseni arvellut, ettei hänen asiansa ottaisi niin kaikin puolin menestyäksensä kuin hän itse oli toivonut, mutta se, ettei häneltä vielä ollut tullut kirjettä, herätti minussa mitä suurinta levottomuutta. Hänen rakkauttansa minä en epäillyt, mutta olikohan hänelle tapahtunut joku kauhea ja aavistamaton onnettomuus?

Lankoni, vapaaherra Arvid, ei antanut minulle mitään lohdutusta, pikemmin hän pahoilla aavistuksillaan teki asian vielä pahemmaksi. Kesäkuun loppupuolella oli epätoivoni kiihtynyt korkeimmilleen, niin että minua jo ruvettiin pitämään mielipuolena. Jälestäpäin olen saanut kuulla, että vapaaherra kiihotti tätä luuloa.

Kaksi lääkäriä kävi minua tutkimassa. He ilmoittivat minussa olevan mielenvikaa, ja kun muutamat palkolliset todistivat, että toisinaan olin käyttäytynyt hurjasti ja väkivaltaisesti, erotettiin lapseni minusta ja minut lähetettiin Tukholman hourujenhoitolaitokseen. Kaikista rukouksistani ei ollut mitään apua ja vaikka koetin vakuuttaa, että minua vaivasi vain ääretön suru eikä mikään mielenvika, niin sitä ei oltu kuulevinaankaan… minut teljettiin kun teljettiinkin hullujenhuoneeseen. Ja kerron minä sen vieläkin: silloin en vielä ollut hullu, mutta kadotettuani sekä lapseni että vapauteni, minä vähitellen jouduin mielenhäiriöön.

Olin ollut kahdeksan vuotta hullujenhuoneessa, milloin täydellä järjellä, milloin sekamielisenä, kun eräänä päivänä näin edessäni… mieheni. Luulisipa, että tästä äärettömästä ilosta olisin ainaiseksi menettänyt järkeni, mutta kävikin ihan päinvastoin ja pian jälleen olin mieheni kanssa rakkaassa Ristilässämme.

Asia, minkä vuoksi hän lähti ulkomaalle, oli todellakin onnistunut. Suurin osa perinnöstä oli tuomittu maksettavaksi ja lähetetty Suomeen. Mutta paluumatkalla Marseillesta merirosvot ottivat hänet sekä koko laivan miehistön vangiksi. Algeria ei silloin vielä ollut Ranskan hallussa ja Välimerta oli hyvin vaarallinen purjehtia. Niinpä siis mieheni joutui kahdeksaksi vuodeksi orjaksi. Monta kirjettä hän oli lähettänyt sekä veljellensä että minulle, että tulisimme häntä sieltä lunastamaan, mutta arveli niiden joutuneen hukkaan ja sen luulon hän myös vei mukanansa hautaan. Vihdoin hän pääsi karkuun ja tuli Espanjan kautta Ranskaan ja Marseilleen, missä hänellä oli tuttavia, jotka varustivat hänet sekä rahoilla että vaatteilla.

Muuan seikka kuitenkin katkeroitti uutta onneamme; pikku Henrikimme ei enään ollut elävien joukossa. Muutamia kuukausia sen jälkeen kun minut oli viety hullujenhuoneeseen, oli vapaaherra Arvid matkustanut Saksaan ja vienyt muassansa pikku poikamme, joka oli kuollut Lyypekissä, niinkuin lääkärin todistukset osoittivat. Ollen itse hyvin suora ja jalomielinen, ei miehelleni johtunut mieleenkään, että olisi voinut toisin tapahtua.

Synnytin miehelleni vielä toisenkin lapsen, tytön, jolle annoimme nimeksi Helena. Mutta tätä onneamme ei pitkältä kestänyt. Vuoden kuluttua kuoli jalo aviokumppanini. Minä surin häntä äärettömästi, mutta järkeni sain kumminkin pitää. Saadakseni olla vapaana ja pitää luonani pikku tyttöni, koetin kaikin mokomin välttää, etten sekapäiseltä näyttäisikään. Tällä kertaa koetti myös vapaaherra Arvid kaikin tavoin lohduttaa ja viihdyttää minua; kävipä hän melkein joka päivä Ristilässä, keksien minulle kaikellaisia huvituksia. Pian kuitenkin huomasin, että hän sillä tarkoitti vain omaa etuansa, sillä vähän ajan perästä hän kosi minua. Minä hätkähdin, sillä hänen oma rouvansa eli vielä, mutta hän selitti, ettei hän koskaan ollut häntä rakastanut, vaan että hän nyt vain rakasti minua ja että lääkäri oli ilmoittanut, ettei hänen rouvallaan enään ollut pitkää elonaikaa jälellä. Kuinka tuo kaikki teki hänet inhottavaksi minun silmissäni ja rupesin jo aavistamaan, että hänen kaltaisensa ihminen pystyisi vaikka mitä pahaa tekemään. Ensin koetin häntä nuhdella ja neuvoa, mutta kun se ei auttanut, niin osoitin selvään ylenkatsettani. Pidin häntä syypäänä vaimonsa kuolemaan, mikä lääkärien ennustuksien mukaan pian tapahtuikin, ja kielsin häntä tulemasta silmäini eteen. Katse, minkä hän silloin loi minuun, oli niin kavala ja julma, että tuskin paholaisen katsetta voi kamalammaksi kuvitella.

Pian sairastuin kovaan tautiin ja olin aivan tiedottomana. Heräsin vasta tuntiessani, että kaksi miestä kantoi minua. Monien kummallisten käytävien kautta he toivat minut tähän maanalaiseen hautaan. En kyennyt vielä puhumaan enkä huutamaan. He jättivät minut sitten tänne aivan yksin.

Vähitellen virkosin täydellisesti ja aloin katsella ympärilleni. Mikähän huone tämä olikaan? Kylmä täällä ei ollut, sillä täällä oli kamiini, joka vielä oli aivan lämmin. Eikä ollut pimeäkään, koska tämä lamppu paloi silloinkin. Lattialla oli ruoankannin ja sen vieressä viinipullo. Siis ei minua aijottu tappaa nälkään.

Pian huomasin käteni olevan kytketyn näihin kahleisiin. Varmaankin olin jälleen hullujenhuoneessa, joka oli edellistä paljon kauheampi, tämä kun oli maan alla. Mutta mikähän kummallinen puku minulla oli ylläni? Nyt vasta huomasin sen kuolinpuvuksi.

Ovi narisi ja vapaaherra Arvid astui sisään. Pelko antoi minulle voimia ja minä kysyin, missä olin.

— Olet sellaisessa paikassa, josta et ikipäivinäsi pääse ulos. Olet Ristilän läntisen kylkirakennuksen alla. Näitä käytäviä eivät tunne muut kuin kaksi ihmistä, jotka myös voivat pitää ne salassa; kreivi tiesi niistä kuitenkin myös, mutta hän on kuollut.

— Jotta minä saisin täydellisen koston. Sinä et tuntenut häntä, jonka rakkauden hylkäsit, mutta nyt saat kokea, kuinka hän kostaa. Sinulta ei minun tarvitse mitään salata, koska et kuitenkaan voi minua vahingoittaa. Tiedä siis, että lääkkeisiisi sekoitin sellaista ainetta, joka vaikuttaa joko valekuoleman taikka täydellisen kuoleman. Toivoin edellistä ja niin kävikin. Olet jo haudattu eikä kukaan sinua enää kysy. Avatessani arkun huomasin, että vielä olit lämmin. Kovasti olin mielissäni, ja eräs hyvä apumies auttoi minua kantamaan sinut tänne. Saat nyt valmistautua jäämään tänne koko loppu-ijäksesi, jonka toivon kestävän kauvan, koska en tahdo kieltää sinulta sellaista, joka tavallaan voi tehdä elämäsi kylläkin hauskaksi. Koska vain tahdot, lämmitetään tämä rautakamiini, eikä öljyä lampustasi pidä koskaan puuttuman. Huvitellaksesi yksinäisyydessäsi saat lukea sanomalehtiä ja kirjoja, jos niin tahdot, hengellisiäkin. Ruokaa ja juomaa tulet saamaan yltäkylläisesti ja tämä katossa oleva ilmatorvi on tuottava sinulle raitista ilmaa. Sanalla sanoen, ei mitään, joka voi tehdä elämäsi mukavaksi, tule sinulta puuttumaan, ja sitäpaitsi minulla on nöyrä palvelija, joka suosiollisesti on luvannut tarpeen mukaan palvella sinua. Elinkautisen vankeutesi merkiksi tulet ainaiseksi olemaan kytkettynä näihin rautakahleisiin, jotka kyllä kestävät naisen ponnistuksia. Käsitätkö nyt, kuinka kostan?

— Kyllä käsitän, että olet itse paha henki. Mutta viimeisenä päivänä ei Jumala ole armollisesti sinua katsova. Silloin kahleesi tulevat olemaan minun kahleitani raskaammat ja lujemmat ja vieläpä sinua polttavatkin.

— Ei nyt huolita puhua siitä. Parempi, että ensin vähän voimistut. Sittemmin saamme huviksemme siitä keskustella, ellei meillä satu olemaan parempaa puheenaihetta. Hyvää yötä.

Siinä kyllin, että hän pysyi sanassansa ja hänen kostonsa oli yhtä julma kuin viekkaasti keksitty. Siitä syystä vain hän ei kieltänyt minulta lämpöä ja valoa, ruokaa ja juomaa, että hän kauvan ja kylliksensä saisi nauttia kostostaan… Hänen kostonhimonsa ei ollut samaa laatua kuin rosvon, joka tyytyy tikarinpistoon… ei, hänen antamansa pistot olivat yhtä monet kuin hiekka jyväset meren pohjalla.

Rautakahleeni ovat, kuten näet, niin pitkät, että olen saattanut kävellä viisi askelta edestakaisin tässä huoneessa… Jotta en nimittäin sairastuisi ja kuolisi, hän antoi minun jaloitella… mutta käy näitä kahleita kierrellä kokoonkin… Mutta ei, en tahdo kertoa enempää… Päätä, mitkä rikokset lähimäistä kohtaan ovat julmimmat ja ilkeimmät… kuitenkaan et voi keksiä kauheampia kuin mitä hän on tehnyt minulle.

Tämä mies, joka istuu tässä minun vieressäni, oli hänen kätyrinsä ja sitäpaitsi minun nöyrä palvelijani…kaikessa muussa, paitsi siinä, mikä koski vapauttamistani.

Kuitenkin hänellä oli ihmisen sydän ja hänen käydessänsä täällä yksin, minulla joskus oli hänestä vähän hauskuuttakin.

Vapaaherralle tuotti oikein nautintoa, kun hän sai minulle kertoa kaikki ilkityöt, mitkä eläessänsä oli tehnyt. Pahan hengen tavoin hän ilkamoitsi tehdessään itsensä vielä inhottavammaksi sen silmissä, joka oli hänen vallassaan ja jonka tiesi jokaisen tällaisen kertomuksen perästä kammoksuvan häntä, jos mahdollista, vielä enemmän kuin ennen. Se ei tapahtunut siitä syystä, että hän olisi tuntenut mitään sisällistä tarvetta päästä tunnonvaivoistaan — sillä sellaisia hänellä ei ollut — vaan se oli julkean rosvon ylvästelemistä, joka tunnustaa rikoksensa, iloitaksensa siitä hämmästyksestä ja inhosta, minkä hän herättää, ja hänpä oli rosvoa vielä pahempi, sillä tämä tietää tunnustuksensa tuottavan hänelle rangaistuksen, mutta vapaaherra kerskaili ilkitöistään sellaiselle, joka ei ensinkään voinut häntä vahingoittaa, ei ainakaan tässä maailmassa.

Enkä minä ensinkään epäile niiden kertomuksien todenperäisyyttä, joita hän vähitellen minulle syötti. Hän oli polttanut kaikki kirjeet, jotka mieheni oli kirjoittanut Ranskasta ja sittemmin orjuutensa aikoina Algeriasta.

Pikku poikani ei ollutkaan kuollut, vaan hän oli yksissä juonissa v. Nitin kanssa jättänyt hänet asumattomalle saarelle. Tämän pyynnöstä hän ei näet myrkyttänyt poikaa. Kuolemantodistukset, jotka olivat olevinaan lääkärin kirjoittamia, olivat myös kaikki vääriä.

Vapaaherra oli toivonut minun pian kuolevan, jotta hän itse saisi Ristilän haltuunsa. Kun mieheni sitten palasi, raukesi hänen kaikki toivonsa tyhjiin, sillä veljeänsä hän kumminkin piti jonkinmoisessa arvossa, taikka lieneekö hänessä ollut vähän veljellistä rakkautta, koska ei sanonut tahtoneensa saattaa häntä pois hengiltä. Tämä näyttikin olevan ainoa valokohta hänen mustassa sielussaan.

Mutta veljensä kuoltua heräsi hänessä jälleen halu päästä Ristilän omistajaksi, samalla kun hänessä syttyi jonkinlainen rakkaus minuun. Saavuttaaksensa tämän kahdenkertaisen tarkoituksensa, syötti hän vaimolleen, joka oli hyvin herttainen nainen, vähitellen kuolettavaa myrkkyä, joista hän vihdoin viimein kuoli. Mutta kun hänen juonensa ei kuitenkaan onnistunut, niin hän menetteli minun suhteeni niinkuin jo olen kertonut, ja pian sen jälkeen hän toimitti pikku Helenanikin maailmasta. Ja sillä tavoin hän, tuo rosvo, varas ja murhamies, pääsi Ristilän omistajaksi.

Tällaista lankoni kertoi minulle tämän lampun himmeässä valossa. Ja niinkuin jo vakuutin, minä luotan täydellisesti hänen kertomukseensa.

Lopettaakseni surullisen kertomukseni saan vielä mainita, että oltuani yli neljätoista vuotta täällä maan alla, tapahtui eräänä päivänä, vapaaherran viivyttyä tavallista kauemmin poissa… hänellä oli tapana käydä täällä aina kolmen päivän perästä ja hämähäkin työstä sekä illalla yltyvästä väsymyksestäni olin oppinut huomaamaan ajan kulun… hän viisi vuorokautta sitten taas tuli käymään. Nyt hän ei ilkkunut eikä nauranut, vaan näytti hurjalta ja vakavalta. Hän ilmoitti jo tarpeeksi kostaneensa, sanoen että paras aikani jo oli ohitse ja että oli parasta, että nyt valmistautuisin kuolemaan. Kysyessäni, minkä kuoleman hän oli minulle aikonut, hän vastasi: nälkäkuoleman. Hän vei muassaan ruoankantimen ja viinipullon.

XIX.

LISÄÄ KREIVITTÄREN KERTOMUKSEEN.

Kysymättä mistä Harald oli sen saanut, kreivitär noudatti kehoitusta. Hänen juodessaan v. Nit toipui horrostilasta, johon hän tämän pitkän kertomuksen kestäessä oli vaipunut. Hän loi silmänsä kreivittäreen ja sanoi:

— Sanoittehan uskovanne, mitä lankonne kertoi teille ilkitöistään?
Eikö totta?

— Mutta minäpä voin teille ilmoittaa, että — tässä herra v. Nit yht'äkkiä vaikeni, mutta sitten jatkoi tavalla, mikä osoitti hänellä olleen mielessä lausua jotakin vallan toista — että… vapaaherra itsekin on vakuutettu kertomuksensa todenperäisyydestä.

— Kun asiaa oikein ajattelen, niin totuuden tunnustaminen ei enää voi tehdä tilaani pahemmaksi, sanoi herra v. Nit. — Tähän asti olen pelännyt vapaaherraa. Luulin, että jos olisin uskonut salaisuuteni kreivittärelle, niin hän kentiesi olisi ilmoittanut sen vapaaherralle, riistääksensä häneltä koston nautinnon. Älkää kuitenkaan silti luulko, että vain maallinen viisaus ja se, että pelkään vapaaherraa, pakottaa minut tunnustamaan totuuden, sillä niin kauan kuin olin hänen nöyrä orjansa, tunsin itseni kurjista kurjimmaksi, ja koetin päihtymisellä tukahuttaa omantunnon ääntä. Mutta nyt kun olen päättänyt ilmoittaa totuuden, tunnen sydämessäni iloa ja rauhaa, joita en ole pitkiin aikoihin kokenut. No niin, vapaaherra on kyllä itse vakuutettu kertomuksiensa todenperäisyydestä ja niin on myös kreivitär… mutta en vain minä. Sillä niin usein kuin se oli minulle mahdollista, en ollutkaan hänelle uskollinen.

— Kaikki muu on totta paitsi se, minkä hän kertoi kreivittären molemmista lapsista, Henrikistä ja Helenasta. Olin vapaaherran mukana hänen jättäessänsä minun neuvostani pikku Henrikin Rügenin länsipuolella olevaan asumattomaan saareen, jossa kätki hänet vuoren rotkoon. Mutta sitä hän ei tiennyt, että salaisessa kirjeessä ilmoitin asian eräälle miehelle, jota niillä seutuvilla pidettiin erittäin jalona ja hyväsydämisenä. Minulla on siis syytä luulla, että pikku Henrik tulikin pelastetuksi, mutta enempää en tiedä asiasta, koska en uskaltanut ruveta sitä tiedustelemaan.

— Kiitän teitä armeliaisuudestanne, vaikka tuskin on luultavaa, että kirjeenne mitään vaikutti. Mutta sitähän ei kuitenkaan voi tietää ja ehkä elää Henrikkini vielä. Entä kuinka te pelastitte toisen lapsen?

— Niinkuin tiedätte, oli vapaaherra määrännyt sen myrkyllä tapettavaksi ja hänellä oli niin kova kiire saada se heti pois hengiltä että, vaikka hän itse olikin poissa, käyttämällä meidän kesken tavallista merkkikirjoitusta, kirjeessä käski minun… sillä olinhan hänen orjansa… heti tappaa lapsen. Sitä en kuitenkaan tahtonut tehdä, mutta en myöskään uskaltanut olla tottelematon. Päätin siis pettää häntä ja vaihetin elävän lapsen toiseen, jonka arvasin jo kuolleeksi, koska muutamia päiviä sitä ennen olin nähnyt sen olevan ihan kuolemaisillaan. Niinpä siis vieras lapsi haudattiin ja teidän lapsenne jäi sen sijaan elämään… ainakin toistaiseksi. On nimittäin kerrottu, että pikku Helena jonkun vuoden kuluttua katosi taikka varastettiin. Mitenkä tässä asiassa menettelin, saan toisella kertaa kertoa, mutta pääasia on kuitenkin, ettei lapsi silloin kuollut, kun vapaaherra oli määrännyt sen tapettavaksi.

— Se elää vielä, keskeytti häntä Harald. — Eikö se ollut valtatien varrella oleva torppa, jossa vaihetitte pikku Helenan toiseen lapseen?

— Eikö pikku Helenalla ollut oikeanpuolisen olkapään alla kaksi isoa
H. H. kirjainta.

— Mutta sen tiedän minä, joka olen lapsen äiti. Mutta kaikki sinä tiedät, sinä uljas ja jalo nuorukainen! Niin se oli, vaikka en muistanut sitä mainita. H, H.. Henrik Henning, Helena Henning… ymmärrättekö?… Voitteko käsittää, että minä, joka pelkäsin tulevani eroitetuksi lapsistani, olin siksi lapsellinen, että syövytyskivellä poltin nuo kirjaimet pojan vasemmanpuolisen ja tytön oikeanpuolisen olkapään alle. Ajattelinpa, niin en oikein tietänyt mitä ajattelin… se oli vain vaistomainen tunne. Siitä voisi vastaisuudessa lapset tuntea… lapsellinen olin, mutta enkö tehnyt kuitenkin viisaasti? Mutta jatkakaa, kertokaa minulle enemmän.

— Helena elää, vakuutti Harald vapisevilla äänellä. Kaikki on selviävä teille sekä koko maailmalle. Kummalliset ovat kohtalon vaiheet olleet… mutta Jumalan tiet ovat aina oikeat ja viisaat. Tyttärenne elää, Stella elää. Ettekö usko, kun sanon lapsenne vielä elävän?

— Totuushan puhuu silmistäsi, niin että täytyyhän minun uskoa. Mutta missä hän on, Helenani? Etkö nimittänyt häntä myös Stellaksi? Kuka on minulle puhunut eräästä Stellasta?

— Auttakaa minua muistamaan, huudahti kreivitär. Niin, nytpä muistan, että sinä hänestä kerroit. Näinkö lähellä hän on ollut minua… mutta entä jos se vain olisikin mielipuolen iloista hourailua! Tahdon ulos, minä tukehdun tänne. Vie minut pian, pian pois täältä, kuuletkos, Harald, sillä sehän oli nimesi?

— On ollut, mitä sillä tarkoitat? Vaikka mitäpä siitä piittaan… vaikka oletkin pelastajani, niin enpä nyt jouda sinua ajattelemaan, en tunne edes kiitollisuutta… nyt kun tiedän saaneeni takaisin lapseni.

— Minulla on ollut, mutta tarkoitatko sitä, ettei ihminen koskaan voi olla aivan tyytyväinen? Pitäisikö minun mielestäsi nyt, kun olen saanut takaisin sekä vapauden että toisen lapseni… pitäisikö minun olla niin vaativainen ja kiittämätön Jumalaa kohtaan, että rupeaisin toista itkemään?

— Mutta entä jos se lapsi, jota et uskalla toivoa saavasi nähdäkään, olisikin sinua lähempänä kuin se, jonka tiedät vielä elävän? Jos Henrik olisikin sinua odottamassa, viedäkseen sinut tyttäresi luokse?

— Jälleen houkuttelet minua kuuntelemaan sanojasi ja siinä teet väärin… Enkö jo ole saanut onnea tarpeeksi osalleni?… Äänesi on muuttunut paljon lempeämmäksi, etkä enää katsele minua vieraasti kuin ensin. Ehkä kuitenkin tarkoitat jotain tuolla puheellasi, mutta sano mitä se on?

— Puhu Herran tähden suoraan, kehoitti vuorostaan herra v. Nit, jos sinulla on todistuksia, niin tuo ne esiin. Harald koetti tyyntyä ja sanoi vakavalla äänellä:

— Eikö tuo Rügenin saarella oleva mies, jolle ilmoititte kallion rotkoon jätetystä lapsesta, ollut lääkäri?

Näin sanoen Harald antoi v. Nitille pienen, nimettömän kirjeen. Kasvatusäitinsä kirjeen, jonka sisällä edellinen oli ollut, hän antoi kreivittärelle.

— Minun kirjoittamani tämä kirje on, sanoi herra v. Nit, eipä paljo puutu ennenkuin voin sanoa, että Jumala on valinnut minut hyvän välikappaleeksi.

Herra v. Nit laski vanhan kellastuneen kirjelapun kreivittären käteen Ja sai häneltä pidemmän kirjeen, jonka luettuaan hän alkoi vapista ja hänen hampaansa louskuivat ikäänkuin hänessä olisi ollut vilutauti. Kreivitär taas istui kuin kivettyneenä, katsellen vain Haraldia, joka oli tyrskähtänyt itkuun.

— Tässä ei auta häveliäisyys! Vilkaiskaapa, äiti, tätä paljasta olkapäätäni.

Kreivitär toipui jännityksestään, vaipuaksensa tiedottomana vuoteelleen. Mutta hänen vihdoin virotessansa seurasi kohtaus, jota ei käy kuvaileminen.

Rientäkää, rientäkää, kiiruhti herra v. Nit heitä. Antakaa rikoksellisen pian joutua oikeuden koviin kouriin. Käyköön minunkin kuinka hyvänsä, niin en ainakaan valita.

— Mutta poikani, sanoi kreivitär, eiköhän yksi yö käy tälle onnettomalle, joka ei ole siihen tottunut, yhtä pitkäksi kuin minulle kokonainen vuosi? Ei, Henrik, lähdetään kaikki kolme yhdessä tästä kamalasta paikasta. Tulkaa!

Nämä sanat lepyttivät heti Haraldin… kutsumme häntä vastedeskin tällä nimellä, koska hän sitä kantaessansa on herättänyt meissä myötätuntoa ja nimikin samalla on käynyt meille rakkaaksi, vaikka on ymmärrettävää, että hänen äitinsä mieluimmin nimitti häntä Henrikiksi. Vaikka se ei sopinut hänen aikeisiinsa ja sitäpaitsi voisi olla hänelle vahingoksi, niin hän nyt, kun äitinsä sitä pyysi, ei olisi jättänyt v. Nitiä tänne. Mutta tämä sekaantui itse asiaan, sanoen:

— Ei, rouva kreivitär. Luonteeni on vallan muuttunut, enkä nyt enään pelkää sitä, joka äsken herätti minussa kammoa. Jään tänne mielellänikin yhdeksi yöksi miettimään tarkemmin asioita, joita en moneen, moneen vuoteen ole uskaltanut ajatella. Lampunkin aijon sammuttaa, sillä en pelkää edes pimeyttä, koska toivon, että sen sijaan sisäinen valo sielussani paremmin pääsee loistamaan. Menkää vain, älkää minua estäkö; kun toiste näette minut, niin toivon, että asiat tuolla ylhäällä jo ovat melkein ratkaistut ja että paljon täällä alhaalla on muuttunut.

Niin valtavat kuin hänen tunteensa olivatkin, ei kreivitär poikineen kuitenkaan voinut olla ihmettelemättä v. Nitiä, jonka kasvoissa ilmestyi sellainen hyvyys ja lempeys, että se loi aivan erityisen merkityksen hänen pienimpiinkin sanoihinsa.

— Ottakaa edes tämä viinipullo, sanoi Harald, onhan siinä jotakin ravintoa.

— En nyt, vastasi v. Nit, tahdon olla aivan yksin, enkä huoli siitäkään toveriksi, hän surullisesti hymyillen lisäsi.

— Siis hyvää yötä huomiseksi, sanoivat kreivitär ja Harald melkein yht'aikaa.

— Suokoon Jumala, että kaikki onnistuisi teille niin hyvin kuin minä soisin. Hyvää yötä, jatkoi v. Nit ja sammutti lamppunsa.

Toisille oli miltei vastahakoista eritä v. Nitin seurasta ja tuosta kolkosta huoneesta. Kun he jo olivat astumaisillaan tikapuille, kuiskasi kreivitär:

— Mutta entä jos vapaaherran päähän pistäisikin käydä täällä tänä yönä, vaikka hän ei olekaan luvannut. Kun hän täällä tapaa v. Nitin ja hänen uhrinsa on poissa, niin hän varmaan tappaa hänet.

Ei kumpikaan olisi jättänyt toista ja siis he molemmat palasivat. Herra v. Nit ensin vähän hämmästyi, mutta kun hän kuuli syyn heidän palaamiseensa, niin vedet kiitollisuudesta kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt ajatella, että se olisi voinut tapahtua muusta kuin sääliväisyydestä ja hellästä huolenpidosta, eikä suinkaan oman voiton pyynnöstä, koska sekä kreivittärelle että Haraldille olisi ollut vahingoksi, jos niin hyvä todistaja kuin v. Nit tulisi tapetuksi ennenkuin hän oikeudessa pääsisi todistamaan.

Jos v. Nit hetkisen olisi heitä epäillytkin, niin hän pian olisi huomannut erehtyneensä, Haraldin tarjotessa hänelle puolustukseksi joko pistoolinsa taikka metsästyspuukkonsa, kumman hän vain tahtoisi valita.

— Etkö ymmärrä pelätäkään, mies, hän sanoa tokaisi. Jos valitsen pistoolin, niin voisinhan, jos tahtoisin, ampua sinut ja päästä vapauteen.

— En ollenkaan pelkää, sanoi Harald, mutta saattoi tuskin olla itse itkemättä, kun salalyhdyn himmeässä valossa näki kyynelten vuotavan pitkin v. Nitin poskia.

— Näytpä kuitenkin ajattelevan jotakin hyvää minusta, sanoi v. Nit, koska et luule minua niin peräti ilkeäksi. Mutta etkö epäile minua heikoksi? Vaikka minulla ei olekaan muuta asetta kuin metsästyspuukko, niin voinhan sillä tappaa itseni, ellen muitakaan.

— Oi, kuinka tuntuu suloiselta, että minua pidetään edes jossakin arvossa, sanoi v. Nit puoleksi kuiskaten. Tuntuu ikäänkuin minussa heräisi uusi halu tulla paremmaksi ja sisäisesti väkevämmäksi… Ei, ystäväni, pidä sinä vain sekä pistooli että metsästyspuukko… kukapa tietää, etkö itse tarvitse niitä paremmin kuin minä. Mutta koska näytätte haluavan saada minut hyvään turvaan… vaikka en luulekaan vapaaherran enää tulevan tänne… niin annanpa teille hyvän neuvon. Ulko-oveen kuuluu kaksi avainta, joista toinen on ollut minun hallussani, toinen vapaaherran. Minun avaimeni on käännettävä ja menee lukkoon juuri kääntöpaikkaa myöten. Jos nyt katkaisee sen avainreikää myöten, minkä helposti kivellä voi tehdä, niin jää lukkoon niin suuri osa, ettei mikään muu avain siihen sovi, eikä kukaan muu kuin seppä saa ovea auki. Katkaise siis avain, niin olen täällä vapaaherralta hyvässä turvassa ja te saatte olla minusta huoleti.

— Kunnes viimeistään puolenpäivän ajoissa huomenna tapaamme toisemme, sanoi Harald ja läksi, kannattaen äitiään kainalosta.

Pelokkaana tämä nojautui häneen, heidän kulkiessansa kapean, mutkailevan käytävän läpi, josta hän kerran ennenkin, vaikka silloin tiedottomana, oli kulkenut. Heidän kuljettuaan sala-ovesta ja kun kreivitär siitä ovesta, joka vei huoneeseen, mistä Harald oli löytänyt ruoan jätteet ja jonka hän oli jättänyt selälleen, näki näin monen vuoden perästä jälleen taivaan tähdet, niin hän heikosti huudahti ja poikansa häntä yhä hellemmin kannattaessa jäi niitä katselemaan. Sitten he astuivat taas muutaman askeleen eteenpäin, pysähtyen jälleen hetkeksi toiselle ja kolmannellekin ovelle, jotka myös kumpikin olivat avoinna. Mutta kun viimeksi iso ovi avattiin ja he saapuivat ulkoilmaan, niin kreivitär aivan tiedottomana vaipui maahan.

Nähdessään hänet sellaisena, Haraldille muistui mieleen mitä hänen äitinsä tuolla maan alla oli sanonut. Hän oli pyytänyt jäädä sinne siksi, kunnes oli ehtinyt kertoa surullisen elämäkertansa, koska luuli kuolevansa ilosta niin pian kun pääsisi ulko-ilmaan. Kuinka kauheaa, jos niin kävisi! Kadottaa äitinsä samassa kun oli saanut hänet takaisin! Saada ihmishenki pelastetuksi, nähdäkseen sen kohta jälleen sammuvan!

Nyt hänelle ei jäisi muuta jälelle kuin kosto, mutta sekin oli kehno lohduttaja.

Innoissaan Harald oli aivan unohtanut, etteivät hänen äitinsä ohuet vaatteet voisi suojella häntä yöpakkaselta, mutta nyt hän puki hänen ylleen päällystakkinsa. Ja hierottuaan lumella hänen valtasuoniaan ja ohimoitaan, äiti vähitellen hiljakseen alkoi tointua.

— Anna anteeksi, Henrik. Varmaankin tämä pyörtymiseni saattoi sinut hyvin levottomaksi.

Hän tutki avainta ja huomasi sen sellaiseksi kuin v. Nit oli selittänyt. Sitten hän talutti äitinsä köysitikkaille ja kierrettyään rautakahleet, joihin äitinsä toisesta kädestään vielä oli kiinnitetty, niin korkealle köysitikkaihin kuin ne suinkin ulottuivat, hän rupesi nousemaan ylös tikkaita. Hänen päästyään ylös, asettui kreivitär hänen neuvostaan eräälle alimmaisista askelmista ja nyt hän ryhtyi hinaamaan häntä voimainsa takaa, vaikkakin varovasti, ylöspäin. Onnellisena ja hiljaa itkien äiti sitten vaipui hänen rintaansa vastaan, luullen jo olevansa täysin turvassa.

Niinkuin muistamme, oli Harald unohtanut sulkea kylkirakennuksen kolme ovea, mutta täällä hän ei unohtanut asettaa salaikkunaa paikoillensa, niin että se taas näytti samallaiselta kuin se oli ollut, ennenkuin herra v. Nit meni siitä alas.

Äitinsä Harald vei omaan huoneeseensa ja itse hän muutamaksi tunniksi meni makaamaan v. Nitin kamariin. Kello oli jo neljä aamulla, mutta kuitenkin hän riisuutui ja yritti nukkua, mutta pian kreivitär säikähtyneenä tuli häntä häiritsemään.

— Jos nukut, poikani, niin herää! Vapaaherra ei nuku, minä näin hänet akkunasta, jonka vieressä istuin tähtiä ihaillen. Tule omaan huoneeseesi, ehkä sinäkin saat hänet nähdä ja parasta lienee, että tämän yön olemme yhdessä. Tule!

— Tuollaisessa puvussa he liikkuvat, jotta ihmiset, jos sattuisivat näkemään, luulisivat heitä kuolleitten haamuiksi, joiden askeleita ei ole hyvä seurata, selitti kreivitär.

— Olen kyllä tullut sen tietämään, vastasi Harald, muistaen mitä Irene kerran oli hänelle kertonut, paitsi minkä itse oli nähnyt.

Haamu seisoi jo läntisen siipirakennuksen portailla, ollen neuvottomana kun hänen avaimensa ei sopinut lukkoon. Silloin kreivitär sanoi:

— Ei suinkaan hän aikonut katuvaisena käydä minua katsomassa, taikka tuodakseen minulle ruokaa ja juomaa… eihän toki, vaan nauttiaksensa vain tuskistani.

— Mutta entä jos sinne päästäisiinkin toista tietä! Silloin v. Nit olisi hukassa. Menenkö, äiti, tuota roistoa estämään?

— Älä ole milläsikään, poikani. Itse hän on sanonut, että siipirakennuksessa on vain yksi ovi, vaikka sen sisäpuolella päästään minun luolaani kahta eri tietä. Ja samaa v. Nitkin on vakuuttanut. Ole huoleti, poikani. Katso, hän rupeaa jo vitkalleen astuskelemaan tännepäin.

Pian kuului porstuan ovi hiljaa narisevan ja joku kuului astuvan portaita ylös. Hengittämättä molemmat kuuntelivat. Askeleet menivät Haraldin oven sivuitse ja kuuluivat kovempaa ullakolta.

— Hän menee v. Nitin huoneeseen katsomaan, onko hän siellä. On onni, että minulla on avain täällä… muutoin hän saisi siellä nähdä lakkini. Menenkö häntä vastaan ullakolle?

— Älä mene, poikani. Meidän ei tarvitse kammota päivän valoa. Älä anna kuuman veresi vietellä sinua sellaiseen, jota terve järkesi ja oma hyötysi ei voisi hyväksyä.

— Tahdon totella teitä, äiti, vaikka tuon kirotun läheisyys saa vereni kuohumaan. Mutta antaa hänen olla, onhan huomennakin päivä.

Askeleet kuuluivat nyt palaavan samaa tietä, mutta porstuan ovea ei enään avattu.

— Luultavasti häntä kummastutti, hänen nähdessään miten lukon oli laita, sanoi Harald. Ja nähdessään ett'ei köysitikkaita ollut päärakennuksen ulkopuolella ja että porstuan ovikin oli lukossa, niin hän siitä päätti, että v. Nit olikin huoneessansa, mutta joko nukkui, niin ettei kuullut hänen hiljaista koputustansa, taikka ei uskaltanut laskea häntä sisään, koska arvasi hänen käyneen koettamassa lukkoa, johon vahingossa oli jättänyt avainpuoliskonsa. Ja ehkä vapaaherra myös luulee v. Nitillä olevan muutakin syytä, jonka tähden hän ei laske häntä sisään… Mutta älkää pelätkö, äiti, varmaankin tuo kamala mies jälleen on paneutunut maata.

— Mikä peto olenkin, huusi Harald, lyöden otsaansa, kun en muistakaan, että äitini tarvitsee ruokaa ja juomaa!… Jos se olisi ollut joku vieras, niin, tuskinpa olisin sen unohtanut, mutta nyt…

Hän meni vaatesäiliöön ja toi sieltä matkaeväänsä, jotka vastoin hänen tahtoansa Helsingissä oli pantu hänen vaivoikseen, sekä pullon Medoc-viiniä.

— Tuo vain tänne, poikani. Viimeisinä tärkeinä hetkinä olen vallan unohtanut nälkäni, mutta nyt… tuo pian!… Ei, älä sytytä kynttilää, paistaahan tänne kuu.

Ja ahneesti niinkuin kaikki, jotka ovat nälkää kärsineet, kreivitär alkoi syödä, unohtaen hetkeksi poikansa, vapautensa sekä taivaan kuun ja tähdet. Lakattuaan syömästä, hän sanoi:

— Tee minulle mieliksi, Henrik. Hautakammiossani minulla oli hyvää aikaa nukkua. En siis kaipaa unta, mutta sinä, jolta pian kysytään voimia… paneudu tähän maata ja minä olen valvova sinua, niinkuin aikoja sitten valvoin kehtosi ääressä.

Harald teki niinkuin äitinsä pyysi. Väsyneenä valvomisesta, matkan rasituksista, rakkaudesta sekä moninaisista sieluntuskista ja mielenjännityksestä hän pian uupui levottomaan uneen. Mutta äidin silmät eivät väsyneet, hän kun vuoroin katseli taivaan tähtiä, vuoroin poikansa kasvoja, joihin aamunkuu loi himmeää valoansa.

Vähää ennen auringonnousua kreivitär herätti hänet. Joku kuului koputtavan ovelle.

— Käykää tänne piiloon, äiti, sanoi Harald. — Ei kukaan saa sinua vielä nähdä. Mutta ole huoleti, tämä on eräs ystävämme.

Hän avasi oven ja kalpeana ja säikähtyneenä Amalia astui sisään.
Hätäisesti hän kuiskasi:

— Näin vapaaherran ja herra v. Assarin yhdessä. Minun astuessani ohitse he vaikenivat, mutta mitä lienevätkään puhuneet, koska olivat niin hurjan näköiset! Hetki sitten meni Irene-neiti tänne ullakolle katsomaan vaatteita, jotka ovat siellä kuivumassa, ja minäkin olin mukana, vaikka palasinkin kohta alas. En kuitenkaan sulkenut pikku ovea jälessäni ja kuitenkin se nyt on lukossa. Pian, pian, maisteri kulta! Särkekää ovi… ottakaa tuo iso kivi, joka on ollut painona Irene-neidin kukkasilla, sillä paljailla käsillänne ette tule toimeen.

— Älkää pelätkö, äiti, palaan heti takaisin, lausui Harald, sieppasi aseensa ja riensi ulos.

XX.

HEIKKO SIELU, JOSSA ON TAIPUMUSTA HYVÄÄN.

Irene oli viettänyt unettoman yön. Hän oli toivonut Haraldin tulevan uudenvuodenaatoksi Ristilään ja vaikka muisti pyytäneensä häntä tulemaan vasta uudenvuodenpäivän aamuna, niin hän rakastavan naisen tavalla olisi suonut hänen tulevan vähän aikaisemmin.

Teemme kuitenkin hänelle väärin, jos luulemme tuon pettyneen toivon yksinään karkoittaneen unen hänen vuoteestaan. Ei, häntä vaivasivat sitäpaitsi synkät aavistukset jostakin uhkaavasta vaarasta, jonka Haraldin läsnäolo mahdollisesti olisi voinut torjua.

Edellisenä iltana kamarijunkkari oli osoittanut hänelle erinomaista kohteliaisuutta, yrittäen esiintyä niin miellyttävänä kuin mahdollista, onnistumatta kuitenkaan liikuttamaan hänen sydäntään taikka muuttamaan hänen päätöstänsä.

Hän nousi, odottamatta kamarineitsyttänsä, ja puki kiireesti vaatteet yllensä. Sitten hän otti kynttilänsä ja meni alas saliin, hakeaksensa sävelistä virvoitusta ja voimaa taikka saadakseen niistä edes vähän lohdutusta.

Ensin hän soitti erään Beethovenin säveltämän Andanten, joka aina oli häntä suuresti miellyttänyt, mutta nyt se ei häneen vaikuttanut, se kun tuntui liian ylevältä. Sitten hän soitti saman symfonian Scherzon, mutta sen sävelet tuntuivat hänestä liian häilyviltä ja epävakaisilta. Hän siirtyi soittamaan loppusäveltä, mutta huomasi pian, että se ei ollenkaan kelvannut. Kuitenkaan ei hän näin heti tahtonut hyljätä Beethovenia ja alkoi laulaa "Kaipaavan valssia", joka jo paremmin häntä miellytti, ja saman säveltäjän Adelaide vielä enemmän. Sitten hän jätti Beethovenin ja ryhtyi laulamaan ruotsalaista kansanlaulua: „Jag ser på dina ögon, Att du har en annan kär". Ensimäinen kertosäe ei miellyttänyt häntä niin suuresti kuin toinen: "Och när jag blir döder" j.n.e., jonka hän muutaman kerran lauloi uudelleen. Sitten hän lauloi Almqvistin "Björninnan", mutta koska se liiaksi liikutti hänen mieltänsä, niin hän äkkiä lakkasi, sanoen itsekseen:

— Kaikki lauluni muistuttavat kuolemata. Mitähän se tietää? Taikka senkö vuoksi tämä laulu näin minuun vaikuttaa, että Harald on sen minulle opettanut. Oi, Harald, Harald, tule Irenesi luo! Mutta et näy tulevankaan, vaikka tiedän, kuinka äärettömästi minua rakastat…

Vaikka hänen tunteensa olivat selvät ja vakavat, olivat hänen ajatuksensa kuitenkin epämääräiset ja sekavat. Jos joku olisi nähnyt hänet, kun hän istui siinä oikea käsivarsi tuolin käsinojalla ja nojaten päätään vasempaan käteensä, pitkät, ruskeat hiuksensa hajallaan, peittäen epäjärjestyksessä valkoista kaulaa ja pyöreitä olkapäitä… jos joku olisi nähnyt tämän kaiken sekä hänen ikävöitsevät, harhailevat katseensa, niin varmaankaan ei hän olisi tullut kysyneeksi, miksikä Irene tänään oli pukeutunut mustiin vaatteisiin. Hän olisi silloin huomannut, että tämä päivä oli aijottu kuolinpäiväksi… mutta kenelle?

— Kuinka neiti tänään on noussut varhain ja jo kauvan soittanut ja laulanut niin kauniisti?

— En tiedä. Liisa kävi juuri viemässä kahvia herrain puolelle. Kai kello silloin lienee seitsemän.

— Liisa sanoi vapaaherran vielä nukkuvan, mutta kamarijunkkari oli jo noussut. Olipa hän avannut oven salin viereiseen huoneeseen, muka kuunnellaksensa neidin laulavan.

Amalia olisi niin mielellään suonut, että hänen neitinsä olisi kysynyt, oliko eräs jo tullut, koska muisti Haraldin käskeneen hänen vasta silloin ilmoittaa hänen tulonsa, kun Irene suoraan sitä kysyisi… Neitinsä tähden piti Amalia Haraldia suuressa arvossa ja varmaankin hänellä oli mielessään joku iloinen ja hauska kuje. Amalia seisoi ikäänkuin kuumilla kivillä, odottaen että häneltä kysyttäisiin. Irene taas ei voinut tätä aavistaa, koska toinen ei kohta mitään maininnut, eikä hän kehdannut kysyäkään, koska luuli saavansa kieltävän vastauksen.

Tällainen oli neidin ja kamarineitsyen keskinäinen suhde. Toinen häpesi, taikka oikeastaan ei uskaltanut kysyä ja toinen ei voinut vastata, koska ei häneltä mitään kysytty.

— En tahdo kauemmin häiritä neitiä, koska huomaan, että tahdotte olla yksin. Heti kun tulin sisään näin, että olitte mustassa puvussa… miksi olette mustaan pukeutunut… ja asentonnekin tuossa tuolilla oli niin kummallinen… en ennen ole nähnyt teidän noin istuvan… se näytti niin surulliselta ja samalla ihmeen kauniilta… hänen olisi pitänyt saada teidät nähdä… Mutta häiritsenkö teitä?

— Suo anteeksi Amalia, kernaimmin olisin nyt yksinäni. Ota nuo hameet, jotka eilen pesit, ja levitä ullakolle vaatenuorille kuivamaan, vaikka tänään onkin juhlapäivä. Mutta pitele niitä kauniisti ja varovasti. Olet kai hyvin vääntänyt niistä veden, etteivät ne liiaksi jäädy.

Amalia poistui ja Irene istahti jälleen pianon ääreen soittamaan ja laulamaan. Nyt hän valitsi Haraldin sepittämän nimettömän laulun, joka tuuditti hänen sydämensä lepoon. Varmaankin se oli hänelle sopivin, koska hän ei edes tietänyt sitä laulavansa, niin täydellisesti suli hänen sielunsa yhteen sanojen ja nuotin kanssa. Parempaa sopusointua ei olisi voinut toivoa.

Hän oli vasta ehtinyt kolmanteen värsyyn, kun hän harmikseen näki v. Assarin huoneessa. Hän koetti kuitenkin sanoa niin tyynesti kuin mahdollista:

— Teidän pitäisi tietää, että tässä talossa on sellainen tapa, että naiset ovat erikseen kello kymmeneen asti, jolloin aamiainen syödään. Suokaa siis anteeksi, että tukkani vielä on aivan epäjärjestyksessä. En olisi voinut uskoa että te, jolle etiketti tähän asti on ollut niin tärkeä arvoinen, olisitte ensimäinen rikkomaan sen sääntöjä vastaan.

Kamarijunkkari ei ymmärtänyt muuta kuin että nämä sanat olivat tavallista keimailemista ja vastasi:

— Eipä ole ihme, että etiketti jääkin unohduksiin, kun rakkailta huulilta kuulee tällaisia säveliä. Ovi oli avoinna ja…

— Enkä voinut olla kuulematta. Laulunne sitten houkutteli minua, niin etten muistanut kaikista säännöistä huolia.

— Mitä laulua te viimeksi lauloitte? kysyi v. Assar, joka ei niin jyrkästi tahtonut ryhtyä asiaansa.

— Punastun siitäkin ja sen vuoksi, että olette niin utelias ja rohkenette kuulustella minua niinkuin lasta. Mutta jos välttämättömästi tahdotte tietää totuuden, niin voin sanoa, että tunnen tämän laulun sepittäjän ja että hän on minulle hyvin rakas.

Ollessaan näin kahdenkesken pelätyn v. Assarin kanssa Irene tunsi rohkeutensa kasvavan. Kamarijunkkari pureskeli huuliaan ja oli vähän aikaa vaiti, ennenkuin vastasi:

— Harald Thalberg, keskeytti Irene, ikäänkuin ei olisi suonut hänelle iloa lausua sitä.

— Häntä minä rakastan, häntä, enkä ketään muuta. Irene lausui nämä sanat sellaisella innostuksella ja lämmöllä ja silmät niin säteilevinä, ikäänkuin hänen edessään ei olisikaan ollut v. Assar, vaan hänen oma rakas Haraldinsa. Ja vaikka hän kauniilla silmillään katselikin v. Assaria, niin tämä tiesi, että niiden ilme ei ollut häntä varten. Jotensakin jäykästi ja tyynesti hän vastasi:

— Ymmärrän, että tahdoitte estää minua ensiksi ryhtymästä asiaan. Varmaankin ymmärsitte, että minä vain siitä syystä näin varhain olen pyrkinyt teidän puheillenne, että häiritsemättä saisimme keskustella meille kumpaisellekin hyvin tärkeästä asiasta. Tiedättehän, että tänään on uudenvuodenpäivä ja parempi on saada asia aikaisemmin ratkaistuksi, aamulla, kun ihminen vielä on virkeämpi, vaikka myöhempään vähän nolostuukin.

—Uudenvuodenpäivähän nyt on, huokasi Irene. — Siis tahdon puhua suoraan. Luulen kyllä, että rakastatte tuota maisteri Thalbergia… ja tiedän vielä enemmänkin… mutta mitäpä siitä, tarjoan teille kuitenkin nyt sydämeni ja käteni.

— Puheestanne ymmärrän, että luulette olevanne hyvinkin jalomielinen. Ja tavallisissa tapauksissa teidän menettelyänne voitaisiinkin katsoa jalomieliseksi. Mutta muistakaa, että minä rakastin häntä silloin ja rakastan vieläkin. Ennemmin joudun onnettomuuteen, häpeään ja kurjuuteen kuin menen jonkun toisen kanssa naimisiin. Onko jalomielistä erottaa minua hänestä?

— Eikö ihmisellä ole vapaa tahto? Ja eikö hän tässä maailmassa saa tehdä kaikkea, mikä ei sodi Jumalaa ja esivaltaa vastaan?…

— Eikö ihmisen pidä enemmän totella Jumalaa kuin ihmisiä? En näe mitään syytä, miksi emme me, Harald ja minä… Ja jos olisikin esteitä… niin mitäpä niistä… ennemmin olisin köyhä ja hyljätty, jos vain sydämessäni olisin onnellinen. Olisihan siinä lohdutusta kylliksi, kun tietäisin kärsiväni ainoastaan rakkauteni tähden ja hänen…

— Tuoniko?… Niin… silloin en jäisi hänen jälkeensä elämään. En tahtoisi silloin enään elää. Ymmärtäkää minua oikein… Ei… mitä sanonkaan… teette minut hulluksi tuolla puheellanne… Sanoinko, etten tahtoisi enään elää, jos kuolema veisi minulta Haraldin. Sanoin väärin. Tahtoisin elää häntä surrakseni. Sen Harald kyllä tietäisi ja näkisi. Hän ymmärtäisi, että suru olisi minulle rakas ystävä, kunnes minut korjaisi kuolema, joka olisi vieläkin rakkaampi.

Mielenliikutuksesta ja tästä innokkaasta puheesta uupuneena Irene pyörtyi tuolissaan. Kamarijunkkari ei uskaltanut häntä herättää, vaan jäi odottamaan, että hän itsestään virkoisi.

Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin hän toipui ja luoden silmänsä v. Assariin, joka ikäänkuin lattiaan juurtuneena oli jäänyt häntä katselemaan, hän hiljaa ja tyynesti kysyi:

Jos v. Assar olisi käsittänyt asian vain omalta kannaltaan, niin hän kentiesi olisi jättänyt sen siksensä, mutta vapaaherra oli kehoittanut häntä koettamaan parastansa houkutellaksensa Irenen omaksensa… vapaaherra ei näet tietänyt, että tämä jo oli toisen oma… ja hänen sisarensa taas oli yllyttänyt häntä, ettei hän saisi Ireneä armahtaa, eikä, jos hänen asiansa menestyisi huonosti, säästää vapaaherraakaan. Tämä kaikki muistui nyt kamarijunkkarin mieleen ja väärä ylpeys, joka niin usein on pahan kiihottaja, yllytti häntä yhä enemmän.

— Tiedän, että te rakastatte maisteri Thalbergia ja huomaan, ettette millään muotoa aijo suostua minun naimatarjoukseeni. No niin. Mutta muistatteko, mitä silloin viime kerralla sanoin isästänne, että hänen kunniansa ja ehkäpä henkensäkin riippuivat minusta. Käännyn nyt hänen puoleensa, kentiesi hän minua paremmin voi muuttaa mielenne. Ellei hän voi, niin uhraan hänet kostolleni. Kenen on täytynyt luopua kalliista helmestä, mikä jo on hänelle luvattu, hän varmaankin vihastuu ja hakee korvausta muualta. Kosto on oleva minulle korvauksena.

— Suokaa anteeksi, vaikka en usko rakkautenne minuun olevan mitään todellista rakkautta. Antakaa anteeksi vaikka väitänkin, että teillä tuon rakkautenne ohessa on kaikellaisia tuumia ja tarkoituksia, jotka eivät ole minkäänlaisessa yhteydessä rakkauden kanssa. En viitsi niitä luetella, mutta Jumala, joka tutkii sydämet, tietää, mitä teillä nytkin on mielessänne. Tarjoatte minulle kätenne ja luulette menettelevänne hyvin jalosti, vaikka se ei olekaan muuta kuin välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä. Luulette rakkautenne todelliseksi ja kuitenkaan ette armahda minua ettekä itseänne, kun tahdotte kytkeä itseenne naisen, jonka rakkaudesta teillä ei ole pienintäkään toivoa, käsittämättä että sellainen ei millään muotoa voi tehdä teitä onnelliseksi, hänen surunsa kun alati loukkaisi teidän tunteitanne. Mutta jättäkää tämä, koska jo näytte luopuneen toiveistanne saada minut unohtamaan rakkauteni. Otan nyt puheeksi erään toisen asian, johon puheenne koston suloisuudesta antaa minulle aihetta. Vai tekö muka rakastaisitte minua todellisesti… te, joka käytätte niin julmia ja hurjia sanoja! Tiedättekö, kuinka kunnon mies teidän asemassanne tekisi? Omaa etuansa katsomatta hän käyttäytyisi jalosti ja ylevästi. Tyttärestä hän luopuisi, mutta… isän hän silti säästäisi. Vertaatte minua kalliiseen helmeen, josta kiitän teitä… mutta tiedättekö, että on olemassa helmi, joka on mitätöntä, pikku Ireneä monta vertaa kallisarvoisempi, ja se on tunto siitä, että tietää tehneensä hyvän työn ja saaneensa voiton omasta itsestään. Irenen sijasta saatte tunnonrauhan kalliin ja ihanan helmen. Eikö siinä ole korvausta tarpeeksi, eikö se ole suuri voitto? Ei, Emil v. Assar, olkaa hyvä, olkaa jalomielinen ja armahtakaa! Luopukaa Irenestä ja säästäkää hänen isänsä!

Olemme sanoneet, että kamarijunkkarilla oikeastaan oli hyvä sydän ja nyt hänessä syntyi ankara sisäinen taistelu. Hän riensi ulos vastaamatta sanaakaan Irenen anomukseen. Kevytmielisyydestään huolimatta hän oli hyvin hidasluontoinen, eikä siis näin äkkiä voinut päästä mihinkään päätökseen. Hän siis jätti Irenen yksin ja läksi ulko-ilmaan, voidakseen pitää ajatuksensa koossa. Se on kuitenkin luettava hänelle ansioksi, että hän päätti hetken kuluttua palata ja sisaren pahaa neuvoa kuuntelematta antaa vastauksensa. Itsessään hän tunsi, kuinka suuri valta tuolla sisarella oli häneen ja tiesi myös, että hän nyt kuten ainakin kehottaisi häntä siihen, mikä ei ollut hyvää. Siis hän tahtoi välttää kiusausta, toivoen voivansa omin neuvoin tehdä päätöksensä.

Hän oli kävellyt noin neljännestunnin lehdettömässä puistossa, tulematta vielä mihinkään päätökseen. Sillä välin oli päivä jo ruvennut valkenemaan.

— Aika kuluu, sanoi hän itsekseen, pian Emiliakin nousee ja Irenen ja hänen isänsä taitaa käydä huonosti. Olenko todellakin sellainen vetelys, etten omin päin voi mitään päättää?… Irenehän sanoi, että rakkauteni ei olekaan todellinen, ja siinä hän ehkä oli oikeassa, mutta kun hän sitten pyysi minua olemaan hyvä, jalo ja armahtavainen, niin tuntuipa niinkuin uusia tunteita olisi syntynyt povessani… ja luulenpa melkein, että voisin ruveta rakastamaan häntä puhtaasti ja täyttä totta… Niin, mitäpä hyötyä minulla on kostosta; rahaa kentiesi saisin muutamia satoja riksiä, mutta en mitään muuta; sillä kehnoja neuvoja Emilia on minulle antanut, parempi sittenkin on, että noudatan Irenen pyyntöä. Palaan sisään häntä lohduttamaan. Hän on minua kauniisti kiittävä ja onhan siinäkin jotain viehätystä…

Huomaamme siis, että kamarijunkkarissa oli tapahtunut jonkinmoinen muutos, josta tämä hyvä päätös oli syntynyt. Nopein askelin hän meni eteiseen ja oli juuri tarttumaisillaan salin avaimeen, kun vapaaherra, salista tullessaan, avasi hänelle oven.

— Sinullapa vasta näkyy kiire olevan, hymyili vapaaherra teeskennellen, etsitkö ketään?

— Suo anteeksi, mutta olethan jo tänään tavannut hänet. No, no, älä silti luule, että olen sinua vakoillut! Kysyin vain ilman aikojani Liisalta, missä sinä olet, ja hän sanoi nähneensä sinun tulevan eteiseen ja sieltä menevän saliin, jossa tiesi Irenen soittavan. Olette siis jo näin varhain nähneet toisenne. No, mitenkä asia päättyi?

Yleensä vapaaherra osasi aivan erinomaisella tavalla hillitä itsensä ja ollessaan eniten kiihoittunut, hän aina lasketteli joutavia. Vaikka kamarijunkkari ei viekkaudessa vetänytkään vertoja vapaaherralle, niin hän ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, kuinka utelias tämä oli. Ja vaikka olikin, niinkuin edellisestä tiedämme, tehnyt hyvän päätöksen, häntä kuitenkin huvitti pelottaa vapaaherraa. Hän muistutti tässä suhteessa poikaviikaria, joka puristaessaan toverinsa kättä, juuri ennenkuin lakkaa häntä kiduttamasta, puristaa entistä kovemmin.

— Se päättyi niinkuin jo edeltäkäsin olen teille ennustanut. Tout perdu.

Samassa Amalia sattui kulkemaan eteisen kautta ja huomasi, niinkuin jokainen toinenkin olisi tehnyt, kuinka vapaaherran kasvojen ilme muuttui, kuinka väri hänen poskillaan yhtenään vaihteli ja kuinka hän herkeämättä pureskeli huuliaan. Amalia oli jättänyt Irenen yksin, koska neiti v. Assar pukeutuessaan tarvitsi hänen apuaan, mutta nyt hän oli pistäytynyt katsomaan, eikö hänen oma neitinsäkin jo kaipaisi häntä.

Kuultuaan kamarijunkkarin vastauksen, jonka johdosta luuli itsellään olevan vain tuhoa ja turmiota odotettavana, vapaaherra ei enää virkkanut mitään, vaan läksi sitä tietä ulos, antaen v. Assarille tilaisuuden astua saliin. Niin kummalta kun se kuuluukin, oli kamarijunkkari melkein hyvillään kun ei siellä tavannut Ireneä, sillä hän tunsi itsessään, että varmaankin olisi jättänyt hänelle voiton. Tosin hän halusta olisi saavuttanut omalletunnolleen rauhan ja tahtonut näyttää, että hänkin saattoi rakastaa vilpittömästi ja puhtaasti, mutta kun ei tullut sopivaa tilaisuutta ennenkuin nuo hyvät päätökset ennättivät haihtua ja kun hän ei tavannut Ireneä, niin hän, paha kyllä, oli melkein mielissään. Hän raotti kyllä ovea viereiseen huoneeseen, jota käytettiin naisten vierashuoneena, mutta kun tyttöä ei sielläkään näkynyt eikä hän katsonut sopivaksi tunkeutua sitä kauemmaksi, niin oli hän mielestänsä tehnyt kaiken, mitä häneltä voitiin vaatia.

Kauankohan noita hyviä tunteita hänessä kestänee? Sisar on jo pian pukeutunut ja kaipaa rakasta veljeänsä.

XXI.

ISÄ JA TYTÄR.

Sillä välin vapaaherra riensi ullakolle tapaamaan ystäväänsä v. Nitiä, Muuten hänellä ei juuri ollut tapana käydä siellä muulloin kuin silloin, kun oli jotain hänelle toimitettavana tai kysyäksensä häneltä neuvoa, sillä v. Nit ei ollut niinkään kehno neuvonantajana, hänellä kun oli terävä pää ja hyvä ymmärrys. Tällä kertaa vapaaherra ei kuitenkaan mennyt hänen huoneeseensa neuvoja pyytämään, vaan pikemmin saadakseen purkaa tälle ainoalle uskotullensa kaiken sen pelon ja vihan, joka vaivasi hänen ilkeää sydäntään. Avainjutun hän oli jo kokonaan unohtanut, joten hän ei siitä syystä kolkuttanut v. Nitin ovelle.

Irene seisoi ullakolla katsellen muutamia hameita ja hienoja alusvaatteita, jotka Amalia oli levitellyt nuoralle kuivamaan. Illaksi Ristilän herrasväki oli kutsuttu samassa pitäjässä pidettäviin tanssiaisiin, ja kun Irene poloinen toivoi Haraldin saapuvan niin aikaisin, että hänkin ehtisi mukaan, niin hän pukunsa suhteen ei ollut niin välinpitämätön kuin edelliseen nähden olisi ollut syytä luulla. Hänellä oli kaksi eri malliin tehtyä valkoista hametta ehdolla ja hän oli kahdenvaiheilla, kumpaisen valitsisi, mutta päätti vihdoin ottaa toisen. Varovasti hän käänsi sitä, ikäänkuin kädellään hyväillen, muistellessaan odotettua onneansa. Hame oli jo hänen mielestään ehtinyt liiaksi kuivua, jonka tähden hän vispilällä roiski siihen vadista vettä, jotta se kuumalla raudalla silitettynä tulisi oikein sileäksi ja sieväksi.

Alushameen suhteen hän aikoi menetellä samaten» mutta se jäikin kesken, kun hän samassa kuuli nopeita askeleita ja näki isänsä melkein juoksujalkaa rientävän ullakon poikki, ennätettyään kuitenkin paiskata pienen oven jälkeensä lukkoon.

Ireneä hämmästytti vapaaherran tulinen kiire, hänen läähättävä hengityksensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän oli paiskannut oven lukkoon.

Sille lukijoistani, jolla ei ole aivan hyvä muisti ja joka ehkä jo on unohtanut vapaaherran selityksen koti-opettajalleen tuosta pienestä ullakonovesta, lienee paras vieläkin kertoa, että se oli niin tehty, että avain ja salpa olivat portaitten ja koti-opettajan huoneen puolella ja lukko sitävastoin sisäpuolella, johon päin se myös aukeni.

Tavallisesti pidettiin avainta suulla, paitsi silloin kun vapaaherra piti jotakin salaista neuvottelua v. Nitin kanssa, jolloin hän tavallisesti pisti sen taskuunsa. Sitä hän ei nytkään laiminlyönyt, mikä Irenessä herätti suurta hämmästystä.

Joko se nyt tapahtui siksi, että ullakko oli jotensakin pimeä, varsinkin kun ei vielä ollut täysi päiväkään, taikka lieneekö hän ollut niin kiihoittunut, ettei ensinkään vilkaissut ympärilleen, mutta ainakaan ei vapaaherra huomannut Ireneä, joka oli hameitten takana puoliksi piilossa.

Jos Irene olisi luullut pääsevänsä huomaamatta pujahtamaan alas ullakolta, niin hän varmaankin olisi sen tehnyt, mutta nyt hän jäi liikkumattomana kuuntelemaan vapaaherran koputusta v. Nitin ovelle, kuulipa vielä muutakin, jota ei ennen ollut kuullut hänen suustaan — kuuli hänen törkeästi kiroavan ja sadattelevan. Vihdoin kun kolkutus taukosi ja Irene odotti isän samaa tietä palaavan takaisin hänen ohitsensa, niin hän silmittömästi säikähti ja… syöksyi esiin piilostaan.

Hän ei sanonut mitään… sillä mitäpä hänellä juuri olisi ollut sanottavaa?… Isäkin oli hetken ääneti, koska todellakin puolestansa hämmästyi, nähdessään edessänsä sen, jonka ehkä v. Nitiä kernaammin olisi tahtonut tavata.

— En, vastasi Irene. Kuitenkaan en luule hänen olevan huoneessansa, koska en ole kuullut sieltä mitään liikettä. Muuten hänellä on tapana aamuisin laulaa ja viheltää sekä astuskella edestakaisin, joten melkein uskallan lyödä vetoa, ettei hän nyt ole siellä.

Irene koetti laskea leikkiä, mutta se oli samaa kuin jos hän olisi yrittänyt lyödä kirveellä kiveen, sillä vastaukseksi vapaaherra äyhkäisi:

— Seisoit täällä kuin varas kuunnellen ja urkkien. Saan ilmoittaa sinulle, että sinut minä kernaammin tapaankin kuin v. Nitin, koska minulla on sinulle jotakin puhuttavaa. Äläkä kieltäydy vastaamasta minulle totuuden mukaisesti!

— Niinkö vähän te, isä, tunnettekin tyttärenne? Joka kysymykseen minä vastaan ja lupaan puhua totta.

— Hyvä, että minulla on tytär, joka on niin vakava. Silloinpa tiedän millaisessa suhteessa olen häneen… Tottahan muistat, mitä vastasit kamarijunkkarille?

— Olet ylpeä ja vastauksesi ovat lyhyet, armollinen neiti. Mutta onko sinulla tietoa hänen uhkauksistaan isääsi kohtaan?

— Mutta etkö todellakaan, lapseni, rakasta Emil v. Assaria? Minusta hän on oikein miellyttävä mies.

— Ehkä on, isä, vaikka minä en ole sitä huomannut, koska mieleni on kovin kiintynyt toiseen. Minä rakastan erästä toista.

— Antakaa anteeksi, isä! Olen pitänyt asian teiltä salassa, eikä minun tietääkseni kenelläkään paitse hänellä ole siitä tietoa… Mutta nyt tahdon tunnustaa teille kaikki…

— Niin sanoin. Mitäpä sitä enää salaisin… koska tahdoit tietää totuuden.

— Vai niinkö ovatkin asiasi? Voi, sinua ilkeää, irstasta tyttöä, siinäkin olet äitisi kuva! Minä vihaan ja halveksin sinua, hylkään sinut kokonaan.

— Ei, isä kulta, älkää noin puhuko! Hairauksen, taikka olkoonpa rikoksen takia, johon rakkaus ja inhimillinen heikkous ovat antaneet aihetta, te siis tahdotte hyljätä tyttärenne, oman lapsenne? Älkää toki tehkö sitä!

Irenen maatessa siinä polvillaan rukoillen, olisi luullut hänen äänensä voivan pehmittää kovan kivenkin, saatikka sitten isän sydämen, mutta tämä vain ei ottanut heltyäkseen. Hän muisti vain oman itsensä ja kurjuutensa, ajattelematta mitä hänen tyttärensä tunnustuksessa oli jaloa ja että olisi ollut syytä antaa hänelle anteeksi. Tuon tunnustuksen synnyttämä uhkaava vaara vain oli hänen mielessään ja tarttuen kädellään nuoren tytön paksuun, ruskeaan palmikkoon, hän tempasi hänet ylös lattialta.

— Älä siinä makaa niinkuin mikäkin hupsu, karjasi hän, vaan vastaa siihen, mitä minulla vielä on kysyttävää!

— Älä rupea tässä mitään ehtoja panemaan, minä tässä olen määrääjänä, ja siksipä kysyn: tietääkö kamarijunkkari tuon suloisen salaisuutesi? Sanoit tosin, ettei kukaan muu kuin tuo rakas koti-opettajaryökäleesi tiedä siitä, mutta kuitenkin…

— Herra v. Assar myös tietää, että rakastan Haraldia. Tunnin verran hän on sen tietänyt. Ja näkyipä hän tietävän tuon toisenkin asian.

— Ei hän näyttänyt siitä suurestikaan välittävän, koska siitä huolimatta pyysi minua vaimokseen.

— Jalomielisyydeksikö sitä sanotte? Selvitin päinvastoin kamarijunkkarille, ettei hänen kosinnassaan ollut mitään jaloa… sanoinpa…

— Yhdentekevää mitä sanoit, keskeytti vapaaherra kiivaasti, en tahdo sitä kuulla, koska arvaan, että se oli jotain herkkämielistä lörpötystä. Tahdon vain tietää mitä lopuksi hänelle vastasit.

— Vastasin, ettei mikään maailmassa voisi pakottaa minua menemään naimisiin miehen kanssa, kun toista rakastan. Jotain siihen tapaan minä sanoin… olinpa niin hämmentynyt, etten sanasta sanaan sitä muista… mutta ainakin kävi hänelle selväksi, ettei hän koskaan saisi minua omakseen.

— Ryhtyipä niinkin, mutta johan sanoin teille, isä, etten usko noita uhkauksia.

— Pyysin häntä olemaan jalomielinen ja luopumaan minusta, ryhtymättä mihinkään muihin keinoihin.

— Sitä en usko. Päinvastoin luulen, että hänen teki mielensä hengittää vähän raitista ilmaa, saadakseen ajatuksensa pysymään koossa.

— Sinun luulostasi minä viisi! Itse minä paremmin tunnen miehen. Kaikesta kuitenkin huomaan, että luulet hänellä olevan päteviä syitä uhkauksiinsa.

Vapaaherra ei enää ärjynyt, vaan äänellä, joka kuulosti kamalan tyyneltä, hän sanoi vakavasti:

— Sinulla on täysi syy uskoa kaikki, mitä hän on sanonut. Minä, isäsi, kehoitan sinua sitä uskomaan. Millä hetkellä tahansa hän pystyy syyttämään minua rikoksesta, joka tekee rakkaan isäsi samanvertaiseksi mitä ilkeimpäin ja törkeimpäin pahantekijäin kanssa. Sitä estääksesi sinun pitää mennä hänen kanssansa naimisiin.

Irenen päätä alkoi huimata, mutta samassa kaikkitietävä ja kaikkivoipa Jumala muistui hänelle mieleen. Hän huokasi ja alkoi sydämessään rukoilla:

— Oi, Jumala, johon vielä turvaan, vaikka oletkin antanut minun joutua tähän kovaan ja kauheaan kiusaukseen, vaikka sieluni on täynnä tuskaa ja päätäni polttaa… suo minun sinun kunniaksesi kestää tämä kiusaus… neuvo, rohkaise ja tue minua.

Isä ei häntä keskeyttänyt, koska hän tuosta vaiti-olosta toivoi parasta asiallensa. Vihdoin hän hurjasti kiljui:

— Sinulla on jo ollut tarpeeksi miettimisen aikaa. Vastaa heti paikalla, mitä olet päättänyt!

Irenen silmät harhailivat ympäri avaruutta, ikäänkuin hän ei olisikaan puhunut isällensä, vaan jollekin näkymättömälle, korkeammalle olennolle, ja hiljaisella äänellä hän empien vastasi:

— Koska isäni tahtoo, että minä, salatakseni maailmalta hänen tekemänsä rikoksen, Jumalan ja hänen seurakuntansa edessä vannoisin rakkautta ja uskollisuutta miehelle, jota en rakasta enkä tule koskaan rakastamaan, niin vetoan rakkauteeni, joka on Jumalan sytyttämä, sekä omaantuntooni, joka on Jumalan ääni sydämessäni. Kumpikin kieltää minua ryhtymästä kaksinkertaiseen petokseen, kieltää pettämästä rakkauttani… mikä jo olisi synti… kieltää pettämästä väärällä valalla Jumalaa… mikä olisi vieläkin suurempi synti. Emil v. Assarin vaimoksi en ikinä mene… mutta Jumala johtakoon kaikki kaikille parhaaksi.

— Äsken, mokomakin hylky, tunnustit rakkaudesta ja inhimillisestä heikkoudesta tapahtuneen rikoksen, josta ei ollut kenellekään hyötyä ja joka lienee ilettävimpiä syntejä, mitä on olemassa. Nyt et suostu tekemään paljoa pienempää rikosta, josta, paitsi että se osoittaisi sielunvoimaa ja lapsellista rakkautta, myöskin olisi jotain hyötyä.

— Edellinen oli heikkoudensynti, jälkimäinen olisi tahallinen. Rukoilen Jumalaa antamaan syntini anteeksi, mutta minua kammottaa ryhtyä sen lisäksi tahalliseen rikokseen, jolla… ja se on myös otettava lukuun… olisi päätarkoituksena salata vielä kolmaskin rikos. Ei, sitä en tee.

— On. Haraldille menen vaimoksi, mutta en kenellekään muulle. Jumala kääntäköön kaikki parhaaksi!

— Kyllä minussa on niin paljo miestä, ettei Jumalasi ainakaan johdata asiaa sinun parhaaksesi!

Ja isä alkoi piestä ja tuuppia tytärtään, kunnes tämä kävi tiedottomaksi, mutta siitä huolimatta hän vielä molemmin käsin repi hänen tukkaansa.

Kentiesi vapaaherra hurjasta kostonhimosta näin pahoinpiteli tytärtään, joka jouduttuaan velvollisuuksissa nähden mitä suurimpaan ristiriitaan, kuitenkin piti lujasti kiinni vakaumuksestaan ja syvästi juurtuneesta oikeudentunnostaan, heittäen siten isänsä, tuon törkeän pahantekijän, maallisen esivallan rangaistavaksi. Ei siis olisi ollut ihme, jos vapaaherra kostonhimoaan sammuttaessansa olisi unohtanut kaiken varovaisuuden, mutta luultavasti hänellä sitä tehdessään myös oli jokin sivutarkoitus, jokin pirullinen juoni mielessään.

Hän tiesi, ettei v. Nit ollut huoneessaan ja jos olisikin ollut, niin tämä ei kuitenkaan olisi uskaltanut häntä vahingoittaa. Ullakon ovi oli lukossa, joten kukaan ei sitä tietä päässyt sinne ja luultavasti ei kukaan tiennytkään hänen olevan ullakolla eikä myös ollut kuullut heidän puhettaan. Nyt Irene oli tainnoksissa, eikä kyennyt huutamaankaan, joten vapaaherra ihan pelotta uskalsi ryhtyä julmaan tekoonsa.

Varmaankin luultaisiin, että Irene omantunnon vaivaamana epätoivossaan itse näin surkealla tavalla oli lopettanut elämänsä. Ja isä olisi, olevinaan ensimäinen, joka tapaisi hänet tässä kauheassa tilassa.

Hän oli tottunut epäluuloihin ja hänestä oli yhdentekevää, epäiltäisiinkö häntä, jos hänen rikostaan ei voitaisi näyttää toteen.

Siinä mielessä hän löi ja kolhi tytärtään, kunnes oli saanut hänet pyörryksiin, vetäen häntä sitten pitkästä, hajallaan olevasta tukasta vaatenuorien luokse.

Orresta roikkui sopiva ja parahiksi pitkä köydenpää. Vapaaherra jätti tiedottoman tyttärensä lattialle makaamaan ja teki köydenpäästä paulan.

Tämä työ kesti vain muutaman tuokion, mutta Irene ennätti kuitenkin sillä aikaa tointua. Hän nousi istumaan ja huomasi mitä isällä oli tekeillä. Tämä pelästytti häntä niin, että hän oli uudelleen pyörtyä. Hän koetti heikolla äänellä huutaa apua, mutta Haraldin nimi, jota hän oli maininnut, miltei sammui hänen huulilleen.

Vapaaherra ei vielä ollut saanut paulaa oikein kuntoon ja säikähti, kun tyttärensä näin ennen aikojansa virkosi. Hän heitti työnsä kesken ja alkoi häntä jälleen lyödä ja kolhia, ja pian tytär taas makasi yhtä avuttomana ja tunnottomana kuin äskenkin.

Vapaaherra asetti paulan niin korkealle lattiasta kuin oman ruumiinsa pituus olisi vaatinut ja koska tiesi Irenen olevan häntä vain noin puolta korttelia lyhyemmän, niin paula hänen mielestänsä oli vielä liian matalalla, jonka vuoksi hän kiersi köyden muutaman kerran suuren naulan ympärille, mikä kävikin mukavammin kuin jos hän olisi sitonut paulan ylemmäksi.

Voimakkailla käsillään hän sitten nosti tiedottoman tyttärensä lattialta, asetti hänen päänsä paulaan ja laskien hänet käsistään, jätti roikkumaan.

Nyt hän oli kahdenvaiheilla, jäisikö loppua katsomaan vai hiipisikö hiljaa alas ullakolta.

Pitkältä hänellä ei kuitenkaan ollut empimisen aikaa, kun ullakon ovi suurella jyskeellä paukahti auki ja Harald syöksyi paikalle.

XXII.

RUUMIS.

Mitään virkkamatta jäi vapaaherra paikalleen seisomaan. Harald ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota, hän näki ainoastaan hirtetyn. Oikealla kädellään hän puukolla katkaisi nuoran, kannattaen vasemmalla ruumista. Tämä kaikki tapahtui yhdessä silmänräpäyksessä.

Hän irroitti paulan nuoren tytön kaulasta ja laski hänet varovasti vieressä olevalle patjalle. Sitten hän koetti hirtetyn pieniä niskaluita, jotka eivät olleet musertuneet, hän koetti otsaa ja se tuntui kylmältä. Valtasuoni tykytti heikosti niinkuin kuolevalla. Harald hieroi hänen käsiään molempien käsiensä välissä, rohkenipa suudelmillakin koettaa lämmittää hänen kylmää otsaansa.

Vapaaherra nyt toipui puutumuksestaan ja yritti huomaamatta pujahtaa tiehensä, mutta Harald, joka tähän asti oli kiinnittänyt huomionsa vain Ireneen, huomasi heti hänen aikeensa.

— Jää seisomaan, mies, jos tahdot henkesi säilyttää, hän huusi jymisevällä äänellä ja osoitti pistooliansa, seiso paikallasi, sanon minä… Etkö häpeä lähteä pois, kun tyttäresi makaa tuossa kuolemaisillaan.

Vapaaherra jäi vaistomaisesti seisomaan ja Harald, joka surusta ja kauhusta oli joutunut aivan epätoivoon, jätti nyt Irenen ja astui hänen luoksensa.

Äänellä, jota hän turhaan koetti saada tyyneksi ja surulliseksi, vapaaherra vastasi:

— Kuinka uskallatte tämän surullisen tapauksen johdosta ruveta minua syyttämään?

— No, eikö siinä ole tarpeeksi syytä, kun olitte täällä tyttärenne kanssa lukitun oven takana.

— Minä en tiennyt hänen olevan täällä; hain v. Nitiä ja kun tahdoin tavata hänet kahdenkesken, niin rohkenin lukita tämän oven, joka sitä paitsi on omani.

— En usko, että tahdoitte tavata v. Nitiä, joka sitä paitsi täta nykyä on syvässä maan alla. Ja miksette kiireesti katkaissut nuoraa, jossa onneton tyttärenne riippui?

— Ja ettette voinut edes huutaa ihmisiä apuun. Kaikki tuo kuulostaa hyvin kummalliselta. Mutta mistä se johtuu, että nyt näin tyynesti voitte vastata minun kysymyksiini?

— Miehelle on kunnia suuremman arvoinen kuin lapset, sukulaiset ja ystävät. Kun kunnia on kysymyksessä, ponnistaa mies kaikki sielunsa voimat, unohtaen kaikki hellemmät suhteet saadakseen kunniansa takaisin. Mutta te näytte unohtavan, herra, kenelle puhutte ja rohkenette ruveta minua tutkimaan. Neuvon teitä tyytymään siihen, että saatte tutkia poikiani, muutoin minullakin puolestani olisi syytä ruveta teiltä yhtä ja toista kyselemään. Kuinka itse olette näin tyyni ja kylmäverinen, että kykenette tekemään minulle kierteleviä kysymyksiä, vaikka hän makaa tuossa?

— Minä kyllä tiedän, kenen kanssa puhun ja te saatte kohta sen tietää. Teidän kysymykseenne saan vastata, että hän, joka nyt makaa tuossa, on ollut minulle kaikkea muuta maailmassa kalliimpi. Nyt olen hänet kadottanut ja onnettomuuteni on niin suuri, niin ääretön, etten vielä oikein voi sitä käsittääkään ja senvuoksi voin olla näin tyyni ja kylmä… ainakin aluksi. Voidakseni kostaa, koetan pysyä näin tyynenä… ymmärrättekö sen? Vielä minulla on tehtävänä muutamia kysymyksiä, joihin teidän pitää vastata. Miksikä Irene ehdollaan olisi…

Sanat takertuivat Haraldille kurkkuun, ne kun olisivat loukanneet hänen tunteitansa ja häväisseet tuota rakasta olentoa, jonka ylevyyteen hän niin lujasti luotti, että vaikka kaikki todistukset olisivat olleet häntä vastaan, vaikka kuolleet olisivat nousseet haudoistansa sitä vakuuttamaan, niin hän ei kuitenkaan olisi uskonut Irenen tappaneen itseänsä.

— Miksikä hän olisi lopettanut henkensä, te kai tarkoitatte, sanoi vapaaherra, auttaaksensa Haraldia alkuun.

— Tekö sitä kysytte, jolla on niin suuri syy siihen? Hän teki sen toivottomuudesta, hänen omatuntonsa kun oli ruvennut häntä vaivaamaan.

— Huomaan, että tyttö poloinen on tunnustanut kaikki julmalle ja armottomalle isälleen, joka ei ansaitsisi, että hänellä on sellainen tytär. Mutta älkää yrittäkö minulle luulotella, että hän, sitten kun rakkautemme on tullut niin lujaksi, ettei mikään maailmassa voi meitä erottaa, olisi elämän ja onnen sijasta valinnut kuoleman. Juuri tänä aamuna, jolloin hän odotti sydämensä ystävää ja tiesi saavansa hänestä, ei salaista, vaan julkisen suojelijan teidän pahoja juonianne vastaan, nytkö vasta hän olisi näin avuttomasti joutunut epätoivoon! Niin hullu en ole, että ottaisin sellaista uskoakseni. Vaikka olisin viipynyt poissa kauankin yli määrä-ajan, niin tiedän ettei Irene sittenkään olisi menettänyt jaloa luottamustansa, vaan olisi elänyt toivossa onnellisena, taivuttamatta uljasta päätään kurjan ja ilkeän ikeenne alle… Tiedän kyllä, kuinka asiat ovat. Kamarijunkkari on tänään häntä kosinut ja Irene on kohdellut häntä ylenkatseellisesti ja kylmästi. Sitten kamarijunkkari varmaankin on uhannut kostaa, ilmoittamalla hänen isästään asioita, joita Irene isänsä tähden ei ole tahtonut minulle suoraan mainita. Kuitenkin Irene on pysynyt lujana sekä isänsä että kamarijunkkarin tahtoa vastaan. Silloin hänen isänsä ajatteli näin: jos nyt laitan tytön pois tieltä ja teen sen ikäänkuin hän itse olisi lopettanut päivänsä, niin minulla ei enää liene syytä pelätä kamarijunkkaria. Ja mainio tilaisuus teillä olikin siihen täällä ullakolla, varsinkin kun satuitte lukitsemaan ovenkin, Te se olitte, joka panitte paulan hänen kaulaansa ja tapoitte hänet. Valkeus ja pimeys eivät sovi yhteen… hän oli enkeli ja te olette itse pahahenki.

Näin puhuessaan Harald kerta toisensa perästä oli istahtanut patjalle Irenen viereen. Hänessä kyti vielä heikko toivo, että hän mahdollisesti virkoisi henkiin ja hän koetti joka tavalla saada hänet tointumaan. Ahtaan hameenmiehustan ja kureliivin hän oli päästänyt auki ja siepannut seinältä päällysvaatteita, peittääksensä niillä vaaleaa morsiantansa, varjellaksensa häntä pakkaselta, jonka kuitenkin toivoi häntä virkistävänkin. Tuon tuostakin hän otti vadista vettä, kastaaksensa sillä hänen otsaansa ja ohimoitaan.

Hän oli väkisinkin koettanut pysyä tyynenä tämän rakkaan, vaalean tytön takia. Ken olisi hänet siinä nähnyt, ei olisi voinut olla ihmettelemättä hänen mielenmalttiansa sekä sitä eriskummallista asemaa, johon kohtalo oli hänet heittänyt. Lähellä häntä oli kaksi olentoa, joista toinen oli hänen pahin vihollisensa ja toinen hänen sydämensä ainoa rakas ystävä. Edelliselle hän puhui inhon ja ylenkatseen sanoja, toiselle ei virkkanut sanaakaan, hän kun ei kuitenkaan olisi voinut hänelle vastata. Kuitenkin oli viimeksimainitun hoito hänelle pää-asiana ja toisen kanssa puhuminen vain välttämätön sivuseikka.

— Onko sinulla todistuksia, jymisi vapaaherra, vaadin sinulta todistuksia, mokomakin rohkea ja hävytön konna, jonka armosta olen antanut syödä leipääni, suoden sinulle tilaisuuden houkutella tyttäreni pauloihisi!

— Mitäpä ne paulat olivat tämän kuoleman paulan rinnalla! Sanot minun syöneen sinun leipääsi, mutta minä vastaan, ettet sinä koskaan vastedes tule syömään minun leipääni. Sinut ajetaan ulos ryöstetystä linnastasi ja pois ihmisten silmistä. Mutta siitä ei nyt ole kysymys. Vaadit todistuksia; siis ei niitä ole mielestäsi tarpeeksi… ja ehkäpä niistä huolimatta voisitkin kiertelemällä päästä maallisen oikeuden kourista… mutta minusta ne kumminkin ovat sitovia. Ja onpa tässä olemassa hyvinkin pätevä todistus. Vai oletko koskaan kuullut, että kukaan, joka ehdollaan tahtoi kuolla, ensin olisi repinyt ja pahoin pidellyt omaa ruumistansa? Katsopa, kuinka Ireneni suhteen on julmasti menetelty, katso näitä paisumia ja sinelmiä, näitä kynsien jälkiä kaulassa ja niskassa, katso kuinka nämä kauniit hiukset ovat sekaisin ja takkuiset. Olet häntä piessyt ja joka tavalla rääkännyt, laahannut häntä hiuksista pitkin lattiaa… Ja vielä puhut, ettei muka olisi todistuksia…

Näin puhuen Harald jälleen tunnusteli Irenen otsaa ja valtasuonia ja luuli huomaavansa, ettei enään ollut mitään toivoa. Nyt hän vihdoin hurjistui ja huusi jymisevällä äänellä:

— Vai eikö minulla ole todistuksia, sinä kavala tiikeri ihmisen haahmossa, sinä luonnoton ilkiö isäksi?

Näin sanoen hän hyökkäsi vapaaherran kimppuun. Niin kärsivällinen elehvanttikin, kun sen kärsivällisyys vihdoin viimein loppuu, hyökkää julman tiikerin päälle ja saa siitä pian voiton. Harald paiskasi vapaaherran voimainsa takaa lattiaan ja lyödä läimähytti häntä, niin että veri purskahti korvista, suusta ja sieraimista. Mutta siihen hänen raivonsa myös päättyi. Vapaaherra, joka ei kuitenkaan pyörtynyt, alkoi kovalla äänellä huutaa apua:

— Älkää pitäkö kiirettä! Vapaaherralla ei ole mitään hätää, huusi
Harald vielä kovempaa.

Askeleita ei kuulunut, eikä ketään tullut apuun. Harald piti vielä vapaaherrasta kiinni lujilla kourillaan ja huusi kaikuvalla äänellä:

— Vai enkö minä sinua tunne? Puolisosi sinä myrkytit, kälysi… mutta hänestä saamme vast'edes puhua… veljesipojan jätit jylhälle kalliolle… veljesityttären annoit tappaa… vielä toisenkin kerran aijoit murhata hänet, Stellan… ja nyt lopuksi, päälle päätteeksi olet tappanut oman tyttäresi. Onkohan olemassa niin suurta rangaistusta kuin olisit ansainnut? Eihän se liikaa olisi, vaikka tukasta laahaisin sinut tuonne loukkoon ja hirttäisin niinkuin itse teit hänelle, joka makaa tässä. Mutta minä en ole kelvollinen sinua rankaisemaan, vaan jätän sen Jumalalle, eikä se olisikaan kylliksi kova rangaistus sinulle… Ollakseni kuitenkin varma, ettet lähde karkuun taikka, julma kun olet, rupea tätä minulle kallista ruumista vielä raatelemaan, niin seuraa minua, jottei minun tarvitse sinua tukasta laahata.

Koneentapaisesti vapaaherra kulki hänen perässänsä toiseen loukkoon. Kun Harald vuorostansa nyt alkoi laittaa paulaa, niin vapaaherra taas yritti lähteä karkuun, mutta samassa kuului ikäänkuin seinästä ääni, joka lausui tuon ainoan sanan: Henrik. Ikäänkuin kiveksi muuttuneena jäi vapaaherra paikallensa seisomaan, jotta Harald sai tehdä hänelle mitä itse tahtoi. Hän pujotti vapaaherran paulan läpitse ja jätti hänet kainaloista riippumaan; tämä asema oli siksi tukala, ettei hän voinut ponnistella vastaan, eikä päästä omin voimin irti.

Harald poistui nyt ullakolta ja tapasi portailla paitsi rouva Orrbergiä ja v. Assarin sisaruksia myös koko talonväen koossa. Kaikeksi onneksi pojat olivat kaupungissa kestissä ja pikku Ulla nukkui vielä. Siitä asti kun ovi särjettiin olivat he seisoneet siinä kuuntelemassa, uskaltamatta rientää vapaaherran avuksi, taikka lieneekö heiltä ollut tahtoa puuttunut. Kaikki he olivat pelästyksestä puhumattomina ja Amalia itki.

Harald meni huoneeseensa ja jotta ei hänen äitinsä liiaksi pelästyisi hän, tarttuen häntä käteen, selitti muutamilla sanoilla mitä oli tapahtunut ja mitä vielä oli tehtävä. Haraldin annettua hänelle liinan, johon hän saisi kätkeä kasvonsa, he molemmat astuivat ulos. Portailla seisoville sanoi Harald:

— Jo on aika, että tulette todistajina katsomaan sellaista, jota ette ole tienneet aavistaakaan. Älkää viipykö, tulkaa heti!

Jos Haraldin odottamaton ilmestyminen jo oli herättänyt heissä kummastusta, niin he nyt aivan ällistyivät, nähdessään tämän salaperäisen naisen. Ja heidän tultuaan ullakolle, niin kuka voisi kuvailla heidän pelkoaan ja kauhistustansa, kun he tapasivat vapaaherran siellä elävänä roikkumassa ja vähän etäämpänä hänestä näkivät hänen tyttärensä makaavan kuolleena lattialla.

Annettuaan heidän muutaman silmänräpäyksen tuota katsella, päästi Harald hänen ilkeästä ja häpeällisestä asemastansa. Nyt oli vapaaherra käskemäisillään miespalvelijansa ja kamarijunkkarin vangita Haraldin, jonka aikoi ilmoittaa Irenen murhaajaksi, mutta nähdessään tuon salaperäisen naisen, hänen rohkeutensa kokonaan lannistui, niin ettei hän saanut sanaakaan suustansa. Sen sijaan Harald ryhtyi puhumaan:

— Halusta sinä, vapaaherra Arvid Henning, käskisit kaikkia tässä läsnäolevia tekemään minulle väkivaltaa, mutta kielesi ei ota kääntyäksensä ja se onkin parasta, koska he tuskin uskaltaisivat taikka tahtoisivat sinua nyt totella. Siis, kuulkaa minua. Kaikkein teidän, sekä talonväen että vieraitten läsnäollessa, minä julistan, että vapaaherra Arvid Henning on varas, rosvo ja moninkertainen murhamies. Katsokaa tätä hänen tytärtään, hänen omaa lastansa, kuinka hän makaa tuossa kalpeana ja puhumattomana, katselkaa kauhean nuoran jälkiä hänen hienossa ja valkoisessa kaulassaan, katselkaa hänen niskassaan kynsien jättämiä jälkiä. Kaiken tämän on hänen isänsä tehnyt ja minkätähden? Kostonhimosta sekä maallisen rangaistuksen pelosta. Siitä varmaankin kaksi meistä voisi antaa tarpeellisia tietoja, koska luulen heidän pitävän kunniastaan ja kuuntelevan omantunnon ääntä… mutta kentiesi sitä ei heiltä vaaditakaan. Siinä kyllin, että monesta seikasta käy selville, ettei tämä nuori neiti ole tappanut itseänsä, vaan että hänen isänsä on hänet surmannut. Ja ellei näitä todistuksia pidettäisi täydellisinä, niin muistakaa, että oikeudessa katsotaan puoliakin todisteita päteviksi, jos on kysymys henkilöstä, joka aikaisemmin on huomattu syypääksi suuriin rikoksiin. Tähän asti hän on voinut salata ilkitekonsa, niin ettei laki ole pystynyt häntä tuomitsemaan; mutta kuulkaa nyt, mitä muita rikoksia hän on tehnyt, paitsi sitä, jonka näette tässä silmäänne edessä. Seuraavista kahdesta rikoksesta minä tulen tekemään kanteen häntä vastaan ja toivonpa voivani todistaa hänet syypääksi. Katsokaa tätä naista, tunnetteko hänet?…

Kreivitär veti liinan pois silmiltään, näyttäen kasvonsa. Kylmä hiki nousi vapaaherran otsalle ja hän vaipui vanhalle sohvalle, jolle jäi istumaan.

Eipä paljon puuttunut, ettei kaikkein saapuvilla olevien käynyt samoin, heidän nähdessään nuo vieläkin kauniit kasvot, jotka muistuttivat kuollutta.

Vapaaherran kamaripalvelija, joka oli noin viidenneljättä ikäinen mies ja oli ennen palvellut vapaaherran vanhempaa veljeä, syöksyi nyt esiin ja heittäytyi polvilleen entisen haltijattarensa eteen.

Kyynel kimmelsi kreivittären silmässä ja hän laski kätensä palvelijan pään päälle, koettaen sitten saada hänet nousemaan. Itse hän ei voinut puhua, mutta hän viittasi Henrikille, että tämä jatkaisi. Kesti vähän aikaa ennenkuin tämä jälleen pystyi sitä tekemään ja sitäpaitsi hän silmillään seurasi Amalian toimintaa, joka, vaikka se olikin hänestä turhaa, kuitenkin herätti hänessä kiitollisuutta.

Haraldin puhuessa tämä nimittäin oli uskaltanut lähestyä rakkaan neitinsä vuodetta, koettamaan hänen otsaansa ja käsiään. Hän ei tehnyt sitä uteliaisuudesta, vaan pitääksensä huolta emännästään. Hän riensi alas ja toi palatessaan jotain väkevää hajuvettä ja muuta sellaista, jolla alkoi häntä hieroa ja joka tavalla virkistyttää. Harald hymyili tuolle surullisesti ja jatkoi:

— Niin, tämä on kreivitär Helena Henning. Paitsi tätä uskollista palvelijaa on monta muuta vielä elossa, jotka voivat sen todistaa. Hänet haudattiin, koska hänet luultiin kuolleeksi, vaikka hän olikin vain valekuollut. Hän heräsi maanalaisessa huoneessa, jonne ei kuu eikä aurinko päässyt paistamaan. Siellä hän tuon tuostakin näki kaksi miestä, joista toinen on vapaaherra tuossa ja toinen, jonka myös aijon haastaa todistajaksi, omasta pyynnöstään on jäänyt samaan hautakammioon, josta viime yönä onnellisesta sattumuksesta pelastin kreivitär Henningin. Tyydyttääksensä pirullista, luonnotonta kostonhimoaan, vapaaherra neljätoista vuotta on pitänyt häntä siellä vangittuna. Kieli tarttuisi kiinni suulakeeni, jos rupeaisin teille kertomaan kaikkea, mitä minä tiedän ja uskon. Tässä näette hänet, tuon rakkaan ja armaan… hän elää, mutta huomaatteko, kuinka vapaaherra vapisee…

Kreivi Henningillä oli vaimonsa kanssa kaksi lasta. Itse hän pitkät ajat oleskeli poissa, koska oli joutunut orjuuteen; sillä välin pidettiin hänen puolisonsa hulluinhuoneeseen teljettynä. Vapaaherra lähti Saksaan matkustamaan ja otti mukaansa holhokkinsa, pikku Henrikin. Siellä hän jätti lapsen asumattomalle saarelle, mutta se tulikin pelastetuksi. Kelpo ihmiset ottivat sen kasvattaaksensa ja se elää vieläkin. Tyttären, joka äidin luulotellun kuoleman jälkeen myös joutui setänsä holhouksen alaiseksi, oli tämä myös päättänyt surmata, mutta hänen kätyrinsä, jonka kävi lasta sääli, vaihetti sen kuolleeseen lapseen, jonka vapaaherran poissa ollessa toimitti hautaan. Huolimatta kaikista vaaroista ja kummallisista elämänvaiheista, tämä kreivittären toinenkin lapsi vielä elää. Kaikki te hyvin tunnette hänet… se on Stella. Katsokaa, kuinka äiti ja tytär ovat toistensa näköisiä, niin ette enään epäile!… Mitä poikaan tulee, jonka muistopatsaan olette nähneet puistossa, niin hänkin, niinkuin jo sanoin, elää vielä. No niin, minä olen Henrik Henning… tämä on äitini ja Stella on minun sisareni… Oikeudessa olen vaativa takaisin kaikki oikeutemme ja syytökset tätä miestä kohtaan olen myös käräjissä näyttävä toteen. Olkoon hän kuinka viekas tahansa, kierrelköön niin, että totuus muuttuu valheeksi ja valhe totuudeksi, Jumala on kuitenkin oleva puolellani ja antava minulle viisautta, jotta saan hänet kaikkine juonineen paljastetuksi.

Vapaaherra ei enää voinut seurata Haraldin puhetta. Hän makasi vanhalla sohva-rämällä sellaisessa tilassa, että muulloin, paitsi nyt, olisi häntä surkuteltu. Kirkkaus oli sammunut silmistä, jotka hurjasti tuijottivat ympärillensä, tukka nousi pystyyn ja suu oli vaahdossa. Harald huomasi hänen tilansa ja sanoi palvelijoille:

— Kantakaa vapaaherra huoneeseensa, jonka hän toistaiseksi saa pitää omanansa. Lähettäkää heti noutamaan lääkäriä, ellei tämä pian mene ohitse, ja hoitakaa häntä hellästi. Hän on vanha mies ja sitäpaitsi teidän isäntänne.

Panikohan jalomielisyys nämä sanat hänen suuhunsa, vai pelkäsikö hän vihamiehensä menettävän järkensä, niin ettei saisikaan hänelle kostaa. Vast'edes saamme tietää hänen syynsä.

Kaikki palkolliset paitsi Amalia poistuivat, mutta kamarijunkkari sisarineen kuitenkin jäi. Edellinen ryhtyi puhumaan:

— Luuleeko maisteri… suokaa anteeksi, että teitä vielä siksi kutsun… luuletteko minulla olevan mitään osaa tähän?

— En tahdo luulla pahaa muista, kun olen tullut huomaamaan, että yksi ainoa on syypää niin paljoon pahaan.

Emilia v. Assarin tunteet olivat näiden kauheitten tapauksien johdosta peräti muuttuneet. Hämmentyneenä hän lähestyi Haraldia ja tarttuen häntä käteen, sanoi:

— Harald Thalberg tai Henrik Henning, uskokaa pahaa vielä toisestakin… minusta. Minä se olin, joka yllytin veljeäni menemään niin pitkälle kuin mahdollista, ja seuraus siitä on ollut näitä hirvittävin.

— Ei, sisareni, tällä kertaa en täydellisesti sinua totellut. Vapaaherran tullessa tänne ullakolle, toivoin vielä tapaavani Irenen alhaalla ja silloin olisin suostunut hänen niin kauniisti lausumaansa pyyntöön… olisin luvannut luopua tyttärestä, rupeamatta silti ahdistamaan isää. Siitä vapaaherra ei kuitenkaan tiennyt mitään, sillä siinä tapauksessa hän ei olisi tehnyt minkä teki.

— Turhaan sinä koetat painua lohduttaa, Emil, sillä vaikkei vapaaherra olisikaan tavannut Ireneä täällä, niin sinä kumminkin alhaalla olisit tavannut minut ja minä olisin uudelleen yllyttänyt sinua pahaan. Sillä minäpä kehoitin sinua pysymään vaatimuksissasi, vaikka tiesin ketä Irene rakasti. Tuo syyllisyyteni, jonka nyt vasta huomaan, tekee minut onnettomaksi. Turhamaisuus ja itsekkyys viettelivät minua… kentiesi myös rakkaus, mutta minkä arvoinen olikaan sellainen rakkaus, joka viihtyi yhdessä näin kehnojen tunteitten kanssa. Voi, jospa Irene vielä eläisi, taikka jos hän jälleen virkoisi henkiin, jotta hänellekin saisin tunnustaa ilkeyteni, jotta saisin jollakin tavalla sovittaa, minkä olen rikkonut. Näetkö, Harald, minä rakastan sinua ja kuitenkin tahtoisin hänen tulevan vielä henkiin; etköhän siitä huomaa että kadun? Mutta mitäpä on katumuksesta ja kyynelistä, koska tehty kuitenkin on tehty eikä Irene enää herää.

Emiliassa olivat hänen paremmat ominaisuutensa päässeet voitolle ja hän itki katkerasti.

Silloin kreivitär Henning tuli puristamaan hänen kättänsä. Äiti tahtoi niin kernaasti lohduttaa sitä, joka rakasti hänen poikaansa.

— Vetäydy syrjään, Emil, kuiskasi Emilia veljelleen. Tämä ymmärsi, mitä hän tarkoitti ja totteli.

Harald ja kreivitär menivät Irenen luo ja ensinmainittu oli huomaavinaan hieman punaa hänen poskillaan. Vaikka pelkäsikin erehtyneensä, hän kuitenkin sanoi:

Neljän he kantoivat Irenen patjoineen Haraldin huoneeseen ja laskivat sen hänen vuoteeseensa. Sitten asettivat he peilin hänen suunsa eteen ja sen kalvoon ilmaantui hikeä. Harald koetteli hänen valtasuontaan ja huomasi sen hiljaa tykyttävän. Jälleen hän alkoi kastella hänen ohimoitaan vedellä ja Amalia koetti uudelleen käyttää hajuvettä. Kaikkien iloksi loi kuolleeksi luultu silmänsä auki.

Heikolla äänellä, jonka suloinen sointu tunkeutui kuulijain sydämiin,
Irene sanoi:

— Harald, sinäkö siinä oletkin, Harald ja tuossa on kiltti Amaliani…… ja Emilia, oletko sinäkin täällä… mutta sinä… Stella… oletko vanhentunut? Miksikä Stella yksin on käynyt vanhemmaksi? Harald, ymmärrätkö, mistä se johtuu. Ensin tahdon kuitenkin sanoa, että rakastan sinua.

— Muutoin luulisin eläväni, jatkoi Irene, vaivoin kohottaen hiukan päätään, mutta koska Stella noin on vanhentunut, niin lienenkin kuollut. Nyt minä ymmärrän. Olen kuollut ja autuas; Jumala on antanut minulle Haraldin huoneen taivaakseni… Mutta minkävuoksi on Emiliakin täällä?

Emilia purskahti itkuun, mutta nyt se tapahtui ilosta. Hänelle teki niin hyvää saada Ireneltä nuhteita. Hyvyys hänen sydämessään alkoi jo kantaa kauniita hedelmiä.

— Sentähden Emilia on täällä, että hän on ystäväsi, ja parhaimpia onkin, selitti Harald.

— Vai on. Hyväile minua sitten, Emilia, niinkuin teetkin ja itke ilosta, että olemme taivaassa. Sitä vain en käsitä, miksi Stella yksin on käynyt noin vanhaksi.

— Oikeinko totta? Silloinpa ehkä vielä elänkin ja olen maan päällä.
Harald, minä rakastan sinua. Harald parka, älä ole noin murheellinen!
Olenhan minä kuitenkin sinun omasi, joko elän tai kuolen… Mutta olen
kipeä ja väsyksissä ja tahdon nukkua.

Harald meni alas ja viittasi Emiliaa seuraamaan. Tämän iloksi hän ystävällisesti puristi hänen kättänsä.

Alhaalla hän kysyi, miten vapaaherra jaksoi. Ei kukaan tiennyt sitä sanoa, koska ei kukaan ollut käynyt häntä katsomassa. Pikku Ulla oli häntä kysellyt, mutta hänelle oli vastattu, että isä tahtoo olla yksin. Sitten hän oli kysynyt suurta siskoa ja saanut vastaukseksi, että hän on kipeä, mutta ei ilmoitettu, missä hän on.

— Mene minun huoneeseeni, sanoi Harald, kun pikku Ulla tuli häntä vastaan, siellä iso sisko makaa sairaana… mutta astu hyvin hiljaa.

He menivät. Huoneessaan vapaaherra makasi tiedottomana, sellaisena kuin he olivat nähneet hänet ullakolla. Kamarijunkkari, joka oli saanut tietää missä he olivat, tuli myös pian sinne. Häntä kummastutti hänen nähdessään, kuinka heistä oli tullut hyvät ystävykset.

Nyt on kirkkoonmenon aika, sanoi Harald, minun tekisi mieleni mennä kirkkoon. Irenehän nukkuu ja kamarijunkkari kai pitää huolta tästä sairaasta. Lähdettekö, Emilia, mukaan?

— Mutta, entä jos hän heräisi, arveli Emilia. Lähdepä, Emil, Haraldin huoneeseen ja ota sieltä hänen pistoolinsa, jotta voit puolustaa Ireneä.

Pian Emilia oli saanut ylleen päällysvaatteensa, hevonen oli valjastettu ja he kaikki kolme menivät siihen huoneeseen, joka nyt oli Irenen hallussa. Hän nukkui makeasti, näyttäen unissaan enkeliltä.

Kamarijunkkarin otettua pistoolin, Harald ja Emilia jättivät nukkuvan hyvästi ja läksivät.

Tämä kirkkomatka tuli olemaan Emilian onnellisimpia muistoja. Tosin hän tiesi, ettei Harald häntä rakastanut, mutta hän tiesi myös, että tämä ymmärsi häntä. Kaikesta mikä vast'edes kohtaisi häntä elämässä, hän saisi korvausta tästä muistosta.

Otettuaan osaa jumalanpalvelukseen, he kirkolta menivät kappalaistalolle, jossa söivät päivällistä, lähteäksensä sitten pastorin ja Stellan seurassa Ristilään.

Harald oli kertonut kaikki mitä siellä oli tapahtunut ja matkalla
Stella sanoi:

— Olet aina naurahtanut niin epäilevästi, kun olen sanonut, että joskus maailmassa vielä löydän vanhempani, ainakin äitini. Näetkö nyt, Erkki… sinä paras ja rakkain ystäväni… että olin kerran oikeassa!

— Oikeassa olit, pikku kulta, sinä ainoa iloni ja tulevaisuuteni toivo. Oi, kuinka rakastankaan sinua, lapsi raukka!

— Tiedätkö, Erkki, että olen vihoissani sinulle eräästä asiasta. Muistatko, että kerran sanoit: "ajattelepa, jos tulisi joskus ilmi, että oletkin prinsessa, kreivitär taikka korkeasukuinen neiti… ja minä olen vain köyhä pappi ja tulen aina semmoisena pysymään"… Mutta tiedätkö, jos minusta tulee rikas, niin silloin minä vasta tunnen itseni oikein rikkaaksi, kun saan antaa kaikki mitä minulla on tuolle köyhälle papille, omalle Erkilleni… ja sanoa: koska Stella köyhänä sinulle kelpasi, niin ehkä et rikkaana häntä hylkää.

— Taikka ehkä sanoisit: ota kaikki rikkauteni ja Stella vielä kaupan päällisiksi, naurahti pastori.

— Minähän laskin vain leikkiä, sanoi Stella, joka äkkiä oli muuttunut totiseksi, kuinkapa minä voisin sinuun suuttua. Tiedän kyllä, että sinä ymmärrät minua ja sinä tiedät, että minä ymmärrän sinua.

Mutta kun hän huomasi, että hänen sanansa luultavasti kuuluivat sukkelilta, niin hän purskahti nauruun, muuttuaksensa kohta jälleen totiseksi.

— Mitä huokaat, Stella? Vaikka tässä tilaisuudessa lieneekin sopivampi, että huokaat, kuin että naurat.

— Kiitos, Erkki, että minua nuhtelet, mutta toria minä oikeastansa tarvitsisinkin. Kovin olenkin kevytmielinen, kun saatan nauraa näin tärkeällä hetkellä… minä, joka pian saan nähdä äitini… oman äitini… ja vaikka olen kuullut semmoista, jota Harald meille kertoi. Mutta en oikein tahdo saada päähäni, että se on totta, mitä hän kertoi. Vai minulla olisi vielä äiti elossa… sehän olisi liian suuri onni minulle… ja Haraldko olisikin minun veljeni… hän, johon varmaan olisin rakastunut, ellei hän olisi vienyt minua sinun luoksesi. Sehän olisi ollut kauheaa. Tiedätkö, kuinka minusta tuntuu? Tuntuupa ikäänkuin olisin kulkenut sammalen peittämän äkkisyvän kuilun ylitse pitkin kapeaa polkua. Jos jalkani olisi astunut vähänkin harhaan, niin olisin syöksynyt syvyyteen.

He olivat nyt saapuneet Ristilän puistoon. Pastori osoitti sormellaan harmaata linnaa ja sanoi:

Stella kalpeni ja puristi hänen kättään. Eikä hän omin voiminsa olisi päässyt ylös portaita ullakkohuoneeseen, ellei Erkki olisi häntä tukenut. Ovelle hän seisahtui ja viittasi Erkkiä jäämään. Muutaman kerran hän veti syvään henkeänsä ja Erkin tarttuessa lukkoon, hän nyökkäsi myöntäen. Harald vei tyttären äitinsä syliin.

Pikku Stella, joka ei muuten hevin pyörtynyt, kuitenkin uudenvuoden päivänä 18 .. kello kahden ja kolmen välillä iltapäivällä tointui äitinsä sylissä, oltuaan kolmasti tainnoksissa.

Irene nukkui raskaasti ja sikeästi ja kovin hän olikin virkistävän unen tarpeessa.

Harald ei unohtanut v. Nitiä. Seppä oli käynyt avaamassa lukon ja pian v. Nit jälleen oli ullakkokamarissa, jossa Harald kertoi hänelle, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut. Herra v. Nit ei tahtonut mennä vapaaherraa katsomaan.

Seppä avasi myös lukon, jolla kreivittären vasen käsi vielä oli kytkettynä rautavitjoihin. Nyt vasta hän tunsi itsensä oikein vapaaksi ja miltei unohti menneisyyden.

— Nuo rautavitjat aijon ripustaa seinälleni, jotta ne alati muistuttaisivat minulle, kuinka kärsimyksiä on kestettävä, sanoi Stella.

— Ja kuinka on opittava panemaan arvoa onneensa, jatkoi kreivitär. En nureksi kärsimyksiäni, sillä ilman niitä en nyt voisi olla näin onnellinen. Jumala oli minulle armollinen, eikä antanut minun kuolla ennenkuin oli suonut minulle tällaisen onnen. Vapaus ja tavarat eivät kuitenkaan ole mitään sen ilon rinnalla, että nyt olen saanut takaisin lapseni. Ja kuinka olettekin hyvät ja älykkäät ja sitäpaitsi niin kauniit ja miellyttävät! Kuinka on mahdollista, että olen tullut näin onnelliseksi… sanokaapa te, Harald ja Stella, taikka Henrik ja Helena…

Tämän päivän iltapuolella, jonka alku oli tuottanut hänelle niin suurta tuskaa ja surua, tunsi Harald olevansa onnellisempi kuin koskaan ennen. Kello viiden aikaan Irene avasi silmänsä ja näytti olevan täysin tunnoissan, koska hänen puheensa ei ollut ensinkään sekavaa.

— Luuletko, hyvä ystävä, sanoi hän, että hetkeksikään olisin jättänyt Irenen, ellei minulla olisi ollut hyvin tärkeitä syitä. Tahdoin edelläkäsin ilmoittaa sinulle ja Stellalle, mitä täällä saisitte nähdä, ja oli minulla vielä toinenkin asia, joka on minulle varsin tärkeä. Tahtoisin nimittäin, että kirkko vahvistaisi rakkauden synnyttämän liittomme, koska en kestä nähdä kuinka tyttöparka makaa siinä niin pahoinpideltynä, kärsien ehkä vielä kovia sieluntuskiakin. Poista hänestä nuo tuskat, sillä vaikka hän nyt näyttääkin paremmalta, niin voipa tapahtua, että hän jälleen rupeaa huononemaan, niin että ehkä kuoleekin. Pyydän sinua sentähden vihkimään meidät ja soisin, että se tapahtuisi nyt heti.

— Minulla ei ole mitään syytä kieltäytyä sitä tekemästä. Irenen isähän on menettänyt kaikki edusmiehen oikeutensa, joten en menettele vastoin lakia. Tule siis.

He palasivat sisään ja pastori selitti muutamalla sanalla, mitä nyt oli tapahtuva. Sitten hän tavallisuuden mukaan toimitti vihkimisen ja nyt Irene koko ijäkseen oli tullut Haraldin aviopuolisoksi.

Lienee tarpeetonta luetella todistajain nimiä, siinä kyllin, että niitä oli viisi ja että kamarijunkkari myös oli niiden joukossa.

Itkevistä Emilia itki eniten. Hänen kyyneleensä olivat katkerimmat, mutta samalla myös suloisimmat. Rakkauden unelma oli päättynyt, mutta hänen sydämessänsä kohosi rakennus, joka ei ollut mikään tuulentupa, vaan itse kieltäymyksen temppeli. Ja nuorta avioparia onnitellessaan hän ei tuntenut mitään kateutta.

Juuri hän olikin kehoittanut Haraldia tähän pikaiseen vihkimykseen ja Harald oli siitä niin kiitollinen kuin saattoi olla naiselle, jota ei rakastanut.

Olemme jo sanoneet, että Haraldin sydän oli herkkä ihmiskunnan suruille ja vaivoille ja sen huomaamme seuraavastakin.

Hän läksi ulos huoneesta ja palasi hetken kuluttua noutamaan pastoria kanssansa alas.

— Nyt seuraa se, joka sinulle Herran palvelijana on kentiesi tärkeintä, sanoi hän. Nyt vasta sinulta kysytään sielunvoimaa, sillä nyt ei ole kysymyksessä kahden ihmisen yhdistäminen, vaan kuolemaisillaan olevan valmistaminen ijankaikkisuutta varten. Mitä olen pelännyt, on valitettavasti nyt tapahtunut. Siitä saakka, kun vapaaherra näki maan päällä hänet, jonka oli tottunut näkemään vain maan alla, on hän ollut aivan puhumattomana. Luulin sitä ensin pelkäksi teeskentelyksi ja että hän oli olevinaan mielipuoli, mutta siitä huolimatta olisin kuitenkin vaatinut sinua käymään hänen puheillaan. Niin surkeaa kuin se onkin, olen kuitenkin nyt huomannut, että häntä on kohdannut halvaus, ja että hänen kasvonsa ovat kauheasti muuttuneet. Mene nyt valmistamaan häntä kuolemaan.

Pastori kalpeni ja meni. Hän viipyi kauan sairaan luona ja Harald alkoi jo toivoa parasta.

— Kaikki on turhaa, sanoi hän, ensin hän ei minua ymmärtänyt, maatessaan siinä tunnottomana. Mutta niin pian kun hän toipui sen verran, että tunsi minut, viittasi hän minulle, että poistuisin. Ja kun siitä huolimatta rupesin hänelle puhumaan, niin hän kiristeli hampaitaan, puristi nyrkkiänsä, vieläpä nauroikin ilkkuen. En voinut hänelle mitään ja palaan nyt toivottomampana kuin olin sinne lähtiessäni.

— Käypä, Emilia hyvä, vilkaisemassa tuon tuostakin vapaaherraa, sillä luulen hänen olevan kuolemaisillaan, kehoitti Harald. Palkolliset eivät näytä hänestä piittaavan ja ehkä kammoksuvatkin häntä. Mutta missä on pikku Ulla?

— Jospa hän ei vain rupeaisi puhumaan isästään, niin että Irene saisi sen kuulla.

Heidän tultuaan ylös, Harald kuiskasi muutaman sanan pikku tytön korvaan. Siihen Ulla ei vastannut mitään, sanoi vain veitikkamaisesti:

— Kyllä tiedän, että sinä olet ison siskon sulhanen. Irene ei kuitenkaan kuullut näitä sanoja, sillä vihkimyksen jälkeen hän oli mielenliikutuksesta saanut lievän kuumekohtauksen ja tunsi olevansa niin uupunut, että pian vaipui uneen. Harald kävi istumaan vuoteen viereen ja tyytyi siihen, että sai suudella hänen hiuksiansa. Stella istui äitinsä ja Erkin välissä ja näytti äärettömän onnelliselta.

Huoneessa vallitsi syvä äänettömyys, jonka joskus katkaisi hiljainen kuiskaus. Pikku Ulla ei uskaltanut hiiskuakaan.

Heidän istuttuaan noin yhden tai kaksi tuntia, astui Emilia sisään ja viittasi Haraldia tulemaan ulos.

— En enään uskalla olla siellä. Mene sinä, Harald, katsomaan hänen loppuansa.

Haraldin astuessa sisään vaihteli ilme vapaaherran kasvoilla ja hän sai vaivoin sanotuksi:

Pian alkoivat kuolonkorahukset, mutta kuolemantuskat eivät olleet kovemmat kuin muillakaan ihmisillä. Ja ennen pitkää vapaaherra makasi siinä ruumiina.

Haraldin silmät himmenivät hänen laskiessaan kätensä vapaaherran otsalle ja tuntiessaan, että se oli kylmä kuin jää. Vaivoin hän saattoi pysyä pystyssä, hirmuinen kauhu täytti hänen sielunsa ja hän puhui kuolleelle näin:

— Siinä nyt makaat pelastuneena kaikista käräjänkäynneistä, tarvitsematta enää vaivata kekseliästä ja nerokasta päätäsi, päästäksesi luikahtamaan maallisen esivallan kynsistä, mikä oli ainoa, johon uskoit. Nyt olet tekemisessä jumalallisen oikeuden kanssa ja sinulla on tuomari, jota ei käy lahjominen, joka ei anna pettää itseään tyhjillä lupauksilla, joka ei tarvitse pitkiä ja turhia oikeudenkäyntejä ja jonka kaikkinäkevä silmä ei kaipaa todistajia. Oi, te kurjat, maan tomusta luodut ihmiset, tulkaa tänne katsomaan miestä, jonka Jumala on pelastanut häpeällisestä, maallisesta rangaistuksesta, pitäen sen tarpeettomana ja vähä-arvoisena oman oikeutensa ja vanhurskautensa rinnalla. Katsokaa, kuinka tämä mies, joka äsken julkeasti tallasi jumalallisen ja maallisen lain jalkainsa alle, nyt avuttomana ja liikkumattomana makaa tuossa. Jos olette epäilleet kuolemattomuutta, niin heretkää jo epäilemästä!… Minäkin olen syntinen, mutta enpä tahtoisi päättää päiviäni näin, enkä mistään hinnasta vaihettaisi osaa sinun kanssasi. Olisin suonut sinun elävän, en olisi tahtonut, että olisit kuollut näin kauhealla tavalla. Parempi olisi sinun ollut kärsiä mitä häpeällisintä maallista rangaistusta, jos se olisi vaikuttanut sinussa katumusta ja parannusta. Ja tosi on, että kernaammin kuin näen sinut tuossa kuolleena, olisin luopunut kaikesta kanteestani siinä toivossa, että kentiesi sen johdosta olisit malttanut mielesi ja ruvennut tekemään parannusta. Mutta kaikkiviisas Jumala on päättänyt asian toisin ja sinulta on armon aika loppunut.

Sellainen oli vapaaherran kuolinvuode. Ei ainoatakaan ystävää eikä palvelijaa ollut hänen luonansa. Ainoastaan hänen vihollisensa, joka oli saattanut ilmi kaikki hänen rikoksensa, seisoi hänen loppuansa katselemassa.

Mutta tällä vihollisella oli hellä sydän. Ja vaikka hän tänä päivänä oli saavuttanut mitä suurimman onnen, niin hän nyt itki katkerammin kuin koskaan ennen eläessänsä oli itkenyt. Ja kun vast'edes onnettomuus kohtasi häntä itseään, niin hänellä ei ollut kyyneleitä omaa tuskaansa varten, koska niiden lähde tuntui vuotaneen tyhjiin.

Pian tiesivät kaikki, että vapaaherra oli kuollut, kaikki paitsi Irene, joka yhä oli yhtä kuuma ja voimaton, niin että pikku Ullakin ymmärsi salata häneltä tämän surullisen tapauksen.

Viidentenä päivänä vapaaherra saatettiin viimeiseen leposijaansa, perhehautaan, josta hän neljätoista ja puoli vuotta sitten herra v. Nitin kanssa oli kantanut pois kreivittären. Vapaaherra ei kuitenkaan ollut valekuollut eikä kukaan pelastanut häntä haudasta, viedäkseen hänet elämään edes maanalaiseen kammioon, jossa hän ei olisi saanut nähdä ainoatakaan auringonsädettä eikä ihmisen kasvoja, mutta olisi kuitenkin ollut edes hengissä.

Koska häntä ei oltu tuomittu eikä tehty mitään kannetta häntä vastaan, niin hän tietysti sai kunniallisen hautauksen.

Ruumissaattoon kuului paitsi pappia, Stellaa, kamarijunkkaria sisarineen ja vainajan kolmea lasta, koko talonväki sekä kaikki Ristilän alustalaiset. Pikku Ulla oli ainoa, joka itki kaipauksen kyyneleitä, sillä hänelle oli isä ollut jotensakin hyvä. Hänen molemmat veljensä, joilla ei ollut selvää tietoa Ristilän viimeisistä tapauksista, mutta jotka eivät laisinkaan pitäneet isästään, saattoivat häntä välinpitämättöminä hautaan, mutta muuten itki koko saattoväki.

Neljä oli jäänyt pois haudalta, nimittäin v. Nit, kreivitär, Harald ja Irene. Viimemainittu voi jo paljoa paremmin ja oli hyvällä ruokahalulla syönyt yhtä ruokalajia ja oli juuri alottamaisillaan toista, kun yht'äkkiä pudotti lautasensa lattialle ja kirkaisi: — Oi Jumala, mitä tämä on?

Vaniljahyytelön mukana oli rouva Orrberg ajattelemattomuudessaan lähettänyt kaikellaisia makeisia, joiden joukossa sattui olemaan mustaan paperiin käärittyjä karamelleja ja muuta sellaista, jota hautajaisissa on tapana tarjota.

Harald kävi aivan kalpeaksi eikä voinut vastata mitään, ja samoin oli hänen äitinsäkin laita.

— Enkö nähnyt teidän kasvoistanne, että oli olemassa jotakin, jota tahdotte minulta salata, sanoi Irene. Kuka on kuollut, sano pian, Harald! Lupaan, etten kovasti säikähdä. Hänkö on kuollut?

— Hän ei ollutkaan isäsi, vastasi Harald. Kuolinvuoteellaan hän ilmoitti sen minulle.

Irenen mieleen muistui nyt, mitä isä tuona kauheana hetkenä oli sanonut, että hän siinäkin suhteessa tuli äitiinsä. Ehkä se olikin tuo muisto sekä vakaumus siitä, että vapaaherra kuolinvuoteellaan oli puhunut totta, joka pelasti Irenen hengen. Kuitenkin hän sairastui kovaan kuumeeseen, jolloin houreissaan näki kauheita näkyjä, joissa vapaaherra milloin elävänä, milloin kuolleena ilmestyi hänen silmäinsä eteen.

Kreivitär tiesi Irenen äidin olleen mitä siveimmän naisen, ja ettei vapaaherran epäilyksiin ollut vähintäkään syytä. Hän oli siis aivan varma siitä, että Irene oli vapaaherran oma tytär, mutta ei ilmoittanut sitä Irenelle, eikä Haraldillekaan, vaan vei salaisuutensa muassaan hautaan.

XXIII.

LYHYT LUKU, JOKA ON KOLMEN LUVUN ARVOINEN.

Hautajaisten jälkeisenä päivänä Iäksi kamarijunkkari pois, mutta Emilia ei malttanut jättää Ireneä ennenkuin nähtäisiin, kuolisiko hän vai jäisikö elämään. Emilia oli mitä uskollisin sairaanhoitajatar, ja kun häntä paitsi Amaliakin oli hoitamassa Ireneä, niin Haraldin ei tarvinnut pelätä, että lääkärin määräykset olisivat jääneet yhdessäkään kohdassa noudattamatta.

Mutta Irenen parannuttua Emilia, vaikka ei ollutkaan kipeä, alkoi nähtävästi laihtua ja käydä kalpeammaksi.

— Luulenpa, Emilia kulta, että lihon ja voimistun sinun kustannuksellasi! Sinä vain hymyilet… mitä tarkoitat?

Emilia alkoi hiljaa itkeä nyyhkyttää ja kätki kasvonsa Irenen povea vastaan. Mutta pian hän rohkaisi mielensä ja irrottautui Irenestä, joka oli kietonut kätensä hänen kaulaansa.

— Tiedätkö, Irene, miltä minusta tuntuu? Tuntuu ikäänkuin olisin juopunut hyvästä ja makeasta viinistä. Sellaisella on toisinaan niin paljon mieltä, että hän ymmärtää yhä enemmän juopuvansa, kuta pidemmältä hän omaksi vahingokseen nauttii tuota houkuttelevaa nestettä. Toisessa vaakakupissa painaa viininhimo ja nautinto, toisessa terve järki. Nämä sitten taistelevat keskenänsä, kunnes toinen tai toinen pääsee voitolle. Taikka sitten hän jatkaa juomistaan, kunnes lopen päihtyneenä kaatuu maahan, taikka jättää sen siksensä… Minä puolestani valitsen viimeksimainitun… Aijon ainaiseksi erota Haraldista.

Irene oli oppinut pitämään Emiliasta, niinkuin todellisesta ystävästä ainakin. Ja se, että hänkin rakasti Haraldia, teki hänet vielä kalliimmaksi Irenelle. Sillä koskahan nainen olisi ollut välinpitämätön tällaisista asioista?

Eikä Irene ollut noita itsekkäitä naisia, jotka rakastaessansa unohtavat ystävänsä ja kaiken muun maailmassa. Mielellään hän koko ikänsä olisi pitänyt Emilian luonansa, mutta koska ei voinut vastustaa hänen jaloa päätöstään, jota itsekin piti suuressa arvossa, hän oli vaiti.

Irenen makuuhuoneen ovi aukeni ja Harald astui sisään. Oltuaan vähän aikaa poissa, oli hänellä aina ollut tapana suudella Ireneä, mutta hienotunteinen kun oli, hän nyt katsoi parhaaksi olla häntä suutelematta.

— Miksi ei Harald suutelekaan puolisoansa, sanoi Emilia, suutele vain minusta välittämättä.

— Niin, tiedätkö, Harald, minä aijon lähteä takaisin Ruotsiin. Taalainmaalla ostan sitten pienellä perinnölläni hyvin syrjäisestä paikasta pienen talon taikka torpan ja seurakumppaniksi yksinäisyydessäni otan itselleni pienen kasvattitytön, jonka ei ollenkaan tarvitse olla sievä. Hänet sitten kasvatan oman mieleni mukaan. Ja jos hänestä tulee oikein kiltti ja kelpo tyttö, niin minun on siitä kiittäminen Jumalaa, joka salli minun oppia tuntemaan sinut.

Kuumina polttivat kyyneleet Emilian poskia ja hän juoksi ulos huoneesta. Sitten hän toimitti itselleen hevosen ja palasi jälleen Irenen huoneeseen, johon pikku Ullakin oli tullut joukon jatkoksi.

— Kuulepa, Emilia, tänään saamme oikein hauskaa, sanoi hän. Solmu on luvannut näyttää meille varjokuvia, joita hän kehuu hyvin kauniiksi, niin että vanhainkin kelpaa niitä katsella. Mutta miksi itket?

Nämä lapsen sanat olivat Emilialle suurena kiusauksena. Mutta hän sai sen voitetuksi ja pukeutui matkaa varten. Pian Amalia tuli ilmoittamaan, että hevonen oli valjaissa.

Jäähyväisiksi Emilia painoi suudelman Irenen huulille, ja hänen tullessaan Haraldia hyvästi jättämään, tämäkin suuteli häntä.

Harald saattoi Emilian portaille asti ja koko talonväen nähden hän vieläkin kerran suuteli häntä.

Nämä jäähyväiset olivat heidän viimeisensä tässä maailmassa, ja sitten
Emilia Iäksi.

Mihin hän sittemmin joutui, sitä ei ole saatu varmasti tietää. Huhut tiesivät kuitenkin kertoa, että hänelle oli tehty useampia edullisia naimatarjouksia, joista hän oli kiitollinen ja joita hän osasi pitää arvossa. Kuitenkin hän vielä kuuluu olevan naimatonna, kasvattaen mielensä mukaan nuorta tyttöä sellaiseksi kuin… hän itse ei ollut nuoruudessansa.

Kreivitär oli kieltänyt Haraldia hakemasta oikeudessa vahvistusta Stellan ja hänen oikeuksilleen. Olihan siinä kyllin, että hän itse, äiti, tunnusti heidät omiksi lapsikseen ja luotti niihin todistuksiin, jotka osoittivat heidän syntyperänsä oikeaksi. Ei kenenkään mieleen johtunut ruveta kieltämään kreivittären omaa oikeutta Ristilään, koska monet ihmiset milloin hyvänsä olisivat ottanut valalleen, että hän todellakin oli kreivitär Helena Henning.

Sitäpaitsi sekä kreivitär että hänen poikansa tulivat ajatelleeksi, mihin tukalaan tilaan herra v. Nit joutuisi, jos asia vedettäisiin oikeuteen ja tämä kovilla kourillaan rupeaisi häntä ahdistamaan.

Kaikki heidän hyvät aikomuksensa raukesivat kuitenkin tyhjiin, sillä asia joutui oikeuden tutkittavaksi. Herra v. Nit oli nimittäin tehnyt tunnustuksen ja sen ohessa tuonut ilmi joukon ilkitöitä, joihin vapaaherravainaja oli tehnyt itsensä syypääksi. Tästä syntyi jotensakin sekava, vaikkakin lyhyt käräjäjuttu, josta seurasi, että Harald ja Stella julistettiin kreivi Henrik Henningin ja hänen puolisonsa avioliitossa syntyneiksi lapsiksi. Tosin tuomari myönsi, etteivät todisteet joka kohdassa olleet aivan selvät, mutta koska ne eivät olleet ristiriidassa keskenänsä, vaan kaikki johdonmukaisesti johtivat samaan loppupäätökseen, niin ne kuitenkin katsottiin täysin päteviksi. Ja vaikka ne eivät olisi olleet näinkään selvät, lisäsi tuomari kohteliaasti, niin hän kuitenkin olisi tuominnut ihan samoin lasten ihoon poltettujen kirjainten nojalla ja siitä syystä, että Harald niin suuresti muistutti kreivi-vainajaa ja Stella oli aivan äitinsä näköinen.

Ymmärrettävää on, ettei tuomari lausunut näitä sanoja lakituvassa, oikeutta pitäessänsä, vaan kahdenkesken kreivittären kanssa. Käräjäsalissa hän julisti tuomion ilman mitään selityksiä.

Muutoin kaikki tähän juttuun sekaantuneet henkilöt, niinkuin Inttilän torpanväki ja herra v. Nit, julistettiin syyttömiksi, jälkimäinen sen johdosta, että hän, vaikka heikkoudesta olikin ollut osallisena vapaaherran rikoksiin, kuitenkin oli koettanut pahaa parantaa, ollen Jumalan kädessä välikappaleena siihen, että asia joutui näin onnelliseen päätökseen. Kentiesi vaikutti myös tuomariin hänen näinä viime aikoina osoittamansa mielenylevyys ja sitäpaitsi oli myös kreivitär puhunut hyvää hänen puolestansa.

Päästyään vapaaksi kaikesta edesvastuusta — tätä hän ei ollut uskaltanut toivoakaan — herra v. Nit sydämestänsä kiitti Jumalaa, jatkaen sitä uutta elämää, joka jo oli hänessä alkanut. Hän kävi ahkerasti kirkossa ja häntä pidettiin uskovaisena. Alussa rahvas katseli häntä epäluuloisesti sanoen: ”Tuossa on hän, joka autteli Ristilän vapaaherraa hänen pahoissa juonissaan". Mutta aikaa voittaen ihmisten mieli muuttui, ja ennen pitkää jo sanottiin: ”Tuossa kulkee hurskas ja jumalinen mies, joka, oltuaan suuri syntinen, on ruvennut käymään elämän kaitaa tietä ja nyt kelpaa meille kaikille esikuvaksi. Jospa meistäkin tulisi hänen kaltaisiaan!"

Herra v. Nitin ei enää tarvinnut syödä armoleipää. Hänellä oli nyt ammatti, joka kysyi suurta toimeliaisuutta, sillä hän oli pehtorina Ristilässä. Ja arvaako lukijani, missä hän pyysi asua?… Ei missään muualla kuin läntisessä kylkirakennuksessa. Kolme tai neljä noista erillään olevista huoneista oli ovilla yhdistetty mukavaksi asunnoksi, jossa oli tarpeeksi pienehkölle perheelle.

Vaikka pehtori v. Nit oli jo yli viidenkymmenen ja häntä sitäpaitsi pidettiin heränneenä, alkoivat kuitenkin eräät aikeet, joiden toteuttamisesta ei tätä ennen voinut olla puhettakaan, jälleen pyöriä hänen päässänsä. Hän kuvitteli mielessään, kuinka hauskaa naineen miehen elämä olisi, ja vaimokseen hän valitsi Amalian.

Tämä hyväluontoinen, joskin kevytmielinen palvelustyttö oli monta kovaa koettuaan, muuttunut hyvin vakavaksi ja hänestä tuli nyt varsin sopiva aviopuoliso herra v. Nitille, josta hän ensialussa oli vain vähän pitänyt, mutta johon aikaa voittaen yhä enemmän mielistyi. Heistä tuli onnellinen aviopari ja ukkonsa iloksi hän synnytti hänelle lapsiakin.

Totia v. Nit ei yleensä juo muuta kuin kahdesti viikossa, mutta päihtyneenä häntä ei koskaan enää nähdä.

Kreivitär oleskeli vuorotellen molempain lastensa luona, ja hänen oli vaikea sanoa, kumpaisessako paikassa hän viihtyi paremmin. Samoin kuin muuttolinnutkaan eivät tiedä sanoa, onko heidän parempi olla etelässä vaiko pohjolassa, mutta siitä huolimatta kuitenkin muuttavat edestakaisin, samoin kreivitärkin oleskeli milloin toisen, milloin toisen lapsensa kodissa, tietämättä kumpaisen pitäisi parempana. Oltuaan noin viikon ajan Henrikin luona, tuli hänen niin ikävä Helenaa, että hän olisi kuollut, ellei olisi saanut häntä tavata. Ja oltuaan viikon Helenan luona, alkoi hän jälleen kaivata Henrikkiänsä.

Sekä hänen omat lapsensa että miniänsä ja vävynsä osoittivat myös äidille suurempaa rakkautta ja hienotunteisuutta kuin vanhempain ja lasten kesken yleensä on tavallista. Jos hän olisi halunnut vaikka mitä, niin he jo edeltäkäsin olivat sen arvanneet ja kaikki neljä he kilvan koettivat sulostuttaa äitinsä jälelläolevia päiviä. Kreivittärelle se tuotti mitä suurinta huvitusta ja vaihtelua, kun hän sai keskustella milloin yhden, milloin toisen kanssa, koska kaikki nämä hänen lapsensa suuresti erosivat toisistaan, ollen kuitenkin kaikki yhtä hyviä, miellyttäviä ja kelpo ihmisiä.

Kesäkuun yhdeksästoista päivä oli Stellalle oikea juhlapäivä, sillä silloin hän täytti kuusitoista ja sitäpaitsi se oli hänen hääpäivänsä. Emme voi kuvailla, kuinka ihana hän oli morsiamena, ja huhu hänen erinomaisesta kauneudestaan oli houkutellut useita kaupunkilaisiakin tekemään pienen huvimatkan nähdäkseen hänet. Morsiamen suloinen kainous ja pieni viaton ylpeys olivat vielä omiansa lisäämään hänen kauneuttansa, niin ettei katsojilla lainkaan ollut syytä katua uteliaisuuttaan. Mutta palatkaamme hänen äitinsä luo.

Vaikka siis kreivittären onni oli niin suuri, ettei hän olisi voinut parempaa toivoakaan, niin hän kuitenkin päivä päivältä yhä enemmän riutui. Mitä ei neljätoistavuotinen oleskelu maanalaisessa hautakammiossa voinut matkaansaattaa, sen sai aikaan vapaus, auringonvalo ja ääretön onni. Hänen hermonsa eivät kestäneet tätä pikaista muutosta pimeydestä päivänvaloon, kurjuudesta aavistamattomaan onneen. Tämän onnen ylenpalttisuus jäyti hänen elinvoimiaan ja hiljensi sydämen tykytystä. Tässä eivät auttaneet lääkärit eivätkä mitkään varokeinot, sillä se oli kuoleman tautia. Kreivitär hymyili hiljaista, taivaallista myhäilyä, lääkärin ilmoittaessa, että hänellä ei enään ollut monta päivää elettävänään, ja hän tunsi itsessään, että tämä ei tällä kertaa erehtynyt.

— Henrik, rakas poikani, sanoi hän kuolevaisille ominaisella, raukealla äänellä, yleensä on yhdentekevää, mihinkä paikkaan ihmisen viimeinen leposija valmistetaan, ja sen minäkin kyllä tiedän. Älä kuitenkaan, poikani, pidä äitiäsi liian lapsellisena, vaikka hän pyytää sinulta jotakin. Älkää kuoltuani viekö minua perhehautaan, vaan haudatkaa hautausmaahan. Yksinäni en kuitenkaan tahdo siellä levätä, vaan maatkoon rakas aviokumppanini saman kiven alla. Häntä rakastin elämässä, häntä olen myös rakastava kuolemassa! Tätä minä pyydän teiltä kaikilta ja olen varma, ettette ole viimeistä tahtoani noudattamatta.

Kreivittären kuolema oli ihana. Hänen neljä lastansa sulkivat hänen silmänsä ja hautasivat hänet sinne, mihin hän itse oli määrännyt, hänen miesvainajansa viereen.

XXIV.

LYHYT LUKU, JOKA VOISI OLLA LYHYEMPIKIN.

Kreivitär jätti jälkeensä melkoisen perinnön, sekä kiinteää että irtainta omaisuutta. Vaikka Harald ei suinkaan ollut varma siitä, oliko sisarkin oikeutettu saamaan yhtä suuren perintö-osuuden kuin veli, niin hän kuitenkin nyt, kun hänellä itsellään oli perittävää, poikkesi entisistä mielipiteistään. Erkki ja Stella miltei väkisin pakotettiin ottamaan vastaan yhtä paljon kuin Harald ja Irene. Ristilä jäi jälkimäisten haltuun ja useat muut maakartanot joutuivat Stellan osalle.

Hyvästä sydämestään Harald lahjoitti vapaaherran lapsille, jotka myös olivat Irenen sisaruksia, noin kolmannen osan omaisuudestaan, ollen eteenpäin niinkuin ennenkin heidän opettajansa. Pastori Ortman taas luovutti kolmannen osan Stellan perinnöstä yliopistolle, käytettäväksi apurahaksi nuorille taiteilijoille, määräämättä sitä kuitenkaan jaettavaksi hänen nimellään, koska hänestä oli yhdentekevää, tiesivätkö ihmiset lahjoituksen antajan nimen, kunhan siitä vain oli hyötyä. Siksipä ei tiedetäkään, kuka on lahjoittanut nämä apurahat, joita on kokonaista kolme, mikä on sitä kummallisempaa, kun ne eivät suinkaan ole pieniä, vaan päinvastoin hyvinkin runsaita ja siis hyvin tervetulleita niille, jotka niitä saavat.

Toisen kolmanneksen pastori määräsi kaikellaisiin hyviin tarkoituksiin, joista mainittakoon pitäjänmakasiini sekä seurakunnan kirkkoon hankitut urut, jotka nekään eivät komeile antajansa nimellä.

Mitä jälellä olevaan kolmanteen osaan tulee, sen hän piti heitä itseänsä varten. Eikä ole syytä kadehtia heiltä ja heidän tulevilta lapsiltaan tätä sievää omaisuutta, jos ajattelemme, ettei monikaan olisi tehnyt sitä, minkä pastori Ortman teki. Eläessänsä hän jo jakoi omaisuudestaan muille, kun sitävastoin useimmat ihmiset tuskin kuollessaankaan malttavat luopua kurjista rahoistaan.

Lienee helppo arvata, että Irene ja Stella käsittivät nämä asiat samalta kannalta kuin heidän miehensäkin. Ennenkuin tekivät määräyksensä, olivat Harald ja Erkki myös keskenänsä perinpohjin keskustelleet näistä asioista, kysyen toinen toiseltaan neuvoa, niin että kumpikin oli aivan tyytyväinen toiseen. Ainoastaan siitä syntyi vähäistä kinaa, kun Harald myös olisi pitänyt itseään varten vain kolmannen osan perinnöstänsä. Pastori vastusti puolestaan tätä ajatusta, koska Haraldilla siinä tapauksessa tulisi olemaan paljon vähemmän kuin hänellä, jonka kappalaisen tulot melkein nousivat yhtä korkealle kuin tuon kolmannen osan korot tulisivat olemaan. Mutta niinkuin asiat nyt sovitettiin, tulivat kumpaisenkin vuotuiset tulot olemaan jotensakin saman suuruiset.

— Jos sinulla tulisikin olemaan vähän enemmän, niin vaatiihan kreivin-arvosi, että elät muhkeammin kuin minä, joka olen vain halpa maalaispappi, sanoi Erkki nauraen.

— Etkö siis aijo hakea toista paikkaa? kysyi Harald. Aijotko todellakin ijäksesi jäädä tähän seurakuntaan?

— Miksi en jäisi, ja sinä tiedät sen yhtä hyvin kuin minä itsekin.
Pilanpäiten sinä vain minua kiusaat.

— Leikkiä minä laskenkin, sillä totta puhuakseni en silti luule, että täälläkään jätät lahjojasi käyttämättä. Jos olisin sinun tilallasi, niin toivoisinpa voivani menetellä samoin kuin sinä.

— Älähän, veli kulta, huoli tehdä siitä niin suurta asiaa, vaan pidä sitä järkähtämättömänä päähänpistona, johon luontainen hitauteni sekä haluttomuuteni kumarrusmatkoihin ehkä ovat syynä.

— Nimitä sitä miksi tahdot, väitti Harald, asia on kuitenkin sama. Tunnen sinut niin hyvin kuin jos lukisin avatusta kirjasta. Ja sinä arvannet, kuinka minun tulisi ikävä, jos sinä muuttaisit täältä pois.

— Kumma kyllä, etteivät, nuo aviosiipat voi täyttää koko sydäntämme, koska siinä on sijaa ystävillekin, pilaili pastori.

— Kostaakseni saan ilmoittaa, ettet sinäkään, ukkoseni, ole minulle kaikki kaikessa, sillä on minunkin sydämessäni tilaa ystäville, jopa vanhalle harmaalle kissallekin, pikku varsalle, karitsoille ja lehmille.

— Yhdestä asiasta minulla kuitenkin on syytä torua pikku eukkoani, sanoi Erkki. Tiedätkö, Harald, ettei hän suuresti edisty kitaransoitossa.

— Kuinka tuo Erkki onkaan? häijy ja vaativainen. Hän ei katso sitä miksikään, että jo osaan jotensakin hyvin näppäillä kitaran kieliä, paitsi että laulankin kyllä sievästi, vaan sen lisäksi hän vielä tahtoo minua opettelemaan nuottejakin aivan perinpohjaisesti. Vaikka hän sanoo minun muutoin kyllä olevan hyväoppisen, niin en tahdo saada niitä päähäni, ne kun ovat niin kiusallisia.

— Syy siihen lieneekin minun, keskeytti Harald, koska en ole viitsinyt niitä oikein tyrkyttämällä pikku siskolleni opettaa. Siis saat torua vain minua, hyvä lankomies!

— Saattaa niin olla, vastasi tämä, ja minun täytynee tyytyä siihen, mitä hän osaa. Jos hän joskus soittaa väärin, niin suukkosilla hän pian saa minut lepytetyksi.

— Ja kuta huonommin soitan, sitä useammin meitä haluttaa kuulla jotakin parempaa, ja silloin aina lähdemme harmaaseen linnaan Haraldin ja Irenen luokse.

— Olen torunut Stellaa siitä, että hän vielä usein, vaikkapa leikillä, mainitsee Ristilää tuolla nimellä. Hän on luvannut minulle parannusta, mutta nyt se taas häneltä unohtui.

— Anna anteeksi, Harald, äläkä suutu sisareesi, vaikka sitä siksi nimitinkin. Lupaan, etten enää niin tee. Antakaa molemmat anteeksi!

XXV.

KATKENNUT KITARANKIELI JA SAMMUNUT ELÄMÄ.

Todellakin kadehdittava on se mies, jolla on niin kaikin puolin kelvollinen ja toimelias vaimo kuin pastori Ortmanilla oli. Vaikka hän kyllä osasi antaa arvoa tälle onnelleen, oli kuitenkin hetkiä, jolloin hän pikemmin tunsi itsensä onnettomaksi kuin onnelliseksi. Hän piti näet tätä onnea siksi ylenpalttisena, ettei hän mielestänsä olisi sitä ansainnut ja hän alkoi epäillä sen kestävyyttä. Suudelmillaan ja hyväilyillään Stella kuitenkin aina sai tuon hänen pelkonsa karkoitetuksi, niin että hän jälleen sai rohkeutta elää.

Olemme huomanneet Stellan herkkätuntoiseksi, mutta hän ei ollut mikään pilalle hemmoteltu nainen. Nyt hänestä oli tullut mitä toimeliain emäntä, joka aamusta iltaan saakka puuhasi keittiössään ja vähitellen siirsi kaikki vanhan Reginan taloustoimet omille, nuorille hartioilleen. Hän koetti perinpohjaisesti perehtyä myöskin karjanhoitoon, pitäen tarkkaa vaaria, paljonko tuli lehmästä voita j.n.e. Jopa oli hän siksi vireä, että piti työväen toimintaakin silmällä ja oli pyytänyt mieheltään luvan saada kirjoittaa muistiin, mitä rengit kunakin päivänä vuodessa olivat tehneet.

Hänestä ei sovi sanoa, että hän tuhlasi aikansa lukemiseen, mutta sen voin kuitenkin vakuuttaa, että hän usein käytti siihen paljon aikaa. Kullakin työllä on aikansa, sanotaan, ja Stella osasi aivan erinomaisesti noudattaa tätä viisasta sääntöä, osoittaen mitä selvimmällä tavalla, että tarkkuus taloustoimissa aivan hyvin sopii yhteen ylevämpien rientojen kanssa.

Noin vuosi sen jälkeen kun he ovat viettäneet häänsä, ilmoittaa pieni kehto ja siinä näkyvä pikkuinen, soma lapsenpää, että Stella on saanut nauttia äidin onnea. Hän on jo entisissä voimissaan ja on sydämestään kiittänyt Jumalaa, kaikkien hyvien lahjojen antajaa, tästä uudesta onnesta, rukoillen lapselleen sekä ajallista että ijankaikkista onnea.

Kuitenkin tapaamme nuoren ja onnellisen äidin istumassa nukkuvan lapsensa kehdon ääressä, itkien katkerasti. Kitara on hänellä sylissään ja näyttää siltä kuin syyttäisi hän sitä kyyneleistänsä. Erkki tulee huoneeseen ja miltei säikähtää nähdessään Stellansa itkevän. Hän laskee hellästi kätensä hänen päänsä päälle, kysyen mikä häntä vaivaa.

— Niin, tiedätkö, olen ruvennut niin kummia haaveilemaan! Irenen käydessä täällä eilen, hän näytti minusta niin raukealta ja läpikuultavalta kuin mikäkin hengetär. Puna hänen poskillaan oli niin heleää ja vaihteli yhtenään. Hän näpähytti tämän kitaran kieliä ja silloin tapahtui että h.-niminen, joka muuten on uusimpia kaikista, eräästä paikasta kiertyi auki, niin että kieli siltä kohdalta kävi pienemmäksi. Ajattelepa, mitä siiloin juolahti mieleeni! Päätin jättää kielen samaan viritykseen, ja jos se kestäisi vuorokauden, niin en enää kiinnittäisi mitään huomiota koko asiaan. Mutta juuri ennenkuin tulit, se helähtäen ritkahtikin poikki ja sen vuoksi minä itken. Odotan sinulta, Erkki, lohdutusta!

— En ollenkaan pidä siitä, että Stellani on noin taikauskoinen! Mitä yhteyttä on tuon lapsellisen mielijohteesi ja ihmisen elämän ja kuoleman välillä?

— Kuinka oletkaan hyvä, kun samalla sekä nuhtelet että lohdutat minua! Oikeastansa se tällä kerralla ei olekaan taika-uskoa… sillä minä en usko Irenen sen vuoksi kuolevan, että tuo kieli katkesi, en suinkaan! Mutta sanonko sinulle, Erkki, miten tämän asian laita oikein on? Juuri sen vuoksi, että tämä kieli, jonka panin koetteelle, ei voinut kestää edes vuorokauttakaan, tulin muistaneeksi Ireneä, joka hänkin näyttää niin heikolta. Ja kun ajattelen, että hän mahdollisesti kuolee pian… niin onko ihme, että itken? Tämä luulo ei ole ilmasta temmattu, vaan sen on synnyttänyt Irene itse, sellaiselta kuin hän nykyään näyttää, ja sitäpaitsi tuo hänen alinomainen rykimisensä, jonka ei sanota ennustavan mitään hyvää.

— Jumala on elämän ja kuoleman herra, sanoi Erkki. Sitäpaitsi lääkäri kuuluu vakuuttaneen Haraldille, ettei Irenen tauti ole vaarallista laatua, vaan että se menee pian ohi. Mutta lääkärikin saattaa erehtyä ja voi käydä niin, ettei Irene elä vanhaksi… Mutta mitäpä siitä! Meidän täytyy nöyryydellä kantaa surumme ja kiittää Jumalaa, joka sillä, niin katkeralta kuin se tuntuukin, on tahtonut pelastaa meitä lankeemasta äärettömän onnemme takia ylpeyteen ja muihin suuriin synteihin.

— Näetkös nämä rautakahleet, kysyi Stella, etkö usein ole nähnyt minun niitä katsellessani itkevän? Eikö siinä jo ole kylliksi, että äitini kuoli, eikö se suru jo ole opettanut minulle, että tämä maailma ei ole mikään taivas, että täällä ei ole muuta kuin kärsimyksiä odotettavana? Pitääkö Irenenkin vielä kuoleman, enköhän sitä vähemmälläkin uskoisi? Äiti on kuollut, ja jos tuoni riistää meiltä Irenenkin, niin enpä voi olla ajattelematta: pian Harald myös kuolee, ja Erkki ja kaikki muut… ja minä vain jään tänne yksin suremaan.

Stella itkeä nyyhkytti yhä katkerammin, eikä Erkki hennonnut häntä häiritä, mutta niin pian kun hänen itkunsa vähän herkesi, otti hän seinältä kreivitär-vainajan muiston, rautavitjat, ja laski ne Stellan käteen, sanoen:

Kreivitär oli tavallisesti maininnut lapsiaan heidän oikealla nimellään. Kun nyt Erkkikin kutsui häntä Helenaksi, antaen hänelle samalla äitivainajansa kantamat rautakahleet, niin hän hyvin ymmärsi, mitä miehensä sillä tarkoitti ja sanoi kyyneleittensä lomaan hymyillen:

— Tapahtukoon mitä tahansa, niin toivon kuitenkin, että Jumala antaa minulle kärsivällisyyttä nöyrästi sitä kestääkseni, jotta en joudu epätoivoon.

— Suokoon Jumala meille myös kiitollisuutta, lisäsi Erkki, jotta onnettomuudessa ja kärsimyksissäkin voisimme kiittää häntä kaikesta hyvästä. Ja opettakoon hän meitä kiittämään surun päivistä ja murheen pitkistä vuosista, onnettomuuksista, jotka elämämme tiellä meitä kohtaavat, mutta jotka opettavat meitä pitämään arvossa rauhallista onneamme ja toivomaan tulevan elämän ihanuutta.

Samassa pikku poika heräsi, mutta ei ruvennut itkemään, nauroi vain, kun äiti otti hänet syliinsä. Isäkään ei voinut olla pitämättä tätä onnellisena enteenä.

Stella oli saanut määrätä pojalle nimen ja vaikka hänestä oli yksinkertaista nimittää lapset vanhempain, sukulaisten ja kummien nimellä, niin hän kuitenkin itse antoi esikoiselleen nimeksi Harald Erik Henrik. Silloin lapsen isä oli sanonut:

— Aika veitikka olet, kun panit pojalle noin hassun nimen. Mutta odotapa, tyttöseni, jahka vielä synnytät miehellesi tytönkin, niin annan sille nimen, joka ontuu ainakin yhtä pahasti kuin sinun antamasi nimi. Hänen nimensä olkoon Helena Irene Stella.

Näin oli Stella vastannut ja siihen nyt jätämme heidät. Jos heille on syntynyt useampia lapsia kuin yksi, niin on luultavaa, että joku niistä on saanut Erkin mainitsemat nimet.

Tyytykäämme siihen, että tiedämme Erkin ja Stellan olevan onnellisia ja että tuota onnea näkyy heillä vastedeskin kestävän. Vaikka heidän taivaallansa onkin ollut pilviä, niin nämä eivät kuitenkaan ole sitä kokonaan peittäneet, vaan niiden lomitse on taivas siintänyt vain sinisempänä ja kirkkaampana. Ja samoin kuin pilvenhattarat illansuussa tavallisesti hajaantuvat ja katoavat, niin toivokaamme, että heidänkin taivaallansa, silloin kun heidän elämänsä kääntyy illanpuolelle, ei tule olemaan muuta kuin valoisia, läpikuultavia pilviä, joiden takaa ijankaikkisuuden kirkkaat, loistavat tähdet pilkottavat.

Käykäämme vielä kerran Ristilän puistossa, jossa tapaamme Irenen istumassa aivan yksinänsä Henrik Henningin hautakivellä. Ken ennen olisi tuntenut Irenen, olisi sanonut hänen paljon muuttuneen, mutta ken ei ennen olisi häntä nähnyt, olisi säikähtäen väistynyt syrjään, vakuutettuna siitä, että satukirjat, joista hän ennen lapsena oli lukenut metsän-neidoista, sinipiioista ja muista tarunomaisista ketteräjalkaisista olennoista, olivatkin puhuneet totta.

Irene heilutti ensin hiljakseen päivänvarjoaan, mutta otti sitten taskustaan päiväkirjansa ja alkoi puhella itsekseen:

— Tänään juuri kaksi vuotta takaperin minä ensi kerran näin Haraldin. Kuinka elämäni sitä ennen olikaan pimeä, synkkä ja kaikkea iloa vailla, mutta sen jälkeen, oi kuinka valoisaa, rikasta ja täynnä iloa! Vähän aikaa taaksepäin minusta vielä olisi tuntunut niin kauhealta kuolla näin rakastettuna, varsinkin koska itsekin rakastan näin äärettömästi… mutta nyt ovat asiat toisin. Jokaisella hengenvedolla tunnen kuoleman lähestyvän, mutta nyt se ei enää minua kammota ja ilomielin riennän sitä vastaan. Haraldia minä kuitenkin kaiholla muistelen. Hän on sureva minua… oi, liiaksikin. Hänen taakkansa minä niin mielelläni kantaisin… oi, jospa saisin viedä sen muassani taivaaseen, niin ilolla surisin hänen sijassansa. Mutta se ei käy päinsä ja sen vuoksi kuolema ei olekaan minulle niin tervetullut kuin se muutoin olisi… Mutta jos Harald on sellainen, joksi häntä luulen, niin toivonpa hänen muistavan, että tämä lyhyt aika maan päällä ei ole mitään ijankaikkisuuteen verrattuna. Hän on ajatteleva jälleennäkemisen autuutta ja muistava, että hänen Irenensä uskollisesti seuraa kaikkia hänen askeleitaan, iloiten nähdessään kuinka Jumala häntä rakastaa. Kärsivällisesti on Harald vaeltava synkkää tietänsä, katse tähdättynä taivaallista kotiansa kohden.

Näin ajatellessaan Irene kuuli askelia, jotka nyt kuten ainakin saattoivat hänen sydämensä sykähtämään ja mielensä innostumaan. Harald lähestyi.

— Eiköhän ilma näin illalla jo käy liika viileäksi, sanoi hän, tässä tuon sinulle saalin, kääri edes se ympärillesi. Mitenkä laitasi on, armaani? Miksi olet pyrkinyt yksinäisyyteen ja tullut tänne kylmälle kivelle istumaan?

— Minusta tuntuu ikäänkuin voisin vähän paremmin. Pistos ei enää niin suuresti vaivaa ja hengittäminenkin käy helpommin. Kysyit, miksi olen pyrkinyt yksinäisyyteen. Siksi, että tänään on kaksi vuotta siitä, kun näin sinut ensimäisen kerran. Nämä vuodet ovat olleet onnellisia, liiaksikin onnellisia. Tässä on päiväkirja, jota tyttönä kirjoittelin… Nyt en enää pidä päiväkirjaa, se tulisi liian yksitoikkoiseksi, ei olisi muuta kirjoitettavaa kuin onnestani ja Haraldista, yhä vain Haraldista. Nyt minua huvitti lukea, mitä seitsemäntoista vuotiaana olin sinusta kirjoittanut.

— Nähdessäni sinut tuossa kivellä, oma Ireneni, muistuu mieleeni, että sinulla oli ylläsi sininen hame sekä tuo sama saali, joka nytkin on hartioillasi, silloin kun ensiksi sinuun ihastuin ja minulle alkoi käydä selväksi, että rakastin sinua. Ja minä muistan päivänkin: se oli heinäkuun viimeinen päivä.

— Minä en silloin vielä ymmärtänyt, että rakastin sinua. Kuitenkin olen siltä päivältä kirjoittanut muistikirjaani näin: ”Hän tuli kävellen pappilasta ja minä näin hänet jo kaukaa. Aijoin nousta kiveltä, jolla istuin, ja lähteä, mutta tuntuipa ikäänkuin joku olisi minua pidättänyt ja minä jäin kun jäinkin paikalleni. Tultuaan puistoon, Harald — mitäpä minä tässä päiväkirjassani häntä maisteriksi nimittäisin! — Harald jäi ikäänkuin maahan juurtuneena seisomaan, katsellen Ristilän päärakennusta juuri kuin jotain outoa olisi liikkunut hänen mielessään. Mutta minut nähdessään hän kävi hyvin iloiseksi. Puhuin hänelle jotain, jota en enää itsekään muista, ja hän vastasi imarrellen. Sitä en kuitenkaan viitsi kirjoittaa kirjaani, koska tahdon sen unohtaa. Puhelimme sitten vielä vähän aikaa ja siitä muistan vain sen, että toruin häntä, kun hän kepillään löi poikki tätyruohoja. Samassa tuli sinne eräs, jota en voi sietää.”

— Tästä huomaat, rakas Haraldini, että jo silloin pidin sinusta, vaikka en itse ymmärtänyt sitä, nuori ja kokematon kun olin. Nyt sen jo tiedän ja uskallan Jumalan edessä ja näiden kainojen kukkasten ja muhkeitten, vakavien puitten läsnäollessa vakuuttaa, että sydämestäni rakastan sinua ja että olen äärettömän onnellinen. Eihän tuo ole sinulle mitään uutta, mutta suutele minua kuitenkin vastaukseksi, armaani.

Irenen rinta alkoi rajusti kohoilla, Haraldin pitäessä häntä hellästi sylissään. Irenen jälleen vähän toinnuttua, niin että hän saattoi paremmin hengittää, hän hiljaa sanoi:

— Ehkä et sallisi minun näin paljo puhua, koska luulet sen vahingoittavan minua. Tahdon kuitenkin vielä vastata kysymykseesi, miksi olen tullut tänne kylmälle kivelle istumaan.

Hän taukosi hetkeksi puhumasta, jotta ei antaisi miehelleen, jonka sylissä yhä vielä lepäsi, syytä nuhteisiin. Tämä, joka ymmärsi mitä hän tarkoitti, suuteli häntä, hymyillen lempeästi.

— Tulin tänne istumaan, koettaakseni miltä tuntuisi istua sillä kivellä, jonka alla tulen pian lepäämään. Sillä yhtä minä sinulta pyydän, Harald: älä vie minua isoihin, muhkeihin hautaholveihin, vaan hautaa minut tähän puitten ja kukkasten keskelle, jossa Irenen on paljo parempi maata. Olkoon tämä myös hautakiveni, sillä muuta en kaipaa. Eikä siinä tarvitse olla minun nimeäni, parempi, että siinä on hänen nimensä, jota rakastan ja joka rakastaa minua. Olkoon siinä edelleenkin vain Henrik Henning, jonka sydämen tiedän seuraavan minua hautaan. Nyt olen sanonut sinulle sanottavani ja tiedän, ettet koskaan sitä unohda.

— En armaani, huudahti Harald, älä puhu haudasta! Vielä on rakkaudelle jäävä monta ihanaa päivää. Kesän lämmin ilma on sinua vahvistava ja syyskuussa lähdemme etelämaihin, missä sinä yhä enemmän virkistyt, niin että pian parannut täydellisesti. Sinulla on vielä syytä toivoa terveyttä, onnea ja rakkautta, miksi siis puhut kuolemasta ja hautaamisesta… Mutta miksi noin surullisesti myhäilet?

— Oi, miksi noin puhut, oma, ainoa armaani? — kysyi Harald äänellä, jonka koetti saada tyyneksi, mutta joka epätoivosta vapisi.

— Tahdon uskoa sinulle jotakin, Harald, joka on yhteydessä tuon hirveän tapauksen kanssa, josta emme koskaan ole puhuneet… koska muutenkin niin hyvin ymmärrämme toinen toistamme… ja koska se on minua lohduttanut että hän, jonka julmista kourista silloin pelastit minut, ei ollutkaan isäni. Mutta tiedätkö, että silloin ensimäisen tautini jälestä välistä tunsin samallaisia taudinoireita kuin nytkin. Tuntui niinkuin veri äkisti olisi noussut rintaani ja kurkkuuni, niin että olin tukehtumaisillani. Suo anteeksi, että salasin sen sinulta; en tahtonut saattaa sinua levottomaksi, varsinkin koska toivoin sen menevän ohitse. Ja niin kävikin, etten toukokuusta tammikuuhun asti tuntenut mitään kipua. Mutta sitten vilustuin… ja siitä alkaen olen itsekin huomannut, kuinka olen ruvennut riutumaan ja tullut heikoksi ja voimattomaksi. Pidätkö vääränä, että puhun suoraan, riistäen sinulta kaiken toivon? Enkö siis saisikaan puhua haudasta?

Mies ja nainen olivat ikäänkuin vaihettaneet luontoa. Irene puhui juhlallisella levollisuudella kuolemasta ja haudasta. Harald kuunteli häntä peläten ja vavisten, virkkamatta sanaakaan. Surullisesti hymyillen Irene jatkoi:

— Ollessamme pappilassa ja minun nähdessäni Stellan lapsen, kävi melkein vähän kateekseni. Tulin ajatelleeksi: "Ehkä Harald rakastaisi minua vielä enemmän, jos minäkin olisin synnyttänyt hänelle lapsen." Pian kuitenkin hylkäsin tämän ajatuksen, sillä olethan vakuuttanut, ettei mikään maailmassa voisi lisätä sinun rakkauttasi. Mutta sitten minulle taas johtui mieleen: "Olisihan lapsi saanut olla muistuttamassa Haraldia minusta."

— Lasta sanotaan rakkauden pantiksi, mutta kaipaako meidän rakkautemme mitään vahvistusta? Sanot, että lapsi olisi joutanut olla sinusta muistuttamassa… mutta mitäpä minä muistoista, kun Irene kerran on poissa? Mitä ne minua hyödyttäisivät!

Irene heikkeni heikkenemistänsä; hän sairastui kuumeeseen, joka pani hänen poskensa punaisina hehkumaan. Mutta mikäli eronhetki lähestyi, hän tätä viimeistä hetkeä varten näytti kokoavan kaikki voimansa, ollakseen niin hyvä ja miellyttävä kuin mahdollista, ja hänen rakkautensa loi ihanan hohteen tälle hänen elämänsä illansuulle.

Harald koetti unhoittaa tulevaisuuden, eläen vain nykyhetkeä varten ja muistuttaen ihmistä, joka kesän päivinä ahmien nauttii luonnon ihanuutta, tahtoen miltei väkisin pidättää ajan juoksua, estääksensä syksyn ja hävityksen lähenemistä, mutta nähdessään sen mahdottomaksi, tuntee itsensä äärettömän onnettomaksi. Ja samoin oli Haraldinkin laita.

Onko kukaan lukijoistani kokenut tuota tuskaa, kun tuntee sydämen, jota hellästi on rakastanut, hiljakseen lakkaavan sykkimästä, kun päivä päivältä huomaa valtasuonen tykinnän heikkenevän, kun painaessaan tätä rakasta olentoa rintaansa vastaan, joka kerran täytyy itsekseen ajatella: kentiesi yhden kuukauden, viikon tai päivän perästä tämä Jumalan luoma, jota nyt pidän sylissäni ja joka vielä elää, ajattelee ja rakastaa, voi olla kankea, eloton ruumis.

Näytti kuitenkin siltä kuin Irene elokuun alkupuolella olisi vähän toipunut. Erkki ja Stella olivat Ristilässä käydessään kovasti iloinneet ja lohduttaneet Haraldia, kehottaen häntä toivomaan parasta.

Irene sanoi jaksavansa nyt hyvin kuulla soitettavan ja pyysi Haraldia laulamaan hänelle jotain. Harald jätti väliovet auki ja meni pianon säestyksellä laulamaan erästä kaunista laulua.

Laulettuaan ensimäisen värsyn loppuun, oli hän kuulevinaan itseänsä heikosti huudettavan. Hän kuunteli ja kuuli nyt selvästi ensin nimen Henrik ja sitten taas Harald. Hän riensi Irenen luo.

Tämä teki jo loppua, eikä tahtonut kuolla yksin. Kun ei Harald hänelle vastannut, niin hän kuolemantuskissaan oli noussut vuoteeltaan ja tullut häntä hakemaan. Punainen verivirta osoitti, mistä hän oli kulkenut. Häntä oli kohdannut verensyöksy.

Hän yritti puhua, mutta kun hän ei sitä voinutkaan ja tunsi kuoleman lähestyvän, niin hän toisella kädellään osoitti kaulaansa ja toisella Haraldia, ikäänkuin olisi tahtonut häneltä jotakin kysyä. Harald nosti hänet syliinsä ja kantoi vuoteelle, kuiskaten jotakin hänen korvaansa. Nyt hän hymyili ihanasti kuin autuaat henget ja osoitti kädellään sinnepäin, missä muistokivi oli. Harald laski toisen kätensä hänen sydämellensä ja, kietoen toisen hänen kaulaansa, suuteli häntä, kunnes kuolema oli hänet vapauttanut.

Hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä ja huulet tuntuivat kylmiltä… Kuolleen kylmyys vaikutti Haraldiin, niin että häntä vilutti sielua myöten.

Kreivi Henrik Henningillä on kaikki, mitä ihmiset pitävät onnena. Sekä herrasmiehet että talonpojat pitävät häntä arvossa ja moni kadehtii häntä, kun hän on korkeaa sukua, rikas ja uljas. Köyhät kunnioittavat ja siunaavat häntä, koska hän on antelias ja oikeutta noudattava, eikä katso omaa etuansa. Hänellä on ystäviä, jotka tarjoavat hänelle neuvoja ja lohdutusta, eikä hänen tarvitsisi olla ilman rakkauttakaan, jos hän vain siitä välittäisi. Hänellä on taivaan tähdet, jotka viihdyttävät hänen sydäntänsä, raitis ilma ja aaltojen loiskina, jotka haihduttavat hänen suruansa, sävelet antavat hänelle lohdutusta ja kukkaset levittelevät hänen ympärilleen tuoksuansa… siniset tätyruohot heiluvat tuulessa, ilahuttaen häntä kauneudellaan. Hänellä on sanalla sanoen kaikki, mitä ihmissydän voi pyytää… yksi häneltä kuitenkin puuttuu ja se on… Irene.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HARMAA LINNA: ELI KERTOMUS RISTILÄN HOVISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.