IHANTEEN KAIPUU

Kirj.

Hilda Pylkkänen

Ranskankielestä suomentanut

Helmi Setälä

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

Muutamien romaanien laita on sama kuin joidenkuiden taulujenkin. Vaikuttaaksensa ne tarvitsevat sopivan kehyksen. »Ihanteen kaipuu» on kirjoitettu yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ranskalaiset saisivat jonkinmoisen yleiskatsauksen Suomesta. »Se kuvaa suomalaista henkeä», sanoo »La Française» täydellä syyllä siitä. Kaikki se, mikä tässä teoksessa on uutta ja huvittavaa ranskalaisille, joille Suomi on aivan tuntematon maa, on vanhaa ja tuttua suomalaisille.

Tuskinpa mikään muu romaanissani voi herättää suomalaisen yleisön mielenkiintoa kuin se seikka, että se on ensimäinen suorastaan ranskankielellä kirjoitettu romaani, jonka tapahtumat liikkuvat Suomessa.

H. P.

I

Oli varsin kylmä, kolmenkymmenen asteen pakkanen. Metrin paksuinen lumi peitti maata puhtaalla valkoisella vaipallaan. Ei vähintäkään tuulen henkeä. Ilma oli aivan tyyntynyt kovan pakkasen käsissä, joka sai talojen nurkatkin paukkumaan. Nuo punaisiksi maalatut pienet talot punoittivat keskellä valkeaa ja harmahtavaa maisemaa kuin suuret veritäplät.

Autioilla teillä ei ollut ainoatakaan olentoa. Linnutkin olivat vaienneet. Silloin-tällöin kuului vain siipien suhinaa metsän syvyydestä, missä synkän vihreät hongat taipuivat raskaan lumipainonsa alla. Yksinäinen metso etsi siellä vain lepopaikkaa.

Korkealla, metsäisellä kunnaalla, halliten koko seutua ja katse merelle päin käännettynä seisoi kaunis valkoinen herraskartano. Tornineen ja holvineen se kohosi kuin lumottu linna keskellä laajaa puistoa, jossa koivut ja tammet olivat valkoisen hienon huurteen peitossa.

Jollei uuninpiipuista savu olisi kiehkuroina kohonnut vaaleansinistä taivasta kohti ja jollei kartanon vasemmanpuoleisen siiven piharakennuksen ikkunoista olisi vilkkunut heikkoa valoa, niin olisi voinut luulla sitä asumattomaksi.

Saimi af Ek, nuori kartanon rouva, lauloi huoneessaan suomalaisia kansanlauluja säestäen itseään pianolla. Hänen kirkas äänensä väreili suuressa, puolipimeässä huoneessa. Oli hämärän hetki, tuo suomalaisen päivän alakuloisin aika, jolloin valon viimeinen säde ikäänkuin itkee häipyvää päivää. Takkavalkean tuli, joka iloisesti loimuili suuressa uunissa, valaisi vain punertavalla valollaan nuorta naista.

Raskaat vaaleat palmikot ympäröivät kruununa hänen päätään. Hopeanharmaa, ruumiinmukainen puku kohotti hänen tavattoman notkean vartalonsa muotoja. Heti ensi silmäyksellä saattoi huomata, että hän oli innokas urheilija, joka osasi sulavaliikkeisesti luistella.

Ulkomuodoltaan hän oli aitosuomalaista tyyppiä, kasvonpiirteet eivät olleet hienot eivätkä säännölliset, mutta sen sijaan niin ilmekkäät ja elävät, että niissä kuvastui kaikki hänen sielunsa eri tunnelmat. Mutta vieläkin hämmästyttävämpää hänessä oli tuo tuoreus ja hipiän valkeus, joka on niin kuvaavaa suomalaisille naisille. Koko hänen pienessä hennossa olennossaan oli jotakin kirkasta ja puhdasta. Vain suuret, teräksenharmaat silmät olivat ikäänkuin alakuloisuuden verhoamat.

Tuo alakuloisuus asuu jokaisen suomalaisen naisen sielun pohjalla.

Ehkäpä se on itsetiedotonta valon ja auringon kaipuuta, tuo alakuloisuus, joka painostaa tätä aikojen hämärässä Aasiasta vaeltanutta, yön ja lumen maahan asettunutta kansaa…

Tai ehkäpä se johtuu siitä, että sorretun kansan toiveet, sen itsenäisyysunelmat alituisesti pettyvät, ken tietää? Joka tapauksessa näennäisesti iloisen kuoren alla piilee jokaisen suomalaisen sydämessä syvää alakuloisuutta.

Suomalainen sielu on sukua suomalaiselle luonnolle.

Nuo äärettömät metsät, joissa ei kuulu muuta ääntä kuin petoeläinten kaamottavaa ulvontaa, ovat tehneet suomalaisen luonteeltaan suljetuksi ja yksinäiseksi; rämeiset maat, joilla ei kasva muuta kuin kanervia ja vaivaiskoivuja, härmän peittämät metsät ja laajat asumattomat aavikot ovat yhtä alakuloisia ja haikeita kuin suomalaisen talonpojankin elämä.

Mutta järvet, nuo auringossa kimmeltävät, siniset, kirkkaat järvet, ne ovat suomalaiselle antaneet kaiken sen, mikä ihmissielussa voi olla pehmeintä ja kauneinta… Eivätkä missään maailmassa kansanlaulut, kansan sielun suoranaiset ilmaisumuodot, tunkeudu sen välittömämmin sydämiin, ilmaise sen enemmän ihanteellisuutta kuin Suomessa.

Nuori nainen, tuskin kahdenkymmenen vuoden vanha, odotti tänä iltana miestään palaavaksi kotiin Helsingistä.

Yksinäisyyden ja musiikin valtaamana hän vähitellen vaipuu yhä enemmän unelmiinsa… Ja huulien lausuessa kansanlaulun kohtaloonalistuvia sanoja hänen ajatuksensa alkavat yhä levottomammin liidellä…

Kuinka yksin hän on tällä ruotsalaisella paikkakunnalla, josta hänen miehensä on kotoisin!

Ruotsalainen kansanaines täällä hänen ympärillään on paljoa oppineempi, kohteliaampi ja sivistyneempi kuin suomalainen. Maakin on paljoa hedelmällisempi ja viljellympi. Kaikki täällä on erinomaisessa järjestyksessä. Ja kuitenkin, kuinka suuresti hän kaipaakaan noita huonokasvuisia ruispeltoja kaukana Savossa, synkkiä metsiä, koskia ja sinisiä järviä!

Täällä kaikki tiet ovat suoria ja hyvin hoidettuja. Siellä ei ole kuin mutkikkaita polkuja, jotka johtavat lumoaville seuduille.

Koko sielultaan hän on oman seutunsa lapsi, eroittamattomasti kiinnitetty syntymäseutuunsa. Täällä hän pysyy aina vieraana, sen hän tietää.

Ja suuret kyyneleet vierivät hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hänen äänensä väräjää. Harmistuneena omaan heikkouteensa, kun hän ei sen paremmin kykene hillitsemään itseään, hän lakkaa äkkiä laulamasta. Kovalla paukkeella hän sulkee pianon, sitten hän astuu päättävästi huoneensa lattian yli. Komea, lattialle levitetty valkea karhuntalja vaimentaa hänen pienten jalkojensa äänen.

Takkavalkean iloinen loimu saa hänet pysähtymään, ja silmäiltyään hajamielisesti kelloon, joka näyttää jo puolta kuutta, hän heittäytyy mukavaan, matalaan nojatuoliin.

Ja jälleen hänen ajatuksensa alkavat liidellä, ja pieni katkera ilme karehtii hänen kaarevahuulisen suunsa pielissä.

Oi! täytyihän hänen myöntää, että hänen avioliittonsa Nils af Ekin kanssa, joka kuitenkin oli solmittu vain molemminpuolisesta rakkaudesta, oli tuottanut hänelle suurta pettymystä. Monet pienet, selittämättömät, hämärät seikat eroittivat heidät nyt toisistaan! Kaksi eri rotua heissä taisteli ja kiisteli keskenänsä.

Saimin isä oli supisuomalainen, itseoppinut ja jalosydäminen mies, hänen äitinsä oli kuollut tyttären syntyessä.

Jouduttuaan näin varhain orvoksi oli hänet kasvatettu Saarilassa, vanhassa kartanossa Savossa, Saimaan rannalla, jonka mukaan hän oli nimensäkin saanut.

Saarila oli hänen tätinsä, vanhan romantillisen ja runollisen naimattoman neiden oma.

Täti, joka oli siveä ja puhdas mieleltään, oli jo varhain opettanut häntä rakastamaan luontoa ja ihailemaan kaikkea kaunista ja sopusointuista. Uskonnon asemesta oli hän istuttanut häneen moraalisen ja henkisen ihanteen kaipuun.

Siten hänen valoisa nuoruutensa oli kulunut kuin ihanin satu unelmissa, vakavissa opinnoissa ja urheilussa, ja päivä päivältä hän oli tarkasti seurannut oman sielunsa kehitystä.

Kuinka ihanalta ja hurmaavalta elämä hänen mielestään oli näyttänyt, tuo kaunis kuvakirja, jonka lehtiä hän innostunein mielin oli selaillut!

Yhdeksäntoista-vuotiaana, astuttuaan maailmaan, hänen kohtalonsa oli tullut ratkaistuksi.

Viettäessään talvea Helsingissä kumminsa luona, joka oli komea ja turhamainen nainen ja kuljetti häntä, rikasta perijätärtä, mukanaan suuren maailman pitoihin ja huveihin, oli hän tutustunut tulevaan mieheensä.

Tämä kaunis, sinisilmäinen ja vaaleaviiksinen nuorukainen oli voittanut hänet hienolla ja sulavalla käytöksellään, jota yleensä tapaa ruotsalaisissa seurapiireissä, mutta mikä on aivan vierasta suomalaisten jäykälle ja juhlalliselle olennolle.

Nils af Ekin esi-isä oli ollut ruotsalainen upseeri, joka oli muuttanut Suomeen v. 1809 heti maan jouduttua Venäjän vallan alle, ja siitä saakka hänen perheensä oli asunut Suomessa, Viikin kartanossa, Uudellamaalla.

Avioliittojen kautta oli af Ekin perhe joutunut sukulaisuussuhteisiin useiden maan vanhojen sukujen kanssa, jotka elivät vain omassa piirissänsä. Nils af Ek ja hänen äitinsä olivat ainoat tämän nimen edustajat. Kaikki nuoret tytöt toivoivat voittavansa hänet, sillä sitä pidettiin erittäin edullisena naimakauppana, vaikka Nils olikin tunnettu huikentelevaksi Don Juaniksi, joka oli mielistellyt kaikkia oman piirinsä naisia.

Mutta koko seurapiirin ja Saimin itsensäkin suureksi hämmästykseksi pieni suomalaistyttö, Saimi, voittikin tämän hienon herrasmiehen omakseen.

Kun Nils kiihkeänä ja väräjävänä oli tunnustanut hänelle rakkautensa, oli Saimi kuunnellut hänen sanojansa onnesta hurmaantuneena, ja rajattoman riemun vallassa oli hän luvannut tulla hänen vaimokseen. Kokematon Saimi oli näkevinään hänessä täydellisen ihannemiehen, ja melkein vihoissaan hän työnsi luotaan tätinsä aran neuvon, joka pyysi häntä vielä punnitsemaan asiaa ja lykkäämään häät tuonnemmaksi, jotta he kumpikin tutustuisivat lähemmin toisiinsa. Mutta miksikä odottaa?

Nils oli rikas. Saimi samoin. Häät vietettiin Saarilassa pari viikkoa kihlauksen jälkeen. Nuoren parin lähtiessä matkalle oli Saimin vanha täti vuodattanut katkeria kyyneleitä, sillä hän ei uskonut sisarentyttärensä onneen. Hän aavisti kaikenlaisia vaikeuksia, varsinkin kun rouva af Ek, Nilsin äiti, ei näyttänyt olevan tyytyväinen poikansa valitsemaan »suomalaiseen» tyttöön. Hän olisi suonut hänen naineen jonkun kaunottaren heidän omasta ruotsalaisesta seurapiiristänsä. Mutta huomatessaan, kuinka vakavaa laatua Nilsin rakkaus oli, oli hän lopulta alistunut. Saimin varallisuus oli myöskin puolestaan vaikuttanut edullisesti tämän avioliiton solmimiseen.

Lyhyen häämatkan jälkeen, jolloin nuori pari käväisi Ruotsissa, olivat he asettuneet Viikin kartanoon. Siitä oli nyt kulunut lähes vuosi.

Kuherruskuukausi oli kulunut onnen huumeessa. Saimi oli antautunut tahdottomasti uuden elämänsä ja Nilsin intohimoisen rakkauden valtaan: koko ruumiillaan ja sielullaan hän upposi siihen intohimon ja rakkauden virtaan, joka ympäröi häntä. Jonkun ajan kuluttua tuo ylenmääräinen ihailu alkoi häntä kuitenkin tympäistä, hän olisi tahtonut saada jotakin enempää ja parempaa elämältä. Hän olisi mielellään tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon. Mutta tämä toive, vaikka se olikin niin luonnollinen, ei ollut miellyttänyt Nilsiä, ja hän oli selittänyt, ettei hänen vaimonsa saanut olla minään emännöitsijänä.

Siitä oli syntynyt heidän ensimäinen erimielisyytensä.

Saimi piti kiihkeästi puoltansa. Nils vastasi taipumattomasti, että hänen vaimonsa oli aivan liian nuori ryhtyäkseen noin ikäviin toimiin, ja että heidän emännöitsijänsä, joka heidän naimisiin mentyään oli hoitanut taloutta, oli siihen erittäin kykenevä.

— Ei, pikku Saimini, sanoi Nils hellästi, sinun pitää vain antaa miehesi rakastaa ja ihailla itseäsi.

Ja Saimin oli täytynyt tyytyä siihen.

Mutta syntyipä vielä toinen vakavampikin erimielisyys heidän välillään.
Nilsillä ei ollut mitään henkisen elämän tarvetta.

Heidän naimisliittonsa alkuaikoina oli Saimi yrittänyt puhua hänelle unelmistaan, kaipuustaan, ihanteistaan. Hän oli uskonut hänelle myöskin epäilyksensä ja pelkonsa ja sanonut tarvitsevansa moraalista ohjausta ja tukea.

Nils oli hymyillen kuunnellut hänen puheitaan. Sitten hän leikkiä laskien oli sanonut häntä pieneksi yltiöpäiseksi moralistiksi ja vastannut kaikkiin hänen tuumiinsa vain suudelmilla…

Silloin Saimi oli tuntenut, mikä syvä kuilu eroitti toisistaan heidän kummankin elämänkatsomuksensa. Tuo tieto oli suuresti surettanut häntä ja hänestä tuntui nöyryyttävältä olla vain Nilsin laillisena rakastajattarena, niinkuin tämä halusi. Mutta hän oli kantanut yksin pettymyksensä. Kellepä hän olisikaan voinut uskoa huoliaan. Ja vähitellen tuo sankari, jonka Saimi oli korottanut niin korkealle jalustimelle, alkoi kadottaa tenhovoimansa.

Silloin Saimi, voidakseen olla joksikin hyödyksi, päätti ruveta työskentelemään monien alustalaistensa ja heidän lastensa hyväksi. Hän kävi heidän kouluissaan, hän jutteli alustalaisten vaimojen kanssa, mutta suureksi ihmeekseen häntä kohdeltiin varsin kylmästi…

Savossa, suomalaisen kansan keskuudessa hän oli tottunut ystävälliseen ja tuttavalliseen kohteluun ja siksi tämä kylmyys kummastutti häntä, vieläpä loukkasikin. Tämä ruotsalainen kansa ei luottanut häneen, sen hän nyt ymmärsi. Hän itse oli suomalaista rotua, päinvastoin kuin tämän ruotsalaisen seudun kansa, joka ei ymmärtänyt hänen kieltään. Kansanvalistus, joka Uudellamaalla oli paljoa korkeammalla kannalla kuin Savossa, oli tehnyt heidät epäluuloisiksi ja itsetietoisiksi.

Saimin, tuon lapsellisen ja viattoman, hyvän ja iloisen nuoren naisen oli vaikea alistua siihen. Se tuntui hänestä jälleen uudelta pettymykseltä. Mutta hänen oli pakko alistua ja hän vetäytyi vähitellen kokonaan kuoreensa. Mutta usein hänen elämänsä tuntui kovin yksinäiseltä, niinkuin nyt tänäänkin, jolloin Nils oli ollut kaiken päivää poissa.

Hän vihasi noita Nilsin kaupunginmatkoja. Vaistomaisesti hän tunsi, että niiden alla piili jotain, jota hän ei tiennyt. Ja joka kerta kotiin tullessaan tuntui Nils hänestä ikäänkuin vieraalta, hän puhui paljon, nauroi kovaäänisesti ja joskus hänen hengityksensä haiskahti väkijuomilta.

Oi! kuinka Saimi olikaan säikähtänyt, kun Nils ensi kertaa tuli kotiin tuo peloittava haju vaatteissaan, hiuksissaan, koko olennossaan… Mutta Saimi ei uskaltanut sanoa hänelle mitään… Se oli sitä kauheampaa, kun Nilsin isä oli tapaturmaisesti kuollut palatessaan kerran päihtyneenä kotiin kaupungista. Tienlaidassa, josta hänet oli kuolleena löydetty, oli vielä tänäkin päivänä puuristi.

Tämä muisto herätti hirveän levottomuuden Saimin mielessä. Ei suinkaan perinnöllisyyden kova laki ollut rangaissut hänen miestänsä, hänen kaunista Nilsiänsä, sälyttämällä hänen hartioilleen esi-isiltä perittyjä kammottavia taipumuksia? Sillä ennenvanhaan oli juoppous ollut aivan yleistä sivistyneittenkin herrasmiesten parissa pohjoismaissa.

Kello keskeytti äkkiä Saimin mietteet.

— Jo kuusi! sanoi hän itsekseen ihmeissänsä. Kuinka kauan Nils viipyy!

Kirkas kuunsäde tunkeutui huoneeseen kaksinkertaisten ikkunoiden läpi, joita hienot valkoiset uutimet reunustivat, ja sen kylmä valo hopeoitti ikkunakomerossa olevien kasvien lehdet.

Kuinka hiljainen ja rauhallinen olikaan tämä koti, jonka Nils rakkaudessaan oli hänelle luonut! Kaikkialla taide-esineitä ja tauluja, jotka hivelivät hänen silmiään. Suuri kirjasto täytti kokonaisen seinän. Ja mukavat, himmeänsiniset englantilaiset huonekalut olivat tavattoman tyylikkäät ja aistikkaat. Ikkunasta avautui laaja näköala merelle.

Äkkiä kuului kulkusten kilinää etäältä. Saimi heristi korviaan. Iloisia ääniä kajahti jäältä.

»Nils on varmaan kotiin tulossa… Muutamien minuuttien jälkeen hän on täällä,» tuumi Saimi.

Mutta uupuneena takkavalkean lämpimästä ja pahoilla mielin miehen myöhäisestä paluusta jäi Saimi paikoilleen hämärään huoneeseen nojatuoliinsa istumaan menemättä häntä vastaan.

II

Pieni musta pilkku aavalla jääaavikolla suureni ja läheni.

Se oli Nils af Ekin, Viikin kartanon isännän reki, joka palasi pääkaupungista, noin kahden peninkulman matkan päästä. Kahden hurjan hevosen raudoitetut kaviot tupruttivat lunta joka puolelle niiden kiitäessä eteenpäin hienossa lumituiskussa.

Komeissa saukkoturkeissaan ja ketunnahkaisten vällyjen peitossa kesti Nils af Ek erinomaisesti pakkasta, joka oli huurteeseen kietonut hänen kulmakarvansa ja viiksensä.

Onnellisena, hymy huulilla hän katseli ylpein mielin komeaa Viikin kartanoa, tätä mallitaloa, jossa uudenaikaista maanviljelystä ja uusia koneita käytettiin suurella menestyksellä tuottaen kunniaa nuorelle omistajalle. Suoritettuaan kurssin Mustialan maanviljelysopistossa oli Nils saavuttanut taitavan ja tarmokkaan maanviljelijän maineen. Hänen laajoilla maillaan oli monta sahaa käynnissä, joissa sahattiin lankkuja hänen omasta metsästänsä, ja kartanon mallikelpoisessa meijerissä valmistettiin voita, jota lähetettiin suoraan Englantiin. Viikin kartanon talli oli myöskin erinomaisessa maineessa. Mutta kaikki tämä rikkaus ja omaisuus ei ollut minkään arvoista hänen silmissään. Oikean arvon sille antoi vasta hänen vaimonsa, tuo metsäkukka, rakastettava ja oikullinen Saimi Tervula, niinkuin hänen tyttönimensä kuului.

Miksi hän rakasti häntä niin suuresti? Mikä viehätti häntä tuossa nuoressa naisessa, joka oli häntä kaksitoista vuotta nuorempi? Hänen nuoruutensako, hänen impulsiivinen luonteensako, joka herätti hänessä aivan uuden, ennen kokemattoman tunnemaailman? Hänen huomiota herättävä kauneutensako, jossa jokainen piirre oli sopusointuinen? Hänen olisi ollut mahdoton sitä selittää. Vain se ajatus, että hän hetken kuluttua saisi sulkea hänet syliinsä, sai Nilsin sydämen kiihkeästi sykkimään.

Reki kiiti tietä pitkin ja kääntyi tammikujalle, joka ulottui aivan kartanon portaiden eteen, ja hiljentämättä vauhtiaan pysähtyi se äkisti ovelle.

Hevoset, totellen ajurin pienintäkin vihjausta, seisahtuivat äkkiä kuin kivipatsaat. Tällainen ajo oli suomalaisten ajurien ylpeys.

Nils hypähti ylös reestä, astui valaistuun eteiseen, jossa paikalle saapunut palvelijatar auttoi turkit hänen yltään.

— Rouva on huoneessaan, selitti tämä.

Iloisena kuin luvalle päässyt koulupoika kiiruhti Nils portaita ylös toiseen kerrokseen, jossa rouvan huone sijaitsi. Hän tahtoi yllättää vaimoansa ja avasi hiljaa oven.

Mutta hän pysähtyi hämmästyneenä kynnykselle. Takan ääressä puolihämärässä hän näki vaimonsa istuvan silmät kyynelistä punoittavina.

Nopeasti hän väänsi sähkönappulaa ja salaten hämmästystään hän kiiruhti Saimin luo, kumartui hänen puoleensa, sulki hänet syliinsä, hyväili ja suuteli häntä ja sanoi lempeästi nuhdellen:

— Oletko sinä itkenyt? Minkä vuoksi?

Mutta Saimi hymyili jo hänelle.

— Se oli vain lapsellisuutta, Nils… Minä ajattelin Saarilaa, täällä tuntui niin yksinäiseltä… Sinä tulet niin myöhään!

Ja häveten sitä, että hän tällä tavalla otti Nilsiä vastaan hän painautui hänen syliinsä ikäänkuin suojaa etsien. Nils oli niin suuri ja voimakas, ehkäpä hänen läsnäolonsa saattoi karkoittaa hänen synkät ajatuksensa.

Hellästi Nils painoi Saimin mukavaan nojatuoliin, siirsi jakkaran hänen jalkojensa alle ja alkoi sitten seisoviltaan poistaa silkkipapereita suuren käärön ympäriltä.

— Katsos, Saimi, mitä minä olen tuonut sinulle!

Ja hän ojensi hänelle kauniin orvokkikimpun, jonka vieno tuoksu, muistuttaen mieleen etelän aurinkoisia maita, levisi huoneeseen.

— Minä säilytin niitä turkkini sisäpuolella, jotta ne eivät paleltuisi, selitti Nils iloisesti huomatessaan Saimin hämmästyneen ilmeen.

— Oi, kuinka hyvä sinä olet, Nils! huudahti Saimi ihastuneena painaen kimpun kasvojansa vasten. Lempikukkiani! Kiitos, ystäväni!

Saimi oli kovin liikutettu tästä huomaavaisuudesta. Nils hemmoittelikin häntä aina kaikellaisilla pikkuseikoilla, jotka ovat naiselle niin mieluisia. Mutta tänään, hän ei tiennyt itsekään syytä siihen, kukkien tuottama ilo äkkiä katosi… Nilsin ilme tuntui niin omituiselta, kun hän katseli häntä. Hänen silmänsä olivat raskaat, ikäänkuin verhotut, ja hänen aistillisen suunsa ympärillä karehti autuas tyytyväisyyden ilme.

Ja seuraten sisällistä vaistoaan, panematta kukkia edes maljakkoon, Saimi laski ne pienelle pöydälle viereensä. Sillä hänestä tuntui ikäänkuin nuo kukat olisivat merkinneet jonkinlaista anteeksipyyntöä, ikäänkuin Nils niillä olisi tahtonut salata jonkun tekemänsä vääryyden.

Minkä vääryyden? Saimi tarkasteli häntä salaa. Hän sytytti juuri sikariaan. Jotain outoa hänessä varmaan oli, yksin hänen äänessäänkin… Mutta Saimi karkoitti nopeasti nuo epäilykset mielestään, sillä olivathan ne hänelle alentavia, ja muuttuneella äänellä hän kysyi Nilsiltä:

— No, kerrohan minulle, mitä kaupunkiin kuuluu?

— Siellä ei puhuta muusta kuin venäläisestä kenraalikuvernööristä, joka on oikea raakalainen, tottunut kun hän on hallitsemaan vain ruoskalla. Joka askeleella tapaa pilkkaavia ja ivaavia venäläisiä upseereja, ja kasakkapatrulleja vilisee kaduilla. Voisipa melkein luulla, että kaupunki olisi piiritystilassa…

— Kuinka mieletöntä, että venäläinen hallitus kohtelee tuolla tavalla lainkuuliaista ja rauhallista maata! Mitä me olemme tehneet? Eihän se ole mikään rikos, että vaadimme meitä kohdeltavan vapaana valtiona, koska suhteemme Venäjään kerran on sellainen… Entäs äitisi, mitä hän sanoo. Hän, joka on niin isänmaallismielinen!

— Hän on epätoivoissansa, niinkuin kaikki muutkin, sehän on selvää. Huomenna hänellä on kutsut senaattori Strömin kunniaksi ja hän toivoo näkevänsä myös meidät luonaan.

— Minä en tule, sanoi Saimi lyhyesti.

Hämmästyneenä siitä tavasta, millä Saimi lausui nuo sanat, kääntyi Nils hänen puoleensa:

— Mutta miksi et lähtisi?

— Sehän on aivan yksinkertainen asia. Senaattori Ström on ruotsinmielisen puolueen johtaja. Hän ei rakasta meitä suomenmielisiä, eikä hän salaa tätä vastenmielisyyttään. Minua suomenmielisenä tuo kutsu loukkaa.

— Mutta sinä olet mieletön, Saimi, kun takerrut tuollaiseen syyhyn.

Ja yhä hämmästyneempänä hän jatkoi:

— Senaattori Ström on ennen kaikkea gentlemanni, eivätkä nuo kutsut ole mikään valtiollinen kokous. Toiseksi sinä olet minun vaimoni. Olehan järkevä, Saimi, lisäsi Nils pahoillaan tuollaisen oikun johdosta.

— Ei, minä en lähde sinne, vastusti nuori rouva kiihkeästi, sillä ennenkuin tulin sinun vaimoksesi, olin isäni tytär, ja suomalaisuus on minulle pyhä asia.

— Mutta mitä tekemistä sillä on äitini kutsujen kanssa? Onpas se naurettavaa!

— Ehkä kyllä, vastasi Saimi ärsyttäen, sillä hän ei voinut vastustaa haluansa loukata Nilsiä; minä en tahdo juhlia senaattori Strömiä. Minä en tunnusta häntä oikeaksi isänmaanystäväksi. Hän haaveilee vain ruotsalaistunutta Suomea, niinkuin te kaikki muutkin! Te ette tahdo uskoa, että teidän osanne Suomen historiassa on loppunut, ja että te olette antaneet maalle sellaisen sivistyksen kuin teidän voimassanne oli. Me, suomenmieliset, olemme siitä teille kiitollisuudenvelassa. Mutta nykyään on herännyt voimakas kansallinen ja suomalainen aines, joka tahtoo hallita maassa!

— Mikä hulluus, kun tahdotaan hävittää vanhaa ruotsalaista kultuuria, sanoi Nils kiihtyneenä. Mitä te sen sijaan voitte tarjota? Koko joukon uudenaikaisia aatteita, joita te ette osaa edes hallita… Siten ei maata johdeta, sillä teiltä puuttuu sitä tasapainoa ja mittakaavaa, joka on todellisesti sivistyneen rodun tunnusmerkkinä.

— Olkoon, minä myönnän sen, meidän kultuurimme on nuori, mutta kullakin kultuurilla on ollut lapsuudenaikansa, ja tulevaisuus on meidän omamme.

— Oletteko varmat siitä? Varokaa, ettette avaa porttejanne venäläisille…

— Toivoakseni et epäile meidän isänmaallisuuttamme! huudahti Saimi kiihkeästi, nousten ylös ja alkaen astua edestakaisin huoneessa.

— En, sitä en tee. Jokaisessa puolueessa on yltiöpäitä, ja todellinen isänmaanystävä, olkoon hän suomenmielinen tai ruotsinmielinen, on aina pitävä perustuslaillisen Suomen puolta. Mutta nuo pikkumaiset, surkeat kiistat kummankin puolueen välillä heikontavat meidän vastustusvoimaamme yhteistä vihollista vastaan, joka pitää varansa ja toivoo, että pian koittaisi finis Finlandiae.

Nämät sanat saivat Saimin pysähtymään hetkeksi.

— Silloin sen toiveet pettyvät, huudahti hän, hurjana. Sellainen kansa kuin meidän, niin kärsivällinen ja ihailtava passiivisessa vastarinnassaan, ei kuole koskaan!

Punoittavin poskin, säihkyvin silmin hän lausui nuo sanat, joissa väreili niin voimakasta isänmaallista tunnetta, että Nils ylpeänä lausui:

— Sinä olet oikeassa, Saimi. Kansa, joka vuosisatoja on jaksanut pitää puoliansa, ei voi kuolla.

Sydämessään hän ei kuitenkaan voinut olla yhtä herkkäuskoinen kuin hänen vaimonsa. Venäläistyttäminen oli edistynyt Suomessa, tosin vain heikosti, mutta se oli sittenkin edistynyt! Ja Suomi oli köyhä ja sai yksin taistella Europan suurvaltojen avutta henkensä ja omaisuutensa puolesta. Raaka voima saavuttaisi varmaan lopulta voiton.

Nils ei tahtonut kuitenkaan enää jatkaa tätä keskustelua, vaan astui vaimonsa luo, joka seisoi ikkunan ääressä ja näytti katselevan valkoista maisemaa.

— No, kultaseni, mitä minä telefonoin äidille?

Nämä sanat saivat Saimin kääntymään. Hän oli unohtanut, mistä heidän keskustelunsa oli johtunut. Hetken aikaa hän tuumi, mutta laski sitten veitikkamaisesti hymyillen molemmat kätensä Nilsin olkapäille ja katsoen häntä suoraan silmiin hän sanoi:

— Että me otamme kutsun vastaan ja että minä olen siitä mielissäni.
Katsoppas, Nils, osaan minäkin joskus uhrautua ulkonaisissa asioissa.
Oletko iloinen, että otin tämän läksyn opikseni?

Vastauksen asemesta Nils suuteli kohteliaasti vaimonsa pieniä käsiä, joissa ei ollut muita koristeita kuin kaksi sileää kultasormusta.

Nils ei ollut kuitenkaan varma siitä, vaikka Saimi olisikin tehnyt hänestä kuria, sillä hän näytti kovin veitikkamaiselta.

— Ruoka on pöydässä, ilmoitti samassa palvelijatar avaten kaksipuoliset ovet auki.

Valaistun, pitkän huonerivin päässä oli ruokasali. Huonekalut olivat vanhaa veisteltyä tammea ja seiniä koristivat kirjaillut ryyjyt, joiden kuosit muistuttivat itämaalaisia mattoja.

He astuivat yhdessä ruokasaliin. Kulkiessaan siten rinnakkain pistivät heidän olentonsa ulkonaiset eroavaisuudet huomattavasti silmiin. Nils oli roteva, hartiakas, jykevä, mutta kuitenkin hieno, hoidettu ja hyvin puettu.

Saimi sen sijaan hento ja pieni, hermostunut, vikkelä kuin lintu…

Nils oli vastoin tapaansa harvasanainen aterian aikana. Hän ei vilkastunut vaikka tarjottiinkin metsoa, joka oli pyydetty heidän omasta metsästänsä, puolukkahillon kanssa, mikä muuten oli hänen lempiruokaansa.

Ja Saimi, nähdessään hänen otsansa synkkänä, koetti turhaan iloisella pakinallaan ja mielistelevällä käytöksellään poistaa syviä ryppyjä hänen otsaltaan. Nils hymyili hänelle aika ajoittain kohteliaasti, puhui hiukan hajamielisesti, mutta pysyi edelleen huolestuneen näköisenä.

Hänen vaimonsa jyrkät suomenmieliset mielipiteet, jotka puhkesivat alituisesti esille, huolestuttivat häntä suuresti. Saimi puhui usein kovin kiihkeästi, osoittamatta vähintäkään hienotunteisuutta. Monta kertaa äitinsä läsnäollessa oli Nils ollut pahoillaan siitä epäkohteliaasta tavasta, millä Saimi hyökkäsi ruotsinmielisten ja heidän ohjelmansa kimppuun. Heti kun heistä vain oli kysymys, kadotti Saimi kaiken arvostelu- ja itsehillitsemiskykynsä, ja moitti ja ivasi niinkuin äskenkin. Sellaiset ominaisuudet olivat aivan sopimattomia niin arkaluonteisessa asemassa olevalle naiselle kuin hänelle. Sillä hänen miehensä oli alkujaan ruotsalainen; Saimi eli myös ruotsalaisessa ympäristössä ja siksi hänen tuli myöskin olla järkevämpi ja valita tarkemmin sanansa.

Nils rakasti Saimia! Hän ihaili häntä koko sydämestään! Mutta koko hänen kasvatuksensa ja taipumuksensa inhosivat tuollaista kiihkeyttä. Hän olisi suonut hänen olevan lempeämmän, kohteliaamman, enemmän hienon naisen.

Kihlausaikana hän ei voinut lainkaan edellyttää, että tällaisia väittelyitä voisi heidän kesken syntyä, mutta koko heidän ympäristönsä oli ikäänkuin herättänyt henkiin Saimin taisteluhaluisen luonteen. Oi! Nils ei ollut ottanut lukuun tuota suomalaisten kuuluisaa itsepäisyyttä. Sitkeästi, niinkuin luontokin, joka huolimatta karusta maaperästänsä voi joskus kasvattaa hyvinkin runsaan sadon, pitävät suomalaisetkin kiinni omasta kansallisuudestansa; kerrassaan nuorekkaalla voimalla, ihmeteltävällä herkkäuskoisuudella ja luottaen lopulliseen voittoonsa he vaativat vapaata kehitysmahdollisuutta kansalliselle kultuurilleen.

— Palatkaa Ruotsiin, he sanovat ruotsinmielisille, jos te olette tyytymättömiä! Suomi on oleva suomalaisten, maan ensimäisten asukkaiden oma.

Ja Nils tiesi vallan hyvin, ottamalla huomioon tämän julman logiikan, että vanha kultuuri — että he, jotka polveutuivat suoraan Ruotsista, tai olivat sekarotua — kadottaisivat vähitellen kaiken jalansijan maassa.

Ensimäiset ruotsalaiset, jotka 12:nnella vuosisadalla olivat saapuneet Suomeen käännyttämään pakanallisia suomalaisia kristinuskoon, olivat jääneet herroiksi maahan, pakoittaen kielensä ja kultuurinsa suomalaisille! Vasta silloin, kun Suomi lakkasi olemasta ruotsalainen maakunta, heräsi suomalainen, kansallinen liike, joka kuusisataa vuotta oli nukkunut. Ja tämä herätys oli ollut innostuksen ja toivon hetki. Sen Nilskin oli valmis tunnustamaan. Mutta sittenkin, eikö ruotsalaisilla, jotka olivat tuoneet Ruotsista paljoa vanhemman kultuurin ja kehittäneet sitä, ollut oikeutta siihen valtaan, joka itsestään kuuluu aatelistolle ja intelligenssille?

— Ei, vastasivat suomalaiset, teidän aikanne on loppunut. Te olette sortaneet meitä ennen, nyt on meidän vuoromme kostaa…

Ja ruotsinkielisten rivit harvenivat harvenemistaan, ja suomalaiset, ikäänkuin suuri suunnaton aalto, kohosivat yhä korkeammalle ja anastivat yhä enemmän maata.

Tulevaisuus huolestutti Nilsiä. Pian ruotsalaisilla ei olisi enää mitään tulevaisuutta, kun suomalaisten ruokahalu yhä kasvoi, ja venäläiset liittyivät heidän joukkoonsa pakoittaen taas vuorossaan kielensä ja alhaisen ja takapajulla olevan kultuurinsa suomalaisille.

Siten kolme enemmän tai vähemmän vihamielistä puoluetta kiistelivät tästä kauniista maasta.

Mutta hidasluontoisena miehenä, joka ennen kaikkea rakasti rauhaansa, pysytteli Nils loitolla politiikasta, ja hänen hartain toiveensa oli, että hänen vaimonsakin pysyisi kaiken ulkopuolella.

Ja hän lohdutti itseään sillä suloisella toiveella, että tulevaisuudessa, kun Saimilla olisi äidin velvollisuuksia täytettävänään, hän unohtaisi kansallisen kiihkonsa ja olisi aivan yksinomaan vain nainen.

III

— Miten kaunis ja komea sinä olet! huudahti Nils, kun Saimi astui pukuhuoneestaan täysissä tamineissaan lähteäkseen anoppinsa kutsuihin.

Ja Nils katseli häntä ihailevin katsein.

— Minäpä tahdon näyttää tuolle senaattori Strömille, laski Saimi leikkiä, minkälainen suomalainen nainen on. Voit olla ylpeä vaimostasi, Nils!

— Eikö minulla sitten aina olisi ollut syytä siihen, kultaseni. Ja hän suuteli Saimin valkoista kaulaa, kiinnittäessään kömpelöillä sormillaan Saimin avokaulaiseen pukuun La France ruusun, ensimäisen, jonka hän oli löytänyt kasvihuoneesta.

— Kas näin!

Ja vieläkin kerran Nils tyytyväisenä hyväili vaimoaan, joka oli puettuna ilmavaan, helmenharmaaseen silkkipukuun. Seisoessaan Nilsin edessä näytti Saimi itseään joka puolelta, kunnes Nils vakuutti, ettei hänen puvustaan puuttunut kerrassaan mitään.

— Sinä olet erinomainen, sanoi Nils.

Ja hän otti palvelijattaren käsistä Saimin valkonahkaiset turkit, joita koristi suuri valkoinen turkkikaulus, ja kääri ne Saimin väräjävien olkapäiden ympärille…

Sitä palvelusta ei Nils koskaan suonut kellekään muulle.

Alistuen ja hymyillen Saimi antoi hänen seurata haluaan. Hän ei pannut vastaan sitäkään, että Nils kääri kevyen valkoisen harsohuivin hänen päähänsä, sillä jokainen hänen liikkeensä ilmaisi hellyyttä ja rakkautta.

Suljetussa kuomureessä, joka kovalla vauhdilla kiiti kaupunkia kohti, näytti Saimi ikäänkuin somalta lumipallolta.

Kauniissa, Kustaa III:nnen tyyliin sisustetussa salissaan vastaanotti Nilsin äiti vieraitaan. Huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan oli hän varsin kaunis, suora ja upea nainen mustassa silkkipuvussaan, sileäksi kammatut hiukset pitsiruusukkeen peitossa. Silmittömässä ihailussaan Kustaa III:tta kohtaan hän oli muodostanut salinsa jonkunlaiseksi museoksi, jossa joka ainoa esine oli peräisin tältä loistokkaalta aikakaudelta.

Rouva af Ek, joka luonteeltaan oli vakava ja luja, oli hallinnut kokonaan kevytmielistä ja tuhlaavaista miestänsä. Ja käytännöllistä järjestämiskykyänsä hän sai kiittää siitä, että hän miehensä kuoltua ja maksettuaan kaikki hänen velkansa, saattoi säilyttää pojalleen Viikin kauniin kartanon tyydyttävässä tilassa.

Aina Nilsin naimisiin asti oli hän asunut Viikin kartanossa, mutta sen jälkeen hän oli muuttanut kaupunkiin, sillä, niinkuin hän sanoi, hän ei tahtonut läsnäolollaan häiritä nuoren pariskunnan onnea.

Mielipiteiltään hän oli vanhoillinen ja kokonaan vallassa olevien tapojen orja. Sananparsi »Noblesse oblige» oli hänelle kaikki kaikessa, ja hän uhrasi usein oman halunsa perintävaatimusten vuoksi.

Saimi ei ollut kiintynyt anoppiinsa. Hän oli arka ja jäykkä hänen seurassaan. Kuitenkin rouva af Ek kohteli häntä niin ystävällisesti, kuin hänen suljettu luonteensa sitä salli. Saimi tiesi, ettei anoppi sietänyt suomenmielistä puoluetta — Suomessa näet kaikilla, sekä miehillä että naisilla, yksinpä lapsillakin oli jyrkät valtiolliset mielipiteensä. Hän tiesi olevansa ensimäinen suomenmielinen, joka oli päässyt lähelle rouva af Ekiä, eikä hänestä ollut hauska tunkeutua kaikkien näiden samoinajattelevien pariin.

Tänä iltana Saimi tahtoi kuitenkin olla heille mieliksi. Hän onnistuikin siinä täydellisesti. Kun hän hiukan myöhään pitkän ajomatkan jälkeen astui saliin Nilsin käsipuolessa, herätti hän suurta huomiota.

Senaattori Ström jutteli parasta aikaa erään lahjakkaan taiteilijan kanssa, jonka tauluja on yksin Luxembourgissakin. Hän kiiruhti hämmästyksen ja ihmetyksen vallassa Nilsin luo ja pyysi, että hän esittelisi hänet ihastuttavalle vaimolleen.

Saimi miellytti häntä heti ensi silmäykseltä, yhtä paljon loistavalla kauneudellaan kuin vilkkaalla ja älykkäällä kasvojenilmeellään.

Huomatessaan minkä vaikutuksen hän teki anoppinsa kunniavieraaseen, tuli Saimi aivan täyteen intoa ja elävyyttä. Hän vilkastui siihen määrään, että senaattori, joka oli matkustanut paljon ja tunsi eri kansallisuuksia, väitti hänen olevan aivan etelämaalaisen luonteeltansa.

Saimi istui palmun varjossa valkealla kultareunaisella sohvalla, joka oli päällystetty keltaisella silkillä, ja kuunteli mielissään senaattori Strömin imarteluja; tuo hieno diplomaatti seisoi sirossa asennossa hänen edessään keskustellen hauskasti ja mielenkiintoisesti.

Ensi kertaa Saimilla oli hauska anoppinsa luona.

Hän nauroi ääneensä huvittaville parisilaisille jutuille, joita senaattori hänelle kertoi, unohtaen kokonaan, että hän oli seurassa, jossa ei siedetty muuta kuin hienoa hymyilyä. Päälle päätteeksi hän nosti vielä toisen jalkansa toisen yli, jotta siro kenkä ja reiällinen sukka pistivät esiin.

Kaikki tämä loukkasi hänen anoppiansa, joka salin toisessa päässä jutteli muutamien vanhojen, vakavien naisten kanssa. Miniän sopimaton käytös saattoi hänet aivan suunniltaan.

— Hän on parantumaton! huokasi hän harmistuneena.

Ja katseellaan hän etsi poikaansa, jotta tämä tekisi lopun vaimonsa sopimattomasta kiemailusta.

Mutta Nils ei ollut salissa. Hän pelasi varmaan parhaillaan whistiä kirjastossa. Saimi huomasi kyllä anoppinsa tyytymättömän ilmeen, mutta hän tahtoi kostaa ja tunsi lapsellista iloa saadessaan suututtaa tätä, kopeaa vanhaa rouvaa. Hän oli itsepäisellä tuulella ja hän seurasi vain äkillistä päähänpistoaan ajattelematta seurauksia.

Saimi oli tahtonut voittaa, vaikkapa vain yhdeksi iltaa tuon kuuluisan ruotsalaisen puolueen johtajan. Hän olikin onnistunut: senaattori oli kokonaan hänen vallassansa, ja hän iloitsi tästä voitosta yhtä paljon suomenmielisenä kuin naisenakin.

Mutta vieraan tulo keskeytti tämän ihastuttavan kaksinpuhelun, ja Saimin oli pakko mennä tervehtimään vapaaherratar A:ta, tunnettua naisasianajajaa; hän oli yksi niistä yhdeksästätoista naisedustajasta, jotka eduskunnassa ajoivat naisten asiaa.

— Minä tulen suoraan istunnosta, sanoi vapaaherratar puolustuksekseen talon emännälle, joka ystävällisesti pyysi häntä istumaan. Siksi minä tulen niin myöhään, hyvä rouva… Ah! te ette suinkaan ollut plenumissa läsnä tänä aamuna, sanoi hän kääntyen senaattori Strömin puoleen, joka kävi hänen viereensä istumaan.

Kaikki vieraat salissa asettuivat piiriin heidän ympärilleen, ja Saimi, joka istui erään naistohtorin ja tulevan asianajajan välissä, tarkkasi huvitettuna tätä huomattavaa naista, joka oli vapaaherratar.

Ensi hetkessä olisi voinut luulla häntä luostarimaisen pukunsa, yksinkertaisen, mustan vanhanmuotisen villahameensa ja lyhyeksi leikatun tukkansa vuoksi hyvänvoivaksi, lihavaksi papiksi. Mutta hänen käytöksensä oli arvokas ja varma kuin hienon naisen ainakin. Vapaaherratar A. oli erittäin voimakas persoonallisuus.

Hänen ruskeat silmänsä loistivat kultasankaisten silmälasien takaa ja niiden ilme oli niin vilkas ja älykäs, että hän viehätti ja hallitsi kaikkia.

Levollisuudellaan ja järkevyydellään hän oli saavuttanut jo monta voittoa eduskunnassa. Aivan vastikään hänen ehdotuksestaan oli hyväksytty laki laillisen prostitutsionin poistamisesta.

— Mutta siitä me saamme kiittää sosialisteja, selitti hän jollekulle, joka halusi lähempiä tietoja.

— Onhan siis sosialisteistakin joskus hyötyä! huudahti pilkallisesti talon emäntä.

— Älkää pilkatko heitä, rouva, sanoi vapaaherratar lämmöllä. Eduskunnassa he ovat olleet meidän naisedustajien kaikkein uskollisimpia asetovereita. Oletteko muuten kuulleet siitä huhusta, että eduskunta tulee hajoitettavaksi?

— Myöhemmin tai varhemmin se tapahtuu, sanoi senaattori Ström, joka oli enimmin asioista selvillä. Kun eduskunta ei hyväksy niitä laittomia ukaaseja, joita Pietarista lähetetään, niin hajoitus on varma.

— Se on pöyristyttävää, kun tahdotaan täten ehkäistä maan laillista kehitystä, joka kaipaa niin suuria reformeja. Oi! mitä venäläiset oikeastaan tahtovat, kun he vainoavat meitä täten joka taholta? huudahti kiihkoissaan eräs naisista.

— Rahaa, hyvä rouva, sanoi ivallisesti eräs nuori valtiopäivämies. Sehän on päivän selvää. Venäläisillä ei ole sitä koskaan kylliksi. Suomen varallisuus ja rauhallisuus on ärsyttänyt heidän rahanhimoansa. Karkoittaa suomalaiset Suomesta, se on heidän hartain halunsa, jotta he voisivat niittää meidän kylvömme hedelmät. Nyt he ovat jo hajoittaneet meidän sotajoukkomme. Ja meidän kasarmeihimme, jotka me olemme omilla varoillamme rakentaneet, ovat he majoittaneet venäläisiä sotilaita. Me maksamme heille vuosittain kymmenen miljoonaa sotilasverona. Meidän virkamiehemme ovat eroitetut viroistaan ja heidän paikoillaan on venäläisiä, jotka eivät kykene heidän toimiaan hoitamaan, mutta siitä huolimatta ovat he paljoa paremmin palkatut. Suomi, lihava vasikka on teurastettava, jotta jokainen venäläinen voisi saada siitä osansa.

— Kuinka he uskaltavat kohdella tällä tavalla niin lainkuuliaista ja uskollista maata kuin Suomi on? Onnettomuudeksi meitä on vain kaksi ja puoli miljoonaa neljääkymmentä miljoonaa vastaan!

— Mutta meillä on toinenkin puolustuskeino kuin raaka voima, sanoi senaattori kantavalla äänellä, joka tunkeutui jokaisen sydämeen. Moraalisesti ja henkisesti me olemme heitä voimakkaammat. Ja sitä voimaa ei pidä halveksia. Meidän tulee kohota vieläkin korkeammalle, turvautua yksinomaan laillisiin oikeuksiimme eikä koskaan suostua minkäänlaiseen kompromissiin. Valtiolliset kompromissit ovat aina heikkouden merkkejä. Venäjän valtiollinen tuuli voi kääntyä, ja todellisten isänmaanystävien ei pidä joutua epätoivoon.

— Hyvä, herra senaattori! Minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, huudahti Saimi, joka loistavin silmin oli kuunnellut keskustelua.

Innoissaan, unohtaen kokonaan anoppinsa, joka seurasi hämmästyneenä tätä uutta päähänpistoa, astui Saimi vanhan valtiomiehen luo ja ojensi äkillisen tunteen valtaamana hänelle kätensä:

— Kiitos sanoistanne! sanoi hän lämmöllä.

Senaattori suuteli kunnioittavasti Saimin pientä kättä ja pitäen sitä hetken aikaa omassaan hän lisäsi:

— Me olemme yhtä mieltä: suomenmieliset ja ruotsinmieliset, eikö totta, rouva?

Oi! mikä vahinko, ettei Nils ollut salissa. Saimi läksi etsimään häntä kertoakseen hänelle kohtauksestaan senaattorin kanssa. Avomielisyydessään hän halusi aina ilmaista Nilsille kaikki tunteensa, varsinkin kun hän tiesi, kuinka ylpeä hän oli vaimonsa voitoista…

Saimi etsi häntä kirjastosta, jossa herrat pelasivat whistiä pienten pöytien ääressä. Hän ei ollut siellä. Hän astui edemmäksi, kulki pienen pitkulaisen huoneen läpi, jossa ei ollut ketään ja aikoi juuri astua kamariin, joka oli varattu tupakoitsijoille.

Mutta hän pysähtyi huoneen kynnykselle aivan kivettyneenä tuntien tukehduttavaa tunnetta kurkussaan. Sinisen tupakansavun läpi hän näki kaksi herraa totia juomassa pienen pöydän ääressä, joka oli täynnä konjakkipulloja.

Toinen heistä oli Nils.

Loikoen nojatuolissa, kasvot punoittavina, silmissä tiedoton, hämärä katse, ja huulet idioottisessa hymyssä hän kuunteli vastassaan istuvan serkkunsa, kapteeni Etterin kovaäänistä pilapuhetta.

Tyhjät pullot heidän edessään todistivat, että he olivat tyhjentäneet lukemattomia totilaseja.

Kauhuissaan, silmät pyöreinä, voimatta uskoa todeksi tätä alentavaa näkyä Saimi tarkasteli hetken aikaa molempia miehiä.

Hän oli aina vihannut tätä Nilsin serkkua, joka huolimatta nimestään ja kapteenin arvostaan keisarillisessa kaartissa Pietarissa, oli irstas ja huikentelevainen mies. Hän se sai Nilsinkin viekoitelluksi juomaan!

Saimin ensimäinen tunne oli paeta heti pois ja koettaa unohtaa tämä vastenmielinen näky. Mutta samalla heräsi hänessä naisen, vaimon vaisto toista tunnetta voimakkaampana, joka kehoitti häntä pelastamaan Nilsin kunnian tässä seurapiirissä, joka iloitsisi vain jokaisesta skandaalista, joka kohtaisi tätä kadehdittua naista. Ja käheällä äänellä, jota Saimi ei tuntenut omakseen, hän huudahti:

— Nils!

Nils käänsi päänsä häntä kohti.

— Ah! sinäkö siellä olet, Saimi, sanoi hän hämmästyneenä ja nousi vaivoin ylös. Minun tuli kylmä ajaessa ja siksi olen hiukan lämmitellyt itseäni, sanoi hän puolustuksekseen.

Panematta vähintäkään huomiota kapteeniin, joka kykeni paremmin hillitsemään itseänsä ja kumarsi syvään, ikäänkuin hän olisi ollut hovissa, lähestyi Saimi Nilsiä ja voittaen vihansa Etterin vuoksi hän sanoi kuiskaten:

— Tule, Nils, äitisi kysyi sinua.

Nils punastui, sillä Saimin äänestä hän kuuli, että tämä oli huomannut hänen tilansa, ja hämillään hän änkytti:

— Heti paikalla.

Hän kaatoi epävakavalla kädellä sodavettä suureen lasiin, jonka pohjalla oli jäitä, ja tyhjensi sen.

Saimin tuskallisen katseen seuraamana hän astui sitten ikkunan luo ja avasi sen. Raitis ilma virkisti häntä. Hän katsoi hetken aikaa rukoilevasti Saimiin, joka odotti yhä ääneti ja niin kalpeana, että Nils tunsi katumusta sydämessään. Äänettömyys kiusasi häntä siihen määrään, että hän vihdoin uskalsi kysyä:

— Joko on kutsuttu illalliselle?

— Juuri äsken, vastasi kapteeni, joka oli silmännyt kirjastoon, missä vieraat nousivat paikoiltaan yhtyäkseen naisten joukkoon salissa.

— No, kiiruhtakaamme sitten mekin!

Ja Saimi tarttui miehensä käsivarteen ja vei hänet mukanaan. Pää pystyssä hän astui anoppinsa eteen juuri parhaiksi, että Nils saattoi tarjota käsivartensa eräälle vanhemmalle leskirouvalle saattaakseen hänet ruokasaliin, jossa illallinen oli tarjona pienten pöytien ääressä.

Mutta mitä hirveitä tuskia Saimi saikaan kestää näiden illallisten aikana, jolloin Nilsin oli pakko, vanhaan ruotsalaiseen tapaan, juoda kunkin vieraan malja eriksensä!

Saimi huomasi, että hänen huulensa töin-tuskin koskettivat shampanjalasia. Joka hetki hänen silmänsä kääntyivät Saimiin, joka itsepäisesti katsoi vain muualle.

Nils oli niin huomaavainen ja hellä Saimia kohtaan, että toiset nimittivät heitä turturikyyhkysiksi ja laskivat aivan peittelemättä heistä leikkiä.

Mutta Saimi vastasi hymyillen ja ivallisesti ja niin rohkeasti noihin hyökkäyksiin, että hän itsekin hämmästyi.

Nilsin äiti, joka tunsi poikansa, huomasi kuitenkin, ettei hän ollut aivan tavallisessa mielentilassaan… Mikähän häntä vaivasi? Hän näytti aivan kuin selkäänsäsaaneelta koiralta, joka koetti kiemailla.

Sitä paitsi Saimin kalpeat kasvot, jotka tavallisesti rusoittivat, ilmaisivat liikutusta. Hänen silmiensä pohjalla välkkyi tuskallisia ajatuksia. Rouva af Ek tunsi, että jotakin salaperäistä oli ilmassa. Ehkäpä Nils oli huomannut, miten sopimattomasti Saimi oli kiemaillut vanhan senaattorin kanssa ja mustasukkaisuudessaan nostanut siitä melua.

Mutta kohteliaana emäntänä ei hänen sopinut liiaksi panna huomiota lapsiinsa.

Vihdoinkin illallinen oli lopussa!

Salissa rouva af Ek ja nuori pari jättivät hyvästi viimeisiltä vierailta.

Nilsin äiti huomasi, miten väsynyt ja alakuloinen Saimi oli, ja mielissään niistä ystävällisistä sanoista, joilla senaattori oli kehunut hänen miniäänsä, koetti hän kehoittaa Saimia jäämään yöksi hänen luokseen eikä lähtemään keskellä yötä tuolle kahdenkymmen kilometrin pituiselle matkalle.

Mutta Saimi halusi lähteä, sillä ajuri ja hevoset olivat jo tunnin aikaa odottaneet oven edustalla… Sitä paitsi oli kaunis kuutamo!

— Puolessatoista tunnissa me olemme kotona, lisäsi hän; ja hän suuteli anoppiaan paljoa sydämellisemmin kuin tavallisesti.

Tänä iltana hän oli hämärästi aavistanut, mitä suuruutta ja voimaa piili tässä naisessa.

Ken saattoi tietää, mitä nöyryytyksiä ja suruja hän oli saanut kestää miehensä vuoksi! … Ehkäpä hänen kylmyytensä ja jäykkyytensä ei ollutkaan muuta kuin naamari, jonka taakse hän kätki sydämensä tuskat.

Kuinka rikkirevitty sekä moraalisesti että ruumiillisesti hän itsekin oli tämän illan jälkeen, joka oli alkanut niin loistavasti!

Syyttäen suurta väsymystä hän keskeytti Nilsin, joka heidän ajaessaan aikoi selittää ja kaunistella käytöstään. Painautuneena nurkkaansa, pää tyynyn varassa Saimi vaipui omiin ajatuksiinsa, ja Nils, joka tahtoi ottaa huomioon hänen toiveensa, oli myös nukkuvinansa…

Mikä surkea kotimatka! Mikä hirveä herääminen!

Oi! julma kohtalo, joka niin armottomasti oli repinyt rikki Saimin kauniit kuvittelut! Ja kohta kohdalta Saimi kävi ajatuksissaan läpi tuon hirveän kohtauksen tupakkahuoneessa… Hän olisi tahtonut unohtaa sen vaikutuksen, jonka Nils sinä hetkenä oli tehnyt häneen, hänen kaunis Nilsinsä. Vaan ei… tuo muisto ei väistynyt, vaan kummitteli yhä hänen mielessään!

Tuska nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä, mutta hän nieli ne tarmokkaasti ja puri nenäliinaansa, jotta hän ei Nilsin nähden itkisi. Hänen aavistuksensa ei ollut siis väärä! Synkkä varjo eroitti heidät toisistaan: hänen miehensä oli siis myöskin tämän intohimon orja, joka rasitti koko maata, yhtä hyvin säätyläisluokkaa kuin itse kansaakin. Kaikista paheista oli juoppous Saimille kaikista vastenmielisin, sillä se riisti ihmiseltä koko hänen arvonsa ja paljasti eläimen hänessä koko alastomuudessaan.

Ja millainen olisi hänen tulevaisuutensa sekä sen lapsen, jota he odottivat? Tämä kysymys poltti kuin tuli Saimin aivoja. Muodostaisiko lapsi, perinnöllisyyden leppymättömän lain mukaan, uuden renkaan tämän heikontuneen suvun pitkässä ketjussa? Vai voittaisiko Saimin perheen terve ja voimakas veri? Tämä kysymys kiusasi ja kidutti häntä.

Hevoset kiitivät äänettömästi metsän läpi, joka oli niin tiheä, että kuun säteet töin-tuskin saattoivat luoda siihen valoaan. Oksien lomissa oli Saimi näkevinään susien kiiluvia silmiä. Suuressa tuskassaan hänestä tuntui ikäänkuin maa olisi horjunut hänen jalkojensa alla, hän oli mielestään aivan yksin ja hyljättynä koko suuressa, avarassa maailmassa…

Kuka voisi neuvoa häntä? Kelle hän voisi tuskaansa valittaa?

Anopilleenko? Ei koskaan! Hän ei rakastanut Saimia. Ja mitäpä muuta neuvoa hän olisi voinut antaa, kuin käskeä alistumaan kohtaloonsa?

Maailman silmissä Nilsin kevytmielisyys ei ollut moitittavaa. Samaa saivat monet muutkin nuoret naiset kokea joka päivä, mutta he tyytyivät osaansa ja olivat siitä huolimatta onnellisia. Hän ei ollut heidän kaltaisensa, sen hän tiesi.

Kuinka surkealta elämä nyt hänestä tuntui! Ja voimatta enää hillitä kyyneleitään hän purskahti itkuun.

Nils kumartui pelästyneenä hänen puoleensa ja koetti lyhtyjen heikossa valossa nähdä hänen silmiään. Mutta Saimi painoi nyyhkyttäessään päänsä itsepäisesti alas.

— Saimi, sanoi Nils epätoivoissaan nähdessään hänen tuskansa, anna minulle anteeksi! Minä olen pahasti sinua loukannut, mutta minä lupaan, ettei sitä tapahdu enää toista kertaa, ei koskaan… Jospa tietäisit, kuinka helposti voi joutua kiusauksen valtaan! Tapaa jonkun ystävän, joka kehoittaa juomaan, eikä voi kieltäytyä. Juo lasin… ja sitten, siinä sitä on… Mutta minä vannon sinulle, ettei se merkitse mitään ja että hillitsen itseni toiste.

Nils puhui hitaasti ja lempeästi, syvästi liikutettuna Saimin surusta; omantunnonvaivat painostivat häntä ja hän tunsi nöyryytystä, kun hän, Nils af Ek, tuo täydellinen gentlemanni, oli voinut niin syvästi alentaa itsensä!

Saimi kuunteli kiihkeästi hänen sanojaan, jotka hän tiesi tosiksi. Ja Nilsin lupaukset lepyttivät hänen mieltään. Keskellä suurta surua tuntui niin hyvältä, kun joku hiukan hemmotteli, kun sai antautua toiveiden valtaan ja uskoa vielä onneen, tuohon suureen onneen, jota hän kaipasi koko sielunsa kiihkeydellä!

Ja Saimi antoi miehelleen anteeksi, tämän kerran, täydestä sydämestä…

IV

Kevät oli tullut.

Äkkiä eräänä päivänä kevät oli tullut lumoavana ja hurmaavana.

Meri ja järvet, tuntiessaan olevansa vapaat talven kovista kahleista, loiskuttavat iloisesti laineitaan kallionkylkiä vastaan, ja smaragdinvihreitten niittyjen yläpuolella, joita sinivuokot peittivät, liitelivät leivoset läpikuultavassa ilmassa ylistäen liverryksillään kevään ihanuutta.

Kaikki luonnossa valmistautui eloon niiksi muutamiksi kuukausiksi, jolloin Suomen kesä kestää.

Ennättääkö vilja ja hedelmä kypsyä tuona lyhyenä aikana?

Kiiruhtaakseen tätä ihmeellistä kukoistusta auringonsäteet auttoivat parhaansa mukaan.

Jo kello kahdelta aamulla aurinko nousee suurena, ihanana: se valaa suloista lämpöään yli heränneen luonnon… töin-tuskin se suo itselleen parin tunnin lepoa ja silloinkin kun aurinko on maillaan, on yö siksi valoisa, että voisi luulla sitä päiväksi.

Luonto tekee kuumeisella kiireellä työtä. Linnut saapuvat etelän aurinkoisilta mailta ja rakentavat pesänsä, ja järvien pohjasta nousevat veden pintaan lukemattomat kalat, jotta niiden hopeiset suomukset kiiltävät auringon valossa. Yöt päivät on luonto täynnä liikettä ja eloa; jokainen tahtoo elää ja luoda.

Metsä herää; karhu, haukotellen pitkän unensa jälkeen, tunnustelee kuin aito-herkuttelija ainakin mehiläisten kekoja; kettu jatkaa keskeytynyttä metsästystään ja ajaa takaa metsän runsasta saalista…

Se ken ymmärtää luonnon kieltä, voi kuunnella metsän salaperäisiä ääniä. Hän saattaa nähdä puiden puhkeavan lehteen.

Oi! Suomen kevät, se vasta on ihmeellinen herätessänsä!

Ja ihmisetkin, rakkauden ylistyslaulun huumaamina, siunaavat valoa ja antautuvat epäröimättä elämän iloon.

Viikin kartano on myös täynnä kukoistusta ja iloa.

Ikäänkuin riemun vertauskuvana liehuu kartanon katolla tuulen hengessä Suomen punakeltainen lippu. Ja kukkivien omenapuiden varjossa, joiden kukat ovat yhtä hennot kuin nuorten tyttöjen posket, astuu Saimi af Ek onnesta loistavana pienen lapsensa, Olavin kanssa, jonka kirkkaissa silmissä taivas kuvastuu.

Pitkin vanhan puutarhan käytäviä hän työntää hitaasti pieniä vaunuja, jossa pitsipilvien peitossa lapsukainen nukkuu. Kaikkialla kukkivat unikot ja ruusut levittäen tuoksuaan yltympärille. Kuinka hellästi nuori äiti kumartuukaan lapsensa puoleen ja hymyilee hänelle! Olihan tuo lapsi hänen aurinkonsa, hänen onnensa, hänen elämänsä suurin tarkoitus. Hänhän tulevaisuudessa saisi ohjata hänen tietään.

Tuo lapsi oli tullut juuri silloin, kun elämä oli tuntunut hänestä aivan tyhjältä ja tarkoituksettomalta; olihan hän se side, joka yhdisti hänet jälleen Nilsiin ja hänen kotiinsa. Hänen oma poikansa! Millä ylpeydellä hän lausuikaan nuo sanat.

Ja sillä aikaa kuin lapsi nukkui keväisen auringon hyväilyssä, kävi Saimi istumaan syreenimajaan ja otti käsityönsä esille. Mutta pian hän heitti työnsä penkille ja katseen leijaillessa yltympärille hän uneksi rakentaen uudelleen tuulentupiaan.

Ajatuksissaan hän näki jo Olavin suurena. Ruumiiltaan hän on täysiverinen af Ek, hänellä on isänsä silmät ja kookas vartalo, mutta Saimi on antanut hänelle sielunsa: hänestä on kasvava aito-suomalainen ja vieläkin enemmän! … hänestä on varttuva aivan erikoinen ihminen, harvinainen luonne, jalo ja rohkea mies, jonka katse aina on etsivä ihanteita ja omatunto seuraava oikeutta. Oi! hänen poikansa! Hänestä on varttuva äitinsä turva ja tuki, hän on sirottava hänen tielleen iloa ja onnea… Hänestä on tuleva sitä paitsi Viikin kartanon herra!

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tämä kaunis maa, nämät metsät ja pellot hänen omiaan. Puiden takaa pilkisti tiilisen tallirakennuksen pääty, jossa kaksikymmentä hevosta kopisteli kavioitaan puhumattakaan varsoista, ja kauempana oli navetta, jossa hollantilaisrotuiset lehmät pureksivat puna-apilasta…

Siinä oli Olavin koko perintötila, kuninkaallinen perintötila!

Eikö se suuri onni, jota Saimi molemmin käsin oli tavoitellut, ollut nyt hänen omansa? Lapsi täytti kokonaan hänen elämänsä. Saattoiko hän toivoakaan sen suurempaa onnea?

Nils eli nyt aivan mallikelpoisesti. Hän oli jättänyt kaupunkimatkansa, ja tuon onnettoman illan jälkeen hän oli elänyt aivan moitteettomasti, niin ainakin Saimi luuli.

Hän oli usein poissa kotoa. Monet toimet, joita heidän maatilansa hoito vaati, veivät häneltä kaiken ajan. Hän oli huvitettu maanviljelyksestä, ja Saimi oli ylpeä siitä taidosta, jonka hän tällä alalla oli saavuttanut. Nilsin työinto oli hänelle mieleen. Hänestä tuntui, että hän rakasti miestään enemmän, kun tämä oli ahkerassa työssä.

Varhain aamuisin Nils läksi ratsain tarkastamaan tiluksiaan, ja keskustelemaan pehtorinsa ja torppariensa kanssa, jotka usein tarvitsivat hänen neuvojaan. Kaikki vaativat hänen aikaansa. Usein hän palasi kotiin hyvin myöhään, parhaiksi päivällisille, palasi väsyneenä, päivettyneenä, mutta tyytyväisenä ja nuortuneena ulkoilma-elämästä.

Ja kun Saimi, Olavi käsivarrellaan, hymyillen odotti häntä talon kynnyksellä, niin oli Nils af Ek mielestään onnellisin mies maailmassa, ja tunnusti onnensa ja ilonsa vaimolleen.

Mutta pilvet samentavat aina liian kirkasta taivasta! …

Siten elämä kului Viikin kartanossa. Rouva af Ek oli tullut kuukaudeksi lastensa luo. Nils oli hyvin onnellinen saadessaan pitää häntä luonaan, ja Saimi koetti parhaansa mukaan olla kohtelias ja ystävällinen anopilleen. Tämä puolestaan kohteli suvaitsevaisuudella miniänsä oikkuja, sillä hän alkoi pitää yhä enemmän hänestä. Ja mitenkä hän ei olisikaan ollut kiitollinen hänelle, joka oli lahjoittanut perillisen hänen pojallaan ja liittänyt tämän erinomaisen oksan vanhaan, lahonneeseen puuhun?

Ilo oli siis molemminpuolinen ja tavattomalla huomaavaisuudella ja punnitsemalla jokaista sanaa koetettiin välttää yksin vähintäkin väärinkäsitystä.

Eräänä päivänä ennen aamiaista, Nilsin loikoessa riippumatossaan penkereellä, naiset istuivat puutarhassa, jossa Saimi mielellään vietti päivänsä… Molemmat naiset, istuen mukavissa pajutuoleissa suuren punavalkoisen puutarhasuojuksen alla, keskustelivat luonnollisesti pienokaisesta. Lapsi, joka makasi ruohokentälle levitetyllä peitteellä, seurasi ihmettelevin silmin suurta perhosta, joka liiteli hänen päänsä yläpuolella… Ilma oli hyvin kuuma ja Saimi, kauniissa valkoisessa puvussaan vilvoitteli itseään viuhkalla, iso-äiti sitä vastoin kutoi pieniä töppösiä Olaville.

Rouva af Ek antoi muutamia iso-äidillisiä neuvoja ja Saimi kuunteli niitä kohteliaasti. Samoinkuin hänen miniänsäkin ajatteli rouva af Ek myös Olavin tulevaisuutta ja kuvitteli mielessään häntä jo suurena. Kumartuen lapsen puoleen hän sanoi suudellen häntä:

— Kuinka onnellinen olenkaan, kun sinä ensi kerran sanot minua iso-äidiksi!

Kääntyen sitten Saimin puoleen hän lisäsi:

— Kun hän kasvaa suureksi, niin te lähetätte hänet kai Helsinkiin kouluun? Ja toivoakseni hän silloin saa asua iso-äitinsä luona, Saimi? Minä tahdon jo edeltäpäin varata itselleni sen oikeuden.

Saimin kulmakarvat vetäytyivät ryppyyn, mutta hän vastasi nauraen:

— No, kun Olavi tulee kouluikään, niin hän joutuu tietenkin suomalaiseen kouluun.

— Suomalaiseenko kouluun? sanoi rouva af Ek kiihkeästi. Eikö hänelle sitten opeteta ruotsia, jota te ja me kaikki puhumme? Miksi hänet pantaisiin suomalaiseen kouluun?

— Minusta se on aivan luonnollinen asia. Enkö minä ole suomenmielinen?

— Rakas lapsi, kyllä minä sen tiedän. Siksi onkin aivan luonnollista, että hän oppii suomea sinulta, joka sitä osaat. Tietysti Olavin tulee osata kumpaakin kieltä, mutta minä toivon sittenkin, että te annatte hänelle ruotsalaisen kasvatuksen.

— Ei mitenkään. Olavi on Suomen kansalainen, ja siksi minusta on paljoa luonnollisempaa, että hän saa suomalaisen kasvatuksen.

— Minun mielestäni sinun logiikkasi on väärä, rakas Saimi, sillä onhan
Olavilla isäkin; ja hän on ruotsinmielinen.

Vanha rouva puhui hyvin kylmästi.

— Sitä minä en ole unohtanut, mutta olen varma siitä, että Nils ei vastusta minua tässä suhteessa.

— Mutta minä, jos tunnen oikein poikani, en usko, että hän antaa myöten… sillä Olavin nimi on af Ek… Eikö totta? sanoi hän kääntyen Nilsin puoleen, joka lähestyi heitä ja oli kuullut keskustelun lopun.

— On hiukan varhaista, äiti, puhua vielä koulusta ja tulevaisuudesta.

Ja hän suuteli vaimoaan ja äitiään, tyytyväisenä siitä, että hän oli tullut ajoissa ehkäisemään heidän välistä kiistaansa.

— Entä sinä, Olavi, mitä sinä itse tuumit? Oletko suomen- vai ruotsinmielinen? sanoi Nils leikkiä laskien ja hypitellen pienokaista ilmassa.

Mutta tämä, kuin tuittupäinen suomalainen ainakin, alkoi huutaa täyttä kurkkua. Leikki ei nähtävästi ollut pienelle miehelle mieleen…

— Katsos, hän ei hyväksy sitä kevyttä tapaa, millä hänen isänsä käsittelee niin vakavaa kysymystä, sanoi Saimi nauraen.

— Ei, kultaseni, minä luulen, että hän tahtoo vain saada päivällisateriansa, sillä hänen on nälkä; ja hymyillen Nils laski lapsen äidin syliin…

— Tuleppa, pieni suomalaiseni, me kaksi ymmärrämme toisemme.

Äidin sylissä lapsi heti tyyntyi.

Ei kukaan ottanut vakavalta kannalta tätä pientä kohtausta. Mutta se oli sittenkin jonkinmoinen enne: asia oli selvä…

Rouva af Ek ja Saimi tiesivät, että kaksi vastakkaista vaikutusta tulisi taistelemaan lapsen tulevaisuudesta. »Kuka niistä saisi lapsen puolelleen?» tuumi rouva af Ek katsellessaan Saimia, joka tarmokkaasti, tapansa mukaan, astui ruohokentän poikki viedäkseen lapsen sisään…

Heti kun nuori rouva oli kadonnut näkyvistä, alkoi rouva af Ek taas kutoa, tarkastellen salavihkaa poikaansa, joka oli istahtanut tyhjään tuoliin ja seurasi silmillään vaimonsa kaunista vartaloa… Tuo katse ilmaisi niin suurta ihastusta, että rouva af Ek siitä saattoi selvästi nähdä, miten kysymys Olavin tulevaisuudesta tulisi ratkaistuksi. Nils oli rakastunut vaimoonsa. Saimi hallitsi häntä kokonaan järjellään ja tahdollaan, ja samalla myös sillä viehätysvoimalla, jolla hän vaikutti Nilsin aisteihin… Äitiys oli saattanut koko Saimin olennon kukoistukseen, ja tehnyt hänet vielä entistäänkin hurmaavammaksi.

Häntä vastaan oli mahdoton taistella. Se oli rouva af Ekin tunnustettava. Huoaten hän kääri työnsä kokoon ja kääntyen poikansa puoleen, joka oli kokonaan vajonnut helliin ajatuksiinsa, hän sanoi hermostuneella äänellä:

— Anna minulle käsivartesi, poikani, minä lähden sisään.

Nils kiiruhti täyttämään äitinsä pyyntöä kohteliaana niinkuin ainakin, ja saattoi hänet sisään. Painautuen sitten äitinsä puoleen hän sanoi loistavin silmin:

— Eikö totta, äiti, minä olen onnellinen ihminen?

— Kyllä, lapseni. Mutta on paljoa helpompi saavuttaa onni, kuin säilyttää se. Pidä varasi, Nils, onni on kumma kapine. Sitä ei saa ennen aikojaan pakoittaa esille.

Nils ei vastannut mitään, sillä hän tiesi, että monet katkerat surut olivat tehneet äidin synkkämieliseksi. Ja onnellinen hymy karehti yhä hänen huulillaan.

Kesä, joka oli harvinaisen kaunis ja kuuma tänä vuonna, kului nopeasti, liiankin nopeasti. Hyvinkin pian puiden kellertävät lehdet ilmaisivat syksyn tuloa. Kaikki maatyöt olivat suoritetut. Viljaa jauhettiin, heinää korjattiin latoihin! Suuret lintuparvet punaisten pihlajamarjaterttujen houkuttelemina saapuivat Viikin kartanoon tunkeutuen rohkeasti aina puutarhapenkereelle saakka jyviä nokkimaan. Se oli varmin merkki syksyn tulosta, väittivät vanhat ihmiset.

Viikin kartanon puutarhassa, missä dahliat ja päivänkakkarat prameilivat purppuraisina ja kullankeltaisina, kulki Saimi surullisin mielin. Pari pakkasyötä, niin koko tämä komeus oli mennyttä!

Ajatellessaan pitkän talven tuloa, jota kestäisi kuusi kuukautta, tunsi Saimi tällä kertaa syvää alakuloisuutta. Luonnon hiljainen kuolinkamppailu, taistelu elämän puolesta kiusasi häntä suorastaan ruumiillisesti. Pitkät ajat hän istui meren rannassa, harmaan ja synkän taivaan alla.

Meri huokaili ja valitti jättiläislaineiden hyökätessä vihan vimmalla graniittikallioita vastaan… Aallot odottivat kauhulla ikuisen vihollisensa, talven tuloa. Meren valittava ja hurja musiikki hurmasi Saimia. Kun tuuli vinkui vinhasti, oli hän ikäänkuin kuulevinaan ihmisen valitusta ja avunhuutoa…

Ja iltasin nousi usva, tuo sakea sumu, joka kosteana ja kylmänä tunkeutuu aina luihin saakka.

Silloin Viikin kartanossa pantiin kiireesti sisäikkunat paikoilleen ja suljettiin balkongien ovet. Ja tulet paloivat takoissa kaiken päivää levittäen kodikkuutta ympärilleen.

Saimi valitsi itseään ja lasta varten pari huonetta Nilsin työhuoneen vierestä, sillä hän tahtoi joka hetki itse valvoa lasta. Lapsi täytti kaikki hänen ajatuksensa. Hän laiminlöi hänen tähtensä kaikki tuttavansa ja henkiset harrastuksensa. Ei edes politiikkakaan, joka kuitenkin oli muuttunut yhä uhkaavammaksi, näyttänyt herättävän hänen mielenkiintoaan.

Nils oli siitä hyvillään. Mutta samalla hän teki sen huomion, ettei hänellä itsellään ollut juuri sanottavaa sijaa vaimonsa ajatuksissa. Lapsi oli anastanut hänen paikkansa.

Hän ei kuitenkaan ilmaissut Saimille, missä määrin tämä väliäpitämättömyys häntä suretti, sillä hän luuli voivansa voittaa hänet jälleen tuhansilla pienillä keinoilla, joilla hän osoitti hänelle huomaavaisuuttaan.

Sitä paitsi hän arveli, että aikaa voittaen Saimin äidinrakkaus tyyntyisi. Mutta kopeudessaan ei Saimi lainkaan huomannut miehensä helliä moitteita ja yhä edelleen löi hän häntä laimin. Silloin Nils sanoi hänelle, tällä kertaa varsin jyrkästi, että hänen tuli hiukan välittää hänestäkin. Mutta Saimi vastasi aivan levollisesti, että niin kauan kuin lapsi oli pieni, kuului hän kokonaan hänelle.

Mutta Nils ei rauhoittunut. Hän kaipasi vaimonsa hellyyttä. Hänen oli ikävä. Mutta kun hän näki, että Saimi oli yhä yhtä taipumaton ja vetosi aina vain lapsen oikeuksiin, niin hän moitti katkerasti häntä siitä, ettei hän ajatellut enää lainkaan vaimonvelvollisuuksia, vaan ainoastaan äidin.

Nilsin kiihkeys pelästytti Saimia, ja käsitettyään, minkä vääryyden hän teki häntä kohtaan hän koetti nyt jakautua sekä miehensä että lapsensa välillä. Ja hän otti myös hiukan osaa elämään ulkopuolella kotia.

Mutta Nils tunsi sittenkin, kuinka kaukana kaikesta Saimi oli. Hänen sielunsa oli kokonaan muualla. Kuinka toisenlainen hän oli nyt kuin tuo entinen eloisa ja kiihkeä Saimi! Saimin kylmyys suututti Nilsiä, hän valitti alituisesti ja pani toimeen kiihkeitä kohtauksia.

Saimi piti puoliaan, kiivaita sanoja vaihdettiin kummankin puolin, ivallisia ja loukkaavia sanoja… Ja vähitellen se kuilu, joka henkisesti eroitti heidät toisistaan, tuli yhä suuremmaksi…

Mutta vaikka Nils yhä rakastikin vaimoaan yhtä hellästi kuin ennen, niin Saimin tunne häntä kohtaan katosi. Huomaamatta rakkaus oli hävinnyt hänen sydämestään, ikäänkuin se ei koskaan olisi sitä hallinnutkaan.

Mitenkä se oli mahdollista? Hämmästyneenä Saimi koetti keksiä siihen oikeata syytä. Oliko hän koskaan oikein rakastanutkaan Nilsiä? Se tunne, jota hän oli luullut rakkaudeksi, eikö se pikemmin ollut vain intohimoa ja tunteiden kuohua, joiden olemassa olosta hänellä ei ennen ollut aavistusta? Ei hän koskaan ollut rakastanut Nils af Ekin todellista luonnetta, tuota hienoa elostelijaa. Hän oli rakastanut vain omaa rakkausihannettansa, jolle hän oli antanut Nilsin piirteet…

Tehtyään tämän huomion syvä alakuloisuus valtasi Saimin mielen.

Mutta täytyyhän olla olemassa toisenkinlaista rakkautta, tuumi hän mielessään, syvää ja voimakasta tunnetta… Mutta sellaista rakkautta hän ei varmaan koskaan saisi kokea. Hänellä ei ollut siihen oikeutta, koska hän oli ikiajoiksi sidottu Nilsiin. Ja Lapsi oli hänen ainoa onnensa. Ja entistä enemmän hän antautui sille.

Kun Nils huomasi, ettei hän voinut enää voittaa entistä paikkaansa vaimonsa sydämessä, heittäytyi hän epätoivoissaan huvitusten pyörteeseen.

Entiset tottumukset palasivat jälleen. Nils läksi usein kaupunkiin ja palasi vasta myöhään illalla hiukan liikutettuna, harmistuneena koko maailmaan ja itseensä. Usein Saimi valvoessaan tuskissaan vuoteellaan, näki aamun valkenevan; ennenkuin Nils oli kotona. Tällöin hän syytti itseään tuntien olevansa suoranaisena syynä Nilsin moitittavaan käytökseen… Mutta toisaalta, miten hän saattoi osoittaa hänelle hellyyttä, jota hän ei tuntenut?

Ja vapautuakseen edesvastuusta hän lohdutti itseään sillä, että Nils oli osoittanut taipumusta väkijuomiin jo heidän lyhyenä onnen aikanaankin… Ei hänen rakkautensa eikä hellyytensä olisi voinut voittaa tätä taipumusta.

Joulujuhlat lähestyivät. Nils kutsui ystäviään kaupungista kartanoon.
Niiden joukossa oli myös hänen serkkunsa, kapteeni Etter.

Ja nyt vietettiin hurjan iloista elämää: luisteltiin jäällä, hiihdettiin, pidettiin päivällis- ja iltakutsuja.

Nils ei näyttänyt koskaan saavan kyllikseen. Aina valmiina huvittelemaan ja vieraanvaraisena isäntänä hän iloitsi tästä levottomasta ja kuumeisesta elämästä yhtä paljon kuin hänen vaimonsa siitä kiusaantui. Mutta Saimin oli pakko talon emäntänä osoittaa kohteliaisuutta vieraille, vaikkeivät nuo kutsut häntä lainkaan huvittaneet.

Usein iltapuolisin saapui kaupungista koko liuta iloisia ystäviä, jotka olivat lähteneet rekiretkelle. Kukin herra oli kutsunut naisen mukanaan ja ajoi itse, kulkusten kilistessä hevosta, joka oli valjastettu komeavällyisen reen eteen…

Välistä saattoi täten aivan odottamatta saapua taloon viisi tai kuusi paria… Vain telefonissa oli ilmoitettu heidän tulostaan.

Luonnollisesti vieraiden tuli jäädä päivällisille. Ja kirkkaasti valaistussa ruokasalissa kajahti silloin heleä nauru.

Usein ruuan jälkeen tanssittiinkin… Kapteeni Etter, joka oli taitava soittaja, istahti pianon ääreen soittamaan tulista masurkkaa, ja hetken kuluttua parit pyörähtivät hurjasti suuressa salissa, kunnes yö kääntyi aamupuoleen.

Lemmenleikki oli tässä seurassa ylimmillään. Nils, entinen Don Juan, mielisteli naisia, vieläpä erästä nuorta eronnutta rouvaakin. Hän tahtoi täten herättää Saimin rakkauden jälleen eloon. Mutta Saimi, vaikka hän olikin harmissaan, pysyi sittenkin aivan väliäpitämättömänä, eikä ollut mitään huomaavinaan… Saimin kylmyys herätti silloin Nilsissä vieläkin kiihkeämmän halun voittaa hänet jälleen omakseen.

Vaikka ovet olivatkin suljetut, niin tunkeutuivat sittenkin soiton säveleet siihen huoneeseen, missä Olavi rauhallisesti nukkui.

Usein, kun seura yltyi liian meluavaksi ja kun imartelu ja mielistely kävi liian vapaasti, pakeni Saimi lapsensa luo ja purskahti katkeraan itkuun, kun hänen oli pakko elää tässä ympäristössä, johon hän ei vähintäkään tuntenut kuuluvansa.

Siten kului useita vuosia…

V

Keskellä Senaatintoria Helsingissä seisoo Aleksanteri II:n, jalon ja hyvän keisarin patsas… Kiitolliset kansalaiset koristavat sitä kukilla, ja komeiden ruusukimppujen joukossa näkee usein vaatimattomia metsäkukkiakin, jotka kansannaisen arka käsi on laskenut patsaan juurelle… On toukokuun loppupuoli.

Aurinko paahtaa niiden suurien rakennusten kylkiä, jotka kilpailevat herruudesta tämän torin varrella: siinä on senaatin palatsi, yliopistorakennus, ja Nikolainkirkko, jonka valkea jättiläisrakennus hallitsee koko kaupunkia. Yhtenä ryhmänä edustavat siten nämät kolme rakennusta maan kolmea voimaa: uskontoa, oikeutta, tiedettä.

Vaikka onkin vielä varhainen aamu, on taaja ihmisjoukko kerääntynyt yliopiston edustalle. Siinä on nuorten ylioppilaskokelaiden vanhempia ja ystäviä, jotka odottavat sitä hetkeä, jolloin nuo nuoret, saatuaan kuulla lopullisen ratkaisunsa yliopiston suuressa salissa, rientävät portaita alas. Odottajilla on kädet kukkia täynnä, useimmilla kieloja. Nauretaan ja jutellaan, vuoroin suomea, vuoroin ruotsia sillä yliopistokin on kaksikielinen.

Äkkiä yliopiston raskas pronssiovi avautuu ja vaaleaverinen ja punakka nuori tyttö ilmestyy ensimäisenä. Hänen perässään kiiruhtavat muut nuoret ylioppilaat esille. Hetken aikaa nuori tyttö seisoo liikkumatta korkeiden portaiden ylimmillä asteella, rypistäen kulmakarvojaan sokaisevassa auringonpaahteessa, ja katse etsii joukon keskeltä omaisia… Kas tuolla, isä ja äiti! … »Hurraa! Minä olen hyväksytty!» huudahtaa hän kirkkaalla äänellä ja hyökäten portaita alas hän kiiruhtaa heidän syliinsä.

Suudellaan, onnitellaan, kysellään ja ahdistellaan, sitten jokainen kiinnittää pienen kimpun nuoren tytön rintaan. Hetken kuluttua hän on kuin kukkatarha, sillä kaikkialla on hänellä noita pieniä kukkakimppuja, rinnassa, vyötäisillä, yksin käsivarsissakin, ja riemukulussa häntä kuljetetaan puotiin, jossa hän saa ylioppilaslakkinsa.

Suomalainen ylioppilaslakki! Millä ylpeydellä suomalainen nuori tyttö painaakaan tuon lakin vaaleille suortuvilleen! Hän ei vaihtaisi sitä kauneimpaankaan parisilaishattuun! Hiukan oudolta tuo valkoinen samettilakki sittenkin näyttää, jota kultainen, seppeleen ympäröimä lyyry koristaa. Mutta nuo erikoiset lakit sopivat sittenkin hyvin heidän nuoriin kasvoihinsa ja viattomiin silmiinsä, antaen niille herttaisen leiman.

Sillä välin kuin ruotsinmieliset ylioppilaat keräytyivät Esplanaadinkadun varrella olevaan puotiin, suuntasivat suomenmieliset askeleensa Aleksanterinkadulle… Kaikkialla kielikysymys oli mukana eroittamassa…

Hiukan erillään ihmisjoukosta, joka alkoi jo hajaantua, seurasi yksinäinen, noin kolmisenkymmenen korvissa oleva mies suurella mielenkiinnolla vilkasta elämää ympärillään. Tämän nuorison innostus miellytti häntä varmaan, sillä valoisa hymy kirkasti hänen tarmokkaita kasvojaan ja hänen vilkkaat ja älykkäät silmänsä seurasivat mielihyvällä tätä kaunista näkyä.

Vartalo oli keskikokoinen ja laiha, puku aivan harmaa ja hansikoitussa kädessä oli komea keppi, johon hän kevyesti nojautui…

Tohtori Leino, Helsingin yliopiston opettaja, etevä historioitsija, oli juuri tänä aamuna palannut kotimaahan useamman vuotuiselta ulkomaanmatkalta, ja kuljeskelussaan kaupungilla oli hän sattumalta joutunut näkemään näiden uusien ylioppilaiden iloa… Nähdessään nämät nuoret oli hän lapsekkaalla mielihyvällä elänyt uudestaan omat entiset muistonsa, jolloin hänkin riemun vallassa oli näyttänyt valkoista lakkiaan nuorelle tytölle, lapsuudentoverille, jota hän salassa ihaili…

Mitähän tuosta lapsuudenystävästä, iloisesta Saimi Tervulasta olikaan tullut niiden neljän vuoden kuluessa, jolloin hän oli ollut poissa maasta? Viimeksi hän oli nähnyt hänet pienellä asemalla, josta Saarilaan noustiin…

Saimi läksi silloin pääkaupunkiin ilosta loistavin silmin ajatellessaan ensimäistä talvea, jonka hän saisi suuressa maailmassa viettää. Käsissään hänellä oli kukkakimppu, jonka hän arkana oli hänelle antanut… Hän oli tullut asemalle jättämään Saimille hyvästi, sillä hänenkin oli pakko lähteä matkalle, vielä paljoa pitemmälle, ja nuo jäähyväiset tuntuivat hänestä tuskallisilta… Mutta Saimi ei ollut huomannut hänen arkaa ihailuansa… Olihan hän rikas perijätär, jota kaikki kumarsivat. Ja mitäpä hän olisi voinut hänelle tarjota? Ei muuta kuin rakkautensa ja unelmansa…

Ja mietteisiin vaipuneena Leino poistui torilta ja kääntyi alas
Esplanaadinkadulle…

Hänestä oli hauska kävellä täten yksinänsä ja muistella entisiä muistojaan ja tunnelmiaan…

Esplanaadi, kaupungin hienoin katu, on hyvin pitkä, ja sen molemmin puolin kohoaa komeita rakennuksia, useita graniittisiakin… Puitten varjot hyväilevät lukuisia vaaleita pukuja, jotka liikkuvat meren rantaa kohti… Komeapukuinen joukko, niiden parissa noin kymmenkunta valkolakkia, täyttää Kappelin penkereen; teen ja leivosten hyvä tuoksu tunkeutuu sieltä aina meren rantaan saakka sekaantuen sataman hajuun, ja musiikki ikäänkuin säestää suurten valkeapurjeisten alusten, pienten veneitten ja höyrylaivojen hiljaista kulkua meren tyynellä pinnalla.

Muutamien pöytien ääressä istuu ruotsin- ja suomenmielisiä hyvässä sovussa. Vain venäläiset upseerit muodostavat keskellä rauhatonta valkolakkien merta ikäänkuin pieniä saaria, joita kaikki tarkasti välttelevät. Leino, jonka mieli tekee olla yksin, kiertää Kappelin taakse, astuu kenraalikuvernöörin synkän palatsin ohitse ja käy istumaan eräälle penkille Esplanaadiin.

Täällä, kukkapenkereitten ja ruusupensaiden ympäröimänä seisoo kansallisrunoilijan, Runebergin muistopatsas, miehen, joka »Vänrikki Stoolin tarinoissa» on ääriään myöten ylistänyt isänmaanrakkautta ja laulanut Suomen armeijan kunniaa, tuon armeijan, joka 1808—1809 vuoden sodassa repaleisena ja ruotsalaisten hylkäämänä taisteli urhoollisesti venäläistä sotajoukkoa vastaan. Sen voitot olivat kuitenkin turhat, ne eivät voineet estää lopullista tappiota…

Maalaisväkeä astuu joukoittain käytävää pitkin. Naisten hiukset ovat sileästi kammatut jakaukselle ja päässä heillä on pitkäripsiset, vaaleat silkkihuivit. He pysähtyvät heittäen ihailevan silmäyksen suureen runoilijaan, jonka isänmaallisia runoja jokainen suomalainen osaa ulkoa. Joka talossa ovatkin Runebergin runoelmat raamatun rinnalla, niin hyvin matalimmassa majassa kuin rikkaiden palatseissa.

Leino katselee heitä liikutuksen vallassa. Kuinka kelvollisilta ja rehellisiltä näyttävätkään nuo kirkassilmäiset ja karheapiirteiset talonpojat!

Suuressa maailmassa, jossa hän oli elänyt, hänen mielestään oli kokonaan haihtunut tuo naiivi ja avonainen katse, joka oli niin kuvaava suomalaiselle talonpojalle.

Joukko koululapsia lähestyy. Pieniä tyttöjä lyhyissä hameissa, ja nuoria poikia, kirjat kainalossa, yhteiskoululaisia, jotka aamutuntien päätyttyä ovat nyt menossa Fazerille leivoksia syömään. He nauravat ja juttelevat sydämen pohjasta. Muutamat kansanlapset seuraavat heidän jäljissään.

Kaikilla heillä oli siniset silmät ja sileä, liinanvalkoinen tukka; tytöillä kaksi kireätä palmikkoa selässä, puhtaat pumpulihameet ja puna- tai sinivalkoiset poikkiraitaiset sukat jalassa.

Leino tunsi mielensä lämpenevän katsellessaan tuota pientä joukkoa, joka näytti niin liikuttavalta yksinkertaisuudessaan… Kuinka mieluista oli kaiken ulkomaalaisen komeuden jälkeen nähdä näitä kotoisia, vaatimattomia näkyjä! …

Äkkiä kuului outoa ääntä. Melu lähestyi, se kuului torin puolelta…

Kadulla »issikat» käänsivät pienet hevosensa syrjemmäksi, ohikulkijat pysähtyivät ja katsoivat taakseen kasvoillaan synkkä ilme.

Toiset, ikäänkuin pakoon menossa, kiiruhtivat puoteihin. Aivan äkkiä koko katu tyhjeni… musiikki Kappelissa herkesi… Leinon mielestä aurinkokin hetkeksi meni pilveen… Mikähän oli hätänä? tuumi hän huolestuneena ja nousi paikaltaan.

Täyttä laukkaa kiiti joukko kasakoita katua pitkin hevosten kavioiden kopistessa pyöreitä katukiviä vastaan. Sapelit kilahtelivat, ja muutamia komentosanoja kajahti, kun venäläiset vahdit kenraalikuvernöörin palatsin edustalla tekivät kunniaa… seuraavassa hetkessä kasakat olivat jo kaukana.

Mutta kasakkojen ilmestyminen oli sittenkin ehtinyt lamauttaa kaiken viattoman iloisuuden, ja kesti hetken aikaa, ennenkuin kaupunki, häveten tätä sotilaallisuutta, alkoi taas elää…

Kauhistuneena tästä näystä, joka oli ikäänkuin taisteluvaatimus Suomelle, aikoi Leino poistua Esplanaadilta, joka on koko kaupungin keskustana… Mutta hänen huomionsa kiintyi erääseen naiseen, joka suuntasi kulkuaan Esplanaadia kohti, ja epäröiden hän pysähtyi. Vaistomaisesti hänen silmänsä seurasivat tuota naista, sillä hänen liikkeissään tuntui olevan jotakin tuttua… Hänellä oli yllään sininen kävelypuku ja sen alla ohut valkoinen pusero, ja hänen nuorekkaita, kauniita kasvojaan varjosti suuri, musta olkihattu, jota koristivat komeat sulkatöyhdöt…

Hän astui nopeasti, katsoen suoraan eteensä, kiinnittämättä huomiotaan siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Kädessä hänellä oli pieni, punaisella nauhalla sidottu käärö. Vasta sitten, kun hän oli aivan lähellä, tunsi Leino hänet. Nopeasti hän astui häntä kohti nostaen hattuaan ja huudahtaen loistavin katsein:

— Saimi Tervula!

Nainen pysähtyi, punastui eikä tuntenut puhuttelijaa heti; mutta äkkiä iloinen ilme puhkesi hänen kasvoillaan esiin:

— Oi! tekö se olette! Suokaa anteeksi, etten heti tuntenut teitä, mutta teidän sileäksi ajetut kasvonne ovat muuttaneet ulkonäköänne!

Sydämellisesti hän ojensi Leinolle molemmat kätensä ja lisäsi:

— Miten iloinen olen tavatessani teidät ja saadessani olla ensimäisiä, jotka toivottavat teidät tervetulleeksi taas Suomeen!

Leino ei voinut irroittaa katsettaan lapsuudenystävänsä loistavista kasvoista, ja ihastuneena hän kuunteli tätä ääntä, jonka pienimmätkin värähtelyt olivat hänelle ennestään niin tuttuja; vaistomaisesti he alkoivat astua rinnakkain, suunnaten askeleensa satamaa kohti… Vähä-väliin he pysähtyivät:

— Minä näin sanomalehdistä, että teidän oli määrä tänään palata. En tiennyt, että laiva Kööpenhaminasta jo oli saapunut… Te olette paljon matkustellut?

— Olen, olenhan nähnyt koko laajalta maailmaa. Kävin aina Aasiassa asti, Himalayan seuduilla, jossa suomalaisten kehdon sanotaan olevan. Kirjoitan parhaillaan historiallista teosta suomalaisista… Sitten kävin Unkarissa serkkujamme tervehtimässä, sanoi hän nauraen… Minä kerron matkoistani ensimäisessä esitelmässäni yliopistolla, huomenna iltapuolella… Ehkäpä tekin tulette kuuntelemaan?

— Tietysti, vaikka asunkin maalla, olen ollut kolme vuotta jo naimisissa…

Saimi puhui nopeasti, katsomatta Leinoon… Hänellä oli hämärä tunne siitä, että lapsuudenystävä oli ollut hiukan huvitettu hänestä…

— Naimisissa! toisti Leino hämmästyneenä. Sitä ei kukaan ole kertonut minulle… Mutta matkalla ollessa vieraantuu niin helposti ystävistään. Te olette siis naimisissa?

Ja kun Saimi ei vastannut mitään tuntiessaan salatun moitteen noiden sanojen alla, kysyi Leino edelleen:

— Kenen kanssa?

— Nils af Ekin… Mieheni on tilanomistaja ja me asumme Viikin kartanossa, lähellä Helsinkiä.

— Entäs… oletteko te onnellinen? Suokaa anteeksi epähienouteni, huudahti Leino huomatessaan, että Saimi jälleen punastui…

Tuo sopimaton kysymys oli hänen tahtomattaan livahtanut hänen huuliltaan. Hän oli ikäänkuin astunut harhaan. Hän ei tuntenut enää entistä ympäristöään. Kaikki oli kokonaan muuttunut Suomessa!

— Minulla on pieni, ihastuttava poika, vastasi Saimi vältellen.

Puhuessaan lapsestaan Saimin ääni ilmaisi hellyyttä ja ylpeyttä.

Leino ei voinut pidättäytyä sanomasta:

— Kylläpä elämä tuottaa meille monta yllätystä! En koskaan olisi voinut aavistaa, että ensimäinen nainen, jonka tapaisin kotoisella maaperällä, olisi pieni lapsuudenystäväni, jonka kanssa muinoin leikin Saarilan kauniissa puutarhassa… Rakas vanha Saarila! … Käyttekö siellä usein?

— Oi! te ette tiedä, että täti raukkani on kuollut, siitä on tuskin vuottakaan. Aivan äskettäin vasta heitin surupukuni… Ja Saarila on kokonaan muuttunut. Tätini perusti sinne orpokodin. Nykyään noilla varjoisilla lehtikujilla juoksentelee parikymmentä lasta… Oi! muistattehan, Aarno… — Saimi epäröi hetken, ennenkuin hän uskalsi nimittää häntä ristinimeltä — kuinka me olimme piilosilla tuossa vanhassa puutarhassa, jossa kasvoi »keisarinkruunuja» ja »luutnantinsydämiä»?

— Enkö minä muistaisi? Aivan kuin eilispäivän! Aasiassa, yksinäisyydessäni, korkeilla vuorilla ollessani tai oleskellessani yksinäisissä kylissä teltassani, kun kaikki nukkuivat ja yksinäisyys painosti minua, palasivat mieleeni lapsuudenmuistot… Ja minä ajattelin pientä tyttöä, jolla oli pitkät vaaleat palmikot ja joka kiusasi minua alituisesti… Nyt minun keijukaisprinsessastani on tullut hieno nainen ja onnellinen äiti…

— Entäs te, te olette nyt kuuluisa mies, innokas isänmaanystävä, huudahti Saimi koettaen tekeytyä iloiseksi, sillä hänen äänensä oli kovin surullinen… Uskokaa minua, minä olen seurannut kaikkia teidän matkojanne sanomalehdistä… Kaiken sen, minkä he ovat kertoneet kuuluisasta kansalaisestamme, osaan minä aivan ulkoa. Minä tiedän, minkä menestyksen te olette saavuttanut Lontoossa, ja nyt viimeksi Kööpenhaminassa… Minä tiedän, että olette monen tieteellisen seuran jäsen… Oi! kuinka minä olen ylpeillyt vanhasta lapsuudenystävästäni… ja kuinka iloinen olen tavatessani hänet jälleen.

Saimi katsoi Leinoa suoraan silmiin nähdäkseen hänet taas aivan kuin ennenkin… Hetken aikaa heidän katseensa sulivat toisiinsa ja silmissä heijastui yhteinen ilo.

Sitten kääntäen pois katseensa mutisi Leino:

— Oi! Saimi, te olette aivan ennallanne! … aina valmis lausumaan lohduttavia sanoja… Kiitos teille näistä sanoistanne, jotka suuressa määrässä helpoittavat takaisin tuloani kotimaahan, jossa olen aivan yksin, jossa ei kukaan läheinen odota minua.

— Ja te, te olette sama tuittupää kuin ennenkin käydessänne Saarilassa, kiihkeä ja itsepäinen, kun isänne tahtoi teistä pappia, sanoi Saimi nauraen.

Toisiinsa syventyneinä he olivat koneellisesti astuneet Kappelin ohitse huomaamatta tuttavia, jotka tervehtivät heitä. Ja astuttuaan tyhjän torin poikki he saapuivat satamaan, jossa pienestä valkoisesta höyryaluksesta tuprusi savua…

— Tällä laivalla minä palaan kotiin, sanoi äkkiä Saimi riistäytyen irti muistoistaan. Tulin tänä aamuna aivan yksin kaupunkiin onnitellakseni erästä nuorta tyttöä, joka sai ylioppilaslakkinsa.

— Olitteko tekin aamulla yliopiston edustalla? huudahti Leino hämmästyneenä.

— Olin… Entäs te? …

— Minä myöskin. Katsokaas, Saimi, te näkymättömänäkin veditte minua puoleenne…

— Sen minäkin luulen, ja toivon hartaasti, että piakkoin voisin vetää teidät Viikin kartanoonkin… Huomenna tulen luennolle ja niinpian kuin teillä vain on vapaata aikaa, toivon saavani teidät luoksemme. Lupaattehan, eikö totta? Tulettehan varmaan?

Laivarannassa Saimi puristi Leinon kättä. Sitten hän astui kevyesti ja notkeasti laivaan.

Matkustajia saapui rantaan. Siinä oli hirveätä hälinää, korien- ja pakettientuojia vaikka kuinka paljon, aivan mahdotonta vaihtaa sanaakaan tällaisessa melussa.

Paljain päin katseli Leino Saimia, joka haki itselleen paikan laivan kokkapuolelta… Samassa hän huomasi pienen paljasjalkaisen tytön, jolla oli kaupan kielokukkia; hän osti kimpun, ja kumartuen eteenpäin hän ojensi sen Saimille laivan juuri irtaantuessa rannasta.

Silmät ilosta loistaen hän huudahti:

— Onnea matkalle.

Ja Leino pisti kiiltävän hopearahan pikku tytön kouraan, joka jäi aivan sanattomaksi tällaisesta anteliaisuudesta.

Nojautuen molemmin kyynärpäin laivan reunaa vasten katseli Saimi Leinoa, jonka olennon rajaviivat häipymistään häipyivät, ja hän tunsi suurempaa iloa tämän odottamattoman kohtauksen johdosta, kuin mitä hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Hänellä näytti olevan tavattoman voimakas tahto, mutta samalla hän oli hyvin tunteellinen, tuumi Saimi mielessään. Aivan kuin muinoin nuorena poikanakin… Ja hänen harmaanvihertävissä silmissään, jotka alituisesti vaihtelivat väriään, heijastuivat kaikki meren eri vivahdukset… Oi! kuinka toisellainen hän oli kuin kaikki ne miehet, joiden seurassa hän tavallisesti oli… Yksin hänen käytöksensä, hänen pukunsa kuosi, kaulahuivin hillitty väri ilmaisi hienostunutta aistia… Ja hiukset, jotka olivat tummanruskeat väriltään, olivat vasemmalta puolelta jakauksella, muoti, mikä ei lainkaan ollut tavallinen Suomessa… Pienimpäänkin yksityiskohtaan hänen olennossaan oli Saimi kiinnittänyt huomionsa…

— Ei, ulkomuodoltaan hän ei ole suomalainen vähimmässäkään määrässä, tuumi Saimi, sillä hänen kasvonsa ovat hienot ja kapeat, nenä kaareva ja hipiä kalpea… Suomalaiset ovat tavallisesti vaaleanverisiä, pyöreäkasvoisia ja punakoita… Mutta sydämeltään ja luonteeltaan hän on aitosuomalainen, päätti Saimi edelleen ikäänkuin puolustukseksi, jotta hän ei tuntuisi liian vieraalta omalle heimolleen…

Laivan pujotellessa luotojen ja saarien lomitse, pysähtyen huviloiden rantaan, laskien väkeä maihin ja ottaen uusia matkustavia, tunsi Saimi valtavan ilontunteen kohoavan rinnassaan. Ensi kertaa vuosikausiin oli hän kuullut oman äänensä, omien tunteittensa kaiun… Ja hän tunsi olevansa vähemmän yksin maailmassa…

VI

Uupuneena kiihkeästä työstä oli Leino palatessaan Suomeen toivonut löytävänsä turvallisen ja rauhallisen sataman, jossa hän voisi lepuuttaa sieluaan ja ruumistaan. Hän oli hautonut mielessään hilpeitä tuumia: lähteä kesäksi Savoon saadakseen jälleen nähdä entisen lapsuutensa kodin, tuon yksikerroksisen, keltaisen rakennuksen tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä, jossa hän oli viettänyt surullisen lapsuutensa ankaran isän kurittamana ja uskonnollisen äidin hoivaamana, jonka huulet eivät olleet koskaan hymyyn taipuneet. Joka kerta, kun isän ankaruus nosti hänen mielensä kapinaan, oli hän paennut Saarilaan, järven toiselle puolen. Siellä hänen pieni, surunpainostama sydämensä oli aina löytänyt lohdutusta… Saarilan iloisen nuoren neiden keveä käsi oli parantanut kaikki hänen sydämensä haavat…

Siitä ajasta saakka oli Saimin kuva painunut syvälle hänen mieleensä… Hänen nuoruutensa oli ollut raskasta taistelua, samalla kertaa sekä opiskelua että elatuksen hankkimista… Hän ei ollut koskaan saanut kokea toveriensa viatonta iloa Hänen luja tahtonsa yksin oli antanut hänelle voimaa kestämään kaikkia niitä nöyryytyksiä, jotka seurasivat köyhyyden mukana, ehkäpä myöskin… pienen lapsuudentoverin muisto, tuo ainoa valonsäde hänen elämässään…

Hän oli nyt päässyt miltei päämääränsä perille… Kaunis tulevaisuus oli hänelle avoinna… Hänen nimensä historioitsijana alkoi jo olla tunnettu, teoksillaan hän oli ansainnut hyvin ja onni näytti hymyilevän hänelle.

Oi! kaikki nuo unelmat kunniasta, kuinka turhia ne olivat hänen mielestään tänä hetkenä, jolloin hän tunsi itsensä niin vieraaksi omassa maassaan. Ei omaisia, ei kotia, ei kerrassaan mitään. Oi! kuinka yksinäisyys painosti häntä! … Mielellään hän olisi luopunut kaikesta menestyksestä ja kunniasta, jos hän olisi voinut sulkea syliinsä sen ainoan olennon, johon hän oli kiintynyt. Mutta tuo ilo oli häneltä kielletty.

Tuntien vastustamatonta halua saada vapaasti hengittää ja liikkua Leino astui mietteisiinsä vaipuneena Tähtitornin vuorelle, josta avautuu silmien eteen aava meri, laaja Suomenlahti syleillen hellästi niemen kärkeen rakennettua pääkaupunkia.

Raitis tuuli karkoitti hiukan hänen alakuloisia mietteitään. Kaukana taivaanrannassa hän näki Gråhaaran majakan, tuon tulisilmän, joka pimeän ja sumun halki ensimäisenä tervehtii valollaan kotimaahan palaajata… Ja Viaporin linna, jonka kanuunat olivat käännettyinä hymyilevää kaupunkia kohti, kimalteli auringonsäteissä.

Oi! tuo Viapori! … Sen antautuessa vanha ruotsalainen maakunta oli muuttunut suuriruhtinaskunnaksi, jota venäläinen keisari hallitsi… Ja kuitenkin, kuinka jokaista kovaa iskua seurasi aina jokin hyvitys…

Jollei Suomea olisi riistetty Ruotsilta, niin ehkei tätä kansallista herätystäkään olisi ollut, josta hän oli niin ylpeä…

Meren ulapalla oli venäläisiä mustia torpeedolaivoja ja korkealla kummulla, sillan toisella puolella, kohosi kopeana ja kauniina, ikäänkuin alituisena varoituksena, venäläinen kirkko kullattuine kupuineen.

Jostakin kaukaa kuului venäläisen laulun säveleitä tuulen kannattamina tänne saakka…

— Kuinka kaikki Suomessa on muuttunutta! huudahti Leino epätoivoissaan, ja hän laskeutui jälleen nopeasti alas kaupunkiin…

Mutta hän oli kuulevinaan myrskyn ryskettä, joka pauhasi jossakin idän puolella; myrskyn, jonka huminaan sekaantui kiusatun kansan tuskanhuuto…

VII

Yliopiston suuri sali oli ääriään myöten täynnä. Tohtori Leino, pitkässä mustassa takissa astui kateederiin… Valo, joka lankesi liinaisten uudinten läpi huoneeseen, kalvensi hiukan hänen kasvojansa ja voimakasta profiiliansa…

Tarkastettuaan nopeasti yleisöä, jonka suurimmaksi osaksi tiedemiehet ja ylioppilaat muodostivat, hän silmäsi ensin Saimi af Ekiin, joka istui puoliympyrän muotoisen salin etumaisimmilla penkkiriveillä aivan häntä vastapäätä, ja alkoi sitten esitelmänsä suomalaisen kansan alkuperästä.

Ensimäisillä sanoillaan hän voitti jo kuulijakuntansa… Hänen metallinen ja varma äänensä halkaisi ilman. Hänen lyhyt ja selvä sanontatapansa ilmaisi, että hän oli varma asiastansa…

Hän kertoi ensin matkastaan Aasiassa, missä hän oli etsinyt Suomen kansan kehtoa, ja mistä suomalaiset kansanvaelluksen aikana olivat siirtyneet pohjoisempiin maihin.

»6:nnella vuosisadalla, sanoi hän, oli Bjarmien maa, meidän esi-isiemme alkukoti, ollut sangen kukoistava ja siihen kuului laajoja aloja Vienanmeren ja Uralvuorten välillä. Bjarmien maa oli koko suomalaisen rodun keskus ja pyhättö ja siellä kiersi Pohjolan ja Itämaiden runoniekkojen ihmeellisiä runoja…»

Leino puhui suomea, tuota soinnukasta ja vokaalirikasta kieltä… Hänen suussaan se muuttui suorastaan musiikiksi. Mitä kauemmin hän puhui, sitä valtavammin hän kiehtoi kuulijoiden mielet. Hänen ihmeellinen, taipuisa, pehmeän hyväilevä, rukoilevan nöyrä, ylpeä ja rohkea äänensä taipui helposti eri tunnelmien sävyyn ja tunkeutui kaikkien sydämiin herättäen ihastusta ja intoa. Hetken kuluttua ei koko salissa ollut ainoatakaan, jota hän ei olisi vallannut…

Yleisö pidätti hengitystään, seurasi jokaista hänen sanaansa ja tunsi samaa isänmaallista innostusta kuin hän itsekin…

»Meitä on nimitetty nuoreksi kansaksi, jatkoi hän … Minä panen siihen vastalauseeni. Eikö Kalevala syntynyt meidän keskuudessamme jo 8:nnella vuosisadalla, tämä ihmeellinen eepos, joka on ensimäisiä koko maailmassa. Sellaiset eepokset eivät synny aikakausina, jolloin kansa on jo kypsä, on saavuttanut lopullisen luonteensa ja kaikki sen rajat ovat jo tarkalleen määrätyt… Ne syntyvät kansojen olemassaolon kulta-aikana, jolloin koko kansa on yhtenä kokonaisuutena, jolloin samat ajatukset, sama usko ja sama sivistys on kaikille yhteinen… Ja tällaisena loisto-aikana runoileminen ei ole vain yksityisen oikeutta, muutamien harvojen, jotka eivät voi antaa ilmaisumuotoa muulle kuin omille tunteilleen, vaan koko kansa haltioituu ja laulaa… Ja kuvatessaan lauluillaan samalla kertaa sekä sitä ulkonaista elämää, jota se näkee ympärillään, että sitä sisäistä elämää, joka kukoistaa sen omassa rinnassa, tuopi se ilmi kaiken sen, mikä on kuvaavaa koko kansalle. Ennen kaikkea Kalevalassa hämmästyttää meitä se ihanteellinen sävy, joka puhkeaa siitä joka puolelta ilmi, sen jalo ja valoisa elämänkäsitys. Vuosisatoja on kulunut Kalevalan synnystä, mutta suomalainen rotu on pysynyt samana, uskollisena ihanteelleen…»

Nyt kajahtivat kaikuvat hyvähuudot. Eläköön Leino! huudettiin joka taholta. Sanoin selittämätön innostus puhkesi esiin tässä juhlallisessa salissa, jota kaksinkertaiset kreikkalaistyyliset pilarit kannattivat…

Liikutettuna ja kalpeana Leino kuunteli tätä riemunpurkausta etsien katseillaan Saimia… Hänkin oli melkein yhtä kalpea, mutta Leino huomasi hänen silmissään sellaisen ihastuksen välkkeen, että se tuotti hänelle paljoa suurempaa tyydytystä kuin kaikki hyvähuudot…

Kun innostus oli tyyntynyt, jatkoi hän:

»Jokainen kärsimyksen ajanjakso herättää intohimoja, nostattaa esiin luonteita, jotka eivät ole maalle eikä kansalle kunniaksi… Mutta samalla se kasvattaa myöskin suuria ja uhrautuvia luonteita… Miten paljon nykyisenä hirveänä aikanammekin voisi kertoa niiden miesten rohkeudesta, jotka ovat uhranneet kaikki maansa puolesta! … Kohottakaamme kaikki katseemme ihannetta kohti toivoen Suomelle vielä onnen aikaa… Eläköön Suomi ja suomalaisuus! …»

Innostuksen myrsky valtasi koko salin. Ylioppilaat, sekä miehet että naiset heiluttivat lakkejaan kuin valkoisia lippuja.

Mutta Leino ei näyttänyt panevan huomiota kunnianosoituksiin. Hänen silmänsä etsivät vain häntä, jolle hän koko ajan oli puhunut… Saimi oli saanut hänet haltioitumaan; hänen hyväksymistään hän koko ajan oli toivonut. Hän oli tahtonut näyttäytyä tuolle naiselle, jota hän rakasti, etevänä miehenä, voittajana, jolle tulevaisuus hymyili, eikä vain entisenä köyhänä, vaatimattomana poikana… Ja hän oli täydellisesti onnistunut.

Hän ymmärsi sen tuosta liikutetusta katseesta, jolla Saimi vastasi hänen katseeseensa.

Hän tunsi, että sama tunne sai heidän kummankin sydämet sykkimään, sama aate yhdisti heitä: kansallisuuden side.

Kun Leino astui alas kateederista, ympäröivät professorit ja ystävät häntä joka taholta. Hän ei huomannut Saimin lähtöä.

Suosionosoitukset kajahtivat yhä vielä Saimin korvissa, kun hän kohtasi eteisessä miehensä komea hattu päässä, hienona ja uusissa hansikkaissa. Tuo näky herätti Saimin ikäänkuin taikaunesta. Ei koskaan Nils ollut tuntunut hänestä niin vieraalta koko hänen sisälliselle ihmiselleen kuin tänä hetkenä.

— No, miten hän puhui? kysyi Nils väliäpitämättömästi.

— Aivan ihmeteltävän hyvin! sanoi Saimi antamatta sen enempiä selityksiä.

Hän ei tahtonut Nilsille mielellään näyttää innostustaan, sillä hän teki usein pilkkaa hänen suomalaisesta innostaan.

— Sääli, ettet sinäkin ollut kuulemassa! lisäsi hän sitten.

— Hyvänen aika, enhän minä ymmärrä suomea. Ja vain ihailla esitelmänpitäjää, se ei olisi kannattanut, olihan niitä ilmankin kylliksi, koska suosionosoitukset kuuluivat tänne saakka… Nehän huusivat kuin hullut…

Saimi ei vastannut mitään.

— Minä ostin piletit täksi illaksi teatteriin. Siellä esitetään hyvin hauska huvinäytelmä. Me saamme nauraa…

— En minä ole puettu, vastusteli Saimi, sillä hänen ei tehnyt mieli seurata Nilsiä sinne.

— Tuo pitsipusero on erittäin hyvä ja hattusi on myöskin komea, vakuutti Nils tuntijan ilmeellä. Jos tahdot keksiä jonkun verukkeen, niin tuumi jotakin parempaa, sanoi hän leikkiä laskien.

— No niin, jos mielesi tekee, niin mennään, myöntyi Saimi.

Mutta pitkin iltaa, kun toiset naiset nauroivat täyttä kurkkua saksalaiselle huvinäytelmälle, ajatteli Saimi vain Leinoa, joka varmaan oli mennyt Kansallisteatteriin. Juuri samana iltana näyteltiin siellä kotimaista murhenäytelmää, jonka pääosaa esitti Ida Aalberg, Pohjolan Sarah Bernhardt.

Seuraavana päivänä sanomalehdet, vieläpä ruotsalaisetkin selostivat Leinon loistavaa esitelmää ennustaen, että hänestä oli vielä nouseva suomalaisen puolueen tuki ja kunnia.

Aamiaispöydässä Nils näytti näitä kiittäviä kirjoituksia Saimille ja sanoi hiukan äreästi:

— Minä en tiennyt, että sinun lapsuudenystäväsi, kotipitäjäsi köyhän lääkärin poika olisi mikään kuuluisuus… Voi sitä miekkosta! Hänellä on syytä Caesarin tavoin sanoa: tuli, näki, voitti!

— Pilkkaa sinä niin paljon kuin tahdot, Nils, mutta voin vakuuttaa sinulle, että sellaista kaunopuhujaa kuin hän ei meillä ole toista, sillä meidän parhaatkin puhujamme esittävät äärettömän yksitoikkoisesti ja ikävästi sanottavansa.

— Sinähän voit sitä asiaa paremmin arvostella kuin minä, sillä minä en käy koskaan esitelmiä kuuntelemassa. Milloin tohtori Leino kunnioittaa meitä käynnillään?

— Hyvinkin pian, toivoakseni. Tekeekö sinun ehkä mielesi tehdä hänen tuttavuuttaan? kysyi Saimi hiukan pilkallisesti.

— Ehkäpä kyllä, vastasi Nils lyhyesti.

VIII

Saimi istui mukavassa kiikkutuolissa merenpuoleisella penkereellä ja luki Marcel Prévostin romaania »Vierges fortes». Samoinkuin kaikki suomalaiset naiset luki hänkin aivan sujuvasti ranskaa.

Kepeä tapa, millä suuri kirjailija käsitteli suomalaisia naisia, huvitti häntä…

Ehkäpä se on vaatimattomuutta, tuumi hän mielessään, ehkäpä se kuuluu suurten kirjailijoiden erikoisoikeuksiin, että he voivat käsitellä tavattomalla varmuudella asioita, joita he eivät yhtään tunne…

Hän oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei hän kuullut lainkaan, kun palvelijatar ilmestyi salin lasiovelle ja kysyi, ottaako rouva herra Leinon vastaan. Hän sai uudistaa kysymyksensä.

— Herra… ei ole kotona. Sanoitteko herra Leino? … No, mutta tietysti, käskekää astumaan sisään ja ilmoittakaa herralle kun hän palaa kotiin… vastasi Saimi iloisen yllätyksen vallassa.

Ja heittäen romaaninsa hän tarkasteli nopeasti pukuansa; hänellä oli yllään vaaleansininen pumpulihame, joka oli koristettu vadstenalaisilla pitseillä. Se puki häntä, sen hän tiesi. Hänellä oli juuri sen verran aikaa, että hän ehti kiinnittää parilla hiusneulalla tuulessa pörrööntyneet suortuvansa, kun tohtori Leino visiittipuvussa ilmestyi hänen eteensä.

— Suokaa anteeksi, että otan teidät täällä vastaan, sanoi Saimi pyytäen häntä istumaan; mutta minä rakastan tätä nurkkaa ja täällä minä istun aina lähimpien ystävieni kanssa.

— Kuinkas muuten, Saimi! Tämä veranda on ihana. Ja millainen näköala täältä on! Aivan verraton! huudahti Leino.

— Eikö totta? Eipä uskoisi olevansa kylmässä Suomessa, aivan pohjoisnavan kynnyksellä, sanoi Saimi ylpeänä.

Kahden valkoisen pylvään välissä, joita köynnösruusut kokonaan peittivät, istuivat he yhdessä jutellen, taustanaan syvänsininen meri, jonka pinnalla purjeveneet kiitivät levitetyin siivin kuin valkoiset joutsenet. Ja keskellä meren sineä kohosi tummina pilkkuina saaria ja luotoja, milloin paljaita kalliokareja, joilla lokit ja villihanhet asustivat, milloin hymyileviä saaria, joilla vihannat koivut rehoittivat. Puutarha, jonka keskellä kartano sijaitsi, laskeutui aina meren rantaan saakka.

Kaukana taivaanrannassa kulki Ruotsia kohti suuri höyrylaiva tupruttaen sakeaa savua…

— Kun näen noiden laivojen kulkevan ohi, kuvailen aina mielessäni seisovani niiden kannella ja kulkevani kauas, kauas tuntemattomiin maihin… Mutta tuolla on se, joka saa kaikki salaperäiset matkani häipymään…

Ja Saimi osoitti kädellään Olavia, joka vaaleine kiharineen ja valkoisessa puvussaan näytti keskellä ruohokenttää ikäänkuin suurelta päivänkakkaralta…

Silmät pyöreinä päässä, sormi suussa poika tarkasteli vierasta herraa äidin rinnalla.

— Tulehan pian, kultaseni, tule tervehtimään Aarno-setää, sanoi Saimi pojalle.

Pienokainen totteli heti. Heittäen hoitajansa hän suuntasi askeleensa verandaa kohti. Astuen sitten suoraan Leinon luo hän ojensi hänelle pienen kätensä ja sanoi:

— Hyvää päivää, setä!

— Terve, pikku Olavi! Annappa minulle suuta!

Ja Leino kumartui lapsen puoleen, joka käänsi hänelle rusoittavan poskensa. Ja täytettyään kaiken kohteliaisuuden kiiruhti Olavi niin nopeasti kuin hänen pienet jalkansa sen sallivat hoitajansa ja leikkikalujensa luo kuulematta vähääkään äitinsä ääntä.

— Hänellä on jo oma tahtonsa! … Ihmeellistä, kuinka kolmen-vuotias lapsi voi olla itsepäinen!

— Onko se ihmeellistä! … Minun mielestäni hän tulee aivan äitiinsä…

— Kiitos! Teidän mielestänne minä olen kovin omapäinen!… Ulkonaisesti on Olavi ainakin ihan isänsä kuva…

— Ehkä… Mutta hänellä on teidän ilmeenne, teidän uneksiva katseenne…

— Toivoakseni hänellä ei ole sitä. Meidän päivinämme uneksiminen on vain onnettomuudeksi. Joka hetki ruma todellisuus tuottaa pettymystä… Paljoa parempi Olaville, jos hänestä tulee käytännöllinen nykyajan mies…

— Sellainen kuin hänen isänsä on! kuului Nilsin leikkisä ääni, hänen astuessaan käsi ojossa Leinoa kohti, joka oli noussut pystyyn huvitettuna tällaisesta esityksestä.

— Iloitsen saadessani tehdä teidän tuttavuuttanne, tohtori Leino. Vaimoni ei puhu enää muusta kuin teistä. Hän on kovin mielissään tavattuaan teidät jälleen, ja hänen ilonsa on minunkin.

— Hyvä herra, ilo on kokonaan minun puolellani. Saimi af Ek on ainoa ystäväni. Lukemattomat muistot sitovat meidät yhteen! Minä tunsin hänet aivan pienestä…

Molemmat miehet näyttivät mieltyneen toisiinsa. Kuitenkaan Nils af Ek ei ollut lainkaan niin hurmaava kuin Leino oli otaksunut. Hän teki häneen miellyttävän, mutta samalla jokapäiväisen vaikutuksen. Hyvällä alulla oleva kaljupäisyys ja liikalihavuus vaikuttivat osaltaan sen, että hän näytti hiukan typerältä. Siitä huolimatta oli hän yhä vielä valkeassa flanellipuvussaan ja ylöspäin väännettyine viiksineen »kaunis Nils af Ek», jota kaikki naiset ihailivat… Mutta mikä tuossa miehessä oli voinut lumota hänen suloista ystävätärtään?

Ikäänkuin Nils olisi arvannut Leinon ajatukset jatkoi hän:

— Niin, hyvä herra, te, joka tunnette vaimoni aivan lapsuusajoilta saakka, huomaatte kyllä, millaisia vastakohtia me olemme. Saimi on hiukan hempeämielinen luonteeltaan, hän elää toisessa maailmassa ja vaatii aivan liiaksi elämältä… Siksi se tuottaakin hänelle pettymyksiä… Minä sen sijaan elän alhaalla maan päällä. Minä näen elämän sellaisena kuin se on, en pahempana enkä parempana. Minä noukin tien varrelta niitä kukkia, joita siellä kasvaa, enkä turhan päiten koeta tavoitella vilunihania. Ja pojastani tulee materialisti samoinkuin minäkin olen, maanviljelijä ja siis myös onnellinen ja tyytyväinen ihminen.

— Sehän on pääasia, kun vain tuntee olevansa onnellinen… Mutta onnen käsite vaihtelee, samoinkuin tietkin, jotka vievät sen perille…

— Se on totta, hyvä herra. Mutta vaimoni on oikeassa, hänestä pitää tulla nykyajan mies. Mitä enemmän me eroamme omasta ajastamme, sitä suurempia vaikeuksia nousee meidän eteemme. Lapsia on säästettävä ankarilta taisteluilta… Unelmat, ne ovat turhia koruja, varsin epäkäytännöllisiä, vieläpä vahingollisiakin…

— Se riippuu asianhaaroista. Ihanteitta ja unelmitta kauneuskin, joka kuitenkin on hyvin suuri voima, katoaa.

— Minä puolestani voin tulla toimeen ilman sitä.

— Kullakin on omat mielihalunsa, hyvä herra.

Saimi oli kuunnellut miltei väliäpitämättömästi tätä keskustelua ottamatta siihen osaa, keinuen vain edestakaisin keinutuolissaan. Mutta puna, joka nousi hänen poskiinsa, ilmaisi sittenkin, ettei hän ollut niinkään väliäpitämätön kuin miltä hän tahtoi näyttää… Leino, joka oli huomannut värien vaihtuvan hänen kasvoillaan, käsitti, ettei hän tahtonut keskustella tästä asiasta miehensä kanssa, sillä hän ei kuitenkaan koskaan voisi ymmärtää häntä…

»Mutta mikä kumma on voinut viedä hänet tuon miehen yhteyteen?» tuumi Leino mielessään, niin vähän he hänen mielestään soveltuivat toisilleen. Miksi Saimi oli mennyt hänen kanssaan naimisiin? Olisiko tuo mies voinut ulkonaisilla ominaisuuksillaan lumota häntä? Vai olisiko Saimi, niinkuin niin monet muutkin haaveilijat, joutunut mielikuvituksensa uhriksi, otaksuen löytävänsä Nils af Ekissä enemmän kuin mitä hänessä oli?»

Leino nautti täysin siemauksin perhe-elämän suloutta. Saimi oli sulava ja huomaavainen emäntä tarjotessaan vieraalleen teetä, jota juuri tuotiin penkereelle, ja tiedustellessaan hänen mielihalujaan hän hymyili hänelle kuin vanhalle ystävälle.

Ja tämä koti, joka ainakin ulkoapäin näytti niin onnelliselta, ja joka ilmaisi hienostunutta aistia ja kultuuria, tuntui Leinosta, joka oli väsynyt yksinäisyyteen ja erämaahan, ikäänkuin kauneuden ja rauhan keitaalta. Todellisella kaihontunteella hän huomasi siis lähdönhetken jo lähestyvän.

Nils, jota Leino suuressa määrin miellytti, yhtyi vaimonsa pyyntöön kehoittaen häntä jäämään päivälliselle…

— Mahdotonta! selitti Leino. Minun täytyy lähteä, sillä muutamat yliopistoystäväni ja toverini ovat pyytäneet minua kesteihin.

— Teitä juhlitaan aivan liiaksi, sanoi Saimi nauraen. Sellaista se on, kun on huomattu mies…

— Jospa tietäisitte, kuinka paljoa mielemmin jäisin teidän seuraanne!… huudahti Leino puoleksi leikillisellä, puoleksi vakavalla äänellä.

Valkoinen laiva, sama, jolla pari päivää sitten Saimi oli matkustanut kotiin, vihelsi jo pienen niemen takana… Oli pakko kiirehtiä rantaan. Nojautuneena vaimonsa käsivarteen, aviomiehen levollinen ilme kasvoillaan saattoi Nils vierasta aina sillalle saakka, jossa Saimi heilutti vielä hyvän aikaa nenäliinaansa ja huusi: »Näkemiin asti!» Leinolle, joka vastasi tervehdykseen nostaen hattuaan.

Palatessaan sinä iltana juhlasta hotelliin, tuntui hotellihuone Leinosta kovin kolkolta ja surkealta. Kaiken iltaa hänen ajatuksensa olivat pyörineet tuon vaalean pään ympärillä, jossa hän näki ainoan onnensa. Ja katkeralla mielellä hän kysyi itseltänsä, mitenkä sellaista miestä kuin Nilsiä kohtalo oli voinut siihen määrään suosia. Hänellehän elämä oli suonut aivan kaikki: terveyttä, varallisuutta, onnea, ja ennen kaikkea tämän naisen, jonka arvoa hän ei lainkaan käsittänyt.

Mitenkä Saimi saattoi olla onnellinen hänen kanssaan?

Ja äkkiä hänen mieleensä muistui, miten Saimi oli hätääntynyt, kun hän heidän ensi kerralla tavatessansa oli tehnyt hänelle tämän kysymyksen. Ja tänään, sen jälkeen kuin Nils oli yhtynyt heidän seuraansa, oli hänen iloisuutensa kadonnut… Hän oli ollut hiljainen, ikäänkuin poissaoleva… Mutta mitä oikeutta hänellä oli tunkeutua täten Saimin elämään? Hänen velvollisuutensa oli pysyä vain Saimin lapsuudentoverina ja tukahduttaa oma tunteensa… Ehkäpä tuo tunne, joka tuntui hänestä niin vakavalta, ei ollutkaan mitään muuta kuin erehdystä, ehkäpä se oli vain jälleennäkemisen iloa, kun hän odottamatta oli tavannut sen ainoan olennon, johonka liittyivät hänen lapsuutensa muistot… ehkäpä se oli vain ohimenevä, helposti häviävä tunne. Mutta miksi hän koetti pettää itseään? Tiesihän hän, että Saimi Tervula oli väikkynyt hänen silmissään ikäänkuin hänen uransa lopullisena päämääränä… Voidakseen kohota hänen tasolleen oli hän itsepintaisesti taistellut… Oi! eihän hän merkinnyt mitään Saimille, sillä jos Saimi olisi rakastanut häntä, niin hän olisi odottanut hänen takaisin tuloaan. Jo hänen ylpeytensä ja kopeutensakin kielsi häntä ilmaisemasta pettymystänsä… Ainoa keino oli välttää Saimia. Ja tavattomalla tarmollaan hän syventyi työhönsä aikoen lopettaa teoksensa, jonka oli määrä ilmestyä julkisuuteen ennen syyslukukauden alkua. Ja hän luuli olevansa parantunut…

Siten kului pari, kolme viikkoa. Mutta hänen rauhansa rikkoontui jälleen, kun Saimilta saapui pieni kirje. Tämä kirjoitti:

»Oletteko sairas? Vai oletteko unohtanut ystävänne Viikin kartanossa? Useamman kerran olen telefonoinut hotelliinne, mutta te olitte joka kerta joko poissa tai estetty… Se tuntui melkein kuin kiellolta… Siksi päätin kirjoittaa, aivan kuin yhä olisitte ollut Unkarissa. Sillä, koska kerran olen löytänyt teidät, en päästä teitä enää käsistäni. Me odotamme kaikin teitä tänne juhannus-aattona kokkoa polttamaan. Kielto ei saa tulla kysymykseenkään. —

Saimi.»

Saattoiko hän kieltäytyä? Ja minkä esteen hän voisi keksiä loukkaamatta Saimia ja hänen miestään, jotka osoittivat hänelle niin suurta vieraanvaraisuutta?

Miten hänen sydämensä iloitsikaan siitä, että hän oli »pakoitettu» lähtemään! … Ja hän vastasi myöntävästi ilmaisten iloaan muutamin sanoin.

Leino ei palannut Viikin kartanoon vain viettämään juhannusta, jota Suomessa kaikkialla, sekä pohjoisessa, että etelässä, Lapista aina saaristoon saakka, vietetään kesän kunniaksi polttamalla suuria ilotulia, vaan melkein joka päivä hänellä oli paikkansa heidän pöydässään. Nils otti hänet vastaan iloisella naurullaan, Saimi ystävällisellä hymyilyllä. Olavi yksin, tuntien lapsekasta kateutta, kohteli oikullisesti silloin-tällöin Aarno-setää, joka kuitenkin hemmoitteli häntä suuresti.

Ja Nilsin äiti, rouva af Ek, joka ei lainkaan osannut panna kylliksi arvoa nuoreen tiedemieheen, ja joka sitäpaitsi tunsi perinpohjin maailman, ei ollut hyvillään näiden lapsuudentoverien ystävyydestä. Hän teki hienon huomautuksen siitä pojalleenkin, mutta tämän mielestä äiti oli aivan turhan arka.

— Hyvä jumala, äiti, sinä erehdyt kokonaan. Leino on kunnon mies, ja onhan aivan luonnollista, että hän saa olla kuin kotonaan Saimin, lapsuudenystävänsä luona, niin yksin kuin hän on maailmassa. Sitä paitsi on siitä Saimilla iloa. He puhuvat yhteisistä harrastuksistaan…

Rouva af Ek sai tyytyä tähän vastaukseen. Mutta häntä suretti suuresti, ettei Nils ollut sen tarkkanäköisempi.

Kesän kuumimmillaan ollessa, heinäkuussa, Leino saapui melkein säännöllisesti joka päivä kello yhden laivalla Viikin kartanoon, ja siellä, sillä välin kuin Nils oli muualla toimissaan, hän seurusteli Saimin kanssa. He kävivät yhdessä pitkillä kävelyretkillä, he lukivat yhdessä ääneen tai pelasivat kahden tennistä.

Vaikka he seurustelivatkin näin tuttavallisesti yhdessä, niin saattoi Leino täydellisesti hillitä itseään. Joskus vain hänen äänensä ilmaisi hänen rakkauttaan. Kuitenkin se side, joka häntä kahlehti hänen kartanossa ollessaan, laukesi heti, kun hän iltasin istui yksin kotonaan, ja hän tunsi suurta, henkistä väsymystä. Hänestä tuntui vaikealta ottaa vastaan miehen vieraanvaraisuutta, jonka vaimoon hän oli toivottomasti rakastunut. Hän oli nähnyt siksi paljon Viikin kartanossa, että hän tiesi, ettei Saimi rakastanut miestään, ja se ystävyys, jota Saimi useinkin osoitti hänelle, saattoiko se olla muuta kuin rakkautta? … Eikö hänen olisi pitänyt rehellisenä miehenä pysyä ensimäisessä aikeessaan ja paeta rakkauttaan? Mutta hänellä ei ollut siihen voimaa: rakkaus valtasi hänet kokonaan.

Saimi eli päivästä toiseen onnellisena, ajattelematta mitään. Aluksi hän oli epäillyt, että Leino nuorena ylioppilaana oli ollut ihastunut häneen, mutta nähdessään hänen hillityn käytöksensä, heräsi hänessä täysi luottamus häntä kohtaan. Oli niin mieluista olla hänen kanssaan, seurustella ihmisen kanssa, joka käsitti vähimmätkin sielun vivahteet! Ja vähitellen hän antautui kokonaan mieluisan tunteensa valtaan.

Eräänä päivänä, palattuaan pitkältä kävelyltä, he kävivät istumaan Saimin lempipaikalle, kuusimajaan, joka oli vain parin askeleen päässä rakennuksesta. Edellisenä iltana oli ollut vieraita talossa, eikä Nils ollut jaksanut pysyä aisoissa. Koko yön Saimi oli itkenyt. Leino, joka ei ollut kesteissä ollut mukana, ei voinut käsittää, mikä oli syynä Saimin alakuloisuuteen, ja arkatuntoisesti hän koetti päästä hänen surunsa perille. Voimatta enää salata tuskaansa ilmaisi Saimi hänelle koko avioliittonsa suuren surkeuden. Hän kertoi hänelle Nilsin onnettomasta taipumuksesta, jota hänen oli aivan mahdoton hallita.

— Hän joutuu yhä enemmän väkijuomien orjaksi, valitti Saimi. Olen pyytänyt ja rukoillut, että hän lakkaisi juomasta. Hän on luvannutkin sen minulle ja hänen tarkoituksensa on kylläkin vakava… mutta hän lankeaa yhä uudestaan… Hänen isänsä oli samanlainen. Ja minä pelkään hänen poikansa puolesta, kun hän kerta kasvaa suureksi, että isän esimerkki tulee vaikuttamaan pahasti häneenkin. Mitä minun on tehtävä, rakas ystäväni? Neuvokaa minua! … Auttakaa minua!

Aivan kuin lapsi, joka ojentaa kätensä apua pyytäen, kun hän ei löydä oikeata tietä, avasi Saimikin sydämensä Leinolle. Ymmärtämättä oikeaa tunnettansa hän ei tullut ajatelleeksikaan, että tuo tie johtaisi rakkauteen ja että voimakas ja hurja lempi kietoisi hänet pauloihinsa.

Leino joutui kerrassaan pois suunniltansa kuullessaan tämän tunnustuksen, joka paljasti hänelle Saimin kärsimykset pohjaa myöten… Mikä elämä kätkeytyikään Viikin kartanon muhkean fasaadin taakse! …

Kädet kiedottuina polvien ympärille, kauniit silmät surun murtamina katsoi Saimi Leinoon kuin auttajaansa ja hän näytti niin liikuttavalta ja suloiselta tuskansa vallassa, että Leino töin-tuskin saattoi hillitä hurjaa haluaan ja olla sulkematta hänet syliinsä, riistämättä hänet heti paikalla mukanansa. Ja hänen huulilleen tulvi helliä ja lohduttavia sanoja…

Oi! eihän hänellä ollut oikeutta lausua niitä eikä tunnustaa rakkauttansa. Olihan Saimi toisen vaimo, ja hän kirosi sitä lakia, joka antoi tälle kelvottomalle aviomiehelle kaikki etuoikeudet, jota vastoin hän itse, vaikka hän olisi ollut valmis rakkaudessaan uhraamaan kaikki hänen onnekseen, oli aivan voimaton! …

Eikö sitä paitsi olisi ollut väärin, jos hän tänä epätoivon hetkenä olisi tunnustanut hänelle rakkautensa tietämättä tunsiko Saimi vastarakkautta. Tuhansista pienistä seikoista hän saattoi otaksua, että Saimikin rakasti häntä, mutta hänellä ei ollut siitä sittenkään mitään varsinaisia todisteita… Eikö hän vain lisäisi hänen suruansa, jos hän tunnustaisi hänelle kaikki?

Ja kasvot tuskan vääntäminä hän mietti…

— Aarno… sanoi Saimi valittavalla äänellä, miksi te ette vastaa minulle? Halveksitteko te minua, kun paljastan teille avioliittosurujani? … Kyllähän minä tiedän, että minun pitäisi vaieta, mutta kolme kokonaista vuotta tämä taakka on painostanut minua. Minä tukahdun salaisuuteeni, eikä minulla ole ketään… Luulin, että voisin turvautua teidän ystävyyteenne…

— Saimi, huudahti Leino liikutettuna Saimin moitteesta, älkää epäilkö ystävyyttäni… Mutta minäkin kärsin… Minäkin, samoinkuin te, olen tienkäänteessä, enkä tiedä, mitä tietä minun tulee kulkea… Voidakseni auttaa teitä, antakaa minulle hiukan miettimisaikaa… Minä tahdon tarkemmin ajatella sitä, mitä olette minulle uskonut, ja keskustelkaamme siitä sitten lähemmin. Nyt minun täytyy lähteä… Suokaa anteeksi, että näin jätän teidät, mutta minun täytyy saada olla yksin…

Hänen voimansa olivat aivan lopussa. Hän tunsi, että jos hän viipyisi vielä hetkenkin, niin hänen täytyisi pakostakin tunnustaa noille rukoileville silmille rakkautensa. Eikä sitä mikään sitten voisi auttaa. Mielemmin sittenkin paeta… Ja nähdessään Leinon kalpeana ja liikutettuna ja voimatta ymmärtää mitä hänen mielessään liikkui, väisti Saimi levottomana hänen katsettaan ja sanoi:

— Lähdettekö te? Eikö teillä ole muuta minulle sanottavana?

— Oi, älkää kiusatko minua, Saimi, minä pyydän teitä hartaasti! huudahti Leino epätoivoissaan…

Sitten, hilliten liikutustaan hän lisäsi levollisemmin:

— En voi jäädä… En saa sitä tehdä… Muuta en voi sanoa… Mutta minä palaan pian…

— Milloin?

— Ylihuomenna.

— Se on siis sovittu. Ja minä odotan teitä aamiaiselle?

— Minä tulen.

Leino tarttui Saimin käteen, ensi kertaa hän painoi siihen polttavan suudelman; sitten hän läksi äkisti, katsomatta kertaakaan taakseen… Hän pakeni epätoivoissaan pois.

Saimi koetti häntä pidättää, huutaa hänen jälkeensä… Mutta hän oli jo kaukana.

Vavisten suutelosta, joka yhä poltti hänen kättään, silmät kiintyneinä siihen suuntaan, jonne Leino oli kadonnut, tunsi Saimi äkkiä valon tunkeutuvan sielunsa kaikkein pimeimpään sopukkaan.

Sokaistuna tästä äkillisestä rakkaudesta, joka, sen hän nyt selvästi tunsi, valtasi hänet kokonaan ikäänkuin nuoruudenvoimalla ja onnenriemulla, jäi hän paikoilleen istumaan voimatta ajatella mitään tai liikuttaa jäsentäkään… Hän tahtoi pidättää luonaan ikiajoiksi tämän suloisen tunteen, tämän unohtumattoman hetken, jolloin hän ensi kertaa tunsi rakkautta sellaisena kuin hän oli sitä kuvaillut mielessään, niin kauniina ja suurena, että hän pelkäsi sitä kosketellakin…

Äkkiä kuului askelia ja Nils tuli esiin puitten lomasta ja suuntasi kulkunsa majaa kohti.

— Oletko yksin? kysyi hän hämmästyneenä. Missä Leino on?

— Hän läksi jo.

— Mutta tehän menitte yhdessä kävelemään. Minä odotin teitä ulkokartanolla, jonne lupasitte tulla minua vastaan!

Ja Nils, jota Saimin lyhyt vastaus ihmetytti, sanoi uudelleen:

— Minkä tähden hän läksi? Sitä minä tahtoisin tietää… Eihän sitä tuolla tavoin vain lähde ystäviensä luota, joiden vieraana on joka päivä.

Ja istuutuen Saimin viereen penkille hän tarttui hänen molempiin käsiinsä ja katsoi häntä silmiin, sillä hän tiesi, etteivät Saimin silmät osanneet valehdella. Mutta Saimi käänsi katseensa toisaalle. Silloin epäilys iski Nilsin mieleen kuin salama. Hän muisti äitinsä järkevät neuvot sekä muutamien ystäviensä hienot viittaukset, ja hän huomasi, miten kiihtyneeltä Saimi näytti. Hänelle selvisi äkkiä, että Leino oli kiehtonut hänen vaimonsa sydämen. Mutta olihan hän myöskin ollut hullu voidessaan näin kauan olla sokea. Hän kumartui Saimin puoleen ja kysyi vihasta värisevällä äänellä:

— Sano minulle totuus, Saimi. Mitä on tapahtunut?

Saimi vetäisi suuttuneena kätensä irti:

— Sinä teet minulle pahaa, Nils, sanoi hän uhmaavasti. Sinä puhuttelet minua tavalla, joka ihmetyttää minua…

Nähdessään Saimin suuttuvan sanoi Nils alistuen:

— Suo anteeksi Saimi, ei se ollut tarkoitukseni… Leino on sinun lapsuudenystäväsi, ja minusta on aivan luonnollista, että hän käy näin usein meillä… Minulla itsellänikin on huvia hänen seurastaan… Minä kunnioitan häntä ja toivoakseni hän ansaitsee sen täydesti. Mutta minä en siedä sitä, että sinun maineeseesi tulee vähinkään tahra. Ja teidän tuttavallisuutenne on viime aikoina mennyt luvallisten rajojen yli. Te olette alituisesti yhdessä, te haette yksinäisyyttä… Teidän välillänne on olemassa ikäänkuin joku salaliitto… Ja nyt minä tapasin sinut aivan poissa suunniltasi täällä yksin, ja Leino on lähtenyt pois sanomatta edes hyvästi… Myönnähän toki, Saimi, että se tuntuu hiukan oudolta ja että panet kärsivällisyyteni koetukselle!

— Aarno oli huononvointinen. Lähtiessään hän pyysi minun viemään sinulle hänen terveisensä perille… Hän tulee tänne ylihuomenna, niinkuin tavallisestikin… Siinä kaikki!

Nils kuunteli puoleksi voitettuna:

— Onko siinä todellakin kaikki? Eikö sinun tarvitse syyttää itseäsi mistään, eikä häntä liioin? Sano totuus minulle, Saimi… Katso minuun! pyysi hän.

— Siinä kaikki, vastasi Saimi hyvin hiljaa, häveten valhetta, sillä Leinon suudelma poltti yhä hänen kättään, eikä hän uskaltanut katsoa miestään suoraan silmiin.

— Hyvä, minä uskon sinua, Saimi; ja Nils nousi mennäkseen. Olavi odottaa kärsimättömästi meitä. Hän tulee tännepäin yhdessä äidin kanssa. Tule, mennään heitä vastaan.

Sanaakaan sanomatta Saimi nousi ja seurasi miestään.

IX

Tämän tapauksen jälkeisenä päivänä Nils piti silmällä vaimoaan, joka näytti hermostuneelta ja kiihkeältä. Milloin hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin salaista onnea, milloin hän näytti olevan syvän liikutuksen vallassa, ja väliin hänen silmänsä olivat kyynelissä. Koska ei mikään tapahtuma heidän jokapäiväisessä elämässään voinut selittää tätä mielentilaa, niin vahvisti se vain Nilsin epäilyksiä; molempien ystävysten välillä oli tapahtunut selvitys… ja Nils odotti kärsimättömästi Leinon tuloa.

Nils oli päättänyt, että hänen piti, keinolla millä hyvänsä, päästä selville siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Mutta kun Leino saapui yhtä levollisena kuin aina ennenkin, niin Nils tervehti häntä kohteliaasti. Aamiaisten aikana Nils oli kuitenkin kovin kiusaantunut. Mieliala oli painostava, ja äänettöminä jokainen näytti ajattelevan vain omia asioitaan sekä koettavan ottaa selkoa toisten ajatuksista.

Saavuttaakseen suurempaa varmuutta Nils joi ahkeraan punaviiniä, joka helposti nousi hänelle päähän. Hän tuli ärtyisäksi ja etsi riitaa Leinon kanssa. Hän puhutteli häntä niin ivallisella äänellä, että tällä oli täysi työ hillitä itseään, jotta hän ei vastaisi hänelle samalla tavalla. Mutta Saimin tähden, joka kauhistuneena ja hirveän tuskan vallassa kuunteli Nilsin loukkaavia sanoja, Leino koetti välttää ilmiriitaa. Hän käsitti, että Nils tahtoi loukata häntä ja alentaa häntä Saimin edessä.

Rauhoittaakseen Nilsiä sanoi Leino aivan äkkiä, kun puhe kääntyi elokuuhun, jonka ensimäinen päivä jo oli käsissä:

— Minä olen aikonut viettää loput loma-ajastani Norjassa. Matkustan
Ruotsiin ja Norjaan Döbeln-laivalla ylihuomenna.

Tämä uutinen iski kuin pommi maahan. Ensiksi ei kukaan sanonut sanaakaan eikä liikahtanut. Ei kuulunut muuta kuin kahvelien kilinää. Vihdoin Nils, katsoen tarkasti Leinoon, sanoi:

— Ah! Onko matkustusikävä herännyt teissä jälleen! Sen minä voin hyvin ymmärtää! Te olette nuori ja vapaa ja maailma viekoittelee puoleensa…

— Minä kaipaan rauhaa ja lepoa. Lähden jonnekin vuoristoon, jossa saan olla yksin keskellä suurenmoista luontoa, voidakseni levätä hiukan ennen yliopiston alkua.

Leino oli hyvin kalpea lausuessaan nuo sanat, sillä Nilsin tarkkaavainen katse suututti häntä ja samalla hän pelkäsi, minkähän vaikutuksen hänen äkillinen päätöksensä voisi tehdä Saimiin. Saimi oli kuolonkalpea, veri näytti kokonaan kadonneen hänen suonistaan; melkein tunnottomana hän tuijotti itsepintaisesti lautaseensa.

— Se on siis katumusretki, jatkoi Nils ilkkuen… Minkä synnin te olette tehnyt?

— Se on minun salaisuuteni, vastasi Leino niin ylpeästi, ettei Nils uskaltanut jatkaa.

Onneksi aamiainen oli lopussa. Kaikki kolme astuivat Saimin huoneeseen juomaan kahvia, jota Saimi vapisevin sormin kaatoi kuppeihin…

Huoneessa uutimet olivat lasketut alas ja hillitty valo viihdytti Nilsin hermoja… Häntä hävetti hiukan, että hän oli laiminlyönyt isännän velvollisuudet ja juotuaan äänettömänä kahvinsa, Leinon ja Saimin keskustellessa ikkunan ääressä jostakin vastailmestyneestä kirjasta, hän nousi:

— Minun täytyy mennä, sillä kaksi alustalaisistani odottaa minua. Toivottavasti te ette lähde ennen iltaa? Tahtoisin puhua pari sanaa teidän kanssanne. Ääni kuulosti nyt kohteliaalta.

— Ei, minun täytyy heti paikalla lähteä; minulla on paljon asioita suoritettavana ennen matkaani. Olen tilannut automobiilin maantielle. Mutta tulen vielä jättämään teille hyvästit huoneeseenne.

Heti kun ovi oli Nilsin jälkeen sulkeutunut ja hänen askeltensa ääni oli vaiennut, nousi Leino päättävästi ylös ja astuessaan Saimin luo hän sanoi liikutuksesta väräjävällä äänellä:

— Saimi, minun on mahdoton enää vaieta: minun täytyy se sanoa teille… minä rakastan teitä!

Saimi sätkähti ja sai vaivoin sanotuksi:

— Minä tiedän sen… toissapäivästä alkaen… Ja minä, minä rakastan myös teitä…

Hän peitti kasvonsa käsiinsä.

Leino huudahti riemusta, lankesi polvilleen Saimin eteen, ja irroittaen hellästi hänen pienet kätensä hän suuteli niitä kiihkeästi.

— Oi! minä rakastan teitä, Saimi, mutisi hän; minä olen aina teitä rakastanut mielikuvituksessani, unelmissani… Teidän kuvanne on elänyt mielessäni aina, se on johtanut minua kaikkialle… Nosta silmäsi minuun, Saimi, oma armaani!

Liikutettuna sydänjuuriaan myöten Saimi kuunteli tätä tenhovaa ääntä, joka avasi hänelle odottamattoman onnen portit… Mutta äkkiä hirveä tuska sai hänet valtoihinsa ja ajattelematta sen enempää, vain rakkautensa johtamana, hän sanoi:

— Te ette saa lähteä, Aarno. Minä en voi jäädä yksin, en elää ilman teitä…

Nousten pystyyn ja katsoen Saimia silmiin, ikäänkuin mitatakseen hänen tunteensa syvyyttä, sanoi Leino juhlallisesti:

— Se riippuu teistä, Saimi… Jos minä jään, niin onko teillä voimaa luopua kokonaan entisyydestänne, jättää miehenne, kotinne ja seurata minua vaimonani. Minä en voi tyytyä vähempään.

Mutta ennenkuin Saimilla oli aikaa vastata, avautui ovi selkosen selälleen ja Olavi kiiruhti äitinsä luokse:

— Äiti, äiti! Olavi tahtoo suudella sinua!

Mutta parin askeleen päässä Saimista hän pysähtyi hämmästyneenä, pienet käsivarret painuivat alas ja tuskallisin silmin hän katseli ensin äitiään, sitten Leinoa. Herkkätunteisen lapsen vaistolla hän tunsi, ettei hän ollut tervetullut, ja pieni loukkaantunut sydän suli suruun. Hänen kasvonpiirteensä vääntyivät ja hän purskahti itkuun…

Nopeasti Saimi nousi pystyyn, otti lapsen syliinsä, ja hyväili hänen kyyneleisiä kasvojaan… Oi! lapsi kulta! Rakas pienokainen! … Hänellä oli suurin oikeus Saimin rakkauteen, hänen elämäänsä… Miten hän oli voinut hetkeksikään unohtaa hänet? Ja pitäen Olavia sylissään hän kääntyi epätoivoissaan Leinon puoleen, joka tuskallisin katsein oli seurannut tätä kohtausta:

— Antakaa anteeksi, että tuotan teille surua. Mutta minun velvollisuuteni on täällä.

— Ei, Saimi, teidän velvollisuutenne on seurata tunnettanne.

— Älkää viekoitelko minua. Minun täytyy unohtaa teidät. Lapseni pidättää minut täällä. Hyvästi, Aarno!

Ja Saimi läheni ovea.

— Ei, älkää seuratko minua, lisäsi hän, kun Leino astui askeleen häntä kohti. Hyvästi ainiaaksi!

Leino jäi yksin. Voimatta käsittää, että kaikki oli lopussa, kiinnitti hän katseensa oveen, joka sulki häneltä tien onneen…

Mutta Saimi rakasti häntä sittenkin. Eikö hän ollut tunnustuksellaan sekä viimeisellä pyynnöllään kaivanut syvän kuilun itsensä ja entisen elämänsä väliin? … Ei Saimi koskaan voisi tappaa rakkauttaan, jota hän tunsi häntä kohtaan, siitä hän oli varma, sillä sekä henkisesti että siveellisesti heidän kummankin olentonsa olivat siksi samanlaisia, että niiden täytyi sulautua yhteen ja tulla yhdeksi… Saimi palaisi hänen luokseen mietittyään tarkemmin asiaa, punnittuaan sitä puoleen että toiseen, ymmärrettyään oikean velvollisuutensa. Ja nyt kun hän oli varma Saimin tunteesta, kun hän oli tullut vakuutetuksi miehen kunniattomuudesta, ei mikään maailmassa voisi pakoittaa häntä luopumaan Saimista. Hän ei tahtonut kadottaa häntä. Hän yrittäisi vielä kerran vedota hänen rakkauteensa, ja Saimi saisi valita!

Pää pystyssä Leino kolkutti Nilsin huoneen ovelle.

— Sisään! vastasi Nilsin ääni hänen astuessaan kädet taskussa edes-takaisin suuren huoneen lattialla … Hän ei ollut yksin. Kaksi kasvoiltaan ryppyistä talonpoikaa nousi pystyyn ja jäi kunnioittavasti lakit kourassa seisomaan oven pieleen.

Leino aikoi vetäytyä pois, mutta Nils pidätti häntä:

— Ei, jääkää, niin tekin saatte kuulla noista ikuisista selkkauksista, venäläisten ilkitöistä…

Ja hän työnsi esille nojatuolin Leinoa varten.

— Aivan uskomattomia asioita tapahtuu meidän maassamme. Venäläiset luulevat voivansa tehdä täällä mitä tahansa. Suomalainen talonpoika ei heidän mielestään ole edes luontokappaleen arvoinen… Mutta mitenkä he, jotka omassa maassaan joka päivä leikittelevät ihmisten päillä, kunnioittaisivat voitettua maata.

Keskusteltuaan hetken aikaa läksivät talonpojat, ja silloin nousi myös Leino. Aika oli käsissä puhua heidän keskinäisistä asioistaan. Nils oli tyyni, ja Leino oli varma siitä, että kun viinin höyryt olivat haihtuneet, niin hän kuuntelisi myös levollisesti häntä.

— Olen jo sanonut jäähyväiset vaimollenne… Tahdotteko saattaa minua maantielle asti? Siten saisimme olla häiritsemättä.

— Mielelläni!

Ja kysymättä sen enempää otti Nils hattunsa.

Heidän astuessaan pihan poikki ja pitkin lehtikujaa, jossa oli väkeä, puhui Nils maanviljelysasioista. Mutta kun he saapuivat pienelle polulle, joka kulki niityn poikki ja johti suoraan maantielle, missä automobiili odotti, vaikeni hän…

Hetken aikaa molemmat miehet astuivat ääneti. Koneellisesti Nils iski kepillään puiden oksia ja kukkia tiepuolessa.

Ilman mitään valmistuksia tai koristeluja sanoi nyt Leino suoraan:

— Nils, minä tahdon, että te sen tietäisitte: minä rakastan Saimia.

— Sitä minä epäilinkin, vastasi Nils pysähtyen.

Käsi, joka piteli keppiä, vapisi vihasta. Hänen olisi tehnyt mielensä lyödä voimansa takaa tuota miestä, joka tunnusti noin suoraan hänelle rakastavansa hänen vaimoaan. Mutta hän hillitsi itseään; hän inhosi kiivautta. Olihan niitä toisiakin keinoja, millä rangaista ja kostaa… Ja käheällä äänellä hän sanoi:

— Entäs Saimi?

— Hänkin rakastaa minua, sen tiedän… Minä tunnustin sen Saimille tänään ensi kertaa… Kerron teille kaikki, sillä en tahdo, että voisitte syyttää minua alhaisuudesta… Olen rakastanut Saimia koko ikäni. Palattuani Suomeen ja kuultuani, että Saimi oli naimisissa teidän kanssanne, koetin kaikella tavalla voittaa tunnettani… Minä tahdoin käyttäytyä rehellisesti teitä kohtaan ja matkustaa pois, mutta sallimus ja teidän oma käytöksenne tänään oli määrännyt toisin. Saimi ei ole onnellinen, sen te kyllä tiedätte, ja siksi pyydän teitä suostumaan eroon, jos Saimi siihen vain taipuu.

— Todellakin, luuletteko, että on niin helppo vain luopua vaimostaan? pilkkaili Nils. Kuinka te voitte olla niin naiivi, että otaksutte minun ilman muuta vain luovuttavan teille vaimoni? huudahti hän vihoissaan. Tietäkää, että rakastan häntä yhtä paljon kuin tekin, että olen nainut hänet rakkaudesta… Hän on minun ja minä aion pitää omani…

Leino kalpeni:

— Onko se teidän viimeinen sananne?

— On.

Molemmat miehet erosivat katsomattakaan toisiinsa, ojentamatta kättä…

Sillä välin kuin automobiili vinhalla vauhdilla kiiti Helsinkiä kohti, palasi Nils vihansa vallassa kartanoon…

Aluksi hän astui nopeasti hirveän kiihkon valtaamana mutisten itsekseen ja kiroillen miestä, jonka hän oli päästänyt kotiinsa, jotta tämä riistäisi häneltä hänen vaimonsa sydämen. Vähitellen hänen vihansa kuitenkin lauhtui, hänen askeleensa hidastuivat, kunnes hän töin-tuskin pääsi paikaltaan; ja hän heittäytyi kivelle istumaan pyyhkien kasvojansa nenäliinallaan…

Hän oli niin väsynyt, ikäänkuin hän olisi kulkenut peninkulmamääriä.

Mielikuvituksessaan hän näki Saimin ja Leinon edessään…

Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi. Tahtomattaankin hänen oma elämänsä kulki hänen sielunsa silmän ohi… Ja vaistomaisesti hänen täytyi tehdä vertauksia.

Rikas kuin hän oli, ei hänen ollut nuoruudessaan tarvinnut kieltäytyä mistään huvista eikä nautinnosta, ja kun hän vihdoin oli tutustunut Saimiin, oli hän nainut hänet, joka oli niin kaunis ja puhdas, niin vilpitön ja suora.

Oi! kuinka hyvin hän muistikaan Saimin kasvojen ilmeen, kun hän Saarilassa, iltaa ennen heidän häitään, oli näyttänyt hänelle pienen valtakuntansa ja hänen kysyessään häneltä: »Etkö tule kaipaamaan kotiasi?» oli vastannut: »En, siksi että lähden sinun kanssasi! Kaikki mitä maailmassa on kaunista ja suurta, Nils… se on sinussa!»

Oliko hän vastannut sitä kuvaa, jonka Saimi oli hänestä luonut?

— Saimi ei ole onnellinen! oli Leino tänään sanonut.

Oi! kyllä hän sen tiesi! Ja kuitenkin, ei mistään hinnasta maailmassa hän antaisi häntä miehelle, joka sellaisella rohkeudella oli väittänyt, ettei hän, Nils, ollut Saimin arvoinen.

Vihastaan huolimatta Leinon sanat tekivät Nilsiin syvän vaikutuksen, ne koskivat häneen kipeästi ja tunkivat hänen lävitseen. Hän tiesi auttamattomasti olevansa väkijuomien orja ja että tämä intohimo vieroitti Saimin hänestä; ajoittain hän tunsi inhoa itseänsä kohtaan, mutta hän ei voinut sittenkään voittaa tätä himoa, eikä edes tahtonutkaan sitä tehdä. Se tuotti hänelle sanomatonta nautintoa, se veti häntä voimakkaammin puoleensa kuin Saimin rakkaus. Kuinka usein hän olikaan luvannut hänelle olla koskematta väkijuomiin! Mutta yhtä usein hän oli pettänyt tuon lupauksensa.

Hetken aikaa Nils tunsi omantunnonvaivoja. Hänen mielensä aivan pehmeni ajatellessaan Saimia. Mutta hän karkoitti nopeasti jälleen nuo ajatukset. Hän ei tahtonut olla heikko, ja hänen vihansa Leinoa kohtaan nousi entistään voimakkaampana…

* * * * *

Olavin syödessä illallista puoli seitsemältä aviopuolisotkin, tapansa mukaan, saapuivat ruokasaliin, jolloin hetkistä myöhemmin heille tarjottiin päivällistä.

Kun Saimi tänä iltana tuli paikalle taluttaen Olavia kädestä, avasi Nils parasta aikaa juuri saapunutta postilaukkua, jonka avain oli hänen omassa huostassaan.

— Tässä on kirje sinulle. Postinkuljettaja on varmaan ottanut sen tiellä vastaan, koska se ei ollut laukussa.

Nils sanoi sen aivan kylmästi, katsomatta Saimiin ja ojentamatta hänelle kirjettä. Saimin täytyi siis astua askeleen lähemmäksi ottaaksensa sen itse.

Jo kaukaa hän tunsi Leinon käsialan. Mitä hän kirjoitti hänelle? Hän tekeytyi kuitenkin väliäpitämättömäksi, vaikka hänen sydämensä alkoikin hurjasti sykkiä. Hän huomasi Nilsin käytöksestä, että hän tiesi kaikki…

Saimi nosti Olavin pienelle tuolille ja pisti sitten kirjeen nopeasti taskuunsa.

Sanomalehtensä takaa Nils tarkasteli häntä. Hän tutki hänen alakuloisia ja surullisia kasvojaan. Hän seurasi jokaista hänen hermostunutta liikettään.

Saimin teki sanomattomasti mieli lukea kirjettään, mutta hän hillitsi halunsa, sillä Nilsin jäinen katse kahlehti häntä.

Mitä noiden molempien miesten välillä oli tapahtunut hänen samoillessaan metsässä epätoivoisen tunteensa valtaamana, koettaessaan turhaan voittaa mielenrauhaansa? … Oi! kuinka onneton hän oli! Jospa Nils sen tietäisi, niin hän säälisi häntä. Hän olisi tahtonut pyytää häntä herättämään hänessä jälleen henkiin entisen rakkautensa ja kunnioituksensa häntä kohtaan… Hän olisi tahtonut sanoa hänelle: »Pelasta minut! Varjele minua! Suojele minua tuolta rakkaudelta, joka kietoo minut pauloihinsa ja peloittaa minua!» Hän olisi ollut valmis tunnustamaan hänelle sydämen heikkoutensa, sielunsa epäilykset, hän olisi tahtonut pyytää häntä auttamaan itseään tässä taistelussa…

Ei! tiesihän hän sen: ei Nils häntä kuitenkaan ymmärtäisi… Nils oli hänelle vieras, jonka kanssa hän oli kulkenut vain kappaleen matkaa… sillä hänestä tuntui nyt aivan mahdottomalta, että sitä kestäisi koko elämän ajan…

Oi! miten kirje polttaa hänen taskussaan! Mutta hän ei uskalla kajota siihen. Hymyillen hän kumartuu lapsen puoleen. Ja kehoittaessaan pienokaista syömään pakoittautuu hän tarkkaavaisesti seuraamaan lapsen ajatuksia, joka tuntee olevansa nyt täysin turvassa, kun »Leino-setä» on jälleen poissa. Vaistomaisesti hänen pieni kadehtiva sydämensä oli käsittänyt, että hänellä Leinossa oli kilpailija, että tämä tahtoi riistää häneltä äidin, joka tähän asti oli yksin ollut hänen omansa…

Äkkiä kuuluu pihalta koiran ulvontaa. Olavi, joka oli tavattoman tunteellinen, nostaa päänsä, kuuntelee tarkkaavasti ulvontaa, katsoo vuoroon isään, vuoroon äitiin. Sitten kääntää hän aivan kalpeana suuret haikeat silmänsä äitiin ja sanoo säälivällä äänellä:

— Vau-vau raukka! Hänellä ei ole isää eikä äitiä; siksi hän itkee! Eikö totta, äiti?…

Ja hän kietoo pienet käsivartensa Saimin kaulaan ja suutelee häntä hellästi…

Nils katselee heitä sanomalehtensä takaa. Hetkeksi äidin vaaleat hiukset sekaantuvat lapsen kultakutrien joukkoon… Ei kuulu muuta kuin sadepisarien tipahtelua, sillä paahtavan päivän päätteeksi on alkanut sataa…

Kuullessaan nuo lapsen viattomat sanat — sillä lapsillehan vanhemmat ovat kaikki kaikessa — Saimi tunsi pistoksen sydämessään… Oi! miten hänellä koskaan olisi rohkeutta tuottaa surua ja tuskaa tälle hennolle lapsensielulle! Ja voimatta enää sietää Nilsin halveksivaa äänettömyyttä, hän nousi pystyyn. Hän lähestyi häntä lapsen kanssa ja sanoi:

— Sano hyvää yötä isälle, kultaseni!

Nils heitti sanomalehtensä pois, nosti hetkeksi lapsen polvilleen, suuteli häntä ja ojensi hänet äidille katsomattakaan tähän. Aivan väliäpitämättömästi hän syventyi jälleen lukemiseensa. Ovelta, kun poika heitti vielä suukkosen isälle, sanoi Saimi väsyneellä äänellä:

— Minä en jaksa syödä päivällistä… Älä huoli odottaa minua. Minä vien
Olavin nukkumaan. Hyvää yötä, Nils!

— Hyvää yötä, vastasi hän kuivasti.

Tultuaan yläkerrokseen, Olavin huoneeseen, lähetti Saimi hoitajan pois, ja riisui itse lapsen yltä ja peitti hänet vuoteeseen… Tuskin lapsen pää oli painunut tyynylle, niin silmäluomet sulkeutuivat ja hän nukahti mielihyvästä värähdellen.

Hänen viimeinen tunteensa oli äidin hellä suudelma…

Kun Saimi huomasi, että lapsi hengitti tasaisesti, otti hän taskustaan Leinon kirjeen… Istuen nojatuolissa lapsen vuoteen ääressä hän puristi hetken aikaa kädessään tätä pientä kirjeenkuorta, joka sisälsi hänen elämänsä lopullisen ratkaisun… Hän vapisi pelosta, hänen poskensa hohtivat ja hänen sormensa liikkuivat hermostuneesti hänen riistäessään kuoren auki ja nopeasti silmäillessään seuraavia rivejä:

»Saimi! antakaa minun tavata teitä vielä, kirjoitti hän. Minun täytyy vielä puhua kanssanne… Te itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta… Minä lupaan totella teitä, maksakoon se mitä hyvänsä. Sillä minä rakastan teitä ylitse kaikkea muuta… Ilmoittakaa hotelliini aamupostissa, missä voin tavata teitä. Aarno.»

Siinä kakki! Se oli lyhyttä ja selvää, miehekästä ja arvokasta. Käsiala näytti vain hermostuneelta ja tuska väreili joka rivin välissä… »Te itse saatte päättää, onko se viimeinen kerta…»luki Saimi uudelleen. Oi! hän tunsi hänet: hän ei osannut tinkiä!

Olisiko hänellä voimaa hyljätä tätä uskollista rakkautta? Voisiko hän todellakin ikiajoiksi kieltäytyä tästä rakkaudesta, joka niin kiihkeästi veti häntä puoleensa, voisiko hän tappaa oman tunteensa, joka täytti koko hänen olentonsa? Ei! tuhat kertaa ei! Hän tiesi, ettei hänen tahtonsa merkinnyt mitään, kun oli kysymyksessä riistää elämältä koko sen arvo ja kauneus… Hän ei ollut enää mikään nuori tyttö, joka tavoitteli ihmettä. Hän on rakkaudestaan itsetietoinen nainen. Hän tietää, mikä hinta siitä on maksettava. Ero olisi samaa kuin tuhota kaksi sielua, tuomita ne köyhään ja kurjaan elämään. Yhdessä he voisivat muodostaa suuren sopusoinnun, omistaa kaikki onnen ja täydellisyyden lähteet.

»Entäs lapsesi?» kuuli Saimi järkensä tiedustelevan. Miten voit kasvattaa hänestä oikeutta ja totuutta harrastavan ihmisen, jollei häntä ohjaa kaikesta moitteesta vapaa äiti? … Mutta elämä Nilsin rinnalla, jos hän sydämessään samalla yhä rakastaisi toista, olisi vain valhetta, lakkaamatonta nöyryytystä, joka saattaisi hänet häpeästä punastumaan… Voisiko hän todellakin pysyä toisen vaimona, vaikka hänen sydämessään asustaisi toinen? … Kun Olavi kasvaisi suureksi ja voisi arvostella asiaa, niin hän myöntäisi hänen olevan oikeassa, tuumi Saimi vihdoin onnellisesti hymyillen.

Entäs hänen miehensä? Nils? Hänen onnestaan ei Saimi ollut edesvastuussa. Nils ei rakasta lainkaan sitä, mikä hänessä on parasta — ei jumalallista kipinää hänessä, vaan ainoastaan naista. Ja tämä rakkaus alentaa häntä. Helposti Nils voisi perustaa itselleen uuden kodin ja saada toisia lapsia, sellaisia, jotka olisivat enemmän hänen itsensä kaltaisia… sillä Olavista ei koskaan voisi tulla todellista af Ekiä. Saimi ja hänen lapsensa olivat vain eksyneet vieraaseen maailmaan, joka kohteli heitä kylmästi ja kovasti. Ja rakkaus, joka oli hänelle varattu, saisi varmaan hänen sydämensä jälleen lämpiämään ja jalostaisi hänen sieluaan.

Eikö sellaisen rakkauden vuoksi ollut pakko uhrata kaikki? Aviopuolison ja lapsen oikeuden yläpuolella kävi yksilön oikeus.

Täten, katse tyhjään ilmaan suuntautuneena, Saimi punnitsi niitä seurauksia, joita ero Nilsistä toisi mukanaan. Sillä hän oli lujasti päättänyt ottaa tuon askeleen…

Ja kaiken aikaa mietteihinsä ja ajatuksiinsa vaipuneena hän kuuli korvissaan kajahtavan taivaallisen musiikin, rakkauden suuren symfoniian…

* * * * *

Tuntikausia Saimi viipyi nukkuvan lapsensa vuoteen ääressä. Kerran vielä hän kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä hellästi. Sitten hän hiipi varpaillaan, jottei hän vain herättäisi pienokaista, omaan huoneeseensa kirjoittaakseen Leinolle pari sanaa vastaukseksi.

Kynnykseltä hän kääntyi vielä takaisin. Lapsi nukkui yhä.

Tultuaan siitä aivan vakuutetuksi hän palasi huoneeseensa jättäen oven väliltä auki.

Keskellä huonetta seisoi Nils odottaen häntä.

Siinä ei seisonut enää väliäpitämätön ja kylmäverinen mies, vaan rakkauden ja mustasukkaisuuden raatelema aviopuoliso. Kärsimättömänä pitkästä odotuksesta, kasvot tuskanvääntäminä hän astui äkkiä puolihämärässä pelästyneen Saimin eteen ja puristaen häntä lujasti ranteista hän kysyi:

— Saitko kirjeen Leinolta? Mitä hän kirjoittaa sinulle?

Loukkaantuneena Nilsin käytöksestä, joka tavallisesti aina osoitti niin suurta kohteliaisuutta ja antoi hänelle täyden vapauden kaikessa, vastasi Saimi uhmaavasti:

— Kyllä, sain kirjeen Leinolta, mutta se on minun omaisuuttani.

— Minä tahdon tietää, mitä hän sinulle kirjoittaa.

Saimi ei vastannut mitään. Nils ravisteli Saimia painaen kasvonsa niin lähelle häntä, että tämä käänsi päänsä inholla poispäin… Nilsin hengitys haisi väkeviltä…

Kun Saimi ei sittenkään vastannut, vaan katseli häntä vain kopeasti, huulet lujasti yhteenpuristuneina, riisti Nils vihan vimmassaan hänet syliinsä ja peitti hänen kasvonsa hehkuvilla suudelmilla.

— Sinä olet minun vaimoni! sanoi hän vihoissaan kerta toisensa jälkeen.

Saimi työnsi hänet koko voimallaan luotansa. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalvakat, mutta silmissä paloi kiihkeä tuli ja hänen huulensa vapisivat. Rinta kohoili aivankuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan… Ikäänkuin taisteluun vaatien Saimi mittaili häntä katseillaan. Äänettömyys vallitsi huoneessa, hirveä hiljaisuus hämärässä kesäisessä yössä. Ja lapsi nukkui viereisessä huoneessa…

Se liikahti vuoteessaan.

Nils horjahti, ikäänkuin hän olisi herännyt äkillisestä hulluudenpuuskasta ja rukoili Saimilta anteeksi … Häpeissään, aivan masentuneena hän peitti kasvonsa käsiinsä.

— Mene! sanoi Saimi vihdoin hilliten suuttumustaan. Huomenna, kun olet levollisempi, tahdon puhua kanssasi.

Ja Saimi palasi lapsen huoneeseen.

Hän polvistui pienokaisen vuoteen ääreen. Täällä oli se pyhäkkö, jonne myrskyt ja intohimot eivät päässeet tunkeutumaan.

Jos hän hetkenkin vielä oli epäröinyt eroa, niin tämä kohtaus riitti nyt hänelle viittaamaan tietä, jota hänen tuli kulkea.

Sade oli lakannut. Taivas tuikki ihmeellisen kirkkaana.

Saimi astui ulos balkongille, josta meri näkyi koko avaruudessaan… Katsellessaan tuota ääretöntä ulappaa hänen mielensä rauhoittui ja kiihko asettui. Hän ikäänkuin tunsi kylpevänsä tämän sopusointuisen luonnon puhtaassa ilmassa, joka ymmärsi häntä siksi, että se oli lähtenyt samasta jumalallisesta lähteestä kuin hänen oma sielunsakin.

Kevyt yöllinen tuulahdus leikitteli koivujen latvoissa, jotka ylettyivät aina balkongin kaidepuuhun asti. Ja Saimista tuntui ikäänkuin ne olisivat hyräilleet hänelle ikuista lohdutuksen ja rauhan säveltä…

X

Palattuaan Helsinkiin odotti Leino Saimin vastausta kuumeisella kiihkolla.

Hän laski, ettei kirje voinut saapua ennen kuin kaikkein varhainten seuraavana aamuna puolipäivän aikana. Ilta, koko pitkä ilta oli hänellä vielä edessään.

Ikävässä hotellihuoneessaan, jossa matkakapineet olivat hajallaan, hän istuu mietteihinsä vaipuneena ja sanoo vihoissaan: »Kuinka voimaton ihminen sentään on kohtalonsa käsissä!»

Hänen elämänsä draama kulkee ratkaisuaan kohti — aivan umpimähkään. Matkustaako hän pois vai eikö? Vuoroin hänen ilonsa kuohahtaa korkealle: Saimi ei voi uhrautua… Vuoroin taas epätoivo saa hänet tuskasta vapisemaan.

»Onko mahdollista, kysyy hän ihmeissään itseltään, että rakkaus voi siihen määrään kahlehtia ihmisen sydäntä ja sielua? Tulevaisuuteni, aikeeni, koko elämäni uhraisin mielelläni rakkauteni puolesta.»

Hän alkoi tutkia itseään ja elämäänsä. Hänen vikansa ja heikkoutensa nostattivat punan hänen poskipäihinsä… Oi! hän olisi tahtonut olla arvokas Saimin edessä!

Ilta tuntuu loppumattoman pitkältä… Musiikki Kappelissa soittaa suomalaisia ja ruotsalaisia kansanlauluja. Se kuuluu tänne saakka. Selittämätön alakuloisuus valtaa hänen mielensä…

Yö lähenee, kuutamon kirkastama elokuunyö… Hän ei voi nukkua, ja istuen ikkunan ääressä hän katselee Döbeln-laivan mustaa varjokuvaa, joka huomenna ehkä on kuljettava hänet tuntematonta maailmaa kohti. Ja hänen ajatuksensa liitävät Saimin luo, joka epäilemättä tänä hetkenä uneksii hänestä…

Vihdoin aamupuoleen hän vaipuu syvään uneen.

Seuraavana aamuna, Leinon aikoessa lähteä ulos, tuodaan hänelle Saimin kirje, jota hän niin kiihkeästi oli odottanut. Hän ottaa sen vapisevin käsin vastaan ja alkaa lukea…

»Ystäväni, odotan teitä tänä iltana kello seitsemältä lempipaikallani, kuusimajassa. Tulkaa laivalla, nouskaa maihin naapurilaiturillamme ja kulkekaa polkua pitkin… Minä tulen teitä vastaan…

Teidän Saiminne.»

Ilosta loistavin kasvoin Leino kiiruhtaa ulos.

* * * * *

Jo paljoa ennen määrä-aikaa Leino odotti Saimia karheatekoisella penkillä mäntymetsässä, missä he olivat viettäneet niin monta mieluista ja suloista hetkeä yhdessä… Ei ainoakaan lehti liikkunut… ei vähintäkään melua kuulunut… Metsä oli täynnä pihkan hajua.

Useamman kerran Leino nousi kärsimättömästi pystyyn luullessaan näkevänsä vaalean puvun häämöittävän monessa mutkassa kiemurtelevan polun päässä! … Mutta se olikin vain auringon säde, joka kisaili korkeitten mäntyjen lomissa. Vihdoin hän oli kuulevinaan keveitä askelia, jotka lähestyivät yhä lähemmäksi, sekä oksien kahinaa. Hän hypähti pystyyn ja kuunteli…

Saimi astui polkua pitkin valkoisessa puvussaan, kauniina ja suloisena!
Jo kaukaa heidän silmänsä yhtyivät.

— Vihdoinkin! huudahti Leino, kultani, oma armaani!

Ja hän kiiruhti Saimia vastaan ja sulki hänet syliinsä… Onnesta aivan hurmaantuneena hän suuteli häntä… Hän on minun, yksin minun… Ei kukaan voi häntä minulta riistää…

Nojautuneena Leinoon kuiskasi Saimi:

— Minä olen sinun aina ja ikuisesti.

Tänä hetkenä ei Saimi ajatellut miestään eikä lastaan. Koko maailmassa ei hänelle merkinnyt mitään mikään muu kuin hänen rakkautensa…

Irtaantuen hiukan Leinon syleilystä katseli Saimi häntä silmästä silmään, nojaten käsillään hänen olkapäihinsä.

— Aarno! sanoi hän hellästi ja väräjävällä äänellä, minä olen valinnut sinun rakkautesi. Olen valmis luopumaan kaikesta voidakseni seurata sinua ja tehdä sinut onnelliseksi…

Onni kirkasti ja syvensi hänen silmiään. Hilpeänä, tyynenä hän oli nyt toinen kuin muinoin rakastaessaan Nilsiä.

— Mitä minun tulee tehdä ansaitakseni tällaista onnea? huudahti Leino hämmästyen Saimin henkevää kauneutta.

— Rakastaa minua, ystäväni, niinkuin minä tahdon olla rakastettu: naisena ja kuningattarena samalla kertaa.

Leino syleili häntä hurjasti.

— Saimi, sinun ei tarvitse koskaan katua sitä uhrausta, jonka teet nyt minun tähteni… Sinun puolestasi minä tahdon ponnistaa kaikki voimani. Sinä saat vielä kerran ylpeillä minusta… Sinä olet kiihoittava minua eteenpäin ja auttava minua…

Käsi kädessä he kulkivat yhä syvemmälle metsään, astuivat niemen poikki ja saapuivat meren rantaan. Siellä he istuutuivat puun rungolle, jonka myrsky oli kaatanut.

Heidän edessään elokuun aurinko oli jo mailleen menossa. Sen viimeiset säteet upposivat mereen loistavien pilvien taakse, joiden reunat hohtivat kultaisina, sinisinä ja purppuraisina… Meren väreilevällä pinnalla soljui kalastajavene verkkoja laskien… Äänettömyys oli niin syvä, että he kuulivat selvästi airojen loiskeen ja veden kohinan veneen kokassa. Paimentyttö vain, joka eräässä saaressa kutsui karjansa kokoon, alkoi laulaa.

Laulun sanat kajahtivat monikertaisina kaiun kantamina kallioista ja metsästä, kunnes ne taas vähitellen vaikenivat.

Vene katosi. Vain hopeinen juova veden pinnassa ilmaisi sen suuntaa.
Meren hiljaisuus levisi mantereenkin yli. Kaikki näytti nukkuvan.
Kalpeana kuu nousi ja sen himmeät säteet sulivat taivaan viime
ruskotukseen.

Mutta aika oli jo erota, kummankin tuli lähteä omalle taholleen. Kuinka paljon sanottavaa toisilleen heillä kuitenkin olisi vielä ollut: kuinka paljon käytännöllisiä asioita sekä tulevaisuutta koskevia yksityisseikkoja keskusteltavana ja järjestettävänä. Mutta kumpainenkaan ei tahtonut sellaisella pilata tätä iltaa. He päättivät sen vuoksi tavata toisensa seuraavana päivänä kaupungissa Leinon ystävän, varatuomari Koskisen luona, joka samalla voisi antaa heille hyviä neuvoja. Hänen vaimonsa oli Saimin hyvä tuttava.

Aarno saattoi Saimin metsän läpi aina puiston portille saakka, jossa he sanoivat toisilleen jäähyväiset…

Kauan aikaa Leino seurasi vielä silmillään Saimin vaaleaa vartaloa tämän astuessa puistopolkua pitkin. Hänen lähellään lehtokerttu viserteli valittaen puolisollensa… Ja kuun valossa kohosi salaperäisiä usvia merestä kietoen koko seudun verhoonsa.

Silloin Leino palasi tielle, missä ajuri odotti häntä viedäkseen hänet takaisin kaupunkiin.

XI

Palatessaan sisään tallista kohtasi Nils pihalla Saimin, joka tuli takaisin yhtymäpaikalta. Molemmat puolisot eivät olleet nähneet toisiaan koko päivään, sillä Nils oli lähtenyt varhain aamulla kaupunkiin.

Kello löi juuri yksitoista. Mistä Saimi tuli näin myöhään?

— Missä sinä olet ollut? kysyi Nils epäystävällisellä äänellä.

Hänen ryppyyn vetäytyneet kulmakarvansa ilmaisivat kärsimättömyyttä sekä näyttivät vaativan pikaista vastausta.

Saimi pysähtyi hiukan levottomana, mutta vähääkään epäröimättä hän vastasi kiinnittäen katseensa mieheensä:

— Minä kerron sen heti sinulle, jos sinulla on pari minuuttia aikaa…

Hänen äänensä kuulosti lempeältä. Paljain päin, nuorekas vartalo valkoisessa verhassa näytti Saimi aivan toiselta kuin minä Nils oli tottunut häntä näkemään. Hänen silmissään karehti iloa. Koko hänen olennostaan näytti huokuvan rakkautta…

Äkkiä Nils tunsi jälleen mustasukkaisuuden valtaavan mielensä.

— Olen käytettävänäsi, vastasi Nils suoraan ja kohteliaasti, niinkuin maailmanmies ainakin, jonka on määrä saattaa vieraansa sisään.

Hän avasi vaimolleen oven työhuoneeseensa. Raskaat tapetit ja huonekalut tekivät tämän huoneen synkän ja vakavan näköiseksi. Tuntui siltä, kuin siellä ei olisi voinut keskustella muista kuin vakavista asioista… Siellä oli pimeää kuin särkyneessä sydämessä.

Sanomatta sanaakaan veti Nils nojatuolin esille, ja kun Saimi oli käynyt siihen, istahti hän itse kirjoituspöytänsä ääreen, jolla seisoi Saimin hymyilevä kuva pikku Olavi käsivarrellaan.

He katselivat salavihkaa ja ääneti toisiaan, ikäänkuin ei kumpainenkaan olisi tahtonut ensimäisenä puhua… Nils tunsi, että jotakin tuskallista oli tulossa.

Puoleksi avatusta ikkunasta tunkeutui tuulen hengen mukana huoneeseen suloista tuoksua, etupäässä resedan hajua, ja se saattoi heidät aivan jäykistymään.

Nils ei tahtonut katkaista tätä hermostuttavaa viehkeyttä, ja hän odotti kärsivällisesti… Saimin vaaleat hiukset kimmelsivät varjossa aivan kultaisina, ja tuolin nahkaselkä muodosti erinomaisen kehyksen hänen erikoiselle kauneudelleen.

— No niin? mitä sinulla on sitten sanottavana? kysyi Nils ikäänkuin vasten tahtoaan…

Hänen äänensä vapisi hiukan. Hänen sydäntään kirveli. Oi! hän tunsi aivan selvästi, että hän kadottaisi Saimin, hänet, joka oli niin kaunis, viehättävä, ja ihailtu…

— Nils, sanoi Saimi hiukan epäröityään… minun on niin vaikea sanoa sitä sinulle… kovin kiusallistakin… Kuulehan… minä tahdon jättää sinut…

— Minkä vuoksi?

— Siksi, että rakastan Leinoa, vastasi Saimi aivan levollisesti.

Ajatellessaankin vain rakastettuaan hän sai voimaa kestämään vaikka mitä.

— Usko minua, jatkoi hän hyvin nopeasti, minä olen miettinyt, taistellut, punninnut… Ei ole muuta kuin yksi keino: ero.

Nils nousi äkkiä pystyyn. Hänen kasvonsa olivat kovin kalpeat, ja ne värähtelivät hermostuneesti.

— Ja kuitenkin sinä olet vannonut rakastavasi aina minua?

— Minä olin silloin vain lapsi. Mitä minä tiesin rakkaudesta? Minä olen koettanut tehdä sinut onnelliseksi ja saavuttaa itsekin onnea… Onko se minun syyni, jos me käsitämme onnen eri tavalla?

Nils sanoi nyyhkyttäen:

— Minä rakastan sinua, Saimi! … Onko sinulla niin paljon moitteen syytä?

— Ei ole kysymys moitteista eikä vioista… Mutta minkä minä voin sille, etten ole enää sama kuin ennen. Minä vaadin aivan toisellaista rakkautta, kuin mitä sinä voit minulle antaa…

— Oletko varma siitä, että voit saavuttaa todellisen onnen erilläsi miehestäsi ja lapsestasi?

— Mutta minä rakastan Leinoa. Millainen meidän elämämme olisi, jos jäisin sinun luoksesi? Minä en ole korvaamaton… sinä voit saada uuden kodin..

— Entäs Olavi?

— Hän on minun poikani! huudahti Saimi. Hän on minun, minun yksin!

— Onhan hän minunkin poikani, sanoi Nils vakuuttavasti.

— Lapsi on äitinsä oma, sillä hän on kärsinyt hänen tähtensä synnyttäessään hänet maailmaan, hän yksin ymmärtää hänen ensimäiset toiveensa ja opastaa hänen ensimäisiä askeleitaan! Minulla on äidin oikeudet, enkä minä ole tehnyt mitään, jonka vuoksi olisin ne kadottanut.

— Sinä hävität kodin… Sinä rakastat toista…

— Enkö minä sen vuoksi juuri ansaitsekin kunnioitusta? Voisinhan minäkin, niinkuin niin monet muut, säilyttää samalla sekä ulkonaiset muodot että rakkauteni. Mutta minä vihaan valhetta. Rakkauteni on liian syvä, liian pyhä, jotta voisin sitä kieltää…

— Laki tuomitsee minulle lapsen. Se vaimo, joka ilman varsinaista syytä, miehen luvatta lähtee pois kotoa, kadottaa puolison ja äidin oikeudet…

Saimi tuli peloittavan kalpeaksi, mutta ponnistaen kaikki voimansa hän saattoi vielä täysin hillitä itseään:

— Nils, sanoi hän alakuloisella äänellä, jos laki on sellainen, niin se on julma ja väärä laki… Anna minulle lapseni! Rakkautesi nimessä, anna minulle pikku Olavini… Seuraa sydämesi ääntä…

— Sinä vaadit liikoja, Saimi. Pitääkö minun kadottaa vaimoni ja poikani samalla kertaa?

— Se on totta, Nils, minä vaadin paljon, sen tiedän; ehkäpä liikojakin. Mutta lapseni, Nils! en voi jättää pientä Olavia! … Oi! lisäsi hän kiihkeästi ja uhkaavasti, jos sinä kiellät minulta Olavin, niin minä vannon sinulle, etten mene Leinon kanssa naimisiin, mutta en ole myöskään sinun vaimosi enää… Silloin meidän täytyy kaikkien uhrautua.

Nils kääntyi pois, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä sitä tuskaa, joka runteli noita rakkaita kasvoja…

Mutta hänen mustasukkaisuutensa sitä miestä kohtaan, joka oli kyennyt herättämään Saimissa sellaisen rakkauden, oli paljoa voimakkaampi kuin hänen säälinsä.

Kukapa tiesi? Ehkäpä hän tulevaisuudessa voisi voittaa jälleen hänen rakkautensa? Aika parantaa kaikki haavat!

Huomatessaan, että Nils taisteli itsensä kanssa, sanoi Saimi rukoilevasti:

— Entäs sinä, Nils, joka tuomitset minun rakkauttani, etkö sinä voi syyttää itseäsi mistään? Oletko aina ollut mallikelpoinen aviomiehenä? Minä en syytä sinua, minä vetoan vain sinun oikeudentuntoosi. Sinä olet oikeuttarakastava ja rehellinen, Nils. Vastaa minulle suoraan: onko sinulla todellakin oikeutta kieltää minulta lasta?

Suorana ja liikkumattomana Saimi istui katse kiintyneenä Nilsin huuliin.

Nils taisteli yhä itsensä kanssa… Jokainen Saimin sana iski suoraan hänen sydämeensä ja omaantuntoonsa.

Häpeän puna nousi hänen kasvoilleen. Ei, hän ei ollut mikään moitteeton aviomies eikä hän isänäkään kyennyt kasvattamaan poikaansa… Hän tiesi sen liiankin hyvin, mutta Saimi sen sijaan ei ollut koskaan laiminlyönyt äidinvelvollisuuksiaan. Mutta hän rakasti Saimia hurjasti, intohimoisesti; hän ei voinut tyytyä siihen ajatukseen, että hänen täytyisi kadottaa hänet. Kaikesta huolimatta hän toivoi yhä voittavansa hänet jälleen, ja kovalla äänellä, katsomattakaan Saimiin, käsi oven rivassa kiinni ja valmiina lopettamaan keskustelun, hän sanoi:

— Minä en voi suostua siihen!

— Nils, sinä olet julma, huudahti Saimi äänellä, joka kuului ikäänkuin tuskanhuudolta keskellä yön hiljaisuutta.

Hetken aikaa Saimi seisoi pystyssä etsien Nilsin katsetta saadakseen hänet vielä taipumaan…

Sitten hän huomasi olevansa yksin…

Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle purskahtaen katkeraan itkuun ja kätkien kasvonsa tyynyihin. Hän itki kuin haaksirikkoutunut, kuin olento, joka on kadottanut kaikki elämässään.

XII

Saimi oli sulkenut ovensa kaikilta, hän ei päästänyt luokseen edes
Olavia, joka itki katkerasti äitiään.

Leino-sedän viimeisen käynnin jälkeen oli koti lapsen mielestä aivan muuttunut. Isä ei huolinut ruveta enää piilosille hänen kanssaan. Äitikulta, joka siihen saakka aina oli vain hymyillyt hänelle, ei näyttänyt enää välittävän hänestä yhtä paljon kuin ennen. Leino-setä ei tuonut hänelle enää leikkikaluja, ja pienokainen sai tyytyä vain hoitajansa seuraan. Epäselvästi Olavi tunsi tämän muutoksen, ja hänen pienissä aivoissaan heräsi selittämätön vastenmielisyys setää kohtaan, joka oli syypäänä tähän muutokseen. Olavi oli perinyt isänsä mustasukkaisen ja epäluuloisen luonteen, ja itsepäisyydellä, jonka hän taas oli saanut äidiltään, hän antautui tähän tunteeseensa.

Aavistamatta mitä lapsen mielessä liikkui Saimi heittäytyi epätoivonsa valtaan ja astui levottomana huoneessaan edes-takaisin. Hänen kärsimystä ilmaisevilla kasvoillaan näkyi valvotun yön jäljet.

Hänen mielestään hän oli saanut kärsiä vääryyttä elämässään. Miten oli mahdollista, ettei Nils ymmärtänyt häntä? Olihan hänen pyyntönsä niin luonnollinen! Rakkaudenhan yksin tuli olla avioliiton perustana… Niinpian kuin sitä ei ollut enää olemassa, kun rakkaus oli kohdistunut toiseen, niinkuin hänen laitansa oli, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin ero?

Oi! kuinka julma maailma olikaan, kun se ei tahtonut käsittää niin luonnollista totuutta!

— Mikä minusta tulee? toisti hän yhä uudestaan. Jospa hän edes voisi tavata Leinoa, neuvotella hänen kanssaan, niin hänen olisi ollut paljoa helpompi olla. Mutta hän tapaisi hänet vasta iltapuolella. Kuinka hirveät nämä jäljellä olevat tunnit!

Ja tahtomattaankin hän vertasi mielessään toisiinsa näitä molempia miehiä, yhtä paljon liioitellen toisen avuja kuin toisen vikoja. Moraalisesti ja siveellisesti oli Nils hänelle nyt vastenmielinen. Hän inhosi häntä, melkeinpä vihasi. Miten hän oli voinut häntä rakastaa? Miten elää kaikki nämät vuodet hänen rinnallaan?

Äkkiä Saimin huomaamatta hänen anoppinsa ilmestyi huoneen ovelle, joka ei ollut lukittu. Kuullessaan askelten äänen Saimi kääntyi taakseen ja tervehti arkailematonta sisääntulijaa vihamielisellä ja hämmästyneellä katseella.

— Tekö! huudahti hän.

Tuliko hänkin häntä kiusaamaan?

Mutta rouva af Ek astui vähääkään välittämättä tästä vastaanotosta miniänsä luo ja tarttui hänen kylmiin ja vastusteleviin käsiinsä. Ja vetäen hänet viereensä sohvaan istumaan, hän kysyi suoraan:

— Onko sinun rakkautesi noin kiihkeä, lapseni?

Nyyhkytys oli ainoa vastaus. Nämät säälivät sanat tuon tavallisesti niin kopean naisen suussa liikuttivat Saimia, joka oli kovin herkkä vähimmällekin hellyyden osoitukselle.

— Sinä tahtoisit erota, sanoi vanha rouva, kun Saimi oli hiukan rauhoittunut, poikani sanoi sen minulle käydessään tänään minua kaupungista hakemassa. Saimi, jonka kasvonpiirteet äkkiä taas jäykistyivät, aikoi nousta. Kuulehan minua, älä kiihoitu, vaan jutelkaamme levollisesti… Nils parkani toivoo, että hänen vanha äitinsä voisi ehkä keksiä sellaisia sanoja, jotka tunkeutuisivat sinun sydämeesi ja saisivat sinun muuttamaan päätöksesi… Minun poikani on nyt kysymyksessä… Suostuessasi Nilsin vaimoksi olit sinä nuori ja rakastunut ja sinä luulit tätä avioliittoa suureksi onneksi. Sinä olet erehtynyt, ja minä ymmärrän sen vallan hyvin, lapseni, sillä te olettekin kovin erilaisia. Mutta oletko varma siitä, että rakkautesi tällä kertaa on oikea eikä vain harhaluulo?

— En usko, että kukaan voisi rakastaa sen syvemmin kuin minä!

Ja onnekas ilme levisi hetkeksi Saimin kasvoille.

— Olkoon! sinä rakastat herra Leinoa. Mutta oletko myös ottanut huomioon velvollisuutesi? Sinä et ole oikeutettu enää ajattelemaan yksinomaan vain itseäsi… Sinä olet edesvastuussa kahden olennon onnesta: miehesi ja lapsesi.

— En usko, että heidän onnensa on ikuisiksi ajoiksi hukassa, vaikka minä eroankin. Nils löytää pian toisen, sillä minä en ole vähimmässäkään määrässä se nainen, jota hän tarvitsee… Enhän minä kuulu teihin… En sano sitä kostonhalusta, vaan siksi, että se on totta… Uskokaa minua, olen ajatellut, punninnut kaikkea. Ja koska te kerrankin puhutte minulle kuin äiti, niin tahdon olla myös täysin suora teitä kohtaan… Niinkuin te sanoitte, minä luulin rakastaneeni Nilsiä. Olin nuori, innokas, en tuntenut elämää lainkaan, ja samoinkuin kaikki morsiamet, minäkin kuvailin mielessäni, että Nilsillä oli vain hyviä ja kauniita ominaisuuksia. En ottanut lukuun hänen sisällistä elämäänsä, hänen luonteensa heikkoutta, hänen huonoja ominaisuuksiaan… Vähitellen silmäni avautuivat, Nilsistä, sellaiseksi kuin olin hänet mielessäni kuvaillut, ei jäänyt mitään jäljelle… Olin aivan yksin… hirvittävän yksin… henkisesti aivan yksin… Entäs te! te kohtelitte minua aina kylmästi, aina arvostelevasti, ilman vähintäkään hellyyttä, minua orpoa, joka taistelin epätoivoisesti voidakseni säilyttää onneni, ja joka kaipasin niin kipeästi hiukan todellista rakkautta ja osanottoa…

Saimin ääni katkesi.

— Nils rakastaa sinua, sitä et voi kieltää…

— Niin, hän rakastaa minua omalla tavallaan, mutta hän ei ymmärrä minua… Sellainen rakkaus ei minulle riitä. Sanokaa minua romanttiseksi, ihanteelliseksi, kiihoittuneeksi, miksi vain haluatte, mutta minun täytyy voida täydellisesti kunnioittaa miestäni… ja sitä minä en voi tehdä Nilsin suhteen… Sillä tiedättehän te, että teidän poikanne juo…

Kalpeana, pää alas kumartuneena rouva af Ek kuunteli tätä katkeraa sanatulvaa.

— Pitäisi antaa anteeksi, sääliä, toivoa parannusta…

— Ei. Te tiedätte kyllä, että Nilsin himo, vaikka se vielä olisikin vain alullaan, ei ole parannettavissa… Oi! toivoinhan minäkin sitä alussa… Olavin tähden. Mutta se oli turhaa. Nils tahtoo juoda itsensä päihdyksiin, ja tuo himo on paljoa voimakkaampi kuin hänen tunteensa meidän lapseemme… Minä olen nuori, minulla on vielä pitkä tulevaisuus edessä. En voi tällä tavalla uhrautua. On minullakin oikeus saada onnea!

— Saimi, rakkautesi Leinoon estää sinua näkemästä asioita oikeassa valossa. Sinun velvollisuutesi on aivan selvä: sinun tulee jäädä sen luo, joka tarvitsee sinua: nimittäin Nilsin.

— Te puhutte nyt itsekkäästi, Nilsillä on äitinsä … Mutta Leino on aivan yksin. Minun oma onneni ei merkitse mitään teidän silmissänne. Minä huomaan sen kyllä, minä en ole teidän vertanne.

— Ei, Saimi, sinä syytät minua väärin. Mutta onnea ei voi saavuttaa laiminlyömällä velvollisuutensa.

— Minunko velvollisuuteni olisi siis uhrautua teidän poikanne puolesta? Mutta millä oikeudella toinen voi vaatia sellaista uhrausta toiselta? Eikö minun ihmisarvoni ole yhtä suuri kuin Nilsinkin? Miksei Nils uhraa himoaan minun tähteni? Eikö minulla ole yhtä suuri oikeus elää kuin hänelläkin? Ja nyt, kun minulla on tarjona sellainen rakkaus ja onni, jota aina olen uneksinut, niin tahtoisitteko, että minä sen hylkäisin? Ei koskaan, äiti, en minä sitä hylkää!

— Oi! lapseni, sinun haaveesi ja nykyaikaiset mielipiteet ovat johtaneet sinut aivan harhaan. Sinä tavoittelet katoavaa onnea, vaikka onni on aivan rinnallasi. Sinulle perintätavat, velvollisuudet, uhrautuvaisuus ovat turhia sanoja… Mutta ei ole kysymys vain pojastani, vaan myös Olavin tulevaisuudesta. Oletko sitä ajatellut?

— Ettekö luule, että minä ja se mies, jota minä rakastan, voimme rakkaudella kasvattaa hänestä yhtä kelvollista ja kunnon miestä kuin hänen isänsäkin?

— Kukapa tietää, vaikka toiset lapset vaatisivat myös sinun rakkauttasi?

— Minun sydämeni on niin laaja, että siinä aina tulee olemaan paikka
Olaville… Ja nyt, minä pyydän, älkää kiusatko minua enää kauemmin…
Ei mikään voi saada minua muuttamaan päätöstäni.

— Onko se siis sinun horjumaton päätöksesi, Saimi? kysyi rouva af Ek kohoten pystyyn.

— Aivan horjumaton, äiti… Sanokaa Nilsille, minä pyydän, koska hän on valinnut teidät välittäjäksi, että minä teen vaikka mitä voittaakseni vapauteni ja säilyttääkseni lapseni…

— Sanon sen Nilsille, joka odottaa minua tuskissansa… Minä en voi vastata hänen päätöksestään … Joka tapauksessa voin vakuuttaa sinulle, että hän on kohteleva sinua kuin gentlemanni. Ja nyt lapseni, surustani huolimatta toivon, että saavutat sen onnen, jota ajat takaa. Hyvästi, Saimi!

Hetken aikaa rouva af Ek puristi Saimin kättä, joka ei sanonut sanaakaan, vaan hengitti helpotuksesta, kun ovi vihdoin hänen jäljissään sulkeutui…

* * * * *

— Lapsi parkani! ei ole vähintäkään toivoa, vakuutti rouva af Ek Nilsille, joka odotti häntä viereisessä huoneessa. Hän on kokonaan rakkautensa vallassa… Tunnethan sinä hänen itsepäisen luonteensa, rautaisen tahtonsa. Hän tahtoo erota! Tyydy kohtaloosi, poikani!

Ja samoin kuin Nilsin pienenä ollessa sulki rouva af Ek hänet syliinsä:

— Minä en voi, äiti… vastusti Nils pettyneenä.

— Täytyy voida! Oi! tiesinhän minä jo edeltäpäin, ettei tästä avioliitosta koituisi sinulle onnea… Kaikki eroittaa teidät toisistaan… Saimi on uusien aatteiden tuote, jotka antavat yksilöllisyydelle suurimman vallan… Me kuulumme perintämuistojen aikakauteen. Nykyään ne ovat häviämässä. Rohkeutta, Nils. Ero on välttämätön, sillä jos sitä ei tule, niin pelkään, että sinä voit tehdä jotain väkivaltaista. Hän ei arkaile, siitä olen varma, oikeuteen vetoamista, ja sitten meidän nimemme tulee vedetyksi lokaan ja sinun yksityinen elämäsi paljastetuksi skandaalihimoisen yleisön edessä… Ei sitä, poikani! Ei minun tähteni. Koko elämäni — ja jumala yksin tietää, minkä ponnistusten hinnalla se on käynyt — olen voinut välttää skandaalia!

Ja kun Nils tämän iskun murtamana ei vastannut mitään, jatkoi rouva af
Ek:

— Sinun olisi mahdoton elää yhä edelleen naisen kanssa, joka vihaisi sinua, eikö totta? Ajattele tulevaisuuttasi, nimeäsi. Minä vanhenen, minun täytyy saada olla iso-äiti, ja totta tosiaan, Olavi ei ole mikään Ek. Hän tulee liiaksi äitiinsä…

— En koskaan voi olla onnellinen ilman Saimia.

— Oi! poikani, älä antaudu epätoivoon. Sydän tuottaa meille alituisesti yllätyksiä! Ole mies, Nils, ole armelias, anna Saimille lapsi.

— Ja sinäkö, minun äitini, ajat Saimin asiaa minua, poikaasi vastaan?…

— Juuri siksi, että olen äitisi. Minä tahdon, että särkynyt onnesi tulisi taas ehjäksi.

— Äiti, minä en voi luopua hänestä…

— Ajattele seurauksia! Pelkäänpä, että turhaan toivot voivasi vielä voittaa Saimin rakkauden… Mutta sinä et tunne häntä. Ei mikään maailman voima voi saada häntä muuttamaan päätöstään. Mitä Olaviin tulee, niin et missään tapauksessa kadota häntä kokonaan. Hänen äitinsä on pakko myöntyä siihen, että hän saa oleskella muutamia kuukausia vuodessa isänsäkin luona… Se on surkeaa elämää sinulle ja lapselle; mutta ei ole valinnan varaa… Nyt minä lähden kaupunkiin! Parasta antaa Saimin olla yksin…

Rouva af Ek suuteli poikaansa.

Ja Nils, surunsa murtamana, antoi hänen lähteä.

Masentuneena ja alakuloisena Saimi läksi rankkasateessa iltapuolen laivassa kaupunkiin. Hän ei ollut tavannut Nilsiä eilisen keskustelun jälkeen ja heti rouva af Ekin lähdettyä Nils oli lähettänyt palvelijan ilmoittamaan hänelle, että hän oli lähtenyt metsästämään koko päiväksi. Saimi näkikin hänen menevän metsään pyssy olkapäällään ja koira kintereillään… Hän oli kiitollinen Nilsille siitä, että hän siten esti kiusallista kohtausta. Saiminkin oli nyt paljoa helpompi lähteä kaupunkiin, kun hänen ei tarvinnut antaa mitään selityksiä matkansa johdosta.

Pikku Olavi vain pyysi kiihkeästi häntä jäämään kotiin ja leikkimään hänen kanssansa.

— Toisen kerran, kultaseni! vastasi Saimi hajamielisesti lapselle, joka silmät kyynelissä heilutti nenäliinaansa huoneensa ikkunasta, kun äiti, astuessaan pihan poikki, heitti hänelle lentomuiskun!

Leino odotti kärsimättömästi Saimia ystävänsä, varatuomari Koskisen luona; hän pelästyi pahasti, nähdessään hänen alakuloisen ilmeensä.

— Ei se merkitse mitään, vakuutti Saimi hymyillen. Pari hyvää sanaa ja sinun läsnäolosi antaa minulle jälleen rohkeutta.

Ja tosiaankin, rakkauden ihmeellinen tenhovoima saikin Saimin pian elpymään… Mutta minuutit olivat kalliita. Oli keskusteltava monista vakavista kysymyksistä, tehtävä suunnitelmia ja päätöksiä ennen Leinon matkaa, joka oli määrätty seuraavaksi aamuksi.

— Sinun täytyy lähteä, kehoitti Saimi, kun Leino toi esiin epäilyksensä. Nilsin mustasukkaisuus ja viha laimenevat varmaan suuressa määrin, jos olet poissa… Kyllä minä hänet tunnen. Hän on pohjaltaan hyvä ja minun suruni saa hänen mielensä pehmenemään. Sitten minä yritän puhua vielä uudestaan hänen kanssaan saadakseni hänet suostumaan.

— Kuinka minä voisin jättää sinut yksin, rohkea Saimini? sanoi Leino.

— Se on välttämätöntä… Ja vielä toinen syy: jos jäät tänne, niin et voisi käydä minua tervehtimässä. Missä sinä arvelet, että me tapaisimme toisemme? Vain sattumaltako, ystävienkö luona? Ei, armaani, Saimi af Ek ei voi sitä tehdä. Ihmiset, jotka ovat niin kärkkäät juoruille, sanoisivat heti, että olet rakastajani… Minä puolestani en siitä välittäisi: minulla on hyvä omatunto, mutta minun täytyy ajatella sitä nimeä, jota kannan ja jota kerran poikani on kantava… Näethän kuinka paljon vaikeuksia kohoaa eteemme, jos jäät tänne!

Ja vastenmielisesti Leinon täytyi myöntää Saimin väitteet tosiksi.

Päätettiin koettaa saada Nils taipumaan molemminpuolisesta suostumuksesta tehtyyn avioeroon.

Molemminpuolisesta suostumuksesta tehty avioero, sanoi varatuomari Koskinen vakavalla äänellä Leinon kysyessä hänen mieltään, on se tapa, jota kaikkein useimmin käytetään. Varsinkin jos herra af Ek vapaaehtoisesti luovuttaa lapsen äidille. Aviopuolisoiden ei tarvitse muuta kuin kumpaisenkin erikseen lähettää avioerohakemuksensa oikeuteen: toisen asianomaisen on silloin lähdettävä määräajaksi ulkomaille… Tässä tapauksessa, te, hyvä rouva, sen teette, koska te haluatte lähteä pois kartanostanne heti, kun saatte miehenne suostumuksen eroon. Herra af Ek panee silloin kuuluutuksen virallisiin lehtiin vaatien teitä palaamaan kotiinne. Jos te ette seuraa tätä käskyä ja molemmat yhä edelleen pysytte avioerovaatimuksessanne, niin oikeus julistaa sen viipymättä… Niinkuin näette, käy se varsin helposti… Se on ystävällinen eroaminen, ei paljoa kummempi, kuin jos kaksi ystävystä, jotka eivät enää tule keskenään toimeen, sanoisivat sovinnossa toisilleen hyvästit.

— Mutta jollei mieheni suostu antamaan minulle lasta? kysyi Saimi pelokkaasti.

— Silloin tuomioistuin ratkaisee asian.

— Mutta sehän on hirveää, jos minulta riistetään lapseni!

— Voihan se tapahtua… Ei sitä voi koskaan tietää. Siksi on parempi olla kärsivällinen ja koettaa taivuttaa herra af Ekin mieltä, jotta hän luopuu lapsesta sekä teidän omaisuudestanne.

— Mutta Saimi, minä en tahdo jättää sinua vihollistesi käsiin.

— Ole huoleti, sanoi varatuomari hymyillen… Rouva af Ek on aivan oikeassa. Sinun poissaolosi on välttämätön, ja minä olen aina valmis auttamaan teitä, hyvä rouva, ystävän neuvoilla.

Kuinka tuskallista, kun oli pakko keskustella kaikista kiusallisista yksityisasioista asianajajan kuivassa konttorihuoneessa ja pilata siten viimeiset hetket ennen eroa.

Saimi oli kovin kiusaantunut ja siihen määrään väsynyt, että hymy katosi hänen huuliltaan. Hänestä tuntui, ikäänkuin likaisin käsin olisi kosketeltu hänen sisintä tunne-elämäänsä. Oi! se oli välttämätöntä, koska taistelun suunnitelma oli päätetty. Hänellä ei ollut aikaa kuin vain nopeasti suudella Leinoa, kun armoton lähtökello kajahti.

Saimi palasi kotiin viimeisellä laivalla. Kello oli jo yli kymmenen.

Ei kukaan ollut häntä laivasillalla vastassa. Aivan kuin vieras hän astui polkua pitkin, joka johti kartanoon. Satoi yhä. Kääriytyneenä vettäpitävään sadevaippaan Saimi saattoi suojella itseään tässä rankkasateessa, mutta hänen jalkansa, joissa oli vain ohuet kengät, vajosivat joka askeleella saveen.

Puiden takana näytti Viikin kartano valaistuine ikkunoineen ystävälliseltä ja iloiselta. Oi! kuinka tämä talo, kaikesta huolimatta, oli käynyt hänelle rakkaaksi! Sen kauniit huoneet ja sen ihana ympäristö oli kokonaan voittanut hänen sydämensä. Tänä iltana vasta, kun hän palasi sinne ikäänkuin karkulainen vain lyhyeksi ajaksi, hän käsitti sen täydellisesti.

Eteisessä palvelijatar odotti Saimia levottomana:

— Me olimme kovin rauhattomia rouvan puolesta, selitti hän kiireesti. Me odotimme rouvaa joka laivalla. Sitten me arvelimme, että rouva tulisi ehkä automobiililla, kun ilma oli näin huono! …

Mutta palvelustyttö keskeytti puheensa huomatessaan, että emäntä töin-tuskin kuunteli häntä.

Kalpeana ja hiljaisena Saimi astui vitkalleen portaita ylös, jotka johtivat hänen huoneisiinsa. Palvelijattaren auttaessa vaatteita hänen yltään hän kysyi:

— Onko herra kotona?

— On, rouva. Herra odotti kauan rouvaa, mutta kun rouva ei ollut ilmoittanut kellekään, milloin rouva palaisi kotiin, kävi herra yksin pöytään… Mutta herra ei juuri koskenutkaan ruokaan.

— Hyvä! keskeytti Saimi häntä vakavana.

Saimi inhosi palvelijatarten juttuja, ja tämä näytti olevan utelias.
Varmaan hän tunsi ukkosta ilmassa.

— Nukkuuko Olavi? kysyi Saimi kääntyen lapsen huoneeseen päin…

Paksusta kotipuvustaan huolimatta häntä värisytti.

— Kyllä hän nukkuu, rouva.

— Hyvä. Laittakaa vuoteeni ja sanokaa herralle, että olen palannut kotiin, mutta että olen väsynyt ja panen maata. En tarvitse enää teidän apuanne. Hyvää yötä, Kaisa.

Saimi astui Olavin huoneeseen. Nähdessään Saimin Olavin vanha hoitaja nousi kunnioittavasti pystyyn.

— Olavi on itkenyt! huudahti Saimi kumartuen nukkuvan lapsen puoleen, joka piteli kädessään pientä lempihevostaan.

— Hän itki kovin, rouva, selitti vanha hoitaja äreästi. Hän ei tahtonut syödä eikä nukkua; hän odotti koko ajan äitiä. Vihdoin hän tyyntyi.

— Pikku raukka! mutisi Saimi liikutettuna tästä lapsen surusta ja suuteli poikaa hellästi.

Kuinka soma hän oli punaisine poskineen ja pörröisine kiharoineen! Mutta vieläkin hänen kasvoillaan oli kärsivä ilme. Hänen suunsa väreili aivankuin tuskasta…

Ja entistään alakuloisempana Saimi pani maata. Mutta tällä kertaa uni ei tullut silmiin. Niinpian kuin hän oli erossa Leinosta, valtasi alakuloisuus hänet. Miten ihmeessä hän jaksaisi elää ehkä vielä kauankin tässä epävarmuudessa, sietää aivan tyynesti miehensä alituista läsnäoloa, ottaa vastaan vieraita, näytellä Viikin kartanon hymyilevän ja rakastettavan emännän osaa, vaikka niin vakavat aikeet liikkuivatkin hänen sydämessään? …

Entäs Nils? Asettuisiko hän aina avioeroa vastaan? Kuinka uhkaavalta tuo sana kuului illan hiljaisuudessa! Avioero! Eikö se merkinnyt kaiken sen rikkomista, mikä kiinnitti hänet kartanoon, sitä iskua joka eroitti vaimon miehestä, lapsen isästään, tulevaisuuden menneisyydestä? … Hän miltei pelkäsi kaikkia näitä seurauksia, jotka äkkiä tuntuivat hänestä niin kauhistuttavilta… Oi! mitä vaikeuksia, mitä esteitä hänellä oli voitettavanaan! Oliko hänellä rohkeutta uhmailla kaikkea tätä vastaan?

Oi! Hänellä oli rohkeutta, sillä kärsimyksen päätyttyä Leinon rakkaus odotti häntä, tuo rakkaus, joka oli palkitseva hänelle kaikki tuskat…

Ja Leinon kuva kädessä, Leinon nimi huulillaan hän vihdoin nukkui.

Seuraavana aamuna samalla penkereellä, jossa Saimi, Leinon ensi kertaa hänen luonaan käydessä oli osoittanut Ruotsiin menevää alusta, hän odotti kärsivällisesti laivaa, jolla Leinon oli määrä matkustaa.

Päivä oli harmaa ja synkkä. Saaret ja luodot olivat ohuen sumun peitossa, joka hävitti kaikki rajaviivat, jotta ne ikäänkuin sulivat veden kanssa yhteen.

Vihdoin taivaanrannassa ilmestyi saaren takaa laivan musta runko… Saimi vapisi ilosta ja haki kiikarin. Aivan selvästi hän saattoi eroittaa laivan liikkeet, ja hänestä tuntui, ikäänkuin yksinäinen matkustaja, nojautuneena laivan laitaa vasten, olisi kiinnittänyt katseensa kartanoon ja häneen. Hänen sydämensä sykki rajusti…

Saimi oli niin kokonaan vaipunut siihen mieluisaan tunteeseen, että hän täten ikäänkuin halki ilman oli voinut saada uutta voimaa ja virkistystä, ettei hän kuullut Olavin keveitä askelia; poika oli päässyt hoitajansa käsistä karkuun ja veitikkamainen ja onnellinen ilme kasvoillaan, kun hän nyt vihdoinkin oli löytänyt äitinsä, hän huudahti äkkiä hänen vieressään:

— Äiti, mitä sinä katselet? ja Olavin pieni käsi pujottautui Saimin käteen.

Saimi nosti hänet syliinsä:

— Näetkö, kultaseni, tuota suurta mustaa laivaa, tuolla kaukana? …

Kärsimättömästi poika pudisti pientä päätään:

— Ei! Ei Olavi näe mitään…

Saimi koetti ohjata hänen katsettaan.

— Katsohan, tuo suuri laiva, josta tupruaa mustaa savua? …

— Jo näen, äiti! Nyt näen, huusi hän innoissaan.

— Katsos, kuinka nopeasti se kulkee… Tahtoisitko sinäkin matkustaa äidin kanssa tuollaisella suurella laivalla?

— Ja isä mukaan?

— Ja Leino-setä myöskin, eikö niin?

— Ei, ei Leino-setä, sanoi poika äreästi.

Ja ilo, joka oli kirkastanut pojan kasvoja, katosi.

Saimi hämmästyi siihen määrään tätä lapsen odottamatonta vastausta, että hän kysyi vielä uudestaan:

— Minä tarkoitan Leino-setää, joka on ollut niin hyvä sinulle.
Rakastathan sinä häntä, Olavi?

— Ei, ei Leino-setä, toisti lapsi itsepäisesti.

Oli mahdotonta saada häneltä muuta vastausta. Itsepäisesti hän toisti:

— Ei Leino-setä!

Saimi laski silloin, äkillisen tunteen valtaamana, lapsen lattialle, tarttui hänen kasvoihinsa molemmin käsin ja katsoi syvälle hänen kirkkaihin silmiinsä. Mitä ajatuksia liikkuikaan tuon puhtaan otsan takana? Mitä myrkkyä oli lapsen viattomaan mieleen vuodatettu? Sillä Saimi ei epäillyt hetkeäkään, että lapsi olisi kärsinyt äidin laiminlyönnistä ja syyttänyt siitä Leino-setää… Hän oletti, että Nils tai palvelijat olivat panetelleet lapselle poissaolevaa. Ja hänen katkeruutensa siitä eneni.

Useana päivänä Saimi ja hänen miehensä kohtasivat toisensa vain ruokapöydässä. Niinkuin kaksi vierasta, joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen, he istuivat vastatusten; Saimi jäykkänä, kiusaantuneena voimatta edes yhtyä siihen kohteliaaseen keskustelusävyyn, jolla Nils yritti viedä harhaan palvelijoiden uteliaisuutta… Jäinen tuulahdus oli muuttanut synkäksi Viikin kartanon, joka ennen oli ollut niin iloinen ja vieraanvarainen.

Nils kävi melkein joka päivä metsästämässä. Hän läksi pyssy olalla ja palasi takaisin väsyneenä ja saaliitta. Ja Saimi, loikoen leposohvallaan, avonainen kirja polvillaan, jota hän ei koskaan lukenut, katseli uneksien, katse kauaksi harhaillen merta. Tai hän istui tuntikausia pianon ääressä laulaen alakuloisia suomalaisia lauluja… Hänen laulunsa ilmaisi niin suurta surua, että Nils, vaikkei hän ollut lainkaan soitannollinen, ei voinut kuunnella sitä tuntematta syvää kärsimystä. Ja hän sulki huoneensa oven, jotta säveleet eivät tunkeutuisi hänen luokseen.

Mutta Olavi, joka oli ihastunut musiikkiin, tuli aivan hiljaa huoneeseen ja kuunteli hartaasti äitiä istuen hänen jalkojensa juuressa valkealla karhunnahalla. Silloin Saimi liikutettuna kumartui pienokaisen puoleen ja suuteli häntä kiihkeästi. Oi! tuo lapsi oli hänen omaa lihaansa ja vertansa…

Päivällinen, ainoa ateria, jonka aikana Saimi tapasi Nilsiä, oli hänelle suoranaisena kiusana. Eräänä iltana, voimatta enää hillitä itseään, nousi Saimi äkkiä pöydästä ja sanoi kiihkoissaan Nilsille:

— Minä en voi enää kauemmin kestää tällaista elämää… Etkö sinä sitä ymmärrä? … Oi! jos olisin sinun sijassasi, niin olisin paljoa armeliaampi!

Nils viskasi syrjään lautasliinansa ja kohosi pöydästä:

— Siksi, että sinä et rakasta minua!

Ja he katsoivat toisiinsa kuin kaksi vihamiestä.

— Ei, vaan siksi, että minulla olisi enemmän ylpeyttä! Mutta sinä, Nils, olet suuri pelkuri… Sinä et tahdo katsoa totuutta suoraan silmiin, sinä et tahdo käsittää, että kaikki meidän välillämme on lopussa. Sinä luulet viivyttelemällä voittavasi, sinä uskottelet itsellesi, että pidättämällä minua luonasi voit herättää jälleen rakkauteni eloon… Sinä erehdyt. Jos heti olisit osoittanut minulle jalomielisyyttä, ylevyyttä, niin ehkäpä sinun avullasi rakkauteni rauniolla entinen tunteeni olisi voinut jälleen herätä… Nyt sinä olet pilannut kaikki. Etkö tunne minua? Minä en voi tinkiä tunteissani: minun täytyy antautua kokonaan. Ja jospa tietäisit, kuinka sinä olet alentunut minun silmissäni! Minä halveksin sinua…

— Saimi! huudahti Nils uhkaavasti.

— Niin, minä halveksin sinua, toisti Saimi, antautuen mielettömän liioittelunsa valtaan ja etsien sanoja, jotka voisivat haavoittaa ja loukata Nilsiä.

Hinnalla millä hyvänsä Saimi tahtoi rikkoa kahleensa…

— Sinä sanot rakastavasi minua? Tuo ei ole rakkautta! Ei, minäpä sanon sinulle, Nils, miksi sinä tahdot pidättää minut luonasi vastoin tahtoani: sinulla on minusta hyötyä… Sinä tahdot pitää omaisuuteni… No niin, pidä se; mielelläni maksan sellaisen hinnan vapaudestani.

— Kuinka sinä uskallat, Saimi, loukata minua tuolla tavalla? huudahti
Nils loukkaantuneena…

— Minä uskallan, siksi että uskon sen todeksi, Nils. Tuo vaikutin yksin selittää minulle sinun itsepäisyytesi ja halusi tuottaa minulle onnettomuutta. Minä halveksin sinua, huudahti Saimi vimmoissaan, voimatta enää vähääkään hillitä itseään.

— Ole vaiti, Saimi, sinä et tiedä, mitä sanot!

Häväistys, jonka Saimi heitti hänelle vasten kasvoja, sai hänet horjahtamaan.

— Sinä moitit minua rakkauteni vuoksi… Etkö tiedä, ettei rakkaus ole käskettävissä, ettei sitä voi tappaa, vaikka mieli tekisikin? No niin, minä rakastan sinua yhä vieläkin ja minä tulen aina rakastamaan sinua, sen tiedän… Mutta minä annan sinulle vapautesi… Minä tukehdutan puolison ja isän tunteeni… En tahdo pidättää sinua sen kauemmin enää. Ole vapaa, Saimi. Ota lapsemme ja omaisuutesi, jos siten luulet voittavasi onnea.

Ja kun Saimi ei vastannut mitään eikä näyttänyt käsittävän, että Nils antoi hänelle vapauden, jatkoi tämä:

— Mutta yhtä asiaa sinä et voi minulta riistää: ensimäisen rakkautesi muistoa. Sillä sinä rakastit minua kerran hurjasti, intohimoisesti. Tämä muisto jää minulle, ja se yhdistää meidät ikuisesti… En koskaan voi kokonaan kadota sinun elämästäsi… Minä elän sinussa… joka hetki, vieläpä keskellä suurinta onneasikin tuo muisto on tuottava sinulle kärsimystä… Ja se on minun kostoni.

Nämät sanat osuivat Saimiin kuin piiskan iskut.

Niin! Hänen täytyi jakaantua kahtia, sen hän tiesi, se oli se kummitus, joka uhkasi hänen onneaan. Hänen täytyi jakaa lapsensa hänen kanssaan, jakaa ruumiinsa ja sielunsa. Kaikki hänen unelmansa, nuoruutensa, lapsensa, kaikki tuo kuului Nilsille…

Ja tuntien pyörrytystä Saimi painoi kätensä silmiään vasten, ikäänkuin karkoittaakseen julman näyn… Mitä hirveitä seurauksia hän saisi vielä elämässään kokea? Jokainen meidän sanamme, kaikki tekomme seuraavat meitä ikuisesti, eivätkä päästä meitä vapaiksi.

— Tee siis niinkuin tahdot, Saimi. Mutta yhdellä ehdolla: että me kaksi emme enää tapaa toisiamme; minulla ei ole voimaa nähdä sinua enää. Minä suostun kaikkeen mitä sinä vaadit saadaksemme eroa.

— Kiitos, Nils!

Nils ei kuullut enää noita sanoja: hän oli poistunut huoneesta.

Hämmästyneenä Saimi katseli ympärilleen. Oliko hän siis vapaa? Vapaa lähtemään lapsi mukanaan ja rakentamaan avioliittoa rakastettunsa kanssa? … Mutta ihmeellistä kyllä, tuo niin kiihkeästi toivottu vapaus oli hiukan kadottanut viehätystään. Eikö hän ollut saavuttanut vapauttaan valheella ja petoksella, nostamalla väärän syytöksen Nilsiä vastaan? Sillä Nils oli tavattoman rehellinen, melkein liian epäitsekäs raha-asioissa. Se oli ehkä hänen ihailtavin ominaisuutensa. Mutta Saimi oli tahtonut loukata häntä syvästi, ja se oli hänelle onnistunutkin.

Sydänjuuriaan myöten loukkaantuneena, inhon valtaamana oli Nils antanut hänelle vapauden. No niin! Tuo voitto ei tuottanut Saimille kunniaa, ja hän häpesi omaa halpamaisuuttaan.

Tästä hetkestä saakka maa poltti hänen jalkojaan Viikin kartanossa. Hän tahtoi lähteä kodistaan niin pian kuin suinkin. Kiihkeänä, koettaen tukahduttaa tuskaansa, hän kävi heti käsiksi avioero-muodollisuuksiin ja alkoi valmistaa lähtöään…

Varatuomari Koskisen neuvosta, joka oli taitava juristi, hän antoi hänelle valtakirjan, jotta tämä voisi toimia hänen puolestaan ja järjestää kaikki asiat Nilsin asianajajan kanssa.

Sitten Saimi kirjoitti pitkän, riemua uhkuvan kirjeen Leinolle ja kertoi hänelle minkä odottamattoman käänteen asia nyt oli saanut. Hän pyysi häntä hankkimaan hänelle Ruotsissa, jossain maaseudulla, rauhaisan kodin, missä hän voisi viettää talvea lapsensa kanssa.

»… Mikä ääretön ilo, kun tulet minua Tukholmaan vastaan! kirjoitti Saimi Leinolle. Sinä saatat minut maalle ja sitten… meidän on erottava. Sinä palaat takaisin Norjaan. Ajattele terveyttäsi ja paluutasi Tukholmaan. Ennenkuin lähdet takaisin Suomeen syyskuun 1:ksi päiväksi, me tapaamme jälleen toisemme…»

Saimi, joka tahtoi säilyttää ulkonaisia muotoja niin kauan kuin hän kantoi Nilsin nimeä — se oli välttämätöntä, jotta hän saisi pitää Olavin luonaan — vaati Leinolta sen uhrauksen, että he asuisivat loitolla toisistaan, kunnes he voisivat tulla kokonaan yhdistetyiksi.

Aika kului peloittavan nopeasti. Lähtöpäivän aamu koitti. Saimin tavarat olivat koossa. Olavi, matkavalmiina, oli mennyt pihalle odottaen kärsimättömästi hetkeä, jolloin hän saisi ajaa — ensi kertaa — vaunuissa aina asemalle, sitten junalla Hankoon ja sieltä sitten jatkaa matkaa tuollaisella suurella laivalla, joita hän aina oli ihaillut.

Ilossaan hän unohti kokonaan, että hän läksi yksin äitinsä kanssa.

Saimi, sanomattoman alakuloisuuden valtaamana, jätti jäähyväiset kodilleen. Hänen oli aivan mahdoton uskoa, ettei hän palaisi sinne takaisin, ettei hänen jalkansa enää koskaan astuisi näillä kiiltävillä parkettilattioilla…

Hetkeksi hän pysähtyi ikkunan ääreen ja katseli merta… Kuinka hän rakastikaan tätä näköalaa! Mitä yleviä ajatuksia ja syviä tunteita tämä verraton näköala olikaan herättänyt hänen mielessään! Puutarhassa hänen katseensa pysähtyi hopeakuuseen… Se oli istutettu sinne samana päivänä, kun hän nuorena rouvana oli saapunut kartanoon ja ensi kertaa Nilsin käsivarteen nojautuneena oli astunut uudessa valtakunnassaan… Hän ei saisi nähdä sen kasvavan suureksi… Entäs nuo La France-ruusut, joita hän niin suuresti rakasti! Puutarhuri kasvatti niitä varta vasten hänelle… Kaikesta tuosta hänen oli nyt pakko erota…

Sitten hänen katseensa hyväili tauluja seinillä ja hänen kätensä kosketti salaa pianoa… Heikko ääni kajahti, Saimista tuntui ikäänkuin jokainen esine olisi moittien sanonut hänelle: »Muistatko? … Ja sittenkin sinä jätät meidät!»

Kyynel vierähti hänen poskelleen; vielä toinenkin. Hän ei voinut sanoa jäähyväisiä kaikille esineille, joita hän rakasti, niin kipeästi hänen sydäntään vihloi.

Oli pakko jo lähteä.

Nils oli saapunut edellisenä iltana ottaakseen osaa vielä viimeiseen päivällisateriaan Saimin ja Olavin kanssa, vaikka Saimi ei ollut voinut siihen koskeakaan.

Saimi laski harson kyyneleisille silmilleen ja hitaasti hän astui Nilsin työhuonetta kohti… Viimeisen kerran hänen tuli nyt sanoa jäähyväiset hänelle, joka viisi vuotta oli elänyt yhdessä hänen kanssaan! … Oi! miten raskailta nuo askeleet tuntuivat! Hetkeksi hän epäröiden pysähtyi ovelle sydämen hurjasti tykyttäessä… Sitten hän kolkutti aivan hiljaa. Ei kukaan vastannut. Kului vieläkin hetki, toinen, kolmas. Hän kolkutti uudelleen. Yhä sama hiljaisuus.

Silloin, hirveän pelon ja tuskan vallassa, otaksuen, että jotakin oli tapahtunut, Saimi riisti oven auki ja astui äkisti sisään…

Nils, tuo roteva ja voimakas mies seisoi kasvot käsien peitossa nojautuneena pöytäänsä ja itki kiihkeästi.

Avonaisesta ikkunasta kuului Olavin iloinen ääni. Hän kysyi vanhalta ajurilta, joka vakavana ohjasi parihevoset ja vaunut oven eteen, saisiko hän itse ajaa.

— Nils! Anna minulle anteeksi, pyysi Saimi liikuttavalla, tuskan tukahduttamalla äänellä lähestyessään häntä.

Nils ei näyttänyt kuulevan häntä. Nyyhkytykset vapisuttivat koko hänen ruumistaan.

— Nils! Minä pyydän, anna anteeksi, että tuotan sinulle surua… En voi lähteä, jollet anna minulle anteeksi.

— Ei minulla ole mitään anteeksiannettavaa, mutisi Nils… Ja hän kohotti surun vanhentamat kasvonsa Saimia kohti.

— Anna minulle kätesi, Nils!

Aivan kuin vieras tarttui Nils tähän niin rakkaaseen käteen.

— Suo anteeksi, jollen saata sinua alas vaunuille. Ei… En voi nähdä sitä… Näin on parempi, Saimi! …

Huolimatta kyynelistään oli Saimi sittenkin niin kaunis, niin nuori ja niin liikuttava. Viimeisen kerran Nils katseli tuota suuta, jota hän oli niin useasti suudellut, noita kultaisia hiuksia, joita hän niin usein oli hyväillyt, tuota solakkaa norjaa vartaloa… Kaikki oli nyt lopussa… Eikä hän koskaan enää saisi häntä nähdä…

Pää alas painuneena, aivan kuin varjo hiipi Saimi ulos. Hän kiiruhti vaunuihin huomaamatta palvelijoiden hämmästystä, kun herra ei häntä lainkaan tullut saattamaan, ja otti polvilleen Olavin… Lyhyt käsky vain ajurille. Ja hevoset karkasivat liikkeelle.

Pyörät ratisivat hiekassa, hätäinen silmäys siveli ruohokenttää, jossa kastehelmien keskellä oli kellastuneita lehtiä, ja Viikin kartano jäi kauaksi taakse. Pitkän ja suoran lehtikujan kautta, jota tammet reunustivat molemmin puolin, kulki Saimin tie nyt suurta tuntematonta maailmaa kohti.

Huoneensa paksujen uutimien takaa Nils af Ek katseli kalpeana ja masentuneena vaunujen jälkeen, jotka kuljettivat pois hänen ihaillun vaimonsa ja ainoan lapsensa.

XIII

Miten kiusallinen ja pitkä olikaan talvi, jonka Saimi vietti Ruotsissa maanpaossa Olavin kanssa Leinon ystävien luona!

Vanha seitsemännelläkymmenellä käyvä pariskunta asui 16:nnelta vuosisadalta polveutuvassa rakennuksessa, joka oli täynnä historiallisia muistoja. Kuinka kaukana maailmasta siellä olikaan, kaukana nykyisestä vuosisadastakin! Kaikki oli siellä vanhaa ja muodista joutunutta, mutta siitä huolimatta ihastuttavaa… Alakuloisuus ja haikeus, mikä painosti Tärnön kartanoa, sopi hyvin Saimin surumieliseen tunnelmaan. Sillä hän kärsi hirveästi, kun hän oli pakoitettu elämään erillään Leinosta ja tavallisesta ympäristöstään.

Kuitenkin heitä pidettiin kovin hyvänä, sekä Saimia itseään että lasta ja heille osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta.

Saimilla oli yksi ainoa ilonaihe: posti. Joka päivä, jo kauan ennen määräaikaa, hän odotti postintuojaa. Ja kun Suomen posti myöhästyi huonon ilman ja myrskyn tähden, niin mikä hirveä tuska ja levottomuus häntä kiusasikaan! Vaikka hän tiesikin, että viivytys oli aivan luonnollinen, niin ei hänen järkensä voinut sittenkään hallita hänen kiihoittunutta mielikuvitustaan. Hän pelkäsi heti, että jokin onnettomuus oli kohdannut Leinoa, että odottamattomat vaikeudet estivät avioeron saamista…

Nils suostui kuitenkin jalomielisyydellä, joka hämmästytti ja liikutti Saimia, kaikkiin vaimonsa vaatimuksiin. Hän ei ollut pannut muuta kuin yhden ainoan ehdon: Olavin tuli joka vuosi oleskella neljä kuukautta isänsä luona, kunnes hän tulisi täysi-ikäiseksi. Sitten hänellä olisi vapaus valita.

Saattoiko Saimi sitä kieltää? Hän ei tahtonut olla vähemmän jalomielinen kuin toinenkaan ja hän antoi Nilsin itse määrätä milloin pojan tuli olla hänen luonaan. Koko asia järjestyi niin sovinnollisesti ja helposti, että se hiukan hermostutti Saimia.

Kuitenkin kaikki muodollisuudet ja allekirjoitettavat paperit tuottivat hänen mielelleen paljon kärsimystä. Ne olivat hänelle yhtä kiusallisia hetkiä kuin ne kerrat, jolloin Olavi viattomuudessaan kyseli isäänsä. Joka hetki hän muisteli häntä… Saimin täytyi ohjata hänen pientä kätöstään hänen kirjoittaessaan isälle kirjeitä, joita tosin oli aivan mahdoton lukea ja joita Saimin sen vuoksi täytyi täydentää ja selittää.

Isän vastauksissa lapselle ei ollut koskaan sanaakaan Saimille! Oi! huolimatta rakkaudestaan Leinoon tämä seikka sittenkin tuotti hänelle tuskaa. Ja tahtomattaan hänen ajatuksensa liitivät usein Viikin kartanoon, Nilsin luo…

Varsinkin pitkinä unettomina öinä Nilsin kuva kummitteli hänen mielessään. Hän näki hänet yksin Viikin kartanossa tuskan murtamana, yksin sulkeutuneena huoneeseensa, vanhentuneena, kumaraselkäisenä, yksinäisyyden taakan painostamana. Tai hänen eteensä nousi kuva väkijuomien huumaamasta miehestä, joka hillittömästi antautui himojensa valtaan.

Voidakseen karkoittaa nuo kuvat Saimi koetti loihtia esiin Leinon kasvot ja muistuttaa mieleensä hänen hellää ääntään. Mutta se ei onnistunut aina hänelle. Onnettoman miehen kuva nousi niin selvänä hänen eteensä, että se oli hänen rakkauttaankin voimakkaampi. Ja tuskissaan Saimi muisteli Nilsin sanoja: »Minä elän sinussa, joka hetki! Se on minun kostoni…»

Saimin elämä Tärnössä oli erakon elämää. Hän ei käynyt missään. Iltasin kokoonnuttiin vain suureen saliin, jossa tuli paloi iloisesti takassa.

Vanhan pariskunnan torkkuessa Saimi otti polvelleen Olavin ja lauloi hänelle vanhoja ruotsalaisia ritarilauluja, jotka kertoivat sotilaiden uskollisuudesta kuninkaitansa kohtaan.

Olavi kuunteli häntä loistavin silmin. Hän tahtoi myöskin tulla sotilaaksi. Hän veisti itselleen puisen miekan, jonka hän kiinnitti vyölleen:

— Sillä minä puolustan äitiä, selitti hän ylpeänä.

Vihdoin kun odotusaika oli päättynyt, saattoi Saimi palata kotimaahansa, rakkaaseen Suomeensa! Oi! kuinka hän mielestään tällä välin oli vanhentunut ja muuttunut!

Mutta heti kun hän kuuli Leinon rakkautta hehkuvan äänen ja näki hänen hellät silmänsä, unohti hän kaikki kärsimyksensä. Ja jos hänen olisi pitänyt elää uudestaan tämä raskas ja vaikea vuosi, olisi hän epäröimättä aloittanut sen alusta, niin suuri oli hänen rakkautensa Leinoon!

Samana päivänä, kun hän palasi kotimaahan, lähetti hän Olavin neljäksi kuukaudeksi Viikin kartanoon. Sitten heidät vihittiin. Vihkimys toimitettiin pastorin kansliassa, aivan yksinkertaisesti. Saimilla oli yllään matkapuku, ja vielä samana iltana he matkustivat Saarilaan. Hiukset yksinkertaisesti kammattuina, kädessä ruusukimppu Saimi näytti aivan nuorelta tytöltä, joka oli matkalla unelmiensa luvattuun maahan.

Saarilassa he elivät uudestaan koko lapsuutensa ihanan elämän. Jokainen kivi, jokainen puu toivotti heidät tervetulleiksi.

He soutelivat tutulla järvellä, he kuuntelivat metsän salaperäistä huminaa ja katselivat illalla, unelmiinsa vaipuneina, keijukaisten tanssia pienellä lammen pinnalla, jota valkeat lummekukat peittivät.

Ja heidän rakkautensa kirkasti nämät muistot vielä entistäänkin ihanammiksi. Jokainen päivä kätki helmaansa uuden onnen ja Saimin rakkaus miestään kohtaan eneni enenemistään.

Lukukauden alussa oli heidän kuitenkin pakko palata Helsinkiin uuteen asuntoonsa, joka sijaitsi kauniissa Kaivopuistossa. Leino oli vuokrannut suuren, merelle antavan huoneuston, jotta Saimi ei tuntisi olevansa kovin ahdetulla alalla kaupungissa. Kaikki kodissa oli uudenaikaista ja uutta: osittain hiukan jokapäiväistäkin. Ei pienimpäänkään esineeseen liittynyt mitään muistoa. Saimi ei ollut tahtonut, hienotunteisuudesta Leinoa kohtaan, säilyttää mitään, joka olisi voinut muistuttaa hänen edellistä avioliittoaan. Mutta hän kaipasi muutamia pikkuesineitä: kirjoja, koruja, noita tuhansia tavaroita, jotka tulevat ikäänkuin osaksi meistä itsestämme, kun ne aina ovat kuuluneet meidän ympäristöömme. Mutta rohkeasti hän voitti nuo pienet surut. Itse asiassa tuo merkitsi niin kovin vähän elämässä! Ja koska hän aloitti uutta elämää, niin kaikki se, mikä muistutti menneisyyttä, oli poistettava siitä!

Leino sen sijaan rakasti häntä koko kiihkeän luonteensa voimalla, juuri niinkuin Saimi tahtoikin olla rakastettu.

Saimi oli hänen oikea toverinsa, joka otti osaa kaikkiin hänen ajatuksiinsa ja toimiinsa. Hän tunkeutui kaikkiin hänen salaisimpien ajatustensakin sopukkoihin. Mutta Saimi huomasi tämän sielun pohjalla ominaisuuksia, jotka saattoivat hänet hiukan ymmälle. Leino ei ollut aivan sellainen, kuin miksi hän oli mielessään hänet kuvitellut. Hän ei ollut enää, niinkuin muinoin, vaatimaton, vakava, kiihkeä työihminen, vaan kunnianhimoinen mies, joka halusi elää ja toimia ja janosi valtaa ja kunniaa … Tieteellisen menestyksen huumaamana ja voitettuaan yksityiselämässään kaikki vastukset oli hänen kunnianhimonsa tullut aivan rajattomaksi.

Kun hän innoissaan esitti Saimille tulevaisuudenaikeensa, niin niiden uhkarohkeus suorastaan pelästytti häntä… Tämä kunnianhimo, joka aluksi oli häntä hurmannut, se sai nyt hänet pelosta vapisemaan. Sillä hänellä oli se tunne, että Leino voisi uhrata kaikki, yksinpä rakkautensakin kunnianhimonsa tyydytykseksi, ja hän alkoi pelätä onnensa puolesta…

Ja sitäpaitsi Leinon voimakas persoonallisuus ei voinut helposti sietää rinnallaan toista tahtoa. Jo usean kerran oli hänen itsevaltias luonteensa noussut Saimia vastaan. Hän ei itse sitä huomannut, koska hän aina oli saanut esteettömästi seurata omaa tahtoaan, mutta vähitellen Saimille selvisi, että jos hän tahtoi pitää yllä sopusointua heidän yhdyselämässään, niin täytyi hänen kokonaan alistua Leinon tahdon alle.

Ja rakkaudestaan huolimatta Saimi, joka oli niin luja ja riippumaton luonteeltaan, saattoi vain vastahakoisesti ajatella tätä uhrausta…

Sitä paitsi hän pelkäsi Olavin puolesta. Leino oli rakkaudessaan kopea ja itsevaltias! Hän vaati, että Saimi aina olisi hänen luonaan. Hän ei voinut kirjoittaa eikä tehdä työtä, jollei hän ollut samassa huoneessa, aivan hänen vieressään, jotta hän joka hetki saattoi vastata hänen hymyilyynsä ja katseeseensa. Mistä hän ottaisi aikaa lastaan varten? tuumi Saimi usein suurella tuskalla…

Ja mitä tunteita Leinolla oikeastaan oli Nils af Ekin lasta kohtaan? Siinä suhteessa Saimi ei vielä tuntenut hänen sydäntään. Olavin takaisintulo näyttäisi sen kyllä.

Saimi odotti Olavia palaavaksi juuri tänä päivänä. Minä hetkenä hyvänsä hän saattoi tulla. Silloin hänen onnensa vasta olisi täydellinen. Kaikki, mitä hän elämässä rakasti, oli hänen omassa, hänen omassa kodissansa…

Oi! elämä antoi hänelle niin sanomattoman paljon onnea, ettei hänen tosiaankaan tarvinnut takertua sen pieniin suruihin.

XIV

Hymyilevänä ja onnellisena Saimi järjesti lapsensa huonetta.
Aurinkoisina kesäkuukausina SaariIassa hän ei ollut suuresti kaivannut
Olavia. Mutta mitä lähemmäksi hetki tuli, jolloin pojan oli määrä
palata hänen luokseen, sitä kärsimättömämpänä äidintunne hänessä heräsi.

Tänään hän oli vielä entistään kiihoittuneempi; hän vavahti hermostuneesti pienimmästäkin melusta otaksuen alati eteisen kellon kilahtavan.

Ensi kertaa heidän avioliittonsa aikana Leino tunsi, ettei hän ollut vaimonsa ajatuksissa eikä mielessä. Ja se suretti häntä. Hän tiesi kylläkin naidessaan Saimin, että hänen täytyi alistua sen seurauksiin ja tyytyä siihen, että Saimi jakoi rakkautensa hänen ja lapsen välillä. Hän ymmärsi myöskin aivan hyvin, että äiti rakasti lastaan, ja hän ihaili ehkä Saimia sitä enemmän juuri siksi, että hän oli niin mallikelpoinen äitinä ja oli niin syvästi kiintynyt Olaviin.

Ja sittenkin hän kärsi siitä.

Olavi oli ilmetty isänsä, ja vain hänen läsnäolonsakin muistuttaisi Saimin entisyyttä, tuota aikaa, jota Leino vihasi ja jonka hän olisi hinnasta mistä hyvänsä tahtonut unohtaa. Ja hänen sielussaan heräsi salainen viha pientä lasta kohtaan, jonka ainoa rikos oli se, että hän oli olemassa. Oikeudenmukaisesti hänen täytyi tunnustaa, että Olavi oli ihastuttava lapsi, ja että hänen oli pakko tukehduttaa tuo mieletön tunteensa. Mutta tuo tunne oli häntä paljoa voimakkaampi, eikä hän voinut voittaa katkeruuttansa.

Ja jotta hänen ei tarvitsisi nähdä äidin iloa lapsen saapuessa kotiin, oli Leino vetäytynyt hiukan harmistuneena työhuoneeseensa ja kutsunut luokseen muutamia puolueystäviään. Politiikka sai hänet unohtamaan huonon tuulensa.

Parasta aikaa he keskustelivat vilkkaasti niistä keinoista, joilla voitaisiin vastustaa Venäjän hallituksen laittomia hyökkäyksiä. Maan asema oli käynyt sietämättömäksi. Eduskunta oli hajoitettu, venäjänkieli julistettu viralliseksi kieleksi; paino-, sana- ja kokousvapaus oli rajoitettu; ja maassa vilisi venäläisiä virkailijoita ja vakoojia. Maastakarkoitus ja sen mukana seuraavat kaikki kauhut olivat alkaneet.

Saimi kuunteli syrjästä jonkun aikaa heidän puhettaan. Leinon ääni vei voiton muista, tämä metallinen ja taipuva ääni, joka aina teki häneen syvän vaikutuksen.

Äkkiä kuului hiljaiselta kadulta ajoneuvojen ratinaa ja hevonen pysähtyi ovelle. Saimi kiiruhti ikkunaan ja kumartuen ulos hän näki Viikin kartanon vaunut ja parihevoset, jotka nopeasti poistuivat paikalta. Rouva af Ek istui niissä yksin. Hänen hiuksensa olivat tulleet aivan valkeiksi. Hän istui vaunuissa jäykkänä ja väliäpitämättömänä eikä kohottanut edes katsettaan taloon, jossa hänen entinen miniänsä asui.

Saimi kiiruhti eteiseen, avasi oven selkosen selälleen sulkeakseen syliinsä poikansa.

— Äiti!

— Olavi!

Molemmat huudahtivat yhteen ääneen.

— Kultaseni! Oma armaani! toisti Saimi onnesta loistaen.

Ja nostaen lapsen syliinsä Saimi kantoi riemulla hänet huoneeseensa. Hän tukahdutti hänet miltei hyväilyllään. Oi! kuinka pitkään aikaan hän ei ollut saanut suudella näitä suloisia huulia!

Ruskettuneena kasvoiltaan, merimiespuvussaan, kiiltosaappaat jalassa
Olavi seisoi Saimin edessä. Hänen pitkät kiharansa, jotka olivat
tehneet hänet hiukan tyttömäiseksi ulkomuodoltaan, olivat leikatut.
Olavi oli jo hieno pikku herra.

Kädessä hänellä oli kimppu Viikin kartanon ruusuja, jotka hän ojensi
Saimille.

Saimi ei kysynyt, oliko hän itse ne noukkinut, vai oliko Nils ne lähettänyt hänelle. Mutta syvästi liikutettuna hän järjesti ne kristallimaljakkoon, jonka hän asetti Olavin huoneeseen. Sitten hän nosti lapsen jälleen polvilleen ja hyväillen häntä puheli hänen leikeistään Viikin kartanossa, puutarhasta, hevosista … Mutta hän ei uskaltanut tiedustella mitään Nilsistä. Lapsi vastasi myöskin hiukan arasti. Saimi käsitti, että hänelle oli annettu tarkat määräykset, sillä hän ei kertaakaan maininnut isäänsä.

Mihinkä Olavin välittömyys ja suoruus oli kadonnut? Saimi tunsi katkeruudella, että lapsi oli hänestä vieraantunut. Mikä tehtävä hänellä voittaa hänet jälleen omakseen!

Äkkiä hän näki avoimesta ovesta, että hänen miehensä ohjasi askeleensa huoneuston toisesta päästä häntä kohti. Olavi huomasi hänet myöskin ja painautuen äitiään vasten hän sanoi tuskallisesti:

— Äiti, älä jätä minua!

— En, kultaseni! En koskaan, armaani!

Leino huudahti jo kaukaa iloisella äänellä, silmissä riemukas ilme:

— Minulla on suuria uutisia sinulle… mutta huomatessaan Olavin, jonka tuloa hän ei ollut kuullut, hän vaikeni.

Varjo, vaikka se olikin niin kevyt, että sen vain äidin silmä saattoi huomata, pimensi hetkeksi hänen iloisia kasvojaan.

— Hyvää päivää, Olavi! Pikku poikaseni!

Ja hän suuteli kohteliaasti lasta, jonka Saimi talutti hänen luokseen.

Olavi antoi suudella itseään, mutta ei vastannut hyväilyyn. Hiljaisesti ja lyhyesti hän vastasi vain Leinon ystävällisiin kysymyksiin. Lapsen vihamielisyys vaikutti kylmentävästi Leinoon, vaikkei hän ollut sitä huomaavinansa.

Saimia kiusasi myöskin Olavin vähäsanaisuus. Hän oli näkevinään siinä Nilsin vaikutusta. Oi! miten vaikeata olisi herättää tuossa pienessä itsepäisessä sydämessä hellempiä tunteita Leinoa kohtaan!

Leino, joka halusi kertoa vaimolleen suurta uutistaan, ei huomannut hänen surullista ilmettänsä. Kärsimättömästi hän tarttui häntä käsivarteen ja kuljetti hänet loitommalle Olavista sanoen hänelle äkisti: — Tiedätkös mitä me olemme tuumineet? Ystäväni ja minä olemme sitä mieltä, että Europan tulee välttämättä saada tietää, missä määrin venäläiset sortavat meitä!

Saimi katsoi hämmästyneenä häneen:

— Mitä te aiotte tehdä? Olemmehan jo koettaneet voittaa suurimmat ulkomaalaiset lehdet asiamme puolelle. Ja tiedäthän itse, miten vaikeata se on ollut.

— Juuri sen vuoksi olemme ajatelleet toista keinoa, jolla voisimme tuoda ilmi koko onnettomuutemme: minua on kehoitettu pitämään esitelmiä Suomesta Europan suurimmissa pääkaupungeissa ja paljastamaan kärsimyksemme ja taistelumme. Mitä sinä siitä tuumit?

— Tarkoitus on hyvä, sanoi Saimi innolla, ja totta puhuakseni, kukapa muu kuin sinä, joka osaat niin monta kieltä, ja jolla on niin paljon tuttavuuksia, voisikaan sitä tehdä. Se on tosiaankin ainoa keino, millä voimme saada totuuden ilmi… Mutta mitä apua te luulette voivanne saada skeptilliseltä Europalta?

— Ei muuta, kuin että meidän kärsimyksemme tulevat tiedoksi. Me emme pyydä sääliä emmekä apua, vaan ainoastaan toisten kansojen moraalista kannatusta asiallemme.

— Ja sinä luulet onnistuvasi?

Leino ei vastannut suoraan:

— Tiedänhän kyllä, että suuret harvoin puolustavat pieniä, että heikot aina ovat väärässä ja että oman edun vuoksi useinkin sydämen ääni ja jalomieliset tunteet tukahdetaan. Mutta sittenkin tahdon yrittää. Minä tahdon olla sorretun kansan äänenkannattajana. Maailmassa on yhteistä veljeystunnetta olemassa, ja toivon, että rakkauteni onnetonta maatani kohtaan on saneleva minulle oikeat sanat, jotka voivat tunkeutua ihmisten sydämiin ja omiintuntoihin. Oi! Saimi, kuinka tuo tehtävä viehättää minua! …

Innostus ja luja luottamus nostattivat riemunvälkkeen hänen kasvoilleen. Hänestä huokui sellaista voimaa ja isänmaallista henkeä, että Saimi katseli häntä hetken aikaa aivan sokaistuna ja hämmästyneenä. Oi! Leino jos kuka kykeni hurmaamaan joukkoja puheellaan ja persoonallisuudellaan… Tuollaisena Saimi rakasti häntä intohimoisesti, ihaili häntä kuin jotain ihmeellistä olentoa…

Ja ylpeänä Saimi kysyi:

— Milloin sinä lähdet?

— Siitä juuri on kysymys. Vallankumous kytee Venäjällä; jonakuna päivänä se voi puhjeta ilmi. Silloin Europan koko huomio on kiintyvä siihen. Ei kukaan tule välittämään vähääkään Suomesta, joka seuraa nöyrää passiivisen vastarinnan politiikkaa. On kuitenkin välttämätöntä viivyttelemättä ilmaista maailmalle, että tämä passiivinen vastarinta kysyy meiltä suurta kärsivällisyyttä ja sankarillisuutta. Parasta olisi lähteä jo viikon kuluttua. Voisitko niin pian olla valmis?

— Tahdotko, että minä seuraisin sinun mukanasi?

— Mitä minä sinutta tekisin, Saimi? Kuinka voit hetkeäkään epäillä, että eroaisin sinusta?

Ja kiihkoissaan Leino sulki Saimin syliinsä, suuteli hänen silmiään ja suutaan ja sanoi:

— Me lähdemme yhdessä kaikkiin noihin maihin, jonne mielesi aina on ikävöinyt. Sinä rohkaiset minua suorittaessani tätä tehtävääni… Sinä annat minulle siihen voimaa, Saimi… Oi! kuinka minä sinua rakastan! Mutta minä tahdon omistaa sinut kokonaan, huudahti hän kärsimättömästi.

Vavisten Saimi painautui hetkeksi hänen syliinsä antautuen kokonaan rakkautensa ja isänmaallisen innostuksensa valtaan, unohtaen kaiken muun, niin kauan kuin rakkauden ja nautinnon väristystä kesti.

Sitten hän sanoi heikolla äänellä:

— Entäs Olavi?

Äkillisellä ja vaistomaisella liikkeellä Leino työnsi hänet luotaan.

— Olavi, toisti hän synkkänä… olisihan järjetöntä ottaa niin pieni lapsi mukaan matkalle… Se kestää epäilemättä useampia kuukausia…

Leino koetti löytää jotain tekosyytä, joka loukkaamatta äitiä vakuuttaisi hänelle, että hänen täytyi matkustaa ilman lasta. Olavi olisi vain pilannut hänen onneaan tällä matkalla, joka merkitsisi hänelle tavatonta voittoa.

— Sitäpaitsi lapsi on hyvin epämukava matkalla, etkö ajattele sitäkin,
Saimi?

— Minä en voi erota Olavista uudelleen, vastasi Saimi aivan kalpeana…
Enkä minä sitä tahdokkaan.

Miksi Leino tahtoi eroittaa hänet Olavista? Olivatko nuo käytännölliset syyt ainoat ja ajatteliko hän todellakin lapsen parasta? Vai olisiko mahdollista, ettei hän rakastaisi pikku Olavia? Tämän julman epäilyksen iskiessä kuin salama hänen mieleensä hän luuli sydämensä pakahtuvan… Hän käänsi tuskaiset silmänsä Leinoon nähdäkseen mitä tämä ajatteli. Leinon silmien ilme oli kova ja läpitunkematon… Ja Saimi tunsi tänä hetkenä, että jokin eroitti heidät toisistaan…

— Jos sinusta on suotavaa, että Olavi jää kotiin, niin minä jään hänen kanssaan, ehdoitti Saimi arasti hetken äänettömyyden jälkeen.

— Antaisitko sinä minun matkustaa yksin? Oi! sinä et rakasta minua yhtä syvästi kuin minä sinua, Saimi! Tiedäthän, etten voi elää sinutta, että sinun läsnäolosi on minulle yhtä tärkeä kuin ilma ja aurinko … Etkö sinä luopunut kaikesta seurataksesi minua, ja nyt sinä kiellät minulta tämän uhrauksen?

— Sinä unohdat, Aarno, että olen ollut koko kesän erossa lapsestani.
Jos jätän nyt Olavin, niin kadotan hänet kokonaan, sanoi Saimi lujasti.

— Voisimmehan jättää hänet ystävien huostaan, ehdoitti Leino itsepäisesti. Ei siitä olisi Olaville vahinkoa.

Saimi pudisti päätään epäilevästi:

— Ei mikään maailmassa voi korvata äitiä… Minä rakastan sinua, Aarno, enemmän kuin mitään muuta, mutta tässä suhteessa lapseni oikeus käy kaiken muun edellä…

Ja Saimi astui askeleen Leinoa kohti painautuakseen hänen syliinsä ja voidakseen hyväilyllä lieventää sanojensa vaikutusta.

Mutta Leino ei huomannut tätä hellää liikettä, ei kohdannut vaimonsa rukoilevaa katsetta. Hän oli syvästi loukkaantunut, koska Saimi kieltäytyi muka velvollisuutensa vuoksi lastansa kohtaan yhteisestä matkasta.

Kuinka monet lapset saavat elää erossa vanhemmistaan, miksei Olavikin?

— Tahdotko ehkä, että kokonaan luovun tehtävästäni? kysyi Leino kylmästi, voimatta peittää pettymystään.

— En, vastusti Saimi pelästyneenä. Suomen etu käyköön kaiken muun edellä. Mutta lähdetään kaikki kolme.

Saimi koetti hymyillä kyynelten lävitse.

— Miten tahdot! sanoi Leino kohauttaen olkapäitään… Mutta hänen katkeruutensa kasvoi nähdessään Saimin niin lujana… Puhukaamme siitä myöhemmin. Nyt minulla ei ole aikaa. Herrat odottavat minua.

Ja Leino läksi.

Liikkumatta Saimi seurasi katseillaan miestään toivoen, että hän kääntyisi vielä takaisin ja lausuisi hänelle jonkun hellän sanan… Vaan ei, hän astui suoraan huoneeseensa, taakseen katsomattakaan…

Saimi kävi masentuneena istumaan.

Ensi kertaa Leino läksi suuttuneena hänen luotaan. Minkä vuoksi? Mitä hän oli tehnyt? Ja äkkiä tämä vääryys vahvisti sen epäilyksen, joka tähän asti oli vain epäselvänä hänessä kytenyt. Leino ei rakastanut Olavia. Se oli päivän selvää. Ja lapsi vaistomaisesti ei voinut sietää myöskään häntä.

Oi! kuinka tämä havainto häntä kiusasi! Syvä vastenmielisyys eroitti toisistaan nuo kaksi olentoa, jotka yksin koko maailmassa olivat hänelle rakkaat… Pitikö hänen onnensa jälleen hävitä? Oliko todellakin tarpeellista, että sama surun sävel alituisesti soisi hänen sydämessänsä?

Nähdessään nyt entisyyden selvänä edessään käsitti hän, että hän aina oli tavoitellut vain harhakuvaa. Hänen avioliittonsa oli ollut yhtä ainoaa iloa. Oi! miksikä häntä kohtasi tämä äkillinen pettymys, miksikä hänen silmänsä täten avautuivat?

Ja Nilsin uhkaavat sanat nousivat jälleen hänen mieleensä: »Kahtiajako!»

Niin, koko elämänsä hän saisi siitä kärsiä, sen hän nyt tiesi…
»Kahtiajako!» joka hetki se seuraisi häntä kuin varjo.

Eikö Olaviin kohdistunut koko entisyyden voima?

Vaikka Saimi halveksikin kaikkea sitä, minkä hän oli jättänyt taaksensa, tunsi hän sittenkin poikansa läsnäollessa, että Nilsin rakkaus oli pitävä kiinni oikeuksistansa.

Tästä lähin Leinon ja hänen suhteensa ei voisi enää olla aivan välitön.
Ei koskaan hän saisi enää täydellistä rauhaa.

Leino ei vastannut sittenkään sitä kuvaa, jonka hän oli hänestä luonut; hän itsekään ei voinut enää yksinomaan olla vain rakastajatar. Kun tämä hänelle selvisi, oli hänen rakkautensa Leinoon heikonnut, mutta hänen äidintunteensa sen sijaan vahvistunut. Hän oli varmasti päättänyt pitää Olavin luonaan, sillä ei mikään muu tunne voisi häntä enää hänestä eroittaa.

Mutta hän ei kärsinyt yksin. Lapsi sai kärsiä hänen kanssaan ja lapsen kärsimys olikin hänen omaansa paljoa suurempi. Hän sai maksaa lunnaat äitinsä onnesta.

Ja kuitenkin, kuinka hän olikaan koettanut pitää silmällä sekä Olavin että Leinon onnea. Oi! julma elämä, miksikä toisten onni on aina uhrauksilla ostettava?

Saimin antautuessa katkerien mietteittensä valtaan tunsi hän äkkiä kaulassaan pikku Olavin käsivarret; huoneen nurkasta hän oli seurannut koko kohtausta.

Nähdessään äitinsä itkevän hän lähestyi häntä. Hyväillen häntä ja kumartuen aivan hänen korvansa juureen hän kuiskasi hiljaa:

— Älä itke, äiti, äiti kulta, Olavi rakastaa sinua!

Saimi painoi liikutettuna hänet rintaansa vasten!

— Mutta jotta äiti olisi oikein iloinen, niin etkö tahdo myös rakastaa
Leino-setää, kultaseni?

Mutta lapsen huomio kääntyi samassa kadulle, josta kuului melua, eikä hän ajatellut sen enempää Saimin sanoja. Uteliaana hän laskeutui alas äidin polvelta ja kiiruhti ikkunan luo. Saimi seurasi häntä.

Kasakat tekivät tavallisen kiertonsa. Kolmekymmentä ratsastajaa kiiti ohitse piiskat kädessä, kasvoilla hurja ilme.

Käheällä, väräjävällä äänellä he lauloivat surunvoittoisia laulujaan, jotka ilmaisivat arolaisen syvää koti-ikävää ja kaipausta.

Saimi, jota tämä näky aina hermostutti, näki heidän katoavan sumuun.
Sitten katu jälleen tyhjeni ja rauhoittui.

Unohtaen hetkeksi omat huolensa, hän tuumi itsekseen syvän alakuloisuuden painostamana:

— Mitähän vaikeuksia ja nöyryytyksiä tulevaisuus vielä tuonee Suomi raukallemme?

Sitten hän kääntyi äkisti taakseen kuullessaan viereisen huoneen oven avautuvan.

Palava lamppu kädessä Leino astui salin lattian yli hakeakseen jotain paperia, sitten hän palasi jälleen työhuoneeseensa, jossa keskustelua yhä jatkui.

Kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, huomasi Saimi vasta, että oli jo pimeä ilta.

— Äiti, huudahti Olavi, ikäänkuin havahtuen unesta. Saimi otti hänet syliinsä, suuteli häntä ja jäi liikkumatta seisomaan ikkunan pieleen nojautuneena.

Kaukana merellä pimeys kävi yhä synkemmäksi, ja laiva, jonka saattoi eroittaa vaan tulista, eteni ulapalle.

Saimi seurasi masentuneena, tuskan valtaamana sitä kauan katseillansa.

Eikö hänen onnensakin ollut samanlainen kuin tuo tuli, joka eteni kauaksi Suomenlahdelle?