MANGOKIN KOKKIKIRJA

Jutelma korkeamman diplomatiian alalta

Kirj.

CARIT ETLAR

Suomennos

Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapainossa, 1894.

Tunnetteko Henningiä, vanhaa kirjuria, joka vuodesta vuoteen joka päivä kello 1/2 11 kulki Kristiansborgin katuvierustaa matkallansa kansliarakennukseen? Varmaankin tunnette hänet ulkonäöltä, ajatelkaahan hiukan! Pieni, laiha mies, vähän kumarassa, harmaat hivukset, ohuet sääret, suuri paperikääry kainalossa. Niin pitkälle ajassa taaksepäin kuin muistettiin, oli hän aina ollut samassa mustassa nutussa, joka, samoinkuin hattu, vähitellen oli alkanut vivahtaa keltaseen. Ja sitten hänen naamansa — eivätkö koskaan nuo rehelliset, uskollisuudesta puhuvat, valkosiniset silmät ole vetäneet teidän huomiotanne puoleensa, ja tuo lempeä, hyvänsävyinen hymy, joka ilmaisi jokaiselle, joka vain tahtoi sitä ymmärtää, kuinka hyvää hän soi kaikille? — Niitä nähdessä ei voinut erehtyä.

Jos hän huomasi pojan, joka heitteli kivillä varpusia tahi ajoi takaa koiraa linnan edustalla, seisahtui hän ja alkoi nuhdella kovasydämistä.

"Älä, poikaseni, tee pahaa pikkulinnuille", sanoi hän; "älä revi koiralta karvoja; siitä suuttuu meidän Herramme. Näet sinä kuinka ystävällisesti koiraparka heiluttaa häntäänsä. Eläimetkin ovat Jumalan luotuja olentoja; ole hyvä niille, niin käy sinulle hyvin maailmassa. Sano tovereillesi, etteivät nyki koiraa hännästä, niin kyllä he keksivät muuta huvitusta. Olethan ymmärtävä, pieni, kiltti poika!"

Poika nauroi ja irmasteli; mutta siinä oli jotakin niin lempeää ja tunteellista vanhuksen sanoissa, että hänen täytyi vastustamattomasti jäädä niitä kuulemaan, ja koira ja linnut saivat olla rauhassa. Henning katsahti Nikolai-tornin kelloa, otti pitempiä askeleita voittaakseen takaisin hukattua aikaa ja ehtiäkseen säntilleen määrä-hetkenään virkahuoneeseensa.

* * * * *

"Älä ota, ukkoseni, niin paljon sokuria teehen! Meidän täytyy tulla toimeen sillä, mitä sokuriastiassa on, maanantaihin asti. Mutta kuinka se käy päinsä, jollemme ole tarkempia?"

Niin puhui vanha vaimo eräänä aamuna Henningille, kun tämä pienessä asunnossaan istui aamiaispöydässä. Vaimo oli hänen puolisonsa, joka hyvin mielellään neuvoi ja nuhteli ukkoaan, milloin vain tilaisuutta sai. Vanha kirjuri piteli molemmin käsin kuppiaan, katsoi vaimoonsa, mutta ei sanonut mitään. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja suuteli sitä, ikäänkuin tunnustaen, että vaimolla oli syytä torua häntä. Eukko hymyili, nyykähytti päätään ja meni pienen pöydän luo, missä teepannu seisoi, kaataakseen ukolleen vielä kupillisen. Mutta hänen nuhteensa eivät näyttäneet kantavan niin hyviä hedelmiä,, kuin Henningin omat, sillä samassa kun vaimo kääntyi, pisti ukko kätensä sokuriastiaan ja kaappasi sieltä useita palasia, eukon sitä huomaamatta.

"Tänään tulee kova päivä", tuumaili ukko sitten ja asettui peilin eteen järjestämään valkoista kaulahuiviaan; "mutta pahemmin ei toki voine käydä, kuin että saan kieltävän vastauksen. Ja tuota 'ei' sanaa olen nyt jo kuullut monta vuotta… Mutta mitä sanoi mies eilen tuolla alaalla?"

"Hänkö? Hän oli oikein ilkeä, ukkoseni; ja hänen kasvonsa sitten! Hyi kuinka rumat! — Nyt olen hypännyt ylös ja alas näitä rappusia monta kymmentä kertaa, saadakseni vuokrani — sanoi hän. Tahdotteko tehdä pilkkaa kunnollisista ihmisistä, rouva Henning? Sanokaa miehellenne, että saapuu luokseni huomenna kello 12 ja tuo rahat, jollei hän tahdo tulla kampsuinensa ajetuksi pihalle. Nyt tiedätte sen! — Niin kuuluivat hänen sanansa, ja sitten meni hän ja paiskasi kiinni oven että jyrähti."

"Niin, niin!" tuumasi Henning; "se on hänen tapansa sillä tavalla puhua. Talon isännällä on paljon harmia, ja sitä paitsi on hän aivan oikeassa, sitä emme myöskään saa unhottaa. Minä toivon jotakin, pikku Miiaseni, en tiedä oikein, mihin se perustuu, mutta minusta on kuin kuiskaisi joku korvaani, että tämä päivä on onnellinen päivä… Ole hyvä ja katso, miten on takkini laita; se varmaan ei ottanut hyväkseen eilistä sadetta."

Näitä lausuessaan pyyhkieli Henning saappaitaan ja Miia rouva puhdisti ja siistieli hänen takkiansa, jonka palteet olivat märkyydestä kurtistuneet.

"Miten tulee minun alkaa puhettani ministerille?… Annas kuulla: mitä lausuisit sinä, jos olisit minun asemassani? Sinä osaat niin mainiosti sovitella sanojasi, Miia."

"Mitä minusta! Kyllä sinä itse sanat keksit; olethan sinä usein ennenkin puhutellut ylhäisiä."

"Olen kyllä. Kun on asia selitettävänä tahi kun tulee puhua toisen puolesta, niin kyllä minulta ei silloin sanoja puutu; mutta jos minun pitää puhua omasta puolestani, ja hän asettuu eteeni peukalo pöytää vastaan niinkuin Napoleon ja katsoo ja tirkistää minua silmiin, silloin joudun aivan pyörälle, änkytän, kerron uudestaan, mitä jo olen sanonut, ja puhun, mitä en koskaan ollut aikonut."

"Johdata hänen mieleensä että olette olleet koulutovereita."

"Mitä ajatteletkaan, Miia! Yhtä hyvin voisin sanoa hänelle, että hän on minulle velkaa riksin siitä saakka, kun kerran heitimme keilaa Pienen Kuningaskadun varrella. Semmoista pitää unohtaa. Ennen muinen seisahduimme aina juttelemaan, kun tapasimme toisemme. Kun hän pääsi virkamieheksi kollegioon, nyykähytti hän päätä, kun näki minun; — kun hän kohosi toimituspäälliköksi ei hän ollut näkevinänsä minua, ja sehän oli aivan luonnollista. Hän nousi nousemistaan ja minä jäin alailmoihin seisomaan. Kun hän lopulta tuli ministeriksi, ei hän enää muistanut nimeänikään. Mutta onhan sekin luonnollista, hänellä kun on niin hirveän paljon muuta muistamista. No niin! Nyt otaksumme, että sinä olet ministeri. Minä astun sisään — sinä et saa nauraa, kuule; asia on kovin vakavaa laatua."

Henning otti hattunsa, meni ovelle, kääntyi ja teki syvän kumarruksen. "Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista aikaanne; en olisi sitä ensinkään uskaltanut, jos ei kovin välttämättömyys olisi minua siihen pakoittanut."

"Ei, ukkoseni, ei kelpaa! Oikeinhan sinä deklamoit, ja sitä paitse puhut sinä liian pitkän veteisesti. Minä ainakaan en pidä siitä. Sano suoraan ja kujeilematta, että olet köyhä mies, että jo olet ollut kaksineljättä vuotta viraston palveluksessa, ettei sinulla ole rahaa vuokraan ja että sinä huomenna olet kadulla, jos ei hän armahda meitä ja anna meidän saada vähän palkastasi etukynteen."

Henning ei saanut aikaa vastaukseen, sillä toinen huoneeseen vievä ovi aukeni ja sisään hyppäsi nuori tyttö, reipas, punaposkinen ja hymyvä. Hän katseli ympärilleen ja näytti pettyneeltä, kun huoneessa vain näki vanhempansa.

"Luulin kuulleeni Frankin äänen. Eikö hän tulekaan tänne tänään? Olen järjestänyt teitä varten isän huoneen."

"Kyllä hän ehkä tulee", vastasi Henning; "mutta tänään emme me tee työtä yhdessä. Minun täytyy lähteä ministerin luo. Tule ja solmia paremmin huivini, sinä teet niin somia ruususolmuja. Varovasti, lapseni! Kas, kuinka hän repii huivia."

"Vai tulee hän; sepä hyvä; nyt ainakin saan pitää hänet luonani", sanoi nuori tyttö. "Kyllä minä nyt otan selvän salaisuudestanne, ole varma siitä, isä, kun sinä olet poissa. Tahdon saada selville, mitä salavehkeitä teillä oikeastaan on, kahden kesken kun olette. Eihän kukaan ihminen saa tulla sisään, kun te istutte ja kirjoitatte. Äiti ei ole siitä tietävinänsä mitään, ja kun minä kysyn Frankilta, mitä tämä kaikki merkitsee, pudistaa hän vaan päätään. Mutta tänään minä kyllä pakotan häntä totta puhumaan. Eihän ole oikein salata asioita armaaltaan, äiti?"

Henning hymyili ja katseli ympärilleen. "Voitteko pitää suunne kiinni?" — kysyi hän kuiskaten — "oikein niin kiinni, ettei mitään tule ilmi, ja tahdotteko tietää, mitä minä ja Frank toimimme, kun istumme kahden kesken?"

"Tietysti me sitä tahdomme", huudahtivat äiti ja tytär yht'aikaa.
"Sitäpä juuri haluammekin tietää."

"Ettekä puhu sitä kellekään, ette ilmaise ainoallekaan elävälle olennolle?"

"Tiedäthän, että voit luottaa meihin."

"Tiedän, ja luotan… No, nyt saatte kuulla: Me kirjoitamme — uutta kokkikirjaa, ja se on kohta valmis."

"Uutta kokkikirjaa! Häpeä toki, Henning, tehdä pilkkaa meistä. Mitä sinä kokkikirjoja ymmärrät?"

"Mutta minä oikein vakuuttamalla vakuutan, että me kirjoitamme uutta kokkikirjaa — matamini Mangorin kokkikirjaa… parannettua painosta tietysti! Anna nyt minulle hattuni, kello on jo paljo. Muistakaa minua, kun olen poissa…" Hän suuteli vaimonsa harmaita hivuksia. "Kas, nyt paistaa aurinko huoneeseen; se merkitsee, että minulle tänään tulee olemaan onnea."

"Jos sinulle käy hyvin, isä, niin saanhan minä sen kokonaulan kokoladea, minkä olet minulle velkaa viimeiseltä syntymäpäivältäni?"

"Naulan kokoladea! Mitä ajattelet, lapsi! Kakun ehkä tuo isä sinulle, jos käy hyvin — se on toisinsanoen: jos käy oikein hyvin!"

"Niin, mutta oikein suuren kakun. Ei, kaksi: toisen minulle, toisen äidille. Älä suinkaan sitä unohda."

Henning nauroi ja lähti matkaan. Rouva siirsi kukkaruukun syrjään, avasi akkunan ja nyykähytti miehelleen, kuten hänellä oli tapana.

"Kokkikirjaa!" sanoi hän, kun Henning katosi näkyvistä. "Se ei ole mahdollista; mitä ymmärtää hän kyökkiasioita! Hän vain tekee pilaa meistä."

"Minä kyllä urkin salaisuuden Frankilta; saat nähdä sen, äiti. Saat nähdä että Frank tunnustaa."

* * * * *

Henning saapui ministerin asuntoon noin tuntia ennen kuin vastaanotto alkoi — hän oli mielellään aikaisin liikkeellä, ukko Henning. "Silloin eivät ole muut vielä ehtineet väsyttää häntä puheillaan ja silloin tulee paremmin toimeen hänen kanssaan", oli ukko selittänyt vaimolleen.

Vanha vahtimestari oli ministerin huoneistossa. Hän ja Henning olivat hyviä ystäviä.

"Saako olla tuoretta nuuskaa hiukkasen näin aamunaikaisella?" kysyi hän ja oijensi Henningille nuuskatoosansa. "Kas vaan! Vai paraatiin teitäkin tänään viedään, herra Henning; jotakin se varmaan tarkoittanee… Älkää laahatko jaloillanne kasaan mattoa, herra Henning: mutta mitäpä siitä, sillä meillä on täällä juoksua aikaisimmasta aamusta myöhään iltaan… aivan niinkuin pitäisimme markkinapuotia. Ihmettäkö, että oppineet ja syvämietteiset herrat folketingessä haukkuvat meitä ja huutavat: 'emme ole oikein tyytyväiset nykyisiin ministereihin; me tahdomme uusia sijaan!'"

"Mutta, hyvä Petersen, ajatelkaahan toki…"

"Niin aivan, herra Henning, oikein sanottu! Heidän tulisi todellakin paremmin ajatella, mitä tekevät. Siinä meni hän tuonoin — minä tarkoitan ministeriä — ja teki hääjuhlallisuuksissa Örumin ja Raskesenin ja Jaakko Langhalsin dannebroginritariksi, mutta mitä minä sain? — mitä minä sain, herra Henning? Ymmärtävätkö he todellisesta ansiosta rahtuakaan? Saammehan niitä suoraan tänne torilta, saarnatuolista ja rekryytikasarmista, aivan kuin virkoja vaihdettaisiin. Majesteetti sanoo vain: 'nyt pyörähdys ympäri, nyt olet ministeri', ja asia on päätetty. Olen nahjustellut täällä kuusikolmatta vuotta, ja yhä vaan vielä on minulla sittenkin oppimista. Tuollainen uusi tulokas taasen — mitä ymmärtää hän meidän asioitamme, ennenkuin toimituspäällikkö on saanut häntä vähän siistiä ja neuvoa ja opettaa. Ja kunpa hän vain sitä saisi; mutta siihenpä vain ei tahdo olla aikaa noiden juoksiain ja onnea etsiäin takia, jotka alati meitä vaivaavat. Viime maanantaina esimerkiksi samosi tänne otus, kaksi miestä mukanaan, ja ruumisarkku — tietysti ei oikeastaan mikään tavallinen ruumisarkku… mitä se kello nyt löi? Vai niin, puoli! Tänään ei hän ole täsmällinen, se on varma; hänellä olikin eilen myöhään luonansa vieraita…. no niin, se ei ollut mikään oikea ruumisarkku, mutta siitä otti mies esiin tuulimylly-kummituksen ja veti sitä, aivan niinkuin minä vedän seinäkelloa tuolla etehisessä, ja sekös — nimittäin tuo tuulimylly-kummitus — alkoi liikkua ja päristä, ja siitä tahtoi hän rahaa. Se olisi muka asetettava joka huoneen katolle, ja siitä voisi se panna liikkeeseen kaikenmoisia koneita, jauhaa jyviä, kirnuta voita, näyttää, mitä kello on — tietysti sillä edellytyksellä, että Herramme siihen tuulta puhaltaa — ja siten säästyisi polttopuita ja kivihiiliä, ja tulisipa koko höyryvoimakin tarpeettomaksi. Eilen kävi täällä toinen, joka oli keksinyt uuden maailmanrakennuksen — mutta onneksi ei hänellä ollut aurinkoa mukanansa arkussaan. Ja — haistakaahan!" — jatkoi kunnon vahtimestari ja kohotti nokkansa ilmaan — "ettekö huomaa omituista tuoksua? En ole mies saamaan pois tuota myrkyllistä hajua. Sen hän toi tänne tuo pieni rouva teaatterista. Hän on näppärä kyllä, ja täällä hän juoksee joka toinen päivä eläkerahaa. Mutta minusta ei tarvitse mitään eläkerahaa nuori, joka kykenee hoitamaan virkaansa, ja samaa sanovat herrat folketingessä; mutta rouva saa sitä sittenkin, saattepa nähdä — — saattepa nähdä, sillä hän osaa roolinsa ja tietää ihan kerrassaan, mitä on sanottavaa… Mutta nyt täytyy minun mennä lakkaamaan ja leimaamaan ja panemaan sinettejä… Jääkää te vaan tänne, herra Henning, siellä on kylmä etehisessä."

Vahtimestari meni. Kirjuri oli koko hänen pitkän puheensa kestäessä seisonut akkunan edessä. Hän silitteli siinä hyvin varovasti vanhaa hattuansa ja kertasi ajatuksissaan, mitä hän sanoisi ministerille, kuuntelematta tarkemmin herra Petersenin pakinaa.

Siinä oli hänen edessänsä pitkä kirjoituspöytä täynnä papereita: ehdotuksia, joita ei koskaan luettu, lähetettyjä kirjoja, joita ei koskaan avattu. Henningin silmä kohtasi sattumalta arkin kokoista kirjoitusta, joka makasi keskellä pöytää. Se veti hänen mielensä puoleensa, uteliaisuus kiusasi häntä, hän luki siitä rivin — se oli silmänräpäyksen työ — ja veri nousi hänen kasvoihinsa, ikäänkuin olisi hän punastunut tekoaan; sitten katsahti hän vilahdukselta ovelle päin, tarttui kirjoitukseen ja käänsi sen niin, että kirjoitettu puoli tuli alaspäin ja arkin puhtaat sivut ylöspäin.

"Kuinka ihmiset saattavat olla varomattomia!" sanoi hän itselleen. "Tässä makaa tämä paperi jokaisen luettavana vahtimestarien ja kirjurien kulkiessa sisään ja ulos."

Kello löi kolme neljännestä. Henning vetäysi takaisin ulkohuoneeseen. Kohta sen jälkeen avasi eräs herra oven ja nyykähytti päätään merkiksi että vastaanotto-tunti oli alkanut.

Henning oli tullut ensimäiseksi, hän meni sentähden ensimäisenä sisään. Hän pudotti hattunsa, kun hän tahtoi sulkea oven, ja tuli siitä yhä enemmän hämilleen. Mutta eihän siihen mitään voinut. Aivan niin, ministeri seisoi siinä oikein imperaattori-asennossa, toinen käsi liivin sisäpuolelle pistettynä, toisen käden peukalo pöytää vasten.

Kirjuri otti lattialta hattunsa. Hän oli luvannut itselleen olla ällistymättä, ja kumminkin vapisi käsi ja ääni tärisi, kun hän alkoi esittää asiaansa tuolla samalla puheella, jonka hän oli lukenut vaimolleen.

"Pyydän anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että anastan teidän kallista aikaanne…"

Ministerin kasvot olivat kylmät, liikkumattomat, kuten kiveen veistetyt. "Olette siis jo kuulleet sen?" keskeytti hän, antamatta kirjurin jatkaa; "niin, minun käy todellakin teitä sääliksi… onhan teidän nimenne Henning?"

Tämän kysymyksen johdosta loi kirjuri kirkkaat, rehelliset silmänsä ministeriin ja vastasi nöyrästi: "On, minun nimeni on Henning."

Ministeri taasen loi maahan silmänsä kun jatkoi: "Olen nähnyt tarpeenvaatimaksi uudestaan järjestää koko työkonehiston kaikissa niissä eri toimistoissa, jotka kuuluvat minun piiriini. Te olette jo vanha mies, herra Henning, ja töitten yhä karttuva paljous vaatii uusia ja nuorempia voimia. Tätä kaikkia ajateltuani olen nähnyt välttämättömäksi — kaikesta säälistäni huolimatta — erottaa teidät ministeristön palveluksesta."

Henning seisoi siinä suu auki ja tuijottavin silmin. Hän kumartui eteenpäin, ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja puristi armotta aivan litteäksi vanhan hattunsa kainalonsa alla.

"Erotettu!" änkytti hän vihdoin, ja suuri kyynele vieri alas hänen poskeansa myöten.

Ministeri ei ymmärtänyt tätä surua, tätä syvää onnettomuutta, vaikka se oli hänen edessänsä. Hän seisoi siinä yhä liikkumattomana, veistokuvan kaltaisena, ja kylmällä, mallikelpoisella kansliatavalla jatkoi hän, erityistä painoa joka sanaan pannen:

"Tätä seikkaa koskeva asiakirja on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Jo viime kuussa olisitte sen sisällyksestä tietoa saaneet, jollei teidän intoonne ja nuhteettomuuteenne ministeristön palveluksessa katsoen olisi vähän viivähdetty, jotta, jos mahdollista, teille olisi voitu hankkia jotakin toista, teille paremmin soveltuvaa toimialaa, joka kumminkin, minun suureksi mielipahakseni, ei ole onnistunut."

Kuinka Henning pääsi ulos kadulle, ei hän jälestäpäin oikein selvään muistanut. Hänen päätänsä särki ja hänen pieni, laiha ruumiinsa oli tavallista enemmän kumarassa, kun hän muurin vieritse kulki linnapaikan poikki. Kyyneleet sokaisivat hänen silmänsä, joita kihelmöitsi ja poltti, ja hänen kuivat huulensa liikkuivat yhä vain samoja sanoja soperrellen:

"Kasseerattu! — kasseerattu! — raukat tuolla kotona!"

Miksi kiirehti hän kulkuaan? Mihin pyrki hän? Hän ei sitä itse tiennyt; hän kulki vain kulkiakseen, kiireemmin, kiireemmin, ikäänkuin olisi hän tahtonut juosta onnettomuutta pakoon, päästä erilleen omista ajatuksistaan.

Tuolla yläällä ministerin luona kävi kaikki tavallista menoaan, se vain erotuksena, että siellä tänään jaettiin tavallista enemmän hyväntahtoisia hymyjä ja lohduttavia lupauksia asiain hyvin huolellisesta silmälläpidosta… Noista erimuotoisista kasvoista voi lukea ja oppia paljon, jos niitä tutkii, juuri kun ne tulevat ulos vastaanotto-huoneesta. Niissä on toisissa iloisien, toisissa pettyneiden toiveiden ilmeitä — ennenkuin ne ehtivät uudelleen pukeutua jokapäiväiseen asuunsa, joka joko salaa tahi pettää. Ilma on jokaisena vastaanottopäivänä alati vaihtelevassa liikkeessä, siinä puhaltaa noiden vastaanotto-huoneiden läpi omituinen henki, milloin huolellisuuden ja surun, milloin pelon ja epäilyksen.

Kun viimeinen vihdoin oli mennyt, kokosi ministeri kaikki vastaanottamansa paperit suureen yhteiseen kasaan, heitti ne välinpitämättömästi pöydälle, ja heittäysi haukotellen nojatuoliinsa.

Siinä istui hän ison aikaa eteensä tirkistellen ja väsyneenä siitä tavattoman paljosta tyhjää, jota oli hänelle tarjottu ja jota hänen oli täytynyt kuulla. Hän oli jo kauan sitten unhottanut Henningin. Vanhan kirjurin surulliset kasvot olivat silmänräpäykseksi tunkeuneet muitten muotojen joukkoon, mutta vain tullaksensa kohta syrjäytetyksi noiden muitten tieltä. Tällaiseen draamaan tottuu pian; onnettomuus, kuu se joka päivä astuu näkyviin, vaikuttaa lopulta välinpitämättömyyttä.

Yht'äkkiä kävivät ministerin kasvot iloisemmiksi; jokin ajatus oli hänessä herännyt, ajatus, jolla ei ollut mitään tekemistä niiden toimien kanssa, joista hän vasta oli päässyt. Hän hymyili ja loi silmänsä pöydälle; sitten nousi hän, katseli papereita ja alkoi hakea, hakea yhä enenevällä kiireellä ja kärsimättömyydellä. Kun hän ei löytänyt, mitä hän haki, soitti hän ja kysyi sisäänastuvalta vahtimestarilta, oliko kukaan käynyt huoneessa tänään ennen vastaanotto-tuntia.

"Ei kissakaan", vastasi Petersen sillä suoruudella, johon monivuotinen palvelus ja ehkä liikanainen suvaitsevaisuus isännän puolelta oikeuttaa vanhaa palveliaa. "Teidän ylhäisyytenne tulee vasta kello kahtatoista käydessä virkahuoneeseen, ja minä olen paikallani aikaisesta aamusta. Kaipaatteko jotakin?"

Ministeri oli taasen täydessä hakuhommassa. "Täällä oli vielä eilen illalla, kun minä lähdin, hyvin tärkeä asiapaperi, ja nyt on minun mahdotonta sitä löytää. Eihän täällä ole käynyt kukaan muu kuin te?"

"Ei! Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne; minä en ole niitä, jotka tunkeuvat ministeristön papereihin. Ei! Semmoisiin en minä pistä nokkaani. Eikä ole kadonnut tikkuakaan kaikkien niiden ylhäisyyksien aikoina, joina minä täällä olen palvellut, se täytyy jokaisen tunnustaa. Minä hoidan virkaani yhtä hyvästi kuin nuo koreat keikarit muissa toimituskunnissa, jotka ylvästelevät dannebroogilla napinlävessä; minä puhdistan, lakaisen, tomutan ja siistin, mutta päästää tänne ketään vierasta — siitä ei tule mitään." Tämän pakinansa kestäessä kulki kunnon vahtimestari ympäri huoneessa ja kokoili pienet paperipalaset, jotka lattialla näki. "Nyt pyörähdämme ympäri, saa sanoa", mumisi hän; "onhan se huvitusta sekin", lisäsi hän sitten tuskin kuultavasti, samalla kun hän huudahti: "Tämähän on ihmeellistä, oikein ihmeellistä! Mihin maailmassa on paperi joutunut?"

Petersen muisti aivan hyvin, että hän oli laskenut vanhan Henningin sisään vastaanottohuoneeseen, mutta kun saattaisi näyttää virkavirheeltä, jos hän sen kertoisi, ja kun Henning sitä paitse monta vuotta oli tottunut kulkemaan ministeristön huoneissa, missä tahtoi, ei siitä vahtimestarin mielestä kannattanut puhuakaan.

Joku noputti ovelle, joku, jolla oli asiaa ministerille.

"Poliisimestari", ilmoitti Petersen; "ottaako teidän ylhäisyytenne vastaan?"

"Anna hänen astua sisään."

Petersen katosi, ja ministerin nurpeus salautui ystävällisen hymyn taakse, kun hän tervehti poliisimestaria. Mutta keskustellessaan hänen kanssaan kulki hänen silmänsä aina vähän väliä kirjoituspöydälle, näyttäen että hän yhä vaan ajatteli kadonnutta paperia. Kun poliisimestari oli toimittanut asiansa ja nousi lähteäksensä, kysyi ministeri:

"Mitä uutta muuten tänä päivänä?"

"Ei mitään", vastasi poliisimestari ja kohotti olkapäitään; "ei tapahdu mitään, kaikki on yksitoikkoista ja ikävää.

"Ja kumminkin sanotaan että poliisi, pappi ja lääkäri aina tietävät, jos mitä tapahtuu."

"Olen lukenut tuollaista. Te taasen, herra ministeri, muistanette, oppinut kun olette, noita muinaisaikoja ja arvostelette nykyaikaa niiden mukaan. Muinoin tunnustivat ihmiset salaisuutensa papille, uskoivat lääkäriä ja antoivat tuomareille tekemistä; mutta nyt ei enää ole niin. Meidän aikamme on röyhkeä ja älytön. Joku sepänsälli pieksää vaimoansa, joku löysäläinen varastaa emäntänsä makuuvaatteita, joku puukhollari pettää isäntäänsä — tuollaisia pikkutapauksia on meillä joka päivä, mutta suuret asiat ovat loppuneet, eikä neroja ole enää konnien ja pettäjien joukossa. Näpistelemisiä ja pikkuvarkauksia — siinä kaikki näinä surullisina aikoina."

"Vai niin! Ja minä taasen olen tullut siihen päätökseen, että tästä päivästä lähtein pidän oveni lukittuina, kun olen poissa kotoa. Olenpa taipuvainen uskomaan, että varkaus ulettuu aina tänne ministeristöön."

Poliisimestari heristi korviansa. "Mitä tarkoittaa teidän ylhäisyytenne?"

"Mitäkö tarkoitan?… Niin, en tiedä todellakaan, miten muulla tavalla voisin sitä selvittää. Kun eilen illalla lähdin täältä, laskin kädestäni paperin — hyvin tärkeän paperin päälliseksi — ja nyt, kun tahdon ottaa sen esille, on se poissa, kadonnut. Täällä ei ole käynyt kukaan, vakuuttaa vanha, kunnon vahtimestarimme, — ja minä olen hakenut, mutta turhaan. Paperia ei löydy. Eikö se ole ihmeellistä?"

Poliisimestari ei vastannut mitään tähän viime kysymykseen, mutta hän oli hyvin miettiväisen näköinen.

"Oletteko aivan varma siitä, että kaipaamanne paperi oli täällä pöydällä eilen, kun lähditte? Ehkä olette hajamielisyydessä sen panneet johonkuhun muualle — toisien paperien joukkoon esimerkiksi?"

"Mahdotonta! Kaikki muut paperit ovat paikoillansa; tämä ainoa puuttuu."

"Eikä täällä ole kukaan käynyt? Teidän poissaollessanne on pääsy kaikilta kielletty — paitse vahtimestarilta?"

"Niin aivan; ja vahtimestari on, kuten jo sanoin, vanha ja uskollinen.
Hän on puolen ikäänsä ollut ministeristön palveluksessa."

Poliisimestari nousi tavattomalla arvoisuudella, teki kumarruksen ja sanoi:

"Huomenna on minun kunnia antaa teidän ylhäisyydellenne tietoja tuosta kaivatusta paperista."

Sen sanottuaan lähti poliisimestari. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa ja oli todellakin nyt kunnioitusta herättävä.

Tosin ei hän vielä tiennyt itsekään, mihin se perustui tuo hänen voitosta varma, itsetietoinen vakuutuksensa; mutta hän näki valoisan aatteen — tosin vielä hämärästi — kaukaa häämöittävän, ja se useinkin riittää sille, joka tietää käyttää asianhaarat hyväksensä.

"Paperi on ministerille kallis", ajatteli poliisimestari; "hän on kovin pahassa pulassa, miesparka — näinhän sen hänen katseestansa. Saakaamme selville, mitä tuo paperi sisältää."

Etehisessä seisoi Petersen, joka oli sinettinyt koko joukon kirjeitä. Hän ei ollut oikein hyvillään: ensinnä tuo kadonnut paperi ja sitten poliisimestarin pitkällinen olo ministerin luona.

"Oletteko tämän toimituskunnan vahtimestari?" kysyi poliisimestari kiivaasti.

"Kyllä, olen kyllä, tietysti! Kaksikymmentä kuus vuotta neljä ja puoli kuukautta olen — —"

"Minulla olisi vähän juteltavaa teidän kanssa", keskeytti häntä poliisimestari ja meni sisään vahtimestarin huoneeseen, jonka oven hän huolellisesti sulki.

"Ministeri tuli maininneeksi, että hänen pöydältään on kadonnut asiapaperi; mihinkähän se on saattanut joutua?… Olen kuullut, että teihin voi luottaa."

Petersen nyykähytti päätään osotteeksi että poliisimestari kyllä oli oikeassa.

"Ja nyt ei mitään verukkeita! Kertokaa, mitä tiedätte; älkää salatko mitään, muuten voitte itse joutua pulaan — kuka on ollut tuolla sisällä sen jälkeen kuin ministeri sieltä lähti eilen illalla?"

"Siellä ei ole ollut elävää sielua; sen jo äsken selitin ministerille. Minä kyllä siksi tiedän velvollisuuteni, etten salli vierasten ihmisten käydä virkahuoneissa nuuskimassa. Täällähän minä istun varhaisesta aamusta kuin vahtikoira."

"Siis ei ole kukaan ollut tuolla sisällä — oletteko ihan varma siitä?"

"No niin, kävihän vanha Henning luonani vähää ennen vastaanotto-tuntia ja sai hyppysen nuuskaa nokkaansa, mutta kulkeehan hän täällä joka päivä aivan kuin kotonaan."

"Vasta ikään sanoitte, ettei siellä ole käynyt kukaan, ja nyt taasen, että Henning siellä kävi. Punnitkaa sanojanne! — Kuka on Henning?"

"Vanha kirjuri, joka on täällä toiminut koko sen aikaa kuin minä olen ollut ministeristön palveluksessa; vanha kunnon elukka. Hänestä minä vastaan."

"Vai vastaatte. — No, sepä oivallista. Mutta mitä oli hänellä tekemistä ministerin huoneessa?

"Hän seisoi ja jutteli kanssani, sillaikaa kuin lämmitin ja siivosin huonetta."

"Ja sitten meni hän tiehensä?"

"Ei, tietysti hän sitä ennen puhutteli ministeriä."

"Tämä Henning on siis vanha kirjuri. Tiedättekö mitään muuta hänestä ja hänen olosuhteistaan?"

"Tiedänpä niinkin, herra konferenssineuvos. Kun on tallustellut täällä rappusia ylös ja alas vuodesta vuoteen, niinkuin minä, niin oppii tuntemaan väkensä. Esimiestensä edessä ovat he olevinansa, toveriensa edessä kainostelevat — mutta vahtimestarien, kukapa niistä välittäisi? Me kyllä sittenkin otamme heistä selon sekä ulkoa että sisältä. Voisiko Petersen lunastaa kirjeeni postiljoonilta? Tahtoisiko Petersen juosta noutamaan neljä voileipää ja panna etukäteen maksun — huomiseksi?… Se on toisin sanoen: tulevan kuun ensi päivään. Ottaisiko Petersen vastaan pienen kirjeen, jonka serkkuni tuo tänne huomenna? Petersen ymmärtää — minun serkkuni! No niin; nuoriso on nyt kerta semmoinen, herra konferenssineuvos, sen täytyy saada riehua loppuun. Mutta Henningin laita on toinen. Hän purisi mieluummin omaa sormeansa kuin lainaisi; hän hoitaa tehtävänsä — ensimäinen täällä aamulla, viimeinen illalla, ja sitten suoraa päätä kotiin vaimonsa luo, jonka kanssa hän seurustelee koko ehtoon. Olenhan asunut vastapäätä häntä neljä ja puoli vuotta — aina siihen päivään, jona isäntäni, se ryökäle, hirtti itsensä ihan oveni takana. Siitä lähtein en enää viihtynyt vanhassa asunnossani; muutin pois toisen kadun varrelle. Ja koko tällä ajalla ei ollut Henning ainoanakaan iltana kaupungilla, jollei hänellä ollut seurassaan vaimonsa ja tyttärensä."

"Mutta mistä te tuon kaiken niin tarkoin tiedätte?"

"Mistäkö? Miksen tietäisi? Olihan minulla omat merkkini. Niin pian kuin Henning oli ehtinyt kotiin, saanut yltään päällysnuttunsa ja syönyt, asettausi hän istumaan akkunan viereen, kädessään vanha harmonikkarämä, josta pinnisti laulukappaleita toisen toisensa jälkeen loppumattomiin. Tyttäreen on herra Frank, ministerin sihteeri, rakastunut — luulen ma — mutta varmaan ovat heidän varansa hyvin vähissä näin muuton aikana, semminkin kun nyt tehdään supistuksia ministeristössä, jos saa uskoa valtiopäiviä, ja herra Henning on mustalla listalla. Hän kyllä saa eronsa, arvaan; mutta, herra konferenssineuvos, älkää ilmaisko sitä kelienkään."

Oikeinhan oli hupaista keskustella poliisimestarin kanssa. Sisällä ministerin luona ei Petersen koskaan saanut puhua puhuttavaansa loppuun, ja usein sai hän toriakin, kun rupesi liian kieleväksi. Poliisimestari sitä vastoin antoi hänen mielin määrin pakista, vieläpä hymyilikin väliin ja kuunteli koko ajan suurimmalla tarkkaavaisuudella. Jos vaan poliisimestarin silmät eivät olisi olleet niin läpitunkeevat… niiden teräviä luonteja ei ukko Petersen oikein voinut kestää.

"Olette siis tänään siivonneet ministerin kammarin?"

"Olen; joka päivähän minä sitä siivoan. En suvaitse epäjärjestystä enkä likaa."

"Tietysti ette, tänään yhtä vähän kuin muulloin", sanoi poliisimestari osottaen päännyykähdyksellä hyväksymisensä. "Ja mihin menitte sitten?"

"Tänne ulos vahtimestarihuoneeseen sinetittämään kirjeitä, jotka tänään ovat postiin lähetettävät."

"Ja koko sen aikaa istui Henning etehisessä ja odotti vastaanotto-tuntia?"

"Ei, hän sai odottaa ministerin huoneessa. Etehisessä oli niin kylmä."

"Punnitkaa sanojanne, sanon vieläkin kerran, herra Petersen! Äsken sanoitte, että Henning lähti ulos ministerin huoneesta, ja nyt taasen sanotte, että hän jäi sinne. Puhutte taaskin ristiin. Menkää paikalla tuomaan herra Henning tänne. Sanokaa, että täällä on joku, joka tahtoo häntä puhutella. Ette mainitse nimeäni ettekä mitään keskustelustamme, muuten joudutte minun kanssani tekemiseen. Ymmärrättekö — marsch?"

Petersen meni, mutta palasi kohta — yksin.

"Henning ei ole virkahuoneessa, ei ole ollutkaan siellä tänään. En muista semmoista ennen tapahtuneen… Nyt johtuu mieleeni, että seisoin tuolla ulkona, kun hän tuli ministerin tyköä; ja kun hän lähti, hoiperteli hän kuin juopunut, se nahjus. Lasioven vieressä otti hän taskustansa esiin paperin ja loi siihen pikaisen silmänluonnin. — Mutta sittenkin sanon naurettavaksi, että häntä epäillään; hän on yhtä vähän varas kuin minä, sen uskallan pääni uhalla vakuuttaa."

"Missä hän asuu?"

"Viulukadun varrella N:o 19, kolmannessa kerrassa."

"Hyvä! Te pidätte suunne, ettekä pakise sanaakaan siitä, mitä olemme puhuneet — ei puoltakaan sanaa, mies; se voisi tehdä teidät paikalla virattomaksi."

Ja tämän kehottavan loppupäätöksen julistettuansa lähti poliisimestari.
Petersen jäi suu auki tirkistelemään hänen jälkeensä.

* * * * *

Vähän aikaa sen jälkeen tuli poliisipalvelia Henningin asuntoon ja kysyi kirjuria. Tämä ei ollut vielä saapunut kotiin, mutta varmaan tulisi hän kello neljän tienoilla, sillä silloin oli hänellä tapana syödä puolisensa. Poliisimies kohotteli olkapäitään, teki rouvalta ja tyttäreltä koko joukon kysymyksiä ja kirjoitti huolellisesti muistikirjaansa heidän vastauksensa.

Kello neljä esiintyi hän uudelleen. Henning ei ollut vielä nytkään kotona. Poliisimies meni talonisännän luo ja sieltä rihkamakauppiaan, joka asui vastapäätä, kadun toisella puolella; mutta kirjuria ei näkynyt.

Mihin oli hän joutunut tuo vanha rehellinen mies, joka iltaan saakka antoi Petersenille aihetta miettimisiin, joka ensikerran eläissään laiminlöi tehtäväänsä, joka pani liikkeelle poliisin ja sai vaimonsa ja tyttärensä vuodattamaan kyyneleitä ja alituiseen kurkistelemaan ulos akkunasta, samalla kun heidän huolensa ja tuskansa yhä kiihtyi?

Kumarassa, läähöttäen, alla päin oli hän jatkanut kiireistä kulkuaan Vesterbron sillalle, torin poikki, kauemmaksi, kauemmaksi, ilman tarkoitusta, ilman määrää. Hän seisahtui vasta yksinäiselle paikalle Frederiksbergin puistossa. Mitä varten oli hän sinne kulkenut? Hän ei sitä tiennyt; mutta kauemmaksi- oli hänen mahdotonta kiitää. Hän istuutui siinä olevalle penkille, hän otti hatun päästään, avasi takkinsa ja antoi raittiin ilman jäähdyttää kasvoja ja rintaa. Tirkistellen eteensä istui hän siinä. Harmaa tukka oli valunut alas hänen silmilleen. Koko hänen ulkoihmisensä puhui sanomattomasta sieluntuskasta.

"Olen kadotettu!" voihki hän. "Ei ole mitään jälellä. Vuokra, isäntä, huomispäivä, ylihuominen, tulevaisuus!… Mitä sanoo vaimoparkani? Nyt istuvat ne kotona ja odottavat minua; nyt kattavat he pöytää. — Pitihän minun tuoda kotiin kokonainen kokoladekakkukin lapselle?… Me tulimme kuitenkin niin hyvin toimeen kaikessa köyhyydessämme; me olimme niin onnellisia. Nyt täytyy minun alkaa alusta, mutta mihin on minun ryhtyminen, vanha ja kulunut kun olen? Tässä käteni; kuihtunut on se; väsynyt on pääni ajattelemaan. Mihin kelpaan minä enää? Kun on nuori ja väkevä, on pelko arkamaisuutta; mutta kun käsi vapisee ja silmä himmentyy, silloin kysytään, voiko pystyssä pysyä…"

"Olette jo vanha mies, herra Henning!"

"Niin, teidän ylhäisyytenne, vanha… vanhentunut toimitusosastonne palvelussa, eikä minulla enää ole jälellä muuta kuin — kuolema… Mutta ne toiset, ne siellä kotona!"

Niihin palasi alati hänen ajatuksensa. Hänen päänsä vaipui alas. Epätoivo valtasi häntä. Hän näki kauas, kauas onnettomuuden sisään, kun hän ajatteli niitä siellä kotona.

Kirkontornin kello löi; kellastuneita lehtiä putosi maahan hänen ympärillään. Hän nousi, kulki vähän aikaa sinne tänne, istuutui taasen ja lähti uudelleen kävelemään.

Puisto oli autio, linnutkin äänettömiä ja suruisia. Kaukana maantiellä haukkui koira; etäinen jytinä ilmaisi, että siellä ajettiin. Henning oli tullut linnanmäelle. Taasen löi kello. Oli jo aikaa kulunut pitkälle yli puolisen. Hän nojautui puuta vastaan ja katseli ympärilleen. Hänen tulevaisuutensa oli utukuvan kaltainen. Sisäinen mielialammehan antaa sille väriä ja loistoa. Päivän hohde nousi yhä korkeammalle; se kimalteli pienen kirkon ylimmäisiä akkunaruutuja kohdatessaan, sitten kattoa ja viimein tornin huippua, jonka viirin alle joukko lintuja oli asettunut.

Mutta kun aurinko vielä kerran tunkeusi kellertävän usvan läpi, joka oli laskeunut kaupungin yli, ja kirkon kello samalla rupesi soimaan, purskahti Henning itkuun. Hohde huikaisi hänen silmiään; kellon äänessä oli jotakin rauhoittavaa, lohduttavaa. Ja vanha mies kohotti päänsä, ja hänen kuivat, vapisevat huulensa liikkuivat.

"En tahdo kuolla. Jumala on sen sanonut, ja hän näkee minun. Tahdon alkaa alusta! Enhän minä suurta alaa maailmassa tarvitse; voinhan semmoisen löytää. Vaimoni ja lapseni kutsuvat minua. Tässä olen; nyt tiedän, mitä minun tulee tehdä."

Hän painoi hatun syvemmälle päähän ja kääntyi miehuullisesti kaupunkia kohden — yhtä kiireisillä askelilla kuin hän aamulla oli lähtenyt sieltä.

Kaduilla oli jo pimeä. Joistakuista kansliahuoneen akkunoista näkyi himmeää valoa. Siellä siis vielä työtä tehtiin.

Vasta seuraavana aamuna oli poliisimestari luvannut antaa tietoja kadonneista asiapapereista: hän oli juuri tuona hetkenä ministerin luona ja kulki hänen rinnallaan edestakaisin huonehessa, kertoen mitä hän jo asiassa oli tehnyt, ja selittäen, että epäluulo jo oli kääntynyt tiettyä henkilöä kohden; samassa teki hän sivumennen pieniä kysymyksiä paperien sisällyksestä, vahtimestarista ja kirjurista, saadaksensa selville, mihin hänen oli nyt ryhtyminen.

"Henning on varas", sanoi hän päättävästi; "hän on kadonnut kodistaan; aamusta saakka ei häntä siellä ole nähty. Hän on velkaantunut, häviöön mennyt mies; — kaikki riippuu siitä, että saamme tietää, mitä hyötyä hänellä on noiden kadonneiden paperien varastamisesta. Mutta sen ymmärtää teidän ylhäisyytenne yhtä hyvin kuin minä."

"Tietysti", vastasi ministeri yksitoikkoisesti.

Poliisimestari odotti. "Nyt ollaan kun ollaankin perillä", ajatteli hän; "nyt saan vihdoinkin tietää, mitä nuo kadonneet paperit sisälsivät." Mutta hän ei sitä saanut; ministeri jatkoi yhä kulkuaan edestakaisin, sanaakaan lausumatta.

"Voisiko teidän ylhäisyytenne ilmaista minulle, mitä nuo kadonneet paperit sisälsivät?" kysyi äkkiä poliisimestari.

Ministeri kohotti päätään ja hymyili. Hän oli jo kauan sitten huomannut, mitä toinen ajoi takaa. Nyt oli yllätys tekevä asian selväksi.

"Ne sisälsivät minun muistiinpanojani erään asian johdosta, joka tulee esitettäväksi hänen majesteetilleen ministerien istunnoissa tulevana torstaina; on, näette, tehty uusi suunnitelma Länsi-Intian saarien myymisestä j.n.e."

"Mutta sehän ei voi ollenkaan hyödyttää ulkopuolella seisovaa."

"Niin sitä luulisi, ja sepä se juuri tekeekin asian niin salaperäiseksi."

"Mitä ihmettä tässä piileekään?" ajatteli poliisimestari; "mitä varten on hän niin salaperäinen? Nuo paperit sisältävät aivan varmaan jotakin muuta kuin mietintöjä muutamista tuhmista saarista."

Keskustelu raukesi taasen, mutta yhä kävelivät herrat edestakaisin. Tuli rätisi rautauunissa ja steariinikynttiläin liekit liekuttivat, kun he kulkivat niiden ohitse. Äkkiä kuului askeleita ulkoa. Noputettiin hiljaa ovelle, ikäänkuin olisi sitä joku raappinut.

"Noputtiko kukaan? Kuka näin myöhään tulee?"

Ministeri avasi oven. Etehisen puolihämärässä seisoi pieni, laiha mies, joka kumarsi monta kertaa, ennenkuin uskalsi astua sisään. Kun valo valaisi hänen kasvojansa, huudahtivat ministeri ja poliisimestari yhteen ääneen:

"Henning!"

"Niin", sanoi kirjuri häädetyllä ja aralla äänellä; "tahtoisin niin mielelläni puhua pari sanaa teidän ylhäisyytenne kanssa."

"Nyt on hän kiinni!" kuiskasi poliisimestari; — "paha omatunto… kyllä tuollaista tunnetaan! Suvaitsettehan, että minä jään tänne?"

Ministeri teki myöntävän päännyykähdyksen. "Mitä on teillä sanomista minulle, herra Henning?"

Henning yski ja kumarsi taasen. Hän oli peräti hämillään ja näytti kovin alakuloiselta. Hän näkyi tavoittelevan sanoja, saamatta kumminkaan mitään lausutuksi.

"No, puhukaa toki", sanoi poliisimestari kiivaasti ja kylmästi.

Henning kääntyi ja katsoi häneen kummastuneena. "Minä tahtoisin puhua herra ministerin kanssa", sanoi hän.

"Mutta kun hän suvaitsee käskeä, että te puhutte minun läsnäollessani, niin sanokaa, mitä teillä on sanottavana."

"Teidän läsnäollessa ei minulla ole mitään sanottavaa, ei mitään; mieluummin lähden ja tulen takaisin toiste. Pyydän vain anteeksi, että olen valinnut sopimattoman ajan."

Poliisimestari katsahti ministeriin ja oli juuri ryhtymäisillänsä valtaansa käyttämään, kun ministeri sanoi:

"Olkaa niin hyvä — odottakaa vähän aikaa tuolla sisähuoneessa, herra konferenssineuvos", ja sitten lisäsi hän kuiskaten: "hän pelkää teitä."

Samaa mieltä oli poliisimestarikin. Niissä piireissä, missä hän liikkui, oli aivan tavallista, että ihmiset häntä pelkäsivät. Hän poistui viereiseen huoneeseen, ja ministeri oli niin kohtelias, että sulki oven hänen jälkeensä. —

"Mitä tahdotte? Miksi häiritsette minua näin tavattomalla ajalla?" kysyi hän sitten kääntyen kirjuriin.

"Älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne. Minä tulen tuon kirjoituksen johdosta, jonka annoitte minulle aamulla, kun ajoitte minut pois." Hän vaikeni, hapuili taskuansa ja veti siitä viimein esiin paperiarkin.

"Miksette ole käyneet toimituspäällikön luona, kuten käskin?" huudahti ministeri. "Hän olisi antanut teille rahamääräyksen tuon paperin nojalla… Sanokaa pian ja suoraan, mitä tämä kaikki tietää?"

"Minä en voinut antaa kirjoitustanne toimituspäällikölle", vastasi Henning ja hänen perin rehelliset silmänsä olivat kiinnitetyt ministeriin. "Minä en voinut jättää sitä kenellekään, sillä kaikeksi onneksi huomasin ajoissa, mitä siinä on. Olkaa hyvä, heittäkää silmäily siihen — siinä on suunnitelma Länsi-Intiassa olevien saarien myymiseen — teidän omalla käsialallanne, ja tässä, paperin toisella puolella", lisäsi hän hiukan epävarmalla äänellä, "tässä on luonnos eli konsehti kirjeeseen, joka varmaan ei koske ketään toimituskunnassa."

Ministeri otti paperiarkin Henningin kädestä ja luki:

"Arvoisa rouva!

En ole vielä onnistunut saamaan eläkeasiaanne päätökseen valtiopäivillä, mutta te tunnette minun ja tiedätte, millä tavalla minun on tapa täyttää lupauksiani. Kun asia on ratkaistu, on minulla kunnia se teille ilmoittaa — tän'iltana kello 8."

Eihän siinä ollut mitään merkillistä tuossa kirjeessä, mutta kumminkin punastui ministeri ja huudahti, astuen kiivaasti ihan kirjurin eteen.

"Mistä olette saaneet tämän paperin? Olette varastanut sen pöydältäni."

"Minä varastanut!" huudahti Henning ja hymyili, ikäänkuin pilana pitäen ministerin syytöksen. "Ei! Jos vain teidän ylhäisyytenne kääntää neljännen sivun näkyviin, niin on siinä kirjoitus, jonka aamulla annoitte minulle."

"Kuinka se on mahdollista!?" Ministeri oli aivan ymmällään.

"Siinä ei ole ollenkaan mitään kummaa, teidän ylhäisyytenne", selvitti Henning; "minä tulin tänne aamulla, ennenkuin vastaanottotuntinne alkoi. Sillaikaa kun vahtimestari siisti ja puhdisti huonetta, satuin näkemään pöydällä nuo tärkeät muistiinpanot, ja jotteivät ne joutuisi semmoisten luettaviksi, joilla ei ole asian kanssa mitään tekemistä, käänsin minä paperin niin, että kirjoitettu puoli tuli pöytää vasten. En luullut teidän ylhäisyytenne huomaavan sitä, kun te sittemmin astuitte huoneeseen, enkä minäkään huomannut kirjettä, ennenkuin olin kaukana kansliasta."

"Te olette kunnon mies, Henning!" sanoi ministeri ja laski kätensä vanhan kirjurin olalle.

"Niin, jos se voisi minua auttaa, niin olisi minulla hyvin suuri pyyntö teidän ylhäisyydelle."

"Ja mikä? Sanokaa se!"

"Muistiinpanoissanne olette unhottaneet erään asian, jonka minä uskallan pitää hyvinkin tärkeänä — niin, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi, mutta esitykseen oli liitetty pieni määräys, joka melkein katosi kahden myönnytyksen väliin; sen olette jättäneet pois, mutta minusta — niin, älkää ottako pahaksi, teidän ylhäisyytenne — minusta oli se niin hyvä siinä olemassa, ja minä uskallan olla sitä mieltä, että siitä olisi etua ja turvallisuutta itse asialle."

"Oletteko hullu, mies! Mistä voitte tietää mitään esityksestäni ja mitä minä olen siihen pannut tahi siitä jättänyt?"

"Kyllä, teidän ylhäisyytenne, sillä minähän sen olen kokonaisuudessansa kyhännyt. Teillä tietysti on niin paljon muuta ajattelemista ja tekemistä, ettette kaikkea ehdi toimittaa ja sentähden uskoitte te mietintönne paperille panemisen sihteerillenne, herra Frankille, eli toisin sanoen: te käskitte hänen sommitella yhteen ajatuksenne, jotka hänelle suvaitsitte lausua. Mutta nyt on asia semmoinen, että herra Frank on minun tuleva vävyni ja että minä istun ja autan häntä sen vähän, minkä minä voin. Ja minä olin niin tyytyväinen, kun tällä kertaa luulin oikein oivallisesti onnistuneeni — oman mielipiteeni mukaan, näette, — jotta nyt uskallan nöyrimmästi pyytää teidän ylhäisyytenne ottamaan viisaan tutkimuksenne alaiseksi, eikö tuo pieni määräys sittenkin voisi päästä entiselle paikalleen, kun asia tulee esille."

Ministeri ei vastannut pitkään aikaan. Hän kulki edestakaisin lattialla ja katseli saappaitaan.

"Esitys on siis teidän kirjoittamanne?" kysyi hän viimein.

Kirjuri seisoi siinä kumarruksissa ja hämillään. "Minä autan Frankia tavallisesti ennen kun menemme virkahuoneeseen; minullahan on hyvää aikaa, ja sitten… tunnenhan minä hiukan paremmin muodollisuutta kuin hän — kentiesi itse kysymyksessä olevia asioitakin. Hän on vielä niin nuori. Minä ja hän… me koetimme molemmat parastamme."

"Entäs tuo toinen asia… te tiedätte, se, joka kävi niin erittäin hyvin — onko teillä ollut sen kanssa mitään tekemistä?"

"Onpa niinkin… se on: aina vähin", vastasi Henning päännyykähdyksellä. "Neljänä viimeisenä vuonna olemme auttaneet toisiamme, missä olemme voineet, Fritz ja minä; hän kirjoitti puhtaaksi ja minä sepitin ja sanelin, ja sentähden kävi kaikki niin nopeaan."

"Ja tuota ette ole antaneet tulla kenenkään tietoon! — Eikö siitä kukaan tiedä?"

"Ei, teidän ylhäisyytenne, kuinka voitte sitä ajatellakaan? Sehän oli virkasalaisuus, eikä siitä vaimonikaan aavista mitään. Ette voi arvata, teidän ylhäisyytenne, mitä minä uskotan hänelle, kun hän rupeaa liian uteliaaksi ja kysyy ja tiedustelee, mitä salaisuuksia meillä on, Fritzillä ja minulla?… Kyllä kaiketi nyt uskallan sen teille sanoa, koska näytätte niin lempeältä ja ystävälliseltä — minä koetan saada häntä uskomaan, että me istumme ja kirjoitamme matammi Mangorin kokkikirjaa uutta parannettua varten. Niin juuri, teidän ylhäisyytenne."

Vanhan kirjurin kasvot olivat, kun hän tätä kaikkia kertoi, ikäänkuin kirkastetut. Hänen katseessaan oli avomielisyyttä ja samalla vaatimattomuutta, joka näkyi tahtovan pyytää anteeksi hänen suuruuttaan.

"Siis ei tiedä kukaan teidän salaisuuttanne", sanoi ministeri ja astui vanhaa kirjuria vieläkin lähemmä. "No, palkinnoksi siitä, mitä nyt olette minulle ilmoittaneet, tahdon minäkin puolestani kertoa teille jotakin, Henning — sen, että olen erehtynyt teidän suhteen ja ettei teidän eroittamisenne täältä tule kysymykseenkään, vaan että päinvastoin otan hankkiakseni teille pysyvän ja paremman viran — huomispäivästä aikain… Astukaa vaan luoksemme, herra poliisimestari, asia on selvillä. Olen pahoillani siitä, että tahtomattani itse olen matkaansaattanut vaivan, mikä teillä on tänään minun tähteni ollut. Minä, näette, kirjoitin käskyn palkintorahan määräämisestä epähuomiossa sen paperin takapuolelle, jonka aamulla annoin tälle miehelle ja sitten kaipasin. Tässä se nyt on, se kadonnut paperi.

"Nyt täytyy minun kirjoittaa teille toinen määräys, Henning, mutta se on pian tehty; kaiketi tahdotte saada sen mukaanne täältä."

"En sitä kiellä, teidän ylhäisyytenne. Ne tulevat niin iloisiksi siitä kotonani."

"No, odottakaa vähän!" Ministeri meni pöydän luo, kirjoitti muutamia riviä ja antoi paperin Henningille.

Vanha kirjuri loi silmänsä siihen. "Mutta, teidän ylhäisyytenne!" huudahti hän; "tässä on 200 riksiä, edellisessä määräyksessä oli vain 100."

"Vai niin; no, nythän on erehdys korjattu. — Antakaa määräys toimituspäällikölle huomenna", lisäsi hän ja oijensi kirjurille kätensä. "Hyvästi, Henning, oikein on iloista olla tekemisessä senlaisten ihmisten kanssa kuin te olette. Saatte pian kuulla enemmän."

* * * * *

Oli jo iltaa kulunut koko joukon. Henning on kotonaan. Hän on juuri lopettanut päivällis-ateriansa, jonka ruoan hänen vaimonsa oli uudelleen lämmittänyt. Vanha kirjuri on syönyt tavattomalla ruoanhalulla ja vaimonsa ja tyttärensä uteliaisiin kysymyksiin, missä hän niin kauan oli ollut, vakuuttanut viipyneensä kokkikirjan kustantajan luona, joka oli ottanut rettelöidäkseen. Sitten oli hän heille näyttänyt ministerin rahamääräyksen, ja kun tytär kysyi kokolade-kakkuansa, vetänyt esiin taskustansa suuren, kullatulla paperilla ympäröidyn kääreen.

"Ole niin hyvä, tässä on jotakin sinulle."

"Kokoladea! Naulan mytty!" riemuitsi tyttö.

Tavallisuuden mukaan illallisen syötyänsä rupesi Henning pelaamaan tammia tulevan vävypoikansa kanssa, mutta hän näytti siinä hyvin hajamieliseltä. Hän hymyili väliin itsekseen, rummutti sormillaan pöytää, ja aina kun hänen vaimonsa katsoi häneen, nyykäytti hän päätään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa; "jos vaan tahtoisin, voisin kertoa suuria uutisia, mutta — en tahdo. Ne ovat virkasalaisuuksia."

"Nyt täytyy isän riisua yltään valkoinen huivi ja pukeutua arkitakkiin.
Mitä ihmettä se tietää, että isä koko illan istuu juhlapuvussa?"

"Mitäkö? Se tietää sen, etten tahdo riisua hienoa, valkoista huivia enkä pukeutua vanhaan arkitakkiin. Onhan tänään syntymäpäiväni, ja tänään tahdomme pitää juhlaa. — Eihän maksa vaivaa enää pelata, Fritz? Kuule, rakas Miia!" purskahti hän sitten sanomaan ja sulki syliinsä vanhan vaimonsa, "jos sinä tahtoisit olla oikein kiltti, niin tiedätkö, mitä sinun silloin tulisi tehdä? Mennä ja toimittaa tuoppi maitoa ja keittää meille kullekin suuri kupillinen kokoladea. Mitä sinä siitä arvelet?"

"Luulenpa, että olet kadottanut järkesi tän'iltana, Henning! Haluatko sinä nyt kokoladeakin?"

"Niin, äiti, kokoladea, kokoladea! Se oli oiva tuuma, isä!" säesti tyttö ja pudotti lattialle virkkauksensa, voidakseen taputtaa käsiänsä.

"Sanoinhan, että tänään on syntymäpäiväni", kertasi Henning. "Ette voi aavistaa, kuinka totta se on. — Kokoladea ja tuoretta vehnästä! Minä olen nyt tarjoojana."

"Ja minä menen leipurin luo noutamaan vehnäset", sanoi Frank ja tapaili hattuansa.

Rouva Henning toi maidon ja keitti sen nurkassa seisovan väkiviinalampun lieskassa. Frank palasi, suuri tötterö vehnäsiä kädessänsä, ja Henning otti esiin vanhan harmonikkarämän ja alkoi soittaa vanhoja laulujaan. Viimein rupesi hän laulamaankin.

"Joku noputtaa ovelle", kuiskasi rouva äkkiä; "kuulehan, Henning, varmaankin isäntä!"

"Mitä minä hänestä!" vastasi Henning välinpitämättömästi. "Avaa sinä vaan ovi ja anna hänen astua sisään."

Rouva avasi oven ja kookas mies astui huoneeseen. Henning tirkisteli häntä; huulilta katosi hymy; yhteen iski hän kätensä ja huudahti:

"Teidän ylhäisyytenne! Te täällä!"

"Niin, miksikä ei", vastasi ministeri iloisesti, "sanoinhan, että kohta saisitte kuulla enemmän. Keskustelin teidän mentyänne toimituspäällikön kanssa, ja yhdessä pidimme sitten neuvoa teidän hyväksenne, niinkuin te minun. Ja kun eräs assistenttivirka kohta tulee avoimeksi, ajattelimme, että se ehkä sopisi teille. Sen nykyinen omistaja hakee paraikaa pormestarin paikkaa, ja jos hyvin käy, saanen ehkä toiste toivottaa teille onnea hänen jälkeläisenään."

"Ah, teidän ylhäisyytenne, teidän ylhäisyytenne!" huudahti Henning ja puristi ministerin kättä, "ette voi käsittää, kuinka iloiseksi minun teette. Ei, sitä ette voi!… Mikä päivä tänään!" Ja hän painoi molemmin käsin ohimoitaan.

"Vai täällä te asutte", sanoi ministeri, jotakin sanoakseen; "ja nämä tässä ovat kaiketi teidän vaimonne ja tyttärenne. Ja täällä te kirjoittelette mietintöjä — hm… matammi Mangorin kokkikirjan uutta painosta."

Henning hymyili, mutta ilonkyynelet vierivät alas hänen poskiansa. Ministeri istui sohvaan. Rouva, kun oli saanut kenenkään huomaamatta sidotuksi vyötäreelleen tyttärensä valkoisen vyöliinan, meni Henningin luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. Henning nyykäytti päätään ja vastasi:

"Kysy vaan, eihän siinä mitään pahaa."

Rouva yskäisi, meni vähän lähemmäs ja sanoi:

"Kun teidän ylhäisyytenne osottaa meille niin suurta armoa, tahtoisin alamaisuudessa kysyä…"

"Mutta, Miia! Mitä tuo luikerteleminen tietää? Sinähän puhut kansliakieltä, josta aamulla minua syytit. — Vaimoni tahtoo vain kysyä, saako hän tarjota teidän ylhäisyydelle pienen kupin kokoladea. — Me vietämme, näette, pientä juhlaa tänään."

"Aivan kernaasti! Mutta älkää ottako nähdäksenne mitään vaivaa minun tähteni, rouva Henning; me olemme vanhoja tuttuja, teidän miehenne ja minä."

"Tuttuja?" sanoi kirjuri.

"Niin kai, ja koulutovereitakin."

"Etteköhän erehdy?"

"En erehdy. Vai ettekö itse muista, kuinka me ennen olimme yhdessä?
Ettekö muista jalkamatkojamme pitkän Nissen kanssa Fredensborgiin?"

"En, en oikein muista", vakuutti Henning hymyen, mutta hän ei uskaltanut katsoa ministeriä silmiin.

"Älkää uskoko häntä", huudahti rouva; "hän kyllä sen kaiken muistaa. Hän on siitä meille monta kertaa puhunut. Viimeksi kertoi hän tän'aamuna heittäneensä poikana keilaa teidän kanssanne mummo Luftin luona Lille Kongenin kadun varrella."

"Mitä pakisetkaan Miia? Sinähän unohdat kokonaan kunnioituksen ja ministerin läsnäolon…"

"Salli hänen puhua, Henning", sanoi ministeri ja laski kätensä vanhan kirjurin olkapäälle; "tässä ei ole ministeriä eikä tässä ole mitään kunnioituksen tarvista. Tässä on vain toveri, joka tulee vanhan toverinsa luo puristamaan hänen kättään ja sanomaan hänelle: astu valoon sinä, joka koko elinaikasi olet kätkenyt itsesi ja piilounut varjoon; sinä, joka olet kieltänyt itsesi ja vetäynyt viimeisten joukkoon, vaikka sinä ansaitset seisoa ensimäisten rivissä."

"Oi Tapani, Tapani! Älä tuolla tavalla puhuttele minua!" huudahti Henning kumartuen pöytää vastaan. "Mehän aijoimme viettää ilon juhlaa ja sinä saat minut itkemään."

"Hyvää yötä, Henning, hyvää yötä! Ota lamppu ja näytä minulle tie alas rappusia; ne ovat jotenkin jyrkät. Me tapaamme toisemme huomenna."

Ministeri lähti. Henning saattoi häntä, lamppu kädessä, rappusia alas. Kun hän sitten palasi, seisoivat rouva ja tytär suut ammollaan ihmetyksestä.

Vanhan kirjurin arvo oli muutamassa silmänräpäyksessä kohonnut kokonaisen kyynärän heidän silmissänsä.

Hän asetti lampun pöydälle ja hieroi käsiänsä. Hänen kasvoistansa ja silmistänsä loisti sanomaton onnellisuus. Sitten vetäysivät hänen huulensa veitikkamaiseen hymyyn; hän tarttui vaimonsa käteen, suuteli sitä ja sanoi:

"No, mitä sinä nyt sanot, Miiaseni? Siinä se nyt on — salaisuus, jota en äsken saanut sinulle kertoa. Assistentti Henning! Kuninkaallinen virkamies, eläkkeeseen oikeutettu! — Ja tästä kaikesta tulee meidän kiittää — matammi Mangorin kokkikirjaa!"