The Project Gutenberg eBook of Tarasconin Tartarin, by Alphonse Daudet

    I. Jättiläispuu-puisto.
   II. Yleiskatsaus Tarasconin kaupunkiin. Lakkien metsästäjät.
  III. En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen
         jatkoa.
   IV. He!
    V. Tartarinin mennessä klubiin.
   VI. Molemmat Tartarinit.
  VII. Eurooppalaiset Shang-Hai'ssa. Suuret kauppayritykset.
         — Tataarit. Oliko Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.
VIII. Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa.
         Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.
   IX. Kangastuksen omituisia seurauksia.
    X. Ennen matkallelähtöä.
   XI. Miekankantaja, hyvät herrat, miekankantaja…
         Eikä neulanpistoja!
  XII. Mitä pienessä jättiläispuu-talossa sanottiin.
XIII. Lähtö.
  XIV. Marseillen satama. — Merelle! Merelle!

    I. Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän
         ilta. Herra armahda!
   II. Aseisiin! Aseisiin!
  III. Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat
         "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.
   IV. Ensimmäinen metsästysyritys.
    V. Piu! Pau!
   VI. Naaraan tulo. — Hirvittävä kamppaus. Kaniinien yhtymäpaikka.
  VII. Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista
       tehdystä rukousnauhasta.
VIII. Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa!
   IX. Montenegrolainen ruhtinas Gregory.
    X. Sano minulle isän nimi, niin minä sanon sinulle tämän
         kukan nimen.
   XI. Sidi Tart'ri ben Tart'ri.
  XII. Meille kirjoitetaan Taraconista.

    I. Vieraaseen maahan siirretyt kyytivaunut.
   II. Luku, jossa tutustutaan pieneen herrasmieheen.
  III. Jalopeuraluostari.
   IV. Karavaani matkalla.
    V. Ollaan illalla väijyksissä laakeriruusu-lehdossa.
   VI. Vihdoinkin!
  VII. Tuhasta tuleen.
VIII. Tarascon! Tarascon!

ENSIMÄINEN OSA

TARASCONISSA

Ensimäinen käyntini Tarasconin Tartarinin luona on painunut mieleeni unhoittumattomana elämäni merkkitapauksena; siitä on jo kulunut kaksitoista tai viisitoista vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin eilispäivän tapahtumat. Peloton Tartarin asui silloin Avignonin tien varrella sijaitsevassa talossa, joka oli kolmas vasemmalla kaupungin portista lukien. Se oli sievä pieni tarasconilainen villa, puutarha edessä, veranta toisella puolella, kiviseinät hyvin valkeat, ikkunaverhot vihreät. Portaiden edessä joukko savoijilaisia pikkupoikia leikki harppien hiekkaan piirretyissä kuvioissa, jalalla sysäten kiviliuskaa ruudusta ruutuun. Toiset heistä nukkuivat päivänpaisteessa, kiilloituslaatikko päänalaisena.

Ei ikinä olisi luullut seisovansa sankarin asunnon edustalla. Mutta annas peijakas, kun astui sisälle!…

Kellarista ullakkoon saakka koko rakennus oli sankarimaisen näköinen, samoin puutarhakin!… Puutarhaa sellaista, kuin Tartarinin omistama ei ollut toista Europassa. Ei ainoatakaan Ranskan kukkaa eikä puuta; yksinomaan ulkomaalaisia kasveja, kummi-, kurpitsi-, pumpuli-, kokos-, mango-, banaani- ja palmupuita, jättiläispuu, amerikkalainen viikunapuu, kaktuspensaita, berberiläisiä viikunapuita. Olisi saattanut luulla olevansa Keski-Afrikassa, kymmenen tuhannen peninkulman päässä Tarasconista. Tietysti kaikki nämät kasvit eivät olleet luonnollista kokoa; niinpä esim. pumpulipuut eivät olleet punajuurikkaita suuremmat; ja jättiläispuu (arbus gigantea) tuli hyvin toimeen reseda-ruukussa; mutta vähät siitä. Olihan tämä jo jotakin Tarasconin oloissa, ja ne kaupungin henkilöt, jotka sunnuntaisin saivat kunnian katsella Tartarinin jättiläispuuta, palasivat kotia täynnä ihailua.

Saatatte kuvitella kuinka ihastuneena tuona päivänä kuljin tämän ihmeellisen puutarhan läpi!…. Toista oli, kun minut vietiin sankarin työhuoneeseen.

Tämä työhuone, yksi kaupungin merkillisyyksiä, oli puutarhan perällä, ja sen lasiovi aukeni suoraan jättiläispuuta kohti.

Ajatelkaapa suurta salia, jonka seiniä katosta permantoon peittää pyssyt ja sapelit; siinä aseita kaikista maailman maista: karabiineja, rihlapyssyjä, suuria vallipyssyjä, korsikkalaisia veitsiä, katalanisia puukkoja, karaibilaisia nuolia, piilimsiö-nuolia, boksirautoja, kurikoita, hottentottilaisia nuijia, meksikolaisia lassoja, ja tiesi mitä!

Tämän lisäksi tuimasti paahtava aurinko saattoi miekkojen teräksen ja ampuma-aseiden perät loistaviksi, ikäänkuin kahta kauheammin pöyristyttääkseen sisäänastujaa… Kuitenkin oli jossakin määrin rauhoittava se miellyttävä järjestyksen ja puhtauden leima, joka näkyi tässä eriskummaisessa asekokoelmassa. Kaikki oli järjestettyä, hoidettua, pyyhittyä ja nimilipuilla varustettua, vallan kuin apteekissa: siellä täällä hyvänsuopa pieni paperiliuska, johon oli kirjoitettu:

Ellei näitä kirjoituksia olisi ollut, en ikinä olisi rohjennut astua sisälle.

Keskellä työhuonetta oli pyöreä yksijalkainen pöytä ja sillä pullo rommia, turkkilainen tupakkakukkaro, kapteeni Cookin matkat, Cooperin ja Gustave Aimardin romaanit, metsästysjuttuja, kertomuksia karhun ajosta, haukan linnustuksesta, norsun metsästyksestä, y.m. Vihdoin oli tämän pöydän ääressä istumassa mies, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen, lyhyt, lihava, tanakka, verevä, paitahihasillaan, flanellihousut jalassa, parta vahva ja lyhyt ja silmät säkenöivät. Toisessa kädessään oli hänellä kirja ja toisessa hän heilutti suunnattoman suurta rautakansista piippua. Ja lukiessaan jotain hirvittävää kertomusta päänahan metsästäjistä, väänsi hän, ojentaen eteenpäin alahuultansa, suunsa kauheaan irvistykseen; tämä loi tuon kelpo tarasconilaisen pikkupohatan muotoon saman hyvänsävyisen hirveyden ilmeen, joka kuvastui koko talossa.

Tämä mies oli Tartarin, Tarasconin Tartarin, peloton, suuri, verraton
Tarasconin Tartarin.

II.

Siihen aikaan, josta nyt on puhe, Tarasconin Tartarin ei vielä ollut se Tartarin, kuin hän tätä nykyä on, nimittäin tuo suuri Tartarin, joka on niin kansanomainen koko Etelä-Ranskassa. Mutta — jo kuitenkin tähänkin aikaan — hän oli Tarasconin kuningas.

Ottakaa aluksi huomioon, että näillä seuduin joka mies on metsästäjä, suurimmasta pienimpään. Metsästystä harrastavat tarasconilaiset intohimoisesti, ja tämä harrastus on ollut olemassa aina niiltä mytologisilta ajoilta asti, jolloin "Tarasque" ["La Tarasque" oli jonkunmoinen hirvittävän eläimen muotoiseksi tehty puukummitus, jota ennen muinoin kuljetettiin helluntaina ja pyhän Martan juhlana muutamien Etelä-Ranskan kaupunkien, etenkin Tarasconin, kaduilla. Suoment. huom.] löi sadat iskunsa kaupungin läheisillä soilla ja jolloin senaikuiset tarasconilaiset panivat toimeen ajometsästyksen sitä vastaan. Se oli, nähkääs, jo aikoja sitten.

Joka sunnuntai-aamuna ottavat tarasconilaiset aseensa ja lähtevät ulos kaupungista, laukku selässä, pyssy olalla, koirien haukkuessa, kaniineja ajavien portimojen äännellessä ja metsästystorvien raikuessa. Se on komeata nähdä… Onnettomuudeksi riistasta on puute, on täydellinen puute.

Vaikka elukat ovatkin tyhmiä, ovat ne kuitenkin aikojen kuluessa tulleet varovaisiksi.

Viiden peninkulman laajuudelta Tarasconin ympäristöissä olevat luolat ovat tyhjinä, pesät hyljättyinä. Ei ole yhtään rastasta, ei peltopyytä, ei niin kaniininpoikasta, eikä kurppa pahaista.

Ja kuitenkin nuo somat tarasconilaiset pikkukummut, kokonaan myrtin, lavendelin ja rosmarinin peittäminä, ovat sangen houkuttelevat; ja nuo kauniit, makeat muskaattirypäleet, ryhmittyneinä pitkin Rhônen rantoja, ovat myöskin peijakkaan viekottelevia… Mutta niiden takana on Tarascon, ja pienen turkki- ja höyhenväen keskuudessa Tarascon on hyvin pahassa maineessa. Muuttolinnutkin ovat matkaohjeihinsa merkinneet sen suurella ristillä, ja kun sorsat, lentäessään pitkissä kolmionmuotoisissa ryhmissä Camarguen saarta kohti, kaukaa huomaavat tämän kaupungin tornit, rupeaa etunenässä oleva hyvin kovasti huutamaan: "Tuossa on Tarascon!… Tuossa on Tarascon!" ja koko joukko tekee mutkan.

Sanalla sanoen, mitä otuksiin tulee, ei näillä seuduin enää ole muuta jälellä kuin yksi ainoa jänis, vanha veitikka, joka ikäänkuin ihmeen kautta on pelastunut tarasconilaisten syysajoista ja joka on saanut päähänsä, että sen pitää elää täällä! Tarasconissa tämä jänis on hyvin tunnettu. Sille on annettu nimi. Sitä kutsutaan Nopsakintuksi. Tiedetään sen pesän olevan herra Rompardin alueella, — seikka, joka, ohimennen mainiten, on saattanut tämän alueen hinnan kaksin- jopa kolminkertaiseksi, — mutta tähän päivään saakka sitä ei vielä ole saavutettu.

Nykyään ei enää ole kuin pari kolme henkilöä, jotka piintyneesti ajavat sitä takaa.

Toiset ovat surukseen luopuneet yrityksestä, ja Nopsakinttu on jo aikoja sitten muuttunut paikkakunnan taikauskon esineeksi,, vaikka tarasconilainen muuten luonnostaan ei juuri ollenkaan ole taikauskoinen; hän näet syö paistina pääskysiä, kun osuu niitä saamaan.

— No mutta! sanonette, koska otukset ovat niin harvinaiset Tarasconissa, mitä siis tarasconilaiset metsästäjät tekevät joka sunnuntai?

No totta vie! Menevät maalle parin kolmen peninkulman [ranskal. peninkulma = 4 kilometriä. Suoment. huom.] päähän kaupungista. Yhtyvät pieniin, viiden tai kuuden henkilön muodostamiin ryhmiin, paneutuvat levollisesti jonkun kaivon, vanhan raunion tai oliivipuun suojaan, ottavat esille metsästyslaukuistaan hyvän palan pehmeäksi paistettua raavaanlihaa, keittämättömiä sipuleja, pieniä makkaroita, jonkun anjovis-kalan, aloittavat loppumattoman murkinan, ja huuhtelevat sen alas tuollaisella oivalla Rhône-viinillä, joka panee nauramaan ja laulamaan.

Kun sitten ollaan hyvin kylläisiä, noustaan, vihelletään koirat luoksi, ladataan pyssyt ja aletaan metsästys. Se tahtoo sanoa, jokainen näistä herroista viskaa kaikin voimin lakkinsa ilmaan ja ampuu siihen lennossa viisi, kuusi tai kaksi laukausta — tapojen ja asianhaarojen mukaan.

Se, joka ehtii ampua lakkiinsa useimmat laukaukset, julistetaan metsästyksen kuninkaaksi ja palaa illalla triumfatorina Tarasconiin, lakki pyssynpiipun pään lävistämänä, hyvähuutojen ja toitotuksien kajahtaessa.

On tarpeetonta sanoa, että tässä kaupungissa myydään runsaasti metsästyslakkeja. Onpa sellaisiakin läkkikauppiaita, jotka edeltäkäsin myyvät lävistettyjä ja rikkirevittyjä lakkeja taitamattomien varalle; mutta ainoastaan apteekkari Bézuquet, mikäli tunnetaan, niitä heiltä ostaa. Sitä näet pidetään arvoa alentavana!

Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan. Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.

Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.

III.

Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:

Ja niin edespäin koko Tarasconin kaupungissa. Kaksi tai kolme kertaa viikossa he kokoontuvat toistensa luo ja laulavat niitä toisilleen. Omituista tässä kohdin on, että heillä on aina samat laulunsa, ja ettei heillä siitä perin, kun ovat ruvenneet niitä laulamaan, koskaan ole ollut halua niitä vaihtaa toisiin. Ne menevät perheessä perintönä isästä poikaan, eikä kukaan muu niihin kajoa; tätä seikkaa pidetään pyhänä. Niitä ei edes lainata toisilta. Costecalden päähän ei koskaan pälkähtäisi ruveta laulamaan Bézuquet’n laulua, eikä päinvastoin. Ja tietäkää kuitenkin, että kumpikin tuntee toisen laulun sangen hyvin, laulettuaan lauluaan toiselle jo neljänkymmenen vuoden kuluessa. Mutta se ei asiaa pahenna! Jokainen pitää oman laulunsa, ja kaikki ovat tyytyväiset.

Romanssien esittämisessä, kuten myös lakkien ampumisessa, oli Tartarin ensimäinen kaupungissa. Hänen etevämmyytensä kansalaisiinsa nähden oli siinä, ett'ei Tarasconin Tartarinilla ollut omaa romanssiansa. Hänellä oli kaikki Tarasconin romanssit.

Mutta oli hirveän vaikeaa saada häntä niitä laulamaan. Palattuaan aikaiseen onnistuneilta salongeissa-käynneiltään, syventyi tarasconilainen sankarimme kernaammin metsästyskirjoihinsa tai kulutti iltansa mieluummin klubissa kuin purki tunteitaan nimesiläisen pianon edessä kahden tarasconilaisen kynttilän välillä. Nämät musikaaliset paraadit olivat hänen mielestään hänen arvoansa alentavat… Välistä hän kuitenkin, kun apteekkari Bézuquet’n kodissa soitettiin, tuli sisälle ikäänkuin sattumalta, ja suostui, sittenkuin oli antanut kauan pyytää itseään, yhdessä vanhan rouva Bézuquet’n kanssa laulamaan suuren duetin oopperasta "Robert Paholainen"…. Se, joka tätä ei ole kuullut, ei ole erinomaista kuullut… Mitä minuun tulee, näkisin, vaikka eläisin sata vuotta, koko elämäni ajan suuren Tartarinin, juhlallisin askelin lähestyvän pianota, nojaavan siihen kyynäspäällään, irvistävän kasvojaan ja koettavan kynttilälasien heijastamassa vihreässä valossa antaa hyvänsävyiselle näölleen Robert Paholaisen pirullisen ja hurjan muodon. Tuskin oli hän asettunut paikoilleen, kun salissa oleva kuulijakunta rupesi humisemaan; tiedettiin, että jotakin suurta piti tapahtua… Silloin, vaitiolon jälkeen, vanha rouva Bézuquet alkoi laulaa, säestäen itseään:

    Robert, jota lemmin ma,
    Sä, kuin sait mun uskoni,
    Näet suuren tuskani (kahdesti),
    Itseäsi armahda,
    Armahda myös minua.

Puoliääneen hän lisäsi: "Teidän vuoronne, Tartarin", ja Tarasconin Tartarin lauloi, ojentaen käsivarttaan, puristaen kätensä nyrkkiin, sieramet vavahdellen, kolmasti kauhistuttavalla äänellä, joka jyrisi ukkosen tavoin pianon sisustassa: "En!… en!… en!…" lausuen tämän omituisella Etelä-Ranskan murteella. Tämän jälkeen vanha rouva Bézuquet toisti vielä kerran:

— En!… en!… en!… ulvoi Tartarin kahta kauheammin, ja siihen se päättyi. Tämä laulu ei ollut pitkä, kuten huomaatte, mutta se oli niin hyvin esitetty, niin sattuvilla kasvojenilmeillä kuvattu ja siinä oli jotakin niin pirullista, että apteekkarilla koolla oleva seura värisi kauhusta, ja että pyydettiin Tartarinia neljään, viiteen kertaan perätysten toistamaan tuon pätkän: "En!…en!…"

Senjälkeen Tartarin pyyhki hien otsaltaan, hymyili naisille, iski silmää herroille ja vetäytyi pois tästä seurasta mennen klubiin, jossa hän vähän huolimattomasti virkkoi: "Tulen Bézuquet’n perheestä laulamasta Robert Paholaisen duettia."

IV.

Näitä moninaisia luonnonlahjojaan sai Tartarin kiittää kaupungissa saavuttamastaan korkeasta asemasta.

On näet varma tosiseikka, että tämä reima mies oli osannut valloittaa kaikkien mielet. Tarasconissa armeijakin oli Tartarinin puolella. Kelpo päällikkö Bravida, eronsa saanut varusmestari, sanoi puhuessaan Tartarinista: "Siinä vasta on mies!" ja on selvää, että hän oli pätevä arvostelija, kun oli pukenut niin monen soturin.

Virkamiehistö oli myös Tartariniin mieltynyt. Vanha presidentti Ladevèze oli pari kolme kertaa istuvan oikeuden aikana sanonut hänestä: "Siinä on itsenäinen luonne!"

Vihdoin kansakin piti Tartarinista. Hänen roteva vartalonsa, hänen käyntinsä, hänen kasvojensa ilmeet, — hän näet oli pelottoman miehen näköinen, joka ei vähästä säikähdä, — tuo sankarinmaine, jonka hän oli saavuttanut tiesi miten, ovensa edessä loikoville pienille saappaanharjaajoille antamansa kuparikolikot ja korvapuustit, kaikki tämä oli hänelle tuottanut lordi Seymourin, ja tarasconilaisen markkinakuninkaan arvoisen maineen.

Kun Tartarin sunnuntai-iltoina palasi metsästysretkellä, parkkumitakki yllä ja lakki pyssynpiipun päässä, niin Rhônen rantajätkät kumartelivat kunnioittavasti ja sanoivat, osoittaen kieroon menevällä silmäniskulla hänen käsivarsiensa pyöreitä jättiläislihaksia, vallan hiljaa ja täynnä ihailua toisilleen:

Ja kuitenkaan, huolimatta kaikesta, huolimatta lukuisista etevistä taipumuksista, kaksinkertaisista lihaksista, kansansuosiosta ja päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, arvokkaasta kunnioituksesta, Tartarin ei ollut onnellinen; tämä pikkukaupungin elämä painoi ja tukahutti häntä. Tuo Tarasconin suuri mies ikävystyi Tarasconissa. Itse teossa hänen kaltaiselleen sankarimaiselle luoteelle, seikkailunhaluiselle hurjanrohkealle sielulle, joka vain uneksi taisteluja, retkiä pampas-kentillä, suuria metsästyksiä, erämaan hietapilviä, tuulispäitä ja tyyfonmyrskyjä, sellaiselle ei joka sunnuntai toistuva lakkien metsästys, eikä muun ajan kuluttaminen oikeuden istumiseen asekauppias Costecalden luona, ollut niin mitään… Rakas suuri mies parka! Siihen olisi ajan pitkään saattanut vallan menehtyä.

Turhaan hän, laajentaakseen näköpiiriänsä, unhoittaakseen hieman klubin ja kauppatorin, turhaan, sanon minä, hän ympäröi itseänsä jättiläispuilla ja muilla afrikkalaisilla kasveilla; turhaan kasaili hän kokoelmaansa aseen aseen päälle, toisen malaijilaisen väkipuukon toisensa jälkeen; turhaan hän ahmi seikkailukirjallisuutta, koettaen, kuolemattoman don Quijoten tavoin, voimakkaan haaveellisen mielikuvituksensa avulla tempautua irti säälimättömän todellisuuden kynsistä… Oi onnettomuutta! Kaikki, minkä hän teki sammuttaakseen seikkailuhaluaan, vain sitä lisäsi. Monien aseiden alituinen näkeminen piti häntä yhtämittaisessa vihan ja kiihoituksen tilassa. Hänen rihlapyssynsä, nuolensa ja lassonsa huusivat hänelle: "Taistelua! taistelua!" Hänen jättiläispuunsa oksilla humisi suurten matkojen tuuli ja kuiskasi hänen korvaansa pahoja neuvoja. Lopuksi Gustave Aimard ja Fennimore Cooper…

Voi sentään! kuinka monasti Tartarin, istuessaan lukemassa keskellä miekkojaan yksin helteisinä kesäisinä iltapäivinä, nousi seisaalleen ärjyen; kuinka usein hän viskasi kirjan syrjään ja syöksyi sieppaamaan seinältä alas täydet sotatamineet!

Mies parka unhoitti, että hän oli kotonaan Tarasconissa, huivi sidottuna ohimoille ja alushousut jalassa. Hän näet kuvitteli lukemaansa todelliseksi, ja yltyen oman äänensä kaiusta, hän huusi heiluttaen tapparaa tai tomahavkia:

Tartarin ei itsekään sitä tarkalleen tietänyt… He! oli kaikki, mikä hyökkää kimppuun, mikä taistelee, kaikki mikä puree, mikä raapii, mikä skalpeeraa, mikä ulvoo ja ärjyy… He! oli intiaani Sioux, joka tanssii paalun ympärillä, johon onneton valkeaverinen on kiinnitetty. Siihen sisältyi lisäksi Kalliovuorten harmaa karhu, joka keikuttelee ruumistaan ja joka nuoleskelee itseään veripunaisella kielellä. Siihen sisältyi vielä erämaan tuaregi, malaijilainen merirosvo, Abruzzo-vuoriston rosvo… He lopuksi oli ne… s.o. sota, matkat, seikkailut ja kunnia.

Mutta voi sentään! Turhaan peloton Tarasconilainen niitä kutsui, niitä vaati taisteluun… ne eivät koskaan tulleet… Mitäpä riivattua ne muuten olisivat toimittaneet Tarasconissa?

Kuitenkin Tartarin odotti niitä aina; — etenkin iltaisin mennessään klubiin.

Temppeliherra valmistuessaan hyökkäämään piirittäviä vääräuskolaisia vastaan, kiinalainen tiikeri ennen taistelua, komanssi-intiaanisoturi lähtiessään tappotantereelle, kaikki nämät eivät ole mitään verrattuna Tarasconin Tartariniin, kun hän kiireestä kantapäähän varusti itsensä mennäkseen klubiin kello yhdeksän illalla, tuntia iltatorvien toitotuksen jälkeen.

Vasempaan käteen Tartarin otti teräväkärkisen boksiraudan, oikeaan käteen piikkisauvan; vasempaan taskuun hän pani nuijan ja oikeaan taskuun revolverin; rinnalle takin ja villapaidan väliin malaijilaisen väkipuukon. Mutta myrkytetty nuoli ei koskaan tullut kysymykseenkään; se olisi ollut epärehellinen ase!…

Ennen lähtöänsä hän harjoitti itseään hetkisen työhuoneensa hiljaisuudessa ja hämärässä, pullisti itseään, tähtäsi seinään ja ojenteli lihaksiaan; sitten hän otti pääavaimensa ja kulki puutarhan läpi juhlallisesti, kiiruhtamatta. — Englantilaisten tapaan, nähkääs, sehän on oikeaa rohkeutta. — Puutarhan perällä hän aukaisi raskaan rautaportin. Hän aukaisi sen äkkiä, rajusti, niin että se kovasti paukahti ulospäin muuria vastaan… Jos he olisivat olleet takana, niin saatatte kuvitella, kuinka mäsäksi olisivat menneet!… Mutta, onnetonta kyllä, he eivät olleet portin takana.

Avattuaan oven astui Tartarin ulos puutarhasta, loi nopeasti katseen oikealle ja vasemmalle ja sulki portin kahteen lukkoon. Sitten matkaan.

Avignonin tiellä ei ollut niin sielua. Ovet kiinni, ikkunat valottomina. Kaikki pimeän peitossa. Siellä täällä katulyhty, jonka liekki vavahteli Rhônen sumussa.

Muhkeana ja tyyneenä kulki Tarasconin Tartarin näin edelleen yöhön, iskien korkojaan tahdissa katuun ja raapasten sauvansa rautakärjellä säkeniä kivityksestä… Kulkipahan hän sitten pitkin bulevardeja, isoja tai pikku katuja, pysyi hän aina huolellisesti keskellä katua — erinomainen varokeino, joka salli ulkonaliikkujan huomata uhkaavan vaaran ja ennen kaikkea välttää joutumasta niiden aineiden alle, jotka iltaisin Tarasconin ikkunoista putoavat kaduille. Tämän varovaisuuden johdosta saattaisi helposti luulla, että Tartarin oli pelokas… Eikö mitä! hän vain oli varoillaan.

Paras todistus siitä, ettei Tartarin peljännyt, oli se, ettei hän mennyt klubiin ajorataa myöten, vaan kaupungin kautta, s.o. pisintä ja pimeintä tietä, pitkin lukemattomia pikkukatuja, joiden päässä Rhônen pinta välkkyi synkkänä. Miesparka toivoi alati, että jossakin näiden rosvopesien sopessa he syöksyisivät esiin pimeistä varjoista hyökäten hänen kimppuunsa. He olisivat saaneet kelpo vastaanoton, sen takaan… Mutta, oi kohtalon ivaa, Tarasconin Tartarinilla ei koskaan ollut sitä onnea, että olisi tavannut jonkun ryövärin. Ei koiraa, ei edes juopunutta. Ei ikinä mitään!

Välistä kuitenkin kohtasi turha säikähdys. Askeleita, kuiskaavia ääniä… "Ahaa!" sanoi Tartarin itsekseen, ja hän tyrmistyi seisomaan paikalleen, tähystäen varjoja, hengittäen syvään ja painaen korvansa maata vastaan intiaanien tavoin… Askeleet lähenivät. Äänet kävivät selvemmiksi… Ei enää ollut epäilystäkään! He lähestyivät… He olivat jo vallan lähellä. Jo Tartarin, silmät säihkyen, läähättäen ja painautuen kokoon jaguarin tavoin, valmistautui karkaamaan heidän kimppuunsa ja kajahuttamaan sotahuutoansa… kun hän äkkiä keskeltä pimeyttä kuuli tuttujen tarasconilaisten äänien vallan levollisesti puhuttelevan häntä:

Piru vieköön! sehän olikin apteekkari Bézuquet ja hänen perheensä, jotka olivat olleet laulamassa "omaa lauluaan" Costecaldella. — "Iltaa! iltaa!" murisi Tartarin, raivokkaana erehdyksestään; ja hurjana, sauva pystyssä, hän syventyi yön pimeyteen.

Saavuttuaan klubin ohitse vievälle kadulle, odotti peloton Tarasconilainen vielä hetken kulkien hitaasti edestakaisin klubin oven edessä, ennenkuin astui sisälle… Lopulta hän väsyi heitä odottamasta, koska oli varma siitä, ett'eivât he näyttäytyisi, ja luotuaan viimeisen taisteluintoisen katseen keskelle yön varjoja, mutisi hän itsekseen vihaisena: "Ei mitään!… ei mitään!… ei koskaan mitään!"

Senjälkeen tämä kunnon mies astui sisälle pelaamaan korttia entisen varusmestarin kanssa.

VI.

Miten lieneekään selitettävissä, että Tarasconin Tartarin, ollen niin raivokkaan seikkailuhaluinen, niin kovin suurten mielenliikutusten tarpeessa sekä hurjistuneesti ihastunut matkoihin ja retkiin, oli ikänsä pysynyt Tarasconissa?

Niin näet oli asianlaita. Neljänkymmenen viiden vuoden ikään saakka ei Tartarin kertaakaan ollut maannut yötään ulkopuolella synnyinkaupunkiansa. Hän ei edes ollut tehnyt tuota kuuluisaa Marseillen matkaa, jonka jokainen oikea provensaalilainen panee toimeen täysi-ikäiseksi tultuaan. Korkeintaan hän tunsi Beaucairen, ja kuitenkaan Beaucaire ei ole varsin kaukana Tarasconista, koska sinne mennäkseen tarvitsee vain kulkea sillan yli. Pahaksi onneksi tuuli usein on temmannut mukaansa tämän siltaromun, se on niin pitkä ja heikko, ja Rhône on niin leveä tältä kohdalta, että epäilemättä ymmärrätte miksi… Tarasconin Tartarin piti vankkaa maata varmimpana.

Tulee näet tunnustaa, että sankarissamme oli kaksi toisistaan vallan selvästi eroavaa luonnetta. "Tunnen itsessäni kaksi ihmistä", on joku kirkkoisä sanonut. Tämä soveltuu kokonaan Tartariniin, jossa oli Don Quijoten sielu, sama ritarillinen innostus, sama sankari-ihanne, sama hillitön seikkailun ja suuruuden halu. Paha vain, ettei hänellä ollut tuon kuuluisan espanjalaisen aatelismiehen vartaloa, tuota luisevaa ja laihaa ruumista, tuota ruumiillisuuden varjoa, johon ei aineellinen elämä pystynyt, ja joka jaksoi nukkua parikymmentä yötä riisumatta rintahaarniskaansa sekä saattoi elää neljäkymmentä kahdeksan tuntia kahmalollisesta riisiä. Tartarinin ruumis päinvastoin oli oikein aika kokoa, hyvin lihava, hyvin raskas, hyvin aistillinen, hyvin arka ja herkkä, täynnä porvarillisia haluja ja kotoisia vaatimuksia; sanalla sanoen suurimahainen ja lyhyt ruumis, sijaiten kuolemattoman Sancho Pançan säärillä.

Don Quijote ja Sancho Pança samassa miehessä! ymmärtänette, miten huono sopu siitä syntyi, mitkä taistelut! mitkä repäisevät epäsuhtaisuudet!… Siinäpä aihetta oivan vuoropuhelun kirjoittamiseen kynälle semmoiselle, kuin Lucianuksen tai Saint-Evremondin, nimittäin vuoropuhelun, joka syntyi Tartarin-Quijotin ja Tartarin-Sanchon välillä! Tartarin-Quijote esim. innostuen Gustave Aimardin kertomuksista huudahtamaan: "Lähden matkaan!"

Tartarin-Sancho taas yksinomaan ajatellen luuvaloaan virkkaa: "En liikahda paikaltani."

Tartarin-Quijote, yhä enemmän innostuneena: Oi sentään kaksipiippuisia pyssyjä! oi tikareja, lassoja ja mokkasiineja!

Tartarin-Sancho, yhä enemmän tyyntyen: Oi neulottuja liivejä! oi hyviä, lämpimiä polvipeitteitä! oi oivallisia korvaläpällisiä lakkeja!

Tämän jälkeen Jeannette ilmestyy tarjoten oivallista suklaatia, lämmintä, läikehtivää, tuoksuvaa, ynnä suussa sulavia anisi-leivoksia, jotka panevat Tartarin-Sanchon naurullaan tukahuttamaan Tartarin-Quijoten huudahdukset.

VII.

Europpalaiset Shang-Hai’ssa. Suuret kauppayritykset. — Tataarit. Oliko
Tarasconin Tartarin petturi? Kangastus.

Kolme veljestä, nimeltä Garcio-Camus, Shang-Hai’iin siirtyneitä tarasconilaisia, oli tarjonnut hänelle erään siellä olevan konttorinsa johtajapaikan. Siinähän juuri näytti tarjoutuvan hänelle sovelias elämänala; melkoisia affäärejä, koko joukko kauppapalvelijoita komennettavissa, ja kauppasuhteita Venäjän, Persian, Aasialaisen Turkin kanssa, sanalla sanoen, suuret kauppayritykset.

Tartarinin huulilla sanat: suuret kauppayritykset tuntuivat tavattoman juhlallisilta.

Garcia-Camus’ien kauppahuoneella oli sitäpaitsi se etu, että siellä välistä kävi tataareja. Silloin suljettiin ovet nopeasti. Kaikki kauppapalvelijat tarttuivat aseisiin, konsulilippu nostettiin ylös tangon päähän, ja piu, pau, ikkunasta ampumaan tataareja.

On turhaa mainita, kuinka innokkaasti Tartarin-Quijote vastaanotti tämän ehdoituksen; pahaksi onneksi Tartarin-Sancho ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan, ja koska jälkimäinen oli voimakkaampi, ei asiasta tullut mitään. Kaupungissa siitä puhuttiin paljon. Lähteekö hän matkaan? eikö hän lähde? Lyön vetoa siitä, että hän lähtee, lyön vetoa ettei hän lähde. Kas siinä painava kysymys… Päätös oli se, ettei Tartarin matkustanutkaan, mutta joka tapauksessa tämä juttu tuotti hänelle paljon kunniaa. Se, että joku oli ollut vähällä lähteä Shang-Hai’iin tai että hän sinne todella oli mennyt, oli tarasconilaisten mielestä yhdenveroista. Kun alinomaan puhuttiin Tartarinin matkasta, ruvettiin lopuksi luulemaan, että hän siltä oli palannut. Ja iltaisin klubissa kaikki Tarasconin herrat pyysivät häneltä tietoja Shang-Hai’n elämästä, tavoista, ilmanalasta, opiumista ja suurista kauppayrityksistä.

Tartarin, jolle nämät asiat olivat hyvin selvillä, kertoi alttiisti kaikki yksityiskohtia myöten, ja lopulta tämä kelpo mies ei itsekään ollut vallan varma siitä, oliko hän käynyt Shang-Haissa, vai ei. Senpätähden hän, kertoessaan sadannen kerran tataarien tulosta sinne, viimein virkkoi ihan luonnollisesti: "Silloin minä käsken kauppapalvelijoideni tarttua aseisiin, nostatan konsulilipun, ja piu! pau! ikkunoista ampumaan tataareja". Kuullessaan tämän vapisi koko seura.

— Ja kuitenkin hänen piti hyvin tietää, ettei hän ollut käynyt
Shang-Haissa!

Mutta, kuulkaa nyt tarkasti. On parasta kerrassaan ottaa selkoa siitä valehtelijan-maineesta, jonka Pohjois-Ranskan asujamet ovat sysännet eteläranskalaisen niskoille. Etelä-Ranskassa ei ole valehtelijoita, ei Marseillessa sen koommin kuin Nîmes’ssâ, Toulousessa ja Tarasconissa. Etelä-Ranskan asukas ei valehtele, hän pettyy. Hän ei aina puhu totta, mutta luulee niin tekevänsä… Hänen niin kutsuttu valheensa ei olekaan valhetta, vaan on jonkunmoinen kangastus.

Niin, kangastus!… Ja hyvin ymmärtääksenne minut, menkääpä Etelä-Ranskaan, niin saatte nähdä. Huomaatte, kuinka aurinko tässä merkillisessä maassa muuttaa kaikki ja tekee kaikki luonnollista kokoaan suuremmaksi. Saatte nähdä nuo pienet Provencen kummut, jotka eivät ole Montmartren kukkulaa korkeammat, mutta jotka näyttävät teistä suurilta, saatte nähdä Nîmes’n neliskulmaisen temppelin, — pienen hyllynmuotoisen koristeen — joka näyttää teistä yhtä suurelta kuin Notre-Dame. Saatte nähdä… No! ainoa Etelä-Ranskan valehtelija, jos sellaista yleensä on, on aurinko… Kaikkea, mitä se vain valollaan koskettaa, se liioittele!… Mitä oli Sparta loistoaikanaan? Pieni kauppala… Mitä oli Atena? Korkeintain aliprefektin asuinkaupungin kokoinen… ja kuitenkin ne historiassa näyttävät meistä äärettömän suurilta kaupungeilta. Se on kaikki vain auringon vaikutusta…

Vieläkö tämän jälkeen ihmettelette, että sama aurinko, joka valaisee Tarasconia, on saattanut tehdä entisestä varusmestari Bravidasta, kelpo päällikkö Bravidan, nauriin kokoisesta kasvista jättiläispuun, ja miehestä, joka oli tuuminut lähteä Shang-Hai’iin, miehen, joka siellä oli käynyt?

VIII.

Mitainen menaseria. Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa. Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus.

Ja nyt, osoitettuamme Tarasconin Tartarinin sellaisena kuin hän oli yksityiselämässään, ennenkuin maine oli suudellut hänen otsaansa ja laskenut hänen ohimoilleen vuosisatais-laakerin, nyt, kuvailtuamme tätä sankarillista elämää vaatimattomassa keskuksessa, sen iloja, sen suruja, sen unelmia, sen toiveita, niin rientäkäämme piirtämään sen historian suurlehtiä sekä koskettelemaan sitä omituista tapausta, joka pani tämän verrattoman ihmiskohtalon ylenemään kehityksen huippuja kohti.

Oltiin eräänä iltana asekauppias Costecaldella. Tarasconin Tartarin näytteli paraikaa muutamille asiaaharrastaville neulasytytin-pyssyn käyttämistä, se näet siihen aikaan oli jotakin vallan uutta… Äkkiä ovi aukenee, ja eräs lakkien metsästäjä syöksyy säikähtyneenä sisälle puotiin huutaen: "Jalopeura!… jalopeura!…" Yleinen hämmästys, kauhu, melu ja tuuppiminen. Tartarin ojentaa painettia, Costecalde juoksee sulkemaan oven. Metsästäjä ympäröidään, häntä kysellään, häntä joudutetaan, ja saadaan häneltä kuulla seuraavaa: Mitainen menaseria oli palatessaan Beaucairen markkinoilta, suostunut viipymään muutaman päivän Tarasconissa ja oli juuri sijoittunut linnatorille monine boa-käärmeineen, hylkeineen ja krokotiilineen. Lisäksi siinä oli komea Atlas-vuorten jalopeura.

Atlas-vuorten jalopeura Tarasconissa! Eipä miesmuistiin sellaista oltu nähty. Senpävuoksi nuo uljaat lakkien metsästäjät katselivatkin toisiaan ylpeinä! mikä valonsäteily heidän urhokkailla kasvoillaan ja Costecalden puodin joka sopessa; kuinka moni kättenpuristus hiljaisesti vaihdettiin! Mielenliikutus oli niin suuri, niin odottamaton, ettei kukaan saanut sanaakaan sanotuksi…

Ei edes Tartarin. Kalpeana ja vavisten, neulasytytin-pyssy vielä käsissä, tuumiskeli hän seisten tiskin ääressä… Atlas-vuorten leijona siellä, vallan lähellä, parin askeleen päässä! Leijona! se on kaikkein sankarimaisin ja julmin peto, eläinten kuningas, hänen unelmiensa otus, vallan kuin sen ideaalisen joukon päähenkilö, joka hänen mielikuvituksessaan näytteli niin kauniita näytelmiä.

Ja kotoisin Atlas-vuorilta vielä lisäksi!… Se oli jo enemmän, kuin mitä suuri Tartarin voi kestää…

Hänen silmänsä salamoivat. Vävähtävällä liikkeellä hän lykkäsi pyssyn olalleen ja kääntyen kelpo päällikkö Bravidan puoleen, sanoi hän jyrisevällä äänellä: "Menkäämme katsomaan tätä, päällikkö."

— No, tuota noin, mutta!… minun pyssyni… minun neulasytytin-pyssyni, jonka veitte pois!… rohkeni varovainen Costecalde pelokkaasti huomauttaa; mutta Tartarin oli jo kääntynyt kadun kulmassa, ja hänen jälkeensä kaikki lakkien metsästäjät tepastellen ylpeinä tiehensä.

Heidän saapuessaan menaseriaan, oli siellä jo paljon väkeä. Tarasconilaiset, nuo sankarirotuiset, jotka liian kauan olivat saaneet olla vailla huomiotaherättäviä näkyjä, olivat hyökänneet Mitainen menaseriaan ja valloittaneet sen äkkirynnäköllä. Tähän lihava rouva Mitaine muuten oli sangen tyytyväinen… Puettuna kabylilaiseen pukuun, käsivarret paljaina kyynäspäihin saakka, rautarenkaat nilkkojen kohdalla, ratsuvitsa toisessa kädessä ja toisessa elävä kananpoika, jolta höyhenet oli kynitty pois, täytti tämä kuuluisa nainen emännänvelvollisuuksia kojuun saapuneita tarasconilaisia kohtaan. Ja koska hänelläkin oli kaksinkertaiset lihakset, oli hänen saavuttamansa menestys melkein yhtä suuri kuin turvattiensakin.

Kaikki nämät kunnon tarasconilaiset, jotka vallan tyyneesti kulkivat häkkien edessä, aseettomina, aavistamattakaan mitään vaaraa, joutuivat vallan luonnollisen kauhuntunteen alaisiksi, nähdessään suuren Tartarinin astuvan sisään menaseria-kojuun tuo hirvittävä sota-ase mukanaan. Oli siis jotakin pelättävää, koska hän, tuo sankari… Silmänräpäyksessä koko häkkien edusta tuli väestä tyhjäksi. Lapset huusivat pelosta, ja naiset katselivat ovea. Apteekkari Bézuquet hiipi pois, sanoen menevänsä noutamaan pyssyänsä…

Vähitellen Tartarinin ryhti kuitenkin rauhoitti katselijain mielet. Tyyneenä, pää pystyssä, tuo peloton Tarasconilainen kulki ympäri kojua, meni pysähtymättä hylkeen ammeen ääreen, silmäili ylenkatseellisesti pitkää lesteillä täytettyä arkkua, jossa boa-käärme sulatti raakana nielemäänsä kananpoikaa, ja pysähtyi viimein jalopeuran häkin eteen…

Hirvittävä ja juhlallinen kohtaus! Tarasconin jalopeura ja Atlas-vuorten jalopeura vastatusten… Toisella puolen Tartarin, seisten polvi koukussa ja nojaten pyssyynsä; toisella puolen jalopeura, suunnattoman suuri jalopeura, loikoen oljilla, silmä tirkistellen, tylsyneen näköisenä, ääretön keltaisen harjan ympäröimä turpa leväten etukäpälillä… Kumpikin tyyneenä ja katsellen toista.

Mutta kas kummaa! joko sitten neulasytytinpyssy suututti jalopeuraa, tai se vainusi rotunsa vihollista, niin se, katseltuaan siihen asti tarasconilaisia mitä suurimmalla ylenkatseella, haukotellen heille vasten naamaa, äkkiä yltyi vihaiseksi. Ensin se nuhisi ja murisi kumeasti, työnsi esiin kyntensä ja ojensi käpäliään; sitten se nousi ylös, kohotti päänsä pystyyn, ravisti harjaansa ja päästi Tartarinia kohti hirvittävän kiljunnan.

Siihen vastasi kauhistuksenhuuto. Tyrmistyneinä syöksyivät tarasconilaiset ovelle päin. Kaikki, naiset, lapset, rantajätkät, lakkien metsästäjät, itse kelpo päällikkö Bravidakin… Tarasconin Tartarin yksinään ei liikahtanut paikaltaan… Hän seisoi vankkana ja järkähtämättömänä häkin edessä, silmät salamoiden ja kasvoissa tuo hirvittävä ilme, jonka koko kaupunki tunsi… Kun lakkien ampujat vähän rauhoittuneina hänen käytöksensä ja rautakankien vahvuuden johdosta hetken kuluttua lähestyivät johtajaansa, kuulivat he hänen mutisevan itsekseen katsellen leijonaa: "Siinä, totta totisesti, olisi otus, jota kannattaisi metsästää."

IX.

Sinä päivänä ei Tarasconin Tartarin siitä puhunut sen enempää; mutta miesparka oli jo sanonut liiankin paljon…

Seuraavana päivänä juteltiin kaupungissa yksistään Tartarinin tulevasta matkasta Algeriaan ja jalopeuran metsästyksestä. Olettehan kaikki, rakkaat lukijat, todistajina siitä, ett’ei tuo kunnon mies ollut hiiskunut sanaakaan tästä; mutta tiedättehän, kangastus….

Ajoradalla, klubissa, Costecaldella, kaupunkilaiset puhuttelivat toisiaan peljästyneen näköisinä.

Sillä Tarasconissa kaikki lauseet aletaan sanoilla tuota noin ja lopetetaan sanoilla vai mitä, jotka molemmat äännetään seudun omituiseen murretapaan. Tuona päivänä enemmän kuin muina, nuo sanat tuota noin ja vai mitä kajahtivat niin että ikkunalasit tärisivät.

Se tämän kaupungin asujamista, jota tämä aiottu Afrikan matka enimmin hämmästytti, oli Tartarin. Mutta kuulkaapa, mitä turhamielinen kunnianhimo saa aikaan! Sen sijaan, että olisi vallan yksinkertaisesti vastannut, ett'ei hän ollenkaan aikonut matkustaa, ett'ei hän koskaan ollut edes sitä ajatellut, Tartarin parka — ensi kerran kun hänelle puhuttiin tästä matkasta — virkkoi vähän väistäen: "No!… no!… kenties… eihän sitä tiedä." Toisella kerralla hän vastasi, totuttuaan enemmän tähän ajatukseen: "Onhan se luultavaa." Ja kolmannella kerralla: "Se on varma asia!"

Lopulta illoin klubissa ja Costecalden perheessä munatodin, hyvähuutojen ja liekkien innostamana ja huumaantuneena siitä huomiosta, jonka huhu hänen lähdöstään oli kaupungissa herättänyt, tuo miespoloinen selitti kursailematta väsyneensä lakkien ampumiseen ja että hän ennen pitkää aikoi lähteä ajamaan suuria Atlas-vuorten jalopeuroja…

Hirvittävä eläköönhuuto seurasi tätä selitystä. Sitten tehtiin uutta munatotia, puristettiin toinen toisen kättä, syleiltiin ja pantiin toimeen serenaadeja pienen jättiläispuu-talon edustalla soihtujen valossa aina puoliyöhön saakka.

Mutta tähän kaikkeen yksi oli tyytymätön, ja se oli Tartarin-Sancho. Afrikan matkan ja jalopeuran metsästyksen kuvitteleminen pani hänet edeltäkäsin vapisemaan. Ja tullessaan kotia, kunniaserenaadin yhä kaikuessa ikkunoiden alla, valmisti hän Tartarin-Quijotelle hirvittävän kohtauksen, soimaten häntä hassuksi, hullunkuriseksi, varomattomaksi, kolminkertaiseksi houkkioksi, kuvaten hänen eteensä perinpohjin kaikki ne tapaturmat, jotka odottivat häntä tällä retkellä, haaksirikot, luuvalot, kuumeet, veriset ulostukset, mustat rutot, spitalitaudit, y.m.

Turhaan Tartarin-Quijote vannoi, ettei hän menettelisi varomattomasti, että hän hyvin peittäisi ruumiinsa vaatteilla, että ottaisi mukaansa kaikki tarvekalut. Tartarin-Sancho ei tahtonut kuulla mitään. Miesparka näki jo hengissä itsensä jalopeurain raatelemaksi, Vajonneeksi erämaan hiekkaan Cambyses vainajan tavoin, ja toisen Tartarinin onnistui vähän rauhoittaa häntä vain selittämällä, ettei tuolle matkalle lähdettäisi heti paikalla, ettei mikään kiirehtinyt, ja ennen kaikkea, ettei vielä oltu lähdetty matkaan.

Ja todellakin on vallan selvää, ettei moiselle retkelle lähdetä ilman muutamia varokeinoja. Täytyyhän tietää, minne menee, luulen ma, eikä lähteä liikkeelle linnun tavoin…

Ennen kaikkea Tarasconilainen tahtoi lukea suurten Afrikka-matkustajien kertomuksia, Mungo-Parkin, Caillén, tohtori Livigstonen, Henri Duveyrier’n esityksiä.

Näistä hän huomasi, että nämät pelottomat matkustajat, ennenkuin sitoivat jalkoihinsa kaukomatkojen sandaalit, olivat pitkän aikaa valmistautuneet kärsimään nälkää, janoa, vaivaloisia nopeita kulkuja ja kaikenlaisia puutteita. Tartarin tahtoi menetellä kuten he, ja tästä päivästä alkaen hän elätti itseään pelkällä keitetyllä vedellä. — Tarasconissa kutsutaan keitetyksi vedeksi ruokalajia, joka on tehty kiehuvaan veteen kastetuista leipäpalasista; näiden höysteeksi on pantu kynsilaukan sakara, vähän ajoruohoa ja laakerilehtinen. Tämä komento oli ankara, ja saattaa kuvitella, miten happamat Sancho paran kasvot olivat.

Ihastuen kuriinsa keitetyn veden johdosta noudatti Tarasconin Tartarin vielä muita viisaita toimenpiteitä. Niinpä hän, tottuakseen pitkiin jalkamatkoihin, pakotti itseään joka aamu kulkemaan kaupungin ympäri seitsemän tahi kahdeksan kertaa perätysten, milloin nopein askelin, milloin voimistelujuoksussa, kyynärvarret kiinni kupeissa ja pari pientä valkoista kiveä suussa, muinaisaikaiseen tapaan.

Tämän lisäksi hän, totuttaakseen itseään öiseen viileyteen, sumuun ja kasteeseen, meni joka ilta alas puutarhaansa ja viipyi siellä aina kello kymmeneen ja yhteentoista illalla, yksin, pyssy mukanaan ja väijyksissä jättiläispuun takana.

Vihdoin Costecalden luo myöhästyneet lakkien metsästäjät saattoivat sen ajan kuluessa, kun Mitainen menaseria viipyi Tarasconissa, iltahämärässä kulkiessaan linnatorilla huomata salaperäisen miehen astuvan edestakaisin eläinkojun takana.

Se oli Tarasconin Tartarin, joka totutti itseään vapisematta kuulemaan leijonan kiljuntaa yön pimeydessä.

Sillä välin kuin Tartarin täten ihastuneena antautui kaikenlaisiin sankarimaisiin temppuihin, olivat koko Tarasconin katseet hänen kiinnitettyinä; huomio ei enää kiintynyt mihinkään muuhun. Lakkien metsästys liipoitteli vaan yhdellä siivellä, romanssit unohtuivat nurkkaan. Apteekkari Bézuquet’llâ piano riutui ikävissään vihreän peitteensä alla, ja kärpäset kuivua kutistuivat sen päällä, vatsa ylöspäin… Tartarinin retki oli pysäyttänyt kaikki.

Olisipa pitänyt nähdä, miten kernaasti nähty tuo kuuluisa Tarasconilainen oli vieraissa. Hänen seurastaan tapeltiin, riideltiin, sovittiin kuin lainaesineestä, jopa se hankittiin varkain. Naisista ei ollut sen suurempaa kunniaa, kuin mennä Mitainen menaserialle käsi kädessä Tartarinin kanssa sekä antaa hänen jalopeuran häkin edessä selittää, millä lailla näitä suuria petoja metsästettiin, mihin täytyi tähdätä; kuinka monen askeleen päästä, olivatko tapaturmat lukuisat, y.m., y.m.

Tartarin antoi kaikki ne selitykset, joita ikinä haluttiin. Hän oli lukenut Jules Gérardin teokset ja tunsi leijonanajon pilkulleen, vallan kuin hän sitä olisi harjoittanut. Hän puhuikin näistä seikoista hyvin kaunopuheliaasti.

Mutta ihanimmillaan hän oli päivällisillä presidentti LLadevèzen tai kelpo päällikkö Bravidan, entisen varusmestarin, luona, kun kahvia tarjottiin ja kun häntä pyydettiin, kaikkien siirtäessä tuolinsa lähemmäksi, puhumaan tulevista metsästysretkistään…

Silloin sankarimme, nojaten kyynäspäätään pöytään ja härppien mokkaansa, liikutetulla äänellä kertoi kaikista niistä vaaroista, jotka odottivat häntä siellä vieraassa maassa. Hän mainitsi pitkät kuuttomat väijykset, myrkylliset suot, laakeriruusun myrkyttämät rannat, raesateet, paahtavat auringonpaisteet skorpionit, heinäsirkkasateet; hän kuvaili myös Atlas-vuorten leijonain tapoja, niiden hämmästyttävää notkeutta ja niiden julmuutta kiiman aikana…

Sitten hän innostuen omasta puheestaan nousi seisovilleen pöydän äärestä, hypähti keskelle ruokasalia matkien jalopeuran kiljuntaa, pyssyn pamausta piu! pau! räjähtävän luodin vinkunaa, pfft! pfft! huiski käsillään, kaatoi kumoon tuoleja…

Kaikki pöydän ääressä istuvat olivat kalpeat, Miehet katselivat toisiaan pudistaen päätään, naiset ummistivat silmänsä päästäen kauhunhuutoja, vanhukset heiluttivat sotaisesti pitkiä sauvojaan, ja pikkupojat, jotka pannaan aikaiseen nukkumaan, kavahtivat ylös unestaan ärjymisen ja laukauksien herättäminä, olivat kovasti peloissaan ja pyysivät sytyttämään tulta lamppuun.

XI.

Oliko hänellä todella aikomus matkustaa?… Sangen arka kysymys, johon
Tartarinin historiankirjoittajan olisi hyvin vaikea vastata.

Ainakin on varmaa, että Mitainen menaseria oli lähtenyt Tarasconista neljättä kuukautta sitten, eikä jalopeurantappaja liikkunut paikaltaan… Ehkäpä tuo vilpitön sankari, jonkun uuden kangastuksen häikäisemänä, lopulta vakavasti kuvitteli olleensa Algeriassa. Ehkä hän, yhä uudelleen kerrottuaan tulevia metsästysretkiään, kuvitteli jo tehneensä ne, yhtä vilpittömästi kuin hän kuvitteli nostaneensa tangon päähän konsulilipun ja ampuneensa tataareja Shang-Haissa, piu, pau!

Onnettomuudeksi, Tarasconin Tartarinin tälläkin kertaa ollessa kangastuksen uhrina, ei tarasconilaisten laita ollut sama. Kun kolmen kuukauden odotusajan kuluttua huomattiin ettei metsästysretkelle aikova ollut varustanut ainoatakaan matkalaukkua, ruvettiin napisemaan.

Ja nämät asekauppiaan sanat herättivät tavatonta huomiota kaupungissa; sillä ei kukaan enää luottanut Tartariniin.

Naiivit, pelkurit, miehet sellaiset kuin Bézuquet, jotka kirppu olisi säikyttänyt pakosalle ja jotka eivät voineet ampua pyssynlaukausta sulkematta silmiään, etenkin nämät olivat armottomat. Klubissa, esplanaadilla, he puhuttelivat Tartarin parkaa vähän ivallisen näköisinä.

Costecalden asepuodissa ei Tartarinin mielipide enää saavuttanut luottamusta. Lakkien metsästäjät luopuivat johtajastaan!

Sen lisäksi pilkkarunoja sepusteltiin. Presidentti Ladevèze, joka joutohetkinään hieman antautui provensaalisen runottaren palvelukseen, kirjoitti talonpoikaismurteella runon, jolla oli suuri menestys. Siinä puhuttiin eräästä suuresta Gervais-nimisestä metsästäjästä, jonka pelättävän pyssyn piti ottaa hengiltä Afrikan jalopeurat sukupuuttoon asti. Vahinko vain, että tämä pyssy pahainen oli omituista tekoa: se ladattiin alati, mutta ei lauennut koskaan.

Yks kaks tämä runo tuli kansanomaiseksi; ja kun Tartarin kulki ohi, niin rantajätkät ja pienet saappaankiilloittajat hänen ovensa edessä lauloivat kuorossa:

    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
    Se yhäti ladataan,
    Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva,
    Se yhäti ladataan, ei laukea konsanaan.

Mutta tätä laulettiin pitkän matkan päässä, kaksinkertaisten lihasten vuoksi.

Tuo suuri mies teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, mitään kuulematta; mutta itse teossa tämä pieni kumea ja pistelevä touhu häntä suuresti pahoitti; hän tunsi Tarasconin luiskahtavan pois käsistään, kansansuosion siirtyvän toisille, ja tämä tuotti hänelle sanomatonta kärsimystä.

Oi kansansuosion suurta lihakattilaa; onpa suloista istuutua sen ääreen, mutta vies sua, miten kirvelee, kun se kaatuu kumoon!…

Huolimatta kärsimyksistään, hymyili Tartarin ja vietti entistä rauhallista elämäänsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Mutta välistä kuitenkin tämän hilpeän välinpitämättömyyden naamio, jonka hän ylpeydestä oli painanut kasvoilleen, irtaantui äkkiä. Silloin huomasi niissä hymyn asemesta paheksumista ja surua.

Niinpä eräänä aamuna, pienten kiilloittajien laulaessa: Mestari Gervais’llâ pyssy on oiva, näiden vehnusten äänet saapuivat sankariparkamme huoneeseen asti, jossa hän juuri ajoi partaansa peilin edessä. (Tartarinilla oli täysiparta, mutta koska se levitteleikse liian rehevästi, täytyi hänen sitä karsia.)

Äkkiä aukeni ikkuna rajusti, ja Tartarin tuli näkyviin paitahihasillaan, huivi köytettynä ohimoille ja leuka valkean saippuakuohan peitossa; hän heilutti partaveistään ja saippuapalastaan ja huusi hirvittävällä äänellä:

Kauniita sanoja, kyllin ansiokkaita joutumaan historianlehdille; ikävä vain, että ne lausuttiin näille pienille poikanaskaleille, jotka olivat kiilloituslaatikkojensa korkuiset ja miekankantamiseen vallan kykenemättömiä ritareja.

XII.

Kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari, osoitti hänelle yhä edelleen kunnioitustaan: "Siinä on vasta reima mies!" virkkoi hän yhä itsepäisesti, ja tämä tunnustus oli ainakin, luulen ma, apteekkari Bézuquet’n tunnustuksen veroinen… Tuo kelpo päällikkö ei kertaakaan ollut salaviittauksilla tehnyt pilaa Afrikan-matkasta; mutta kun julkinen hälinä kävi liian voimakkaaksi, päätti hän puhua.

Eräänä iltana, kun onneton Tartarin oli yksin työhuoneessaan, ajatellen surullisia seikkoja, näki hän päällikön astuvan sisään vakavana, mustissa hansikkaissa ja takki korviin saakka napitettuna.

"Tartarin", virkkoi entinen kapteeni arvokkaasti, "Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka!" Ja hän jäi seisomaan oven kehykseen, — ankarana ja suurena kuin velvollisuus.

Tarasconin Tartarin käsitti täydelleen, mitä sisälsivät nuo sanat:
"Tartarin, ei ole muu edessä kuin matka."

Hän nousi hyvin kalpeana, katseli hellästi ympärilleen somassa työhuoneessaan, jonka ikkunat olivat huolellisesti suljetut ja joka oli täynnä lämpöä ja suloista valoa. Hänen katseensa kohtasi tuota leveätä mukavaa nojatuolia, kirjojaan, mattoaan, suuria valkoisia ikkunaverhostimia, joiden takana värähtelivät pienen puutarhan ohuet oksat. Sitten hän astui kelpo päällikköä kohti, tarttui hänen käteensä, puristi sitä voimakkaasti ja virkkoi, itkun tukahuttamalla äänellä, kuitenkin pysyen stoalaisena: "Aionpa matkustaa, Bravida!"

Hän lähtikin matkaan, kuten oli sanonut. Mutta ei kuitenkaan heti… täytyihän hänen ensin varustautua.

Ensin hän tilasi Bompard’ilta kaksi suurta kaksiosaista kuparilevyillä vuorattua matka-arkkua, joihin kumpaankin oli kiinnitetty pitkä, seuraavalla kirjoituksella varustettu nimilevy:

Vuoraaminen ja kaiverrus veivät paljon aikaa. Hän tilasi myös Tastavinilta komean matka-albumin, johon aikoi kirjoittaa päiväkirjansa ja matkamuistelmansa; sillä vaikkapa onkin jalopeuran ajossa, ajattelee kuitenkin matkalla.

Lisäksi tuotatti hän Marseillesta kokonaisen laivalastin laatikoissa säilytettyjä herkkutavaroita, pemmikaania, josta valmistetaan lihalientä, uusikaavaisen suojusteltan, joka saatiin silmänräpäyksessä kohoamaan ja menemään kokoon, merimiehensaappaat, kaksi sateenvarjoa, vedenpitävän päällystakin ja siniset silmälasit silmätautien välttämiseksi..Päälle päätteeksi apteekkari Bézuquet pani kuntoon hänelle rohtolaatikon, joka oli tungettu täyteen laastaria, arnikaa, kanverttia ja rutto-ätikkää.

Tartarin parka! ei hän tätä kaikkea itseään varten tehnyt; vaan hän toivoi varovaisuudella ja hienotunteisella tarkkaavaisuudella lopulta asettavansa Tartarin-Sanchon raivon; tämä näet ei ollut leppynyt päivin eikä öin, siitäperin kuin Afrikan-matka oli päätetty panna toimeen.

XIII.

Aamun valjetessa koko Tarascon oli jaloillaan, täyttäen Avignon tien ja
Tartarinin pienen talon edustan.

Siinä oli väkeä ikkunoissa, katoilla, puissa; Rhônella kulkevia merimiehiä, rantajätkiä, kenkienkiiloittajia, porvareita, kankaanluojattaria, klubin jäseniä ja sanalla sanoen koko kaupunki; tämän lisäksi myöskin Beaucairen asukkaat, jotka olivat kulkeneet yli sillan, ja kaupungin lähiseudun yrttitarhurit. Siinä nähtiin kärryjä suurine vedenpitävine kuomineen, viinitarhatyömiehiä nauhoilla, kulkusilla, ruususolmuilla ja kelloilla koristettujen sekä lauttahaloilla sälytettyjen muulien selässä, jopa siellä täällä joku soma Arles’n tyttö, joka ohimot koristettuina taivaansinisellä nauhalla, istui rakastajansa takana pienen camarguelaisen raudanharmaan hevosen selässä.

Koko tämä kansanjoukko hääri ja tunkeili Tartarinin oven edessä, tuon hyvän herra Tartarinin, joka lähti tappamaan jalopeuroja turkkilaisten pariin.

Tarasconilaisten mielikuvituksessa Algeria, Afrikka, Kreikka, Persia, Turkki ja Mesopotamia kaikki yhteensä muodostavat suuren, hyvin epämääräisen, melkein tarumaisen maan; ja oloa siellä kutsutaan oloksi turkkilaisten parissa.

Keskellä tätä väentungosta lakkien metsästäjät kulkivat edestakaisin ylpeinä johtajansa triumfista ja jättäen jälkeensä ikäänkuin kunnian uurtamia vakoja.

Jättiläispuu-talon edessä oli kahdet suuret työntökärryt. Aika ajoin ovi aukeni ja silloin nähtiin muutamien henkilöiden vakavina astuskelevan pienessä puutarhassa. Miespalvelijat kantoivat ulos matkalaukkuja ja kirstuja, jotka he latoivat työntökärryille.

Jokaista uutta tavaramyttyä ulos tuotaessa, väkijoukko vavahteli. Näitä esineitä mainittiin ääneen. "Tuossa on suojasteitta… Tuossa ovat säilytetyt herkkutavarat… rohdosarkku asearkut…" Ja lakkien metsästäjät antoivat tarpeellisia selityksiä.

Äkkiä, noin kello kymmenen ajoissa, syntyi suuri levottomuus väkijoukossa. Puutarhan portti kääntyi rajusti saranoillaan.

Kun hän ilmestyi kynnykselle, lähti väkijoukosta kaksi hämmästyksen huutoa.

Tarasconin Tartarin oli näet pitänyt velvollisuutenaan pukeutua algerialaiseen pukuun, koska hän oli lähdössä Algeriaan. Tämän puvun muodostivat valkeasta palttinasta tehdyt roimahousut, pieni ahtaasti istuva takki metallinappineen, leveä punainen vyö vatsan ympärillä; kaula oli paljaana, hiukset ajettuina otsalta, ja päässä suunnattoman suuri chechia, (punainen turkkilainen lakki) jossa oli mahdottoman pitkä sininen tupsu… Siihen kuului lisäksi kaksi raskasta pyssyä, yksi kummallakin olalla, suuri metsästyspuukko kupeella, vatsalla patruunalaukku ja lonkalla revolveri, joka kolisi nahkakotelossaan. Siinä kaikki…

Eipä toki! anteeksi, unhoitin silmälasit, äärettömät, siniset silmälasit, jotka varta vasten olivat ilmestyneet lieventämään sankarimme ylen julmaa ulkomuotoa!

"Eläköön Tartarin!… eläköön Tartarin!" ulvoi kansa. Suuri mies hymyili, mutta ei tervehtinyt, sillä pyssyt häntä vaivasivat. Sitäpaitsi hän nyt tiesi kuinka paljon sopii luottaa kansansuosioon; ehkäpä hän päälle päätteeksi sielunsa syvyydessä kirosi hirvittäviä kansalaisiaan, jotka pakottivat häntä matkustamaan, hylkäämään pienen, sievän kotinsa valkoisine kiviseinineen ja vihreine ikkunaverhoineen… Mutta tätä ei näkynyt pinnalla.

Tyyneenä ja ylpeänä, joskin hieman kalpeana, kulki hän edelleen viertotietä pitkin, katseli työntökärryjään ja poikkesi, huomattuaan, että kaikki oli kuin olla piti, rautatieasemalle johtavalle tielle, kääntymättä kertaakaan katsomaan jättiläispuu-taloa. Hänen jälessään astuivat kelpo päällikkö Bravida, entinen varusmestari ja presidentti Ladevèze; sitten seurasi asekauppias Costecalde ja kaikki lakkien metsästäjät, sitten työntörattaat ja viimeksi kansa.

Asemasillalla asemapäällikkö odotti häntä, — vanha afrikkalainen vuodelta 1830, joka moneen kertaan lämpimästi pudisti hänen kättään.

Pariisin—Marseillen pikajuna ei vielä ollut saapunut. Tartarin ja hänen kunniavahtinsa menivät sisälle odotussaliin. Tapaturmien välttämiseksi suljetutti asemapäällikkö rautaristikkoportit heidän jälkeensä.

Neljännestunnin kuluessa Tartarin käveli edestakaisin odotussaleissa lakkien metsästäjien keskellä. Hän puhui heille matkastaan, metsästysretkistään, luvaten lähettää heille vuotia. Pysyäkseen paremmin Tartarinin mielessä, kirjoittivat he nimensä hänen muistikirjaansa, ikäänkuin tuollaisen taljan lähettäminen olisi ollut pelkkää leikintekoa.

Peloton Tarasconilainen oli levollinen ja lempeä kuin Sokrates sinä hetkenä, kun hän tyhjensi myrkkypikarin, ja hänellä oli sana kullekin, hän hymyili kaikille. Hän puhui teeskentelemättä ja ystävällisesti; näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut jättää jälkeensä kokonaisen tulvan viehätystä, kaihoa ja hyviä muistoja. Kuullessaan johtajansa näin puhuvan, saivat kaikki lakkien metsästäjät vedet silmiin, muutamat tunsivat tunnonvaivojakin, kuten presidentti Ladevèze ja apteekkari Bézuquet.

Tavarainkuljettajat itkivät nurkissa. Ulkoa kansa katsoi sisälle ristikkoaitauksen läpi ja huusi: "Eläköön Tartarin!"

Viimein kello soi. Kumea pyörien jyrinä ja räikeä vihellys kuului rautatieholveista… Vaunuihin! vaunuihin!

— Hyvästi, kaikki! mutisi tuo suuri mies, ja suudellen kelpo päällikkö
Bravidaa poskelle antoi hän jäähyväissuudelman rakkaalle Tarasconilleen.

Sitten hän keikahti vaunusillalle ja astui vaunuihin; ne olivat täynnä pariisittareita, jotka olivat vähällä pelästyä kuoliaaksi nähdessään tämän kummallisen miehen lukuisine pyssyineen ja revolvereineen astuvan sisälle.

XIV.

Ensimäisenä päivänä Joulukuuta 186-, kello kahdentoista ajoissa, provensaalisen talviauringon valossa, selvällä kirkkaalla säteilevällä säällä, näkivät marseillelaiset peljästyneinä Canebière-kadulle [Marseillen kauneimpia satamaan johtavia katuja. Suoment. huom.] ilmestyvän turkkilaisen ja aika turkkilaisen lisäksi!… Eivätpä he koskaan olleet mokomaa nähneet; ja kuitenkaan eivät herra paratkoon, turkkilaiset ole harvinaisia Marseillessa!

Puheenaoleva turkkilainen, — tarvinneeko minun sitä Teille sanoa? — oli Tartarin, suuri Tarasconin Tartarin, joka kulki pitkin laivarantaa, asearkkujensa, rohto- ja herkkulaatikkojensa seuraamana etsien Touache-yhtiön lastauspaikkaa ja Zouave-nimistä laivaa, jolla hänen piti matkustaa Afrikkaan.

Korvat vielä täynnä tarasconilaisten hyvähuutoja ja hurmaantuneena taivaan valosta ja merentuoksusta, astui Tartarin säteillen edelleen, pyssyt olalla, pää pystyssä, tähystellen tuota ihmeellistä Marseillen satamaa, jonka hän näki ensi kerran ja joka hänet lumosi… Miesparka luuli näkevänsä unta. Hän luuli olevansa merenkulkija Sinbad ja harhailevansa jossakin sellaisessa tarumaisessa kaupungissa, joista Tuhat yksi yötä kertoo.

Siinä oli hänen edessään, niin kauas kuin silmä kantoi, lukemattomia mastoja ja purjeraakoja, ristiin rastiin joka suuntaan.. Lippuja oli kaikista maista, venäläisiä, kreikkalaisia, ruotsalaisia, tunisilaisia, amerikkalaisia… Laivankannet olivat rantaan tasalla, kokkaraa’at pistivät ylös rantaalle kuin painetti-rivit. Ylempänä laivassa sijaitsi aallottaria, jumalattaria, pyhiä neitsyitä ja muita olentoja esittäviä maalattuja puukuvia, joiden nimeä laiva kantoi; kaikki tämä oli meriveden kuluttamaa, uurtamaa, vedestä lorisevaa, homeista. Paikoittain näkyi laivojen välissä palanen merta ikäänkuin suuri liuska öljyn tahraamaa silkkikangasta. Raakapuilla oli parvittain kalalokkeja, jotka kuvastuivat somina valkoisina pilkkuina sinitaivasta vastaan, sekä laivapoikia, jotka huusivat toisilleen kaikilla eri kielillä.

Laivarantaalla liikkui keskellä puroja, jotka tulvivat esiin saippuatehtaista, vihreinä, sakeina, tummina, öljyn ja suodan sekaisina, koko joukko tullipalvelijoita, asiamiehiä ja tavarankuljettajia kaksipyöräisine kuomukärryineen, joita pienet korsikalaiset hevoset vetivät.

Siellä oli omituisia myymälöitä, savuisia kojuja, joissa merimiehet keittivät ruokiaan; lisäksi piippujen, apinoiden, papukaijojen, köysien, purjekankaan kauppiaita; kummallisia romukauppoja, joissa loikoi mullin mallin pieniä tykkejä, suuria kullattuja lyhtyjä, vanhoja nostokoneita, vanhoja murtuneita ankkureja, vanhoja touvistoja ja väkipyöriä ja puhetorvia ja merikiikareita Jean Bartin ja Duguay-Trouin’in ajoilta. Myyjättäret tarjoilivat raakkuja ja syömänäkinkenkiä, jotka kokoonpuristautuneina nirisivät kuoristaan ulkona. Merimiehet kulottivat tervatönttöjä, höyryäviä patoja ja suuria koreja, täynnä nilviäisiä, joita menivät viruttamaan suihkukaivojen vaaleassa vedessä.

Kaikkialla oli suunnaton kasa kaikenlaisia kauppatavaroita: silkkitavaroita, malmilajeja, puulasteja, lyijyharkkoja, kankaita, sokeria, karuubihedelmiä, rapsatinauriita, lakritsia ja sokeriruokoja. Itämaan ja länsimaiden tuotteet sekaisin. Suuria kasoja Hollannin juustoja, joita genuattaret käsin värjäsivät punaisiksi.

Kauempana oli rannas viljan peitossa. Tavarainkuljettajat tyhjensivät säkkejään korkeiden telineiden huipulta rantaäyräälle. Viljat näyttivät kultavirralta, joka valui kuultavan savun keskellä. Punalakkiset miehet seuloivat sitä, sen mukaan kuin sitä valui, suurilla aasinnahasta tehdyillä siivilöillä ja panivat sitä rattaille, jotka poistuivat; niitä seurasi vaimo- ja lapsiparvet luudat kädessä ja hyppysellinen tähkäpäitä koreissaan… Etempänä oli laivakorjauslampi, jossa suuret laivat loikoivat sivullaan; niiden kyljille sytytettiin risuja, jotta ne saataisiin vapaiksi kiinitakertuneista merikasveista. Raakapuut roikkuivat vedessä; ilmaan levisi pihkan haju, ja korvakalvoja tärisytti työmiesten vasaraniskut, heidän päällystäessään laivanrunkoa suurilla kuparilevyillä.

Paikoittain oli mastojen välissä avoin kohta. Siinä Tartarin näki sataman suun, vilkkaan laivakulun, Maltan saarelle lähtevän siron ja hyvin pestyn englantilaisen sotalaivan, jonka kannella astui keltahansikkaisia upseereja, tai suuren marseillelaisen kaksimastolaivan, joka lähti merille keskellä huutoja ja kirouksia, ja jonka komentosillalla oli lihava, silkkilakkiin ja takkiin puettu kapteeni; tämä jakeli komentosanojaan provensaalin kielellä. Laivoja kiiti ulapalle täysin purjein. Toisia läheni auringonpaisteisesta etäisyydestä hitaasti ja vallan kuin liehuen ilmassa.

Kaiken tämän kestäessä vallitsi hirveä melu, työntökärryjen ratina, merimiesten huudot, kiroukset, laulut, höyrylaivojen vihellykset, rummutukset ja torventoitotukset Saint-Jean'in ja Saint-Nicolas’n linnoituksista, kellojen äänet La Major-, Accoules- ja Saint-Victor-kirkoista; tämän lisäksi mistral-tuuli tempasi, pyöritti, pudisti niitä ja sekoitti ne omaan vinkunaansa, tehden niistä hurjan, rajun musiikin, sankarimaisen lähtöfanfaarin, joka herätti matkahalun, halun lähteä kauas ja saada siivet.

Tämän kauniin fanfaarin kaikuessa peloton Tarasconin Tartarin astui laivaan matkustaakseen jalopeurojen maahan.

TOINEN OSA

"TURKKILAISTEN" PARISSA.

Merimatka. — Chechian viisi asentoa. — Kolmannen päivän ilta. Herra armahda!

Tahtoisin, rakkaat lukijani, olla maalari, asettaakseni silmienne eteen tämän toisen osan alussa ne eri asennot, joihin Tarasconin Tartarinin chechia (punainen lakki) joutui tuolla kolmipäiväisellä merimatkalla Zouave-iaivalla Ranskan ja Algerian välillä.

Ensiksi, näettekös, se satamasta lähdettäessä sankarimaisena ja komeana koristi kannella astuskelevan Tarasconilaisen kaunista päätä. Mutta luokanpa siihen katse satamasta poistuttu, jolloin Zouave-laiva alkaa keinua aalloilla; se vapisee, on hämmästyksissään ja ikäänkuin aavistaa tulevien kärsimyksiensä ensi puuskauksia.

Etempänä Lionin lahdessa, mikäli edistytään aavalle merelle ja aallot kiihtyvät, näette sen kamppailevan myrskyn kanssa, kohoavan peljästyneenä sankarin päälaella, suuri sininen villatupsu pystyssä keskellä meren hämärää ja tuulispäitä. Neljäs asento: Kello kuusi iltapäivällä, Corsican rannikko näkyvissä; onneton chechia roikkui laivan laitasuojuksien yli tähystellen ja tutkien merta surkuteltavan näköisenä… Lopuksi viides ja viimeinen asento: ahtaan kojun perällä pienessä vuoteessa, joka on piironkilaatikon kaltainen, jotakin muodotonta ja toivotonta liikkuu vaivaloisena päänalaisella. Se on chechia, tuo lähdettäessä niin uljas chechia, nyt vajonneena yömyssyn jokapäiväiseen tilaan sekä korviin saakka peittäen kalpeaa pahoinvoinnista ähkivää päätä…

Oi! jospa Tarasconilaiset olisivat voineet nähdä suuren Tartarininsa loikovan tuossa piironkilaatikossaan laivan kylki-ikkunoiden luomassa himmeässä ja surullisessa valaistuksessa, keskellä kyökin ja kostean puun äitelää hajua, joka panee laivamatkustajan voimaan pahoin; jospa olisivat kuulleet hänen voihkivan höyrykoneen joka lyönnistä, pyytävän teetä joka viides minuutti ja kiroilevan tarjoilevalle palvelijalle pikkulapsen äänellä, niin kuinka suuresti olisivatkaan pahoitelleet sitä, että olivat pakoittaneet hänet matkustamaan… Kautta historioitsija-kunniani! tuo turkkilais-parka herätti sääliä. Äkkiä merikivun yllättämänä ei miesraukka ollut ehtinyt päästää irti algerialaista vyötään eikä vapautua aseistaan. Suurivartinen metsästyspuukko ruhjoi hänen rintaansa, hänen nahkainen revolverikotelonsa pieksi pahanpäiväisesti hänen sääriään. Päälle päätteeksi Tartarin-Sancho napisi, voihki ja sadatteli lakkaamatta: "Siinä sen nyt näet, senkin nahjus!… Johan tämän tiesin!… Kas vain! lähdetään tässä Afrikkaan… No, siinä se nyt on, sinun Afrikkasi!… Miltäpä tuntuu nyt, hä?"

Onnettomuuden yllykkeeksi tuo poloinen mies kojunsa ja valituksiensa syvyydestä kuuli ison salongin matkustajien nauravan ja pelaavan korttia. Matkaseurue Zouave-laivalla oli yhtä hilpeä kuin lukuisa. Siihen kuului upseereja, jotka matkustivat takaisin rykmentteihinsä, naisia Marseillen Alcazarista, kiertäviä ilveilijöitä, rikas muhamettilainen, joka palasi Mekasta, hyvin ilveilevä montenegrolainen ruhtinas, joka matki Ravel’ia ja Gil Pérès’tâ… Ei yhdelläkään näistä henkilöistä ollut merikipua, ja he kuluttivat aikaansa juomalla sampanjaa yhdessä Zouaven kapteenin kanssa. Tämä oli aimo marseillelainen elästelijä, joka piti taloutta Algierissa ja Marseillessa, ja jolla oli tuo lystikäs nimi Barbassou.

Tarasconin Tartarin oli vihainen kaikille näille Velikullille. Heidän hilpeytensä teki hänen kärsimyksensä kaksinkertaiseksi…

Viimein kolmannen päivän iltapuolella syntyi laivankannella omituinen liike, joka herätti sankarimme hänen pitkällisestä horrostilastaan. Etukannen kello kajahti. Merimiesten raskasten saappaiden kuultiin kolisevan ylhäällä kannella.

Sitten: "Top!" Seurasi suuri pysäys, tölmäys, sitten kaikki lakkasi…
Laiva vaan keinui hiljalleen oikealta vasemmalle kuten pallo ilmassa…

"Herra armahda! laiva uppoaa!…" huusi hän hirvittävällä äänellä, ja saaden takaisin voimansa vallan kuin lumouksen vaikutuksesta, hypähti hän ylös makuusijaltaan ja syöksyi aseineen laivankannelle.

II.

Laiva ei uponnut, vaan oli perillä. Zouave-laiva oli näet juuri saapunut ankkuripaikalle sataman suuhun; siinä oli soma ja syvä merenpoukama, jonka vesi oli mustaa, ja jossa kaikki oli hiljaista, synkkää, miltei autiota. Vastapäätä, ylänteellä, Algier pienine himmeänvalkeine taloineen, jotka sullottuina kiinni toisiinsa ulottuivat aina alas merelle saakka. Valkoisia vaatteita levitettynä kuivamaan Meudonin kukkulalle. Niiden yläpuolella korkea, siniseen, hyvin siniseen silkkikankaaseen vivahtava taivas!…

Kuulu Tartarin katseli, hieman toinnuttuaan peljästyksestään, maisemaa, kuunnellen kunnioittavasti montenegrolaista ruhtinasta, joka seisten hänen vieressään mainitsi hänelle kaupungin eri korttelit, Casbah’n, yläkaupungin, Bab-Azoun-kadun. Sangen hyvin kasvatettu, tuo montenegrolainen ruhtinas; tunsipa hän lisäksi perinpohjin Algerian ja puhui arapiaa sujuvasti. Senpätähden Tartarin päätti viljellä hänen tuttavuuttaan… Äkkiä näki Tartarin pitkin laivan sivusuojuksia, joita vastaan he nojasivat, koko rivin suuria mustia käsiä, jotka ulkoapäin kouristuivat kiinni laitaan. Samassa neekerin vanukkeinen kiheräpää ilmestyy hänen eteensä, ja ennenkuin hän on ehtinyt aukaista suutaan, on laivankannelle joka taholta tulvinut satamiehinen joukko merirosvoja, mustia, keltaisia, puolialastomia, likaisia, hirvittäviä.

Nämät merirosvot Tartarin kyllä tunsi. Siinä nyt olivat he, nuo kuuluisat he, joita hän niin usein oli etsinyt öisin Tarasconin kaduilta. Viimeinkin he siis olivat päättäneet tulla esille.

… Ensin hämmästys tyrmistytti hänet liikkumattomaksi paikalleen. Mutta kun hän huomasi merirosvojen hyökkäävän matkatavaroiden kimppuun, tempaavan pois niitä peittävän vahavaatteen ja lopuksi rupeavan laivaa ryöstämään, silloin sankari hänessä heräsi. Siepaten metsästyspuukkonsa tupesta huusi hän matkustajille: "Aseisiin! aseisiin!" ja ensimäisenä hän itse karkasi merirosvojen kimppuun.

"Mikä ihmeessä Teidän on?" kysäsi kapteeni Barbassou, joka juuri tuli keskikannelta.

Kapteeni Barbassou katseli häntä vallan tyrmistyneenä. Samassa suuri roteva neekeri kulki heidän ohitsensa juoksujalassa, sankarimme rohtolaatikko selässä.

"Lurjus… odotappas…" ärjyi Tarasconilainen: ja hän syöksyi häntä kohti ojennetuin tikarin.

Barbassou sai hänen hyökkäyksensä ehkäistyksi, vetäen hänet taaksepäin hänen vyöstään:

"Rauhoittukaa toki, tuhat tulimaista!… Eiväthän ne ole merirosvoja…. Nehän ovat tavärainkantajia."

— Niin juuri, tavarainkantajia, jotka tulevat noutamaan tavaroita viedäkseen ne maihin… Pistäkää siis tikari takaisin tuppeen, antakaa minulle pilettinne, ja astukaa tämän neekerin perässä; hän on kelpo mies, joka vie teidät maihin ja hotelliinkin, jos niin haluatte!…

Ollen hieman hämillään antoi Tartarin pilettinsä ja rupesi, seuraten neekeriä, laskuköyttä myöten kiipeämään alas suureen veneeseen, joka keinueli laivan kupeella. Kaikki hänen tavaransa olivat jo siinä, matkalaukut, asearkut ja herkkulaatikot; koska koko tämä vene oli hänelle varattu, ei tarvinnut odottaa muita matkustajia. Neekeri kiipesi ylös matkalaukuille ja kyyristyi sinne istumaan apinan tavoin, pidellen käsillä polviaan. Toinen neekeri tarttui airoihin… Kumpikin katseli Tartarinia nauraen ja näyttäen valkeita hampaitaan.

Seisten veneen peräkeulassa, kasvoissa tuo hirvittävä ilme, joka saattoi hänen kotimaalaisensa kauhistumaan, hieroi suuri Tarasconilainen kuumeentapaisesti tikarinsa vartta; sillä huolimatta siitä, mitä Barbassou oli hänelle sanonut, oli hän vain puoleksi rauhoittunut näiden pikimustien kantajien salaisten tarkoitusten suhteen; sillä olivathan he niin vähän Tarasconin kelpo kantajien näköisiä.

Viiden minuutin kuluttua vene saapui maihin, ja Tartarin laski jalkansa tälle pienelle pohjoisafrikkalaiselle rantaalle, jolla kolme sataa vuotta aikaisemmin espanjalainen kalerivanki, nimeltä Miguel Cervantes, — algerilaisen orjaruoskan alaisena — valmisteli ylevää romaania, joka sai nimekseen Don Quijote!

III.

Cervanteksen ylistykseksi. — Maalleastuminen. Missä ovat "turkkilaiset?" — Ei jälkiäkään "turkkilaisista". Pettymys.

Oi Miguel Cervantes Saavedra, jos se on totta, mitä väitetään, että niillä paikoin, joissa suuret miehet ovat asuneet, osa heidän olentoaan harhailee, ja liitelee ilmassa aikojen loppuun saakka, niin sinun näille afrikkalaisille rannikoille jättämäsi jäljet varmaankin vavahtelivat riemusta, kun täällä astui maalle Tarasconin Tartarin, tuo ihmeellinen eteläranskalainen tyyppi, jonka haamuun teoksesi kaksi sankaria, Don Quijote ja Sancho Pança, olivat sulautuneet yhdeksi lihaksi ja vereksi.

Ilma oli kuuma tuona päivänä. Auringon paahtamalla rantaalla käveli viisi tai kuusi tullitarkastajaa sekä muutamat algierilaiset, jotka odottivat Ranskan uutisia; joukko maurilaisia kykki rannalla polttaen pitkiä piippujaan, ja maltalaiset merimiehet toivat maihin suuria verkkoja, joissa silmukkojen välissä loisti tuhansia sardineja kuin pieniä hopearahoja.

Mutta tuskin oli Tartarin laskenut jalkansa rannalle, kun elämä siellä vilkastui ja muutti luonnettaan. Joukko villejä, jotka olivat äskeisiä merirosvoja vielä saastaisemmat, kohosi pystyyn rantatöyrään takaa ja hyökkäsi maalleastujan kimppuun. Suuret arapialaiset, vallan alasti suurten villapeitteiden alla, pienet maurilaiset repaleissa, neekerit, tunisilaiset, mahonilaiset, mosabiitit, hotellien palvelijat valkoisine esiliinoineen, kaikki huusivat, ulvoivat, kävivät kiinni hänen vaatteisiinsa, riitelivät hänen matkatavaroistaan, ottaen mikä hänen herkkulaatikkonsa, mikä hänen rohtolippaansa ja huutaen hänelle käsittämättömällä oudolla murteella kummallisten hotellien nimiä…

Pää sekaisin kaikesta tästä melusta, Tartarin parka kulki edestakaisin, sadatteli, kiroili, riuhtoi käsillään, juoksenteli tavaroidensa jälkeen ja, koska ei tietänyt, miten saisi nämät raakalaiset ymmärtämään puhettaan, puhutteli heitä ranskaksi, provensaalin kielellä, jopa latinaksikin, käyttäen Pourceaugnac’in [Pourceaugnac on päähenkilö eräässä Molièren komediassa. Suoment. huom.] latinaa, rosa, la rose, bonus, bona, bonum, ladellen esiin kaikki, mitä ikinä vain tiesi… Turha vaiva. Ei häntä kuunneltu… Onneksi pieni keltakauluksiseen takkiin puettu mies, aika keppipatukka kädessä, ilmestyi Homeroksen jumalan tavoin tähän jupakkaan ja hajoitti kepiniskulla koko roistoväen. Se oli algierilainen poliisi. Hyvin kohteliaasti hän neuvoi Tartarinia poikkeamaan "Europan hotelliin", ja uskoi hänet tämän hotellin palvelijoiden huostaan, jotka, ottaen mukaansa hänen tavaransa useissa työntökärryissä, rupesivat saattamaan häntä perille.

Astuttuaan ensi askeleitaan Algierissa, jäi Tarasconin Tartarin hämmästyksestä ammoittamaan suu auki. Hän oli kuvitellut tulevansa itämaalaiseen kaupunkiin, satumaiseen Constantinopelin ja Zanzibarin välimuotoiseen kaupunkiin… Mutta nyt hän joutuikin vallan kuin keskelle Tarasconia… Kahviloita, ravintoloita, leveitä katuja, nelikerroksisia taloja, macadamoittu pikku tori, jolla sotilassoittokunta soitteli Offenbachin polkkia, jolla näki herrojen istuvan tuoleilla nautiten olutta ynnä leivoksia, jolla lisäksi näki naisia, muutamia kevyttapaisia tyttöjä ja sitäpaitsi sotureja, vieläkin sotureja ja yhä vain sotureja… mutta ei ainoatakaan turkkilaista!… Hän itse oli ainoa… Tämänpä vuoksi hän tunsi hieman häpeävänsä astuessaan torin halki. Kaikki häntä katselivat. Sotilassoittajat pysäyttivät soittonsa, ja Offenbachin polkka jäi kesken.

Molemmat pyssyt olalla, revolveri kupeella, julmana ja majesteettisenä kuin Robison Crusoe, kulki Tartarin juhlallisesti kaikkien eri ryhmien halki; mutta kun hän saapui hotelliin, uupuivat hänen voimansa. Lähtö Tarasconista, Marseillen satama, montenegrolainen ruhtinas, merirosvot, kaikki tämä meni sekaisin ja pyöri hänen päässään… Täytyi kantaa hänet ylös hänen huoneeseensa, riisua häneltä aseet ja vaatteet… Jopa oli kysymys lääkärin noutamisesta; mutta tuskin oli sankarimme kallistanut päänsä patjalle, kun hän rupesi kuorsaamaan niin äänekkäästi ja niin vilpittömästi, että hotellin isäntä katsoi tieteen tarjoaman avun turhaksi, ja kaikki vetäytyivät hiiskumatta pois.

IV.

Kello löi kolme hallitustalolla, kun Tartarin heräsi. Hän oli nukkunut koko edellisen illan, koko aamupäivän jopa osan iltapäivääkin; mutta täytyypä tunnustaa, että chechia kolmena viime päivänä oli kovia kokenut!…

Sankarin ensimäinen ajatus, hänen avatessaan silmänsä, oli seuraava: "Olen jalopeurojen maassa!" Puhuaksemme peittelemättä, tuo ajatus, että jalopeurat olivat vallan lähellä, parin askeleen päässä, ja melkein käsin kouristettavissa, ja että hänen täytyi kohta ryhtyä toimeen, uh, uh!… kuolettava, kylmä väristys valtasi hänet, ja hän kaivautui pelottomana peitteensä alle.

Mutta hetken kuluttua ulkoilman hilpeys, sinitaivas, runsas päivänpaiste, joka virtaili sisään akkunasta, tilaamansa pieni, hyvä murkina, jonka hän söi vuoteessa, selälleen aukaistusta ikkunasta näkyvä meri ja kaikki tämä oivallisen Crescia-viinin kostuttamana, palautti pian hänen entisen sankarimaisuutensa. "Jalopeuran jahtiin!" huudahti hän, viskaten päältään peitteen, ja hän pukeutui nopeasti.

Hänen suunnitelmansa oli seuraava: hän oli lähtevä ulos kaupungista puhumatta siitä kellekään, menevä keskelle erämaata, odottava yötä, hiipivä pensaikkoon, ja ensimäisen jalopeuran ohikulkiessa, piu! pau!… Seuraavana päivänä hän oli palaava "Europan hotelliin" murkinoimaan, vastaanottamaan algierilaisten onnentoivotuksia ja vuokraamaan rattaat, joilla noutaisi kaadetun eläimen.

Hän varusti siis itsensä aseillaan kiireisesti, vieritti selkäänsä suojusteltan, jonka kookas varsi ulottui runsaasti jalan korkeudelle hänen päänsä yli, ja jäykkänä kuin paalu meni hän alas kadulle. Siellä hän, tahtomatta kysyä tietä keneltäkään, jotteivät hänen aikeensa tulisi ilmi, kääntyi suoraan oikealle, astua harppaili Bab-Azoun holvikaarikäytävien päähän saakka, missä algerialaiset juutalaisjoukot mustien myymäläkoppiensa pohjalta, hämähäkkien tavoin väijyen nurkissaan, katselivat häntä hänen ohikulkiessaan; sitten hän meni teaatteritorin halki, astui esikaupungin läpi ja poikkesi viimein suurelle tomuiselle Mustaphan tielle.

Tämä tie oli tungoksiin täynnä omituisia liikkujoita: Omnibuksia, ajurivaunuja, kuormavankkureita, suuria härkien vetämiä heinäkuormia, afrikkalaisten ratsurykmenttien osastoja, laumottain pikkuruikkusia aaseja, leivoksia myyskenteleviä neekerivaimoja, elsassilaisten siirtolaisten vaunuja; ja kaikki tämä hääri tomupilvien ympäröimänä, huutaen, laulaen, toitottaen, ja liikkuen tietä pitkin, jonka molemmin puolin oli riviin ryhmittyneinä likaisia kojuja. Näitä silmäillessä näki suurten mahonnittarien sukivan tukkaansa oviensa edessä, kapakoita täynnä sotureita, teurastajien ja hevosnylkijäin puoteja…

"Mitä tyhmyyksiä onkaan minulle puhuttu tämän seudun itämaalaisuudesta?" ajatteli suuri Tartarin; "eihän täällä ole edes niin paljon turkkilaisia kuin Marseillessa."

Äkkiä hän näki kulkevan ohitsensa kamelin, muhkean kamelin, joka ojenteli pitkiä sääriään ja pöyhisteleikse kuin kalkkuna. Tämä näky pani hänen sydämensä sykkimään.

Nyt jo kameleita! Eivätpä siis jalopeurat voineet olla kaukana; ja kas vain, viiden minuutin kuluttua hän kohtasi koko joukkion jalopeuran metsästäjiä, pyssyt olalla.

"Nuo pelkurit!" ajatteli sankarimme, tultuaan heidän rinnalleen, "nuo pelkurit!'Menevät jalopeuroja ajamaan joukkioissa sekä koiria mukana!…" Sillä hän ei koskaan saattanut edes kuvitella, että Algeriassa metsästettäisiin muuta kuin jalopeuroja. Kuitenkin nämä metsästäjät näyttivät niin hyvänsävyisiltä syrjäiseen lepoon vetäytyneiltä liikemiehiltä, ja lisäksi heidän tapansa metsästää jalopeuraa koirineen ja metsälaukkuineen oli niin patriarkaalinen, että Tarasconilainen, ollen vähän hämillään, katsoi tarpeelliseksi puhutella erästä näistä herroista.

— Eipä hassumpi, vastasi toinen luoden peljästyneen katseen tarasconilaisen soturin asevarustuksiin.

— Tietysti… koko joukon… mutta katsokaapa itse. Ja algierilainen metsämies osoitti laukkuaan, joka oli täpösen täynnä kaniineja ja kurppia.

— Pieniä ja suuriakin, virkkoi metsämies. Ja koska hänen oli kiire päästä kotia, riensi hän pitkin harppauksin toveriensa jälkeen.

Peloton Tartarin jäi siihen keskelle tietä kuin kiinninaulittu… Sitten hän vähän mietittyään virkkoi itsekseen: "Joutavia! nuo puhuvat pelkkää moskaa… He eivät ole ampuneet niin mitään", ja hän jatkoi matkaansa.

Talot jo harvenivat, samoin tiellä liikkujatkin. Pimeä laskeutui maille, ja esineet kävivät himmeäpiirteisiksi… Tarasconin Tartarin astui vielä puolen tuntia. Sitten hän pysähtyi… Täysi yö oli tullut; kuu ei kumoittanut, tähdet vain tuikkivat. Tiellä ei liikkunut elävää sielua… Kaikesta huolimatta arveli sankari, etteivät jalopeurat ole raitiovaunuja ja etteivät ne mielellään kulje pitkin valtateitä. Senpävuoksi hän syöksyi kulkemaan halki kenttien…. Joka askeleella tuli eteen ojia, köynnöskasveja, pensaikkoja. Mutta vähät siitä! hän yhä kulki edelleen… Sitten hän äkkiä pysähtyi. "Vainuanpa tässä leijonaa", sanoi ystävämme, ja hän rupesi kelpo lailla nuuskimaan oikealle ja vasemmalle.

Siinä oli suuri, kolkko erämaa, kokonaan omituisten kasvien peitossa, tuollaisten itämaalaisten kasvien, jotka näyttävät ilkeiltä eläimiltä. Tähtien heikossa salaperäisessä valossa, niiden suuret varjot levisivät maassa joka taholle. Oikealla kohosi epäselvä ja suunnaton vuoren möhkäle, Atlas-harjanne kenties!… Vasemmalla näkymätön meri, joka hyökyi kumeasti… Sopiva paikka vetämään luokseen metsän eläimiä…

Toinen pyssy edessään maassa ja toinen käsissä, Tarasconin Tartarin laskeutui polvelleen maahan ja odotti… Hän odotti tunnin, kaksi tuntia… Ei kuulunut mitään!… Silloin hän muisti kirjojensa kertoneen, etteivät suuret jalopeurojen metsästäjät koskaan menneet ampumaretkilleen ottamatta mukaansa pientä vuohenkaritsaa, jonka kytkivät kiinni muutaman askeleen päähän itsestään ja jonka panivat huutamaan vetämällä sitä jalasta siihen kiinnittämästään nauhasta. Koska Tarasconilaisella ei ollut mukanaan vuohenkaritsaa, pälkähti hänen päähänsä ruveta kokeilemaan matkimisilla, ja hän alkoi määkiä vuohen tapaan: "Mää, mää!…"

Aluksi hyvin hiljaa, sillä sielunsa syvyydessä hän kuitenkin hieman pelkäsi, että jalopeura hänet kuulisi… kun hän sitten huomasi, ettei mitään tullut, määki hän kovemmin: "Mää!… Mää!…" Ei vieläkään mitään!… Kärsimättömänä alkoi hän kahta kauheammin ja moneen kertaan perätysten: "Mää!… Mää!… Mää!…" niin voimakkaasti, että vuohta lopulta saattoi luulla häräksi…

Äkkiä, muutaman askeleen päässä hänestä, jotakin mustaa ja suunnattoman suurta kyyristyi alas. Tartarin vaikeni… Tuo musta seikka painoi alas päänsä, nuuski maata, hyppeli, piehtaroi, läksi laukkaamaan nelistä, palasi sitten takaisin ja pysähtyi äkkiä… se oli jalopeura, siitä ei ollut epäilystäkään!… Nyt saattoi varsin hyvin nähdä sen neljä lyhyttä käpälää, sen hirvittävän kaulan sekä kaksi suurta silmää, jotka loistivat pimeässä… Tähtäys, laukaisu! piu! pau!… Työ oli tehty. Heti senjälkeen hypähti hän sulkemaan haavoitetulta otukselta tien puristaen nyrkissään metsästystikaria.

Tarasconilaisen laukaukseen vastasi hirvittävä kiljunta. "Siitäpä sait!" huusi kelpo Tartarin, nousi vahvojen sääriensä varaan ja valmistautui vastaanottamaan petoa; mutta se oli saanut jo enemmän kuin tarpeekseen ja pakeni nelistäen täyttä laukkaa sekä ulvoen… Mutta hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Hän odotti naarasta… yhä vain kuten kirjoissa!

Pahaksi onneksi naaras ei tullutkaan. Kahden tai kolmen tunnin odotuksen jälkeen väsyi Tarasconilainen. Maa oli kostea, yö kävi viileäksi ja tuuli puhalsi pistelevästi mereltä päin.

"Jospahan nukahtaisin odottaessani päivää", arveli hän, ja välttääkseen luuvaloa hän aikoi turvautua suojustelttaansa… Mutta hiisi vieköön, tämä suojusteltta oli niin nerokasta tekoa, niin peijakkaan nerokasta, ettei hän ollenkaan osannut sitä avata.

Tunnin ajan hän rimpuili ja hikoili pahanpäiväisesti, mutta tuo kirottu teltta ei auennut… On sateenvarjojakin, jotka rankkasateen tullessa huvittelevat itseään tekemällä ihmisille tuollaisia kepposia… Väsyneenä näistä ponnistuksistaan, Tarasconilainen survaisi tuon teltta-rojun maahan ja laskeutui makaamaan sen päälle, kiroillen aika provensaalilaisen tavoin.

Hän oli näet kuullut aamutoitotuksen Mustaphan kasarmeista…
Jalopeurojen ajaja hieroi hämmästyneenä silmiään… Hän, joka luuli
olevansa keskellä erämaata!… Tiedättekö, missä hän todella oli…?
Kyökkipuutarhassa kukkakaali- ja punajuurikka-lavan välissä.

Hänen Saharassaan kasvoi vihanneksia… Vallan lähellä häntä, ylempänä, Mustapha-kummun sievillä viheriöillä rinteillä kohosi algierilaisia huviloita, vallan valkeita ja välkkyviä nousevan auringon valossa: olisi voinut luulla olevansa Marseillen lähistössä keskellä pikkuhuviloita ja varustuksia.

Tämän uinahtavan maiseman porvarillinen ja ryytitarhamainen ulkonäkö ihmetytti suuresti miesparkaa ja saattoi hänet hyvin pahalle tuulelle.

"Ihmiset täällä ovat hulluja", virkkoi hän itsekseen, "kun istuttavat vihanneksensa jalopeurojen läheisyyteen… sillä en suinkaan ole uneksinut…. Jalopeurat tulevat tänne saakka… Tuossa on todistus siitä…"

Todistuksena siitä olivat veritäplät, jotka peto paetessaan oli jättänyt jälkeensä. Kyyristyneenä seuraten näitä verisiä jälkiä, silmät vilkkuen sinne tänne ja revolveri kädessä, urhokas Tarasconilainen kulki artsokolta artsokolle ja saapui pienelle kaurapellolle… Siinä oli viljaa tallattu, verilätäkkö, ja keskellä verilätäkköä loikoen kyljellään, leveä haava päässä…. arvatkaapa mikä!…

VI.

Ensimäinen tunne, joka valtasi Tartarinin hänen huomatessaan onnettoman uhrinsa, oli harmi. On todella hyvin suuri eroitus jalopeuran ja pienen aasipahasen välillä!… Mutta seuraavassa tuokiossa sääli kokonaan valtasi hänet. Pikkuaasi oli niin soma; se näytti niin hyvältä! Sen kylki, joka vielä oli lämmin, liikkui aallon tavoin. Tartarin polvistui ja koetti algierilaisen vyönsä päällä seisattaa verta vuotamasta onnettomasta elukasta; ettepä saata kuvitella sen liikuttavampaa näkyä kuin tämä suuri mies vaalien tätä pientä aasia.

Kahisevan silkkivyön kosketuksesta aasi, jossa vielä oli hiukka henkeä, aukasi suuren harmaan silmänsä ja liikutti pari kolme kertaa pitkiä korviaan, ikäänkuin sanoakseen: "Kiitos!… kiitos!…" Sitten viimeinen väristys kulki läpi sen ruumiin, eikä se senjälkeen enää liikkunut.

"Tummikki! Tummikki!" kuului äkkiä tuskan tukahuttama ääni huutavan. Samassa läheisen pensaikon oksat liikkuivat… Tartarinilla oli vain aikaa nousta seisovilleen ja asettua valmiiksi vastarintaan… Naaras näet lähestyi.

Se tuli hirvittävänä ja ärjyen, vanhan myssypäisen Elsassittaren muodossa, jolla oli aseenaan kookas punainen sateenvarjo ja joka huusi aasiansa, niin että Mustapha-vuori yhtenään kajahteli. Varmaankin olisi Tartarinin ollut parempi olla tekemisissä raivostuneen naarasleijonan, kuin tämän kiukkuisen eukon kanssa… Turhaan tuo poloinen koetti selittää hänelle, miten oli käynyt näin hassusti; nimittäin että hän oli luullut Tummikkia jalopeuraksi… Eukko luuli, että mies tahtoi pitää häntä pilanaan ja karkasi, tiuskuen pontevasti: "vies sun pahus", sankarin kimppuun, pehmittäen hänen selkäänsä sateenvarjollaan. Tartarin, hieman tyrmistyneenä, puolustautui niin hyvin kuin saattoi, väisti iskuja pyssyllään, hikoili, ähki, hypähteli ja huusi: — "Mutta hyvä rouvaseni… hyvä rouvaseni .."

Mutta eipä siitä apua! "Hyvä rouvaseni" oli kuuro, ja hänen intonsa sen tarpeeksi osotti.

Kaikeksi onneksi kolmas henkilö saapui taistelukentälle, nimittäin Elsassittaren mies. Tämä oli itse elsassilainen ja ravintoloitsija sekä lisäksi tilintekoihin hyvin taipuvainen. Huomattuaan kenen kanssa hän oli tekemisissä ja ettei otuksen kaataja muuta halukkaammin toivonut, kuin että saisi maksaa uhrinsa hinnan, riisti hän aseen puolisoltaan, ja asiasta sovittiin.

Tartarin antoi kaksi sataa francia; aasi muka kyllä oli viidenkertaisesti tämän hinnan arvoinen. Se näet on pikkuaasien juokseva hinta arapilaisilla markkinoilla. Sitten kuopattiin Tummikki parka viikunapuun juurelle, ja Elsassilainen, tultuaan hyvälle tuulelle suurten tarasconilaisen hopearahojen väikkeestä, pyysi sankaria tulemaan pienelle aterialle hänen ravintolaansa, joka oli muutaman askeleen päässä siitä valtatien varrella.

Algierilaiset metsästäjät tulivat sinne murkinoimaan joka sunnuntai, sillä tasanko oli rikas saaliista, eikä kahden peninkulman levyisellä alueella kaupungin ympärillä ollut kaniineille mieluisempaa aluetta.

— Niin… jalopeurat… näkyykö niitä täällä joskus? virkkoi miesparka, vähän epävarmempi kajahdus äänessä.

— Enpä totta totisesti, ikinä ole niitä nähnyt… Ja kuitenkin olen jo kaksikymmentä vuotta asunut tässä siirtokunnassa. Luulen kuitenkin kuulleeni puhuttavan… Ehkäpä sanomalehdissä… Mutta se on paljoa kauempana, etäällä etelässä.

Sinä hetkenä he saapuivat ravintolaan. Se oli laitakaupungin pikkuravintola, jommoisia näkee Vanves'ssa ja Pantinissa; oven yläpuolella oli vallan kuivettunut oksa ja biljardikeppiä maalattuina seinille sekä tämä viaton nimikyltti:

VII.

Tarina omnibuksesta, maurittaresta ja zhasmiinikukista tehdystä rukousnauhasta.

Tämä ensimäinen seikkailu olisi saattanut olla omansa masentamaan monenkin rohkeuden; mutta Tartarinin tapaiset miehet eivät niin helposti lannistu.

Ja nieltyään viimeisen suupalansa, hän nousi, kiitti isäntäänsä, suuteli eukon kättä vallan ilman kiukkua, vuodatti viimeisen kyyneleen onnettoman Tummikin yli ja aikoi nopeasti palata Algieriin, vakaasti päättäen sulkea matkalaukkunsa ja vielä samana päivänä matkustaa etelään.

Paha vain, että Mustaphan iso tie eilisestä näytti venyneen pitemmäksi: ja päällepäätteeksi aurinko paahtoi ja tomua lenteli pahanpäiväisesti! Suojustelttakin oli sietämättömän raskas!… Tartarinilta suorastaan puuttui rohkeutta jalan kulkea kaupunkiin saakka, ja sentähden hän antoi merkin ensimäiselle ohikulkevalle omnibukselle ja nousi siihen sisälle…

Oi! Tartarin parka! Kuinka paljon edullisempaa hänen nimelleen, hänen maineelleen olisi ollut jättää nousematta noihin ajopeli-ramuihin ja jatkaa jalkaisin matkaansa, tosin joutuen vaaraan läkähtyä raskaan ilman, suojustelttansa ja jykevien kaksipiippuisten pyssyjensä painosta….

Tartarinin noustua sisälle, oli omnibus täysi. Perällä istui tummapartainen algierilainen apulaispappi nenä kiinni rukouskirjassaan. Vastapäätä nuori maurilainen kauppias, joka poltti suuria paperossia, lisäksi maltalainen merimies ja neljä tai viisi valkealiinapukuista mauritarta, joilla oli ainoastaan silmät näkyvissä. Nämät naiset olivat juuri olleet rukoilemassa Abd-el-Kader’in hautausmaalla; mutta tämä vakava hautausmaalla-käynti ei näyttänyt saattaneen heitä surullisiksi. Heidän nähtiin nauravan ja lörpöttelevän keskenään kasvohuntujensa alitse, sekä haukkailevan leivoksia.

Tartarin luuli huomaavansa, että he katselivat häntä alinomaan. Etenkin yksi heistä, joka istui vastapäätä häntä, oli upottanut katseensa häneen, eikä kääntänyt sitä pois koko matkan kuluessa. Vaikka tuo nainen oli hunnukas, niin hänen suuri tumma silmänsä, soma, kultarenkaiden koristama ranne, joka silloin tällöin tuli näkyviin verhojen lomista, äänen kaiku, pään sulavat, melkein lapselliset liikkeet, kaikki tämä ilmaisi, että verhojen alla oli jotakin nuorta, sievää, ihailtavaa… Onneton Tartarin ei tiennyt minne kääntyä. Noiden kauniiden itämaalaisten silmien äänetön hyväily saattoi hänet levottomaksi, vallan pois tasapainostaan; hänen oli kuuma, hänen oli kylmä…

Päälle päätteeksi tuon naisen jalkine sekaantui asiaan: Tartarin tunsi pienen kenkäsen liikkuvan suurilla metsästyssaappaillaan, liikkuvan ja häärivän kuin pienen punaisen hiiren… Mitä tehdä? Vastatako tähän katseeseen, tähän kosketukseen! Miksi ei, mutta seuraukset… Lemmenseikkailu Itämailla, sehän on jotakin hirveätä!… Ja kelpo Tarascomlainen, jolla oli haaveellinen ja etelämainen mielikuvitus, näki jo hengissä, miten hän joutui eunukkien käsiin ja mestattiin, tai ehkäpä vielä kauheamman kohtalon alaiseksi, miten hän ommeltiin nahkasäkkiin ja täten, katkottu pää vieressään, kellui meren aalloilla. Tämä jäähdytti hieman hänen tunteitaan… Mutta yhä edelleen pieni jalkine jatkoi tointansa, ja vastapäätä olevat silmät aukenivat selkoselälleen häntä kohti ikäänkuin kaksi tummaa samettikukkaa, jotka näyttivät virkkavan:

Omnibus pysähtyi. Oltiin saavuttu teaatteritorille Bab-Azoun kadun suulle. Yksitellen, jalat kietoutuneina avaroihin hamehousuihin ja aralla suloudella puristaen kokoon ruumiin ympärille liinaverhojaan, maurittaret poistuivat ajopeleistä. Tartarinin ystävätär nousi viimeiseksi ja silloin hänen kasvonsa liikkuivat niin läheltä sankarimme kasvojen ohi, että tytön henkäys kohtasi hänet, ja siinä tuoksahti esiin kokonainen tulva nuoruutta, zhasmiinia, myskiä ja leivoksia.

Tarasconilainen ei voinut tätä vastustaa. Huumautuneena lemmentunteista ja valmiina kaikkeen hän syöksyi Maurittaren jälkeen… Kuullessaan hänen saappaansa ja nahkakotelonsa narisevan, Mauritar kääntyi taaksepäin, pani sormen kasvohunnulleen, ikäänkuin sanoakseen "vaiti!" ja nopsasti hän toisella kädellään viskasi Tartarinille pienen tuoksuvan, zhasmiinikukista tehdyn rukousnauhan. Tarasconin Tartarin kyyristyi alas ottamaan sen käteensä; mutta koska sankarimme oli hieman kankea asetaakkansa alla, tämä temppu vei jotenkin paljon aikaa…

Kun hän taas nousi pystyyn zhasmiini-rukousnauha sydämellään, —
Mauritar oli kadonnut.

VIII.

Atlas-vuorten jalopeurat, nukkukaa! Nukkukaa rauhassa luolienne sopukoissa, erämaan aloe- ja kaktuskasvien suojassa… Muutaman päivän kuluessa ainakaan ei Tarasconin Tartarin teitä vielä tule tappamaan. Tällä hetkellä kaikki hänen sotavarustuksensa, — asearkut, rohtolaatikot, lepäävät rauhallisesti kasattuina "Europan hotellin" numero 36:n nurkassa.

Nukkukaa pelotta, suuret punakeltaiset jalopeurat! Tarasconilainen etsii Mauritartaan. Omnibusjutun jälkeen tuo poloinen luulee alati tuntevansa jalallaan, leveällä metsästäjäjalallaan, pienen punaisen hiiren häärinää ja mereltä tuleva tuulahdus tuoksahtaa hellästi — teki hän mitä tahansa — sokerileivoksille ja anikselle.

Mutta tämäpä ei ole ollenkaan helppoa! Löytää kaupungista, jossa on satatuhatta sielua, henkilö, josta ei tunne muuta kuin hengityksen, kengät ja silmien värin; ainoastaan rakkaudesta hassustunut tarasconilainen saattaa olla valmis moisiin yrityksiin.

Pahinta tässä kohdin on, että kaikki maurittaret suurten valkoisten kasvohuntujensa alla ovat toisensa näköiset; tämän lisäksi eivät nämät naiset juuri liiku ulkona, ja jos heitä tahtoo nähdä, täytyy kiivetä yläkaupunkiin, arapialaiseen kaupunkiin, "turkkilaisten" kaupunkiin.

Tämä yläkaupunki on oikea rosvopesä. Synkät hyvin kaidat pikkukadut kiemurrellen pystysuorasti kahden salaperäisen talojen muodostaman huonerivin välissä, joiden katot yhtyvät, matkaansaaden tunnelin. Ovet matalat, ikkunat vallan pienet, hiljaiset ja ristikkoiset. Ja sitten oikealla ja vasemmalla joukko hyvin synkkiä komeroita, joissa hurjat merirosvojen kaltaiset "turkkilaiset" — valkeat silmät välkkyen ja hampaat kiiluen — polttavat pitkiä piippujaan ja puhuvat keskenään puoliääneen, ikäänkuin sopiakseen jostakin konnankoukusta…

Ken väittäisi, että Tartarin ilman mielenliikutusta kulki tämän hirvittävän kaupunginosan läpi, valehtelisi. Hän oli päinvastoin hyvin liikutettu, ja niillä pimeillä pikkukaduilla, joilla hänen suuri mahansa anasti koko kadun leveyden, tuo kunnon mies astui edelleen noudattaen mitä suurinta varovaisuutta, silmä vaanien ja sormi revolverin hanalla. Vallan kuin Tarasconissa, kun hän meni klubiin. Joka hetki hän odotti saavansa selkäänsä koko parven eunukkeja ja janitshaareja, mutta toivo nähdä se nainen, johon oli mieltynyt, antoi hänelle jättiläisen rohkeuden ja voiman.

Koko viikkoon ei peloton Tartarin lähtenyt yläkaupungista. Milloin hänet nähtiin tuntikausia seisovan maurilaisten uimahuoneiden edustalla, odottaen hetkeä, jolloin nämät naiset tulevat ulos joukottain, väristen ja tuoksuen merikylvylle; milloin taas hän näyttäytyi kykkien moskeain ovella, hikoillen ja puhkuen riisuessaan suuria saappaitaan ennenkuin astui pyhäkköön…

Välistä kun Tarasconilainen iltasin palasi masentuneena siitä, ettei ollut mitään löytänyt moskeoista eikä uimahuoneilta, kuuli hän ohikulkiessaan maurilaisista taloista yksitoikkoisia lauluja, kitaran himmeitä ääniä, baskilaisten rumpujen pärinää sekä pientä naisen naurua, jotka panivat hänen sydämensä sykkimään.

Silloin hän, jos katu oli tyhjä, lähestyi jotakin näistä taloista, nosti ylös matalan portin raskaan vasaran ja kolkutti sillä pelokkaasti… Heti nauru ja laulu lakkasi. Muurin takaa kuului nyt vain hiljaista epäselvää Ruiskutusta, kuten häkistä, jossa linnut ovat nukkuneet.

"Pitäkäämme hyvin puoliamme!" arveli sankari… "Tässä on vielä helisemässä!"

Useimmiten hän kuitenkin vain sai päähänsä ruukullisen kylmää vettä tai myöskin appelsiinin kuoria ja berberiläisiä viikunoita… Ei koskaan sen vaarallisempaa sattunut…

IX.

Tartarin oli jo kaksi pitkää viikkoa etsinyt algierilaista naistaan, ja sangen todenmukaisesti hän etsisi häntä vielä nytkin, ellei hänen avukseen olisi tullut rakastavien kaitselmus montenegrolaisen aatelismiehen haahmossa. Juttu oli seuraava:

Talvella joka lauvantai-yönä Algierin suuri teaatteri toimeenpanee naamiohuvit, vallan kuin Pariisin ooppera. Ne ovat tuollaisia ijänikuisia ja mauttomia syrjäseudun naamiohuveja. Salissa on vähän väkeä; muuten siellä on vähän sentapaista kuin Bullier’n tai Casinon tanssisaleissa, hurjia naikkosia, jotka kulkevat soturien kintereillä, lakastuneita kaunottareja, rappiolle joutuneita puutavaran lastaajoita, ja viisi tai kuusi pientä mahonnilaista pesijätärtä, jotka astuvat seuraelämään, mutta jotka hyveensä päiviltä ovat säilyttäneet sipulin ja safranin sekaisten kastikkeiden hajun… Mutta tästä ei vielä saa oikeata yleiskatsausta. Se on saavutettavissa lämpiössä, joka tilaisuutta varten on muutettu pelisaliksi… Kuumeentapaisesti kiihoittunut ja kirjava joukko tungeikse siellä vihreäpeitteisten pöytien ympärillä: siinä lomalla olevia turcos-sotureita [turcos on Algierian alkuasukas, joka palvelee tarkk’ampujana Ranskan afrikalaisessa sotaväessä. Suoment. huom.], jotka tekevät panoksensa lainaamistaan kuparikolikoista, maurilaisia kauppiaita yläkaupungista, neekereitä, maltalaisia sisämaan siirtolaisia, jotka ovat matkustaneet neljäkymmentä peninkulmaa vain voidakseen onnen kaupalla lyödä "ässän" pöytään ja siten panna alttiiksi rattaiden ja härkäparin hinnan… kaikki vavisten, kalpeina, kiristäen hampaita, silmissä tuo omituinen, levoton, vino pelaajan katse, joka on käynyt kieroksi yhden ainoan kortin alituisesta tähystelemisestä.

Vähän kauempana on kokonaisia heimokuntia algierilaisia juutalaisia, jotka pelaavat keskenään. Miehet ovat itämaalaisissa puvuissa, joita räikeästi koristaa siniset sukat ja samettipäähineet. Pöhöttyneet ja kalpeat naiset istuvat jäykkinä kapeine kultaisine rintakoristeineen… Ryhmittyneenä pöydän ympäri koko tämä seura rähisee, väittelee, laskee sormien avulla ja pelaa varsin vähän. Aika ajoin, pitkien salaisten neuvottelujen jälkeen, joku vanha pitkäpartainen patriarkka lähtee joukosta ja panee alttiiksi perheaarteena säilytetyn ison hopearahan… Silloin koko tämän pelin kestäessä tähystelevät pöytää säkenöivät heprealaiset silmät, hirveät mustan timantin tapaiset silmät, jotka panevat kultarahat vavahtelemaan pöytäliinalla ja lopuksi vetävät niitä luokseen hiljaan ikäänkuin rihmoihin kiinnitettyinä…

Sitten syntyy riitaa, tappelua; satelee eri maiden kirouksia; hurjia huutoja kaikilla eri kielillä; veitset vedetään tupeistaan, vahdit saapuvat paikalle, pelaajilta puuttuu rahaa!…

Keskelle tätä hurjaa mellakkaa oli suuri Tartarin eräänä iltana eksynyt etsiessään sydämelleen unhoitusta ja rauhaa.

Sankari kulki yksin väkijoukossa ajatellen Mauritartaan, kun äkkiä erään pelipöydän luota halki kullan kilinän närkästynyt kirkuna kohosi ilmoille:

Kuullessaan tämän nimen, Tartarin vallan liikutetuin mielin raivasi itselleen tien väkijoukon läpi ja asettui lähemmäksi riitapukareita, iloisena ja ylpeänä siitä, että oli jälleen tavannut ruhtinaansa, tuon niin kohteliaan montenegrolaisen ruhtinaan, johon hän oli ohimennen tutustunut höyrylaivalla.

Vahinko vain, ettei tuo korkea arvonimi, joka niin suuresti oli häikäissyt ystävämme Tarasconilaisen, tehnyt mitään vaikutusta jääkäriupseeriin, jonka kanssa ruhtinaalla oli äskeinen jupakka.

"Sepä minua suuresti hyödyttää…" virkkoi soturi rienaten; sitten hän lisäsi kääntyen yleisön puoleen: "Montenegron Gregory… kuka mokomaa tuntee?… Ei kukaan!"

"Anteeksi… minä tunnen ruhtinaan!" virkkoi hän hyvin varmalla äänellä ja kaikuvimmalla tarasconilaisella murteellaan.

Jääkäriupseeri katsoi häntä hetken lujasti silmiin ja sanoi nostaen hartijoitaan:

"No! hyvä… Jakakaa sitten keskenänne ne kaksikymmentä francia, jotka puuttuvat, älkäämme niistä enempää puhuko."

Tulinen Tartarin tahtoi syöksyä hänen jälkeensä, mutta ruhtinas esti hänet siitä virkkaen:

Ja tarttuen Tarasconilaisen käsivarteen hän vei hänet nopeasti ulos koko huoneustosta.

Heidän tultuansa torille, montenegrolainen ruhtinas Gregory paljasti päänsä, ojensi kätensä sankarillemme ja aloitti, muistellen himmeästi hänen nimeänsä:

- Tartarin tai Barbarin, yhdentekevää kumpi vain… Me kaksi olemme tästälähin uskolliset kuolemaan saakka!

Ja jalosukuinen Montenegrolainen pudisti hänen kättään hurjan pontevasti… Sen arvaa, että Tarasconilainen tästä oli ylpeä.

Neljännestuntia myöhemmin nämät kaksi herrasmiestä istuivat kaikessa mukavuudessa "Plataani-ravintolassa", miellyttävässä öisessä olopaikassa, jonka porrasalttaanit ulottuivat merelle saakka. Siellä, voimakkaan venäläisen salaadin ääressä, jota huuhdeltiin alas oivallisella Crescia-viinillä, uudistettiin tuttavuus.

Eipä saata kuvitella miellyttävämpää henkilöä kuin tämä montenegrolainen ruhtinas. Hän oli hoikka, hieno, tukka tiheäkutriseksi kiherretty, leuka ajettu sileäksi kuin hiottu kivi, rinta täynnä omituisia tähtiä; silmässä viekas ilme, käytöstapa imarteleva ja murre italiaan vivahtava, jotka seikat jotenkin saattoivat hänet viiksettömän Mazarinin kaltaiseksi. Hän oli muuten hyvin perehtynyt latinankieliseen kirjallisuuteen, siteeraten yhtä mittaa Tacitusta, Horatiusta ja kommentarioita.

Hän oli vanhaa sukua, ja kymmenen vuoden ikäisenä olivat hänen veljensä — niin hän kertoi — hänen vapaamielisten aatteidensa vuoksi, ajaneet hänet pois kotoa, ja siitäperin oli hän kiertänyt maailmaa, opikseen ja huvikseen, ylimyksellisenä filosofina… Mikä eriskummallinen sattuma! Ruhtinas oli oleskellut kolme vuotta Tarasconissa, ja kun Tartarin oli ihmeissään, ettei hän koskaan ollut kohdannut häntä klubissa eikä esplanaadilla, virkkoi hänen ylhäisyytensä vältellen: "Liikuin vähän ulkona…" Eikä Tarasconilainen hienotunteisuudesta rohjennut asiasta sen enempää kysellä. Kaikilla tuommoisilla suurilla henkilöillä on salaperäiset puolensa!…

Sanalla sanoen, tuo herra Gregory oli oivallinen ruhtinas. Ryypiskellen punaista Crescia-viiniä hän kuunteli kärsivällisesti, kuinka Tartarin jutteli Maurittarestaan, jopa ruhtinas lupasi löytävänsäkin hänet pian, sillä hän tunsi kaikki nämät naiset.

Siinä juotiin paljon ja ilman kivennäisvesiä. Juotiin Algierin naisten,
Montenegron vapauden maljat.

Ulkona alttaanin juurella meri hyökyi ja aallot pimeässä loiskivat rannalle läiskähdellen kuin märkä vaate, jota ravistetaan. Ilma oli kuuma ja taivas täynnä tähtiä.

Puhukaamme montenegrolaisesta ruhtinaasta, jotta kertomuksemme siivet nopsasti lentoon lehahtaisivat.

"Plataani-ravintolassa" vietetyn illan seuraavana päivänä ruhtinas
Gregory aamun sarastaessa ilmestyi Tarasconilaisen huoneeseen.

"Pukeutukaa mitä pikimmin… Maurittarenne on löydetty… Hänen nimensä on Baia… Kahdenkymmenen-vuotias, soma kuin ruusunnuppu, ja jo leski…"

— Leski!… mikä onni! virkkoi hilpeänä kelpo Tartarin, joka pelkäsi itämaalaisia aviomiehiä.

"Hyvä!" virkkoi ruhtinas, "Teidän kaltaisenne mies ei niin vähästä säikähdy; ja ehkäpä saamme tuon veijarin puolellemme, kun ostamme häneltä muutaman piipun… No, pukeutukaapa nopeasti, Te onnellinen!"

Kalpeana, liikutuksen valtaamana ja sydän täynnä lemmentunteita Tarasconilainen keikahti pois vuoteestaan ja kysyi, napittaessaan avaroita alushousujaan:

— Vallan yksinkertaisesti kirjoittaa tuolle naiselle ja pyytää häneltä kahdenkeskistä kohtausta!

— Osaako hän siis ranskaa?… virkkoi Tartarin naiivisesti ja pettyneen näköisenä, sillä hän uneksi puhtaasti itämaalaista seikkailua.

"Eipä hän osaa niin ranskalaista sanaa!", vastasi ruhtinas järkähtämättömänä, "mutta sanelkaa te minulle kirjeenne, minä sen sitä myöten käännän."

Ja suuri Tartarin rupesi astuskelemaan huoneessa pitkin askelin, hiljaisena ja kooten ajatuksiaan.

Eihän Algierin maurittarelle saata kirjoittaa niin, kuin jollekin Beaucairen tyttöletukalle. Onneksi sankarillamme oli varastossa lukuisat lukemisensa, joiden nojalla hän, sekoittaen yhteen Gustave Aimard’in esittämää uhkuvaa intialaista kaunopuheliaisuutta, Lamartinen "Itämaan matkan" purkauksiin sekä Salomon korkeanveisun jättämiin himmeisiin muistoihin, saattoi kyhätä niin itämaalaisen kirjeen, kuin ikinä voi kuvitella. Se alkoi seuraavasti:

Tähän kirjalliseen lähetykseen olisi Tartarin kernaasti liittänyt merkkikuvallisen kukkavihon, niinkuin Itämailla on tapana. Mutta ruhtinas Gregory arveli sopivammaksi ostaa muutaman piipun naisen veljeltä, joka seikka varmaankin lieventäisi tämän pienen herrasmiehen rajua luonnetta ja tuottaisi paljon huvia naiselle itselle, joka oli intohimoinen polttaja.

— Ei!… ei!… Antakaa minun mennä sinne yksin. Minä saan ne halvemmalla…

"Kuinka! tekö tahtoisitte tätä vaivaa… Oi ruhtinas… ruhtinas…" Ja tuo kunnon mies vallan huumauksissaan, ojensi kukkaronsa palvelukseen alttiille Montenegrolaiselle, teroittaen hänen mieleensä, ettei hän mitään laiminlöisi, jotta naikkonen vain tulisi suopeaksi.

Pahaksi onneksi tämä asia — vaikka olikin niin hyvään alkuun pantu — ei edistynyt niin nopeasti, kuin toivottavaa olisi ollut. Hyvin liikutettuna Tartarinin kaunopuheliaisuudesta ja muuten kolmeneljännekseksi lumottuna — niin arveli ruhtinas — ei Mauritar halunnut mitään kiihkeämmin kuin tilaisuutta vastaanottaakseen Tartarinin. Mutta veljellä oli arvelunsa, ja näiden haihduttamiseksi täytyi ostaa tusinoittain, kasottain, lastittain piippuja…

"Mitähän, piru vieköön, Baia tehneekään kaikilla näillä piipuilla?" ajatteli Tartarin parka välistä itsekseen; — mutta siitä huolimatta hän maksoi kuitenkin tinkimättä.

Vihdoin viimeinkin, ostettuaan vuoren korkuisen piippupaljouden ja ammennettuaan ilmoille runsaita itämaalaisen runouden tulvia, hän saavutti toivotun kohtauksen.

Tuskin minun tarvitsee mainita, kuinka sykkivin sydämin Tarasconilainen siihen valmistautui, miten hellällä huolellisuudella hän tasoitti, kiilloitti ja hajuvesillä valeli jäykkää lakkimetsästäjä-partaansa, eikä hän unhoittanut — täytyyhän olla varoillaan kaikkien mahdollisuuksien suhteen — pistää taskuihinsa pari teräväpäistä hamaraa ja pari kolme revolveria.

Ruhtinas, ollen aina palvelukseen altis, tuli mukaan ollakseen tulkkina tässä ensi kohtauksessa. Tuo nainen asui yläkaupungissa. Hänen ovensa edustalla noin kolmen- neljäntoista vuotias poika poltti paperossia. Se oli kuuluisa Ali, naikkosen veli. Nähdessään kahden vieraan tulevan, iski hän pari kertaa vasaralla ovelle ja vetäytyi hienotunteisesti pois.

Ovi aukeni. Neekerinainen tuli näkyviin ja johdatti, sanaakaan virkkamatta, vieraat herrat kaidan sisäpihan halki pieneen viileään huoneeseen, jossa nuori nainen odotti, loikoen matalalla vuoteella… Ensi katseella hän Tarasconilaisen mielestä näytti vähän pienemmältä ja tanakammalta kuin omnibuksessa kohtaamansa mauritar… Niin, todella, olikohan tämä sama? Mutta tämä epäilys kulki vain salamanvälkkeen tavoin kautta Tartarinin aivojen.

Tuo nainen oli niin sievä paljaine jalkoineen, palleroisine sormuksien koristamine sormineen, ruusunpunaisena, siistinä; hänen kultakuteisen pikkuröijynsä ja kukkakuteisen hameensa alla saattoi aavistaa piilevän miellyttävän, hyvinvoivan, erittäin kiihoittavan ja yltäänsä pyöreähkön naishenkilön… Ambrasta tehty narghile-piipun varsi sauhusi hänen huulillaan ja ympäröi hänet kokonaan vaalealla pilvikehällä.

Astuessaan sisälle Tarasconilainen painoi toisen kätensä sydämelle ja kumarsi niin maurilaisesti kuin suinkin, sillä välin kun hänen silmänsä pyörivät intohimoisesti… Baia katseli häntä hetken äänettömänä; sitten hän luopui ambra varrestaan, heittäytyi taaksepäin, peitti päänsä käsillään, eikä enää näkynyt muuta, kuin hänen valkea kaulansa, jota hänen hurja naurunsa vavahutteli kuin helmillä täytettyä säkkiä.

XI.

Jos iltahämärän pakinan aikana astutte johonkin yläkaupungin kahvilaan, saatatte vielä tänäkin päivänä kuulla maurien silmää iskien ja naurahdellen keskenään juttelevan eräästä "Sidi Tart’ri ben Tart’ri" nimisestä hyvänsävyisestä ja rikkaasta europpalaisesta, joka — jo muutama vuosi sitten — eli yläkaupungissa yhdessä pienen, tavoiltaan vapaan naisen kanssa, jonka nimi oli Baia.

Tuo Sidi Tart’ri, joka on jättänyt niin hupaisia muistoja ympäri
Casbah’ia, ei ole kukaan muu, kuten saattaa arvata, kuin ystävämme
Tartarin…

Niin on maailman meno. On näet pyhien ja sankarien elämässä tällaisia sokeuden, häiriön ja heikkouden hetkiä. Kuuluisa Tarasconilainen ei liioin muodostanut tästä poikkeusta, ja senpä vuoksi hän — kokonaista kaksi kuukautta — unhoittaen jalopeurat ja maineensa, vajosi itämaalaisen rakkauden huumaukseen ja vaipui uneliaisuuteen, nauttiessaan valkean Algierin suloja, samoin kuin Hannibal Capuassa.

Tämä kunnon mies oli keskellä arapialaista kaupunginosaa vuokrannut itselleen sievän pienen kodikkaan asunnon, jossa oli sisäpiha, banaanipuita, viileitä galerioja ja suihkulähteitä. Siellä hän, syrjässä kaikesta melusta, eleli Maurittarensa seurassa, ollen itse mauri kiireestä kantapäähän, imien koko päivän narghile-piippuaan ja syöden myskinsekaista marjahilloa.

Loikoen vastapäätä häntä divaanilla, Baia lauloi nenäänsä, kitaran säestämänä yksitoikkoisia lauluja, tai myöskin hän, huvittaakseen herraansa, tanssi mahatanssia, pitäen kädessään pientä peiliä, josta hän katseli valkeita hampaitaan sekä kasvojensa eri ilmeitä.

Koska Baia ei osannut ainoatakaan ranskalaista, eikä Tartarin yhtään arapialaista sanaa, raukesi puhelu joskus, ja puheliaalla Tartarinilla oli kova koettelemus saadessaan paastota ylenmääräisistä puhetulvistaan, jotka hän, miespoloinen, oli irtipäästänyt Bézuquet’n apteekissa tai asekauppias Costecalden luona.

Mutta tälläkin paastolla oli viehätyksensä, ja hän oli ikäänkuin hekumallisen spleenin valtaamana ollessaan koko päivän puhumatta, kuunnellessaan narghilen pirinää, kitaran näppäystä ja suihkulähteen hiljaista loiskinaa pihan mosaiikkia vastaan.

Narghile, kylvyt ja rakkaus täyttivät koko hänen elämänsä. He liikkuivat vähän ulkona. Välistä Sidi Tart'ri, naisensa istuen takana, kelpo muulin selässä lähti syömään granaatti-omenoita pieneen puutarhaan, jonka hän oli ostanut kaupungin läheisyydessä… Mutta eipä hän koskaan, ei kertaakaan mennyt alas europpalaiseen kaupunkiin. Juopuneine suavi-sotureineen, upseerilinnoineen ja ijänikuisesti pylväskäytävissä rämisevine sapeleineen tämä Algierin osa tuntui hänestä kärsimättömältä ja rumalta kuin länsimainen sotilasvahdisto.

Tarasconilainen oli kauttaaltaan onnellinen. Etenkin Tartarin-Sancho, joka kärkkäästi pisteli poskeensa turkkilaisia sokerileivoksia, ilmaisi olevansa erinomaisen tyytyväinen uuteen elintapaansa… Tartarin-Quijotella oli silloin tällöin vähän omantunnon vaivaa, kun hän ajatteli Tarasconia ja lupaamiansa eläintaljoja… Mutta tämä haihtui pian, eikä muu ollut tarpeen kuin Baian katse tai teelusikallinen tuollaista pirullista, tuoksuvaa ja kiihoittavaa, Circen noitajuomain kaltaista marjahilloa, jotta nämät surulliset ajatukset kauas pakenivat.

Iltaisin ruhtinas Gregory tuli puhumaan hieman Montenegron vapaudesta… Osoittaen väsymätöntä kohteliaisuutta, tämä ystävällinen herra täytti talossa tulkin tehtävät, jopa tarvittaessa toimitti talon ylihoitajankin virkaa, ja kaikki vain ilmaiseksi huvikseen… Lukuunottamatta ruhtinasta ei Tartarin ottanut vastaan muita kuin "turkkilaisia". Kaikkien näiden merirosvojen, joiden hirveät päät ensin mustien koppiensa sopukoissa olivat Tartarinissa herättäneet niin suurta kauhua, hän huomasikin, heihin lähemmin tutustuttuaan, olevan vaarattomia, hyvänsävyisiä kauppiaita, korko-ompelijoita, höystekauppiaita, piipunvarsien tekijöitä, kaikki köyhää, nöyrää, pokkuroivaa ja hienotunteista väkeä ja hyvin taitavaa korttipelissä. Neljä, viisi kertaa viikossa nämät mieshenkilöt tulivat viettämään iltaansa Sidi Tart'rin talossa, voittivat häneltä rahaa korttipelissä, söivät hänen marjahilloansa ja vetäytyivät tarkkatuntoisesti pois kello kymmeneltä, kiittäen profeettaa.

Heidän mentyänsä Sidi Tart’ri ynnä hänen uskollinen puolisonsa päättivät illanviettonsa valkealla, suurella porrasalttaanillaan, joka sijaitsi talon katolla, ja joka hallitsi koko kaupunkia. Yltympäri tuhansittain toisia alttaaneja, samaten valkoisia sekä levollisina kuutamossa, ulottui porrasmaisesti aina merelle saakka. Kitaranlirityksiä, tuulahduksen kantamia, tunki korvaan.

… Äkkiä suuri selkeä sävel, tähtitöyhdön tavoin, välähti vienona ilmoille ja läheisen moskean minaretin huipulla tuli näkyviin kaunis muetsin, jonka valkea haamu kuvastui vasten yön tummaa sinitaivasta, ja joka laulaen ylisti Allahin kunniaa ihmeteltävällä äänellä; se täytti koko yläilmat.

Silloin Baia heti päästi kädestään kitaran, ja hänen suuret silmänsä kääntyivät muetsinia kohti ja näyttivät ikäänkuin mielihyvällä ahmivan rukousta. Niin kauan kuin rukousta kesti, hän seisoi vavisten, haltijoissaan kuin joku Itämaiden pyhä Therese… Tartarin, vallan liikutettuna, katseli, miten hän rukoili ja ajatteli itsekseen, että se oli voimakas ja kaunis uskonto tuo, joka saattoi herättää tuollaista uskonnollisen tunteen huumausta.

XII.

Kauniina iltapäivänä, jolloin taivas kaarehti sinisenä ja viileähkö tuuli puhalteli, Sidi Tart’ri palasi muulinsa selässä ypö yksin pienestä puutarhastaan. Hänen säärensä roikkuivat hajalla espanjalaisilla matoilla päällystettyjen satulapatjojen yli, joiden laukkuja pullistivat tuoksusitruunat ja vesimelonit. Hän keinueli suurten jalustinten kalskatessa, seuraten koko ruumiillaan elukan huojuvaa käyntiä; ja näin tuo suuri mies kulki halki viehättävän maiseman, kädet palmikoituina vatsalla, miltei uuvuksissa hyvinvoinnista ja kuumuudesta.

Äkkiä, hänen ajaessaan sisälle kaupunkiin, hirvittävä huudahdus hänet herätti.

Kuullessaan näin nimeänsä mainittavan, kuullessaan tuota hilpeätä eteläranskalaista murretta, Tarasconilainen kohotti päätään ja huomasi parin askeleen päässä herra Barbassoun, Zouave-laivan kapteenin, tummanruskeat kasvot. Tämä näet joi absinttiaan ja poltti piippuaan pienen kahvilan edustalla.

Sanaakaan virkkamatta Barbassou tarkasti häntä hetkisen ihmetellen; sitten hän purskahti nauruun, niin hurjaan nauruun, että Sidi Tart’ri siitä vallan tyrmistyi istuessaan tuossa vesimeloniensa päällä.

"Mitä, turbaani, peijakas vieköön, veliseni Tartarin!… Onpa siis totta, mitä kerrotaan, että olette ruvennut turkkilaiseksi… Entä pikku Baia, vieläkö hän yhä laulelee laulua 'Marco la Belle'?"

— "Marco la Belle!" tiuskasi Tartarin närkästyneenä… tietäkää, herra kapteeni, että se henkilö, josta puhutte, on kunniallinen maurilainen tyttö, ja ettei hän osaa sanaakaan ranskaa.

Mutta huomatessaan, miten Sidi Tart’ri paran kasvot kävivät pitkulaisiksi, hän muutti menettelytapansa.

"No, ehkäpä se ei olekaan sama henkilö…. Olettakaamme, että olen sekoittanut tähän toisen…. Mutta, nähkääs, herra Tartarin, joka tapauksessa on parasta, että olette varoillanne algierilaisten maurittarien ja montenegrolaisten ruhtinasten suhteen!…"

"Hyvä; hyvä! älkäämme toki suuttuko…. Ettekö tule juomaan absinttia? Ette huoli. Ettekö tahdo lähettää jotakin sanaa kotimaahan?… Vai ei sitäkään…. No hyvä! onnea matkalle siis… Kuulkaahan kuitenkin, veliseni, minulla olisi hyvää ranskalaista tupakkia, jos tahtoisitte ottaa muutaman piipullisen… Ottakaahan toki, no ottakaahan toki! Se on tekevä Teille hyvää…. Nuo kirotut itämaalaiset tupakkilajit himmentävät ajatuksenne."

Tämän jälkeen kapteeni kiinnitti jälleen huomionsa absinttiin, ja Tartarin ajatuksiin vaipuneena, jatkoi hiljaisessa ravissa matkaansa pienelle asunnolleen…. Vaikka hänen suuri sielunsa kieltäytyi uskomasta mitään äsken kuulemastaan, olivat Barbassoun salaviittaukset saattaneet hänet surulliseksi; lisäksi luonnonomaiset kiroukset ja kotiseudun murre olivat hänessä herättäneet hiljaista omantunnonvaivaa.

Kotonaan hän ei tavannut ketään. Baia oli kylpemässä… Neekerinainen tuntui hänestä rumalta ja talo surulliselta… Sanattoman surumielisyyden raatelemana hän istuutui suihkulähteen reunalle ja pisti piippuunsa Barbassoun antamaa tupakkia. Tämä tupakki oli kääritty palaseen "Sémaphore"-lehteä. Kun hän kääri auki tätä sanomalehden liuskaa, hänen synnyinkaupunkinsa nimi pisti silmään.

"Kaupunki on kauhean pelon alaisena. Jalopeurain metsästäjä, Tartarin, joka on matkustanut Afrikkaan ampumaan noita suuria kissaeläimiä, ei ole moneen kuukauteen antanut tietoja itsestään… Miten on tuon sankarimaisen kansalaisemme käynyt?… Tuskin rohkenee sitä arvaillakaan, kun tuntee, kuten me, tuon hehkuvan sielun, tuon uljuuden, tuon seikkailuhalun… Liekö hän, kuten moni muu, hautautunut hiekkaan, vai liekö hän joutunut jonkun Atlas-vuorten hirviön hampaan saaliiksi, hirviön, jonka vuodan hän oli kaupungin kunnallishallitukselle luvannut?… Hirvittävä epävarmuus! Tosin muutamat neekerikauppiaat, jotka tulivat Beaucairen markkinoille, väittävät kohdanneensa keskellä erämaata europpalaisen, joka ulkomuodoltaan oli hänen kaltaisensa, ja joka kulki Tombuktua kohti… Jumala varjelkoon meidän Tartariniamme!"

Luettuaan tämän Tarasconilainen punastui, vaaleni ja värisi. Koko Tarascon ilmestyi hänen eteensä: klubi, lakkien metsästäjät, Costecalden vihreä nojatuoli, ja liidellen kaiken tämän yläpuolella hajasiipisen kotkan tavoin, kelpo päällikkö Bravidan hirvittävät viikset.

Silloin Tarasconin Tartarin, ajatellessaan, että oli siinä raukkamaisesti loikomassa matollaan, sillä välin kuin luultiin hänen tuhoilevan petoja, häpesi itseään ja rupesi itkemään.

Ja syöksyttyään pieneen tomuiseen koppiin, missä uinailivat hänen suojustelttansa, rohtolaatikkonsa, sisäänpannut herkut ja asearkut, hän laahasi ne keskelle pihaa.

Kiireesti hän tarkasti kapineensa, asesti itsensä, pani itsensä täysiin tamineisiin, veti jalkaansa suuret saappaat, kirjoitti pari sanaa ruhtinaalle, uskoen hänen hoitoonsa Baïan ja pistäen kuoreen muutamia kyyneleiden kostuttamia sinisiä seteleitä, ja seuraavassa tuokiossa peloton Tarasconilainen istui Blidah’n tiellä vierivissä kyytivaunuissa, jätettyään kotiaan neekerinaisen hämmästyneenä katselemaan narghilepiippua, turbaania, turkkilaisia babushi jalkineita, ja kaikkia Sidi Tart'rin jälkeenjättämiä vaatekappaleita, jotka sikin sokin riippuivat pienten valkeiden apilakuvioiden koristamassa galeriassa.

KOLMAS OSA

JALOPEUROJEN PARISSA

Nämät kyytivaunut olivat vanhanaikuiset, sisästä verhotut muinaisen muodin mukaan sinisellä värinsä menettäneellä veralla; siihen oli kiinnitetty suunnattoman suuria karkeita villatupsuja, jotka muutaman tunnin matkan kuluttua kaahnaavat rakkoja matkustajan selkään… Tarasconin Tartarin oli saanut paikakseen nurkan vaunujen takaosassa; hän asettui siihen niin mukavasti kuin suinkin ja odottaessaan sitä hetkeä, jolloin saisi vetää sieramiinsa Afrikan suurten petojen myskille tuoksahtavia hikihöyryjä, täytyi sankarin tyytyä tuohon hyvään vanhaan kyytivaunu-tuoksuun, joka on eriskummallinen sekoitus tuhansista lemuista nimittäin miesten, hevosten, naisten, nahan, ruokatavaroiden ja mädänneitten olkien hajusta.

Tässä kyytivaunujen takaosassa oli vähän kaikenlaista. Munkki, juutalaisia kauppiaita, kaksi kevyttapaista naista, jotka matkustivat rykmenttiinsä — husaarien kolmanteen —, Orléansville’stâ kotoisin oleva valokuvaaja… Mutta, vaikka seura olikin näin vaihteleva ja viehättävä, ei Tarasconilaisen tehnyt mieli puhella, vaan hän istui siinä kokonaan ajatuksiinsa vaipuneena, käsivarsi pujoitettuna seinän tukisilmukkaan ja karabiinipyssyt polvien välissä… Hänen äkillinen lähtönsä, Baïan tummat silmät, kauhea metsästysretki, jolle hän aikoi, kaikki tämä saattoi hänen aivonsa häiriötilaan; ja paitsi tätä, huolimatta hänen patriarkkaalisesta ulkomuodostaan, nämät keskelle Afrikkaa siirretyt europpalaiset kyytivaunut himmeästi palauttivat hänen mieleensä hänen nuoruutensa aikuisen Tarasconin, retket kaupungin ympäristöön, pienet päivälliset Rhônen rannoilla ja koko joukon muistoja.

Vähitellen yö saapui. Konduktööri sytytti lyhtynsä… Ruostuneet vaunuramut hypähtelivät ryskien vanhoilla pontimillaan; hevoset ravasivat ja kulkuset tiukkuivat. Silloin tällöin vaunujen katolta kuului kauhea rautakalujen räminä… Sen aikaansaivat asekimput.

Tarasconin Tartarin, miltei unenpöpperöön vaipuneena, katseli hetken matkustajia, joita epätasaisen tien aiheuttamat sätkäykset lystikkäästi ravistivat; he näet tanssivat hänen edessään kuin hurjat aaveet. Sitten hänen ajatuksensa himmenivät, eikä hän enää eroittanut muuta kuin pyöränakselin vaikeroimisen ja vaununkylkien valitukset…

Äkkiä ääni, vanha hengettären ääni, käheä ja sortunut, mainitsi
Tartarinia nimeltä. "Herra Tartarin! herra Tartarin!"

— Me, herra Tartarin; ettekö tunne meitä?… Olemmehan nuo vanhat kyytirattaat, jotka kaksikymmentä vuotta sitten — toimitimme virkaamme Tarasconin ja Nîmes’n välillä… Kuinka monasti olemme kuljettaneet teitä ja ystäviänne, mennessänne lakkeja ampumaan Joncquières’n tai Bellegarde’n tienoille!… Emme Teitä heti tunteneet, turkkilaisen lakkinne ja lihavuutenne takia; mutta heti kun rupesitte kuorsaamaan, niin vies sun peijakas, tunsimme Teidät heti!

— Oi! hyvä herra Tartarin, emmehän tänne vapaaehtoisesti tullut, sen Herra tiesi… Niin pian kuin Beaucairen rautatie valmistui, ei meitä pidetty enää mihinkään kelpaavana, vaan lähetettiin tänne Afrikkaan… Emmekä me ole ainoat! melkein kaikki Ranskan kyytivaunut on samoin siirretty maasta pois kuin mekin. Meitä pidettiin liian vanhoillisina, ja senpävuoksi nyt täällä kaikki vietämme galeeriorjan elämää… Ranskassa meitä kutsutaan Algerian rautateiksi.

"Voi sentään, herra Tartarin, kuinka suuresti kaipaamme kaunista Tarasconiamme! Siellä vietettiin tuota kultaista nuoruuden aikaa! Olisittepa vain silloin nähnyt meidän lähtevän liikkeelle aamuisin pestyinä puti puhtaiksi ja loistaviksi, pyörät äsken maalattuina, lyhdyt säteilevinä kuin kaksi aurinkoa ja kattopeite aina öljyllä hierottuna. Siinä kannatti olla ja kuunnella ajurin läimäyttävän piiskallaan ja laulavan laulua: Hei illalla, on Taraski vaan! sekä nähdä konduktöörin, pilettitorvi vyöllä, kirjailtu lakki korvalla, viskaavan yhdellä jätkäyksellä pienen, alati vihaisen, koiransa vaunujen kuomille, sekä itse hypähtävän ylös ajopeleihin huutaen: 'Anna mennä vain!' Silloin nelivaljakkomme rupesi eteenpäin tömistämään, kulkusten soidessa, koirien haukkuessa, toitotuksien kajahtaessa; silloin ikkunat aukenivat, ja koko Tarascon katseli ylpeänä kuinka sen kyytivaunut vyöryivät eteenpäin pitkin suurta Kuninkaantietä.

"Sepä vasta oli oiva tie, herra Tartarin, leveä, hyvin hoidettu, kilometripatsaineen, pienine, säännöllisesti sijoiteltuine kivikasoineen sekä kummallekin puolelle ryhmittyneine sievine oliivi- ja viinitarhoineen… Tämän lisäksi kievaripaikkoja vähän päästä ja levähdyksiä joka viides minuutti… Entä matkustajani sitten, mitä kunnon väkeä! Pormestareita tai kirkkoherroja, jotka matkustivat Nîmes’een tervehtimään prefektiään tai piispaansa, kunnon silkkikauppiaita, jotka vallan rehellisesti tulivat Mazet’sta, lomaansa viettäviä koululaisia, aamulla partansa huolellisesti ajaneita talonpoikia, koruompeleiset paidat yllä, ja ylhäällä vaunujen kattokerroksessa, kaikki Te, herrat lakkien metsästäjät, jotka aina olitte niin hyvällä tuulella ja jotka lauloitte niin hyvin kukin 'oman laulunsa', palatessanne kotia iltaisin tähtien tuikkiessa!…

"Nyt ovat olot kokonaan muuttuneet… Herra tietää, millaista väkeä nyt kuormanamme kuljetamme! vääräuskolaisjoukkoa, joka on tullut tiesi mistä ja joka täyttää meidät syöpäläisillä; neekereitä, beduiinejä, sotavanhuksia, seikkailijoita kaikista eri maista, ryysyisiä siirtolaisia, jotka läkähyttävät meidät piipunsavullaan, ja kaikki nämät ihmiset puhuvat kieltä, josta ei edes isä Jumala mitään ymmärtäisi… Näette tämän lisäksi miten meitä kohdellaan! Ei koskaan harjata, eikä pestä. Kitsaasti ja vastenmielisesti meille myönnetään pyörävoidettakin… Muinaisten suurten, hyvien ja sävyisten hevostemme asemesta on nyt eteemme pantu pienet arapialaiset hevoskaakit, joilla on piru nahassa, jotka tappelevat, purevat toisiaan, hypähtelevät juostessaan kuin vuohet ja taittavat aisamme kavionlyöneillään… Ai!… ai!… nyt se alkaa taas… Ja tiet sitten! Tässä vielä käy laatuun, koska olemme lähellä hallitusta; mutta etempänä se loppuu, siellä ei ole tiestä puhettakaan. Kuljetaan vain, miten voidaan, halki tasankojen ja yli mäkien, kautta vaivaispalmu- ja maslikkilehtojen… Ei mitään varmaa levähdyspaikkaa. Konduktöörin mielivallan mukaan pysähdytään milloin toisen vuokratalon kohdalle, milloin taas toisen.

"Välistä tuo vehnus panee meidät tekemään kahden peninkulman pituisen koukun, kun tahtoo mennä jonkun tuttavansa luo juomaan absinttia tai maalaisviiniä… Sitten käsketään ajuria ahkerasti viljelemään piiskaa, sillä hukkaan mennyt aika on jälleen voitettava. Aurinko paahtaa, tomu polttaa! Piiskaa päälle vain: Tartutaan kiinni tiellä, ollaan kaatumaisillaan! Piiskaa vain! Kuljetaan kahlaten rantoja, saadaan nuhaa, kastutaan ja ollaan vähällä hukkua… Piiskaa, piiskaa, piiskaa!… Kuvitelkaapa sitten iltaa, kun vettä valuen — se muka tekee hyvää meidän ikäisellemme, kun luuvalo särkee jâsenissâ!… Sitten saa nukkua taivasalla karavaanimajan pihalla, joka on avoinna kaikille tuulille. Yöllä shakaalit ja hyenat tulevat nuuskimaan kirstujamme, ja rosvoilemaan lähteneet sotamiehet, jotka pelkäävät kastetta, pujahtavat lämpimiin kammioihimme… Sellaista elämää me nyt vietämme, hyvä herra Tartarin parka, ja niin on jatkuva siihen päivään saakka, jolloin auringon polttamina, kosteiden öiden lahottamina olemme kaatuneet — kun emme enää voi muuta tehdä — johonkin huonoon tien mutkaan, missä arapialaiset keittävät kusskuss’iaan [Kusskuss on puurontapaista, arapialaisten mieliruokaa. Suoment. huom.] vanhan runkomme sirpaleilla…"

II.

Himmeästi Tarasconin Tartarin näki sumuisista vaununikkunoista sievän torin alaprefektin asuntopaikalla; se oli säännöllinen, holvikäytävien ympäröimä ja istutettuna oranzhipuilla. Keskellä tätä toria pienet sotamiehet äksierasivat kirkkaassa aamuruskon levittämässä ruusunpunavalossa. Kahvilat siirsivät syrjään ikkunaluukut. Torin kulmassa oli vihanneskojuja… Tämä oli varsin hupaista, mutta se ei vielä haiskahtanut jalopeuralle.

"Etelään!… yhä kauemmaksi etelään!" mutisi kunnon Tartarin, ruveten jälleen nojaamaan soppeensa.

Samassa vaunujen ovi aukeni. Raitis ilmantuulahdus syöksähti sisälle, tuoden mukanaan oranzhikukille tuoksahtavilla siivillään pienen vanhan herrasmiehen, jolla oli pähkinänruskea pitkä lakki yllä; hän oli kuihtunut, ryppyinen, tarkan näköinen, kasvot nyrkin kokoiset, silkkinen musta kaulahuivi kämmenen levyinen, nahkasalkku kainalossa, sateenvarjo kädessä; sanalla sanoen: täydellinen kylännotario.

Huomattuaan Tarasconilaisen sota-aseet, tuo pikku herrasmies, joka oli istuutunut vastapäätä häntä, näytti hyvin hämmästyneeltä ja rupesi katselemaan Tartarinia rasittavan tarkasti.

Hevoset riisuttiin ja pantiin taaskin valjaisiin, kyytivaunut lähtivät liikkeelle… Pikku herra yhä vain katseli Tartarinia… Viimein Tarasconilainen suuttui.

"Aseeni kenties ihmetyttävät Teitä?" virkkoi hän katsoen vuorostaan pikku herraa suoraan silmiin.

"Ei suinkaan! vaan ne minua häiritsevät", virkkoi toinen hyvin tyyneenä; ja itse teossa Tarasconin Tartarin suojustelttoineen, revolvereineen, molempine koteloissa olevine pyssyineen, metsästyspuukkoineen, — puhumattakaan hänen luontaisesta lihavuudestaan, anasti paljon tilaa…

— Kuvitteletteko kenties minun menevän jalopeurajahtiin Teidän sateenvarjonne aseenani? huomautti tuo suuri mies ylpeänä.

Pikku herra katseli sateenvarjoaan, hymyili hiljalleen; sitten hän jatkoi yhtä järkähtämättömän tyyneenä:

Lausuessaan näitä sanoja, peloton Tarasconilainen ravisti "chechian" tupsua kuin harjaa ainakin.

Munkki teki ristimerkin, tytöt päästivät hiljaisia kauhunhuutoja, ja Orléansvillen valokuvaaja lähestyi jalopeurojen kaatajaa, uneksien jo erinomaista kunniaa saada valokuvata hänet.

"Joko olette tappanut montakin jalopeuraa, herra Tartarin?" kysyi hän hyvin levollisesti.

— Montako olen tappanut, herraseni!… Tahtoisinpa vain, että Teillä olisi yhtä monta hiuskarvaa päässä!

Ja koko seura nauramaan ja katselemaan kolmea keltaista hiuskarvapahaista, jotka sojottivat esiin pikku herran kallosta.

"Kylläpä se on hirvittävä toimi tuo Teidän ammattinne, herra
Tartarin!… Taitaapa välistä ottaa kovalle…. Niinpä esim. tuo herra
Bombonnel parka…"

— Kyllä kai, peeveli soikoon, minä hänet tunnen… Olemmehan senkin seitsemän kertaa yhdessä metsästäneet.

Hän lisäsi kohottaen päätään sankarimaisesti ja täten saattaen molempien tyttöjen sydämet leimuamaan.

"No niin", rohkeni Orléansvillen valokuvaaja huomauttaa, "pantteri, totta vie, ei ole muuta kuin suuri kissa…"

— Vallan niin! sanoi Tartarin, joka hyvin mielellään hiukan himmensi herra Bombonnel’in mainetta, etenkin näitten naisten edessä.

Nyt kyytivaunut pysähtyivät, konduktööri aukaisi oven ja kääntyi pikku vanhuksen puoleen:

"Olettepa, saakeli vie, kunnon miehen näköinen, ja senpä vuoksi sanon Teille suoraan, miten asianlaita on… Palatkaa pian takaisin Tarasconiin, herra Tartarin… Hukkaatte täällä aikaanne… Täällä siirtomaissa on tosin vielä joku pantteri; mutta, oi onnen oikkua, se on liian pieni otus Teille… Mitä jalopeuroihin tulee, ne ovat jo loppuneet. Algeriassa niitä ei enää ole… ystäväni Chassaing äsken tappoi viimeisen."

Tämän sanottuaan pikku herrasmies tervehti, sulki oven ja meni tiehensä nauraen, salkku kainalossa ja sateenvarjo kädessä.

"Konduktööri", kysyi Tartarin irvistäen kiukkuisena naamaansa, "kuka tuo ukko nahjus oli?"

III.

Milianah’ssa Tarasconin Tartarin nousi pois kyytivaunuista ja antoi niiden jatkaa matkaansa etelää kohti.

Mies, joka kaksi päivää oli pahoin saanut kokea kuoppaisen tien tuottamia tärähdyksiä ja kaksi yötä oli tirkistelyt kyytivaunujen ovesta, eikö havaitsisi kentillä tai tien laidalla jonkun jalopeuran hirvittävää varjoa, mies joka näin paljon unettomuutta oli kokenut, ansaitsi kieltämättä muutaman tunnin lepoa. Sitäpaitsi, sanoaksemme koko totuuden, rehellisen Tartarinin, tuon epäonnistuneen kohtauksensa jälkeen herra Bombonnel’in kanssa, oli ollut paha ollakseen, huolimatta aseistaan, hirvittävistä irvistyksistään, punaisesta lakistaan, Orléansvillen valokuvaajan ja kolmannen husaarirykmentin neitosten edessä.

Hän kulki siis pitkin Milianah’n leveitä katuja, joiden kahden puolen oli kauniita puita ja joilla loiski suihkukaivoja; mutta etsiessään sopivaa hotellia, ei miesparka saattanut pidättäytyä ajattelemasta Bombonnelin sanoja… Entä jos hän sentään oli puhunut totta? Entä jos ei enää ollutkaan jalopeuroja Algeriassa?… Mitä hyödyttivät siinä tapauksessa kaikki nämät harppailemiset, kaikki vaivannäöt?…

Äkkiä, kadun mutkassa sankarimme tuli suoraan vastapäätä… ketä? Arvatkaapa… Muhkeata jalopeuraa, joka odotti kahvilan oven edustalla, ja joka istui kuninkaallisena, harja kiiltäen auringonpaisteessa.

"Mitä joutavia minulle sanottiinkaan, ettei niitä muka enää ole?" huudahti Tarasconilainen hypähtäen taaksepäin… Kuullessaan tämän huudahduksen, jalopeura kumarsi alas päänsä, otti suuhun eteensä kadulle pannun puukupin ja ojensi sitä nöyrästi Tartariniin päin, joka oli liikkumaton hämmästyksestä… Ohikulkeva arapialainen viskasi suuren kuparikolikon kuppiin; jalopeura heilutti häntäänsä… Silloin Tartarin käsitti kaikki. Hän näki, mitä mielenliikutus aluksi oli estänyt häntä näkemästä, nimittäin koko joukon väkeä ryhmittyneenä kesytetyn sokean jalopeuran ympäri ja kaksi kurikoilla asestettua suurta neekeriä, jotka kuljettivat sitä jaloittelemassa kaupungilla, kuten savoijilainen pikku tyttöään.

Tarasconilaisen veri kuohahti siinä silmänräpäyksessä: "Te konnat", äijäsi hän jyrisevällä äänellä, "täten halventaa näitä jaloja eläimiä!" Ja hyökäten jalopeuran luo, tempasi hän pois tuon saastaisen puukupin sen kuninkaallisista leuanpielistä… Molemmat neekerit, jotka luulivat olevansa tekemisissä varkaan kanssa, hyökkäsivät Tarasconilaisen kimppuun kohotetuin nuijin… Siitäpä syntyi mellakka…. Neekerit löivät, vaimot itkeä pillittivät, lapset nauroivat. Vanha juutalainen suutari huusi puotinsa sopesta; "Vieke se piru pölisi huosta!" Jalopeurakin, keskellä sokeutensa yötä, yritti kiljua, ja onneton Tartarin vieri, epätoivoisen taistelun jälkeen, maahan keskelle suuria kuparikolikoita ja uloslakastuja rikkoja.

Tänä hetkenä eräs mies halkaisi väkijoukon, karkoitti neekerit ainoalla sanalla, vaimot ja lapset käden liikkeellä, nosti Tartarinin ylös, harjasi ja ravisteli häntä ja pani hänet istumaan kadun kulmapylväälle.

"Kuinka, ruhtinas, tekö täällä olette?… kysäsi kelpo Tartarin hieroen kylkeään.

"Kyllä kai! urhea ystäväni, minäpä olen kun olenkin… Heti saatuani kirjeenne, uskoin Baïan hänen veljensä huostaan, vuokrasin kyytirattaat, matkustin viisikymmentä peninkulmaa täyttä laukkaa, ja saavuinpa juuri oikeaan aikaan temmatakseni Teidät noiden roistojen petomaisista käsistä… Mitä, Herran nimessä, olette tehnyt, kun olitte sekaantunut tuohon ikävään jupakkaan?"

— No, nähkääs, ruhtinas! Enhän muuta saattanut tehdä, nähdessäni tuon onnettoman jalopeuran, puukuppi hampaissa, nöyryytettynä, voitettuna, pilkattuna ja koko tuon muhamettilaisen roskajoukon ivan esineenä…

"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri Pohjois-Afrikkaa… Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa, käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät suuhunsa."

Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.

"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa vielä on jalopeuroja!…"

— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena… Jo huomenna lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte nähdä!…

— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne…. En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä …
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.

Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya, ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa, Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.

IV.

Seuraavana päivänä, niin varhain kuin suinkin, peloton Tartarin ja tuo ainakin yhtä peloton ruhtinas Gregory, puolitusinaa neekerikantajoita seurassaan, lähtivät Milianah’sta ja kulkivat Chéliff’in tasangolle päin pitkin viehättävää tietä, jota varjosti zhasmiineja, tuijakasveja, Johanneksen leipäpuita, villejä oliivi-puita; tien molemmin puolin oli aitauksen tavoin alkuasukkaiden pikku puutarhoja, ja taajaan, tien kupeilla, pulppuili pieniä ryöppypuroja, laulaa liristen, kalliolta kalliolle… Se oli Libanonin vuorimaiseman kaltainen seutu.

Ruhtinas Gregory oli hankkinut itselleen yhtä suuren asetaakan kuin Tartarin sekä sitäpaitsi komean ja omituisen kepi-lakin [kepi: ranskalaisen sotaväen ja koululaisten käyttämä kevyt lakki. Suoment. muist.], joka oli ympäriinsä kultanauhoilla päärmätty, ja johon hopearihmoilla oli ommeltu tammenlehti-kuvioita. Tämä päähine teki hänen ylhäisyytensä jotenkin meksikolaisen kenraalin tai Tonavan läheisten asemapäällikköjen näköiseksi.

Tämä merkillinen kepi saattoi Tarasconilaisen suureen pulaan; ja kun hän arasti pyysi selitystä sen suhteen, vastasi ruhtinas arvokkaasti:

"Se on vallan välttämätön päähine Afrikassa matkustavalle." Ja hieroen lakkinsa lippaa kirkkaammaksi hihansa vuorilla, kertoi ruhtinas naiiviselle seuralaiselleen mikä tärkeä osa tällä kepi’llà on ranskalaisten ja arapialaisten keskinäisissä väleissä, mikä yksinomainen oikeus tällä sotilaslakilla on jälkimäisissä herättää kauhistusta, niin että siviilihallinnon on täytynyt hankkia kaikille virkamiehilleen kepi't, tientarkastajista alkaen veronkantajiin saakka. Sanalla sanoen sillä, joka tahtoo hallita Algeriaa — ruhtinas yhä puhuu tätä — ei tarvitse olla hyvä pää, eipä päätä ollenkaan. Pelkkä kepi riittää, kultanauhainen kepi, loistamassa tangon päässä kuin Gesslerin lakki.

Näin puheltaessa ja filosofeerattaessa karavaani kulki edelleen. Kantajat hyppivät — avojaloin — kalliolta kalliolle, kirkuen kuin apinat. Asearkut rämisivät ja pyssynpiiput loistivat. Ohikulkevat alkuasukkaat kumartuivat maahan saakka taika-kepin edessä…. Ylhäällä Milianah’n valleilla naisensa kanssa raittiissa ilmassa kävelevä arapialaisen viraston johtaja, kuullessaan tämän tavattoman hälinän ja nähdessään aseiden välkkyvän oksien välissä, luuli vihollisen tekevän äkkihyökkäyksen, lasketutti nostosillan, soitatti hätätorvea ja julisti viipymättä kaupungin olevan piiritystilassa.

Ikävä kyllä, ennen iltaa asiat huononivat. Neekerikantajista yksi sai mahdottoman vatsakivun siitä, että oli ahminut laastaria rohtolaatikosta. Toinen kaatui sikahumalassa tien laidalle, juotuaan kanverttiviinaa. Kolmas, joka kantoi matka-albumia, lumoutui sen kullatuista haoista ja kansipitimistä, ja varmasti luullen saaneensa käsiinsä Mekka’n aarteet, pakeni Zaccariin, minkä kintut kestivät… Täytyi pitää neuvottelua… Karavaani pysähtyi siis neuvottelemaan vanhan viikunapuun täpläiseen varjoon.

"Minun mielestäni", sanoi ruhtinas, joka menestyksettä koetti liuottaa lihaliemi-pemmikaania kolmikertaisella pohjalla varustetussa kastrullissa, "minun mielestäni meidän tästä illasta alkaen tulee hyljätä neekerikantajat… Tässä on juuri vallan lähellä arapialainen toripaikka. Parasta on, että käännämme kulkumme sinne ja ostamme muutaman pikku aasin…"

— Ei suinkaan!… ei suinkaan aaseja!… keskeytti kiireisesti suuri
Tartarin, jonka kasvot Tummikin muisto oli tehnyt tulipunaisiksi.

— Luuletteko niin pienten elukoiden jaksavan kantaa kaikkia meidän tavaroitamme?

"Siinäpä erehdytte, kuuluisa ystäväni. Vaikkapa algerialainen aasi näyttääkin niin laihalta ja mitättömältä, niin sillä on vahvat lanteet… Tämä onkin välttämätöntä, että se voisi kestää kaikkea mitä se kestää… Kysykääpä vain arapialaisilta. He näet selittävät seuraavasti ranskalaisten siirtomaiden hallintojärjestelmää… Ylinnä, sanovat he, on musi, kuvernööri, joka suurella seipäällä lyö sotilas-yliesikuntaa; sotilas-yliesikunta kostoksi lyö sotamiestä; sotamies lyö siirtolaista, siirtolainen arapialaista, arapialainen lyö neekeriä, neekeri lyö juutalaista ja juutalainen vuorostaan lyö aasia; ja pieni aasi parka, jolla ei ole ketään lyötävänä, ojentaa esiin selkärankansa ja kantaa kaikki. Huomaatte tästä, että se jaksaa kantaa Teidän arkkunne."

— Se on yhdentekevää, virkkoi Tarasconin Tartarin, minun mielestäni eivät aasit tekisi karavaaniamme oikein hauskan näköiseksi… Tahtoisin jotakin itämaalaisempaa… Niinpä, esimerkiksi, jos voisimme saada käsiimme kamelin…

"Vallan kuinka haluatte", sanoi hänen ylhäisyytensä, ja niin lähdettiin kulkemaan arapialaiselle toripaikalle.

Tämä sijaitsi muutaman kilometrin päässä Chéliffin tasangon laidalla… Siellä oli viisi tai kuusisataa ryysyistä arapialaista, vilisten auringonpaisteessa ja kulkien meluten edestakaisin mustien oliivi-ruukkujen, hunajapatojen, maustesäkkien ja suurten sikaariläjien välillä; siellä täällä leimusi suuria tuliröykkiöitä, joilla paistui voita tiukkuvia kokonaisia lampaita; teurastajan myymälöitä oli taivasalla, ja niissä neekerit vallan paljaina, jalat veressä, käsivarret punaisina, leikkelivät pienillä veitsillä seipäisiin ripustettuja vuohenkaritsoja.

Eräässä sopessa, kirjavan, paikatun teltan suojassa kykki maurilainen kirjuri suuri kirja kädessä ja silmälasit nenällä. Vieressä olevasta väkiryhmästä kuuluu raivonhuutoja: siinä on pyörärahapeli, joka on asetettu viljavakkaselle, ja ympärillä kabylejä, jotka puhkasevat toisiltaan vatsan… Kauempana on pientä pirinää, iloa, naurua: juutalaiskauppias muulineen nähdään vajoavan Chéliff’in hietaan… Tämän lisäksi on skorpioneja, koiria, korppeja; ja kärpäsiä!… kärpäsiä kosolta…

Mutta, oi onnettomuutta, kameleita ei näkynyt. Lopuksi kuitenkin löydettiin yksi, jota mozabitit tarjosivat kaupaksi. Se oli oikea erämaan kameli, klassillinen kameli, kalju, surullisen näköinen, pitkulainen pää kuin beduiinilla, ja kyttyrä hervottomana liian pitkällisestä paastoamisesta, roikkuen surumielisenä sivulla.

Tartarinin mielestä se oli niin kaunis, että hän pyysi koko karavaania kömpimään sen selkään… Yhä vain hänen itämaalaisia houreitaan!…

Ruhtinas asettui eläimen kaulaan. Tartarin, näyttääkseen majesteetillisemmalta, hinautti itsensä ylös kyttyrälle, kahden arkun väliin; siinä hän ylpeänä ja hyvin pönkitettynä tervehti paikalle saapunutta toriväkeä ja antoi lähtömerkin… Tuli ja leimaus! jospa vain tarasconilaiset olisivat voineet hänet nähdä!…

Kameli nousi taas pystyyn jaloilleen, ojensi pitkiä nystyräsääriään ja lähti liikkeelle.

Oi kauhistusta! Muutaman harppauksen jälkeen Tartarin tuntee kalpenevansa, ja sankarillinen chechia vähitellen joutuu samoihin asentoihin kuin Zouave-laivalla. Tuo kamelilurjus keinua kankutti kuin purjelaiva.

"Ruhtinas, ruhtinas", mutisi Tartarin vallan kalpeana ja pidellen kiinni kyttyrän kuivasta karvatupsusta, "ruhtinas astukaamme alas… tunnen… tunnen… että muuten saatan Ranskan ivan alaiseksi…"

Mutta eipä tästä ollut apua! kameli oli päässyt vauhtiin, eikä mikään enää voinut sitä pysäyttää. Neljätuhatta arapialaista juoksi heidän jälessään, avojaloin, huitoen käsillään, nauraen hassujen tavoin ja pannen auringonpaisteessa kiilumaan kuusisataa tuhatta valkoista hammasta…

Suuren Tarasconilaisen täytyi alistua kohtaloonsa. Hän vaipui surullisena kyttyrälle. Chechia joutui jos jonkinmoisiin asentoihin… ja Ranska pilan alaiseksi.

Vaikkapa jalopeuran tappajien uusi nelijalkainen kuljettaja olikin niin ihantava, täytyi heidän kuitenkin chechian tähden kömpiä alas sen selästä. Matkaa jatkettiin sen tähden jalkaisin, kuten edellä, ja karavaani kulki etelää kohti, silloin tällöin levähtäen hetkisen, Tarasconilainen etunenässä, Montenegrolainen takana, ja heidän välissään kameli asearkkuineen.

Kuukauden ajan hirvittävä Tartarin samoeli, etsien löytämättömiä jalopeuroja, telttaryhmästä toiseen äärettömän avaralla Chéliff’in lakeudella, halki tuon kauhean ja petollisen ranskalaisen Algerian, missä vanhan Itämaan tuoksut sekaantuivat absintin ja kasarmin voimakkaisiin lemuihin, missä Abraham ja Zouzou samanaikuisesti sukeltavat esiin mielikuvituksessa; siinä on jotakin haaveellisen taikamaista ja luontaisen burleskia, ikäänkuin Vanhan Testamentin lehti, jonka sisällystä kersantti La Ramée tai ratsukorpraali Pitou kertoisi… Olisipa siinä tarjoutunut omituinen näytelmä silmille, jotka olisivat osanneet katsella… Turmeltunut raakalaiskansa, jota me ranskalaiset sivistämme antaen sille paheemme… Hallinto julma sekä vapaa noiden eriskummallisten ylempien virkamiesten valvonnasta ja vaarinpidosta, jotka ylvästelevät suurine kunnianlegionan nauhoineen ja jotka pelkän myöntö- tai kieltosanan johdosta ruoskittavat väestön jalkapohjia. Oikeusasiat sydämettömien, suuria silmälaseja käyttävien kadien [kadi: muhamettilainen tuomari] käsissä, noiden Koraanin ja lain ulkokullattujen edustajien, jotka uneksivat elokuun viidettä päivää ja palmujen siimeksessä toimeenpantua viranylennystä sekä myyvät tuomiopäätöksensä, kuten Esau esikoisuutensa, hernerokasta tai sokeroidusta kusskusspuurosta. Hurjasti eläviä ja juopottelevia kaideja [kaid: Pohjois-afrikkalainen virkamies, joka yhtä haavaa hoitaa sotapäällikön, tuomarin, veronkantajan y.m. virkaa. Suoment. muist.], jotka ovat jonkun kenraali Yusufin entisiä saappaanharjaajoita, ja jotka nyt yhdessä mahonnilaisten pesijättärien kanssa päihdyttävät itsensä sampanjalla ja panevat toimeen lihavia aterioita paistettuine lampaineen, sillä aikaa kuin koko heimo heidän telttojensa edustalla nääntyy nälkään ja riitelee koirien kanssa herransa aterian jätteistä.

Lisäksi, yltympäri, kesantopeltoja, kuihtunutta ruohoa, lehdettömiä pensaita, kaktus- ja mastikkilehtoja, kas siinä Ranskan jyväaitta!… Jyvistä tyhjä aitta! ja rikas yksistään shakaaleista ja luteista. Autioita telttakyliä, peljästyneitä heimoja, jotka kulkevat tietämättä minne, paeten nälkää ja levittäen kuolleita pitkin tietä. Siellä täällä ranskalainen kylä, talot raunioina, pellot viljelemättöminä ja tulvillaan raivostuneista heinäsirkoista, jotka syövät kaikki, jopa ikkunaverhotkin; kaikki siirtolaisasukkaat kahviloissa juomassa absinttia ja keskustelemassa olojen ja asetusten parannuksista.

Tätä kaikkea Tartarin olisi saattanut nähdä, jos hän vain olisi viitsinyt; mutta kokonaan leijonaisen intohimonsa valtaamana tämä Tarasconin mies kulki suoraan edelleen katsomatta oikealle tai vasemmalle, silmä järkähtämättä tähystellen noita kuviteltuja hirviöitä, jotka eivät koskaan näyttäytyneet.

Koska suojusteltta itsepäisesti pysyi koossa ja lihaliemi-pemmikaani sulamatta, täytyi karavaanin aamuin ja illoin pysähtyä heimokyliin… Kaikkialla nämät herrat metsästäjät otettiin avosylin vastaan, ruhtinas Gregoryn kepin ansiosta. He majailivat heimopäälliköiden luona, omituisissa palatseissa, suurissa valkeissa ikkunattomissa rakennuksissa, joissa sikin sokin oli narghile-piippuja ja mahogni-kaappeja, Smyrnan mattoja, isoja lamppuja, seeteripuusta tehtyjä arkkuja täynnä turkkilaisia kultarahoja, Louis-Philippen ajan tyylisiä seinäkelloja… Kaikkialla pantiin Tartarinin kunniaksi toimeen loistavia juhlia, n.k. diffa- ja fantasia-leikkejä… Hänen kunniakseen kokonaiset heimokunnat panivat "ruudin puhumaan" ja burnuusi-vaippansa välkähtämään auringonpaisteessa. "Ruudin puhuttua", kelpo päällikkö toi esiin laskunsa… Tämä näet kuuluu arapialaiseen vieraanvaraisuuteen.

Mutta jalopeuroja ei yhä vain näkynyt. Ei sen enempää kuin Pariisin
"Pont-Neuf"-sillalla!

Mutta Tarasconilainen ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan. Kulkien yhä kauemmaksi etelään, hän samoeli päivin palmulehdoissa pengaten vaivaispalmupensaikkoja pyssynsä piipuilla ja virkkaen frrt! frrt! joka pensaan kohdalla. Iltaisin, ennen maata panoa, istui hän pari kolme tuntia väijyksissä… Turha vaiva! jalopeura ei näyttäynyt.

Eräänä iltana noin kuuden tienoissa, karavaanin kulkiessa punasinervän mastikkilehdon kautta, missä suuret kuumuuden väsyttämät pyyt hyppielivät ruohikossa, Tarasconin Tartarin luuli kuulevansa — mutta kaukana, himmeänä tuulen hajoittamana — tuota ihmeellistä kiljuntaa, jota hän niin usein oli kuullut siellä Tarasconissa, Mitainen eläinkojun takana.

Aluksi sankari luuli näkevänsä unta… Mutta hetken kuluttua, tosin yhä etäällä, kiljunta kuului uudelleen; ja tällä kertaa, telttakylien koirien haukkuessa joka ilmansuunnalla, — kamelin kyttyrä, pelon pudistamana ja kilahuttaen herkkulaatikoita ja asearkkuja, värähteli.

Ei enää ollut epäilystäkään. Se oli jalopeura… Nopeasti väijyksiin.
Ei hetkeäkään menetettävissä.

Siinä oli juuri vallan lähellä vanha valkeakupukattoinen marabut (pyhimyksen hauta); vainajan keltaiset tohvelit oli pantu oven päällä olevaan syvennykseen, koko joukko kummallisia lupaustauluja, vaippojen liepeitä, kultarihmoja, punaisia hiuksia riippui seinillä… Tartarin jätti sen suojaan ruhtinaansa ja kamelinsa ja rupesi etsimään itselleen lymypaikkaa. Ruhtinas Gregory tahtoi seurata Tarasconilaista, mutta tämä ei siihen suostunut; hän tahtoi kaikin mokomin yksin hyökätä jalopeuran kimppuun. Kuitenkin hän pyysi, ettei hänen ylhäisyytensä poistuisi, ja varovaisuuden vuoksi hän uskoi hänelle lompakkonsa, suuren lompakkonsa täynnä arvopapereita ja seteleitä, joiden hän pelkäsi joutuvan jalopeuran kynsien revittäväksi. Tämän tehtyään, sankari rupesi hakemaan lymypaikkaansa.

Sadan askeleen päässä pyhimyksen haudalta melkein kuivuneen puron rannalla oleva pieni laakeriruusu-lehto värähteli hämärän tuulahduksessa. Siihen Tartarin asettui, polvi maata vasten, sääntöjen mukaisesti, ja karabiini-pyssy kädessä sekä suuri metsästyspuukko ylpeästi pistettynä eteensä hiekkaan.

Yö tuli. Luonnon punaruusuväri muuttui punasinerväksi, sitten tummansiniseksi… Alhaalla rantakivien lomitse loisti käsipeliin tavoin pieni kirkas vesilätäkkö. Se oli erämaan eläinten juomapaikka. Vastaisella hiekkatörmällä, näkyi himmeänä valkea polku, jonka niiden suuret käpälät olivat tallanneet mastikkilehtoon. Tämä salaperäinen penger pani värisemään. Sen lisäksi afrikkalainen yö kohisi, oksat humisivat, yöeläinten pehmeät käpälät kahisivat, shakaalit haukkuivat kimakasti, ja yläilmoissa sadan tai parin sadan metrin korkeudella lensi kurkiparvia, jotka rääkkyivät kuin pienet lapset, joilta kaula leikataan poikki; myöntänette että tämä kaikki riitti tuottamaan mielenliikutusta.

Tartarinin mieli olikin kuohuksissa, jopa aika lailla. Miesparan hampaat kolisivat. Ja hänen hiekkaan pistetyn metsästyspuukkonsa tuppea vastaan hänen rihlapyssynsä piippu kilisi kuin pari kastanjetteja… Onhan, näettekös, iltoja, jolloin ei saata olla oikeassa elementissään, ja missä sitten olisi ansio, ellei sankaria koskaan peloittaisi…

Niin todella! Tartarinia peloitti, ja lisäksi koko aika. Siitä huolimatta hän kesti tunnin, kestipä parikin, mutta sankarimaisuudellakin on määränsä… Läheltä kuivuneen puron syvennyksestä Tarasconilainen äkkiä kuulee askeleita, kivien sätkähtelevän. Tällä kertaa pelko nyhtäsee hänet ylös maasta. Hän ampuu kaksi laukausta umpimähkään yöhön ja pötkii minkä jaksaa pyhimyshaudan turviin, jättäen tikarinsa pystyyn hiekkaan ikäänkuin muistoristiksi kauheimmasta pelonsäikähdyksestä, mikä ikinä on vallannut lohikäärmeen kesyttäjän mielen.

Ruhtinasta ei kuulunut. Pyhimyshaudan valkealle seinälle sävyisä kameli vain kuutamossa loi kyttyränsä kummallisen varjon…. Ruhtinas Gregory oli juuri pötkinyt tiehensä vieden mukaansa lompakon seteleineen… Kuukauden ajan oli hänen ylhäisyytensä odottanut tätä tilaisuutta.

VI.

Tämän seikkailurikkaan ja traagillisen illan jälkeisenä aamuna, kun sankarimme heräsi päivän valjetessa ja kun hän oli saanut sen varmuuden, että ruhtinas lompakkoineen todella oli mennyt tiehensä; kun hän huomasi olevansa yksin tässä pienessä valkoisessa hautakammiossa petettynä, rahansa varastettuina, hyljättynä keskellä Algerian erämaata, yksikyttyräisen kamelinsa seurassa ja muutama kolikko taskussa ainoana rahavarastonaan, silloin Tarasconilainen ensi kerran rupesi epäileväkin. Hän epäili Montenegroa, hän epäili ystävyyttä, hän epäili mainetta, hän epäili jalopeurojenkin olemassaoloa; ja tuo suuri mies rupesi katkerasti itkemään.

Silloin hänen istuessaan ajatuksiin vaipuneena hautakammion ovella, pää käsien nojassa, karabiinipyssy jalkojen välissä, ja kameli edessään, vastapäätä oleva mäki-eläin äkkiä poistui, ja hämmästynyt Tartarin näkee kymmenen askeleen päässä edessään suunnattoman suuren jalopeuran astuvan edelleen pää pystyssä ja hirvittävästi kiljuen, niin että hautakammion seinät kiiltokoristeineen ynnä syvennyksessä olevine pyhimyksen tohveleinen tärisevät.

"Vihdoinkin!" huudahti hän hypähtäen ylös pyssy olalla… Piu!… pau! pfft! pfft! Teko oli tehty… Jalopeura oli saanut päähän kaksi räjähtävää luotia… Tuokion kuluessa vasten hehkuvaa afrikkalaista taivasta kuvastui hirvittävä ilotulitus, jossa näkyi ilmoille kohoavan aivosirpaleita, höyryävää verta ja hajaantuneita punakeltaisia vuodanliuskoja. Sitten kaikki putosi jälleen maahan, ja Tartarin näki kaksi suurta raivostunutta neekeriä, jotka karkasivat hänen kimppuunsa patukat kädessä. Samat kaksi neekeriä, joiden kanssa Tartarin oli ollut tekemisissä Milianah’ssa!

Oi suurta surkeutta! Tarasconilaisen luodit olivat osuneet Muhammedin luostarin sokeaan jalopeura parkaan.

Tällä kertaa, kautta profetan! Tartarin sai kovia kokea. Hurjana raivokkaasta uskonkiihkosta nuo molemmat kerjäävät neekerit varmaankin olisivat lyöneet hänet kuoliaaksi, ellei kristittyjen Jumala olisi lähettänyt hänen avukseen pelastavaa enkeliä. Tänne näet osui saapumaan Orléansvillen kunnan kenttävahti, sapeli kainalossa, astuen pientä polkua pitkin.

Kunnallis-kepin näky asetti äkkiä neekerien vihan. Levollisena ja majesteettisena tämä kruunun virkamies tekaisi pöytäkirjan jutusta, nostatti jalopeura vainajan kamelin selkään, komensi sekä syyttäjiä että syytettyä seuraamaan häntä ja ohjasi askeleensa Orléansvilleen, missä kaikki pantiin asianmukaiseen talteeseen.

Tutustuttuaan Algerian heimoihin, Tarasconin Tartarin sai nyt tehdä tuttavuutta Algerian toiseen puoleen, joka ei ole ollut vähemmän juonikas ja hirvittävä, nimittäin sen tuomari- ja asianajaja-maailmaan. Hän tutustui kieroon tuomiovaltaan, jonka edustajat juonittelevat kapakkojen nurkissa, noihin lain mustalaisiin, joiden salkut haisevat absintille ja joiden valkeat kaulaliinat ovat rypeneet viinassa. Hän tutustui virkakuntien vahtimestareihin, oikeuden välittäjiin ja asiamiehiin, kaikkiin noihin nälistyneisiin ja laihoihin leimapaperi-heinäsirkkoihin, jotka kaluavat siirtolaista saapasvarsia myöten ja jättävät hänet vasta syötyään hänet lovikkaaksi ja repaleiseksi kuin maissitaimen…

Ennen kaikkea tahdottiin tietää, oliko jalopeura tapettu siviili- vai sotilas-alueella. Edellisessä tapauksessa juttu lankesi kauppa-tuomioistuimen käsiteltäväksi; jälkimäisessä, Tartarin joutui sotaoikeuteen, ja vain kuullessaan sotaoikeutta mainittavan, herkkämielinen Tarasconilainen jo näki hengissä, miten hän ammuttiin kuoliaaksi vallien juurella tai miten hän kitui maanalaisessa holvissa…

Kauheinta oli se, että näiden kahden alueen toisistaan eroittaminen on hyvin epävarma asia Algeriassa… Viimeinkin, kun miesparkaa oli juoksutettu, seisotettu päivänpaahtamilla arapialaisten virastojen pihoilla ja juoniteltu jos jotenkin, julistettiin se päätös, että, vaikka jalopeura toiselta puolen olikin tapettu sotilasalueella, niin Tartarin, toiselta puolen, ampuessaan olikin siviilialueella. Juttu käsiteltiin siis siviilioikeudessa, ja sankarimme suoriutui pulasta maksamalla kahdentuhannen viidensadan franc’in suuruisen vahingonkorvauksen, joihin tuli lisää oikeuskustannukset.

Miten menetellä, jotta tämän maksetuksi saisi? Ne muutamat piasterit, jotka olivat välttäneet ruhtinaan rosvoilun, olivat aikoja sitten menneet menojaan oikeuspapereihin ja absinttikesteihin tuomareille.

Onnettoman jalopeurantappajan oli siis pakko myydä asearkkunsa aseet viimeiseen saakka, kappale kappaleelta. Hän myi tikarit, malaijilaiset väkipuukot, nuijat… Maustekauppias osti herkkulaatikot, eräs apteekkari taas mitä rohtolaatikosta oli jälellä. Suuret saappaatkin saivat mennä samaa kyytiä ja tekivät seuraa suojusteltalle, joka joutui romukauppiaalle; tämä niitä paikkaili ja ylensi ne kotkinkiinalaisiksi muinaiskaluiksi… Kun kaikki oli maksettu, ei Tartarinille jäänyt jälelle muuta kuin leijonan talja ja kameli. Taljan hän huolellisesti kääri myttyyn ja lähetti Tarasconiin, osoittaen sen kelpo Bravidalle. (Saamme piakkoin nähdä, miten tämän kuuluisan voittomerkin kävi.) Mitä kameliin tuli, aikoi hän käyttää sitä palatakseen Algieriin, ei tosin kulkemalla ratsain sen selässä, vaan myymällä sen, saadakseen kyytirahoja; tämä näet on mukavin tapa matkustaa kamelilla.

Pahaksi onneksi kamelia oli vaikea kaupita; ei kukaan näet tarjonnut siitä ropoakaan.

Tartarin tahtoi kuitenkin palata Algieriin, maksoi mitä maksoi. Hän kaipasi jo suuresti Baïan sinistä röijyä, pikku taloaan, suihkulähteitään ja toivoi pääsevänsä lepäämään pienen tyyssijansa valkoisille matoille, odottaessaan rahoja kotimaasta. Tartarin ei epäröinyt enää; alla päin, vaan ei murtuneena, päätti hän jalan ja lyhyin päiväkuluin suorittaa tuon matkan.

Kameli ei tässä yrityksessä häntä hyljännyt. Tämä eriskummallinen eläin oli selittämättömän hellästi kiintynyt isäntäänsä, ja nähdessään hänen lähtevän Orlèansvillesta, rupesi se hartaasti astumaan hänen jälkeensä, mukautuen kokonaan hänen astuntaansa ja alati seuraten häntä uskollisesti kintereillä.

Ensin Tartarin piti tätä liikuttavana; tämä uskollisuus, tämä kaikista koettelemuksista välittämätön kiintymys valtasi hänen sydämensä, koska elukka lisäksi oli epämukavuutta aiheuttamatta ja eli miltei tyhjästä. Mutta muutaman päivän kuluttua Tarasconilaisesta tuo alituisesti kintereillä oleva surumielinen kumppani tuntui ikävältä, se kun sitäpaitsi palautti hänen mieleensä kaikki hänen pettymyksensä ja selkkauksensa; sitten hän kävi katkeraksi ja oli vihoissaan elukan surullisuudelle, kyttyrälle ja suositetun hanhen muodolle. Sanalla sanoen, hän rupesi tuntemaan vastenmielisyyttä sitä kohtaan ja tuumi vain, miten pääsisi siitä erilleen; mutta eläin ei hellittänyt… Tartarin koetti eksyttää sen, mutta kameli löysi hänet aina; hän koetti juosta, kameli juoksi nopeammin… Hän huusi sille: "Mene tiehesi!" viskaten sitä kivillä. Kameli pysähtyi ja katsoi häneen surullisena; sitten se hetken kuluttua taas lähti astumaan eteenpäin ja saavutti aina lopulta Tartarinin. Tartarinin täytyi alistua kohtaloonsa.

Mutta kun Tarasconilainen kahdeksan päiväisen jalkamatkan jälkeen tomuisena ja uupuneena näki etäällä vihannuuden keskeltä pilkoittavan esiin ensimäiset Algierin valkoiset porrasalttaanit, kun hän oli saapunut kaupungin portille, meluavalle Mustapha-kadulle keskelle tsuaaveja, biskrejä ja mahonnilaisia, jotka kaikki häärivät hänen ympärillänsä katsellen, miten hän kameieineen astui ohi, niin silloin äkkiä hänen kärsivällisyytensä loppui: "Ei! ei!" huudahti hän, "tämä ei ikinä käy laatuun… enhän mitenkään saata astua sisään Algieriin moinen eläin seurassani!" Ja käyttäen hyväkseen tiheätä ohikulkevani ajopelien vilinää, hän poikkesi tien syrjään kentälle ja heittäytyi pitkäkseen ojaan…

Hetken kuluttua hän näki ylhäällä maantiellä kamelin harppailevan edelleen pitkin askelin ja levottomana ojentavan kaulaansa.

Silloin sankarin hartijoilta putosi suuri taakka, hän kömpi pois lymypaikastaan ja meni kaupunkiin syrjätietä, joka kulki hänen ostamansa pienen puutarhan aitauksen laitaa myöten.

VII.

Saavuttuaan talonsa edustalle Tartarin hämmästyi suuresti. Iltahämärä levisi, katu oli autiona. Ristikaariovesta, jonka neekerinainen oli unhoituksesta jättänyt sulkematta, kuului naurua, lasienkilinää, aukenevien sampanjatulppien pamauksia ja ylinnä kaikessa tässä melussa naisääni, joka iloisena ja kirkkaana lauloi:

Onneton Tartarin! Mikä näky sinua odotti… Pienen puutarhamajan holvikaarien alla, keskellä pulloja, leivoksia, hajalla olevia patjoja, piippuja, tamburiineja ja kitaroita, Baïa seisoi, ilman sinistä röijyä ja hametta, ilman muuta yllään kuin pieni hopeakuteinen harsopaita ja leveät vaaleanpunaiset housut. Hän lauloi laulua Marco la Belle keikuttaen takaraivollaan meriupseerin lakkia… Hänen jalkainsa juurella, matolla, uhkuen rakkautta ja marjahilloa, Barbassou, tuo ilkeä kapteeni Barbassou, oli vähällä haljeta naurusta häntä kuunnellessaan.

Kalpean, laihan, pölyisen, kiilusilmäisen ja pystytöyhtöisen Tartarinin tulo keskeytti kerrassaan nämät miellyttävät turkkilais-marseillelaiset kemut. Baïa älähti lyhyesti vinttikoira-naaraksen tavoin ja pakeni sisälle. Mutta Barbassou puolestaan ei joutunut hämilleen, vaan virkkoi, nauraen entistään hurjemmin:

"Kas niin! herra Tartarin, mitä nyt sanotte? Huomaatte kaiketi, että tuo naikkonen osaa ranskaa!"

— Sanoinhan, että hän tulisi, ystäväiseni! huusi Mauritar marseillen murteella kumartuen yli toisen kerroksen gallerian ja nyökäyttäen päätään soman veitikkamaisesti. Miesparka, masennettuna vaipui alas istumaan eräälle rummulle. Hänen Maurittarensa osasi siis puhua marseillen murrettakin!

"Sanoinhan, että Teidän piti varoa algierittareita!" virkkoi kapteeni
Barbassou filosofisesti. "Samoin myös montenegrolaista ruhtinastanne."

"Eipä hän ole varsin kaukana. Hän on viideksi vuodeksi saanut vapaan asunnon Mustaphan vankilassa. Tuo veijari joutui kiinni juuri kun pisti kätensä toisen kukkaroon… Muuten ei häntä ensi kertaa pistetä talteeseen. Hänen ylhäisyytensä on jo istunut vankikopissa kolme vuotta jossakin muualla… odottakaapas! luulenpa että se oli juuri Tarasconissa."

— Tarasconissa!… huudahti Tartarin saaden äkkiä päähänsä selkeän välkähdyksen… Senpävuoksi hän tunsi vain yhden puolen kaupunkia…

"No tietysti… mikäli Tarasconia näkyy vankilasta… Oi, hyvä herra Tartarin, tässä kirotussa maassa täytyy pitää silmät hyvin auki, muuten saa kokea sangen suuria ikävyyksiä… Niinpä esimerkiksi tuo muetsinin juttu…"

"Peijakas vieköön! vastapäisen moskean muetsin, joka hakkaili Baïaa… Akbar kertoi jutun tässä joku päivä sitten, ja koko Algier nauraa sille vielä… Onpa todella hullunkurista, kuinka tuo muetsin laulaessaan torninsa huipulla rukouksiaan, Teidän nenänne edessä laverteli rakkauden selityksiä pikku kanasellenne, sopien kohtauksista hänen kanssaan ja samalla avuksi huutaen Allahia."

"No niin on, ystäväni, näissä uusissa maissa… Mutta vähätpä siitä! jos huolitte neuvojani, niin palaatte pian Tarasconiin."

— Palata Tarasconiin… se on helppo sanoa… Mutta rahat… Ettekö siis tiedä, kuinka minua peijattiin ja nyljettiin siellä erämaassa?

"Älkää sitä murehtiko!" virkkoi kapteeni nauraen… "Zouave-laiva lähtee huomenna, ja jos tahdotte vien teidät takaisin isänmaahan… suostutteko siihen, hyvä ystävä?… No, koska sopii, niin kaikki on hyvin. Teillä on vain yksi seikka sitä ennen tehtävänä. On vielä jälellä muutama samppanjapullo ja puoli simaleipää… istukaa tuohon sovinnollisesti!.,.."

Hieman vitkasteltuaan, kuten arvonsa vaati, Tarasconilainen suostui tarjoumukseen. Hän istuutui, ja sitten ryypättiin; Baïa tuli alas, kuullessaan lasien kilinän, lauloi loppuun laulun Marco la Belle, ja juhlaa jatkui myöhäiseen yöhön.

Kello kolmen ajoissa Tartarin, pää kevyenä ja jalat raskaina, palasi saattamasta ystäväänsä kapteenia, jolloin hän kulkiessaan moskean ohi muisti muetsinin ja hänen ilveensä, ja tämä pani hänet nauramaan. Seuraavassa tuokiossa sukkela kostonaate välkähti hänen aivoissaan. Moskean ovi oli auki. Hän astui sisälle, kulki pitkien korridorien läpi, joiden permanto oli matoilla peitetty, kiipesi yhä ylemmäksi portaita ja saapui viimein pieneen turkkilaiseen rukoushuoneeseen, jonka katossa keinui rautaristikkoinen lyhty, luoden valkoisille seinille haaveellisia varjoja.

Muetsin istui siinä divaanilla, iso turbaani päässä, valkeat turkikset yllä, Mostaganemin piippu suussa ja edessään suuri lasi täynnä kylmää absinttia, jota hän hartaasti hörpiskeli odottaessaan hetkeä, jolloin hänen tuli kehoittaa uskovaisia rukoilemaan… Nähdessään Tartarinin hän pudotti piippunsa säikähtyneenä.

"Suu kiinni, pappi", ärjäsi Tarasconilainen, jolla tuumansa toteuttaminen oli mielessä… "Tänne nopeasti turbaanisi ja kaapusi!…"

Turkkilainen pappi, pahasti vavisten, antoi turbaaninsa, kaapunsa ja mitä vain. Tartarin pynttäsi itsensä niihin ja meni arvokkaana minaretin kuistille.

Meri loisti kaukana. Valkeat katot kiilsivät kuutamossa. Meren tuulahdus toi mukanaan jonkun myöhästyneen kitaransäveleen…. Tarasconilainen muetsin antautui hetken hartautensa valtoihin, sitten hän kohottaen kätensä, rupesi veisaamaan ylen kimakalla äänellä:

"La Allah il Allah… Muhamed on vanha lörpöttelijä… Itämaat, Koraani, pashat, jalopeurat, maurittaret, eivät ole mistään kotoisin!… Ei enää ole 'turkkilaisia'… On vaan riettaita veijareita… Eläköön Tarascon!…"

Ja kuuluisan Tartarinin huutaessa arapian ja provensaalin sekaisella siansaksalla neljään ilmansuuntaan merelle, kaupungille, tasangolle ja vuorelle päin hilpeätä tarasconilaista kiroustaan, toisten muetsinien kirkas ja vakava ääni vastasi jatkuen minaretista minaretiin, ja yläkaupungin viimeiset uskovaiset löivät hurskaasti rintoihinsa.

VIII.

Puolipäivä. Zouave-laivan höyrypannua kuumennetaan; pian lähdetään matkaan. Ylhäällä Valentinen kahvilan balkongilla herrat upseerit tähtäilevät kaukoputkiaan ja tulevat, eversti ensinnä, ja sitten muut arvon mukaan, tähystelemään tuota pientä onnellista laivaa, joka lähtee Ranskaan. Tämä on sotilas-yliesikunnan huveja… Alhaalla ankkuripaikka kimaltelee. Vanhojen rantahietaan uponneiden turkkilaisten kanuunoiden perät hohtavat päivänpaisteessa. Matkustajat jouduttavat askeleitaan. Biskrit ja mahonnilaiset kasaavat matkatavaroita veneisiin.

Tarasconin Tartarinilla ei ole matkatavaroita. Tuossa hän nyt astuu rantaan Meri-katua pitkin pienen torin halki, jolla kasvaa banaaneja ja vesimeloneja, ja hänen seurassaan on hänen ystävänsä Barbassou. Onneton Tarasconilainen on jättänyt maurilaisille rannoille asearkkunsa ja illusioninsa, ja nyt hän, kädet taskuissa, valmistautuu meritse kulkemaan Tarasconia kohti… Tuskin on hän hypähtänyt kapteenin laivaveneeseen, kun hengästynyt eläin tulla nelistää torin taustalta häntä kohti. Se on kameli, uskollinen kameli, joka vuorokauden on etsinyt isäntäänsä ympäri Algieria.

Tartarinin nähdessä sen, hänen kasvojen väri vaihtuu ja hän on olevinaan tuntematta eläintä; mutta kameli ei hellitä. Se häärii pitkin rannasta. Se huutaa ystävälleen ja katselee häntä hellästi: "Ota minut mukaasi", näyttää sen surullinen silmä sanovan, "ota minut mukaasi veneeseen ja vie minut kauas tästä kierokuvaisesta Arapiasta, näiltä naurettavilta Itämailta, joka on täynnä höyryvetureita ja kyytivaunuja, missä minä poloinen — syrjähän sysätty kameli parka — en tiedä mitä tehdä. Sinä olet viimeinen turkkilainen, minä olen viimeinen kameli… Älkäämme enää erotko toisistamme, Tartarin…"

"Ei suinkaan!" vastaa Tartarin, joka kauhusta värisee ajatellessaan, että hänen pitäisi astua Tarasconiin tällaisen naurettavan saattovartijan seurassa; ja julkeasti kieltäen onnettomuuksiensa kumppanin, hän potkasee algierilaista maata, lykäten veneen ulos rannasta… kameli tunnustelee vettä sieramillaan, ojentaa kaulaansa, panee luunsa ryskimään, syöksyy veteen veneen jälkeen ja ui sen rinnalla Zouave laivaa kohti, kupera selkä kelluen kurpitsipullon tavoin vedessä ja pitkä kaula pystyssä kuin kolmisoutolaivan keula.

"Totta puhuen, niin tuo kameli minua säälittää!" sanoi kapteeni
Barbassou vallan liikutettuna, "minun tekee mieli ottaa se laivaan….
Tultuamme Marseilleen lahjoitan sen eläintieteelliseen puutarhaan."

Merivettä valuva raskas kameli hinattiin nostokoneiden ja köysien avulla kannelle, ja Zouave-laiva lähti matkaan.

Niinä kahtena päivänä, jotka kuluivat merimatkaan, Tartarin pysyi yksin kojussaan, ei sentähden, että meri olisi ollut raivoisa tai että chechia olisi saanut liiaksi kärsiä, vaan senvuoksi että tuo riivattu kameli, heti herransa ilmestyttyä kannelle, hilpeyttä herättävällä tavalla hääri hänen ympärillään… Eipä ennen ole nähty kamelin siihen määrään osoittavan mieltymystään kuolevaista kohtaan!…

Hetki hetkellä Tartarin kojunsa pyöreästä ikkunasta, johon hän välistä pisti nenänsä, näki algierilaisen sinitaivaan vaalenevan; sitten hän viimein, hopeanhohtoisena aamunkoiton hetkenä, onnellisena kuuli kaikkien Marseillen kellojen soivan. Oltiin perillä… Zouave-laiva laski ankkurin.

Ystävämme, jolla ei ollut matkatavaroita, astui sanaakaan virkkamatta maihin, kulki kiireisesti Marseillen halki, yhä peljäten, että kameli häntä seuraisi, eikä hän hengittänyt vapaasti, ennenkuin hän oli päässyt turviin kolmannen luokan rautatievaunuun ja vieri hyvää vauhtia Tarasconia kohti… Mutta tämä turvallisuuden tunne oli liian aikainen! Tuskin ollaan päästy parin peninkulman päähän Marseillestä, kun kaikkien matkustajien päät tuppautuvat ikkunoiden ääreen. Huudetaan, ihmetellään. Tartarin vuorostaan katsoo ulos, ja… mitä hän näkee!… Kamelin, nähkääs, luopumattoman kamelin, joka laukkaa pitkin kiskoja huimaavaa vauhtia junan jälessä ja pysyen sen kintereillä. Epätoivoisana Tartarin kyyristyi takaisin nurkkaansa ja sulki silmänsä.

Tämän onnettoman retkikunnan loputtua oli hän toivonut huomaamattomana pääsevänsä pujahtamaan kotia. Mutta tuon kookkaan nelijalkaisen elukan tähden se oli mahdotonta. Oi, taivaan Herra, millä lailla hänen pitikään palata kotia! ilman äyriä taskussa, ilman jalopeuroja, tyhjin käsin… Mutta kameli seurassaan!…

Oi sinuas kauhistusta! tuskin oli sankarin chechia tullut näkyviin vaunun ovesta, kun voimakas huuto: "Eläköön Tartarin!" pani asemarakennuksen lasikaton täräjämään. — "Eläköön Tartarin! eläköön jalopeurojen tappaja!" Ja fanfaarit ja lauluseurojen sävelet kajahtivat ilmoille… Tartarin oli menehtymäisillään; hän luuli että tämä kaikki oli ivaavaa uskottelemista. Mutta hän olikin erehtynyt. Koko Tarascon oli asemalla, lakit ilmassa ja suosiotaan ilmaisten. Siinä on kelpo päällikkö Bravida, asekauppias Costecalde,' presidentti, apteekkari, ja koko lakkien metsästäjäin jalo joukko, joka häärii johtajansa ympärillä ja kantaa hänet riemukulussa portaita alas…

Omituinen kangastuksen vaikutus! Bravidalle lähetetty sokean jalopeuran talja oli kaiken tämän melun aiheuttanut. Tämä vaatimaton vuota, joka oli pantu näytteille klubiin, oli pannut Tarasconilaisten päät pyörälle. Sémaphore-lehti oli puhunut. Oli keksitty kokonainen näytelmä. Tartarin ei enää ollut tappanut vain yhden ainoan jalopeuran, hän oli tappanut kymmenen jalopeuraa, kaksikymmentä jalopeuraa, lukemattomia jalopeuroja! Tartarin olikin Marseilleen saapuessaan tietämättänsä kuuluisa, ja innokas sähkösanoma oli pari tuntia ennen häntä sieltä saapunut hänen synnyinkaupunkiinsa.

Mutta ylimmilleen nousi kansan riemu, kun nähtiin oudon eläimen, pölyn ja hien peittämänä ilmestyvän sankarin taakse ja harppailevan alas asematalon portaita. Tarascon luuli hetkisen, että sen muinainen "Taraski" oli palannut.

Ja jo hän, tarasconilaisen auringon vaikutuksesta, joka vaistomaisesti panee valehtelemaan, lisäsi, taputtaen kamelin kyttyrää:

Senjälkeen hän tutunomaisesti tarttui päällikön käsivarteen, punoittaen onnesta, ja kamelinsa seuraamana, lakkien metsästäjäin ympäröimänä, kansan suosionhuutoja kohottaessa, hän hiljakseen suuntasi kulkunsa jättiläispuu-talolle. Ja astuessaan hän rupesi kertoilemaan suuria metsästysretkiään.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARASCONIN TARTARIN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.