The Project Gutenberg eBook of Buddenbrookit 2: Erään suvun rappeutumistarina, by Thomas Mann

Kaikki se, mitä m:me Permaneder oli nähnyt toivon päivinä edessään, on toteutumassa. Sillä ruokasalin pöydän ääressä kaataa sisätyttö kermavaahtoa suunnattoman suurelle kultakorvaiselle tarjottimelle ladottuihin kuppeihin, joissa on tulikuumaa suklaata — liikkuen hiljaa ja varovasti, ettei häiritsisi yläkerran juhlatoimitusta — Antonin leikellessä viipaleiksi mahtavaa kaakkua, järjestellessä tuoreita kukkia hopeaisiin jälkiruokakulhoihin ja katsellessa pää kallellaan aikaansaamaansa vaikutusta, pikkusormien harittaessa etäällä toisista sormista…

Ei ole kestävä enää kauan, ennenkuin koko tämä ihanuus lähtee vaeltamaan arkihuoneeseen ja salonkiin, herrasväen asetuttua istumaan. Toivottavasti on kaikkea myös riittävästi, sillä suku on nyt koolla oikein perusteellisesti, joskaan ei kaikkein laajimmassa muodossa, sillä Överdieckien kautta ovat Kistenmakeritkin kaukaista sukua, näiden kautta Möllendorpfit ja niin yhä edelleen. Olisi mahdotonta vetää rajaa!… Mutta Överdieckeillä on edustajansa, vieläpä itse perheenpää, yli kahdeksankymmenvuotias tohtori Kaspar Överdieck, nykyinen pormestari.

Hän on saapunut vaunuilla ja noussut ylös portaita Thomaksen tukemana kainalosauvaan nojaten. Hänen läsnäolonsa lisää tilaisuuden juhlallisuutta… ja se onkin todella juhlallinen.

Sillä salissa, alttariksi muodostetun, kukilla koristetun pienen pöydän ääressä, jonka takaa puhuu mustaan viittaan ja lumivalkoiseen, kovetettuun, myllynkivenmuotoiseen kaulukseen puettu nuori pappi, seisoo runsaasti kullalla kirjailtuun punaiseen pukuun puettu kookas, mehevävartaloinen naishenkilö pidellen pulleilla käsivarsillaan pienen pientä, pitseihin ja atlasnauhoihin kiedottua kääryä… talon perillistä! Siinä on suvun toivo! Uusi Buddenbrook! Tietääkö herrasväki, mitä se merkitsee?

Käsittääkö kukaan sitä hiljaista riemua, jolla sanoma, ensimmäisen, aavistelevan, ennustavan sanan langettua asiasta, tuotiin Breitestrasselta Mengstrasselle? Sitä äänetöntä ihastusta, jonka valtaamana rouva Permaneder tämän sanoman kuultuaan syleili äitiään, veljeään ja — varovammin — kälyään. Ja nyt on vihdoinkin, keväällä vuonna kuusikymmentäyksi, perillinen talossa, ottamassa vastaan Pyhän Kasteen sakramenttia, perillinen, johon jo niin kauan ovat monet toiveet liittyneet, josta jo niin kauan on puhuttu, jota niin monet vuodet on odotettu ja kaivattu, jota on rukoiltu Jumalalta ja jolla on kiusattu tohtori Grabowia… siinä se nyt on melkein näkymättömän pienenä.

Sen pikkuruiset kädet tapailevat imettäjän povella olevia kultanauhoja, ja pieni pää, jota peittää sinisin nauhoin koristettu myssy, lepää hiukan syrjittäin tyynyllä, kääntyneenä varsin epäkohteliaasti poispäin pastorista sukua kohden, jota se katselee pikkuvanhoin, tarkastelevin silmin. Noissa silmissä, joiden ripset ovat hyvin pitkät, on isän silmien vaalea sini ja äidin silmien ruskeus muuttunut epämääräiseksi kullanruskeaksi, joka vaihtelee valosta riippuen. Mutta sieramien uurteet ovat syvät ja sinertävät. Tämä suo ennenaikaisen luonteikkuuden piirteen noille kasvoille, joita tuskin voi vielä kasvoiksi kutsuakaan, eikä kaunista niitä. Mutta suokoon Jumala, ettei se merkitsisi mitään pahaa, sillä äidilläkin, joka on terve, on samanlaiset uurteet… Ja pääasia on, että lapsi elää ja että se sen lisäksi on poika.

Se elää, mutta olisi voinut käydä toisinkin. Konsuli ei ole ikinä unohtava tohtori Grabowin kädenpuristusta tämän palatessa synnytystilaisuudesta ja sanoessa: »Voitte olla kiitollinen, rakas ystävä, vähällä oli, ettei…» Konsuli ei uskaltanut kysyä, mikä oli vähällä. Hän karkoitti kauhulla luotaan ajatuksen, että tälle pikkuruikkuiselle olennolle, joka tuli maailmaan niin äänettömästi, olisi voinut käydä kuten Antonien toiselle tyttärelle… Mutta sen hän tietää, että sekä äiti että lapsi olivat kestäneet vaikean ottelun neljä viikkoa sitten, ja hän kumartuu nyt hellästi ja onnellisen näköisenä Gerdan puoleen, joka istuu nojatuolissa vanhan konsulittaren vieressä, kiiltonahkakenkiin puetut jalat ristissä samettijakkaralla.

Gerda on vielä kovin kalpea! Ja oudon kaunis kalpeudessaan kuparinruskeine tuuheine hiuksineen ja arvoituksellisine silmineen, jotka katsovat pappiin hieman verhotun pilkallisina. Tämä on herra Andreas Pringsheim, pastor marianus, joka on jo nuorella iällään päässyt vanhan Köllingin äkillisen kuoleman jälkeen kaupungin pääkirkkoherraksi. Hän on vienyt kätensä palavan innon vallassa kohotetun leukansa alle. Hänellä on vaalea, pikkukiharainen tukka ja luisevat, sileäksiajellut kasvot, joiden ilme vaihtelee hiukan mahtipontisesti ankaran vakavuuden ja hehkuvan uskoninnon välillä. Hän on kotoisin Frankiasta, jossa hän on muutaman vuoden paimentanut pientä luterilaista seurakuntaa mustan katolilaisuuden keskellä, ja hänen puhetapansa on muuttunut, hänen pyrkiessään oikeaan ja voimakkaaseen lausuntaan, aivan omalaatuiseksi pitkine, suljettuine, äkkiä korostettuine vokaaleineen ja hampaissa pyörivine r:ineen…

Hän ylistää nyt Herraa milloin hiljaisella, milloin kasvavalla tai huutavalla äänellä, suvun keskellä. Siinä on rouva Permaneder, joka salaa ilonsa ja ylpeytensä juhlalliseen arvokkuuteen; Erika Grünlich, melkein viisitoistavuotias, terve nuori tyttö, jolla on isänsä rusottava iho ja kaksinkerroin käännetty palmikko niskassa; Christian, joka on tullut Hampurista aamulla ja nyt pyörittelee syvällä olevia silmiään puolesta toiseen… Pastori Tiburtius vaimoineen, jotka eivät ole pelänneet matkaa, vaan ovat tulleet Riiasta asti saadakseen olla läsnä juhlassa: Sievert Tiburtius, joka on työntänyt pitkän ohuen poskipartansa päät yli hartioiden ja jonka pienet, harmaat silmät saattavat laajeta, pullistua, melkein pursua ulos arvaamattomalla tavalla… ja Klara synkkine, vakavine, ankaroine silmineen; hän pyyhkäisee silloin tällöin päätään, sillä sitä kivistää… He ovat tuoneet Buddenbrookeille upean lahjan, suuren, takajaloillaan seisovan, täytetyn ruskean karhun ammottavine kitoineen, jonka eräs pastorin sukulainen on ampunut Sisä-Venäjällä ja joka nyt seisoo eteisessä käyntikortti käpälien välissä.

Krögereillä on mukanaan Jürgeninsä, rostockilainen postivirkamies, yksinkertaisesti puettu, hiljainen herra. Missä Jakob on, sen tietää vain hänen äitinsä, syntyisin Överdieck, tuo heikkotahtoinen nainen, joka myy salaa hopeakalunsa voidakseen lähettää rahaa perinnöttömäksi julistetulle pojalleen… Buddenbrookin naiset ovat myös saapuvilla erittäin iloisina perhetapahtumasta, joka ei kuitenkaan estä Pfiffiä huomauttamasta, että lapsi on jokseenkin sairaloisen näköinen, johon konsulittaren, syntyisin Stüwing, ynnä Friederiken ja Henrietten on täytynyt yhtyä. Mutta harmaa, aina kärsivällinen ja nälkäinen Klothilde-parka on liikutettu papin sanoista ja suklaan ja kaakun toivosta… Sukuun kuulumattomia henkilöitä on läsnä Friedrich Wilhelm Marcus ja Sesemi Weichbrodt.

Nyt kääntyy pappi kummien puoleen ja puhuu heille velvollisuuksista. Toinen on Justus Kröger… vaikka konsuli Buddenbrook alussa aikoi olla pyytämättä häntä. »Älkäämme vaatiko tuolta vanhalta mieheltä mahdottomuuksia!» sanoi hän. »Hän saa kestää joka päivä hirveitä kohtauksia rouvansa kanssa poikansa vuoksi, ja hänen pieni omaisuutensa hupenee, ja hän alkaa huolien tähden jo laiminlyödä ulkoasunsa! Vai mitä te ajattelette? Jos me pyydämme hänet kummiksi, lahjoittaa hän lapselle raskaan kultaisen pöytäkaluston tahtomatta kuulla edes kiitoksia!» Mutta Justus-setä oli loukkaantunut niin pahoin kuultuaan kummiksi aiottavan Stephan Kistenmakeria, että hänet päätettiin pyytää sittenkin. Eikä kultainen pikari, jonka hän toi lahjaksi, ollut kovin painava, Thomas Buddenbrookin iloksi.

Entä toinen kummi? Se on tuo valkotukkainen, kunnianarvoisa vanha herra, joka istuu talon mukavimmassa nojatuolissa sauvansa yli kumartuneena, kaulassa korkea kaulaliina ja yllään pehmeä musta takkinsa, jonka takataskusta aina näkyy punaisen nenäliinan nurkka, pormestari tohtori Överdieck. Hänen läsnäolonsa on merkkitapaus, suurenmoinen valtti! Monet ihmettelevät, miten se on saatu aikaan. Hyvä Jumala, tuskinhan hän on sukuakaan! Buddenbrookit ovat varmaan kiskoneet ukon hiuksista paikalle… Ja toden totta, on siinä vehkeiltykin hiukan, käytetty pientä sotajuonta, jonka konsulitar on punonut yksissä toimin m:me Permanederin kanssa. Ensi ilossaan, lapsen ilmestyessä maailmaan ja sen sekä äidin päästyä vaarasta, oli konsuli huudahtanut leikillä: »Se on poika, Tony! — sille pitää panna kummiksi pormestari!» Mutta sisar alkoi tuumia asiaa vakavasti, jonka jälkeen hän itsekin alkoi aprikoida sitä ja suostui yritykseen. Ja niin he sitten turvautuivat Justus-setään, joka lähetti rouvansa tämän kälyn, puutavarakauppias Överdieckin puolison luo, joka vuorostaan lähti valmistamaan appiukkoansa, kunnes Thomas Buddenbrookin juhlallinen käynti ratkaisi asian…

Ja nyt pirskoittaa pappi varovasti pari kolme tippaa edessään olevasta hopeaisesta, sisäpuolelta kullatusta maljasta Buddenbrook-suvun nuorimman jäsenen harvoille hiushaituville, imettäjän pitäessä koholla myssyä, ja lausuu hitaasti ja painavasti: — Justus, Johan, Kaspar. Sitten seuraa lyhyt rukous, jonka jälkeen sukulaiset kulkevat lapsen ohi painaakseen onnittelusuudelman tuon hiljaisen, tyynen olennon otsalle… Viimeisenä tulee Sesemi Weichbrodt, ja imettäjän täytyy laskea lapsi alemmaksi. Mutta siitä hyvästä antaa Sesemi lapselle kaksi napsahtavaa suudelmaa ja sanoo niiden välillä: »Hövä lapsi!»

Kolmen minuutin kuluttua on seura hajaantunut salonkiin ja arkihuoneeseen, jossa nautitaan kantamalla tarjoiltuja herkkuja. Pastori Pringsheim istuu myös toisten joukossa kaularöyhelöineen ja pitkine papinkauhtanoineen, jonka alta hänen leveät, kiiltäviksi harjatut kenkänsä pistävät esiin, maistelee kuuman suklaan pinnalla kelluvaa kermavaahtoa ja juttelee kirkastuneen näköisenä kepeän huolettomasti, mikä kuuluu oudolta hänen aikaisempaan puhetapaansa verraten. Hänen jokaisesta eleestään kuvastuu: Katsokaa, osaan minä olla tavallinen iloinen arki-ihminenkin, enkä ainoastaan pappi! Hän on ovela, mukautuva mies. Vanhan konsulittaren kanssa hän puhuu hiukan tekohurskaasti, Thomaksen ja Gerdan kanssa notkean maailmanmiehen tavoin, rouva Permanederin kanssa sydämellisen leikillisesti… Väliin hän ristii mietteissään kätensä, painaa päänsä taapäin, rypistää kulmakarvansa ja antaa naaman venyä pitkäksi. Nauraessaan hän siemaisee ilmaa hampaittensa läpi, josta syntyy pihisevä ääni.

Äkkiä syntyy eteisessä liikettä, kuuluu palvelijoiden naurua ja ovelle ilmestyy outo onnittelija. Se on Grobleben, jonka laihan nenän päässä aina riippuu pitkulainen pisara, joka ei milloinkaan tipahda maahan. Grobleben on konsulin varastomiehiä, jolle hänen isäntänsä sitäpaitsi on suonut kengänkiilloittajan toimen. Varhain aamulla ilmestyy hän Breitestrasseile, noutaa ovelle asetetut kengät ja puhdistaa ne alhaalla eteisessä. Mutta perhejuhlallisuuksiin hän saapuu juhlapuvussa, tuo kukkia ja pitää itkuisella, hurskaalla äänellä puheen, pisaran heiluessa nenän päässä, ja saa kolikon. Mutta sitä varten hän ei ole pitänyt puhettaan!

Hän on vetänyt ylleen mustan takin — se on konsulin vanha takki — mutta jalassa hänellä on rasvanahkasaappaat ja kaulassa sininen kudottu kaulahuivi. Laihassa punaisessa kädessä hänellä on suuri kimppu vaaleita, hiukan liiaksi auenneita ruusuja, joista lehdet jo osittain varisevat lattialle. Hänen pienet, kipeännäköiset silmänsä katsovat sameasti ympäri… Hän jää seisomaan ovelle, pitää kukkavihkoa edessään ja alkaa heti puhua. Vanha konsulitar nyökkää hänelle vähänväliä kehoittavasti ja auttaa häntä pienillä oikaisuilla; konsuli katselee häntä toisen silmän yläpuolella olevat vaaleat kulmakarvat koholla, ja muutamat suvun jäsenet, esimerkiksi rouva Permaneder, peittävät suunsa nenäliinalla.

»Minä olen köyhä mies, hyvät herrasväet, mutta minulla on hellä sydän, ja onnea ja iloa herralleni, kunsuli Buddenbrookille, joka on aina tehnyt hyvää minulle, ja nyt minä olen tullut onnittelemaan herra kunsulia ja rouva kunsulitarta ja koko korkeastikunnioitettua perhettä kaikesta sydämestä, että lapsi menestyisi, sillä sen he ansaitsevat Jumalan ja ihmisten edessä, sillä niin jaloa herraa ei ole monta ja Jumala on palkitseva kaiken…»

»Oikein, Grobleben! Hyvin puhuttu! Paljon kiitoksia, Grobleben! Mitä te aiotte noilla ruusuilla?»

Mutta Grobleben ei ole vielä päässyt loppuun asti, hän pinnistää itkuisaa ääntään, niin että se kaikuu konsulin äänen yli.

»… ja Jumala on palkitseva kaiken, sanon minä, hänelle ja hänen korkeastikunnioitetulle perheelleen, kun meidän kerran on seisottava hänen istuimensa edessä, sillä kerran meidän kaikkien pitää mennä hautaan, rikkaan ja köyhän, se on hänen pyhä tahtonsa ja päätöksensä, ja yksi saa kalliin kiilloitetun arkun, vaan toinen vanhan puulaatikon, mutta mullaksi meidän pitää kaikkien muuttuman, mullaksi meidän pitää… mullaksi…!»

»Suuret kiitokset, Grobleben! Se on vain aivan liikaa! Olette saanut maksaa näistä paljon! Enkä minä ole pitkään aikaan kuullut tuollaista puhetta!… Kas tässä! Viettäkää iloinen päivä!» Ja konsuli laskee kätensä hänen olalleen antaessaan hänelle taalerin.

»Kuulkaahan, Grobleben!» sanoo vanha konsulitar. »Rakastatteko te myös
Vapahtajaanne?»

Ja Grobleben saa häneltäkin taalerin ja vielä kolmannen madame Permanederilta, jonka jälkeen hän vetäytyy takaisin jalkaa raapaisten ja vie ajatuksissaan ruusut mukanaan mikäli niistä vielä kannattaa puhua…

… Sitten nousee pormestari — konsuli saattaa hänet vaunuihin — ja se
on yleisen lähdön merkki, sillä Gerda Buddenbrook tarvitsee jo rauhaa.
Huoneisiin tulee hiljaisuus. Vanha konsulitar, Tony, Erika ja mamsseli
Jungmann ovat viimeiset.

»Niin, Ida», sanoo konsuli, »olen ajatellut ja äitini on samaa mieltä, että kun te olette vaalinut kerran meitä kaikkia ja kun pikku Johann tulee vähän suuremmaksi — nythän hänellä on vielä imettäjä ja sen jälkeen hän tarvitsee jonkun aikaa lapsentytön, mutta sitten, — että te muuttaisitte meille. Onko teillä mitään sitä vastaan?»

Gerdakin on tyytyväinen suunnitelmaan ja niin muuttuu esitys samalla päätökseksi.

Mutta lähtiessä kääntyy rouva Permaneder vielä takaisin ovelta. Hän menee veljensä luo, suutelee tätä molemmille poskille ja sanoo: »Tämä on ollut ihana päivä, Tom, olen iloisempi kuin moneen vuoteen! Me Buddenbrookit emme vielä vedä viimeistä virttä, jumalankiitos, turha sitä on luulla! Nyt meillä on pikku Johann — et usko kuinka hauska on taas kuulla tuota nimeä — ja minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!»

TOINEN LUKU.

Christian Buddenbrook, hampurilaisen kauppahuoneen H. C. E. Burmeester & Kumppanin johtaja, tuli uudenaikainen harmaa hattu päässään ja keltainen, nunnanpäällä varustettu keppi kädessään veljensä huoneeseen, jossa tämä istui lukien Gerdan kanssa. Oli ristiäispäivän ilta, kello oli puoli kymmenen.

»Hyvää iltaa», sanoi Christian. »Kuule, Thomas, minulla olisi sinulle tärkeätä puhumista… Suo anteeksi, Gerda… Sillä olisi kiire, Thomas.»

He menivät pimeään ruokasaliin, jossa konsuli sytytti erään seinällä olevista kaasulampuista ja tarkasti veljeään. Hän ei aavistanut mitään hyvää. Paitsi tulotervehdystä ei hän vielä ollut päässyt puheisiin veljensä kanssa, mutta hän oli katsellut tätä juhlallisuuksien aikana ja nähnyt, että tämä oli ollut tavattoman totinen ja rauhaton, jopa kerran poistunut salista moneksi minuutiksi kesken pastori Pringsheimin puheen… Thomas ei ollut kirjoittanut hänelle enää sanaakaan siitä päivästä lähtien, jolloin Christian oli saanut hänen kädestään Hampurissa kymmenentuhatta markkaa etukäteen perinnöstään. »Jatka vain edelleen samaan tapaan», oli konsuli sanonut, »niin pian et näe enää yhtään killinkiä kädessäsi. Mitä minuun tulee, toivon, ettet kovin usein ilmesty tielleni. Olet pannut ystävyyteni liian kovalle koetukselle vuosien kuluessa»… Miksi hän oli tullut nyt? Jotakin tärkeätä hänellä täytyi olla mielessä…

»Se ei käy enää», vastasi Christian istahtaen sivuttain pöydän ääressä olevalle korkeaselkäiselle tuolille, hattu ja keppi laihojen polvien välissä.

»Saanko kysyä, mikä ei käy enää ja mikä on tuonut sinut minun luokseni?» sanoi konsuli jääden seisomaan.

»Se ei käy enää», toisti Christian, käänteli hirveän levottomasti päätään sinne ja tänne, pienten pyöreiden, syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Hän oli kolmenkymmenenkolmen vuoden vanha, mutta paljon vanhemman näköinen. Hänen punertava tukkansa oli harvennut niin, että koko päälaki jo oli paljas. Posket olivat kuopalla, poskiluut korkealla, mutta niiden välistä kohosi vielä paljon korkeampana mahtavan, luisevan nenän kaari…

»Ja jospa se olisi vain tämä tässä», jatkoi hän hieroen vasenta kylkeään ruumistaan liikuttamatta… »Sitä ei kivistä, mutta siinä on semmoinen vaiva, alituinen vaiva. Tohtori Drägemüller sanoi minulle Hampurissa, että kaikki tämän puolen hermot ovat liian lyhyet… Voitko kuvitella, kaikki vasemman puolen hermot ovat liian lyhyet! Se on niin kummallista… minusta tuntuu usein siltä kuin tähän kylkeen täytyisi tulla kouristus tai lamaus, pysyväinen lamaus… Sinä et voi kuvitella miltä se tuntuu… En yhtenäkään yönä pääse nukkumisen alkuun siksi, että sydämeni äkkiä lakkaa lyömästä ja minä joudun hirveän kauhun valtaan… Eikä se tapahdu yhden kerran, vaan kymmenesti ennenkuin osaan nukkua. En tiedä, oletko sinä tuntenut sellaista… koetan kuvailla sen sinulle oikein tarkasti… Se on…»

»Älä viitsi», sanoi konsuli kylmästi. »Et kai sinä ole tullut tänne sitä kertoaksesi?»

»En, Thomas, jospa se olisikin vain se, mutta ei siinä kaikki! Liikehän se… mutta se ei käy enää.»

»Joko sinun asiasi taas ovat epäkunnossa!» Konsuli ei enää kiivastunut, hän tuskin muutti ääntään. Hän teki kysymyksensä aivan rauhallisesti katsoen veljeensä sivusta kylmän välinpitämättömästi.

»Eivät, Thomas. Totta puhuen — sehän on samantekevä— eiväthän ne ole koskaan oikein kuntoon tulleetkaan, eivät edes noiden kymmenentuhannen avulla, kuten itse tiedät… Ne auttoivat vain sen verran, ettei minun tarvinnut heti lopettaa liikettä. Mutta nyt… Minulla on senkin jälkeen ollut tappioita, kahviasioissa… ja Antwerpenin vararikon vuoksi… Se on totta. Mutta myöhemmin en ole oikeastaan ryhtynyt enää mihinkään, vaan pysytellyt hiljaa. Mutta täytyyhän sitä elää… ja nyt minulla on vekseleitä ja muita velkoja… viisituhatta taaleria… Et aavista, kuinka kurjassa asemassa niinä olen! Ja kaiken lisäksi vielä tämä vaiva…»

»Sinä olet siis pysytellyt hiljaa!» huusi konsuli aivan suunniltaan. Nyt hän sittenkin menetti malttinsa. »Olet jättänyt rattaat rapakkoon ja pitänyt sillä aikaa iloisia päiviä! Luuletko sinä, etten minä näe, miten sinä olet elänyt, käynyt teatterissa ja sirkuksessa ja seurustellut huonojen naisten kera…»

»Tarkoitat Alinea… Niin, sinä et tunne suurta viehätystä noihin asioihin, Thomas, ja se on ehkä minun onnettomuuteni, että ne viehättävät minua liiaksi; sillä siinä sinä olet oikeassa, että se on maksanut minulle paljon ja on maksava edelleen, sillä sanon sinulle jotakin… näin miesten kesken… Kolmas lapsi, pikku tyttö, joka nyt on puolen vuoden vanha… on minun.»

»Älä sano niin, Thomas. Sinun täytyy olla oikeudenmukainen häntä kohtaan vihassakin ja… miksi se ei voisi olla minun. Ja mitä Alineen tulee, ei hän ole mikään huono nainen; niin et saa sanoa. Hänestä ei ole ollenkaan yhdentekevä, kenen kanssa hän elää, ja hän on minun tähteni rikkonut välinsä konsuli Holmiin, jolla on paljon enemmän rahaa kuin minulla, hän pitää siis minusta… Sinä et voi kuvitella, Thomas, miten ihana olento hän on! Niin terve… niin terve ihminen…!» toisti Christian pitäen toista kättään selkäpuoli ulospäin sormet koukussa kasvojensa edessä, kuten hänen oli tapana tehdä kertoessaan »That's Mariasta» ja Lontoon paheista. »Näkisitpä vain hänen hampaansa, kun hän nauraa! En ole nähnyt sellaisia hampaita vielä kellään koko maailmassa, en Valparaisossa enkä Lontoossa… En ole ikinä unohtava iltaa, jolloin tutustuin häneen… Uhlichin osterituvassa… Hän seurusteli siihen aikaan konsuli Holmin kanssa; mutta minä juttelin hänelle hiukan ja pidin häntä hiukan hyvänä… Ja kun sitten myöhemmin sain hänet omakseni… niin, Thomas! Se on aivan toisenlainen tunne kuin mikä syntyy, kun tekee hyvän kaupan… Mutta sinä et kuuntele mielelläsi tämmöisiä asioita, huomaan sen jälleen, ja se onkin jo taas lopussa. Tulen sanomaan hänelle jäähyväiset, vaikka minun lapsen tähden täytyy pysyä yhteydessä hänen kanssaan… Aion maksaa kaikki Hampurissa olevat velkani ja lopettaa liikkeen. Se ei käy enää. Olen puhunut äidin kanssa, hän aikoo antaa minulle vielä viisituhatta taaleria etukäteen, että saan tehdä selvän. Ja siinä olet kai samaa mieltä, sillä onhan parempi että sanotaan: 'Christian Buddenbrook suorittaa maksunsa ja lähtee ulkomaille'… kuin että teen vararikon. Eikö totta? Aion nimittäin taas lähteä Lontooseen, Thomas, ottaa paikan siellä. Itsenäisyys ei sovellu minulle, huomaan sen yhä enemmän. Tuo edesvastuu… Kun on toisen palveluksessa, voi mennä illalla huolettomana kotiin… Ja Lontoossa viihdyin hyvin… Onko sinulla mitään sitä vastaan?»

Konsuli oli veljensä selityksen aikana kääntänyt hänelle selkänsä ja seisoi kädet housuntaskuissa piirrellen jalallaan kuvioita lattialle.

»Hyvä, lähde siis Lontooseen», sanoi hän yksinkertaisesti. Ja kääntymättä enää vähääkään jätti hän Christianin taakseen ja astui takaisin arkihuoneeseen.

Mutta Christian seurasi häntä sinne. Hän meni Gerdan luo, joka istui yksin lukemisineen ja ojensi hänelle kätensä.

»Hyvää yötä, Gerda. Asiat on niin, Gerda, että minä nyt taas pian lähden Lontooseen. On kumma, miten ihmistä heitellään. Nyt sitä joutuu taas tietymättömiä kohtaloita kohti, suureen kaupunkiin, jossa odottaa seikkailu joka kolmannella askeleella ja jossa voi kokea niin paljon. Ihmeellistä… tiedätkö sinä, miltä se tuntuu? Se tuntuu täällä jossakin, vatsan puolella… se on niin ihmeellinen tunne…»

KOLMAS LUKU.

James Möllendorpf, vanhin kauppasenaattori, kuoli julmalla ja kauhealla tavalla. Tuon sokeritautisen vanhuksen itsesäilytysvaisto oli joutunut niin rappiolle, että hän viimeisinä elinvuosinaan oli tullut yhä enemmän leivosten ja kaakkujen orjaksi. Tohtori Grabow, joka oli Möllendorpfienkin kotilääkäri, oli pannut liikkeelle kaiken tarmonsa varoittaakseen häntä, ja huolestuneet perheenjäsenet olivat lempeällä väkivallalla kätkeneet häneltä imelät leivokset. Mutta mitä teki senaattori? Henkisesti murtunut kun oli, oli hän vuokrannut jostakin halvemmasta kaupunginosasta, Kleine Gröpelgruben, An der Mauerin tai Engelswischin puolelta huoneen, oikean luolan, jonne hän oli hiipinyt leivoksia syömään… ja sieltä hänet sitten löydettiin kuolleena, suu täynnä leivosta, jonka jätteitä vielä näkyi hänen takinedustallaan ja kehnolla pöydällä. Kuolettava halvaus oli ennättänyt ennen vähittäistä näivettymistä.

Kuolemantapauksen vastenmielisiä yksityiskohtia salattiin mahdollisuuden mukaan, mutta ne levisivät sittenkin kaupunkilaisten tietoon ja olivat yleisenä puheenaineena pörssissä, »klubissa», »Sopusoinnussa» ja konttoreissa, raatihuoneella, tanssiaisissa, päivällisillä ja iltakutsuissa, sillä tapaus sattui helmikuussa — helmikuussa vuonna kuusikymmentäkaksi — jolloin seuraelämä, vielä oli täydessä käynnissä. Konsulitar Buddenbrookin ystävättäretkin kertoivat »Jerusalemin-iltana» senaattori Möllendorpfin kuolemasta Lea Gerhardtin keskeyttäessä hetkiseksi lukunsa; jopa pienet pyhäkoulutytötkin kuiskivat siitä keskenään kulkiessaan arvokkaasti Buddenbrookin suuren eteisen halki. Ja herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta neuvotteli siitä pitkään vaimonsa kanssa, joka seurusteli parhaimmissa piireissä.

Mutta mielenkiinto ei pysynyt kauan menneessä asiassa. Heti ensi tiedon levittyä vanhan senaattorin kuolemasta sukelsi esiin muuan toinenkin kysymys… joka hänen maahanpaniaistensa jälkeen muuttui ainoaksi polttavaksi kysymykseksi: Kuka oli tuleva hänen seuraajakseen?

Mikä jännitys ja maanalainen touhu koko kaupungissa! Muukalainen, joka on tullut kaupunkiin katsomaan sen keskiaikaisia nähtävyyksiä ja ympäristöjä, ei huomaa mitään erikoista; mutta pinnan alla käy ja liikkuu. Mikä kiihoitustyö! Kunnialliset, terveet, epäröintiä tuntemattomat mielipiteet hyökkäävät kallionlujina vastatusten, pauhaavat itsevarmoina, arvioivat toisiaan ja sopivat viimein hitaasti, hyvin hitaasti. Intohimot ovat vallalla. Kunnianhimo ja turhamaisuus kuohuvat hiljaisuudessa. Vanha kauppias Kurz Bäckergruben varrelta, joka on saanut pari kolme ääntä joka vaaleissa, on taas istuva vapisten asunnossaan odottaen kutsua, mutta on tälläkin kertaa pettyvä ja saava astua edelleen kaupungin katua rehellisen ja itsetyytyväisen näköisenä keppiään maahan kopsautellen sekä vaipuva hautaan pettynein senaattoritoivein…

Kun James Möllendorpfin kuolemasta puhuttiin Buddenbrookin sukupäivällisillä, oli rouva Permaneder muutaman säälittelevän sanan jälkeen alkanut liputtaa kielenpäätään ylähuulta vastaan ja vilkaissut salaa veljeensä, jonka johdosta Buddenbrookin naiset olivat luoneet toisiinsa sanomattoman teräviä katseita ja sitten kaikki yhtäaikaa, aivan kuin käskystä, sulkeneet tiukasti silmänsä ja suunsa sekunniksi. Konsuli oli vastannut sisarensa viekkaaseen silmäykseen ja kääntänyt sitten puheen toisaanne. Hän tiesi kaupungilla pohdittavan ajatusta, jota Tony tuuditteli mielessään…

Nimiä esitettiin ja hyljättiin. Uusia sukelsi esiin arvosteltaviksi. Henning Kurz Bäckengruben varrelta oli liian vanha. Tarvittiin vihdoinkin vereksiä voimia. Konsuli Huneus, puutavarakauppias, jonka miljoonat muuten painoivat paljon vaa’assa, jäi asetuksenmukaisesti valinnan ulkopuolelle siksi että hänen veljensä kuului senaattiin. Listalla olivat myös nimet Eduard Kistenmaker, viinikauppias, ja konsuli Hermann Hagenström.

Mutta alusta asti mainittiin myös nimeä Thomas Buddenbrook. Ja mitä lähemmäksi vaalipäivä tuli, sitä selvemmäksi kävi, että hänellä ja Hermann Hagenströmillä oli suurimmat mahdollisuudet.

Hermann Hagenströmillä oli epäilemättä kannattajansa ja ihailijansa. Hänen yleisissä asioissa osoittamansa into, kauppahuone Strunck & Hagenströmin yllättävän nopea nousu ja laajeneminen, konsulin ylelliset elämäntavat, hänen vieraspitonsa ja hanhenmaksapiiras, jonka hän söi aamupalakseen, eivät olleet tekemättä vaikutusta. Tuo iso, vähän liian lihava mies punertavine, lyhyeksileikattuine täysipartoineen ja litteine, hiukan riippuvine nenineen, mies, jonka isoisää ei kukaan, ei hän itsekään ollut tuntenut, jonka isä rikkaan, mutta arveluttavan naimisensa kautta oli vielä ollut melkein mahdoton ilmiö seuraelämässä ja joka kuitenkin, ollen sukulaissuhteessa sekä Huneusten että Möllendorpfien kanssa, oli liittänyt nimensä kaupungin viiden tai kuuden hallitsevan perheen joukkoon, oli kieltämättä huomattava ilmiö kaupungissa. Hänen olemuksensa vapaamielisyys ja suvaitseva laatu oli uusi puoli, joka samalla viehätti ja soi hänelle monien silmissä johtavan aseman. Kepeä ja samalla suurenmoinen tapa, jolla hän ansaitsi ja liikutteli rahoja, oli aivan toista kuin hänen kilpailijansa sitkeä, kärsivällinen, ankarien periaatteiden mukainen uurastus. Tämä mies seisoi omilla jaloillaan, eivätkä häntä sitoneet perinnäistapojen ja vanhojen menetelmien kahleet; kaikki vanhanaikainen oli vierasta hänelle. Hän ei asunut tuollaisessa vanhassa ylimystalossa, jotka olivat rakennetut järjettömästi tilaa tuhlaten ja joiden suunnattomia kivilattioita ympäröivät seinille maalatut valkoiset pylväistöt. Hänen asumansa talo Sandstrassen, Breitestrassen eteläisen jatkon varrella oli uusi ja vapaatyylinen yksinkertaisine öljyväripäätyineen, käytännöllisesti järjestettyine tilavuussuhteineen ja rikkaine, ylellisine, mukavine sisustuksineen. Hän oli muuten aivan äskettäin pitänyt talossaan suuret iltakutsut erään kaupunginteatteriin kiinnitetyn laulajattaren kunniaksi, oli pyytänyt tätä laulamaan illallisen jälkeen vierailleen, joiden joukossa oli myös hänen taidetta rakastava, kaunosieluinen veljensä, lakimies, sekä palkinnut juhlavieraansa kuninkaallisesti. Hän ei ollut niitä miehiä, jotka olisivat kannattaneet suurten rahasummien määräämistä keskiaikaisten muistomerkkien korjausta ja kuntoonpanoa varten. Mutta hän oli ensimmäinen, ehdottomasti ensimmäinen koko kaupungissa, joka oli laitattanut kaasuvalon asuinhuoneisiinsa ja konttoreihinsa. Ja ainoa perintätapa, josta hän välitti, oli hänen isältään, vanhalta Heinrich Hagenströmiltä perimänsä rajoittamaton, edistysmielinen, suvaitseva ja ennakkoluuloton ajatustapa. Ja siihen perustui hänen nauttimansa ihailu.

Thomas Buddenbrookin vaikutusvalta perustui muuhun. Hänessä ei kunnioitettu vain häntä itseään, vaan samalla hänen isänsä, isoisänsä, isoisänisänsä muistoa. Hän oli oman kaupallisen ja julkisen ansiokkuutensa ohella satavuotisen maineen kantaja. Tärkein tekijä siinä suhteessa oli hänen kevyt, aistikas ja vastustamattoman rakastettava käytöksensä sekä hänelle ominainen, kaupungin oppineidenkin piirissä harvinaisen laaja yleinen sivistys, joka ilmetessään herätti ihmettelyä ja kunnioitusta…

Torstaina puhuttiin Buddenbrookilla päivällispöydässä vain yleisin, ohimenevin sanoin tulevista vaaleista vanhan konsulittaren luodessa vaaleat silmänsä hienotunteisesti toisaalle. Mutta rouva Permaneder ei malttanut olla sentään silloin tällöin hieman komeilematta hämmästyttävällä laintuntemuksellaan, jonka hän oli hankkinut vaaleja koskeviin pykäliin nähden, kuten ennen eropykäliä tutkiessaan. Hän puhui vaalipiireistä, valitsijoista ja äänestyslipuista, punnitsi kaikkia ajateltavissa olevia mahdollisuuksia, osasi sananmukaisesti ja takertumatta ulkoa valitsijoilta vaadittavan juhlallisen valan, puhui eri vaalipiireissä toimitettavasta ehdollaolijoiden avujen arvioimisesta ja lausui, että hän mielellään haluaisi olla läsnä Hermann Hagenströmiä arvioitaessa. Sitten hän kumartui pöydän yli ja alkoi laskea veljensä lautasella olevia luumukiviä: Rikas — köyhä — kerjäläinen —— senaattori! Hän sanoi viimeisen painokkaasti ja singautti veitsensä kärjellä puuttuvan kiven omalta lautaseltaan veljensä eteen… Mutta syötyä hän ei jaksanut hillitä itseään enää, vaan veti konsulin käsipuolesta ikkunakomeroon.

»Voi hyvä Jumala, Tom, jos sinä tulet senaattoriksi, — jos meidän vaakunakilpemme joutuu raatihuoneen varushuoneeseen, niin minä kuolen ilosta! Pötkähdän pitkälleni maahan, saat nähdä!»

»Voi sinua, rakas Tony! Käyttäydypäs nyt vähän arvokkaammin, ole hyvä! Eihän sinulle tavallisesti tarvitse huomauttaa siitä! Olenko minä mikään Henning Kurz? Me olemme jo jotakin ilman senaattorin-arvonimeäkin… Ja sinä jäät toivottavasti eloon kävipä niin tai näin.»

Vaalikiihoitusta, neuvotteluja, mielipiteiden vaihtoa jatkui. Konsuli Peter Döhlmann, seurasankari ja hummaaja, jonka liike oli aivan rappiolla ja oli olemassa enää vain nimellisesti ja joka söi tyttärensä perinnöt, otti osaa niihin siten, että kutsui vuoroin kumpaistakin ehdokasta meluavalla äänellä »herra senaattoriksi», ollessaan ensin toisen sitten toisen, toimeenpanemilla päivällisillä. Mutta Siegismund Gosch, vanha kaupanvälittäjä Gosch, kulki ympäri kuin kiljuva jalopeura uhaten niellä säälimättä jokaisen, joka ei äänestäisi konsuli Buddenbrookia.

»Konsuli Buddenbrook, hyvät herrat… siinä on miestä, haa! Olen seisonut hänen isänsä rinnalla kun tämä anno 48 hillitsi parilla sanalla kansanjoukon raivon… Jos maailmassa olisi oikeutta, olisi jo hänen isänsä ja hänen isoisänsä pitänyt kuulua senaattiin.»

Mutta pohjimmaltaan ei konsuli Buddenbrook itse herättänyt tuollaista haltioitumista herra Goschissa, vaan nuori rouva konsulitar, syntyisin Arnoldsen. Tosin ei kaupanvälittäjä ollut vaihtanut sanaakaan hänen kanssaan. Hän ei kuulunut rikkaiden kauppiaiden piiriin, ei ollut heidän pöytävieraitaan eikä ollut kanssakäymisissä heidän kanssaan. Mutta kuten jo aikaisemmin mainitsimme, oli Gerda Buddenbrook heti kaupunkiin ilmestyttyään sattunut kaupanvälittäjä Goschin iäti uutta kaipaavaan silmään. Hän oli varmalla vaistolla heti havainnut, että tuo henkilö oli omiaan luomaan hiukan enemmän sisältöä hänen tyydytystä vaille jääneeseen elämäänsä ja oli antautunut hänen orjakseen, tuskin tuntien häntä nimeltä. Sen jälkeen oli hän kierrellyt tuota hermostunutta ja äärimmäisen pidättyvää naista ajatuksissaan kuin tiikeri kesyttäjäänsä, sama umpimielinen ilme kasvoilla, sama vaaniva nöyryys olemuksessa, kuin kadulla tullessaan konsulitarta vastaan, ja kohotti jesuiittahattuaan toisen sitä odottamatta… Nykyisen keskinkertaisuuden maailma ei suonut hänelle mahdollisuutta suorittaa tuon naisen kunniaksi mitään julmaa, katalaa tekoa, jonka seuraukset hän olisi ottanut vastaan viittaansa kääriytyneenä, kyttyräselkäistä näytellen, synkkänä, kylmänä ja pirullisen välinpitämättömänä! Konsulittaren arkipäiväinen elämä ei sallinut hänen korottaa tuota naista valtaistuimelle minkään murhan, rikoksen tai verisen teon avulla. Hänelle ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin äänestää tämän katkerasti kunnioitettua puolisoa raatihuoneessa ja omistaa tälle itselleen kenties joskus Lope de Vegan koottujen teosten käännös.

NELJÄS LUKU.

Jokainen senaatin avoimeksi joutunut paikka tulee täyttää neljän viikon kuluessa; sellainen on asetus. On kulunut kolme viikkoa James Möllendorpfin manallemenosta ja nyt on käsissä vaalipäivä, suojainen päivä helmikuun lopulla.

Breitestrassella, raatihuoneen edustalla, joka kohoaa harmaata taivasta kohti lasituskivisine julkisivuineen, torneineen, esiintyöntyvien pilarien alaisine porraskäytävineen ja suippoine holvikaarineen, joiden välitse näkyy tori suihkukaivoineen… tämän vanhan raatihuoneen edustalla on tungoksenaan väkeä kello yhden aikaan päivällä. Ihmiset seisovat liikahtamatta likaisessa sohjuisessa lumessa, joka läiskii heidän jalkojensa alla, katselevat toisiaan, katsovat sitten taas eteensä kaulojaan kuroitellen. Sillä tuolla, pääoven takana, raatihuoneen salissa, jossa on neljätoista kaareen asetettua nojatuolia, odottaa yhä senaatin ja porvariston jäsenistä toimeenpantu vaalilautakunta vaalikamarien ehdotuksia…

Asia on pitkittynyt. Kamarien neuvottelut eivät näy johtavan mihinkään tulokseen, siellä otellaan tuimasti, ja tähän asti ei ole ehdotettu vain yhtä henkilöä, sillä pormestari julistaisi hänet heti valituksi… Ihmeellistä. Huhuja tunkee pääoven kautta, kadulla seisojien keskeen, kenenkään tietämättä miten, ja leviää sitten edelleen. Ilmoittaako sisältä herra Kaspersen, vanhempi raatihuoneen vahtimestari, joka ei koskaan salli kutsuttavan itseään muuksi kuin »valtionvirkamieheksi», tietonsa hampaiden välistä, toisesta suupielestä, poispäin katsoen! Nyt kuullaan, että ehdotukset ovat joutuneet istuntosaliin ja että kullakin vaalipiirillä on oma ehdokkaansa: Hagenström, Buddenbrook ja Kistenmaker! Jumala suokoon, että nyt ainakin yleiset vaalit antaisivat salaisen lippu-äänestyksen kautta ehdottoman ääntenenemmistön! Ne, joilla ei ole lämpimiä päällyskenkiä, rupeavat nostelemaan ja tömistelemään jalkojaan, joita palelee märässä.

Odottajien joukossa on kansaa kaikista kansanluokista. Siellä näkyy avokaulaisia, tatuoituja merimiehiä kädet avaroissa, matalalla olevissa housuntaskuissa, viljankantajia mustine kiiltolankaisine puseroineen, polvihousuineen ja vilpittömine ilmeineen, kuorman-ajajia, jotka istuvat viljasäkkiensä päällä, piiska kädessä, huivipäisiä palvelustyttöjä esiliinoineen ja paksuine raitaisine hameineen, pieni valkoinen myssy takaraivolla ja suuri koppa paljaalla käsivarrella; tuossa seisoo myös kala- ja vihannes-akkoja olkihattu päässä ja pari sievää puutarhatyttöä hollantilaisille päähineineen, lyhyine hameineen ja pitkine, leveine, valkoisine hihoineen, jotka pursuavat esiin kirjavista liiveistä… Ja lopuksi porvareita, pikkukauppiaita, jotka ovat tulleet ulos puodeistaan lakittomin päin, vaihtamaan mielipiteitään, nuoria, siististipuettuja kauppiaan-alkuja, jotka suorittavat isänsä tai jonkun tämän ystävän konttorissa kolmi- tai nelivuotista oppiaikaansa, koulupoikia reppuineen ja kirjoineen…

Parin tupakkamälliä pureksivan työmiehen takana, joilla on sankka laivurinparta, seisoo nuori säätyläisnainen, joka kääntelee kiihkeästi päätään voidakseen kurkistaa noiden tukevien hartioiden välistä raatihuoneelle. Naisella on yllään pitkä, ruskealla turkiksella reunustettu iltavaippa, jota hän pitelee kiinni sisältäpäin molemmilla käsillään, ja hänen kasvojaan peittää tiheä ruskea harso. Hän liikuttelee lakkaamatta päällyskenkien peittämiä jalkojaan…

»Ei, vaan ei sinun tarvitse kertoa sitä minulle, senkin hölmö. Nyt äänestetään Hagenströmin, Kistenmakerin ja Buddenbrookin välillä.»

Sitten hän sylkee tupakkansa maahan, sillä hän ei voi ahtaudessa ruiskauttaa sitä kaarena ilmaan, kiskaisee housunsa korkeammalle ja jatkaa: »Hagenström se on semmoinen lihasäkki, ettei sillä enää käy henkikään nenän läpi… Ei, mutta kun ei herra Kurz joutunut mukaan, pääsee kai Buddenbrook. Se on semmoinen sukkela mies…»

»Ja Buddenbrook on niin helvetin hieno mansetteineen ja kaulaliinoineen ja pitkine viiksineen… Oletko sinä nähnyt häntä? Se käydä keksauttelee kuin lintu…»

»Se on kyllä paha juttu. Mutta emmehän me tiedä siitä sen enempää, ja eihän se ole konsulin syy.»

Ei, aivan niin, ajattelee harsoon puettu nainen pusertaen käsiään vaipan alla… Aivan niin! Jumalankiitos!

»Ja sitten», jatkaa Buddenbrookin kannattaja, »sitten oli pormestari
Överdieck hänen poikansa kummina, ja se kuuluu jo vähän asiaan…»

Aivan niin! ajattelee nainen. Jumalan kiitos, se on tehonnut!… Hän säpsähtää. Uusi huhu on taas päässyt ulos, kulkenut ristiin rastiin ja saapunut hänen kohdalleen. Yleiset vaalit ovat ratkaisseet asian. Eduard Kistenmaker on suljettu pois vähimmän äänimäärän saaneena. Taistelu Hagenströmin ja Buddenbrookin välillä jatkuu. Eräs kaupungin porvari huomauttaa tärkeän näköisenä, että jos äänet menevät tasan, täytyy valita viisi »esimiestä», jotka viimein päättävät äänestyksen…

Seehase on muuan juoppolalli, joka kuljettaa käsikärryillä leipiä. Kaikki nauravat ja kohoavat varpailleen nähdäkseen leikinlaskijan. Myös harsokasvoinen nainen yhtyy nauruun hermostuneesti, olkapäät nytkyen. Mutta sitten hän hillitsee itsensä ja näyttää tahtovan ilmaista koko olemuksellaan: Onko tämä leikin hetki?… ja kurkkii taas miesten päiden välitse raatihuonetta kohti. Mutta samassa hänen kätensä herpaantuvat, vaippa aukeaa raolleen ja hän seisoo siinä olkapäät lysyssä, lamautuneena, murtuneena…

Hagenström! Tieto on saapunut kenenkään tietämättä mistä. Se on tullut kuin maan alta tai taivaasta ja on kaikkialla sama. Se on vastaansanomatonta. Hagenström! — No niin, se on siis päätetty. Muuta ei tule. Harsokasvoisen naisen olisi pitänyt tietää se jo edeltäkäsin. Se on tavallinen elämän meno. Nyt ei voi muuta kuin mennä kotiin. Hän tuntee itkun nousevan kurkkuunsa…

Mutta tuota tilaa on tuskin kestänyt sekunnin verran ennenkuin ihmisjoukon läpi käy äkillinen humahdus, liike, joka jatkuu etumaisista takimmaisiin, jokaisen kääntyessä takanaanseisovan puoleen. Ja samalla pilkottaa pääoven takaa jotakin punaista: Kaspersenin ja Uhlefeldtin punaiset takit, vahtimestarien, jotka tulevat rinnakkain juhlapuvussa kolmikulma-hattuineen, valkoisine ratsuhousuineen, keltaisine saappaankauluksineen ja koristemiekkoineen tietä antavan ihmisjoukon läpi.

He kulkevat kuin kohtalo: totisina, äänettöminä, suljettuina, katsomatta oikeaan tai vasempaan, silmät maahan luotuina… kääntyen juhlallisesti ja päättävästi siihen suuntaan, johon vaalien päätös, josta heille on ilmoitettu, on pannut heidät kulkemaan. Ja tuo suunta ei ole Sandstrasse, vaan he kulkevat oikealle, Breitestrassea alas!

Harsokasvoinen nainen ei ole uskoa silmiään. Mutta hänen ympärillään olevat käsittävät tämän ihmeen ja töykkivät toisiaan raatihuoneen vahtimestarien jälkeen sanellen toisilleen: »Ei, ei, Buddenbrook se tulikin, ei Hagenström!» — Ja nyt tulee jo oviaukosta esiin kiihkeästi keskustelevia herroja, jotka kääntyvät Breitestrasselle ja alkavat nopeasti kulkea sitä alas, ollakseen ensimmäiset onnittelijat.

Silloin vetää nainen iltavaippansa kokoon ja lähtee juoksuun. Hän juoksee tavalla, jolla säätyläisnaisen ei oikeastaan sopisi juosta. Hänen harsonsa lentää syrjään paljastaen kiihtyneet kasvot, mutta se on samantekevää. Ja vaikka toinen hänen turkisreunaisista päällyskengistään koko ajan leksuu, estäen hänen kulkuaan, saavuttaa hän kaikki edelläkulkijat. Ensimmäisenä saapuu hän Bäckergruben kulmatalon luo, hälyyttää soitollaan liikkeelle koko talon ja huutaa avaavalle palvelustytölle: »Ne tulevat, ne tulevat, Kathrin!» Sitten hän juoksee ylös portaita, ryntää arkihuoneeseen, jossa hän tapaa jonkun verran kalpean veljensä, joka laskee sanomalehden kädestään ja tekee torjuvan liikkeen, syleilee tätä ja hokee: »Ne tulevat, Tom, ne tulevat! Sinut on valittu, Hermann Hagenström on syrjäytetty!»

Oli perjantaipäivä. Jo seuraavana päivänä seisoi senaattori Buddenbrook raatihuoneen salissa James Möllendorpf-vainajan paikalla lausuen kerääntyneiden kaupunginisien edessä seuraavan valan: »Tahdon hoitaa tunnollisesti virkaani, edistää kaikin voimin valtion parasta, seurata uskollisesti sen lakeja, hoitaa rehellisesti yleisiä asioita ja osoittaa virantoimituksessa, varsinkin kaikissa vaaleissa vilpitöntä mieltä, ollen katsomatta omaa etua, sukulaisuutta, tai ystävyyttä. Tahdon valvoa valtion lakeja ja tehdä oikeutta jokaiselle, niin rikkaalle kuin köyhälle. Lupaan myös vaieta silloin kun se on tarpeellista ja pitää salassa sen, mikä on pidettävä salassa. Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

VIIDES LUKU

Toiveemme ja yrityksemme johtuvat eräistä hermojemme tarpeista, joita on vaikea määritellä sanoilla.

Se, mitä sanottiin Thomas Buddenbrookin »turhamaisuudeksi», hänen huolellinen käytöksensä ja ylellinen pukeutumisensa, oli pohjaltaan aivan muuta. Se ei ollut oikeastaan mitään muuta kuin toimeliaan ihmisen tarvetta tuntea olevansa täydessä kunnossa kiireestä kantapäähän, tuntemus, joka herättää itseluottamusta. Mutta ihmisten ja hänen itse itselleen asettamansa vaatimukset kasvoivat. Hän oli hukkua yleisiin ja yksityisiin asioihin. Toimien jaossa senaatin jäsenille olivat hänen osalleen langenneet verotusasiat. Mutta myöskin rautatie-, tulli- ja muut viralliset asiat vaativat hänen myötävaikutustaan, ja tuhansissa hallinto- ja tarkastuskokouksissa, joiden esimieheksi hän alusta pitäen joutui, tarvittiin hänen valppauttaan, rakastettavuuttaan ja joustavuuttaan, ja etteivät häntä paljon vanhemmat miehet olisi tunteneet itseään syrjäytetyiksi täytyi hänen näennäisesti alistua heidän pitemmän kokemuksensa johdettavaksi ja kuitenkin pitää käsissään valta. Ja kun tapahtui se merkillinen asia, että hänen »turhamaisuutensa», — tuo ruumiillisen virkistyksen tarve, tarve vaihtaa vaatteita useamman kerran päivässä ja tuntea uudistuvansa, — silminnähtävästi kasvoi, merkitsi se sitä, että Thomas Buddenbrook 37:n vuoden iästään huolimatta alkoi tuntea herpaantumista ja voimienkulutusta…

Mutta jos kunnon tohtori Grabow pyysi häntä säästämään voimiaan, vastasi hän: »Voi, hyvä tohtori, ei se vielä ole tarpeen.» Hän tarkoitti sillä, että hänellä vielä oli edessään arvaamattoman paljon tekemistä, ennen kuin hän kerran, joskus tulevaisuudessa, oli saavuttanut sellaisen aseman, päässyt sellaiseen päämäärään, että hän jouti ajatella mukavuuttaan. Hän ei tosin uskonut siihen. Mutta se ajoi häntä edelleen eikä suonut hänelle rauhaa. Silloinkin, kun hän näennäisesti lepäsi, aterian jälkeen, sanomalehtiä lukiessaan, risteili hänen päässään tuhansia asioita hänen kierrellessään vitkaan pitkien viiksiensä päitä, ohimosuonien kohotessa näkyviin. Ja hän pohti yhtä innokkaasti kaupallisia yritelmiä tai jotakin julkista puhetta kuin mahdollisuutta vihdoinkin uudistaa täydelleen alusvaatevarastonsa, ollakseen ainakin siinä suhteensa joksikin aikaa huoleton ja kunnossa.

Ja koska tuollaiset uusimispuuhat tuottivat hänelle eräänlaista tyydytystä ja rauhoitusta, maksoi hän empimättä niiden tuottamat menot, sillä hänen liikkeensä tila oli näinä vuosina niin loistava kuin vain kerran ennen, hänen isoisänsä aikoina. Kauppahuoneen maine ei kasvanut vain kaupungissa, vaan myöskin sen ulkopuolella; ja lähiympäristössä se kasvoi aivan uskomattomasti. Jokainen tunnusti kateudella tai iloisella osanotolla hänen kykynsä ja taitonsa, ja hän itse ponnisteli voimiensa takaa, koska hänen luova mielikuvituksensa ei suonut hänelle mitään rauhaa, vaan sai hänet aina tuntemaan keskeneräisyytensä.

Se ei ollut siis ylpeyttä, että senaattori Buddenbrook kesällä vuonna kuusikymmentäkolme alkoi suunnitella uuden suuren talon rakennuttamista itselleen. Onnellinen pysyy alallaan. Mutta hänen toimintahalunsa johti hänet siihen, ja kaupunkilaiset olisivat voineet pitää tätä eräänä hänen »turhamaisuutensa» ilmaisuna. Uusi talo, ulkonaisen elämän täydellinen vaihdos muuttoineen, uudelleen järjestämisineen ja kaiken vanhan tarpeettoman poistamisineen, koko menneiden vuosien tyhjäksitekeminen… tuo kaikki herätti hänessä puhtauden, uutuuden, virkistyksen, koskemattomuuden, voiman tuntemuksen, jota hän kai tarvitsi, sillä hän ryhtyi innokkaasti hommaan ja oli jo iskenyt silmänsä määrättyyn paikkaan.

Se oli jotakuinkin laaja tontti alemman Fischergruben varrella. Siellä oli myytävänä iän mustentama, huonossa hoidossa oleva rakennus, jonka omistajatar, muuan ikivanha neiti, joka oli asunut siinä aivan yksin ja jonka haltuun se oli jäänyt erään unohtuneen suvun perintönä, oli äskettäin kuollut. Siihen aikoi nyt, senaattori pystyttää talonsa, ja satamaretkillään tarkasti hän sitä usein tutkivin silmin. Ympäristö oli miellyttävä: molemmin puolin oli vanhoja päätytaloja; vaatimattomin niistä oli vastapäätä oleva. Se oli kapea rakennuslaite, jonka pohjakerroksessa oli pieni kukkakauppa.

Hän tuumi uupumatta tuon yrityksen toteuttamista. Hän teki ylimalkaisen kustannussuunnitelman, ja vaikka summa, jonka hän aluksi määräsi tarkoitukseen, ei ollut pieni, huomasi hän voivansa luovuttaa sen suuremmitta vaikeuksitta. Kuitenkin hän melkein kalpeni ajatellessaan, että koko tuuma saattoi olla turha oikku, ja tunnusti myös, että hänen nykyisessä talossaan oli tilaa kyllin hänelle ja hänen vaimolleen, lapselleen ja palvelijoilleen. Mutta hänen puolitajuinen tarpeensa oli väkevämpi epäilyjä, ja tuntien tarvitsevansa ulkoapäin tukea tuumalleen ilmaisi hän asian aluksi sisarelleen.

»Tony, mitä sinä arvelet asiasta! Kylpyhuoneen kiertoportaat ovat tosin sangen hauskat, mutta oikeastaan on koko talo vain laatikko. Se on niin kovin epäedustava, eikö ole? Ja nyt, kun sinä olet hommannut minut senaattoriksi, olen ajatellut että… Mutta voinkohan minä vaatia sellaista?…

Mitä hän ei olisi voinut vaatia madame Permanederin mielestä! Tämä kannatti asiaa vakavasti, pani käsivarret ristiin rinnalleen ja kulki huoneessa olkapäät koholla ja pää takakenossa.

»Sinä olet oikeassa, Tom! Voi hyvänen aika, kuinka oikeassa! Eihän siihen ole mitään esteitä, kun sinulla on Arnoldsenin 100 000 taalaria… Ja olen ylpeä siitä, että sinä kerroit siitä ensiksi minulle. Se oli kauniisti tehty!… Ja jos rakennat, niin laita hienoa, muista se…!»

»Sitä mieltä minäkin olen. Panen likoon runsaan summan. Voigt saa rakentaa sen, ja iloitsen jo edeltäpäin hetkestä, jolloin saamme yhdessä tarkastaa piirustuksia. Voigtilla on varma maku…»

Toisen puoltajan Thomas sai Gerdasta. Hän kiitteli hanketta kovin. Tosin eivät muuttohommat ja hälinä olleet varsin miellyttävät, mutta suuren hyväkaikuisen musiikkihuoneen toivo sai hänet innostumaan. Vanha konsulitar katsoi myös asiaa onnellisten yhteensattumien johdonmukaiseksi seuraukseksi, josta hän kiitti Jumalaa. Lapsen syntymisen ja Thomaksen senaattoriksi-tulon jälkeen ilmeni hänen äidinylpeytensä entistä välittömämmin, ja hänen tapansa sanoa »poikani, senaattori» harmitti Buddenbrookin naisia tavattomasti.

Nuo vanhat neidot katsoivat karsain silmin Thomaksen aseman loistavaa kohoamista. Torstaisin tuotti heille niukkaa tyydytystä Klothilde-paran ivaaminen, ja Christianista, joka Mr. Richardsonin, entisen esimiehensä avulla oli saanut toimen Lontoossa ja joka oli sähköttänyt vastikään kotiin mielettömästä aikeestaan mennä naimisiin neiti Puvogelin kanssa, mistä konsulitar jo oli soimannut häntä ankarasti… Christianista eivät he tietäneet mitään. Ja niin he hakivat korvausta konsulittaren ja rouva Permanederin pienten heikkouksien pistelemisestä, johtaen puheen esimerkiksi hiuslaitteisiin. Sillä konsulitar osasi sanoa aivan vaivattomasti, että hän piti tukkaansa sileäksikammattuna… vaikka jokainen Luojan luoma, ja Buddenbrookin naiset eritoten, olivat selvillä siitä, että tuon vanhan naisen muuttumattoman punertava, myssyn alta kuultava tukka jo aikaa sitten oli lakannut olemasta hänen tukkansa. Mutta vielä paremmin kannatti johdattaa Tony-serkku lausumaan joku sana henkilöistä, jotka olivat vaikuttaneet hänen tähänastiseen elämäänsä katkerasti, itku-Trieschke! Grünlich! Permaneder! Hagenströmit!… Nuo nimet, jotka Tonyn suuttuessa kaikuivat kuin torventörähdys, jonka hän puhalsi inhoten ilmaan olkapäät koholla, soivat Gotthold-sedän tyttärille suloisen tyydytyksen.

Eivätkä he voineet olla huomaamatta ja omantunnonmukaisesti huomauttamatta, että pikku Johann rupesi arveluttavan hitaasti kävelemään ja puhumaan… He olivat oikeassa, sillä on tunnustettava, että vaikka Hanno — se oli senaattorinrouva Buddenbrookin pojalleen antama lempinimi — osasi sanoa kaikkien perheen jäsenten nimet, ei hän vielä kyennyt muodostamaan selvästi nimiä Friederike, Henriette ja Pfiffi. Mitä hänen kävelemiseensä tulee, ei hän vuoden ja neljänneksen vanhana vielä osannut ottaa yhtään askelta yksin. Ja siihen aikaan Buddenbrookin naiset juuri selittivät päätään pudistaen, että tuo lapsi oli jäävä mykäksi ja liikkumattomaksi koko elämäkseen.

Heidän täytyi kyllä myöhemmin tunnustaa erehdykseksi surullinen ennustuksensa; mutta oli kieltämätöntä, että Hannon kehitys oli myöhästynyt. Hän oli elonsa alkuaikoina saanut taistella ankarasti elämästään ja oli pitänyt ympäristöään alituisen pelon vallassa. Hän oli syntyessään ollut hiljainen ja voimaton lapsi, ja heti kasteen jälkeen oli kolmipäiväinen vatsatauti melkein lopettanut tuon vaivalla käyntiin saadun sydämen toiminnan. Hän jäi eloon, ja kunnon tohtori Grabow koetti ehkäistä hampaansaantivaikeuksia huolellisen ravinnon ja hoidon määräämisellä. Mutta tuskin oli ensimmäinen valkoinen kärki puhjennut esiin, kun kouristukset alkoivat, uudistuen sitten voimakkaampina ja pari kertaa suorastaan kauhistavina. Ja jälleen tuli sellainenkin hetki, jolloin vanha lääkäri saattoi vain ääneti puristaa vanhempien käsiä… Lapsi oli vaipunut syvään tainnostilaan, ja tummien varjojen ympäröimien silmien jäykkä katse viittasi aivotulehdukseen. Loppu näytti toivottavalta.

Mutta Hanno voimistui jälleen, hänen katseensa alkoi tajuta ympärillä olevia asioita, ja vaikkakin hänen kestämänsä vaikeudet hidastuttivat puhumista ja kävelemistä, ei hänen suhteensa enää tarvinnut olla pelon vallassa.

Hanno oli hentojäseninen ja jotensakin pitkä ikäisekseen. Hänen vaaleanruskeat, erittäin pehmeät hiuksensa alkoivat huomattavan nopeasti kasvaa ja lankesivat pian kauniisti lainehtien hänen avaran esiliinamaisen kolttunsa olkapäille. Ja sukupiirteet rupesivat myös samalla selkenemään. Alussa hänellä oli ollut aivan Buddenbrookien kädet: leveät, hiukan liian lyhyet, mutta hienomuotoiset kädet. Ja nenä oli täsmälleen samanlainen kuin hänen isänsä ja isoisänsä nenä, vaikka sieramet näyttivät jäävän hennommiksi. Mutta kasvojen pitkähkö, kapea alapuoli ei ollut Buddenbrookien eikä Kröögereiden perintöä, vaan kotoisin äidinpuolelta — kuten myös ennen kaikkea suu, joka varhain — sen saattoi havaita jo nyt — alkoi saada alakuloisen ja arasti sulkeutuneen ilmeen, ilmeen, joka myöhemmin sointui yhteen hänen omituisten, kullankeltaisten, sinertävien varjojen ympäröimien silmiensä katseen kanssa…

Isänsä pidätetyn hellyyden seuraamana, äitinsä huolellisen hoidon alaisena, tätinsä Antonien jumaloimana, konsulittaren ja Justus-sedän lellittelemänä, jotka kantoivat hänelle kilvan sotamiehiä ja hyrriä, — alkoi hän elää. Ja kun hänen kauniita, pieniä vaunujaan työnnettiin kadulla, katsoivat ihmiset häntä uteliain ja odottavin silmin. Mutta madame Decho'hon, arvon hoitajattareen nähden oli päätetty, ettei hän enää seuraisi uuteen taloon, vaan hänen sijaansa tulisi Ida Jungmann, jonka sijaan konsulitar tyytyisi hankkimaan uuden apulaisen…

Senaattori Buddenbrook toteutti tuumansa. Sanotun tontin osto Fischergruben varrelta ei tuottanut mitään vaikeuksia, ja Breitestrassen talo, jonka myymisen kaupanvälittäjä Gosch heti otti huolekseen salavihaisen näköisenä, joutui samassa Stephan Kistenmakerille, jonka perhe oli kasvanut ja joka oli tehnyt veljensä kera hyviä punaviinikauppoja. Herra Voigt ryhtyi uuden talon rakentamiseen, ja pian saivat sukulaisetkin torstaipäivänä tutustua hänen siistiin piirustuksiinsa ja ihailla rakennuksen komeaa päätyä. Siinä oli uloke, jota kannattivat upeat naisenmuotoiset hiekkakivipylväät, ja tasainen katto, josta Klothilde lausui venyvään ystävälliseen tapaansa sen huomautuksen, että siinä voisi juoda iltapäiväkahvia… Mengstrassen talon alakertaan nähden, jonka huoneet nyt tulisivat jäämään tyhjilleen, senaattori kun aikoi siirtää konttorinsakin Fischergruben varrelle — järjestyi kaikki parhain päin, sillä kaupungin palovakuutusyhtiö halusi vuokrata sen konttorikseen.

Tuli syksy, harmaa talorähjä sortui maahan ja laajan kellarikerroksen päälle kohosi talven jälleen mahtinsa menettäessä Thomas Buddenbrookin uusi talo. Koko kaupungissa ei ollut mieluisampaa puheenaihetta! Siitä tuli tip-top, siitä tuli kaunein asuinrakennus, mitä lähistöllä oli nähty. Mahtoiko edes Hampurissa olla kauniimpaa?… Mutta kyllä sen oli täytynyt tulla kalliiksikin; vanha konsuli ei olisi ryhtynyt sellaisiin yrityksiin… Naapurit, päätytalojen porvarit, seisoivat ikkunoissaan, katselivat telineillä häärivien miesten työtä, iloitsivat rakennuksen kohoamisesta ja koettivat arvailla harjannoston hetkeä.

Se joutui kaikkine asiaankuuluvine juhlallisuuksineen. Ylhäältä tasakaton laidalta piti muuan vanha muurari puheen, jonka loputtua hän heitti samppanjapullon olkansa yli mahtavan, viirien väliin asetetun, ruusuista, vihreistä oksista ja kirjavista lehdistä solmitun seppeleen huojuessa hiljaa tuulessa. Tämän jälkeen tarjottiin kaikille työmiehille juhla-ateria olueineen, leikkelevoileipineen ja sikareineen läheisen ravintolan matalassa anniskeluhuoneessa pitkien pöytien ääressä, joiden välitse senaattori Buddenbrook astui puolisoineen pikku Johannia kantava madame Decho perässään, vastaanottaen aterioivien kiitolliset eläköönhuudot.

Heidän tultuaan ulos pantiin Hanno taas vaunuunsa ja Thomas kulki Gerdan kanssa kadun yli, heittääkseen vielä viime silmäyksen valkoisten pylväiden kannattamaan punaiseen päätyyn. Pienen kukkakaupan kapean oven edessä näyteikkunan vieressä, missä oli pari kolme sipulikasviruukkua vierekkäin rivissä vihreällä lasilevyllä, seisoi Iwersen, kaupan omistaja, vaalea, jättiläismäinen, roteva, villapaitaan puettu mies vaimoineen, joka oli hento ja pieni ja jolla oli etelämaiset kasvonpiirteet. Tämä talutti toisella kädellä neli, -viisivuotiasta poikaa ja liikutti toisella pieniä vaunuja, joissa nukkui pienempi lapsi, sekä näkyi odottavan kolmatta.

Iwersen kumarsi syvään ja kömpelösti, mutta hänen vaimonsa, joka ei lakannut liikuttamasta vaunuja, katsoi suurilla, soikeilla silmillään tyynesti ja tarkkaavasti senaattorin rouvaa, joka tuli häntä kohti miehensä kynkässä.

»Ei siitä tule kunnia minulle, herra senaattori. Minun vaimoni on sen valmistanut.»

»Vai niin!» sanoi senaattori vain, kohotti päänsä ja katsoi silmänräpäyksen kirkkaasti, lujasti ja ystävällisesti rouva Iwersenin silmiin. Ja sanaakaan enää lisäämättä kääntyi hän menemään, tehden kohteliaan liikkeen kädellään.

KUUDES LUKU.

Eräänä sunnuntaina heinäkuun alussa, senaattori Buddenbrookin asuttua noin neljä viikkoa uudessa talossaan, ilmestyi rouva Permaneder illansuussa veljensä luo. Hän kulki viileän, kivisen portaiston läpi, jota koristivat Thorwaldsenin malliset korkokuvat ja josta oikealla oleva ovi vei konttorihuoneisiin, soitti sisäovea, jonka saattoi avata keittiöstä käsin painamalla kumipalloa, ja sai kuulla Antonilta, palvelijalta, portaiden alapäässä, jossa seisoi Tiburtiuksen lahjoittama karhu, ettei senaattori vielä ollut tullut konttorista.

Mutta hän meni ensiksi konttorioven ohi vähän etemmä oikealle, jossa hänen yläpuolellaan aukeni valtava porrasholvikko. Sitä reunusti ensimmäiseen kertaan asti valurautainen kaidepuu, toisessa se muodostui tilavaksi, valkoiseksi, kullalla koristelluksi pilaristoksi, ja kaiken yli loi keskeltä tuleva kattovalo kullanhohtavan heijastuksen… »Kovin hienoa!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, tyytyväisin mielin, katsoen noita avonaisia, valoisia portaita, jotka kuvasivat hänen mielestään Buddenbrookien voimaa, loistoa ja menestystä. Mutta sitten hän muisti tulleensa tuomaan surullista tietoa ja kääntyi hitaasti konttorinovea kohti.

Thomas oli sisällä aivan yksin, hän istui ikkunan luona kirjoittaen kirjettä. Hän katsahti ylös toisen puolen kulmakarvat koholla ja ojensi kätensä sisarelleen.

»Enpä erittäin hyvää, Tom!… Portaat ovat ihanat!… Mutta mitä sinä kirjoitat täällä pimeässä?»

»Se on eräs tärkeä kirje. — Et siis tiedä hyvää? Mutta lähtekäämme joka tapauksessa puutarhaan, se on miellyttävämpää. Tule.»

Heidän kulkiessaan eteisen poikki kuului ensimmäisestä kerroksesta väreilevä viulu-adagio.

»Kuule!» sanoi rouva Permaneder jääden hetkeksi paikalleen… »Gerda soittaa. Miten taivaallista! Voi hyvä Jumala, minkälainen ihminen hän on… kerrassaan haltiatar! Miten Hanno jaksaa, Tom?»

»Hän on juuri syömässä illallista Jungmannin kanssa. Hänen kävelemisensä edistyy vain niin hitaasti…»

He kulkivat talon takapuolella olevan porstuan läpi, jonka oikealla puolella oli keittiö, ja astuivat lasioven kautta tuoksuvaan puutarhaan.

Oli lämmin ja hiljainen ilta. Ilmassa tuntui säännöllisistä kukkasarekkeista nouseva lemu, ja sinisten, pitkävartisten liljojen ympäröimä suihkulähde heitteli säteitään hiljaista lipinää pitäen tummaa iltataivasta kohti, jossa ensimmäiset tähdet alkoivat syttyä. Puutarhan perältä johtivat kahden matalan obeliskin väliset portaat ylemmälle penkereelle, missä oli avoseinäinen puinen huvimaja, jonka puutarhatuoleja varjosti alaslaskettu kaihdin. Vasemmalla eroitti alueen naapurin alueesta kivinen muuri, mutta oikealla olevan talon sivuseinä oli alhaalta ylös asti säleristikon peittämä, joka oli tarkoitettu köynnöskasvien tueksi. Portaiden ja huvimajapenkereen molemmin puolin oli pari viini- ja karviaismarjariviä. Muita koko puutarhassa oli vain yksi iso puu, mukurainen pähkinäpuu, joka kasvoi vasemmanpuolisen muurin vierustalla.

»Asia on nyt sellainen», vastasi rouva Permaneder hitaasti, heidän alkaessaan kulkea vitkalleen edestakaisin penkereen laitaa… »Tiburtius kirjoittaa…»

»Niin, Tom, hänen laitansa on huonosti, tohtori pelkää hänellä olevan tuberkeleja… aivoissa… se on niin vaikea sanoa. Tässä on hänen miehensä kirje. Tämä liite, joka on osoitettu äidille ja jonka hän sanoo sisältävän samaa, on meidän annettava hänen luettavakseen valmistettuamme häntä ensin hiukan. Tiburtius kertoo Klaran sanoneen tuomionsa kuullessaan, että nämä ovat hänen viimeiset rivinsä, sillä hän ei kuulu koettavankaan vastustaa tautia. Hän on muka aina toivonut pois maailmasta…» lopetti rouva Permaneder silmiään kuivaten.

Senaattori käveli ääneti, kädet selän takana, katse maahan luotuna hänen sivullaan.

»Sinä olet niin hiljainen, Tom… Ja olet oikeassa: mitäpä siihen voisi sanoa? Ja tämä sattuu nyt samaan aikaan kun Christian makaa sairaana Hampurissa…»

Sillä niin oli todellakin laita. Christianin vasemmassa sivussa tuntuva »vaiva» oli käynyt viime aikoina Lontoossa niin ankaraksi ja muuttunut niin selväksi tuskan tunteeksi, että hän oli unohtanut kaikki pienemmät raihnautensa. Hän ei ollut enää ymmärtänyt mihin ryhtyä, oli kirjoittanut äidilleen, että hänen täytyi tulla kotiin hoidettavaksi, oli jättänyt lontoolaisen paikkansa ja lähtenyt matkalle. Mutta hän oli tuskin ehtinyt Hampuriin, kun hänen täytyi käydä vuoteeseen. Lääkäri oli sanonut sen olevan nivelreumatismia ja toimittanut Christianin hotellista sairaalaan, koska matkan jatkaminen aluksi oli mahdotonta. Siellä hän nyt makasi sanellen kirjoittajalleen murheellisia kirjeitä…

»Niin», vastasi senaattori hiljaa, »onnettomuus ei tule tavallisesti yksin.»

»Sinä et saa tulla toivottomaksi, Tom», sanoi hän. »Siihen sinulla ei ole oikeutta vielä pitkään aikaan! Sinun pitää olla rohkea…»

»Mitä sinä tarkoitat, Tom!… Sanopas, minkätähden sinä olit toissapäivänä, torstaina, koko iltapäivän niin hiljainen?»

»Ainahan niitä on asioita… rakas lapsi. En ollut myynyt erästä ruismäärää oikein edullisesti… toisin sanoen: olin myynyt suuren määrän ruista hyvin epäedullisesti…»

»Sattuuhan sellaista, Tom! Sattuu kerran niin, kerran näin; toisen kerran korvaat taas tappion. Kannattaako antaa sellaisen pilata mielialaa…»

»Sinä erehdyt, Tony», sanoi hän päätään pudistaen. Minun mielialani ei ole pilalla siksi, että olen kärsinyt vahingon. Päinvastoin. Minun uskoni on mennyttä, ja siksi kävi niin.»

»Mutta mikä sinua sitten vaivaa?» kysyi sisar säikähtyneenä ja ihmeissään. Luulisi, että sinun pitäisi olla iloinen, Tom! Klara elää vielä… ja kaikki on kääntyvä hyväksi Jumalan avulla! Ja entä kaikki muu. Tässä kävelemme sinun puutarhassasi, jossa kaikki tuoksuu. Tuossa on talosi, kaikkien talojen esikuva; Hermann Hagenströmin talo on rähjä tämän rinnalla! Kaiken tämän olet sinä saanut aikaan…»

»Se on melkein liian kaunista, Tony. Tarkoitan, että se on vielä niin uutta. Se häiritsee minua vielä hiukan, ja kun sitten tämä huono mieliala tahtoo ahdistaa, vahingoittaen kaikkia toimiani, niin… Olen iloinnut suuresti kaikesta tästä, mutta ennakko-ilo oli tietenkin suurin, kuten aina, sillä hyvä tulee aina liian myöhään, sattuu kohdalle vasta sitten kun ei siitä enää oikein jaksa iloita…»

»Ihminen on niin nuori tai vanha kuin miksi hän itsensä tuntee. — Ja jos tuo toivottu hyvä sitten tulee, hankalasti ja hitaasti, tulee se niin monen pienen häiritsevän seikan seuraamana, kaikenlaisen sivukaman pilaamana, todellisuuspölyn peittämänä, jota ei laskuissaan ole ottanut lukuun ja joka kiusaa… kiusaa… »

»Niin, Tony, jos. Ehkä tämä on ohimenevää… saattaa olla. Mutta olen tuntenut itseni viime aikoina vanhemmaksi kuin mitä olen. Minulla on liikehuolia, ja eilen puhui konsuli Hagenström minut kumoon Büchenin rautatien tarkastustoimikunnassa, vastustaen mielipidettäni ja saattaen minut melkein naurunalaiseksi… Minusta tuntuu siltä, kuin ei minulle tätä ennen olisi voinut tapahtua sellaista, kuin minun käsistäni alkaisi luistaa jotakin, kuin en pitäisi enää yhtä lujasti kuin ennen kiinni tuota määrittelemätöntä jotakin… Mitä on menestys? Salainen, kuvaamaton voima, varovaisuus, valppaus… tieto, että ihminen pelkällä läsnäolollaan vaikuttaa eteenpäintyöntävästi ympäristöönsä… Usko elämän mukautumiseen ihmisen tahdon mieleiseksi… Onni ja menestys ovat meissä itsessämme. Meidän tulee pitää kiinni niistä lujin kourin. Sillä kun sisällä alkaa herpautuminen, laimeneminen, väsymys, niin samassa irtaantuvat ohjat käsistämme ja kaikki käy vastaiseksi, kapinoitsevaksi, kaikkoaa vaikutuksemme alta… Ja silloin liittyy yksi velttouden hetki toiseen ja mies on mennyttä.

Eräs turkkilainen sananparsi on viime päivinä pyörinyt usein mielessäni, luin sen sattumalta jostakin, se kuuluu: 'Kun talo on valmis, tulee kuolema'. Eihän sen nyt tarvitse aivan kuolemakaan olla. Mutta taantumusta… alamäkeen luisumista, lopun alkua.. Näetkös, Tony», jatkoi hän työntäen kätensä sisaren käsikynkkään äänen käydessä samalla yhä hiljaisemmaksi: »Muistatko Hannon ristiäisiä? Sinä sanoit silloin minulle: minusta tuntuu kuin nyt alkaisi aivan uusi aika!» Kuulen sen vielä aivan selvästi korvissani, ja sinä näytit ensin olevan oikeassa, sillä sitten tuli senaattorinvaalit ja minua seurasi onni, ja tämä talo nousi maasta. Mutta senaattorin nimi ja talo ovat ulkonaista, ja minä tiedän jotakin, mitä sinä et ole ajatellut, tiedän sen elämästä ja historiasta. Tiedän, että usein ulkonaiset, näkyvät ja kouraantuntuvat onnen ja menestyksen merkit ilmaantuvat vasta sitten kun kaikki jo alkaa painua takaisinpäin. Nuo ulkonaiset merkit tarvitsevat aikaa ilmetäkseen, kuten, tuollaisen tähden valo, josta emme tiedä, onko se jo sammumassa vai sammunut, silloin kun se meistä näyttää kaikkein kirkkaimmalta…»

Hän vaikeni, ja he kävelivät hetken ääneti, suihkulähteen loristessa ja pähkinäpuun latvan humistessa. Viimein henkäisi rouva Permaneder niin syvään, että se kuului huokaukselta.

»Sinä puhut niin surullisesti, Tom! Surullisemmin kuin koskaan! Mutta on hyvä, että sinä olet saanut sen sanotuksi, sinun tulee nyt olemaan helpompi olla ja voit jättää sen mielestäsi.»

»Niin, Tony, minun täytyy koettaa tehdä se. Anna nyt Klaran ja pastorin kirjeet. Sinusta on kai hyvä, että minä otan asian huolekseni ja puhun äidin kanssa huomenna. Voi meidän hyvää äitiämme! Jos Klarassa on tuberkeleja, on kaikki toivo mennyttä.»

SEITSEMÄS LUKU.

»Korulauseita!… On kysymys selvästä oikeudesta, jonka sinä olet jättänyt huomioonottamatta hämmästyttävällä tavalla!»

»Pyydän huomauttaa sinulle, poikani, että sinä puolestasi jätät huomioonottamatta kunnioituksen, jonka olet velkaa äidillesi!»

»Ja minä vastaan, rakas äiti, etten vielä milloinkaan ole unohtanut tuota kunnioitusta, mutta että pojanvelvollisuuteni lakkaavat samalla hetkellä, jolloin puhun sinulle kauppahuoneen asioista suvun miehisenä johtajana, isäni edustajana!…»

»En! En ole oleva vaiti, ennenkuin tunnustat suunnattoman järjettömyytesi ja heikkoutesi!»

»Enkä minä olisi uskonut, että sinä voisit antaa minulle näin häikäilemättömän iskun…!»

»Tom…! Tom!» kuului rouva Permanederin hätääntynyt ääni. Hän istui käsiä väännellen maisemahuoneen ikkunan luona, veljen kävellessä äärettömän kiihtyneenä lattiaa pitkin ja konsulittaren istuessa suuttumuksen ja surun sortamana sohvalla, nojaten toisella kädellään patjoihin ja lyöden toisella pöytään jokaisen kiivaan sanan täydennykseksi. Kaikki kolme olivat mustiinpuetut Klaran poistuttua elävien joukosta, ja kaikki kolme olivat kalpeat ja kiihdyksissä…

Mitä oli tekeillä? Jotakin kauheaa, pöyristyttävää, joka asianosaisista itsestäänkin tuntui hirveältä, käsittämättömältä! Riita, katkera yhteentörmäys äidin ja pojan välillä!

Oli painostavan helteinen iltapäivä elokuussa. Jo kymmenen päivää sen jälkeen kun Thomas oli näyttänyt äidilleen hellävaroen Sievertin ja Klaran kirjeet, oli hänen täytynyt ilmoittaa tuolle vanhalle rouvalle se vaikea sanottava, että Klara oli kuollut. Hän oli sitten matkustanut hautajaisiin Riikaan, oli palannut lankonsa Tiburtiuksen keralla, joka oli viipynyt jonkun päivän vaimonsa omaisten luona, ja käynyt myös tapaamassa Christiania Hampurin sairaalassa… Ja nyt, kun sukulaispappi oli ollut jo kaksi päivää kotonaan, oli konsulitar ilmaissut asian pojalleen huomattavan empivästi…

»Satakaksikymmentäseitsemäntuhatta viisisataa markkaa!» huudahti Thomas pudistaen käsiään kasvojensa edessä. Myötäjäisrahat olisivat voineet mennä! Tiburtius olisi voinut pitää nuo kahdeksankymmentätuhatta, vaikkei heillä ollutkaan lasta! Mutta perintö! Mennä lupaamaan Klaran perintö hänelle! Minulta kysymättä! Syrjäyttäen minut…!»

»Thomas, ole oikeamielinen, Kristuksen tähden. Saatoinko minä tehdä toisin? Saatoinko?!… Hän, joka nyt on Jumalan luona, kirjoittaa kuolinvuoteeltaan… lyijykynällä… vapisevin sormin… 'Äiti', kirjoittaa hän 'me emme ole enää tapaavat toisiamme maan päällä, ja minä tunnen, että nämä ovat minun viime rivini… Kirjoitan ne vielä tajuissa ollessani; mieheni vuoksi… Jumala ei ole siunannut meitä lapsilla, mutta se, mikä olisi ollut minun, jos olisin jäänyt eloon sinun jälkeesi, anna se hänelle, jos tahdot seurata minua tuolle puolen — anna se hänelle hänen elinajakseen! Äiti, tämä on minun viimeinen pyyntöni… kuolevan pyyntö… Ethän jätä sitä täyttämättä…' Ei, Thomas, en jättänyt sitä täyttämättä, en voinut! Lähetin hänelle sähkösanoman, ja hän sai rauhallisen lopun…» Konsulitar itki kiihkeästi.

»Eikä minulle hiiskuta sanaakaan! Minulta salataan kaikki. Minut syrjäytetään!» toisti taas senaattori.

»Niin, minä olen salannut sen sinulta, Thomas, sillä tunsin, että minun täytyi täyttää kuolevan tahto… ja tiesin sinun tahtovan estää minua siitä!»

»Eikä sinulla olisi ollut oikeutta siihen, sillä kolme muuta lasta ovat minun puolellani.»

»Luulisipa minun mielipiteeni vastaavan kahden naisen ja yhden narrin ajatusta…»

»Klara oli hurskas, mutta tietämätön nainen, äiti! Ja Tony on lapsi — joka ei muuten tähän asti ole tiennyt mitään, muuten hän olisi lörpötellyt siitä etukäteen, eikö niin? Ja entä Christian?… Tiburtius on tietysti hankkinut hänen suostumuksensa… Kuka olisi voinut ajatella hänestä sellaista?!… Etkö sinä vieläkään tiedä, vieläkään älyä, mikä hän on, tuo ovela pappi? Hän on lurjus! Perinnön tavoittelija…!»

»Perinnöntavoittelija! Mitä hän tekee? Matkustaa Hampuriin, istuutuu Christianin vuoteen ääreen ja taivuttaa hänet puolelleen. 'Kyllä', sanoo Christian. 'Kyllä minun puolestani, Tiburtius. Mutta voitteko käsittää minkälainen vaiva minulla on vasemmassa kyljessäni?… Äh! Tyhmyys ja kehnous ovat liittyneet minua vastaan —!» Senaattori, joka seisoi epätoivoisena nojaten uunin rautaristikkoon, painoi molemmat nyrkkiin puristetut kädet otsaansa vasten.

Tuo järkkynyt mielentila ei vastannut olosuhteita! Eivät nuo 127 000 markkaa olleet saaneet häntä tällaiseen tilaan, jollaisena kukaan ei vielä ollut nähnyt häntä! Se johtui siitä, että tämä viimeinen isku muodosti uuden renkaan viimeaikaisten tappioiden ja nöyryytysten ketjussa, joita hän oli saanut kokea kauppa- ja yleisissä asioissa, ja ärsytti hänen aristanutta mieltään yhä enemmän… Ei mikään sujunut enää! Ei mikään käynyt enää hänen tahtonsa mukaan! Oltiinko siis niin pitkällä, että hänet »syrjäytettiin» hänen isiensä talossa tärkeimmistä asioista päätettäessä…? Muuan Riiasta oleva pappi oli siis salaa pettänyt hänet?… Hän olisi voinut sen ehkäistä, mutta hänen neuvoaan ei oltu ollenkaan kysytty. Tapaukset olivat sujuneet ilman häntä! Mutta hänestä tuntui siltä kuin ei se tähän asti olisi ollut mahdollista, ettei sitä tähän asti olisi uskallettu tehdä! Tämä järkytti uudelleen hänen uskoaan onneen, voimaan, tulevaisuuteen… Ja hän paljasti nyt äitinsä ja sisarensa edessä oman sisäisen heikkoutensa ja epätoivonsa.

»Tom», sanoi hän, »tyynny toki! Tule toki järkiisi. Oliko se niin pahasti tehty? Sinähän tulet sairaaksi! Ehkei Tiburtius elä niin kauan… ja hänen kuoltuaan lankeaa perintö takaisin meille! Ja voihan päätöksen muuttaakin, jos sinä tahdot! Eikö voikin, äiti?»

»Ei… ei voi!» sanoi senaattori kohoten suoraksi ja tehden kädellään torjuvan liikkeen. »Mikä on tehty, se on tehty. Vai luuletteko te minun rupeavan juoksemaan oikeudessa ja käräjöimään äitiäni vastaan sekä muuttamaan perheenkeskisen häpeän julkiseksi? Käyköön miten käy…» lopetti hän puheensa ja lähti veltosti lasiovea kohti, jossa hän vielä kerran seisahtui.

»Mutta älkää luulko, että meidän asiamme ovat kovinkaan loistavat», sanoi hän hiljaa. »Tony on menettänyt 80.000 markkaa… Christian on hävittämiensä 50.000 markan lisäksi saanut jo 30.000 perinnöstään… joka summa on nouseva siksi että hän on ihan ilman tointa ja tulee tarvitsemaan hoitoa Öynhausenissa… Nyt on vielä Klaran myötäjäissumma iäksi mennyttä ja sitäpaitsi koko hänen perintöosuutensa joutuva suvun käytettävistä epämääräisiksi ajoiksi… Ja liikeasiat ovat käyneet huonosti, toivottoman huonosti siitä hetkestä alkaen, jolloin minä panin yli satatuhatta talooni… Voi hyvät ihmiset, ei ole hyvä sen perheen laita, jossa riidellään, kuten me olemme tehneet. Uskokaa minua — uskokaa mitä minä nyt sanon: Jos isä olisi elossa, jos hän olisi nähnyt tämän, olisi hän ristinyt kätensä ja rukoillut meidän kaikkien puolesta.»

KAHDEKSAS LUKU.

Sota ja sotahuutoja, majoitusta ja hyörinää! Preussiläisiä upseereja kulkee senaattori Buddenbrookin loistokerroksen parkettilattioilla, suutelee talonrouvan kättä ja käy klubissa Christianin kanssa, joka on palannut Öynhausenista, — samalla kuin Mengstrassen varrella mamsseli Severin, konsulinnan uusi neitsyt, raahaa palvelustyttöjen kanssa aluspatjoja »porttaaliin», vanhaan puutarhamajaan, joka on sotamiesten olinpaikkana.

Vilinää ja jännitystä kaikkialla! Sotaväkeä menee portista, toista virtaa sijaan vaatien ruokaa, juomaa ja nukkumasijaa, täyttäen asukkaiden korvat rummunpärrytyksellä, torventörähdyksillä, ja komennussanoilla ja marssien taas pois. Kuninkaallisia prinssejä tervehditään; läpikulkujoukkoja tulvii myötänään. Sitten jäädään hiljaisuuden ja odotuksen valtaan.

Myöhemmin syksyllä ja talvella palaavat joukot voitokkaina takaisin, vaativat taas majoitusta ja marssivat helpotuksesta huokaavien asukkaiden koteihin näiden hurratessa. — Rauha. Lyhyt, kohtalokas rauha vuonna kuusikymmentäviisi.

Ja noiden kahden sodan vaiheen välillä leikkii pehmeäkiharainen, laajaan esiliinamekkoonsa puettu pikku Johann puutarhan suihkukaivon luona tai »korokkeella», joka on vartavasten erotettu hänen käytettäväkseen toisen kerroksen ulokkeesta pienellä pylväsrivillä, leikkii neljän ja puolen vuotiaan viattomia leikkejä… Noita leikkejä, joiden syvämielisyyttä ja viehätystä kukaan täysikasvanut ei enää ymmärrä ja joihin ei tarvita muita välikappaleita kuin kolme kiveä tai puupalikka, jonka kypärintöyhtönä on leijonankitakukka, mutta joissa ennen kaikkea ilmenee tuon ikäkauden puhdas, voimakas, palava, tahraton, pilaantumaton ja häiriintymätön mielikuvitus, ikäkauden, jota elämä vielä karttaa, jolloin ei vielä velvollisuus eikä pakko tohdi koskea meihin, jolloin näemme, kuulemme, nauramme, ihmettelemme ja uneksimme maailman vaatimatta meiltä palveluksia… jolloin eivät ne, joita me tahtoisimme rakastaa, vielä kärsimättömästi odota, miten me voimme nuo palvelukset täyttää… Oi, ei ole kestävä kauan ennenkuin raaka voima on hyökkäävä kimppuumme väkivaltaisena, kouluttaen, kiusaten, typistäen, pilaten olemustamme…

Tapahtui suuria asioita Hannon noin leikkiessä. Sota raivosi, voitto vaappui puolelta toiselle ja pysähtyi paikalleen, ja Hanno Buddenbrookin synnyinkaupunki, joka oli ymmärtäväisesti pysynyt Preussin puolella, saattoi katsoa vahingonilolla rikasta Frankfurtia, joka sai maksaa uskonsa Itävaltaan sillä, että lakkasi olemasta vapaakaupunki.

Mutta erään Frankfurtin suurkauppahuoneen vararikossa heinäkuussa, heti aselevon jälkeen, kadotti kauppahuone Johann Buddenbrook yhdellä iskulla kaksikymmentätuhatta taalaria.

KAHDEKSAS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Kun herra Hugo Weinschenk, joka oli ollut jonkun aikaa kaupungin palovakuutusyhtiön johtaja, astui keinuvin ja itsetietoisin askelin suuren eteisen poikki tiukasti napitettuine takkeineen, kapeine, mustine, vakavuutta osoittavalla tavalla suupieliin kasvatettuine viiksineen ja hiukan riippuvine alahuulineen, mennäkseen etumaisista virkahuoneista takimmaisiin kädet nyrkissä ja kyynärpäät hiukan heiluen, oli hän toimeliaan, vakavaraisen ja vaikuttavan miehen perikuva.

Ja Erika Grünlich, joka oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta, oli suurikasvuinen, kukoistava, punaposkinen ja terveyttä uhkuva neito. Jos hän sattui kulkemaan portaita alas samalla kun herra Weinschenk kulki eteisessä — eikä se sattunut harvoin — kohotti johtaja hattunsa mustilta lyhyeksileikatuilta hiuksiltaan, jotka alkoivat harmahtaa ohimoilta, keikutti enemmän kävelytakkiin puettua vartaloaan ja loi nuoreen tyttöön hämmästyneen ja ihailevan katseen rohkeista, ruskeista silmistään… jonka jälkeen Erika juoksi pois, kätkeytyi jollekin ikkunapenkille ja itki kotvan aikaa neuvottomuudesta ja hämmingistä.

Neiti Grünlich oli kasvanut Therese Weichbrodtin hoivissa kurituksessa ja Herran nuhteessa, eivätkä hänen ajatuksensa kantaneet kauas. Hän itki herra Weinschenkin silinteriä, tapaa, jolla tämä hänet nähdessään kohotti ja jälleen laski kulmakarvansa, tämän kuninkaallista ryhtiä ja heilahtelevia nyrkkejä. Mutta hänen äitinsä, rouva Permaneder, näki pitemmälle.

Tyttären tulevaisuus oli jo vuosikausia huolestuttanut häntä, sillä Erika oli toisiin nuoriin tyttöihin verraten epäedullisessa asemassa. Rouva Permaneder ei elänyt ainoastaan seuraelämän ulkopuolella, vaan suhtautui myös vihamielisesti siihen. Olettamus, että häntä hänen kaksinkertaisen avioeronsa tähden halveksittiin, oli muuttunut melkein päähänpinttymäksi, ja hän luuli näkevänsä ylenkatsetta ja vihaa siinäkin, missä oli ainoastaan välinpitämättömyyttä. Esimerkiksi konsuli Hermann Hagenström, jonka rikkaus oli tehnyt iloiseksi ja hyväntahtoiseksi, olisi luultavasti tervehtinyt häntä kadulla, ellei katse, joka sivuutti hänen kasvonsa, nuo »hanhenmaksakasvot», joita rouva Permaneder »vihasi kuin ruttoa», olisi kieltänyt sitä mitä ankarimmin. Ja siitä johtui sekin, että myös Erika Grünlich jäi ulkopuolelle enonsa, senaattorin, piirin, ettei hän ottanut osaa tanssiaisiin ja että hänellä oli hyvin vähän tilaisuutta tehdä herratuttavuuksia.

Mutta Antonie-rouvan kiihkein toivo oli kuitenkin, varsinkin sen jälkeen kun hän itse oli siirtynyt syrjään, että hänen tyttärensä voisi täyttää ne toiveet, jotka häneen, äitiin, nähden olivat pettäneet, ja että hän voisi tehdä naimakaupan, joka ollen samalla edullinen ja onnekas koituisi perheen kunniaksi ja painaisi unhoon äidin kohtalot. Hän toivoi sitä etenkin vanhemman veljensä vuoksi, joka viime aikoina oli ollut niin masentuneella mielellä. Hän tahtoi voida osoittaa, ettei suvun onni vielä ollut menetetty, ettei sen aika ollut vielä ohi… Hänen myöhempi myötäjäissummansa, nuo 17 000 taaleria, jotka herra Permaneder oli niin auliisti luovuttanut takaisin, odottivat Erikaa. Ja heti kun hän oli huomannut tarkoilla ja kokeneilla silmillään sen hellän suhteen, joka oli syntynyt hänen tyttärensä ja johtajan välillä, alkoi hän anoa, että taivas lähettäisi herra Weinschenkin heidän luokseen vierailulle.

Ja taivas oli suopea. Herra Weinschenk ilmestyi vierailulle, talon kolme naista, isoäiti, tytär ja tyttärentytär olivat häntä vastassa, hän keskusteli kymmenen minuuttia ja lupasi pistäytyä joskus kahville juttelemaan.

Sekin tapahtui, ja tutustuttiin kummankinpuolin. Johtaja oli kotoisin Schlesiasta, jossa hänen vanha isänsä vielä oli elossa, mutta hänen omaisensa eivät olleet erittäin huomioonotettavaa väkeä. Hugo Weinschenk oli pikemminkin »oman teon» mies, eikä hänen itsetietoisuutensa ollut synnynnäistä, vaan hiukan liioiteltua ja epäluuloista; hän ei myös tuntenut kaikkia muotoja, ja hänen keskustelutaitonsa oli erittäin kankea. Hänen hiukan pikkuporvarimaisessa kävelytakissaan oli muutamia kiiltäviä kohtia, hänen kalvosensa suurine mustine nappeineen eivät olleet aivan moitteettoman puhtaat, ja vasemman käden keskisormen kynsi oli jonkin tapaturman kautta vioittunut aivan mustaksi ja muodottomaksi — mikä oli sangen iloton näky. Mutta Hugo Weinschenk oli kunnianarvoisa, ahkera, tarmokas mies, hänellä oli 12 000 markan vuotuiset tulot, ja hän oli Erika Grünlichin silmissä suorastaan kaunis mies.

Rouva Permaneder oli tajunnut nopeasti asian tilan ja arvioinut sen. Hän vastusti avomielisesti konsulitarta ja senaattoria. Oli päivänselvää, että asiasta oli oleva molemminpuolista hyötyä. Johtaja Weinschenkillä samoin kuin Erikalla ei ollut seuratuttavia; molemmat olivat kuin luodut toisiaan varten. Jos johtaja Weinschenk, jonka tukka alkoi harmaantua ja joka läheni neljääkymmentä, aikoi perustaa asemaansa vastaavan oman kodin, avasi liitto Erika Grünlichin kanssa hänelle pääsyn erääseen kaupungin tunnetuimpaan perheeseen ja oli tukeva häntä hänen työssään ja asemassaan. Ja mitä Erikan menestykseen tulee, rohkeni rouva Permaneder ainakin sanoa sen, että tämä säästyisi hänen kokemuksiltaan. Herra Permanederiä Hugo Weinschenk ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä ja Bendix Grünlichistä hän erosi säännöllisten tulojensa ja vankan taloudellisen virkamiesasemansa puolesta, josta hän saattoi kohota vielä korkeammalle.

Sanalla sanoen: hyvää tahtoa ei puuttunut kummaltakaan puolelta. Johtaja Weinschenkin kahvinjuontivierailut tihenivät tihenemistään ja tammikuussa vuonna 1867 rohkeni hän pyytää Erika Grünlichin kättä parilla suoralla, miehekkäällä, selvällä sanalla.

Siitä alkaen kuului hän perheeseen, alkoi käydä »sukupäivillä» ja sai kokea ystävällisyyttä morsiamen sukulaisten puolelta. Epäilemättä hän tunsi heti, ettei hän ollut aivan paikallaan heidän joukossaan, mutta hän peitti tuon tunteen sitä reimempaan esiintymiseen. Ja konsulitar, Justus-setä ja senaattori Buddenbrook osoittivat tuota kykenevää virastomiestä, tuota seuratottumusta vailla olevaa tulevaa sukulaista kohtaan mitä suurinta hienotunteisuutta — mitä ei voi sanoa Breitestrassen Buddenbrookin naisista.

Sitä tarvittiinkin, sillä yhä uudelleen täytyi jonkun perheen jäsenen koettaa karkoittaa parilla toisaanne johtavalla sanalla äänettömyys, joka syntyi ruokapöydässä, kun johtaja leikitteli liian kouriintuntuvasti Erikan poskilla tai käsivarsilla, kysyi, oliko appelsiini-marmeladi jälkiruokaa tai ilmoitti, että »Romeo ja Julia» oli Schillerin kirjoittama… Tämän kaiken hän teki reippaasti ja itsetietoisesti, huolettomasti käsiään hykerrellen, istuen syrjittäin tuolin selkänojaa vasten.

Parhaiten hän sopi yhteen senaattorin kanssa, joka osasi ohjata varmalla kädellä politiikkaa ja kauppa-asioita koskevaa keskustelua, ilman että toinen joutui karille. Mutta hänen suhteensa Gerda Buddenbrookiin muodostui kerrassaan toivottomaksi. Tuon naisen olemus vaikutti häneen niin vieroittavasti, ettei hän keksinyt kuolemakseen edes pari minuuttia kestävää keskustelunaihetta. Tietäessään rouvan soittavan viulua, joka seikka oli tehnyt häneen voimakkaan vaikutuksen, tyytyi hän kysymään tältä joka torstaina leikkisästi: »Miten on viulun laita?» — Mutta kolmannen kerran jälkeen pidättyi senaattorin rouva antamasta mitään vastausta.

Christian tarkasti uutta sukulaista nenä kurtussa ja matki seuraavana päivänä tarkasti hänen käytöstään ja puhettaan. Edesmenneen konsuli Johann Buddenbrookin toinen poika oli parantunut nivelleinistään Öynhausenissa, mutta hänen jäsenissään oli vieläkin kankeutta ja ajoittainen »vaiva» vasemmalla puolella — siellä, missä kaikki hermot olivat liian lyhyet — myöskään hänen muut häiriönsä, hengitys- ja nielemisvaikeudet, sydämen epäsäännöllisyydet ja halvautumisoireet tai niiden pelko eivät olleet suinkaan kadonneet. Eikä hänen ulkomuotonsakaan vastannut kolmenkymmenen loppupuolella olevan miehen näköä. Hänen päälakensa oli aivan kalju, vain niskapuolella ja ohimoilla oli vielä harvaa punaista haiventa. Ja hänen pienet pyöreät silmänsä, jotka harhailivat levottomina ja vakavina paikasta toiseen, olivat entistä syvemmällä kuopissaan. Mutta hänen iso kyhmyinen nenänsä törrötti myös entistä luisevampana ja mahtavampana sisäänvajonneiden poskien ja suun yli riippuvien tuuheiden viiksien keskellä. Ja hienosta, kestävästä englantilaisesta kankaasta tehdyt housut huljuivat hänen kaitojen, väärien sääriensä ympärillä.

Kotiin tultuaan oli hän asunut kuten ennenkin eräässä ensimmäisen kerroksen käytävän viereisessä huoneessa äitinsä talossa, mutta oleskeli enemmän klubissa kuin Mengstrassen varrella, sillä kotona ei hänen elämänsä ollut erittäin suloista. Siellä hallitsi nyt Riekchen Severin, Ida Jungmannin seuraaja, konsulittaren palveluskuntaa ja talousasioita. Hän oli vanttera 27-vuotinen maalaistyttö, joka oli talonpoikaisella tosiasiavaistollaan havainnut, että tuota toimetonta juttujen kertojaa, joka vuoroin oli mahtava, vuoroin vaikeroi surkeuttaan ja jota talon arvohenkilö, senaattori, katsoi yli olan, ei tarvinnut häikäillä liikoja. Ja hän laiminlöi muitta mutkitta tämän tarpeet.

»Kyllä, kyllä, herra Buddenbrook!» hän sanoi, »mutta minulla ei nyt ole aikaa!» Jolloin Christian katsoi häneen nenä kurtussa aivan kuin kysyen: Etkö häpeä?… ja lähti jäykin säärin pois.

»Luuletko sinä, että minulla lähimainkaan aina on huoneessani kynttilää?» kysyi hän Tonyltä… »Hyvin harvoin! Enimmäkseen minun täytyy riisuutua tulitikun valossa…» Tai sitten hän saattoi selittää — sillä taskuraha, jonka hän sai äidiltään, oli riittämätön —: »niin, ajat ovat huonot!… Toista oli ennen! Mitä sanot esimerkiksi siitä, että minun täytyy usein lainata viisi killinkiä hammaspulveriin!»

»Christian!» huusi rouva Permaneder. »Miten arvotonta! Tulitikun valossa! Viisi killinkiä! Älä ainakaan puhu siitä!» Hän oli kiihtynyt, kuohuksissaan, loukkaantunut pyhimpiä tunteitaan myöten; mutta se ei muuttanut asiaa…

Nuo viisi killinkiä, jotka Christian tarvitsi hammaspulveriin, lainasi hän vanhalta ystävältään Andreas Giesekeltä, molempien oikeuksien tohtorilta. Hänellä oli etua ja kunniaa tuosta ystävyydestään, sillä asianajaja Gieseke, tuo »hummaaja», joka osasi säilyttää arvokkuutensa, oli viime talvena valittu senaattoriksi vanhan Kaspar Överdieckin ummistaessa hiljaa silmänsä ja tohtori Langhalsin jouduttua tämän paikalle. Mutta hänen elämäntapoihinsa se ei vaikuttanut mitään. Tiedettiin hänen omistavan paitsi keskikaupungilla sijaitsevaa avaraa taloansa, jonka hän oli saanut naituaan neiti Huneuksen, myös pienen, sievän, viiniköynnöksen peittämän huvilan esikaupungissa, St. Gertrudissa, jossa asui eräs vielä nuori, erinomaisen kaunis, tuntematonta sukuperää oleva nainen aivan yksin. Huvilan oven yläpuolella komeili siroin kullatuin kirjaimin nimi: »Quisisana», ja koko kaupungissa tunnettiin tuo rauhaisa huvila sillä nimellä; se äännettiin pehmeästi epäselvin a-ääntein Mutta Christian Buddenbrook, joka oli senaattori Gieseken paras ystävä, oli hankkinut itselleen pääsyn Quisisanaan ja järjestänyt asiansa samoin kuin Aline Puvogelin luona ja muissa samanlaatuisissa tapauksissa Lontoossa ja Valparaisossa ja toisissa maailman kolkissa. Hän oli jutellut hänen kanssaan vähän, »pitänyt häntä vähän hyvänä», ja kävi nyt tuossa vihreässä talossa yhtä säännöllisesti kuin senaattori Gieseke. On tietymätöntä, tapahtuiko tämä jälkimmäisen suostumuksella, mutta se on ainakin varma, että Christian Buddenbrook nautti Quisisanassa aivan maksuttomasti samaa viehättävää vaihtelua, josta senaattori Gieseken täytyi maksaa suuret rahat vaimonsa kassasta.

Pian sen jälkeen kun johtaja Hugo Weischenk oli julkaissut kihlauksensa Erika Grünlichin kanssa, teki hän langolleen ehdotuksen, että tämä astuisi vakuutusyhtiön palvelukseen, ja Christian tekikin ahkerasti työtä palovakuutusyhtiön konttorissa kahden viikon ajan. Mutta sitten kävi valitettavasti ilmi, että hänen vasemmassa kyljessään oleva vaivansa ja muutkin vammansa pahenivat, että johtaja oli kovin kiivas mies ja että tämä oli juljennut nimittää häntä erään erehdyksen johdosta »hylkeeksi»…. Seuraus oli, että Christianin oli pakko jättää tuokin paikka.

Madame Permaneder oli onnellinen, ja hänen valoisa mielialansa ilmeni muun muassa senkaltaisissa lausunnoissa, että elämällä oli sentään joskus hyvätkin puolensa. Ja hän puhkesi uuteen kukoistukseen noina viikkoina, jotka vilkkaine puuhineen, lukuisine suunnitelmineen, asuntohuolineen ja myötäjäiskuumeineen muistuttivat hänen omaa kihlausaikaansa, nuorensivat hänen mieltään ja täyttivät sen riemuisalla toivolla. Hänen tyttöaikaiset ilmeensä ja liikkeensä palasivat ja hän rikkoi erään Jerusalemin-illan hartauden niin tyystin vallattomalla hilpeydellään, että Lea Gerhardtkin laski käsistään esi-isiensä suuren hartauskirjan katsoen ympärilleen kuuron ihmisen suurin, tietämättömin ja epäluuloisin silmin…

Erikan ei tarvinnut erota äidistään. Johtajan luvalla ja hänen toivomuksestaan päätettiin, että Antonie-rouva ainakin aluksi asuisi Weinschenkien luona opastaakseen tottumatonta Erikaa taloudenpitoon… ja juuri tämä seikka se oli, joka herätti hänessä sen miellyttävän tunteen kuin ei Bendix Grünlichiä eikä Alois Permanederiä olisi milloinkaan ollutkaan ja kuin kaikki hänen elämänsä epäonnistumiset, pettymykset ja kärsimykset häviäisivät olemattomiin ja hän nyt vielä kerran saisi aloittaa kaiken alusta uusin toivein.

Tosin hän kehoitti Erikaa kiittämään Jumalaa siitä, että tämä oli suonut hänelle hänen rakastamansa miehen, kun sitävastoin hänen äitinsä oli täytynyt tukahduttaa ensimmäinen mieltymyksensä velvollisuuden ja järjen äänen tähden. Tosin hän kirjoitti Erikan ja johtajan nimet sukupapereihin ilosta vapisevin sormin… mutta hän, hän itse, Tony Buddenbrook, oli sittenkin varsinainen morsian. Hän se vielä kerran tarkasteli oviverhoja ja mattoja, tutki läpi huonekalu- ja taloustavarakaupat, katsasti ja vuokrasi hienon asunnon. Hän se vielä kerran tuli jättämään hurskaan, laajan vanhempienkotinsa ja oli lakkaava olemasta eronnut rouva; vielä kerran oli hänellä oleva tilaisuus kohottaa päänsä ja aloittaa uusi elämä, herättää yleistä mielenkiintoa ja edistää suvun kunniaa… Ja… oliko se unta vai totta — esiin ilmestyi kaksi aamupukua! Kaksi aamupukua, toinen hänelle ja toinen Erikalle, kaksi pehmeätä, kudotusta kankaasta valmistettua aamupukua, joissa oli pitkät laahukset ja paksu samettinauhakimppu, joka kulki kaula-aukosta helmaan asti.

Mutta viikot kuluivat, ja Erika Grünlichin kihlausaika läheni loppuaan. Nuori pari oli tehnyt vierailuja vain muutamiin perheisiin, sillä johtaja, vakava ja seuraelämään tottumaton työihminen, tahtoi omistaa vapaahetkensä kotielämälle… Kihlajaispäivälliset, joihin paitsi morsiusparia, Thomas, Gerda, Friederike, Henriette ja Pfiffi Buddenbrookia, otti osaa senaattorin lähin ystäväpiiri, pidettiin Fischergruben talon suuressa salissa; eikä johtajan alituinen Erikan paljaan kaulantaputtaminen taaskaan voinut olla herättämättä ihmettelyä… Ja häät lähenivät.

Pylvässali oli, kuten kerran ennen rouva Grünlichin seisoessa myrttiseppel päässä, valittu vihkiäistoimituksen paikaksi. Rouva Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, joka seurusteli parhaimmissa piireissä, auttoi morsianta atlaspuvun laskoksien järjestämisessä ja vihreiden myrtinoksien kiinnittämisessä. Senaattori Buddenbrook oli ensimmäinen ja Christianin ystävä senaattori tohtori Gieseke toinen sulhaspoika, kaksi Erikan entistä täysihoitolatoveria oli kutsuttu morsiustytöiksi, ja johtaja Hugo Weinschenk oli komea ja miehekäs sulhanen, joka astui johdattaessaan morsianta tilapäisen alttarin ääreen vain kerran Erikan maataviistävälle hunnulle. Pastori Pringsheim toimitti vihkimisen kaikella mahdollisella juhlallisuudella kädet ristissä rinnalla, ja kaikki sujui asiaankuuluvalla arvokkuudella. Kun oli vaihdettu sormukset ja salissa oli kajahtanut kaksi »tahdon» sanaa, toinen syvä, toinen heleä, molemmat hiukan käheät, purskahti rouva Permaneder entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden valtaamana äänekkääseen itkuun — itku oli yhä hänen entistä välitöntä lapsellista itkuaan — ja Buddenbrookin naiset, joista Pfiffi juhlan kunniaksi oli kiinnittänyt kultaisen ketjun silmälaseihinsa, hymyilivät hiukan happamasti, kuten tavallisesti tämänkaltaisissa tilaisuuksissa… Mutta m:lle Weichbrodt, Therese Weichbrodt, joka viime vuosina oli kutistunut entistä pienemmäksi, Sesemi Weichbrodt, jolla oli laihalla kaulallaan soikea rintaneulansa, jossa oli hänen äitinsä muotokuva, lausui tuolla ponnekkaalla juhlallisuudella, jonka tulee salata syvää sisäistä liikutusta: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

Sitten seurasi valkoisten jumaltenkuvien keskellä, jotka piirtyivät sinisestä taustastaan muuttumattoman levollisissa asennoissaan, juhlallinen, upea ateria, jonka loppupuolella vastanaineet poistuivat lähteäkseen häämatkalle muutamien suurkaupunkien läpi… Se tapahtui huhtikuun keskivaiheilla. Ja seuraavan kahden viikon kuluessa suoritti rouva Permaneder yhdessä verhoilija Jacobsin kanssa yhden mestarinäytteistään, heidän tilavan asuntonsa hienon sisustamisen, joka oli vuokrattu Mittlere Bäckergruben varrelta ja jonka runsaasti kukilla koristetut huoneet määräajan kuluttua sulkivat huomaansa palaavan pariskunnan.

Niin, tämä oli sattuvasti sanottu; senaattori oli lausunut tuon sutkauksen eräänä torstaina, jolloin Weinschenkit eivät olleet saapuvilla, ja rouva Permaneder oli hyväksynyt sen innolla. Hänen niskoillaan lepäsivät kaikki taloudenpidon huolet ja vaivat, mutta hänellä oli myös ilon ja ylpeyden aihetta. Ja eräänä päivänä, tavatessaan arvaamatta kadulla konsulitar Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, loi hän tähän niin voitonvarman ja vaativan katseen, että rouva Möllendorpf huomasi vihdoinkin tervehtiä ensin… Ilo ja ylpeys yhtyivät hänen kasvoissaan vakavaksi juhlallisuudeksi hänen näytellessään uutta kotia sukulaisille, jolloin Erika kulki vieressä melkein kuin ihaileva vieras.

Vetäen perässään pitkää laahustaan, olkapäät hiukan koholla, pää takakenossa, käsivarrella atlasnauhoilla somistettu avainkoppa — hän oli hullaantunut atlasnauhoihin — näytteli Antonie-rouva talossakävijöille huonekaluja, oviverhoja, läpinäkyvää porsliinia, välkkyviä hopea-astioita ja suuria öljymaalauksia, jotka esittivät yksinomaan ruokatavarahiljaiselokuvia ja alastomia naisvartaloita, sillä sellainen oli Hugo Weinschenkin maku, ja hänen jokaisesta liikkeestään saattoi lukea: Katsokaa, tämän minä vielä olen saanut aikaan elämässä. Tämä on melkein yhtä hienoa kuin Grünlichillä ja paljon hienompaa kuin Permanederilla!

Vanha konsulitar tuli taloon musta- ja harmaaraitaiseen silkkipukuun puettuna, levittäen ympärilleen hienoa patshulin tuoksua, antoi vaaleiden silmiensä kulkea rauhallisesti esineestä toiseen ja ilmaisi äänekkääseen ihastukseen puhkeamatta olemuksellaan tyydytyksensä. Senaattori tuli myös vaimoineen ja lapsineen, nauroi Gerdan kanssa Tonyn onnellista intoa ja sai vaivoin estetyksi tämän yritykset tappaa jumaloitu pikku Hanno korinttileivillä ja portviinillä… Sitten tulivat Buddenbrookin naiset, jotka huomauttivat yksimielisesti kaiken olevan niin kaunista, etteivät he, vaatimattomat naiset, olisi mitenkään tulleet toimeen sen keskellä… Ja harmaa, kärsivällinen ja laiha Klothilde antoi toisten nauraa itselleen ja joi neljä kupillista kahvia, kiittäen sen jälkeen kaikkea muutakin hitaalla, ystävällisellä äänellään… Silloin tällöin, kun ei klubissa ollut ketään toisia, käväisi heidän luonaan myös Christian, joi lasillisen benediktiini-likööriä ja kertoi aikovansa ruveta erään samppanja- ja konjakkitehtaan asiamieheksi, jota alaa hän sanoi ymmärtävänsä. Se oli helppo, miellyttävä toimi ja siinä sai olla oma herransa, kirjoittaa silloin tällöin jonkun rivin muistikirjaansa ja ansaita kädenkäänteessä kolmekymmentä taalaria. Sitten hän lainasi rouva Permanderilta neljäkymmentä killinkiä, voidakseen ojentaa kukkavihkon kaupunginteatterin ensimmäiselle rakastajattarelle ja joutui, herra ties kuinka, puhumaan Lontoosta ja »Mariasta» ja »paheesta», kertoi syyhyisestä koirasta, joka oli lähetetty laatikossa Valparaisosta San Fransiskoon, ja jutteli, kerran vauhtiin päästyään, niin mukaansatempaavasti ja hauskasti, että hän olisi voinut ylläpitää sillä suuren seuran mielenkiinnon.

Hän innostui, hän puhui kielillä. Hän puhui englantia, espanjaa, alasaksaa ja Hampurin murretta, hän kertoi chileläisiä puukkojuttuja, Whitechapelin varkausjuttuja, koetti muistella kuplettivarastoaan ja alkoi esittää puoleksi laulaen, puoleksi lausuen, verrattomasti elehtien seuraavaa:

    »Mä kuljin lystiksein
    Noin aivan hiljalleen
    Katua keikaillen.
    Sattuupa neitinen
    Nyt justiin etehein.
    Se mennä hepsailee
    Ja silmää heittelee
    Ja nupin päässä keikkuu heissantei.
    Mä virkan: 'Hempusein,
    Kuin sievä oletten
    Niin sallitteko käydä rinnallen?'
    Hän kohden pyörähtää
    Kurkkailee — veikistää — ja sanoo näin:
    'Ka, mennään sitten, poika, lystäämään!'»

Tuskin hän oli ehtinyt loppuun, kun hän jo siirtyi juttelemaan sirkus Renzistä ja kuvasi erään englantilaisen puheklovnin esiintymistä niin elävästi, että luuli istuvansa sirkuksessa. Kuultiin alkumeteli klovnin pyrkiessä näkyviin esiripun takaa huutaen »avatkaa ovi!», kuultiin hänen toraamisensa tallimestarin kanssa ja miten hän leveällä, uikuttavalla englantilaisella saksankielen murtamisella kertoi pitkän jonon kaskuja ja juttuja. Hän kertoi miehestä, joka oli niellyt unessa hiiren ja menee siitä syystä eläinlääkärin luo, joka neuvoo häntä nielemään myös kissan… Toinen kertomus oli »isoäidistäni, terveestä ja kukkeasta rouvasta», joka joutuu moniin seikkailuihin matkallaan asemalle, koska hän oli terve ja kukkea, ja joka viimein saapuu perille junan lähtiessä hänen nenänsä edestä… Christian taittoi tämän jutun kärjen käskien riemuitsevasti: »Soittoa, herra kapellimestari!» ja aivan kuin havahtui, kun ei soittoa kuulunut…

Sitten hän yht'äkkiä vaikeni, hänen kasvonsa muuttuivat ja hänen liikkeensä veltostuivat. Hänen pienet, ruskeat, syvällä olevat silmänsä alkoivat pyöriä levottoman vakavasti, hän siveli vasenta kylkeään ja oli aivan sen näköinen kuin olisi hän kuunnellut ihmeellisiä, sisältään kuuluvia ääniä… Hän joi vielä lasillisen likööriä, valpastui uudestaan, koetti kertoa vielä yhden jutun ja lähti sitten pois jotakuinkin raukealla tuulella.

Rouva Permaneder, joka tähän aikaan oli erittäin naurunhaluinen ja jolla oli ollut erinomaisen hauska, saattoi veljeään ilakoiden portaita alas. »Näkemiin, herra asiamies!» hän sanoi. »Laulattaja, naurattaja! Pässinpää! Tule taas pian käymään!» Hän nauroi täyttä kurkkua ja palasi sisään.

Mutta Christian Buddenbrook ei huomannut sitä; hän oli ajatuksissaan. Mitähän, jospa minä kävisin Quisisanassa! Ja hattu hiukan kallellaan, nojaten nunnanpäällä varustettuun keppiinsä laskeutui hän portaita hitaasti, jäykästi ja hiukan ontuen.

TOINEN LUKU.

Oli kevät vuonna kuusikymmentäkahdeksan rouva Permanederin ilmestyessä eräänä iltana kymmenen aikaan Fischergruben taloon. Senaattori Buddenbrook istui yksin arkihuoneessa, jonka huonekalut olivat päällystetyt oliivinvärisellä ripsikankaalla, pyöreän keskipöydän ääressä ison kaasulampun valossa, joka riippui katosta. Hän oli levittänyt eteensä Berlinin pörssilehden ja luki sitä pöydän yli kumartuneena, savuke vasemman käden etu- ja keskisormen välissä, nenällä kultasankaiset silmälasit, joita hänen viime aikoina oli täytynyt käyttää työtä tehdessään. Hän tunsi sisarensa askeleet tämän tullessa ruokasalin läpi, otti lasit nenältään ja katsoi jännittyneesti pimeään, kunnes Tony sukelsi esiin oviverhojen välistä.

»Sinäkö siinä olet. Hyvää iltaa. Joko olet tullut takaisin
Pöppenradesta? Miten ystäväsi voivat?»

»Istun. Tulet kuin kutsuttuna. Minä olen syönyt illallista yhtä yksin kuin paavi, sillä neiti Jungmann ei ole mikään varsinainen seuratoveri, hän kun juoksee aina parin minuutin kuluttua katsomaan miten Hanno jaksaa… Gerda on kasinolla. Tomayo soittaa viulua. Christian kävi häntä hakemassa…»

»Hyvänen aika. — Olen muuten huomannut viime aikoina, että Gerda ja
Christian viihtyvät hyvin yhdessä.»

»Minä myös. Christianin jäätyä tänne on Gerda alkanut tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja hän kuuntelee myös tarkkaavasti kun Christian kuvailee kipujaan… Ajatteles, hän huvittaa Gerdaa. Äskettäin Gerda sanoi minulle: Hän ei ole porvari, Thomas! Hän on vielä vähemmän porvari kuin sinä…»

»Porvari… Porvari, Tom?! Haa, minusta tuntuu siltä, ettei taivaan alla ole parempaa porvaria kuin sinä…»

»No niin; eihän sitä tarvitse käsittää aivan sanojen mukaan!…
Riisu pois päällysvaatteet, lapsukainen. Sinä olet terveen näköinen.
Maalaisilma on kai tehnyt hyvää!»

»Mainion hyvää!» sanoi toinen riisuen vaippansa ja sinipunaisilla nauhoilla koristetun kapottihattunsa ja laskeutui majesteetillisesti pöydän viereiseen nojatuoliin… »Vatsa ja yöuni ja kaikki on parantunut tässä lyhyessä ajassa. Vastalypsetty maito ja makkara ja kinkku panee lihomaan kuin karjan. Ja lisäksi tuore hunaja, Tom, jota minä aina olen pitänyt tärkeimpiin ravintoaineisiin kuuluvana. Se on puhdasta luonnontuotetta! Silloin tietää mitä nielee! Armgard oli todella rakastettava muistaessaan meidän vanhaa kouluystävyyttämme ja kutsuessaan minut luokseen. Ja herra von Maiboom oli samoin erittäin huomaavainen… He pyysivät kovasti minua jäämään vielä pariksi viikoksi, mutta tiedäthän, että Erika ei tahdo tulla toimeen ilman minua, varsinkaan nyt kun pikku Elisabeth on maailmassa…»

»Kiitos, kutakuinkin hyvin, Tom; lapsi on sangen vauraissa voimissa neljäkuukautiseksi, vaikka Friederike, Henriette ja Pfiffi eivät pitäneet häntä elämänkelpoisena…»

»Entä Weinschenk? Miten hän käyttäytyy isänä? Minähän tapaan häntä enimmäkseen vain torstaisin…»

»Hän on muuttumaton! Näetkös: hän on kunnollinen ja ahkera mies ja tavallaan myös aviomiehen esikuva, sillä hän inhoaa ravintoloita, tulee suoraapäätä kotiin konttorista ja viettää vapaahetkensä meidän parissamme. Mutta, Tom, — voimmehan puhua vapaasti näin kahden kesken: Hän vaatii, että Erikan pitäisi aina olla iloinen, aina puhua ja laskea leikkiä, sillä kun hän palaa väsyneenä ja masentuneena kotiin, tahtoisi hän, että Erika puhelisi kepeästi ja iloisesti ja huvittaisi ja virkistäisi häntä. Hän sanoo, että vaimo on sitä varten maailmassa…»

»Miten sanoit?… Mutta pahinta on, että Erikalla on taipumusta alakuloisuuteen, Tom, hän on varmaan perinyt sen minulta. Hän on toisinaan totinen ja vaitelias ja miettiväinen, ja silloin Weinschenk haukkuu häntä ja kiivastuu ja sanoo sanoja, jotka eivät aina ole kovin hienotunteisia. Sen huomaa muuten sangen usein, ettei hän ole hienosta perheestä eikä ole valitettavasti saanut hyvää kasvatusta. Tunnustan suoraan, että hän esimerkiksi pari päivää ennen minun Pöppenradeen lähtöäni paiskasi maahan liemimaljan kannen siksi, että liemi oli liian suolaista…»

»Ei, päinvastoin! Mutta älkäämme moittiko häntä siitä. Hyvänen aika, onhan meillä kaikilla puutteemme, ja hän on niin mainion kunnollinen ja luotettava ja uuttera mies… Niin, Thomas, karkea ulkokuori ja hyvä sydän eivät ole pahinta maailmassa. Tulen juuri oloista, jotka niinsanoakseni ovat surullisemmat. Armgard itki katkerasti meidän joutuessamme kahden kesken…»

»Niin, Tom; ja siksi minä tulin tänne. Tässä me istumme ja puhelemme, mutta minä olen oikeastaan tullut puhumaan eräästä hyvin tärkeästä ja vakavasta asiasta.»

»Ralf von Maiboom on hyvin rakastettava mies, Thomas, mutta aika veitikka ja huijari. Hän on pelannut Rostockissa ja Warnemündessä ja hänen velkansa ovat lukuisat kuin meren hieta. Sitä ei uskoisi, kun elää pari viikkoa Pöppenradessa! Kartano on komea ja kaikki näyttää rikkaalta, eikä maidosta ja makkarasta ja kinkusta ole puutetta. Tuollaisella maatilalla ei monasti tiedä mitään olosuhteiden todellisesta laidasta… He ovat mitä kurjimmassa tilassa, Tom, Armgard tunnusti sen minulle sydäntäsärkevästi itkien.»

»Se on helppo sanoa. Mutta asia on sellainen, etteivät nuo ihmiset minun nähdäkseni pyytäneet minua luokseen aivan epäitsekkäistä syistä.»

»Minä sanon sen sinulle, Tom. Herra von Maiboom tarvitsee rahaa, hän tarvitsee nyt heti suuremman summan rahaa, ja tuntiessaan vaimonsa ja minun vanhan ystävyyden ja tietäessään, että minä olin sinun sisaresi, on hän pannut vaimonsa puhumaan omassa nimessään minulle, ja minä puhun nyt vuorostani hänen nimissään… ymmärrätkö?»

Senaattori siveli oikean kätensä sormenpäillä päälakeaan ja irvisti hiukan.

»Luulen ymmärtäväni», hän sanoi. »Sinun tärkeä ja vakava asiasi näkyy viittaavan Pöppenraden viljapeltoihin, ellen erehdy. Mutta sinä ja ystäväsi ette ole kääntyneet oikean miehen puoleen. Ensiksikään minä en ole ollut milloinkaan asioissa herra von Maiboomin kanssa, ja tämä olisi jotakuinkin omituinen suhteiden solmimistapa. Toiseksi olemme me, isoisänisä, isoisä, isä ja minä tosin kyllä joskus antaneet luottoa maalaisille, kun he ovat olleet luotettuja henkilöitä tai kun heidän olosuhteensa ovat antaneet takeita takaisinmaksusta… Mutta se mitä sinä pari minuuttia sitten kerroit herra von Maiboomista ja hänen asioistaan, ei juuri tunnu varsin luotettavalta…»

»Sinä erehdyt, Tom. Olen antanut sinun puhua loppuun, mutta erehdyt. Tässä ei ole kysymyskään luotosta. Maiboom tarvitsee kolmekymmentäviisituhatta markkaa…»

»Kolmekymmentäviisituhatta markkaa vajaan kahden viikon sisään. Hänellä on puukko kurkulla; sanalla sanoen: hänen täytyy koettaa myydä heti paikalla!»

»Kasvavaa viljaa! Mies-parka!» Senaattori, joka leikki silmälaseillaan, ravisti päätään. »Mutta tämä olisi meidän menettelytavoillemme outo tapaus», hän sanoi. »Olen kuullut puhuttavan sellaista Hessenissä, jossa suuri osa maalaisista on juutalaisten käsissä… Kuka tietää minkä nylkyrin verkkoon herra von Maiboom on takertunut…»

»Juutalaisten? Nylkyrin?» huudahti rouva Permaneder aivan ymmällä…
»Sinustahan tässä on puhe, Tom, sinusta itsestäsi!»

Thomas Buddenbrook heitti äkkiä lasit pöydälle, niin että ne liukuivat vähän matkaa sanomalehteä pitkin, ja kääntyi kokonaan sisareensa päin.

»Minusta?» äänsivät hänen huulensa kuulumattomasti; sitten hän sanoi ääneen: »Mene nukkumaan, Tony! Sinähän puhut unissa.»

»Niin, sanoi Ida Jungmannkin aina illalla, kun meillä juuri alkoi olla oikein hauska. Mutta vakuutan sinulle, etten ole milloinkaan ollut valppaampi ja virkumpi kuin nyt, vaikka tulen sinun luoksesi näin öiseen aikaan ilmoittaakseni sinulle Armgardin — toisin sanoen Ralf von Maiboomin ehdotuksen…»

»Ja minä panen tuon ehdotuksen sinun lapsellisuutesi ja Maiboomin neuvottomuuden laskuun.»

»Neuvottomuuden? Lapsellisuuden? En ymmärrä sinua, Thomas, en ikävä kyllä ole ollenkaan lapsellinen enää! Sinulle tarjoutuu tilaisuus hyvän työn tekoon samalla kuin voit solmia elämäsi edullisimman kaupan…»

»Voi sinua, hyvä lapsi, sinähän puhut paljasta pötyä!» huudahti senaattori heittäytyen kärsimättömästi tuolin selustaa vasten. »Suo anteeksi, mutta sinä saat minut lapsellisuudellasi aivan vimmastumaan! Et siis käsitä, että kehoitat minua mitä arvottomimpiin, epäpuhtaisiin vehkeilyihin? Vaadit, että minun olisi ruvettava kalastelemaan sameissa vesissä? Että minun pitäisi hyötyä toisen kustannuksella, käyttää hyväkseni tuon tilanomistajan hätää ja sysätä hänet perikatoon? Pakottaa hänet myymään minulle vuoden sato puolella hinnalla, jotta voisin kiskoa kiskurinkoron?»

»Siltäkö kannalta sinä katsot asiaa?» sanoi nyt rouva Permaneder arasti ja ajatuksiin vaipuen. Mutta sitten hän jatkoi taas vilkkaasti: »Mutta eihän ole ollenkaan tarpeellista katsoa asiaa siltä kannalta, Tom! Pakoittaa hänet? Ethän sinä pakota häntä, kun hän tulee itse luoksesi. Hän tarvitsee rahaa ja tahtoisi järjestää asian tuttavien kautta, miehestä mieheen, kaikessa hiljaisuudessa. Siksi hän on etsinyt käsiinsä meidät, ja siksi minut kutsuttiin sinne!»

»Hän erehtyy siis minuun ja kauppahuoneemme laatuun nähden. Minulla on omat perityt tapani. Tuollaista kauppaa ei meidän liikkeessämme ole tehty sataan vuoteen, enkä minä halua olla senkaltaisten yritysten aloittaja.»

»Onhan sinulla perityt tapasi, se on totta, Tom, ja kunnia sille! Eikä isä olisi sellaiseen kauppaan ryhtynyt, se on varma, en minä sitä väitäkään… Mutta vaikka olen tyhmä, tiedän kuitenkin, että sinä olet toisenlainen ihminen kuin isä ja että sinä ryhtyessäsi kauppahuoneen johtoon annoit puhaltaa aivan toisen tuulen ja että sinä olet tehnyt monta sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt. Sinä olet nuori ja yritteliäämpi. Mutta pelkään, että sinä viime aikoina olet tullut aremmaksi jonkun epäonnistuneen yrityksen tähden… ja että sinun menestyksesi väheneminen johtuu liiasta varovaisuudesta ja tunnontarkkuudesta, joten päästät livahtamaan käsistäsi monta hyvää kauppaa…»

»Voi, rakas lapsi, ole jo vaiti, sinä kiihdytät minua!» sanoi senaattori terävällä äänellä kääntelehtien puolesta toiseen.

»Näen, että sinä olet kiihtynyt, Tom. Olit sitä alusta alkaen, ja minä jatkoin puhettani siksi, että saisin osoittaa sinun loukkaantuneen aiheettomasti. Mutta jos tahdot tietää, miksi sinä olet kiihtynyt, on syy siihen se, ettet sinä pohjaltasi sentään ole aivan tätä ehdotusta vastaan. Sillä vaikka minä olen vain tyhmä nainen, tiedän kuitenkin itsestäni ja muista, että ihminen kiihtyy ja suuttuu vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa vastustaa kyllin voimakkaasti, ja johon hän olisi sisimmässään suostuvainen.»

»Erittäin terävästi ajateltu», sanoi senaattori, puri rikki savuke-imukkeensa ja oli vaiti.

»Terävästi? Selvä kokemus sen on vain opettanut minulle. Mutta olkoon miten on, Tom. En tahdo kiusata sinua. Ja kuinka voisin koettaa taivuttaa sinua! En toki, minulla ei ole siihen tarpeeksi tietoja. Olen vain tyhmeliini… Ikävä juttu… Mutta samantekevä. Asia innostutti minua. Olin toiselta puolen järkytetty ja peloissani Maiboomien tähden ja iloinen sinun puolestasi. Ajattelin: Tom on ollut viime aikoina alakuloinen. Aikaisemmin hän valitteli, mutta nyt hän ei tee enää sitäkään. Hän on kärsinyt joitakin tappioita, ajat ovat huonot, juuri nyt kun minun asemani Jumalan armosta on jälleen parantunut ja kun minä tunnen itseni onnelliseksi. Ja niin ajattelin sitten: Tuossa olisi hänelle sopiva, edullinen kauppa. Sen avulla hän voi parantaa monta vauriota ja osoittaa, ettei kauppahuone Johann Buddenbrookin menestys ole vielä mennyt. Ja jos sinä olisit suostunut ehdotukseen, olisin ollut ylpeä siitä, että olin voinut välittää tuon kaupan, sillä kuten tiedät, olen minä aina uneksinut ja toivonut saada olla hyödyksi niinellemme… No niin… asia on kai sitten selvä. — Minua harmittaa vain, että Maiboomin sittenkin joka tapauksessa täytyy myydä vilja etukäteen, Tom, ja jos hän etsii ostajaa tästä kaupungista, on sellainen kyllä löytyvä… ja se on oleva Hermann Hagenström, tuo veijari..»

»Niin kyllä, ei tarvitse luulla, että hän päästäisi tuon tilaisuuden käsistään», sanoi senaattori katkerasti. Johon rouva Permaneder vastasi kolme kertaa peräjälkeen: »Näetkös, näetkös, näetkös!»

»Se on niin hassua… Tässä me puhumme hirveän vakavasti — ainakin sinä — asiasta, joka on aivan epämääräinen! Minä en tietääkseni ole edes vielä kysynyt, mistä on kysymys, mitä herra von Maiboom tahtoo myydä… En tunne koko Pöppenradea…»

»Sinun pitäisi tietysti mennä sinne ensin!» sanoi Tony innokkaasti. Rostockiin ei ole kuin pieni pyörähdys, eikä siitä ole heille senkään vertaa! Mitäkö hän tahtoo myydä? Pöppenrade on suuri tila. Tiedän varmasti sen tuottavan yli tuhat säkkiä vehnää… tarkalleen en voi sanoa. Rukiin, kauran ja ohran määrää en tiedä. Lieneekö niitä 500 säkkiä kutakin lajia, enemmän vai vähemmän, en tiedä. Kaikki on mainiossa kunnossa, sen voin sanoa. Mutta lukuja en voi sinulle esittää, Tom, olen hanhi. Sinun pitäisi tietysti matkustaa sinne…»

»Ei kannata enää puhua asiasta», sanoi senaattori päättävästi, tarttui silmälaseihinsa, työnsi ne liivintaskuun, napitti takkinsa ja alkoi kävellä edestakaisin reippain, varmoin askelin, poistaakseen pienimmänkin horjuvaisuuden merkin.

Sitten hän jäi seisomaan pöydän ääreen ja sanoi, kumartuen sisarensa puoleen ja naputtaen pöydän laitaa koukistetulla etusormellaan: »Minä kerron sinulle, rakas Tony, erään tapauksen, joka on selvittävä minun kantani tähän asiaan nähden. Tunnen sinun ihailusi aatelia kohtaan yleensä ja Mecklenburgin ylimystöä kohtaan eritoten, siksi pyydän sinua kuuntelemaan kärsivällisesti erään tuollaisen herran kunniakirjaa… Tiedäthän, että heidän joukossaan on monta, jotka eivät anna liikaa arvoa kauppasäädylle, vaikka he tarvitsevat sitä ja päinvastoin, ja jotka — suomastaan tunnustuksesta huolimatta — yliarvioivat tuottajan aseman välittäjään nähden. Jotka siis, sanalla sanoen, eivät pidä kauppiasta juuri kaupustelevaa juutalaista parempana, jolle he, tietäen tulevansa puijatuiksi, luovuttavat käytetyt vaatteensa. Olen ylpeä siitä, etten minä ylimalkaan ole tehnyt noihin herroihin tunnottoman nylkyrin vaikutusta, ja olen toiselta puolen tavannut heidän joukossaan paljon kitsaampia henkilöitä kuin mitä itse olen. Kerran minun täytyi tehdä seuraava pieni voimatemppu saattaakseni itseni seurustelusuhteessa vähän lähemmäksi erästä sellaista herraa… Se oli Gross-Poggendorfin omistaja kreivi Strelitz, hyvin sukuylpeä herra, josta sinä varmaan olet kuullutkin ja jonka kanssa minulla joku vuosi sitten oli paljon yhteisiä asioita; hän käytti neliskulmaista monokkelia — en ymmärrä miten se ei leikannut hänen ihoaan — kiiltonahkaisia kaulussaappaita ja kultakahvaista ratsupiiskaa. Hänen oli tapana katsoa minuun suu puoliavoinna ja silmät puoliummessa jostakin luoksepääsemättömästä korkeudesta… Ensi käyntini hänen luonaan oli merkitsevä. Edellä olleen kirjeenvaihdon jälkeen menin hänen luokseen ja astuin palvelijan ilmoittamana hänen työhuoneeseensa. Kreivi Strelitz istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän vastaa kumarrukseeni kohoten puoleksi istualtaan, kirjoittaa loppuun kirjeen viimeisen sivun, kääntyy sitten puoleeni katsoen ohitseni ja alkaa neuvotella tavarastaan. Minä nojaan sohvapöytää vastaan, panen käsivarret ja jalat ristiin ja nautin hupaisasta tilanteesta. Viisi minuuttia keskustelen seisoaltani. Seuraavien kymmenen minuutin kuluessa istun pöydän laidalla, heiluttaen toista jalkaa ilmassa. Neuvottelut jatkuvat, ja neljännestunnin kuluttua sanoo hän minulle tosiylimyksellisen arvokkaasti tuolia osoittaen: »Ettekö halua istua?» — »Istua?» sanon minä…. »Kiitoksia, minä olen istunut jo hyvän aikaa.»

»Sanoitko niin? Sanoitko niin?» huudahti rouva Permaneder ihastuksissaan… Hän oli unohtanut koko edellä olleen keskustelun ja ajatteli nyt vain Thomaksen kertomusta. »Olit istunut jo hyvän aikaa! Mainiota!»…

»No niin. Ja tuosta hetkestä alkaen muuttui kreivin käytös, hän ojensi minulle kätensä tullessani ja pyysi heti istumaan… ja meistä tuli vähitellen melkein hyvät ystävät. Mutta miksi luulet minun kertoneen tämän? Kysyäkseni sinulta: Luuletko, että minulla olisi sydäntä, oikeutta ja kylliksi sisäistä varmuutta opettaakseni herra von Maiboomiakin samalla tapaa, jos hän neuvotellessaan kanssani satonsa hinnasta unohtaisi pyytää minua istumaan…?»

Rouva Permaneder oli vaiti. »Hyvä», sanoi hän ja nousi. »Sinä voit olla oikeassa, Tom, enkä minä tahdo kiusata sinua. Tottapa sinä tiedät mitä teet ja mitä et tee, ja sillä hyvä. Mutta se sinun pitää uskoa, että minä olen tarkoittanut hyvää… Se on siis päätetty! Hyvää yötä, Tom!… Ai ei, odotahan. Minun täytyy ensin suudella Hannoa ja sanoa hyvästit kelpo Idalle… Käväisen sitten vielä täällä…»

KOLMAS LUKU.

Hän nousi toiseen kerrokseen, kulki ulokkeen sivu, joka jäi oikealle, astui pylväskäytävän valkoisen, kullalla koristetun kaidepuun viertä etuhuoneeseen, jonka ovi oli auki ja josta toinen käytävä vei vasemmalle senaattorin pukeutumishuoneeseen. Sitten hän painoi varovasti vastapäätä olevan oven ripaa ja astui sisään.

Huone, johon hän tuli, oli erittäin tilava ja sen ikkunoiden edessä oli runsaslaskoksiset, suurikukalliset verhot. Seinät olivat hiukan paljaat. Isoa, mustakehyksistä vaskipiirrosta lukuunottamatta, joka riippui neiti Ida Jungmannin vuoteen yläpuolella, ja Giacomo Meyerbeerin kuvaa, jonka ympärillä oli hänen oopperoittensa henkilöhahmoja, ei seinillä ollut muuta kuin joku englantilainen kuvapainos, joka esitti keltakutrisia, koreapukuisia lapsia ja joka oli kiinnitetty seinälle nuppineuloilla. Ida Jungmann istui keskellä huonetta suuren aukivetopöydän ääressä parsien Hannon sukkia. Uskollinen preussitär oli yli viidenkymmenen vuoden vanha, mutta vaikka hän oli alkanut harmaantua varhain, ei hänen sileä päälakensa ollut vieläkään kokonaan valkoinen, vaan oli jäänyt epätasaiseksi, hänen suora vartalonsa oli yhtä luiseva ja vankka, hänen ruskeat silmänsä yhtä kirkkaat ja väsymättömän valppaat kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

»Hyvää iltaa, rakas Ida!» sanoi rouva Permaneder hiljaa, mutta iloisesti, sillä veljen tarina oli saanut hänet mitä parhaimmalle tuulelle. »Mitä sinulle, vanhalle konkarille, kuuluu?»

»Niin, olin veljeni luona… meillä oli kiireellistä puhuttavaa… Asiasta ei valitettavasti tullut mitään… Nukkuuko poika?» kysyi hän nyökäten päätään pientä vuodetta kohti. Vuode oli vasemmalla sivuseinällä, vihreän verhon peittämä pääpuoli korkean oven vieressä, joka vei senaattori Buddenbrookin ja hänen puolisonsa makuuhuoneeseen…

»Kyllä», kuiskasi Ida, »hän nukkuu». Rouva Permaneder astui varpaisillaan pienen sängyn luo, kohotti varovasti verhoja ja kumartui alas katsomaan nukkuvaa veljenpoikaansa.

Pikku Johann Buddenbrook nukkui selällään, mutta oli kääntänyt pitkän vaaleanruskean tukan ympäröimät kasvonsa huoneeseen päin ja hengitti hiljaa tuhisten tyynyyn. Hänen toinen kätensä, jonka sormenpäät pistivät esiin yöpaidan aivan liian pitkistä ja leveistä hihoista, oli rinnalla, toinen hänen vieressään peitteellä, ja silloin tällöin nytkähtelivät koukistuneet sormet hiljaa. Raollaan olevissa huulissakin näkyi heikkoa värähtelyä, aivan kuin ne olisivat koettaneet muodostaa sanoja. Väliin kulki noiden kasvojen yli alhaalta ylöspäin tuskallinen ilme, joka alkoi leuan nytkähtelyllä, levisi suun vaiheille, sai hennot sieramet värisemään ja liikutti kapean otsan jänteitä… Pitkät ripset eivät voineet peittää silmäkulmissa piileviä tummia varjoja.

»Hän näkee unta», sanoi rouva Permaneder liikutettuna. Sitten hän kumartui lapsen yli, suuteli hellävaroen hänen unen lämmittämää poskeaan, järjesti huolellisesti paikoilleen verhot ja meni jälleen pöydän luo, jonka ääressä Ida lampun keltaisessa valossa paraikaa veti uutta sukkaa parsimasienen päälle, tarkasti reikää ja alkoi parsia.

»Sinä parsit, Ida. Ihmeellistä! Minä en oikeastaan tunnekaan sinua muullaisena!»

»Niin, Tonyseni… Tuo poika on alkanut kuluttaa niin uskomattomasti sukkia kouluun jouduttuaan!»

»Ei, Tonyseni. Hän olisi mieluummin tahtonut lukea minun johdollani eteenkinpäin. Ja se olisi ollut niin hyvä minustakin, sillä eiväthän nuo herrat tunne häntä pienestä asti, kuten minä, eivätkä tiedä, miten häntä on opetettava… Tarkkaavaisuus on vaikea asia hänelle, ja hän väsyy usein pian…»

»Eihän toki! Herranen aika… eiväthän he nyt voisi olla niin kovasydämisiä! Kun tuo lapsi katsoo heihin suurilla silmillään…»

»Itki. Hän itkee niin vähästä… Ei ääneen, vaan hiljaa itsekseen… ja sitten hän piti kiinni herra veljesi takinliepeestä ja pyysi pyytämistään, ettei tämä jättäisi häntä yksin…»

»Vai saattoi minun veljeni hänet sinne?… Niin, se on vaikea hetki, Ida. Muistan oman ensimmäisen koulupäiväni kuin olisi se ollut eilen! Minäkin itkin… ulvoin kuin kahlekoira, se oli hirveän vaikeata. Ja miksi? Siksi, että minulla oli ollut kotona yhtä hyvä kuin Hannolla. Kaikki hienojen perheiden lapset itkivät, huomasin sen heti, toiset eivät olleet millänsäkään, vaan töllistelivät meitä irvistellen… Hyvä Jumala! mikä häntä vaivaa, Ida?!»

Hänen kuvaava kädenliikkeensä jäi kesken, ja hän kääntyi pelästyneenä sänkyyn päin, josta kuuluva huuto oli keskeyttänyt hänen puhelunsa, hätäinen huuto, joka seuraavalla hetkellä toistui vielä tuskallisempana, vielä kauhistuneempana, uudistuen sitten neljä viisi kertaa peräjälkeen… »Voo-ih, vooih, voo-ih!» Se oli järkytetty, epätoivoinen vastalause johonkin kauheaan, mitä hän näki tai koki… Sitten kavahti pikku Johann seisaalleen vuoteessa, ja mumisten käsittämättömiä sanoja katsoi hän selkoselällään olevine, kullanruskeine silmineen tajuttomasti, jäykästi ympärilleen…

»Ei mikään», sanoi Ida. »Pavor. Se on usein vielä paljon ankarampi.» Ja hän laski tyynesti syrjään työnsä, astui pitkine raskaine askeleineen Hannoa kohden ja asetti hänet takaisin peitteen alle puhuen hänelle samalla matalalla, rauhoittavalla äänellä.

Mutta Hanno ei herännyt, vaikka hänen silmänsä olivat selällään ja vaikka hänen huulensa yhä liikkuivat…

»Mitä? Kas niin… Kas niin… Emme me nyt enää lorua… Mitä sinä sanot?» kysyi Ida. Rouva Permanederkin astui lähemmäksi kuunnellakseen tuota levotonta muminaa ja hokemista.

»… Tahdon… pikku… puutarhaan…» sanoi Hanno kankein kielin… »kastaa kukkiani…»

»Hän lausuu runojaan», selitti Ida Jungmann päätään pudistaen. »Kas niin, kas niin. Riittää jo, nuku nyt, poikaseni!…»

»Silloin… siellä aivastaa… kyssäniska vaari…» saneli Hanno huokaisten. Mutta äkkiä hänen kasvonpiirteensä muuttuivat, silmät sulkeutuivat puoliksi, hän liikutti päätään edestakaisin tyynyllä ja jatkoi hiljaisella, tuskaisella äänellä:

»Kuuhut paistaa huoneeseen, Lapsi itkee hiljalleen, Kello lyö jo kaksitoista, Herra auta angervoista!…»

Tämän sanottuaan hän nyyhkäisi, silmistä pusertuivat kyyneleet ja lähtivät vierimään hitaasti poskia pitkin… ja silloin hän heräsi. Hän syleili Idaa, katsoi kostein silmin ympärilleen, supisi tyytyväisesti »Tony-täti», käännähti ja nukkui sitten rauhallisesti edelleen.

»Kummallista!» sanoi rouva Permaneder Idan istuuduttua taas pöydän ääreen. »Mitä runoja ne olivat, Ida?»

»Ne ovat hänen lukukirjastaan», vastasi neiti Jungmann, »sen nimi on 'Pojan taikatorvi'. Ne ovat niin lystikkäitä… Hannolla on ollut nämä läksynä viime päivinä ja hän on puhunut paljon tuosta kyssäniskavaarista Tunnetko sinä sen runon?… Se oli aivan kaamea. Tuo kyssäniskavaari on kaikkialla, rikkoo keittokattilan, syö hillot, varastaa puut, estää rukin pyörimästä, nauraa ihmisille… ja viimeksi hän pyytää rukoilemaan puolestaan! Ja tämän hän nyt on saanut aikaan. Poika ei ajattele muuta päivällä eikä yöllä. Arvaapas mitä hän sanoi äsken? Hän sanoi pari kolme kertaa: 'Ei hän tahdo tehdä pahaa, eikö totta, Ida, ei hän tahdo tehdä pahaa… Hän tekee niin siksi, että hän on surullinen, ja sitten hän on vielä surullisempi… Mutta kun rukoilee, ei hänen enää tarvitse tehdä niin!’ Ja tänä iltanakin, kun hänen äitinsä tuli sanomaan hyvää yötä ennen konserttiinmenoaan, kysyi poika häneltä, pitikö hänen rukoilla kyssäniskavaarin puolesta…»

»Ei ääneen, mutta luultavasti itsekseen. Mutta tuota toista runoa lukiessaan ei hän puhunut mitään, itki ainoastaan. Hän itkee niin vähästä, tuo poika raiska, eikä tahdo osata sitten ollenkaan lakata…»

»Mistä minä tiedän… Hän ei pääse koskaan alkua pitemmälle, jota sanellessaan hän nytkin unissaan nyyhkytti… ja lopummalla hän taas itkee ajomiestä, joka jo neljän aikaan nousee olkivuoteeltaan…»

»Tiedätkös, Ida, tuo ei ole ollenkaan hyvä, ei ollenkaan, että kaikki koskee häneen niin syvästi. Ajomies nousee neljältä — hyvänen aika, sehän on luonnollista, koska hän on ajomies. Lapsella näkyy olevan taipumusta ottaa kaikki asiat liiaksi sydämelleen — olen huomannut sen jo ennen — ja sen täytyy kuluttaa häntä. Siitä pitäisi puhua kerran vakavasti Grabowille… Mutta toiselta puolen on niin», lisäsi hän vieden käsivarret ristiin ja rummuttaen tyytymättömästi jalkansa kärkeä maahan, »että Grabow alkaa käydä vanhaksi, ja vaikka hän on äärettömän hyvä ja vilpitön ihminen, en minä anna hänelle kovin suurta arvoa lääkärinä, Ida, Jumalaparatkoon. Esimerkiksi juuri mitä tulee Hannon heräämiseen yöllä, hänen tuskakohtauksiinsa unessa… Grabow tietää niistä, mutta ei tee muuta kuin toteaa, mitä se on, ja sanoo sen latinalaisen nimen: pavor nocturnus… hyvä Jumala, se on sangen opettavaa… Hän on hyvä mies ja hyvä perheystävä, mutta mikään nero hän ei ole. Etevä mies on toisen näköinen ja hänestä näkyy jo nuorena, että hänessä on jotakin erikoista. Grabow on elänyt vuonna neljäkymmentäkahdeksan. Hän oli nuori silloin. Mutta luuletko hänen milloinkaan innostuneen — innostuneen vapaudesta ja oikeudesta ja etuoikeuksien ja mielivallan kukistamisesta. Hän on oppinut mies, mutta minä olen varma siitä, että silloiset yliopistojen ja sanomalehtien ohjesäännöt ovat jättäneet hänet aivan kylmäksi. Hän ei ole milloinkaan intoillut, ei milloinkaan mennyt yli rajojen… Hänen pitkät, lempeät kasvonsa ovat aina olleet samanlaiset, hän on määrännyt lääkkeeksi kyyhkyspaistia ja ranskanleipää ja vakavammassa tapauksessa ruokalusikallisen kamomillateetä… Hyvää yötä, Ida… Ehei, maailmassa on aivan toisenlaisia lääkäreitä!… Vahinko, etten saanut tavata Gerdaa…. Kiitos, käytävässä on vielä valoa… Hyvää yötä.»

Kun rouva Permaneder ohimennessään avasi ruokasalin oven huutaakseen veljelleen hyvää yötä arkihuoneeseen, näki hän, että koko huonerivi oli valaistu ja että Thomas kulki edestakaisin kädet selän takana.

NELJÄS LUKU.

Yksin jäätyään oli senaattori istuutunut entiselle paikalleen pöydän ääreen, ottanut esiin silmälasinsa ja aikonut jatkaa sanomalehden lukua. Mutta parin minuutin kuluttua oli hän jo nostanut katseensa painetusta paperista ja tuijottanut rävähtämättä, asentoaan muuttamatta kauan aikaa oviverhojen välitse pimeään salonkiin.

Miten toisiksi muuttuivatkaan hänen kasvonsa hänen yksin jäätyään! Suun ja poskien lihakset, jotka tavallisesti olivat niin ankaran kurin alaisina, herpaantuivat ja veltostuivat; oli aivan kuin naamari olisi pudonnut hänen kasvoiltaan, ja hänen jo kauan vain tahdonponnistuksella pysytetty valpas, huomaavainen, rakastettava ja tarmokas ilmeensä vaihtui kiusaantuneen väsymyksen ilmeeksi. Hänen silmänsä, jotka tuijottivat sameina ja surullisina ja hajamielisinä yhteen paikkaan, kyyneltyivät, ja hän käsitti, rohkenematta enää pettää itseänsä, kaikista päässään pyörivistä sekavista, painostavista ja rauhattomista ajatuksista yhden ainoan — sen epätoivoisen ajatuksen, että Thomas Buddenbrook oli neljänkymmenenkahden ikäisenä uupunut mies.

Hän siveli hitaasti ja syvään hengittäen otsaansa ja silmiään, sytytti koneellisesti uuden savukkeen, vaikka tiesi sen tekevän pahaa, ja tuijotti edelleen savun läpi pimeään… Minkä vastakohdan muodostivatkaan hänen piirteittensä kärsivä velttous ja tuo sankarimaiseen tapaan kammattu ja hoidettu pää — hajuvesin pirskoitettuine, suipoiksi kierrettyine viiksineen, äärimmäisen tarkasti ajeltuine leukoineen ja poskineen ja huolellisesti käherrettyine tukkineen, jonka alkava harventuminen päälaella oli mahdollisuuden mukaan peitetty ja joka muodosti syvän lahdekkeen kummallekin ohimolle. Se oli kammattu kapealle jakaukselle eikä lainehtinut enää kiharoina korvien yli, kuten ennen, vaan oli lyhyeksi leikattu, ettei sen harmaantumista huomattaisi… Hän itse tunsi tuon vastakohdan ja tiesi, ettei kukaan kaupunkilainen voinut olla huomaamatta ristiriitaa, joka oli olemassa hänen eloisan, jäntevän toimeliaisuutensa ja kasvojen himmeän kalpeuden välillä.

Ei niin, ettei hän olisi ollut kuten ennenkin tärkeä ja korvaamaton henkilö kaupungin asioissa. Ystävät toistivat hänelle lakkaamatta pormestari tohtori Langhalsin sanoja, tämän vahvistaessa kauas kuuluvalla äänellä edeltäjänsä Överdieckin lausuntoa siitä, että senaattori Buddenbrook oli pormestarin oikea käsi. Eivätkä kadehtijat voineet tätä kieltää. Mutta kauppahuone Johann Buddenbrook ei enää ollut sama kuin se oli ollut ennen; ja tämä oli niin julkinen totuus, että herra Stuht Glockengiesserstrassen varrelta saattoi kertoa sen vaimolleen heidän syödessään yhdessä silavakeittoaan päivällisverokseen… ja tuo totuus pani Thomas Buddenbrookin ähkymään.

Ja kuitenkin hän itse oli pääsyyllinen sen levenemiseen. Hän oli rikas mies, eikä yksikään kauppahuoneen kärsimistä tappioista, ei edes vuoden kuudenkymmenenkuuden vakava vaurio, ollut voinut todenteolla horjuttaa sen asemaa. Mutta vaikka hän tietenkin edusti asemaansa samaan tapaan kuin ennen ja vaikka hänen pitämillään päivällisillä oli tarjona vieraiden odottama määrä ruokalajeja, oli kuitenkin kuvitelma, että hänen onnensa ja menestyksensä olivat mennyttä, kuvitelma, joka pikemminkin oli sisäinen tuntemus kuin ulkonaisiin tosiseikkoihin perustuva totuus, saattanut hänet niin epäluuloisen arkuuden valtaan, että hän alkoi, mitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen, käännellä rahoja käsissään ja harjoittaa pikkumaisen tarkkaa säästäväisyyttä taloudessaan. Tuhat kertaa oli hän jo katunut uuden kalliin talonsa rakennuttamista, joka ei ollut, niin hän luuli, tuottanut muuta kuin pelkkää onnettomuutta. Kesänaikaiset matkat peruutettiin, ja pieni kaupunkipuutarha sai korvata oleskelun rannikolla tai vuoristossa. Ateriat, jotka hän nautti puolisonsa ja pikku Hannon kanssa, olivat hänen uudistuneen käskynsä mukaan niin yksinkertaiset, että se vaikutti naurettavalta laajan parkettilattiaisen ruokasalin muun komeuden rinnalla, johon kuului korkea, ylellisesti koristettu katto ja mahtavat tammiset huonekalut. Jo kauan aikaa oli jälkiruokaa saanut olla vain sunnuntaisin… Hänen pukeutumisessaan ei tapahtunut muutosta. Mutta Anton, talon monivuotinen palvelija, tiesi kuitenkin kertoa keittiössä, että senaattori vaihtoi nykyään aluspaitaa vain joka toinen päivä, koska pesu kulutti hienoja alusvaatteita… Hän tiesi enemmänkin. Hän tiesi senkin, että hänen oli lähdettävä paikastaan. Gerda pani vastaan; kolme palvelijaa ei riittänyt näin suuren talon kunnossapitoon. Mutta mikään ei auttanut: Anton sai kohtuullisen rahalahjan ja hänen oli jätettävä paikkansa kuskinpukilla, jossa istuen hän monet vuodet oli kyydinnyt Thomas Buddenbrookin senaattiin.

Näiden määräysten mukainen oli myös kauppa-asioiden nykyinen iloton tahti. Niissä ei näkynyt enää jälkeäkään siitä uudesta virkeästä hengestä, jolla Thomas Buddenbrook kerran oli elävöittänyt toimintansa, — ja hänen kumppaninsa, herra Friedrich Wilhelm Marcus, jonka yhtiöosuus oli vain hyvin pieni ja jolla ei milloinkaan ollut ollut tuntuvampaa vaikutusta asioiden menoon, oli luonnostaan kokonaan aloitekykyä vailla.

Vuosien kuluessa oli tämän pikkumaisuus lisääntynyt ja muuttunut suorastaan omituisuudeksi. Hän tarvitsi neljännestunnin sikarin leikkaukseen ja sen kärjen pistämiseen rahakukkaroonsa, minkä hän teki arvelevasti viiksiä sivellen, rykien ja epäluuloisesti ympärilleen vilkuen. Iltaisin, kaasulamppujen valaistessa kirkkaasti konttorin joka nurkan, ei hän jättänyt milloinkaan asettamatta palavaa kynttilää pulpetilleen. Sillä joka puolen tunnin kuluttua hän nousi mennäkseen vesijohdon ääreen, jossa kasteli koko päänsä. Eräänä päivänä oli hänen pulpettinsa alle sattumalta joutunut tyhjä viljasäkki, jota hän luuli kissaksi ja koetti koko henkilökunnan riemuksi hätistää pois… Ei, hänessä ei ollut miestä puuttumaan pontevasti asiain kulkuun kumppaninsa nykyisen masennuksen aikana, ja usein valtasi senaattorin, kuten esimerkiksi nyt hänen tuijottaessaan raukein silmin salin pimeyteen, häpeä ja epätoivoinen kärsimättömyys ajatellessa sitä mitätöntä pikkupuuhailua, johon kauppahuone Johann Buddenbrook viime aikoina oli vaipunut.

Mutta eikö tämä ollut hyvä? Onnettomuuskin kestää aikansa, ajatteli hän. Eikö ole viisasta pysyä hiljaa niin kauan kuin se vallitsee meitä, pysyä rauhallisena ja odottavana ja kerätä uusia sisäisiä voimia? Miksi tuo ehdotus nyt oli tullut hänen mietittäväkseen, häiriten hänen viisasta alistumisvaihettaan ja täyttäen hänen mielensä epäilyllä ja ajatuksilla! Oliko aika täyttynyt? Oliko tämä viittaus? Oliko se rohkaisu uuteen taisteluun ja nousuun? Hän oli työntänyt luotaan tuon vaatimuksen niin päättävällä äänellä kuin suinkin osasi. Mutta oliko asia Tonyn lähdettyä todellakin rauennut? Ei se siltä näyttänyt, koska hän kerran istui tässä miettien. »Ihminen kiihtyy vain sellaisesta ehdotuksesta, jota hän ei tunne voivansa kyllin voimakkaasti vastustaa»… Tuo pikku Tony oli hemmetin ovela ihminen!

Mitä hän oli sanonut Tonylle? Hän oli antanut hyvin hyvän ja sattuvan vastauksen ja muisti sen hyvin. »Epäpuhtaisiin vehkeilyihin… kalastelemaan sameissa vesissä… saattamaan toisen perikatoon»… näin hän oli sanonut. Mutta hänen täytyi kysyä itseltään, sopivatko noin voimakkaat sanat kyseessä olevaan tapaukseen. Konsuli Hermann Hagenström ei olisi sellaisia hakenut eikä löytänyt. Oliko Thomas Buddenbrook kauppias, teon mies, vai hempeä mietiskelijä?

Siinäpä olikin asian ydin; se oli aina, niin kauan kuin hän muisti, ollut hänen ratkaistavanaan! Elämä oli kovaa, ja kauppaelämä oli häikäilemättömyydessään ja epätunteellisuudessaan koko elämän vertauskuva. Seisoiko Thomas Buddenbrook, kuten hänen esi-isänsä, tanakasti tuon karun käytännöllisen elämän pohjalla? Hänellä oli usein, kuten nyt, ollut aihetta epäilyyn. Hänen oli usein jo nuorena täytynyt korjailla tunteitaan tuon elämän mukaan… Mahtaisiko hän milloinkaan oppia olemaan kova ja kärsimään kovuutta tuntematta sitä kovuudeksi? — siitä oli kysymys.

Hän muisti, minkä vaikutuksen häneen oli tehnyt vuoden kuudenkymmenenkuuden tapaus, ja hänessä heräsivät eloon silloiset sanomattoman tuskalliset tunteet. Hän oli menettänyt suuren määrän rahaa… mutta se ei ollut ollut julmin puoli asiassa! Julminta oli ollut se, että hänen oli täytynyt ensi kerran tuntea omassa nahassaan koko kauppaelämän ehdoton raakuus, jolloin kaikkien hyvien, lempeiden ja rakastettavien ominaisuuksien ja tunteiden oli täytynyt madella karkean, alastoman ja vallanhaluisen itsesäilytysvaiston edessä ja jolloin kärsitty onnettomuus ei herättänyt ystävissä, parhaissa ystävissä osanottoa ja myötätuntoa vaan — »epäluuloa», kylmää, edentävää epäluuloa. Eikö hän ollut tiennyt sitä? Oliko hän oikeutettu sitä ihmettelemään? Kuinka hän olikaan hävennyt myöhemmin parempina ja voimakkaampina hetkinä, että hän silloisina unettomina öinä oli kapinoinut inhon vallassa, parantumattomasti haavoitettuna elämän rumaa ja häpeämätöntä kovuutta vastaan!

Miten joutavaa se oli ollut! Miten naurettavat nuo mielenliikkeet olivat olleet joka kerran! Miten oli ylimalkaan mahdollista, että hänessä oli sellaisia herännytkään? Sillä hänen täytyi kysyä itseltään vielä kerran: Oliko hän käytännön mies vai tunteellinen uneksija?

O, hän oli tehnyt itselleen tuon kysymyksen jo tuhat kertaa ja oli vastannut siihen voimakkaina hetkinä toisella tapaa ja heikompina toisin. Mutta hän oli siksi terävänäköinen ja rehellinen, että hänen täytyi lopultakin tunnustaa olevansa sekoitus kumpaakin.

Koko elämänsä ajan oli hän esiintynyt ihmisten edessä toimenmiehenä; mutta jos hän oli sitä, eikö hän ollut ollut sitä tietoisen harkinnan perusteella, goetheläisine mielilauseineen? Hänellä oli siihen aikaan ollut menestystä… mutta eikö se ollut johtunut vain järkeilyn pohjalta nousseesta innostuksesta ja tarmosta? Ja kun hän nyt oli kadottanut nuo tunteet, kun hänen voimansa näytti tyhjentyneen, — suokoon Jumala, ettei ainiaaksi — eikö se ollut tuon kestämättömän tilan, hänen sisimmässään riehuvan luonnottoman ja repivän vastakohtaisuuden seurausta?… Olisivatko hänen isänsä, isoisänsä, kantaisänsä ostaneet kasvavaa viljaa? Samantekevä!… Samantekevä!… Mutta he olivat olleet käytännön miehiä, ehjempiä, täydellisempiä. voimakkaampia, luonnollisempia kuin hän, sitä ei käynyt kieltäminen!…

Hänet valtasi syvä rauhattomuus, liikunnon, tilan ja valon tarve. Hän työnsi tuolinsa syrjään, meni salongin puolelle ja sytytti monta lamppua keskipöydän yläpuolella riippuvassa kruunussa. Sitten hän jäi seisomaan, kiersi hitaasti ja suonenvedontapaisesti pitkien viiksiensä päitä ja katseli hajamielisesti ympärilleen tuossa loisteliaasti sisustetussa huoneessa. Se anasti arkihuoneen kera koko talon päätyleveyden, se oli kalustettu vaaleilla kaarevamuotoisilla huonekaluilla ja sillä oli suurine konserttiflyygeleineen, jonka päällä oli Gerdan viululaatikko, flyygelin vieressä seisovine täyteenahdettuine nuottihyllyineen, leikkelyksin koristettuine nuottitelineineen ja ovien yläpuolella olevine korkokuvineen, jotka kuvasivat soittavia amoriineja, täysi musiikkihuoneen leima. Uloke oli koristettu palmuilla.

Senaattori Buddenbrook seisoi pari kolme minuuttia liikkumatta paikallaan. Sitten hän ryhdistäysi, meni takaisin arkihuoneeseen, pistäytyi sieltä ruokasaliin ja sytytti sielläkin lamput. Hän toimitti jotakin ruokakaapin luona, joi sydäntään rauhoittaakseen tai jotakin tehdäkseen lasillisen vettä ja lähti sitten nopeasti, kädet selän takana, talon toisiin pimeisiin huoneisiin. »Tupakkahuoneessa» oli tummat huonekalut ja puupaneeli. Hän avasi koneellisesti savukekaapin, sulki sen jälleen ja kohotti pelipöydällä olevan pienen tammisen arkun kantta, jonka sisällä oli korttipakkoja, merkintäkirjoja ja muita pelivehkeitä. Hän antoi luisten pelimarkkojen soljua kalisten sormiensa läpi, sulki kannen ja lähti taas vaeltamaan edelleen.

Tupakkahuoneen vieressä oli pieni kammio, jonka ikkunassa oli moniväriset ruudut. Siinä ei ollut muuta sisustusta kuin pari kevyttä tarjoilupöytää, joiden päällä oli liköörilaatikko. Siitä jouduttiin saliin, joka jälleen suunnattomine parkettilattioineen ja neljine korkeine, viininpunaisilla verhoilla varustettuine, puutarhaan päin antavine ikkunoineen ulottui rakennuksen toisesta reunasta toiseen. Salissa oli pari jykevää, matalaa sohvaa, joiden päällys oli samanvärinen kuin verhot, ja joukko korkeaselkäisiä tuoleja, jotka seisoivat vakavina seinäviertä pitkin. Oli myös uuni, jonka ristikkoluukun taakse oli järjestetty tekohiiliä, jotka punaisine kiiltopaperiliuskoineen näyttivät aivan luonnollisilta. Peilin edessä olevalla marmorilevyllä oli kaksi valtavaa kiinalaista vaasia…

Nyt oli koko huonerivi osittain valaistu, aivan kuin juhlan jälkeen, viimeisen vieraan lähdettyä. Senaattori kulki kerran lattian poikki pituudelleen ja jäi sitten seisomaan kabinettia vastapäätä olevan ikkunan ääreen katsoen puutarhaan.

Kuu loisti korkealta repaleisten pilvien lomista, ja suihkukaivon vesi lipisi hiljaa pähkinäpuun raskaiden oksien alla. Thomas katsoi huvimajaa, joka oli puutarhan päässä, pientä valkohohtoista pengertä obeliskeineen, säännöllisiä hiekkakäytäviä, kuohkeita, hiuskarvalleen tasaisiksi leikattuja kukkasaarekkeita ja ruohokenttiä… mutta koko tuo siro, täydellinen suhdallisuus kiusasi ja loukkasi häntä sen sijaan että se olisi suonut hänelle rauhaa. Hän tarttui ikkunanripaan, painoi otsansa sitä vasten ja antoi ajatusten jälleen vaeltaa tuskallista latuaan.

Minne ne hänet johtivat? Hän muisti erään lauseen jonka hän äskettäin oli antanut livahtaa huuliltaan puhuessaan sisarensa kanssa ja joka heti, kun hän oli sen sanonut, oli suututtanut häntä tarpeettomuudellaan. Hän oli puhuessaan kreivi Strelitzistä ja maalaisaatelista ilmaissut selvin sanoin sen mielipiteen, että tuottaja oli välikauppiaaseen nähden korkeammassa yhteiskunnallisessa asemassa. Oliko se osuvasti sanottu? Hyvä Jumala, se oli niin äärettömän yhdentekevää! Mutta oliko hänen asiansa lausua tuo ajatus, herättää se pohdittavaksi, ylimalkaan keksiä koko ajatusta? Saattoiko hän puolustaa isänsä, isoisänsä, yhdenkään ammattitoverinsa edessä sitä, että oli antautumat tuon ajatuksen valtaan ja tullut pukeneeksi sen sanoiksi? Mies, joka seisoo varmana ammatissaan, tuntee vain sen, puhuu vain siitä, antaa arvoa vain sille…

Hän tunsi äkkiä veren tulvehtivan kuumana poskilleen, tunsi miten hän punastui erään toisen muiston johdosta. Hän näki itsensä kävelemässä veljensä Christianin kanssa Mengstrassen talon puutarhassa riitaantuneena… Christian oli lausunut epähienolla ja loukkaavalla tavallaan useiden henkilöiden kuullen sellaista, josta hän raivostuneena, äärimmäisiin asti kiihtyneenä oli vaatinut tämän tilille. Pohjaltaan on jokainen kauppias petkuttaja, oli hän sanonut… Kuinka? Oliko tuo satunnainen, joutava lause niin kovin erilainen kuin se, mitä hän juuri äsken oli itse sanonut sisarelleen? Hän oli ollut kuohuksissaan, oli pannut jyrisevän vastalauseen sitä vastaan… Mutta miten tuo pikkuinen ovela Tony olikaan sanonut? Ihminen kiihtyy vain silloin…

»Ei!» sanoi senaattori äkkiä ääneen, kohotti kiivaasti päänsä, ponnahutti itsensä kauemmas ikkunasta ja sanoi taas ääneen: »Nyt sen pitää loppua!» Sitten hän rykäisi päästäkseen irti epämieluisasta tuntemuksesta, jonka hänen oman äänensä kuuleminen oli synnyttänyt, kääntyi ja alkoi astua nopeasti, kädet selän takana, huoneesta huoneeseen.

»Nyt sen pitää loppua!» toisti hän. »Pitää! Minusta tulee tyhjäntoimittaja, tylsämielinen, suurempi houkkio kuin Christianista!» Oli mainio asia, että hän nyt tiesi mihin hän oli ollut joutumaisillaan! Hänen oli korjattava suuntansa! Väkisin!… Saammepa nähdä… saammepa nähdä… minkälainen ehdotus hänelle olikaan tehty? »Sato… Pöppenraden kasvava vilja? Minä suostun!» sanoi hän huohottaen ja ravistaen toista kättään etusormi ojossa. »Minä suostun!»

Tämä oli niinsanottua uhkapeliä. Tilaisuus kaksintaa kädenkäänteessä neljänkymmenen tuhannen markan pääoma!… Se oli merkki, viittaus nousuun! Oli kysymyksessä uusi alku, uusi yritys, jonka vaaranalaisuus perustui oikeastaan vain siveellisten epäilysten kumoamiseen. Jos se onnistuisi, oli hän jälleen päässyt entiseen tahtiinsa, saisi takaisin rohkeutensa, pitelisi taas onnea ja menestystä käsissään sisäisillä jäntevillä voimillaan…

Tämä tilaisuus oli nyt ainakin livahtava herrojen Strunck & Hagenströmin käsistä! Seudulla oli liike, joka henkilökohtaisten suhteiden vuoksi oli etuoikeutettu!… Juuri nuo henkilökohtaiset suhteet olivat päätekijänä asiassa. Tämä ei ollut mikään tavallinen kauppa, joka solmitaan kylmästi ja muodollisesti. Sillä oli Tonyn välityksellä esitettynä puolittain yksityisasian leima, jonka käsittelyssä tarvittiin hienotunteisuutta ja huomaavaisuutta! Hermann Hagenström ei olisi ollut paikallaan tässä!… Thomas tahtoi ottaa tilaisuudesta vaarin, koska oli kauppias, ja jälkeenkin päin, myydessään, oli hän pitävä puolensa! Toiselta puolen saattoi hän tehdä ahdinkoon joutuneelle tilanomistajalle palveluksen, johon hän, juuri hän, sen kautta, että Tony oli tämän rouvan ystävä, oli ainoa oikea mies. Kirje valmiiksi siis… vielä tänä iltana… ei virkapaperille, vaan yksityisarkille, johon oli painettu vain »senaattori Buddenbrook» — kirje, jonka tuli olla mitä huomaavaisin ja jossa hän kysyisi, sopiko hänen saapua lähipäivinä käymään. Oli se sentään hiukan pulmallinen asia, hiukan hyllyväpohjainen yritys, jota tuli käsitellä varoen… Mutta juuri siksi omiaan hänelle!

Ja hänen käyntinsä kiihtyi ja hengityksensä syveni. Hän istahti hetkiseksi, hypähti pystyyn ja käveli uudelleen huonerivin halki, ajatteli vielä kerran kaiken alusta alkaen, ajatteli herra Marcusta, Hermann Hagenströmiä, Christiania ja Tonyä, näki Pöppenraden keltaisen viljan huojuvan tuulessa, uneksi kauppahuoneen yleisestä noususta, joka oli seuraava tätä yritystä, karkoitti vihaisesti kaikki empivät äänet, ravisti kättään ja sanoi: »Minä teen sen!»

Rouva Permaneder aukaisi ruokasalin oven ja huusi hänelle »hyvää yötä!» Hän vastasi tietämättään. Gerda, josta Christian oli eronnut portilla, astui sisään, ja hänen erikoisissa, lähekkäin olevissa silmissään oli musiikin luoma arvoituksellinen ilme. Senaattori jäi koneellisesti seisomaan hänen eteensä, kysyi koneellisesti espanjalaisen soittoniekan menestystä ja konsertin kulkua ja sanoi sitten tulevansa myös aivan heti nukkumaan:

Mutta hän ei mennyt levolle, vaan alkoi taas kulkea. Hän ajatteli vehnä-, ruis-, kaura- ja ohrasäkkejä, jotka olivat täyttävät »Löwen», »Walfischin», »Eichen» ja »Linden» varastohuoneet, mietti hintaa, jonka tarjoaisi, meni keskiyöllä hiljaa alas konttoriinsa ja kirjoitti herra Marcuksen steariinikynttilän valossa yhteen menoon kirjeen herra von Maiboomille Pöppenradeen, kirjeen, joka tuntui hänestä — hänen lukiessaan sen läpi pää kuumeisena ja raskaana, parhaimmalta ja hienotunteisimmalta minkä hän koko elämässään oli laatinut.

Tämä tapahtui yöllä vasten toukokuun 27:ttä päivää. Seuraavana päivänä ilmoitti hän sisarelleen keveästi ja leikkisästi harkinneensa nyt asiaa joka puolelta ja tulleensa siihen tulokseen, ettei hän voinut antaa rukkasia herra Maiboomille ja jättää tätä jonkun kiristäjän käsiin. Toukokuun 30:ntenä lähti hän Rostockiin ja sieltä vuokravaunuissa maalle.

Hänen mielialansa oli lähipäivinä mitä parhain, hänen käyntinsä jäntevä ja vapaa, hänen ilmeensä ystävällinen. Hän kiusoitteli Klothilde-parkaa, nauroi sydämestään Christianin vehkeille, ilvehti Tonyn kanssa, leikki pyhänä kokonaisen tunnin Hannon kanssa tämän »korokkeella» toisessa kerroksessa auttaen poikaansa vipuamaan pikkuruikkuisia viljasäkkejä pieneen tiilenpunaiseen varastoaittaan, matkien työmiesten pitkäveteisiä hoilaavia huutoja… ja piti raatihuoneella 3:na päivänä kesäkuuta niin repäisevän hauskan puheen maailman ikävimmästä asiasta, jostakin verokysymyksestä, että kaikki kannattivat häntä ja konsuli Hagenström, joka oli vastustanut häntä, joutui yleisen naurun alaiseksi.

VIIDES LUKU.

Ei puuttunut paljoa — johtuipa se sitten senaattorin huomaamattomuudesta tai tahdosta — ettei eräs tosiseikka jäänyt unhoon, tosiseikka, jota nyt rouva Permaneder, joka oli parhaiten ja hartaimmin perehtynyt sukupapereihin, alkoi toitottaa koko maailmalle. Se oli, että papereiden mukaan kauppahuoneen perustamispäivä oli heinäkuun seitsemäs päivä vuonna 1768 ja että nyt koitti tuon perustamisen satavuotispäivä.

Näytti melkein siltä kuin Thomas olisi tullut kiusaantuneeksi Tonyn täydellä äänellä huomauttaessa hänelle tästä. Hänen mielialansa ei ollut pysynyt valoisana. Pian oli hän jälleen tullut hiljaiseksi, kenties entistä hiljaisemmaksi. Hän saattoi lähteä konttorista kesken työtä puutarhaan, jossa alkoi kävellä rauhattomasti edestakaisin, pysähtyen silloin tällöin kuin pidätettynä paikalleen ja peittäen huoahtaen silmänsä kädellään. Hän ei sanonut mitään, ei purkanut kenellekään ajatuksiaan… kenellepä hän olisikaan sen tehnyt? Herra Marcus oli — mikä ihmeellinen näky — ensi kertaa elämässään suuttunut kumppaninsa ilmoittaessa hänelle lyhyesti Pöppenraden kaupasta ja oli kieltäytynyt kaikesta osanotosta ja vastuusta. Mutta sisarelleen, rouva Permanederille, ilmaisi Thomas eräänä torstai-iltana kadulla erotessaan huolensa tämän mainitessa jotakin Pöppenraden viljasta, puristi tämän kättä ja sanoi nopeasti ja hiljaa: »Voi Tony, kunpa minä olisin jo myynyt tuon viljan!» Sitten hän kääntyi äkkiä pois jättäen Antonie-rouvan ällistyneenä ja liikutettuna kadulle… Tuo äkillinen kädenpuristus oli ilmaissut murtumaisillaan olevaa epätoivoa, tuo kuiskauksentapainen lause kauan pidätettyä pelkoa… Mutta Tonyn yrittäessä toisen kerran palata asiaan oli hän sulkeutunut sitä suurempaan vaiteliaisuuteen, häveten hetkellistä heikkouttaan, katkeroituneena siitä, ettei voinut vastata yrityksestä itsensä edessä…

Ja hän sanoi raskaasti ja kiusaantuneesti: »Voi, hyvä ystävä, jospa pääsisimme muistamasta koko asiaa!»

»Koko asiaa, Tom! Mahdotonta! Kuinka me voisimme sivuuttaa tuon tosiseikan? Pitäisikö koko kaupungin unohtaa tuon päivän merkitys?»

»En sanokaan sen olevan mahdollista, sanon vain, että minä mieluummin näkisin tuon päivän sujuvan huomaamattomasti. On kaunista juhlia menneisyyttä silloin, kun toivoo hyvää tulevaisuudelta… On mieluisaa muistella isiään, kun tietää olevansa heidän kanssaan yhtä sekä toimineensa aina heidän tapansa mukaisesti… Kun tuo juhlapäivä olisi sattunut parempaan aikaan… En ole juhlimistuulella.»

»Et saa puhua noin, Tom. Et voi tarkoittaa totta, sillä tiedät, että olisi häpeä, ikuinen häpeä, jos kauppahuone Johann Buddenbrookin satavuotispäivä menisi ohi kenenkään tietämättä! Olet vain hiukan hermostunut nyt, ja minä tiedän mistä syystä… vaikka en huomaa mitään hermostumisen syytä… Mutta kun se päivä on edessä, olet sinä oleva yhtä iloinen kuin kaikki me muut…»

Hän oli oikeassa, tuota päivää ei saanut sivuuttaa vaieten. Eikä aikaakaan, niin »Sanomissa» näkyi edeltävä uutinen, jossa luvattiin vanhan tunnetun kauppahuoneen perinpohjainen historiikki juhlapäivän ehtiessä — eikä sitäkään olisi tarvittu herättämään arvoisan kauppasäädyn huomiota. Mutta mitä itse sanottuun sukuun tulee, oli Justus Kröger ensimmäinen, joka otti asian puheeksi torstaina, ja rouva Permaneder huolehti siitä, että kunnianarvoisa nahkasalkku ilmestyi jälkiruoan perästä juhlallisesti pöydälle, ja luki siitä alkujuhlallisuudeksi edesmenneen Johann Buddenbrookin, Hannon isoisänisoisän, liikkeen perustajan elämää koskevat päivämäärät. Hän luki milloin tällä oli ollut nokkosrokko ja milloin oikea rokko, milloin tämä oli pudonnut alas kolmannesta kerroksesta kuivaushuoneen lattialle ja milloin hän oli ollut ankarassa kuumetaudissa saaden raivokohtauksen — luki tämän kaiken uskonnollisella hartaudella. Mutta se ei vielä riittänyt, hän luki yhä vanhempia asioita, alkaen 16:nnesta vuosisadasta, jossa kerrottiin vanhimmasta Buddenbrookista, ja vielä siitäkin taapäin Grabaun raatiherraan ja rostockilaiseen pukuräätäliin asti, joka oli ollut »hyvin hyvissä varoissa» — tämä oli alleviivattu — ja jolla oli ollut niin summaton määrä kuolleita ja eläviä lapsia… »Miten erinomainen ihminen!» huudahti hän ja ryhtyi sitten lukemaan vanhoja kellastuneita, revenneitä kirjeitä ja juhlarunoja…

Herra Wenzel oli luonnollisesti ensimmäinen onnittelija seitsemäntenä päivänä heinäkuuta.

»Niin, herra senaattori, siitä on nyt sata vuotta!» sanoi hän käytellen kätevästi partaveistä ja hiomahihnaa… »Ja minä voin sanoa ajaneeni Buddenbrook-suvun herrojen partoja viisikymmentä vuotta. Sitä ehtii nähdä yhtä ja toista, kun joutuu ensimmäiseksi puheisiin johtajan kanssa aamulla… herra konsulivainaja oli myös aina puheliain aamulla ja kysyi minulta usein: 'Wenzel, mitä te arvelette rukiin hinnasta? Onko minun myytävä nyt vai vieläköhän se nousisi?'…»

»Niin, Wenzel, enkä minä voi kuvitella koko liikettämme ilman teitä. Teidän ammattinne on sangen viehättävä, kuten jo monesti olen sanonut. Kun te aamulla olette tehnyt kierroksenne, olette viisaampi kaikkia muita, sillä silloin teidän veitsenne alla ovat istuneet melkein kaikki suurimpien kauppahuoneiden johtajat ja te olette saanut nähdä millä tuulella kukin heistä on ollut. Ja tuota täytyy jokaisen kadehtia, sillä se on erittäin mieltäkiinnittävää.»

»Kyllä se on niin, herra senaattori. Mutta mitä herra senaattorin omaan tuuleen tulee, niin on herra senaattori, jos uskallan huomauttaa, taas tänään hiukan kalpea!»

»Niinkö? Minulla onkin päänsärky, eikä se arvatenkaan mene aivan heti ohi, sillä minulta taidetaan tänään vaatia yhtä ja toista.»

»Niin minäkin luulen, herra senaattori. Mielenkiinto on suuri, hyvin suuri. Katsokaapas, herra senaattori, ulos ikkunasta, kun minä olen ajanut ensin parran. Siellä on aikamoinen määrä lippuja! Ja Fischergruben rannassa seisovat 'Wullenwewer' ja 'Friederike Oeverdieck' aivan liputettuina…»

Senaattori ei tänään pukeutunut ensiksi konttoritakkiinsa, vaan puki ylleen vaaleihin housuihinsa kuuluvan mustan, avonaisen takin, jonka välistä näkyi valkoiset pikeeliivit. Aamulla oli odotettavissa vieraita. Hän heitti viimeisen silmäyksen pukeutumispeiliin, antoi vielä kerran pitkien viiksiensä kulkea käherrysraudan läpi ja kääntyi huoahtaen menemään. Päivä alkoi… Kunpa se olisi ollut jo ohi! Kunpa hän saisi hetkisenkään olla yksin, antaa piirteittensä höltyä! Nyt täytyi koko päivä ottaa vastaan satojen ihmisten onnentoivotuksia, vastata joka taholle sopivalla tavalla, löytää sattuvat sanat ja vivahdukset, vastata kenelle kunnioittavasti, kenelle vakavasti, kenelle ystävällisesti, sitten taas ivallisesti, leikillisesti, lempeästi, sydämellisesti… ja illalla oli yöhön asti kestävä juhla-ateria herroille raatihuoneenkellarissa…

Se ei ollut totta, että hänellä olisi ollut päänsärky. Hän oli vain väsynyt ja tunsi jälleen, hermojen ensi aamurauhan jälkeen, joutuvansa kalvavan epämääräisen alakuloisuuden valtaan… Miksi hän oli valehdellut? Eikö hänellä aina ollut ikäänkuin paha omatunto pahoinvointinsa johdosta? Minkätähden? Miksi?… Mutta nyt ei ollut aikaa jäädä tuumimaan tätä.

Hänen astuessaan ruokasaliin tuli Gerda vilkkaasti häntä vastaan. Hänkin oli jo vastaanottopuvussa. Hänellä oli sileäkuosinen skottilaisesta kankaasta tehty hame, valkoinen pusero ja sen yllä ohut silkkinen, hänen paksun kuparinruskean tukkansa värinen zuaavijakku. Hän paljasti hymyillen leveät, tasaiset hampaansa, jotka olivat vielä valkoisemmat kuin hänen kauniit kasvonsa, ja hänen silmänsäkin, nuo lähetysten olevat, arvoitukselliset, ruskeat silmät sinertävine varjoineen, hymyilivät tänään.

»Minä olen ollut jo monta tuntia jalkeilla, josta voit arvata miten innokkaasti minä onnittelen sinua.»

»Mitä syvimmän vaikutuksen!… Mutta onhan mahdollista, että sen on saanut aikaan myös yleinen juhlahumu… Mikä päivä! Katsopas tätäkin», sanoi hän osoittaen aamiaispöytää, joka oli ympäröity puutarhasta tuoduin kukkasin. »Tämä on neiti Jungmannin työtä… Mutta älä luule, että voit juoda teetä nyt. Salongissa odottavat sinua jo suvun tärkeimmät henkilöt, jotka ovat tuoneet lahjan, johon minäkin olen hiukan osallinen… Kuule, Thomas, tämä on tietysti vasta alkua. Minä koetan kestää päivälliseen asti, mutta sitten minä vetäydyn syrjään, sanon sen jo etukäteen. Taivas on vielä hävyttömän sininen, vaikka ilmapuntari on laskenut — se näyttää tosin kauniilta lippujen liehuessa… koko kaupunki on liputettu — mutta se merkitsee myös hirveätä kuumuutta… Tule nyt toisten luo… teen täytyy odottaa. Sinun olisi pitänyt nousta aikaisemmin ylös. Nyt sinun täytyy kestää ensimmäinen liikutus tyhjin vatsoin…»

Konsulitar, Christian, Klothilde, Ida Jungmann, rouva Permaneder ja Hanno olivat salongissa ja kaksi viimemainittua piteli vaivalla perheen lahjaa, suurta muistotaulua, pystysuorassa asennossa… Konsulitar syleili esikoistaan syvästi liikutettuna. »Rakas poikani, tämä on ihana päivä… ihana päivä…» saneli hän. »Me emme saa milloinkaan lakata kiittämästä Jumalaa hänen suuresta armostaan… suuresta armostaan…» Hän itki.

Senaattorin valtasi heikkous äidin syleillessä häntä. Oli kuin hänen sisimmässään jokin olisi irtaantunut ja jättänyt hänet. Hänen huulensa värisivät. Hänet valtasi raukea tarve saada jäädä äitinsä syliin, äitinsä rinnalle, tämän silkkipuvusta leviävään vienoon hajuveden tuoksuun silmät ummessa, näkemättä enää muuta, tarvitsematta sanoa muuta… Hän suuteli äitiä ja oikaisi vartalonsa ojentaakseen kätensä veljelleen, joka puristi sitä hajamielisen ja nolon näköisenä, jollainen hän oli kaikissa juhlatilaisuuksissa. Klothilde sanoi jotakin hidasta ja ystävällistä. Ja neiti Jungmann kumarsi ainoastaan syvään, samalla kuin hänen kätensä hypisteli hopeaisia kellonvitjoja, jotka riippuivat hänen litteällä rinnallaan…

»Tule tänne, Tom», sanoi rouva Permaneder vapisevin äänin, »me emme enää jaksa pidellä tätä Hannon kanssa.» Hän kannatti taulua melkein yksin, sillä Hannon käsivarsissa ei ollut paljon voimaa, ja oli haltioituneessa uupuneisuudessaan melkein marttyyrin näköinen. Hänen silmänsä kiilsivät kosteina, hänen poskensa hehkuivat ja hänen kielenkärkensä liputti samalla epätoivoisen ja vallattoman näköisenä ylähuulta vasten…

»Niin, nyt on teidän vuoronne!» sanoi senaattori. »Mitäs teillä siinä on? Heittäkää irti, pannaan se maahan.» Hän asetti taulun flyygelin viereen seinää vasten ja jäi omaistensa ympäröimänä sen eteen.

Raskas, leikkauksin koristettu pähkinäpuukehys ympäröi lasilla päällystettyä pahvilevyä, johon oli kiinnitetty kauppahuone Johann Buddenbrookin neljän omistajan kuvat; näiden nimet ja syntymävuodet oli merkitty alle kultakirjaimin. Siinä oli erään vanhan öljymaalauksen mukaan tehty kuva Johann Buddenbrookista, perustajasta, pitkästä vakavasta herrasta, joka katsoi ankarin, tahdonlujin silmin kaularöyhyksensä yli; siinä oli Johann Buddenbrookin, Jean Jacques Hoffsteden ystävän leveät hymyilevät kasvot; siinä oli konsuli Johann Buddenbrookin kuva kohokauluksen sisään hukkuvine leukoineen, leveine poimuisine suineen ja henkevine, uskonnollisen haaveilun täyttämine silmineen; ja viimeksi Thomas Buddenbrookin oma, hiukan nuoremmalta ajalta oleva kuva… Tyylitelty kultainen rukiintähkä kulki kuvien välissä, joiden alle, samoin kullalla painettuna, oli merkitty rinnakkain vuodet 1768 ja 1868. Mutta ylinnä oli korkein goottilaisin kirjaimin, vanhanaikaisessa muodossaan, kantaisän suvulleen jättämä lause: »Poikani, tee uutterasti kauppoja päivällä, mutta tee vain sellaisia kauppoja, että voit nukkua rauhassa yösi.»

»Niin», sanoi hän viimein pilkallisesti, »hyvä yöuni on tärkeä asia…» Sitten hän sanoi vakavasti, vaikka hiukan ylimalkaisesti: »Kiitän teitä sydämellisesti, rakkaat ystävät! Tämä on hyvin kaunis ja syvämielinen lahja!… Minnekähän me sen panemme? Yksityiskonttoriini?»

»Niin, Tom, sinun kirjoituspöytäsi yläpuolelle yksityiskonttoriisi!» vastasi rouva Permaneder syleillen veljeään. Sitten hän veti tämän ikkuna-ulokkeeseen ja osoitti ulos.

Kirkkaan sinistä kesätaivasta vasten liehuivat kaksiväriset liput jokaisessa Fischergruben talossa Breitestrasselta alkaen satamaan asti, jossa myöskin »Wullenwewer» ja »Friederike Oeverdieck» olivat liputetut omistajansa kunniaksi.

»Koko kaupunki on samanlainen», sanoi rouva Permaneder, ja hänen äänensä vapisi… »Olen jo ollut kävelemässä, Tom. Hagenströminkin talossa liehuu lippu! Hahaa, eiväthän he muuta voi… Minun tekisi mieli viskata rikki heidän ikkunansa…»

»Tässä ovat sähkösanomat, Tom… vasta ensimmäiset, sukulaisten ja henkilökohtaisten tuttavien tietysti. Kauppaystävien sähkösanomat menevät tietysti konttoriin…»

He avasivat pari kappaletta, Hampurista ja Frankfurtista tulleet, herra Arnoldsenin ja hänen omaistensa lähettämän ja Jürgen Krögerin Wismarista lähettämän… Yhtäkkiä rouva Permaneder punastui.

»Hän on tavallaan hyvä ihminen», sanoi hän työntäen veljelleen sähkösanoman, jonka hän juuri oli avannut. Sen alla seisoi »Permaneder».

»Mutta aika kuluu», sanoi senaattori aukaisten taskukellonsa kuoren. »Minä tahtoisin juoda teetä. Tahdotteko olla seuranani? Talo on myöhemmin oleva kuin kyyhkyslakka…»

»Silmänräpäys, Thomas… Tiedäthän, että Hannolla on aivan kohta tuntinsa… Hän tahtoisi lausua sinulle runon… Tule, Hanno. Älä ole tietävinäsi, että täällä on ketään. Ole aivan rauhallinen!»

Pikku Hannon täytyi loma-aikoinakin — sillä heinäkuussa oli kesäloma — ottaa yksityisopetusta laskennossa voidakseen seurata luokkansa mukana. Jossakin Sankt Gertrudin esikaupungin kuumassa kamarissa, jossa ei haissut varsin hyvältä, odotti häntä punapartainen mies, jolla oli mustat kynnenalukset, opettaakseen hänelle tuota mahdotonta kertomataulua. Mutta ensin täytyi hänen lausua isälleen runo jonka hän oli valmistanut huolellisesti Idan kanssa korokkeellaan…

Hän nojasi flyygeliä vasten puettuna Kööpenhaminasta tuotuun merimiespukuunsa, jossa oli valkoinen edusta ja paksu merimiessolmu. Hän seisoi siinä hennot jalat ristissä, pää ja vartalo hiukan syrjin, arassa ja itsetiedottoman sirossa asennossa. Pari kolme viikkoa sitten oli hänen pitkä tukkansa leikattu, koska koulussa paitsi tovereita myös opettajat olivat nauraneet sille. Mutta pään päältä se oli vielä tuuhea ja kiharainen ja lankesi syvälle alas ohimoille ja hennolle otsalle. Hän oli luonut alas luomensa, niin että pitkät ruskeat ripset koskettivat silmien sinertäviä varjoja, ja hänen suljetut huulensa olivat hiukan vinossa.

Hän tiesi mitä tulisi tapahtumaan. Hän oli alkava itkeä eikä ollut voiva lopettaa itkulta runoaan, jota ajatellessa sydän pusertui kokoon samoin kuin sunnuntaina kirkossa herra Pfühlin, urkurin, soittaessa erästä määrättyä, karmivan juhlallista säveltä… hän oli alkava itkeä kuten aina, kun häntä tahdottiin esiintymään, kun häntä kuulusteltiin, kun koetettiin hänen taitoaan ja tarkkaavaisuuttaan, kuten isä halusi tehdä. Jospa ei äiti olisi sanonut mitään rauhallisuudesta! Sen tuli olla rohkaisuna, mutta hän tunsi sen vaikuttavan toisin. Tuossa he nyt kaikki seisoivat ja katsoivat häneen. He pelkäsivät ja odottivat, että hän rupeaisi itkemään… ja oliko silloin mahdollista ettei hän olisi itkenyt? Hän kohotti luomensa ja etsi katseellaan Idaa, joka hypisteli kellonvitjojaan ja nyökkäsi hänelle juron vilpittömällä tavallaan. Ja hänet valtasi halu hiipiä tämän kaulaan, kannatuttaa itsensä pois ja kuulla vain Idan syvän, matalan äänen sanovan: »Ole huoleti, Hanno, ei sinun tarvitse lausua…»

»No poikaseni, annapas kuulua», sanoi senaattori lyhyeen. Hän oli istahtanut nojatuoliin pöydän ääreen ja odotti. Hän ei hymyillyt — ei tänään senkään vertaa kuin muissa tämänkaltaisissa tilaisuuksissa.

Vakavana, toinen kulmakarva koholla tarkasti hän pikku Hannon vartaloa tutkivin, melkein kylmin silmin.

Hanno kohentausi. Hän siveli kädellään flyygelin sileäksikiilloitettua pintaa, loi aran katseen kaikkiin läsnäolijoihin ja sanoi hiljaisella, hiukan karhealla äänellä, rohkaistuneena isoäidin ja Tony-tädin lempeästä katseesta: »Paimenen pyhä… kirjoittanut Uhland.»

»Voi hyvä ystävä, eihän tuo ole mitään!» huusi senaattori. Ei se sovi, että sinä seisot soittokoneen luona kädet ristissä vatsan päällä… Seiso suorana ja lausu ääneen! Se on ensimmäinen ehto. Mene tuonne oviverhojen väliin! Ja sitten pää pystyyn… ja käsivarret hiljaa sivuilla…»

Hanno asettui arkihuoneen kynnykselle ja laski käsivarret alas. Kuuliaisesti kohotti hän päänsä, mutta piti luomensa niin alhaalla, ettei silmiä näkynyt ollenkaan. Luultavasti niiden alla oli jo kyyneleitä.

»Nyt Herran päivä on», aloitti hän aivan hiljaa, mutta sitä kovempaa kajahti hänen isänsä ääni, kun tämä keskeytti hänen lausuntansa: »Esitystä alkaessa on ensin kumarrettava, kuulepas, poikani! Ja sitten paljon äänekkäämmin. Vielä kerran, ole hyvä! 'Paimenen pyhä'…»

Tämä oli julmaa, ja senaattori tiesi kyllä riistävänsä siten lapsen viimeisenkin rohkeuden ja vastustuskyvyn. Mutta poika ei saanut antaa riistää rohkeuttaan! Hän ei saanut joutua ymmälle! Hänen täytyi osoittaa lujuutta ja miehekkyyttä… »Paimenen pyhä…!» toisti hän vaativasti ja kehoittavasti…

Mutta Hannon itsehillintä oli loppunut. Hänen päänsä riippui rinnalla ja hänen oikea kätensä, joka pisti esiin hentona, kelmeänä ja sinisuonisena kudotun merimiespuvun tummansinisestä, ankkurilla varustetusta ahdassuisesta hihasta, kouri suonenvedontapaisesti oviverhon brokadikudosta.

»Nyt Herran päivä on», alkoi hän uudestaan, mutta siihen se loppui. Hänet valtasi niin rajaton sääli itseään kohtaan, että ääni kieltäytyi tottelemasta ja kyyneleet kumpusivat auttamattomasti esiin luomien alta. Ja hän alkoi äkkiä ikävöidä sellaisia öitä, jolloin hän oli maannut pienessä kaulataudissa tai kuumeessa sängyssään ja jolloin Ida oli tullut antamaan hänelle juotavaa ja pannut hellästi uuden kääreen hänen otsalleen… Hän kääntyi syrjin, painoi päänsä kättä vasten, jolla hän piti kiinni oviverhosta, ja nyyhkäisi.

»No, tästä ei ole suurta huvia!» sanoi senaattori vihaisesti ja nousi paikaltaan. »Mitä sinä itket? Siinä olisi itkun syytä, ettet sinä tämmöisenä päivänä voi pusertaa itsestäsi sen verran tarmoa, että tuottaisit minulle ilon. Oletko sinä tyttö? Mikä sinusta tulee, jos et muuta tapojasi? Aiotko aina kylpeä kyynelissä, kun sinun on puhuttava ihmisille?…»

»Mieti asiaa iltapäivään asti», päätti senaattori puheensa. Ja Ida Jungmannin polvistuessa kasvattinsa eteen, kuivatessa tämän silmät ja puhellessa tälle puoleksi nuhdellen, puoleksi lempeän lohduttavasti, meni hän ruokasaliin.

Kun hän joi nopeasti teetään, poistuivat konsulitar, Tony, Klothilde ja Christian. Heidät oli kutsuttu Gerdan luo päivälliselle yhdessä Krögereiden, Weinschenkien ja Buddenbrookin naisten kanssa, senaattorin ottaessa osaa raatihuoneen herrakutsuihin, jonne hänen oli pakko mennä, tekipä mieli tai ei, mutta jossa hän ei aikonut viipyä kovin pitkään, sillä hän tahtoi vielä tavata omaisensa kotonaan.

Hän joi kukkasilla reunustetun pöydän ääressä kuuman teensä teevadilta, söi nopeasti munan ja veti portailla pari haikua savukkeestaan. Grobleben tuli puutarhan puoleisesta eteisestä herraansa vastaan portaiden alapäähän, nytkin, kuumimman kesän aikana, villainen huivi kaulassaan. Hänellä oli kenkä vasempaan käteen pistettynä, kenkäharja oikeassa, pitkulainen tippa riippui taaskin nenänpäässä. Hän seisahtui ruskean karhun viereen, joka piteli käpäliensä välissä käyntikorttilautasta.

»Kyll', herra senateeri, sata vuotta… ja toinen on köyhä ja toinen on rikas…»

»Hyvä, Grobleben, hyvä on!» Ja senaattori pisti kolikon käteen, joka piteli kenkäharjaa, minkä jälkeen hän astui eteisen läpi vastaanottokonttoriin, joka oli lähinnä. Pääkonttorissa tuli häntä vastaan kassanhoitaja, pitkä mies, jolla oli uskolliset silmät, esiintuodakseen huolitelluin sanoin henkilökunnan onnentoivotukset. Senaattori kiitti häntä parilla sanalla ja meni paikalleen ikkunan ääreen. Mutta hän oli tuskin ehtinyt vilkaista esillä oleviin sanomalehtiin ja avata postin, kun ulommaiseen eteiseen vievälle ovelle kolkutettiin ja sieltä ilmestyi onnittelijoita.

Huoneeseen astui varastotyömiesten lähetystö, kuusi hajareisistä karhumaisen vahvaa miestä, jotka liikuttelivat suutaan äärimmäisen alamaisin ilmein ja pyörittelivät lakkejaan. Heidän puhemiehensä sylkäisi ruskean purusyljen huoneen lattialle, kohotti housujaan ja alkoi puhua järkytetyllä äänellä »sadasta vuodesta» ja »vielä monesta sadasta vuodesta»… Senaattori lupasi heille huomattavan palkankorotuksen tältä viikolta, jonka jälkeen he poistuivat.

Sitten tuli veroitusvirkailijakunta onnittelemaan esimiestään ammattinsa puolesta. Näiden poistuessa työntyi ovesta sisään joukko merimiehiä, jotka oli lähetetty perämiestensä johdolla edustamaan senaattorin laivaveistämöön kuuluvaa »Wullenweveriä» ja »Friederike Oeverdieckiä» jotka sattumalta olivat satamassa. Ja sitten tuli viljankantajien lähetystö mustiin puseroihin, polvihousuihin ja silintereihin puettuna. Välillä ilmestyi myös yksityisiä onnittelijoita, kuten räätälimestari Stuht Glockengiesserstrassen varrelta, musta takki villapaitansa päällä, ja pari naapuria, näiden joukossa myös kukkakauppias Iversen. Samoin eräs vanha valkopartainen kirjeenkantaja, kirjeenkantaja, jolla oli korvarenkaat, — lystikäs äijä, jota senaattori hyvinä päivinä oli kutsunut kadulla tavatessaan »herra ylipostimestariksi»; tämä huusi jo ovelta: En minä sitä varten herra senaattori, en minä sitä varten! Kyllä minä tiedän, että toiset luulevat jokaisen saavan täällä jotakin… mutta en minä sitä varten…!» Kuitenkin otti hän kiitollisesti vastaan kolikkonsa… Ja tätä menoa jatkui jatkumistaan. Kellon ollessa puoli yksitoista ilmoitti sisätyttö, että senattorin rouva oli ottanut vastaan ensimmäiset vieraat salongissa.

Thomas Buddenbrook lähti konttorista ja kiiruhti pääportaita ylös. Salongin ovella hän viivähti puoli minuuttia peilin edessä, järjesti kravattinsa ja veti silmänräpäyksen sisäänsä hajuveden tuoksua nenäliinastaan. Hän oli kalpea, vaikka hänen ruumiinsa oli hikinen; hänen kätensä ja jalkansa olivat kylmät. Konttorissa tapahtunut vastaanotto oli kuluttanut hänen voimansa melkein loppuun… Hän hengähti ja astui sisään. Auringonpaisteisessa salongissa tapasi hän konsuli Huneuksen, puutavaratukkukauppiaan, joka oli tullut onnittelulle vaimonsa, tyttärensä ja tämän miehen, herra senaattori tohtori Gieseken kera Travemündestä, jossa he, kuten useimmat kaupungin hienot perheet, viettivät kesää, mutta josta he nyt kaikki olivat tulleet kaupunkiin vartavasten Buddenbrookin riemujuhlan kunniaksi.

Ei oltu istuttu kolmea minuuttia salongin vaaleilla, kuperilla nojatuoleilla, kun sisään astui konsuli Oeverdieck, pormestari-vainajan poika ynnä tämän puoliso, syntyisin Kistenmaker; ja konsuli Huneuksen heittäessä hyvästejä kohtasi hän ovella veljensä, jolla oli yksi miljoona vähemmän, mutta sen sijaan senaattorin arvonimi.

Nyt oli vierasten tulva alkanut. Suuri, valkoinen ovi soittavia amoriineja esittävine korkokuvineen sulki tuskin hetkeksikään näkyvistä aurinkoista porraskäytävää, jossa vieraita liikkui lakkaamatta ylös ja alas. Mutta koska salonki oli tilava ja ryhmiin kerääntyneet kävijät viihtyivät keskenään, oli tulijoiden luku paljon suurempi kuin menijäin, ja kohta vapautettiin palvelustyttö oven avaamisesta ja sulkemisesta ja seisoskeltiin myös eteisen parkettilattialla. Kuuluu nais- ja miesäänten sorinaa, puhetta, leikinlaskua, äänekästä, rattoisaa naurua, joka kaikuu porraskäytävän pylväiden välissä ja kohoaa himmeää lasikattoa kohti; kumarrellaan, pudistetaan toistensa käsiä, ja senaattori Buddenbrook vastaanottaa milloin portaiden yläpäässä, milloin ulokkeen suulla, vakavasti ja muodollisesti mumistuja tai sydämellisesti lausuttuja onnentoivotuksia. Sitten saapuu pormestari tohtori Langhals, komea, tanakkavartaloinen herra, jonka ajeltu leuka katoaa valkoisen kaulaliinan solmuun; hänellä on lyhyt harmaa poskiparta ja väsynyt valtiomiehenkatse, ja häntä tervehditään joka puolelta suurella kunnioituksella. Ja tuossa on viinikauppias konsuli Eduard Kistenmaker vaimoineen, syntyisin Möllendorpf, ynnä hänen veljensä ja liikekumppaninsa Stephan, senaattori Buddenbrookin uskollisin ystävä ja kannattaja rouvansa, erittäin terveen tilanomistajan tyttären kera. Leskirouva, senaattorin rouva Möllendorpf, prameilee keskellä salongin sohvaa, ja hänen poikansa, herra konsuli August Möllendorpf, ja miniänsä Julchen, syntyisin Hagenström, saapuvat myös samassa, ilmaisevat onnittelunsa ja liikkuvat tervehtien seuran keskellä. Konsuli Herman Hagenström on löytänyt sopivan tuen raskaalle vartalolleen portaiden kaidepuusta ja juttelee nyt, raskaasti punaiseen partaansa hengittäen, litteä nenä ylähuulen päällä riippuen, herra senaattori tohtori Cremerin, poliisimestarin kanssa, jonka harmaan ja ruskean kirjava parta ympäröi hänen viekkaan näköisiä, lempeästi hymyileviä kasvojaan. Jostakin vilahtavat myös virallisen syyttäjän, lakitieteentohtori Moritz Hagenströmin terävät harvat hampaat ja hänen hampurilaisen vaimonsa, syntyisin Puttfarken, kauniit kasvot. Vanha tohtori Grabow pitää hetken verran kädessään senaattori Buddenbrookin oikeaa kättä ja jättää sen seuraavassa silmänräpäyksessä rakennusmestari Voigtin puristettavaksi. Ja portailta ilmestyy maallikon pukuun puettuna, vain pitkän takin osoittaessa hengellistä arvokkuutta, pastori Pringsheim, kädet ojossa ja kirkastunein kasvoin. Friedrich Wilhelm Marcus myöskin on läsnä. Ne herrat, jotka edustavat jotakin virkakuntaa, senaattia, porvaristoa tai kauppakamaria, esiintyvät hännystakeissa. — Kello on puoli kaksitoista. Kuumuus on tukahduttava. Talon rouva on neljännestunti sitten vetäytynyt pois seurasta…

Äkkiä kuuluu alhaalta töminää ja jalkojen raapimista, aivan kuin ovesta pyrkisi sisään paljon väkeä yht'aikaa, ja samassa kajahtaa eteisestä kova, komentava ääni, joka kuuluu talon joka soppeen… Kaikki rientävät kaiteen ääreen, tunkeilevat portaissa, salongin, ruokasalin ja tupakkahuoneen ovilla ja koettavat kurkistaa alas. Ja alhaalla järjestyy parastaikaa viisitoista- kaksikymmenmiehinen soittokunta ruskeatekotukkaisen herran komentamana, jonka leveät keltaiset tekohampaat vilahtelevat hänen puhuessaan… Mitä on tekeillä? Konsuli Peter Döhlmann saapuu kaupunginteatterin soittokunnan kera! Hän nousee voittoisan näköisenä portaita, heiluttaen ilmassa ohjelmapinkkaa!

Ja sitten alkaa tolkuton sointujen sekamelska tässä kaiultaan mahdottomassa paikassa, äänikilpailu, jossa ylinnä kaikuu iso, rämisten toitottava pasuuna, jota eräs paksu mies puhaltaa epätoivoisen näköisenä; ja tuosta räminästä, jolla tahdotaan kunnioittaa Buddenbrookin sukua sen merkkipäivänä, selviää esiin koraali: »Nyt Herraa kiittäkää», sitä seuraa parafraasi Offenbachin »Kauniista Helenasta» ja sitten useita kansanlaulusovitelmia… Se on sangen laaja ohjelma.

Kaunis ajatus, kiitos Döhlmannin! Onnitellaan konsulia, eikä kukaan ole halukas lähtemään ennen konsertin loppua. Seisoskellaan ja istutaan salongissa ja porrasholvistossa, kuunnellaan ja puhellaan…

Thomas Buddenbrook seisoo Stephan Kistenmakerin, senaattori tohtori Gieseken ja rakennusmestari Voigtin kanssa pääportaiden toisella puolen viimeisen, tupakkahuoneeseen johtavan oven luona, lähellä toiseen kerrokseen johtavia portaita. Hän seisoo nojaten seinään, sanoo silloin tällöin sanan ympärillään seisoville ja katsoo muuten äänettömänä kaiteen yli ilmaan. Kuumuus on yhä lisääntynyt, käynyt yhä painostavammaksi, mutta pian voidaan toivoa sadetta, sillä lasi-ikkunan yli kulkevista varjoista päättäen on taivaalla pilviä. Ja noita varjoja tulee yhä enemmän ja enemmän, niin että nopeasti vaihtuva valo koskee silmiin. Vähän väliä himmenee kullatun stukon, messinkisen kruunun ja läkkisoittimien loiste, ja välähtää sitten taas kirkkaaksi… Vain kerran viipyy varjo hiukan kauemmin, jolloin kattoikkunaa vasten kuuluu viiteen kuuteen otteeseen hienoa ritinää: sataa epäilemättä hiukan rakeita. Sitten taas valahtaa auringonpaiste yli koko talon.

On lamaannuksen tiloja, jolloin kaikki se, mikä meitä kiusaa säännöllisissä oloissa, herättäen tervettä vastenmielisyyttä, painaa meidät raukean, painostavan, äänettömän ärtymyksen valtaan… Tähän tilaan oli Thomas Buddenbrookin saattanut pikku Johannin käytös, tässä tilassa hänet pysytti koko juhlatilaisuuden hälinä, eikä hän parhaalla tahdollaankaan voinut vapautua siitä. Useampaan kertaan koetti hän jännittää voimiaan, kirkastaa katsettaan ja vakuuttaa itselleen, että tämä oli kaunis tilaisuus, jonka täytyi kohottaa hänen mieltään ja täyttää hänet ilolla. Mutta vaikka soittokoneiden häly, äänten sorina ja ihmispaljouden näkeminen tärisyttivät hänen hermojaan ja herättivät hänessä samalla, hänen muistaessaan menneisyyttä ja isäänsä, heikkoa liikutusta, teki häneen kuitenkin tuon huonon musiikin kuuleminen, koko tuo arkipäiväinen, kursseista ja päivällisistä puheleva seura naurettavan ja kiusallisen vaikutuksen… ja juuri tämä liikutuksen ja vastenmielisyyden ristiriita saattoi hänet umpean epätoivon tilaan…

Neljännestä yli kaksitoista, kaupunginteatterin soittokunnan ohjelman kallistuessa kohti loppuaan, sattui välikohtaus, joka ei millään tavoin häirinnyt tai keskeyttänyt vallitsevaa juhlahumua, mutta joka virallisen luonteensa johdosta pakotti talon isännän poistumaan hetkiseksi vieraittensa luota. Pääportaita nousi näet juuri soiton vaiettua, monista vieraista hölmistyneenä, konttorin nuorin oppilas, lyhyt, kyttyräselkäinen nuorukainen, jonka neuvottomuudesta punoittava pää oli vaipunut entistä syvemmälle hartioiden väliin; hän heilutti liioitellun huolettomasti luonnottoman pitkää, laihaa käsivarttaan näyttääkseen vaivattomalta ja piteli toisessa paperia, sähkösanomaa. Ylös tultuaan etsi hän arasti silmillään johtajaansa ja keksittyään tämän alkoi lähestyä tätä nopeasti, mutisten anteeksipyyntöjä vieraiden ohi työntyessään.

Hänen hämminkinsä oli aivan turha, sillä kukaan ei kiinnittänyt huomiota häneen. Vilkaisemattakaan sinne päin, jutellen rauhassa edelleen, tehtiin hänelle tilaa ja huomattiin tuskin sitäkään, että hän ojensi kumartaen senaattori Buddenhrookille sähkösanoman, jonka jälkeen tämä siirtyi pois Kistenmakerin, Gieseken ja Voigtin seurasta lukemaan sitä. Tänäänkin, vaikka useimmat sähkösanomat olivat onnitteluja, täytyi konttoriaikana toimittaa viipymättä ja ehdottomasti perille jokainen sähkösanomatieto.

Toiseen kerrokseen noustessa tekivät portaat mutkan, jatkuen eteenpäin salin suuntaisena palvelusväen portaita kohti, josta eräs sivuovi johti saliin. Toisen kerroksen portaita vastapäätä oli luukku, jonka takana olevan hissilaitoksen avulla nostettiin ruoka keittiöstä yläkertaan. Sen alla oli seinää vasten suurehko pöytä, jonka ääressä sisätyttö tavallisesti puhdisti hopeoita. Siihen nyt senaattori seisahtui kääntäen selkänsä kyttyräselkäiselle oppilaalle ja mursi sähkösanoman.

Yht'äkkiä revähtivät hänen silmänsä niin suuriksi, että jokainen, joka olisi nähnyt sen, olisi peräytynyt hätkähtäen, ja hän vetäisi niin kiivaasti henkeä, että se kuivasi hänen kurkkunsa ja sai hänet yskimään.

Hän sai sanotuksi: »Hyvä on». Mutta takaa kuuluva äänten sorina teki sen kuulumattomaksi. »Hyvä on», toisti hän; mutta vain alku oli kuuluva, loppu tuli kuiskaten.

Kun ei senaattori liikahtanut, kääntynyt, eikä antanut pienintäkään merkkiä taaksepäin, alkoi kyttyräselkäinen oppilas liikutella levottomasti jalkojaan. Sitten hän teki eriskummallisen kumarruksensa ja lähti portaita alas.

Senaattori Buddenbrook jäi pöydän ääreen. Hänen kätensä, jotka pitelivät avattua sähkösanomaa, riippuivat velttoina, ja hengittäen yhä nopeasti, vaivaloisesti ja haukkoen, vartalon huojuessa edestakaisin, pudisti hän herkeämättä, tolkuttomasti, aivan kuin salaman lyömänä päätään. »Hiukan rakeita… hiukan rakeita…»jupisi hän. Mutta sitten hänen hengityksensä syveni ja tyyntyi ja hänen liikkeensä kävivät hitaammiksi; hänen puoleksi ummistuneisiin silmiinsä tuli väsynyt, verhottu, melkein murtunut ilme, sitten hän kääntyi, nyökäten raskaasti päätään.

Hän aukaisi saliin vievän oven ja astui sisään. Verkalleen, pää painuksissa, kulki hän tuon välkkyvälattiaisen avaran huoneen poikki ja vaipui toiselle ikkunan luona olevalle tummanpunaiselle nurkkasohvalle. Täällä oli hiljaista ja viileätä. Puutarhasta kuului suihkukaivon lirinä, kärpänen lensi suristen ikkunaruutua vasten, ja alhaalta kuuluvat äänet kaikuivat tänne vain epäselvänä muminana.

Hän laski väsyneesti päänsä patjalle ja sulki silmänsä. »Hyvä on, hyvä on», hän mutisi. Ja sitten hän sanoi vielä kerran syvään hengähtäen, tyytyväisesti, vapautuneesti: »Oikein hyvä!»

Jäsenet velttoina ja kasvoilla rauhallinen ilme lepäsi hän tuossa asennossa viisi minuuttia. Sitten hän ojentihe, taittoi sähkösanoman kokoon, työnsi sen povitaskuunsa ja nousi, aikoen palata vieraittensa luo.

Mutta samassa vaipui hän inhon vallassa takaisin patjalle. Soitto… soitto! Nyt se taas alkoi, ollen esittävinään jotakin laukkaa, jossa patarumpu ja messinkihelistimet määräsivät tahdin, toisten soittimien pysymättä läheskään aina perässä. Se oli räiskävä, räikyvä, teeskentelemättömässä hillittömyydessään sietämätön sotku, jonka keskeyttivät pikkolon hullut hujaukset, —

KUUDES LUKU.

»Bach! Sebastian Bach, armollinen rouva!» huudahti herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, joka mitteli innoissaan salongin lattiaa Gerdan istuessa kasvot hymyilevinä käteen nojaten flyygelin ääressä ja pikku Hannon kököttäessä jakkarallaan kuuntelevan näköisenä, kädet polven ympärillä… »Aivan niin… olette aivan oikeassa… hän sai aikaan, että soinnullisuus voitti kontrapunktin… hän on nykyaikaisen sointuopin aikaansaaja, aivan oikein! Mutta minkä kautta? Täytyykö minun sanoa teille minkä kautta? Kontrapunktisen tyylin kehittymisen kautta — te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minä! Mikä siis on ollut tuon kehityksen eteenpäintyöntävä aate? Sointuoppiko? Ehei! Ei suinkaan! Vaan kontrapunkti, armollinen rouva! Kontrapunkti!… Mihin olisivat yksinomaiset sointuopilliset kokeilut johtaneet, sanokaapas? Varoitan teitä… niin kauan kuin kieleni kääntyy, varoitan pelkistä sointuopillisista kokeiluista!»

Hän joutui tästä alasta puhuessaan ylen suuren innostuksen valtaan, jota hän ei koettanut salata, sillä hän tunsi olevansa kotonaan tässä salongissa. Joka keskiviikkoiltapäivä ilmestyi hänen roteva, neliskulmainen, jonkun verran korkeahartiainen hahmonsa ruskeaan takkiin puettuna, jonka liepeet ulottuivat polviin asti, salongin kynnykselle, josta hän astui Bechstein-flyygelin ääreen aukaisten hellävaroen sen kannen soittokumppaniaan odottaessaan, järjesti viulunuotit leikkauksin koristetulle nuottitelineelle ja soitteli sitten aluksi sujuvia juoksutuksia pään heilahdellessa milloin millekin puolelle.

Uskomattoman vahva tukankasvu, lukematon joukko pieniä, säännöllisiä, ketunruskean ja harmaan kirjavia kiharoita sai tuon pään näyttämään luonnottoman suurelta ja raskaalta, vaikka se liikkui vapaasti pitkän, suurella aataminomenalla varustetun kaulan päässä, joka kohosi esiin alaspäinkäännetyn kauluksen sisästä. Hoitamattomat, pöyheät, hiusten väriset viikset ulkonivat kauemmas kasvoista kuin vähäpätöinen töppönenä… Hänen pyöreiden silmiensä alla, jotka olivat ruskeat ja kirkkaat ja jotka soittaessa näyttivät katsovan haaveellisesti asioiden näkyvää kuorta syvemmälle, oli iho pullistunut hiukan pussimaisesti… Nuo kasvot eivät olleet merkilliset, ainakaan niissä ei ollut erittäin voimakkaan ja valppaan älyn leimaa. Hänen luomensa olivat enimmäkseen puoliummessa, ja usein riippui hänen ajettu leukansa, huulten pysyessä suljettuina, velttona ja tahdottomana alas; se soi suulle pehmeän, hartaasti itseensäsulkeutuneen, tyhmähkön ja antautuvan ilmeen, jollaisen tapaa sikeään uneen vaipuneella ihmisellä…

Muuten hänen luonteensa ankaruus ja arvokkuus oli omituisesti vastakohtainen tuolle ulkonaiselle pehmeydelle. Edmund Pfühl oli laajalti tunnettu urkuri, eivätkä hänen kontrapunktiset tietonsa olleet pysyneet hänen synnyinkaupunkinsa muurien sisällä. Pientä kirkkosävellajeja käsittelevää kirjasta, jonka hän oli julkaissut, suositeltiin parissa kolmessa konservatooriossa yksityisesti tutkittavaksi, ja hänen fuugiaan ja urkusommitelmiaan soitettiin siellä täällä, missä Jumalaa kunnioitettiin uruilla. Nuo sävellykset, kuten myös hänen sunnuntaisin Marian-kirkossa soittamansa fantasiat, olivat moitteettomia, täynnä mahtavaa, ankaran teeman siveellis-johdonmukaista arvokkuutta.

Niiden olemus oli vieras kaikelle maalliselle kauneudelle, eikä niiden ilmaisema musiikki liikuttanut kenenkään maallikon puhtaasti inhimillistä tunnetta. Niistä puhui, niissä riemuitsi voitonvarmana askeettiseksi uskonnoksi muodostunut tekniikka—omaksi tarkoituksekseen, loukkaamattomaksi pyhyydeksi korotettu taito.. Edmund Pfühl vähäksyi kaikkea sulosointuisuutta ja puhui aivan kylmästi melodian kauneudesta. Mutta ihmeellistä: hän ei sittenkään ollut mikään kuiva ihminen ja kaavoihin kangistunut vanhapoika. »Palestrina!» saattoi hän sanoa mahtipontisesti ja peloittavan ankarasti. Mutta heti sen jälkeen, soitellessa vanhoja musiikkiteoksia, olivat hänen kasvonsa sulaa pehmeyttä, haltioitumista ja haaveilua, ja hänen silmänsä katsoivat etäisyyteen kuin häämöittäisi hänelle siellä kaiken tulevaisen viimeinen pyhä välttämättömyys… Se oli soittoniekan katse, joka näyttää samalla elävältä ja tyhjältä, siksi että se on siirtynyt syvempään, puhtaampaan, tahrattomampaan ja täydellisempään todellisuuteen kuin minkä meidän ajatuksemme käsittää ja kielelliset käsitteemme voivat ilmaista.

Hänen kätensä olivat suuret, pehmeät, näköjään aivan nivelettömät ja täynnä kesakkoja — ja ääni, jolla hän lausui Gerda Buddenbrookille: »Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva!» tämän työntäessä syrjään oviverhot arkihuoneesta tullessaan, kuului myös pehmeältä ja ohuelta, aivan kuin pala olisi tarttunut hänen henkitorveensa.

Kohoten hiukan tuoliltaan ja tarttuen pää alasluotuna kunnioittavasti hänelle ojennettuun käteen, antoi hän vasemman käden sormien jo painaa selvästi kvinttisoinnun, jonka jälkeen Gerda otti stradivariuksensa ja viritti nopeasti, tarkalla korvalla viulunkielet.

»Bachin G:molli konsertti, herra Pfühl. Minusta adagio-osa sujui vielä jokseenkin puutteellisesti…»

Ja urkuri löi alkusävelen. Mutta tuskin olivat ensimmäiset soinnut seuranneet toisiaan, kun käytävän ovi tavallisesti aukeni hyvin hiljaa ja varovasti ja pikku Johann hiipi äänettömin askelin maton poikki nojatuolia kohti. Siihen hän kyyristyi, kietoi kädet polviensa ympäri, pysyi hiljaa kuin hiiri ja kuunteli sekä itse soittoa että mitä sen ohessa puhuttiin.

»No Hanno, kuuluuko musiikki hyvältä?» kysyi Gerda tauon tultua kääntäen lähekkäin olevat silmänsä, joihin soitto oli synnyttänyt kostean kiillon, poikaan päin…

Silloin poika nousi paikaltaan ja ojensi äänettömästi kumartaen kätensä herra Pfühlille; tämä silitti hiljaa ja hellästi hänen vaaleanruskeita hiuksiaan, jotka kähertyivät niin kauniisti otsalla ja ohimoilla.

»Kuuntele sinä vain, poikaseni, se on oikein!» sanoi hän lempeän varmasti, ja lapsi katsoi hiukan arasti urkurin suurta aataminomenaa, joka nousi hänen puhuessaan ylös, mutta luiskahti heti sen jälkeen hiljaa ja nopeasti takaisin, kuin ei se olisi malttanut odottaa soiton ja puheen jatkoa.

Pätkä Haydnia, joku sivu Mozartia, yksi Beethovenin sonaatti, siinä illan ohjelma. Mutta sitten sattui se ihme, että herra Pfühl, Gerdan etsiessä nuotteja viulu kainalossa, herra Edmund Pfühl, Marian-kirkon urkuri, eksyi välisoittoineen aivan outoon tyyliin, jossa hänen kauas katsoville silmilleen siinsi kaino, vaatimaton onni… Hänen sormistaan puhkesi nyt kukkiva, laulava sävel, josta vähitellen, ensin hiljaa ja häipyen, sitten yhä kirkkaampana ja ytimekkäämpänä, taitavan kontrapunktin säestämänä, kehkeytyi vanhanaikaisen juhlallinen, mainion vaikuttava marssiaihe… Nousu, keskitys, ylimeno… johon Gerdan viulu yhtyi fortissimossa. Mestarilaulajien alkusoitto oli menossa.

Gerda Buddenbrook oli uudemman musiikin intohimoinen kannattaja. Mutta herra Pfühliin nähden oli hänen intonsa kilpistynyt niin kiihkeään vastarintaan, että hän aluksi oli epäillyt tokko hän ollenkaan saisi tätä puolelleen.

Sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa asettanut Pfühlin eteen »Tristan ja Isolde» pianosovitelman ja pyytänyt tätä soittamaan, oli urkuri hypähtänyt paikaltaan kahdenkymmenenviiden tahdin jälkeen ja kulkenut äärimmäisen vastenmielisyyden vallassa ulokkeen ja flyygelin väliä.

»Minä en soita tätä, armollinen rouva; olen alamaisin palvelijanne, mutta minä en soita tätä! Tämä ei ole mitään musiikkia… uskokaa minua… minä luulen ymmärtäväni hiukan oikeaa musiikkia! Tämä on kaaosta, herjausta, jumalanpilkkaa ja hulluutta! Se on hajuvesin höystettyä moskaa! Se on kaiken siveellisyyden loppu taiteessa! Minä en soita!» Tämän sanottuaan oli hän taas istahtanut tuolille, aataminomenan liikkuessa ylös ja alas, soittanut nieleskellen ja ontosti yskähdellen vielä kaksikymmentäviisi tahtia ja sulkenut sitten flyygelin kannen huutaen:

»Hyi! Ei, taivahan taatto, tämä menee liian pitkälle! Suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta puhun suoraan… Te maksatte minulle palkkaa, olette vuosikausia korvannut vaivani… ja minä elän vaatimattomissa oloissa. Mutta ennemmin minä luovun virastani kuin suostun moisiin kataluuksiin…! Ja tuo lapsi istuu tuolla. Hän on pujahtanut sisään musiikkia kuulemaan! Tahdotteko myrkyttää hänen henkensä?»

Mutta vaikka hän riehui ja äksyili, sai Gerda hänet vähä vähältä, tottumuksen ja suostuttelun avulla kuitenkin puolelleen.

»Pfühl», hän sanoi, »olkaa oikeudenmukainen ja suhtautukaa asiaan levollisesti: Hänen uusi sointukäsittelynsä saa teidät ymmälle… Teistä on Beethoven hänen rinnallaan puhdas, selvä ja luonnollinen. Mutta muistakaa, että Beethovenkin saattoi pois suunniltaan vanhaan tapaan koulutetut aikalaisensa… ja itse Bachia syytettiin soinnin ja selvyyden puutteesta!… Puhutte siveellisyydestä… mutta mitä te tarkoitatte musiikin siveellisyydellä? Ellen erehdy, on se kaiken hedonismin vastakohta. No niin, sitä on tässä. Samoin kuin Bachin musiikissa. Suurenmoisempana, tietoisempana, syvempänä kuin Bachilla. Uskokaa minua, Pfühl, tämä musiikki on teille sisäiseltä olemukseltaan vähemmän vieras kuin luulette!»

»Silmänkääntämistä ja viisastelua — suokaa anteeksi», mutisi herra Pfühl. Mutta toinen oli oikeassa: tuo musiikki oli hänelle pohjaltaan vähemmän vieras kuin mitä hän oli alussa luullut. Tosin hän ei milloinkaan oppinut sulattamaan oikein Tristania, vaikka hän viimein Gerdan pyynnöstä sovitti erittäin onnistuneesti »Liebestod»-kohtauksen viululle ja pianolle. Eräät »Mestarilaulajien» osat saivat hänen lausumaan ensimmäisen tunnustuksen sanan… ja sen jälkeen alkoi hänessä herätä vastustamaton rakkaus tuohon taiteeseen. Hän ei tunnustanut sitä, hän melkein säikähti sen keksiessään ja kielsi sen nyreästi. Mutta hänen soittokumppaninsa ei tarvinnut enää kiusata häntä, vanhojen mestarien ihailustaan huolimatta, siirtymään johtoaiheiden elämään; ja silloin hänen katseessaan syttyi tuo ilme, joka kuvasti kainoa, melkein harmillista onnea. Soiton jälkeen saattoi kyllä syntyä kiistaa tämän taidetyylin suhteesta ankarampaan tyyliin, mutta eräänä päivänä selitti herra Pfühl huomanneensa olevansa pakoitettu, joskaan asia ei liikuttanut häntä henkilökohtaisesti, liittämään kirkkotyyliä koskettelevaan kirjaansa lisäyksen, jossa käsiteltiin »vanhojen sävellajien käyttöä Richard Wagnerin kirkko- ja kansanlaulumusiikissa».

Hanno istui tapansa mukaan hiiskahtamatta tuolillaan, pienet kädet polvien ympärillä, kaivertaen kielellään erästä poskihammasta, jonka johdosta suu joutui hiukan vinoon asentoon. Suurin, rävähtämättömin silmin katsoi hän äitiään ja herra Pfühliä. Hän kuunteli heidän soittoaan ja heidän puheitaan, ja niin tapahtui, että hän jo elämänsä alkuaskeleita ottaessaan alkoi pitää musiikkia erittäin tärkeänä, vakavana ja syvänä asiana. Hän ei ymmärtänyt heidän keskustelustaan kuin jonkun sanan; suurin osa meni hänen lapsellisen ymmärryksensä yli. Mutta kun hän siitä huolimatta tuli yhä uudelleen ja saattoi istua tuntimääriä paikallaan ikävystymättä, johtui se siitä, että hänen pienessä sydämessään oli herännyt usko, rakkaus ja kunnioitus musiikkia kohtaan.

Hän oli vasta seitsemän vuoden vanha yrittäessään etsiä pianosta eräitä sointuyhdistelmiä, jotka olivat tehneet erityisen syvän vaikutuksen häneen. Äiti katsoi häneen hymyillen, paransi hänen mykän innon vallassa muovailemiaan sointuja ja neuvoi sitten, että sitä tai tätä ääntä ei saanut jättää pois, muuten ei syntynyt kokonaisuutta. Ja pojan korva vahvisti todeksi sen mitä hänelle sanottiin.

Annettuaan pojan olla vielä jonkun aikaa omissa oloissaan päätti Gerda, että tämän oli ruvettava soittamaan pianoa.

»Pelkään, ettei hänestä ole solistiksi», sanoi hän herra Pfühlille, »ja minä olen oikeastaan iloinen siitä, sillä sillä alalla on varjopuolensa. En puhu solistin riippuvaisuudesta säestykseen nähden, joskohta sekin saattaa käydä sangen vaikeaksi seikaksi, ja minä olen omasta puolestani iloinen, että olen saanut teidät… Mutta siinä saattaa olla se vaara, että voi luisua enemmän tai vähemmän paljaan taituruuden orjaksi… Näettekös, minä tiedän siitä asiasta jotakin. Tunnustan suoraan, että minun käsitykseni mukaan musiikki alkaa vasta hyvin suuren taituruusmäärän jälkeen. Ylä-äänen jännittynyt keskitys, sen muodostus ja vivahdusrikkaus, polyfonian liikkuessa tajunnassa vain hyvin hämäränä yleisenä käsitteenä, saattaa johtaa keskinkertaisen soittajan helposti ulkonaisen sointuisuuden huolehtimiseen ja ajatteluun, jota on myöhemmin vaikea korjata. Minä rakastan viuluani ja olen saavuttanut koko sievän taituruuden, mutta piano on minusta oikeastaan sittenkin korkeampi soitin… Tarkoitan näin: piano on soitin, jolla saattaa esittää monipuolisempia ja rikkaampia sävelkuvia, se on musiikillisen jälleenluomisen verrattomin keino, ja sen hallitseminen merkitsee minulle läheisempää, selvempää ja laajempaa musiikin välitystä… Kuulkaahan, herra Pfühl, tahtoisin teidät itsenne poikani opettajaksi. Mitä arvelette? Tiedän tässä kaupungissa olevan pari kolme soitonopettajaa — luullakseni naisia, mutta ne ovat vain sellaisia »soitonopettajia»… Ymmärrättehän mitä minä tarkoitan… Ei hänen tarvitse oppia tusinataituriksi, vaan ymmärtämään hiukan musiikkia… Teihin minä luotan. Te suhtaudutte asiaan vakavammin. Ja saattepa nähdä, että hän on edistyvä johdollanne. Hänellä on Buddenbrookien kädet… Buddenbrookit osaavat ottaa kaikki noonit ja desiimit. — Mutta ne eivät vielä milloinkaan tätä ennen ole välittäneet siitä», päätti hän nauraen puheensa. Ja herra Pfühl lupasi ryhtyä opetukseen.

Tästä alkaen kävi hän talossa myös maanantai-iltapäivin antaakseen opetusta pikku Johannille, Gerdan istuessa arkihuoneessa. Hän ei tehnyt sitä tavanomaisten kaavojen mukaan, sillä hän tunsi lapsen mykän, kiihkeän opinhalun vaativan muutakin kuin hiukan pianonsoiton alkeita. Heti kun ensimmäiset vaikeudet oli voitettu, rupesi hän jo helppotajuisessa muodossa selvittämään teoreettista puolta ja sointuopin perusteita. Ja Hanno ymmärsi, sillä se oli vain sen uudistamista, minkä hän oli oikeastaan tietänyt jo aikaisemmin.

Herra Pfühl mukautui niin paljon kuin suinkin lapsen kiihkeään edistyshaluun. Hän tahtoi hellällä huolenpidolla keventää lyijypainoja, joilla aine ehkäisee mielikuvituksen lentoa ja intoisaa ponnistusta. Hän ei vaatinut liian suurta sorminäppäryyttä skaalojen harjoittamisessa, taikka se ei ollut vielä tuon harjoittelun tarkoitusperä. Se, mihin hän pyrki ja minkä hän pian saavutti, oli selvä, laaja ja perinpohjainen yleiskatsaus kaikkiin äänilajeihin — sisäinen ja ymmärtävä katsaus niiden keskinäiseen yhteyteen ja sukulaisuuteen, tuo vaistomainen herrauden tunne soittokoneeseen nähden, joka johtaa mielikuvitteluun ja improvisoimiseen… Liikuttavalla hienotunteisuudella tyydytti hän tuon pienen, soiton kuulemisen hemmoitteleman oppilaan henkiset tarpeet, jotka suuntautuivat vakavan musiikin alalle. Hän ei häirinnyt tämän mielialan syvyyttä ja juhlallisuutta arkipäiväisten laulelmien harjoittamisella. Hän pani pojan soittamaan koraaleja eikä antanut ainoankaan soinnun mennä ohi osoittamatta soinnun siirtymisen lainmukaisuutta.

»Te teette enemmän kuin olen osannut odottaa», sanoi hän herra Pfühlille. »Mutta ettekö opeta hänelle liikoja? Eikö tuo ole ennenaikaista? Teidän opetustapanne on minun nähdäkseni suunnattoman luovaa laatua… Monesti hän jo koettaa sävellellä, mutta ellei hän ole opetustapanne tasalla, ellei hän ole kyllin lahjakas, ei hän opi mitään…»

»Kyllä hän on sen tasalla», sanoi herra Pfühl nyökäten. Katson välistä hänen silmiään… niissä kuvastuu niin paljon — mutta hänen suunsa pysyy suljettuna. Myöhemmin, kun elämä on sulkeva sen vielä tiukemmin, on hän ehkä saava tilaisuuden puhua…»

Gerda katsoi tuota kömpelövartaloista soittoniekkaa, jolla oli ketunväriset hiukset, pussit silmien alla, pöyheät viikset ja suuri aataminomena — sitten hän ojensi tälle kätensä ja sanoi: »Kiitoksia, Pfühl. Te tarkoitatte hyvää, eikä sitä tiedä mitä te vielä hänestä teette.»

Ja Hannon kiitollisuus tuota opettajaa kohtaan, hänen antaumuksensa hänen johdettavakseen oli rajaton. Hän, joka huolimatta kaikista lisätunneista istui tylsänä ja toivottomana laskutaulujensa ääressä, käsitti flyygelin ääressä kaiken mitä herra Pfühl hänelle sanoi, käsitti ja omaksui sen, kuten ihminen omaksuu vain sen, mikä jo ennemmin on kuulunut hänelle. Mutta Edmund Pfühl itse oli hänen mielestään kuin suuri enkeli, joka otti hänet syliinsä joka maanantai-iltapäivä kantaakseen hänet arkipäivän kurjuudesta lempeän, suloisen ja lohdullisen vakavuuden sointuvaan valtakuntaan….

Monesti tapahtui opetus herra Pfühlin asunnossa eräässä suuressa vanhassa suippopäätytalossa, jossa oli paljon viileitä käytäviä ja komeroita ja jossa herra Pfühl asui aivan yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa. Ja monesti sai pikku Hanno Buddenbrook tulla sunnuntaina jumalanpalveluksen aikaan hänen luokseen Marian-kirkon urkulehterille, ja se oli toista kuin istua muiden kanssa alhaalla. Korkealla seurakunnan yläpuolella, vielä paljon korkeammalla saarnatuolissa seisovaa pastori Pringsheimiä, istuivat he kaksi valtavien soittoaaltojen keskellä, joita he yhdessä hallitsivat ja ohjailivat. Sillä Hanno sai joskus auttaa opettajaansa rekisterin käyttelyssä, mikä täytti hänet ilolla ja ylpeydellä. Mutta kun virren loppusoitto oli ohi, kun herra Pfühl oli hitaasti nostanut kaikki sormensa koskettimilta, jättäen vain perusbassosävelen hiljaa ja juhlallisesti kaikumaan — ja kun sitten tunteellisen taidepaussin jälkeen herra pastori Pringsheimin muunteleva ääni alkoi kaikua saarnastuolin katoksen alta, tapahtui usein, että herra Pfühl alkoi pilkata saarnaa ja nauraa pastori Pringsheimin frankkilaisvoittoiselle ääntämistavalle, hänen pitkille, suljetuille tai terävästi korostetuille vokaaleilleen, hänen huokauksilleen ja synkkyyden ja kirkastuksen ilmeen äkkinäisille vaihteluille hänen kasvoillaan. Ja Hanno nauroi myös hiljaa ja erittäin huvitettuna; sillä katsomatta toisiinsa ja sanomatta sitä toisilleen tiesivät nuo kaksi ylhäällä istujaa kuitenkin, että kummastakin tuo saarna oli jokseenkin joutavaa loruamista ja että varsinainen jumalanpalvelus oli se, minkä he suorittivat, mutta mitä pastori ja hänen seurakuntansa luultavasti pitivät vain sivuseikkana: nimittäin musiikki.

Se vähäinen ymmärtämys, jota herra Pfühl tunsi saavansa osakseen suorituksistaan noiden senaattoreiden, konsuleiden ja porvareiden puolelta, oli hänen alituinen surunsa aihe, ja siitäkin syystä piti hän mielellään rinnallaan pienen oppilaansa, jolle hän ainakin saattoi hiljaa huomauttaa, että se, mitä hän äsken oli soittanut, oli ollut erittäin vaikeata. Hän sävelsi mitä ihmeellisimpiä teknillisiä sovitteluja. Hän oli laatinut erään sävelmän, joka oli samanlainen alusta ja lopusta lukien, ja perustanut tuolle aiheelle kokonaisen »ravunkulku»-fuugan. Saatuaan sen valmiiksi laski hän murheellisen näköisenä kädet helmaansa. »Ei sitä huomaa kukaan», sanoi hän toivottomasti päätään pudistaen. Ja sitten hän kuiskasi pastori Pringsheimin saarnatessa: »Tämä oli ravunkulku-mukaelma, Johann. Sinä et tiedä mitä se merkitsee… se on teeman toisinto lopusta alkaen, viimeisestä nuotista ensimmäiseen… se on hyvin vaikeata. Tulet myöhemmin tietämään mitä se merkitsee… Mutta minä en tule milloinkaan kiusaamaan sinua sillä, enkä pakottamaan sinua muodostamaan sellaisia… Ei sitä tarvitse osata. Mutta älä usko niitä, jotka väittävät niitä musiikillisesti arvottomiksi sepustuksiksi. Tätä taidemuotoa ovat käyttäneet kaikkien aikojen suuret säveltäjät. Vain laiskat ja keskinkertaiset soittajat hylkäävät tällaiset harjoitukset ylpeydessään. Tulee oppia olemaan nöyrä, pane mieleesi tämä, Johann.»

Huhtikuun viidentenätoista päivänä vuonna 1869, täyttäessään kahdeksan vuotta, soitti Hanno suvun kuullen äitinsä kanssa pienen oman tekemänsä sävellyksen, yksinkertaisen aiheen, jonka hän oli keksinyt, havainnut merkilliseksi ja kehittänyt hiukan. Tietenkin oli herra Pfühlillä, jolle hän oli näyttänyt sen, ollut yhtä ja toista muistuttamista.

»Mikäs teatraalinen loppu tämä on, Johann! Eihän se sovi ollenkaan edelliseen! Alku on hyvä, mutta miten sinä siirryt yhtäkkiä H-duurista neljännesasteen kvarttisekstisointuun, jossa on alennettu terssi? Se ei ole mitään. Ja sitten sinä vielä olet merkinnyt siihen tremolon. Sinä olet varmaan varastanut sen jostakin… Mistä se on kotoisin? Jopa minä tiedänkin. Sinä olet kuunnellut liian tarkasti, kun minun on täytynyt soittaa äidillesi eräänlaista musiikkia… Muuta loppu, lapseni, sitten se on koko sievä kappale.»

Mutta juuri tuota mollisointua ja loppua piti Hanno kaikkein tärkeimpänä, ja tämä huvitti hänen äitiään niin suuresti, että se sai jäädä. Hän otti viulunsa, soitti mukana ylä-äänen ja mukaili sitten, Hannon soittaessa vielä kerran teeman aivan yksinkertaisesti, diskantin kolmaskymmeneskahdesosajuoksutuksiksi. Se kaikui suurenmoiselta. Hanno suuteli äitiään onnesta loistaen, ja niin he sitten esittivät kappaleen huhtikuun viidentenätoista päivänä suvulle.

Konsulitar, rouva Permaneder, Christian, Klothilde, konsuli ja rouva Kröger, johtaja ja rouva Weinschenk, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja neiti Weichbrodt olivat Hannon syntymäpäivän kunniaksi syöneet päivällistä kello neljä senaattorin ja hänen rouvansa luona; nyt he istuivat salongissa katsoen kuuntelevina lasta, joka istui merimiespuvussaan flyygelin ääressä, sekä Gerdaa, joka seisoi siinä omalaatuisessa kauneudessaan ja hienoudessaan, alkaen ensin g-kielellä mahtavan kantileenen ja päättäen sen erehtymättömällä taituruudella helmeilevään, säihkyvään kadenssiin. Hänen viulunkäyränsä kahvassa oleva hopealanka välkkyi kaasulamppujen valossa.

Hanno ei ollut voinut syödä juuri mitään, vaan oli ollut kalpea jännityksestä; mutta nyt hän oli niin innoissaan sävellyksestään, joka kahden minuutin kuluttua jo oli oleva loppuunsoitettu, että hän unohti kaiken ympärillään olevan. Tuo pieni sävelluoma oli enemmän harmoonista kuin rytmillistä laatua, ja vastakohta, joka oli olemassa yksinkertaisten, alkeellisten ja lapsellisten musikaalisten keinojen ja tärkeän, innokkaan, melkeinpä kiihkeän esityksen välillä, vaikutti varsin merkilliseltä. Hanno painosti jokaista siirtymäsäveltä työntäen päätään eteenpäin ja koetti, istuen aivan tuolin reunalla, antaa joka soinnulle oman vivahduksensa pedaalien avulla. Ja jos pikku Hannon tarkoitus oli herättää huomiota — joskin se kohdistui vain häneen itseensä — oli se laadultaan enemmän herkkää kuin tehostavaa laatua. Jokin aivan yksinkertainen soinnullinen taidetemppu muuttui hänen käsissään tarkoitetun, hitaan korostuksen kautta salaperäisen ja ihmeellisen tärkeäksi. Jokin toinen sointu, harmonia, sävelyhdistelmä sai, Hannon kohottaessa kulmiaan ja tehdessä vartalollaan huojuvan, keinuvan liikkeen, äkillisen vaimennuksen kautta hämmästyttävän vaikutusvoiman… Ja viimein tuli loppu, Hannon rakas loppu, joka alkuperäisen yksinkertaisessa ylevyydessään oli kaiken huippu. Hiljaa ja kellonpuhtaasti, viulun helmeilevien juoksutusten säestämänä, kuului aivan hiljaa, pianissimo, e-mollisointu tremoloineen… Se kasvoi, paisui hitaasti, Hannon soittaessa täyttä fortea dissoneeraavan, perussävellajiin johtavan Cis'in. Ja stradivariuksen ympäröidessä tuonkin Cis'in sävelhyrskyllään lisäsi Hanno vielä sen vaikutusta paisuttaen sen fortissimoon. Hän viivytteli viime säveltä, viivytteli yhä. Mitä tuo viimeinen sävel merkitsi, tuo hurmaava, vapautunut vaipuminen takaisin H:duuriin? Sanomatonta onnea, ääretöntä, ihanaa tyydytystä. Rauhaa! Autuutta! Taivasta!… Ei vielä… ei vielä! Vielä hetkinen viivytystä, jännitystä, jonka oli oltava sietämätön, jotta tyydytys olisi sitä suloisempi… Vielä viimeinen, viimeinen pisara tuota pakottavaa, ahdistavaa kaipausta, koko olemuksen janoisaa ikävää, tuota äärimmäistä, kouristuksenomaista tahdon ponnistusta, jolla hän pidätti täyttymyksen ja vapautuksen, koska tiesi, että onni kestää vain silmänräpäyksen… Hannon vartalo taipui verkalleen eteenpäin, hänen silmänsä suurenivat, hänen suljetut huulensa värisivät, ja hän hengitti sysäyksittäin nenän kautta… nyt hän ei enää voinut vastustaa hurmion hetkeä. Se tuli, valtasi hänet, eikä hän vastustanut sitä. Hänen lihaksensa laukesivat, hänen päänsä vaipui raueten ja antautuvasti olkapäälle, hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kaihoisa, melkein tuskallisen autuaallinen hymy väreili hänen suunsa ympärillä, kun hän pedaalia käyttäen, — viulun sävelten kuiskiessa, kuohuessa ja keinuessa hänen tremolonsa ympärillä, liittäen juoksutuksiinsa myös bassoääniä, — vaipui takaisin H: duuriin, kohotti sävelen fortissimoon ja lopetti sen lyhyesti ja jälkikaiuttomasti.

Tuon soiton tekemä vaikutus ei mitenkään voinut olla samanlainen kuulijoihin nähden kuin Hannoon itseensä. Rouva Permaneder ei esimerkiksi ollut ymmärtänyt mitään koko asiasta. Mutta hän oli nähnyt lapsen hymyn, hänen vartalonsa taipumisen, hänen pienen, hellästi rakastetun päänsä painumisen sivulle… ja tuo näky oli liikuttanut mitä syvimmin hänen herkkää hyväntahtoisuuttaan.

»Kuulitteko, miten tuo poika soitti! Kuulitteko?» huudahti hän, rientäen melkein itkien Hannon luokse ja sulkien hänet syliinsä… »Gerda, Tom, hänestä tulee uusi Mozart, Meyerbeer, uusi…» ja löytämättä kiireessä kolmatta samanarvoista mestaria, alkoi hän suudella veljenpoikaansa, joka istui vielä paikallaan kädet sylissä, aivan uupuneena ja hajamielisin silmin.

»Älähän, älähän nyt Tony!» sanoi senaattori hiljaa. »Mitä joutavia sinä ajat hänen päähänsä…»

SEITSEMÄS LUKU.

Thomas Buddenbrook ei ollut syvimmässä sydämessään tyytyväinen pikku
Johannin lahjoihin ja kehitykseen.

Hän oli kerran, huolimatta kaikkien poroporvareiden arvelevista päänpudistuksista, tuonut kotiinsa Gerda Arnoldsenin siksi että oli tuntenut itsensä kyllin voimakkaaksi ja vapaaksi osoittamaan tavallista hienostuneempaa makua, vahingoittamatta silti porvarillista kykyään. Mutta pitikö nyt tämän lapsen, tämän kauan kaivatun perillisen, jolla sentään ulkonaisesti oli niin monta isänsukuunsa kuuluvaa piirrettä, muodostua kokonaan äitinsä kaltaiseksi? Oliko hän, josta isä oli toivonut elämäntyönsä onnellisempaa ja menestyksellisempää jatkajaa, jäävä vieraaksi koko sille ympäristölle, jossa hän oli kutsuttu elämään ja toimimaan, vieraaksi myöskin isälleen?

Gerdan viulunsoitto oli merkinnyt Thomakselle tähän asti, samoin kuin hänen ihmeelliset silmänsä, joita Thomas rakasti, tumma kuparinruskea tukkansa, koko hänen hurmaava ulkomuotonsa, vain erästä puolta, viehättävää lisäominaisuutta hänen erikoisessa olemuksessaan. Mutta nyt, kun oli pakko huomata, miten taipumus musiikkiin, joka oli hänelle itselleen vieras, jo näin nuorena, alusta alkaen, valtasi myös hänen poikansa, muuttui se hänen mielessään vihamieliseksi voimaksi, joka oli asettunut hänen ja hänen poikansa väliin, — poikansa, josta hän oli aikonut kasvattaa oikean Buddenbrookin, voimakkaan käytännön miehen, jonka toimintahalu oli suuntautuva ulospäin, vallan ja mahdin tavoitteluun. Ja nykyisessä ärtyneessä tilassaan tunsi Thomas, että tuo vihamielinen voima uhkasi saattaa hänet muukalaiseksi omassa talossaan. Hän ei kyennyt lähestymään musiikkia siten kuin Gerda ja tämän ystävä, herra Pfühl; ja Gerda, joka oli yksipuolinen ja kiihkeä taidetta koskevissa asioissa, vaikeutti sitä vielä todellakin julmalla tavalla.

Ei hän ollut ikinä uskonut musiikkia niin vieraaksi suvulleen kuin miksi se nyt osoittautui. Hänen isoisänsä oli mielellään soittanut toisinaan huilua, ja hän itse oli aina kuunnellut kernaasti keveän siroja, suruisan kaihomielisiä tai hilpeän reippaita sävelmiä. Mutta jos hän ilmaisi mieltymyksensä johonkin sellaiseen, saattoi Gerda kohauttaa olkaansa ja sanoa säälivästi hymyillen: »Kuinka se on mahdollista, ystäväni! Eihän sillä ole pienintäkään musikaalista arvoa…»

Hän vihasi tuota »musikaalista arvoa», tuota sanaa, jossa hän ei nähnyt muuta kuin kylmää kopeutta. Se sai hänet, Hannon istuessa saapuvilla, nousemaan vastarintaan. Tapahtui useamman kerran, että hän sellaisen tilaisuuden sattuessa suuttui ja huudahti: »Rakkahimpani, tuo 'musikaalinen arvo’ on minun mielestäni sangen mauton valtti!»

Ja toinen vastasi: »Thomas, sanon sinulle kerta kaikkiaan, ettet sinä ole ikinä oppiva ymmärtämään musiikkia taiteena; vaikka olet älykäs mies, ei se sinusta koskaan ole oleva muuta kuin pieni jälkiruokahauskutus ja korvan hurmio. Näät jo siitä, miten vieras ala musiikki on sinulle, ettei musikaalinen makusi oikeastaan ollenkaan vastaa muita tarpeitasi ja taipumuksiasi. Mikä sinua miellyttää musiikissa? Eräänlainen helppohintainen optimismin henki, jolle sinä nauraisit harmistuneesti, jos tapaisit sen jossakin kirjassa, ja viskaisit koko kirjan nurkkaan. Tuskin syntyneen toiveen nopeaa täyttymystä… Kouriintuntuvaa aulista tyydytystä… Käykö elämässä niin?… Käykö elämässä? Onko elämä jonkin kauniin sävelmän kaltainen?… Tuo on lapsellista ihanteellisuutta.»

Thomas ymmärsi hänet, ymmärsi mitä hän tarkoitti. Mutta hän ei voinut seurata Gerdaa tunteellaan eikä käsittänyt, miksi sävelmät, jotka virkistivät häntä tai saivat hänet liikutuksen valtaan, olivat arvotonta rihkamaa — ja kappaleet, jotka saivat hänet nyreälle mielelle tai ymmälle, edustivat korkeinta musikaalista arvoa. Hän seisoi temppelin edustalla, jonka kynnykseltä Gerda karkoitti hänet säälimättömällä kädenliikkeeltä… ja murheissaan näki hän, miten Gerda katosi sen sisään pojan kanssa.

Hän ei osoittanut surua, jolla hän seurasi yhä enenevää vieraantumista itsensä ja pikku poikansa välillä, ja poikansa suosiontavoittelu olisi hänestä ollut hirveän alentavaa. Päivisin hänellä oli hyvin vähän aikaa olla poikansa kanssa. Aterioiden aikana hän kohteli tätä hyväntahtoisella suopeudella, jossa oli rohkaisevan kovuuden vivahdus. »No, hyvä veli», sanoi hän taputtaen Hannoa pari kertaa päälaelle ja istuutuen hänen viereensä vaimoaan vastapäätä… Mitä kuuluu? Mitä sinä olet hommannut? Lukenut… ja soittanut? Se on oikein. Mutta älä soita liikaa, muuten sinulla ei enää ole halua muuhun ja voit jäädä luokalle!» Ei yksikään lihas hänen kasvoissaan ilmaissut sitä huolestunutta jännitystä, jolla hän odotti, miten Hanno suhtautuisi hänen sanoihinsa ja vastaisi hänelle; ei mikään ilmaissut hänen sisimpänsä tuskallista kokoonkiristymistä, kun lapsi loi vain aran katseen häneen päin kullanruskeista, sinertävien varjojen ympäröimistä silmistään, katseen, joka ei edes kohonnut hänen kasvojensa tasalle — ja painui sitten ääneti lautasensa yli.

Olisi ollut joutavaa välittää tuosta lapsellisesta avuttomuudesta. Heidän yhdessä ollessaan, lautasia vaihdettaessa, oli hänen velvollisuutensa jutella hiukan pojan kanssa, koetella häntä hiukan, tutkia hänen käytännöllistä huomiokykyään… Montako asukasta kaupungissa oli? Mitkä kadut veivät Traven rannasta ylemmäs kaupunkiin? Mitkä olivat liikkeeseen kuuluvien varastohuoneiden nimet? Reipas ja rohkea vastaus! — Mutta Hanno oli ääneti. Ei uhmatakseen isäänsä eikä tuottaakseen tälle pahaa mieltä. Mutta kaupungin asukkaat, kadut, jopa varastohuoneetkin, jotka tavallisissa olosuhteissa eivät liikuttaneet häntä vähääkään, herättivät hänessä, kun ne asetettiin kuulustelun esineiksi, ääretöntä vastenmielisyyttä. Hän oli saattanut tulla pöytään hilpein mielin, olipa ehkä puhellutkin isänsä kanssa, — mutta heti kun keskustelu sai hiukankaan tutkintoa muistuttavan luonteen, painui hänen mielialansa alle nollan ja hänen vastustuskykynsä murtui kokonaan. Hänen silmänsä verhoutuivat, hänen suunsa ympärille ilmestyi arka ilme ja hänet valtasi suuri surullinen tunne isän varomattomuuden johdosta, jolla tämä nyt pilasi aterian hauskuuden itseltään ja kaikilta muilta, vaikka tiesi tuollaisten yritysten hyödyttömyyden. Kyyneleiden sumentamin silmin katsoi hän alas lautaselleen. Ida töykkäsi häntä ja kuiskasi hänelle katujen ja varastoaittain nimet. Mutta se oli turhaa, turhaa! Hän ei ymmärtänyt Hannoa. Tiesihän hän nuo nimet, ainakin osittain, ja olisi ollut helppo täyttää isän toivomukset jossakin määrin; mutta häntä esti siitä jokin voittamattoman surullinen tunne… Ankara sana, haarukan kopautus pöytään pelästytti hänet. Hän katsahti äitiinsä ja Idaan ja koetti puhua. Mutta jo ensi tavut hukkuivat nyyhkytyksiin; se ei käynyt. »Olkoon!» huusi senaattori vihaisesti. »Ole vaiti! En tahdo kuulla mitään! Ei sinun tarvitse luetella mitään nimiä! Saat istua mykkänä ja tyhmänä kaiken ikäsi!» Ja ateria lopetettiin äänettömän huonotuulisuuden vallassa.

Mutta tuo haaveellinen heikkous, tuo itkeskely, tuo täydellinen reippauden ja tarmon puute oli se kohta, johon senaattori perusti Hannon kiihkeää musiikki-intoa koskevat epäilynsä.

Hannon terveys oli aina ollut heikko. Varsinkin hänen hampaansa olivat jo kauan olleet monenlaisten kipujen ja häiriöiden aiheena. Maitohampaiden puhkeaminen myötäseuraavine kuumeineen ja kouristuskohtauksineen oli vähällä viedä häneltä hengen. Ja myöhemminkin olivat hänen ikenensä vähän väliä tulehtuneet ja työnsivät ajoksia, jotka mamsseli Jungmann, niiden kypsyttyä, puhkaisi parsinneulalla. Nyt hampaiden vaihtumisen aikaan olivat kivut vielä kovemmat. Hän sai kokea tuskia, joihin hän oli menehtyä, ja vietti monet yöt valvoen, hiljaa ähkien ja itkien, lievän kuumeen vallassa, jolla ei ollut muuta syytä kuin tuo hampaiden tuottama kipu. Hampaat, jotka olivat päältäpäin yhtä kauniit ja valkoiset kuin hänen äitinsä hampaat, mutta heikkoa ja haurasta lajia, kasvoivat vinoon ja painoivat toinen toisiaan. Ja että kaikki tuo epäsäännöllisyys ohjattaisiin oikeaan uomaansa, täytyi nuoren Johannin tehdä tuttavuutta erään hirmuisen miehen kanssa. Tämä oli hammaslääkäri herra Brecht, joka asui Mühlstrassen varrella…

Jo tuon miehen nimi muistutti peloittavasti ääntä, joka syntyy leukaluissa, kun hammasjuuria kiskotaan ikenistä vääntäen ja murtaen, ja Hannon sydän pusertui kokoon hänen kyyhöttäessään tuolissa uskollista Idaa vastapäätä herra Brechtin odotushuoneessa selaillen kuvalehtiä ja tuntien koko ajan väkevän lääkeaineiden hajun, kunnes hammaslääkäri ilmestyi vastaanottohuoneen ovelle sanoen kohteliaasti, mutta peloittavasti: »Olkaa hyvä».

Yksi vetovoima ja harvinainen viehätysvoima oli tässä odotushuoneessa kuitenkin, ja se oli komea, kirjava papukaija myrkyllisine pienine silmineen; se istui huoneen nurkkauksessa messinkilankahäkin keskellä ja oli nimeltään Josephus, luoja tiesi minkätähden. Sillä oli tapana sanoa kirkuvalla vanhan akan äänellä: »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, pyydän…» ja vaikka se oloihin nähden kuului inhoittavalta pilkanteolta, oli Hanno kiintynyt siihen rakkauden ja pelon tuntein. Papukaija, iso, kirjava papukaija, jonka nimi oli Josephus ja joka osasi puhua — sepäs oli jotakin! Se oli aivan kuin karannut lintu Grimmin satujen lumotuista metsistä, joista Ida oli lukenut hänelle kotona?… Ja kun tohtori sanoi »olkaa hyvä», toisti se senkin mitä kohteliaimmin, jolloin tapahtui se kumma, että Hanno astui nauraen tohtorin huoneeseen ja kiipesi ikkunan luona olevaan kamalan näköiseen tuoliin, jonka vieressä oli porauskone.

Mitä herra Brechtiin itseensä tulee, oli hän aivan saman näköinen kuin Josephus, sillä hänen nenänsä kaartui aivan yhtä kovana ja käyränä mustan- ja harmaankirjavia viiksiä kohti. Mutta pahin ja kauhistavin asia oli se, että hän oli hermostunut eikä kärsinyt itse nähdä virkansa puolesta aikaansaamiaan tuskia. »Meidän täytyy kiskoa se pois, neiti», sanoi hän Ida Jungmannille kalveten. Ja kun Hanno sitten kylmän hien vallassa, silmät auki revähtäneinä, kykenemättä panemaan vastaan, kykenemättä pötkimään pakoon, mielentilassa, joka ei eronnut suurestikaan hirtettävän pahantekijän kuolemanpelosta, näki herra Brechtin tulevan häntä kohden pihdit kädessä, huomasi hän, että hammaslääkärinkin kaljulla otsalla oli pieniä hikipisaroita ja että hänenkin suunsa oli pelosta vääntynyt… Ja kun tuo kauhea toimitus oli ohi, kun Hanno kalpeana, vavisten, vetisin silmin ja kasvot turvonneina sylki verta sivullaan olevaan siniseen kuppiin, täytyi herra Brechtin asettua hetkeksi istumaan jonnekin, kuivata otsaansa ja juoda vähän vettä…

Pikku Johannille vakuutettiin, että tuo mies teki hänelle hyvää ja säästi hänet monilta vielä suuremmilta kivuilta. Mutta kun Hanno vertasi kipua, jonka herra Brecht oli tuottanut hänelle, siihen näkyvään ja tuntuvaan hyvään, mistä hänen täytyi olla kiitollinen tälle, oli edellinen niin paljon suurempi, että hänen täytyi pitää käyntejä Mühlstrassen varrella suurimpina kaikista hyödyttömistä kärsimyksistä. Viisaudenhampaiden tähden, jotka kerran olivat kasvavat taakse, täytyi nyt ottaa pois neljä valkoista, kaunista, täysin tervettä poskihammasta, ja siihen meni, ettei lapsi rasittuisi, neljä kokonaista viikkoa! Ja voi, millaista aikaa se oli! Pitkällinen kiusa, jolloin tulevan tuskan pelko jo valtasi mielen ennenkuin vasta kärsityn kivun tuottama rasitus vielä oli ehtinyt mennä ohi, oli suorastaan rääkkäystä. Kun viimeinen hammas oli vedetty pois, makasi Hanno kahdeksan päivää sairaana ylenpalttisen uupumuksen tähden.

Mutta nuo hammashäiriöt eivät vaikuttaneet ainoastaan hänen mielialaansa, vaan myös yksityisten elinten toimintaan. Puremishankaluudet synnyttivät ruoansulatushäiriöitä, jopa vatsakuumettakin; ja nuo vatsavaivat olivat yhteydessä epäsäännöllisen, milloin liian kiihkeän, milloin liian heikon sydämentoiminnan ja satunnaisten pyörrytyskohtausten kanssa. Ja kaiken lisäksi jatkui tuo omituinen sairaloisuus, tuo tohtori Grabowin toteama »pavor nocturnus». Kului tuskin ainoatakaan yötä, ettei pikku Johann olisi kavahtanut pari kolme kertaa seisoalleen vuoteessa ja huutanut apua ja armahdusta käsiä väännellen, kauhistavan hädän alaisena. Oli kuin hän olisi ollut tulen keskellä tai kuin olisi hänet tahdottu tukehduttaa; jotakin hirveätä hän näki… Mutta aamulla hän ei tiennyt siitä mitään. — Tohtori Grabow koetti parantaa tätä sairautta määräämällä hänelle illalla mustikkamehua; mutta siitä ei ollut pienintäkään apua.

Haitat, joiden alainen Hannon ruumis oli, kivut, joita hänen täytyi kestää, kehittivät hänessä ennenaikaisen kypsyyden, jota tavallisesti nimitetään »pikkuvanhuudeksi». Mutta vaikka se älyn ja hyvän maun hillitsemänä ei monasti ilmennyt eikä milloinkaan epähienosti, pilkisti se kuitenkin toisinaan esiin alakuloisen tietäväisyyden muodossa… Kun joku hänen omaisistaan, isoäiti tai Breitestrassen naiset, kysyivät: »Miten sinä voit, Hanno?»… oli pieni, alistuvainen suun liike ja merimieskauluksen peittämän olkapään nytkähdys hänen ainoa vastauksensa.

»Ei», vastasi Hanno tyynesti ja avomielisesti, sillä hän ei katsonut maksavan vaivaa valehdella.

»Eikö? Älä ihmettä! Mutta pitäähän jokaisen oppia kirjoittamaan, laskemaan, lukemaan…»

Ei, totta se oli, ettei hänestä ollut hauska käydä koulua, nähdä yhä uudelleen tuota entistä luostarikoulua ristikäytävineen ja goottilaisine, holvikattoisine luokkahuoneineen. Alituinen sairauden aiheuttama poissaolo ja täydellinen tarkkaamattomuus, johon hän vaipui, ajatusten askarrellessa jossakin soinnullisessa yhdistelmässä tai jonkin äidin ja herra Pfühlin esittämän soittokappaleen toistaiseksi hämärissä ihmeissä, ei juuri edistänyt hänen tietojaan. Ja tuntiopettajat ja kokelaat, jotka opettivat alemmilla luokilla ja joiden matalasäätyisyys, henkinen ahtaus ja ulkoasun hoidottomuus kiusasi häntä, herättivät hänessä rankaisun pelon ohella salaista ylenkatsetta. Herra Tietge, laskennon opettaja, pieni, tahraiseen takkiin puettu ukko, joka jo Marcellus Stengel-vainajan aikoina oli ollut laitoksen palveluksessa ja joka katsoi mahdottomasti kieroon koettaessaan tutkia tehtyä virhettä silmälasien läpi, jotka olivat pyöreät ja paksut kuin laivan ikkunat, — herra Tietge muistutti pikku Johannille joka tunti, miten ahkera ja teräväpäinen hänen isänsä oli ollut. Ankarat yskänkohtaukset pakottivat herra Tietgen vähän väliä syljeksimään kateederin lattialle.

Hannon suhde tovereihin oli yleensä aivan ulkonaista ja vierovaa laatua; vain erääseen heistä hän oli liittynyt ensimmäisistä päivistä alkaen lujasti ja pysyvästi. Tämä oli ylhäissyntyinen lapsi, jonka ulkoasu oli aivan laiminlyöty, muuan kreivi Mölln, etunimeltään Kai.

Hän oli Hannon kokoinen poika, mutta hänellä ei ollut tanskalaista merimiespukua, vaan köyhän näköinen, epämääräisen värinen puku, josta siellä täällä puuttui joku nappi ja jossa oli suuri paikka takapuolen kohdalla. Hänen kätensä, jotka pistivät esiin liian lyhyistä hihoista, olivat kuin pölyn ja lian läpäisemät ja muuttumattoman harmaat, mutta kapeat ja erittäin hienomuotoiset pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja noiden käsien mukainen oli pääkin, jonka piirteissä, joskin se oli jätetty hoidotta, kampaamatta ja huonolle pesulle, näkyivät kaikki jalon ja puhtaan rodun tuntomerkit. Punakellertävä tukka, johon oli vedetty hätäisesti jakaus keskelle päätä, kohosi alabasterinvalkoiselta otsalta, jonka alla välkkyi terävä ja synkkäkatseinen silmäpari. Poskiluut olivat hiukan ulkonevat, ja hienosti kaartuva, herkkäsieraiminen nenä oli jo nyt, samoin kuin suu hiukan ulospäin kääntyvine ylähuulineen, selvästi luonteenomainen.

Hanno Buddenbrook oli jo ennen koulunkäyntiään nähnyt pikku kreivin pari kolme kertaa ollessaan Idan kanssa kävelyllä pohjoiseen päin, Burgtor'in taakse. Siellä oli näet kaukana maalla, ennen ensimmäistä kylää, pieni maalaistalo, vähäinen, miltei arvoton asumus, jolla ei edes ollut nimeä. Jos katsoi sisään portista, näki tunkion, kanaparven, koirankopin ja ränsistyneen hökkelintapaisen rakennuksen, jossa oli matala punainen katto. Tämä oli heidän herraskartanonsa ja siinä asui Kain isä, kreivi Eberhard Mölln.

Hän oli erakko, jota harvoin nähtiin missään ja joka harjoitti kanan- ja koiranhoitoa sekä vihannesten viljelystä asuen erillään muusta maailmasta pienessä talossaan. Hän oli pitkä, kaulussaappaisiin ja vihreään friisinuttuun puettu herra, jolla oli kalju päälaki ja suunnaton, harmaantunut Rübezahl-parta; hän kulki aina ratsupiiska kädessä, vaikka hänellä ei ollut ainoatakaan hevosta, ja toisen tuuheakarvaisen kulman alle oli painettu monokkeli. Paitsi häntä ja hänen poikaansa ei koko maassa ollut muita Mölln-sukuisia kreivejä. Tuon muinoin niin rikkaan, mahtavan ja ylvään suvun haarat olivat vähitellen rappeutuneet ja kuolleet sukupuuttoon, ja vain eräs pikku Kain täti, jonka kanssa hänen isänsä ei kuitenkaan ollut kirjeyhteydessä, oli vielä elossa. Hän kirjoitti ihmeellisellä salanimellä varustettuja romaaneja kuvalehtiin. — Mitä kreivi Eberhardiin tulee, muistettiin, että hän, saadakseen olla rauhassa ja suojellakseen itseään kyselyiltä, tarjouksilta ja kerjuulta, oli paikalle muutettuaan pannut matalan ovensa ulkopuolelle kilven, joka oli saanut olla siinä kauan ja jossa oli seisonut: »Tässä asuu kreivi Mölln aivan yksin. Hän ei tarvitse mitään, ei osta mitään eikä anna mitään.» Kun kilpi oli tehnyt vaikutuksensa, poisti hän sen jälleen.

Ollen äiditön — sillä kreivitär oli kuollut hänen syntyessään, ja taloutta hoiti vain muuan vanha nainen — oli pikku Kai saanut kasvaa villinä kuin eläin kanojen ja koirien keskellä, ja täällä oli Hanno arastellen ja pitkän matkan päästä nähnyt hänen hyppelevän kaniinien tavoin kaalimaassa, peuhaavan koiranpentujen kera ja säikyttävän kanoja kuperkeikoillaan.

Koulussa hän oli tavannut pojan jälleen, eikä hänen arkuutensa toisen villiytynyttä näköä kohtaan aivan heti hälvennyt. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin varma vaisto opetti hänet näkemään tuon laiminlyödyn kuoren läpi, kiinnittämään huomiota hänen valkoiseen otsaansa, tuohon kapeaan suuhun, noihin soikeihin vaaleansinisiin silmiin, joissa oli ollut vihaisen vieroksuva ilme; ja hänet täytti suuri myötätunto tuota ainoata toveria kohtaan; mutta hän oli sittenkin luonteeltaan siksi kaino, ettei hän olisi rohjennut alkaa tuttavuutta, joten he ilman pikku Kain häikäilemätöntä aloitetta olisivat kai jääneet vieraiksi toisilleen. Kiihkeys, jolla Kai oli lähestynyt häntä, oli alussa melkein peloittanut pikku Johannia. Tuo pieni villivesa oli pyrkinyt niin tulisesti, niin riehakan miehekkäästi hiljaisen, hienosti puetun Hanno Buddenbrookin suosioon, ettei tämä ollenkaan kyennyt vastustamaan. Tosin Kai ei voinut auttaa häntä kertomataulun oppimisessa, sillä se oli yhtä vastenmielistä hänen vapaalle ja kesyttömälle luonteelleen kuin pikku Hannon uneksivalle hajamielisyydelle. Mutta hän oli antanut Hannolle kaiken mitä omisti, lasipallonsa, puiset hyrränsä, jopa pienen kiverän läkkipistoolinkin, suurimman aarteensa… Ja kulkien Hannon kanssa käsikkäin koulun pihalla kertoi hän tälle kodistaan, koiristaan ja kanoistaan ja saattoi häntä kotiinlähtiessä niin kauas kuin suinkin, vaikka Ida Jungmann oli aina odottamassa holhokkiaan kouluportin ulkopuolella voileipäpaketti kädessä, viedäkseen hänet kävelylle. Tällaisella kävelyllä Kai kuuli, että pikku Johann Buddenbrookia kutsuttiin kotona Hannoksi, omaksui heti tuon lempinimen, eikä enää sen koommin nimittänyt häntä muuksi.

Kerran hän pyysi, että Hanno, joka tavallisesti teki kävelynsä Mühlenwalliin päin, lähtisi hänen kanssaan hänen isänsä taloon katsomaan vastasyntyneitä marsun poikasia, ja neiti Jungmann oli viimein suostunut poikien hartaaseen pyyntöön. He olivat lähteneet kreivin asuntoa kohti, olivat katselleet lantatunkiota, vihanneksia, koiria, kanoja ja marsuja ja astuneet viimein taloonkin, jossa kreivi Eberhard oli istunut pitkässä, matalassa, multalattialla varustetussa huoneessa karkeatekoisen talonpoikaispöydän ääressä lukien, koko ulkonäöltään uhmaavan yksinäisyyden perikuvana, ja kysynyt äreästi heidän asiaansa…

Ida Jungmannia ei saanut millään uudistamaan tuota vierailua. Hän sanoi, että jos pojat tahtoivat olla yhdessä, voi Kai tulla Hannon luokse. Ja niin sitten pikku kreivi astui ensi kertaa ystävänsä komeaan kotiin, jossa kaikki täytti hänet vilpittömällä ihastuksella saattamatta häntä kuitenkaan ymmälle. Siitä alkaen hän tuli yhä useammin, ja viimein saattoi vain talvinen huono keli estää häntä tekemästä toisen kerran päivässä tuota pitkää matkaa, saadakseen viettää pari tuntia Hanno Buddenbrookin luona.

He istuivat suuressa lastenkamarissa toisessa kerroksessa lukien läksyjään, koettaen ratkaista laskuesimerkkejä, kirjoittaen kivitaulun molemmat puolet täyteen yhteenlaskuja, vähennyslaskuja, kertolaskuja ja jakolaskuja, joiden tulos oli oleva nolla — ja ellei niistä tullut nollaa, oli johonkin pujahtanut virhe, jota sai hakea ja hakea kunnes tuo pahansisuinen pikku ilkiö oli löytynyt. Toivottavasti se ei ollut kovin korkealla, muuten täytyi melkein kaikki kirjoittaa uudestaan. Sitten oli opittava saksan kielioppi-läksy, harjoitettava taivutusta ja kirjoitettava alekkain siististi ja suorin rivein tämäntapaisia lauseita: »Sarvi on läpinäkyvä, lasi on läpinäkyvämpi, ilma on läpinäkyvin». Tämän jälkeen he ottivat esiin oikeinkirjoitusvihot opetellakseen oikeinkirjoituksen vaikean taidon monimutkaisia ja juonikkaita ongelmia. Mutta kun kaikki oli valmista, työnnettiin kirjat syrjään ja istuuduttiin ikkunalaudalle kuuntelemaan Idan ääneenlukua.

Tuo rakastettava olio luki heille Katerlieschenistä, joka lähti maailmalle oppiakseen pelkäämään, Rumpelstilzchenistä, Rapunzelista ja Sammakkokuninkaasta — syvällä, kärsivällisellä äänellä, puoleksi suljetuin silmin, sillä hän osasi jo melkein ulkoa nuo sadut, joita hän oli lukenut monet monituiset kerrat elämässään, käännellen koneellisesti kirjan lehtiä suussaan kastamallaan sormenpäällä.

Mutta heidän yhdessä ollessaan tapahtui sellainen kumma, että pikku Kaissa alkoi herätä halu kertoa itse jotakin samantapaista kuin kirjassa; ja se oli erittäin hauskaa, sillä he osasivat pian kaikki painetut sadut, ja Idankin täytyi silloin tällöin saada levähtää. Kain kertomukset olivat alussa lyhyet ja yksinkertaiset, mutta ne kävivät vähitellen rohkeammiksi ja monimutkaisemmiksi, ja niillä oli aivan oma mielenkiintonsa siksi, etteivät ne olleet aivan tuulesta temmattuja, vaan lähtivät todellisen elämän pohjalta, luoden siihen harvinaista salaperäistä loistetta… varsinkin piti Hanno eräästä kertomuksesta, jossa kerrottiin pahasta, mutta mahtavasta velhosta, joka oli lumonnut erään kauniin ja lahjakkaan Josephus-nimisen prinssin kirjavaksi linnuksi, jota hän säilytti vangittuna luonaan, kiusaten kaikkia ihmisiä sen kavalilla tempuilla. Mutta kaukana oli jo syntynyt valittu sankari, joka kerran oli lähtevä taisteluun velhoa vastaan voittamattoman koira-, kana- ja marsuarmeijan kera ja vapauttava miekan iskulla prinssin ja koko maailman, mutta ennen kaikkea Hanno Buddenbrookin sen vallasta. Sitten saattoi Josephus palata vapautettuna ja lumoista päässeenä takaisin valtakuntaansa, jossa hän tuli kuninkaaksi ja koroitti Hannon ja Kain suureen loistoon ja kunniaan…

Senaattori Buddenbrook, joka näki lasten askartelevan yhdessä kulkiessaan lastenkamarin ohi, ei paheksunut tuota ystävyyttä, sillä oli helppo huomata, että nuo kaksi sopivat yhteen. Hanno vaikutti hillitsevästi, kesyttävästi, melkeinpä jalostavasti Kaihin, joka puolestaan rakasti häntä hellästi, ihaili hänen valkoisia käsiään ja antoi hänen mielikseen neiti Jungmannin hoitaa omia käsiäänkin harjalla ja saippualla. Ja kun Hannoon joskus tarttui pikku kreivin into ja reippaus, oli se erinomaisen hauskaa, sillä senaattori Buddenbrook ymmärsi, että alituinen naisellinen hoiva, jonka alainen poika oli, ei juuri ollut omiaan kasvattamaan hänen miehisiä taipumuksiaan.

Kelpo Idan yli kolmikymmenvuotinen uskollisuus ja antautuva alttius ei ollut rahalla maksettavissa. Hän oli hoidellut jo edellistä polvea vaivojaan säästämättä. Mutta Hannoa hän aivan kantoi käsillään, ympäröi hänet hellyydellä, jumaloi häntä ja meni toisinaan mahdottomuuksiin lapsellisessa, horjumattomassa uskossaan tämän ehdottomaan, etuoikeutettuun asemaan maailmassa. Hän oli pojan puolta pitäessään toisinaan hämmästyttävän, jopa kiusallisen rohkea. Ollessaan esimerkiksi ostoksilla leipomaliikkeessä ei hän milloinkaan unohtanut etsiä aivan kursailemattomasti jotakin makupalaa näytteille asetetuilta lautasilta maksamatta siitä mitään. Täytyihän myyjän ymmärtää, että se oli vain kunnia hänen liikkeelleen! Ja jonkun näyteikkunan edessä, jossa oli paljon katselijoita, ei hän häikäillyt vaatia länsipreussiläisellä murteellaan ystävällisesti, mutta varmasti sijaa suojatilleen. Tämä oli hänen silmissään niin ihmeellinen olento, ettei hän pitänyt ketään toista lasta kyllin arvokkaana liittymään pojan seuraan. Mitä pikku Kaihin tulee, oli lasten molemminpuolinen kiintymys kuitenkin hänen epäluuloaan voimakkaampi; ja Kain arvonimi oli myös tehnyt hiukan vaikutusta häneen. Mutta jos heihin, heidän istuessaan Mühlenwallilla, yritti liittyä toisia lapsia saattajineen, nousi neiti Jungmann melkein samassa paikaltaan ja lähti pois syyttäen päivällistä tai tuulta. Selitykset, jotka hänen tämän johdosta täytyi antaa pikku Johannille, herättivät tässä sen käsityksen, että kaikissa muissa lapsissa oli risatauti tai muuta saastaa. Eikä se lisännyt hänen muutenkin hataraa luottavaisuuttaan ja ennakkoluulottomuuttaan näihin.

Senaattori Buddenbrook ei tiennyt noista yksityiskohdista, mutta hän näki, ettei hänen poikansa kehitys luonnostaan ja ulkonaisten vaikutusten johdosta sujunut siihen suuntaan kuin hän olisi toivonut. Jospa hän olisi ehtinyt pitää huolta hänen kehityksestään ja alati ohjata hänen luonnettaan! Mutta hänellä ei ollut aikaa. Ja hänen täytyi nyt nähdä surukseen, miten hänen tilapäiset yrityksensä epäonnistuivat ja miten isän ja pojan suhde kylmeni ja vieraantui. Hänen mielessään väikkyi eräs esikuva, jonka mukaiseksi hän olisi tahtonut muovailla poikansa: Hannon isoisänisän kuva, sellaisena kuin hän itse tämän lapsuudestaan muisti — teräväpäisen, hyväntahtoisen, yksinkertaisen, leikillisen ja voimakkaan miehen kuva… Eikö hän voinut tulla sellaiseksi? Oliko se mahdotonta? Miksi?… Kun hän edes olisi voinut hävittää ja karkoittaa musiikin, joka etäännytti pojan käytännöllisestä elämästä, vahingoitti varmasti hänen heikkoa terveyttään ja lamautti hänen henkiset lahjansa! Hänen uneksiva käytöksensä vivahti toisinaan suorastaan syyntakeettomuuteen!

Hanno oli kerran iltapäivällä mennyt yksin yläkertaan kolmeneljännestuntia ennen päivällistä, joka syötiin kello neljältä. Hän oli harjoitellut jonkun aikaa soittoa ja oleksi sen jälkeen joutilaana arkihuoneessa. Hän oli puoleksi loikovassa asennossa leposohvalla, pyöritteli kauluksensa merimiessolmua ja katseli hajamielisesti ympärilleen, kunnes huomasi äitinsä sirolla pähkinäpuisella kirjoituspöydällä avatun nahkasalkun — sukupaperisalkun. Painaen kyynärpäänsä sohvan selkämykseen ja posken kättään vasten katsoi hän ensin vähän aikaa kapineita kaukaa. Isä oli varmaan liikutellut niitä aamiaisen jälkeen ja jättänyt ne esille tutkiakseen niitä edelleen. Osa oli salkussa, mutta ulos otettujen papereiden painona oli rautainen viivotin, ja iso kultareunainen kirjoitusvihko erilaisine paperiliitteineen oli auki.

Hanno nousi veltosti sohvalta ja meni kirjoituspöydän luo. Kirja oli aukaistu siltä kohden, mihin jo monen aikaisemman esi-isän ja viimeksi isän käsialalla oli merkitty Buddenbrookin sukupuu, asiaankuuluvine sulkuhakasineen, luokitteluineen, vuosilukuineen ja päivämäärineen. Toinen polvi kirjoitustuolilla, pehmeäkiharainen vaaleanruskea tukka sormien lomasta tunkien tarkasti Hanno kirjaa syrjästä, kasvoillaan täysin välinpitämätön, raukean arvosteleva ja hiukan halveksivan vakava ilme, samalla kuin hänen vapaana oleva kätensä leikitteli äidin kullasta ja ebenholzista tehdyllä kynänvarrella. Hänen katseensa kulki koko tuon miesten ja naisten nimien paljouden yli, joita oli siinä alekkain ja vieretysten ja joista toiset olivat kirjoitetut vanhanaikaisella koukeroisella käsialalla monine pitkine koukeroineen; niihin käytetty muste oli kellahtavaa, iän vaalentamaa tai väkevän mustaa, kultahiekalla kuivatettua… Ja hän löysi lopusta, isän pienellä joutuisalla käsialalla merkittynä, vanhempiensa nimen alla myös omansa — Justus, Johann, Kaspar, synt. 15 p. huhtik. 1861. Se huvitti häntä, sitten hän muutti asentoaan, otti veltosti viivottimen ja kynän, asetti viivottimen nimensä alle, katsahti vielä kerran koko tuota genealogista vilinää ja veti sitten hiljaa ja ajatuksettoman tarkasti, koneellisesti ja haaveksivasti kultakynällä kaksi kaunista säännöllistä viivaa sivun laidasta toiseen, joista ylempi oli hiukan paksumpi alempaa, kuten ne, jotka hän oli oppinut tekemään laskuvihkoonsa… Sitten hän painoi päänsä tarkastavasti kallelleen ja kääntyi pois.

Päivällisen jälkeen huusi senaattori hänet luokseen ja vaati hänet tilille kulmakarvat rypyssä.

Hannon täytyi ensin hiukan tuumia oliko hän vetänyt ne siihen; sitten sanoi hän arasti ja peloissaan: »Olen».

»Mitä se merkitsee! Miten sinä voit keksiä semmoista? Vastaa!» huusi senaattori lyöden kokoonkäärityllä viholla Hannoa poskelle.

Ja pikku Johann änkytti peräytyen, tavaten kädellään poskeaan: »Minä luulin… minä luulin… ettei siihen tulisi enempää…»

KAHDEKSAS LUKU.

Suvun istuessa torstaina tyynesti hymyilevien jumaltenkuvien keskellä päivällispöydässä oli läsnäolijain pohdittavana jonkun aikaa liikkeellä ollut keskustelunaihe, uusi, erittäin vakava keskustelun aihe, joka nosti Breitestrassen Buddenbrookin naisten kasvoille kylmän, umpimielisen ilmeen, mutta synnytti rouva Permanederissa äärimmäisen kiihtymyksen. Hän puhui pää takakenossa, ojennellen molempia käsiään ylös ja eteenpäin, vihan vimmassa, todellisen, syvän suuttumuksen vallassa asiasta. Hän siirtyi esilläolevasta tapauksesta yleisemmälle alalle, puhui pahoista ihmisistä yleensä ja lausui kuivan, hermostuneen, vatsasta johtuvan yskänsä keskeyttämänä terävällä kurkunpää-äänellä, joka oli hänelle ominainen hänen suuttuessaan ja joka kaikui kuin torventörähdys: »Itku-Trieschke!» »Grünlich!» »Permaneder-!»… mutta noihin nimiin oli liittynyt uusi, jonka hän lausui sanoin kuvailemattomalla ylenkatseella ja vihalla, ja se kuului: »Virallinen syyttäjä!»

Kun johtaja Hugo Weinschenk astui saliin monien puuhiensa tähden myöhästyneenä ja asettui paikalleen nyrkit heiluen ja keinutellen tavattoman eloisasti vartaloaan, alahuulen riippuessa kapeiden viiksien alla tomeran näköisenä, vaikeni keskustelu ja pöytään levisi kiusallinen, painostava hiljaisuus, kunnes senaattori vapautti tunnelman kysyen tulijalta keveästi ja ohimennen, aivan kuin olisi ollut kysymys jostakin kaupasta, asian tilaa. Ja Hugo Weinschenk vastasi asian olevan hyvällä kannalla, aivan kuin ei voisi toisin ollakaan… sekä puhui sitten iloisesti ja keveästi muusta. Hän oli paljon iloisempi kuin ennen, katseli ympärilleen huolettomasti ja kysyi moneen kertaan, vastausta saamatta, Gerda Buddenbrookin viulunsoittoa. Hän puheli paljon ja vallattomasti eikä siinä ollut muuta vikaa kuin se, ettei hän aina malttanut valita riittävästi sanojaan, vaan eksyi pursuavassa hyväntuulisuudessaan kertomaan juttuja, jotka eivät olleet oikein paikallaan. Eräs juttu esimerkiksi oli imettäjästä, joka oli vahingoittanut hänen hoitoonsa uskotun lapsen terveyttä sen kautta, että hänellä oli niin paljon ilmaa vatsassa. Ja hän matki nyt perhelääkäriä, joka oli huudahtanut: »Kuka täällä haisee? Kuka täällä haisee niin kauheasti?» — tavalla joka hänestä itsestään oli varmaan mitä leikillisin. Vasta perästäpäin, jos aina sittenkään, huomasi hän vaimonsa ankaran punastuksen, konsulittaren, Thomaksen ja Gerdan äänettömyyden, Buddenbrookin naisten keskenään vaihtamat läpitunkevat katseet ja Rieckchen Severinin loukkaantuneen ilmeen pöydän alemmasta päästä. Ainoa, joka ehkä pyrskähti hiljaiseen nauruun, oli konsuli Kröger…

Mikä johtaja Weinschenkiä vaivasi? Tuota vakavaa, uurasta ja pontevaa miestä, joka vieroksui kaikkea seuraelämää ja oli tavallisesti niin miehekkään juro eikä välittänyt muusta kuin työstään? Tuota miestä vastaan oli nostettu syyte siitä, että hän jo useampaan kertaan oli tehnyt itsensä syypääksi pahaan hairahdukseen, virallinen, julkinen syyte kepposen johdosta, joka ei ollut ainoastaan arveluttava, vaan ruma ja rikollinen. Häntä vastaan oli nostettu oikeusjuttu, jonka tulosta ei voinut aavistaa! — Mistä häntä siis syytettiin? — Eri seuduilla oli sattunut tulipaloja, suuria tulipaloja, jotka olisivat maksaneet asianomaiselle palovakuutusliikkeelle tuntuvia summia. Nyt sanottiin johtaja Weinschenkin, saatuaan asiamiehiltään pikaisen, salaisen tiedon asiasta, siis tietoisen rikollisesti, tehneen jälleenvakuutuksen jossakin toisessa palovakuutusliikkeessä ja siten siirtäneen vahingot näiden niskoille. Asia oli jätetty virallisen syyttäjän, tohtori Moritz Hagenströmin käsiin…

»Thomas», sanoi konsulitar pojalleen heidän kahdenkesken ollessaan, »minä en ymmärrä mitään koko asiasta. Mitä minun tulee ajatella!»

Ja tämä vastasi: »Rakas äiti… mitä siitä voisi sanoa! On valitettavasti mitä todennäköisintä, ettei kaikki ole kuten olla pitäisi. Mutta en voi myöskään uskoa, että Weinschenk olisi siinä määrin syyllinen, joksi eräät häntä väittävät. Nykyaikaisessa kauppaelämässä on olemassa eräs käsite, jota nimitetään usanssiksi… Usanssi on muuan ei aivan moitteeton, ei aivan lain kirjaimen mukainen temppu, joka näyttää maallikon silmällä katsottuna epärehelliseltä, mutta joka on yleinen liike-elämässä ja joka sivuutetaan äänettömällä yhteisellä suostumuksella. Usanssin ja sitä pahemman vehkeilemisen välinen raja on vaikea määrätä… Mutta joskin Weinschenk olisi hairahtunut, ei hän luultavasti ole sen enemmän syypää kuin hänen ammattitoverinsa, jotka ovat selvinneet asiasta ehjin nahoin. Mutta… minä en silti ole ollenkaan varma oikeusjutun suotuisasta tuloksesta. Ehkä hänet vapautettaisiin jossakin suuremmassa kaupungissa; mutta täällä, missä kaikki käy nurkkakuntatyyliin ja riippuu henkilökohtaisista suhteista, ei ole varma… hänen olisi pitänyt ottaa huomioon tämä seikka puolustusasianajansa valinnassa. Koko kaupungissa ei ole yhtään etevää asianajajaa, ei ainoatakaan tosiälykästä ja sujuvapuheista oikeusoppinutta, joka tuntisi kaikki mutkat ja arveluttavimmatkin tapaukset. Siksipä meidän herra juristimme ovatkin liittyneet yhteen ja tulleet riippuviksi toisistaan yhteisten päivälliskutsujen, yhteisten harrastusten, mahdollisesti myöskin sukulaisuuden perusteella. Minun ajatukseni mukaan olisi ollut viisasta, jos Weinschenk olisi ottanut puolustajakseen jonkun täkäläisen asianajajan. Mutta sensijaan on hän katsonut olevansa pakotettu, — minä sanon pakotettu, joka seikka saa epäilemään hänen puhdasta omaatuntoaan — tilaamaan itselleen Berliinistä tohtori Breslauerin, oikein pirunmoisen konstailijan, ovelan sananiekan, jonka sanotaan pelastaneen monta petollista vararikon tekijää kuritushuonerangaistuksesta. Ja hän on nyt vaativa hyvin suuren palkkion ajaakseen asiaa sen mukaisella viekkaudella… Mutta onko siitä oleva hyötyä? Aavistan, että omat oikeusoppineemme ovat kynsin ja hampain koettavat vastustaa tuota vierasta tungettelijaa, ja tuomioistuin on kuunteleva mieluummin tohtori Hagenströmiä… Entä todistajat? En usko hänen oman henkilökuntansakaan kannattavan häntä kovin halukkaasti. Se, mitä me hyväätarkoittavat sukulaiset — ja luullakseni hän itsekin — kutsumme karkeaksi kuoreksi, on hankkinut hänelle monta vihamiestä… Sanalla sanoen, pelkään pahinta, äiti. Olisihan se ikävä Erikan tähden, mutta eniten minä sittenkin säälisin Tonya. Näetkös, hän on aivan oikeassa sanoessaan Hagenströmin ryhtyneen ilolla asiaan. Se koskee meitä kaikkia, ja häpeällinen ratkaisu kohtaisi myös meitä kaikkia, sillä Weinschenk kuuluu joka tapauksessa perheeseen ja istuu meidän pöydässämme. Minä kyllä selviän. Minä tiedän mitä minun on tehtävä. Minun täytyy suhtautua asiaan aivan vieraasti julkisuudessa, en saa milloinkaan käydä oikeusistunnoissa — vaikka olisi mielenkiintoista kuunnella Breslaueria — enkä saa olla tietävinäni mistään, jo siksi, ettei minua voitaisi syyttää henkilökohtaisesta vaikutuksesta asian kulkuun. Mutta Tony? En tahdo ajatella, miten surullista se olisi hänelle. Kuulen jo nyt, miten hänen äänekkäästä väärämielisyyden ja kateellisten juonittelujen syyttelystään kajahtaa pelko — pelko vielä kerran, kaikkien kestettyjen onnettomuuksien jälkeen joutua kokemaan kovaa, menettämään viimeinenkin kunniakas asemansa tyttärensä talouden ohjaajana. Saat nähdä, että hän on vakuuttava sitä pontevammin Weinschenkin viattomuutta mitä enemmän hän alkaa sitä epäillä… Mutta voihan hän myös olla viaton, aivan viaton, aivan niin… Meidän tulee odottaa, äiti, ja kohdella häntä ja Erikaa hienotunteisesti. Mutta pelkään pahinta…»

Tällaisten olosuhteiden vallitessa lähestyi tällä kertaa joulu, ja pikku Johann seurasi Idan valmistaman kalenterin avulla, josta sai repiä pois lehden joka päivä, ja jonka viimeiselle sivulle oli piirustettu joulupuun kuva, sykkivin sydämin tuon vertaa vailla olevan juhlan saapumista.

Edeltävät merkit lisääntyivät… Ensimmäisestä adventtipyhästä asti oli isoäidin ruokasalin seinällä riippunut luonnollisessa koossa oleva värillinen kuva Knecht Ruprechtista, joulupukista. Eräänä aamuna olivat Hannon peite, sänkymatto ja vaatteet ripoitellut täyteen ritisevää kiiltohilettä. Ja muutaman päivän perästä, kun istuttiin iltapäivällä arkihuoneessa, isän lukiessa sanomalehteä pitkällään leposohvalla ja Hannon lukiessa Gervekin »Palmunlehdistä» runoa Endorin noidasta, ilmestyi taloon, kuten joka vuosi, mutta jälleen yhtä odottamatta »vanha ukko», joka kysyi »lapsia». Hänet kutsuttiin sisään ja hän laahusti esiin hitain askelin pitkään turkkiin puettuna, jonka karvat oli käännetty ulospäin ja jossa välkkyi kiiltohilettä ja lumihiutaleita, ja karvalakki päässä; hänen kasvoissaan oli syviä mustia juovia, hänellä oli suunnattoman iso valkoinen parta, joka myös, samoin kuin luonnottoman paksut kulmakarvat, välkkyivät kiiltohileestä. Hän julisti nyt, kuten joka vuosi, jyrisevällä äänellä, että tässä pussissa, joka oli hänen vasemmalla olkapäällään, oli omenia ja kultaisia pähkinöitä kilteille lapsille, jotka osasivat rukoilla, — mutta tässä, joka oli hänen oikealla olkapäällään, oli vitsa pahoja lapsia varten… Se oli Knecht Ruprecht. Ei tietenkään oikea joulupukki, ja ehkä oikeastaan vain parturi Wenzel, joka oli pukenut ylleen isän käännetyn turkin. Mutta jos joulupukki oli olemassa, oli se tämä, ja Hanno saneli taas tänä vuonna, syvästi järkytettynä ja vain kerran tai pari hermostuneen nielaisun keskeyttämänä, isämeidän-rukouksen, jonka jälkeen hän sai pistää kätensä kilttien lasten pussiin, jonka joulupukki unohti ottaa jälleen mukaansa…

Sitten tuli joululoma, ja hetki, jolloin isä luki todistuksen, sujui jotakuinkin siedettävästi. Todistus oli näytettävä ehdottomasti myöskin jouluna… Jo olivat suuren salin ovet salaperäisesti suljetut, marsipaanikonvehteja ja piparkakkuja oli levitetty pöydälle ja koko kaupunki oli jouluisen näköinen. Satoi lunta, tuli pakkanen, ja kirkkaassa ilmassa kaikuivat italialaisten posetiivinsoittajien lirittävät, kaihoisat sävelmät; nämä samettitakkiset, mustaviiksiset miehet olivat tulleet juhlaksi kaupunkiin. Puotien ikkunoissa oli joulunäyttelyitä ja korkean goottilaisen suihkukaivon ympärille torille oli pystytetty joulumarkkinoiden kirjavia kojuja ja huvittelulaitoksia. Ja kaikkialla tuntui myytävänä olevien kuusien juhlallinen tuoksu.

Ja niin saapui vihdoin joulukuun kahdennenkymmenennenneljännen päivän ilta ja joululahjojen jako isossa salissa Eischergruben varrella. Se tapahtui perhepiirissä ja oli vain pyhän jouluillan alkajaistilaisuus, esinäytös, sillä tämä ilta kuului konsulittaren vanhoihin oikeuksiin, ja myöhemmin kerääntyi maisemahuoneeseen koko suku, torstaipöytäkunta, ynnä lisäksi vielä Jürgen Kröger, joka oli tullut Wismarista, sekä Therese Weichbrodt sisarensa madame Kethelsenin kera.

Puettuna harmaa- ja mustaraitaiseen silkkiin, posket hehkuen ja silmät kiiltäen, vienon patshulin lemun ympäröimänä, otti tuo vanha rouva vastaan vähitellen saapuvat vieraansa, ja hänen syleillessään näitä äänettömästi kilisivät kultaiset ranneketjun renkaat hiljaa. Hän oli tänä iltana mykän, vapisuttavan jännityksen vallassa. »Hyvänen aika, sinullahan on kuumetta, äiti!» sanoi senaattori, joka oli tullut Gerdan ja Hannon kanssa… »Eihän tässä ole mitään pelkäämistä». Mutta vanha rouva sanoi kuiskaten, suudellen heitä jokaista: »Tervetuloa, Jeesuksen nimeen… Ja rakkaan Jean-vainajan muistoksi…»

Juhlallinen ohjelma, jonka konsuli-vainaja oli määrännyt täksi illaksi, täytyi pysyttää voimassa, ja edesvastuu illan arvokkaasta menosta, juhla syvine, vakavine ja hartaine ilon tunnelmineen sai hänet kulkemaan levottomasti paikasta toiseen — milloin oli hän pylväikössä, johon Marian-kirkon kuoropojat jo olivat kerääntyneet, milloin ruokasalissa, missä Rieckchen Severin viimeisteli joulupuuta ja lahjapöytää, milloin eteisessä, jossa seisoi vanhoja ukkoja ja akkoja arkana ja hämillään, avuntarvitsijoita, jotka myös olivat saavat lahjansa — kunnes palasi takaisin maisemahuoneeseen, jossa hän rankaisi jokaisen turhan sanan ja äänen mykällä silmäyksellä. Oli niin hiljaista, että kuului kaukaisen posetiivin soitto, jonka sävelet kantautuivat paikalle vienoina, mutta selvinä joltakin lumiselta kadulta. Sillä vaikka huoneessa oli kaksikymmentä henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat, oli hiljaisempaa kuin kirkossa, ja tunnelma muistutti, kuten senaattori varovasti huomautti Justus-sedälle, hautajaistunnelmaa.

Muuten ei ollut pelkoa siitä, että se häiriintyisi nuorekkaan vallattomuuden äänistä. Yksi ainoa katse olisi riittänyt toteamaan, että melkein kaikki suvun koolla olevat jäsenet olivat iässä, jossa mielenilmaukset jo kauan aikaa sitten ovat mukautuneet määrättyihin muotoihin. Tarkastakaammepa heitä: siinä oli senaattori Thomas Buddenbrook, jonka kalpeus oli ristiriidassa hänen teeskennellyn valppaan, tarmokkaan ja hiukan leikkisän ilmeensä kanssa; Gerda, hänen rouvansa, joka, nojaten liikkumattomana tuolin selkää vasten, oli kääntänyt kauniit kasvonsa ylöspäin ja katseli lähekkäin olevilla, sinisten varjojen ympäröimillä, ihmeellisesti kimaltelevilla silmillään kattokruunun säihkyviä kristalleja; Thomaksen sisar, rouva Permaneder; Jürgen Kröger, hänen serkkunsa, hiljainen, yksinkertaisesti puettu virkailija; Thomaksen serkut Friederike, Henriette ja Pfiffi, joista kaksi edellistä oli käynyt vielä laihemmaksi ja pitemmäksi ja jälkimmäinen vielä pienemmäksi ja paksummaksi kuin ennen, mutta joilla oli yhteistä muuttumaton kasvojen ilme, terävä, pahansuopa hymy, joka kohdistui kaikkia ihmisiä ja asioita kohtaan juorunhaluisella epäuskolla ja joka tuntui sanovan: »Todellako? Tekisipä mieli aluksi epäillä», ja viimein tuhkanharmaa Klothilde-parka, jonka ajatukset kai olivat suuntautuneet illalliseen. Kaikki he olivat yli neljänkymmenen. Ja talon emäntä, tätilän veli Justus Kröger sekä pikku Therese Weichbrodt olivat hyvän joukon yli kuudenkymmenen; mutta vanha konsulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, ynnä täysin kuuro madame Kethelsen olivat seitsemissäkymmenissä.

Nuoruutensa kukoistuksessa oli oikeastaan vain Erika Weinschenk. Mutta kun hänen vaaleansiniset silmänsä — herra Grünlichin silmät — liukuivat hänen mieheensä, johtajaan, jonka lyhyttukkainen, ohimoilta harmaantunut pää kapeine suupielineen näkyi sohvan vieressä seinän idyllistä maisemaa vasten, saattoi huomata, että hänen täyteläinen povensa alkoi kohoilla äänettömästi, mutta raskaasti… Hänen päässään pyörivät kai usanssi, kirjanpito, todistajat, virallinen syyttäjä, puolustusasianajaja ja tuomari yhtenä sekavana vyyhtenä. Ja tuskinpa koko huoneessa oli ketään, jota nuo joulunvietolle vieraat ajatukset eivät olisi painaneet. Rouva Permanederin vävyn syytteenalainen tila, koko koollaolevan suvun tietoisuus erään suvun jäsenen läsnäolosta, jonka väitettiin loukanneen lakeja, porvarillista järjestystä ja kaupallista kunniallisuutta, ja joka ehkä oli joutuva häpeän uhriksi ja vankilaan, antoi yhdessäololle aivan epätavallisen, painostavan leiman. Buddenbrookin suku viettämässä joulua syytteenalaisen henkilön kera! Rouva Permaneder nojasi tavallista ankarampana ja mahtipontisempana selustaan, Breitestrassen Buddenbrookin naisten hymy oli tavallista pisteliäämpää…

Entä lapset? Nuo hiukan niukkalukuiset jälkeläiset? Tunsivatko nämäkin tämän uuden, kaamean asiantilan vaikutusta? Pikku Elisabethin mielentilasta oli mahdoton sanoa mitään; hän istui hoitajattarensa käsivarrella puettuna mekkoon, jonka runsaissa atlasnauhoissa näkyi rouva Permanederin maku. Hän oli puristanut peukalonsa pikkuruikkuisten nyrkkiensä sisään, imi kieltään, katseli hiukan ulkonevine silmineen jäykästi eteensä ja päästi silloin tällöin lyhyen pärisevän äänen, jolloin hoitajatar keikutti häntä hiukan. Mutta Hanno istui hiljaa jakkarallaan äitinsä jalkojen juuressa ja katsoi, kuten tämä, kruunun kristalleja… mutta entä Christian? Missä hän oli? Vasta viime tingassa huomattiin, ettei hän ollut saapuvilla. Konsulittaren liikkeet, tuo omituinen suupielestä hiuslaitetta kohti kohoava ele, jolla hän aivan kuin siirsi paikoilleen irtaantuneen suortuvan, muuttui yhä hätäisemmäksi… Hän antoi määräyksen mamsseli Severinille, ja tämä meni kuoropoikien keskitse ja köyhien ohi eteisen poikki, jossa kolkutti herra Buddenbrookin ovelle.

Heti sen jälkeen ilmestyi Christian esiin. Hän tuli mukavan verkkaisesti, hiukan laahustaen maisemahuoneeseen, sillä hänen laihat väärät säärensä olivat nivelreumatismin jälkeen jonkun verran jäykät.

»Niin, olin melkein unohtaa, että on joulu… Istuin lukemassa erästä matkakertomusta… Etelä-Amerikasta…» lisäsi hän aikoen juuri ruveta kuvailemaan joulunviettoa eräässä viidennen luokan huvipaikassa Lontoossa, kun huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus alkoi vaikuttaa häneenkin ja hän lähti varpaisillaan, nenäänsä kurtistaen paikalleen.

»Iloitse, Sionin tytär!» lauloivat kuoropojat, ja samat naskalit, jotka vast'ikään olivat pitäneet pylväikössä semmoista meteliä, että senaattorin oli täytynyt näyttäytyä ovella hillitäkseen heitä, lauloivat nyt ihmeteltävän kauniisti. Nuo heleät äänet, jotka matalampien äänten kannattamina kohottivat puhtaan, riemuitsevan ylistyslaulun, saivat kaikkien sydämet puolelleen, pehmittivät Buddenbrook-neitojen hymyn ja saivat aikaan sen, että vanhat vaipuivat ajattelemaan mennyttä elämäänsä ja nuoret unohtivat hetkeksi huolensa.

Hanno oli kalpea. Hän irroitti kädet polviensa ympäriltä, leikki jakkaransa rimpsuilla ja painoi kielenkärkensä hammasta vasten, suu puoliavoinna ja kasvoilla paleleva ilme. Hänen täytyi silloin tällöin hengähtää syvään, sillä laulun, tuon kellonheleän a capella-laulun täyttäessä ilman kuristui hänen sydämensä kokoon ahdistavan onnen vallassa. Joulu… Korkean, valkoisen, toistaiseksi suljetun kaksoisoven rakosista tunkeutui kuusentuoksu huoneeseen herättäen salin ihmeiden ikävöimistä, jotka joka vuosi tuntuivat yhtä käsittämättömän ylimaailmallisilta ja joiden paljastumista hän odotti suonet tykkien… Mitähän siellä mahtoi olla hänelle? Sen, mitä hän toivoi, sai hän varmasti, ellei sitä jo edeltäpäin ollut sanottu mahdottomaksi. Teatteri oli heti pistävä hänelle silmään ja vetävä hänet luokseen, kaivattu nukketeatteri, joka oli seisonut päällimmäisenä, voimakkaasti alleviivattuna isoäidille annetussa toivomuslistassa ja joka oli »Fidelion» jälkeen hänen ainoa ajatuksensa.

Hanno oli äskettäin, herra Brechtin luona kärsittyjen vaivojen palkkioksi ja korvaukseksi, päässyt ensi kertaa kaupungin teatteriin, jossa hän oli istunut ensi rivillä äitinsä vieressä seuraten henkeä pidättäen »Fidelion» sointuja ja kohtauksia. Sen jälkeen näki hän unta vain oopperakohtauksista, ja hänet täytti semmoinen ihastus näyttämöä kohtaan, ettei hän tahtonut osata nukkua. Sanomattomalla kateudella katsoi hän kadulla ihmisiä, jotka Christian-sedän tavoin olivat tunnettuja teatterin harrastajia, kuten konsuli Döhlmann ja kaupanvälittäjä Gosch. Saada istua, kuten nämä, melkein joka ilta teatterissa — käsittämätön ajatus. Kunpa hän olisi edes kerran viikossa, ennen näytännön alkua, saanut kurkistaa saliin, kuulla soittimien viritystä ja katsoa suljettua esirippua! Sillä häntä viehätti teatterissa kaikki: kaasun haju, istuimet, soittajat, esirippu…

Olikohan hänen nukketeatterinsa suurikin? Suuri ja leveä? Miltä mahtoi sen esirippu näyttää? Siihen täytyi mitä pikimmin pistää pieni reikä, sillä kaupunginteatterin esiripussakin oli kurkistusreikä… Olikohan isoäiti vai mamsseli Severin — sillä eihän isoäiti ehtinyt tehdä kaikkea — laittanut »Fidelion» näyttämökoristukset? Huomispäivänä oli hän piiloutuva jonnekin esittääkseen ensi näytännön aivan yksin… Ja hän kuuli jo nukkiensa laulavan; sillä musiikki oli heti kiinnittänyt hänet teatteriin mitä läheisimmin…

»Veisaa, Jerusalem!» päättivät kuoropojat laulunsa, ja äänet, jotka olivat kulkeneet rinnakkain fuugantapaisesti, sulivat viime sävelessä sovinnollisesti ja iloisesti yhteen. Kirkas sointu hälveni, ja syvä hiljaisuus levisi pylväikköön ja maisemahuoneeseen. Suvun jäsenet loivat katseensa alas; vain johtaja Weinschenk katseli huolettomasti ja rohkeasti ympärilleen. Mutta konsulitar lähestyi hitain askelia pöytää ja asettui omaistensa keskeen sohvalle, joka ei enää, kuten entisinä aikoina, ollut erillään, ilman edessäolevaa pöytää, seinän vieressä. Hän nosti lampun lähemmä ja asetti eteensä ison raamatun, jonka vanhuudesta vaalennut kultanahkapinta oli mahdottoman leveä. Sitten hän työnsi silmälasit nenälleen, aukaisi molemmat nahkasolmut, joilla tuo suunnaton laitos oli sidottu, levitti auki merkillä varustetun paikan, jolloin tuli esiin kirjan paksu, karkea, kellahtava paperi suhteettoman suurine kirjaimineen, joi kulauksen sokerivettä ja alkoi lukea joulutekstiä.

Hän luki hitaasti tuota vanhanaikaista kieltä, yksinkertaisella, sydämeenkäyvällä tavalla, äänellä, joka kaikui selvänä, liikutettuna ja iloisena äänettömän hartauden keskellä. »Ja ihmisille hyvä tahto!» lausui hän. Ja kun hän oli lopettanut, kajahti pylväiköstä kolmiäänisesti »Jouluyö, juhlayö», johon koko suku yhtyi maisemahuoneesta. Se tapahtui vähän varoen, sillä useimmat läsnäolijoista olivat epämusikaalisia, ja vähänväliä kuului joukosta joku matala, aivan asiaankuulumaton sävel… Mutta se ei häirinnyt ensinkään laulun vaikutusta… Rouva Permaneder lauloi vapisevin huulin, sillä suloisinta ja tuskallisinta liikutusta tuntee ihminen, jolla on takanaan vaiherikas elämä ja joka juhlahetken lyhyessä rauhassa muistelee mennyttä aikaa… Madame Kethelsen itki hiljaa ja katkerasti, vaikka hän ei voinut kuulla juuri mitään.

Sitten nousi konsulitar paikaltaan. Hän tarttui toisella kädellään lapsenlapsensa Johannin, toisella lapsenlapsenlapsensa Elisabethin käteen ja astui näiden kera huoneen poikki. Toiset liittyivät heihin, ensin vanhemmat, sitten nuoremmat suvun jäsenet, pylväiköstä yhtyivät heihin vielä palvelijat ja köyhät, ja kaikkien laulaessa yksiäänisesti »Joulupuu on rakennettu», ja Christian-sedän naurattaessa lapsia nostelemalla jalkojaan kuin tanssinukke astuttiin silmät huikaistuina, kasvot hymyillen selkoselälleen levitetyn kaksoisoven kautta suoraan taivaaseen.

Koko sali, jonka täytti kärventyneiden kuusenoksien tuoksu, välkkyi ja kimmelsi lukemattomista valoista, ja seinien sininen tausta valkoisine jumalhahmoineen saattoi huoneen näyttämään vielä suuremmalta. Kynttilöiden liekit valtavan, melkein kattoon asti ulottuvan joulupuun oksilla, joka seisoi punaverhoisten ikkunoiden välissä, joka oli koristettu hopealangoilla ja suurilla valkoisilla liljoilla, jonka latvassa oli sädehtivä enkeli ja juurella sievä sienisommitelma, tuikahtelivat yleisessä valomeressä kuin kaukaiset tähdet. Sillä valkoisen liinan kattamalla pöydällä, joka ulottui pitkänä ja leveänä ja joululahjojen peittämänä ikkunasta melkein ovelle asti, oli rivi pienempiä, konvehdeilla koristettuja joulupuita, joiden oksilla myös paloi vahakynttilöitä. Ja seinillä paloivat haarajalkojen kynttilät, ja kullatuissa jalustoissa paloivat paksut kynttilät huoneen joka nurkassa. Isommat lahjat, joille ei ollut sijaa pöydällä, odottivat rivissä lattialla. Pienempiä pöytiä, jotka myös olivat katetut valkoisella liinalla ja joiden päällä myös oli lahjoja ja sytytetty kuusi, oli pantu molempien ovien viereen: niillä olivat palvelusväen ja köyhien lahjat.

Laulaen, häikäistyneinä, vanhan tutun huoneen näyttäessä aivan uudelta, kuljettiin kerran huoneen ympäri, seimen sivu, jossa vahasta tehty Jeesuslapsi näytti tekevän ristinmerkkiä, ja seisahduttiin sitten äänettöminä paikoilleen, silmän alettua erottaa yksityisiä esineitä.

Hanno oli aivan kuin houreessa. Heti kun hän oli astunut sisään, olivat hänen kuumeiset, etsivät silmänsä keksineet pöydällä teatterin… teatterin, joka oli suurempi ja leveämpi kuin hän oli milloinkaan osannut kuvitella. Mutta hänen paikkansa oli vaihtunut, ja hän alkoi jo vakavasti epäillä, oliko koko tuo satumainen teatteri tarkoitettukaan hänelle. Ja näyttämön juuressa lattialla oli sitäpaitsi jokin iso, oudon näköinen esine, huonekalu, piirongintapainen kappale… voiko sekin olla tarkoitettu hänelle?

»Tule tänne, lapsi, katsopas tätä», sanoi konsulitar avaten sen kannen. »Tiedän sinun soittavan mielelläsi koraaleja… Herra Pfühl on antava sinulle tarpeelliset ohjeet… Näitä polkimia täytyy koko ajan polkea… väliin kovemmin, väliin hiljemmin… eikä käsiä saa ottaa välillä pois, sormia pitää siirrellä vain peu a peu…»

Se oli urkuharmonio, pieni, sievä ruskeapintainen harmonio, jossa oli metallikannattimet sivuilla, kirkkaanväriset polkimet ja siro kääntötuoli. Hanno painoi paria kosketinta… ja siitä lähti hiljainen urkusointu, joka sai ympärillä seisovat kääntämään päätään… Hanno syleili isoäitiään, joka painoi hänet hellästi rintaansa vasten ja irroittautui sitten vastaanottaakseen toisten kiitokset.

Hanno kääntyi katsomaan teatteria. Harmonio oli yllättävä unelma, mutta hänellä ei nyt ensi aluksi ollut aikaa tutkia sitä. Se oli onnen kukkura, jollaisen langetessa ihmisen osalle hän on kiittämätön kutakin lahjaa kohtaan erikseen ja katsoo vain hätäisesti kaikkea sekä oppii vasta myöhemmin käsittämään koko tuon ylenpalttisuuden… Ah, siinä oli kuiskaajakoppikin, näkinkengänmuotoinen kuiskaajakoppi, jonka takana riippui punainen kullalla kirjaeltu esirippu kokoonkäärittynä. Näyttämölle oli järjestetty »Fidelion» viimeinen näytös. Vankiraukat olivat siinä ristissä käsin. Don Pizarro seisoi sivummalla peloittavan näköisenä suunnattomine puhvihihoineen. Ja takaa riensi juoksuaskelin mustaan samettiin puettu ministeri, kääntääkseen kaikki asiat hyväksi. Se oli aivan kuin kaupunginteatterissa, melkein vielä kauniimpaa. Hannon korvissa kaikui riemukuoro, finaali, ja hän istuutui harmonion ääreen soittaakseen siitä erään pätkän, joka oli jäänyt hänen muistiinsa… Mutta hän nousi jälleen ylös katsellakseen erästä toivottua kirjaa, kreikkalaista jumalaistarustoa, joka oli sidottu punaisiin kansiin ja jonka kannessa oli kullattu Pallas Atenen kuva. Hän söi lautaseltaan makeisia, marsipaania ja piparkakkuja, tarkasti pikkutavaroita, kirjoitustarpeita ja kouluvihkoa, ja unohti hetkeksi kaiken muun pikkuruikkuisella lasimurulla varustetun kynän varren tähden, johon katsoessa näki edessään laajan sveitsiläismaiseman…

Nyt tarjosivat mamsseli Severin ja sisätyttö tarjottimilta teetä ja leivoksia, ja kastaessaan leipää kuppiinsa ehti Hanno hiukan katsella ympärilleen. Sukulaiset seisoivat pöydän ympärillä tai kuljeksivat edestakaisin puhellen ja nauraen, ihaillen toisten lahjoja tai näytellen omiaan. Pöydällä oli kaikenlaatuisia tavaroita: porsliinisia, nikkelisiä, hopeaisia, kultaisia, puisia, silkkisiä ja kankaasta valmistettuja. Suuria manteleilla ja hyytelöviipaleilla koristettuja piparkakkuja oli ladottu pitkään riviin vuorotellen paksujen marsipaanileipien kanssa. Niissä lahjoissa, jotka rouva Permaneder oli valmistanut, kuten eräässä työpussissa, kukkaruukkujen alusliinassa ja jalkatyynyssä, oli suuret atlassilkkiset rusetit.

Joku kävi aina väliin katsomassa pikku Johannia, laski kätensä hänen merimieskaulukselleen ja katseli hänen lahjojaan sillä ivallisella, liioitellulla ihailulla, jolla aikuiset ihmettelevät lasten leluja. Vain Christian-setä ei osoittanut tuota täysikasvuisten ylpeyttä; hänen ihastuksensa nukketeatteriin, kun hän sattui kulkemaan Hannon ohi timanttisormus sormessa, jonka hän oli saanut lahjaksi äidiltään, oli yhtä suuri kuin veljenpojan.

»Tuhat tulimmaista, onpas tämä hauska laitos!» sanoi hän vetäen esirippua ylös ja alas ja astuen sitten askeleen taapäin katsellakseen näyttämökuvaa. »Oletko sinä toivonut itsellesi tätä? — Vai olet sinä toivonut tätä», sanoi hän sitten äkkiä annettuaan katseensa harhailla tuokion verran kummallisen vakavana ja levottomana ympäri huonetta. »Miksi? Miten sinä keksit toivoa sellaista? Oletko käynyt teatterissa?… Vai 'Fideliota' katsomassa! Niin, se esitetään aika hyvin… Ja nyt sinä aiot esittää sen itse, ruveta itse tekemään oopperoita?… Tekikö se sinuun sellaisen vaikutuksen?… Kuulehan, lapsi, mitä minä sanon, älä ajattele liikaa tämmöisiä asioita… teatteria… ja sen sellaisia… se ei kelpaa, usko setääsi. Minä olen myös aina ollut liiaksi huvitettu niistä, siksi minusta ei ole tullut tämän enempää. Olen tehnyt suuria erehdyksiä…»

Hän puhui pikku veljenpojalleen vakavasti ja vakuuttavasti, Hannon katsoessa häneen uteliaasti. Mutta sitten hän lyhyen vaitiolon jälkeen, katsellessaan teatteria, joka sai hänen luisevat, kuluneet kasvonsa kirkastumaan, pani erään teatterinuken liikkumaan eteenpäin näyttämöllä ja lauloi rämeällä, värisevällä äänellään: »Haa, on hirmurikos tää!» jonka jälkeen hän nosti harmonion tuolin teatterin eteen, istuutui sille ja alkoi esittää oopperaa, matkien laulaen ja liikehtien vuoroin kapellimestaria, vuoroin esittäviä henkilöitä. Hänen selkänsä taakse kerääntyi katsojia, jotka nauroivat, pudistelivat päätään ja olivat huvitetut hänen hommastaan. Hanno katsoi häntä vilpittömällä ihastuksella. Mutta hetken kuluttua keskeytti Christian aivan odottamatta esityksensä. Hän jäi istumaan mykkänä paikalleen, levoton vakavuuden ilme levisi hänen kasvoilleen, hän pyyhkäisi kädellään päälakeaan ja vasenta kylkeään ja kääntyi sitten nenä kurtussa ja murheellisen näköisenä yleisön puoleen.

»Niin, nyt se on taas lopussa», sanoi hän; »nyt tulee taas rangaistus. Kun minä yritän olla hetkenkään iloinen, tulee heti kosto. Sitä ei kivistä, siinä on vaan sellainen epämääräinen vaiva… epämääräinen vaiva, siksi että hermot kaikki ovat tällä puolen liian lyhyet. Ne ovat kaikki liian lyhyet…»

Mutta omaiset eivät ottaneet hänen vaivaansa vakavammalta kannalta kuin hänen ilveitänsäkään ja viitsivät tuskin vastata. He hajaantuivat välinpitämättöminä eri suunnille, ja Christian jäi istumaan vielä pitkäksi aikaa teatterin eteen katsellen sitä nopeasti ja miettivästi silmiään pyöritellen ja nousi viimein paikaltaan.

»No, onneksi olkoon, lapsi», sanoi hän silittäen Hannon päätä. »Mutta ei liikaa… äläkä unohda vakavia toimiasi tämän vuoksi, kuulitkos? Minä olen tehnyt paljon erehdyksiä… Minä lähden vähäksi aikaa klubiin!» huusi hän täysikasvuisille. »Sielläkin vietetään joulua tänään. Näkemiin!» Ja hän lähti jäykin, väärin säärin pylväikön läpi pois.

Kaikki olivat syöneet tänään tavallista aikaisemman päivällisen ja olivat nyt juoneet teetä runsaiden leipien kera. Mutta oli tuskin ehditty lopettaa teenjuonti, kun jo tarjoiltiin uutta herkkua, ryynimäistä puuroa isoista kristallimaljakoista. Se oli mantelikiisseliä, munista, hienonnetuista manteleista ja ruusuvedestä valmistettua jälkiruokaa, joka maistui mainiolta, mutta josta tuli mitä hirveimmät vatsanvaivat, jos sitä söi lusikallisenkaan liikaa. Mutta vaikka konsulitar kehoitti jättämään pienen loven illallisellekin, ei juuri arasteltu. Klothilde suoritti kerrassaan ihmetekoja. Hiljaa ja kiitollisesti lappoi hän lusikallaan mantelikiisseliä kuin olisi se ollut tattaripuuroa. Virvokkeena oli pöydällä myös viinihyytelöä, jotka syötiin englantilaisen luumukakun kanssa. Mutta vähitellen siirryttiin takaisin maisemahuoneeseen, jossa sijoituttiin lautasineen pöydän ympärille.

Hanno jäi yksin ruokasaliin, sillä pikku Elisabeth Weinschenk oli viety kotiin. Hanno sai tänä vuonna ensi kertaa ottaa osaa jouluillalliseen Mengstrassen talossa.

Palvelijat ja köyhät olivat vetäytyneet lahjoineen keittiön puolelle, ja Ida Jungmann lörpötteli eteisessä Rieckchen Severinin kanssa, vaikka hän kasvattajan asemassaan tavallisesti osoitti olevansa tätä paljon korkeammalla. Ison joulupuun kynttilät olivat palaneet loppuun ja sammutetut, ja seimi oli nyt pimeässä. Mutta pikku joulupuissa paloi vielä jokunen kynttilä, ja joskus joutui kuusenoksa liian lähelle liekkiä, syttyi rätisten palamaan ja lisäsi salissa tuntuvaa kuusenhajua. Joka kerran kun ilmanveto sattui sivuuttamaan puita, alkoivat hopealangat hiljaa heilua. Nyt oli taas niin hiljaista, että posetiivin vienot säveleet kuuluivat jostakin kauempaa kadulta kylmän pakkasilman läpi.

Hanno antautui hartaasti joulun tuoksujen ja äänien valtaan. Hän luki pää käteen nojaten jumalaistarustoaan, söi koneellisesti, etupäässä siksi, että se kuului asiaan, konvehteja, marsipaania, mantelikiisseliä ja luumukakkua, ja liian täyden vatsan aikaansaama ahdistava pinnistys yhtyi illan suloisen tunnelman kera kaihoisaksi onneksi. Hän luki taisteluista, jotka Zeuksen oli täytynyt kestää päästäkseen valta-asemaansa, ja kuunteli silloin tällöin puolella korvalla mitä maisemahuoneessa puhuttiin Klothilde-tädin tulevaisuudesta.

Klothilde oli varmasti onnellisin kaikista ja hän vastaanotti joka puolelta tulevat onnittelut ja pilailut hymyllä, joka kirkasti hänen tuhkanharmaat kasvonsa. Hänen äänensä värisi iloisesta liikutuksesta. — Hän oli saanut sijan »Johannisklosterissa». Senaattori oli vihdoinkin saanut toimitetuksi hänelle johtokunnan suostumuksen siihen, vaikka eräät herrat olivat nurisseet ja syyttäneet häntä sukulais-puolueellisuudesta. Maisemahuoneessa puheltiin nyt innokkaasti tuosta erinomaisesta laitoksesta, joka vastasi Mecklenburgissa, Dobberthienissä ja Ribnitzissä olevia, aatelisnaisia varten perustettuja koteja ja joiden tarkoitus oli suoda ansiokkaiden vanhojen sukujen varattomille tyttärille turvattu vanhuuden toimeentulo. Klothilde oli nyt saanut pienen, mutta varman eläkkeen, joka oli vuosien kuluessa kasvava; ja tultuaan määräikään oli hän saava oman rauhaisan ja siistin asunnonkin itse laitoksessa…

Pikku Johann lähti vähäksi aikaa täysikasvuisten pariin, mutta palasi sitten ruokasaliin, joka ei enää — vähennetyn valaistuksen vuoksi — tehnyt yhtä valtavaa vaikutusta kuin alussa, mutta joka nyt viehätti uudella tavalla. Siinä oli niin oudon tenhoisaa liikkua, aivan kuin hämärällä näyttämöllä näytännön jälkeen, kulisseja tarkastellen. Sai katsella läheltä ison joulupuun kultaheteisiä liljoja, ottaa käteensä seimen puisia eläimiä ja ihmisiä, etsiä kynttilää, joka oli saanut Betlehemin läpinäkyvän tähden loistamaan, ja kohotella alasriippuvaa pöytäliinaa, nähdäkseen pöydän alle kerätyt pahvi- ja käärepaperikasat.

Maisemahuoneen keskustelu kävi sitäpaitsi yhä vähemmän mielenkiintoiseksi. Luonnon pakosta oli viimein tuo määrätty kolkko asia tullut keskustelun alaiseksi, joka tähän asti oli sivuutettu vaieten juhlaillan kunniaksi, mutta joka ei hetkeksikään ollut poistunut kenenkään mielestä, nimittäin johtaja Weinschenkiä vastaan nostettu oikeusjuttu. Hugo Weinsehenk piti itse esitelmää siitä. Hän kertoi rajulla hilpeydellä yksityiskohtaisesti juhlan keskeyttämästä todistajien kuulustelusta, moitti kiihkeästi presidentti tohtori Philanderin liian selvästi huomattavaa ennakkomielipidettä ja arvosteli ylpeän pilkallisesti halveksuvaa tapaa, jolla virallinen syyttäjä tohtori Hagenström suvaitsi kohdella häntä ja hänen todistajiaan. Breslauer oli muuten vastannut hyvin sukkelasti eräisiin raskauttaviin syytöksiin ja vakuuttanut mitä varmimmin, ettei edes tarvinnut ajatella syyttävän tuomion langettamista. — Senaattori teki silloin tällöin jonkun kysymyksen kohteliaisuuden vuoksi, ja rouva Permaneder, joka istui olkapäät koholla sohvassa, mutisi pari vihaista voimasanaa Moritz Hagenströmiä vastaan. Mutta toiset olivat ääneti. He olivat niin ääneti, että johtajakin vähitellen vaikeni; ja ajan kiitäessä pikku Hannon mielestä kuin siivillä ruokasalissa vallitsi maisemahuoneessa painostava, huolestunut, tuskallinen seisahduksen tila, joka ei ollut poistunut vielä kello puoli yhdeksänkään, jolloin Christian palasi klubista vanhojenpoikien ja »hummaajien» joulunvietosta.

Sammunut sikarinpätkä pisti esiin hänen suustaan ja hänen sisäänvaipuneet poskensa olivat punaiset. Hän tuli salin läpi ja sanoi maisemahuoneeseen astuessaan: »Lapsukaiset, sali on kerrassaan suurenmoisen ihana! Weinschenk, meidän olisi pitänyt tuoda tänne Breslauer; hän ei ole varmaan milloinkaan nähnyt tällaista.»

Äänetön, rankaiseva syrjäsilmäys kohtasi häntä konsulittaren taholta. Christian vastasi siihen huolettoman kysyvällä ilmeellä. Kello yhdeksältä käytiin pöytään.

Kuten tavallisesti oli illallinen tänä iltana katettu pylväikköön.
Konsulitar lausui sydämellisen hartaasti vanhan pöytärukouksen:

jonka hän, samaten jouluillan perityn tavan mukaan, lopetti pienellä esityksellä, kehoittaen pääasiallisesti Buddenbrook-suvun jäseniä muistamaan kaikkia niitä, joilla ei ollut yhtä onnellinen joulu… Ja kun tämä oli tehty, istuuduttiin hyvällä omallatunnolla pöytään ja käytiin aluksi voisulassa keitettyjen karppien ja reininviinin kimppuun.

Senaattori pisti pari kalansuomusta kukkaroonsa, ettei loppuisi raha tulevan vuoden aikana. Mutta Christian huomautti yhtäkaikkisesti, etteihän siitä kuitenkaan ollut mitään apua, ja konsuli Kröger ei viitsinyt ryhtyä tuollaiseen varokeinoon, koska hänen ei enää tarvinnut pelätä kurssivaihteluita, hän kun eli rauhassa puolinetoista killinkeineen. Tuo vanha herra istui mahdollisimman etäällä rouvastaan, jonka kanssa hän pitkään aikaan ei ollut vaihtanut juuri sanaakaan, koska tämä ei herennyt lähettämästä salaa rahoja perinnöttömäksi tehdylle Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla, Lontoossa, Pariisissa tai Amerikassa — missä, sen tiesi vain hänen äitinsä — rappeutunutta kiertäjän elämäänsä. Hän rypisti synkästi otsaansa puheen kääntyessä toisen ruokalajin aikana suvun poissaoleviin jäseniin, nähdessään tuon heikon äidin kuivaavan silmiään. Muistettiin Frankfurtin ja Hampurin sukulaisia, joku mainitsi myös pahaa tarkoittamatta pastori Tiburtiuksen nimen, ja senaattori kilisti kaikessa hiljaisuudessa sisarensa lasia herrojen Grünlichin ja Permanederin terveydeksi, jotka myös tavallaan kuuluivat sukuun…

Kastanjoilla, rusinoilla ja omenilla täytetty kalkkuna herätti yleistä mielihyvää. Verrattiin sitä edellisten vuosien kalkkunoihin ja huomattiin, ettei pitkään aikaan oltu nähty näin mahtavaa paistia. Sen kera oli paistettuja perunoita, kahdenlaisia vihanneksia ja kahdenlaista hilloa, ja jokaista lajia oli sellaiset määrät kuin eivät ne olisi olleet lisäruokia vaan pääruokalaji, jolla jokaisen tuli täyttää vatsansa. Paistin ohella juotiin Möllendorpf-toiminimen vanhaa punaista viiniä.

Pikku Johann istui vanhempiensa välissä ahtaen vaivalla valkoista rintalihapalasta murekkeineen vatsaansa. Hän ei enää jaksanut syödä niin paljon kuin Thilda-täti, vaan oli väsynyt eikä voinut oikein hyvin. Mutta hän oli ylpeä siitä, että sai istua isojen ihmisten pöydässä, että hänenkin taidokkaasti käännetyllä ruokaliinallaan oli ollut tuollainen mainio valmunsiemenillä peitetty vehnäsämpylä, että hänenkin edessään oli kolme viinilasia; hän sai näet tavallisesti juoda pienestä kultaisesta pikaristaan, joka oli Krögerin sedän kummilahja… Mutta kun Justus-setä alkoi kaataa öljynkeltaista kreikkalaista viiniä pienimpiin laseihin ja kun jäätelöpallukat — punaiset, valkoiset ja ruskeat — ilmestyivät pöytään, parani hänenkin ruokahalunsa. Hän söi, vaikka se teki melkein sietämättömän kipeää hampaisiin, yhden punaisen ja puolet valkoisesta pallerosta, mutta viimein hänen täytyi maistaa hiukan ruskeaakin suklaajäätelöä, ja hänen narskutti sen kera vohvelia, joi vähän imelää viiniä ja kuunteli Christian-setää, joka oli tullut puhetuulelle.

Setä kertoi klubissa viettämästään joulusta, joka oli kulunut hyvin vilkkaasti. »Hyvä Jumala!» sanoi hän joka toisella sanalla, kuten silloin, kun hänen oli tapana kertoa Johnny Thunderstormista. »Ne miehet joivat ruotsalaista punssia kuin vettä!»

Mutta Christian ei huomannut mitään. Hänen silmänsä alkoivat harhailla esineestä toiseen ja hänen ajatuksensa ja muistonsa olivat niin elävät, että ne liikkuivat varjojen tavoin hänen laihoilla kasvoillaan.

»Tietääkö kukaan teistä», hän kysyi, »miltä tuntuu, kun on juonut liian paljon ruotsalaista punssia? Minä en tarkoita itse juopumusta, mutta sitä, mikä tulee perästäpäin, seurauksia… ne ovat ihmeellisen inhoittavat… samalla ihmeelliset ja inhoittavat.»

Mutta Christian ei huomannut koko vastaväitettä. Se oli hänen omituisuutensa, ettei hän sellaisina hetkinä huomannut mitään. Hän oli hetken aikaa vaiti, sitten tuntui se, mikä hänessä liikkui, kypsyneen.

»Ensin tuntee voivansa pahoin», hän alkoi kertoa kääntyen nenä rypyssä veljeensä päin. »Päätä kivistää ja suolia kaivaa… niin no, sellaista sattuu muulloinkin. Mutta kun on juonut punssia, tuntee itsensä likaiseksi —» Christian hieroi kasvot irvessä käsiään — »tuntee koko ruumiinsa likaiseksi. Peset kätesi, mutta siitä ei ole apua, ne tuntuvat vain yhä kosteilta ja likaisilta, ja kynnet ovat kuin rasvassa… Otat kylvyn, mutta se ei tunnu missään, koko ruumiisi tuntuu mielestäsi epäpuhtaalta ja tahmaiselta. Koko ruumiisi vaivaa sinua, harmittaa sinua, inhoat itseäsi… Oletko sinä kokenut tämän, Thomas?»

»Olen», sanoi senaattori tehden torjuvan liikkeen, mutta Christian jatkoi kertomistaan ruotsalaisen punssin liiallisen nauttimisen seurauksista sillä omituisella tahdittomuudella, joka vuosien kuluessa oli yhä lisääntynyt ja joka esti häntä huomaamasta, että nuo kuvailut olivat vastenmielisiä koko pöytäkunnan mielestä ja etteivät ne olleet paikallaan tänä iltana ja tässä ympäristössä — kunnes hän katsoi luonnehtineensa asian tarpeeksi tyhjentävästi ja vaikeni vähitellen.

Ennenkuin käytiin käsiksi juustoon ja voihin, piti konsulitar vielä pienen puheen omaisilleen. Joskaan ei kaikki ollut vuosien kuluessa muodostunut sellaiseksi kuin tietämätön ihminen lyhytnäköisyydessään olisi toivonut, oli sentään saatu kokea siksi suurta näkyvää siunausta, että se riitti täyttämään sydämet kiitollisuudella. Juuri onnen ja ankarien koetusten vaihtelu osoitti, ettei Jumala ollut milloinkaan ottanut kättään suvun kohtaloiden johdosta, vaan että hän oli ohjannut niitä ja ohjasi edelleen omien syvien ja viisaiden aivoitustensa mukaan, joita ihminen ei ollut oikeutettu kärsimättömästi tutkimaan ja epäilemään. Ja juotakoon nyt toivovin sydämin ja yksimielisesti suvun menestymisen ja tulevaisuuden malja, tulevaisuuden, joka oli jatkuva vielä sitten kun sen vanhat ja keski-ikäiset jäsenet olivat levänneet jo kauan maan mullassa… lasten tulevaisuuden malja, joille tämän-iltainen juhla oikeastaan kuului…

Ja koska johtaja Weinschenkin pikku tytär ei enää ollut saapuvilla, täytyi pienen Johannin, aikuisten kilistäessä myös keskenään, lähteä kiertämään yksin koko pöytää kilistääkseen jokaisen kanssa, isoäidistä alkaen mamsseli Severiniin. Hannon tullessa isänsä kohdalle, kohotti senaattori, lähentäessään lasinsa lapsen lasia kohti, lempeästi Hannon leukaa katsoakseen tätä silmiin… Hän ei tavannut pojan katsetta, sillä Hannon ripset olivat laskeutuneet syvälle, syvälle alas silmiä ympäröivien sinertävien varjojen tasalle.

Mutta Therese Weichbrodt tarttui hänen päähänsä molemmin käsin, suudella napsahutti häntä poskelle ja sanoi niin sydämellisellä äänenpainolla, ettei itse Jumalakaan olisi voinut vastustaa sitä: »Tule onnelliseksi, hövä lapsi!»

— Hetkistä myöhemmin makasi Hanno vuoteessaan, joka nyt oli etuhuoneessa; sinne tultiin toisen kerroksen käytävästä ja sen vasemmalla puolen oli senaattorin pukeutumishuone.. Hän makasi selällään vatsansa vuoksi, joka ei vielä ollut voinut sulattaa kaikkea sitä, mitä sen illan kuluessa oli täytynyt ottaa vastaan, ja katsoi kiihoittunein silmin Ida Jungmannia, joka tuli yöpaitaan puettuna huoneestaan huljutellen vesilasia ojennetussa kädessään. Hanno joi nopeasti hiilihappoisen natronin, irvisti ja vaipui takaisin vuoteelle.

»Mitä vielä, Hannoseni. Makaa vain hiljaa selälläsi… Näätkö, ken salaisesti viittaa tuolla?… Vaan poikapa ei seuraa houkutustaan…»

»Hyvä, hyvä, Hannoseni, mutta nuku nyt ensin.» Ja hän suuteli tätä, sammutti kynttilän ja lähti.

Hanno oli yksin; ja jättäytyen hiljaa paikallaan maaten natronin hyväätekevän vaikutuksen valtaan näki hän suljettujen silmiensä edessä uudelleen joulusalin. Hän näki teatterinsa, harmonionsa, jumalaistarustonsa ja kuuli kaukaa kuoropoikien laulavan: »Riemuitse, Jerusalem!» Kaikki säteili. Hänen päänsä oli kuumeinen, ja hänen sydämensä, jota rasitti kapinoivan vatsan ahdinko, löi hitaasti, voimakkaasti ja epätasaisesti. Hän makasi kauan pahoinvoinnin, kiihoituksen, ahdistuksen, väsymyksen ja onnen tilassa voimatta nukkua.

Huomenna oli kolmas joulu, joka vietettiin Therese Weichbrodtin luona, ja se huvitti häntä jo etukäteen pienen hassunkurisen näytelmän tavoin. Therese Weichbrodt oli viime vuonna lopettanut kokonaan koulunpidon, ja Madame Kethelsen asui nyt yksin tuon pienen Mühlenbrinckin varrella sijaitsevan talon luokkahuoneissa, alakerran ollessa hänen itsensä hallussa. Hänen epäonnistuneen ja heikon pienen ruumiinsa raihnaudet olivat näet lisääntyneet vuosien kuluessa, ja mitä sävyisimmällä kristillisellä nöyryydellä otaksui Sesemi Weichbrodt loppunsa lähenevän. Siksi hän oli jo monen vuoden aikana luullut jokaista joulua viimeisekseen ja koetti tehdä sen niin loistokkaaksi pienissä tulikuumiksi lämmitetyissä huoneissaan kuin suinkin hänen heikot voimansa myöten antoivat. Koska hän ei voinut ostaa paljoa uutta, lahjoitti hän aina osan vähäisistä kapineistaan ja kasasi joulupuun alle kaiken mitä hän suinkin saattoi olla vailla: pöytäkoruja, kirjepainoja, neulatyynyjä, lasivaaseja ja kappaleita kirjastostaan, vanhoja hullunkurisen muotoisia ja kantisia kirjoja, kuten »Itsetutkistelijan salainen päiväkirja», Hebelin Alemannilaiset runot, Krummacherin Parabelit j.n.e…. Hanno oli jo saanut häneltä erään ranskankielisen teoksen, nimeltä »Pensees de Blaise Pascal», joka oli niin pikkuruinen, ettei sitä voinut lukea ilman suurennuslasia.

Bischofia tarjottiin loppumattomat määrät, ja Sesemin inkivääripiparkakut olivat kerrassaan mainioita. Mutta ilta ei sujunut milloinkaan, neiti Weichbrodtin vavahtelevan hartauden tähden, ilman jotakin yllätystä, tapausta, jotakin pientä kommellusta tai vauriota, joka sai vieraat nauramaan ja yhä lisäsi emännän mykkää intoa. Milloin kaatui bischofkannu pöydälle peittäen kaiken punaisella, imelällä, kirpelöivällä nesteellään, milloin suistui joulupuu puiselta ristikkojalaltaan juuri sillä hetkellä, jolloin astuttiin juhlallisesti sisään… Ja ennen uneen vaipumistaan näki Hanno vielä edessään viimevuotisen vahingon, joka oli tapahtunut juuri ennen lahjojen jakoa. Therese Weichbrodt oli lukenut niin hartaasti joulutekstiä, että kaikki vokaalit olivat eksyneet paikoiltaan, ja vetäytyi sen jälkeen ovelle pitääkseen sieltä pienen puheen vierailleen. Hän seisoi kynnyksellä kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vanhat kädet lapsenrinnallaan. Hänen myssynsä vihreät silkkinauhat riippuivat hänen hennoilla olkapäillään, ja hänen päänsä päällä, oven yläpuolella, oli kuusenoksilla ympäröity, takaapäin valaistu paperinauha, jossa oli kirjoitus: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa». Ja Sesemi puhui Jumalan hyvyydestä, lausui, että tämä oli hänen viimeinen joulunsa, ja lopetti puheen kehoittamalla kaikkia, ankarasti vapisten, apostolin sanoilla iloisuuteen; niin innokkaasti otti hänen pieni ruumiinsa osaa tuohon kehoitukseen. »Iloitkaa!» sanoi hän ja painoi päänsä kallelleen ravistaen sitä kiihkeästi. »Ja taaskin minä sanon: iloitkaa!» Mutta juuri sillä hetkellä syttyi läpinäkyvä paperinauha palamaan puhahtavalla, sähähtävällä ja ritisevällä äänellä, niin että mademoiselle Weichbrodtin täytyi paeta säikähdyksestä huudahtaen ja vastustamattoman lystikkäästi hypähtäen sinkoilevaa säensadetta…

Hanno muisti tuon vanhan neidin hypyn ja nauraa hihitti katketakseen, kiihoittuneesti ja hermostuneesti, suu tyynyä vasten.

YHDEKSÄS LUKU.

Rouva Permaneder kulki kiireesti Breitestrassea pitkin. Hän oli aivan hengästyneen näköinen, ja vain pieni pään ja hartioiden pönäkkyys osoitti arvokkuutta, joka hänelle kadulla kulkiessaan oli ominainen. Hätääntyneenä, kiihtyneenä ja mitä suurimmassa kiireessä oli hän hotaissut kokoon sen viimeiset rippeet, kuten voitettu kuningas keräilee joukkojensa jäännöksiä lähteäkseen näiden kanssa pakoon…

Oi, hänen ulkomuotonsa ei ennustanut hyvää! Hänen ylähuulensa, joka ennen oli tehnyt hänen kasvonsa niin viehättäviksi, vapisi nyt, hänen silmänsä olivat pelon suurentamat ja katsoivat eteensä kiihoittuneina, nekin kuin eteenpäin rientäen… hänen hiuslaitteensa oli joutunut epäkuntoon ja pörrötti esiin kapottihatun alta, ja hänen kasvoillaan oli kellahtava väri, joka niille levisi silloin, kun hänen vatsansa oli epäkunnossa.

Hänen vatsansa oli nykyään usein epäkunnossa; torstaisin, suvun kokoontuessa yhteen, saattoivat kaikki sen huomata. Ja vaikka olisi kuinka koetettu välttää yleistä loukkauskiveä, kääntyi keskustelu sittenkin Hugo Weinschenkin oikeusjuttuun. Rouva Permaneder johdatti sen siihen vastustamattomasti, vaatien toisia vastaamaan, miten oli mahdollista, että virallinen syyttäjä Moritz Hagenström saattoi nukkua rauhassa yönsä! Hän ei käsittänyt sitä, hän ei ollut milloinkaan käsittävä sitä!… ja hänen kiihtymyksensä kasvoi sana sanalta. »Kiitos, minä en syö mitään», sanoi hän työntäen kaiken luotaan olkapäitään kohottaen, painoi päänsä takakenoon ja vetäytyi yksinäiseen loukattuun korkeuteensa, huolimatta muuta kuin kylmää, baierilaista olutta, jota hän oli tottunut juomaan müncheniläisen avioliittonsa aikoina; hän kaatoi sitä tyhjään vatsaansa, jonka hermot olivat kapinassa ja joka kosti tuon teon. Sillä aterian lopulla täytyi hänen nousta pöydästä ja kiitää puutarhaan tai pihalle, jossa hän Ida Jungmannin tai Rieckchen Severinin tukemana sai kestää hirvittäviä vaivoja. Hänen vatsansa tyhjensi sisältönsä, kouristuen minuuttimääriä suonenvedontapaisesti, ja hänen täytyi kestää sen nytkähtelyitä sittenkin, kun hänellä ei enää ollut mitään oksentamista…

Kello oli kolme, oli tuulinen ja sateinen tammikuun päivä. Rouva Permanederin ehdittyä Eischergruben nurkkaan kääntyi hän rantaa kohti ja riensi alamäkeä veljensä taloa kohti. Hän astui eteisestä konttoriin, koputettuaan hätäisesti ovelle, katsoi pulpettien yli ikkunaa, veljensä paikkaa kohti ja teki niin pyytävän päänliikkeen, että senaattori Thomas Buddenbrook laski viipymättä kynän kädestään ja meni häntä vastaan.

»Silmänräpäys, Thomas… minulla on hyvin tärkeätä asiaa… en voi odottaa hetkeäkään… »

Senaattori avasi täytteellä varustetun yksityishuoneensa oven, veti sen kiinni sisarensa jälkeen molempien astuttua sisään ja katsoi Tonyyn kysyvästi.

»Tom», sanoi Tony vavahtelevin äänin ja väänteli turkispuuhkaan pistettyjä käsiään, »sinun täytyy luovuttaa… toistaiseksi… vakuus, hyvä, rakas Tom…. Eihän meillä ole mitään… Mistä me voisimme ottaa kaksikymmentä viisituhatta markkaa?… Saat varmasti takaisin koko summan… mutta pian… ymmärräthän… asia on niin, että… sanalla sanoen, oikeusjuttu on sillä asteella, että Hagenström on uhannut antaa heti vangitsemiskäskyn, ellemme voi suorittaa kahdenkymmenenviidentuhannen markan vakuutta. Ja Weinschenk lupaa kunniasanallaan, ettei hän poistu paikkakunnalta…»

»Ollaanko siis todella niin pitkällä!» sanoi senaattori päätään pudistaen.

»Ollaan, nuo kurjat konnat ovat saaneet asian semmoiselle tolalle…!» Rouva Permaneder vaipui voimattomasta vihasta nyyhkyttäen vahakankaalla päällystetylle tuolille, joka oli hänen vieressään. »Ja he tulevat johtamaan sen vielä pitemmälle, Tom, loppuun asti…»

»Tony», sanoi senaattori istuutuen syrjittäin mahonkipöydän eteen, nostaen polven toisen polven yli ja nojaten päänsä käteen… »Sanohan suoraan, uskotko sinä yhä hänen viattomuuteensa?»

Toinen nyyhkytti pari kertaa ja vastasi sitten hiljaa ja epätoivoisesti: »En, Tom… Miten minä voisin uskoa sitä? Miten juuri minä voisin uskoa sitä, jonka on täytynyt kokea niin paljon rumaa? En ole voinut uskoa sitä alusta alkaenkaan, vaikka kuinka olen koettanut. Elämässä on niin hirveän vaikea uskoa kenenkään viattomuuteen… Jo kauan olen epäillyt hänen hyvää omaatuntoaan, ja Erikakin on erehtynyt hänen suhteensa… hän on tunnustanut sen itkien… erehtynyt hänestä, mitä hänen kotikäytökseensä tulee. Olemme tietysti olleet puhumatta koko asiasta… Hänen kuorensa on käynyt yhä karkeammaksi… ja hän on vaatinut yhä ankarammin, että Erikan tulee olla iloinen ja karkoittaa hänen huolensa; ja jos Erika on vakava, rikkoo hän astioita. Et ymmärrä minkälaista kotona on ollut, kun hän iltaisin vielä sulkeutuu tuntimääriksi huoneeseensa asiakirjojaan tutkimaan… ja jos kolkuttaa ovelle, hyppää hän pystyyn huutaen: »Kuka siellä!… mitä asiaa?»

»Mutta vaikka hän olisikin syyllinen, vaikka hän olisikin erehtynyt», jatkoi rouva Permaneder taas puhettaan, ääni yhä enemmän paisuen, »hän ei ole ainakaan tehnyt sitä oman kukkaronsa vuoksi, vaan yhtiön hyväksi, ja silloin… Herranen aika, täytyyhän elämässä sentään ottaa huomioon yhtä ja toista, Tom! Ja hän kuuluu joka tapauksessa meidän sukuumme… hän kuuluu meihin… Ja emmehän me voi antaa sulkea tyrmään omia jäseniämme, kaikkivaltias Jumala!… »

»Sinä kohautat olkaasi, Tom… Sinä siis aiot sietää sen, että nuo roistot saavat loistavan voiton? Täytyyhän tässä tehdä jotakin! Häntä ei saa tuomita!… Sinä olet pormestarin oikea käsi… hyvä Jumala, eikö senaatti voi armahtaa häntä ilman muuta?… Minäpä sanon jotakin… juuri ennen tänne tuloani aioin lähteä Cremerin luo pyytääkseni, että hän ryhtyisi välittämään, puuttuisi asiaan… Hän on poliisimestari…»

»Hassutuksiasi, Tom? — Entä Erika? Ja lapsi?» sanoi hän kohottaen puuhkansa rukoilevasti veljeään kohti. Sitten hän vaikeni hetkeksi ja päästi kätensä vaipumaan, hänen suunsa vääntyi alas, hänen kurttuihin vetäytynyt leukansa alkoi vavista, ja kahden kyyneleen vierähtäessä esiin alas laskettujen luomien alta lisäsi hän aivan hiljaa: »Ja entä minä…?»

»Rohkeutta, Tony!» sanoi senaattori astuen liikutuksen ja toisen avuttomuuden valtaamana lähemmä ja alkaen silitellä lohduttavasti tämän päätä. Eihän kaikki ole vielä lopussa. Eihän häntä vielä ole tuomittu. Kaikki voi vielä käydä hyväksi. Ja minä luovutan aluksi vakuussumman; en tietenkään kieltäydy siitä. Ja onhan Breslauer ovela mies…»

»Ei, Tom, en minä jaksa uskoa sitä. Kyllä he tuomitsevat hänet ja panevat hänet vankilaan, ja sitten koittaa vaikea aika Erikalle ja lapselle ja minulle. Hänen myötäjäisensä ovat käytetyt, ne ovat menneet kodin sisustukseen ja tauluihin… ja myydessä saa tuskin neljättä osaa koko summasta… Ja palkan me olemme aina käyttäneet kokonaan… Weinschenk ei ole pannut mitään säästöön. Meidän täytyy taas palata äidin luo, jos hän sen sallii, siihen asti kunnes hän on kärsinyt rangaistuksensa… ja sitten tulee vielä vaikeampaa, sillä mihin me sitten menemme?… Emmehän me voi istua kivillä», sanoi hän nyyhkyttäen.

»Se on vain sellainen puheenparsi… kuvannollinen puheenparsi. Ei se voi kääntyä hyväksi. Minun on täytynyt kärsiä liian paljon… En tiedä, millä olen sen ansainnut… mutta en nyt enää jaksa toivoa. Ja Erikan täytyy nyt kokea samaa kuin minun Grünlichin ja Permanederin tähden… mutta näet nyt, miten elämässä käy, voit nähdä sen lähimmästä ympäristöstäsi, eikä sille mahda mitään! Onnettomuus tulee vain eteen ja painaa ihmisen alleen. Eikä sille mahda mitään. Eihän, Tom!» valitti hän katsoen tätä veljeään lohduttoman kysyvästi suurilla, kyyneleisillä silmillään. »Kaikki, mihin minä olen ryhtynyt, on tuottanut pettymystä ja kääntynyt pahaksi… Ja minä olen tarkoittanut vain hyvää, kautta Jumalan!… Olen aina toivonut koko sydämestäni voivani saada aikaan jotakin elämässä ja niittää hiukan kunniaa… Ja nyt tämäkin sortuu. Näin se nyt päättyy… tämä viimeinen yritys…»

Ja veljen käsivarren varassa itki hän nyt hukkaanmennyttä elämäänsä, jossa viimeinenkin toivo oli sammunut.

Viikkoa myöhemmin tuomittiin johtaja Hugo Weinschenk kolmen ja puolen vuoden vankeusrangaistukseen ja vangittiin viipymättä.

Istunto, jossa tuomio julistettiin, oli ollut tungokseen asti täynnä kuuntelijoita, ja berliiniläinen asianajaja Breslauer oli puhunut niin loistavasti, ettei sellaista koskaan oltu näillä mailla kuultu. Kaupanvälittäjä Sigismund Gosch puhui useita viikkoja haltioituneena asianajajan suurenmoisesta ivallisuudesta, voimasta ja liikutuksesta, ja Christian Buddenbrook, joka myöskin oli ollut saapuvilla, asettui pöydän taa klubissa, levitti eteensä sanomalehtipinkan muka asiapapereina, ja esitti sitten täydellisen jäljennöksen puolustusasianajajasta. Hän selitteli myös kotona, että lakitiede oli ihanin tiede ja että se ala olisi sopinut hänelle! Jopa virallinen syyttäjä tohtori Hagenströmkin, joka oli kaunosielu, tunnusti yksityiskeskusteluissa, että Breslauerin puhe oli tuottanut hänelle todellista nautintoa. Mutta kuuluisan asianajajan taito ei ollut sittenkään estänyt kaupungin lakimiehiä lyömästä häntä olalle ja ilmoittamasta hänelle kaikessa sovussa, etteivät he tulisi antamaan pehmittää itseään.

Kun sitten oli toimitettu välttämättömät myynnit johtajan katoamisen jälkeen, alkoi kaupunki unohtaa Hugo Weinschenkin. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset ilmoittivat seuraavana torstaina sukupäivällisillä, että he heti ensi hetkestä olivat nähneet tuon miehen silmistä, ettei hän ollut luotettava mies, vaan että hänen luonteessaan varmasti oli suuria vikoja, sekä että hänelle vielä oli käyvä huonosti elämässä. Eräät asianhaarat, joiden ilmaisematta jättämistä he nyt katuivat, olivat saaneet heidät pitämään surullisen huomionsa omana tietonaan.

YHDEKSÄS OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Senaattori Buddenbrook tuli molempien tohtoreiden, vanhan tohtori Grabowin ja nuoren tohtori Langhalsin, erään Langhalsin perheen sukulaisen kera konsulittaren sänkykamarista aamiaishuoneeseen ja sulki oven perästään.

»Silmänräpäys, hyvät herrat», sanoi hän vieden heidät portaita alas eteisen poikki maisemahuoneeseen, jonka uunia jo oli lämmitetty kostean, kolkon syysilman tähden. »Voinette käsittää jännitykseni… olkaa hyvät ja istuutukaa! Onko hänen tilansa huolestuttava?»

»Olkaa nyt toki, rakas senaattori», vastasi tohtori Grabow, joka oli asettunut mukavasti nojatuoliin pitäen molemmin käsin vatsansa päälle asettamansa hatun lieristä; tohtori Langhals, tanakka tummaihoinen herra, jolla oli suippo parta, pystyssä seisova tukka, kauniit silmät ja itserakas ilme, oli laskenut silinterinsä viereensä matolle ja katseli harvinaisen pieniä, karvaisia käsiään… »Huolestuttava se ei ole ollenkaan; hyvänen aika… potilas, jolla on sellainen vastustusvoima kuin arvon rouva konsulittarella, kestää paljon… Rakas ystävä, minä tunnen tuon vastustusvoiman, koska olen monivuotinen neuvonantajanne. Hänen iässään se on suorastaan ihme…»

»Niin niin, mutta juuri hänen iässään…», sanoi senaattori levottomasti kiertäen pitkien viiksiensä päitä.

»En tietenkään väitä, että rakas rouva äitinne voi huomenna lähteä kävelemään», jatkoi tohtori Grabow lempeästi. »Sellaista vaikutusta tekään tuskin lienette saanut, rakas senaattori. Täytyy myöntää, että tulehdus on viime vuorokauden kuluessa kääntynyt pahempaan päin. Eilisiltainen puistatuskohtaus ei miellyttänyt minua oikein, ja tänään hänellä arvattavasti tulee olemaan pistoksia kyljessä sekä hengenahdistusta. Kuumetta on myös hiukan — aivan vähän vain, mutta kuitenkin. Meidän täytyy siis myöntää se harmillinen tosiseikka, että keuhkossa on hiukan vikaa…»

»Keuhkotulehdus siis?» sanoi senaattori katsoen toisesta lääkäristä toiseen.

»Niin, — pneumonia», sanoi tohtori Langhals tehden vakavan, täsmällisen kumarruksen.

»Aivan niin, pieni tulehdus oikeassa keuhkossa», vastasi kotilääkäri, »jota meidän on koetettava estää levenemästä…»

»On siis kuitenkin vakavan huolen syytä?» Senaattori istui paikallaan aivan hiljaa katsoen puhujaa kasvoista kasvoihin.

»Huolen? Noo… meidän tulee huolehtia sairauden rajoittamisesta, yskän lieventämisestä, kuumeen poistamisesta… kiniini on tekevä hyvää… Ja sitten vielä eräs seikka, rakas senaattori. Emme saa pelätä jokaista yksityistä taudinoiretta! Jos hengenahdistus lisääntyisi, jos hän alkaisi hiukan houria yöllä tai syleksiä huomenna… sellaista ruskeanpunaista sylkeä, jossa saattaa olla vertakin… niin emme saa hätäillä. Se on kaikki asiaankuuluvaa, aivan kuten olla pitää. Kertokaa, olkaa hyvä, tästä myös herttaiselle rouva Permanederillemme, joka hoitaa häntä niin suurella antaumuksella… A propos, mitä hänelle kuuluu? Olen aivan unohtanut kysyä, millainen hänen vatsansa on ollut viime päivinä…»

»Kiitos, kuten tavallisesti. Minä en tiedä mitään erinomaisempaa. Hän ei tietenkään nyt ehdi huolehtia niin paljon omasta voinnistaan…»

»Ymmärrettävästi. Mutta… muistuupa mieleeni muuan asia. Sisarenne tarvitsee lepoa, varsinkin yöllä, ja mamsseli Severin ei kai jouda hoitamaan yksin… miten olisi, jos hankkisimme sairaanhoitajattaren, rakas senaattori? Meillähän on hyvät katolilaiset harmaat sisaremme, joita te aina olette puoltaneet niin suopeasti… Johtajatar on iloitseva voidessaan palvella teitä.»

»Ehdottaisin sitä. Se on niin miellyttävää… Nuo sisaret ovat verrattomat. Heidän kokemuksensa ja tyyneytensä tekee niin hyvää sairaalle… varsinkin näissä sairaustapauksissa, joihin, kuten sanottu, kuuluu hiukan peloittavia oireita… Toistan siis vielä kerran: malttia, rakas senaattori! Ja saammehan sitten nähdä… saammehan sitten nähdä… Kai me neuvottelemme vielä kerran tänään…»

»Tiettävästi», sanoi tohtori Langhals, otti silinterinsä maasta ja nousi samalla kuin hänen virkatoverinsa. Mutta senaattori jäi istumaan, hänellä oli vielä jotakin kysyttävää…

»Hyvät herrat», hän sanoi, »vielä yksi sana… Veljeni Christian on hermostunut eikä siedä kovin paljoa… Neuvotteko minua ilmoittamaan hänelle äitini sairastumisesta? Pyytämään häntä palaamaan —?»

Tohtori Grabow vilkaisi ammattitoveriinsa, sitten hän ravisti nauraen senaattorin kättä ja sanoi: »Antakaamme hänen toimittaa asiansa! Miksi säikähdyttää hänet turhanpäiten? Jos rouva äitinne tilassa tapahtuisi jokin muutos, joka tekisi hänen läsnäolonsa suotavaksi — esimerkiksi sairaan rauhoittamista varten, hänen mielialansa kohottamiseksi — niin vielähän hän ehtii sittenkin… sittenkin saada tietää…»

Kulkiessaan pylväikön ja eteisen läpi ja jäädessään seisomaan tuokioksi portaiden yläpäähän puhuivat herrat aivan toisista asioista, politiikasta, juuri vastapäättyneen sodan aikaansaamista mullistuksista ja muutoksista… »Ja nyt ovat tulossa hyvät ajat, vai kuinka, herra senaattori? On rahaa maassa… Ja virkeää mieltä kaikkialla…»

Senaattori myönteli puolittain. Hän myönsi, että sodan puhkeaminen oli vaikuttanut edullisesti viljakauppaan Venäjän kanssa, ja mainitsi armeijan tarpeiksi tehdyistä suurista kauranostoista. Mutta voitot olivat langenneet hyvin epätasaisesti.

Lääkärit lähtivät talosta, ja senaattori Buddenbrook kääntyi takaisin, palatakseen vielä kerran sairasta katsomaan. Hän muisteli Grabowin sanoja… Niissä oli ollut niin paljon peitettyä… Saattoi huomata, että hän oli pidättynyt sanomasta mitään ratkaisevaa. Ainoa selvä sana oli ollut »keuhkotulehdus», eikä tuo sana käynyt lohdullisemmaksi siitä, että tohtori Langhals oli kääntänyt sen lääkärinkielelle. Keuhkotulehdus konsulittaren iällä… Sekin, että talossa kävi kaksi lääkäriä, antoi asialle huolestuttavan leiman. Grabow oli järjestänyt asian siten, melkein huomaamattomasti, kuin ohimennen. Hän sanoi aikovansa pian luopua toiminnastaan, ja koska nuori Langhals oli halukas ottamaan vastaan hänen potilaansa, niin oli Grabowista hauska jo silloin tällöin tutustuttaa seuraajaansa tämän tulevaan vaikutuspiiriin…

Senaattorin astuessa hämärään makuuhuoneeseen oli hänen ilmeensä iloinen ja ryhtinsä jäntevä. Hän oli niin tottunut salaamaan huolensa ja väsymyksensä hillityn varmuuden alle, että tuo ilme melkein hänen tahtomattaan jo asettui hänen kasvoilleen.

Rouva Permaneder istui sängyn vieressä, jonka verhot olivat vedetyt syrjään, ja piti konsulittaren kättä omassaan. Tämä istui tyynyjen tukemana vuoteessa ja loi tulijaan tutkivan katseen vaaleansinisistä silmistään. Tuo katse ilmaisi mielentyyneyttä ja jännittynyttä, väistämätöntä tietämishalua ja se tuntui melkein väijyvältä tullessaan hiukan sivultapäin. Hän oli kalpea, ja poskilla hehkui pari punaista täplää, mutta muuten ei noilla kasvoilla ollut pienintäkään väsymyksen ja heikkouden merkkiä. Vanha rouva tarkkasi valppaasti asiaa, vielä valppaammin kuin hänen ympäristönsä, sillä häntähän asia koski lähimmin. Hän epäili tätä sairautta eikä ollut lainkaan halukas kallistamaan päätään tyynylle ja antamaan asioiden kulkea latuaan…

»Mitä he sanoivat, Thomas?» kysyi hän niin varmalla ja virkeällä äänellä, että sitä paikalla seurasi yskänkohtaus, jota hän koetti pidättää suljetuin huulin, mutta joka siitä huolimatta pusertui esiin ja pakotti hänen painamaan kädellä oikeaa kylkeään.

»He sanoivat», vastasi senaattori kohtauksen mentyä ohi, silitellen hänen kättään… »että äitimme on parin päivän kuluttua taas pääsevä jalkeille. Se, ettet sinä voi heti paikalla tehdä sitä, johtuu siitä, että tuo paha yskä on käynyt hiukan keuhkoihin… se ei ole suorastaan keuhkotulehdus», sanoi hän huomatessaan, että äidin katse kävi vielä läpitunkevammaksi… »vaikkei sekään olisi mikään niin hirmuinen asia. On paljon pahempiakin! Keuhkossa on siis pikkuisen vikaa, sanovat molemmat, ja voivathan he olla oikeassa… Missä on Severin?»

»Joko hän nyt taas on apteekissa, ja sinä, Tony, olet nukkua siihen paikkaan. Tämä ei kelpaa. Vaikka ei olisi kysymys kuin parista päivästä, on meidän hankittava hoitajatar taloon, eikö teidänkin mielestänne? Minä lähetän heti jonkun kysymään 'Harmaiden sisarien' johtajattarelta, onko heistä kukaan vapaa…»

»Thomas», sanoi konsulitar nyt varovaisemmalla äänellä estääkseen yskänkohtausta, »sinä herätät pahennusta suosiessasi aina enemmän katolisia sisaria kuin mustia protestanttisia sisariamme. Olet hankkinut edellisille suoranaisia etuja tekemättä mitään jälkimmäisten hyväksi. Pastori Pringsheim valitti sitä aivan äskettäin minulle…»

»Siitä ei ole mitään hyötyä hänelle. Olen varma siitä, että harmaat sisaret ovat uskollisempia, palvelevaisempia, uhrautuvampia kuin mustat. Nuo protestanttiset sisaret eivät ota kutsumustaan yhtä vakavalta kannalta. He voivat ensi tilaisuuden sattuessa mennä naimisiin… Sanalla sanoen: he ovat maallisia, itsekkäitä, inhimillisiä… Harmaat ovat hartaampia, aivan varmasti, he ovat lähempänä taivasta. Ja juuri siksi, että he ovat minulle kiitollisuuden velassa, ovat he etuoikeutetut. Eikö sisar Leandra ollut aivan korvaamaton Hannon maatessa hammaskuumeessa! Toivoisin, että hän olisi vapaa…»

Ja sisar Leandra tuli. Hän laski hiljaa syrjään pienen käsilaukkunsa, vaippansa ja harmaan päähineensä, joka oli valkoisen päähineen päällä, ja ryhtyi — vyöstä riippuvan rukousnauhan hiljaa heiluessa — tyynesti ja ystävällisesti toimeensa. Hän hoiti hemmoiteltua, ei aina aivan kärsivällistä sairasta yötä ja päivää ja luovutti sitten toimensa, miltei häpeissään inhimillisestä heikkoudestaan, toiselle sisarelle, mennäkseen vähäksi aikaa kotiinsa nukkumaan ja palatakseen jälleen.

Sillä konsulitar vaati hoitajattaren alituista läsnäoloa. Mitä enemmän hänen tilansa paheni, sitä enemmän kääntyivät kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen mielenkiintonsa sairauteen, jota hän tarkasti avomielisen, lapsellisen vihaisesti. Hän, entinen maailmannainen, joka rakasti hiljaisella, luonnollisella ja pysyväisellä tavalla hyvinvointia ja elämää yleensä, oli uhrannut viimeiset vuotensa hurskauteen ja hyväntekeväisyyteen… miksi? Kenties ei yksinomaan kunnioituksesta miesvainajaansa kohtaan, vaan myös tiedottomasta halustaan saavuttaa vilkkaalla toiminnallaan taivaan suosio ja taivuttaa se suomaan hänelle, hänen sitkeästä elämänhalustaan huolimatta, autuaallinen kuolema! Mutta hän ei osannut kuolla autuaasti. Monista raskaista, kokemuksista huolimatta oli hänen vartalonsa murtumaton ja hänen silmänsä kirkas. Hän piti hyvistä aterioista, hänestä oli mieluista käydä komeasti ja hienosti puettuna, hän tahtoi sivuuttaa ja karkoittaa kaikki ikävät seikat, joita hän havaitsi ympärillään, ja nautti vanhimman poikansa laajasta maineesta. Tämä sairaus, tämä keuhkotulehdus oli iskenyt hänen suoraan vartaloonsa minkään sielullisen ennakkotoiminnan helpoittamatta sen työtä… suorittamatta tuota kärsimyksen miinoitustyötä, joka etäännyttää meidät hitaasti, tuskien avulla, elämästä tai ainakin sen suomasta olotilasta, herättäen meissä lopun, uuden olotilan, rauhan suloisen kaipuun… Ei, vanha konsulitar tunsi selvästi, ettei hän, huolimatta viime vuosien kristillisestä elämäntavasta, ollut oikeastaan valmistunut kuolemaan; ja tuo hirvittävä ajatus, että jos tämä oli oleva hänen viimeinen sairautensa, oli se siis viimein hirveän nopeasti, ruumiillisten tuskien seuraamana, murtava hänen vastustuskykynsä ja aiheuttava hengenlähdön, — ja tuo hirvittävä ajatus täytti hänet pelolla.

Hän rukoili paljon; mutta vielä innokkaammin seurasi hän, tajuissaan ollessaan, tilaansa, tunnusteli itse suontaan, koetti kuumettaan ja koetti pidättää yskäänsä… Mutta suoni löi epätasaisesti, kuume nousi sitä korkeammalle, jos se oli hetkeksi laskenut, pannen hänet vuoroin vilusta värisemään, vuoroin kiihkeästi hourimaan; yskä, johon liittyi sisäisiä tuskia ja joka nostatti verisiä ysköksiä rinnasta, lisääntyi, ja hengenahdistus sai hänet pelkäämään. Tämä kaikki johtui siitä, että nyt oli, ei ainoastaan oikean keuhkon kärki, vaan koko keuhko tulehtunut ja että vasemmassakin oli havaittavissa tulehduksen jälkiä, jota ilmiötä tohtori Langhals nimitti »hepatisationiksi» ja josta tohtori Grabow oli mieluummin kokonaan vaiti… Kuumetta kesti taukoamatta, ja vatsa rupesi tekemään vastusta. Voimien vähentyminen lisääntyi hitaasti, mutta varmasti.

Potilas seurasi sairauden kulkua, nautti, jos suinkin kykeni, hänelle tarjottua ravintoa, piti vielä tarkemmin kuin hoitajansa mielessään lääkkeenottamistunnit ja oli tuosta kaikesta niin innostunut, ettei hän puhunut juuri kenenkään muiden kanssa kuin lääkäreiden, osoittaen silloin vilpitöntä mielenkiintoa asiaan. Sairaskävijöitä, joita alussa laskettiin hänen luokseen, ystävättäriä, »Jerusalemin-illan» jäseniä, seurapiiriin kuuluvia vanhoja naisia ja papinrouvia kohtaan osoitti hän välinpitämättömyyttä tai hajamielistä sydämellisyyttä, mutta ei viivyttänyt heitä. Omaisista tuntui vaikealta piittaamattomuus, jolla vanha rouva kohteli heitäkin ja joka tuntui sanovan ylenkatseellisesti: »Ettehän te kuitenkaan voi auttaa minua». Pikku Hannokin, joka laskettiin sisään hänen voidessaan vähän paremmin, sai tyytyä pieneen päänsilitykseen; sitten vanha rouva jo kääntyi seinään päin. Oli kuin hän olisi tahtonut sanoa: »Lapset, te olette herttaisia ihmisiä, mutta minun — täytyy ehkä kuolla!» Molemmat lääkärit sitävastoin olivat hyvin tervetulleet hänen vuoteensa ääreen, ja hän neuvotteli heidän kanssaan vilkkaasti ja perusteellisesti…

Eräänä päivänä ilmestyivät taloon vanhat Gerhardt-sisarukset, Paul Gerhardtin jälkeläiset. He tulivat kaavuissaan, lautasenmuotoisissa hatuissaan, ruokalaukku käsivarrellaan hyväntekeväisyyskäynneiltään, eikä heitä hennottu kieltää näkemästä ystävätärtään. Heidät jätettiin yksin tämän kanssa, ja Jumala yksin tietää, mitä he puhuivat hänelle istuessaan hänen vuoteensa laidalla. Mutta heidän sieltä tullessaan olivat heidän kasvonsa ja silmänsä vielä kirkkaammat, vielä lempeämmät ja sielullisesti suljetummat kuin ennen, ja huoneessa makasi konsulitar samanlainen ilme silmissä ja kasvoilla, aivan hiljaa, aivan tyynenä, tyynempänä kuin koskaan; hänen hengityksensä oli harva ja tasainen, ja hän näytti heikkenevän heikkenemistään. Rouva Permaneder, joka lausui voimasanan Gerhardt-sisarustea mentyä, lähetti heti noutamaan lääkäreitä, ja tuskin olivat nämä ilmestyneet ovelle, kun konsulittaressa tapahtui täydellinen, hämmästyttävä muutos. Hän heräsi, valpastui, nousi melkein istumaan. Noiden miesten, noiden hataraoppisten lääketieteilijäin näkeminen palautti hänet taas maailman piiriin. Hän ojensi näitä kohti molemmat kätensä ja alkoi puhua: »Tervetuloa, hyvät herrat! Asiat ovat nyt sillä kannalla, että huomenaamulla minä…»

Mutta jo kauan sitten oli ollut se päivä, josta keuhkotulehdusta ei enää käynyt käännyttäminen.

»Niin se on, rakas herra senaattori», oli tohtori Grabow sanonut pusertaen Thomas Buddenbrookin kättä, »ettemme me ole voineet ehkäistä tautia; se on nyt levinnyt molempiin keuhkoihin, ja se on aina arveluttava asia, jonka te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, en koeta pimittää teitä… Se on aina, olkoonpa potilas kahdenkymmenen tai seitsemänkymmenen vuoden vanha, vakava asia, ja jos nyt kysyisitte, onko teidän kirjoitettava veljellenne Christianille tai lähetettävä hänelle pikkuinen sähkösanoma, en minä enää panisi vastaan, en millään muotoa… Mitä hänelle muuten kuuluu? Hän on sangen lystikäs herra, minä olen aina pitänyt hänestä… Älkää Jumalan tähden tehkö mitään liioiteltuja johtopäätöksiä sanojeni johdosta, rakas senaattori! Ei ole mitään välitöntä vaaraa… olin tyhmä, kun mainitsin sellaista sanaakaan! Mutta asian nykyisellä kannalla ollen täytyy aina ottaa lukuun kaikki mahdollisuudet, ymmärrättehän, rakas senaattori… Olemme erinomaisen tyytyväiset arvon rouva äitiinne potilaana. Hän auttaa meitä, ei jätä meitä pulaan… ei, ei, en lausu kohteliaisuuksia, hän on todellakin verraton potilas! Ja siksi toivokaamme vielä, toivokaamme, rakas herra senaattori!»

Mutta joutuu hetki, josta lähtien omaisten toivo on hiukan teennäinen ja petollinen. Sairaassa on jo tapahtunut muutos, ja hänen olemuksessaan on jotakin vierasta, elämään kuulumatonta. Hänen suustaan kuuluu outoja sanoja, joihin emme ymmärrä antaa vastausta ja jotka samalla ehkäisevät häneltä paluutien jättäen hänet kuolemalle. Ja vaikka tuo henkilö olisi rakkaimpamme, emme voi enää toivoa, että hän nousisi ylös ja kävisi. Ja jos hän sen tekisi, levittäisi hän ympärilleen kauhua aivan kuin jos joku vainaja nousisi arkustaan…

Hänessä alkoi näkyä hirvittäviä kuoleman merkkejä, elimien yhä toimiessa ankaran tahdon pakosta. Konsulittaren paneutumisesta sänkyyn vilustumisen tähden oli nyt kulunut useita viikkoja ja hänen ruumiiseensa oli ilmestynyt pitkästä makaamisesta haavoja, jotka eivät enää menneet umpeen, vaan joutuivat inhoittavaan tilaan. Hän ei enää nukkunut, ensiksikin siksi, että tuskat, yskä ja hengenahdistus estivät häntä siitä, toiseksi siksi, että hän itse esti itseään vaipumasta uneen koettaen kaikin tavoin pysyä valveilla. Vain muutamaksi minuutiksi vaipui hän kuumeiseen tajuttomuuden tilaan. Mutta valveillaan ollessaankin puhui hän ammoin kuolleiden henkilöiden kanssa. Kerran hämärissä sanoi hän äkkiä kovalla, hiukan pelokkaalla, mutta hartaalla äänellä: »Minä tulen, rakas Jean!» Ja tuon vastauksen välittömyys oli niin erehdyttävän luonnollinen, että luuli kuulevansa konsuli vainajan äänen, joka oli kutsunut häntä.

Christian saapui. Hän tuli Hampurista, jossa hän sanojensa mukaan oli ollut asioilla, ja viipyi vain lyhyen hetken sairaan huoneessa; sitten hän lähti sieltä otsaansa pyyhkien, silmien harhaillessa levottomasti ympäri, ja sanoi: »Sehän on kauheata… Sehän on kauheata… Minä en kestä enempää.»

Pastori Pringsheimkin tuli, loi sisar Leandraan kylmän katseen ja rukoili konsulittaren vuoteen ääressä muuntelevalla äänellä.

Sitten tuli lyhyt elpyminen; kuume poistui, voimat näyttivät palaavan, tuskat helpottivat, sairaan suusta kuultiin pari selvää ja toiveikasta sanaa, jotka nostattivat ilon kyyneleet ympärillä seisovien silmiin..

»Lapsukaiset, hän jää eloon, saattepa nähdä, että hän jää eloon», sanoi Thomas Buddenbrook. »Hän on viettävä joulua kanssamme, emmekä anna hänen puuhata niin paljon kuin ennen…»

Mutta jo seuraavana yönä, Gerdan ja hänen miehensä juuri ehdittyä paneutua vuoteeseen, haetti rouva Permaneder heidät Mengstrassen varrelle, jossa sairas kamppaili kuoleman kanssa. Tuuli pieksi kylmää sadetta ikkunaruutua vasten.

Kun senaattori ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, jota valaisivat kahden pöydällä seisovan haarajalan kynttilät, olivat molemmat lääkärit jo saapuvilla. Christiankin oli haettu huoneestaan ja istui jossakin selin vuoteeseen, pää syvälle käsiin haudattuna. Odotettiin sairaan veljeä, konsuli Justus Krögeriä, jota myös oli lähetetty noutamaan. Rouva Permaneder ja Erika Weinschenk istuivat hiljaa nyyhkyttäen sängyn jalkopäässä. Sisar Leandra ja mamsseli Severin eivät enää voineet tehdä mitään, vaan katsoivat murheissaan kuolevan kasvoja.

Konsulitar makasi monien tyynyjen ympäröimänä selällään, ja hänen molemmat kätensä, nuo kauniit, sinisuoniset kädet, jotka nyt olivat niin laihat ja kurtistuneet, nyplivät nopeasti, herkeämättä, vapisevalla kiihkolla peitettä. Hänen päänsä, jossa oli valkoinen yömyssy, kääntyili lakkaamatta, pöyristyttävän säännönmukaisesti puolelta toiselle. Hänen huulensa, jotka näyttivät vetäytyneen sisäänpäin, avautuivat ja sulkeutuivat, napsahtaen jokaisella vaivalloisella hengitysyrityksellä, ja hänen sisäänvajonneet silmänsä harhailivat apua etsivinä ympäri huonetta, kiintyen silloin tällöin järkyttävän kateuden ilmein johonkin läsnäolevista henkilöistä, jotka olivat täysissä vaatteissa, osasivat hengittää ja kuuluivat elämälle eivätkä voineet tehdä muuta kuin kantaa sen rakkaudenuhrin, että katsoivat loppuun asti kuolemankamppausta. Ja yö kului edelleen, eikä muutosta tullut.

»Kauanko tätä vielä voi kestää?» kysyi Thomas Buddenbrook hiljaa vetäen vanhan tohtori Grabowin huoneen perälle, tohtori Langhalsin paraikaa antaessa sairaalle jotakin ruisketta. Rouva Permaneder liittyi myös heihin nenäliina suulla.

»Sitä on mahdoton sanoa, rakas herra senaattori», vastasi tohtori
Grabow. »Rouva äitinne voi päästä tuskistaan viiden minuutin kuluttua,
mutta voi myös elää vielä useita tunteja… en voi sanoa mitään varmaa.
On kysymyksessä niin sanottu keuhkopöhö..»

»Minä tiedän mitä se on», sanoi rouva Permaneder vahvistaen sanansa päännyökkäyksellä, kyynelten juostessa hänen poskiaan pitkin. »Se sattuu usein keuhkotulehduksen yhteydessä… keuhkopussiin kerääntyy silloin nestettä, ja jos se käy vaaralliseksi, ei sairas enää voi hengittää… Minä tiedän, mitä se on… »

»Se on erehdys!» sanoi tohtori Grabow yhtä hiljaa, mutta tavattomalla arvovallalla, ja hänen pitkät lempeät kasvonsa vetäytyivät moniin ryppyihin… »Se on erehdys, uskokaa minua, se on erehdys! Tietoisuus on enää hyvin heikko… Nämä ovat suurimmaksi osaksi refleksiliikkeitä… Uskokaa minua…»

Ja Thomas vastasi: »Jumala suokoon, että niin olisi!» — Mutta lapsikin olisi voinut nähdä konsulittaren kasvoista, että hän oli täydessä tajussaan ja tunsi kaiken…

Istuttiin jälleen… Konsuli Krögerkin oli saapunut ja istui keppinsä kokkaan nojaten, silmät punaisina vuoteen ääressä.

Sairaan liikahtelut olivat lisääntyneet. Kauhea levottomuus, sanomaton hätä ja pelko, kuvaamaton, rajaton avuttomuuden ja yksinolon tunne näytti ahdistavan tuota kuoleman valtaan jätettyä olentoa. Hänen silmänsä, nuo rukoilevat, valittavat, apua-anovat silmät sulkeutuivat monesti, pään kääntyillessä korahdellen puolelta toiselta, melkein murtuvan näköisinä, tai avautuivat niin selälleen, että silmämunan hienot suonet muuttuivat verestäviksi. Eikä helpotusta tuovaa tajuttomuutta kuulunut!

Kello kolmen jälkeen nähtiin Christianin nousevan. »Minä en kestä enempää», hän sanoi ja lähti laahustamaan pois, tapaillen tukea huonekaluista. — Mutta Erika Weinschenk ja mamsseli Severin olivat torkahtaneet tuoleilleen yksitoikkoisten kuolon äänien jatkuessa, ja heidän kasvoillaan oli unen kukkeus.

Kello neljä paheni tila pahenemistaan. Koetettiin tukea sairasta ja kuivata hikeä hänen otsaltaan. Hengitys uhkasi kokonaan tauota ja ahdistus kasvoi. »Tahtoisin nukkua hiukan…!» sai hän sanotuksi. »Unilääkettä!» Mutta hänen ei annettu nukkua.

Äkkiä alkoi hän jälleen vastailla kuulumattomiin ääniin, kuten jo kerran aikaisemmin. »Ei enää kauan, Jean!»… Ja senjälkeen: »Minä tulen, rakas Klara!…»

Sitten alkoi taistelu uudelleen… Vieläkö se oli kamppailua kuolemaa vastaan? Ei, hän kamppaili nyt kuoleman puolesta elämää vastaan. »Minä tahtoisin mielelläni…» läähätti hän… »en voi… antakaa unilääkettä… hyvät herrat, olkaa armolliset, antakaa lääkettä!…»

Tuo »olkaa armolliset» sai aikaan sen, että rouva Permaneder alkoi itkeä ääneen ja Thomakselta pääsi tukahutettu ähkäys hänen tarttuessaan molemmin käsin päähänsä. Mutta lääkärit tiesivät velvollisuutensa. Heidän täytyi pidättää tuo elämä niin kauan kuin suinkin omaisten luona; nukutusaine olisi heti vapauttanut hengen. Lääkärit eivät olleet maailmassa kuoleman saattamiseksi, vaan elämän säilyttämiseksi millä hinnalla hyvänsä. Tätä käsitystä tukivat sitäpaitsi eräät uskonnolliset ja siveelliset käsitteet, joista heille oli tehty tarkkaa selkoa yliopistossa, vaikka he tällä hetkellä eivät sattuneet muistamaan niitä… He vahvistivat siis eri aineilla sydämen toimintaa ja saivat useamman kerran aikaan helpotusta oksetuksen avulla.

Kello viideltä ei sairaan tila enää voinut tulla pahemmaksi. Konsulitar, joka oli noussut kouristuksenomaisesti istumaan silmät selkosen selällään, huitoi ympärilleen kuin tukea etsien tai tavoitellen käsiä, jotka ojentuivat häntä vastaan, ja vastaili lakkaamatta joka puolelta kuulemiinsa kutsuihin, jotka näyttivät käyvän yhä lukuisammiksi ja kehoittavammiksi. Oli kuin ei ainoastaan hänen kuollut miehensä ja tyttärensä, vaan myös hänen vanhempansa, appivanhempansa ja monet muut ennen häntä manalle ehtineet sukulaiset olisivat olleet läsnä jossakin; hän mainitsi nimiä, eivätkä huoneessa olijat tienneet ketä kuollutta hän milloinkin tarkoitti. »Kyllä!» huusi hän eri tahoille. »Tulenhan minä… aivan heti… niin… en voi enää… lääkettä, hyvät herrat…»

Puoli kuusi tuli rauhallisempi hetki. Sitten, yht'äkkiä vavahtivat hänen vanhentuneet, kärsimyksen runtelemat kasvonsa, ja äkillinen, ääretön ilo, syvä, pelokas, arka rakkaus levisi hänen kasvoilleen; hän ojensi salamannopeasti käsivartensa ja huusi ääneen — niin välittömän nopeasti, että jokainen tunsi, ettei vastauksen ja kutsun välillä, minkä hän oli kuullut, ollut silmänräpäystäkään — mitä ehdottomimman kuuliaisuuden, äärettömän pelon ja nöyrän alistuvaisuuden vallassa: »Tässä minä olen!»… ja kuoli.

Kaikki olivat järkytetyt. Mitä se oli ollut? Kenen se ääni oli ollut, jota hän oli empimättä seurannut?

Joku veti syrjään ikkunaverhot ja sammutti kynttilät tohtori Grabowin sulkiessa lempeästi kuolleen silmät.

Kaikkia värisytti valjun syys-aamun valossa, joka nyt täytti huoneen.
Sisar Leandra peitti seinäpeilin liinalla.

TOINEN LUKU.

Avonaisesta ovesta näkyi rouva Permaneder polvillaan kuolinhuoneen lattialla. Hän oli yksin, rukoukseen vaipuneena, surupuvun laskokset aaltoina ympärillään, ristissä olevat kädet vuoteen lähellä olevaa tuolia vasten, mumisten hiljaa pää kumarassa. Hän kuuli selvästi, että hänen veljensä ja kälynsä tulivat aamiaishuoneeseen, johon he jäivät seisomaan keskelle lattiaa odottaen hartauden päättymistä, mutta ei kiirehtinyt erityisesti, vaan yskäisi lopuksi kuivan yskähdyksensä, keräsi liepeensä lattialta ja astui omaisiaan vastaan vähääkään hämilleen joutumatta ja täysin arvokkaasti.

»Thomas», sanoi hän nyreästi, »mitä Severiniin tulee, näyttää minusta siltä, että äiti vainajamme on ruokkinut povellaan kyykäärmettä.»

»Minua harmittaa niin kauheasti. Saattaa aivan menettää malttinsa ja hillintänsä… Onko tuolla naisella oikeus katkeroittaa näiden päivien tuskaa niin arkipäiväisellä tavalla?»

»Ensiksikin on hänen ahneutensa mieltäkuohuttava. Hän menee kaapin luo, ottaa sieltä äidin silkkiset vaatteet, latoo ne käsivarrelleen ja aikoo poistua. »Rieckchen, sanon minä, minne nuo viedään?! — 'Konsulitar on luvannut ne minulle!' — 'Hyvä mamsseli Severin!' sanon minä ja moitin hänen menettelytapansa ennenaikaisuutta. Mutta luuletteko siitä olevan apua? Hän ei ota vain silkkipukuja, vaan myös kasan liinavaatteita, ja menee. Enhän minä voi ruveta tappelemaan hänen kanssaan, vai mitä?… Eikä hän yksin ole sellainen… kaikki toiset tytöt myös… Kokonaiset pyykkikorilliset liina- ja pitovaatteita häviävät talosta… Palveluskunta liikuttelee minun nähteni talon tavaroita, sillä Severinillä on kaappien avaimet. 'Neiti Severin —', sanon minä, 'haluaisin avaimet!' Mitä hän vastaa? Hän sanoo minulle vasten silmiä, ettei minulla ole mitään määräämistä, hän ei ole minun palveluksessani eikä hän tule luovuttamaan avaimia ennenkuin lähtiessään!»

»Onko sinulla hopeakalujen avaimet? — Hyvä. Anna muun olla. Sellaista ei voi välttää taloutta lopetettaessa, jota jo viime aikoina on hallittu vähän ylimalkaisesti. Liinavaatevarasto on vanha ja kulunut… mutta kyllähän me näemme, mitä on jälellä. Onko sinulla luettelot? Pöydällä? Hyvä. Katsokaamme paikalla.»

He astuivat makuuhuoneeseen, jossa jäivät hetkeksi seisomaan äänettöminä vuoteen ääreen, Antonie-rouvan siirrettyä valkoisen liinan kuolleen kasvoilta. Konsulitar oli jo puettu silkkivaatteisiin, joissa hänet tänään oli pantava arkkuun ja vietävä isoon saliin; oli kulunut vuorokausi hänen viimeisestä hengenvedostaan. Hänen suunsa ja poskensa olivat, tekohampaiden puuttuessa, vajonneet eukkomaisesti sisään, ja leuka kohosi esiin terävänä ja kulmikkaana. Kaikki kolme koettivat tuskan valtaamina, tarkastaessaan noita peruuttamattoman tiukasti suljetuita luomia, etsiä noissa kasvoissa äitinsä piirteitä. Mutta myssyn alta, jota vanha rouva oli käyttänyt sunnuntaisin, näkyi punertava, sileäjakauksinen tekotukka, jota Breitestrassen Buddenbrookin naiset olivat niin usein ivailleet… Kukkia oli siroteltu peitteelle.

»Tänne on tuotu suurenmoisia seppeleitä», sanoi rouva Permaneder hiljaa. »Kaikista perheistä… koko maailmalta! Olen antanut asettaa ne kaikki eteiseen; teidän täytyy myöhemmin mennä katsomaan niitä, Gerda ja Tom. Se on niin surullisen kaunista. Niissä on näin pitkiä atlasnauhoja…»

»Siellä ollaan pian valmiit, Tom. Aivan pian. Verhoilija Jacobs on pannut parhaansa. Myöskin» — hän nyyhkäisi — »arkku on jo täällä. Mutta riisukaa nyt päällysvaatteenne, rakkaat ihmiset», jatkoi hän vetäen hellävaroen valkoisen liinan paikalleen. »Täällä on kylmä, mutta aamiaishuoneessa on hiukan lämmitetty… Anna minun auttaa, Gerda; tuollaista vaatekappaletta täytyy käsitellä varovasti… Saanko antaa sinulle suudelman? Tiedät, että rakastan sinua, vaikka sinä olet aina inhonnut minua… Älä pelkää, en minä saata epäkuntoon sinun tukkalaitettasi hattua irroittaessani… Voi sinun ihania hiuksiasi! Tällainen tukka oli äidilläkin nuorena. Eihän hän ole ollut koskaan niin ihana kuin sinä, mutta on sentään ollut sellainenkin aika, jolloin hän on ollut todella kaunis olento. Mutta entä nyt… Grobleben oli oikeassa sanoessaan, että meidän kaikkien kerran täytyy muuttua mullaksi —! Tuo yksinkertainen mies oli oikeassa… Tässä, Tom, ovat sitten tärkeimmät luettelot.»

He olivat palanneet viereiseen huoneeseen ja istuutuivat nyt pyöreän pöydän ympärille, senaattorin alkaessa tutkia papereita, joihin oli merkitty lähimmille omaisille jaettavat tavarat… Rouva Permaneder ei nostanut katsettaan veljensä kasvoista, vaan tarkasti niitä kiihkeällä jännityksellä. Häntä painoi raskas, polttava kysymys, joka seuraavalla hetkellä oli purkautuva esiin…

»Minun mielestäni», aloitti senaattori, »on meidän pysyttävä siinä yleisessä periaatteessa, että lahjat on luovutettava takaisin ja että siis… »

»Herranen aika, Christian, todellakin!» huudahti rouva Permaneder.
Mehän unohdamme hänet!»

»Aivan oikein», sanoi senaattori päästäen paperit kädestään »Eikö häntä kutsuta?»

Rouva Permaneder meni nyt soittokellon luo. Mutta samalla hetkellä aukaisi Christian itse oven ja astui sisään. Hän tuli huoneeseen jokseenkin nopeasti, sulki oven hiukan äänekkäästi ja jäi seisomaan kulmakarvat rypyssä, samalla kuin hänen pienet, pyöreät, syvällä olevat silmänsä ketään katsomatta harhailivat ympäri huonetta ja hänen tuuheiden, punertavien viiksiensä ympäröimä suunsa liikkui kiihkeästi.

»Kuulin teidän tulleen tänne», sanoi hän lyhyesti. »Kun näistä asioista puhutaan, täytyy toki minullekin lähettää sana.»

»Aioimme juuri tehdä sen», vastasi senaattori välinpitämättömästi. »Ole hyvä ja istuudu.»

Mutta samalla pysähtyi hänen katseensa Christianin valkoisiin paidanrinnusnappeihin. Hän itse oli täydellisessä surupuvussa, ja hänen paidankauluksessaan, joka loisti häikäisevän valkoisena mustan verkatakin reunaa vastaan ja jonka yläpäässä oli leveä musta kaulaliina, oli hänen tavallisesti käyttämiensä kultanappien sijasta mustat napit. Christian huomasi tuon katseen, sillä vetäessään esiin tuolin ja käydessään istumaan sipaisi hän rintamustaan ja sanoi: »Tiedän, että minulla on valkoiset napit. En ole vielä tullut ostaneeksi mustia, tai oikeammin, olen jättänyt sen tekemättä. Minun on usein viime vuosien kuluessa täytynyt lainata viisi killinkiä hammaspulveriin ja mennä nukkumaan tulitikun valossa… en tiedä, lienenkö itse ehdottomasti syypää siihen. Eivätkähän mustat napit ole pääasia maailmassa. En rakasta äärimmäisyyksiä. En ole milloinkaan ollut niiden ihailija.»

Gerda tarkasti häntä hänen puhuessaan ja nauroi hiljaa. Senaattori sanoi: »Tuota viimeistä väitettäsi sinä et voi puolustaa, hyvä ystävä.»

»Enkö? Ehkä sinä siis tiedät sen asian paremmin, Thomas. Olen nähnyt siksi paljon maailmaa ja elänyt niin monenlaisten ihmisten parissa, etten… Minä olen muuten täysi mies», sanoi hän äkkiä ääneen, »olen neljänkymmenenkolmen vuoden vanha, olen oma herrani eikä minun tarvitse sallia kenenkään sekaantua asioihini.»

»Minusta tuntuu kuin sinä hautoisit jotakin mielessäsi, hyvä ystävä», sanoi senaattori ihmetellen. »Mitä nappeihin tulee, en minä tietääkseni ole sanonut niistä yhtään sanaa. Voit valita surupukusi aivan oman makusi mukaan; mutta älä luule, että sinun halpahintainen ennakkoluulottomuutesi voi tehdä minuun mitään vaikutusta…»

»Tom… Christian…», moitti rouva Permaneder. »Emmehän me viitsi ruveta riitelemään… tänään… ja tässä huoneessa, jonka vieressä… Jatka lukua, Thomas. Lahjat on siis luovutettava takaisin? Sehän on aivan luonnollista.»

Ja Thomas jatkoi lukuaan. Hän alkoi suuremmista kappaleista ja pani merkin niiden kohdalle, jotka hän tuli tarvitsemaan omassa talossaan, kuten ruokasalin kynttiläjalat ja suuren, leikkauksilla koristetun arkun, joka oli eteisessä. Rouva Permaneder otti erinomaisella innolla osaa asiaan ja lausui aina verrattoman näppärästi, kun tuleva omistaja hiukankaan epäili jonkun kappaleen tarpeellisuutta: »Minä voin ottaa sen…» Ja hänen ilmeensä osoitti suunnatonta uhrautuvaisuutta. Hän sai itselleen, tyttärelleen ja tyttärensälapselle suurimman osan huonekalustoa.

Christian oli saanut muutamia huonekaluja, erään empire-tyylisen pöytäkellon ja harmonion, ja näytti olevan tyytyväinen. Mutta kun siirryttiin hopeoiden ja liinavaatteiden sekä ruokakalustojen jakoon, alkoi hän osoittaa kaikkien ihmeeksi melkein ahneudelta näyttävää harrastusta.

»Entä minä? Entä minä?» kysyi hän… »Pyydän, ettette unohtaisi kokonaan minua…»

»Kuka sinut sitten unohtaa? Johan minä olen… Katso tänne, johan minä olen merkinnyt sinulle kokonaisen teekaluston hopeaisine tarjottimineen. Juhlapöytäkalustoa tarvitsemme kaiketi vain me, ja…»

»Minä voin ottaa jokapäiväisen ruokakaluston, jossa on sipulimalli», sanoi rouva Permaneder.

»Entä minä!» huudahti Christian kuohuksissaan; hänen poskensa näyttivät vielä laihemmilta ja koko hänen kasvonsa olivat merkillisen näköiset… »Minä pyytäisin myös saada osan ruokakalustoa! Montako lusikkaa ja haarukkaa minä sitten saan? Huomaan, ettei minun osalleni lankea juuri mitään!…»

»Mutta, hyvä ystävä, mitä sinä teet sellaisilla tavaroilla? Ethän sinä voi käyttää niitä mihinkään! En ymmärrä… On kai parempi, että nämä tavarat jäävät sukuun…»

»Hyvä ystävä», vastasi senaattori jotakuinkin kärsimättömästi… »minua ei haluta laskea leikkiä… mutta sinun sanoistasi päättäen näyttää siltä kuin tahtoisit asettaa liemimaljan äidin muistoksi piironkiasi koristamaan! Toivon, ettet sinä luule meidän tahtovan jättää sinua vähemmälle osalle. Jos sinä jäät vähemmille tavaroille, korvataan se sinulle toisessa muodossa. Samoin on laita liinavaatteisiin nähden…»

Nyt antoi Christian sellaisen vastauksen, joka sai Gerda Buddenbrookin kääntymään äkkiä häneen päin ja katsomaan häntä arvoituksellinen katse silmissään, senaattorin ottamaan silmälasit nenältään ja tuijottamaan häntä jäykästi kasvoihin ja rouva Permanederin ristimään kätensä. Hän sanoi näet: »Minä aion mennä piakkoin naimisiin.»

Hän sanoi tämän hiljaa ja nopeasti, heilauttaen kättään aivan kuin olisi viskannut veljelleen jotakin pöydän yli. Sitten hän nojautui taapäin ja katseli jurosti ympäri huonetta, samalla loukkaantuneen ja hajamielisen näköisenä. Syntyi pitkähkö äänettömyys. Viimein sanoi senaattori: »Tunnustan, Christian, että sinun aikeesi on hiukan myöhäinen… olettaen tietenkin, että se on rehellisesti tarkoitettu ja mahdollinen toteuttaa, eikä sellainen kuin se, jonka sinä jo kerran aikaisemmin esitit äidillemme…»

»Aikeeni on sama kuin silloin», sanoi Christian yhä luomatta katsettaan kehenkään ja yhä samanlainen ilme kasvoillaan.

»Se lienee toki mahdotonta. Olisitko siis odottanut äidin kuolemaa voidaksesi…»

»Olen tehnyt sen, aivan niin. Sinä näyt olettavan, että koko maailman hienotunteisuus ja huomaavaisuus on ainoastaan sinun vallassasi…»

»En tiedä mikä oikeuttaa sinut käyttämään tällaista puhetapaa. Mutta minun täytyy ihmetellä sinun hienotunteisuutesi laajuutta. Äidin kuoleman jälkeisenä päivänä tahdot ilmaista tottelemattoman tahtosi…»

»Koska se tuli puheeksi. Ja pääasia on, ettei äidin enää tarvitse kiihtyä siitä. Ja silloin on yhdentekevä, tapahtuuko se tänään vai vuoden perästä… Hyvä Jumala, Thomas, eihän äiti ollut ehdottomasti oikeassa, vaan ainoastaan omalta kannaltaan katsoen, jota kohtaan minä olen osoittanut huomaavaisuutta hänen elossa ollessaan. Hän oli toiseen aikaan kuuluva vanha rouva, jolla oli toisenlainen katsantokanta…»

»Siispä ilmoitan, että minun katsantokantani tässä asiassa on täsmälleen sama.»

»En —!» huudahti hän. »Minä en voi! Sanon sinulle, etten voi! Täytyyhän minun tietää mitä teen. Olen täysi mies!…»

»Tuo sinun 'täysi miehesi' on hyvin ylimalkaista. Et tiedä ollenkaan mitä teet…»

»Tiedänpähän!… Ensiksikin teen kuten kunnian mies… Sinä et ota ollenkaan huomioon asian laatua, Thomas! Tässä istuvat Tony ja Gerda… emme voi puhua siitä yksityiskohtaisesti, mutta olen sanonut sinulle jo sen, että minulla on velvollisuuksia! Viimeinen lapsi, pikku Gisela…»

»Minä en tunne ketään pikku Giselaa enkä tahdo tietää sellaisesta! Olen varma siitä, että sinua on petetty. Missään tapauksessa sinulla ei ole senkaltaista henkilöä kohtaan, jota tarkoitat, muita velvollisuuksia kuin ne, jotka ovat määrätyt laissa ja jotka sinun kai täytyy täyttää edelleen, kuten tähänkin asti…»

»Henkilöä, Thomas? Henkilöä? Sinä erehdyt hänen suhteensa, Thomas.
Aline…»

»Vaikene!» huusi senaattori Buddenbrook jyrisevällä äänellä. Veljekset tuijottivat toisiinsa pöydän yli, Thomas kalpeana ja vihasta vavisten, Christian pyörittäen pieniä, pyöreitä, syvällä olevia silmiään, joiden luomet äkkiä olivat tulleet punaisiksi ja jotka olivat revähtäneet selkoselälleen samalla kuin hänen suunsakin oli auennut mielen kiihtymyksestä, niin että hänen laihat poskensa näyttivät paljaalta luulta ja nahalta. Vähän alapuolella silmien oli pari punaista täplää… Gerda katsoi jokseenkin pilkallisesti toisesta toiseen ja Tony väänteli käsiään ja sanoi rukoilevasti: »Hyvä Jumala, Tom… ja Christian… Äiti makaa viereisessä huoneessa!»

»Sinä olet niin häpeämätön», jatkoi senaattori, »että voit… ettei sinua arveluta lausua tässä paikassa ja näissä olosuhteissa tuota nimeä! Sinun tahdittomuutesi on luonnoton, se on sairaloisuutta…»

»En ymmärrä, miksi minä en saisi mainita Alinen nimeä!» Christian oli kauhean kiihtynyt, ja Gerda katsoi häntä kasvavalla mielenkiinnolla. »Minä mainitsen sen uudestaan, kuten kuulet, Thomas, ja aion naida hänet, — sillä minä kaipaan kotia, rauhaa ja lepoa, — ja minä kiellän, kuuletko, kiellän sinua puuttumasta tähän asiaan! Olen vapaa, olen oma herrani…»

»Narri sinä olet! Testamentin avaamispäivä on osoittava sinulle, missä määrin sinä olet oma herrasi! On pidetty huolta siitä, ymmärrätkö, ettet sinä saa haaskata äidin perintöä, kuten jo edeltäpäin olet haaskannut kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä olen hoitava sinun omaisuutesi jäännöstä, etkä sinä ole enää milloinkaan saava käsiisi muuta kuin kuukausirahasi, vannon sen sinulle…»

»Kaipa sinä itse tiedät parhaiten kuka on saanut äidin suostumaan sellaisiin toimenpiteisiin. Mutta ihmettelen sentään, ettei äiti ole uskonut sitä tointa sellaisen henkilön käsiin, joka on minulle läheisempi ja joka on kiintynyt minuun veljellisemmillä tunteilla…» Christian oli nyt aivan poissa suunniltaan, hän alkoi sanoa sanoja, jollaisia ei vielä koskaan oltu kuultu hänen suustaan. Hän oli kumartunut pöydän yli, naputti taukoamatta koukistetulla etusormensa kärjellä pöytää ja tuijotti viikset pörhössä ja silmät punaisina veljeensä, joka seisoi suorana ja kalpeana ja katsoi häneen puoleksi alasluotujen luomien alta.

»Sinun sydämesi on niin täynnä kylmyyttä ja pahansuopuutta ja halveksuntaa minua kohtaan», jatkoi Christian äänellä, joka oli samalla ontto ja kähisevä… »Niin kauan kuin muistan, olet sinä antanut virrata itsestäsi kylmyyttä minua kohtaan, niin että minua aina on palellut sinun läheisyydessäsi… niin, tämä saattaa olla hiukan merkillinen vertaus, mutta siltä minusta on tuntunut… Sinä loitonnat minut luotasi… Loitonnat minut luotasi pelkällä katseellasi, etkä sinä edes katso minuun juuri koskaan. Mikä suo sinulle oikeuden siihen? Olethan sinäkin ihminen, jolla on heikkoutensa! Sinä olet aina ollut vanhemmillemme parempi poika, mutta jos todellakin olet heitä niin paljon lähempänä kuin minä, pitäisi sinulla olla myös hitunen heidän kristillistä maailmankatsomustaan; ja vaikka et tuntisi vähääkään veljellistä rakkautta, luulisi sinulta voivan odottaa sentään hiukan kristillistä rakkautta. Mutta sinä olet niin rakkaudeton, ettet edes käy katsomassa minua… et käynyt kertaakaan katsomassa minua sairashuoneella, kun makasin Hampurissa nivelreumatismissa…»

»Minulla on ollut vakavampaa ajateltavaa kuin sinun sairautesi. Oma terveyteni on muuten…»

»Ei, Thomas, sinun terveytesi on verraton! Sinä et olisi se mies joka olet, ellei se verrattuna minun terveyteeni olisi erinomainen…»

»Ettäkö sinä olisit… Ei, tuo on toki liikaa! Tony! Gerda! Hän sanoo olevansa sairaampi kuin minä! Mitä se merkitsee? Oletko sinä maannut Hampurissa nivelreumatismissa kuoleman kynsissä?! Onko sinun täytynyt tuntea ruumiissasi jokaisen pienimmänkin epäsäännöllisyyden jälkeen vaivaa vasemmassa kyljessäsi?! Ovatko kaikki sinun vasemmanpuoliset hermosi liian lyhyet?! Erikoistuntijat ovat vakuuttaneet minulle, että näin on asian laita minuun nähden! Tapahtuuko sinulle sellaista, että kun tulet hämärissä huoneeseesi, näet sohvalla istumassa miehen, joka nyökkää sinulle ja jota ei ole ollenkaan olemassa?!…»

»Christian!» sanoi rouva Permaneder kauhuissaan. »Mitä sinä kerrot?… Hyvänen aika, mistä te nyt oikeastaan riitelette? On aivan kuin teistä olisi kunnia olla toista sairaampi! Jos siitä on kysymys, voisimme Gerda ja minäkin sanoa sanamme!… Ja äiti makaa viereisessä huoneessa…!»

»Etkä sinä onneton ymmärrä», huusi Thomas Buddenbrook kiihkeästi, »että kaikki nuo inhoittavuudet ovat sinun paheellisuutesi seurauksia ja sikiöitä, sinun laiskottelusi ja itsetutkistelusi ilmausmuotoja?! Tee työtä! Herkeä hellimästä sairaloisuuksiasi ja puhumasta niistä!… Jos tulet hulluksi — ja sanon tieten tahtoen, ettei se ole mahdotonta — en minä ole vuodattava yhtään kyyneltä, sillä se on oleva sinun oma syysi, aivan oma syysi…»

»Ettenkö minä kuole? Hyvä, minä en siis kuole! Saammepa nähdä kumpi meistä kahdesta ensiksi kuolee!… Tee työtä! Mutta ellen minä voi? Ellen minä voi tehdä työtä kauan aikaa kerrallaan, hyvä Jumala sentään?! En voi tehdä kauan aikaa samaa työtä, tulen sairaaksi siitä! Jos sinä olet voinut ja voit, niin iloitse, mutta älä mene tuomitsemaan toisia, sillä se ei ole sinun ansiosi… Jumala suo toiselle voimaa, toiselle ei… Mutta sinä olet semmoinen, Thomas», jatkoi hän kumartuen yhä kurjemman näköisenä pöydän yli ja koputtaen yhä kiivaammin pöytään… »Sinä olet omahyväinen… odotahan, en minä aikonut sanoa näin, ei minun pitänyt sanoa tätä sinua vastaan… Mutta en tiedä mistä alkaisin ja jos sanon jotakin, on se vain tuhannes osa kaikesta… vain miljoonasosa siitä, mitä minun sydämelleni on kerääntynyt sinua vastaan! Olet vallannut itsellesi paikan elämässä, arvossapidetyn paikan, ja siitä sinä nyt työnnät luotasi kylmästi ja tietoisesti kaiken, mikä hetkeksikään saattaisi sinut hairahtumaan ja rikkoisi tasapainoasi, joka on sinulle tärkeintä. Mutta se ei ole tärkeintä, Thomas, se ei ole, kautta Jumalan, pääasia maailmassa. Sinä olet itsekäs, sitä sinä olet! Voin rakastaa sinua silloinkin, kun sinä haukut ja pidät melua ja löylytät minua. Mutta pahin on sinun vaikenemisesi, pahinta on, kun sinä minun sanottuani jotakin äkkiä vaikenet ja vetäydyt kuoreesi ja työnnät luotasi kaiken edesvastuun, ylhäisenä ja koskemattomana, jättäen toisen häpeineen oman onnensa nojaan… Sinulla ei ole yhtään sääliä, rakkautta, nöyryyttä… Oh!» huusi hän äkkiä heilutellen käsiään päänsä päällä ja syösten ne sitten eteenpäin kuin työntäen koko maailman luotaan… »Miten minua kyllästyttää tuo kaikki, tuo hienotunteisuus ja tahdikkuus ja tasapaino ja arvokkuus ja ryhti… Miten minä olen saanut tarpeekseni siitä!…» Ja tuo viimeinen huudahdus oli niin aito, se tuli niin suoraan sydämestä ja puhkesi esiin niin suurella inholla ja ponnella, että siinä todella oli jotakin musertavaa ja että Thomas lysähti vähän matalammaksi suorasta asennostaan ja jäi hetkeksi katsomaan sanattomana ja väsyneen näköisenä alas.

»Minusta on tullut se, mikä minusta on tullut», sanoi hän viimein, ja hänen äänessään oli liikutuksen väre, »siksi, etten tahtonut tulla sellaiseksi kuin sinä. Jos olen karttanut sinua sisällisesti, olen tehnyt sen siksi, että minun täytyi suojella itseäni sinua vastaan, siksi että sinun olemuksesi ja elämäsi on vaarallinen minulle… sanon totuuden.»

Hän oli hetken aikaa vaiti ja jatkoi sitten lujemmalla äänellä: »Olemme muuten eksyneet kauas varsinaisesta asiastamme. Sinä olet pitänyt minulle puheen luonteeni laadusta… hiukan sekavan puheen, jossa kuitenkin on nimeksi tottakin. Mutta nyt ei ole kysymys minusta, vaan sinusta. Olet ajatellut naimisiinmenoa, ja minä tahtoisin nyt saada sinut perinpohjin vakuutetuksi siitä, että sen toteuttaminen sinun aikomassasi muodossa on mahdoton. Ensiksikään eivät korot, jotka minä olen suorittava sinulle, tule olemaan erittäin ilahduttavat…»

»Hm… säästöjä. Aiot siis liittää äidin perinnön tuon naisen säästöihin…»

»Aion. Kaipaan kotia ja ihmistä, joka säälii minua vähän, kun olen sairas. Me sovimme yhteen muutenkin. Olemme kumpikin hiukan murjotuita…»

»Aiot siis myös ottaa ottolapseksesi aikaisemmat lapset, kenties antaa heille… nimesi?»

»Niin että siis perintösi kuolemasi jälkeen on joutuva noille ihmisille? — Senaattorin lausuessa nämä sanat laski rouva Permaneder kätensä hänen olkapäälleen ja kuiskasi pyytävästi: »Thomas… äiti makaa viereisessä huoneessa!…»

»Sinä et ole tekevä tuota kaikkea!» huusi senaattori hypähtäen pystyyn. Myöskin Christian nousi, astui tuolinsa taa, tarttui siihen toisella kädellään, painoi leuan rintaansa vasten ja katsoi veljeensä arasti ja järkytettynä.

»Sinä et ole tekevä sitä…»toisti Thomas Buddenbrook melkein älyttömänä vihasta, kalpeana, vavisten, koko ruumis nytkähdellen. Niin kauan kuin minä olen maan päällä, ei se ole tapahtuva… vannon sen!… Varo itseäsi…! On mennyt liiaksi rahaa onnettomuuksiin, hullutuksiin ja alhaisuuksiin; minä en voi sallia, että neljäs osa äidin perinnöstä lankeaisi tuon naishenkilön ja hänen äpäröittensä hyväksi!… Varsinkin kun toinen neljännes jo hupeni Tiburtiuksen käsiin!… Sinä olet tuottanut suvulle liiaksi häpeää, onneton; ei ole enää tarpeellista tuoda meidän sukuumme huonoa naista ja antaa meidän nimeämme hänen lapsilleen. Kiellän sen, kuuletko? Kiellän sen!» huusi hän äänellä, joka sai huoneen kaikumaan ja karkoitti rouva Permanederin itkien sohvan nurkkaan. »Äläkä yritäkään nousta tätä kieltoa vastaan, varoitan sinua! Olen jo tähän asti halveksinut sinua, ummistanut silmäni… mutta jos aiot vaatia minut taisteluun, olet saava nähdä, kumpi meistä vie voiton! Varo itseäsi, sanon minä! En tunne enää sääliä! Olen julistava sinut syyntakeettomaksi, antava sulkea sinut hullujenhuoneeseen, tuhoava sinut! Tuhoava! Ymmärrätkö?!…»

»Ja minä sanon sinulle…»alkoi Christian… Ja nyt hukkui kaikki sanakiistaan, katkonaiseen, arvottomaan, surkuteltavaan sanakiistaan, jossa ei ollut muuta varsinaista aihetta kuin saada loukata toisiaan veriin asti. Christian moitti taas veljensä luonnetta ja kaivoi esiin varhaisimpien vuosien muistoja, kiusallisia yksityispiirteitä, joiden tuli osoittaa Thomaksen itsekkyyttä ja joita Christian ei ollut voinut unohtaa, vaan joita hän oli hautonut mielensä pohjalla valaen niihin katkeruutta. Ja senaattori vastasi hänelle kertaamalla liioitellun halveksuvasti ja uhkaavasti äskeisiä sanojaan. Gerda oli nojannut päänsä kättään vasten ja tarkasti molempia verhottu, määrittelemätön ilme silmissään. Rouva Permaneder hoki alituiseen: »Ja äiti makaa viereisessä huoneessa… Äiti makaa viereisessä huoneessa…»

Christian, joka jo viimeisten sanojen aikana oli liikuskellut edestakaisin, peräytyi viimein taistelu-paikalta.

»Hyvä on! Saammepa nähdä!» huusi hän puhkuen ja lähti ovea kohti silmät punaisina, takki avoinna, nenäliina kädessään, sekä paukahutti sen kiinni perästään.

Tätä seuranneen äkillisen hiljaisuuden aikana seisoi senaattori vielä kotvasen paikallaan katsellen oveen, josta hänen veljensä oli kadonnut. Sitten hän istuutui ääneti, otti taas paperit käteensä ja suoritti sen, mikä vielä oli suorittamatta, minkä jälkeen hän nojautui taapäin, soljutti viiksiensä päitä sormiensa lomitse ja vaipui ajatuksiinsa.

Rouva Permanederin sydän tykytti pelosta. Kysymys, tuo suuri kysymys ei enää ollut lykättävissä, sen täytyi päästä esille, saada vastaus… mutta oliko Thomas nyt siinä mielentilassa, että hän oli taipuvainen lempeyteen ja tunteellisuuteen?

»Entä… Tom —,» alkoi hän epäröiden katsoen ensin helmaansa ja koettaen sitten arasti tutkia veljensä ilmettä… »Huonekalut… Sinä olet tietysti jo miettinyt kaiken valmiiksi… Tavarat, jotka kuuluvat meille, tarkoitan Erikalle ja pikkuiselle ja minulle… jäävät kai tänne… meidän kanssamme… tarkoitan… miten olet ajatellut talon suhteen?» kysyi hän väännellen salaa käsiään.

Senaattori ei vastannut heti, vaan kierteli yhä viiksiään ja antoi ajatustensa kulkea synkkää latuaan. Sitten hän huokasi ja suoristausi.

»Talon suhteen?» sanoi hän… »Se kuuluu tietysti meille kaikille, sinulle, Christianille ja minulle… sekä, naurettavaa kyllä, myös pastori Tiburtiukselle, sillä tämä osuus kuuluu Klaran perintöön. Minä en voi päättää siitä yksin, vaan tarvitsen teidän suostumuksenne. Se on tietysti myytävä niin pian kuin suinkin», sanoi hän olkaansa kohauttaen. Samalla hänen kasvoillaan kuitenkin näkyi sellainen häive kuin olisi hän pelästynyt omia sanojaan.

Rouva Permanederin pää painui syvälle, hänen kätensä eivät enää pusertaneet toisiaan, vaan höltisivät liikkumattomiksi.

»Meidän suostumuksemme!» toisti hän hetken aikaa vaiettuaan surullisesti, melkeinpä katkerasti. Hyvänen aika, tiedäthän sinä tekeväsi oikeuden mukaan, emmekä me voi olla antamatta suostumustamme… Mutta jos saamme sentään sanoa sanan… pyytää», jatkoi hän melkein soinnuttomasti ylähuulen alkaessa väristä… »Talo! Äidin talo! Kotimme! Jossa me olemme olleet niin onnelliset! Täytyykö meidän se myydä…?»

»Usko minua, lapsi, että kaikki, mitä sinä nyt esität, liikuttaa minua yhtä paljon kuin sinua… Mutta ne eivät ole mitään vastaperusteita, vaan tunteita. Se, mitä on tehtävä, on selvä. Meillä on tämä suuri kiinteistö… mitä me teemme sillä? Jo vuosia, jo isän kuolemasta saakka on takarakennus ollut rappiotilassa. Biljardisali on kissojen valtakuntana, ja jos astuu liian lähelle, on vaarassa suistua lattian alle…. Ellei minulla olisi Fischergruben-taloani, niin — Mutta se on olemassa ja minne minä sen panisin? Onko minun ennemmin myytävä se? Päätä itse… ja kenelle? Menettäisin melkein puolet siitä rahasta, jonka olen pannut siihen. Voi, Tony, meillä on kylliksi kiinteistöjä, meillä on liiaksi niitä! Varastohuoneet ja kaksi suurta taloa. Kiinteistöjen arvo ei ole liikepääoman tasalla! Ei, ei, myydä meidän täytyy!…»

Mutta rouva Permaneder ei kuullut tätä. Kokoon kyyhähtäneenä ja itseensä sulkeutuneena istui hän siinä tuijottaen kyyneleisin silmin avaruuteen.

»Meidän talomme!» mutisi hän… Muistan vielä sen vihkimistilaisuuden… Emme silloin olleet tätä korkeampia. Koko suku oli koolla. Ja setä Hoffstede lausui runon… Se on salkussa… Osaan sen ulkoa. Venukselt' on… Maisemahuone! Ruokasali! Vieraiden ihmisten käsiin…!»

»Niin, Tony, samoin kai ajattelivat ne, joiden täytyi poistua talosta isoisän ostaessa sen. He olivat menettäneet omaisuutensa ja heidän täytyi lähteä, ja ovat nyt kuolleet ja kuopatut. Kaikella on aikansa. Meidän tulee iloita ja kiittää Jumalaa, ettemme me vielä ole siinä asemassa kuin Ratenkampfit silloin, ja että saamme lähteä täältä suotuisissa oloissa…»

Nyyhkytys, syvä, tuskallinen nyyhkytys keskeytti hänet. Rouva Permanederin suru oli niin suuri, ettei hän edes ajatellut kuivata kyyneleitään, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän istui etukumarassa, kokoon lyyhistyneenä, ja kuuma pisara putosi hänen helmassa lepääville käsilleen hänen huomaamattaan.

»Tom», sanoi hän koettaen tehdä itkuun hukkumaisillaan olevan äänensä lujaksi. »Et tiedä miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, et tiedä. Sisarellesi ei ole käynyt hyvin elämässä. Olen saanut kestää kaikki mahdolliset onnettomuudet… en tiedä millä olen ansainnut sen. Mutta olen kestänyt kaiken nurkumatta, Grünlichin, Permanederin, Weinschenkin asiat. Sillä vaikka Jumala antoi yhä uudelleen minun elämäni sortua, en menettänyt sittenkään kaikkea toivoa. Tiesin paikan, turvallisen sataman, niin sanoakseni, jossa olin suojassa, jonne saatoin paeta kaikista elämän vastoinkäymisistä… Vielä sittenkin kun Weinschenk vietiin vankilaan… 'Äiti', sanoin minä, 'saammeko me tulla sinun luoksesi?' 'Kyllä, lapsukaiset, tulkaa vaan!'… Kun olimme lapsia ja leikimme 'hippasilla', oli aina joku rajoitettu paikka, maali, johon sai juosta hädässään ja ahdingossaan ja jossa sai olla turvassa. Äidin talo, tämä talo tässä oli minun turvapaikkani elämässä, Tom… Ja nyt… se… aiotaan myydä…»

Hän painoi päänsä tuolin selkämykseen, kätki kasvot nenäliinaan ja itki katkerasti.

»Tiedän sen, rakas Tony, tiedän sen kaiken! Mutta olkaamme nyt hieman järkevät! Hyvä äitimme on kuollut… emme voi kutsua häntä takaisin. Mikä on edessä nyt? On ollut järjetöntä pitää tätä taloa kuolleena pääomana… tottapahan minä sen tiedän, vai mitä! Teemmekö me siitä vuokrakasarmin?… Sinusta on raskasta ajatella, että se joutuisi vierasten käsiin. Mutta silloinhan on parempi, ettei sinun tarvitse nähdä sitä, vaan että etsit itsellesi pienen sievän talon tai asunnon jostakin, esimerkiksi Burgtor'in luota… Vai olisiko sinusta hauskempi asua tässä vuokralaisten parissa?… Ja onhan sinulla yhä sukulaisesi, Gerda ja minä ja Breitestrassen Buddenbrookit ja Krögerit ja neiti Weichbrodt… puhumatta Klothildesta, joka ehkä ei taida enää oikein hyväksyä seuraamme. Hän on tullut vähän yksipuoliseksi uudessa ympäristössään…»

Sisarelta pääsi huokaus, joka oli puoleksi naurua, hän kääntyi ja painoi nenäliinan tiukemmin kasvojaan vastaan, murjottaen kuin lapsi, jota koetetaan lepyttää leikkipuheella. Mutta sitten hän paljasti päättävästi kasvonsa ja oikaisi ryhtinsä keikauttaen päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas, kuten hänellä oli tapana tehdä silloin kun kysyttiin luonnetta ja arvokkuutta.

»Kas niin, Tom», hän sanoi, ja hänen itkettyneissä silmissään oli vakava ja luja ilme, kun hän loi ne räpytellen ikkunaan päin, »tahdon olla järkevä… olen jo järkevä. Anna anteeksi… anna sinäkin anteeksi, Gerda… että olen itkenyt. Sille ei joskus mahda mitään… se on sellainen heikkous. Mutta se on vain ulkonaista, uskokaa minua. Te tiedätte kumpikin, että minä olen elämän karkaisema nainen… Tom, tuo, mitä sinä sanoit kuolleesta pääomasta, valaisee minulle asian. Toistan vielä kerran, että sinun tulee tehdä minkä oikeaksi näet. Sinun tulee ajatella ja toimia meidän puolestamme, sillä Gerda ja minä olemme naisia, ja Christian… Jumala olkoon hänelle armollinen!… Emme voi vastustaa sinua, sillä me emme voi esittää mitään vastaperusteita, vaan ainoastaan tunteita, se on päivänselvää. Kenelle sinä mahtanet sen myydä, Tom? Joko se tapahtuu piankin?»

»Jospa minä tietäisin, hyvä lapsi… Sittenhän se nähdään… puhuin jo tänä aamuna pari sanaa asiasta Goschille, vanhalle kaupanvälittäjä Goschille; hän ei näyttänyt haluttomalta…»

»Se olisi hyvä, hyvin hyvä. Sigismund Goschilla on omat heikkoutensa… Nuo hänen espanjankielestä tekemät käännöksensä, joista puhutaan — en muista koskaan runoilijan nimeä — ovat hiukan omituista hommaa, eikö totta, Tom. Mutta hän oli jo isän ystävä ja perin rehellinen mies. Ja hänellä on sydäntä, se on tunnettu asia. Hän on käsittävä, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta kaupasta, mistä talosta hyvänsä… Mitä olet ajatellut pyytää, Tom? Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä?»

»Satatuhatta markkaa on kai vähin määrä, Tomi» sanoi hän vielä pitäessään kiinni ovesta, kun hänen veljensä rouvineen jo oli menossa portaita alas. Yksin jäätyään hän jäi sitten seisomaan hiljaa keskelle huonetta, kädet ristissä, kämmenpuolet alaspäin, katsellen suurin, neuvottomin silmin ympärilleen. Hänen pienellä mustalla pitsimyssyllä peitetty päänsä, jota hän huojutteli hiljaa edestakaisin, vaipui ajatusten painamana hitaasti yhä alemma ja alemma olkapäälle.

KOLMAS LUKU.

Pikku Johannin täytyi sanoa jäähyväiset isoäitinsä maallisille jäännöksille, eikä hän pannut vastaan, vaikka häntä peloitti. Konsulittaren vaikean kuolinkamppailun päivänä oli senaattori, näköjään vartavasten poikansa saapuvilla ollessa, lausunut pari kovaa, syyttävää sanaa vaimolleen Christian-sedästä, joka oli hiipinyt pois kuolinhuoneesta ja mennyt nukkumaan. »Se johtuu hermoista, Thomas», oli Gerda vastannut. Mutta Thomas oli, luoden nopean katseen lapseen, jolta se ei suinkaan jäänyt huomaamatta, vastannut melkein ankarasti, ettei sitä sopinut puolustaa. Äitivainaja oli kärsinyt niin kauheasti, että oli häpeä istua vieressä liian, tunnottomana ja paeta pientä tuskaa, jonka tämän taistelun näkeminen tuotti. Siitä oli Hanno nyt päättänyt, ettei hänellä ollut oikeus panna vastaan, kun hänelle sanottiin, että hänen oli astuttava avonaisen arkun ääreen.

Samoin kuin jouluna tuntui tuo suuri huone vieraalta hänen astuessaan sinne hautajaisten edellisenä päivänä isän ja äidin välissä pylväiköstä. Ovea vastapäätä, suurten ruukkukasvien tummanviheriää taustaa vasten, joita oli asetettu puolikaareen korkeiden hopeaisten haarakynttiläjalkojen väliin, seisoi hohtavan valkoisena mustalla jalustalla Thorwaldsenin siunaava Kristus, jonka paikka tavallisesti oli eteisessä. Joka puolella häilyivät vedossa seinille kiinnitetyt suruharsot peittäen taivaansinisen taustan ja hymyilevät jumalhahmot, jotka olivat nähneet iloisia aterioita tässä huoneessa. Ja kokonaan mustiin puettujen omaistensa ympäröimänä, leveä, musta surunauha merimiespukunsa hihassa, runsaiden tuoksujen huumaamana, jotka lähtivät kukkavihkoista ja seppeleistä ja joihin sekoittui jokin melkein huomaamaton, vieras ja kuitenkin merkillisen tuttu haju, seisoi pikku Johann paarien ääressä katsoen liikkumatonta olentoa, joka lepäsi hänen edessään valkoisen atlassilkin keskellä ankaran ja juhlallisen näköisenä…

Tämä oli isoäiti. Tuo oli isoäidin juhlamyssy valkoisine silkkinauhoineen, ja sen alta näkyi isoäidin punaisenruskea tukka. Mutta tuo terävä nenä, nuo sisäänpäin vajonneet huulet, tuo esiinpistävä leuka, nuo keltaiset, läpikuultavat, ristissä olevat kädet, jotka näyttivät jäykiltä ja kylmiltä, eivät olleet hänen. Tämä oli vieras vahanukke, jonka asetteillepano ja juhliminen kammotti. Ja hän katsoi maisemahuoneeseen odottaen, että oikea isoäiti astuisi sieltä seuraavalla hetkellä… Mutta häntä ei kuulunut. Hän oli kuollut. Kuolema oli ainiaaksi vaihtanut hänet tähän vahaolentoon, joka piti silmäluomiaan ja huuliaan niin hirveän tiukasti suljettuina…

Hanno seisoi nojaten vasempaan jalkaansa, oikea polvi niin koukussa, että jalka oli melkein varpaiden varassa, ja piteli toisella kädellään kauluksensa merimiessolmusta toisen riippuessa hervottomana alas. Hänen päänsä otsalle kiertyvine vaaleanruskeine kiharoineen oli kääntynyt sivulle, ja rypistettyjen kulmakarvojen alta katsoivat hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä räpyttäen, luotaantyöntävästi ja miettivän näköisinä kuolleen kasvoja. Hän hengitti hitaasti ja pidättäen, sillä joka hengenvedolla saattoi hän tuntea tuon hajun, tuon vieraan ja samalla merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei voinut aina hälventää. Ja kun hän tunsi, huomasi sen taas, vetäytyivät hänen kulmakarvansa syvempiin ryppyihin ja hänen huulensa alkoivat väristä… Viimein hän huokasi; mutta tuo huokaus oli niin nyyhkytyksen kaltainen, että rouva Permaneder kumartui hänen puoleensa, suuteli häntä ja vei hänet pois.

Ja kun senaattori rouvineen, rouva Permaneder ja Erika Weinschenk olivat ottaneet vastaan kaupunkilaisten monta tuntia kestävät surunvalittelut, tapahtui Elisabeth Buddenbrookin, syntyisin Kröger, ruumiinsiunaus. Vierasseutulaisia oli myös läsnä; Frankfurtin ja Hampurin sukulaiset olivat saapuneet viimeiselle käynnille Mengstrassen taloon. Ja surevien joukko täytti salin ja maisemahuoneen, pylväikön ja eteisen pastori Pringsheimin pitäessä hautauspuhetta arkun pääpuolessa palavien kynttilöiden keskellä, mahtavan suorana, leveän röyhelökauluksen keskeltä kohoavat ajellut kasvot taivasta kohti käännettyinä, niiden ilmeen vaihdellessa vuoroin synkän innoituksen ja lempeän kirkastuksen välillä.

Hän ylisti milloin paisuvin, milloin vaimenevin äänin vainajan ominaisuuksia, hänen ylevyyttään ja nöyryyttään, hänen iloisuuttaan ja hurskauttaan, hänen hyväntekeväisyyttään ja lempeyttään. Hän puhui »Jerusalemin illoista» ja »pyhäkoulusta» ja loihti manallemenneen koko elämän vielä kerran esiin koko sanahelinänsä loistossa… ja koska sana »loppu» tarvitsee määräsanan, puhui hän viimein tämän autuaallisesta lopusta.

Rouva Permaneder tiesi, mitä hän tällä hetkellä oli velkaa itselleen ja kaikille läsnäoleville. Hän oli asettunut arvokkaana ja edustavana tyttärensä Erikan ja tyttärensätyttären Elisabethin kera näkyvimmälle paikalle aivan pastorin viereen, seppeleillä koristetun arkun pääpuoleen, Thomaksen, Gerdan, Christianin, Klothilden ja pikku Johannin sekä vanhan konsuli Krögerin, joka istui tuolilla, tyytyessä toisarvoisten sukulaisten kera seuraamaan toimituksen kulkua vähemmän silmiinpistävältä paikalta. Suorana, olkapäät hieman koholla, mustaraitainen nenäliina käsissään seisoi hän siinä, ja hänen ilonsa ja ylpeytensä siitä, että hän sai näytellä pääosaa tässä juhlatilaisuudessa, oli niin suuri, että se toisinaan hälvensi kokonaan surun ja sai sen unohtumaan. Hänen silmänsä, jotka hän enimmäkseen piti alaslaskettuina tietäessään olevansa koko kaupungin tarkastavien katseiden alaisena, eivät malttaneet olla silloin tällöin vilkaisematta hautajaisvieraisiin, joiden joukossa hän keksi myös Julchen Möllendorpfin, syntyisin Hagenström, puolisoineen… Heidän oli kaikkien täytynyt tulla, Möllendorpfien, Kistenmakerien, Langhalsien ja Oeverdieckien! Ennenkuin Tony Buddenbrook lähti vanhempienkodistaan, oli heidän vielä kerran täytynyt tulla joukolla paikalle lausumaan hänelle, huolimatta Grünlichistä, huolimatta Permanederistä, huolimatta Hugo Weinschenkistä, kunnioittava surunvalittelunsa…!

Ja pastori Pringsheim kaiveli hautauspuheineen kuoleman iskemää haavaa, hän teki ihmeellisen selväksi kullekin, mitä tämä oli kadottanut vainajan kera, ja osasi puristaa esiin kyyneleitä sellaisistakin silmistä, joista niitä itsestään ei olisi vuotanut; ja liikutuksen valtaan joutuneet olivat itse eniten kiitolliset hänelle siitä. Hänen alkaessaan puhua »Jerusalemin illoista» rupesivat kaikki vainajan ystävät nyyhkimään, lukuunottamatta madame Kethelseniä, — joka ei kuullut mitään, vaan katseli eteensä tylsähköin silmin, kuten kuurojen on tapana — ja Gerhardt-sisaruksia, Paul Gerhardtin jälkeläisiä, jotka seisoivat käsikädessä kirkkain silmin eräässä huoneen nurkassa; sillä he iloitsivat ystävänsä kuolemasta ja olivat kadehtimatta tätä ainoastaan siitä syystä, että kateus oli vieras tunne heidän sydämilleen.

Mitä mademoiselle Weichbrodtiin tulee, niisti hän herkeämättä nenäänsä lyhyeen ja tarmokkaasti. Mutta Breitestrassen Buddenbrookin naiset eivät itkeneet; se ei kuulunut heidän tapoihinsa. Heidän ilmeensä, joka oli hiukan vähemmän terävä kuin tavallisesti, osoitti lempeää tyydytystä kuoleman oikeamielisyyden johdosta…

Kun sitten oli kaikunut pastori Pringsheimin viimeinen aamen, tuli neljä kantajaa kolmikolkkahattuineen, mustat kauhtanat kahahdellen, hiljaa, mutta nopeasti sisään, ja he tarttuivat arkkuun. Nämä olivat tunnettuja vuokrapalvelijoita, joiden kasvot jokainen tunsi, jotka olivat läsnä parhaimmissa piireissä pidetyillä päivällisillä kantaen raskaita vateja ja juoden Möllendorpfin tehtaan punaviiniä karahveista käytävien nurkissa. Mutta he olivat välttämättömät myös kaikissa parhaiden ja lähinnä parhaiden piirien hautajaistilaisuuksissa ja he täyttivät tehtävänsä kiitettävän taitavasti. He tiesivät, että hetki, jolloin arkku nostetaan ja viedään pois jäljellejääneiden omaisien keskeltä, vaatii hienotunteisuutta ja taitoa. Parilla kolmella reippaalla, voimakkaalla, äänettömällä otteella nostivat he arkun paareilta hartioilleen, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt tuntea käsillä olevan hetken kaameutta, keinui kukkien peittämä arkku jo eteenpäin tasaisessa pysähtymättömässä tahdissa ja katosi pylväikköön.

Naiset tungeksivat hellävaroen rouva Permanederin ja hänen tyttärensä ympärillä pusertaakseen heidän käsiään, mutisten alasluoduin silmin juuri ne sanat, jotka tällaisessa tilaisuudessa ovat asiaankuuluvat, herrojen valmistautuessa lähtemään vaunuihin…

Ja sitten alkoi tuon mustan saaton hidas, hiljainen kulku harmaita, märkiä katuja pitkin, Burgtor'in läpi, pitkin lehtensä ravistaneiden, kylmässä sateessa värjöttävien puiden reunustamaa kujaa hautausmaalle, jossa seurattiin arkkua jalkaisin, surumarssin säveleiden kaikuessa alastoman pensaikon takaa, metsikön laitaan, jossa näkyi Buddenbrookien perintöhauta suurine hiekkakivikoristeineen ja goottilaisine nimilevyineen… Haudan kivinen päällyslaatta, johon oli kaiverrettu suvun kilpi, oli mustan, kostean nurmen reunustaman haudan vieressä.

Siihen oli valmistettu tila uudelle tulokkaalle. Senaattorin valvoessa toimitusta oli siellä tehty tilaa ja poistettu vanhojen Buddenbrookien jätteitä. Ja nyt häilyi arkku musiikin keinuessa kantohihnojen varassa haudan yläpuolella; hiljaa kolahtaen laskeutui se pohjalle, ja pastori Pringsheim, joka oli vetänyt käsiinsä kalvosimet, alkoi puhua uudestaan. Hänen koulutettu äänensä kaikui kirkkaana, vuolaana ja hurskaana avonaisen haudan reunalta läsnäolevien herrojen alaspainettujen tai alakuloisesti kallellaan olevien päiden yli hiljaisessa syksyisessä ilmassa. Viimein hän kumartui haudan yli, lausui kaikki vainajan nimet ja siunasi hänet ristinmerkillä. Hänen vaietessaan ja kaikkien herrojen painaessa silinterinsä mustahansikkaisella kädellään kasvojaan vasten, rukoillakseen hiljaa mielessään, pilkisti aurinko esiin. Ei enää satanut. Kuului vain silloin tällöin vesipisaran tipahdus pensaista ja lyhyt, heikko, kysyvä linnun viserrys.

Tämän jälkeen hankkiutuivat kaikki vielä kerran puristamaan vainajan poikien ja veljen kättä.

Thomas Buddenbrook, jonka paksu, tumma päällystakki oli täynnä hienoja hopeaisia vesipisaroita, seisoi veljensä Christianin ja enonsa Justuksen välissä tuon juhlallisen ohimarssimisen aikana. Hän oli lihonut viime aikoina — se oli ainoa vanhenemisen piirre hänen huolellisesti hoidetussa ulkonäössään. Hänen poskensa, joiden yli pitkät, teräviksi kierretyt viikset ulottuivat, olivat alkaneet pyöristyä; mutta ne olivat valkoiset, kalvakat, verettömät ja vailla eloa. Hänen punehtuneet silmänsä katsoivat jokaista herraa, jonka kättä hän hetkisen piti omassaan, raukean kohteliaasti silmiin.

NELJÄS LUKU.

Viikkoa myöhemmin istui senaattori Buddenbrookin yksityiskonttorissa kirjoituspöydän viereisessä nojatuolissa pieni vanhus, jolla oli sileäksiajellut kasvot ja syvään otsalle kammattu lumivalkea tukka. Hän nojasi selkä kumarassa molemmin käsin keppinsä valkoiseen koukkuun, oli painanut terävän ulkonevan leukansa käsiään vasten ja katsoi niin vihaisen läpitunkevasti ja kavalasti, huulet kiinni nipistettyinä, alta kulmain senaattoriin, että tuntui käsittämättömältä, miten tämä ei mieluummin karttanut sellaista seuraa. Mutta Thomas Buddenbrook istui huomattavampaa levottomuutta osoittamatta tuolillaan ja puhui tuon häijyn ja pirullisen näköisen olennon kanssa kuin jonkun kunnon porvarin… Kauppahuone Johann Buddenbrookin johtaja ja kaupanvälittäjä Sigismund Gosch neuvottelivat Mengstrassen varrella sijaitsevan vanhan talon myynnistä.

Se vaati aikansa, sillä herra Goschin tekemä tarjous, 28 000 taaleria, tuntui senaattorista liian pieneltä, kun taas kaupanvälittäjä vannoi maanalaisten voimien nimessä, että olisi hulluutta lisätä tuohon summaan ainoatakaan hopeagroschenia. Thomas Buddenbrook puhui talon keskeisestä asemasta ja tontin tavattomasta laajuudesta, mutta herra Gosch piti sähisevällä, pihisevällä ja puhisevalla äänellä, huulet väärässä ja peloittavia liikkeitä tehden esitelmän tappionvaarasta, jonka hän otti niskoilleen, esitelmän, joka elämänkylläisessä innossaan oli melkein runollinen… Haa! Kuka sen tiesi milloin, kenelle ja millä hinnalla hän saisi myydyksi tuon talon? Montako kertaa vuosisatojen kuluessa tapahtui, että joku tahtoi ostaa tällaista taloa? Saattoiko hänen korkeastikunnioitettu ystävänsä ja suosijansa luvata, että Büchenin junalla tulisi huomenna kaupunkiin joku Intian nabob asettuakseen Buddenbrookien taloon? Hän — Sigismund Gosch — jäisi varmaan pitämään sen taakkanaan… niin… ja silloin hän oli oleva mennyttä miestä, auttamattomasti mennyttä miestä, jolla ei enää olisi aikaa nousta, sillä hänen hetkensä oli lyövä pian, hänen hautansa aukeava… Ja koska tämä viimeinen käänne miellytti häntä, mutisi hän vielä kumeasti jotakin arkun kannelle tömähtävistä multakokkareista.

Mutta senaattori ei taipunut sittenkään. Hän puhui tontin erinomaisesta jakamismahdollisuudesta, huomautti sisaruksiaan kohtaan tuntemastaan edesvastuusta ja vaati 30 000 taaleria käteistä kuunnellakseen sitten taas hermostuneen hyväntahtoisesti herra Goschin taidokasta vastaesitystä. Tähän kaikkeen meni runsaasti kaksi tuntia, joiden kuluessa herra Goschilla oli tilaisuus osoittaa koko luonneasteikkonsa laajuus. Hän pelasi kaksinaista peliä, hän esitti teeskentelevää ilkimystä. »Kättä päälle, herra senaattori, nuori suosijani… 84 000 markkaa… se on vanhan rehellisen miehen tarjous!» sanoi hän mairealla äänellä katsoen isäntään kallella päin, vetäen irvistelyn vääristämät kasvonsa lapsellisen viattomaan hymyyn ja ojentaen esiin kätensä, suuren, valkoisen käden pitkine vapisevine sormineen. Mutta se oli valhetta ja petollisuutta! Lapsikin olisi nähnyt tuon petollisen naamarin läpi, jonka takaa tämän miehen sisäinen konnuus irvisti…

Vihdoin viimein ilmoitti Thomas Buddenbrook tahtovansa ajatusaikaa ennenkuin suostui tyytymään tarjottuihin 28 000 taalariin, joka tuskin oli tapahtuva koskaan. Hän ohjasi keskustelun yleiselle alalle, kysyi herra Goschin liiketointen menestystä ja hänen henkilökohtaista vointiaan…

Herra Goschille ei kuulunut hyvää. Hän kumosi kauniilla, laajalla kädenliikkeellä olettamuksen, että hän muka kuuluisi elämän suosikkeihin. Hankala ukkoikä läheni, oli jo saapunut, hänen hautansa aukeaisi pian, kuten sanottu. Hän saattoi iltaisin tuskin enää viedä grogilasia huulilleen, ilman että puolet siitä läikkyi maahan; piru se niin hänen kättänsä keikutti, eikä siinä auttanut kiroileminen… Tahto ei enää ollut herran asemassaan… Semmoista se oli! Hänen elämänsä ei ollut ollut aivan köyhä. Hän oli katsellut maailmaa valppain silmin. Vallankumoukset ja sodat olivat mullistaneet oloja, ja niiden aallot olivat lyöneet hänen sydämensä läpi… niin sanoaksemme. Haa, ne olivat olleet toisia aikoja, kun hän senaattorin isän rinnalla, konsuli Johann Buddenbrookin rinnalla oli uhmannut raivoavan roskaväen hyökkäystä! Tuota hirmuisinta kaikista hirmuista… Ei, ei hänen elämänsä ollut ollut aivan köyhä, ei sisäisestikään. Hän oli tuntenut sisällään voimia, ja 'millaiset voimat, sellaiset ihanteet' sanoo Feuerbach. Ja vieläkään, nytkään, ei hänen sielunsa ollut köyhtynyt, hänen sydämensä oli pysynyt nuorena, se ei ollut milloinkaan lakannut, ei ollut milloinkaan lakkaava ottamasta vastaan suurenmoisia elämyksiä, hoivaamasta lämpimästi ja hartaasti ihanteitaan… Hän oli vievä ne hautaansa kanssaan, varmasti! Mutta olivatko ihanteet olemassa toteutuakseen? Eivät suinkaan! Tähtiä ei tavoitella, mutta toivo… oi, toivo, ei sen täyttymys, toivo itse oli parhainta elämässä. L'espérance tute trompeuse qu'elle est, sert au moins à nous menerà la fin de la vie par un chemin agréable. Näin sanoo Larochefoucauld, ja se on kauniisti sanottu, eikö ole?… Niin, eihän hänen korkeastikunnioitetun ystävänsä ja suosijansa tarvinnut tietää sellaista! Sen, jonka todellisuuden aallot ovat nostaneet korkealle ja jonka otsalta onni sädehtii, ei tarvinnut hautoa päässään sellaisia. Mutta se, joka uneksii yksin pimeyden kuilussa, se tarvitsee sellaisia!…

»Te olette onnellinen», sanoi hän äkkiä laskien kätensä senaattorin polvelle ja katsoen häneen haaveellisin silmin. »… Kyllä, aivan varmasti! Teette syntiä, jos kiellätte sen! Te olette onnellinen! Teillä on onni käsissänne! Te olette valittu ja olette valloittanut sen vahvalla kädellä… vahvoin käsivarsin», paransi hän, koska häntä vaivasi saman sanan liian pikainen toistaminen. Sitten hän vaikeni, ja ottamatta korviinsa senaattorin epäävää ja alistuvaa vastausta katsoi tätä yhä syvä haaveellisuus silmissään.

»Mutta me lörpöttelemme turhia», sanoi hän, »olemme tulleet puhumaan kauppa-asioista. Aika on kallista — älkäämme tuhlatko sitä viivyttelyyn! Kuulkaahan nyt… Koska on kysymys teistä… ymmärrättehän? Koska…» Näytti siltä kuin herra Gosch aikoisi uudelleen vaipua kauniisiin haaveisiinsa, mutta sitten hän ryhdistäysi ja huusi, tehden laajan, lennokkaan, haltioituneen liikkeen: »Kaksikymmentäyhdeksäntuhatta taalaria… Kaksikymmentäseitsemäntuhatta käteistä äitinne talosta! Joko kelpaa?…»

Rouva Permanederin mielestä oli ostohinta, kuten arvata saattaa, naurettavan pieni. Jos joku olisi lyönyt pöytään miljoonan, taloon sisältyvien muistojen tähden, olisi se ollut hänestä vain kunniallinen teko — ei muuta. Nyt tottui hän kuitenkin pian veljensä ilmaisemaan lukuun, varsinkin koska kaikki hänen ajatuksensa ja toiveensa olivat suuntautuneet tulevaisuuteen.

Hän iloitsi sydämestään monista hyvistä huonekaluista, jotka olivat langenneet hänen osalleen, ja vaikka ei kukaan ensi aluksi aikonut ajaa häntä vanhempiensa kodista, puuhasi hän innokkaasti uuden asunnon hakua ja vuokraamista itselleen ja omilleen. Hyvästijättö tuli olemaan vaikea… sitä ajatellessa nousivat kyyneleet silmiin. Mutta toiselta puolen oli muutolla ja uusilla oloilla myös oma viehätyksensä… Eikö se ollut melkein kuin uuden, neljännen kodin perustamista? Jälleen katseli hän huoneita, jälleen keskusteli hän verhoilija Jacobsin kanssa, jälleen neuvotteli hän puodeissa oviverhoista ja lattiamatoista… Hänen sydämensä, hänen vanha, elämän runtelema sydämensä löi todellakin kiivaammin!

Näin kului viikkoja, neljä, viisi, kuusi viikkoa. Tuli ensimmäinen lumi, tuli talvi, uuneissa räiskyi valkea, ja Buddenbrookit tuumivat suruisasti, miten tänä vuonna joulu sujuisi. Silloin tapahtui odottamatta jotakin, jotakin erittäin jännittävää, jotakin äärettömän yllättävää; asiain kulku sai käänteen, joka ansaitsi mitä suurinta mielenkiintoa ja joka sitä myös herätti; tapahtui jotakin, joka iski heihin kuin salama ja joka sai rouva Permanederin pysähtymään kesken puuhiaan!

»Thomas», sanoi hän, »olenko minä hullu? Houriiko Gosch? Eihän se voi olla mahdollista! Se on liian mahdotonta, liian käsittämätöntä ollakseen…» Hän vaikeni ja piteli ohimoltaan molemmin käsin. Mutta senaattori kohautti olkaansa.

»Rakas lapsi, eihän mitään ole vielä päätetty. Mutta tuo ajatus, tuo mahdollisuus on sukeltanut esiin, ja tyynesti asiaa harkitessasi olet huomaava, ettei siinä ole mitään ihmeellistä. Onhan se hiukan hämmästyttävää, se on tosi. Minäkin astuin askeleen takaperin Goschin ilmoittaessa sen minulle. Mutta käsittämätöntä? Mikä siis estäisi?…»

»Minä en kestä sitä», sanoi sisar, istuutui ja jäi liikkumattomana paikalleen.

Mitä oli tekeillä? — Talolle oli ilmaantunut ostaja tai ainakin ostohaluinen henkilö, joka oli lausunut toivomuksen saada tarkastaa perinpohjin myytävänä olevaa kiinteistöä jatkuvien neuvottelujen perusteeksi. Ja tuo henkilö oli herra Hermann Hagenström, tukkukauppias ja Portugalin kuningaskunnan konsuli.

Ensi huhun saavuttua rouva Permanederin korviin tämä aivan kuin herpaantui, joutui ymmälle, oli kuin puulla päähän lyöty eikä kyennyt sulattamaan ajatusta kaikessa laajuudessaan. Mutta kun ajatus alkoi muuttua kouriintuntuvammaksi, kun konsuli Hagenströmin vierailu Mengstrassen varrella oli jo oven edessä, silloin hän havahtui. Hän ei pannut vastaan, hän uhmasi. Hänen suustaan sinkoili hehkuvia, viiltäviä sanoja, joita hän käytteli kuin tulisoihtua tai taistelutapparaa.

»Se ei ole tapahtuva, Thomas! Ei minun elämäni aikana! Kun myy koiransa, katsoo minkälaiselle isännälle se joutuu. Äidin talo! Meidän talomme! Maisemahuone!…»

»Mikä estäisi? Taivaan Jumala, mikä estäisi? Kokonaiset vuoret estävät sen, kokonaiset vuoret ovat estävät tuota paksua ihmistä astumasta tänne, Thomas! Vuoret! Mutta hän ei näe niitä! Hän ei välitä niistä! Hän ei tajua niitä! Onko hän lehmä?… Ikiajoista asti ovat Hagenströmit olleet meidän vihamiehiämme… Ukko Hinrich on rettelöinyt isoisän ja isän kanssa, ja joskaan Hermann ei vielä ole tehnyt sinulle mitään mainittavampaa haittaa, joskaan hän ei vielä ole viskannut sinua halolla, on se tapahtunut siksi, ettei hänellä vielä ole ollut tilaisuutta siihen… Ollessamme lapsia annoin hänelle korvapuustin keskellä katua, johon minulla oli oikeus, ja hänen suloinen sisarensa Julchen oli raapia minulta silmät päästä sen tähden. Nuo ovat lapsellisuuksia… niin kyllä! Mutta he ovat katselleet pilkaten ja vahingoniloisina meidän onnettomuuksiamme, ja minä olen ollut se henkilö, joka on tuottanut heille eniten huvia… Jumala on sallinut sen tapahtua… Mutta onko konsuli tuottanut sinulle kaupallista vahinkoa ja mitä hävyttömyyksiä sinun on täytynyt kärsiä hänen puoleltaan, sen tiedät sinä, Tom; minun asiani ei ole saattaa niitä sinun mieleesi. Ja kun sitten kaiken lopuksi Erika teki hyvän naimakaupan, kaiveli se heitä siihen asti kunnes he saivat toimitetuksi johtajan vankilaan tuon heidän veljensä, tuon kissan, tuon saatanallisen virallisen syyttäjän avulla… Ja nyt he julkeavat… julkeavat…»

»Kuule, Tony, ensiksikään meidän ei kannata enää puhua vakavasti koko asiasta, sillä olemme antaneet sen Goschin käsiin ja nyt on hänen asiansa solmia kauppa kenen kanssa hän haluaa. Myönnänhän minä, että siinä olisi hiukan kohtalon ivaa…»

»Kohtalon ivaa? Niin, Tom, se on sinun tapasi ilmaista asia! Mutta minä kutsun sitä häväistykseksi, iskuksi vasten silmiä, ja sitä se olisi!… Etkö sinä ymmärrä, mitä se merkitsisi, Thomas! Se merkitsisi: Buddenbrookit ovat poissa pelistä, he ovat lopullisesti tuhotut, he peräytyvät asemastaan ja sijaan astuvat soitoin ja päristyksin Hagenströmit… Minä en suostu ikinä, en ikinä tuohon näytelmään! En ole ikinä ojentava kättäni tuon alhaisen kaupan päättämiseksi! Jos hän uskaltaa, julkenee tulla tänne taloa katsomaan, niin minä en ole ottava häntä vastaan, sen minä sanon! Minä istuudun tyttäreni ja tyttärentyttäreni kera johonkin huoneeseen ja väännän oven lukkoon ja kiellän häneltä pääsyn sisään, ole varma siitä…»

»Sinä saat tehdä miten viisaaksi näet, hyvä ystävä; mutta tuumi sentään etukäteen, eikö ole parasta noudattaa seuratapoja. Oletan sinun uskovan, että se on nujertava maahan konsuli Hagenströmin? Erehdyt, rakas lapsi. Se ei olisi herättävä hänessä iloa eikä suuttumusta vaan ainoastaan ihmetystä, kylmää, välinpitämätöntä ihmetystä… Sinä oletat hänessä samanlaisia tunteita itseäsi ja meitä kohtaan kuin mitä sinä tunnet heitä kohtaan. Erehdyt, Tony! Eihän hän vihaa sinua ollenkaan. Miksi hän vihaisi sinua? Hän ei vihaa ketään ihmistä. Hän nauttii hyvinvoinnistaan ja menestyksestään ja on täynnä hyvänsuopuutta. Olen vakuuttanut sinulle enemmän kuin kymmenen kertaa, että hän tervehtisi sinua kadulla mitä rakastettavimmin, jos sinä kerrankin menisit hänen ohitseen hiukan vähemmän sotaisena ja mahtavana tuijottaen ilmaan. Hän ihmettelee sitä, tuntee parin minuutin ajan tyyntä, ivallista ihmetystä, mutta se ei saa pois tasapainosta miestä, jota kohtaan kellään ei ole muistuttamista… Mistä sinä syytät häntä? Jos hän on mennyt paljon minun edelleni kaupallisessa suhteessa ja vastustanut minua silloin tällöin menestyksellisesti yleisissä asioissa, niin hyvä on! — Hänen täytyy siis olla minua taitavampi kauppias ja minua parempi poliitikko… Ei ole ollenkaan syytä nauraa noin hurjasti! Mutta palatkaamme taloasiaan. Eiväthän menneet asiat koske enää juuri nimeksikään perhettämme, vaan ovat vähitellen siirtyneet minun niskoilleni… sanon sen lohduttaakseni sinua. Toiselta puolen on selvä, mistä syystä konsuli Hagenströmissä on herännyt ostoajatus. He ovat nousseet korkeampaan asemaan, heidän lukunsa lisääntyy, he ovat vetäneet Möllendorpfit sukuunsa ja kuuluvat varojensa ja arvonsa vuoksi kaupungin ensimmäisiin. Mutta heiltä puuttuu jotakin, jotakin ulkonaista, näkyvää, jota he tähän asti ovat olleet vailla… Historiallinen vihkimys, aviosyntyisyys, niin sanoaksemme… He näkyvät nyt päässeen sen makuun ja koettavat hankkia sitä edes siten, että ostavat meidän talomme kaltaisen talon… Saat nähdä, että konsuli on koettava säilyttää täällä entisellään kaiken, minkä suinkin saattaa, hän ei ole rakennuttava mitään uudestaan, hän on jättävä paikoilleen tuonkin vanhan oven yläpuolella olevan Dominus providebit'in, vaikkakin meidän on oltava oikeudenmukaiset ja tunnustettava, ettei Herra ole saattanut kauppahuone Strunck & Hagenströmiä niin ilahduttavaan asemaan, vaan hän itse…»'

»Hyvä, Tom! Kuinka hyvää tekeekään kuulla kerran sinun suustasi häntä
kohtaan suunnattu ilkeys! Enhän minä oikeastaan muuta tahdokaan! Hyvä
Jumala, jos minulla olisi sinun älysi, niin miten huimisinkaan häntä!
Mutta siinä sinä nyt seisot…»

»Mutta siinä sinä nyt seisot, sanon minä, ja puhut asiasta noin käsittämättömän tyynesti, selittäen Hagenströmin menettelytapaa… Puhu miten tahdot, sinulla on sydän rinnassasi samoin kuin minulla, enkä niinä usko, että sinä olet sisäisesti niin tyyni kuin mitä olet olevinasi! Sinä vastaat valituksiini… mutta ehkä tahdotkin lohduttaa itseäsi…»

»Nyt sinä olet nenäkäs, Tony. Tuo 'olet olevinasi' on sana, jota minä en tahdo kuulla! Eikä muu kuulu kehenkään ihmiseen.»

»Sano minulle vain yksi asia, Tom, rukoilen sinua: Eikö se olisikin kuumehoure?»

— Ja konsuli Hagenström ilmestyi Mengstrassen taloon, ilmestyi herra Goschin seurassa, joka kumaraisena, jesuiittahattu kädessään, petollisesti ympärilleen vilkuen astui konsulin perästä maisemahuoneeseen sisäkön ohi, joka oli vienyt sisään heidän käyntikorttinsa ja nyt piteli avoinna lasiovea…

Hermann Hagenström oli maataviistävine, paksuine, raskaine, auki olevine turkkeineen ja vihreänkeltaisine, kuituisine, hyvästä englantilaisesta kankaasta valmistettuine pukuineen suurkaupunkilaismallinen henkilö, vaikuttava pörssityyppi. Hän oli niin harvinaisen lihava, että paitsi hänen leukaansa oli koko kasvojen alaosa kaksinkertainen, jota seikkaa ei edes lyhyeksileikattu, vaalea täysiparta pystynyt peittämään; saattoipa melkein nähdä päänahan vetäytyvän varjoisiin poimuihin otsan ja kulmakarvojen tehdessä määrätyitä liikkeitä. Hänen nenänsä riippui litteämpänä kuin koskaan ylähuulen päällä, ja hän hengitti vaivalloisesti viiksiensä sisään; mutta silloin tällöin täytyi suun tulla avuksi, jolloin se aukeni tuottoisaan siemaisuun. Siihen yhtyi lisäksi hiljainen maiskahdus, joka syntyi kielen irtaantumisesta kitalaesta.

Rouva Permaneder punastui kuullessaan tuon tutun äänen. Hänen mielessään vilahti muisto sitruunasämpylöistä ja hanhenmaksaviipaleista, ja se oli hetkeksi horjuttaa hänen ryhtinsä arvokkuutta… Surumyssy sileästi jakaukselle kammatulla päälaella, oivallisesti sopiva musta puku yllään, jota volangit ympäröivät vyötäisille asti, istui hän käsivarret rinnalla, olkapäät hieman koholla sohvalla, lausuen vielä herrojen sisäänastuessa jonkun välinpitämättömän ja tyynen huomautuksen veljelleen senaattorille, joka ei olisi voinut jättää häntä tällä hetkellä pulaan… Hän istui vielä silloinkin, kun senaattori, joka oli astunut vieraita vastaan lattian puoliväliin, vaihtoi sydämellisen tervehdyksen kaupanvälittäjä Goschin kanssa ja tervehti konsulia asianmukaisen kohteliaasti. Vasta sen jälkeen nousi hänkin paikaltaan, kumarsi arvokkaasti molemmille yhteisesti ja uudisti sitten kiirehtimättä sanoin ja liikkein veljensä kohteliaan istuutumiskehoituksen. Hän piti muuten järkkymättömän välinpitämättömästi silmänsä melkein kokonaan suljettuina.

Istuutuessaan ja seuraavien minuuttien aikana puhuivat vuoroin konsuli ja kaupanvälittäjä. Herra Gosch pyyteli vastenmielisen teeskennellyllä nöyryydellä, jonka takaa väijyi selvästi havaittava kavaluus, suomaan hyväntahtoisesti anteeksi heidän tuottamansa häiriön; mutta herra konsuli Hagenström halusi saada tehdä kierroksen talossa, koska hän tuumi ostoa… Ja konsuli uudisti saman toisin sanoin äänellä, joka taas palautti rouva Permanederin mieleen sitruunasämpylät. Niin oli asia, selitti hän, hänessä oli syntynyt sellainen ajatus, joka sitten pian oli muuttunut toivomukseksi jonka hän toivoi voivansa toteuttaa itsensä, omaistensa iloksi, edellyttäen, ettei herra Gosch aikonut hyötyä liian paljon välityksestään, hah-hah!… eikä hän epäillyt asian järjestymistä kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi.

Hänellä oli vapaa, huoleton, miellyttävä maailmanmiehen käytös, joka ei ollut tekemättä vaikutusta rouva Permanederiin, varsinkin kun toinen kohteliaisuuden vuoksi melkein aina kääntyi sanoineen hänen puoleensa. Jopa hän ryhtyi melkein anteeksipyytävällä äänellä perustelemaan toivoaan talon ostoon nähden. »Me tarvitsemme tilaa! Enemmän tilaa!» sanoi hän. »Minun taloni Sandstrassen varrella.. ette usko sitä, armollinen rouva, mutta ehkä te, herra senaattori… ehdottomasti liian ahdas, pääsen monesti tuskin enää liikkumaan siinä. En puhu vain pitotilaisuuksista… en lainkaan. Lähin sukumme tarvitsee ehdottomasti enemmän tilaa, Huneukset, Möllendorpfit, veljeni Moritzin omaiset… me asumme nykyään todellakin kuin sillit tynnyrissä. Siis — miksikä ei?»

Hän puhui hiukan nyreällä äänenpainolla, liikutellen käsiään kuin sanoakseen: »Ymmärrättehän… eihän minun tarvitse sitä selitellä… olisinhan tyhmä… ja kun minulta sentään, Jumalan kiitos, ei puuta tärkeintä välikappaletta asian järjestämiseksi…»

»Olin aikonut odottaa», jatkoi hän, »olin aikonut odottaa siihen asti kun Zerline ja Bob tulevat tarvitsemaan taloa jättääkseni heille oman taloni ja hankkiakseni itselleni vähän isomman; mutta… tiedättehän, että tyttäreni Zerline ja veljeni vanhin poika Bob ovat olleet kihloissa jo vuosia,» sanoi hän toisella äänellä… »Häitä ei enää tulla lykkäämään kauan. Korkeintaan kaksi vuotta… He ovat nuoria — sitä parempi! Mutta miksi minä odottaisin heitä ja päästäisin käsistäni hyvän tilaisuuden? Eihän siinä ehdottomasti olisi mitään järkeä…»

Huoneessa vallitsi myöntyväinen mieliala, ja keskustelu liikkui vähän aikaa tuossa perheasiassa, tuossa tulevassa avioliitossa; sillä koska edullisia avioliittosopimuksia serkuksien väliä ei pidetty minään ihmeenä kaupungissa, ei kukaan loukkaantunut siitä. Kysyttiin nuoren herrasväen suunnitelmia, jopa häämatkaakin… Nämä aikoivat lähteä Rivieralle, Nizzaan j.n.e. Heidän teki mieli matkustaa — miksikä siis ei?… Nuoremmatkin lapset tulivat puheeksi, ja konsuli puhui heistä mielihyvällä ja suopeudella, keveästi olkaansa kohauttaen. Hänellä itsellään oli viisi lasta ja hänen veljellään Moritzilla neljä. Tyttäriä sekä poikia… kiitos, he olivat kaikki terveitä lapsia. Miksikä ei? Heille kuului pelkkää hyvää. — Siitä hän sitten jälleen joutui puhumaan perheen lisääntymisestä ja talonsa ahtaudesta. »Tämä on toista!» sanoi hän. »Näin sen jo tänne tullessani — talo on helmi, epäilemättä, edellyttäen, että tuota vertausta saattaa käyttää näihin tilavuussuhteisiin nähden, hah, hah… Seinätkin… ihailen tässä kaiken aikaa näitä seiniä, armollinen rouva. Ehdottomasti hurmaava huone! Ja te olette saanut viettää niin monet vuodet tämän ihanuuden keskellä.»

»Kyllä, — muutamia keskeytyksiä lukuunottamatta», lausui rouva Permaneder tuolla määrätyllä kurkunpää-äänellä, joka toisinaan oli ominainen hänelle.

»Keskeytyksiä — niin», toisti konsuli suopeasti hymyillen. Sitten hän katsahti senaattori Buddenbrookiin ja herra Goschiin, ja koska nämä olivat syventyneet keskusteluun, veti hän tuolinsa lähemmä rouva Permanederia, joka istui sohvassa, ja kumartui tämän puoleen, niin että hänen nenänsä raskas tuhina kuului aivan tämän edestä. Ollen liian kohtelias kääntyäkseen poispäin tai vetäytyäkseen hänen hengityksensä lähettyviltä, istui Tony kankeana ja mahdollisimman suorana paikallaan katsoen toiseen alasluoduin silmin, mutta tämä ei huomannut ollenkaan tilanteen kiusallisuutta ja epämiellyttävyyttä.

»Miten onkaan, armollinen rouva», hän sanoi… »muistelen kuin meillä olisi jo kerran ennen ollut kaupantekoa keskenämme? Silloin oli tietysti kysymys vain… mistä se nyt olikaan? Jostakin makupalasta, makeasta, eikö niin?… Ja nyt kokonaisesta talosta.»

»Minä en muista», sanoi rouva Permaneder ojentaen kaulansa vielä suoremmaksi, sillä toisen kasvot olivat sopimattoman, sietämättömän lähellä häntä…

»En, minä en suoraan sanoen muista mitään makeiskauppaa. Muistan hämärästi olleen puhetta joistakin sitruunasämpylöistä, jotka olivat päällystetyt rasvaisella makkaralla… inhoittavista koulueväistä… En tiedä kuuluivatko ne minulle vai teille… Olimme silloin lapsia… mutta tämä talonkauppahan on kokonaan herra Goschin asia…»

Hän loi veljeensä nopean, kiitollisen katseen, sillä tämä oli nähnyt hänen hätänsä ja tuli nyt avuksi pyytäen saada kysyä, halusivatko herrat siis tarkastaa taloa. Herrat sanoivat haluavansa, lausuivat väliaikaiset hyvästit rouva Permanederille toivoen saavansa tavata tämän vielä myöhemmin… ja seurasivat senaattoria ruokasalin kautta ulos.

Senaattori vei heidät portaita ylös, toisia alas, näytti heille toisen kerroksen huoneet, ensi kerroksen käytävän viereiset huoneet ja pohjakerroksen, jopa keittiön ja kellarinkin. Mitä konttoreihin tulee, ei niitä nyt voitu katsoa, koska oli palovakuutusyhtiön herrojen työaika. Vaihdettiin pari sanaa uudesta johtajasta, jota konsuli Hagenström kaksi kertaa perätysten kiitti perin rehelliseksi mieheksi, niihin senaattorilla ei ollut mitään sanomista.

He kävivät lehdettömässä, puoleksisulaneen lumen peittämässä puutarhassa, loivat silmäyksen »porttaaliin» ja palasivat etupihaan, jossa oli pesutupa; sitten he lähtivät kapeata, kivettyä, muurien välissä kulkevaa solaa myöten takapihan poikki, suuren tammen ohi takarakennukseen. Siellä ei ollut nähtävänä muuta kuin rappeutumista. Pihakivityksen välissä rehoitti ruoho ja sammal, rakennuksen portaat olivat luhistumaisillaan ja biljardisalin kissalauma antoi häiritä itseään vain hetkeksi, ovea avattaessa, sillä lattia ei enää ollut luotettavassa kunnossa.

Konsuli Hagenström oli vaitelias ja teki nähtävästi suunnitteluitaan. »No niin —» sanoi hän tavantakaa välinpitämättömän torjuvasti, viitaten siihen, että jos hän tulisi tämän kaiken omistajaksi, ei tämä tietenkään voisi jäädä entiseen asuunsa. Sama ilme kasvoilla seisoi hän myös tuokion kovalla multalattialla katsellen ylös tyhjää varasto-ullakkoa kohti. »No niin —» kertasi hän ja töykkäsi paksua, kulunutta nostoköyttä, joka oli vuosikausia riippunut paikallaan keskellä ullakkoaukkoa ruostuneine rautaisine koukkuineen, niin että se joutui pieneen liikkeeseen, ja kääntyi sitten ympäri.

»Suuret kiitokset vaivastanne, herra senaattori; olemme kai katsoneet kaiken», sanoi hän ja oli sitten melkein mykkä koko matkan eturakennukseen palattaessa, samoin myöhemmin, maisemahuoneeseen tultuaan, heittäessään herra Goschin kanssa hyvästejä rouva Permanederille torjuen luotaan istuutumiskehoituksen. Tällainen hän oli vielä Thomas Buddenbrookin saattaessa heitä portaita alas pihalle. Mutta herrat olivat tuskin jääneet kahden ja astuneet kadulle, kun konsuli Hagenström kääntyi seuralaisensa, kaupanvälittäjän puoleen, ja heidän välillään alkoi erittäin vilkas keskustelu….

Senaattori palasi maisemahuoneeseen, jossa rouva Permaneder istui selustaan nojaamatta ankaran näköisenä ikkunan luona kutoen kahdella pitkällä puisella puikolla mustaa villamekkoa tyttärensätyttärelle, pikku Elisabethille, ja luoden silloin tällöin katseen katupeiliin. Thomas käveli hetken aikaa kädet housuntaskuissa ääneti edestakaisin.

»Niin, minä olen nyt jättänyt asian kaupanvälittäjän käsiin», sanoi hän sitten, »meidän täytyy odottaa, miten käy. Luulen hänen ostavan talon kaikkineen päivineen, asettuvan eturakennukseen ja suunnittelevan jotakin muuta takatonttiin nähden…»

Sisar ei katsonut häneen, hän ei myöskään muuttanut vartalonsa suoraa asentoa eikä lakannut kutomasta; päinvastoin, vauhti, jolla puikot liikkuivat hänen käsissään, lisääntyi huomattavasti.

»Tietysti hän ostaa sen kaikkineen päivineen», sanoi hän, ja se tapahtui kurkunpää-äänellä. »Miksikä ei? Eihän siinä olisi ehdottomasti mitään järkeä.»

Näin sanoen hän katsoi kulmakarvat koholla silmälasien läpi, — joita hänen oli täytynyt alkaa käyttää käsitöitä tehdessään, mutta joita hän ei osannut asettaa oikealle paikalle, — jäykästi ja kiinteästi puikkojaan, jotka suihkivat päätäpyörryttävän nopeasti, hiljaa kalahdellen edestakaisin.

Tuli joulu, ensimmäinen joulu vailla konsulitarta. Aatto-ilta vietettiin senaattorin talossa ilman Breitestrassen Buddenbrookin naisia ja ilman vanhoja Krögereitä; sillä, kuten Thomas Buddenbrook oli lopettanut säännölliset »sukupäivät», samoin ei hän myöskään halunnut nähdä tuona iltana luonaan kaikkia konsulittaren tavallisia jouluvieraita ja ostaa lahjoja näille. Vain rouva Permaneder, Erika Weinschenk ja pikku Elisabeth, Christian, Klothilde ja mademoiselle Weichbrodt olivat kutsutut; ja viimeksimainittu piti taas seuraavana päivänä tulikuumissa huoneissa tavanmukaisen lahja-illan.

Puuttuivat ukot ja akat, joiden oli ollut tapana saada Mengstrassen talossa jalkineita ja villasukkia, ja puuttui pikkupoikien laulu. Salissa viritettiin nyt aivan yksinkertaisesti »Jouluyö, juhlayö», jonka jälkeen Therese Weichbrodt luki joulutekstin mitä selvimmin korostein senaattorin rouvan sijasta, josta se ei ollut varsin mieluista. Sitten lähdettiin juhlakulussa, laulaen puoliääneen »Joulupuu on rakennettu», huoneiden läpi suureen saliin.

Ei ollut ollut erikoisempiin juhlavarustuksiin aihetta. Kasvot eivät olleet erittäin loistavat eikä keskustelu erittäin vilkas. Mistäpä olisikaan juteltu? Maailmassa ei ollut paljon hupaisia aiheita. Muisteltiin äiti-vainajaa, puhuttiin talon myynnistä, valoisasta asunnosta, jonka rouva Permaneder oli vuokrannut Holstentor'in lähettyviltä eräästä sievästä talosta, josta oli näköala »Lindenplatzille», ja siitä, millaisiksi olot olivat muodostuvat sitten, kun Hugo Weinschenk oli jälleen pääsevä vapaalle jalalle…välillä soitti pikku Johann flyygelillä jotakin, jonka hän oli harjoitellut herra Pfühlin johdolla, ja säesti hiukan virheellisesti, mutta kauniilla kosketuksella äitiään, tämän soittaessa muuatta Mozartin sonaattia. Häntä kiitettiin ja suudeltiin, mutta sitten hänen täytyi lähteä Ida Jungmannin seuraamana levolle, koska hän oli vielä kalpea ja väsynyt äskeisen vatsataudin jälkeen.

Christiankin, joka ei tuon aamiaishuoneessa sattuneen yhteentörmäyksen jälkeen enää ollut maininnut mitään naima-aikeistaan, vaan eli edelleen vanhassa, ei erittäin kunniakkaassa suhteessa veljeensä, oli aivan puhumaton ja haluton leikinlaskuun. Hän teki silmät harhaillen pienen yrityksen herättää läsnäolevissa hiukan myötätuntoa vasemmassa kyljessä olevaa »vaivaansa» kohtaan ja lähti sitten klubiin, palatakseen vasta illalliselle, joka oli perittyjen tapojen mukainen… »Siinä tämä Buddenbrookien joulu-ilta oli, ja kun se päättyi, olivat he melkein iloiset.

Alussa vuotta seitsemänkymmentäkaksi lopetettiin konsulitarvainajan talous. Palvelustytöt lähtivät pois, ja rouva Permaneder ylisti Jumalaa, kun myös mamsseli Severin, joka oli viimeiseen asti mitä sietämättömimmällä tavalla osoittanut, kuka kantoi talon avaimia, vihdoinkin poistui anastamiensa silkkipukujen ja liinavaatteiden kera. Sen jälkeen nähtiin Mengstrassella muuttorattaita, ja vanhan talon tyhjentäminen alkoi. Suuri leikkauksilla koristettu arkku, kullatut kandelaaberit ja muut tavarat, jotka olivat langenneet senaattorin ja hänen puolisonsa osaksi, vietiin nyt Fischergrubelle, Christian kalusti omillaan kolmen huoneen laajuisen vanhanpojanasuntonsa lähellä klubia, ja pieni Permaneder-Weinschenkin perhekunta siirtyi valoisaan ja huomattavan hienosti kalustettuun asuntoonsa Lindenplatzin varrelle. Se oli kaunis pieni asunto, ja sen ovella olevaan kuparilaattaan oli kaiverrettu siroin kirjaimin: A. Permaneder-Buddenbrook, leski.

Mutta heti kun Mengstrassen talo oli tyhjennetty, ilmestyi paikalle työmiesparvi, joka alkoi repiä alas takarakennusta, niin että ilma pölisi… Talo oli nyt lopullisesti konsuli Hagenströmin hallussa. Hän oli ostanut sen, hän näkyi pitävän sen ostoa kunnia-asianaan, sillä hän oli viipymättä tarjonnut lisää herra Sigismund Goschin ilmoittaessa saaneensa Bremenistä toisen tarjouksen ja alkoi nyt hoitaa uutta omaisuuttaan sillä älykkäällä tavalla, jota jo kauan oli ihailtu hänessä. Jo keväällä muutti hän perheineen eturakennukseen, jättäen siellä kaiken, mikäli mahdollista, entiseen kuntoon, lukuunottamatta eräitä aivan pieniä korjauksia ja uuden ajan vaatimia muutoksia; muun muassa hävitettiin kaikki kilistyskellot ja koko talo varustettiin sähkökellolaitteilla… Mutta takarakennus oli hävinnyt maan päältä, ja sen paikalle kohosi uusi kaunis, ilmava rakennus, jonka pääty oli Bäckergrubelle päin ja jossa oli korkeita, tilavia suojia makasiini- ja puotitarkoituksia varten.

Rouva Permaneder oli vannonut veljelleen Thomakselle useita kertoja, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä enää edes katsahtamaan entiseen kotiinsa päin. Mutta tämä oli mahdoton vala, hänen askeleensa johdattivat hänet sittenkin joskus takarakennuksen nopeasti ja edullisesti vuokrattujen puotien ja näyteikkunoiden ohi, tai sivu tuon toisen, kunnianarvoisen suippopäädyn, jossa nyt luettiin »Dominus providebit»-kirjoituksen alla konsuli Hermann Hagenströmin nimi. Mutta silloin alkoi rouva Permaneder-Buddenbrook keskellä katua, monien ihmisten nähden, ääneensä itkeä. Hän kohotti päänsä kuin lintu, joka rupeaa laulamaan, painoi nenäliinan silmilleen ja päästi haikean valitusvirren, joka samalla ilmaisi vastarintaa, ja jättäytyi kyynelten valtaan huolimatta ohikulkijoista tai tyttärensä tyynnyttelyistä.

Se oli yhä hänen entistä, välitöntä, virkistävää lapsenitkuaan, joka oli pysynyt muuttumattomana kaikissa elämän myrskyissä ja haaksirikoissa.

KYMMENES OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Usein synkkien hetkien tullessa kysyi Thomas Buddenbrook itseltään, mikä hän vielä oli, mikä hänet vielä oikeutti pitämään itseään yksinkertaisia, ahdassieluisia kelpo pikkuporvareita parempana. Hänen nuoruutensa lennokas jäntevyys ja virkeä ihanteellisuus oli mennyttä. Leikkien suoritettuun työhön ja leikittelyyn työn kustannuksella, puoleksi leikillä asetettujen päämäärien tavoitteluun, joille hän soi vain näennäisen arvon — ei hänellä enää ollut kyllin kunnianhimoa; sellaisiin hilpeän epäileviin yrittelyihin ja nerokkaihin puolinaisuuksiin tarvitaan paljon reippautta, huumoria ja hyvää tuulta. Mutta Thomas Buddenbrook tunsi itsensä sanomattoman uupuneeksi ja kiusaantuneeksi.

Sen, mitä hänen saavutettavissaan oli ollut, oli hän saavuttanut, ja hän tiesi sivuttaneensa jo aikaa sitten elämänsä huippukohdan, jos sellaisesta yleensä, tuumi hän mielessään, saattoi puhua näin keskinkertaisen ja vähäpätöisen elämän yhteydessä.

Puhtaasti kaupallisiin asioihin nähden pidettiin hänen varojaan tuntuvasti vähentyneinä ja kauppahuoneella oli laskeva maine. Siitä huolimatta oli hän äidinperintönsä kautta, osuus Mengstrassen taloon ja kiinteistöön luettuna mukaan, yli kuudensadantuhannen markan omistaja. Mutta liikepääoma oli ollut entisellään jo useita vuosia eikä se ollut kohonnut sillä saiturimaisella kaupantekotavalla, josta senaattori oli syyttänyt itseään Pöppenraden viljakaupan aikoina, vaan oli hänen silloin saamansa iskun kautta supistunut yhä pienemmäksi, sekä oli nyt — aikana, jolloin joka puolella oli vireyttä ja liikettä, jolloin kaupungin liityttyä tulliyhdistykseen pienetkin rihkamakaupat kohosivat muutamassa vuodessa arvossapidetyiksi tukkuliikkeiksi — lamatilassa, seisahduskohdassa, osaamatta käyttää hyväkseen ajan suomia etuja. Ja jos kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalta kysyttiin kaupan kulkua, vastasi hän raukean torjuvasti: »Ei siitä ole paljon iloa…» Muuan valpas kilpailija, Hagenströmien läheinen ystävä, lausui sellaisen sutkauksen, että Thomas Buddenbrook oli oikeastaan enää vain koristeellinen ilmiö pörssissä, ja tuota sutkausta, joka tarkoitti senaattorin huoliteltua ulkoasua, ihailtiin kaupungin porvarien piirissä ennenkuulumattomana sanataidon näytteenä.

Mutta samalla kuin senaattorin jatkuva menestyksellinen toiminta kauppahuoneen kilven kohottamiseksi, jota hän ennen oli palvellut niin suurella innolla, oli lamaantunut kärsittyjen vahinkojen ja sisäisen uupumuksen kautta, oli hänen pyrinnöilleen kaupungin yleisissä asioissa myös ilmestynyt ulkonainen, ylipääsemätön este. Hän oli tälläkin alalla jo vuosia sitten saavuttanut sen, mitä saavutettavissa oli. Nyt tuli vain pysyttää asemansa ja kunniatoimensa, uusia ei ollut enää vallattavissa. Nyt oli vain enää nykyhetki ja arkinen todellisuus, mutta ei tulevaisuutta, ei mitään kunnianhimoisia suunnitelmia. Tosin hän oli osannut levittää valtansa kaupungissa laajemmaksi kuin mitä monikaan ehkä olisi osannut, eivätkä hänen vihamiehensä voineet kieltää, että hän oli »pormestarin oikea käsi». Mutta pormestariksi Thomas Buddenbrook ei voinut päästä, sillä hän oli kauppias eikä oppinut, hän ei ollut suorittanut täydellistä kimnaasikurssia, ei ollut lakimies eikä hänellä ollut yleensäkään yliopistosivistystä. Mutta hän, joka jo nuoruudessaan oli käyttänyt vapaahetkensä historiallisen ja kaunokirjallisen kirjallisuuden lueskeluun, joka tunsi olevansa koko ympäristöään korkeammalla hengen, älyn ja sisäisen sekä ulkonaisen sivistyksen puolesta, hän ei nyt voinut voittaa harmiaan sen johdosta, että säännönmukaisten tietojen puute esti häntä nousemasta paikalle, joka oli ensimmäinen tuossa pienessä valtakunnassa, missä hän oli syntynyt. »Miten tyhmät me olimme», sanoi hän ystävälleen ja ihailijalleen Stephan Kistenmakerille — tarkoittaen sanalla »me» vain itseään — »kun upposimme niin varhain konttoriin emmekä ensin lopettaneet kouluamme!» Ja Stephan Kistenmaker vastasi: »Sinä olet oikeassa!… Mutta mitä varten oikeastaan?»

Senaattori työskenteli nykyään enimmäkseen yksin suuren mahonkisen kirjoituspöydän ääressä yksityiskonttorissaan; ensiksikin siksi, ettei siellä kukaan nähnyt, miten hän nojasi päänsä kättään vasten jääden mietteisiinsä silmät ummessa, mutta vielä enemmän siksi, että hänen oli täytynyt paeta pääkonttorinsa ikkunapaikalta sen pöyristyttävän pikkumaisuuden tähden, jolla hänen vastapäätä istuva liikekumppaninsa herra Friedrich Wilhelm Marcus aina uudelleen järjesti kirjoituspöytänsä kapineita tai siveli viiksiään.

Vanhan herra Marcuksen harkitseva perusteellisuus oli muuttunut ajanpitkään suoranaiseksi kiihkoksi ja päähänpistoksi. Mutta se, mikä oli tehnyt sen viime aikoina Thomas Buddenbrookille kerrassaan sietämättömän ärsyttäväksi, oli se seikka, että hän joskus ei voinut olla huomaamatta itsessään jotakin samantapaista. Hänessäkin, joka ennen oli inhonnut kaikkea pikkumaisuutta, oli kehittynyt eräs laji turhantarkkuutta, joskin toisen luontoista ja laatuista.

Hänen sisällään oli tyhjää, eikä hän nähnyt mitään innostuttavaa suunnitelmaa tai työtä, johon hän olisi voinut ryhtyä ilolla ja tyydytyksellä. Mutta hänen toimintahalunsa, hänen aivojensa kykenemättömyys lepoon, hänen aktiivisuutensa, joka aina oli ollut pohjaltaan aivan muuta kuin hänen isiensä tasainen työhalu, ollut jotakin teennäistä, hänen hermojensa luoma tarve, huumauskeino, samanlainen kuin hänen pienet venäläiset savukkeensa, joita hän poltteli työn ohessa… hänen toimintahalunsa ei ollut vähennyt. Hän oli vähemmän kuin koskaan sen herra, se oli anastanut ylivallan ja muuttunut piinaksi, pannen askartelemaan kaikenlaisten vähäpätöisyyksien kimpussa. Tuhannet joutavanpäiväiset pikkuseikat, jotka koskivat enimmäkseen hänen talonsa hoitoa ja hänen vaatetustaan, joita hän koetti häätää luotaan ja joista hänen päänsä ei jaksanut päästä selvyyteen siksi, että hän kulutti niihin liian paljon aikaa ja ajatusta, kiusasivat häntä lakkaamatta.

Se, mitä kaupungilla sanottiin hänen »turhamaisuudekseen», oli lisääntynyt tavalla, jota hän jo kauan oli itsekin hävennyt, hänen pystymättä sittenkään luopumaan noista vähitellen omaksumistaan tottumuksista. Siitä hetkestä alkaen, jolloin hän eräänä aamuna oli ilmestynyt sekavassa, joskaan ei levottomassa unessa vietetyn yön jälkeen yönuttuunsa puettuna alas pukeutumishuoneeseen, jossa herra Wenzel, vanha parturi häntä odotti — kello oli yhdeksän, tavallisesti nousi hän paljon aikaisemmin — tarvitsi hän runsaasti puolitoista tuntia pukeutumiseensa ennenkuin tunsi olevansa valmis ja kyllin tarmokas alkamaan päivän toimet, lähtien aluksi ensimmäiseen kerrokseen teelle. Hänen ulkoasunsa oli niin huoliteltu ja hänen pukeutumisjärjestyksensä niin ankarasti säännönmukainen — alkaen kylpyhuoneessa otetusta kylmästä suihkusta siihen hetkeen, jolloin viimeinen pölyhiukkanen oli poistettu takista ja viiksenpäät viimeisen kerran olivat kulkeneet polttoraudan läpi — että tuo alituinen eri yksityiskohtien muuttumaton kertautuminen oli saattaa hänet epätoivoon. Mutta sittenkään hän ei olisi voinut lähteä kabinetista tietäen jättäneensä jotakin tekemättä tai suorittaneensa yhdenkään seikan hutiloiden, pelosta, että hän silloin kadottaisi tuon raikkauden, rauhan ja puhtauden tunteen, joka kuitenkin jo ensimmäisen tunnin jälkeen oli poissa ja vaati uudistusta.

Hän säästi kaikessa, missä suinkin saattoi säästää joutumatta juorujen alaiseksi — paitsi puvuissaan, jotka hän valmistutti Hampurin parhaimmalla räätälillä ja joiden hankkimisessa ja kunnossapidossa hän ei säälinyt rahojaan. Ovi, joka näytti vievän toiseen huoneeseen, johtikin tilavaan komeroon, joka oli muurattu pukeutumishuoneen seinään; siinä riippui pitkissä riveissä, puisten kannattimien päällä kävelytakkeja, smokingeja, pitkiätakkeja, hännystakkeja kaikkien vuodenaikojen ja kaikkien seuraelämän tilaisuuksien varalle kun taas housut olivat järjestetyt huolellisesti käännettyinä tuoleille. Mutta piirongissa, jonka päällä oli valtava peili ja lukematon määrä kampoja, harjoja ja hius- ja ihonhoitolaitteita, oli monipuolinen alusvaatevarasto, jota alati muutettiin, pestiin, käytettiin ja uudistettiin…

Tässä huoneessa hän ei viettänyt ainoastaan aamuisin pitkiä aikoja, vaan myös jokaisen päivälliskutsun, jokaisen senaatin istunnon, jokaisen julkisen kokouksen edellä, sanalla sanoen aina ennen kun tuli liikkua ihmisten parissa, jopa ennen jokapäiväistä päivällistä kotona, jossa paitsi häntä itseään olivat läsnä vain hänen rouvansa, pikku Johann ja Ida Jungmann. Ja hänen astuessaan ulos kadulle tuotti puhtaiden alusvaatteiden tuntu, hänen pukunsa moitteeton ja hienostunut kuosikkuus, hänen huolellisesti pestyt kasvonsa, hajuvesin hoidetut viikset ja suuveden kylmänpistelevä maku hänelle saman tyydytyksen ja valmiuden tunteen kuin näyttelijälle, joka, täydennettyään naamionsa yksityiskohtia myöten, astuu katselijoiden eteen… Todellakin! Thomas Buddenbrookin elämä ei enää ollut muuta kuin näyttelijän elämää, mutta sellaisen näyttelijän, jonka koko elämä pienimpiä, jokapäiväisimpiä piirteitään myöten on lakkaamatonta luomistyötä, luomistyötä, joka, muutamia harvoja lyhyitä yksinolon ja levon hetkiä lukuunottamatta, vaatii ja kuluttaa kaikki voimat… Täydellinen vilpittömän, hehkuvan innostuksen puute, joka esti hänen mieltään syttymästä, hänen sisimpänsä köyhtyminen ja autioituminen — niin voimakas autiuden tunne, että se melkein taukoamatta painosti häntä kuin epämääräinen kalvava suru, johon kuitenkin liittyi sitkeä sisäinen tahto ja velvoituksen tuntemus täyttää arvokkaasti oma edustava paikkansa, salata kaikin keinoin sisäinen rappiotilansa ja säilyttää »muoto», — oli tehnyt hänen elämänsä siksi, oli aiheuttanut teennäisesti, tieten, pakoitetusti sen, että jokainen sana, jokainen liike, jokainen pieninkin ele ihmisten parissa oli muuttunut rasittavaksi ja kuluttavaksi näyttelemiseksi.

Hänessä ilmeni tämän yhteydessä ominaisuuksia, outoja tarpeita, jotka hän itse havaitsi ihmetyksen ja vastenmielisyyden tuntein. Päinvastoin kuin ihmiset, jotka eivät tahdo näytellä mitään osaa, vaan istuvat mieluummin huomaamatta ja syrjässä toisten katseilta jossakin nurkassa huomioitaan tehden, nauttien siitä, että tuntevat olevansa varjossa, ei hän pitänyt siitä, että tunsi päivänvalon tulevan selästäpäin, että tunsi olevansa varjossa ja näki toiset täydessä valossa. Hän tahtoi katsoa häikäisevää valoa kohden, nähdä edessään pelkkänä tummana joukkona ihmiset, yleisönsä, johon hänen tuli vaikuttaa rakastettavana seuramiehenä tai virkeänä kauppiaana ja edustavana kauppahuoneen johtajana tai julkisena puhujana… vain tämä soi hänelle sen varmuuden ja eristymisen tunteen, tuon sielullisen luomisen sokean huumauksen, jolla hän niitti voittonsa. Niin, juuri tuo huumauksentapainen toiminnan tila se oli, joka vähitellen oli muuttunut hänelle siedettävimmäksi. Kun hän seisoi viinilasi kädessä pöydän ääressä pitäen rakastettavien ilmeiden, miellyttävien kädenliikkeiden ja onnistuneiden sanakäänteiden höystämää maljapuhetta, joka herätti mieltymystä ja hyväksyvää hilpeyttä, saattoi hän kalpeudestaan huolimatta näyttää entiseltä Thomas Buddenbrookilta; hänen oli paljon vaikeampi keskittää itseensä läsnäolijoiden mielenkiinto hiljaa ja toimettomana istuessaan. Silloin valtasi hänet väsymys ja kyllästymys, hänen katseensa synkkeni, hän menetti vallan kasvonlihastensa yli ja hänen ryhtinsä herpaantui. Silloin liikkui hänessä yksi ainoa toivomus: saada vaipua tuon umpean epätoivon valtaan, livahtaa kotiin ja painaa päänsä viileälle tyynylle.

Rouva Permaneder oli ollut yksin illallisella Fisehergruben varrella, sillä hänen tyttärensä, joka myös oli saanut kutsun, oli käynyt päivällä vankilassa katsomassa puolisoaan ja tunsi nyt itsensä väsyneeksi ja pahoinvoivaksi, kuten tavallisesti noiden käyntien jälkeen.

Antonie-rouva oli pöydässä puhunut Hugo Weinschenkistä, jonka mielentila kuului olevan mitä lamaantunein, ja sitten oli pohdittu kysymystä, milloin voitaisiin menestyksen toivossa kääntyä senaatin puoleen armonanomuksella. Nuo kolme sukulaista olivat nyt sijoittautuneet arkihuoneeseen suuren kaasulampun alla olevan pyöreän keskipöydän ympärille. Gerda Buddenbrook istui kälvään vastapäätä, ja molemmilla oli käsityö edessään. Senaattorin rouva oli taivuttanut kauniit valkoiset kasvonsa silkkineuleen yli, ja hänen upea tukkansa näytti hehkuvan tummasti lampun valossa. Rouva Permaneder, joka oli asettanut silmälasit aivan vinoon nenälleen, niin että ne nyt eivät ollenkaan täyttäneet tarkoitustaan, kiinnitti huolellisin sormin isoa, heleänpunaista atlasnauharuusuketta pikkiriikkiseen keltaiseen vasuun. Siitä tuli syntymäpäivälahja jollekin tuttavalle. Ja senaattori istui syrjin pöytään leveässä patjatuolissa, jossa oli kalteva selkänoja, lukien polvi toisen yli heitettynä sanomalehteä ja vetäen silloin tällöin haiun venäläisestä savukkeestaan, jonka hän sitten puhalsi viiksiensä läpi sinertävänä juovana…

Oli lämmin kesäinen sunnuntai-iltapäivä. Korkea ikkuna oli auki, ja siitä virtasi sisään leuto, hiukan kostea ilma. Pöydästä saattoi nähdä kadun vastapäisten harmaiden päätyjen yläpuolella hitaasti vaeltavat pilvet ja niiden välissä tuikahtelevat tähdet. Iversenin pienessä kukkakaupassa oli vielä valoa. Ylempää kadulta kuului hanurinsoittoa, jossa vähän väliä oli vääriä sointuja; soittaja oli nähtävästi joku ajuri Dankwartin rengeistä. Joskus kuului ulkoa melua; merimiesparvi kulki ohi laulaen, tupakoiden, kaulakkain, tullen jostakin epäilyttävästä satamakapakasta ja ollen nyt juhlimis-innossaan matkalla vielä epäilyttävämpään. Heidän raa'at äänensä ja keinuvat askeleensa kaikuivat sitten jostakin sivukadulta.

Senaattori laski sanomalehden kädestään pöydälle, työnsi silmälasit liivintaskuunsa ja pyyhki kädellä otsaansa ja silmiään.

»Kyllä on mitätön lehti nämä 'Kaupungin Sanomat'»! lausui hän. »Minä muistan aina sitä lukiessani mitä isoisä sanoi mauttomista ja vetisistä ruuista: Se maistuit siltä kuin jos riiputtaisi kieltään ulos ikkunasta… Kolmessa ikävässä minuutissa se on luettu. Siinä ei ole kerrassaan mitään…»

»Niin, sen voit huoleti toistaa, Tom!» lausui rouva Permaneder antaen työnsä vaipua ja katsoen silmälasien ohi veljeensä…. »Mitäpä siinä olisi? Minä sanoin jo silloin, kun vielä olin nuori tyhmeliini, että nämä 'Kaupungin Sanomat' ovat vaivainen tekele. Luenhan minäkin niitä, tietysti, koska ei ole käsillä muuta… Mutta tukkukauppias konsuli sen ja sen hopeahäät eivät minun mielestäni ole kovin mullistava seikka. Pitäisi lukea muita lehtiä, esimerkiksi Königsberger Hartungsche Zeitungia tai Rheinische Zeitungia. Silloin…»

Hän keskeytti puheensa. Hän oli ottanut käteensä lehden, oli vielä kerran levittänyt sen auki ja antamat katseensa liukua halveksuen sen sivujen yli. Mutta sitten hänen katseensa pysähtyi erääseen kohtaan, pieneen viisiriviseen uutiseen… Hän jäi mykäksi, korjasi lasejaan toisella kädellä, luki huulien hitaasti avautuessa uutisen loppuun ja päästi sitten kaksi kauhunhuutoa, painaen molemmat kämmenensä poskiaan vasten ja pitäen kyynärpäitään loitolla itsestään.

»Mahdotonta… Mahdotonta!… Eihän nyt ihmettä… Gerda, Tom… Miten sinä saatoit sivuuttaa sen!… Sehän on kauheata… Armgard-parka! Se oli siis hänen osansa…»

Gerda oli kohottanut päänsä työstään, ja Thomas katsoi säikähtyneenä sisareensa. Ja ankaran järkytyksen vallassa, korostaen värisevällä kurkkuäänellä jokaisen sanan, luki rouva Permaneder äänekkäästi tuon Rostockista tulleen uutisen, jossa kerrottiin, että ritaritilan omistaja Ralf von Maiboom oli viime yönä päättänyt päivänsä revolverilla työhuoneessaan kartanossaan Pöppenradessa. »Taloudelliset huolet lienevät aiheuttaneet tämän epätoivoisen teon. Herra von Maiboom jätti jälkeensä vaimon ja kolme lasta.» Sitten hän oli vaiti ja päästi lehden vaipumaan syliinsä, nojautui tuolin selkään ja katsoi ääneti, ymmällä, valittavin silmin veljeensä ja kälyynsä.

Thomas Buddenbrook oli jo hänen lukiessaan kääntynyt poispäin ja tuijotti nyt hänen ohitseen oviverhojen läpi pimeään salonkiin.

»Revolverilla?» kysyi hän pari minuuttia kestäneen täydellisen hiljaisuuden jälkeen. — Ja sitten hän sanoi uuden äänettömyyden jälkeen hiljaa, verkalleen ja pilkallisesti: »Niinhän sellaiset ritarisherrat!»

Sitten hän vaipui jälleen mietteisiinsä. Nopeus, jolla hän kiersi viiksiensä päitä sormiensa välissä oli omituisessa ristiriidassa silmien samean, jäykän ja tuijottavan katseen kanssa.

Hän ei kuunnellut sisarensa valituspuheita ja tämän esittämiä arveluita ystävänsä Armgardin vastaisen elämän suhteen eikä myöskään huomannut, että Gerda päätään kääntämättä tutkivasti katsoi häneen lähekkäin olevilla ruskeilla silmillään, joiden nurkissa oli sinertäviä varjoja.

TOINEN LUKU.

Thomas Buddenbrook ei voinut katsoa pikku Johannin tulevaisuuteen samoin raukein, toivottomin silmin, joilla hän odotti oman elämänsä loppupuolta. Häntä esti siitä hänen sukuvaistonsa, tuo peritty ja kasvatuksen kautta voimistunut, sekä taapäin että tulevaisuuteen kääntynyt harras mielenkiinto sukunsa historiaa kohtaan; ja se hellivä ja utelias odotus, jolla hänen ystävänsä ja tuttavansa, hänen sisarensa, jopa Breitestrassen naisetkin seurasivat pojan kehitystä, vaikutti myös hänen ajatuksiinsa. Hän ajatteli tyydytyksellä, että vaikka hänen oma olemuksensa olisi ollut kuinkakin rikkirevitty ja toivoton, kykeni hän sittenkin aina toivomaan pienelle perilliselleen tulevaisuutta, joka oli oleva täynnä käytännöllistä työtä, menestystä, ansiota, valtaa, rikkautta ja kunniaa… tämä ainoa asia sai hänen kylmenneen ja teennäisen elämänsä lämpenemään ja täyttymään vilpittömällä huolella, pelolla ja toivolla.

Rohkenikohan hän vielä toivoa vanhojen aikojen uudistumista. Hannon isoisän isän aikojen? Oliko se niin mahdotonta? Hän oli tuntenut musiikin vihollisekseen; mutta oliko sillä todellisuudessa niin suuri merkitys? Joskin pojan taipumus soittaa vapaasti, ilman nuotteja, osoitti tavallista suurempaa lahjakkuutta, ei hän säännöllisen opetuksen alalla ollut edistynyt sanottavan pitkälle herra Pfühlin johdolla. Musiikki oli epäilemättä hänen äitinsä vaikutusta, eikä ollut ihme, että se lapsuusvuosina oli voimakkaampi muita. Mutta nyt alkoi olla käsissä se aika, jolloin isälläkin on tilaisuus vaikuttaa poikaansa, vetää hänet puolelleen ja tasoittaa miehekkäällä vastavoimalla aikaisempia naisellisia vaikutelmia.

Hanno, joka nyt oli yhdentoista vuoden vanha, oli pääsiäisenä, samoin kuin hänen ystävänsä pikku kreivi Mölln, hädintuskin päässyt neljännelle luokalle, suoritettuaan kahdet jälkikokeet, toiset laskennossa, toiset maantieteessä. Oli päätetty asia, että hänen tuli joutua realiosastolle, sillä oli itsestään selvää, että hänestä piti tulla kauppias ja vastedes kauppahuoneen johtaja; ja isänsä kysyessä, oliko hänellä halua tulevalle alalleen, vastasi hän myöntäen… tosin arasti ja yksikantaan, lisäämättä siihen sen enempää. Senaattori koetti herättää hänessä suurempaa intoa pitemmälle johtavilla kysymyksillä — mutta enimmäkseen turhaan.

Jos senaattorilla olisi ollut kaksi poikaa, olisi hän epäilemättä antanut nuoremman käydä kimnaasipuolta ja ruveta lukumieheksi. Mutta kauppahuone tarvitsi perillistä; ja sitäpaitsi luuli hän tekevänsä pojalle hyväntyön, kun säästi hänet turhalta kreikan pänttäämiseltä. Hän oli sitä mieltä, että realilinja oli helpompi ja että Hanno hitaaksi osoittautuneine käsityksineen, uneksivine tarkkaamattomuuksineen ja heikkoine ruumiinvoimineen, jotka usein pakoittivat hänen olemaan poissa koulusta, pääsisi edistymään sillä pikemmin ja helpommin. Jos pikku Johann Buddenbrookin kerran oli kyettävä saamaan aikaan se, mihin hän oli kutsuttu ja mitä hänen omaisensa häneltä odottivat, täytyi ennen kaikkea ottaa huomioon hänen heikonlainen ruumiinrakenteensa ja vahvistaa sitä järjestelmällisin karkaisevin keinoin…

Ruskeine tukkineen, joka nykyään oli sivujakauksella ja harjattu vinoon ylös valkoiselta otsalta, mutta joka sittenkin tahtoi varastautua pehmeinä kiharoina alas ohimoille, pitkine ruskeine ripsineen ja kullanruskeine silmineen oli Johann Buddenbrook kulkiessaan koulun pihalla ja kadulla kööpenhaminalaisesta merimiespuvustaan huolimatta sittenkin hiukan vieras ilmiö vaaleatukkaisten ja raudanharmaasilmäisten skandinaavilaistyyppisten tovereittensa joukossa. Hän oli viime aikoina kasvanut huomattavasti, mutta hänen mustiin sukkiin puetut säärensä ja tummansinisistä puhvihihoista esiinpistävät kätensä olivat hennot ja pehmeät kuin tytön, ja hänen silmiensä nurkissa oli yhä entiset sinertävät varjot, samanlaiset kuin hänen äidillään, — noiden silmien, joiden ilme varsinkin hänen sivulta katsoessaan oli sanomattoman arka ja poisvetäytyvä. Ja hänen suunsa pysyi yhä edelleen alakuloisen tiukasti suljettuna tai oli se hiukan vinossa Hannon kaivertaessa kielensä kärjellä jotakin hammasta, jota hän epäili; ja hän oli silloin kummasti palelevan näköinen…

Kuten tohtori Langhals sanoi, joka nyt oli ottanut haltuunsa vanhan tohtori Grabowin koko toiminta-alueen, oli Hannon epätyydyttävällä terveydentilalla ja hänen kalpeudellaan oma ikävä syynsä, nimittäin se, että lapsen ruumiissa ei ollut tarpeeksi punaisia verisoluja. Mutta tuon puutteen poistamiseksi oli olemassa erinomainen lääke, oivallinen lääke, jota tohtori Langhals määräsi hänen nautittavakseen rajattomat määrät. Se oli kalaöljy, hyvä, keltainen, paksu kalanmaksaöljy, jota tuli ottaa kahdesti päivässä porsliinilusikasta. Ja Ida Jungmann huolehti senaattorin tiukan käskyn perusteella hellällä ankaruudella siitä, että se tapahtui säännöllisesti. Alussa oksensi Hanno joka lusikallisen jälkeen eikä hänen vatsansa näyttänyt voivan sulattaa kalanmaksaöljyä; mutta vähitellen tottui hän siihen, ja kun heti sen jälkeen pureksi suussaan henkeä pidättäen hapanleipäpalasta, poisti se vähän tuota inhoittavaa makua.

Kaikki Hannon terveydelliset haitat olivat ainoastaan tuon punaisten verisolujen puutteen ilmiöitä, sanoi tohtori Langhals katsellen kynsiään. Mutta noitakin ilmiöitä täytyi alkaa vastustaa säälimättömästi. Hampaiden hoitamista, täyttämistä ja milloin tarvis oli, poistamista varten asui herra Brecht Josephuksineen Mühlstrassen varrella; ja ruuansulatuksen kurissapitämiseksi oli olemassa risiiniöljy, hyvä, paksu, kiiltävä, hopeanvärinen risiiniöljy, joka otettuna ruokalusikasta luikahti alas kurkusta kuin niljainen salamanteri ja jonka haju ja maku tuntui kolme päivää jälkeenpäin vaikka olisi tehnyt mitä… Oi, miksi tuon kaiken piti olla niin sietämättömän vastenmielistä? Yhden ainoan kerran, kun Hanno oli maannut oikein sairaana ja hänen sydämensä oli ruvennut reistaamaan, oli tohtori Langhals määrännyt hiukan hermostuneesti erästä lääkettä, joka oli tuottanut iloa pikku Johannille ja tehnyt sanomattoman hyvää: hän oli määrännyt arsenikkipillereitä. Hanno kysyi niitä myöhemmin usein, hänessä oli herännyt melkein hellä kaipaus noihin pieniin, imeliin onneatuottaviin pillereihin. Mutta niitä ei annettu hänelle enää.

Kalaöljy ja risiiniöljy olivat kaksi hyvää asiaa, mutta tohtori Langhals oli siinä asiassa aivan yhtä mieltä senaattorin kanssa, etteivät ne yksin riittäneet tekemään pikku Johannista elämänkelpoista, karaistunutta miestä, ellei tämä itse tehnyt kaikkea voitavaansa sen lisäksi. Sitä varten olivat olemassa esimerkiksi voimistelunopettaja herra Fritschen johtamat voimistelunäytökset, joita kesäiseen vuodenaikaan pidettiin joka viikko kaupungin ulkopuolella »Burgfeldillä» ja joissa nouseva miehinen nuoriso sai koetella ja näyttää voimiaan, rohkeuttaan, näppäryyttään ja kylmäverisyyttään. Mutta isänsä suuttumukseksi Hanno osoitti vain vastahakoisuutta, äänetöntä, hillittyä, melkein ylpeää vastahakoisuutta noita terveellisiä ajanvietetilaisuuksia kohtaan… Miksi hänellä ei ollut vähääkään kosketuskohtia luokka- ja ikätovereihinsa, joiden parissa hän myöhemmin joutui elämään ja toimimaan? Miksi hän kyhni aina vaan tuon pienen, huonostipestyn Kain kanssa, joka tosin oli hyvä lapsi, mutta jonkun verran hämäräperäinen olento, eikä mikään tulevaisuudessa etua tuottava ystävä? Jollakin muotoa täytyy pojan jo alusta alkaen koettaa voittaa itselleen sen ympäristön luottamus ja kunnioitus, joka varttuu hänen kerallaan ja jonka arvioinnista hän on riippuvainen koko vastaisen elämänsä ajan. Olivathan hänen tovereitaan konsuli Hagenströmin molemmat pojat, nelitoista- ja kaksitoistavuotiset paksut, voimakkaat ja vallattomat vekarat, oikeat jymymiehet, jotka suorittivat ympäristön metsiköissä ohjesääntöisiä nyrkkitaisteluita, jotka olivat koulun parhaita voimistelijoita, uivat kuin hylkeet, polttivat sikareita ja olivat valmiit vaikka mihin ilkitöihin. Heitä pelättiin, rakastettiin ja kunnioitettiin. Heidän serkkunsa, virallisen syyttäjän tohtori Moritz Hagenströmin pojat, joilla oli heikommat voimat ja sävyisemmät tavat, olivat taas mallioppilaita luvuissa, kunnianhimoisia, hartaita, hiljaisia kirjatoukkia, hievahtamattoman tarkkaavaisia, yhden ainoan toivon elähdyttämiä: saada istua aina priimuksena luokalla ja kantaa kotiin parhaimmat arvosanat. He saavuttivat päämääränsä ja heidän tuhmemmat ja laiskemmat toverinsa kunnioittivat heitä. Mitähän nuo toverit arvelivat Hannosta, joka oli korkeintaan hyvin keskinkertainen oppilas ja päällepäätteeksi nahjus, joka väisti arasti kaikkea, missä tarvittiin jonkun verran voimaa, rohkeutta, näppäryyttä ja tarmoa? Ja kun senaattori Buddenbrook matkalla pukeutumishuoneeseensa kulki toisen kerroksen »korokkeen» ohi, kuuli hän keskimmäisestä yläkerran huoneesta, joka nyt oli Hannolla pojan tultua liian isoksi nukkumaan Ida Jungmannin kanssa, — harmonion soittoa tai Kain salaperäisen äänen tämän kertoessa satujaan…

Mitä Kaihin tulee, vältti hän voimistelunäytöksiä siksi, että hän inhosi niissä vallitsevaa ja vaadittavaa kuria ja säännöllistä järjestystä. »Ei, Hanno!» sanoi hän, »en minä mene sinne. Menetkö sinä? Lempo soikoon… Kaikki se, mikä niissä voisi olla hauskaa, ei ole muista minkään arvoista.» Tuollaiset sutkaukset kuin »lempo soikoon» oli hän perinyt isältään. Mutta Hanno vastasi: »Jos herra Fritsche kerrankaan haisisi muulle kuin hielle ja oluelle, saattaisi asiaa ajatella… Kerro sinä vaan eteenpäin, Kai. Se, mitä sinä kerroit suosta hakemastasi sormuksesta, ei ole vielä läheskään lopussa…» »Hyvä on», sanoi Kai. »Mutta kun minä annan merkin, täytyy sinun soittaa». Ja Kai kertoi eteenpäin.

Kertomansa mukaan oli hän joku aika sitten eräänä tukehduttavan kuumana yönä vaeltanut vieraassa, tuntemattomassa seudussa ja luisunut alas liukasta, äärettömän jyrkkää rinnettä, jonka juurelta hän oli löytänyt virvatulten kalpeassa häilyvässä valossa mustan suolammikon, jonka pinnalle kaiken aikaa kohoili pulahtelevia, hopeankirkkaita kuplia. Mutta yksi niistä, lähellä rantaa oleva, joka kohosi yhä uudelleen samasta paikasta, oli särkyessään aivan sormuksen muotoinen, ja se hänen viimein, monien vaivaloisten ja vaarallisten yritysten jälkeen, oli onnistunut siepata; eikä se hajonnut enää, vaan oli pysynyt sileänä, lujana sormuksena, jonka hän oli painanut sormeensa. Mutta tuolla sormuksella oli, kuten hän oli arvannutkin, harvinaisia ominaisuuksia, ja hän oli sen avulla päässyt kiipeämään takaisin tuon liukkaan rinteen reunaa ja oli löytänyt vähän matkan päästä punertavan usvan keskeltä hirveän tarkasti vartioidun linnan, johon hän oli tunkeutunut ja jossa hän taaskin sormuksen avulla oli suorittanut mitä ansiokkaimpia lumouksestapäästämis- ja vapauttamistekoja… Salaperäisimmissä kohdissa säesti Hanno häntä harmoniolla soittaen suloisia sointujaksoja… Toisinaan he myös esittivät näitä kertomuksia nukketeatterin avulla, elleivät ylipääsemättömät näyttämölliset esteet tehneet sitä mahdottomaksi… Mutta »voimistelunäytöksiin» meni Hanno vain isänsä nimenomaisesta, vastaansanomattomasta käskystä, ja silloin häntä seurasi pikku Kai.

Samaa vastahakoisuutta hän osoitti luistelua ja kesäistä uintia kohtaan herra Asmussenin puisessa uima-altaassa, joen rannalla… »Uiminen tekee hyvää!» oli tohtori Langhals sanonut. Ja senaattori oli aivan samaa mieltä. Mutta se, mikä sai Hannon pysymään poissa niin usein kuin suinkin kävi päinsä sekä uintitilaisuuksista että luistinradalta ja ennen kaikkea »voimistelunäytöksistä», oli se seikka, että konsuli Hagenströmin molemmat pojat, jotka ottivat menestyksellisesti osaa kaikkiin noihin taidonnäytteisiin, olivat huomanneet Hannon vastahakoisuuden ja kiusasivat ja nöyryyttivät nyt tätä kaikin tavoin voimillaan ja kyvyllään, vaikka he asuivat hänen isoäitinsä talossa. He nipistelivät ja pilkkasivat häntä 'voimistelunäytöksissä', kaatoivat hänet hankeen luistinradalla, syöksyivät häntä vastaan uima-altaassa uhkaavasti pyrskien… Hanno ei koettanut paeta, eikä siitä olisi juuri apua ollutkaan. Hän seisoi missä seisoi tyttömäisine käsivarsilleen, vatsaa myöten sameassa vedessä, jonka pinnalla siellä täällä uiskenteli vihreitä kasveja, ja katsoi syrjäkarein, kulmakarvat rypyssä ja huulet vinossa kun pojat lähestyivät häntä pitkin roiskuvin askelin, varmana saaliistaan. Heillä oli jänteet käsissään, noilla Hagenströmin veitikoilla, ja niillä he nyt tarttuivat häneen, työnsivät hänet veden alle ja pitelivät häntä siellä sangen kauan, niin että hän ilmoille päästyään sai niellä aikamoiset määrät sekaantunutta vettä ja tapailla kauan henkeä, käännellen itseään puolelta toiselle… Yhden ainoan kerran heitä kohtasi kosto. Juuri kun nuo molemmat Hagenströmit näet kerran taas pitelivät häntä veden alla, päästi toinen heistä äkkiä raivon ja tuskan huudon nostaen toista säärtään, josta tippui suuria veripisaroita. Hänen vierestään ilmestyi näkyviin kreivi Kai Mölln, joka jollakin käsittämättömällä tavalla oli hankkinut itselleen pääsylippurahat, sukeltanut huomaamatta paikalle ja purrut nuorta Hagenströmiä kaikin voimin jalkaan kuin pieni raivoisa koira. Hänen siniset silmänsä salamoivat punaisenruskean tukan alta, joka oli liimautunut otsalle… Pieni kreivi parka sai kärsiä tekonsa tähden ja nousi viimein tuntuvasti mukiloituna uima-altaasta. Mutta konsuli Hagenstxömin väkevä poika ontui sentään arveluttavasti kotiin mennessään…

Vahvistavat lääkkeet ja monipuolinen ruumiillinen liikunto — siinä senaattori Buddenbrookin isällisen huolenpidon sanelema ohje. Mutta yhtä pontevasti koetti hän vaikuttaa poikaansa henkisesti ja herättää hänessä käytännöllisen elämän alalta lainaamillaan vilkkailla esimerkeillä harrastusta siihen, koska se oli oleva hänen alansa.

Hän alkoi johdatella poikaansa vähitellen tämän tulevaan toimintapiiriin, otti hänet mukanaan kierroksilleen satamaan, antaen pojan kuunnella sivusta, kun hän puhui lossausmiesten kanssa tanskan ja alasaksan sekoitusta, — vei hänet pieniin pimeisiin varastomakasiineihin, joissa hän neuvotteli päällysmiesten kanssa tai jakeli määräyksiään miehille, jotka hilasivat viljasäkkejä korjuuseen pitkäveteisesti huudellen… Thomas Buddenbrookista oli tämä osa maailmaa, tämä sataman kolkka laivoineen, vajoineen ja viljavarastoineen, joissa haisi voille, kaloille, vedelle, tervalle ja öljytylle raudalle, ollut pienestä asti mitä mieluisin ja jännittävin olopaikka. Ja kun ei poika itsestään osoittanut samaa iloa ja osanottoa, täytyi hänen koettaa herättää sitä… Mitkä olivatkaan taas ne laivat nimeltään, jotka kulkivat Kööpenhaminan väliä? Najaden… Halmstadt… Friederike Oeverdieck… »Hyvä kun muistat nekin, se on jo jotakin. Ja pian sinä opit tuntemaan toisetkin… Ja noilla miehillä, jotka hilaavat säkkejä tuolla kauempana, on monella sama nimi kuin sinulla, hyvä ystävä, sillä he ovat saaneet nimensä sinun isoisäsi mukaan. Ja heidän lapsillaan on monella minun nimeni… ja myöskin äidin nimi… He saavat siitä hyvästä joka vuosi pienen lahjan… Kas niin. Ja nyt me menemme tämän varastohuoneen ohi sanomatta mitään; se on erään kilpailijan oma…»

Toisen kerran hän kysäisi: »Tuletko mukaan, Hanno? Eräs uusi laiva, joka kuuluu meidän varustamoomme, lasketaan tänään teloilta. Minä kastan sen. … Haluatko sinä nähdä?»

Ja Hanno ilmoitti haluavansa. Hän lähti mukaan ja kuunteli isänsä kastamispuhetta, näki miten tämä rikkoi samppanjapullon sen keulaan ja katsoi oudoksuvin silmin, miten laiva luisui vihreällä saippualla hierottua loivaa pintaa myöten alas, sujahtaen kuohahtavaan veteen…

Muutamina vuodenpäivinä, kuten palmusunnuntaina, jolloin yleinen rippikoululasten ripillepäästäminen tapahtui, tai uudenvuodenpäivänä, lähti senaattori Buddenbrook vaunuilla onnentoivotuskierrokselle muutamiin taloihin, joissa velvollisuus vaati häntä käymään; ja koska hänen puolisonsa tällaisissa tapauksissa enimmäkseen puolusti poisjäämistään päänkivistyksellä ja hermostuksella, pyysi hän Hannoa mukaan. Ja Hanno lähtikin mielellään. Hän nousi isänsä viereen vaunuihin ja istui ääneti hänen rinnallaan vastaanottohuoneissa, tarkaten hiljaisin silmin isän kepeätä, varmaa ja omalaatuista, huolellisesti punnittua esiintymistä. Hän näki, miten isä erään everstiluutnantin, piiripäällikkö von Rinnlingenin luona, joka lähtiessä lausui ilonsa vierailun johdosta, vastasi kohteliaisuuteen laskemalla rakastettavaa pelästystä ilmaisten kätensä isännän olkapäälle; miten hän toisessa paikassa otti samanlaisen huomautuksen vastaan tyynen vakavasti ja miten hän kolmannessa torjui sen luotaan ivallisen liioitellulla vastakohteliaisuudella… Tämä tapahtui kaikki sana- ja muotovalmiudella, jonka hän kernaasti asetti poikansa ihailtavaksi ja jonka hän toivoi olevan tälle opiksi.

Mutta pikku Johann näki enemmän kuin hänen tuli nähdä, nuo arat, kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmät olivat liian tarkkanäköiset. Hän ei nähnyt ainoastaan isänsä varmaa rakastettavuutta, jolla tämä voitti kaikkien suosion, hän näki myös — näki sen harvinaisella, kiduttavalla selvänäköisyydellä — miten tuo kaikki oli vaikeata hallita, miten hänen isänsä jokaisen uuden paikan jälkeen kävi yhä harvapuheisemmaksi ja kalpeammaksi, nojaten suljetuin silmin, joiden luomet olivat alkaneet punertaa, vaununnurkkaan. Ja kauhu sydämessä näki hän, miten noille kasvoille seuraavan talon kynnyksellä levisi aivan kuin naamio ja miten tuon väsyneen ruumiin liikkeet äkkiä norjistuivat. Esiintyminen, puhuminen, käyttäytyminen, toimiminen ihmisten keskellä ei pikku Johannin käsityksessä muodostunut miksikään luonnolliseksi, yksinkertaiseksi ja puolittain itsetiedottomaksi yhteisten käytännöllisten harrastusten edustamiseksi ja vahvistamiseksi yhteisiä kilpailijoita vastaan, vaan eräänlaiseksi itsetarkoitukseksi, tietoiseksi ja teennäiseksi rasitukseksi, jossa vaadittiin vilpittömän, yksinkertaisen tunteen asemesta peloittavan vaikeata ryhdin ja selkärangan taituruutta. Ja ajatellessaan, että häntäkin vaadittaisiin kerran esiintymään julkisissa kokouksissa, puhumaan ja liikkumaan kaikkien nähden, sulki Hanno silmänsä pelokkaan kauhun vallassa…

Tuo ei ollut se vaikutus, jota Thomas Buddenbrook oli toivonut esiintymisestään! Hänen tarkoituksensa oli herättää pojassa reipasta, kursailematonta ja yksinkertaista käytännöllistä mieltä — sitä hän tarkoitti, eikä mikään muuta.

»Sinä näyt pitävän herkuttelusta, hyvä ystävä», sanoi hän Hannon pyytäessä toista annosta jälkiruokaa tai puoli kupillista kahvia aterian jälkeen… »Sitten sinusta pitää tulla hyvä kauppias ja sinun pitää ansaita paljon rahaa! Niinhän?» Ja pikku Johann vastasi: »Niin.»

Toisinaan, kun suku oli kutsuttu päivälliselle senaattorin luo ja Antonie-täti tai Christian-setä vanhan tavan mukaan kiusoitteli Klothilde-täti parkaa alkaen puhua tälle tämän hitaaseen ja nöyrän ystävälliseen tapaan, saattoi tapahtua, että Hanno tavallista väkevämmän punaviinin vaikutuksesta hänkin hetkeksi eksyi saamaan äänilajiin ja kääntyi Klothilde-tädin puoleen lausuen jonkun kompasanan. Silloin nauroi Thomas Buddenbrook — äänekästä, sydämellistä, tartuttavaa, melkeinpä kiitollista naurua, kuten ihminen, jolle on tapahtunut jokin suuri, odottamaton ilo — ja hän ryhtyi kannattamaan poikaansa ja otti osaa tämän pilantekoon. Ja kuitenkin oli hän jo vuosia sitten luopunut entisestä pilkallisuudestaan sukulaisparkaansa kohtaan. Oli niin helppoa, niin liian vaaratonta osoittaa ylemmyyttään tuon ahdasjärkisen, nöyrän, laihan ja ikuisesti nälkäisen Klothilden suhteen, että se hänestä kaikessa viattomuudessaan tuntui epämiellyttävältä. Hänestä oli vastahakoista tuntea tuollainen epämiellyttäväksi, hän kun jokapäiväisessä elämässään sai alati taistella luonteensa liikaa arkatuntoisuutta vastaan ja kokea tuontuostakin, ettei hän voinut käsittää, miten oli mahdollista ymmärtää ja tunnustaa joku tilanne ja sittenkin käyttää sitä häpeämättä hyväkseen, eikä omaksua tuota kantaa… Mutta juuri tuo tilanteen hyväksikäyttäminen ilman häpeän tunnetta oli elämänkelpoisuutta, sanoi hän itselleen!

Ja miten iloinen, miten onnellinen, miten riemuisan toivehikas hän olikaan havaitessaan pikku Johannissa pienimmänkin elämänkelpoisuuden merkin!

KOLMAS LUKU.

Jo vuosia sitten olivat Buddenbrookit luopuneet laajemmista kesäisistä matkoista, joita he ennen olivat tehneet säännöllisesti, ja kun senaattorin rouva edellisenä keväänä oli lausunut toivomuksen saada lähteä Amsterdamiin vanhaa isäänsä tervehtimään, soittaakseen hänen kanssaan pitkästä aikaa pari viuluduettia, oli hänen miehensä antanut suostumuksensa sangen kuivasti. Mutta kun Gerda lähti Pikku Johannin ja neiti Jungmannin kanssa kesäajaksi Travemünden kylpylaitokselle, tapahtui se pääasiallisesti Hannon terveyden vuoksi…

Kesäaika meren rannalla! Käsittikö kukaan täysin mitä se merkitsi? Toinen toistaan seuraavien, hitaastikuluvien, yksitoikkoisten koulupäivien jälkeen neljä viikkoa rauhaisaa, huoletonta hiljaisuutta, jonka täytti vain leväntuoksu ja aaltojen hiljainen kohina… Neljä viikkoa — aika, joka alkaessaan tuntui mittaamattomalta, jonka loppuun uskominen oli mahdottomuus ja siitä puhuminen oli häpeämätön teko. Pikku Johann ei voinut ymmärtää, miten joku opettaja saattoi lukukauden loppuessa saada suustaan sellaisia sanoja kuin esimerkiksi: »Jatkamme tästä kesäloman jälkeen ja siirrymme siihen ja siihen…» Kesäloman jälkeen! Ja tuo kampalankatakkiin puettu käsittämätön mies näytti vielä iloitsevan siitä! Kesäloman jälkeen! Olihan kaikki, mikä tuon ajan takaa häämöitti, niin hirveän kaukana!

Miten ihanata oli herätä ensimmäisenä aamuna toisessa kylkirakennuksessa, jota yhdisti toiseen kapea välirakennus ja joka muodosti ravintolan ja päärakennuksen kanssa suoran linjan. Herätä edellisen päivän todistuksen näyttämisen ja matkatavaroilla täytetyissä vaunuissa suoritetun maamatkan jälkeen! Epämääräinen onnentunne, joka tuntui hänen ruumiissaan ja sai hänen sydämensä vetäytymään kokoon, herätti hänet… hän avasi silmänsä ja katseli ahnain, autuaallisin silmin puhtaan pienen kamarin muinaisfrankkilaisia huonekaluja… Hetki unenpöppöröistä, riemuisaa ihmettelyä — sitten täysi tietoisuus siitä, että oltiin Travemündessä, neljä pitkää viikkoa Travemündessä! Hän ei hievahtanut. Hän makasi hiljaa selällään kapeassa keltaisessa puusängyssä, jonka vuodevaatteet olivat kulumisesta ohuet ja pehmeät, sulki sitten uudelleen silmänsä ja tunsi, miten hänen rintaansa vapisutti onni ja levottomuus hänen vetäessään syvään ja hitaasti henkeään.

Huoneeseen paistoi keltainen päivänvalo raitaisen kaihtimen läpi, mutta ympärillä oli vielä aivan hiljaista ja Ida Jungmann ja äiti nukkuivat. Ei kuulunut muuta kuin kylpylaitoksen puiston hiekkakäytävien tasainen ja viihdyttävä haravointi ja ikkunan ja kaihtimen väliin jääneen kärpäsen surina ja toivoton poksahtelu ruutua vasten. Sen varjo näkyi raitaisella kankaalla… Hiljaisuus! Haravan raaputus ja kärpäsen yksitoikkoinen surina! Nuo tutut äänet herättivät pikku Johannissa taas eloon sen verrattoman, rauhaisan, miellyttävän tunteen, joka liittyi kylpylaitoksen eristettyyn asemaan ja jota hän niin rakasti. Jumalan kiitos, täällä ei tarvinnut pelätä kiiltäviä kampalankatakkisia opettajia, jotka ajoivat oppilaiden päihin kielioppia ja muuta joutavaa, sillä täällä oli liian kallista heille…

Hän hyppäsi ilon puuskassa vuoteestaan ja juoksi paljain jaloin ikkunaan. Hän veti ylös kaihtimen, aukaisi toisen ikkunapuoliskon irroittaen valkoisen haan ja seurasi katseellaan kärpästä, joka lensi pois käytävien ja ruusu-istutusten yli. Puksipuiden puolikaarena ympäröimä soittokoju seisoi vielä toistaiseksi tyhjänä vastapäätä hotellirakennuksia. »Leuchtenfeld», ranta, joka oli saanut nimensä oikealla esiinpistävästä majakasta, levisi laajana vaaleahkon taivaan alla. Siinä kasvoi lähinnä matalaa, paljaiden läikkien keskeyttämää ruohoa, joka vaihtui vähän matkan päässä korkeiksi, karkeiksi rantakasveiksi ja viimein hiekaksi, jonne oli asetettu riviin pieniä puisia yksityispaviljonkeja ja merelle päin käännettyjä rantatuoleja. Meri päilyi tyynenä aamuauringon valossa, sen pinnalla väreili vain putelin vihreitä ja sinisiä, säännöllisiä juovia, ja punaiseksimaalattujen merimerkkien välitse, jotka osoittivat kulkuväylää, tuli Kööpenhaminasta päin höyrylaiva, ilman että tarvitsi tietää oliko se »Najaden» vai »Friederike Oeverdieck». Ja jälleen hengitti Hanno Buddenbrook syvään ja onnellisena meren suolaista tuoksua ja tervehti sitä hellästi, äänettömästi, kiitollisesti ja rakkaasti.

Sitten alkoi päivä, ensimmäinen noista niukoista kahdestakymmenestäkahdeksasta päivästä, jotka alussa tuntuivat autuaalta ikuisuudelta ja loputtuaan ohikiitäneeltä hetkeltä… Aamiaista syötiin ulkoparvekkeella tai suuren kastanjan alla, joka kasvoi lasten leikkikentän edessä, missä suuri kiikku oli — ja kaikki, hätäisesti pestyn pöytäliinan lemu, jonka tarjoilija levitti pöydälle, silkkipaperiset ruokaliinat, vieraslaatuinen leipä, se, ettei täällä, kuten kotona, syöty munia luisella, vaan tavallisella teelusikalla metallisista kupeista — kaikki tämä viehätti pikku Johannia.

Ja sitten oli kaikki niin vapaata ja keveää, sujui niin mainion joutilaasti ja häiriintymättömästi ja huolettomasti ja mukavasti: Aamunvietto rannalla soittokunnan esittäessä aamuohjelmaansa ylempänä kylpylaitoksella, loikominen ja lepäily rantatuolin ympärillä, leikittely pehmeällä hiedalla, joka ei ollut likaista, silmien vaivaton ja tuskaton tuijottaminen sinivihreään avaruuteen, josta puhalsi vapaana, esteettömänä, tohisten voimakas, raitis, villi ja ihanalta tuoksuva tuuli, joka pani korvat umpeen ja herätti miellyttävän huumauksen tunteen, johon hukkui tietoisuus ajasta ja paikasta ja kaikista rajoituksista… Sitten tuli uinti, joka täällä oli toista kuin herra Asmussenin laitoksella, sillä täällä ei ollut »ämmänhiuksia», vaan vaaleanvihreä, kristallikirkas vesi oli läpikuultavan puhdasta ja räiskyi vapaasti joka puoleen, kun sitä kosketti; ja niljakan lautapohjan sijasta oli jalan alla kova, hienoviiruinen hiekkapohja; ja Hagenströmin pojat olivat kaukana, hyvin kaukana, Norjassa tai Tirolissa. Konsuli rakasti laajoja virkistysmatkoja kesäisin — ja miksikäs ei… Lämpimikseen käveleminen rantaa pitkin »Mövensteinille» tai »meritemppeliin», välipala rantatuolin luona — ja sitten takaisin huoneisiin, jossa vietettiin pieni lepohetki ennen table d'hôtelle pukeutumista. Table d'hôte sujui hauskasti, kylpykausi oli parhaimmillaan, kylpylaitoksen suuri sali oli täynnä ihmisiä, joiden joukossa oli Buddenbrookeille tuttuja perheitä ja hampurilaista, jopa englantilaista ja venäläistä herrasväkeäkin. Eräässä pöydässä tarjosi parastaikaa muuan mustapukuinen herra lientä hopeankirkkaasta maljasta. Ja joka päivälliseksi oli neljä ruokalajia, jotka olivat maukkaammat, voimakkaammat tai ainakin jollakin erinomaisemmalla tavalla valmistetut kuin kotona, ja monessa pöydässä juotiin samppanjaa. Usein tuli kaupungista yksinäisiä herroja, jotka eivät viitsineet olla koko viikkoa toimissaan, vaan olivat tulleet tänne huvittelemaan ja pelaamaan hiukan rulettia aterian jälkeen. Heihin kuului konsuli Peter Döhlmann, joka oli jättänyt tyttärensä kaupunkiin ja kertoi kaikuvalla alasaksanmurteella niin kainostelemattomia juttuja, että hampurilaiset naiset yskivät naurusta ja pyysivät häntä taukoamaan hetkeksi. Sellaisia olivat myös senaattori tohtori Cremer, entinen poliisimestari, Christian-setä ja hänen koulutoverinsa, senaattori Gieseke, jolla myöskään ei ollut perhettä mukana ja joka maksoi kaikki Christianin laskut… Myöhemmin, kun täysikasvuiset joivat kahvia ravintolan telttakaton alla musiikin soidessa, istui pikku Hanno tuolilla soittokojun portaiden juurella kuunnellen väsymättömänä soittoa… Iltapäivällä oli oma ohjelmansa. Kylpylaitoksella oli ampumarata, ja sivurakennusten oikealla puolella oli tallirakennus hevosineen, aaseineen ja lehmineen, joiden maitoa sai juoda lämpimänä, kuohuvana ja tuoksuavana. Sitten saattoi lähteä kävelylle kaupunkiin »Vorderreiheä» pitkin tai veneellä »Privaliin», jonka rannalta löytyi merikultaa, ottaa osaa lasten leikkikentällä suoritettuun krokettipeliin tai istua metsäisen kukkulan harjalla penkillä, jonka luona riippui table d'hôte-kello, ja kuunnella Ida Jungmannin lukua… Ja sittenkin oli aina viisainta palata rantaan, istua vielä illan hämärtyessä aallonmurtajan reunalla, huiskuttaa nenäliinaa suurille laivoille ja kuunnella pienten laineiden loisketta rantakiviä vasten, koko avaruuden ollessa tuon saman vienon ja suurenmoisen äänen täyttämä, joka saapui pikku Johannia kohti, puhui hänelle leppeästi ja sai hänet sulkemaan luomensa äärettömän tyytyväisyyden vallassa. Mutta silloin sanoi Ida Jungmann: »Tule, Hannoseni; täytyy lähteä, on illallisaika; saat kuolemantaudin, jos jäät tähän nukkumaan…» Miten tyynesti, viihdytetysti ja säännöllisesti hänen sydämensä löikään meren rannalta palatessa. Ja syötyään illallista huoneessaan maidon tai mallasmakuisen ruskean oluen kera, äidin aterioidessa myöhemmin kylpylaitoksen lasiparvekkeella suuremmassa seurassa, painui hän heti paikalla, ilman kuumeista kauhua, pehmeiden lakanoiden väliin päästyään, unen helmaan, kuunnellen sydämen tasaisia, voimakkaita lyöntejä ja iltakonsertin etäisiä rytmejä…

Pyhäisin ilmestyi senaattori eräiden muiden herrojen keralla, joita toimet olivat pidättäneet kaupungissa, omiensa luo, ja viipyi maanantaiaamuun. Mutta vaikka silloin oli samppanjaa ja jäätelöä table d'hôte-pöydällä, vaikka tehtiin ajoretkiä aasilla ja purjehdusmatkoja merelle, ei pikku Johann pitänyt erittäin noista pyhäpäivistä. Kylpylaitoksen rauha ja yksinäisyys oli häiritty. Joukko kaupunkilaisia, jotka eivät lainkaan kuuluneet tänne ja joita Ida Jungmann nimitti hyväntahtoisella halveksunnalla »paremman keskiluokan päiväkärpäsiksi», täytti päivällä puutarhan ja rannan kahvia juoden, soittoa kuunnellen ja uiden, ja Hanno olisi mieluimmin odottanut noiden juhlapukuisten rauhanhäiritsijäin poistumista omassa huoneessaan… Sitten hän taas oli iloinen, kun kaikki maanantaina liukui entisiin raiteisiinsa ja kun myös isän silmät, nuo silmät, jotka olivat olleet etäällä kuusi päivää ja jotka taas, hän tunsi sen hyvin, olivat koko pyhän tarkastaneet häntä arvostelevasti ja tutkien, olivat poissa…

Kaksi viikkoa kului, ja Hanno vakuutti itselleen ja jokaiselle, joka vain kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä yhtä pitkä aika kuin Mikonpäivän viikot. Mutta tuo oli petollinen lohdutus, sillä kun loma-ajan keskikohta oli sivuutettu, alkoi aika luistaa alamäkeen huimaavan nopeasti, niin nopeasti, että hänen olisi pitänyt tarttua jokaiseen tuntiin estääkseen sitä vierimästä edelleen ja pidentää jokaista meri-ilman siemausta, ettei onni olisi päässyt livahtamaan huomaamatta käsistä.

Mutta aika kulki omaa latuaan antaen vuoroon sadetta, auringonpaistetta, meri- ja maatuulta, hiljaista paahtavaa hellettä ja jyrisevää ukkosta, jolla ei ollut valtaa veden yli ja josta ei näyttänyt tulevan loppua. Oli päiviä, jolloin koillistuuli ajoi lahden täyteen mustanvihreää nousuvettä, joka peitti rannan levillä, simpukoilla ja maneeteilla ja uhkasi kaataa paviljongit. Silloin oli musta, möyrivä meri kokonaan kuohun peittämä. Suuret voimakkaat aallot lähestyivät ulapalta peloittavan rauhallisina, taipuivat majesteetillisesti muodostaen tummanvihreän, metallinkirkkaan kaaren ja viskautuivat pauhaten, roiskuen ja kumisten rannalle… Toisina päivinä veti taas länsituuli veden poispäin, jolloin sirosti kumpuileva pohja paljastui laajalti ja kaikkialla näkyi alastomia hiekkasärkkiä, sateen valuessa virtoina alas, taivaan, maan ja meren sulaessa harmaaksi seinäksi ja tuulenpuuskien pieksäessä vettä ikkunaruutuja vastaan niin että ne kävivät läpinäkymättömiksi. Silloin Hanno tavallisesti oleksi kylpylaitoksen salissa pianinon ääressä, joka ikävä kyllä oli mennyt vähän pilalle seurusteluiltojen valssi- ja jenkkamusiikista ja josta ei lähtenyt niin kaunista kaikua kuin flyygelistä kotona, mutta josta sentään, joskin himmeällä ja rämähtelevällä sointuvärillä, sai esiin varsin hauskoja vaikutelmia… Ja oli sitten sellaisiakin päiviä, haaveellisia, sinisiä, peilityyniä, polttavan kuumia päiviä, jolloin siniset hyönteiset survoivat paikallaan ilmassa, ampaisten silloin tällöin kappaleen matkaa johonkin suuntaan, ja jolloin meri oli äänetön ja kirkas kuin kuvastin… Ja kun kolme päivää oli jälellä, sanoi Hanno itselleen ja jokaiselle, joka kuulla tahtoi, että vielä oli jälellä koko helluntain pituinen aika. Mutta vaikka tuo lasku oli eittämättömän oikea, ei hän itse uskonut sitä, vaan hänen sydämessään oli varmistunut käsitys, että kampalankatakkinen mies oli ollut sittenkin oikeassa, että nuo neljä viikkoa sittenkin loppuivat ja että sittenkin siis täytyi jatkaa siitä, mihin oli lopetettu, ja siirtyä siihen ja siihen asiaan…

Matkatavaroilla kuormitetut ajoneuvot pysähtyivät kylpylaitoksen eteen, lähtöpäivä oli käsissä. Hanno oli heittänyt jo varhain aamulla jäähyväiset merelle ja rannalle; hän hyvästeli nyt tarjoilijoita, jotka saivat juomarahansa, soittokojua, ruusu-istutuksia ja koko kesäaikaa..Sitten lähtivät vaunut liikkeelle hotellihenkilökunnan kumarrellessa ympärillä.

Ne ajoivat puistokujalle, joka vei kaupunkiin, ja vierivät »Vorderreiheä» pitkin… Hanno painoi päänsä vaununnurkkaan ja katsoi ulos ikkunasta Ida Jungmannin ohi, joka istui häntä vastapäätä takaistuimella virkkusilmäisenä, valkotukkaisena ja luisevana. Aamutaivas oli vaaleanharmaassa pilvessä ja Travella kävi pienet laineet, joita tuuli työnteli nopeasti edelleen. Joskus ripsahti yksinäinen vesitippa ruutuun. »Vorderreihen» loppupäässä istuivat ihmiset oviensa edessä verkkoja paikaten; paljasjalkaisia lapsia juoksi esiin ja asettui uteliaasti vaunuja tarkastamaan. He jäivät tänne…

Vaunujen ehtiessä viimeisten talojen ohi kumartui Hanno eteenpäin nähdäkseen vielä kerran majakan. Sitten hän nojautui taapäin ja sulki silmänsä. »Ensi vuonna taas», lohdutti Ida Jungmann syvällä, matalalla äänellä. Mutta tuo lause sai Hannon leuan vapisevaan liikkeeseen, ja kyyneleet pulpahtivat esiin pitkien ripsien alta.

Hänen kasvonsa ja kätensä olivat meri-ilman päivetyttämät; mutta jos hänen oli luultu vahvistuvan ja karaistuvan tämän kylpykausioleskelun aikana, tulevan reippaammaksi, tarmokkaammaksi ja vastustuskykyisemmäksi, oli surkeasti petytty; tuo lohduton totuus oli Hannolle päivänselvä. Hänen sydämensä oli näiden neljän merenrannalla hartaudessa ja rauhassa vietetyn viikon jälkeen tullut vielä herkemmäksi, uneksivammaksi, aremmaksi kuin ennen, vielä kykenemättömämmäksi pysymään rohkeana herra Tietgen edessä, ja se oli murtua hänen muistaessaan jälleen historian vuosilukuja ja kieliopin sääntöjen ulkoaoppimista, hirveän kevytmielistä kirjojen nurkkaanviskaamista ja nukkumaanmenoa kesken läksyjen, ahdistavaa pelkoa herätessä ja tunnin alussa, osaamattomuutta, vihamielisiä Hagenströmejä ja isän asettamia vaatimuksia.

Mutta sitten virkisti aamuinen ajo häntä hiukan heidän ajaessaan lintujen laulaessa maantien vedellä täyttyneitä raiteita pitkin. Hän ajatteli Kaita ja tapaamista, herra Pfühlia, soittotunteja, flyygeliä ja harmoniotaan. Muuten oli huomenna pyhä, ja ensimmäinen koulupäivä, maanantai, oli vielä vaaraton. Hän tunsi nappikengissään olevan vielä vähän hiekkaa… hän tahtoi pyytää ukko Groblebeniä jättämään sen sinne… Ja tulkoonpa taas kampalankatakkien ja Hagenströmien aika ja kaikki muu. Hänellä oli mitä oli. Hän oli muisteleva merta ja kylpylaitoksen puistoa, kun kaikki ikävät seikat kävivät hänen kimppuunsa; ja yksi ainoa lyhyt muisto äänestä, jolla kaukaa uinuvasta, salaperäisestä etäisyydestä tulevat pikku laineet illan hiljaisuudessa loiskahtivat aallonmurtajaa vasten, oli tuova hänelle lohtua ja tekevä hänet tunnottomaksi kaikkia vastuksia kohtaan…

Tultiin sitten lautalle, Israelsdorfin kujaan, Jerusaleminvuoren alle, Burgfeldille ja Burgtor'in luo, jonka vieressä vasemmalla olivat vankilan muurit, joiden takana setä Weinsehenk istui, ajettiin kolisten Burgstrassea pitkin ja yli Kobergin, ohi Breitestrassen ja alas Fischergrubea ankarasti jarruttaen… Tuossa oli kodin punainen pääty ulokkeineen ja naisenmuotoisine valkoisine pylväineen; ja kun he astuivat keskipäivänhelteiseltä kadulta viileään kiviseen eteiseen, tuli senaattori konttorista kynä kädessä heitä vastaan…

Ja hitaasti, hyvin hitaasti, salaa itkien, oppi pikku Johann taas tulemaan toimeen ilman merta, pelkäämään ja olemaan kauheasti ikävissään, näkemään aina edessään Hagenströmit ja tyytymään Kaihin, herra Pfühliin ja musiikkiin.

Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja Klothilde-täti- kysyivät heti hänet nähtyään miltä koulu maistui loman jälkeen — vilkuttaen kiusoittavasti silmiään, mikä ilmaisi heidän ymmärtävän hänen tilansa ja suhtautuvan siihen tuolla käsittämättömällä aikaihmisten ylpeydellä, joka kohtelee kaikkia lasten elämän ilmiöitä mahdollisimman ivallisesti ja pintapuolisesti. Mutta Hanno kesti tuon hetken.

Kolme tai neljä päivää kaupunkiin paluun jälkeen ilmestyi kotilääkäri tohtori Langhals Fisehergruben varrelle nähdäkseen loma-ajan vaikutukset. Kun oli pidetty pitkähkö neuvottelu senaattorin rouvan kanssa, kutsuttiin Hanno sisään ja hänen täytyi puoleksi riisuutuneena alistua yksityiskohtaisen tutkimuksen, hänen status praesens'insa selvittämiseksi — kuten tohtori Langhals kynsiään katsellen sanoi. Hän tutki Hannon heikot lihakset, hänen rintansa leveyden ja sydämensä toiminnan, antoi pojan tehdä selvää kaikista ruumiintoiminnoistaan, otti viimein neularuiskulla veripisaran hänen laihasta käsivarrestaan tehdäkseen verikokeen kotona eikä näyttänyt yleensä nytkään oikein tyytyväiseltä.

»Väriä meillä on kyllä», sanoi hän ravistaen Hannoa, joka seisoi hänen edessään, ja laskien pienen karvaisen kätensä hänen olkapäälleen katsoen senaattorin rouvaan ja Ida Jungmanniin, »mutta ilme on yhä liian murheellinen.»

»Vai niin, vai niin… vai viihdyt sinä siellä niin hyvin!» sanoi tohtori Langhals katsoen pikku Johannia itserakkaine silmineen… Hanno punastui. Mitä tuo kysymys merkitsi, johon tohtori Langhals nähtävästi odotti vastausta? Mieletön, haaveellinen toivo, joka johtui siitä haaveellisesta vakaumuksesta, ettei kaikista maailman kampalankatakkisista opettajista huolimatta Jumalalle sittenkään mikään ollut mahdotonta, täytti hänen mielensä.

»Niin…» sai hän sanotuksi tuijottaen tohtoriin silmät suurina. Mutta tohtori Langhals ei ollut tarkoittanut mitään erikoista kysymyksellään.

»No niin, uinnin ja hyvän ilman vaikutus on pian tuntuva… pian tuntuva!» toisti hän lyöden pikku Johannia olalle, työntäen hänet loitomma ja nyökäten senaattorin rouvalle ja Ida Jungmannille — se oli varman, hyväätarkoittavan ja tietävän lääkärin rohkaiseva nyökkäys, lääkärin, joka on tottunut siihen, että hänen silmistään ja huulistaan luetaan kohtaloita. Sitten hän nousi, ja tutkimus oli päättynyt…

Auliinta ymmärtämystä hänen meren-kaipuutaan kohtaan, tuota haavaa, joka arpeutui niin hitaasti ja alkoi vuotaa uudelleen pienimmästäkin arkipäivän kouraisusta, osoitti Antonie-täti, joka näkyi kuuntelevan silminnähtävän hartaana kuvausta Travemünden tapauksista sekä yhtyi täysin sydämin hänen kaihoisiin ylistyksiinsä.

»Niin, Hanno», hän sanoi, »se mikä on totta, pysyy totena aina, ja Travemünde on ihana paikka! Siihen asti kun työnnän jalkani hautaan, olen minä, tiedätkös, muisteleva muutamia kesäisiä viikkoja, jotka kerran nuorena tyhmeliininä sain viettää siellä. Asuin perheessä, josta pidin ja joka myös piti minusta, luullakseni, sillä olin kaunis tuulihattu silloin — voinhan minä sanoa sen nyt, kun olen jo tämmöinen vanha rouva — ja olin myös aina hyvällä tuulella. Ne olivat kelpo ihmisiä, tiedätkös, vilpittömiä, hyväsydämisiä ja oikeamielisiä ja sitäpaitsi niin älykkäitä, oppineita ja innostuneita, etten ole myöhemmin tavannut sellaisia enää koskaan. Niin, se oli harvinaisen innostava aika. Minä sain silloin, mitä mielipiteisiin ja tietoihin tulee, oppeja koko elämäni ajaksi, ja ellei väliin olisi tullut muuta, kaikenlaisia tapahtumia… niinkuin elämässä saattaa käydä… olisin minä tyhmeliini saanut oppia vielä paljon lisää. Tahdotko tietää, miten tuhma minä olin silloin? Minä tahdoin ottaa ulos maneettien koreat tähdet. Kannoin aika joukon maneetteja kotiin nenäliinassa ja asetin ne sievästi parvekkeelle auringonpaisteeseen, jotta ne kuivuisivat… Silloinhan täytyi tähtien jäädä jälelle! Hyvä!… Kun menin katsomaan niitä, oli sillä kohden isonlainen märkä läiskä. Ja se haisi vielä vähän leville…»

NELJÄS LUKU.

Alussa vuotta 1873 suostui senaatti Hugo Weinschenkin puolesta jätettyyn armonanomukseen, ja entinen palovakuutusjohtaja päästettiin vapauteen puoli vuotta ennen määräaikaa.

Jos rouva Permaneder olisi ilmaissut ajatuksensa, olisi hänen täytynyt tunnustaa, ettei tuo tapaus ollenkaan ilahduttanut häntä, vaan että hänestä olisi ollut mieluisampaa, jos kaikki olisi saanut jatkua sellaisena, joksi se nyt kerran oli muodostunut. Hän eli tyttärensä ja tyttärentyttärensä kera rauhaisasti Lindenplatzin varrella seurustellen Fischergrubelaisten ja kouluystävänsä Armgard von Maiboomin, synt. von Schilling, kanssa, joka asui miehensä kuoltua kaupungissa. Hän oli tullut tietämään jo kauan aikaa sitten, ettei hän voinut saada missään niin tunnettua ja arvossapidettyä asemaa kuin se, mikä hänellä oli kotikaupungissaan; eikä hänellä Münchenin aikuisten muistojensa ja yhä heikommaksi ja juonikkaammaksi käyvän vatsansa sekä rauhantarpeensa johdosta ollut pienintäkään halua asettua enää vanhoilla päivillään suureen kaupunkiin tai vieraisiin maihin.

»Rakas lapsi», sanoi hän tyttärelleen, »minun täytyy nyt kysyä sinulta jotakin, jotakin hyvin vakavaa!… Rakastathan miestäsi yhä kaikesta sydämestäsi? Rakastathan häntä niin, että tahdot seurata häntä lapsenne kanssa sinne, minne hän menee, koska te, paha kyllä, ette enää voine jäädä tänne?»

Ja kun rouva Erika Weinschenk, synt. Grünlich, silmissä kyyneleet, jotka saattoivat merkitä monenmoista, vastasi tähän aivan yhtä velvollisuudentuntoisesti kuin Tony itse kerran samantapaisissa olosuhteissa oli vastannut isälleen Hampurin lähellä olevassa huvilassaan, alettiin tuumia pikaista eroa…

Päivä, jolloin rouva Permaneder nouti vävypoikansa suljetuissa vaimuissa vankilasta, oli melkein yhtä kamala kuin se, jolloin johtaja Weinschenk oli vangittu. Hän toi vävynsä Lindenplatzin varrella sijaitsevaan asuntoonsa, ja siellä tämä jäi, tervehdittyään hämmentyneenä ja neuvottomana vaimoaan ja lastaan, huoneeseen, joka oli varustettu häntä varten, polttaen aamusta iltaan sikareja, rohkenematta mennä kadulle, jopa ottamatta aina edes osaa perheenkeskisiin aterioihin. Hän oli harmaantunut ja täydelleen ihmisarka mies.

Vankilaelämä ei ollut voinut murtaa hänen ruumiillisia voimiaan, sillä Hugo Weinschenkillä oli aina ollut vuorenvankka terveys; mutta hänen tilansa oli silti syvin surkea. Oli kauheata nähdä, miten tuo mies, joka luultavasti ei ollut tehnyt muuta kuin mitä hänen useimmat virkatoverinsa tekivät tunnonvaivoitta eri puolilla maata ja joka, ellei hän olisi joutunut kiinni, olisi epäilemättä myös jatkanut kulkuaan pystyssä päin ja valoisin mielin — miten tuo mies, porvarillisen maineensa menettäneenä, oikeudellisen tuomion langettamisen ja näiden kolmen vankeusvuoden johdosta nyt oli täydelleen siveellisesti murtunut. Hän oli vakuuttanut oikeuden edessä, ja asiantuntijat olivat myöntäneet hänen olevan oikeassa, että tuo rohkea temppu, jonka hän oli tehnyt omaksi ja yhtiönsä eduksi ja kunniaksi, kulki kauppamaailmassa usanssin nimellä. Mutta juristit, herrat, jotka hänen käsityksensä mukaan eivät ymmärtäneet näistä asioista mitään, joilla oli aivan toisenlaiset käsitykset ja maailmankatsomus, olivat tuominneet hänet kavalluksesta; ja tuo päätös, jolla oli valtion mahti takanaan, oli vaikuttanut siinä määrin hänen itseluottamukseensa, ettei hän enää uskaltanut katsoa ketään silmiin. Hänen ponteva käyntinsä, eloisuus, jolla hän oli liikutellut vartaloaan pitkässätakissaan, heilutellut käydessä nyrkkejään ja pyöritellyt silmiään, tavaton arkailemattomuus, jolla hän oli esittänyt kysymyksensä ja hupaisat tarinansa häpeämättä tietämättömyyttään ja sivistymättömyyttään — kaikki oli mennyttä! Se oli kadonnut jäljettömiin, ja hänen omaisiaan kauhisti nähdä niin suurta murtuneisuutta, arkuutta ja omanarvontunteen puutetta.

Kulutettuaan kahdeksan tai kymmenen päivää sikareja poltellen alkoi herra Hugo Weinschenk lukea sanomalehtiä ja kirjoitella kirjeitä. Ja siitä oli toisten kahdeksan tai kymmenen päivän kuluttua se seuraus, että hän vakuutteli omaisilleen epämääräisin sanoin saavansa mahdollisesti Lontoossa uuden paikan, mutta tahtovansa ensin lähteä sinne yksin järjestääkseen asian henkilökohtaisesti ja kutsuakseen sitten vaimonsa ja lapsensa perästä, jos kaikki järjestyi suotuisasti.

Hän lähti Erikan saattamana suljetuissa vaunuissa asemalle ja matkusti kaupungista näkemättä ketään muita sukulaisiaan.

Jonkun päivän kuluttua sai hänen vaimonsa Hampurista lähetetyn kirjeen, jossa mies ilmoitti päättäneensä olla tapaamatta vaimoaan ja lastaan ja antamatta näille tietoa itsestään ennenkuin voisi tarjota näille sopivan aseman. Se oli viimeinen elonmerkki Hugo Weinschenkistä. Hänestä ei kuultu sen jälkeen mitään. Ja vaikka rouva Permaneder, joka tunsi tuollaiset asiat ja oli jäntevä toimen ihminen, teki useita kuulusteluja saadakseen selkoa vävystään ja voidakseen, kuten hän tärkeän näköisenä selitti, nostaa häntä kohtaan syytteen tarkoituksellisen maastapoistumisen nojalla, pysyi hänen olinpaikkansa tuntemattomana. Ja silloin kävi niin, että Erika Weinschenk jäi edelleen pikku Elisabethin kera äitinsä luokse »Lindenplatzin» valoisaan asuntoon.

VIIDES LUKU.

Avioliitto, josta pikku Johann oli syntynyt, ei ollut milloinkaan kadottanut viehätystään puheenaiheena kaupunkilaisten keskuudessa. Samoin kuin kummassakin aviopuolisossa oli jotakin erikoista ja arvoituksellista, samoin oli koko avioliitto merkillinen ja salaperäinen. Näytti vaikealta, mutta lupaavalta tehtävältä pyrkiä vähän lähemmä tuota suhdetta ja saada tietää siitä hiukan enemmän kuin muutamia harvoja tosiasioita… Ja asuin- ja makuukamareissa, klubissa ja kasinolla, jopa itse pörssissä puhuttiin Gerda ja Thomas Buddenbrookista sitä enemmän, mitä vähemmän heistä tiedettiin.

Miten nuo kaksi olivat löytäneet toisensa ja minkälainen heidän suhteensa mahtoi olla? Muistettiin vielä, millä päättäväisyydellä kolmikymmenvuotias Thomas Buddenbrook oli ajanut asiaa. »Tämä tai ei kukaan» oli hän sanonut, ja samanlainen lienee ollut asianlaita Gerdaan nähden, sillä hän oli jaellut rukkasia Amsterdamissa kahdenteenkymmenenteen seitsemänteen vuoteensa asti ja suostunut tähän kosijaan paikalla. Se oli siis lemmenavioliitto, päättelivät ihmiset mielessään. Sillä niin vaikealta kuin se tuntuikin, täytyi heidän sittenkin myöntää, että Gerdan kolmensadantuhannen myötäjäiset olivat kai olleet ainoastaan sivutekijänä pelissä. Mutta rakkautta, tai sitä mitä rakkaudella tarkoitettiin, näkyi tässä tapauksessa hyvin vähän. Alusta alkaen ei heidän suhteessaan oltu keksitty muuta kuin huomaavaisuutta, aviopuolisojen kesken aivan tavatonta, kohteliasta ja kunnioittavaa huomaavaisuutta, joka ei näyttänyt ihme kyllä lähtevän sisäisestä kylmyydestä ja vieraudesta, vaan aivan erikoislaatuisen, äänettömän, syvän molemminpuolisen luottavaisuuden ja tuntemuksen, molemminpuolisen hienotunteisuuden pohjalta. Siksi eivät vuodet olleet ensinkään muuttaneet sitä. Niiden aiheuttama muutos oli havaittavissa vain siinä, että nyt puolisoiden välinen ikäero alkoi pistää huomattavammin silmiin…

Verrattiin heitä toisiinsa ja huomattiin, että Buddenbrook oli iän merkitsemä, jo hieman lihavahko mies, jonka rinnalla hänen vaimonsa näytti nuorelta. Huomattiin, että Thomas Buddenbrook näytti rappeutuneelta — se oli juuri oikea sana hänestä, huolimatta suorastaan naurettavasta turhamaisuudesta, jolla hän koetti pönkittää esiintymistään — jotavastoin kuluneet kahdeksantoista vuotta eivät olleet muuttaneet Gerdaa juuri ollenkaan. Hän oli säilynyt ihmeteltävän hyvin hermostuneessa kylmäkiskoisuudessaan, jossa hän eli ja jota hän huokui ympärilleen. Hänen punaisenruskea tukkansa oli aivan entisen värinen, hänen kauniit valkoiset kasvonsa ja hänen notkea vartalonsa yhtä ylhäisen hienot kuin alussa, ja hänen vähän liian pienten ja vähän liian lähekkäin olevien silmiensä nurkissa oli yhä samat siniset varjot… Noihin silmiin ei luotettu. Niissä oli niin omituinen katse ja sitä, mitä niihin oli kirjoitettu, eivät ihmiset osanneet lukea. Tuo nainen, jonka olemus oli niin viileä, niin suljettu, hillitty ja loitontava ja joka näytti valavan vain musiikkiin hiukan elämänlämpöä, herätti epäluuloa. Ihmiset kaivoivat esiin hiukan tomuttuneen ihmistuntemuksensa sovittaakseen sen senaattorin rouva Buddenbrookiin. Hiljaisissa vesissä uivat suurimmat kalat; ja moni osasi olla ovela. Ja kun ihmiset nyt tahtoivat päästä asiasta tarkemmin perille, oppia yleensä tuntemaan ja ymmärtämään tuota suhdetta, herätti heidän vaatimaton mielikuvituksensa heissä sen otaksuman, ettei tässä voinut olla kysymyksessä muu kuin että kaunis Gerda petti vähän miestänsä.

He pitivät silmänsä auki, eikä kestänyt kauan ennenkuin he ilmaisivat huomionsa toisilleen; ja heidän yhteinen arvelunsa kuului, että. Gerda Buddenbrookin suhde herra luutnantti von Throtaan meni lievästi sanoen yli sopivaisuuden rajojen.

Renee Maria von Throta, joka oli syntyisin Reininmaista, oli aliluutnanttina eräässä kaupungissa majailevassa jalkaväkipataljoonassa. Punainen kaulus sopi hyvin hänen mustaa tukkaansa vastaan, joka oli kammattu sivujakaukselle ja harjattu oikealla puolen korkeaksi, tuuheaksi, kähäröidyksi laineeksi; mutta vaikka hän oli suuri ja roteva, teki hänen koko olemuksensa, hänen liikkeensä ja puhumis- sekä vaikenemistapansa hyvin epäsotilaallisen vaikutuksen. Hän istui mielellään käsi sotilastakkinsa nappien väliin pistettynä, nojaten poskensa käteen. Hänen kumarruksestaan puuttui kokonaan sotilaallinen säntillisyys eikä hän lyönyt edes kuuluvasti yhteen kantapäitään. Muutenkin liikkui hänen jäntevä vartalonsa sotilaspuvussa niin vapaasti ja mielivaltaisesti kuin ei sitä olisi ollutkaan. Hänen kapeat, vinosti suupieliin taipuvat nuorukaisviiksensäkin, joita ei olisi voinut kiertää pontevasti sivulle, vahvistivat tuota epäsotilaallista vaikutusta. Mutta suurimman huomion vetivät puoleensa hänen silmänsä, nuo suuret, harvinaisen loistavat ja tavattoman mustat silmät, jotka näyttivät kuvastavan pohjatonta syvyyttä, silmät, jotka kohdistuivat asioihin ja ihmisiin haaveellisina, vakavina ja säihkyen…

Hän oli epäilemättä joutunut sotilas-uralle vastoin tahtoaan tai ilman omaa intoa, sillä ruumiinvoimistaan huolimatta ei hän ollut sopiva paikallaan eikä suosittu toverien piirissä, joiden harrastuksiin ja huvituksiin — nuorten upseerien harrastuksiin ja huvituksiin, heidän vastikään palattuaan voitokkaalta sotaretkeltä — hän otti liian vähän osaa. Häntä pidettiin heidän keskuudessaan ikävänä ja omituisena erakkona, joka teki yksinäisiä kävelyjä, ei välittänyt hevosista, metsästyksestä, pelaamisesta eikä naisista, vaan jonka koko mieli oli kääntynyt musiikkiin; hän soitti näet useampia eri soittimia, ja hänen hehkuvat silmänsä ja epäsotilaallinen, samalla vetelä ja teatterimainen vartalonsa nähtiin kaikissa oopperoissa ja konserteissa. Klubia ja kasinoa hän sensijaan halveksi.

Hän suoritti mitenkuten välttämättömimmät vierailut kaupungin huomattavimmissa perheissä, mutta torjui melkein kaikki kutsut ja seurusteli oikeastaan vain Buddenbrookeilla… liian paljon, sanoivat ihmiset, liian paljon, arveli myös senaattori….

Kukaan ei aavistanut mitä Thomas Buddenbrookissa tapahtui, kukaan ei saanut aavistaa sitä. Ja juuri tämä ihmisten pitäminen tietämättömänä hänen surustaan, vihastaan ja voimattomuudestaan oli niin hirveän vaikeata! Ihmiset alkoivat pitää häntä hiukan naurettavana; mutta kenties heissä olisi herännyt myötätunto häntä kohtaan tai he olisivat tukahuttaneet sellaiset tunteet, jos heillä olisi ollut kaukaisintakaan aavistusta siitä, miten pelokkaan arasti hän kaihtoi pienimpiäkin naurettavuuden ilmiöitä ja miten hän oli nähnyt ja tuntenut tuon vihollisen lähestyvän kaukaa jo paljon ennen kuin kukaan edes oli sitä ajatellut. Hänen turhamaisuutensakin, tuo paljon pilkattu »turhamaisuus», oli johtunut suureksi osaksi tästä huolesta. Hän oli ollut ensimmäinen, joka oli huomannut epäluuloisin silmin oman olemuksensa ja Gerdan ihmeellisen kylmän koskemattomuuden välillä vallitsevan alituisen epäsuhteen, ja nyt täytyi hänen, herra von Throtan aljettua käydä hänen talossaan, koettaa voittaa ja salata huolensa viimeisillä voimillaan, täytyi tehdä se, ettei hänen nimensä joutuisi yleisen naurun alaiseksi tuon huolen tunnetuksi-tulon kautta.

Gerda Buddenbrook ja tuo nuori, merkillinen upseeri olivat tietenkin heränneet yhteisymmärrykseen musiikin alalla. Herra von Throta soitti pianoa, viulua, selloa ja huilua, — joka soitinta erinomaisesti — ja usein sai senaattori tietää tulevasta vierailusta siten, että herra von Throtan sotilaspassari kulki yksityiskonttorin vihreiden puoliuutimien ohi sellolaatikkoa selässään raahaten ja kadoten taloon..

Silloin istui Thomas Buddenbrook kirjoituspöytänsä ääressä odottaen siksi kunnes näki tämän itsensäkin, vaimonsa ystävän, astuvan taloonsa, kunnes kuuli salista sointuja, jotka laulaen, valittaen ja yli-inhimillisesti riemuiten, suonenvedontapaisesti käsiään ojennellen pauhasivat esiin tai vaipuivat yöhön ja pimeyteen, mielettömästi, voimattomasti nyyhkien. Vyöryköötpä minkä vyöryivät, pauhatkoot, itkekööt ja riemuitkoot, syleilkööt toisiaan myrskyisästi ja olkootpa miten yliluonnollisia tahansa! Vielä hän sen kesti. Mutta pahinta, ahdistavinta oli tätä seuraava hiljaisuus, jota sitten, sen jälkeen, kesti salissa liian kauan, liian pitkään, ja joka oli liian syvä ja häiriintymätön ollakseen herättämättä pelkoa. Lattialla ei kuulunut yhtään askelta, ei yksikään tuoli liikkunut; se oli epäpuhdas, kavala, äänetön, salattu hiljaisuus… Ja silloin Thomas Buddenbrook istui niin ahdistavan tuskan vallassa, että hän hiljaa voihkaisi.

Mitä hän pelkäsi? Jälleen olivat ihmiset nähneet herra von Throtan astuvan taloon. Ja hän näki asian heidän silmillään. Näki itsensä, vanhenevan, työn kuluttaman ja huonotuulisen aviomiehen istumassa konttorissaan ikkunan luona sillä, aikaa kun hänen kaunis rouvansa liehittelijöineen soitteli ja oli soittamatta… Sellaiselta näytti asia heidän silmissään, hän tiesi sen. Ja kuitenkin hän samalla tiesi, että sana »liehittelijä» oikeastaan soveltui hyvin huonosti herra von Throtaan. Oi, hän olisi ollut melkein onnellinen, jos olisi uskaltanut käyttää hänestä tuota sanaa, jos hän olisi voinut pitää häntä huikentelevana, tietämättömänä ja tavallisena upseerinulikkana, joka antaa luonnollisen vallattomuutensa purkautua musiikkiin ja soittaa siten naisten sydämiä. Hän koetti tehdä kaikkensa voidakseen leimata hänet sellaiseksi mielessään. Vain sitä varten herätti hän itsessään eloon isiensä vaistot: vakavaraisen ja säästäväisen kauppiaan luotaantyöntävän epäluulon seikkailunhaluista, kevytmielistä ja taloudellisesti epävarmaa sotilasluokkaa kohtaan. Ajatuksissaan ja puheissaan nimitti hän aina herra von Throtaa halveksivin äänenpainoin pelkäksi »luutnantiksi». Ja samalla tunsi hän selvästi, ettei tuo arvonimi sopinut ollenkaan tuolle nuorelle miehelle…

Mitä Thomas Buddenbrook pelkäsi? Ei mitään… Ei mitään, minkä olisi voinut pukea sanoiksi. Jospa hän olisikin saanut asettua taistelemaan jotakin kouriintuntuvaa, yksinkertaista ja karkeaa tosiseikkaa vastaan! Hän kadehti kaupunkilaisten asiasta muodostamaa yksinkertaista käsitystä. Mutta hän tiesi liian hyvin istuessaan tässä päätään käteen nojaten, mielessä ahdistus, etteivät »petos» ja »avionrikkomus» olleet sanoja, joita olisi voinut käyttää noista ylhäällä vietetyistä soivista ja syvyydenhiljaisista hetkistä.

Usein, kun hän katsoi kadun tuolla puolen olevia harmaita päätyjä ja ohikulkevia porvareita tai antoi katseensa viipyä edessään riippuvassa muistotaulussa, satavuotispäivälahjassa, isiensä muotokuvissa, muistellen sukunsa historiaa, sanoi hän itselleen, että kaikki oli loppuva tähän, että vain tämä oli enää puuttunut kaiken täyttymiseksi. oli vain puuttunut enää se, että hän joutuisi ihmisten pilkan kohteeksi ja että hänen nimensä, hänen yksityiselämänsä kaikuisi kaikkien huulilla… Mutta tuo ajatus teki melkein hyvää, koska se oli hänestä yksinkertainen, terve, mahdollinen käsittää ja ilmaista verrattuna tuohon häpeälliseen arvoitukseen, tuohon hänen päänsä päällä tapahtuvaan salaperäiseen häpeäjuttuun, jota hänen täytyi pohtia….

Hän ei kestänyt sitä kauempaa, hän työnsi tuolinsa syrjään, lähti konttorista ja nousi asuinkerrokseen. Minne hän saattoi kääntyä? Salonkiinko tervehtimään herra von Throtaa vaivattomasti ja hiukan yli olan, pyytämään tätä illalliselle ja kuulemaan tämän kieltäytyvän siitä, kuten niin monasti ennen? Sillä sietämättömintä kaikesta oli, että luutnantti karttoi häntä täydellisesti, ei suostunut mihinkään julkisiin kutsuihin, vaan näytti haluavan rajoittua ainoastaan kahdenkeskiseen vapaaseen seurusteluun senaattorin rouvan kanssa…

Odottaako? Odottaako jossakin, ehkäpä tupakkahuoneessa, kunnes hän oli lähtenyt, astua sitten Gerdan eteen ja puhua hänen kanssaan, vaatia hänet tilille? — Gerda ei ollut niitä ihmisiä, joita olisi vaadittu tilille. Ja mistä? Heidän liittonsa oli perustettu ymmärtämykselle, hienotunteisuudelle ja vaikenemiselle. Ei ollut tarpeellista tehdä itseään naurettavaksi vielä hänenkin edessään. Mustasukkaisuuden näyttäminen olisi samaa kuin myöntää ihmisten olevan oikeassa, tehdä häpeä julkiseksi… Oliko hän mustasukkainen? Kenelle? Mille? Ei lainkaan! Niin voimakas tunne saattaa toimimaan, ryhtymään tekoihin, ehkä vääriinkin, mielettömiin tekoihin, mutta kouriintuntuviin, vapauttaviin tekoihin. Ei, ei, hän tunsi vain vähän pelkoa, vähän ahdistavaa, hätäistä pelkoa….

Hän kulki edestakaisin pukeutumishuoneessaan, valeli otsaansa hajuvedellä ja palasi sitten taas alakertaan päättäen katkaista salongissa vallitsevan hiljaisuuden mihin hintaan tahansa. Mutta juuri kun hän oli tarttunut valkoisen oven musta- ja kultakirjavaan kädensijaan, alkoi soitto taas hurjin juoksutuksin, ja hän perääntyi.

Hän meni palvelusväen portaita alakerrokseen, kulki eteisen ja kylmän porstuan kautta puutarhaan, palasi jälleen, oli toimittavinaan jotakin eteisessä, täytetyn karhun luona ja pääportaiden käänteeseen asetetun kultakalasäiliön ääressä, kykenemättä löytämään rauhaa, kuunnellen, väijyen, häpeän ja katkeruuden kalvamana, masentuneena, salaisen ja julkisen häpeän pelon ahdistamana…

Kerran hänen nojatessaan siten toisen kerroksen käsipuuhun katsoen alas valoisiin portaisiin, joissa oli äänetöntä, tuli pikku Johann huoneestaan »korokkeen» portaita alas, yli käytävän, menossa jollekin asialle Ida Jungmannin luo. Hän aikoi pujahtaa kirja kädessä seinäviertä pitkin isänsä ohi, katse maahan luotuna ja hiljaa tervehtien, mutta senaattori puhutteli häntä:

»Minä luen läksyjä, isä. Menen Idan luo kuulustuttamaan käännöstä… »

Hanno luetteli, yhä katse maahan luotuna, mutta nopeasti ja jännittyneesti, koettaen ensin hätäisesti nielaistuaan antaa selvän ja täsmällisen vastauksen: »Meillä on Neposta, eräs kauppalasku puhtaaksikirjoitettavaksi, ranskan kielioppia, Pohjois-Amerikan joet… saksan kirjoitusta…»

Hän vaikeni onnettomana siitä, ettei ollut sanonut viimeisen aineen edellä »ja»-sanaa sekä alentanut ääntään päättävästi, sillä muuta hän ei enää tiennyt ilmoittaa, ja koko vastaus oli jälleen hajanainen ja huolimaton. — »Ei muuta», sanoi hän niin varmasti kuin osasi kuitenkaan ylös katsomatta. Mutta hänen isänsä ei näkynyt huomaavan sitä. Hän piti Hannon vapaata kättä omassaan, leikitteli sillä hajamielisesti ja antoi nähtävästi kaiken sanotun mennä sivu korvien; tietämättään hän vain heilutti noita hentoja sormia ja oli vaiti.

Sitten, aivan yhtäkkiä, kuuli Hanno yläpuoleltaan sellaista, joka ei ollut missään yhteydessä varsinaisen puheenaiheen kanssa, kuuli hiljaisen, kärsivän, liikutetun, melkeinpä rukoilevan äänen, jollaisella hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut isänsä puhuvan. Tämä sanoi: »Nyt on luutnantti ollut jo kaksi tuntia äidin luona… Hanno…»

Ja katso, silloin loi pikku Johann ylös kullanruskeat silmänsä ja katsoi ensi kerran kirkkaasti ja rakkaasti isäänsä kasvoihin, noihin kasvoihin, joiden luomet olivat tulehtuneet ja joiden posket olivat vähän pöhöllä. Herra tiesi paljonko hän ymmärsi. Yksi seikka vain oli varma, ja sen tunsivat molemmat, että näinä lyhyinä sekunteina, heidän katseittensa pysyessä toisissaan, katosi kaikki kylmyys ja vieraus, kaikki painostus ja väärinymmärrys, ja Thomas Buddenbrook tiesi voivansa olla tästälähin varma poikansa luottamuksesta ja kiintymyksestä aina kun ei ollut, kysymys tarmon, kyvyn ja kirkassilmäisen reippauden vaatimisesta, vaan pelon ja kärsimyksen myötätunnosta.

Hän ei ollut huomaavinaan sitä, hän teki kaikkensa häätääkseen sen luotaan. Ankarammin kuin koskaan johti hän Hannoa näihin aikoihin hänen tulevan toimintansa käytännöllisiin esiharjoituksiin, pani hänen henkiset kykynsä koetukselle, pakotti hänet ilmaisemaan päättävästi halunsa tulevalle alalleen ja suuttui jokaisesta vastustuksen ja uupumuksen merkistä… Sillä Thomas Buddenbrook, joka oli neljänkymmenen kahdeksan vuoden vanha, alkoi yhä enemmän aavistaa aikansa päättymistä, olla yhä varmempi pikaisesta lopustaan.

Hänen ruumiillinen vointinsa oli huononnut. Ruokahaluttomuus ja unettomuus, huimaus ja käsien vapiseminen, johon hänellä aina oli ollut taipumusta, pakottivat hänet monasti kysymään neuvoa tohtori Langhalsilta. Mutta hän ei tullut paljoakaan seuranneeksi lääkärin määräyksiä. Hänen tahdonvoimansa, jota oli vaivannut jo vuosimääriä kiihoittunut toimintahalu, ei riittänyt siihen. Hän oli alkanut nukkua pitkään aamuisin, vaikka hän joka ilta oli tehnyt vihaisen päätöksen nousta varhain tehdäkseen tohtorin määräämän kävelyn ennen teenjuontia. Hän teki sen vain pari kolme kertaa… ja niin kävi joka asiassa. Alituinen tahdon jännitys menestyksettä ja tyydytyksettä kulutti hänen itsekunnioitustaan ja saattoi hänet epätoivoiseen mielentilaan. Hän ei voinut mitenkään olla polttamatta joukottain pieniä väkeviä venäläisiä savukkeitaan, joita hän oli polttanut nuoruudestaan asti. Hän sanoi tohtori Langhalsille suoraan, vasten tämän itserakkaita silmiä: »Katsokaahan, tupakoimisen kieltäminen minulta on teidän velvollisuutenne… hyvin helppo ja miellyttävä velvollisuutenne, aivan niin! Mutta kiellon varteenottaminen on minun asiani! Te voitte katsella miten se tapahtuu… Tehkäämme yhdessä jotakin minun terveyteni hyväksi. Mutta osat ovat liian epätasaiset, minun puolelleni tulee liian paljon vaivaa! Älkää naurako… se ei ole mikään sukkeluus… Ihminen on niin yksin… Minä poltan. Ehkä saan tarjota?»

Kaikki hänen voimansa vähenivät, ja hänessä vakiintui entistä lujemmaksi vakaumus, että tätä tilaa ei enää ollut kestävä kauan, vaan että hänen loppunsa oli lähellä. Hän joutui omituisten aavistuksellisten kuvittelujen valtaan. Toisinaan valtasi hänet pöydässä sellainen tunne kuin ei hän oikeastaan enää istuisikaan omiensa parissa, vaan katsoisi heihin jostakin hämärästä etäisyydestä… Minä kuolen, ajatteli hän; ja hän huusi Hannon uudelleen luokseen ja puhui tälle näin:

»Minä voin kuolla ennen kuin luulemmekaan, poikani. Sinun täytyy silloin astua minun sijalleni! Minäkin jouduin nuorena työhön… Koeta siis käsittää, että sinun haluttomuutesi kiusaa minua! Oletko varma itsestäsi?… 'Kyllä — kyllä —' tuo ei ole mikään vastaus! Astutko ilolla ja reippain mielin toimeen, kun tarvitaan, kysyn minä… Vai luuletko, että sinulla on tarpeeksi rahaa, niin ettei sinun tarvitse tehdä mitään? Sinulla ei ole mitään, sinulla on niin himppusen vähän, että sinun täytyy tulla toimeen aivan omin neuvoinesi! Jos sinä tahdot elää mukavasti, täytyy sinun tehdä työtä, ankarasti, vielä ankarammin kuin minä…»

Mutta tämä ei enää ollut hänen ainoa huolensa. Hän ei kärsinyt vain poikansa ja sukunsa epävarmasta tulevaisuudesta, siihen liittyi muuta, joka valtasi hänen mielensä ja kiihoitti hänen väsyneitä ajatuksiaan… Sillä siitä asti kun hän ei enää pitänyt ajallista kuolemaansa kaukaisena, ajateltuna ja vähäpätöisenä välttämättömyytenä, vaan hyvin läheisenä, tuntuvana tosiseikkana, jonka varalta täytyi ryhtyä valmistaviin toimenpiteisiin, alkoi hän mietiskellä, tutkia itseään, selvitellä suhdettaan kuolemaan ja ylimaallisiin kysymyksiin… ja heti ensi yrityksellä selvisi hänelle hänen henkensä auttamaton kypsymättömyys ja epävalmius kuoleman edessä.

Kirjaimenmukainen usko, haaveellinen raamattu-uskonnollisuus, jonka hänen isänsä oli osannut yhdistää käytönnölliseen kauppaälyyn ja jonka hänen äitinsäkin oli myöhemmin omaksunut, oli aina ollut vieras hänelle. Hän oli pikemminkin koko ikänsä kannattanut isoisänsä epäilevää maailmanmiehen kantaa. Mutta koska hänen henkensä oli liian syvä, liian liikkuva ja mietiskelyyn altis voidakseen tyytyä vanhan Johann Buddenbrookin miellyttävään pintapuolisuuteen, oli hän vastannut ikuisuus- ja kuolemattomuuskysymyksiin historiallisesti ja sanonut itselleen, että hän oli elänyt edeltäjissään ja tulisi elämään jälkeläisissään. Se ei ollut ollut sopusoinnussa ainoastaan hänen sukuhenkensä, hänen ylimysitsetietoisuutensa ja hänen historiaa kohtaan tuntemansa kunnioituksen kanssa, se oli myös kannattanut ja vahvistanut hänen toimintaansa, hänen kunnianhimoaan ja elämäntapojaan. Mutta nyt hän huomasi kuoleman läheisen ja läpitunkevan katseen edessä sen häipyvän olemattomiin kykenemättä suomaan hetkenkään rauhoitusta ja valmiuden tunnetta.

Vaikka Thomas Buddenbrook oli silloin tällöin elämässään tuntenut hiukan mieltymystä katolisuuteen, täytti hänet sentään pohjaltaan totisen, innokkaan protestantin syvä, vakava, itsekidutukseen saakka ankara edesvastuuntunne. Ei, korkeimman edessä ei ollut mitään ulkoapäin tulevaa välitystä, synninpäästöä, vaimennusta ja lohtua! Aivan yksin, itsenäisesti ja omasta voimastaan täytyi ihmisen koettaa palavalla innolla selvittää itselleen kuoleman arvoitus ja päästä täyteen selvyyteen tai vaipua epätoivoon… Ja Thomas Buddenbrook kääntyi pettyneenä ja toivottomana pois ainoasta pojastaan, jossa hän oli toivonut saavansa elää uudelleen voimakkaana ja nuortuneena, ja alkoi etsiä hätäisesti totuutta, jonka täytyi olla olemassa hänellekin…

Oli sydänkesän aika vuonna seitsemänkymmentäneljä. Hohtavan valkoiset hattarat leijailivat syvänsinisellä taivaalla yli kaupunginpuiston hoidetun säännöllisyyden, pähkinäpuun oksilla visertelivät linnut kysyvästi toisilleen, suihkukaivon vesi lirisi korkeiden sinisten kurjenmiekkojen keskellä ja sireenin tuoksuun sekoittui valitettavasti siirapinhaju, jonka lämmin tuulenhenki toi läheisestä sokeripolttimosta. Konttorihenkilökunnan ihmeeksi lähti senaattori nykyään usein kesken työaikaa kädet selän takana konttorista puutarhaan, jossa hän milloin haravoi jotakin käytävää, milloin onki limaa suihkukaivon pinnalta, milloin laittoi tuen jollekin ruusunoksalle… Hänen kasvonsa vaaleine kulmakarvoineen, toinen kulma vähän koholla, kuvastivat vakavaa kiintymistä näihin toimiin; mutta hänen ajatuksensa kulkivat kaukana, omia vaivaloisia, hämäriä polkujaan.

Toisinaan hän istahti pienen pengermän laelle rakennettuun, kokonaan viiniköynnöksen peittämään huvimajaan ja tuijotti ajatuksissaan puutarhan takaista punaista seinää. Ilma oli lämmin ja lauhkea, ja oli kuin ympärillä olevat rauhalliset äänet olisivat puhuneet hänelle tyynnyttävästi ja koettaneet vaivuttaa hänet viihtyisään unelmointiin. Väsyneenä tuijottamaan omaan itseensä yksinäisyyteen ja vaikenemiseen sulki hän hetkeksi silmänsä, mutta karkaisi sitten taas luontonsa ja hääti rauhan luotaan. Minun täytyy ajatella, sanoi hän melkein ääneen… Minun täytyy järjestää kaikki ennen kuin on liian myöhä…

Ja tässä huvimajassa, pienessä ruokoisessa kiikkutuolissa hän eräänä päivänä luki neljä tuntia yhteen mittaan kasvavalla liikutuksella muuatta kirjaa, joka melkein sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä… Aamiaisen jälkeen, poltellessaan savuketta tupakkahuoneessa, oli hän löytänyt sen kirjakaapin pimeästä nurkasta, komeiden loistopainosten takaa ja muistanut samassa, että hän kerran, kauan aikaa sitten oli ostanut sen kirjakauppiaalta polkuhintaan. Se oli verrattain laaja, ohuelle keltaiselle paperille huonosti painettu ja huonosti nidottu teos, erään kuuluisan metafyysillisen järjestelmän toinen osa….

Ennentuntematon, suuri, kiitollinen ilo valtasi hänet. Hän näki sanomattomalla tyydytyksellä miten muuan valtava nero oli tarttunut voimansa tunnossa väkevän, julman ja ilkkuvan elämän niskaan taivuttaakseen sen tahtonsa alle ja määrätäkseen sen arvon… Se oli kärsivän ihmisen tyydytystä, joka on elämän kovuuden ja kylmyyden murtamana salannut häpeissään ja pahan omantunnon arkuudella kärsimyksensä ja nyt äkkiä saa suuren ja viisaan ihmisen kädestä perustavan ja juhlallisen oikeuden kärsimiseensä maailmassa — tässä parhaimmassa kaikista maailmoista, jonka toiset olivat ilkkuvalla pilkalla leimanneet kurjimmaksi kaikista, mitä ajatella saattoi.

Hän ei ymmärtänyt kaikkea, eräät periaatteet ja olettamukset jäivät hämäriksi hänelle, eikä hänen tämänkaltaiseen luettavaan tottumaton päänsä voinut seurata kaikkia johdatelmia. Mutta juuri tuo valon ja pimeyden, tajuttujen ja tajuamattomien kohtien vaihtelu, siirtyminen epäselvän, läpitunkemattoman, horjuvan aavistuksen kautta äkilliseen kirkkauteen sai hänet pidättämään henkeään. Ja tunnit kuluivat hänen vilkaisemattaankaan kirjasta tai muuttamatta asentoaan.

Hän oli alussa jättänyt monta sivua lukematta ja etsinyt nopeasti, tiedottomasti ja hätäisesti pääasiaa, tärkeintä johtopäätöstä, pysähtyen vain jonkun kappaleen kohdalla, joka oli viehättänyt häntä. Mutta sitten tuli eteen laaja luku, jonka hän luki ensimmäisestä kirjaimesta viimeiseen, huulet tiukasti yhteen puserrettuina ja kulmakarvat rypyssä, kasvoilla vakavuus, täydellinen, melkein jähmettynyt, elämän vaikutteille sulkeutunut vakavuus. Tuo luku oli nimeltään: »Kuolemasta ja sen suhteesta olemuksemme katoamattomuuteen». —

Hänellä oli joku rivi jälellä, kun sisätyttö tuli neljän aikaan puutarhaan kutsumaan häntä päivälliselle. Hän nyökkäsi, luki jälelläolevat lauseet, sulki kirjan ja katseli ympärilleen.. Hän tunsi koko olemuksensa kummasti laajentuneen tai kuin raskaan, sekavan juopumuksen valtaamaksi, jonkin aivan uuden houkuttelevan ja lupaavan voiman vangitsemaksi, joka muistutti ensimmäistä, toivovaa rakkaudenkaihoa. Mutta kun hän työnsi kirjan kylmin ja vapisevin käsin puutarhapöydän laatikkoon, ei hänen polttava päänsä, jossa tuntui outo paine, huolestuttava jännitys, aivan kuin jokin olisi katkeamaisillaan sen sisällä, voinut ajatella selkeästi.

Mitä tämä oli ollut? kysyi hän itseltään astuessaan sisään, noustessaan portaita ja suunnatessaan kulkunsa ruokasaliin perheensä luokse… Mitä minulle on tapahtunut? Mihin minä olen ryhtynyt? Mitä minulle on puhuttu, minulle, Thomas Buddenbrookille, tämän kaupungin senaattorille, viljanhankintaliike Johann Buddenbrookin johtajalle…? Oliko se minulle? En tiedä mitä se oli… tiedän vain, että se on liikaa, liikaa minun porvarisaivoilleni…

Tätä raskasta, sekavaa, humaltunutta, ajatuksetonta haltioitumisen tilaa kesti koko päivän. Mutta viimein tuli ilta, ja silloin hän, kykenemättä enää pitämään päätänsä pystyssä, meni aikaisin levolle. Hän nukkui kolme tuntia sikeää, kuolemanraskasta unta. Sitten hän heräsi niin suloisesti säikähtäen kuin ihminen, jonka sydämessä rakkaus on nousemassa oraalle.

Hän tiesi olevansa yksin suuressa makuukamarissa, sillä Gerda nukkui nykyään Ida Jungmannin huoneessa; tämä, ollakseen lähempänä pikku Johannia, oli muuttanut kolmanteen parvihuoneeseen. Hänen ympärillään vallitsi yö, sillä molempien korkeiden ikkunoiden uutimet olivat tiukasti suljetut. Hän makasi selällään hiljaisuuden ja painostavan kuumuuden keskellä, katsellen pimeään.

Ja katso: oli kuin pimeys äkkiä olisi revennyt, kuin yön musta seinä olisi avautunut ja häntä vastaan olisi virrannut mittaamaton, ikuinen valon kaukonäky… Olen saava elää! sanoi Thomas Buddenbrook itsekseen, tuntien miten hänen rintansa tärisi sisäisestä nyyhkytyksestä. Sitä se on, että minä olen saava elää! On oleva elämää… se, ettei olisi elämää, on pelkkää erehdystä, harhaluuloa, jonka kuolema on toteennäyttävä. Niin se on, niin se on!… Miksi? — Tuo kysymys sai jälleen valon vaihtumaan yöksi hänen silmissään. Hän ei nähnyt, tiennyt eikä ymmärtänyt taaskaan mitään, vaan painui syvemmälle tyynyihin sen totuuden hiukkasen häikäisemänä ja rauentamana, jonka hän juuri äsken oli saanut kokea.

Ja hän makasi hiljaa palavan odotuksen vallassa, tunsi halua rukoilla, että se ilmestyisi vielä kerran valaisemaan häntä. Ja se tuli. Kädet ristissä, uskaltamatta hievahtaa, makasi hän siinä saaden katsoa…

Mitä on kuolema? Vastaus siihen ei ilmestynyt hänelle köyhinä, tekotärkeinä sanoina: hän tunsi sen syvällä itsessään. Kuolema oli onni, niin syvä, että sen saattoi mitata vain armoitettuina hetkinä, sellaisina kuin tämä. Se oli paluu sanomattoman raskaalta harharetkeltä, se oli karkean virheen korjaus, vapautus mitä vastenmielisimmistä kahleista ja rajoituksista — kärsityn vahingon korvaus.

Entä loppu? Säälittävä, tuhannesti säälittävä se, jota peloitti tuo sana! Mikä oli loppuva? Tämä hänen ruumiinsa… Tämä hänen minänsä ja olevaisuutensa, tämä kömpelö, uppiniskainen, erehtyväinen ja vihattava vastus, joka esti häntä olemasta muuta ja parempaa!

Eikö jokainen ihminen ollut erehdys ja harha-askel? Eikö hän joutunut heti syntyessään tuskallisiin kahleisiin? Vankilaan! Vankilaan! Esteitä ja rajoituksia kaikkialla! Yksilöllisyytensä ristikoiden takaa tuijottaa ihminen toivottomasti ulkonaisten asianhaarojen ympärysmuuriin, kunnes kuolema tulee ja kutsuu hänet kotiin ja vapauteen…

Yksilöllisyys!… Se mitä ihminen on, mihin hän pystyy, mitä hänellä on, näyttää köyhältä, harmaalta, riittämättömältä ja ikävältä; mitä hän ei ole, ei voi eikä omista, siihen hän kohdistaa katseensa kaipaavalla kateudella, joka muuttuu rakkaudeksi, koska hän pelkää sen muuttuvan vihaksi.

Minussa on itua, orasta kaikkiin maailman mahdollisuuksiin… Missä minä saattaisin olla, ellen olisi tässä! Kuka, mikä, millainen minä saattaisin olla, ellen minä olisi minä, ellei tämä henkilöllinen muotoni rajoittaisi olemustani ja erottaisi tietoisuuttani kaikista muista, jotka eivät ole minä! Elimistö! Pakottavan tahdon sokea, ajattelematon, surkuteltava tuote! Parempi on, että tuo tahto leijailee vapaana palkattomassa ja ajattomassa yössä kuin että se kituu kopissa, jota valaisee älyn väräjävä, häilyvä, mitätön liekki!

Olin toivonut saavani elää uudelleen pojassani? Vielä heikommassa, horjuvammassa yksilössä? Mikä lapsellinen, mieletön erhe! Mitä minä teen pojalla? En tarvitse poikaa!… Missä minä olen oleva kuoltuani? Sehän on niin päivänselvää, niin valtavan yksinkertaista! Minä olen oleva kaikissa niissä, jotka olemisen aikana ovat sanoneet, sanovat ja tulevat sanomaan »minä»: mutta varsinkin niissä, jotka sanovat sen voimakkaimmin, reippaimmin ja iloisimmin…

Jossakin maailman kulmalla kasvaa poika, joka on hyvillä lahjoilla varustettu, kykenevä avujaan kehittämään, suoraselkäinen ja huoleton, puhdas, julma ja iloinen, yksi noita ihmisiä, joiden näkeminen lisää onnellisen onnea ja johtaa onnettoman epätoivoon: — Se on minun poikani. Se olen minä, kohta, kohta… heti kun kuolema vapauttaa minut siitä viheliäisestä erehdyksestä, etten minä ole samalla hän kuin minä…

Olenko koskaan vihannut elämää, puhdasta, julmaa ja voimakasta elämää? Voi mikä hulluus ja väärinkäsitys! Vain itseäni minä olen vihannut, siksi, etten kestänyt sitä. Mutta minä rakastan teitä… teitä kaikkia onnellisia, ja pian olen pääsevä ahtaasta vankilastani, joka on erottanut minut teistä; pian se puoli minua, joka rakastaa teitä, minun rakkauteni teihin, on pääsevä vapauteen, on liittyvä, yhtyvä teihin… teihin ja teidän kauttanne kaikkiin! — —

Hän itki, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki sellaisen onnen vapisuttamana, hurmaamana ja nostattamana, jolle ei mikään maailman tuskallinen suloisuus vedä vertaa. Tämä se oli, kaikki tämä, joka oli pitänyt hänet eilisillasta asti kuin juopumuksen tilassa, joka oli yöllä liikkunut hänen sydämessään ja herättänyt hänet kuin orastava rakkaus. Ja kun hän nyt uskalsi käsittää ja tuntea sen — ei sanoina ja ajatusyhtyminä, vaan äkillisenä, autuuttavana sisimpänsä kirkastumisena — oli hän jo vapaa, oli hän jo oikeastaan vapautettu, irti kaikista luonnollisista ja teennäisistä kahleista ja rajoituksista. Hänen synnyinkaupunkinsa muurit, joiden keskelle hän oli tieten tahtoen asettunut, avautuivat ja paljastivat hänen nähtäväkseen maailman, koko maailman, josta hän nuoruudessaan oli nähnyt kappaleen sieltä, kappaleen täältä, ja jonka kuolema lupasi lahjoittaa hänelle kokonaisuudessaan. Ajan ja paikan, siis historian pettävät käsitysperustat, huoli laajemmasta historiallisesta jatkuvaisuudesta jälkeläisten kautta, historian loppumisen pelko — tuo kaikki vapautti hänen henkensä eikä enää estänyt häntä käsittämästä iankaikkisuutta. Millään ei ollut alkua eikä loppua. Oli vain iankaikkinen nykyolevaisuus. Ja se voima hänessä, joka rakasti elämää suloisella, ahdistavalla ja kaihoisalla rakkaudella ja josta hän oli vain epäonnistunut osa — tulisi aina löytämään pääsyn tuohon nykyolevaisuuteen.

Minä olen saava elää! kuiskasi hän tyynyynsä, itki… eikä seuraavalla hetkellä enää tiennyt miksi. Hänen aivonsa eivät toimineet, hänen tietonsa sammui, eikä hänessä jälleen ollut muuta kuin äänetön pimeys. Mutta se on palaava! vakuutti hän itselleen. Eikö se jo ollut minun vallassani?… Ja tuntien, miten tajuttomuus ja uni vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, vannoi hän mielessään, ettei hän ollut milloinkaan päästävä käsistään tuota ylimaallista onnea, vaan oli keräävä voimansa, lukeva, tutkiva ja oppiva uutta, kunnes saattoi omaksua itselleen täydelleen sen maailmankatsomuksen, josta tämä kaikki oli lähtenyt.

Mutta se ei käynyt; jo seuraavana aamuna, kun hän herätessään muisti hiukan häpeillen eilisiä henkisiä vaelluksiaan, aavisti hän noiden kauniiden aikeiden toteuttamattomuuden.

Hän nousi myöhään vuoteesta, ja hänen oli jouduttava viipymättä raatihuoneelle kokoukseen. Tuon suippopäätyisen ja mutkittelevakatuisen kaupungin julkinen, kaupallinen ja porvarillinen elämä vaati taas hänen henkensä ja voimansa. Heittämättä mielestään alkamansa ihmeellisen kirjan lukemisen jatkamista alkoi hän kuitenkin kysellä itseltään, saattoivatko tuon yön elämykset todenteolla ja ajanpitkään kiinnittää hänen mieltään ja oliko niillä kuoleman lähestyessä oleva käytännöllistä paikkansapitäväisyyttä. Hänen porvarilliset vaistonsa panivat vastaan. Hänen turhamaisuutensa teki sen myös: pelko kaikkea omituista ja naurettavaa kohtaan. Sopivatko nuo tuollaiset asiat hänelle, hänelle, senaattori Thomas Buddenbrookille, kauppahuone Johann Buddenbrookin johtajalle?…

Hän ei joutunut enää koskaan avaamaan tuota merkillistä kirjaa, joka kätki niin paljon kalleuksia, puhumattakaan siitä, että hän olisi hankkinut itselleen teoksen puuttuvat osat. Hermostunut pikkumaisuus, joka oli vuosien kuluessa saanut hänet valtaansa, kulutti hänen päivänsä. Tuhansien mitättömien, arkipäiväisten pikkuseikkojen kiusaamana, joiden järjestyksessä pitäminen ja suorittaminen oli hänelle alituinen vitsaus, oli hänen tahtonsa liian heikko saadakseen aikaan järjestelmällisen ajan jaon. Ja noin kaksi viikkoa sanotun iltapäivän jälkeen oli hän päässyt sellaiseen tulokseen, että käski palvelustytön hakemaan heti erään kirjan, jonka hän oli löytänyt puutarhapöydän laatikosta, ja panemaan sen kirjakaappiin.

Mutta sen jälkeen kävi niin, että Thomas Buddenbrook, joka oli ojennellut odottavasti käsiään viimeisiä, korkeimpia totuuksia kohtaan, vaipui raukeasti takaisin niiden käsitysten ja mielikuvien keskelle, joihin hänet oli lapsesta asti totutettu. Hän kulki ajatellen yhtä, persoonallista Jumalaa, ihmislasten isää, hänen ainosyntyistä poikaansa, jonka hän oli lähettänyt maailmaan kärsimään ristinkuoleman meidän puolestamme — joka viimeisenä päivänä oli tuomitseva kaikkia ja jonka jalkojen juuressa senjälkeen alkavan iankaikkisuuden kuluessa hyvät olivat saavat korvauksen murheenlaakson vaivoista ja kärsimyksistä… Hän ajatteli tuota kaikkea, koko tuota hieman sekavaa ja luonnotonta tarinaa, johon ei vaadittu ymmärtämistä, vaan ainoastaan kuuliaista uskoa, ja jonka lapselliset sanat olivat olevat ihmisen turvana viimeisen kamppailun hetkinä… Todellako?

Voi, tämäkään ei suonut hänelle täyttä rauhaa. Tuo kauppahuoneensa, vaimonsa, poikansa, nimensä, sukunsa kunniaa koskevien huolien vaivaama mies, tuo rasittunut mies, joka hädintuskin jaksoi pitää asunsa hienona ja moitteettomana ja pysyä itse pystyssä — hän oli jo useamman päivän kiusannut itseään kysymyksellä, olikohan hänen sielunsa kuoleman jälkeen heti pääsevä taivaaseen vai alkaisiko autuus vasta lihan ylösnousemuksen päivänä… Ja missä oli sielu sillä välin? Oliko hänelle koulun tai kirkon taholta koskaan selitetty tätä? Eikö ollut edesvastuutonta jättää ihmistä näin suureen tietämättömyyteen? — Ja hän oli vähällä lähteä tervehtimään pastori Pringsheimiä, hakea häneltä neuvoa ja lohdutusta, kunnes hän viime hetkellä jätti sen tekemättä peläten olevansa naurettava.

Viimein heitti hän mielestään tuumailut ja jätti kaiken Jumalan huomaan. Mutta koska hän iankaikkisten asioittensa järjestämisessä oli johtunut niin epätyydyttävään tulokseen, päätti hän ainakin saattaa ajalliset asiansa tyydyttävään kuntoon ja ryhtyi siis toteuttamaan jo kauan pohtimaansa aietta.

Eräänä päivänä kuuli pikku Johann päivällisen jälkeen isänsä sanovan äidille arkihuoneessa, jossa nämä joivat kahvia, että hän odotti tänään luokseen asianajaja, tohtori sitä ja sitä tehdäkseen tämän kanssa testamenttinsa, jonka kirjoittamista hän ei tahtonut siirtää epämääräiseen tulevaisuuteen. Vähän myöhemmin harjoitteli Hanno salongissa soittoläksyään. Mutta kun hän sen jälkeen oli menossa eteisen poikki, tapasi hän portaissa isänsä ja pitkään mustaan päällystakkiin puetun herran, jotka olivat tulossa ylös.

»Hanno!» sanoi senaattori lyhyesti. Ja pikku Johann seisahtui, nielaisi ja vastasi hiljaa ja nopeasti: »Niin, isä…»

»Minulla on tärkeitä toimia tämän herran kanssa», jatkoi hänen isänsä. »Asetu, ole hyvä, tähän ovelle» — hän osoitti tupakkahuoneen ovea — »ja pidä silmällä, ettei kukaan, huomaa tarkoin: ei kukaan, häiritse meitä.»

»Kyllä, isä», sanoi pikku Johann asettuen ovelle, joka sulkeutui herrojen jälkeen.

Hän seisoi siinä merimiessolmustaan pidellen, kaivertaen kielellään hammasta, jota hän epäili, ja kuunteli vakavia, matalia ääniä, jotka kuuluivat huoneen perältä. Hänen päänsä ohimoille kihartuvine vaaleanruskeille hiuksineen oli kallellaan, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä katsoivat kokoonvedettyjen kulmakarvojen alta, räpytellen, sivulle. Ja niiden luotaantyöntävä, miettivä ilme oli aivan samanlainen kuin se, joka niissä oli ollut hänen seisoessaan isoäitinsä paarien ääressä, hengittäen varovasti kukkien tuoksua ja tuota vierasta ja kuitenkin niin merkillisen tuttua hajua.

Ida. Jungmann kulki hänen ohitseen ja sanoi: »Hannoseni, poikaseni, minne sinä jäit ja mitä sinä seisot siinä?»

Kyttyräselkäinen oppilas ilmestyi konttorista sähkösanoma kädessä ja kysyi senaattoria.

Ja molemmilla kerroilla ojensi pikku Johann tummansiniseen, ankkurilla varustettuun merimieshihaan puetun käsivartensa vaakasuorasti oven eteen, pudisti päätään ja sanoi hetken äänettömyyden jälkeen hiljaa, mutta varmasti: »Ei kukaan pääse sisään — isä tekee testamenttia.»

KUUDES LUKU.

Syksyllä sanoi tohtori Langhals vilkutellen kauniita silmiään kuin nainen: »Hermot, herra senaattori… kaikkeen ovat syynä vain hermot. Joskus on verenkierrossakin vikaa. Saanko antaa neuvon? Teidän pitäisi vielä tänä vuonna levähtää vähän! Pari kesäistä sunnuntaita meren rannalla ei tietenkään ole voinut saada paljon aikaan… Nyt on syyskuun loppupuoli, Travemünde on vielä käytettävissä, se ei vielä ole aivan tyhjillään. Lähtekää sinne, herra senaattori ja viettäkää vielä vähän aikaa meren rannalla. Pari kolme viikkoa saa jo ihmeitä aikaan…»

Ja Thomas Buddenbrook suostui. Mutta kun hänen omaisensa kuulivat päätöksestä, tarjoutui Christian häntä saattamaan.

»Minä lähden mukaan, Thomas», sanoi hän muitta mutkitta. »Ei kai sinulla ole mitään sitä vastaan.» Mutta vaikka senaattorilla oli yhtä ja toista sitä vastaan, suostui hän taas.

Asianlaita oli sellainen, että Christianilla oli nykyään enemmän aikaa kuin koskaan, sillä horjuvan terveyden tähden oli hän huomannut olevansa pakotettu jättämään viimeisenkin kauppatoimensa, samppanja- ja konjakki-asioimisen. Miehen haamu, joka hämärässä istui hänen sohvallaan nyökäten hänelle, ei onneksi enää ollut näyttäytynyt. Mutta hänen ajoittainen »vaivansa» vasemmalla puolella oli yhä pahentunut, ja siihen liittyi suuri määrä muita vammoja, joita Christian piti huolellisesti silmällä ja joita hän kuvaili nenä kurtussa kaikkialla. Kuten jo ennenkin kieltäytyivät hänen nielemislihaksensa usein toimimasta, niin että hän sai istua pala kurkussa pöydässä, pienten pyöreiden syvällä olevien silmien harhaillessa ympäri huonetta. Kuten jo ennenkin vaivasi häntä usein epämääräinen voittamaton pelko kielen, nielun ja muiden paikkojen, jopa ajatuskyvynkin lamaantumisesta; mutta pelko taisi olla itse vaivaa suurempi? Hän kertoi perusteellisesti miten hän eräänä päivänä teetä valmistaessaan oli pitänyt palavaa tulitikkua avonaisen spriipullon yläpuolella, eikä keittokoneen päällä, niin että hän itse ja koko talon väki ja ehkä naapuritkin olivat olleet vähällä joutua hirveän kuoleman uhreiksi… Se oli jo liian vaarallista. Mutta eräs kauhistava sairaudenilmiö, jonka hän viime aikoina oli havainnut itsessään ja jota hän koetti kuvailla kaikista perinpohjaisimmin, tehdäkseen sen käsitettäväksi, oli se, ettei hän määrättyinä päivinä, määrätyllä säällä ja määrätyssä mielentilassa voinut nähdä avonaista ikkunaa tuntematta hirveää, aivan aiheetonta halua syöksyä alas… hurjaa, pakottavaa halua, järjetöntä ja epätoivoista yltiömieltä. Ja eräänä sunnuntaina, kun suku oli kutsuttu päivälliselle Fischergruben varrelle, kuvaili hän, miten hänen oli täytynyt panna liikkeelle koko tahdonvoimansa ja ryömiä avonaisen ikkunan luo sulkeakseen sen… Mutta silloin kaikki rupesivat huutamaan eikä kukaan tahtonut kuulla enempää.

Tämän ja muiden samantapaisten ilmiöiden toteaminen tuotti hänelle eräänlaista kamalaa tyydytystä. Mutta se, mitä hän ei tarkastellut, joka jäi häneltä huomaamatta ja joka siitä syystä yhä paheni, oli harvinainen soveliaisuuskäsitysten puute, joka vuosien kuluessa oli yhä enemmän muuttunut hänen luonnokseen. Oli paha, että hän kertoi perhepiirissä juttuja, jotka korkeintaan olisivat olleet paikallaan klubissa. Mutta oli myös havaittavissa selviä merkkejä siitä, että hänen ruumiillinenkin kainouden tunteensa oli rappeutumassa. Tahtoessaan osoittaa kälylleen Gerdalle, jonka kanssa hän oli tuttavallisissa väleissä, miten hyvää kudosta hänen englantilaiset sääryksensä olivat ja miten laihaksikin hän oli tullut, ei hän hävennyt vetää tämän silmien edessä leveitä, ruudukkaisia housujaan paljon yläpuolelle polven… »Katso, miten laiha minä olen… Eikö se ole tavattoman kummallista?» kysyi hän huolissaan, osoittaen nenä kurtussa luisevaa, ulospäin väärää säärtään ja laihaa polveaan, joka pisti esiin surkean näköisenä valkeitten alushousujen alta…

Hän oli, kuten sanottu, jättänyt kaiken kaupallisen toiminnan; mutta hän koetti kuitenkin saada jotenkuten kulumaan ne tunnit, joita hän ei viettänyt »klubissa», ja hän selitti innolla, ettei hän ollut koskaan lakannut kokonaan tekemästä työtä. Hän laajensi kielitaitoaan ja oli tieteellisestä harrastuksesta, ilman käytännöllisiä tarkoitusperiä, alkanut vastikään tutkia kiinan kieltä, pannen siihen kahden viikon kuluessa paljon aikaa. Hän täydensi myös parast'aikaa erästä englantilais-saksalaista sanakirjaa, joka hänestä tuntui riittämättömältä; mutta koska ilmanvaihdos saattoi taas tehdä hyvää ja koska myös oli suotavaa, että senaattorilla olisi seuraa, ei tämä askartelu estänyt häntä lähtemästä mukaan…

Veljekset lähtivät meren rannalle. He ajoivat sinne sateen ropistessa vaunun kuomia vasten, maantietä pitkin, joka oli yhtenä ainoana kuravellinä, puhumatta keskenään tuskin sanaakaan. Christianin silmät harhailivat sinne tänne kuin olisi hän kuunnellut jotakin arveluttavaa. Thomas istui väristen vaippansa sisällä, raukeakatseiset silmät punaisina; ja hänen pitkät, suipot viiksensä törröttivät jäykkinä kauas ohi kalpeiden poskien. Näin saapuivat he iltapäivällä kylpylaitokselle, jonka vetisillä hiekkakäytävillä vaununpyörät ratisivat. Vanha kaupanvälittäjä Gosch istui päärakennuksen lasiparvekkeella juoden rommitotia. Hän nousi paikaltaan sihauttaen kieltään hammasten välissä, ja sitten he istuivat hänen luokseen, nauttiakseen hekin jotakin lämmintä sillä välin kun heidän matka-arkkujaan kannettiin sisään.

Herra Gosch oli vielä kylpyvieraana, kuten muutamat toiset: eräs englantilainen perhe, eräs naimaton hollannitar ja eräs naimaton hampurilaisherra, jotka nyt todennäköisesti olivat viettämässä pientä lepohetkeä ennen table d'hôtea, sillä joka puolella oli kuolemanhiljaista, sade vain läiski ja lotisi. Nukkukoot. Herra Gosch ei nukkunut päivällä. Hän oli iloinen, jos yöllä sai vaipua pariksi tunniksi tiedottomuuden tilaan. Hän ei ollut hyvässä voinnissa, hän tarvitsi tätä myöhäistä ilmaparannusta vapisemista vastaan, kaikkien jäsentensä vapisemista vastaan… kirottu juttu! Hän osasi tuskin enää pitää totilasia käsissään, ja — piru vieköön! — hän ei voinut enää kirjoittaa kuin hyvin harvoin, joten hän edistyi surkean hitaasti Lope de Vegan koottujen teosten kääntämistyössä. Hän oli erittäin masentuneella mielellä ja hänen herjauksensa olivat vailla tavallista iloista pontevuuttaan. »Kohta sitä kupsahtaa!» sanoi hän, ja tuo näkyi muuttuneen hänen mielilauseekseen, sillä hän toisti sitä alituiseen, sopi tai oli sopimatta.

Tohtori Langhals oli lähettänyt hänet tänne hermojen tähden, vastasi Thomas Buddenbrook. Hän oli tietenkin totellut, koiranilmasta huolimatta, sillä mitä ei tee lääkäriään peläten! Hän tunsi itsensä todellakin vähän kurjanpuoleiseksi. He aikoivat jäädä tänne siihen asti kunnes hän virkistyisi hiukan…

»Niin, en minäkään ole hyvässä voinnissa», sanoi Christian kateellisena ja katkeroituneena siitä, että Thomas puhui vain itsestään, ja hän oli juuri aikeissa puhua nyökkäävästä haamusta, spriiputelista ja avonaisesta ikkunasta, kun hänen veljensä nousi mennäkseen huoneeseensa.

Sade ei lakannut. Se liotti maan ja tanssi hyppivinä pisaroina vedessä, joka lounaistuulen ajamana oli paennut kauemmas. Kaikkialla oli harmaata. Laivat kulkivat kuin varjot tai aavelaivat ohi rannan ja katosivat sekavan näköpiirin taa.

Toisia kylpyvieraita tapasi vain aterioiden aikana. Thomas teki sadetakkiin ja kalosseihin puettuna kävelyretkiä kaupanvälittäjä Goschin kanssa Christianin juodessa ravintolan tarjoilijaneidin kanssa ruotsalaista punssia.

Parina kolmena iltapäivänä, kun aurinko jaksoi pilkistää esiin, oli table d'hôtella pari tuttavaa kaupungista, jotka mielellään poistuivat vähäksi aikaa omaistensa parista. Nämä olivat senaattori tohtori Gieseke, Christianin koulutoveri, ja konsuli Peter Döhlmann, joka muuten oli huonon näköinen, sillä hän pilasi terveytensä liialla Hunyadi-Janos-vedellä. Herrat istuutuivat sitten päällystakit yllään ravintolan telttakaton alle, vastapäätä soittokojua, joka ei enää ollut käytännössä, joivat kahviaan ja sulattivat viittä ruokalajiaan katsellen ulos syksyiseen puutarhaan ja puhellen niitä näitä…

Tulijat kertoivat kaupungin uutisia. Siellä oli juuri ollut suuri tulva, joka oli tunkeutunut moniin kellareihin ja joka oli tehnyt sen, että alavimmissa kujissa soudettiin veneillä; sitten oli ollut muuan tulipalo rannalla, erään vajarakennuksen palo, ja uuden senaatinjäsenen vaali… Senaattoriksi oli valittu viime viikolla Alfred Lauritzen, kauppahuone Stürmann & Lauritzenin, siirtomaatavara-, tukku- ja vähittäisliikkeen toinen omistaja, eikä senaattori Buddenbrook ollut tyytyväinen siihen. Hän istui kaulusvaippaansa kiedottuna tupakoiden ja puuttui keskusteluun vain viimeistä asiaa kosketeltaessa, tehden pari huomautusta. Ei hän olisi antanut herra Lauritzenille ääntään, sanoi hän, se oli varma. Lauritzen oli läpirehellinen mies ja mainio kauppias, epäilemättä. Mutta hän kuului keskiluokkaan, alempaan keskiluokkaan, hänen isänsä oli vielä omakätisesti kaivanut happamia sillejä tynnyreistä ja käärinyt ne paperiin… ja nyt oli senaattiin siis tullut yksi vähittäiskaupan omistaja. Hänen, Thomas Buddenbrookin isoisä oli lopettanut välinsä vanhimman poikansa kanssa siksi, että tämä oli nainut itselleen puodin; sellaiset olivat asiat siihen aikaan. »Mutta taso on laskemassa, senaatin arvoluokkataso on laskemassa, senaatti kansanvaltaistuu, hyvä Gieseke, eikä se ole hyvä. Ei siinä riitä yksinomaan kaupallinen kykeneväisyys; minun mielipiteeni mukaan ei pitäisi lakata vaatimasta hiukan enemmän. Minusta on epämieluista ajatella Alfred Lauritzenia suurine jalkoineen ja laivurinkasvoineen raatihuoneen salissa… en tiedä miksi. Se on vastoin kaikkia tyylikäsityksiä, se on sanalla sanoen mautonta.»

Mutta senaattori Gieseke oli loukkaantunut. Hänkin oli vain pankinjohtajan poika… Ei niin, ansion tuli päästä kunniaansa. Siksi tässä oltiin tasavaltalaisia. »Teidän ei muuten pitäisi polttaa niin paljon, Buddenbrook, sillä sitten meri-ilma ei auta teitä yhtään.»

»Minä lopetankin juuri», sanoi Thomas Buddenbrook viskaten pois imukkeen ja sulkien silmänsä.

Keskustelu sujui harvakseen sateen alkaessa uudestaan ja himmentäessä koko näköalan. Johduttiin puhumaan kaupungin viimeisestä häpeäjutusta, eräästä vekselinvaärennyksestä, jonka oli tehnyt tukkukauppias P. Philipp Kassbaum, joka nyt istui telkien takana. Ei kiihdytty ensinkään, nimitettiin herra Kassbaumin tekoa tuhmuudeksi, naurahdettiin lyhyeen ja kohautettiin olkaa. Senaattori tohtori Gieseke kertoi, että tukkukauppias muuten oli hyvällä tuulella. Uudessa olinpaikassaan oli hän ensimmäiseksi pyytänyt pukeutumispeiliä, jota vankilan kopissa ei ollut. »Pitäähän minulla olla peili!» oli hän sanonut.

Ilmettään rävähdyttämättä naurahtivat herrat nenäänsä. Sigismund Gosch tilasi rommitotia äänellä, joka ilmaisi: »Mitä hyötyä tästä kurjasta elämästä on?»… Konsuli Döhlmann muisti viinaryyppynsä, ja Christian oli taas ruotsalaisen punssin kimpussa, jonka senaattori Gieseke oli tilannut itselleen ja ystävälleen. Ei kestänyt kauan, ennenkuin Thomas Buddenbrook jälleen alkoi vedellä haikuja.

Ja puhetta jatkettiin — laiskasti, halveksivasti ja epäilevän yhtäkaikkisesti, kylläisinä ja haluttomina raskaan ruoan ja juoman jälkeen ja sateen kiusaamina. Puheltiin kauppa-asioista, kunkin yksityisistä kauppa-asioista; mutta tuo keskustelun aihe ei innostanut ketään.

»Siitä ei ole paljon iloa» sanoi Thomas Buddenbrook raskaasti ja laski päänsä väsyneesti tuolin nojaa vasten.

»Entä miten on teidän laitanne, Döhlmann?» tiedusti senaattori Gieseke haukotellen… »Te olette tainnut antautua kokonaan paloviinan palvelukseen, vai kuinka?»

»Mistäpä piippu savua päästäisi», vastaa konsuli. »Kurkistan pari kertaa päivässä konttoriini. Lyhyt tukka on pian kammattu.»

»Ja huolehtiihan Strunck & Hagenström kaikesta tärkeimmästä», huomautti kaupanvälittäjä Gosch nyreästi. Hän oli laskenut kyynärpäänsä pöydälle kauaksi toisistaan ja nojannut ilkeän ukonpäänsä käsiään vasten.

»Lantatunkion lähellä ei tunnu toiset hajut», sanoi konsuli Döhlmann niin tarkoituksellisen alkuperäisesti että jokaisen täytyi vaipua murheelliseen mielentilaan, toivottoman epäilyn lamauttamana. »No, entä te, Buddenbrook, vieläkö te puuhaatte mitä?»

»En», vastasi Christian; »en minä enää». Ja sitten hän yht'äkkiä, ilman edelläkäyvää siirtymistä, ainoastaan vallitsevan äänettömyyden kehoittamana ja tarpeesta syventää sitä, alkoi puhua, hattu toisella korvallisella, Valparaison ajasta ja Johnny Thunderstormista… Semmoisessa kuumuudessa, hah haa! Voi hyvä Jumala!… työtä? No, sir, kuten näette, sir!» Ja hän kertoi miten he olivat puhaltaneet tupakansavun esimiehensä silmille. Hyvä Jumala!… Hänen ilmeensä ja liikkeensä ilmaisivat verrattoman hyvin tuota röyhkeän vaativaa ja hyväntahtoisen holtitonta laiskuutta. Hänen veljensä ei hievahtanut.

Herra Gosch koetti viedä totilasia huulilleen, laski sen kieltään sihauttaen takaisin pöydälle ja hinautui itse nyrkin avulla vastahakoisen käsivarren varaan, jonka jälkeen hän uudelleen lähensi kaidat huulensa lasin reunaan, läikytti osan pöydälle ja kulautti loput yht'aikaa suuhunsa.

»Voi teitä ja vapisemistanne, Gosch!» sanoi Döhlmann, »teidän pitäisi antaa asioiden mennä kuten minä. Tämä kirottu Hunyadi-Janos… Minä keperryn, ellen juo joka päivä litraani, semmoista se on, ja jos minä juon, keperryn vielä varmemmin. Tiedättekö, miltä tuntuu kun ei saa kunnon päivällistä… Tarkoitan, kun se ei pysy vatsassa?…» Ja nyt hän alkoi kertoa inhoittavan yksityiskohtaisesti voinnistaan, jota Christian Buddenbrook kuunteli peloittavalla mielenkiinnolla nenä kurtussa ja jonka hän palkitsi antamalla pienen tarkan kuvauksen vasemmalla puolella olevasta »vaivastaan».

Sade oli jälleen yltynyt. Se valui rankkana kohtisuoraan alas, ja sen toivoton, taukoamaton ropina kuului autiosta kylpylaitoksen puistosta.

»Niin, elämä on mätää», sanoi senaattori Gieseke, joka oli juonut hyvin paljon.

Mainittu henkilö oli navetan omistajatar; hän kulki maitoämpäri kädessä herrojen ohi, hymyillen heille. Hän oli neljänkymmenen korvissa oleva, lihava ja julkea nainen.

»Mikä povi!» hän sanoi; ja konsuli Döhlmann säesti noita sanoja äärettömän saastaisella sukkeluudella, josta oli se seuraus, että herrat taas nauraa hörähtivät nenäänsä.

»Minä olen juonut litrani, Schröder», sanoi Döhlmann. »Voimme vaikka maksaakin. Kerranhan se on kuitenkin edessä… Entä te, Christian? Vaikka Giesekehän se taitaa maksaa teidän puolestanne.»

Mutta nyt elostui senaattori Buddenbrook. Hän oli istunut kaulusvaippaansa kääriytyneenä, kädet helmassa ja sikari suupielessä melkein kuin seuran ulkopuolella. Hän nousi paikaltaan ja sanoi terävästi: »Eikö sinulla ole rahaa mukanasi, Christian? Sallit kai sitten, että minä suoritan tuon pienen erän.»

Avattiin sateenvarjot ja astuttiin ulos katoksen alta. Teki hyvää lähteä vähän kävelemään…

— Toisinaan kävi rouva Permaneder veljeään tervehtimässä. Silloin he kulkivat yhdessä »Mövenstein»-kiven luo tai »meritemppeliin», jossa Tony Buddenbrook tuntemattomista syistä aina joutui innokkaaseen ja kapinoivaan mielentilaan. Hän puhui kaikkien ihmisten vapaudesta ja tasa-arvoisuudesta, hylkäsi empimättä valtiopäivien säätyjärjestelmän, tuomitsi ankarasti etuoikeudet ja mielivallan ja vaati pontevasti, että ansion oli oltava kaiken perustus. Ja sitten hän johtui puhumaan elämästään. Hän puhui hyvin, hän hauskutti veljeään suuresti. Tuon onnellisen olennon ei ollut tarvinnut koko elämänsä aikana salata mitään, ei vähäisintäkään seikkaa, eikä voittaa vaieten mitään. Hän ei ollut jättänyt ilmaisematta yhtään imartelevaa sanaa eikä yhtään loukkausta, jonka elämä oli tuottanut hänen kohdalleen. Kaiken, jokaisen onnen ja murheen oli hän ilmaissut arkipäiväisin, lapsellisin sanoin, jotka riittivät täydellisesti hänen ilmaisutarpeelleen. Hänen vatsansa ei ollut aivan terve, mutta hänen sydämensä oli kevyt ja vapaa — hän ei itse tiennyt miten vapaa. Häntä eivät kalvaneet mitkään kätketyt salaisuudet; ei yksikään mykkä elämys painanut häntä. Ja siksi hänellä ei ollutkaan kantamista menneisyydessään. Hän tiesi, että hänellä oli ollut erilaisia kovia kohtaloita, mutta ne eivät olleet sittenkään jättäneet jälkeensä raskautta ja väsymystä, eikä hän pohjaltaan uskonut niihin ollenkaan. Mutta kun hän ei voinut kieltää yleisesti tunnettuja tosiseikkoja, käytti hän niitä hyväkseen kerskuakseen niillä ja puhuakseen niistä äärettömän vakavan näköisenä… Hän saattoi joutua vihan valtaan lausuessaan niiden henkilöiden nimet, jotka olivat vaikuttaneet haitallisesti hänen elämäänsä — ja luonnollisesti myös Buddenbrook-suvun elämään — ja joiden luku vähitellen oli kasvanut kunnioitettavaksi. »Itku-Trieschke!» hän huudahti »Grünlich! Permaneder! Tiburtius! Weinschenk! Hagenströmit! Severin! Voi sentään, Thomas, tuota häpeämätöntä joukkoa! Kyllä Jumala kerran on rankaiseva heitä, siihen minä uskon!»

Kun he tulivat »Meritemppeliin», alkoi jo hämärtää; syksy oli pitkällä. He seisoivat eräässä merenpuoleisessa, avonaisessa osastossa, joissa haisi puulta samoin kuin uimalaitoksen kopeissa ja joiden seinät olivat täynnä nimikirjoituksia, sydämenkuvia ja runoja. He seisoivat rinnakkain katsellen alas kosteanvihreän jyrkänteen laitaa ja yli kapean kivisen rantahiekan harmaanmustalle aaltoilevalle merelle.

»Valtavat aallot…» sanoi Thomas Buddenbrook. »Miten ne vyöryvät esiin ja murtuvat toinen toisensa perästä, loppumattomina, tarkoituksettomina ja kuolleina. Ja kuitenkin ne rauhoittavat ja lohduttavat, kuten kaikki yksinkertainen ja välttämätön maailmassa. Olen oppinut pitämään yhä enemmän merestä… ennen pidin vuoristosta enemmän, mutta ehkä vain siksi, että se oli kauempana. Nyt en enää välittäisi siitä. Luulen, että pelkäisin ja häpeäisin. Siellä on liian monipuolista, liian oikullista ja epätasaista… jäisin varmasti alakynteen siellä. Mitähän ihmisiä ne ovat, jotka antavat etusijan meren yksitoikkoisuudelle? Minusta tuntuu siltä kuin ne olisivat sellaisia, jotka ovat tuijottaneet liian kauan ja syvälle sisäisten asioiden mutkiin ja jotka tarvitsevat ainakin yhdessä asiassa yksinkertaisuutta… Vuoristossa täytyy osoittaa rohkeuttaan, mutta meren rannalla voi levätä hiekassa. Minä tunnen katseen, jolla kumpaakin tervehditään. Varmat, uhmailevat, onnelliset silmät, joista loistaa yritteliäisyys, tarmo ja elämänhalu, katsovat kukkulalta kukkulalle. Mutta meren äärellä, joka vyöryttää aaltojaan salaperäisellä ja herpaannuttavalla kohtaloonalistumisella, uneksii verhottu, toivoton ja tietävä katse, joka on jossakin kerran katsonut syvälle surullisiin totuuksiin… Terveys ja sairaus, siinä on näiden kahden asian ero. Ihminen kiipeilee reippaasti vuoriston louhikkojen, sakaroiden ja huippujen keskellä koetellakseen voimiaan, joita hän ei vielä tunne. Mutta se, joka on väsynyt sisäiseen kamppailuun, saapuu lepäämään ulkonaisen yksinkertaisuuden helmaan.»

Rouva Permaneder oli vaiti ja vaivaantunut, kuten huolettomat ihmiset ovat seurassa, jossa joku äkkiä sanoo jotakin kaunista ja vakavaa. Eihän sellaista puhuta! ajatteli hän katsellen kiinteästi etäisyyteen jottei kohtaisi veljensä katsetta. Ja aivan kuin hiljaa anteeksipyytäen, että häntä kamostutti, veti hän veljensä käsivarren kainaloonsa.

SEITSEMÄS LUKU.

Oli tullut talvi, joulu oli ohi, oli kulumassa tammikuu vuonna 1875. Lumi, joka peitti jalkakäytävät kovaksitallattuna, tuhkan ja hiekan sekaisena kerrostumana, oli muodostanut molemmin puolin ajotietä korkeita kinoksia, jotka kävivät yhä harmaammiksi, kuopallisemmiksi ja hatarammiksi, sillä ilmassa oli lämpöasteita. Kivitys oli märkä ja likainen, ja tummista räystäistä tippui vettä. Mutta niiden yläpuolella levisi taivas vaaleansinisenä ja pilvettömänä, ja avaruudessa näytti tanssivan miljardeja säkenöiviä valohiukkasia…

Kaupungin keskuksessa oli vilkasta, sillä oli lauantai ja toripäivä. Raatihuoneen pylväikön suippokaarien alla olivat lihakauppiaiden kojut, joissa he punnitsivat tavaroitaan verisin käsin Mutta itse torilla, suihkukaivon ympärillä oli kalamarkkinat. Siellä istui lihavia vaimoja kädet karvavieruisissa puuhkissa ja jalat hiilipatojen ääressä, vartioiden kylmänliukasta saalistaan ja kutsuen ympäri liikuskelevia keittäjättäriä ja talonrouvia levein puheenparsin ostoon. Ei ollut petoksen pelkoa. Saattoi olla varma tavaran tuoreudesta, sillä kalat elivät melkein kaikki, nuo lihavat, voimakkaat kalat… Toisilla oli hyvät päivät. Ne uiskentelivat, tosin ahtaudessa, mutta iloisin mielin vesisangoissa tarvitsematta kärsiä minkäänlaista hätää. Mutta toiset lojuivat hirveästi pullottavin silmin ja haukkovin kiduksin sitkeähenkisinä ja kituen laudallaan, pieksäen kovasti ja epätoivoisesti pyrstöllään, kunnes ne vihdoin napautettiin laudan laitaan ja verinen veitsi viilsi auki niiden kurkun. Pitkät ja paksut ankeriaat kiemurtelivat ja kääntyilivät mitä oudoimpiin mutkiin. Syvissä soikoissa vongerteli mustanaan Itämeren krapuja. Välistä vetäytyi joku voimakas kampela kouristuksenomaisesti kokoon ja ponnahti mielettömässä pelossaan kauas laudalta liukkaalle, totkujen tahraamalle levitykselle, niin että omistajattaren täytyi juosta sen perästä ja tuoda se ankarasti nuhdellen ja velvollisuudentuntoa teroittaen takaisin paikalleen…

Breitestrassella oli päivällisaikaan erittäin vilkasta. Koululapset tulivat reppu selässään katua pitkin, täyttivät ilman naurullaan ja lavertelullaan ja nakkelivat toisiaan puolisulaan lumeen. Nuoret, hyviin perheisiin kuuluvat konttorioppilaat kulkivat arvonsa tuntien torin ohi tanskalaisiin merimieslakkeihin tai hienoihin englantilaiskuosisiin vaatteisiin puettuina, ylpeinä siitä, että olivat päättäneet realikoulukurssin. Vakiintuneet, harmaapartaiset ja mitä arvossapidetyimmät porvarit kulkivat katua pitkin järkkymätön kansallis-vapaamielinen ilme kasvoillaan, kopautellen kävelykeppiään katuun ja katsellen tarkkaavasti raatihuoneen lasitiilipäätyä kohti, jonka portaille oli asetettu kaksi vartiaa. Sillä senaatti oli koolla. Jalkaväkeen kuuluvat sotilasvahdit kulkivat viittoihinsa kietoutuneina, kivääri olalla, kylmäverisesti, määrättyä alaa edestakaisin likaisessa sohjussa. He kohtasivat toisensa puolitiessä, katsoivat toisiinsa, vaihtoivat pari sanaa ja jatkoivat taas kulkuaan toistensa ohi. Kun joku upseeri sattui kohdalle kaulus ylöskäännettynä ja molemmat kädet taskuissa, seuraten jonkun pikku mamsselin jälkiä ja antaen samalla rikkaiden talojen nuorten neitien ihailla heitä, asettuivat sotamiehet kumpikin vahtikoppinsa eteen, vilkaisivat hätäisesti asuaan ja tekivät kunniaa… Kesti vielä kauan ennenkuin he saisivat tervehtiä senaattoreita näiden tullessa ulos. Istuntoa oli kestänyt vasta kolmeneljännes tuntia. Kai tässä ennen sen loppumista ehtisi tapahtua vaihtokin…

Mutta silloin, yht'äkkiä, kuuli toinen sotilaista lyhyen, hiljaisen kuiskauksen rakennuksen sisältä; samassa vilahti pylväikössä raatihuoneenvahtimestari Uhlefeldtin tulipunainen hännystakki, ja tämä ilmestyi esiin sanomattoman touhukkaana kolmikolkkahattu päässä ja koristemiekka sivulla, sanoi hiljaa »huomio!» ja vetäytyi takaisin. Samassa kuului kaikuvasta käytävästä jo läheneviä askeleita…

Jalkaväkisotilaat asettuivat asentoon, löivät kantapäänsä yhteen, pullistivat rintaansa, veivät kiväärin jalalle ja tekivät kunniaa parilla täsmällisellä otteella. Heidän välitseen astui kutakuinkin nopeasti, silinteri koholla, keskipituinen herra, joka oli vetänyt toisen kulmansa ylös ja jonka pitkät, suipot viikset ulottuivat kauas ohi kalpeiden poskien. Senaattori Buddenbrook lähti tänään paljon ennen istunnon loppua raatihuoneelta.

Hän kääntyi oikealle eikä siis kotiaan kohden. Täsmällisenä, moitteettoman hienona ja siistinä kulki hän eteenpäin hiukan hypähtelevine askeleineen, ollen kaiken aikaa pakotettu tervehtimään joka suunnalle. Hänellä oli kädessään valkoiset hansikkaat ja hänen hopeakoukkuinen keppinsä oli pistetty vasempaan kainaloon. Hänen leveän turkinkauluksensa yläpuolelta näkyi valkoinen hännystakin kravatti. Mutta hänen huolellisesti hoidetut kasvonsa olivat valvoneen näköiset. Monet huomasivat ohikulkiessa, että hänen tulehtuneissa silmissään oli kyyneleitä ja että hän oli puristanut huulensa yhteen aivan erikoisella, varovaisella ja vääntyneellä tavalla. Usein hän nieli aivan kuin hänen suunsa olisi täyttynyt jollakin nesteellä. Ja poskien ja ohimoiden liikkeistä näkyi, että hän oli purrut yhteen hampaansa.

»Mitäs nyt, Buddenbrook, sinä karkaat istunnosta! Onpas se uutta!» sanoi Mühlstrassen kulmassa hänen vieressään joku, jota hän ei ollut huomannut. Se oli Stephan Kistenmaker, hänen ystävänsä ja ihailijansa, joka yleisissä asioissa omaksui kaikki hänen mielipiteensä. Hänellä oli pyöreäksileikattu, harmahtava täysiparta, tavattoman paksut kulmakarvat ja pitkä, punainen nenä. Hän oli pari vuotta sitten, ansaittuaan aika määrän rahaa, lopettanut viiniliikkeensä, jota nyt hoiti hänen veljensä Eduard omissa nimissään. Siitä alkaen oli hän elänyt koroillaan. Mutta koska hän hiukan häpesi nykyistä toimettomuuttaan, oli hänellä aina olevinaan kauhean kiire.

»Kauhean kiire. Minusta tulee pian loppu!» sanoi hän sivellen harmaata, käherrysraudalla kiharoitua tukkaansa. »Mutta mitä varten ihminen olisi muutenkaan olemassa?» Hän saattoi seista tuntimääriä pörssissä, ilman että hänellä oli siellä mitään tekemistä. Hänellä oli monta joutavaa virkaa. Viimeksi oli hän hommannut itsensä kaupungin kylpylaitoksen johtajaksi. Hän hääri vilkkaasti valamiehenä, kaupanvälittäjänä, testamentintoimeenpanijana pyyhkien hikeä otsaltaan…

»Onhan nyt istunto, Buddenbrook», sanoi hän uudelleen, »ja sinä olet kävelyllä.»

»Sinähän siinä olet», sanoi senaattori hiljaa, liikuttaen vaikeasti huuliaan… Menee minuutteja, etten voi nähdä mitään. Minulla on hirveät tuskat.»

»Hampaassa. Jo eilisestä asti. En ole ummistanut silmääni koko yönä… En ole vielä käynyt lääkärillä, sillä minulla oli aamulla tekemistä konttorissani enkä tahtonut olla poissa istunnosta. Mutta lopulta en sittenkään jaksanut kestää kauemmin ja nyt olen matkalla Brechtin luo…»

»Täällä alhaalla vasemmalla… Poskihammas… Siinä on tietysti kolo… Se on sietämätöntä… Hyvästi, Kistenmaker! Ymmärräthän, minulla on kiire…»

»Luuletko, ettei minulla ole kiire? Hirveästi, hirveästi hommaa… Hyvästi! Ja hyvää vointia! Anna vetää se pois! Aina heti pois, se on parasta…»

Thomas Buddenbrook kulki eteenpäin purren hampaansa yhteen, vaikka se vain pahensi asiaa. Siinä tuntui viiltävä, polttava, kolottava tuska, ilkeänlaatuinen särky, joka oli levinnyt kipeästä poskihampaasta koko vasempaan leukaluuhun. Sitä jomotti kuin takoen, ja se sai kuumeisen punan nousemaan hänen kasvoilleen ja kyynelten silmiin. Uneton yö oli tehnyt hirveän pahaa hänen hermoilleen. Hänen oli juuri äsken puhuessaan täytynyt ponnistaa kaikki voimansa, ettei hänen äänensä olisi sortunut itkuun.

Mühlstrassella astui hän keltaisenruskealla öljymaalilla maalattuun taloon, jonka oveen kiinnitetyssä messinkilaatassa seisoi »Hammaslääkäri Brecht». Hän ei nähnyt palvelustyttöä, joka avasi oven. Eteisessä tuntui pihvin ja kukkakaalin lemu. Sitten hän yht'äkkiä tunsi ympärillään odotushuoneen kirpeän hajun, jonne hänet oli johdettu. »Istukaa, olkaa hyvä… hetkinen, olkaa hyvä!» huusi vanhan naisen ääni. Se oli Josephus, joka istui huoneen perällä kiiltävässä häkissään ja katsoi häneen pienin, terävin silmin kierosti ja salakavalasti.

Senaattori sijoittui pyöreän pöydän ääreen, ja koetti etsiä »Fliegende Blätterin» sukkeluuksista lievitystä tilaansa, mutta työnsi sitten kirjan inhoten luotaan, painoi keppinsä hopeakoukun poskeaan vasten, sulki polttavat silmänsä ja voihkaisi. Huoneessa oli aivan hiljaista, Josephus pureskeli vain jotakin narskutellen häkissään.

Herra Brechtin velvollisuus oli antaa odottaa itseään hiukan, vaikka hän olisi ollut toimetonkin.

Thomas Buddenbrook nousi äkisti ja kaatoi erään pikku pöydän luona olevasta karahvista lasillisen vettä, jonka hän nielaisi ja joka haisi ja maistoi kloroformille. Sitten hän aukaisi eteisen oven ja huusi kärsimättömällä äänellä, että ellei herra Brechtillä ollut kovin tähdellistä estettä, pyytäisi hän hiukan kiirehtimään, sillä hänen hammastaan särki.

Heti tämän jälkeen ilmestyi hammaslääkärin harmahtava poskiparta, kyömynenä ja paljas otsa vastaanottohuoneen ovelle. »Olkaa hyvä», hän sanoi »Olkaa hyvä», kirkui Josephus. Senaattori seurasi kutsua nauramatta. Vaikea tapaus! ajatteli tohtori Brecht kalveten…

He kulkivat kiireesti valoisan huoneen läpi isoa kääntötuolia kohden, jossa oli pehmeä päänalus ja vihreällä sametilla päällystetyt käsinojat ja joka sijaitsi ikkunan alla. Istuessaan selitti Thomas Buddenbrook lyhyesti mistä oli kysymys, laski päänsä taapäin ja sulki silmänsä.

Herra Brecht asetteli tuolia ja alkoi sitten tutkia hammasta pienellä peilillä ja rautapuikolla. Hänen kätensä haisi mantelisaippualle ja hänen hengityksensä pihville ja kukkakaalille.

»Meidän täytyy vetää se pois», sanoi hän tuokion kuluttua kalveten yhä enemmän.

Nyt syntyi äänettömyys. Herra Brecht puuhasi jotakin kaapin luona ja etsi esiin kojeita. Sitten hän lähestyi uudestaan potilastaan.

»Minä pensselöin ensin vähän», sanoi hän. Ja samassa ryhtyi hän toimeen, voidellen hammaslihaa huolellisesti väkevähajuisella aineella. Sitten hän pyysi hiljaa ja sydämellisesti potilastaan pysymään hiljaa ja aukaisemaan suunsa hyvin auki sekä aloitti tehtävänsä.

Thomas Buddenbrook rutisti molemmin käsin samettikäsinojaa. Hän tunsi tuskin ollenkaan pihtien asettamista, huomasi sitten vasta, suunsa sisältä kuuluvasta ritinästä ja lisääntyvästä, yhä julmemmaksi käyvästä paineesta, joka tuntui koko hänen päässään, että asia oli hyvällä alulla. Jumalan kiitos! ajatteli hän. Nyt on vaan annettava sen jatkua. Kipu on kasvava hirmuiseksi, äärettömäksi, kunnes tulee loppukouraus, kamala, järjetön, murskaava, epäinhimillinen tuska, joka repii koko aivot kappaleiksi… Sitten se on ohi; täytyy siis odottaa.

Sitä kesti kolme tai neljä sekuntia. Herra Brechtin vavahteleva voimanponnistus tuntui myös Thomas Buddenbrookin ruumiissa, hän tunsi kohoavansa istuimelta ja kuuli pienen uikahduksen hammaslääkärin kurkusta… Äkkiä tuli kamala tempaus, järistys, hän luuli niskan taittuvan; ja sitä seurasi lyhyt rätinä ja rasahdus. Hän avasi nopeasti silmänsä… Paine oli poissa, mutta hänen päässään jyrisi, tulehtuneessa ja raadellussa leuassa tuntui vihlova, julma polte, ja hän tunsi selvästi, ettei tämä ollut asian oikea ratkaisu, vaan ennenaikainen tapaus, joka vain pahensi asiaa… Herra Brecht oli astunut taapäin. Hän nojasi koneistokaappia vastaan, oli kalpea kuin kuolema ja sanoi: »Juuret… Johan minä sen arvasin.»

Thomas Buddenbrook sylki vähän verta siniseen kuppiin, joka oli hänen vieressään, sillä hammasliha oli revennyt. Sitten kysyi hän puolitiedottomasti: »Mitä te sanotte juurista?»

»Juuret jäivät sinne, herra senaattori… Pelkäsin jo sitä… Hammas on hyvin pilaantunut… Mutta minun velvollisuuteni oli yrittää…»

»Tämä riittää täksi päiväksi!» sanoi senaattori aikoen nousta, mutta jäi sitten kuitenkin istumaan painaen päänsä alas.

»Hyvä herra, teidän ei tule vaatia yliluonnollista», hän sanoi. »Minä en ole parhaimmissa voimissa… Täksi kertaa olen kestänyt tarpeeksi… Tahdotteko olla hyvä ja aukaista ikkunan silmänräpäykseksi.»

Herra Brecht teki sen ja vastasi sitten: »Suostun aivan mielelläni siihen, että tulette huomenna tai ylihuomenna uudestaan johonkin aikaan ja että siirrämme loput siihen. Tunnustan, että itsekin… Sallitteko, että toimitan vielä huuhtelun ja pensselöimisen, lievittääkseni tuskaa toistaiseksi…»

Hän toimitti huuhtelun ja pensselöimisen, ja sen jälkeen lähti senaattori pois, lumivalkeaksi valahtaneen herra Brechtin koettaessa viimeisine voimineen kohauttaa säälivästi olkaansa.

»Hetkinen… olkaa hyvä!» huusi Josephus heidän astuessaan odotussalin läpi, ja se huusi sen uudelleen Thomas Buddenbrookin jo laskeutuessa portaita alas.

Vipukoneen avulla… niin, se oli tapahtuva huomenna. Mitä nyt? Kotiin lepäämään, koettamaan nukkua. Varsinainen hermosärky tuntui lauhtuneen; hänen suussaan tuntui vain epäselvä, vaikea polte. Kotiin siis… Hän kulki hitaasti katuja pitkin, tervehtien ja vastaten tervehdyksiin koneellisesti, miettivin, epävarmoin silmin aivan kuin pohtien miltä hänestä oikeastaan tuntui.

Hän saapui Fischergrubelle ja alkoi astua vasenta jalkakäytävää pitkin. Kaksikymmentä askelta kuljettuaan hän tunsi pahoinvointia. Minä menen toiselle puolen katua ja juon pienen viinaryypyn anniskeluliikkeessä, hän ajatteli ja astui kadulle. Kun hän oli saapunut jotakuinkin keskiväliin tapahtui seuraavaa. Hänestä tuntui aivan siltä kuin joku olisi tarttunut hänen aivoihinsa ja alkanut pyörittää niitä vastustamattomalla voimalla ja yhä lisääntyvällä, hirvittävästi lisääntyvällä nopeudella ensin suurissa ympyröissä, sitten pienemmissä ja yhä pienemmissä, kunnes se murskasi ne suunnattomalla, raa'alla ja armottomalla voimalla noiden ympyröiden kivikovaa keskipistettä vasten… Hän teki puolikäännöksen ja kaatui kädet levällään suulleen märälle kivitykselle.

Koska katu oli hyvin jyrkkä, oli hänen yläruumiinsa sangen paljon korkeammalla kuin jalat. Hän oli kaatunut kasvoilleen, joiden alle heti alkoi muodostua verilammikko. Hänen hattunsa vieri kappaleen matkaa alemma. Hänen turkissaan oli loka- ja lumitahroja. Hänen valkoisiin hansikkaisiin puetut kätensä olivat kuralätäkössä.

Siinä hän makasi ja siihen hän jäi makaamaan, kunnes pari kaupunkilaista sattui kohdalle ja käänsi hänet toisinpäin.

KAHDEKSAS LUKU.

Rouva Permaneder tuli pääportaita ylös kannattaen helmojaan toisella kädellä ja painaen toisella suurta ruskeata puuhkaansa poskeaan vasten. Hän syöksyi puolijuoksua eteenpäin, kapottihattu huolimattomasti päähän nakattuna, posket hohtaen; eikä hänen eteenpäintyöntyvässä ylähuulessaan ollut yhtään hikipisaraa. Vaikka ei näkynyt ketään, mutisi hän lakkaamatta rientäessään eteenpäin, ja hänen mutinastaan erottui silloin tällöin joku sana, jolle pelko antoi kuuluvan muodon… »Ei se ole mitään…» hän sanoi. »Ei se merkitse mitään… Hyvä Jumala ei voi tahtoa sellaista… Hän tietää mitä tekee; siihen minä uskon… Se ei varmastikaan ole sen vaarallisempaa… Voi, Herra Jumala, totisesti minä tahdon rukoilla sinua…» Hän höpisi peloissaan mitä sattui, ryntäsi toiseen kerrokseen ja sitten yli käytävän…

Gerda Buddenbrookin kauniit valkoiset kasvot olivat vääntyneet kauhun ja inhon irveeseen, hänen lähekkäin olevat, ruskeat, sinisten varjojen ympäröimät silmänsä räpyttivät ja niiden katse oli vihainen, hämmentynyt ja iljetyksen täyttämä. Nähdessään rouva Permanederin levitti hän käsivartensa ja syleili tätä kätkien päänsä tämän olkapäätä vasten.

»Gerda, Gerda, mitä se on?» huusi rouva Permaneder. »Mitä on tapahtunut?… Mitä tämä merkitsee!… Minulle sanottiin hänen langenneen? Tiedoton?… Miten hän voi?… Eihän hyvä Jumala saata tahtoa pahinta… Sano jo toki, ole laupias…»

Mutta hän ei saanut heti vastausta, tunsi vain miten Gerdan koko olemus vääntelehti kauhun vallassa. Sitten hän kuuli olkapäänsä kohdalta ääntä…

»Ja minkä näköinen hän oli», ymmärsi hän, »kun he toivat hänet tänne! Koko elämänsä aikana ei hän sallinut vaatteissaan yhtään tomuhiukkasta… On kohtalon ivaa, että loppu saattaa tulla siten…!»

He kuulivat hiljaista liikettä. Pukeutumishuoneen ovi oli avautunut, ja Ida Jungmann seisoi kynnyksellä valkoinen esiliina edessään, vatia kantaen. Hänen silmänsä olivat itkettyneet. Kun hän huomasi rouva Permanederin, astui hän taapäin maahan katsoen antaakseen tietä. Hänen ryppyinen poskensa vapisi.

Pitkät, kukikkaat ikkunaverhot häilähtivät vedossa, kun Tony kälynsä seuraamana astui makuuhuoneeseen. Karboolin, eetterin ja muiden lääkkeiden haju lemahti heitä vastaan. Leveässä mahonkisängyssä, punaisen peitteen alla makasi Thomas Buddenbrook riisuttuna, kudottuun yöpaitaan puettuna selällään. Hänen raollaan olevat silmänsä olivat murtuneet ja vääntyneet, huulet liikkuivat lallattaen pörrööntyneiden viiksien alla ja hänen kurkustaan kuului tavantakaa kurahtelevia ääniä. Nuori tohtori Langhals kumartui hänen ylitseen, otti verisen hauteen hänen kasvoiltaan ja kastoi uuden kulhoon, joka oli yöpöydällä. Sitten hän kuunteli sairaan rintaa ja koetteli valtimoa… Sängyn jalkopäässä istui pikku Johann, pyöritti merimiessolmuaan ja kuunteli miettivän näköisenä isänsä ääntelyitä. Likaantuneet vaatteet olivat jossakin tuolilla.

Rouva Permaneder kyykistyi vuoteen viereen, tarttui veljensä käteen, joka oli raskas ja kylmä, ja tuijotti tämän kasvoihin… Hän alkoi tajuta, että tiesipä hyvä Jumala tai ei mitä teki, hän sittenkin tahtoi »pahinta».

»Tom», vaikeroi hän. »Etkö tunne minua? Mikä sinun on? Jätätkö meidät?
Ethän jätä meitä?! Voi, se ei voi olla mahdollista…!»

Ei seurannut mitään, jonka olisi voinut käsittää vastaukseksi. Tony katsoi apua anoen tohtori Langhalsiin. Tämä seisoi siinä kauniit silmät alasluotuina, ja hän ilmaisi kasvoillaan, ei aivan itserakkaudetta, hyvän Jumalan tahdon…

Ida Jungmann tuli taas sisään auttamaan, jos oli jotakin auttamista. Vanha tohtori Grabow tuli omassa persoonassaan loukkaantunutta katsomaan, puristi jokaisen kättä pitkät kasvot lempeän näköisinä, tarkasti päätään pudistaen sairasta ja teki juuri samoin kuin tohtori Langhals vähää ennen oli tehnyt… Tieto tapahtumasta oli levinnyt tuulen nopeudella kaupungille. Vähänväliä soi alaoven kello ja makuuhuoneeseen tunki senaattorin vointia koskevia kysymyksiä. Se oli muuttumaton, muuttumaton… jokainen sai saman vastauksen.

Molemmat lääkärit olivat sitä mieltä, että yöksi oli joka tapauksessa hankittava laupeudensisar. Lähetettiin noutamaan sisar Leandraa, ja tämä tuli. Hänen kasvoillaan ei näkynyt pienintäkään ihmettelyn tai kauhun ilmettä, kun hän astui sisään. Hän laski vain nytkin hiljaa nahkalaukkunsa, päähineensä ja kaapunsa syrjään ja ryhtyi hiljaisin, ystävällisin liikkein työhönsä.

Pikku Johann istui paikallaan tunti tunnin jälkeen, katseli kaikkea ja kuunteli isänsä kurkusta tulevia kurahtelevia ääniä. Hänen olisi oikeastaan pitänyt mennä laskento-yksityistunnilleen, mutta hän ymmärsi, että nämä olivat sellaisia tapauksia, joiden edessä kampalankatakkien täytyi vaieta. Läksyjenlukuakin hän muisti vain silmänräpäyksen pilkallisesti… Kun rouva Permaneder pari kertaa tuli hänen luokseen ja painoi hänet rintaansa vasten, vuodatti hän kyyneleitä; mutta muuten katsoi hän ympärilleen kuivin silmin, luotaantyöntävän ja miettivän näköisenä, hengitti säännöttömästi ja varoen kuin olisi hän pelännyt tuntevansa tuon vieraan ja samalla niin tutun hajun…

Kellon lähestyessä neljää teki rouva Permaneder päätöksen. Hän pyysi tohtori Langhalsin seuraamaan häntä viereiseen huoneeseen, vei käsivarret ristiin rinnalleen, kohotti päänsä takakenoon ja painoi leukansa alas.

»Herra tohtori», hän sanoi, »eräs asia on teidän vallassanne; pyydän, että tekisitte sen! Sanokaa minulle totuus! Minä olen elämän koettelema nainen. Olen oppinut katsomaan totuutta silmiin, uskokaa minua… Onko veljeni elävä huomiseen? Puhukaa suoraan!»

Tohtori Langhals käänsi pois kauniit silmänsä, katsoi kynsiään ja puhui ihmisen voimattomuudesta ja kykenemättömyydestä arvaamaan, oliko herra senaattori elävä yli yön vai kutsuttaisiinko hänet pois seuraavassa silmänräpäyksessä…

»Sitten minä tiedän mitä teen», hän sanoi, lähti ulos ja lähetti hakemaan pastori Pringsheimiä.

Osittaiseen virkapukuun puettuna, ilman kaularöyhystä, mutta pitkä kauhtana yllään tuli tämä huoneeseen, loi kylmän katseen sisar Leandraan ja istuutui tuolille vuoteen viereen, joka oli työnnetty hänelle. Hän pyysi sairasta tuntemaan hänet ja kuuntelemaan hiukan mitä hän sanoisi; mutta kun tuo pyyntö jäi tuloksettomaksi, kääntyi hän suoraan Jumalan puoleen, puhutteli häntä frankkilaismurteisella saksankielellä ja muunteli ääntään, milloin alentaen sen matalaksi ja synkän intoilevaksi, milloin koroittaen sen lempeään kirkastukseen, kasvonilmeiden muuttuessa aina sitä mukaa… Hänen pyöräyttäessään r-äännettä oudon paksulla tavalla kitalaessaan arveli pikku Johann hänen juuri juoneen kahvia voisämpylöiden kera.

Pastori Pringsheim sanoi, ettei hän eivätkä nämä muut läsnäolevat henkilöt enää rukoilleet tämän kalliin uskonveljen henkiinjäämistä, sillä he ymmärsivät Herran pyhän tahdon olevan ottaa hänet luokseen, vaan he rukoilivat hänelle vain autuaallista loppua… Sitten hän luki vielä vaikuttavalla tavalla kaksi tapaukseen soveltuvaa rukousta ja nousi. Hän puristi Gerda Buddenbrookin ja rouva Permanederin kättä, otti pikku Johannin pään käsiensä väliin ja katsoi minuutin verran surusta ja hellyydestä väristen hänen alasluotuja luomiaan, kumarsi neiti Jungmannille, loi uudelleen kylmän katseen sisar Leandraan ja poistui.

Tohtori Langhalsin palatessa kotoaan, jonne hän oli pistäytynyt vähäksi aikaa, oli kaikki aivan ennallaan. Hän neuvotteli vain lyhyeen hoitajattaren kanssa ja poistui taas. Myöskin tohtori Grabow kävi vielä kerran kysymässä sairaan vointia ja katsoi sitten lempeästi sivulle. Thomas Buddenbrookin silmät olivat yhä murtuneet, hänen huulensa lallattivat ja hänen kurkustaan kuului edelleen kurahtelevia ääniä. Hämärä laskeutui. Ulkona näkyi kalpea iltarusko, ja sen valo lankesi ikkunasta likaantuneille vaatekappaleille, jotka olivat jossakin tuolilla.

Kello viisi ryhtyi rouva Permaneder ajattelemattomaan tekoon. Istuen vastapäätä kälyään vuoteen laidalla alkoi hän yhtäkkiä sanella kurkkuäänellään hyvin kovasti ja ristissä käsin erästä virttä… »Lopeta, Herra, tuskansa», hän lausui kaikkien kuunnellessa häntä hiiskahtamatta, — lopeta, Herra, tuskansa; ja vahvista myös jalkansa; niin kuolemahan mennen… » Mutta hän rukoili niin sydämensä pohjasta, että hän koko ajan vain ajatteli niitä sanoja, joita parastaikaa lausui, muistamatta, ettei hän osannut ollenkaan loppua, vaan sai pysähtyä surkeasti kolmannen säkeen jälkeen. Hän teki sen, keskeytti rukouksensa koroitetulla äänellä ja korvasi lopun sitä suuremmalla ryhdin arvokkuudella. Jokainen huoneessa-olijoista oli odottanut loppua ja vetäytynyt hämillään itseensä. Pikku Johann rykäisi niin kovasti, että se kuului kuin voihkaisulta. Sen jälkeen ei huoneessa kuulunut muuta kuin Thomas Buddenbrookin kuolemaa ennustavat kurahtelut.

Tuntui vapauttavalta, kun sisätyttö ilmoitti viereiseen huoneeseen kannetun hiukan ruokaa. Mutta juuri kun oli alettu nauttia vähän lientä Gerdan makuukamarissa, ilmestyi sisar Leandra ovelle viitaten ystävällisesti.

Senaattori kuoli. Hän henkäisi pari kolme kertaa hiljaa, vaikeni ja lakkasi liikuttamasta huuliaan. Siinä oli koko muutos; hänen silmänsä olivat jo sitä ennen olleet kuolleet.

Tohtori Langhals, joka saapui muutaman minuutin perästä paikalle, asetti mustan kuulotorvensa sairaan rinnalle, kuunteli kauan ja lausui tunnontarkan harkinnan jälkeen: »Hän on kuollut.»

Ja sisar Leandra sulki hellävaroen kuolleen silmäluomet kalpean, lempeän kätensä nimettömällä sormella.

Silloin viskautui rouva Permaneder polvilleen vuoteen ääreen, painoi kasvonsa peitteeseen ja itki ääneen, antautui hillittömästi, mitään salaamatta tuon virkistävän tunteenpurkauksen valtaan, joka oli hänen onnellisen luontonsa käytettävissä… Kasvot likomärkinä, mutta vahvistuneena, keventyneenä ja täydellisessä sielullisessa tasapainossa nousi hän maasta ja ryhtyi heti ajattelemaan kuolemanilmoituksia, jotka oli viipymättä toimitettava eri tahoille — suunnaton määrä hienosti painettuja surukirjeitä…

Christian tuli näkyviin. Hänen laitansa oli siten, että hän oli saanut tiedon senaattorin kaatumisesta klubiin, josta hän oli paikalla poistunut. Mutta peläten näkevänsä jotakin kauheata oli hän ensin tehnyt laajan kävelyn Burgtor'in ulkopuolelle, niin ettei kukaan ollut löytänyt häntä. Nyt hän sitten tuli ja kuuli jo alhaalla veljensä kuolleen.

»Eihän se saata olla mahdollista!» sanoi hän nousten ontuen ja silmät harhaillen portaita ylös.

Sitten hän seisoi sisarensa ja kälynsä välissä kuolinvuoteen ääressä, seisoi siinä paljaine päälakineen, sisäänvajonneine poskineen, riippuvine viiksineen, suunnattomine, luisevine nenineen ja väärine laihoine säärineen; seisoi hiukan alakuloisena, hiukan kysyvän näköisenä, ja hänen pienet, syvällä olevat silmänsä katsoivat veljen kasvoja, jotka näyttivät niin äänettömiltä, kylmiltä ja luoksepääsemättömiltä. Thomaksen suupielet olivat vetäytyneet alas miltei pilkallisen näköisinä. Veli, jonka Christian oli väittänyt olevan itkemättä hänen kuollessaan, makasikin nyt itse siinä, oli kuollut muitta mutkitta, sanaakaan sanomatta, vetäytynyt ylhäisesti äänettömyyteen ja jättänyt toisen säälimättömästi häpeän valtaan, kuten niin monasti elämässä! Oliko hän tehnyt oikein vai väärin kohdellessaan Christianin kärsimyksiä, hänen »vaivaansa», nyökkäävää miehenhaamua, spriiputelia ja avonaista ikkunaa vain kylmällä ylenkatseella? Tuo kysymys oli turha, sillä kuolema oli nyt itsepäisessä ja arvaamattomassa puolueellisuudessaan valinnut hänet, tehnyt hänet syytteiden saavuttamattomaksi, ottanut hänet hoiviinsa ja holhoukseensa, tehnyt hänet kunnianarvoiseksi ja korottanut hänet käskijävallallaan ihmisten aran mielenkiinnon kohteeksi — samalla kuin se hylkäsi halveksuen Christianin ja oli virittävä ilkkuen hänen eteensä vielä kymmenet kiusat ja häpeät. Milloinkaan ei Thomas Buddenbrook ollut tehnyt veljeensä niin valtavaa vaikutusta kuin tällä hetkellä. Menestys on mahtava voima. Toisten kunnioituksen kärsimyksiämme kohtaan herättää yksin kuolema; se tekee vähäpätöisimmänkin niistä kunnianarvoiseksi. Sinun puolellasi on nyt oikeus, minä taivun, ajatteli Christian; ja äkkiä taivutti hän kömpelösti toisen polvensa ja laskeutui sille sekä suuteli peitteellä lepäävää kylmää kättä. Sitten hän nousi ja alkoi kulkea edestakaisin silmien harhaillessa ympäri huonetta.

Saapui sitten muitakin surunvalittelijoita, vanhat Krögerit, Breitestrassen Buddenbrookin naiset ja vanha herra Marcus. Klothilde-parkakin tuli taloon, seisoi laihana ja tuhkanharmaana vuoteen ääressä ja risti tylsän näköisenä kudotuilla käsineillä peitetyt kätensä. »Älkää luulko, Tony ja Gerda», sanoi hän äärettömän hitaasti ja valittavasti, »että minulla on kylmä sydän, kun en itke. Minulla ei ole enää kyyneleitä… » Ja jokainen uskoi nuo sanat hänen seisoessaan siinä niin toivottoman värittömänä ja kuivettuneena…

Viimein poistuivat kaikki erään vaimoihmisen tieltä, erään epämiellyttävän vanhan olion tieltä, jolla oli väkättävä, hampaaton suu ja joka oli tullut pesemään ja pukemaan ruumista sisar Leandran kanssa.

Vielä myöhään illalla istuivat arkihuoneessa Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, Christian ja pikku Johann suuren kaasulampun alla pyöreän keskipöydän ympärillä uutterassa toiminnassa, oli saatava kokoon luettelo henkilöistä, joille täytyi lähettää kuolemanilmoitus, sekä varustettava kirjekuoret osoitteilla. Kaikkien kynät rapisivat. Silloin tällöin muisti joku taas uuden nimen ja merkitsi sen luetteloon… Hannonkin täytyi olla avullisena, sillä hänellä oli hyvä käsiala, ja aika oli täpärällä.

Talossa ja kadulla oli hiljaista. Harvoin vain kajahtivat jonkun kulkijan askeleet. Kaasulamppu puhahteli, joku mutisi nimen, paperi rapisi. Välistä yhtyivät kaikkien katseet hetkeksi tapahtunutta muistellen.

Rouva Permanederin kynä liikkui vauhdikkaasti. Mutta joka viides minuutti, aivan kuin kellon mukaan laskettuna, pani hän kynän kädestään, kohotti yhteenliitetyt kätensä suunsa tasalle ja puhkesi valitukseen. »Minä en käsitä sitä!» huusi hän osoittaen sillä, että hän vähitellen rupesi käsittämään, mitä oikein oli tapahtunut. »Nyt on siis kaikki lopussa!» huusi hän aivan odottamatta viiltävän epätoivon vallassa ja kiersi itkien käsivartensa kälynsä kaulaan, minkä jälkeen hän taas vahvistuneena jatkoi puuhaansa.

Christian oli samassa tilassa kuin Klothilde-parka. Hän ei ollut vuodattanut vielä ainoatakaan kyyneltä ja häpesi sitä hiukan. Nolouden tunne oli hänessä voimakkaampi kuin mikään muu. Sitäpaitsi oli ainainen askartelu omien mielentilojen ja omituisuuksien kanssa tylsyttänyt ja kuluttanut häntä. Hän oikaisi itsensä väliin, pyyhkäisi paljasta otsaansa ja sanoi tukahtuneella äänellä: »Niin, se on hirveän surullista!» Hän sanoi sen itseään varten, pakotti itseään muistamaan tapausta ja koetti pusertaa silmistään hiukan kosteutta….

Äkkiä tapahtui sellaista, mikä sai kaikki hämmennyksen valtaan. Pikku Johann purskahti nauruun. Hän oli kirjoitellessaan sattunut huomaamaan jonkun outokaikuisen nimen, joka tuntui vastustamattoman koomilliselta. Hän toisti sen, pyrski nenän läpi, taivuttautui eteenpäin, vapisi, nieli, mutta ei voinut olla nauramatta. Alussa saattoi luulla hänen itkevän, mutta ei se ollut sitä. Aikuiset katsoivat häneen luullen erehtyneensä ja ollen ymmällä. Sitten lähetti äiti hänet nukkumaan…

YHDEKSÄS LUKU.

Hammassärkyyn… Senaattori Buddenbrook oli kuollut hammassärkyyn, sanottiin kaupungilla. Mutta tuhat tulimmaista, kuoliko nyt kukaan hammassärkyyn! Hänen hammastaan oli kivistänyt, herra Brecht oli taittanut hampaan, ja sen jälkeen hän oli kaatunut kadulle. Oliko moista kuultu?!…

Mutta olipa asia miten hyvänsä, nyt oli edessä seppeleiden lähettäminen, suurten seppeleiden, kalliiden seppeleiden, seppeleiden, jotka tuottivat kunniaa, joista mainittaisiin sanomalehdissä ja joista näkyi, että ne tulivat velvollisuudentuntoisilta, maksukykyisiltä ihmisiltä. Ne lähetettiin surutaloon, niitä tulvi kaikkialta, yhdistyksiltä, perheiltä ja yksityisiltä; niissä oli laakeriseppeleitä, väkevätuoksuisia kukkaseppeleitä, hopeaseppeleitä; seppeleitä, joissa oli mustat nauhat, ja toisia, joissa oli kaupungin värien mukaiset nauhat, sellaisia, joissa oli mustat kirjaimet, ja sellaisia, joissa oli kultaiset. Ja joukossa oli palmunlehtiä, suunnattoman suuria palmunlehtiä….

Kaikki kukkakaupat tekivät suurenmoisia kauppoja, ei vähimmin Iversenin liike, joka oli vastapäätä surutaloa. Rouva Iversen soitti monta kertaa päivässä ulko-oven kelloa tuoden erilaisia laitteita; mikä oli senaattori siltä ja siltä, mikä konsuli siltä ja siltä, mikä joltakin virkakunnalta… Kerran hän kysyi, eikö hän saisi käväistä sisällä katsomassa senaattorivainajaa. Kyllä, sen hän mielellään sai tehdä, tuli vastaukseksi, ja sitten hän seurasi neiti Jungmannia pääportaita ylös luoden mykkiä katseita häikäisevään ympäristöön.

Hänen käyntinsä oli raskasta, sillä hän odotti pieniä, kuten tavallisesti. Hänen näkönsä oli muutenkin vuosien kuluessa muuttunut hiukan epäedulliseksi, mutta kapeamuotoiset mustat silmät ja malaijilaiset poskiluut olivat edelleenkin viehättävät, ja näkyi yhä, että hän varmaan kerran oli ollut erinomaisen kaunis. — Hänet päästettiin salonkiin, sillä Thomas Buddenbrookin paarit oli viety sinne.

Vainaja makasi tuon suuren ja valoisan huoneen keskellä, josta huonekalut olivat poistetut, valkosilkkisillä patjoilla, valkoiseen silkkiin käärittynä ja valkoisella silkillä peitettynä tuberoosien, orvokkien ja kymmenien muiden kasvien väkevässä, huumaavassa tuoksussa. Hänen pääpuolessaan, puolipiiriin asetettujen hopeaisten haarakynttilöiden keskellä, joiden alustat olivat verhotut mustalla suruharsolla, seisoi Thorvaldsenin siunaava Kristus. Kukkavihkoja, seppeleitä, kukkakoreja ja -laitteita oli pitkin seinävieriä pystyssä ja nojallaan lattialla ja peitteellä; palmunlehtiä oli järjestetty paarien ympärille ja ne taipuivat yli kuolleen jalkojen. — Hänen kasvonsa olivat paikotellen ruhjoontuneet, ja nenä varsinkin oli pahasti vioittunut. Mutta hänen hiuksensa olivat käherretyt, kuten hänen eläessäänkin, ja viikset, jotka vanha herra Wenzel vielä kerran oli hoitanut käherrysraudalla, ulottuivat jäykkinä kauas ohi valkoisten poskien. Hänen päänsä oli kääntynyt hiukan sivuun ja hänen ristiin asetettujen käsiensä välissä oli norsunluinen risti.

Rouva Iversen jäi seisomaan oven suuhun, katsoen sieltä silmiään räpytellen paareja; vasta kun rouva Permaneder ilmestyi kokonaan mustiin puettuna, kasvot itkusta pöhöllään arkihuoneen oviverhojen väliin ja kehoitti häntä lempeästi astumaan lähemmä, rohkeni hän astua kappaleen matkaa eteenpäin parkettilattialla. Hän seisoi kädet riskissä ulkonevan vatsansa päällä katsellen kapeine, mustine silmineen kasveja, haarakynttilöitä, silkkinauhoja, koko tuota valkoisen silkin paljoutta, ja Thomas Buddenbrookin kasvoja. Olisi ollut vaikea määritellä noiden kalpeiden, raskaudentilan kuluttamien kasvojen ilmettä. Viimein hän sanoi: »Niin…», nyyhkäisi kerran — yhden ainoan kerran — aivan lyhyeen ja melkein huomaamattomasti ja kääntyi menemään.

Rouva Permanederiä miellyttivät tuollaiset vierailut. Hän ei poistunut talosta, vaan valvoi väsymättömällä innolla kunnianosoituksia, jotka tulivat hänen veljensä maallisten jäännösten osaksi. Kurkunpää-ääntään käyttäen luki hän moneen kertaan sanomalehtikirjoitukset, joissa ilmaistiin kaikki veljen ansiot, samoin kuin suvun satavuotisjuhlapäivänä, ja valitettiin hänen henkilönsä korvaamattomuutta. Hän oli läsnä arkihuoneessa lausumassa tervetulleiksi kaikkia surunvalittelijoita, jotka Gerda otti vastaan salongissa; ja näiden luku oli leegio. Hän neuvotteli useiden henkilöiden kanssa hautajaisista, joista oli tuleva suurenmoisen hienot. Hän järjesteli jäähyväiskohtauksia. Hän antoi konttorihenkilökunnan tulla sisään sanomaan johtajalleen viimeiset jäähyväiset. Ja sitten oli varastotyömiesten vuoro. Nämä vääntäytyivät suurine jalkoineen yli parketin, vetivät suunnattoman alamaisesti suupielensä alas ja levittivät ympärilleen paloviinan, purutupakan ja ruumiillisen työn hajua. He töllistelivät komeata paarilaitetta lakkejaan pyöritellen, ihmettelivät ensin ja ikävystyivät sitten, kunnes eräs viimein uskalsi tehdä lähtöä, minkä jälkeen kaikki muut mennä lohjustivat hänen kintereillään ulos… Rouva Permaneder oli haltioissaan. Hän väitti nähneensä monelta tipahtaneen kyyneleen partaan. Se ei ollut totta. Sellaista ei ollut tapahtunut. Mutta samapa se, kun hän nyt kerran oli luullut nähneensä sen ja se teki hänet onnelliseksi!

Tuli sitten maahanpaniaispäivä. Metalliarkku oli ilmanpitävästi suljettu ja kukilla peitetty, haarajalkojen kynttilät paloivat, talo täyttyi ihmisistä, ja surevien keskellä, niin perheenjäsenten kuin vieraiden, seisoi valtavimmassa majesteettisuudessaan pastori Pringsheim paarien pääpuolessa, ja hänen ilmeikäs päänsä nökötti kaularöyhelöllä aivan kuin lautasella.

Muuan hartiakas kantaja, eräänlainen mukava tarjoilijan ja juhlanjärjestäjän välimuoto, huolehti tilaisuuden ulkonaisesta menosta. Hän juoksi silinteri kädessä hiljaisin askelin portaita alas ja huusi läpitunkevalla kuiskausäänellä eteiseen, joka juuri oli täyttynyt virkapukuisista tullivirkamiehistä ja puseroihin, polvihousuihin ja silinteriin puetuista viljankantajista: »Huoneet ovat aivan täydet, mutta pylväskäytävässä on vielä tilaa… »

Sitten syntyi hiljaisuus; pastori Pringsheim alkoi puhua, ja hänen taidokas äänensä täytti mahtavana ja muuntelevana koko talon. Mutta hänen oikoessaan siunaten käsiään Kristuskuvan vieressä saapui talon eteen kalpean talvitaivaan valossa nelivaljakkoiset ruumisvaunut, ja toiset vaunut asettuivat niiden jälkeen jonoksi, joka ulottui katua pitkin alas virtaan asti. Talon ovea vastapäätä seisoi kivääri jalalla komppania sotamiehiä luutnantti von Throtan johdolla, joka paljastettu miekka kädessään katsoi hehkuvin silmin salongin uloketta kohti… Monet ympärillä olevissa ikkunoissa ja kadulla olijoista kurkottivat silloin kaulojaan.

Viimein syntyi liikettä eteisessä, luutnantin hiljainen komennushuuto kajahti, sotamiehet tekivät kunniaa kivääreillään, herra von Throta laski miekkansa alas, ja arkku tuli näkyviin. Neljän mustaan viittaan ja kolmikolkkahattuun puetun kantomiehen kantamana se keinui varovasti ulos ovesta, ja tuuli toi kukkien tuoksun uteliaita katsojia kohti, leyhäyttäen ruumisvaunujen katolla olevaa mustaa sulkatöyhtöä, liikuttaen hevosten turpakarvoja, hevosten, joita seisoi rivissä virtaan asti, sekä viputtaen ruumiskuskin ja ajajien mustia hatunharsoja. Silloin tällöin leijaili ilmassa joku yksinäinen lumihiutale painuen pehmeästi maahan.

Ruumisvaunuja vetävät hevoset, jotka olivat verhotut kokonaan mustalla peitteellä, jonka alta vain niiden levottomat silmät vilkkuivat, lähtivät liikkeelle neljän mustiin puetun miehen taluttamina, ja toiset saattohevoset lähtivät liikkeelle toinen toisensa jälkeen. Christian Buddenbrook astui pastorin kanssa ensimmäisiin vaunuihin. Seuraavassa ajoi pikku Johann hyvinvoivan näköisen hampurilaisen sukulaisen kanssa. Ja vitkalleen, vitkalleen, alakuloisena ja juhlallisena solui Thomas Buddenbrookin ruumissaatto eteenpäin, tuulen liehuttaessa kaikkien talojen puolitankoon vedettyjä lippuja… Virkakunnat ja viljankantajat kulkivat jalan.

Arkun edetessä surevien jonon saattamana hautuumaan käytäviä pitkin, ohi ristien, patsaiden, kappelien ja lehdettömien itkupajujen sekä lähetessä Buddenbrookien sukuhautaa seisoi siellä jo sotilaskunniavahti uudelleen kunniaa tehden, ja erään pensaikon takaa kajahtivat surumarssin hitaat, raskaat sävelet.

Jälleen oli suuri hautakivi kaiverrettuine sukukilpineen siirretty syrjään, ja jälleen seisoivat kaupungin herrat lehdettömän metsikön laidassa avonaisen haudan äärellä, johon nyt laskettiin Thomas Buddenbrook vanhempiensa viereen. Siinä he seisoivat, nuo arvon ja rikkauden edustajat, katse maahan luotuna tai pää alakuloisesti kallellaan, ja senaattorit erotti heidän joukostaan heidän valkoisista hansikkaistaan ja kravateistaan. Mutta kauempana tungeksivat muut virkamiehet, viljankantajat, konttoristit ja varastomiehet.

Soitto vaikeni, pastori Pringsheim puhui. Ja kun hänen siunaussanansa olivat kajahtaneet koleassa ilmassa, varustautuivat kaikki pusertamaan vielä kerran edesmenneen veljen ja pojan kättä.

Se oli pitkällinen toimitus. Christian Buddenbrook otti vastaan surunvalittelut puolittain hajamielisen, puolittain nolon näköisenä, jollainen ilme hänellä tavallisesti oli juhlatilaisuuksissa. Pikku Johann seisoi paksuun kultanappiseen merimiespukuunsa puettuna hänen vieressään, piti sinertävien varjojen ympäröimiä silmiään alasluotuina, katsomatta kehenkään, ja käänsi päänsä arasti irvistäen vinosti tuulta vasten.

YHDESTOISTA OSA.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Juuri kun ajattelee jotakin henkilöä tuumien, että mitenkähän hänenkin on käynyt elämässä, voikin äkkiä muistaa, ettei tämä enää kävelekään kaupungin kaduilla, ettei tämän ääni enää kaiukaan yleisessä äänikonsertissa, vaan että hän on kadonnut iäksi näyttämöltä ja nukkuu jonkin multakummun alla kaupungin portin ulkopuolella.

Kosulitar Buddenbrook, syntyisin Stüwing, Gotthold-sedän leski, oli kuollut. Hänellekin, joka kerran oli ollut niin ankaran riidan aiheuttaja perheen keskuudessa, oli kuolema suonut sovittavan ja kirkastavan kruununsa, ja hänen kolme tytärtään, Friederike, Henriette ja Pfiffi, tunsivat nyt olevansa oikeutetut ottamaan vastaan sukulaisensa, näiden tullessa surunvalittelulle, loukkaantuneen näköisinä, aivan kuin sanoen: »Siinä nyt näette, teidän vainonne on saattanut hänet hautaan!»… Vaikka konsulitar oli elänyt ikivanhaksi…

Madame Kethelsen oli myös saanut rauhan. Kärsittyään viimeisen vuoden leinisärkyä oli hän hiljaa, koruttomasti, lapsenuskoineen muuttanut manalle, sisarensa kadehtimana, joka vielä nytkin silloin tällöin sai taistella pieniä järkeisuskoisia kiusauksia vastaan, vaikka hän tuli yhä kumarammaksi ja pienemmäksi ja oli sitkeämmän rakenteensa vuoksi pakotettu viipymään tässä pahassa maailmassa.

Konsuli Peter Döhlmann oli myös kutsuttu isiensä luo. Hän oli pannut koko omaisuutensa aamiaisiin, oli viimein kuollut Hunyadi-Janokseen ja jätti tyttärelleen kahdensadan markan vuotuiset korot, esitettyään tunnetun Döhlmann-nimen perusteella, että hänet otettaisiin Johannis-klosteriin.

Justus Kröger oli myös kuollut, ja se oli paha juttu, sillä nyt ei mikään enää estänyt hänen heikkotahtoista vaimoaan myymästä viimeisiä hopeoitaan voidakseen lähettää rahaa rappiolle joutuneelle pojalleen Jakobille, joka vietti jossakin maailmalla kulkurinelämäänsä….

Mitä Christian Buddenbrookiin tulee, olisi häntä ollut turha hakea kaupungista; hän ei enää elänyt sen muurien sisällä. Vajaan vuoden kuluttua veljensä senaattorin kuolemasta oli hän muuttanut Hampuriin, jossa hän oli Jumalan ja ihmisten edessä mennyt naimisiin erään neiti Aline Puvogelin kanssa, johon hän jo vuosia sitten oli ollut läheisessä suhteessa. Kukaan ei ollut voinut estää häntä siitä. Hänen äidinperintönsä, jonka koroista toiset puolet muuten aina olivat menneet Hampuriin, oli siirtynyt herra Stephan Kistenmakerin hoitoon, hänen kuolleen ystävänsä testamentin määräyksen mukaisesti; mutta muuten oli Christian oma herransa… Heti kun hänen avioliittonsa oli tullut tunnetuksi, kirjoitti rouva Permaneder rouva Aline Buddenbrookille Hampuriin pitkän, erittäin vihamielisen kirjeen, joka alkoi puhuttelusanalla »Madame!» ja sisälsi huolellisesti myrkytetyin sanoin sen ilmoituksen, ettei rouva Permaneder ollut milloinkaan pitävä häntä ja hänen lapsiaan sukulaisinaan.

Herra Kistenmaker oli Thomas Buddenbrookin testamentin toimeenpanija, Buddenbrookilaisen omaisuuden hoitaja ja pikku Johannin holhooja, ja hän ymmärsi pitää arvossa nämä toimet. Ne tuottivat hänelle mitä tervetulleinta askartelua, ne oikeuttivat hänet pyyhkimään pörssissä kaikkinaisin liikarasituksen elein päätänsä ja vakuuttamaan toisille, että työ oli tappaa hänet… puhumattakaan siitä, että hän sai nostaa jokaisesta vaivannäöstään kaksi prosenttia kokonaisomaisuudesta, jonka hän suoritti suurella täsmällisyydellä. Mutta muuten hänellä ei ollut paljon menestystä kauppa-asioiden alalla ja hän sai hyvin pian osakseen Gerda Buddenbrookin tyytymättömyyden.

Asiat olivat sillä kannalla, että kauppahuoneen piti lakata olemasta vuoden kuluessa. Se oli senaattorin viimeinen tahto. Rouva Permaneder oli äärimmäisen kiihtynyt tuon asian johdosta. »Entä Johann, pikku Johann, Hanno?!» kyseli hän… Tuo tosiasia, että hänen veljensä oli jättänyt ottamatta huomioon poikansa ja ainoan perillisensä, ettei hän ollut antanut kauppahuoneen jäädä eloon siirtymään kerran tämän käsiin, oli hänelle suuri pettymys ja suru. Usein itki hän sitä, että heidän kuuluisan, kunnianarvoisan kauppahuoneensa kilpi, tuo monien polvien perinnöksi jättämä kalleus, oli otettava alas ja sen historia loppuva, vaikka oli olemassa suoraan polveutuva perillinen. Mutta sitten hän lohdutteli itseään sillä, etteihän kauppahuoneen loppu sentään merkinnyt suvun loppua, vaan että hänen veljenpoikansa oli aloittava uuden ja voimakkaan elämäntyön ja suorittava korkean kutsumuksensa, joka oli hänen isiensä nimen kuuluksi tekeminen ja suvun saattaminen uuteen kukoistukseen. Eihän hän turhan vuoksi ollut niin paljon isoisänsä näköinen…

Liikkeen lopettaminen alkoi siis herra Kistenmakerin ja vanhan herra Marcuksen johdolla, ja se sai sanomattoman surkuteltavan lopun. Annettu määräaika oli ylen lyhyt, siitä täytyi pitää kiinni kirjaimellisen tarkasti ja aika oli täpärällä. Epävakaiset asiat saatettiin selviksi kiirehtien ja epäsuotuisasti. Toinen hätäilty ja epäedullinen myynti seurasi toistaan. Varasto, viljamakasiinit muutettiin rahaksi mitä vahingollisimmalla tavalla. Ja sen, mitä herra Kistenmakerin hätiköinti ei tärvellyt, pilasi vanhan herra Marcuksen vitkastelu, jonka kerrottiin talvella ennen kaupungille lähtöään lämmittävän huolellisesti uunin edessä ei vain päällystakkiaan ja hattuaan, vaan keppinsäkin, ja joka, jos kerrankin tarjoutui edullinen kaupantekotilaisuus, varmasti löi sen laimin… Sanalla sanoen, vahinkoja kasautui yhä enemmän. Thomas Buddenbrookin kirjojen mukaan oli hänen jälkeensä jättämä omaisuus kuudensadanviidenkymmenentuhannen markan suuruinen; vuosi testamentin avaamisen jälkeen havaittiin, ettei tuota summaa saatu kokoon lähimailleenkaan…

Kaupungissa oli liikkeellä epämääräisiä ja liioiteltuja huhuja epäsuotuisista kaupoista, ja näitä tuki vielä sekin seikka, että Gerda Buddenbrook aikoi myydä suuren talonsa. Kerrottiin kummia siitä, mikä hänet mahtoi pakottaa siihen ja mikä sai Buddenbrookilaisen omaisuuden sulamaan kokoon; ja niin tapahtui, että kaupungissa vähitellen alkoi levitä käsitys, joka ensin hämmästytti ja oudoksutti senaattori Buddenbrookin leskeä, mutta joka hänen sitten täytyi kokea kasvavalla vastenmielisyydellä omassa talossaan. Hänen kertoessaan eräänä päivänä kälylleen, että useat käsityöläiset ja hankkijat olivat vaatineet sopimattomalla tavalla muutamien suurempien maksuerien suorittamista, jäi rouva Permaneder pitkäksi aikaa katsomaan eteensä suu auki ja purskahti sitten raikuvaan nauruun… Gerda Buddenbrook oli niin loukkaantunut, että hän ilmaisi jo päättäneensä lähteä pikku Johannin kanssa koko kaupungista Amsterdamiin vanhan isänsä luo, jossa hän taas pitkästä aikaa saisi soittaa tämän kanssa viuluduettoja. Mutta se herätti rouva Permanederin taholta sellaisen kauhistuksen myrskyn, että hän toistaiseksi luopui tuumastaan.

Kuten odotettavissa oli, ulottui rouva Permanederin vastustus myös hänen veljensä rakennuttaman talon myyntiaikeisiin. Hän koetti selitellä, miten huonon vaikutuksen se kaupungilla aikaansaisi, ja valitti, että se oli merkitsevä heidän nimelleen uutta iskua. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa, että olisi ollut epäkäytännöllistä pitää kunnossa ja asuttuna tuota suurta ja komeaa taloa, joka oli ollut Thomas Buddenbrookin kalliiksi käyvä ylellisyys-oikku, ja että Gerdan halu asettua johonkin pieneen mukavaan huvilaan kaupungin ulkopuolelle, luontoon, saattoi olla ymmärrettävissä…

Herra Goschin, kaupanvälittäjä Goscbin silmissä väikkyi nyt onnen päivä. Muuan tapahtuma kirkasti hänen vanhuuspäivänsä, niin että hänen jäsenensäkin lakkasivat vapisemasta moneksi tunniksi. Tapahtui näet, että hän sai katsahtaa Gerda Buddenbrookin salonkiin, istua tätä vastapäätä nojatuolissa ja neuvotella hänen kanssaan kasvoista kasvoihin hänen talonsa myyntihinnasta. Lumivalkean tukan harattaessa joka puolelta kasvoille tuijotti hän rouvan kasvoihin, alta kulmain, leuka hirmuisesti eteentyönnettynä, ja hänen onnistui näyttää aivan kyttyräselkäiseltä. Hänen äänensä sihisi, mutta hän puhui kylmästi ja virallisesti, eikä mikään ilmaissut hänen sielunsa järkytystä. Hän sitoutui ottamaan talon myytäväkseen, ojensi kätensä ja tarjosi siitä kavalasti hymyillen kahdeksankymmentäviisituhatta markkaa. Se oli hyväksyttävä hinta, sillä tappio oli väistämätön tämän loistorakennuksen myynnissä. Mutta ensin täytyi kuulla herra Kistenmakerin mieltä, ja Gerda Buddenbrookin täytyi päästää herra Gosch menemään sopimatta hänen kanssaan kaupasta; ja kävi ilmi, ettei herra Kistenmaker ollut halukas suostumaan minkäänlaisiin oikeutensa luovutuksiin. Hän ylenkatsoi herra Goschin tarjousta, nauroi sille ja vannoi, että talosta piti saada paljon enemmän. Ja hän vannoi ja manaili niin kauan, että hän viimein oli pakotettu myymään talon seitsemälläkymmenelläviidellätuhannella markalla eräälle vanhallepojalle, joka palattuaan pitkäaikaisilta matkoilta halusi asettua kaupunkiin…

Herra Kistenmaker huolehti myös uuden talon, miellyttävän pienen huvilan ostosta, josta ehkä tuli maksetuksi hiukan liian suuri hinta, mutta joka sijaitsi Burgtorin takana vanhan kauniin kastanjakujan varrella, jota ympäröi sievä puutarha ja keittiötarha ja joka oli Gerda Buddenbrookin toivomusten mukainen… Sinne nyt muutti senaattorin rouva poikineen, palvelusväkineen ja osittaisine huonekalustoineen syksyllä vuonna seitsemänkymmentäkuusi, huonekaluston toisen osan jäädessä rouva Permanederin suruksi entiseen taloon ja joutuessa tuon kaupunkiin asettuneen vanhanpojan saaliiksi.

Vielä lisää muutoksia! Mamsseli Jungmann, Ida Jungmann, siirtyi neljänkymmenenvuotisen palvelusajan jälkeen pois Buddenbrook-suvun keskuudesta ja palasi takaisin länsipreussiläiseen kotiseutuunsa viettääkseen omaisten keskuudessa elämänsä illan. Totta puhuaksemme senaattorin rouva antoi hänen mennä. Tuo kunnon sielu oli edellisen miespolven luisuessa pois hänen vaikutuspiiristään — löytänyt pikku Johannin, jota hän oli hellinyt ja hoidellut, jolle hän oli lukenut Grimmin satuja ja kertonut sedästään, joka oli kuollut nikotukseen. Mutta nyt ei pikku Johann ollut oikeastaan enää lainkaan pieni, vaan viisitoistavuotias nuorukainen, jota hän ei voinut, tämän heikkoudesta huolimatta, hyödyttää tarpeeksi… ja tämän äidin kanssa hän oli ollut jotakuinkin epämiellyttävissä väleissä jo kauan. Hän ei ollut koskaan pitänyt tätä rouvaa, joka oli tullut taloon niin paljon myöhemmin kuin hän itse, oikein perheeseen kuuluvana ja täysivertaisena, ja hän oli sitäpaitsi viime vuosina, vanhan palvelijan omahyväisyydellä, alkanut ottaa itselleen liikoja oikeuksia. Hän herätti pahennusta pitäessään itseään liian tärkeänä henkilönä ja sekaantuessaan joskus asiaankuulumattomalla tavalla taloudenpitoon… Asema kävi kestämättömäksi, syntyi kiivaita kohtauksia, ja vaikka rouva Permaneder puhui hänen puolestaan samalla sanavalmiudella, jolla hän oli rukoillut vanhojen asuinrakennusten ja huonekalujen säilyttämistä, sai vanha Ida lähteä talosta.

Hän itki katkerasti sen hetken lähestyessä, jolloin hänen oli sanottava hyvästit pikku Johannille. Tämä syleili häntä, vei sitten kädet selkänsä taa, nojasi toiseen jalkaansa ja katsoi Idan lähtöä sama miettivä, sisäänpäin kääntynyt ilme kullanruskeissa, sinertävien varjojen ympäröimissä silmissään, joka niissä oli ollut hänen isoäitinsä ruumiin ääressä, hänen isänsä kuollessa, suurta taloutta hajoitettaessa ja monen vähemmän mullistavan tapauksen sattuessa… Vanhan Idan lähtö muodostui hänen käsityksessään aikaisempien lohkomis- ja hajoamisilmiöiden johdonmukaiseksi jatkoksi, joita hän oli tullut näkemään. Se ei enää kummastuttanut häntä; se ei ollut milloinkaan kummastuttanut häntä sanottavammin. Toisinaan, kun hän kohotti vaaleanruskeiden kiharoiden peittämää päätään, huulet aina vähän vinossa, hienojen sierainten avautuessa herkästi, näytti siltä, kuin hän olisi haistellut tunnustellen ympärilleen, odottaen tuntevansa tuon hajun, tuon merkillisen tutun hajun, jota kukkien paljous ei ollut voinut hälventää hänen isoäitinsä paarien ääressä…

Joka kerran kun rouva Permaneder käväisi kälynsä luona, veti hän veljenpoikansa viereensä ja alkoi puhua tälle Buddenbrook-suvun menneisyydestä ja tulevaisuudesta, jonka edustaja hän, pikku Johann, Jumalan armosta oli. Mitä autiommalta nykyisyys tuntui, sitä laajemmin hän kuvaili kuinka hienosti hänen isovanhempainsa talossa oli eletty ja kuinka Hannon isoisänisoisä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksan… Eräänä päivänä hän sai ankaran vatsakohtauksen sen johdosta, että Friederike, Henriette ja Pfiffi olivat yksimielisesti väittäneet Hagenströmien olevan kaupungin hienointa hienostoa…

Christianista kuului huolestuttavia tietoja. Avioliitto ei näyttänyt vaikuttaneen suotuisesti hänen vointiinsa. Kaameat harhanäöt ja pakkomielikuvat olivat lisääntyneet arveluttavassa määrässä, ja hän oli vaimonsa ja lääkärin neuvosta lähtenyt sairaalaan. Hän ei viihtynyt siellä, vaan kirjoitteli surkeita kirjeitä omaisilleen toivoen kiihkeästi pääsevänsä pois tuosta laitoksesta, jossa häntä tunnuttiin kohdeltavan hyvin ankarasti. Mutta häntä ei päästetty vapaaksi, ja se oli kai parasta hänelle. Joka tapauksessa oli hän saattanut vaimonsa sellaiseen asemaan, jossa tämä, käytännöllisten ja yhteiskunnallisten etujen turvin saattoi jatkaa aikaisempaa riippumatonta elämäntapaansa vastuksitta ja häiriöittä.

TOINEN LUKU.

Herätyskellon koneisto läpsätti ja tärisi velvollisuudentuntoisesti ja julmasti. Se oli käheää särähtelevää rämpätystä enemmän kuin soimista, sillä kello oli vanha ja kulunut; mutta sitä kesti kauan, toivottoman kauan, sillä se oli huolellisesti vedetty.

Hanno Buddenbrook säikähti. Tuon hänen yöpöydältään, korvan juuresta kuuluvan pahansuovan, mutta uskollisen pärinän ääni sai nyt, kuten joka aamu, hänen sisimpänsä käpertymään kokoon myrtymyksestä, valituksesta ja epätoivosta. Ulkonaisesti hän oli aivan rauhallinen, ei edes muuttanut asentoaan vuoteessaan, repäisi ainoastaan silmänsä auki, aamu-unesta heräten.

Hänen talvisen kylmässä huoneessaan oli aivan pimeä; ei voinut erottaa yhtään esinettä, ei myöskään kellon viisareita. Mutta hän tiesi kellon olevan kuusi, sillä hän oli eilen illalla asettanut herätyskellon siten… Eilen… eilen… Tuumien jännitetyin hermoin tulensytyttämistä ja ylösnousua jäi hän liikkumatta selälleen, ja vähitellen palasi hänen tietoisuuteensa kaikki se, mikä eilen oli täyttänyt hänen mielensä…

Oli ollut sunnuntai, ja kärsittyään monta päivää peräkkäin hirveätä piinaa tohtori Brechtin käsissä oli korvaukseksi saanut tulla äidin mukana teatteriin kuulemaan »Lohengriniä». Hän oli odottanut tuota iltaa jo viikon. Valitettavasti oli vain moisten juhlahetkien edellä niin monenlaista pahaa, joka pilasi viime hetkeen asti odotuksen ilon. Mutta vihdoinkin oli koulu sitten loppunut lauantaina, ja porauskone oli viimeisen kerran ritissyt hänen suussaan kipua tuottaen… Nyt oli kaikki voitettu, sillä läksyjenluvun hän oli lykännyt päättävästi sunnuntai-illan taakse. Mitä oli maanantai? Oliko se milloinkaan koittava? Kuka uskoo maanantaihin, kun on kuuleva sunnuntai-iltana »Lohengrinin»… Hän oli aikonut nousta maanantaiaamuna varhain ylös toimittaakseen nuo joutavat asiat silloin — sillä hyvä! Ja sitten hän oli kulkenut mieli vapaana, iloiten sydämestään tulevasta illasta, soitellut haaveillen flyygelin ääressä ja unohtanut kaikki vaivat ja vastukset.

Ja sitten oli onni muuttunut todellisuudeksi. Se oli tullut häntä vastaan pyhine intoineen, salaisine mielenliikutuksineen ja vapistuksineen, äkillisine sisäisine nyyhkäyksineen, koko ylenpalttisine, korvaamattomine hurmauksineen… Tosin eivät orkesterin halpahintaiset viulut olleet alkusoiton aikana soineet oikein hyvin, ja eräs lihava, itserakas mies, jolla oli leivänruskea täysiparta, oli liukunut esiin ruuhessaan luonnottomasti töksähdellen, ja viereisessä aitiossa oli istunut hänen holhoojansa herra Stephan Kistenmaker, joka oli moittinut, että pojan annettiin huvitella ja ohjattiin siten hänen ajatuksensa pois velvollisuuksista. Mutta suloinen, kirkastettu musiikki oli saanut hänet unohtamaan kaikki puutteet ja mieliharmit…

Viimein se kuitenkin oli loppunut. Sointuva, säihkyvä onni oli vaiennut ja sammunut, polttavin ohimoin oli hän huomannut olevansa kotona huoneessaan ja nähnyt, että vain pari tuntia erotti hänet enää seuraavasta harmaasta arkipäivästä. Ja silloin hänet oli vallannut täydellinen avuttomuuden ja alakuloisuuden tunne, jonka hän jo tunsi ennestään. Hän oli taas kokenut, miten kipeää kauneus tekee, miten se järkyttää tunteita ja saattaa ihmisen kaipaavaan epätoivoon, jäytäen samalla jokapäiväisessä elämässä tarvittavaa rohkeutta ja kelpoisuutta. Näin hirveän toivottomana ja raskaana se ei ollut vielä milloinkaan painanut häntä; ja hänen oli täytynyt taas sanoa itselleen, ettei häntä painanut vain hänen henkilökohtaisten huoliensa taakka, vaan jokin, joka sielun alkuajoista asti oli ollut sen hartioilla ja joka vielä kerran sen musertaisi…

Sitten hän oli vetänyt herätyskellon ja nukkunut niin syvään ja sikeään uneen kuin ei hän enää ikinä heräisi. Ja nyt oli edessä maanantai, ja kello oli kuusi, ja kaikki läksyt olivat lukematta!

Hän kohottautui ylös ja sytytti yöpöydällään olevan kynttilän. Mutta kun hänen käsivarsiaan ja hartioitaan alkoi palella jääkylmässä ilmassa, pistäytyi hän sukkelasti takaisin peitteen alle.

Viisarit osoittivat kellon olevan kymmenen minuuttia yli kuuden… Oli järjetöntä nousta vuoteesta ja ruveta lukemaan, se oli liian paljon vaadittu, joka tuntia varten oli jotakin valmistettavaa, ei kannattanut alkaakaan, hänen määräämänsä lukuaika oli liian lyhyt. Ja oliko sitten niin varma, että hänen vuoronsa tulisi tänään kemiassa ja latinassa? Se oli otaksuttavaa, inhimillisten laskelmien mukaan se oli hyvin otaksuttavaa. Mitä Ovidiukseen tulee, olivat äskettäin olleet esillä ne nimet, jotka alkoivat kirjaimiston viime kirjaimilla, ja tänään tulisi todennäköisesti alettavaksi A:sta ja B:stä. Mutta eihän se sittenkään ollut ehdottoman varmaa ja epäilemätöntä! Saattoihan säännössä olla poikkeuksiakin! Hyvänen aika, eikö sattuma toisinaan saanut aikaan kummempiakin… Ja hänen näin punnitessaan asiaa puolin ja toisin sekaantuivat hänen ajatuksensa ja hän nukkui uudelleen.

Pieni ja kolkko koulupojan huone vuoteen yläpuolella riippuvine sikstiiniläistä madonnaa esittävine kuparipiirroksineen, keskellä lattiaa seisovine levypöytineen, huolimattomasti täyteen sullottuine kirjapöytineen, jäykkäjalkaisine mahonkipulpetteineen ja kapeine pesupöytineen oli vaipunut hiiskumattomaan hiljaisuuteen; kynttilä loi vain ympärilleen häilyvää valoaan. Ikkunassa kukkivat jääkukat; uutimia ei oltu laskettu kokonaan alas, jotta valo lankeaisi sisään aikaisemmin. Ja Hanno Buddenbrook nukkui poski tyynyä vasten. Hän nukkui huulet raollaan, luomet lujasti suljettuina, palavan, tuskallisen antaumuksen ilme kasvoillaan ja pehmeä, vaaleanruskea, kihara tukka ohimoillaan. Ja vähitellen kadotti yöpöydällä palava tuikku punakellertävän hohteensa, ja ikkunan jäämetsän takaa alkoi virrata huoneeseen aamun kalpea valo.

Kellon ollessa seitsemän heräsi hän kauhistuen uudelleen. Nyt oli viimeinenkin vara-aika mennyt. Ei auttanut muu kuin nousta ja kestää se minkä tuleman piti. Oli vielä tunti koulun alkamisaikaan… Aika oli niukka, ei ollut puhettakaan läksyjenluvusta. Mutta siitä huolimatta jäi hän yhä sänkyyn mieli täynnä katkeruutta, surua ja nuhdetta tuon raa'an väkipakon johdosta, joka olisi vaatinut häntä nousemaan lämpimästä vuoteesta kolkossa hämärässä ja lähtemään pahansuopien ihmisten pariin, jossa uhkasi hätä ja vaara. Vielä kaksi lyhyttä minuuttia, eikö niin? kysyi hän tyynyltään ylitsevuotavan hellästi.. Ja sitten uhman puuskassa salli hän itselleen viisi minuuttia, ummistaen vielä hetkiseksi silmänsä, raotti milloin toista, milloin toista ja tuijotti epätoivoisesti minuuttiviisaria, joka kulki tylsänä, tietämättömänä määrättyä rataansa…

Kymmenen minuuttia yli seitsemän hän karkaisi luontonsa ja alkoi liikkua mitä joutuisimmin edestakaisin huoneessa. Kynttilä paloi edelleenkin, sillä paljas päivänvalo ei vielä riittänyt. Puhaltaessaan sulaksi yhden ruudussa olevan jääkukan näki hän ulkona olevan sumua.

Häntä vilutti kauheasti. Kylmä puistatti toisinaan aivan kipeää tehden koko hänen ruumistaan. Hänen sormenpäitään poltti ja ne olivat niin paisuneet, ettei kynsiharjasta ollut mihinkään. Hänen pestessään yläruumistaan vaipui sieni puutuneesta kädestä lattialle ja hän seisoi siinä höyryten kuin hiestynyt hevonen.

Viimein hän sitten kuitenkin seisoi valmiiksi puettuna, huohottaen ja murheellisin silmin keskipöydän ääressä, tarttui nahkalaukkuun ja ponnisti kaikki jälelläolevat sielunvoimansa, joita epätoivo ei ollut musertanut, ahtaakseen siihen tarvittavat kirjat. Hän katsoi jännittyneesti eteensä ja mumisi: »Uskontoa… latinaa… kemiaa…» ja latoi kuluneet ja musteen tahraamat pahvikannet toisiaan vasten…

Pikku Johann oli jo jokseenkin pitkä. Hän oli täyttänyt viisitoista vuotta eikä enää käynyt puettuna kööpenhaminalaiseen merimiespukuun, vaan vaaleanruskeaan jakettipukuun, johon kuului sininen, valkopilkullinen kravatti. Hänen liiveissään riippui ohuet kultaiset kellonvitjat, jotka olivat isoisänisän perintöä, ja oikean käden nimettömässä sormessa oli vanha perintösinettisormus vihreine kivineen, joka samoin oli joutunut nyt hänelle… Hän veti ylleen paksun, villaisen talvipäällystakkinsa, painoi hatun päähänsä, tempasi laukun, sammutti kynttilän ja loikki portaita alas eteiseen, täytetyn karhun ohi, oikealla olevaan ruokasaliin.

Neiti Clementine, äidin uusi sisäneitsyt, laiha tyttö, jolla oli poltetut otsakiharat, terävä nenä ja likinäköiset silmät, oli jo siellä ja toimitteli jotakin ruokapöydän luona.

»Mitä kello oikeastaan on?» kysyi Hanno hampaiden välitse, vaikka hän hyvin tiesi ajan.

»Neljännestä vailla kahdeksan», vastasi sisäkkö osoittaen seinäkelloa laihalla punaisella kädellään, joka oli leininlyömän näköinen. »Teidän pitää joutua, Hanno…» Näin sanoen laski hän höyryävän kupin pojan eteen ja työnsi leipäkorin, voilautasen, suolan ja munakupin lähemmäs.

Toinen ei sanonut enää muuta, vaan tarttui leipään ja alkoi seisaaltaan, hattu päässä ja laukku kainalossa, hörppiä kaakaota. Kuuma juoma vihloi hirveästi erästä poskihammasta, jonka herra Brecht juuri oli korjannut… Hän jätti puolet juomatta, ei koskenut myöskään munaan, äännähti epäselvästi, huulet vinossa jotakin hyvästin tapaista ja lähti juosten talosta.

Kello oli kymmentä vailla kahdeksan hänen sivuuttaessaan etupihan, jättäessään taakseen pienen punaisen huvilan ja alkaessaan rientää talvista kujaa oikealle… Kymmenen, yhdeksän, kahdeksan minuuttia. Ja tie oli pitkä. Eikä sumussa tahtonut nähdä miten pitkällä milloinkin oli! Hän veti henkeensä ja huokui taas ulos tuota sakeaa, jääkylmää sumua, hengitti koko kapean rintansa voimalla, painoi kielen hammasta vasten, jossa vielä tuntui kuuman kaakaon vaikutus, ja jännitti jalkalihaksiaan suunnattomasti. Hän oli hikinen, mutta tunsi silti palelevansa. Hänen kylkeään alkoi pistellä. Niukka aamuateria piti ääntä hänen vatsassaan tämän kiireisen kävelyn johdosta, hän tunsi pahoinvointia, ja sydän läpätti kuin jokin irtonainen kappale, ollen salvata häneltä hengen.

Burgtor, vasta Burgtor, ja kello oli jo neljä minuuttia vailla kahdeksan! Ponnistaessaan edelleen kylmää hikeä uhkuen, kipua ja pahoinvointia tuntien ja hätäisin mielin koetti hän katsella, eikö missään enää näkyisi toisia koululaisia… Ei yhtään ainoata. Kaikki olivat jo perillä, ja kellot kuuluivat lyövänkin jo kahdeksan! Niiden ääni kaikui kaikista torneista sumun läpi, ja Marian-kirkon kellot soittivat hetken kunniaksi vielä »Herraa hyvää kiittäkää»… Ne soittivat sen aivan väärin, havaitsi Hanno raivoissaan, niillä ei ollut aavistustakaan rytmistä, ja ne olivat hyvin huonossa vireessä… Mutta ei tämä ollut vielä mitään, ei mitään! Hän oli myöhästyvä, siitä ei enää ollut epäilystä. Koulun kello oli jäljessä, mutta hän oli myöhästyvä sittenkin, varmasti. Hän tuijotti vastaantulijoita. Nämä olivat matkalla konttoreihinsa ja liikkeisiinsä eivätkä pitäneet kiirettä, sillä heitä ei uhannut mikään. Moni vastasi hänen kadehtivaan ja valittavaan katseeseensa, katsahti hänen läkähtymäisillään olevaa muotoaan ja hymyili. Häntä raivostutti tuo hymy. Mitä he luulivat, mikä käsitys noilla huolettomilla olennoilla oli aseman laadusta? Tuo teidän hymynne on raakuutta, olisi hänen tehnyt mieli huutaa heidän jälkeensä! Saattoiko heitä naurattaa se, että toinen pihalle tultuaan kaatuisi kuoliaana maahan!…

Pitkä kilisevä soitto, maanantairukousten aloittamisen merkki kaikui hänen korviinsa hänen ollessaan kahdenkymmenen askeleen päässä pitkästä, punaisesta, kahdella rautaportilla varustetusta muurista, joka erotti etupihan kadusta. Jaksamatta enää juosta puski hän eteenpäin vartalo etunojossa, jalkojen koettaessa jotenkuten estää kaatumista liikkuessaan eteenpäin kompuroiden ja laahaten, ja saapui siten lähimmälle portille soiton jo vaiettua.

Herra Schlemel, vahtimestari, tanakka karkeapartainen, työläisen näköinen mies oli juuri sulkemassa sitä. »Vieläkö nyt…» sanoi hän päästäen oppilas Buddenbrookin livahtamaan sisään… Kenties, kenties hän saattoi pelastua. Täytyi koettaa pujahtaa luokkahuoneeseen, odottaa siellä hiljaa rukousten loppua, jotka pidettiin voimistelusalissa, ja olla olevinaan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja puhkuen, huohottaen ja kylmän hien kostuttamana laahusti hän punaisilla muurikivillä lasketun pihan poikki ja sitten kirjavilla laseilla varustetusta ovesta sisään…

Koulussa oli kaikki uutta, siistiä ja kaunista. Aika oli perinyt omansa: entisen luostarikoulun vanhat harmaat, romahtamaisillaan olevat seinät, joiden sisällä vielä edellinen polvi oli päntännyt tieteitä, olivat hajoitetut maahan, ja niiden sijalle oli kohonnut uusia, ilmavia, komeita rakennuksia. Entinen tyyli oli säilytetty, ja käytävien ja ristikäytävien yllä kaareutuivat juhlalliset goottilaiset holvikaaret. Mutta valaistukseen, lämmitykseen, tilavuuteen, luokkahuoneiden valoisuuteen, opettajahuoneiden mukavuuteen, kemia-, fysiikka- ja piirustussalin käytännölliseen järjestelyyn nähden vallitsi koulussa täydellinen nykyajan henki…

Hanno Buddenbrook hiipi nääntyneenä seinänviertä pitkin, vilkuen ympärilleen… Jumalan kiitos, kukaan ei nähnyt häntä. Kaukaa käytävistä kuului oppilasjoukkojen ja opettajien liikettä näiden vyöryessä voimistelusaliin noutaakseen sieltä hengellistä vahvistusta viikon työlle, mutta tällä puolen oli hiljaista, ja korkkimatolla peitetty rappukäytäväkin oli aivan tyhjä. Varovasti, varpaisillaan, henkeä pidättäen, jännittyneesti kuulostellen luikki hän ylös. Hänen luokkansa, realilinjan keskikoulu-osaston lähinnä viimeinen, sijaitsi ensimmäisessä kerroksessa, vastapäätä portaita; ovi oli auki. Viimeiselle askelmalle tultuaan katsoi hän pitkään käytävään, jonka kummallakin puolella oli porsliinikilvellä varustettuja, eri luokkahuoneisiin vieviä ovia, otti pari kolme pitkää askelta ja oli turvassa luokassa.

Huone oli tyhjä. Leveiden ikkunoiden edessä oli vielä verhot, ja palavat kaasulamput, jotka riippuivat katosta, pihisivät hiljaa. Vihreät verhot jakoivat valoa kolmen kaksi-istuimisen vaalean pulpettiryhmän yli, joita vastapäätä oli tumma, arvonantoa herättävä juhlallinen kateederi. Vaalea paneeli peitti seinien alaosan, ja yläosan paljasta kalkkipintaa koristi pari karttaa. Kateederin toisella puolen oli suuri taulu jalustallaan.

Hanno meni paikalleen, joka oli jotakuinkin keskellä huonetta, työnsi laukun pulpettiin, vaipui kovalle istuimelle, laski kädet kaltevalle laudalle ja painoi päänsä niitä vasten. Sanomattoman suloinen tunne värisytti häntä. Tämä paljas ja ankaran näköinen huone oli ruma ja vastenmielinen, ja hänen sydäntään painoi koko aamupäivä tuhansine vaaroineen, mutta hän oli nyt ainakin ensi aluksi turvassa, oli saanut ruumiillisen suojan ja saattoi antaa asioiden langeta niskaansa. Ensimmäinen tunti, herra Ballerstedtin pitämä uskontotunti, oli sitäpaitsi jotakuinkin vaaraton… Korkealla seinässä olevan lämmityslaitoksen pyöreän aukon paperiläpän vipajamisesta näkyi, miten lämmin ilma virtasi huoneeseen, ja kaasulamputkin huokuivat lämpöä. Ah, nyt saattoi oikaista itsensä ja antaa jäykistyneiden, hikisten jäsenien hitaasti norjeta ja sulaa. Hyvältä tuntuva, epäterve kuumuus kohosi hänen päähänsä, pani hänen korvansa soimaan ja himmensi katseen…

Äkkiarvaamatta kuuli hän takaansa ääntä, joka sai hänet hätkähtämään ja kääntymään ympäri… Ja katso, takimmaisen pulpetin alta kohosi Kain, kreivi Mölln'in vartalo, nuori herra kompuroi esiin, ryömi käytävälle, nousi pystyyn, löi hiljaa kädet toisiaan vasten pudistaakseen niistä tomua ja astui loistavin kasvoin Hanno Buddenbrookin luo.

»Sinähän siinä olet, Hanno!» hän lausui. »Ja minä kun pakenin tuonne — luulin sinua joksikin opettajaksi!»

Hänen äänensä oli murroskaudessa, se keikahteli ylös ja alas; niin ei vielä ollut hänen ystävänsä äänen laita. Hän oli kasvanut saman verran kuin tämä, mutta oli muuten aivan entisensä kaltainen. Hänellä oli yhä edelleen epämääräisen värinen puku, jossa sieltä täältä puuttui joku nappi ja jonka takapuolen muodosti suuri paikka. Vieläkään eivät hänen kätensä olleet aivan puhtaat, mutta ne olivat kapeat ja erinomaisen jalomuotoiset hoikkine, pitkine sormineen ja suippoine kynsineen. Ja yhä vielä lankesi hänen hätäisesti jakaukselle kammattu, punakeltainen tukkansa alabasterin valkoiselle, moitteettoman kaunismuotoiselle otsalle, jonka alla välkkyi kaksi vaaleansinistä syvä- ja teräväkatseista silmää…. Vastakohta hänen suuresti laiminlyödyn asunsa ja noiden kasvojen erinomaisen rotupuhtauden välillä, jonka merkkejä olivat myös hienosti kaartuva nenä ja hiukan ivallisesti vääntynyt ylähuuli, pisti entistä enemmän silmiin.

»Hyvänen aika, Kai», sanoi Hanno värisevin huulin, tapaillen toisella kädellä sydäntään, kuinka sinä saatoit pelästyttää minua näin! Miksi sinä olet täällä luokassa? Miksi sinä olit piilossa? Myöhästyitkö sinäkin?»

»Vielä mitä», vastasi Kai. »Minä olen ollut täällä jo kauan… Kelläpä ei olisi maanantaiaamuna hoppu kouluun, kuten itse tiedät, hyvä ystävä… Ei, minä jäin vain huvikseni tänne. Matalajalkaisella on valvomisvuoro, eikä hän katsonut pahaksi ajaa kansaa rukouksiin. Silloin minä toimin niin, että olin aina hänen selkänsä takana… Ja vaikka tuo mystikko olisi kurkistellut kuinka tahansa, olin minä aina hänen selkänsä takana, kunnes hän lähti pois; ja silloin minä saatoin jäädä tänne… Mutta sinä», sanoi hän surkutellen ja istuutui hellästi Hannon viereen penkille… »Sinun on pitänyt juosta, onhan? Ihmisparka! Sinä olet aivan henkiheiton näköinen. Ja hiukset ovat tarttuneet otsalle… » Hän otti viivottimen pöydältä ja alkoi pöyhöttää sillä vakavissaan ja huolellisesti pikku Hannon kiharoita. »Sinä nukuit siis liian kauan?… Minä istun tässä muuten Adolf Todtenhauptin paikalla», sanoi hän kesken kaiken ympärilleen katsellen, »priimuksen vihityllä paikalla! No, tällä kertaa se ei ole niin vaarallista… Nukuit siis liian kauan?»

Hanno oli taas haudannut kasvonsa käsiinsä. »Minä olin eilen illalla teatterissa», sanoi hän syvään huokaistuaan.

»Sinä olet sentään onnellinen», jatkoi hän sitten suostutellen, »sinun pitäisi muistaa se, Hanno. Minä en ole vielä koskaan ollut teatterissa, eikä minulla taida vastakaan olla toivoa päästä sinne….»

»Niin, sen tilan minä tunnen hyvin.» Kai kumartui ottamaan ystävänsä päällystakkia ja hattua, jotka olivat lattialla penkin vieressä, nosti ne ylös ja kantoi ne hiljaa eteiseen.

»Sitten sinä et kai ole aivan selvillä muodonvaihdoksesta?» kysyi hän palatessaan.

»Et siis myöskään kemiaa ja englantia! All right! Terve kaveri!» Kai oli silminnähtävästi keventynyt, »Minä olen samassa tilassa», selitti hän iloisesti. »En lukenut mitään lauantaina, koska senjälkeen oli sunnuntai, ja sunnuntaina minä en lukenut päivän kunniaksi… pyh, vielä mitä… pääasiallisesti siksi, että minulla oli parempaa tekemistä, tietysti», sanoi hän äkkiä vakavasti, kasvojen hitaasti punehtuessa. »Tästä on tuleva iloinen päivä, Hanno.»

»Jos minä saan vielä yhden muistutuksen, niin minä jään istumaan», sanoi pikku Johann. »Ja sitä ei voi välttää, jos minulta kysytään latinaa. Nyt on B-kirjaimen vuoro, Kai, siinä ei auta mikään… »

»Maltahan! Haa, Caesar menee ulos. 'Mua selästäpäin vaara uhannut on aina; kun otsan Caesarin he kerran… '» Mutta Kain taito loppui kesken. Hänelläkin oli hyvin epämiellyttävä olo. Hän meni kateederin luo, istui siihen ja alkoi synkän näköisenä kiikutella itseään nojatuolissa. Hanno Buddenbrook antoi yhä päänsä levätä pulpetilla. Näin istuivat he kotvan äänettöminä.

Äkkiä alkoi jostakin kuulua kaukaista töminää, joka kasvoi jyrinäksi ja vyöryi uhkaavasti pauhaten lähemmä…

»Kansa tulee», sanoi Kai katkerasti. »Voi Herra Jumala, miten pian he pääsivät! Tunti ei ole tullut edes kymmentä minuuttia lyhyemmäksi…»

Hän laskeutui alas kateederilta ja suori itsensä ovelle pujahtaakseen toisten toverien joukkoon. Mutta Hanno nosti vain hetkiseksi päätään, veti suunsa vinoon ja jäi paikalleen.

Se läheni, tuo töminä, jyry, miehisten äänien, murroksessa olevien äänien ja diskanttiäänien sorina, vyöryi portaita ylös, levisi käytävään ja virtasi tähän huoneeseen, joka äkkiä täyttyi elämällä, liikkeellä ja hälinällä. Nuo nuoret pojat, realilinjan oppilaat, Hannon ja Kain toverit, joita oli luvultaan noin kaksikymmentäviisi, tulivat sisään vetelehtien, kädet housuntaskussa, tai käsivarsiaan heilutellen ja aukaisivat raamattunsa. Joukossa oli miellyttävän näköisiä poikia, sellaisia, jotka näyttivät terveiltä ja hyvinvoivilta, mutta oli myös arveluttavan näköisiä, oli pitkiä, väkeviä huiskaleita, joista oli tuleva kauppiaita tai joista ehkä joku aikoi merille eikä piitannut tämän taivaallista mistään, oli pieniä, ikäisekseen liian lukuintoisia kirjatoukkia, jotka loistivat sellaisissa aineissa, joissa vaadittiin ulkomuistia. Mutta Adolf Todtenhaupt, priimus, tiesi kaikki; hän ei vielä elämänsä aikana ollut jäänyt vastausta velkaa. Se johtui osaksi hänen hiljaisesta, uuraasta ahkeruudestaan, osaksi siitä, että opettajat varoivat kysymästä häneltä sellaista, jota hän ehkä ei olisi voinut tietää. Se olisi ollut noloa ja vastenmielistä, se olisi horjuttanut heidän uskoaan inhimilliseen täydellisyyteen. Adolf Todtenhaupt ei saanut erehtyä… Tällä oli merkillisen kupurainen päänmuoto, jota pitkin hänen vaalea tukkansa oli su'ittu peilinkiiltäväksi pinnaksi, harmaat, tummien renkaiden ympäröimät silmät ja pitkät ruskeat kädet, jotka pistivät esiin hänen hyvin harjatun takkinsa hihoista. Hän istuutui Hanno Buddenbrookin viereen, hymyili hiljaa, hiukan salamyhkäisesti, sekä toivotti naapurilleen hyvää huomenta tuolla koulupoikien kesken tavaksi tulleella kielellä, joka lyhensi koko sanan yhdeksi ainoaksi huolimattomaksi, reippaaksi murahdukseksi. Sitten hän ryhtyi, toisten puhellessa puoliääneen ympärillä, päntätessä vielä viime hetkessä päähänsä läksyjä, haukotellessa ja nauraessa, tekemään merkintöjä päiväkirjaan käyttäen kynää verrattoman täsmällisesti, hoikin, suoraksiojennetuin sormin.

Kahden minuutin kuluttua kuului käytävästä askeleita, etumaisten pulpettien oppilaat nousivat kiirehtimättä paikoiltaan ja taampana olevilta seurasi joku esimerkkiä, toisten antamatta häiritä valmisteluitaan ja tuskin huomaamatta, että herra lehtori Ballerstedt astui luokkaan, ripusti hattunsa oven suuhun ja nousi kateederiin.

Hän oli neljänkymmenen vaiheilla oleva hauskan lihavahko herra, jolla oli hyvin kalju päälaki, punakellertävä, lyhyeksi leikattu täysiparta, rusottava iho ja hurskauden ja miellyttävän aineellisuuden välinen ilme kosteiden huulien ympärillä. Hän otti muistikirjan esiin ja selaili sitä ääneti; mutta koska luokassa vallitseva hiljaisuus jätti paljon toivomisen varaa, kohotti hän katseensa, ojensi käsivartensa pulpetille ja liikutti heikkoa valkoista nyrkkiään pari kertaa voimattomasti ylös ja alas, kasvojen paisuessa niin tummanpunaisiksi, että parta näytti vaaleankeltaiselta, ja huulien toimiessa puolen minuutin ajan suonenvedontapaisesti ja tuloksettomasti, kunnes niiltä viimein purkautui lyhyt, pusertunut ja ähkyvä: »No»… Sitten hän vielä haki hetken aikaa muita moitteen ilmaisumuotoja, painui taas tutkimaan muistikirjaansa, odotti punastuksensa haihtumista ja tyytyi asian tilaan. Tämä oli Ballerstedtille ominaista.

Hän oli aikonut kerran papiksi, mutta oli sitten änkyttämisen vuoksi ja maallisen hyvinvoinnin houkutuksesta päättänyt ruveta opettajaksi. Hän oli vanhapoika, hiukan varakas, kantoi pientä timanttisormusta sormessaan ja rakasti sydämestään ruokaa ja juomaa. Hän oli samainen opettaja, joka seurusteli vain virkansa yhteydessä opettajatovereittensa kanssa, mutta viihtyi varsinaisesti kaupungin naimattoman kauppamaailman keskellä ja myöskin upseeriston parissa, söi kaksi kertaa päivässä kaupungin parhaimmassa ravintolassa ja oli »klubin» jäsen. Jos hän tapasi koulun varttuneempia oppilaita jossakin kaupungin kaduilla kello kahden, kolmen aikaan yöllä, paisuivat hänen poskensa punastuksesta, hän koetti ääntää »hyvää huomenta» ja jätti asian silleen… Hanno Buddenbrookin ei tarvinnut pelätä häntä; häneltä ei kysytty juuri milloinkaan. Opettaja oli viettänyt tämän sedän Christianin kanssa niin usein inhimillisesti ymmärrettäviä yhdessäolon hetkiä, että häntä ei haluttanut joutua riitaan veljenpojan kanssa….

»No…» sanoi hän uudestaan, katsoi ympäri luokkaa, liikutti taas heikkoa nyrkkiään, jossa kimalteli timanttisormus, ja katsoi muistikirjaansa. »Perlemann. Yleiskatsaus.»

Perlemann nousi. Häntä tuskin huomasi luokalla. Hän kuului noihin pieniin kirjatoukkiin. »Yleiskatsaus», sanoi hän hiljaa ja siivosti, ojentaen kaulansa pelokkaasti hymyillen. »Jobin kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen kuvaa Jobin tilaa ennen hänen joutumistaan Herran ristin ja kurituksen alaiseksi; ensimmäinen luku, kuusi ensimmäistä säkeistöä. Toinen kuvaa itse kuritusta ja sen oheen kuuluvia seikkoja; luku…»

»Oikein, Perlemann», keskeytti herra Ballerstedt liikutettuna toisen arasta alttiudesta, ja kirjoitti hyvän arvosanan kirjaansa. » Jatkakaa, Heinricy.»

Heinricy oli noita pitkiä huiskaleita, jotka eivät välittäneet mistään. Hän työnsi tukevan puukon, jolla hän alinomaa oli askarrellut, housunsa taskuun, nousi kolisuttaen paikaltaan, laski alahuulen lerpalleen ja rykäisi karhealla, raa'alla miehenäänellä. Kaikkia harmitti, että hänet oli pantu jatkamaan siivon Perlemannin tietoja. Oppilaat torkkuivat lämpimässä huoneessa pihisevien kaasulamppujen alla, kukin omissa ajatuksissaan. Kaikki olivat väsyneet sunnuntain jälkeen ja kaikki olivat nousseet kylmän sumuisena aamuna huokaillen ja kalisevin hampain lämpimistä vuoteistaan. Jokaisesta olisi ollut mieluista, jos pikku Perlemann olisi vaikka koko tunnin supattanut hiljaa edelleen, sillä nyt Heinricy varmasti oli nostattava kahakan.

Herra Ballerstedtin kasvot paisuivat, hän nosti heikkoa nyrkkiään, liikutteli huuliaan ja tuijotti nuorta Heinricyä kulmakarvat koholla. Hänen tummanpunainen päänsä tutisi ponnistuksesta, kunnes hän viimein sai sanotuksi: »No…», joka avasi sulun sanoille ja voitti alkuhankaluuden. »Teiltä ei milloinkaan saa vastausta, Heinricy», jatkoi hän nyt helposti ja sujuvasti »ja aina teillä on joku puolustus mielessänne. Jos olitte poissa viime tunnilta, olisitte voinut välipäivinä kysyä läksyä tovereilta, ja jos kerran ensi osa kuvaa Jobin tilaa ennen kuritusta ja toinen kuritusta, olisi teidän pitänyt voida laskea sormillanne, että kolmas osa käsittelee Jobin tilaa tuon kurituksen jälkeen. Mutta, teillä ei ole innostusta työhön, ja te ette ole vain heikko erehtyväinen ihminen, vaan myös aina valmis kaunistelemaan ja puolustamaan heikkouttanne. Mutta huomatkaa, että niin kauan kuin tätä jatkuu, ei ole puhetta luokalta pääsemisestä, Heinricy. Istuutukaa. Wasservogel, jatkakaa.»

Heinricy istuutui uhmaavan ja yksipäisen näköisenä kovalla ryminällä, jupisi vierustoverilleen jonkun hävyttömyyden ja tarttui uudelleen tukevaan puukkoonsa. Nyt nousi Wasservogel, poika, jolla oli tulehtuneet silmät, pysty nenä, ulkonevat korvat ja pureksitut sormenpäät. Tämä täydensi pehmeällä, puristuneella äänellä »yleiskatsauksen» ja alkoi sitten kertoa Jobista, Uzin miehestä, ja hänen kohtaloistaan. Hänellä oli Vanha Testamentti auki edessä istuvan toverin selkää vasten ja hän luki nyt siitä viattoman ja ajattelevan näköisenä, tuijotti sitten silmää räpäyttämättä seinään, ja alkoi kääntää lukemaansa yskien ja takerrellen nykyaikaiselle kirjakielelle… Hänen olennossaan oli jotakin erittäin vastenmielistä mutta herra Ballerstedt kiitti innokkaasti hänen osaamistaan. Wasservogelilla oli siinä suhteessa helpot päivät, että useimmat opettajat kiittivät häntä yli ansion osoittaakseen hänelle itselleen ja kaikille tovereille, etteivät he antaneet hänen rumuutensa johtaa heitä puolueellisuuteen…

Ja uskontotuntia jatkui. Opettaja huusi vielä monen nuorukaisen nimen kuullakseen näiden tietoja Jobista, Uzin miehestä, ja Gottlieb Kassbaum, onnettoman tukkukauppias Kassbaumin poika, sai rappeutuneista kotioloistaan huolimatta kiitettävän arvosanan, koska hän tiesi tarkasti Jobilla olleen seitsemäntuhatta lammasta, kolmetuhatta kamelia, viisi-, sataa härkäparia, viisisataa aasia ja hyvin paljon palvelijoita.

Sitten otettiin esiin raamatut, joista useimmat jo olivat olleet auki, ja tuntia jatkettiin lukemisella. Ja sitten tuli paikka, joka tuntui herra Ballerstedtin mielestä kaipaavan selitystä; hän paisui punaiseksi, sanoi: »No…» ja piti ennenmainittujen valmistelujen jälkeen pienen, yleisillä siveellisillä periaatteilla höystetyn esitelmän tuon arveluttavan paikan valaisemiseksi. Ei yksikään oppilas kuunnellut häntä. Rauha ja uneliaisuus vallitsi huoneessa. Kuumuus oli kaiken aikaa toimivan lämmityslaitoksen ja kaasulamppujen johdosta käynyt jo sangen rasittavaksi, ja noiden kahdenkymmenenviiden oppilaan käyttämä ilma oli jotensakin pilaantunut. Lämpö, liekkien hiljainen pihinä ja yksitoikkoinen ääneenluku vaivuttivat ikävystyneet aivot umpeaan unisuuteen. Kreivi Kai Mölln oli levittänyt eteensä paitsi raamattua Edgar Allan Poen »Käsittämättömät tapaukset ja salaperäiset teot», ja luki nyt niitä pää ylimykselliseen, mutta ei aivan puhtaaseen käteen nojaten. Hanno Buddenbrook istui kumarassa tuijottaen suu veltosti avoinna hämärtävin, polttavin silmin Jobin kirjaan, jonka rivit ja kirjaimet sulivat hänen, edessään mustaksi sohruksi. Väliin, kun hänen mieleensä muistui Graal-aihe tai Münsteriin-meno, painoi hän hitaasti alas luomensa ja tunsi, miten hänen sisällään nyyhkytti. Ja hän rukoili sydämessään, ettei tämä vaaraton ja rauhallinen aamutunti milloinkaan loppuisi.

Ja kuitenkin se loppui säädetyn ajan perästä, ja käytävästä kuuluvan soittokellon kimeä kilinä raastoi nuo kahdetkymmenetviidet aivot suloisesta uinailusta.

»Selvä on», sanoi herra Ballerstedt ja otti vastaan päiväkirjan kirjoittaakseen siihen nimensä ja todistaakseen siten, että tämä tunti oli pidetty viran määräämässä muodossa.

Hanno Buddenbrook sulki raamattunsa ja oikaisihe vavisten, hermostuneesti haukotellen. Mutta laskiessaan alas käsivartensa ja päästäessään jäsenensä herpoamaan täytyi hänen henkäistä äkkiä ja vaivaloisesti, saadakseen taas sydämensä käymistahtiin, sillä se oli silmänräpäykseksi laiminlyönyt velvollisuutensa. Ja nyt oli latinan vuoro… Hän loi apua anoen katseen Kain puolelle, joka ei näkynyt lainkaan huomanneen tunnin loppumista, vaan oli yhä vajonnut yksityislukemiseensa, veti laukustaan esiin kirjavakantisen Ovidiuksensa ja aukaisi sen siltä kohtaa, jossa täksi päiväksi ulkoa opittavat säkeet olivat…. Toivotonta! Oli mahdotonta oppia muutamassa hetkessä nuo mustat, lyijykynävedoin varustetut, supisuorat, viitosella merkittyihin jaksoihin jaetut säerivit, jotka tuijottivat häneen niin synkkinä ja vieraina. Hän ymmärsi tuskin niiden sisältöä, puhumattakaan siitä, että hän olisi voinut lausua ulkoa jonkun niistä. Ja seuraavista, täksi päiväksi käännettävistä hän ei ymmärtänyt hituakaan.

»Mitä merkitsee 'deciderant, patula Jovis arbore, glandes'?» kysyi hän epätoivoisella äänellä Adolf Todtenhauptilta, joka oli taas päiväkirjan kimpussa. »Sehän on paljasta lorua ja…»

»Mitä?» sanoi Todtenhaupt jatkaen kirjoittamistaan… »Jupiterin puun terhot… Se on tammi… En minä tiedä oikein itsekään…»

»Kuiskaa minulle vähän, kun minun vuoroni tulee, Todtenhaupt!» pyysi Hanno työntäen kirjan luotaan. Sitten hän, luotuaan synkän katseen priimukseen, joka oli nyökännyt yhdentekevästi ja epäystävällisesti, työntäytyi sivuttain ulos pulpetistaan ja nousi seisomaan.

Tilanne oli muuttunut. Herra Ballerstedt oli poistunut ja kateederissa seisoi nyt hänen sijallaan suorana ja jäykkäryhtisenä pieni, heikon näköinen ja laiha mies, jolla oli ohut valkoinen parta, jonka punainen kaula työntyi esiin ahtaan alaskäännetyn kauluksen sisästä ja joka piti toisessa valkokarvaisessa kädessään silinteriään, sisäpuoli ylöspäin. Häntä kutsuttiin oppilaiden kesken »hämähäkiksi», ja hänen varsinainen nimensä oli lehtori Hückopp. Koska hänellä oli valvontavuoro käytävässä, oli hänen velvollisuutensa pitää myös silmällä luokkia… »Sammuttakaa lamput! Verhot syrjään! Ikkunat auki!» sanoi hän tehden heikon äänensä niin käskeväksi kuin suinkin ja heilautti kömpelön tarmokkaasti kättään ilmassa aivan kuin olisi vääntänyt veiviä… »Ja kaikki ulos raittiiseen ilmaan, sukkelaan!»

Lamput sammuivat, verhot lensivät syrjään, kelmeä aamuinen valo levisi huoneeseen, ja kylmä sumu syöksyi sisään leveistä ikkunoista, oppilaiden työntyessä lehtori Hückoppin ohi ovea kohti; vain priimuksella oli oikeus olla luokassa.

Hanno ja Kai tapasivat toisensa ovella ja kulkivat rinnatusten alas komeita portaita ja poikki tyylikkään holviston. Molemmat olivat vaiti. Hanno oli kerrassaan kurjan näköinen ja Kai oli mietteissään. Saavuttuaan suureen pihaan alkoivat he astua edestakaisin eri-ikäisten tovereiden keskellä, jotka hyörivät meluten kosteanpunaisilla pihakivillä.

Täällä piti ylikomentoa nuorehko, vaaleaverinen, suippopartainen herra. Tämä oli koulun hienoin opettaja, maisteri Goldener, ja hän johti koulupoikakotia, jossa asui rikkaita aatelisia Holsteinista ja Mecklenburgista olevia tilanomistajanpoikia. Noiden ylhäisten nuorukaisten esimerkkiä noudattaen, jotka olivat uskotut hänen huomaansa, hoiti hän ulkoasuaan tavalla, joka oli aivan tuntematon opettajapiirissä. Hän käytti heleänvärisiä silkkikaulaliinoja, keikarimaista takkia, vaaleita housuja, jotka kiinnitettiin rakseilla kengän alle, ja hajuvesiltä tuoksuvia, koreareunaisia nenäliinoja. Kun hän oli syntyisin vaatimattomista oloista, eivät hänen kasvonsa oikeastaan vastanneet tuota komeutta, ja esimerkiksi hänen suuret jalkansa näyttivät jokseenkin hullunkurisilta kaidoissa, suippokärkisissä nappikengissä. Käsittämättömästä syystä hän oli ylpeä kömpelömuotoisista punaisista käsistään, joita hän lakkaamatta hankasi, löi toisiaan vasten ja katseli hellän ihailevasti. Hän piti päätään hiukan takakenossa ja vilkui ympärilleen nenä rypyssä ja suu puoliavoinna, aivan kuin aina olisi udellut: »Mitäs, mitäs täällä nyt on tekeillä?»… Mutta hän oli niin hieno, ettei ollut näkevinään kaikkia pieniä luvattomia tepposia, joita sattui pihamaalla. Hän ei ollut huomaavinaan, että joku oppilas oli tuonut mukanaan kirjan parantaakseen vielä viime hetkellä tietojaan, ei ollut huomaavinaan, että hänen koulukoti-oppilaansa antoivat rahaa vahtimestarille, jotta tämä hakisi heille leivoksia, ei myöskään sitä, että toisaalla parin kolmasluokkalaisen voimankoetus muuttui selkäsaunaksi, jota katselemaan heti ryhmittyi asianymmärtäjien piiri, eikä sitä, että pihan perällä jotakin onnetonta, joka oli osoittanut epätoverillista mieltä, pelkuruutta tai kunniattomuutta, raastettiin miehissä pumpun ääreen, jossa hänen häpeänsä pestiin pois kylmällä vedellä…

Se oli reipasta, joskin hiukan kovakouraista nuorisoa tuo joukko, joka hälisten hyöri pihalla ja jonka keskellä Kai ja Hanno nyt kävelivät. Ja koska se oli varttunut sotaisen, voitokkaan ja nuortuneen isänmaan nousukaudessa, oli sen ihanteena karkea miehekkyys. Sen kieli oli samalla homssuista ja sattuvaa ja siinä vilisi teknillisiä sanoja. Juomis- ja tupakanpolttotaito, ruumiillinen voima ja voimistelukuntoisuus olivat suuressa kunniassa, ja halveksittavimmat paheet olivat velttous ja houkkamaisuus. Se, jonka kaulus oli pakkasella pystyssä, vietiin armotta pumpun alle. Mutta se, jonka oli nähty kulkevan kadulla keppi kädessä, se sai kärsiä julkisen, häpäisevän ja kipeää tekevän kurituksen voimistelusalissa…

Se, mitä Hanno ja Kai puhuivat keskenään, hukkui vieraana ja outona yleiseen sorinaan, joka täytti kylmän, kostean ilman. Tämä ystävyys oli jo kauan ollut kaikille tuttu asia. Opettajat katsoivat sitä epäsuopein silmin, koska olettivat sen takana vastustushenkeä, ja toverit, jotka eivät käsittäneet sen laatua, olivat tottuneet olemaan piittaamatta siitä ja pitämään heitä kummallisina olioina, jotka oli paras jättää rauhaan… Kai Mölln oli muuten tavallaan pelätty hurjuutensa ja äksyn itsevaltaisuutensa tähden. Mutta Hanno Buddenbrookiin ei edes suuri Heinricy, joka antoi selkään koko maailmalle, uskaltanut koskea, hän kun arasteli tämän pehmeää tukkaa, tämän jäsenten hentoutta ja tämän alakuloista, suljettua, kylmää katsetta…

»Minua peloittaa», sanoi Hanno Kaille jääden seisomaan eräälle seinämälle, nojautuen muuria vasten ja vetäen viluisesti haukotellen takkinsa tiukemmin ympärilleen… »Minua peloittaa hirveästi, Kai, se aivan kivistää ruumista. Eihän herra Mantelsack sentään ole mikään niin hirveä ihminen? Vai onko? Kunpa tämä inhoittava Ovidius-tunti olisi jo ohi! Kunpa jo olisin saanut muistutuksen päiväkirjaan ja jäänyt istumaan ja kaikki olisi selvä! En minä pelkää sitä, pelkään hälinää, joka liittyy siihen…»

Kai vaipui ajatuksiin. »Tuo Roderich Usher on ihmeellisin olio, mistä kukaan koskaan on tietänyt!» sanoi hän nopeasti ja välittömästi. »Luin koko tunnin hänestä… Kun minäkin osaisin joskus kirjoittaa niin hyvin!»

Kai kirjoitteli näet. Sitä hän oli tarkoittanut aamullisillakin sanoillaan, kertoessaan, että hänellä oli tekeillä parempaa kuin läksyjen luku. Ja Hanno oli ymmärtänyt hänet. Hänen pikkupojanaikuisesta sadunkertomisinnostaan oli kehittynyt kirjoitteluyritysten tarve, ja hän oli vast'ikään saanut valmiiksi runoelman, sadun, suunnattoman seikkailurikkaan tarinan, jossa kaikki hehkui tummaa hohdetta, joka tapahtui metallien ja salaperäisten valojen keskellä maan ja ihmissielun syvimmissä ja pyhimmissä luomispajoissa, joissa luonnon ja ihmissielun alkuvoimia harvinaisella tavalla sekoiteltiin, muunneltiin ja kirkastettiin. — Ja tämä kaikki oli kirjoitettu hartaalla, merkityksellisellä, hieman ylitsevuotavalla ja kaihoisalla haltioitumisen kielellä…

Hanno tunsi tuon kertomuksen ja piti siitä paljon; mutta hän ei ollut nyt sillä tuulella, että olisi välittänyt Kain tai Edgar Allan Poen teoksista. Hän haukotteli uudelleen ja huokasi sitten, laulaen samalla mielessään sävelmää, jonka hän oli äskettäin sovittanut flyygelin ääressä. Hänellä oli sellainen tapa, että hän usein huokasi syvään saadakseen heikosti toimivan sydämensä reippaampaan käyntiin; ja hän oli tottunut toimittamaan tuon huokaisun jonkin soitannollisen aiheen tai sävelmän mukaan, jonka hän itse tai joku muu oli keksinyt…

»Katso, tuossa tulee Isäjumala!» sanoi Kai. »Hän käyskentelee yrttitarhassaan.»

»Hyvinkin kauniissa tarhassa», sanoi Hanno purskahtaen nauruun. Hän nauroi hermostuneesti, voimatta lakata, piti nenäliinaa suunsa edessä ja katsoi henkilöä, jota Kai oli sanonut »Isäjumalaksi».

Tämä oli tohtori Wulicke, koulun johtaja, joka oli ilmestynyt pihaan. Hän oli harvinaisen pitkä mies, jolla oli pehmeä hattu, lyhyt täysiparta, ulostyöntyvä vatsa, aivan liian lyhyet housut ja suppilonmuotoiset kalvosimet, jotka eivät koskaan olleet puhtaat. Hän kulki niin vihaisen näköisenä ja vinhaa vauhtia pihan poikki, että hänen kasvonsa näyttivät melkein kärsiviltä, sekä osoitti samalla kädet ojossa pumppua… Vesi virtasi pitkin pihaa! Parvi poikia juoksi hänen edellään hyökäten korjaamaan vahinkoa sulkemalla johdon. Mutta vielä sen jälkeenkin seisoivat he pitkän aikaa paikallaan katsoen kauhistuneen näköisinä vuoroin pumppua, vuoroin johtajaa, joka oli kääntynyt punaisena luokserientäneen maisteri Goldenerin puoleen ja moitti nyt tätä syvällä, kumealla ja kiihtyneellä äänellä. Hänen puheessaan oli örähteleviä ja epäselviä huuliäänteitä.

Johtaja Wulicke oli hirmuinen mies. Hän oli sen leikkisän ja ihmisystävällisen vanhan herran seuraaja, jonka hallinnon alaisina Hannon isä ja setä olivat käyneet koulunsa ja joka oli kuollut alkupuolella vuotta seitsemänkymmentäyksi. Silloin oli tohtori Wulicke, joka sitä ennen oli ollut opettajana eräässä preussiläisessä kimnaasissa, kutsuttu tähän virkaan, ja hänen mukanaan oli kouluun tullut uusi henki. Siinä, missä klassillinen sivistys ennen oli ollut iloinen pääasia, johon oli suhtauduttu tyyneydellä, kohtuudella ja hilpeällä ihanteellisuudella, vallitsivat nyt käsitteet arvovalta, velvollisuus, kuri, virkapalvelus ja yleneminen. »Filosofimme Kantin kategorinen imperatiivi» oli se lippu, jota johtaja Wulicke liehutti jokaisessa juhlapuheessa. Koulusta oli tullut valtio valtiossa, jossa vallitsi niin jäykkä preussilainen virkahenki, että oppilaatkin, eivätkä ainoastaan opettajat, tunsivat olevansa virkamiehiä, joilla ei ollut mitään korkeampaa pyrintöä kuin yleneminen ja se, että pysyivät vallassaolijain suosiossa… Heti uuden johtajan astuttua paikalle oli koulun uudestaanrakentaminen ja korjaaminen pantu alulle erinomaisia terveydellisiä ja kaunotaiteellisia näkökohtia silmälläpitäen, ja työ oli suoritettu loppuun mitä onnistuneimmin. Mutta kysymyksenalaiseksi jäi, eikö koulu aikaisemman hallinnon aikana, jolloin siinä oli vallinnut hiukan suurempi hyväntahtoisuus, hilpeys, leikillisyys ja tyyneys, ollut ollut miellyttävämpi ja siunauksellisempi laitos…

Mitä johtaja Wulickeen henkilökohtaisesti tulee, oli hän ominaisuuksiltaan arvoituksellinen, kaksimielinen, itsepäinen ja kateellinen kuten Vanhan Testamentin kiivas Jumala. Hän oli hirmuinen sekä hymyssään että vihassaan. Rajaton valta, jota hän käytteli, teki hänet peloittavan oikulliseksi ja arvaamattomaksi. Hän saattoi sanoa jotakin leikkisää, mutta yltyä vihan vimmaan, jos sille naurettiin. Ei yksikään hänen vapisevista luoduistaan tiennyt miten käyttäytyä häntä kohtaan. Eikä siis auttanut muu kuin palvella häntä tomussa ja koettaa järjettömällä nöyryydellä johdattaa luotaan hänen hirmuinen vihansa, ettei hän musertaisi palvelijaansa suuressa oikeamielisyydessään…

Nimeä, jonka Kai oli antanut hänelle, eivät käyttäneet muut kuin hän itse ja Hanno Buddenbrook, ja he varoivat tarkoin päästämästä sitä toverien korviin, peläten kohtaavansa tuon kylmän ja epäymmärrystä ilmaisevan katseen, jonka he niin hyvin tunsivat… Ei ollut sitä seikkaa, jossa he olisivat sopineet näiden kanssa yhteen. Heille oli tuntematon näiden vastustus- ja kostamistapakin, ja he halveksivat käytännössä olevia pilkkanimiä, siksi että niissä piilevä huumori ei Uikuttanut heitä eikä saanut heitä edes hymyilemään. Oli niin helppohintaista, mautonta ja typerää kutsua laihaa lehtori Hückoppia »hämähäkiksi» ja lehtori Ballerstedtia »papukaijaksi», se oli liian vähäpätöinen vahingonkorvaus koulupalveluksen pakosta! Ei, kreivi Mölln oli purevampi! Itsensä ja Hannon varalta oli hän ottanut käytäntöön opettajista heidän oikeat porvarilliset nimensä liittäen sen eteen vain sanan »herra». Siis: »herra Ballerstedt», »herra Mantelsack», »herra Hückopp»… Se soi niille samalla etäännyttävän ja kylmän ivallisen sävyn, halveksivan vieroksumisen vivahteen… He puhuivat »luokkapöpöistä» ja pitivät hauskaa koko väliajan tuon sanan kustannuksella keksien jollekin opettajaparalle mahdottomia, epäinhimillisiä ominaisuuksia. Ja he puhuivat »laitoksesta» sellaisella äänenpainolla kuin olisi se ollut samantapainen laitos kuin se, niissä Hannon setä Christian oleskeli…

Isänjumalan näkeminen, joka vielä jonkun aikaa piti kaikkia kelmeän kauhun vallassa osoitellessaan sormellaan peloittavasti urahdellen eväspapereita, joita näkyi siellä täällä pitkin pihaa, sai Kain loistavalle tuulelle. Hän veti Hannon muassaan portille, josta toiselle tunnille saapuvat opettajat astuivat pihaan, ja alkoi kumarrella kauhean syvään punasilmäisille, kalpeille ja köyhästipuetuille opettajakokelaille, jotka olivat matkalla ensi- ja toisluokkalaistensa luokse taempaan pihaan. Hän kumarsi niin syvään kuin osasi, kädet riippuen, ja katsoi alamaisesti noihin nuorukaisparkoihin. Mutta kun vanha laskennonopettaja herra Tietge tuli portista, kantaen selän takana vapisevin käsin muutamia kirjoja, silmät kierossa, kumaraisena, keltaisena ja syleksien, sanoi Kai sointuvalla äänellä: »Hyvää huomenta, vainaja», jonka jälkeen hän kurkisteli kirkkain, terävin silmin ilmaan…

Samassa kilisi soittokello, ja oppilaat alkoivat viipymättä virrata kaikilta puolilta ovia kohti. Mutta Hanno ei lakannut nauramasta; hän nauroi vielä portaissakin niin hillittömästi, että ympärillä olevat luokkatoverit katsoivat kylmästi ja vieraasti, jopa melkein paheksuen, moista houkkamaisuutta…

Luokassa vallitsi hiljaisuus, ja kaikki nousivat yht'aikaa ylös lehtori Mantelsackin astuessa sisään. Hän oli luokanjohtaja, ja luokanjohtajaa täytyi kunnioittaa. Hän veti oven perästään kiinni, teki kumarruksen, kurkotti kaulaansa katsoakseen seisoivatko kaikki, ripusti hattunsa naulaan ja meni sitten ripein askelin kateederiin, keikauttaen päätään nopeasti ylös ja alas. Hän asettui asentoon, katsoi vähän aikaa ulos ikkunasta ja raaputti etusormellaan, jossa oli suuri sinettisormus, kaulaansa kauluksen välistä. Hän oli keskipituinen mies, jolla oli ohut, harmaantunut tukka, kihara Jupiter-parta ja likinäköiset, ulostyöntyvät safiirinsiniset silmät, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takaa. Hän oli puettu pehmeästä harmaasta kankaasta tehtyyn avonaiseen lievetakkiin, jota hän mielellään sormieli vartalon vaiheilta. Hänen housunsa, kuten kaikkien opettajien, lukuunottamatta hienoa maisteri Goldeneria, olivat liian lyhyet, ja niiden alta näkyi leveiden, marmorinkiiltäväksi harjattujen kenkien varret.

Äkkiä hän käänsi päänsä ikkunasta, päästi pienen herttaisen huokauksen, katsoi äänettömään luokkaan sanoen: »No niin!» ja hymyili usealle oppilaalle tuttavallisesti. Helpotuksen liikahdus kulki luokan läpi. Siitä riippui niin paljon, siitä riippui kaikki, oliko lehtori Mantelsack hyvällä tuulella vai ei, sillä tiedettiin hänen antautuvan itsetiedottomasti ja ilman vähintäkään itsearvostelua tuuliensa vietäväksi. Hän oli kerrassaan harvinaisen, lapsellisen puolueellinen, ja hänen suosionsa oli suloinen ja häilyvä kuin onni. Hänellä oli aina omat suosikkinsa, pari kolme kappaletta, joita hän sinutteli ja kutsui etunimeltä, ja näillä oli niin hyvä olla kuin paratiisissa. He saivat sanoa melkein mitä tahansa, se kelpasi sittenkin; ja tunnin jälkeen jutteli lehtori Mantelsack heidän kanssaan mitä inhimillisimmin. Mutta sitten, jonakin päivänä, loman jälkeen tai jostakin muusta syystä, Herra tiesi miksi, oli suosio mennyt, ja siinä sitä istui nujerrettuna, hyljättynä, opettajan kutsuessa jotakin toista etunimeltä… Näiden onnellisten virheet hän alleviivasi vihoissa kevyesti ja sirosti, niin että ne suuresta puutteellisuudestaan huolimatta näyttivät siistiltä. Toisiin vihkoihin hän sitävastoin huiski leveitä vihaisia vetoja ja kasasi niin suuret määrät punaista mustetta, että ne näyttivät peloittavan avuttomilta. Ja koska hän ei laskenut virheitä, vaan antoi arvolauseen sivun kirjavuuden mukaan, selvisivät suosikit loistavasti. Näin tehdessään hän ei aavistanut lainkaan omaa puolueellisuuttaan, vaan luuli kaiken tapahtuvan oikeuden mukaan. Jos jollakin olisi ollut kylliksi turmaatuottavaa rohkeutta huomauttaa tästä, olisi hän menettänyt ikuisiksi ajoiksi mahdollisuuden päästä suosikkien joukkoon ja kuulla mainittavan itseään etunimeltä. Eikä kukaan hennonut luopua tuosta toivosta…

Lehtori Mantelsack seisoi nyt jalat ristissä muistikirjaansa selaillen. Hanno Buddenbrook istui etukumarassa väännellen käsiään pulpetin alla. Oli B-kirjaimen vuoro! Tuossa paikassa oli hänen nimensä kajahtava ja hänen oli noustava seisomaan tietämättä tämän taivaallista, ja siitä oli tuleva kauhea häpeä, äänekäs, hirvittävä kohtaus, vaikka luokanjohtaja olisi ollut kuinka hyvällä tuulella… Sekunnit pitkittyivät tuskallisina. »Buddenbrook»… nyt hän jo sanoi »Buddenbrook»…

»Edgar!» lausui lehtori Mantelsack, sulki muistikirjansa, jättäen etusormen sen väliin, ja istuutui katedeerin laidalle kuin olisi nyt kaikki mitä parhaimmalla tolalla.

Mitä? Mitä se oli? Edgar… Hän tarkoitti Lüdersiä, paksua Lüdersiä, joka istui tuolla ikkunan luona. Hän oli alkanut kirjaimesta L, vaikkei sen vuoro ollut ollenkaan tänään! Oliko se mahdollista? Lehtori Mantelsack oli niin hyvällä tuulella, että hän alkoi eräästä suosikista, huolimatta vähääkään siitä, kenen tänään olisi pitänyt joutua vastaamaan…

Paksu Lüders nousi. Hänellä oli mopsin naama ja ruskeat, elottomat silmät. Vaikka hänellä oli mainio paikka ja vaikka hän olisi voinut huoleti käyttää apunaan kirjaa, oli hän liian laiska siihen. Hän oli liian varma paratiisistaan ja vastasi ilman muuta: »Minä en eilen voinut lukea päänsäryn tähden.»

»Vai jätät sinä minut pulaan, Edgar!» sanoi lehtori Mantelsack murheissaan… »Et halua lausua minulle kultaisen aikakauden säkeitä? Mikä vahinko, ystäväni! Oliko sinulla päänsärky? Mutta, sinä olisit voinut sanoa sen minulle tunnin alussa, eikö niin, ennen kuin ehdin sanoa nimesi… Ja eikö sinulla joku aika sitten myös ollut päänsärky? Sinun pitäisi koettaa saada se poistumaan, Edgar, sillä muuten minä pelkään sinun jäävän jälkeen… Timm, lukekaa te.»

Lüders istuutui. Hän oli tällä hetkellä yleisen vihan esine. Huomasi selvästi, että luokanjohtajan hyvä tuuli oli haihtumassa ja että Lüdersiä ehkä jo ensi tunnilla kutsuttaisiin sukunimeltä… Timm nousi, hänen paikkansa oli takimaisilla penkeillä. Hän oli vaaleaverinen, maalaisen näköinen poika, hänellä oli vaaleanruskea takki ja lyhyet, tylpät sormet. Hänen suunsa oli töröllään suppilonmuotoisesti, ja hän asetti sukkelasti kirjansa hyvään asentoon, katsoen samalla tuumivan näköisenä eteensä. Sitten hän painoi päänsä alas ja alkoi lakea hitaasti, änkytellen ja yksitoikkoisesti, kuten lapsi lukee aapista: »Aurea prima sata est aetas…»

Oli selvä, ettei lehtori Mantelsack tänään noudattanut mitään järjestystä eikä välittänyt siitä, ketä ei oltu kuulusteltu pitkään aikaan. Nyt ei enää ollut niin ehdottoman luultavaa, että Hanno joutuisi vastaamaan; jos se tapahtui, oli se vain onneton sattuma. Hän loi onnellisen katseen Kaihin, uskalsi jo liikuttaa hiukan jäseniään ja rauhoittua…

Yht'äkkiä keskeytyi Timmin luku. Joko ei lehtori Mantelsack kuullut oikein hyvin tai tahtoi hän vähän liikuntoa — tosiasia oli, että hän nousi kateederista, alkoi kävellä hiljakselleen luokan käytävää pitkin ja asettui, Ovidius kädessään, aivan Timmin viereen, joka oli työntänyt pikaisella näkymättömällä liikkeellä kirjan syrjään, ja oli nyt aivan avuton. Hän maiskahutti suppilonmuotoista suutaan, katsoi luokanjohtajaan sinisillä, hämmentyneillä silmillään eikä saanut enää sanaakaan suustaan.

»Mitenkäs on, Timm», sanoi lehtori Mantelsack… »Nyt se ei luistakaan enää?»

Ja Timm tarttui päähänsä, mulkoili silmillään, hengitti huohottaen, ja sanoi viimein hupsumaisesti hymyillen: »Minä olen niin hämilläni, kun herra lehtori seisoo niin lähellä.»

Lehtori Mantelsack hymyili myös; hän hymyili imarreltuna ja sanoi: »No, tointukaahan nyt sitten ja jatkakaa.» Ja hän käveli pois.

Timm tointui. Hän veti taas kirjan eteensä, avasi sen katsellen huoneeseen ponnistelevan näköisenä, painoi sitten päänsä alas ja oli rauhoittunut.

»Olen tyytyväinen», sanoi luokanjohtaja Timmin lopetettua lukunsa. »Te olette tehnyt hyvää työtä, epäilemättä. Mutta teiltä puuttuu kokonaan rytmivaisto, Timm. Säejakso on selvä, mutta tuo ei ollut oikeastaan ollenkaan heksametria. Minusta tuntuu siltä kuin te olisitte lukenut kaiken ulkoa kuin proosaa… Mutta, kuten sanottu, te olette tehnyt parhaanne, ja se, joka on uuttera… Voitte istua.»

Timm istuutui ylpeänä ja säteillen, ja lehtori Mantelsack merkitsi tyydyttävän arvosanan kirjaansa hänen nimensä kohdalle. Mutta merkillistä kyllä olivat ei ainoastaan opettaja vaan myös Timm itse ja kaikki oppilaat varmasti vakuutetut siitä, että Timm todellakin oli hyvä ja ahkera oppilas, joka oli ansainnut kunnialla arvosanansa. Hanno Buddenbrookkaan ei päässyt tuosta vaikutelmasta, vaikka hän tunsi, että hänessä liikkui jotakin vastenmielisyyden tapaista… Hän kuunteli taas jännitettynä, kenen nimi nyt kajahtaisi… »Mumme!» sanoi lehtori Mantelsack. »Alusta! Aurea prima…?»

Siis Mumme! Jumalan kiitos, nyt kai Hanno oli turvassa! Kolmatta kertaa läksyä tuskin luetettaisiin, ja uutta valmistettaessa oli kirjain B vasta aivan äskettäin ollut esillä.

Mumme kohosi. Hän oli pitkä, kalpea huiskelo, jolla oli vapisevat kädet ja mahdottoman suuret, pyöreät silmälasit. Hänellä oli heikot silmät, ja hän oli sitäpaitsi niin likinäköinen, että hänen oli mahdotonta lukea seisoaltaan auki olevasta kirjasta. Hänen täytyi lukea läksynsä kotona ja hän luki. Mutta koska hän oli erinomaisen lahjaton eikä sitä paitsi ollut luullut joutuvansa tänään vastaamaan, ei hän tiennyt paljoa, vaan pysähtyi jo ensi sanojen jälkeen. Tohtori Mantelsack auttoi häntä tolalle, auttoi vielä toisen kerran tiukemmalla äänellä ja kolmannen kerran hyvin äreästi mutta kun Mumme lopultakin kokonaan vaikeni, joutui luokanjohtaja ankaran vihastuksen valtaan.

»Tämä ei kelpaa, Mumme! Istukaa! Te olette pölkkypää, aivan niin! Te olette tuhma sekä laiska, ja se on liikaa…»

Mumme vaipui paikalleen. Hän oli aivan kuin onnettomuuden perikuva, eikä koko huoneessa ollut tällä hetkellä ainoatakaan, joka ei olisi halveksinut häntä sydämensä pohjasta. Uudelleen tunsi Hanno Buddenbrook sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista, joka pyrki kouristamaan hänen kurkkuaan. Mutta samalla tarkkasi hän kauhistavan selvästi, mitä luokassa tapahtui. Lehtori Mantelsack piirsi paksun, pahaaennustavan merkin Mummen nimen jälkeen ja selaili sitten kulmakarvat rypyssä muistikirjaansa. Hän tulisi varmaan vihastuksissaan siirtymään päiväjärjestykseen ja katsoi nyt kenen vuoro oikeastaan oli vastata, se oli päivänselvää! Ja juuri kun tuo totuus oli iskenyt Hannon mieleen nujertavalla voimalla, kuuli hän nimensä, kuuli sen kuin pahan unen keskeltä.

»Buddenbrook!» — Lehtori Mantelsack oli sanonut »Buddenbrook», sana kaikui vielä ilmassa, eikä Hanno sittenkään voinut uskoa sitä. Hänen korvansa olivat alkaneet humista. Hän jäi istumaan.

»Herra Buddenbrook!» sanoi lehtori Mantelsack ollen lävistää hänet safiirinsinisillä, ulostyöntyvillä silmillään, jotka välkkyivät väkevien silmälasien takana… »Suvaitkaa olla niin hyvä?»

Siitä ei siis päässyt. Sen oli siis täytynyt tapahtua. Kaikki oli ollut toisenlaista kuin tavallisesti, mutta nyt oli sittenkin kaikki menetetty. Mahtaisikohan hän nostaa kovankin metakan? Hanno nousi ja aikoi juuri sanoa jonkin järjettömän ja naurettavan puolustuksen, jotakin sellaista, että hän oli »unohtanut lukea läksynsä», mutta huomasi yht'äkkiä edessään olevan toverin pitävän auki kirjaa häntä varten.

Tuo toveri oli Hans Hermann Kilian, luokan pikkuisia. Hänellä oli ruskea, rasvainen tukka ja leveät hartiat. Hän aikoi upseeriksi ja oli niin toverihengen läpitunkema, ettei voinut jättää pulaan edes Hanno Buddenbrookia, jota hän ei muuten kärsinyt. Hän oikein osoitti etusormellaan paikkaa, josta oli alettava….

Ja Hanno tuijotti siihen ja alkoi lukea. Vavahtelevalla äänellä, kulmakarvat ja huulet vinossa luki hän kultaisesta aikakaudesta, jossa oli vallinnut oikeus ja kuuliaisuus kunkin vapaasta tahdosta, ilman lain pakkoa. »Rangaistus ja pelko olivat tuntemattomia», sanoi hän latinaksi. »Siellä ei luettu uhkaavia sanoja vaskisilta tauluilta, eikä rukoileva kansa pelännyt tuomariaan…» Hän luki kasvoilla tuskan ja inhon ilme, luki tahallaan huonosti ja katkonaisesti, laiminlöi varsin eräät yhdistykset, jotka oli merkitty Kilianin kirjaan lyijykynällä, lausui toiset säkeet väärin, pysähteli ja oli pinnistävinään muistiaan, odottaen samalla joka hetki, että luokanjohtaja keksisi kaiken ja hyökkäisi hänen niskaansa…. Varkain hankittu tieto synnytti hänen ihossaan kirpelöivän nautinnon tunteen, mutta häntä inhotti ja hän suoritti vilpin niin huonosti kuin mahdollista. Sitten hän vaikeni, ja syntyi hiljaisuus, jonka aikana hän ei uskaltanut katsoa ylös. Tuo hiljaisuus oli kamala. Hän oli varma siitä, että lehtori Mantelsack oli nähnyt kaiken, ja hänen huulensa olivat aivan valkoiset. Mutta luokanjohtaja huokasi viimein ja sanoi:

»Oi, Buddenbrook, si tacuisses! Suottehan anteeksi tämän klassillisen sinuttelun!… Tiedättekö mitä te olette tehnyt? Olette vetänyt lokaan kauneuden, olette menetellyt kuin vandaali, kuin barbaari; te olette merkillinen olento, Buddenbrook, se näkyy teidän nenästänne! Jos minulta kysyttäisiin, oletteko te yskinyt vai lukenut yleviä säkeitä, olisin taipuvainen vastaamaan, että te olette yskinyt. Timmillä ei ole paljon rytmitajua, mutta tähän verrattuna hän on nero, runoilija… Istukaa, onneton. Olettehan te tehnyt työtä, epäilemättä, en voi antaa teille huonoa arvosanaa. Olette kai pannut parastanne…. Mutta kuulkaahan, eikö teidän kerrota olevan musikaalinen, soittavan pianoa? Kuinka se on mahdollista?… No niin, hyvä on, istukaa, kaipa te olette ollut ahkera, hyvä on.»

Hän kirjoitti hyväksyvän arvosanan taskukirjaansa, ja Hanno Buddenbrook istuutui. Kuten aikaisemmin oli käynyt runoilija Timmin, niin kävi nyt hänenkin. Hän ei voinut sille mitään, että hän omaksui vilpittömästi lehtori Mantelsackin sanoihin sisältyvän kiitoksen. Hän oli tällä hetkellä vakavasti sitä mieltä, että hän oli hiukan typerä, mutta ahkera oppilas, joka oli suoriutunut asiasta varsin tyydyttävästi; ja hän tunsi selvästi, että kaikki hänen luokkatoverinsa, myöskin Hans Hermann Kilian, olivat samaa mieltä. Jälleen hän tunsi sisällään jotakin vastenmielisyyden tapaista. Mutta hän oli liian uupunut selvitelläkseen ajatuksiaan. Kalpeana ja välisten sulki hän silmänsä ja vaipui tylsyyteen…

Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän siirtyi käännettävinä oleviin säkeisiin ja mainitsi Petersenin nimen. Petersen nousi reippaasti, iloisesti ja luottavaisin mielin, uljaassa asennossa, hyökkäysvalmiina. Ja kuitenkin odotti häntä tänä päivänä perikato! Tunti ei ollut kuluva loppuun ilman turmioniskua, paljon kauheampaa kuin se, joka oli kohdannut likinäköistä Mumme-raukkaa…

Petersen käänsi, heittäen silloin tällöin silmäyksen kirjan toiselle sivulle, paikkaan, jossa hänellä oikeastaan ei ollut mitään katsomista. Hän teki sen taitavasti. Hän oli olevinaan aivan kuin jokin olisi vaivannut häntä siinä, pyyhki sitä kädellään ja puhalsi siihen, aivan kuin poistaakseen jotakin tomuhiukkasta tai muuta roskaa, joka kiusasi hänen silmiään. Ja sittenkin seurasi kauhutapaus.

Lehtori Mantelsack teki äkkiä kiihkeän liikkeen, johon Petersen vastasi samalla tavalla. Ja samassa silmänräpäyksessä kohosi luokanjohtaja paikaltaan, hän suorastaan syöksyi kateederista alas ja lähestyi pitkin, kiireisin askelin Peterseniä.

»Teillä on lunttilappu kirjassa, käännöskirjoitus», sanoi hän tultuaan pojan luo.

»Lunttilappu… minulla… ei ole… » änkytti Petersen. Hän oli kaunis poika, jonka vaalea tukka lankesi paksuna laineena otsalle ja jolla oli harvinaisen kauniit siniset silmät, jotka nyt liikkuivat levottomasti sinne tänne.

»Ei… herra opettaja… herra lehtori… Lunttilappua?… Minulla ei todellakaan ole lunttilappua… Te erehdytte… Epäilette minua syyttä…» Petersen puhui tavalla, jolla ei tavallisesti puhuta. Pelko sai aikaan sen, että hän käytti erittäin huolellista kieltä saattaakseen siten luokanjohtajan ymmälle. »Minä en valehtele», sanoi hän hirveässä hädässä. »Minä olen aina ollut rehellinen… koko ikäni!»

Petersen tarrautui kirjaansa, kohotti sen rukoilevasti ylös molemmin käsin ja jatkoi yhä puoleksi kangertavin kielin puolusteluaan: »Uskokaa toki… herra luokanjohtaja… herra tohtori… Kirjassa ei ole mitään… Minulla ei ole lunttilappua… Minä en ole valehdellut… Minä olen aina ollut rehellinen…»

»No, sama se», sanoi Petersen ja antoi kirjan, »siinä se on. Siinä on lunttilappu! Tuossa, katsokaa itse!… Mutta minä en ole käyttänyt sitä!» huusi hän äkkiä hurjasti.

Mutta tohtori Mantelsack ei ottanut korviinsa tuota järjetöntä valhetta, jonka epätoivo oli pusertanut esiin. Hän veti kirjan välistä lunttilapun, tarkasti sitä aivan kuin pitäen käsissään haisevaa saastaa, työnsi sen taskuunsa ja viskasi Ovidiuksen halveksivasti takaisin Petersenin pulpetille. »Päiväkirja», komensi hän kumeasti.

Adolf Todtenhaupt toi palvelusintoisena päiväkirjan esille, ja Petersen sai muistutuksen vilpin harjoittamisesta, joka tuhosi hänet pitkiksi ajoiksi ja teki mahdottomaksi luokalta siirron pääsiäisenä. »Te olette luokan häpeäpilkku», sanoi lehtori Mantelsack ja palasi takaisin kateederiin.

Petersen istuutui tuomitun näköisenä. Näki selvästi, miten hänen vierustoverinsa siirtyi hänestä etemmäksi. Kaikki katsoivat häntä inhon, säälin ja kauhun tuntein. Hän oli kukistettu, yksinäinen ja hyljätty, siksi että hän oli joutunut kiinni. Luokassa vallitsi vain yksi ajatus Petersenistä, se, että hän todella oli »luokan häpeäpilkku». Hänet hyljättiin yhtä vastaansanomattomasti kuin Timmin ja Buddenbrookin menestys oli hyväksytty… Ja hän itse teki samoin.

Se, jolla noista kahdestakymmenestäviidestä nuoresta oppilaasta oli vankka ruumiinrakenne, voimaa ja terveyttä karun elämän varalta, suhtautui tällä hetkellä asiaintilaan aivan luonnollisesti, ei tuntenut loukkaantuvansa siitä, vaan katsoi kaiken olevan kuten olla piti. Mutta oli myös silmiä, jotka tuijottivat synkkinä yhteen kohtaan… Pikku Johann tuijotti Hans Hermann Kilianin leveään selkään, ja hänen kullanruskeat, sinertävien varjojen ympäröimät silmänsä kuvastivat inhoa, vastustusta ja pelkoa… Mutta lehtori Mantelsack jatkoi opetusta. Hän lausui toisen oppilaan nimen, minkä sattui muistamaan, Adolf Todtenhauptin, koska hän täksi päiväksi oli kadottanut epävarmojen tutkimishalun. Sitten tuli vielä yhden pojan vuoro, joka oli valmistanut keskinkertaisesti, mutta ei äkkiä muistanutkaan mitä »patula Jovis arbore, glandes» merkitsi, jonka Buddenbrook sai sanoa.. Hän sanoi sen hiljaa, katsettaan nostamatta, koska tohtori Mantelsack kysyi sitä häneltä, ja sai palkakseen päännyökkäyksen.

Ja kun oppilaiden tiedot olivat tyhjennetyt, oli tunti myös menettänyt mielenkiintonsa. Lehtori Mantelsack antoi erään neronalun kääntää arviolta eteenpäin eikä kuunnellut miten toiset kaksikymmentäneljä oppilasta ryhtyivät valmistamaan seuraavaa tuntia. Se oli samantekevä. Ja pianhan tunti oli loppuvakin. Se loppui samassa; kello soi. Näin oli siis Hannon käynyt. Hän oli saanut päännyökkäyksenkin.

»No», sanoi Kai heidän kulkiessaan tovereiden joukossa goottilaisia käytäviä pitkin kemiahuoneeseen… »Mitä sinä nyt sanot, Hanno! Kun otsan Caesarin he… Sinulla oli mainio onni!»

»Minusta tuntuu pahalta, Kai», sanoi pikku Johann. »Minä en välitä koko onnesta, se tuntuu niin pahalta…»

Kemiasali oli holvikko, jossa oli amfiteatterimaisesti kohoavat penkit, pitkä kokeilupöytä ja kaksi pitkäkaulaisilla pulloilla täytettyä lasikaappia. Ilma oli viime tunnin kuluessa käynyt hyvin huonoksi luokassa, mutta täällä oli väkevä rikkivedyn haju, jota vastikään oli käytetty kokeisiin ja joka oli melkein sietämätön. Kai tempasi ikkunan auki, varasti sitten Adolf Todtenhauptin puhtaaksikirjoitusvihon ja alkoi häthätää kirjoittaa tämänpäiväistä läksyä. Hanno ja monet muut tekivät samoin siihen asti kun kello soi ja lehtori Marotzke ilmestyi ovelle.

Tämä oli ennenmainittu matalajalkainen opettaja, joksi Kai ja Hanno olivat hänet ristineet. Hän oli keskipituinen, tummaihoinen mies, jolla oli hyvin kellertävä iho, kaksi pahkaa otsassa, karkea tuhruinen parta ja samanlaiset hiukset. Hän oli aina valvoneen ja pesemättömän näköinen, mutta kai sentään erehdyttiin päätelmissä. Hän oli luonnontieteiden opettaja, mutta hänen pääalansa oli matematiikka, ja häntä pidettiin sangen lahjakkaana sillä alalla. Hän puhui mielellään raamatun filosofisista kohdista, ja väliin, ollessaan hyvällä ja leppeällä tuulella, alentui hän antamaan ensi- ja toisluokkalaisille syviä, salaperäisiä selityksiä eräisiin raamatunkohtiin… Sitäpaitsi hän oli reserviupseeri ja hyvin innostunut tuohon alaan. Virkamiehenä, joka samalla oli upseeri, oli hän johtaja Wulicken erikoisessa suosiossa. Hän vaati suurempaa kuria kuin kukaan mun opettaja, tarkasti arvostelevin silmin suorana seisovien oppilasten rintamaa ja vaati lyhyitä, teräviä vastauksia. Tuo mystiikan ja älyn yhtymä oli hiukan luotaantyöntävä….

Puhtaaksikirjoitusvihot tarkastettiin, ja lehtori Marotzke kulki ympäri luokkaa hipaisten joka vihkoa sormellaan, jolloin muutamat oppilaat, jotka eivät olleet kirjoittaneet mitään, työnsivät hänen eteensä aivan muita kirjoja tai vanhoja kaavoja, hänen huomaamatta sitä.

Tämän jälkeen alkoi opetus, ja kuten nuo kaksikymmentäviisi nuorukaista äsken olivat osoittaneet oppiaan ja ahkeruuttaan Ovidiuksen suhteen, tekivät he sen nyt booriin, klooriin ja strontiumiin nähden. Hans Hermann Kiliania kiitettiin, koska hän tiesi, että BaSO4 oli tavallisin väärennysaine. Hän oli muutenkin parhaissa kirjoissa siksi, että hän aikoi upseeriksi. Hanno ja Kai eivät tietäneet mitään, ja lehtori Marotzken muistikirjaan ilmestyi heidän niinensä kohdalle pahannäköinen merkki.

Ja kun sitten kuulustelu ja arvosanojen anto oli toimitettu, oli kemiaankin kohdistuva mielenkiinto taas lauennut. Lehtori Marotzke ryhtyi suorittamaan paria koetta ja kehittämään värillisiä paukahtelevia kaasuja, mutta se tapahtui vain tunnin täytteeksi. Lopulta hän määräsi seuraavan tunnin läksyn. Kello soi, ja kolmaskin tunti oli ohi.

Kaikki olivat tyytyväiset paitsi Petersen, joka tänään oli joutunut kiinni, sillä nyt tuli hauska tunti, jota yhdenkään ei tarvinnut pelätä, jolloin sai kujeilla mielin määrin. Se oli englannin tunti. Tässä aineessa oli opettajana nuori maisteri Modersohn, joka oli ollut pari viikkoa laitoksessa kokeilemassa, eli, kuten kreivi Kai Mölln sanoi, antamassa vierailunäytäntöä, laitokseen kiinnittämisen toivossa Mutta hänellä ei ollut paljon onnistumisen toiveita, hänen tuntinsa kuluivat liian iloisesti…

Muutamat jäivät kemiasaliin, toiset lähtivät luokkahuoneeseen; mutta kenenkään ei nyt tarvinnut palella pihalla, sillä ylhäällä käytävässä oli valvojana herra Modersohn, eikä hän uskaltanut lähettää ketään alas. Täytyi myös tehdä valmistuksia laitokseen kiinnityksen varalta…

Luokka ei tullut vähääkään hiljaisemmaksi kellon soittaessa oppilaita kokoon neljännelle tunnille. Kaikki elämöivät ja nauroivat odottaen innolla alkavan tunnin hauskuuksia. Kreivi Mölln jatkoi pää käsien varassa Roderich Usherin seikkailujen tutkimista, ja Hanno istui hiljaa, kuunnellen ympärillään vallitsevaa sekasortoa. Toiset matkivat eläinten ääniä; ilmassa kajahti mahtava kukonkiekahdus, ja takana istui Wasservogel röhkien aivan kuin sika kenenkään näkemättä päältäpäin mistä tuo ääni tuli. Taululla oli komea liitupiirros, joka esitti irvistävää naamaa; sen oli runoilija Timmin käsialaa. Ja kun herra Modersohn sitten astui sisään, ei hän kiivaimmista ponnistuksistaan huolimatta saanut vedetyksi ovea kiinni, sillä sen väliin oli pistetty paksu kuusenkäpy, joka Adolf Todtenhauptin täytyi poistaa…

Maisteri Modersohn oli pieni, mitättömän näköinen mies, jonka toinen olkapää työntyi kävellessä eteenpäin. Hänellä oli happaman näköinen naama ja aivan ohut musta parta. Hän oli hirveän avuton. Hän räpytteli kiiltäviä silmiään, veti henkeä ja aukoi suutaan aivan kuin jotakin sanoakseen. Muttei hän ei keksinyt oikeita sanoja. Otettuaan kolme askelta ovelta astui hän paukkunallin päälle, erinomaista lajia olevan paukkunallin päälle, joka aikaansai sellaisen pamahduksen kuin olisi huoneessa laukaistu dynamiittipanos. Hän säikähti kauheasti, mutta hymyili sitten hädissään, oli kuin ei mitään olisi tapahtunut ja asettui keskimmäisen pulpettirivin eteen, nojaten vartalo väärässä tapansa mukaan kädellään etumaisen pulpetin reunaan. Mutta luokalla tunnettiin tuo hänen mieliasentonsa, ja siksi oli sanottu kohta nyt tahrittu musteella, niin että herra Modersohnin pikkuruinen, kömpelö käsi tuli aivan mustaksi. Hän ei taaskaan ollut huomaavinaan mitään, vei märän, musteen tahriman käden selkänsä taakse, räpytti silmiään ja sanoi pehmeällä, heikolla äänellä: »Luokan järjestys ei ole mallikelpoinen.»

Hanno Buddenbrook rakasti häntä tällä hetkellä ja katsoi rävähtämättä hänen avuttomiin, onnettoman näköisiin kasvoihinsa. Mutta Wasservogelin röhkinä kävi yhä äänekkäämmäksi ja luonnollisemmaksi, ja äkkiä räiskähti kourallinen herneitä ikkunaruutua vasten, ponnahtaen sitten ropinalla takaisin huoneeseen.

»Sataa rakeita», sanoi joku kuuluvalla äänellä, ja herra Modersohn näytti uskovan sen, sillä hän vetäytyi ilman muuta kateederiin ja kysyi päiväkirjaa. Sitä hän ei tehnyt siksi, että olisi kirjoittanut sinne jonkun nimen; sillä vaikka hän oli jo pitänyt luokalla viisi tai kuusi opetustuntia, ei hän tuntenut oppilaista kuin jonkun harvan, ja hänen täytyi sanoa nimet arvaamalla ja turvautua kirjoitettuun nimilistaan.

»On poissa!» huudettiin luokalta kuorossa. Ja kaiken hälinän keskellä istui Feddermann suurena ja leveänä viskoen uskomattoman nopeasti herneitä ympäri luokkaa.

»Kuollut!» huusi Petersen, johon oli tarttunut hirsipuuhuumori. Ja jalkoja raapien, röhisten, kotkottaen ja pilkkanaurua nauraen vakuuttivat kaikki, että Wasservogel oli kuollut.

Herra Modersohn räpytti taas silmiään, katseli ympärilleen, veti suunsa happamaan irveeseen ja katsoi sitten taas luokkakirjaan, osoittaen pienellä, kömpelöllä kädellään nimeä, jonka hän nyt aikoi lausua.

»On valitettavasti tullut mielenvikaan», sanoi kreivi Kai Mölln selvästi ja kuuluvasti; ja melun yhä lisääntyessä vahvistettiin tämäkin todeksi.

Silloin nousi herra Modersohn paikaltaan ja huusi yli hälinän. »Buddenbrook, te pakotatte minut rankaisutoimenpiteeseen. Jos teidän naurunne uudistuu, täytyy minun antaa teille muistutus.»

Sitten hän istuutui jälleen. — Hanno Buddenbrook oli todellakin nauranut, hän oli purskahtanut Kain sukkeluuden johdosta hiljaiseen, kiihkeään nauruun, jota hän ei osannut hillitä. Sukkeluus oli hänen mielestään mainion onnistunut, ja varsinkin sana »valitettavasti» oli huvittanut häntä. Mutta kun herra Modersohn yhä töllisti häneen, tyyntyi hän ja katsoi maisteriin hiljaa ja synkin silmin. Hän näki tällä hetkellä kaiken mitä hänen yllään ja sisällään oli. Hän näki jokaisen karvan hänen harvassa parrassaan, josta iho kuulsi kaikkialta läpi, näki hänen ruskeat, kiiltävät, toivottomat silmänsä, näki hänellä olevan kaksi paria kalvosimia pienissä, kömpelöissä käsissään, koska hänen paidanhihansa olivat yhtä pitkät ja leveät kuin kalvoset, näki koko hänen viheliäisen, epätoivoisen olemuksensa. Ja hän näki myöskin hänen sieluunsa. Hanno Buddenbrook oli melkein ainoa, jonka herra Modersohn tunsi nimeltä, ja tätä tietoaan hän käytti siten, että aina huusi häntä olemaan hiljaa, uhkasi häntä rankaisutoimenpiteellä ja kohteli häntä julmasti. Hän tunsi oppilas Buddenbrookin siksi, että tämä erosi muista hiljaisen käytöksensä tähden. Ja tuota hiljaisuutta hän nyt käytti hyväkseen antaakseen pojan aina tuntea opettajan mahtia, jota hän ei uskaltanut näyttää tämän äänekkäille ja röyhkeille tovereille. Säälikin käy mahdottomaksi maailman pahuuden tähden, ajatteli Hanno. Minä en ota osaa teidän kiusaamiseenne, maisteli Modersohn, koska se on minusta karkeata, rumaa ja jokapäiväistä; ja te vastaatte siihen näin. Mutta niin on laita, niin on ja niin tulee aina olemaan, ajatteli hän. Ja jälleen liikkui hänessä pelko ja inho. Ja miksi minun pitää vielä ymmärtää tämä kaikki niin selvästi!…

Viimeinkin löytyi eräs, joka ei ollut kuollut eikä mielenvikainen, vaan joka oli valmis lausumaan englantilaiset säkeet. Oli läksynä muuan runo, »The Monkey», lapsellinen, arvoton sepustus, jota ahdettiin väkipakolla näiden nuorten poikain päähän, vaikka suurin osa heistä aikoi merille, liikkeisiin tai muille vakaville elämänaloille.

Siinä oli pitkä jono säkeistöjä, ja Kassbaum luki ne kirjastaan. Herra Modersohnin takia ei tarvinnut vaivautua vähääkään. Ja melu oli yhä lisääntynyt. Kaikkien jalat olivat liikkeessä raapien karkeata lattiaa. Kukko kiekui, sika röhki, herneet lensivät. Hillittömyys oli huumannut nuo kaksikymmentäviisi. Heidän viisi-, kuusitoistavuotiset kasvattamattomat vaistonsa heräsivät. Ympäri luokkaa kulkivat mitä rivoimmat lyijykynäpiirustukset herättäen ahnasta naurua…

Yht'äkkiä syntyi hiljaisuus. Kassbaum keskeytti lukunsa. Herra Modersohnkin kohosi seisaalleen kuuntelevan näköisenä! Luokan perältä kuului vienoja, kellonpuhtaita sointuja, jotka levisivät suloisina, tunteellisina, hellinä äkilliseen hiljaisuuteen. Joku oli tuonut mukaansa soittorasian, joka nyt soitteli sävelmää »Du, du liegst mir am Herzen» kesken englannintuntia. Mutta juuri samassa silmänräpäyksessä kun tuon viehättävän sävelmän viimeinen sointu haipui, tapahtui jotakin kauheata… se murskasi kaikki läsnäolevat alleen julmasti, odottamatta, ylivoimaisena, lamauttavana.

Ovi aukeni näet ilman edelläkäyvää koputusta kiivaasti ja selkoselälleen, sisään tuli jokin hirmuinen, pitkä olio, joka päästi urahtavan huuliäänteen ja seisoi yhdellä ainoalla askeleella luokan edessä… Se oli Isäjumala.

Herra Modersohn oli käynyt tuhkanharmaaksi ja kaasi kateederituolin kumoon pyyhkiessään siitä tomua nenäliinallaan. Oppilaat olivat kavahtaneet seisoalleen yhtenä miehenä. He painoivat kädet kylkiinsä, nousivat varpailleen, taivuttivat päänsä ja purivat huultaan musertavasta velvollisuudentunnosta. Vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Joku huokasi jännityksestä, sitten oli taas äänetöntä.

Johtaja Wulicke tarkasti hetkisen tervehtiviä joukko-osastoja; sitten hän kohotti käsivartensa niin että hänen suppilonmuotoiset, likaiset kalvosimensa tulivat näkyviin, esiintyen kuin mies, joka aikoo tarttua täydellä voimalla ohjaksiin. »Istukaa», sanoi hän kontrabassoäänellään. Hän ei sinutellut ketään.

Oppilaat painuivat alas. Herra Modersohn veti vapisevin sormin nojatuolin esiin, ja johtaja istuutui kateederin viereen. »Jatkakaa vain, olkaa hyvä,» hän sanoi; ja se kaikui niin kamalalta kuin olisi hän sanonut: »Nythän se nähdään, ja voi sitä, ken…!»

Oli selvää, miksi hän oli tullut. Herra Modersohnin piti antaa hänelle näyte opetustaidostaan, hänen tuli osoittaa, mitä luokka oli oppinut kuudessa, seitsemässä tunnissa; oli kyseessä herra Modersohnin olemassaolo ja tulevaisuus. Maisteri oli surkean näköinen seisoessaan uudelleen kateederissa ja pannessaan jonkun lukemaan uudelleen runoa »The Monkey». Ja samoin kuin aikaisemmin oli tutkittu ja arvioitu oppilaita, tutkittiin ja arvioitiin nyt myöskin opettajaa… Ja molempien kävi huonosti! Johtajan Wulicken ilmestyminen oli äkkirynnäkkö, vain pari kolme oppilasta oli valmistanut läksyn kotona. Herra Modersohn ei voinut mitenkään kysyä koko tuntia vain Adolf Todtenhauptilta, joka tiesi kaiken. Kun ei runoa »The Monkey» enää voitu lukea kirjasta johtajan läsnäollessa, meni se hirveän huonosti, ja kun oli »Ivanhoen» vuoro, sai oikeastaan vain nuori kreivi Mölln jonkun verran selkoa käännöksestä, koska hän oli ollut yksityisesti innostunut luettavasta. Toiset tavailivat yskien äänteitä. Hanno Buddenbrookin nimikin tuli esille, eikä hän päässyt ensimmäistä riviä pitemmälle. Johtaja Wulicke päästi äänen, joka rämähti kuin kontrabasson alimman kielen vihainen kosketus. Herra Modersohn väänteli pieniä, kömpelöitä, musteen tahraamia käsiään ja hoki vaikeroiden: »Ja tavallisesti se on mennyt niin hyvin! Tavallisesti se on mennyt niin hyvin!»

Samaa hän hoki vielä kellon soidessa, kääntyneenä epätoivoisen näköisenä puolittain oppilaisiin, puolittain johtajaan. Mutta Isäjumala seisoi peloittavan suorana käsivarret ristissä tuolinsa edessä ja katsoi torjuvasti päätään nyökäten yli luokan… Sitten hän käski tuomaan päiväkirjan ja kirjoitti kaikille niille, joiden tiedot äsken olivat osoittautuneet puutteellisiksi tai nollan arvoisiksi, muistutuksen laiskuudesta; kuudelle, seitsemälle oppilaalle yht'aikaa. Herra Modersohnin nimeä ei voitu kirjoittaa siihen, mutta hän oli pahemmassa asemassa kuin kukaan. Hän seisoi paikallaan valjuna, murtuneena, tuhottuna. Hanno Buddenbrookin nimi oli myös muistutuksen saaneiden joukossa. — »Minä olen estävä teidän ylenemisenne», sanoi rehtori Wulicke vielä. Sitten hän katosi.

Kello soi, tunti oli loppunut. Näin oli siis pitänyt käydä. Niin kävi aina. Silloin kun eniten pelkäsi, kävi melkein hyvin; mutta juuri kun ei arvannut pelätä, tuli turman isku. Hannon luokalta siirto pääsiäisenä oli nyt lopullisesti mahdoton. Hän nousi ja lähti huoneesta väsynein silmin, kaivertaen kielellään kipeää poskihammasta.

Kai tuli hänen luokseen, kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja kulki näin portaita alas hänen kerallaan kiihtyneiden tovereiden keskellä, jotka kiistelivät näistä kuulumattomista tapahtumista. Hän katsoi huolissaan ja hellästi Hannon kasvoihin ja sanoi: »Anna anteeksi, Hanno, että minä käänsin enkä mieluummin antanut kirjoittaa omaa nimeänikin päiväkirjaan. Se tuntuu niin ilkeältä…»

»Sanoinhan minäkin juuri sitä ennen, mitä patula Jovis arbore glandes merkitsee?» sanoi Hanno. Niinhän se on, ei sille mahda mitään. Täytyy 'tyytyä.»

»Niin kai sitä täytyy. — Isäjumala tahtoo siis lopettaa sinun ylenemisesi. Sinun täytyy sitten kai tyytyä siihen; koska se kerran on hänen tutkimaton tahtonsa… Yleneminen, mikä herttainen sana! Herra Modersohnin yleneminen on myöskin mennyttä. Hän ei ole pääsevä milloinkaan lehtoriksi, miesparka. Niin, on olemassa lehtoreita ja maistereita, näettekös, mutta paljaita opettajia ei ole olemassa. Tätä ei nyt ole niin helppo käsittää, koska se on aikaihmisten asia, sellaisten, jotka ovat jo kypsyneet elämässä. Pitäisi voida sanoa: Opettaja kuin opettaja. Mitä varten toisten pitää olla yhdenlaisia ja toisten toisenlaisia, sitä minä en ymmärrä. Siitä olisi otettava selkoa Isältä jumalalta tai herra Marotzkelta. Mutta mitä silloin tapahtuisi? He pitäisivät sitä loukkauksena ja nujertaisivat meidät maahan uppiniskaisuuden tähden, vaikka meillä olisi ollut paljon korkeampi käsitys heidän kutsumuksestaan kuin heillä itsellään… Mutta ei viitsitä, he ovat kaikki sarvikuonoja.»

He lähtivät pihalle kävelemään ja Hanno kuunteli mielellään Kain juttelua, jolla tämä koetti saada hänet unohtamaan muistutuksensa.

»Katso, tässä on portti, pihaportti, se on auki ja sen takana on katu. Mitenkähän olisi, jos me lähtisimme ulos kävelemään hiukan kadulle? On väliaika, ja meillä on aikaa kuusi minuuttia; ja saattaisimmehan palata takaisin täsmällisesti. Mutta asia on kuitenkin sellainen, että se on mahdotonta. Ymmärrätkö sinä sitä? Tuossa on portti, se on auki, sen edessä ei ole mitään salpoja, mitään esteitä, ja tuossa on kynnys. Mutta sittenkin se on mahdotonta, jo paljas ajatus on mahdoton, emme saa poistua sekunniksikaan sen yli. Ja ottakaamme toinen esimerkki. Olisi aivan nurinkurista väittää, että kello on nyt suunnilleen puoli kaksitoista. Ei, nyt on maantiedetunnin vuoro: niin pitää sanoa! Mutta onko tämä elämää, sanopas se? Kaikki on päin mäntyyn… Voi Herra Jumala, jos tämä laitos laskisi meidät hellästä syleilystään!»

»Entä sitten? Ei, hyvä on näin, Kai, sillä silloin en minä tietäisi mitä tehdä. Täällä on ainakin hyvässä tallessa. Isäni kuoltua ovat herra Stephan Kistenmaker ja pastori Pringsheim ottaneet elämäntehtäväkseen kysyä minulta joka päivä miksi aion. En minä tiedä. En osaa vastata mitään. En voi tulla miksikään. Pelkään koko elämää…»

»Mitä minun musiikkini on? Ei se ole mitään, Kai. Pitääkö minun alkaa kiertää maita ja mantereita soittaakseni ihmisille? Ensiksikään siihen ei suostuttaisi, toiseksi minä en ole koskaan oppiva soittamaan tarpeeksi hyvin. En osaa juuri mitään, osaan vain vähän improvisoida, kun ei kukaan kuule. Ja sitten minusta olisi tuo kiertely ja matkustelu hirveän vaikeata… Sinun laitasi on toinen. Sinulla on enemmän rohkeutta. Sinä kuljet missä kuljet, naurat kaikelle vasten naamaa ja löydät aina jonkun vastaväitteen. Sinä olet kirjoittava, olet kertova ihmisille jotakin kaunista ja ihmeellistä: se on jotakin. Ja sinä tulet varmasti kuuluisaksi, sinä olet niin taitava. Mistä se johtuu? Siitä, että sinä olet iloisempi. Usein katsahdamme toisiimme tunnilla kuten äskenkin herra Mantelsackin tunnilla, kun Petersen oli ainoa kaikista lunttaajista, joka sai muistutuksen. Ajattelemme samaa, mutta sinä irvistät ja olet ylpeä… Minä en voi tehdä niin. Se tekee minut niin väsyneeksi. Minä tahtoisin nukkua enkä tietää enää mistään mitään. Minä tahtoisin kuolla, Kai!… Ei, minusta ei tule mitään. Minä en jaksa tahtoa mitään. Minä en tahdo edes tulla kuuluisaksi. Minä pelkään sitä, aivan kuin siinä olisi jotakin väärää, ole varma siitä. Pastori Pringsheim kuuluu äsken sanoneen jollekin rippikoulutunnin jälkeen, että minusta on turha toivoa mitään, sillä minä kuulun rappiolle joutuneeseen sukuun…»

»On, hän tarkoittaa sillä minun setääni Christiania, joka on Hampurissa eräässä laitoksessa. — Hän on varmasti oikeassa. Ei pitäisi odottaa minusta mitään. Olisin niin kiitollinen siitä!… Minulla on niin monenlaisia huolia, ja kaikki on minusta niin raskasta. Jos minä esimerkiksi satun saamaan haavan käteeni tai loukkaamaan itseni jollakin tavoin… ja tuo haava on sellainen, että se paranisi jollakin toisella viikossa, niin minulla se pysyy kipeänä kuukauden. Se ei tahdo mennä umpeen, se ärtyy, rupeaa märkimään ja tuottaa suurta hankaluutta… Herra Brecht sanoi äskettäin, että minun hampaani ovat surkeassa kunnossa, melkein kaikki ovat pilalla ja loppuunkuluneet, ja miten paljon onkaan vedetty pois! Semmoista se on. Ja millä minä sitten puren, kun tulen kolmenkymmenen tai neljänkymmenen ikäiseksi? Minulla ei ole mitään toivoa…»

»Älähän nyt enää», sanoi Kai alkaen kävellä nopeammin. »Nyt sinä kerrot minulle vähän soitostasi. Minä aion näet kirjoittaa jotakin aivan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä, kerrassaan ihmeellistä… Ehkä minä alotan jo piirustustunnilla. Aiotko soittaa tänä iltana?»

Hanno oli hetken ääneti. Hänen katseeseensa oli tullut huolestunut, surullinen, epävarma kiilto. »Kai minä soitan», hän sanoi, »vaikka minun pitäisi harjoitella etyydejäni ja sonaattejani ja sitten lopettaa. Mutta kai minä soitan, en osaa olla ilmankaan, vaikka se on vielä pahempi.»

»Minä tiedän mitä sinä soitat», sanoi Kai. Ja sitten molemmat olivat hiljaa.

He olivat merkillisessä iässä. Kai oli tullut hyvin punaiseksi ja katsoi maahan, painamatta päätään alas. Hanno näytti kalpealta. Hän oli hirvittävän vakava, ja hänen verhottu katseensa oli luotu syrjään.

Tuli maantiedetunti ja sen ohella koekirjoitus, hyvin tärkeä kirjoitus Hessen-Nassausta. Luokkaan astui punapartainen ja lievetakkinen opettaja. Hänellä oli kalpeat kasvot, eikä hänen suurihuokoisissa käsissään kasvanut ainoatakaan karvaa. Tämä oli koulun henkevin opettaja, herra lehtori Mühsam. Hänellä oli aika ajoin verensyöksy, ja hän puhui aina ivallisin äänenpainoin, koska hän piti itseään yhtä sukkelapuheisena kuin sairaana. Kotonaan hänellä oli eräänlainen Heine-arkisto, kokoelma papereita ja esineitä, jotka kuuluivat tuon sairaan runoilijan jäämistöön. Hän näytti nyt kartalta Hessen-Nassaun rajat ja pyysi sitten alakuloisen ivallisesti, että herrat olisivat hyvät ja merkitsisivät vihkoihinsa mitä tiesivät tuosta alueesta. Hän näytti tahtovan ivata sekä oppilaita että Hessen-Nassauta, ja kuitenkin oli tämä hyvin tärkeä koekirjoitus, jota kaikki pelkäsivät.

Hanno Buddenbrook ei tiennyt mitään Hessen-Nassausta, ei sanottavasti mitään. Hän koetti kurkistaa hiukan Adolf Todtenhauptin vihkoon, mutta Heinrich Heine, joka ylimielisestä ja kärsivästä ivastaan huolimatta valvoi mitä tarkkaavaisimmin silmin jokainen liikkeitä, huomasi sen heti ja sanoi: »Herra Buddenbrook, minun tekisi mieleni pyytää teitä sulkemaan kirjanne, mutta pelkään tekeväni sillä palveluksen teille. Jatkakaa.»

Tässä lauseessa oli kaksi sukkeluutta. Ensiksikin se, että tohtori
Mühsam puhutteli Hannoa »herraksi», toiseksi tuo palveluksen tekeminen.
Mutta Hanno Buddenbrook jäi istumaan kumaraan vihkonsa yli ja jätti
viimein melkein tyhjän paperin pöydälle, poistuen sitten Kain kanssa.

Tänä päivänä oli nyt sitten kaikki ohi. Onnellinen se, joka oli selvinnyt kunnialla ja jonka tunnolla ei ollut muistutusta…

Piirustussali oli suuri ja valoisa. Seinämillä oli antiikkismallisia kipsijäljennöksiä, ja eräässä isossa kaapissa oli erilaisia puuesineitä ja nuken huonekaluja, joita myöskin käytettiin malleina. Herra Drägemüller oli tanakkavartaloinen mies, jolla oli pyöreä täysiparta ja ruskea, sileä, huokeahintainen tekotukka, joka ulkoni niskasta, paljastaen koko salaisuuden. Hänellä oli kaksi tekotukkaa, toinen, jossa oli pitemmät ja toinen, jossa oli lyhemmät hiukset. Silloin kun hän oli leikkauttanut partansa, piti hän lyhyempihiuksista… Muutenkin hänellä oli eräitä hullunkurisia ominaisuuksia. »Lyijykynän» asemesta sanoi hän »lyijy». Sitäpaitsi hänestä aina levisi öljyn ja viinan sekainen haju; toiset arvelivat hänen juovan paloöljyä. Hänen ihanimmat päivänsä olivat ne, jolloin hän sai olla jonkun toisen opettajan sijaisena ja opettaa jotakin muuta ainetta kuin piirustusta. Silloin hän esitelmöi Bismarckin politiikasta, tehden samalla innokkaita spiraalinmuotoisia kädenliikkeitä nenästä olkapäähän, ja puhui vihalla ja pelolla sosialismista… »Meidän täytyy pysyä koossa!» sanoi hän huonoille oppilaille töykäten näitä käsivarteen. »Sosialismi on oven edessä!» Hänen olemuksensa oli hermostuneen touhuava. Hän istahti jonkun oppilaan viereen, tuoden väkevän viinanhajun tämän läheisyyteen, huitoi sinettisormustaan tämän nenän edessä, puhkui jonkun yksityisen sanan, kuten esimerkiksi: »Perspektiivi!» »Heittovarjo!» »Lyijy!» »Sosialismi!» »Koossapysyminen!» ja riensi toiseen paikkaan…

Kai kirjoitti uutta kirjallista teostaan, ja Hanno esitti ajatuksissaan orkesteri-alkusoittoa. Sitten tunti loppui, koulutyö oli päättynyt, haettiin kirjat luokalta, kulku pihaportin kautta oli vapaa, mentiin kotiin.

Hannolla ja Kailla oli sama matka, ja he kulkivat yhdessä kirjat kainalossa kaupungin laidassa sijaitsevalle pienelle punaiselle huvilalle asti. Siitä oli nuoren kreivi Möllnin vielä kuljettava yksin pitkä matka isänsä asumukseen. Hänellä ei ollut edes päällystakkia.

Sumu, joka aamulla oli ollut hyvin tiheä, oli muuttunut lumeksi, jota satoi nyt suurina pehmeinä hiutaleina ja joka suli maahan tultuaan loaksi. Buddenbrookin portilla ystävykset erosivat. Mutta Hannon ehdittyä jo puoliväliin pihaa palasi Kai takaisin ja kietoi kätensä toverin kaulaan. »Älä ole onneton… äläkä soita tänään!» sanoi hän hiljaa. Sitten katosi hänen hoikka, hoitamaton hahmonsa lumipyryyn.

Hanno jätti kirjansa eteisessä seisovan karhun pitelemälle tarjottimelle ja meni arkihuoneeseen äitiään tervehtimään. Tämä istui leposohvalla lukien keltaniteistä kirjaa. Hannon kulkiessa lattiamaton yli katsoi äiti häneen ruskeilla, lähekkäin olevilla silmillään, joiden kulmissa oli sinisiä varjoja, ja Hannon ehdittyä hänen kohdalleen otti hän tämän pään käsiensä vähin ja suuteli häntä otsalle.

Hän meni omaan huoneeseensa, jonne neiti Clementine oli toimittanut vähän aamiaista, pesi itsensä ja kävi syömään. Tultuaan valmiiksi kaivoi hän laatikosta pakan pieniä, väkeviä venäläisiä savukkeita, jotka hänkin jo tunsi, ja alkoi polttaa. Sitten istuutui hän harmonion ääreen ja soitti jotakin hyvin vaikeata, ankaraa, fuugamaista Bachin teosta. Ja viimein hän vei kätensä niskaan sekä katsoi ulos tarkastaen äänettömästi maahan leijailevaa lumisadetta. Mitään muuta katsomista ei ollut. Hänen ikkunansa alla ei enää ollut siroa puutarhaa lorisevine suihkulähteineen. Näköalan sulki viereisen huvilan sivuseinä.

Kello neljä syötiin päivällistä. Gerda Buddenbrook, pikku Johann ja neiti Clementine istuivat kolmisin. Sen jälkeen lähti Hanno salonkiin tekemään soittovarusteluita ja jäi flyygelin luo odottamaan äitiään. He soittivat yhdessä Beethovenin sonaatin, 24. opuksen. Adagio-osassa soi viulu kuin enkelin laulu, mutta Gerda otti sen sittenkin tyytymättömänä poskeltaan, katsoi sitä nyrpeästi ja sanoi, ettei se ohut soittotuulella. Hän ei soittanut etemmäksi, vaan lähti lepäämään.

Hanno jäi salonkiin. Hän astui lasioven luo, joka vei kapealle parvekkeelle, ja katsoi pari minuuttia ulos märän lumen peittämään pihaan. Mutta äkkiä hän astui askeleen takaperin, veti kiihkeästi kermanväriset uutimet oven eteen, niin että huone jäi kellertävään hämärään, ja lähti mielenliikutuksen vallassa flyygelin ääreen. Siinä hän seisoi vielä vähän aikaa, ja hänen katseensa, joka tuijotti jäykkänä ja epämääräisenä yhteen paikkaan seinään, tummui hiljalleen, verhoutui, kävi sameaksi… Hän istuutui ja ryhtyi soittamaan erästä fantasiaansa.

Se oli aivan yksinkertainen aihe, olemattoman melodian katkelma, puolentoista tahdin pituinen kuvio, ja kun hän soitti sen ensi kertaa syvällä bassossa, yksiäänisenä, voimalla, jota ei olisi odottanut häneltä, aivan kuin pasuuna olisi julistanut sen käskevästi kaiken tulevan alkuaiheeksi ja perustukseksi, — ei saattanut aavistaa vähääkään, mitä se oikein tarkoitti. Mutta sen uudistuessa diskantissa, himmeän hopeanvärisessä äänilajissa, ilmeni, että sen pääsisältö keskittyi yhteen ainoaan tasoitukseen, kaihoisaan, tuskalliseen vaipumiseen äänilajista toiseen… se oli henkeäpidättävä, avuton aihe, mutta se kasvoi ihmeelliseksi, salaperäiseksi ja merkitseväksi täsmällisen, juhlallisen ja ponnekkaan esityksen kautta. Ja sitten seurasi vilkkaita juoksutuksia, haeskelevaa tuloa ja menoa synkooppeineen, huudahtelujen keskeyttämää harhailua, aivan kuin hätääntyneen sielun levotonta, valittavaa, odottavaa, kiihkeää tuskaa jostakin, jonka se oli havainnut, mutta joka ei tahtonut vaieta, vaan uudistui yhä uusina sointuyhdistyksinä. Synkoopit kävivät yhä kiihkeämmiksi, neuvottomammiksi, nopeiden triolien ajelemiksi, mutta välistä kuuluvat pelonhuudot saivat muodon, liittyivät yhteen, muodostivat sävelmän, joka lopulta kohosi valtaan palavan rukouksen tavoin, puhallussoittimien sävyisenä, voimakkaana ja nöyränä. Ahdistava haeskelu, häilyntä, harhaantunut liukuminen oli vaiennut ja voitettu, ja erehtymättömän yksinkertaisena ja rytmikkäänä kaikui nyt esiin murtunut, lapsellisen harras koraali… Se loppui kirkkosävelmän tapaiseen loppuun. Tuli fermaatti, äänettömyys. Ja sitten, yht'äkkiä, helähti aivan hiljaa, himmeän hopeanvärisenä fantasian perusaihe, tuo avuton katkelma, tuo typerä tai salaperäinen kuvio, tuo kaihoisa, tuskallinen vaipuminen sävellajista toiseen. Sitten syntyi hirveä meteli, hurja toiminta, jossa sananvalta oli törähdyksentapaisilla korosteilla, jotka ilmaisivat villiä päättäväisyyttä. Mitä se merkitsi? Mitä oli tulossa? Kuului kuin torvien toitotusta, jotka kutsuivat hyökkäykseen. Ja sitten tuli kuin kokoonkerääntyminen, rytmit liittyivät lujemmin yhteen, ja aivan uusi aihe pistäytyi joukkoon, reipas välikohta, eräänlainen metsästyslaulu, toiminnanhaluinen ja kiihkeä. Mutta se ei ollut iloinen, se oli pohjimmaltaan täynnä epätoivoista rohkeutta, joukosta kuuluvat merkkitörähdykset olivat kuin hätähuutoja, ja jälleen kuului kaiken tuon menon keskeltä, noiden ristiriitaisten ja kummallisten sointujen seasta perusaiheen ahdistava, harhaileva, suloisen salaperäinen sävel… Ja sitten vyöryi esiin vaihtelevien tapausten sarja, joiden sisältöä ja tarkoitusta ei saattanut käsittää, sointujen, rytmien ja sävelten seikkaileva mylläkkä, joita Hanno ei hallinnut, vaan jotka kehittyivät esiin hänen sormistaan hänen tuntematta niitä ennestään… Hän istui hiukan eteenpäinkumartuneena, huulet raollaan ja silmissä kaukainen, syvä katse, ruskean tukan langetessa pehmeinä kiharoina ohimoille. Mitä tämä oli? Mitä hän koki? Kamppailiko hän hirveiden vastuksien kanssa, tappoiko hän lohikäärmeitä, louhiko hän vuoria, uiko hän virtojen poikki, kulkiko hän läpi liekkien? Yht'äkkiä viilsi kaiken läpi ilkkuvan naurun tai äärettömän autuuttavan lupauksen tavoin perusaiheen avuton, äänilajista toiseen vaipuva kuvio… ja oli kuin se olisi kiihoittanut yhä uusiin valtaviin ponnistuksiin; sitä seurasivat nyt huimaavaa vauhtia kiitävät oktaavijuoksutukset, jotka päättyivät parkauksiin. Ja tämän jälkeen alkoi paisutus, hidas, säännöllinen nousu, kromaattinen eteenpäinpyrkiminen rajun, vastustamattoman kaipauksen ajamana, jota keskeyttivät äkilliset, peloittavat, yllyttävät pianissimot, jotka kuvasivat kuin maan vajoamista jalkain alta tai vaipumista himoon… Kerran kaikuivat aivan kuin varoittaen perusaiheen rukoilevat, murtuneet sävelet, mutta sitten se peittyi raivoavien epäsointujen alle, jotka kasaantuivat päällekkäin, vyöryivät eteenpäin, peräytyivät, kiipesivät ylemmä, painuivat jälleen ja ryntäsivät uudestaan kuvailematonta päämäärää kohti, joka oli paljastuva tuossa paikassa, jännityksen hetkellä, jolloin ahdistava pakko oli muuttumassa sietämättömäksi… Ja se paljastui, janoavat voimat eivät enää voineet pidättyä, se paljastui kuin esivaatteen repeäminen, porttien aukeaminen, orjantappurapensaiden taipuminen, lieskamuurien sortuminen… päämäärä, salaisuus, vapahdus, täyttymys, tyydytys; se paljastui, ja riemuisan hurman pusertamana yhtyivät nyt kaikki äänet sulosoinnuksi, joka heti senjälkeen suli toiseen samanlaiseen kaihoisan, ikävöivän ritardandon johdattamana… perusaiheeseen! Ja sitten alkoi juhla, voittojuhla, tuon saman aiheen hillitön irstailu kaikissa sointuvivahduksissa; se liikkui kaikissa oktaaveissa, itki, värisi tremolandossa, lauloi, riemuitsi, nyyhki, astui esiin kaikessa myrskyävässä, kilisevässä, helmeilevässä, pauhaavassa orkestraalisessa loistossaan… Oli jotakin raakaa ja tylsää ja samalla askeettisen uskonnollista, uskon ja kieltäymyksen tapaista tuon puolentoista tahdin pituisen lapsellisen sointuaiheen intomielisessä palvonnassa… jotakin paheellista siinä hillittömyydessä ja täyttymättömyydessä, jolla sitä oli käsitelty ja kehitelty, ja samalla jotakin pilkallisen epätoivoista, aivan kuin himoon uppoamisen ja hukkumisen halua tavassa, jolla siitä oli imetty viimeinen sulous, kunnes tuli purkaus, inho ja kyllästymys, kunnes viimeinkin, viimeinkin, kaikkien hurjastelujen jälkeen kuului pitkä, hiljainen, mollisävellajissa kulkeva arpeggio, joka pyöri yhden sävelen ympärillä, siirtyi duuriin ja häipyi alakuloiseen empimiseen.

Hanno istui vielä kotvasen ääneti paikallaan, leuka rinnalle painuneena, kädet helmassa. Sitten hän nousi ja sulki flyygelin. Hän oli hyvin kalpea, hänen polvensa olivat voimattomat ja hänen silmänsä paloivat. Hän lähti viereiseen huoneeseen, oikaisi itsensä leposohvalle ja jäi siihen pitkäksi aikaa, hievahtamattomaksi.

Myöhemmin syötiin illallista, jonka jälkeen Hanno pelasi äitinsä kanssa pelin shakkia, jossa ei voittanut kumpikaan. Mutta vielä keskiyön jälkeen istui hän huoneessaan soittaen kynttilän valossa harmoniota, koska nyt ei enää saanut soittaa flyygeliä. Hän istui siinä mietteissään, vaikka aikoi nousta seuraavana aamuna kello puoli kuusi ylös lukemaan tärkeimpiä läksyjä.

KOLMAS LUKU.

Ihminen tuntee itsessään sielullista alakuloisuutta, joka nopeasti lisääntyy ja muuttuu raukeaksi epätoivoksi. Samaan aikaan joutuu hän ruumiillisen väsymyksen valtaan, joka ei ulotu ainoastaan lihaksiin ja jänteisiin, vaan myös kaikkiin sisäelimiin, muun muassa vatsaan, joka kieltäytyy itsepäisesti ottamasta ruokaa. Syntyy kova unentarve; mutta huolimatta äärimmäisestä väsymyksestä on uni levotonta, pinnallista, painostavaa ja vailla virkistystä. Päätä pakottaa; ajatus on samea, sekava, kuin usvan peittämä, ja aika ajoin pyörryttää. Kaikissa jäsenissä tuntuu epämääräistä kipua. Nenästä juoksee verta ilman nähtävää syytä. — Tämä on johdantoa sairauteen.

Sitten tulee ankara vilunpuuska, joka puistattaa koko ruumista ja kalisuttaa hampaita vastatusten. Se on kuumeen ilmestymisen merkki, joka myös heti nousee hyvin korkealle. Rinnan ja vatsan pinnassa näkyy yksityisiä herneensuuruisia punaisia täpliä, jotka katoavat sormella painaessa, mutta nousevat heti taas näkyviin sen jälkeen. Suoni tykyttää kiihkeästi; se lyö satakin kertaa minuutissa. Näin kuluu ensimmäinen viikko kuumeen ollessa neljänkymmenen asteen vaiheilla.

Toisen viikon kuluessa ei ole pään eikä jäsenten pakotusta, mutta pyörrytys on käynyt ankarammaksi ja korvat suhisevat ja humisevat niin kauheasti, että melkein kadottaa kuulon. Kasvojen ilme muuttuu typeräksi. Suu alkaa olla auki, silmät käyvät sameiksi ja tylsiksi. Tajunta himmenee. Potilasta vaivaa unettaminen, ja hän vaipuu usein lyijynraskaaseen horrostilaan, joka ei ole unta. Sillä välin kaikuu huoneessa hänen äänekäs, kiihoittunut hourimisensa. Hänen tahdoton avuttomuutensa aikaansaa jo epäsiisteyttä ja inhoittavuutta. Hänen hammaslihaansa, hampaitaan ja kieltään peittää tumma limainen aine, joka myrkyttää hengityksen. Vatsa on turvonnut, ja hän makaa liikkumattomana selällään, polvet harallaan. Koko elimistön toiminta tapahtuu nopeasti, kiihtyneesti ja pintapuolisesti, hengitys samoin kuin suonentykytys, jossa nyt saattaa laskea satakaksikymmentä lyöntiä minuutissa. Silmäluomet ovat puoliummessa, eivätkä posket enää hohda kuumeesta punaisina kuten alussa, vaan niille on levinnyt sinertävä vivahdus. Herneenkokoiset punaiset täplät vatsalla ja rinnalla ovat lisääntyneet. Ruumiinlämpö on neljäkymmentäyksi astetta….

Kolmannella viikolla kohoaa heikkous huippuunsa. Ääneen houriminen on lakannut, eikä kukaan saata sanoa, onko potilaan sielu vaipunut tyhjyyteen vai uinuuko se ruumiillisesta tilasta tietämättömänä jossakin kaukaisissa, syvissä, hiljaisissa maailmoissa, josta ei saavu ääntä eikä elonmerkkiä. Ruumis on aivan tunnoton. — Tämä on käänteen aika….

Toisiin nähden taudin määrittely on vaikeampaa. Sellaisessa tapauksessa esimerkiksi, että alkuoireet: alakuloisuus, raukeus, ruokahaluttomuus, levoton uni, päänkivistys ovat olleet olemassa jo silloin, kun potilas, omaistensa toivo, vielä kulki jalkeilla, terveen ihmisen kirjoissa. Ja ettei hänessä niiden lisääntyessä vieläkään havaittu mitään merkillisempää. — Mutta taitava, kokenut lääkäri, sanokaamme vaikka tohtori Langhals, jolla on pienet mustakarvaiset kädet, pääsee kuitenkin pian selville taudin laadusta, ja kohtalokkaiden punaisten täplien ilmestyminen rinnalle ja vatsalle on varma merkki, joka poistaa viimeisenkin epäilyn. Ja hän toimittaa silloin potilaan suureen, ilmavaan huoneeseen, jonka lämpö ei saa nousta yli seitsemäntoista asteen. Hän vaatii äärimmäistä puhtautta ja vuoteen alituista kunnossapitoa säästääkseen sairasta niin kauan kuin suinkin — toisissa tapauksissa sitä ei voida kauan välttää — »makuuhaavoista». Hän on käskevä pitämään suuontelon puhtaana liinavaatelappujen avulla ja määräävä lääkkeiksi jodista ja jodikaliumista valmistelun sekoituksen, kiniiniä ja aspiriinia, ja hän on ennen kaikkea pitävä ankaraa huolta ruokajärjestyksestä, koska vatsa ja suolisto on joutunut suuresti epäkuntoon — sallien vain helpostisulavia, mutta vahvistavia ruokia. Hän on koettava poistaa heikontavaa kuumetta kylpyjen avulla, täysikylpyjen, joihin sairas kannetaan joka kolmas tunti sekä päivällä että yöllä ja jotka jäähdytetään hitaasti jalkopuolesta alkaen. Ja kylvyn päälle hän on määräävä jotakin vahvistavaa ja kiihoittavaa ainetta, konjakkia tai samppanjaa…

Mutta kaikkia noita aineita käyttää hän vain umpimähkään, siinä toivossa, että niistä saattaisi olla vähän apua, vakuutettuna, että niiden käyttäminen yhtä hyvin voi olla aivan turhaa ja tarkoituksetonta. Sillä yhtä seikkaa hän ei tiedä, yksi kysymys on vielä ratkaisematta, siihen nähden hän hapuilee pimeydessä, täydellisessä tietämättömyydessä kolmanteen viikkoon asti, jolloin tapahtuu käänne ja ratkaisu. Hän ei tiedä, merkitseekö tauti, jota hän nimittää lavantaudiksi, satunnaista onnettomuutta, tarttumaa, jonka kukaties olisi voinut välttää ja jota voi vastustaa tieteen keksimillä apuneuvoilla — vai onko se elämän hajoamistapahtuma, itse kuoleman ilmenemis-asu, joka olisi voinut esiintyä jossakin toisessakin muodossa ja jolle eivät mahda mitään mitkään maalliset yrtit.

Lavantaudin laita on vielä tällainen: vaeltaessaan etäisissä kuumehoureissaan kuulee sairas elämän selvän ja kutsuvan äänen. Kirkkaana ja raikkaana tapaa tuo ääni hänen sielunsa sen vaeltaessa outoja, kuumia polkujaan, jotka johtavat siimekseen, vilppauteen ja rauhaan. Ja ihminen kuuntelee tuota kirkasta, raikasta, hiukan juhlallista palaamiskehoitusta, joka tunkee hänen luokseen seudulta, joka on jäänyt niin kauas hänen taakseen ja jonka hän jo oli unohtanut. Jos se hänessä silloin saa vallan, herää hänessä, aivan kuin laiminlyödyn velvollisuuden tunne, uusi elämäntarmo, ilo ja rohkeus, rakkaus ja yhteenkuuluvaisuus tuohon pilkalliseen, kirjavaan ja karkeaan hyörinään, jonka hän on jättänyt taakseen — niin, vaikka hän olisi harhaillut kuinka kaukana vierailla paahteisilla poluillaan, on hän palaava takaisin elämään. Mutta jos häntä vavahduttaa pelko ja vastenmielisyys kuullessaan elämän äänen, jos tuo iloisa, kutsuva ääni saa hänet pudistamaan päätään, työntämään käden torjuvasti vastaan ja pakenemaan edelleen polkua pitkin, joka tarjoaa paon mahdollisuuden… niin silloin hän tietenkin kuolee. —

NELJÄS LUKU.

»Se ei ole oikein, se ei ole oikein, Gerda!» sanoi vanha neiti Weichbrodt ainakin kymmenennen kerran huolissaan ja nuhtelevasti. Hän istui tänä iltana entisen oppilaansa arkihuoneen sohvassa, piirissä, joka oli muodostunut pyöreän keskipöydän ympärille ja johon kuultu Gerda Buddenbrook, rouva Permaneder, hänen tyttärensä Erika, Klothilde-parka ja Breitestrassen Buddenbrookin naiset. Hänen myssynsä vihreät nauhat riippuivat hennoilla lapsimaisilla olkapäillä, joista hänen täytyi nostaa toinen korkealle voidakseen liikutella käsivarttaan pöydän laidalla; niin pikkuruikkuiseksi hän oli käynyt seitsemänkymmenenviiden vuoden iässään.

»Se ei ole oikein, se ei ole kauniisti tehty, Gerda, suo minun sanoa se!» toisti hän vielä hartaalla, vapisevalla äänellä. »Minä olen jo puoliksi haudassa, elonpäiväni ovat luetut, ja nyt sinä tahdot jättää minut… Jättää meidät kaikki tänne, erota meistä ainiaaksi… mennä menojasi… En sanoisi mitään, jos olisi kysymys vain vierailusta, matkasta Amsterdamiin… mutta ainiaaksi!» Ja hän ravisti vanhaa linnunpäätään katsellen eteensä ruskeine, viisaine, murheellisine silmineen. »On kyllä totta, että olet kadottanut paljon…»

»Hän on kadottanut kaiken», sanoi rouva Permaneder. »Meidän ei tule olla itsekkäitä, Therese. Gerda tahtoo mennä ja hän menee, ei sille voi mitään. Hän tuli tänne Thomaksen kanssa kaksikymmentäyksi vuotta sitten ja me olemme kaikki rakastaneet häntä, vaikka hän on aina inhonnut meitä… niin se on, Gerda, älä ollenkaan vastusta! Mutta Thomasta ei ole olemassa enää. Mitä me merkitsemme hänelle? Emme mitään. Se koskee meihin kipeästi, mutta lähde Jumalan nimeen, ja kiitos, ettet lähtenyt jo aikaisemmin, kun Thomas kuoli…»

Oli syöty illallista, oli syksy. Pikku Johann (Justus, Johann, Kaspar) oli maannut jo lähes kuusi kuukautta pastori Pringsheimin siunausten saattamana metsikön laidassa sukukivellä varustetun hiekkakiviristin alla. Talon edessä valeli sade kujan puoliksi lehtensä pudottaneita puita, ja toisinaan lennätti tuulenpuuska vesisuihkun ikkunoita vasten. Kaikki kahdeksan naista olivat puetut mustiin.

Tämä oli pieni sukukokous, hyvästijättö, Gerda Buddenbrookin toimeenpanema jäähyväistilaisuus, sillä hän aikoi siirtyä kaupungista ja palata Amsterdamiin soittamaan, kuten ennen, viulua isänsä kanssa. Häntä eivät pidättäneet enää mitkään velvollisuudet. Rouva Permaneder ei ollut enää vastustanut tuota hänen päätöstään. Hän alistui siihen, mutta sisimmässään oli hän hyvin onneton. Jos senaattorin leski olisi jäänyt kaupunkiin, jos hän olisi säilyttänyt paikkansa ja arvonsa seuraelämässä ja antanut rahojensa jäädä paikkakunnalle, olisi Buddenbrook-nimelle jäänyt sentään jonkun verran kaikua… Mutta olipa sen asian laita miten hyvänsä, Antonie-rouva oli kantava sittenkin korkealla päänsä niin kauan kuin hän liikkui maan pinnalla ja niin kauan kuin ihmiset katsoivat häntä. Hänen isoisänsä oli ajanut nelivaljakolla läpi koko Saksanmaan…

Huolimatta vaihtelevasta elämästään ja vatsansa heikkoudesta ei häntä olisi voinut uskoa viisikymmenvuotiaaksi. Hänen ihonsa oli hiukan haiveninen ja himmeä ja hänen ylähuulessaan — Tony Buddenbrookin kauniissa ylähuulessa — kasvoi noita haivenia runsaammin; mutta surumyssyn alta näkyvässä, sileästi jakaukselle kammatussa tukassa ei huomannut yhtään ainoata harmaata säiettä.

Hänen serkkunsa, Klothilde-parka, suhtautui Gerdan lähtöön kuten kaikkiin maallisiin asioihin on suhtauduttava: tyynellä välinpitämättömyydellä. Hän oli syönyt illallispöydässä äänettömästi valtavia annosmääriä ja istui nyt paikallaan tuhkanharmaana ja laihana kuten aina, lausuillen hitaita, ystävällisiä sanoja.

Erika Weinschenk, joka oli kolmenkymmenenyhden vuoden iässä, ei myöskään ottanut kovin pahakseen tätinsä lähtöä. Hän oli kärsinyt elämässä ja alistunut aikaisin kohtaloonsa. Hänen väsyneissä, vedensinisissä silmissään — herra Grünlichin silmissä — kuvastui tyytymys särkyneeseen elämään, ja hänen rauhallinen, joskus hieman alakuloinen äänensä ilmaisi samaa.

Mitä Buddenbrookin naisiin, Gotthold-sedän kolmeen tyttäreen, tulee, oli heidän ilmeensä hapan ja arvosteleva kuten tavallisesti, Friederike ja Henriette, kaksi vanhinta, olivat käyneet vuosien kuluessa yhä laihemmiksi ja tikkumaisemmaksi, mutta Pfiffi, nuorin, kolmenkymmenenviiden ikäinen, oli sitäkin pienempi ja lylleröisempi…

Myös vanha konsulitar Kröger, Justus-sedän leski, oli kutsuttu seuraan, mutta hän oli ilmoittanut olevansa estetty ja ehkä hänellä ei ollut kelpaavaa pukuakaan; varsinaista syytä oli vaikea tietää.

Puhuttiin Gerdan matkasta, junasta, jolla hän oli aikonut matkustaa, ja huvilan ja huonekalujen myynnistä, jonka herra Gosch oli ottanut toimekseen. Sillä Gerda ei aikonut ottaa mukaansa mitään, vaan meni kuten oli tullutkin.

Sitten johtui rouva Permaneder puhumaan elämän menosta, käsitteli sitä kaikkein vakavimmalta kannalta ja loi katsauksia menneisyyteen sekä tulevaisuuteen, vaikka tulevaisuudesta ei ollut juuri mitään sanottavaa.

»Kun minä kuolen, voi Erika minun puolestani myös mennä minne tahtoo», hän sanoi, »mutta minä en jaksa olla missään muualla, ja niin kauan kitin minä elän, olemme me pysyvät koossa, me harvat jälellejääneet… Kerran viikossa tulette te minun luokseni päivälliselle… Ja silloin luemme sukupapereita —» Hän kosketti salkkua, joka oli hänen edessään. »Kiitos, Gerda, otan sen haltuuni mielihyvällä. — Se on siis päätetty… Kuule, Thilda?… Mitenhän olisi, jos sinäkin kutsuisit meidät luoksesi kerran; eihän sinun asemasi enää ole huonompi kuin meidänkään.

Niin se käy. Toinen näkee vaivaa ja pyrkii ja taistelee…. ja sinä olet vain istunut paikallasi ja odottanut kärsivällisesti. Mutta kyllä sinä sitten oletkin aika köntys, älä pahastu…»

»Olen pahoillani, etten saa sanoa hyvästejä Christianille», sanoi Gerda, ja niin jouduttiin puhumaan Christianista. Ei ollut juuri toivoa, että hän koskaan pääsisi pois laitoksesta, jossa hän nykyisin oleskeli, vaikka hänen laitansa tuskin oli niin huono, ettei hän olisi voinut liikkua vapaalla jalallakin. Mutta hänen puolisonsa oli ylen tyytyväinen asiain nykyiseen tilaan, — rouva Permaneder väitti hänen olevan liitossa lääkärin kanssa — ja oli siis luultavaa, että Christian saisi päättää päivänsä laitoksessa.

Sitten syntyi vaitiolo. Vitkaan ja epäröiden kääntyi keskustelu viimeisiin tapahtumiin, ja kun pikku Johannin nimi mainittiin, syntyi huoneessa jälleen hiljaisuus ja sateen ropina kuului selvemmin.

Hannon viimeinen sairaus painoi heitä kuin jokin raskas salaisuus, sen kulku oli varmaan ollut tavallista kauheampi. Huoneessa-olijat eivät katsoneet toisiinsa puhuessaan siitä hiljaa, puolittaisin sanoin ja vihjauksin. Sitten joku mainitsi viimeisen tapauksen… miten pieni huonostipuettu kreivi oli tunkeutunut melkein väkisin sairaan vuoteen ääreen… Hanno oli hymyillyt kuullessaan hänen äänensä, vaikka hän ei enää tuntenut ketään muita, ja Kai oli suudellut hänen käsiään herkeämättä.

»Minä rakastin häntä niin», hän nyyhkytti… »Ette aavista, miten minä häntä rakastin… enemmän kuin kukaan teistä… niin, suo anteeksi, Gerda, sinähän olet hänen äitinsä… Oi, hän oli enkeli…»

»Hanno, pikku Hanno», jatkoi rouva Permaneder kyynelten virratessa hänen haivenisia, himmenneitä poskiaan pitkin… »Missä ovat nyt Tom, isä, isoisä ja kaikki muut? Emme näe heitä enää. Oi, se on niin kovaa ja surullista!»

»Meille on annettu jälleennäkeminen», sanoi Friederike Buddenbrook ristien helmassaan lepäävät kätensä lujasti yhteen, luoden katseensa alas ja työntäen nenänsä ilmaan.

»On kirjoitettu niin… Mutta on hetkiä, Friederike, jolloin siinä ei ole lohdutusta, Jumala armahtakoon, jolloin epäilee hänen oikeuttaan ja hyvyyttään… ja kaikkea. Elämä rikkoo, näettekös, meissä niin paljon, se tekee niin monen kauniin haaveen mitättömäksi… Jälleennäkeminen… Kunpa olisi niin…»

Mutta silloin kohosi Sesemi Weichbrodt paikaltaan niin korkeaksi kuin saattoi. Hän nousi varpailleen, kurkotti kaulansa, napautti pöydänlaitaa ja myssy tutisi hänen päässään.

Ja hän seisoi siinä voittajana jalon taistelun jälkeen, jota oli kestänyt koko hänen elämänsä ajan hänen opettajajärkensä esiintuomia epäilyjä vastaan, seisoi kyttyräselkäisenä, kääpiömäisenä, vakaumuksesta vapisten kuin pieni, rankaiseva, haltioitunut profeetta.

LOPPU.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK BUDDENBROOKIT 2: ERÄÄN SUVUN RAPPEUTUMISTARINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.