The Project Gutenberg eBook of Meren kirja, by O. A. Joutsen

Mainetekoja ja suuria saavutuksia ulapoilla ja rantamilla, piirteitä merenkulun historiasta ja laivamuotojen kehityksestä

O. A. JOUTSEN

Vapaan, itsenäisyyttään suojelevan Suomen reippaalle kaukomieliselle nuorisolle omistaa tämän kirjan

SISÄLLYS:

        Etsijän tarina.
     I. Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä.
    II. Vanhan ajan purjehtijat.
   III. Viikinkien retkeilyt.
    IV. Keskiajan merikaupungit.
     V. Suuret löytöretket.
    VI. "Voittamaton Armada".
   VII. Pohjolan suurin merisankari.
  VIII. Kauppalaivojen kulta-aika.
    IX. Trafalgarin taistelu.
     X. Tuulesta höyryyn ja puusta rautaan.
    XI. Panssarilaivan tulikaste.
   XII. Merten valtiaat.
  XIII. Atlantin vinttikoirat.
   XIV. Tuli on irti!
    XV. Ihmelaivan perikato.
   XVI. Merirosvous ja kaapparitoimi.
  XVII. Nykypäivien meritaistelut.
XVIII. Napojen tarina.

Suurta on ihmishengen ikuinen etsimiskaipuu, sen pyrkimys saavuttamaan kaukaisia tarkotusperiä. Etsijälle on pyrkimys kaikki kaikessa. Se kannustaa häntä eteenpäin, vaikka palkintona usein on sortuminen, jota ennen on käynyt loppumaton sarja kärsimyksiä ja kieltäytymisiä. Vain tuollaisella vääjäämättömällä tahdolla ovat ihmiskunnan suuret voitot saavutetut.

Kaipaus kaukaisiin maihin, tuntemattomille, tutkimattomille seuduille on kerran palanut useimpain poikain ja tyttöjen povessa. Enimmäkseen se on vain nuoruuden haavemieltä, mutta joskus se iän mukana yhä kasvaa kasvamistaan ja miehuuden ikään tultua ajaa voimakkaasti työhön ja toimintaan. Silloin on tuo etsinnän kaipaus väkevä, järkkymätön tahto, joka kuoleman vaarojen halki pyrkii ja ponnistaa.

Näitä etsijäin retkiä, ihmisuskalluksen ja tarmon tarinaa, sankari mieltä ja suuria saavutuksia — niistä aiheutuvaa ääretöntä hyötyä maailmankuvan kirkastumiselle ja ihmiskunnan aineelliselle ja henkiselle rikastumiselle — niitä me tässä kirjassa tahdomme seurata.

I LUKU

Veneen synty. — Vähän purjehtimistietoa. — Merimiehet ja merimieselämä. — Veneen synty: Veneen alkumuoto; Luonnonkansojen alukset. — Vähän purjehtimistietoa: Purjeet; Eri purjealusmuodot. Luovaus; Purjehduksen apukeinot; Työnjako laivalla; Laivaveistämöt ja telakat. — Merimiehet ja merimieselämä: "Merikarhut"; Ajanvietteitä merellä; Maankamaralla.

    "Rinnalla kolminkertanen haarniska
    Sen miehen, kell’ oli rohkeutta
    Purtensa heikon ensimmäisnä
    Aaltojen ärjyvään leikkiin työntää."

Näin ylisti vanha runoilija Horatius ensimmäistä merenkulkijaa, joka uskalsi vaappuvalla venosellaan antautua oudon elementin armoihin. Arkailematta, epäröimättä astuu nykypäivän matkailija ylellisesti varustettuun jättiläishöyryyn, joka muutamassa päivässä vie tuhannet tilapäiset asukkaansa tarkoin tunnetun valtamerireitin päästä päähän.

Totta tosiaan onkin ensimmäisen veneen rakentaminen kaikkein suurimpia keksintöjä inhimillisen kehityksen historiassa. Joet, järvet ja meret olivat olleet ihmisen vihollisia niin kauvan kuin ei venhettä ollut, sillä ne olivat estäneet häntä vapaasti vaeltamasta ja saalistaan pyytämästä. Mutta niin pian kuin ensimmäinen veden päällä liikkuva kulkuneuvo auttoi ihmisen tuon kiusallisen esteen yli, tuli vihamielisestä elementistä hänen uskottu ystävänsä, joka arvaamattomasti lyhensi ja oikaisi hänen tietänsä.

oli yksinkertaisesti ajopuu, jommoisella villi-ihmiset vieläkin kulkevat vetten yli, käyttäen kämmeniään tai puunoksaa melana. Myöhemmin älyttiin sitoa useampia puunrunkoja yhteen, niin että syntyi lautta. Tällaisen aluksen kulkua voi jo ohjata ja edistää joko irtonaisen tahi kiintonaisen pienemmän puun, airon tai peräsimen avulla. Sitten kun ihmiset olivat keksineet tulen käytön ja oppineet valmistamaan itselleen työaseita, kykenivät he kovertamaan puunrungon yhdeltä puolelta ontoksi ja saivat siten kanootin, joka on varsinaisen veneen vanhin muoto. Alkuaan lienee tämä ollut tasapäinen, mutta sitten opittiin nopeuden enentämiseksi veistämään keula ja perä suipoiksi. Seuraava aste oli, että valmistettiin oikein lavalliset airot. Miljoonat ihmiset käyttävät vieläkin tällaista ontosta puusta kyhättyä kanoottia ainoana vesikulkuneuvonaan.

Tästä asteesta on alkanut suunnaton kehitys. Kanootista on muodostunut mitä erilaisimpia aluksia, jotka ensin rakennettiin palkeista ja lankuista, vihdoin raudasta ja teräksestä; ja käyttövoimaksi tuli airojen ja purjeiden asemesta höyry ja kaasu. Kehityksen tähänastisena huippuna ovat hirvittävät "Dreadnought"-malliset sotalaivat ja niidenkin tuhoojat, veden alla liikkuvat sukellusalukset, suunnattomat 50,000 tonnin kantoiset valtamerijättiläiset sekä pienet sirot moottoriveneet.

Mutta tämän edistyksen alkumuotoja voi vielä nykyisinkin nähdä kehityksessään kesken jääneillä tahi luonnontilassa elävillä kansoilla. Niillä on kullakin oman-malliset aluksensa, riippuen niiden elintavoista ja niiden asumain alueiden ilmanalasta. Grönlannin eskimo lähtee myrskyävälle merenulapalle hylkeen-nahkaisessa "kajakissaan", joka on meidän palkoveneen perikuva. Se on umpinainen, niin että sisässä istuja kaaduttuaan keikahuttaa veneensä jälleen pystyyn, ja niin kevyt, että hän voi sen kantaa olallaan kotia. Yhtä kevyt ja näppärä on punaihoisen intiaanin tuohesta kyhäämä piroogi, jolla hän pelkäämättä viilettelee kuohuisia virtoja myöten. Sitä käytetään yleisesti Kanadassa ja brittiläisessä Kolumbiassa, ja mahtuu siihen useampikin henkilö kantamuksineen. Tyynen Valtameren Fidshi-saarelaiset tukevat kovin kiikkeriä pursiaan niiden laitaan kiinnitetyillä tukilaitteilla eli apukanooteilla, jotka sallivat pystyttää purteen purjeenkin. Afrikan villikansoilla sekä monien Australian saarten asukkailla on erikoisia kanootteja sekä rauhan että sodan tarpeita varten. Edelliset ovat isoja, jykeviä ja usein runsaasti koristeltuja, jälkimmäiset pitkiä, kapeita ja kevyitä, jotka voivat kuljettaa suuren joukon sotilaita, mutta samalla ovat hyvin nopeakulkuisia. Kiinalaiset, jotka väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla, osaavat käyttää mainiosti hyväkseen suunnattoman maansa monilukuisia virtoja ja keinotekoisia vesiteitä. Tiheimmin asutuissa maakunnissa paljon ihmisiä tykkänään elää lautoilla, joilla he harjottavat puutarha- ja maanviljelystäkin vähäisissä multapenkeissä. Heidän kalastusvenheensä ja merirosvoaluksensa (aikaisemmin sotalaivansakin) ovat eräänlaisia isoja, litteäpohjaisia ruuhia, "dshonk’eja" ja "sampan’eja", joita kuljettavat nelikulmaiset, bamburaa’oilla tiheästi tuetut purjeet.

    "Tuu’ittele, tuuli, purtta,
    Aalto, laivoa ajele
    Ilman sormin soutamatta,
    Ve’en kieron rikkomatta,
    Väljille meren selille,
    Ulapalle aukealle."

Tämä kalevalainen toivotus kuvastaa kauniisti ensimmäisten merenkulkijain harrasta halua päästä purrellaan liitämään vaivatta eteenpäin, niinkuin lehdellä siipiensä avulla purjehtiva perhonen tahi kuin orava, jonka joskus näkee häntä pystyssä seilaavan kaarnapalasella. Arvatenkin oli muinainen soutelija huomannut myötäisen tuulen auttavan häntä siihen suuntaan, johon hän airojensa tai melansa avulla pyrki, ja sen vuoksi älynnyt kiinnittää pukuverhonsa pystyynnostetun airon nenään; sitten kelpasi hänen itsensä käsivarsia levähyttäen huilata huoletta matkan päähän.

Ensimmäinen purjemuoto oli epäilemättä tuo kaikkein yksinkertaisin, aluksen ainoaan mastoon nostettu suunnikkaan muotoinen purje, joka yhä vielä on ainoa käytännössä oleva kiinalaisilla ja muilla itäisen pallonpuoliskon kansoilla. Läntisessä maailmassa tuli myöhemmin käytäntöön kolmikulmainen tai vinokaiteen muotoinen, "latinalaiseksi" nimitetty purjemuoto. Vasta aluksien suuretessa sekä mastojen luvun ja ko’on yhä kasvaessa ovat helpommin käsiteltävät, tasaepäkkään ja epäkkään muotoiset purjeet tulleet yleisiksi.

Näiden erilaisten purjeiden lukua, muotoa ja kokoa voitiin sovitella monenmoisiin ryhmiin — riippuen alusten suuruudesta, niiden tarkotusperästä ja kulkureitistä, miehistön lukumäärästä j.n.e.

Purjeiden muodon ja asettelun mukaan on alus "takiloitu" joko raakapurje- tahi kahvelipurjealukseksi. Edellisessä purjeet ovat monilukuisia ja monennimisiä, pitkulaisia tasaepäkkäitä, jotka vaakasuorien raakapuiden nojaan viritettyinä ovat kiinnitetyt toinen toisensa päälle mastojen etupuolelle. Jälkimmäisessä on niitä mastossaan vain yksi tai kaksi — alapuolella mahtavan iso epäkäs, "mesaanipurje", ja sen yläpuolella pienempi kolmikulmainen "latvapurje", joita kumpaakin mastoa vastaan kannattavat sen taakse kohtisuorasti ja vinosti asetetut kahveliraa’at. Etukeulassa on ilmaa halkaisemassa yksi tahi useampia terävän kolmikulman muotoisia purjeita. Mastoja nimitetään järjestyksensä mukaan: keula- l. fokkimasto, isomasto ja perämasto eli kryssi-, mesaani- l. ankkurimasto.

Nykyiset purjealukset ovat vähitellen kehittyneet 14. ja 15. vuosisatain asestetuista kauppalaivoista, paitsi meidän päiviemme 4- ynnä useampimastoiset suurlaivat. Ne jakautuvat mastojensa luvun mukaan seuraavasti.

3-mastoisia ovat "täysin rikatut" laivat eli frekatit, joissa kaikki purjeet ovat raakapurjeita; parkkilaivat, jossa molemmat etummaiset mastot ovat takiloidut kuin edellisessä, mutta perimmäisessä on mesaanipurje, kuunarilaivat ja parkit, joissa vain etumasto on takiloitu raakapurjeella, molemmat toiset kahvelipurjeilla.

2-mastoisia: priki, jonka etu- ja isomasto kantavat raakapurjeita; kuunaripriki, jossa etumastossa on raakapurjeet ja isomastossa kahvelipurje; kuunari eli kuunertti, jonka molemmissa mastoissa on kahvelipurjeet.

1-mastoisia: kutteri, jahti ja sluuppi kahvelipurjeineen. Kaikissa näissä on sitäpaitsi yksi tai useampia halkaisijoita ynnä latvapurjeita. — Kaljaasi on 2- tai 3-mastoinen kahvelipurjealus, jonka leveä pohja tekee sen hitaaksi mutta vakavaksi purjehtijaksi.

Mutta purjehtiminen ei ole vain pelkkää myötätuuleen laskettamista. "Tuuli puhaltaa, kusta hän tahtoo". Purjeita on osattava käyttää niin, että aluksella kykenee kulkemaan myöskin laitatuulessa, jopa miltei vallan vastaisessakin. Myötätuulessa purjepinnat asetetaan luonnollisesti kohtisuoraan aluksen pituusviivaa vastaan; laitatuulessa ne taas asetteluköysien ("prässien", "kuuttien" y.m.) avulla pannaan tarpeen mukaan viistoon. Mutta vastatuulessa täytyy turvautua "luovimiseen" — s.o. silloin purjehditaan ristiin rastiin tuulta vastaan, purjeet siksi paljon viistoon asetettuina, että niiden täyttyessä toiselta puolelta keula näyttää yhtä monta astetta tuulen toiselta puolelta. Tämä on purjehtimista "vastahankaan"; ja oikean kyljen, ylihangan l. "tyyrpuurin" ollessa tuulta kohti sanotaan aluksen olevan "tyyrpuurin halsseilla", ja vasemman kyljen, alihangan l. "paapuurin" ollessa päin tuulta, "paapuurin halsseilla".

Purjehtimiseen ei kumminkaan riitä ainoastaan taito hoitaa purjeita. Täytyy myöskin tietää minnepäin matka käy ja missä kohdin kulloinkin ollaan, osata varoa ajamasta alusta vaarallisilla vesillä karille, määritellä kulun nopeus j.n.e. Kaikkea tätä varten on pakko opettanut purjehtijoita käyttämään hyväkseen monenmoisia kojeita, joista muinaisilla merenkyntäjillä ei ollut aavistustakaan. Tärkein niistä on ilmansuuntien osottaja eli kompassi, jonka arvellaan olevan kiinalaista alkuperää ja joka arapialaisten merenkulkijain kautta tuli länsimaissa tunnetuksi v. 1300 tienoilla. Alkuaan kompassi uiskenteli irtonaisena oljenkorren sisässä vedellä täytetyn kupin pinnalla, kunnes huomattiin edullisemmaksi kiinnittää se keskusnavastaan neulan kärkeen ja piirtää alla olevaan pyöreään valkoiseen pintaan taulu 32 eri ilmansuunnasta, n.s. kompassiruusu. Nykyään se on laivoissa sovitettu aina vaakasuorassa pysyvään asentoon tukevan messinkikylkisen ja lasikantisen laatikon sisään.

Ilmansuuntia tutkivat ja paikanmääräyksiä toimittivat vanhat kansat yksinomaan taivaan tähtien asentoa tarkastamalla. Tarpeen tämä taito on nykyisillekin purjehtijoille, mutta matkojen kautta lisäytynyt merien tunteminen ja suuretieteellisten havaintojen teko ovat opettaneet piirtämään tarkkoja merikarttoja sekä valmistamaan erilaisia tähtitieteellisiä koneita. Jälkimmäisistä ovat tärkeimmät tarkkakäyntiset kellolaitteet, kronometrit, ja sekstantti, joiden avulla jonkin paikan maantieteellinen pituus- ja leveysaste (longitudi ja latitudi) lasketaan taivaankappalten kulloinkin huomatusta korkeusasemasta.

Kulun nopeus määrätään lokin avulla. Vanhanaikaisessa muodossaan se on päältä pyöreä, pohjasta tasapintainen puukapula tai samanmuotoinen kangaspussi, joka on kahdella rihmalla kiinnitetty lokinuoraan siten että uiskentelee sekä vaaka- että pystysuorassa asennossa. Lokinuorassa on lukuisia solmuja ja niihin kiinnitettyjä kangas- tai nahkapalasia, joiden välimatka toisistaan on yhtä suuri osa engl. meripenikulmasta (1,852 km) kuin sovittu aikamäärä, 14 (tai 28) sekuntia on tunnista. Laivan kulkiessa lapetaan lokinuoraa sen perään, ja laskemalla, montako solmuväliä tuona määräaikana ennättää mennä, saadaan suoraan kulun nopeus meripeninkulmissa. Siksipä ilmaistaankin laivan nopeus "solmuväleissä". — Suuremmissa aluksissa, varsinkin höyrylaivoissa, käytetään n.s. patenttilokia, jossa siipiratas on koneiston pääosana. Itsetoimivan rekisteröimislaitteen avulla se laskee kulun nopeuden.

Vaarallisilla vesillä tutkitaan veden syvyyttä ja pohjan laatua "luotaamalla", s.o. herkeämättä laskemalla ja nostamalla luotiliinaa, nuoraan kiinnitettyä lyijypainoa, jonka alasyrjässä on pieni talittu syvennys pohjanäytteiden kiinnitarttumista varten. Luotia, "sinistä kyyhkyä", käyttelevä merimies huutaa tuontuostakin purjehdusta johtavalle esimiehelle mittauksen tulokset, jotta tämä voi antaa peränpitäjälle ja purjeidenhoitajille tarpeelliset määräykset.

Muista merenkulun apukeinoista tunnetaan sen pitemmittä selittelyittäkin majakat ja luotsit, merenkulkutaulukot ja purjehdusohjeet y.m.s. Rannikkovesillä kulkiessa täytyy erityisesti ottaa huomioon vuorovesivaihtelut eli kuun vetovoiman säännöllisesti joka vuorokauden mittaan aiheuttamat luode- ja vuoksivirrat, jotka esiytyvät eri voimakkaina eri merissä.

nimenomaan purjealuksissa on kaikilla maailman merillä samallainen. Laivan lähtiessä matkalle jaetaan sen miehistö kahteen vartiovuoroon, joita esimiestensä mukaan sanotaan "kapteenin vahdiksi" ja "perämiehen vahdiksi" eli myöskin asettumisensa mukaan jakotilaisuudessa "tyyrpuurin vahdiksi" ja "paapuurin vahdiksi". Jos laivassa on toinenkin perämies, hoitaa tämä kapteenin vartiovuoroa. Kumpainenkin vahti on toimessaan vuoron perään vuorokauden umpeensa, niin että päivillä neljän tunnin työskentelyä seuraa yhtä pitkä lepoaika. Vuorokauden ikävin vartiovuoro on "koiravahti", joka kestää klo 12-4 yöllä. "Tyyrpuurin vahti" esim. alkaa klo 8 a.p.; klo 9 ilmottaa peränpitäjä (jona toimii kuka kulloinkin asianomaisesta vahdista) korkealla äänellä: "2 tuntia" [Englantilainen sanontatapa puolituntisesta jota merillä yleisesti käytetään, on: "2 bells" (2 kelloa); skandinavinen (ja saksalainen), jota myös suomalaisissa laivoissa käytetään, "2 glas" (2 lasia), ollen arvatenkin jäännös niiltä ajoilta, jolloin hietakello (tuntilasi) ilmoitti ajankulun.], klo 10 "4 tuntia" j.n.e. Klo 12 päivällä, kun ilmotetaan "8 tuntia", siirtyy "paapuurin vahti" toimeen ja sama aikailmotus alkaa jälleen. Kummankin vahdin on hoidettava purjeet ja suoritettava yleensä kaikki työt, joita matkanteko vaatii. Ainoastaan laivan kokki ja kyökkimestari, "stuertti", ovat siitä vapautetut. Mutta kun puhkee ankara myrsky tai muuten tarvitaan kaikki voimat eli "kädet", niinkuin merellä sanotaan, herätetään lepoaankin nauttiva vahti työhön, ja saavatpa silloin kokkikin ja stuertti kohota "kapyysista" kannelle.

Päällystön muodostavat kapteeni ja perämiehet, joista ensimmäisen tehtävänä on pitää "lokikirjaa", s.o. purjehduspäiväkirjaa, johon päivittäin puolipäivän aikaan merkitään lyhyesti edellisen vuorokauden aikana kuljettu nopeus, tuuli- ja sääsuhteet y.m. havainnot. Alipäällystönä ovat pursimies eli "puosu", joka pillillään kutsun miehistön asianmukaisiin toimiin päällystön antamien ohjeiden mukaan sekä pitää huolta purjeiden ja ylipäänsä taklauksen kunnossapysymisestä, sekä kirvesmies, joka korjaa laivan rungossa, mastossa ja raaoissa ilmautuvia vammoja.

Miehistön ja alipäällystön oleskelupaikka laivassa on etukannella, "maston etupuolella", ja lepohetkensä se viettää ja ateriansa nauttii samalla puolella sijaitsevassa "skanssissa". Päällystö oleilee takakannella, "maston takana" sekä aterioi kajuutassa, jonka perällä tahi sivuilla sijaitsevat kapteenin ja perämiesten makuuhytit ynnä mahdollisesti löytyvät matkustajahytit.

Suurissa valtameren purjelaivoissa (joita nopeampien höyrylaivojen kilpailusta huolimatta on viime aikoina ruvettu jälleen rakentamaan toinen toistaan suurempia, usean tuhannen tonnin vetoisia ja [Laivan kantavuus eli "deplasementti" on sen tieltään työntämän vesimääränpaino. Tonnilla kantavuuden yksikkönä tarkotetaan engl. rekisteritonnia, joka ilmaisee tilavuutta ja sisältää 100 engl. kuutiojalkaa eli 2,83 kuutiometriä.] 4- 5- jopa aina 7-mastoisia jättiläisparkkeja, niiden matkat kun tulevat rahdinkuljetuksessa maksamaan melkoista vähemmän kuin kivihiiliä kuluttavain höyrylaivojen) on työnjako jokseenkin sama, vaikka niissä on tietysti sekä miehistöä että päällystöä, "upseereja", paljon lukuisammin. Höyryaluksissa sekä sotalaivoissa on jossain määrin poikkeava järjestely, niissä kun purjeidenkäyttelyn sijasta tulee kysymykseen höyrykoneiden hoito ja monenmoiset muut toimet.

Laivat rakennetaan laivaveistämöillä, jotka pienempien puisten Purjealusten rakentamista varten ovat yksinkertaisia mutkattomia laitoksia, mutta rauta- ja teräslaivoja varten hyvinkin moniosaisia työpajayhtymiä karkea- ja hienotakomoineen, konepajoineen, puusepän- ja maalarinverstaineen j.n.e. Korjaus tapahtuu telakoilla, jotka ovat joko maanrajassa sijaitsevia kiintonaisia "kuivatelakoita" tahi vedessä irrallaan "uivia telakoita", jotka tornimaisena jättiläislauttana ottavat ja sulkevat korjattavan aluksen sisäänsä. Korjaus on jäätyvillä vesillä aina tarpeen, keväisin telakalla pidetyn talvenvieton jälkeen ynnä muutenkin tavantakaa höyrykattiloiden puhdistuksen vuoksi sekä suurilla merillä "pohja-raapinnan" takia. Laivojen pohjiin ja kylkiin asettuu nim. lukemattomia kovakuoriaisia, merinilviäisiä, "hanhenkauloja" y.m., jotka paksuna, rosoisena kerroksena peittävät rauta- ja teräslevyt ynnä puulaivojen vaskisen suojuskatteen ja sen kautta hidastuttavat pahasti aluksen kulkua.

MERIMIEHET JA MERIELÄMÄ.

Meri peittää noin kolme neljännestä maapallomme pinnasta, ja siksipä käykin valtavasti suurempi osa kansakuntien-välisestä liikenteestä ja tavaranvaihdosta vesiteitse. Melkoinen prosentti ihmiskunnasta viettää kalastajina kaiken ikänsä tahi merenkulkijoina parhaat vuotensa merillä. Merimiehen erottaa jo ulkonäöstä helposti hänen suuresti halveksimastaan "maamoukasta". Vakava mutta huojuva käynti, johon ruumis tottuu itsestään keinuvalla laivankannella; ruskeaksi ahavoittunut iho; terävä, kauvas näkevä katse; tarmokas ryhti ja enimmäkseen rotevat ruumiinvoimat ovat tunnusmerkkejä karaistuneelle, kaikki luonnon ja elämän myrskyt kokeneelle meren-kansalaiselle. Herkeämätön, vuorokauden umpeensa tapahtuva työnteko, tarkka säntillisyys ja itsestänsä mieleen juurtunut velvollisuudentunto antavat hänelle monessa suhteessa vankempata siveellistä ryhtiä ja luonteenarvokkaisuutta yhä höllempään kurittomuuteen tottuneen maatyöläisen rinnalla. Kova laivakuri, jota laivapojalle eli "jungmanille" vielä jolloinkin opetetaan patukan eli "yhdeksänhäntäisen kissan" avulla, ei täysin oppineelle matruusille enää sisällä mitään ulkokohtaista, orjuuttavaa pakkoa, vaan vereensyöpynyttä tietoisuutta siitä, että kaikki tehtävät on tehtävä kunnollisesti ja ajallaan, ja että vain niistä huolehtiva mies todella pystyy toimeensa.

Niin raskasta ja yksitoikkoista kuin merielämä varsinkin purjealuksilla yleensä on, tarjoo rajattomissa vaihteluissa muunteleva luonto yllä ja ympärillä sekä toveripiiri kannella ja skanssissa terveellistä vaihtelua ja huvinpitoa. "Ukon", joksi kapteenia eli laivuria "poikain" eli miehistön kesken säännöllisesti sanotaan, ei aina tarvitse olla mikään äreä ja hirmuvaltainen merikarhu; ja jokaisella laivalla on tavallisesti mukana paljon kokeneita merimiesvanhuksia, jotka osaavat kertoa mieltäkiinnittäviä juttuja eri maanäärien ihmeistä, pannen mielellään sekaan liioittelevaa "merimieslatinaansa", sekä hilpeitä veikkoja, jotka pitävät huolta siitä, ettei laivalta iloa puutu. Vuoden merkkipäiviä, juhannusta, joulua ja uuttavuotta ynnä kansallisia merkkipäiviä vietetään mielellään harmajasta arkipäiväisyydestä poikkeavalla tavalla. Ruokajärjestys tarjoaa sananlaskuksi käyneen "eltautuneen läskin ja kivikovien herneiden" asemasta kaikellaisia tuoreita herkkuja, mitä kokin vain on mahdollista hankkia; ja palan paineeksi keksitään kaikellaisia kujeita ja leikkejä. Varsinkin "linjan yli" kuljettaessa, sivuutettaessa päiväntasaajapiiri, esiytyy vedenkuningas, ukko Ahti itse kirjavan seurueensa kanssa, pitäen korean puheen ja kastaen ensikertaisia mukanaolijoita suuressa vesisammiossa, josta leikistä kyllä lahjuksilla voi selviytyä.

Kun satamaan tultua tervetullut "maalupa" katkaisee usein kuukausmäärien yksitoikkoisen merielämän, näkee järeän merikarhun maissa hilpeänä ja vallattomana kuin huiman lapsen. Kotiin tultua hän kiiruhtaa riemumielin viemään ansionsa ja runsaat tuomiset — vieraiden maiden kirjavia markkinatuotteita, hedelmiä ja ihme-esineitä — kauvan ikävöityjen ja häntä ikävöineiden omaisten pariin. Vieraassa satamassa hänen askeleensa taasen valitettavasti liian usein johtavat kapakkoihin ja muihin ilopaikkoihin, joissa kylmäveriset ja kavalat veijarit, sekä mies- että naispuoliset hyeenat, viekoittelevat häneltä kovalla työllä ansaitun niukan palkan. Monesti saa hän kiittää onneansa, että selviää yöllisestä hurjastelustaan oman aluksen tutulla kannella, vaikkakin pää raskaana ja taskut kevyinä, eikä ole maissa ollessaan joutunut "runnarien" käsiin, jotka, hänet ensin huumattuaan, toimittavat hänet nykyajan "orjalaivoihin" tylyn komennon alaiseksi ja pidättävät omaksi hyväkseen hänen alkupalkkansa.

Merimieslähetyksellä rattoisine kirkkoineen ja lukusaleineen, yömajoineen ja rahantalletuspaikkoineen on ylen tähdellinen tehtävä kilpaillessaan merimiesten ruumiista ja sieluista sellaisten turmionpesien kanssa. Suomen Merimieslähetys, jolla on asemapaikkoja monin paikoin Europan ja Yhdysvaltain suurissa satamakaupungeissa, harjottaa siunauksellista työtä meidän merimiestemme keskuudessa, joita, paitsi omissa verrattain harvalukuisissa laivoissamme, purjehtii paljon skandinavisissa, englantilaisissa ja amerikalaisissa aluksissa; ja se lähettää myöskin vuosittain melkoiset määrät heidän palkkasäästöjään omaisille kotimaahan sekä välittää kirjeenvaihtoa ja olopaikkojen tiedustelua.

II LUKU

Välimeri. — Egyptiläiset. — Foinikialaiset; Herodotoksen kertomus matkasta Afrikan ympäri. — Kreikkalaiset; Salamiin taistelu. — Roomalaiset; Tacituksen tiedot Fennoista. — Kartagolaiset; Hannon purjehdus Luoteis-Afrikan ympäri.

Vaikka kiinalaiset väittävät olevansa uranaukaisijoita purjehduksenkin alalla niinkuin monessa muussa sivistystyössä, eivät heidän aikakirjainsa antamat tiedot tässä suhteessa ole varsin luotettavia. Meille säilyneiden kirjallisten ja taiteellisten muistomerkkien perusteella voinee Välimerta pitää merenkulun kehtona. Tuo ihana vesiallas, jolla ei tunneta vuoroveden vaihteluita; — sininen meri ennen kaikkia muita meriä; vanhain juutalaisten "Suuri meri", kreikkalaisten "Meri" ja roomalaisten "Meidän meri", ympärillään ryhmyiset vuorirannat oranssipuu-, myrttipensas- ja pinjalehtoineen, yllänsä iäti se’es taivas ja allaan maanalaisen tulen möyryävä ahjo; — se meri on itse asiassa kaiken inhimillisen edistyksen varsinainen äiti. "Sen rannoilla ja vesillä ihminen saa alati uusia voimia keskellä maapallon vahvistavinta ympäristöä" (Michelet). Sen partailla kaikki vanhan ajan kulttuurikansat asuivat; sen syvälle halkovia lahdelmia ja pitkälle pistäviä niemimaita nämä saavat kiittää korkealle kohonneesta sivistyksestään ja me jälkeentulevaiset nykyisestä elämänmuodostamme.

Vanhimman tunnetun sivistyskansan, egyptiläisten, merenkulusta ei ole säilynyt paljon muistomerkkejä. Tiedämme heidän olleenkin arkoja merellä liikkumaan; sen sijaan näyttävät vanhat kuvat heidän ahkerasti kulkeneen maansa valtavaa vesiemoa Niiliä ylös ja alas jokseenkin samantapaisilla aluksilla, kuin mitä vielä nykyäänkin näkee mainitulla virralla. Niitä kuljetettiin joko purjeella tahi soutamalla; airoja oli 15 paria, ja liikutettiin niitä miltei kohtisuorasi vedessä. Sotalaivojen mastossa oli kori, josta yksi tai useampi linkooja nakkeli kiviä. Jättiläisrakennuksiinsa he kuljettivat kiviä Nubian kivilouhoksista isoilla purje- ja soutualuksilla. Myöskin keinotekoisia vesiteitä rakennettiin. Vuoden 600 tienoilla e.Kr. rupesi farao Nekho kaivattamaan Niilistä Arabian lahteen kanavaa, mutta työ jäi silloin kesken. Vasta Dareioksen aikana saatiin valmiiksi kanava, jota voitiin kulkea vasten virtaa neljässä päivässä päästä päähän ja joka oli niin leveä, että neljä 3-soutuista laivaa voi siinä rinnakkain purjehtia. Sitä käytettiin yleisenä kauppatienä keisari Antoninus Piuksen päiviin saakka; sitten se vähitellen hiekottui umpeen, kunnes eräs Egyptin muhamettilainen kaliifi 8 vuosisadan e.Kr. keskivaiheilla antoi sotatieteellisistä syistä täyttää sen ainaiseksi. Sotaretkellään Egyptiin keksi Napoleon Bonaparte vielä sen jätteitä Suezin aavikossa.

Vanhan maailman varsinainen purjehtijakansa olivat foinikialaiset. Heidän pienoinen maansa, kapea rantakaistale Välimeren pohjukan ja Palestinan välillä, oli karu, hiekkainen ja kallioinen eikä antanut riittävää elatusta asujilleen. Mutta sen sijaan opetti rantoja huuhteleva meri tuon tummaverisen, romantillisen ja itsepäisen rodun uljaiksi merenkulkijoiksi. Raamatussa kerrotaan, kuinka heidän kuninkaansa Hiramin merimiehet kuljettivat Salomon laivoja kaukaiseen Ofiriin noutamaan kultaa, ja kuinka jälkimmäisellä oli "Tarsis-haaksi merellä Hiramin haahden kanssa, jotka kerran joka kolmantena vuotena tulivat ja toivat kultaa, hopeaa, elefantinhampaita, apinoita ja riikinkukkoja".

Mutta jo kauvan ennen Salomon aikoja olivat foinikialaiset perustaneet merivaltansa. Ensimmäiset matkalla he tekivät vastapäätä olevaan Kuparisaareen eli Kyprokseen, noutaen sen kaivoksista siihen aikaan kaikkein tärkeintä metallia, vaskea, josta tinalla sekotettuna valmistettiin pronssiaseita ja -työkaluja. Aikaa myöten he ulottivat meriretkensä ylt’ympäri Välimerta, välittäen kauppaa sen rantamilla asuvien kansojen kanssa ja harjottaen ohella myöskin merirosvousta ja orjaksiryöstämistä; kreikkalaiset tytöt olivat silloin hyvässä hinnassa Persian suurkuninkaan hovissa.

Täten heistä yleni mahtava kauppakansa, ja heidän pääkaupunkinsa — varhemmin Sidon ja sitten Tyros — oli silloisen maailmankaupan varsinaisena keskuksena. Kauppansa ja meriliikkeensä tueksi he perustivat sopiviin paikkoihin Välimeren rannoille kauppa-asemia, joista kuuluisimmiksi kohosivat Kartago Pohjois-Afrikassa ja Gadir (nyk. Cadiz) Espanjassa. Ja kun Välimeri alkoi käydä ahtaaksi, ulottivat he matkansa "Herkuleen patsaiden" (Gibraltarin salmen) läpi Atlantin merellekin. Siten tuli tämäkin valtaisa vesilakeus, maailman meristä kaikkein tärkein, itäisine rantamaineen tunnetuksi vanhan ajan kansoille. He purjehtivat Tinasaarille, Britanniaan, noutamaan sen muinaista päätuotetta, tinaa, jota pronssin valmistamiseen tarvittiin, niinkuin aikaisemmin Kyproksesta vaskea ja Espanjasta hopeaa; ja arvellaanpa heidän käyneen etäisellä Itämerelläkin hakemassa sen rannoilta tavattavaa meripihkaa, jota koristuksissa silloin käytettiin jalokivien arvoisena.

Kreikkalainen matkustaja ja historioitsija Herodotos, joka oli saanut tietonsa Egyptin papeilta, kertoo heidän suorittaneen suurtyön, joka (jos se on tosi) uudistui vasta yli 2,000 vuoden perästä: nim. purjehduksen Afrikan ympäri. Hän sanoo aivan oikein, että Afrika (eli Libya, niinkuin tuota maanosaa silloin nimitettiin) on huomattu olevan joka taholta meren ympäröimä, paitsi siltä osalta, jolla se koskee Aasiaan. Hän jatkaa: "Nekho, Egyptin kuningas, oli ensimmäinen, joka todisti tämän. Lopetettuaan kanavan kaivattamisen Niilistä Arapian lahteen lähetti hän eräitä foinikialaisia matkaan laivoilla, käskien heidän purjehtimaan takaisin Herkuleen patsaiden läpi Pohjoiseen mereen (Välimereen) ja sitten palaamaan Egyptiin. Foinikialaiset siis purjehtivat Punaisesta merestä lähtien etelään päin. Kun syksy tuli, nousivat he maihin ja kylvivät itselleen peltoa aina siihen osaan Libyata, johon kulloinkin sattuivat tulemaan, ja odottivat satoa; sitten, leikattuaan viljan, lähtivät he uudelleen merelle. Täten kului kaksi vuotta; ja kolmantena vuonna he, kuljettuaan Herkuleen patsaiden läpi, palasivat takaisin Egyptiin ja kertoivat — joka minusta ei tunnu uskottavalta, vaan ehkä kyllä toisista — että heillä oli purjehtiessaan Libyan ympäri aurinko oikealla puolellaan."

Foinikialaiset alukset olivat ensin vain pieniä avonaisia pursia, joihin sittemmin tuli puolikansi keulaan ja perään ja kansille taistelutorneja aseellisia miehiä varten. Ne olivat rakennetut karkeasti veistetyistä setripalkeista ja tilkityt maapihkalla. Ihmeteltävä on noiden vanhojen merenkulkijain uljuus, jotka moisilla haperilla haaksilla uskalsivat lähteä aaltojen ja tuulien valtaan, tuntematta ainoankaan myöhempien aikojen apukojeen käyttöä, ainoastaan taivaan kiiluvat tähdet oppainaan. Eteenpäinkulku näinä varhaisina aikoina nojautui pääasiallisesti soutamiseen; tuulen ollessa suotuisa saatettiin kuitenkin käyttää yhtä isoa nelikulmaista purjetta, joka vanhoista kuvista päättäen oli reivattu samalla tapaa kuin nykyäänkin. Soutajia oli aluksi vain kymmenen tai kaksitoista, mutta myöhemmin alusten suuretessa käytettiin viittäkymmentä, jopa useampaakin airoa, jotka olivat sijoitetut kahteen riviin, niinkuin 13 vuosisadalla e.Kr. käytäntöön tulleissa 2-soutuisissa (bireemeissä). Soutajina ahersi orjia ja sotavankeja, jotka olivat kahlitut kiinni airoihinsa ja istuimiinsa; korkealla kaikkien näkyvissä istuva "soutumestari" löi vasaralla tahtia edessään olevaan metallipöytään, ja nahkaruoskilla varustetut päällysmiehet pitivät huolen siitä, että soutajaparat "kaikella ahkeruudella" täyttivät tehtävänsä. Tämä kulkutapa pysyi sitten voimassa halki aikojen aina 17-sataluvun lopulle asti, alkuperäisessä julmuudessaan pakkotyönä pahimmiile rikoksellisille ja väkinäisenä vapaaehtoisuutena tykkiveneiden (kaleerien) miehistöille.

Foinikialaisilta arvatenkin oppi purjehdustaidon vanhan ajan etevin sivistyskansa, kreikkalaiset. Jo Komeroon runoissa kuvataan vaikuttavalla tavalla merkillisiä merimatkoja, outojen merten ja salaperäisten rantamien haaveellisia hirmuja, sellaisina kuin näkemänsä ja kokemansa ihmeet mahtoivat näyttäytyä alotteleville merenkulkijoille noilla "miesten syöjillä sijoilla". Sellaisia matkoja olivat tarunomainen Argonauttain retki Mustaa merta, Asovan merta ja Tanais (Don)-virtaa pitkin kaukaiseen Kolkkiiseen jossakin Uralin perillä noutamaan silloista Sampoa, kultaista oinaantaljaa, sekä Odysseuksen vaiherikas paluumatka tuhotusta Troijasta kotisaareensa Ithakaan; ja ne antavat meidän aavistaa, että helleenit jo satuperäisinä aikoina harrastivat laajaa merenkulkua.

Eikähän se ihmettä ollutkaan. Jos mikään maa, niin soveltui juuri heidän asumansa alue tämän elinkeinon harjottamiseen. Syvälle Välimereen pistävä niemimaa satoine poukamineen ja kärkineen, joista suurin, Peloponnesos, on vain kapean Korinthon kannaksen liittämä mantereeseen, ja Arkipelagi lukemattomine salmineen ja saarineen tarjosivat ja suorastaan pakottivatkin valitsemaan kostean elementin kauppatieksi ja yhdysliikenteen välittäjäksi.

Ensinnä olivat kreikkalaistenkin alukset sangen pieniä, kuten vieressä näkyvästä kuvasta käy ilmi. Se ei ole juuri suurempi nykyisen merialuksen pelastusvenettä. Neliskulmainen purje on laina foinikialaisilta, ja kuuden airoparin avuksi meloo perämieskin minkä ennättää ohjauslaitteillaan. Neljä miestä ja poika hoitavat purjeita, ja soturit lymyilevät soutajien rinnalla laidoille ripustettujen kilpien suojassa. Näin pienillä pursilla kreikkalaiset eivät halusta poikenneetkaan kauvas rantavesiltä, ja yönsä he viettivät mieluimmin kovalla maankamaralla. Merellä he liikkuivat kernaasti pienillä laivastoilla, kymmenkunta alusta yhdessä, jotta jonkun niistä tuhouduttua miehistö pääsisi pelastumaan toisiin laivoihin.

Tarvittiin rautaista pakkoa opettamaan kreikkalaisille suurempaa merenkulku-taitoa ja uskaliaisuutta. Sellainen oppimestari heille tuli persialaisten turmaa uhkaavista hyökkäyksistä. Persialaiset eivät tosin olleet itsekään mitään erinomaisia merenkulkijoita — heidän vesikulkuneuvonsa lienevät tuskin ollenkaan edistyneet heidän kukistamansa assyrialaisten ja babylonialaisten isoista savikaukaloista ja ilmalla täytetyistä nahkapatjoista, koskapahan tuollaisia "veneitä" yhä vieläkin käytetään Eufrat- ja Tigris-virroilla; mutta valloitushalussaan he käyttivät hyväkseen valtansa alle joutuneiden Vähän-Aasian kreikkalaisten ynnä foinikialaisten laivoja. Xerxeen Aasiasta Europaan johtamaa suunnatonta kansainvaellusta, jossa Herodotoksen tiedonannon mukaan ainoastaan miesväkeä oli lähes 6 miljoonaa, seurasi rantoja pitkin suhteellisesti yhtä mahtava laivasto, jossa "kolmikymmen- ja viisikymmen-airokkaitten sekä pursien ja pitkien hevos-alusten lukumäärän havaittiin yhteenlaskettuna tekevän kolmetuhatta". Niistä olivat laivaston parhaat, luvultaan 300, foinikialaisten suurkuninkaalle antama apu; hepä myöskin olivat laivaston parhaina merenkulkijoina. Julma, ratkaiseva tuho uhkasi tällöin murskata ihanan Hellaan, jonka eri heimot pienuudestaan huolimatta vielä pahimmoiksi olivat eripuraisia ja kateellisia keskenään. Huolimatta spartalaiskuninkaan Leonidaan ja hänen mieskourallisensa ikimuistettavasta sankariteosta Thermopylain solassa valtasi vihollinen pohjoiset maakunnat, levisi kuin lumivyöry Attikan yli, poltti ja hävitti Ateenaa ja uhkasi Korinthoon kannaksen yli edetä Peloponneesoonkin. Silloin, äärimmäisen hädän hetkenä, kreikkalaisten oli pakko turvautua meritaisteluun. Ateenalaisten älykäs johtaja Themistokles tulkitsi oraakelin ennustuksessa:

'— — puumuurion sun sekä lastesi suoja, ällös vartoomaan toki tyynnä sä sankkoja jääkö joukkoja miesten ja ratsuin, saavia manteren puolta; väistyös, selkäsi kääten, viel’ olet iskevä päinkin',

puumuurin merkitsevän juuri sotalaivastoa. Häthätää koottiin aluksia kaikilta helleeniläisiltä heimoilta ja kaupungeilta, jotka eivät vielä olleet alistuneet Persian suurkuningasta kumartamaan; olisipa saatu apua Syrakusankin jo tällöin mahtavalta merivallalta Sisiliassa, jollei joutava kiista ylipäällikkyydestä olisi tehnyt sitä aietta tyhjäksi. Tuloksettoman meritaistelun jälkeen Artemision-niemen luone (Thermopylain solan vierellä) kreikkalainen laivasto asettui kapeaan Salamiin salmeen vartoomaan vihollista (v. 480 e. Kr.).

Herodotos antaa eloisan kuvan tästä vanhan ajan mainioimmasta meritaistelusta. Kreikkalaisilla oli aluksia kaikkiaan lähes 400, useimmat kolmisoutuisia, kaikki pienempiä kuin lähes kymmentä kertaa voimakkaamman vihollisen laivat, mutta senvuoksi myöskin helpommat liikutella näillä ahtailla vesillä. Vailla yhtenäisyyden tuntoa ja säikähtyneinä barbaarien hävityksistä mantereella aikoivat kreikkalaiset hajautua kukin kotiinsa, kunnes Themistokles viekkaalla juonella pakotti heidät pysymään koossa. Hän lähetti orjan vaivihkaa ilmottamaan persialaisten ylipäällikölle, että helleenit muka peloissaan miettivät pakoa, niin että tämän tuli siis kiiruhtaa lyömään heidät ratkaisevasti, jollei sallisi heidän päästä karkuun. Toisten sanansaattajain myötä hän kehotti Vähän Aasian kreikkalaisia laivoillansa joko karkaamaan taistelusta tahi ainakin hidastelemaan hyökkäyksessä. Tulos oli toivottu: kohta oli koko helleenien merivoima Xerxeen laivojen saartamana.

Tätäpä Themistokles oli odottanutkin. Rohkaistuaan oivallisilla puheilla epäröiväin mieliä hän sytytti yleisen taisteluinnon, ja aamunkoiton valjetessa laskivat helleenit kaikilla laivoillaan esiin, jolloin barbaarit kävivät kohta heidän kimppuunsa. Pelottavan ylivoiman nähdessään osa kreikkalaisista alkoi huovata rantaan päin, mutta jokunen alus laski rivistä ulos ja ajoi vihollista vastaan. Vastustajat takertuivat vaskisilla puskureillaan toisiinsa kiinni ja niiden miehistöt joutuivat käsikähmään. Sittekin säilyttivät kreikkalaiset yleensä järjestetyn rintaman, barbaarien tehdessä kaikki liikkeensä umpimähkään. Vaikkapa kreikkalaistenkin aluksia joutui vihollisen valtaan, tuhoutui enin osa tämän laivastosta. Urheimmin ja onnekkaimmin taisteli persialaisten puolella Halikarnassoon leskikuningatar Artemisia. Jouduttuaan ateenalaisten laivojen takaa-ajettavaksi, ja liittolaislaivojen tiheänä ruhkana sulkiessa pakotien, soudatti hän aluksensa täyttä vauhtia erästä per-sialaislaivaa vastaan ja upotti sen. Seurauksena oli että takaa-ajajat, pettyen luulemaan häntä ystäväksi, jättivät hänet rauhaan; toiselta puolen taistelun menoa kaukaa rannalta katseleva Xerxes ihastui huudahtamaan: "Minun mieheni ovat tulleet naisiksi ja naiseni miehiksi!" Laivojen tuhon lisäksi kärsivät niissä sotureina palvelevat persialaiset tavattoman mieshukankin, sillä he eivät osanneet uida, kun sitävastoin uimataitoisista helleeneistä hukkui vain muutamia harvoja.

Tämä loistava voitto pelasti Kreikan persialaiskuninkaan tarunomaisesta uhkayrityksestä. Viittätoista vuotta myöhemmin helleenit Eurymedonin luona saavuttamallaan uudella loistavalla merivoitolla tekivät iäksi lopun persialaisten valloitus-hankkeista, vaikka näitä foinikialaiset nytkin tehokkaasti avustivat. Julman sitkeästi tapeltiin kummallakin puolella, kunnes ylevämmän innon täyttämät kreikkalaiset pääsivät ateenalaisen Kimonin johdolla voitolle ja valloittivat yli 100 vihollislaivaa miehistöineen päivineen.

Tällöin olivat kreikkalaisten laivat jo foinikialaisten alusten veroiset. Ne olivat isoja 2- ja 3-soutuisia uivia linnoituksia, joita käyttelivät taitavat ja urheat merimiehet. Merisodassa oli tärkeintä soutaa täyttä vauhtia vihollislaivan kimppuun ja murskata sen kylki oman aluksen keulaan kiinnitetyllä vaskisella puskurilla, joka aate oli lainattu maasodasta, linnoituksia särkevästä muurinmurtimesta eli "oinaan-päästä".

Eteviksi merenkulkijoiksi opittuaan alkoivat kreikkalaisetkin käydä laveata kauppaa Välimerellä sekä perustaa siirtokuntia varsinkin Keski- ja Etelä-Italiaan ynnä Sisiliaan. Mahtavimmaksi niistä kohosi Syrakusa, jonka hallitsija Dionysios "tyranni" rohkeni v. 400 paikoilla e. Kr. lähteä sotaretkelle silloista mertenvaltiasta Kartagoa vastaan. Hän rakennutti 200 uutta laivaa ja laitatti kuntoon 110 vanhaa, varusti niiden suojaksi 140,000 kilpeä sekä vastaavan määrän miekkoja ja kypäreitä; isoja kiviä nakkelevia heittokoneita oli pystytetty aluksiin, joista monia kuljetti eteenpäin aina viisinkertainen rivi airoja.

Löytöretkeilijöinä ovat kreikkalaiset tuottaneet arvaamatonta hyötyä ihmiskunnalle, sen sijaan kuin foinikialaisten laveista merimatkoista ei ollut suuriakaan tuloksia aikalaisille ja jälkimaailmalle. Nämä näet pitivät ne visusti salassa, estääkseen siten muita kansoja kilpailemasta heidän kanssaan maailmankaupasta. Kuuluisin kreikkalaisista matkustajista oli historiankirjoituksen isä Herodotos (481—406 e. Kr.). Nuorukaisena hän lähti opiskelemaan vanhan ajan viisauden kotimaahan Egyptiin, josta käsin hän sitten alotti mainion, vuosikausia kestävän matkansa Afrikan koillisosiin, Arapiaan, Assyriaan ja Babyloniaan, Persiaan, Intiaan, Kaspian alueelle, Skytiaan (Etelä-Venäjälle) ja Trakian kautta vihdoin takaisin Kreikkaan. Tällä laajalla matkalla varteenottamansa epälukuiset havainnot silloin miltei tai tuiki tuntemattomien maiden luonnosta ynnä niissä asu vain kansain elintavoista ja historiasta hän kokosi isoksi kirjaksi, joka on meille mitä tärkein aarreaitta vanhan ajan olojen tuntemiseen, vaikka se sisältääkin totta ja satua erottamattomasti sekaisin. Toinen mainio matkustaja oli Pyteas (340 paikoilla e. Kr.), joka retkeili Britanniasta Itämerelle, jopa Atlantin pohjoisperukoille asti, missä tapasi Thule-nimisen maan (otaksuttavasti Norjan), jossa "aurinko menee levolle ja yötä kestää vain pari kolme tuntia", ja missä hän näki semmoisenkin ennenkuulumattoman kumman, että "meri kylmästä juoksettuu" (käy usvaan ja jäähän). Tuota etelämaalaisille ihmeellistä ilmiötä kuvaa hän seuraavasti:

"Niillä paikoin ei ole enää mannerta eikä merta eikä ilmaa, vaan ovat nämä kaikki sekaisin jonkinlaisena merenkeuhkon tapaisena vellinä, jossa maa, meri ja kaikki-tyyni on riippumassa ja joka on ikäänkuin koko maailman side, minkä läpi ei käy jalkaisin eikä laivalla pääseminen."

perivät sivistyksensä vuorostaan kreikkalaisilta, lähinnä näiden Italiassa sijaitsevien siirtoloiden välityksellä, jotka yksi toisensa jälkeen joutuivat heidän valtaansa; mutta maailmanvaltansa Rooma perusti itse, rautaisen tarmonsa ja kiinteästi järjestetyn yhteiskuntalaitoksensa avulla. Mutta vaikka Italia maantieteellisen asemansa takia oli yhtä hyvin, jollei paremminkin kuin helleenien maa, omiaan kasvattamaan merenkulkijoita, eivät sen pojat kuitenkaan olleet merimiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä, eivätkä he edes valtansa kukkuloilla ollen muodostaneet mitään suurta merivaltaa. Heidän laivansa olivat rakennetut kreikkalaisten alusten malliin, mutta miehistö niissä oli yleensä kehnompaa kuin näissä.

Rooman vaarallisin ja miltei ainoa kilpailija niinhyvin merivallasta kuin Pohjois-Afrikan ja Espanjan omistamisesta oli Kartago, jonka asukkaat taasen olivat syntyneet merillä liikkumaan. Rooman kaupankäyntiä ja merenkulkua pahasti kahlehti nöyryyttävä sopimus tämän vallan kanssa, joka kielsi sitä pitämästä sotalaivastoa ja johon sen, alemmuutensa merillä tuntien, oli ollut pakko suostua. Näin ollen he olivat aivan voimattomat hillitsemään ylimielisiä merirosvoja, jotka sieppasivat kiinni heidän kauppahaaksiaan, jopa nousivat Italian rantojakin hävittämään ja etenivät ryöstäen ja tuhoten kauvas sisämaahan.

Tätä lamaannuksen tilaa kesti aina 3. vuosisadan keskipalkoille e. Kr. Mutta tällöin roomalaisten kärsivällisyys viimein katkesi. Rikkoen pakkosopimuksen ja käyttäen mallina haaksirikkoutunutta kartagolaista laivaa he rakensivat lujan laivaston, johon kuului 120 sota-alusta. Siihen aikaan taistelivat jousimiehet ja jalkasoturit laivankannella kilpien ja lautasuojusten turvin, ja väkeväjänteiset heittokoneet (katapultit ja ballisterit) nakkelivat isoja kiviä vihollislaivoihin; mutta menestys riippui pääasiallisesti alusten taitavasta ja joutuisasta ohjauksesta, kun vaski- tai rautapuskurilla pyrittiin lävistämään vastustajan kylki. Siinä suhteessa tunsivat roomalaiset vanhan alemmuutensa kartagolaisten rinnalla; ja sitäpaitsi vaati soutaminen ja purjeidenhoito niin paljon voimia ja tilaa, että sotureita mahtui aluksiin vain perin vähäinen määrä. Niinpä 3-soutuisen laivan (trireemin) 200 miehestä työskenteli 120 soutajina,70 purjeidenhoitajina ja muina apumiehinä, mutta sotureita oli ainoastaan 10.

Silloin sai konsuli Duilius onnellisen aatteen. Hän vähensi miehistön lukumäärää, jotta laivat tulivat kevytkulkuisemmiksi, ja teetti laudoista ryntäyssiltoja, jotka vihollisalusten lähelle tultua voitiin kiinnittää niiden reunalle ja muuttaa kamppailu siten tavalliseksi maataisteluksi jossa roomalaisilla ei ollut vertoja. Täten varustettuna lähti Rooman laivasto tapaamaan vihollista ja voitti sen perinpohjaisesti Mylaen luona v. 260 e. Kr. Opittuaan täten merisodassakin mestareiksi käyttivät roomalaiset jatkuvasti laivastoa apunaan maailmanvalloitushankkeissaan. Aktiumin meritaistelussa v. 31 e.Kr., jossa Augustus voitti Markus Antoniuksen yhdistetyn roomalais-egyptiläisen laivaston, voittivat edellisen 1- ja 3-soutuiset alukset jälkimmäisen korkealaitaiset, mutta hankalasti liikuteltavat 4- ja 5-soutuiset laivat. Vähitellen monisoutuiset laivat joutuivat pois käytännöstä, niin että Välimerellä käytettiin vain yhdellä soutajarivillä kuljetettavia aluksia.

Kauppaliikettä meriteitse hajottamaan olivat roomalaiset sen sijaan yleensä liian ylpeitä ja velttoja. Se pysyi edelleen etupäässä kreikkalaisten ja Välimeren pohjukan (Levantin) rannikkolaisten toimena, jotka kaikkialta tuon suunnattoman valtakunnan alusmaista kuljettivat rikkauksia ja elatusvaroja seitsemän kukkulan kaupungin turmeltuneelle, nautinnonhaluiselle väestölle.

Itsestään on selvää, että Rooman vallan vähitellen käsittäessä koko silloin tunnetun maailman, ja sen omien ynnä vallanalaisten maiden laivojen kyntäessä kaikkia Europan sisä- ja ympärysmeriä, tiedot eri maista ja kansoista kasvoivat suunnattomasti. Suuret sotapäälliköt kuten esim. Caesar kuvailivat hauskalla tavalla Galliaa ja Germaniaa; kreikkalaissyntyiset Strabon ja Ptolemaios ynnä roomalainen Plinius vanhempi perustivat maan- ja luonnontutkimuksen; ja Herodotoksen tavoin kokosi historioitsija Tacituskin (54—117 j.Kr.) entisten ja myöhempäin matkustajain havaintoja maan- ja kansatieteen alalla.

Suomalaista lukijaa huvittanee kuulla Tacituksen kuvausta Fenni- l. Fennoi-kansasta, joka eleli kehittymättömässä luonnontilassa Weiksel-joen alijuoksun varsilla. Nähtävästi hän (samaten kuin näistä puhuva Ptolemaios) tarkottaa sillä joko suomalaisia tahi jotakin suomensukuista kansaa, kuvauksesta päättäen kernaimmin lappalaisia.

"Fenneillä vallitsee outo raakuus, siivoton köyhyys: ei ole aseita, ei hevosia, ei kotoa; ruokana ruoho, vaatteina eläintentaljat, makuusijoina maa. Heidän ainoana turvanaan ovat nuolet, joita he raudan puutteessa luilla kärjistävät. Ja sama metsänkäynti on niinhyvin miesten kuin vaimojenkin elatuskeinona, sillä jälkimmäiset seuraavat mukana pyydystämässä ja ottamassa osansa saaliista. Eikä pikkulapsilla ole muuta turvapaikkaa pedoilta ja rajuilmoilta, kuin että heidät peitetään johonkin puunoksista kyhättyyn suojukseen. Siihen nuorukaiset palaavat, siihen vanhukset vetäytyvät. Mutta tuopa onkin heistä onnellisempaa kuin viljellä vaivalla maata, rakentaa huoneita ja käydä kauppaa tavaroilla toivon ja pelon alaisina. Turvassa ihmisiltä, turvassa jumaliltakin ovat he käsittäneet kaikkein vaikeimmasti saavutettavan tilan: ettei heillä ole edes mieliteonkaan tarvetta."

Edellisessä on jo monesti tullut mainituksi mahtavan Kartagon nimi. Kuten kerrottu oli se alkuaan foinikialaisten merenkulkijain perustama kauppa-asema; mutta sen väestö sulautui vähitellen yhteen ympärillä olevain alkuasujamien, numidialaisten y. m., kanssa, joten syntyi "punilaisten" merkillinen, synkkä ja kiihkeäverinen sekarotu, joka kohotti huippuunsa erämaasta tuodun Astarten- ja Moolokin-palveluksen irstaille menoineen ja julmine ihmisuhrineen. Nopeasti kohosi Tunisin lahden pohjukassa sijaitsevan kaupungin kauppa ja varallisuus. Sen haahdet kuljettivat kaikkialta Välimeren maista ja Atlantin rannikoilta luonnontuotteita ja orjia, ja viimemainittujen työllä muutettiin Pohjois-Afrikan karut hiekkarannat kukoistaviksi vainioiksi ja hedelmätarhoiksi. Yhtä rinnan virisi teollisuus, varsinkin metallitakeet ja itämailta opittu silkkikankaiden valmistus. Merenkulkuun ja tavarainvaihtoon rikkautensa perustava kauppaylimystö piti kotikaupungissa ja monilukuisissa siirtomaissa säälimätöntä hirmuvaltaa, mutta turmeltui nopeasti. Kartagolaisten taisteluista merivallasta Italian kreikkalaisten kaupunkien ynnä Rooman kanssa on etempänä puhuttu. Sen sijaan kerromme eräästä heidän suorittamastaan suurtyöstä maantieteellisen löytöpurjehduksen alalla, Hannon matkasta Luoteis-Afrikan ympäri, josta on olemassa laajempi ja uskottavampi kertomus kuin heidän foinikialaisten maanmiestensä aikaisemmin toimittamasta purjehduksesta koko tämän maanosan ympäri, josta Herodotos niukkasanaisesti kertoo.

Viidennellä vuosisadalla e. Kr. päätti Kartagon hallitus, kaupungin väkiluvun ylen nopean kasvamisen takia, siirtää liikaväestöä ennenviljelemättömiin seutuihin ja uusien siirtoloiden perustamisella lisätä kotikaupungin mahtia. He lähettivät sen vuoksi merisuffeeti Hannon 60 sotalaivalla kuljettamaan 30,000 puolirotuista siirtolaista Herkuleen patsaiden takaiselle rannikolle.

Mainitun salmen sivuutettuaan nousi Hanno maihin useaan kohtaan nykyisen Marokon ja sen takaisen suuren aavikon rannoille ja sijoitti niihin elävää lastiaan. Tällöin eksyi hän kerran niin kauvaksi valtameren ulapoille, että joutui erään Cerneksi nimittämänsä saaren rantaan, jonka etäisyyden Herkuleen patsaista hän laski yhtä suureksi kuin Kartagon etäisyyden samasta salmesta (nykyisin se otaksutaan Arguin- eli Agadir-saareksi Kanarian saaristossa). Sinne hän laski loput siirtolaisista; mutta sen sijaan että olisi palannut kotia, lähti hän jatkamaan matkaa vieläkin etelämmäksi tutkiakseen ennentuntemattomia seutuja. Tätä varten oli hän ottanut tulkkejakin mukaansa.

Hän sivuutti suuren Cretes (Senegal)-virran suun, jossa kuten nytkin vilisi krokotiileja ja virtahepoja. Hanno huomauttaa, etteivät hänen rannoilla näkemänsä villit enää olleetkaan Saharan raakalaisvaltioiden ruskea-ihoisia asukkaita, vaan Sudanin pikimustia neekereitä. Nämä kantoivat hartioillaan ja lanteillaan petoeläinten nahkoja, eikä heidän kielestään saaneet enää tulkitkaan selvää. He ajoivat kiviä viskomalla maihin nousseet matkustajat takaisin laivoihin. Eteenpäin kuljettaessa sivuutettiin hyvänhajuisia metsiköitä, nähtiin (kuten nykyäänkin) alkuasukkaiden polttavan kuivettunutta ruohoa mäkirinteillä halmeeksi ja kuultiin öisin kylistä pillien ja rämistimien ääntä, rumpujen rätinää ja sekavia huutoja, jolla tapaa neekerit nykyisinkin huvittelevat. Yhä kauvemmaksi etelään ja länteen uskalsivat purjehtijat, kunnes eräänä yönä tulivat seutuun, joka näytti olevan ilmitulessa ja jonka keskeltä liekit "ulottuivat tähtiin saakka." Päivän valjetessa tuo ilmiö huomattiin korkeaksi vuoreksi. Nyt tiedämme, että Länsi-Afrikan rannikolla on todella olemassa tulivuori ja yksi ainoa sellainen; se on Kamerun-vuori 4 leveysasteella päiväntasaajasta pohjoiseen.

Jo alkoi matka tuntua hirvittävältä. Siitä huolimatta jatkettiin vielä matkaa ja tultiin "Etelän sarveksi" nimitettyyn lahteen, jossa oli saari ja sen keskellä järvi. Sielläpä asui kummaa joukkoa: karvaisia, villejä olentoja, niistä enimmät naisia. "Vaikka me ajoimme takaa miehiä", kertoo Hannon lokikirja, "emme saaneet niistä yhtään kiinni. Ne pakenivat kaikki edestämme, hypellen jyrkänteiden yli ja nakellen meitä kivillä. Me vangitsimme naisista kolme, mutta ne tappelivat kynsin hampain vastaan, niin ettei meidän onnistunut taivuttaa niitä mukaamme. Sen vuoksi tapoimme ja nylimme ne ja otimme niiden nahat Kartagoon." Tuota villiä kansaa nimittivät tulkit "gorilloiksi" — sana, joka tuli jälleen kuuluviin vasta kahden vuosituhannen perästä, kun noille viime vuosisadan keskivaiheilla uudestaan keksityille päiväntasaaja-Afrikan puoliapinoille annettiin Hannon niistä käyttämä nimitys. Tällä kohtaa uskalias amiraali käännätti laivansa äkisti kotia päin; sillä — kuten hänen kertomuksensa yksinkertaisesti loppuu — "täällä loppuivat ruokavaramme".

Kartagon arvatenkin runsaasta kirjallisuudesta on tämä kertomus ainoa näyte, joka on säilynyt meille kokonaisena, vaikkakin ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Alkuperäisen oli Hanno piirrättänyt vaskitauluihin ja ripustanut ne kiitosuhriksi onnellisesta paluustaan Baal-Moolokin temppeliin, josta sitten joku kreikkalainen matkustaja sen jäljensi ja käänsi aikalaisiaan varten. Kartagon loiston ja suuruuden kävi kuten yleensä kaikkien muidenkin itämaisten suurvaltojen. Niiden voiman herpaisi pian rotuluonteeseen kuuluva julmuus ja eläimellinen nautinnonhimo; vallassaolijat eivät enää kyenneet itse käymään sotiaan, vaan käyttivät raakalaisheimoja palkkasotureina. Mikään niistä ei ole kyennyt luomaan sellaista valoisaa maailmankuvaa kuin vanhat kreikkalaiset, eikä lujittamaan valtaansa ja mainettansa rautaisella oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksellä niinkuin Romutuksen jälkeläiset. Muinoin niin mahtava Kartago sortui olemattomiin, raukesi vähäiseksi rauniokasaksi, katosi aivan yhtä tykkänään historian näyttämöltä kuin sitä ennen Memfis ja Tebe, Ninive ja suuri Babylon, Persepolis, Susa ja Ekbatana.

III LUKU

Viikinkien alkuperä. — Syyt viikinkiretkiin; Viikinkien luonne. —
Viikinkilaivat; Svolderin taistelu. — Viikingit mielityössään. —
Viikinkiretket sivistystekijänä. — Viikinkiretket itäänpäin;
Venäjän vallan synty; Ryöstöretki Bjarmien maahan.

Tarumaisen uhkarohkeutensa puolesta ovat pohjolan vanhat viikingit kenties mielenkiintoisimmat kaikkien aikojen merenkulkijoista. He esiytyvät historiassa 8:nnella, 9:nnellä ja 10:nnellä vuosisadalla. Verraten vähäisillä aluksillaan he risteilivät kaikilla silloin tunnetuilla ja osittain tuntemattomillakin vesillä; alkaen Pohjoisesta Jäämerestä ja Vienanmeren perukoilta he piirsivät pitkin Pohjanmerta, Itämerta ja suurta Atlanttia aina Välimeren pohjukoihin saakka, tuntematta edes niihin aikoihin jo muualla käytettyjä alkeellisia purjehduksien apukojeitakaan; soutivat virtoja ja jokia ylöspäin kaukaisten maiden sydämiin, keksivät uusia saaria ja mantereita ja joko asettuivat pysyväisesti valtaamiinsa maihin, perustaen niihin itsenäisiä valtakuntia, tahi palasivat runsaan saaliin kera takaisin lumiseen pohjolaansa.

Mitä väkeä nuo viikingit olivat, ja mikä aiheutti tuon laatuaan ainokaisen, meritse tapahtuvan kansainvaelluksen?

Siitä ollaan yksimielisiä, että he olivat nykyisen Skandinavian asukasten esi-isiä; mutta riitaisuutta on vallinnut pohjolan eri kansain osuudesta moneenkin suurimerkitykselliseen viikinkiyritykseen. Itse viking-sanan merkityskin on haihtunut tarun peittoon. Toiset johtavat sen sanasta vik = lahti, selittäen sen merenkulkijain taipumuksesta laskea lahtiin, toiset jälleen vanhasta vig-sanasta = taistelu, tappo (vert. ruots. envig = kaksintaistelu).

Katsaus Skandinavian karttaan näyttää kumminkin jo päältäpäinkin, että vanhoilla norjalaisilla oli tilaisuus kaikkein laajimpiin retkeilyihin: heillehän oli koko Atlantti avoinna. Kauvimpana pohjoisessa he keksivät ja kansoittivat Irlannin ja Grönlannin; he kävivät ensimmäisinä europalaisina (jo puolisentuhatta vuotta ennen Kolumbusta) Amerikan saarilla ja mantereella, asettuivat Fär-saarille ja Skotlantia ympäröivälle saarivyöhykkeelle; nousivat maihin Ranskan rannikolle ja perustivat sinne valtakunnan heistä nimensä saaneeseen Normandiaan, josta käsin uudet valloittajaruhtinaat vuorostaan perustivat toisia normannilaisvaltoja Englantiin ja Etelä-Italiaan. Tanskalaisilla oli luonnollisena "vainionaan" Pohjanmeren ja Kanaalin rannikot, he verottelivat Saksaa, Ranskaa ja Englantia, johon viimeksimainittuun pari heidän kuningastaan perusti lyhytaikaisen tanskalaisvallan. Ruotsalaisille jäi oikeastaan vain "Suolameri" (Austrasalt), Itämeri, temmellyskentäksi; mutta siihen tyytymättä he kulkivat pitkiä jokitiehyeitä myöten syvälle Itä-Europaan, minne he perustivat vanhimman Venäjän vallan, ja uskalsivat painua virtoja alas aina kaukaiseen Konstantinopoliin ("Miklagårdiin" — Suureen kaupunkiin) saakka, jossa he toimivat heikkojen Itä-Rooman keisarien henkivartijoina, "varjageina".

Perimmäisenä aiheena tähän ilmiöön oli se levoton maastasiirtymishalu, joka saman vuosituhannen kuluessa aiheutti suuret kansainvaellukset Europan mantereella ja Aasiasta Europaan. Silloin kansat ikäänkuin havahtuivat pitkällisestä unesta, oikoilivat jäseniään ja tunsivat entiset asuinsijat liian ahtaiksi. Skandinavian asukkaat olivat sukua gooteille eli gauteille, jotka vaellus- ja valloitushalullaan olivat kaikkein rajuimmin tärisyttäneet Itä-, Keski- ja Etelä-Europan valtiollista ja kansallista tasapainoa ja tehneet lopun silloisesta maailmanvaltiaasta Rooman keisarikunnasta.

"Nälkä ja rakkaus ne maailmaa vallitsevat", totesi Schiller — niistä varsinkin ensinmainittu. Tuo tilanahtaudentunto ja voimainlevittämishalu johtui vanhoissa Skandinavian maissa lähinnä luonnonlaadusta sekä niiden valtio- ja yhteiskuntajärjestyksestä. Ne olivat köyhiä ja hedelmättömiä ja kärsivät, silloisiin vähiin elatusmahdollisuuksiin nähden, liika-asutuksesta. Enemmän kuin etelän maat ne olivat riippuvaiset ilmastosuhteista: jos toivo hyvästä sadosta tai kalastuksesta petti, oli hätä ovella. Hädänalaisilla tienoilla silloin nuoremmat miehet saivat joko vapaaehtoisesti tahi arvan määrääminä poistua maasta hankkimaan elatusta toisilla haaroilla. Rauhallisilla keinoilla tämä ei silloin juuri käynyt päinsä, vaan ase kädessä. — Edelleen peri isän arvon ja omaisuuden enimmäkseen vanhin poika (kuten vieläkin on laita Englannin aateliston keskuudessa, jätteenä muinaisnormannilaisesta lainsäädännöstä), joten nuoremmilla pojilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä kyntämään sitä peltoa, joka oli kaikkien eikä kuitenkaan kenenkään oma — merta.

Sama ilmiö uudistui valtioelämässäkin. Vanhastaan olivat pohjolan maat jaetut monien keskenänsä kinastelevien pikkukuningasten ja näistä varsin höllästi riippuvain sukupäälliköiden, jaarlien, kesken. Mutta ensimmäisen vuosituhannen lopulla kohosi niissä jokaisessa eräitä toisia voimakkaampia valtiaita, jotka kukistivat kilpailijainsa ynnä jaarlien mahdin ja yhdistivät koko maan valtikkansa alle. Siihenastiset suurmiehet, nähdessään valtansa ja vapautensa raukeavan, eivät aina alistuneet tottelemaan uutta järjestystä, vaan lähtivät merille vapaina viikinkeinä kohoamaan mainetta ja rikkautta tahikka siirtyivät tykkänään pois kotimaasta valtaamiinsa uusiin seutuihin.

Skandinavian asukkaat olivat entuudestaan rohkeita kalastajia ja metsästäjiä ja olivat kotivesillään ja vuonoillaan — jotka silpovat Norjan ja Etelä-Ruotsin rantoja kuin miekanterät — hajautuneet reippaiksi merimiehiksi. Kotoisilla pikku aluksillaan he sitten uskalsivat lähteä kauvemmaksikin kokoomaan saalista suurilta merenseliltä ja ennen tuntemattomilta rannikoilta. Merirosvousta ei siihen aikaan, eikäpä paljoa myöhäisemminkään, pidetty minään rikoksellisena tekona. Päinvastoin se silloisen oikeustajunnan mukaan oli vallan kunniallinen toimiala, jopa kunniakkaampikin kuin muut rauhalliset elinkeinot. Vanhat runoilijat (vieläpä lähellä meidän päiviämmekin romantikot, kuten esim. Tegnér "Frithiofin sadussa" ja Runeberg "Fjalar kuninkaassa") ylistivät merirosvoilijain ritarillisia taisteluja, seikkailurikkaita matkoja ja muita miehekkään voiman ilmauksia. Monet viikingit pitivät kunnianasiana viettää koko ikänsä merellä ja päinvastoin häpeänä asua "nokeututuneen kurkihirren" alla. Kuolema tautivuoteella ja vanhuudenheikkoudesta samoin oli häpeällinen, sankarin kuolo miekkojen mittelyssä sen sijaan kaikista kaunein ja kadehdittavin; ja kun uros ei siellä loppuaan löytänyt, piirteli hän vanhetessaan "verisiä riimuja" rintaansa ja erosi vapaaehtoisesti elämästä. Mahtimiehet, "merikuninkaat", haudattiin polttamalla ruumiit heidän omissa sotapursissaan, jotka ahdettuina täyteen merillä koottua rikkautta laskettiin liekkien vallassa ulapalle.

Kuten jo mainittu, olivat viikinkien alukset sangen pienet ja hennot heidän suorittamiinsa kaukopurjehduksiin verraten. Niistä on, paitsi vanhoja kuvia, Tanskassa ja Norjassa löydetty kappaleita maan sisään hautautuneina, jopa pari melkein ehyttäkin laivaa. Ne olivat oikeastaan vain pitkiä veneitä, jokseenkin tasapohjaisia, suhteellisesti kapeita ja matalareunaisia aluksia (muistuttaen jossain määrin Pohjois-Suomen koskiveneitä), mutta erittäin notkeita ja nopeakulkuisia. Nämäpä ominaisuudet, yhdessä varman ohjaustaidon kanssa, tekivätkin niistä — niiden hentoudesta huolimatta — luotettavia merialuksia ilkeäsisuisella Pohjanmerellä ja Atlantin mahtavissa mainingeissa. Niiden pituus oli 17-22 metriä, leveys 4-5 metriä ja kantavuus korkeintaan 200 tonnia. Tavallisesti niissä oli masto keskellä alusta ja siinä neliskulmainen, punaiseksi tahi raidalliseksi värjätty sarkapurje (raakapurje); mutta pääpaino eteenpäin kulkiessa ja sotaliikkeissä tietystikin pantiin yksinomaan voimakkaaseen ja rivakkaan soutuun. Keulassa ja perässä kohosi emäpuun jatko valtavan korkealle joko hevosen- tai louhikäärmeenpään muotoiseksi, usein kullatuksi kaljuunakuvioksi — siitä nimitys "käärmelaiva". Näiden julmien kummitusnaamojen tarkoituksena oli rantaa lähetessä peljättää tiehensä rantahiidet. Samallainen kuvio on yleinen Ruotsin ja Norjan muinaisaikaisissa kalliopiirustuksissa ja riimukivissä sekä vanhempain huonekalujen koristelussa. Viikinkien ansioksi pannaan se tärkeä parannus aluksen ohjauksessa, että vanhalta ajalta perittyjen kahden irtonaisen peräsimen sijaan, joita hoidettiin kummaltakin laidalta, tuli käytäntöön yksi ainoa kiinteä peräsin. Tämä ei kuitenkaan vielä sijainnut aivan perässä, vaan oikealla, ylähangan puolella, jolla siitä lähtien on nimityksenä "tyyrpuuri" (ruots. styrbord, engl. starboard = ohjauskylki), vasemman kyljen eli alahangan saadessa nimeksi "paapuuri" (ruots. ba(k)bord, engl. port = takakylki).

Purjehdusmatkoillaan viikingit liikkuivat sekä yksin laivoin että pienempinä tai suurempina laivastoina. Soutaessa kilvet ripustettiin aluksen reunoille sekä koristeiksi että suojaksi aaltoilua vastaan. Päällikkölaivat olivat toisia isommat, ja niissä oli kansi keulassa tahi perässä ulottuen aina mastoon saakka sekä jokseenkin lukuisa miehistö. Niinpä oli kuningas Olavi Trygvenpojan kuulussa Pitkässä käärmeessä neljäneljättä airoparia ja 90 miestä, Knut Suuren päällikköaluksessa, jolla hän lähti Englantia valloittamaan, 60 airoparia, ja Olavi Pyhän kahdessa laivassa 200 miestä.

Norjan kuningas Olavi Trygvenpoika oli naisjuonien kautta joutunut sotaan Tanskan kuninkaan Sven Kaksiparran ja Ruotsin Olavi Sylikuninkaan kanssa, joihin vielä liittyi eräitä hänen loukkaamiaan norjalaisia suurmiehiä. Svolderin lahteen Vendienmaan rannikolla (Rügenistä länteenpäin) kokoutuivat yhtyneet viholliset odottamaan Norjan kuninkaan laivastoa. Oli kaunis päivä ja kirkas auringonpaiste, ja kaikki päälliköt katselivat kuinka norjalaiset laivat purjehtivat merelle isoina ryhminä. Kerta toisensa perään, kun jokin muita isompi ja muhkeampi alus tuli näkyviin, huudahtivat liittolaiskuninkaat: "Kas tuossapa suuri ja ylen uljas laiva, se varmaankin on Pitkäkäärme". Mutta Erik jaarli, norjalainen luopio, tiesi sanoa: "Monia muita suuria ja uljaita laivoja heillä on, odottakaamme vielä." Vihdoin he näkivät neljä laivaa purjehtivan esiin, ja yksi niistä oli iso ja kullalla runsaasti huoliteltu käärmelaiva. Silloin nousi kuningas Sven, jolla itsellään oli uljas, keulasta ja perästä raudoitettu alus, pystyyn ja sanoi korkealla äänellä: "Käärme kantaa illalla minut kannellaan, sitä laivaa minä tahdon ohjata." Mutta Erik jaarli lausui: "Vaikkei Olavi kuninkaalla olisi suurempia laivoja kuin tämä, niin ei Sven kuningas saane sitä häneltä yksistään tanskalaisjoukon väellä." Viholliskuninkaiden ja jaarlien kesken oli sovittu, että jos Olavi Trygvenpoika lyötäisiin, jakaisivat he keskenään Norjan valtakunnan, mutta Käärmeen perisi se, joka ensimmäisenä kerkiäisi sen kannelle.

Mahtavan aluksen nähdessään viholliset nousivat kaikki laivoihin ja varustautuivat hyökkäämään sen kimppuun. Sen huomatessaan Olavi kuninkaan seuralaiset pyysivät häntä välttämään taistelua niin ylivoimaisen vastustajan kanssa. Mutta kuningas seisoi päällikkökannella ja vastasi kaikuvalla äänellä: "Laskekaa purje, pakoa eivät mieheni saa ajatella, en ole koskaan paennut taistelussa, Jumala päättäköön hengestäni, mutta ikänä en aijo lähteä pakoon." Niin tehtiinkin kuin kuningas sanoi. Hän seisoi itse koko varttaan muita korkeammalla, ja hänen kullattu kypärinsä ja kilpensä ynnä punainen vaippansa olivat kaikkien nähtävissä.

Tulinen ja sekä laivoille että miehille tuhoisa taistelu alkoi. Vuoron perään saivat Olavi kuninkaan kimppuun hyökkäävät Tanskan ja Ruotsin laivastot vetäytyä verissäpäin takaisin; mutta niin suuret olivat tappiot norjalaistenkin puolella, että Trygvenpojalle lopuin jäi jälelle vain hänen Pitkä käärmeensä, johon kaikki vielä taistelukuntoiset soturit olivat kokoutuneet. Tulipa vihdoin Erik jaarlin vuoro käydä entistä valtiastaan vastaan, ja nyt vasta alkoi kaikkein tuimin käsirysy.

Pitkän käärmeen keulassa seisoi jättimäinen jousimies, Einar nimeltä, joka ahdisteli nuolillaan niin pahoin Erik jaarlia, ettei tämä tiennyt mihin asentoon asettua korvissaan vinkuvilta nuolilta. Silloin sanoi jaarli eräälle suomalaiselle, joka myöskin oli etevä jousimies: "Ammu sinä tuo iso mies tuolta keulasta." Suomalainen ampui ja osui keskelle Einarin jousta, joka rämähti poikki hänen juuri sitä jännittäessä. Silloin kysyi Olavi kuningas: "Mikä se rämähtikään rikki sellaisella jyryllä?" Einar vastasi: "Norja sinun käsistäsi, herra kuningas." — "Eipä vahinko sentään ollut niin suuri", sanoi kuningas, "ota minun jouseni ja ammu sillä." Einar teki työtä käskettyä, mutta veti niin lujaa että nuolenkärki tuli kauvas kaaren sisäpuolelle. "Liian heikko, liian heikko on hallitsijan jousi", nauroi hän, viskasi jousen menemään ja tarttui miekkaan ja kilpeen.

Yhä tuimemmaksi kävi kamppailu mies miestä vastaan, ja yhä enemmän harvenivat Pitkän käärmeen puolustajain rivit. Mainetekoja suoritettiin kummallakin puolella, joista vuosisadat vielä jälkeenpäin kertoilevat. Taistelun kiivauden selittää se, että tässä iski norjalainen norjalaista vastaan, pahoin loukattu kapinoitsija laillista valtiastaan vastaan. Vihdoin täytyi henkiinjääneen mieskourallisen kiivetä perälavalle kuninkaansa turviin. Mutta sielläkin teki joka taholta nuolia ja keihäitä lennättävä vihollinen sellaista tuhoa, että lopulta vain kuningas itse ja hänen tallimiehensä, joka vartaloltaan ja vaatetukseltaan oli hyvin hänen kaltaisensa, kykenivät asetta käyttämään. Nähtyään enemmän kamppailun turhaksi hyppäsivät nämä kumpikin omalta laidaltaan uimasille mereen. Mutta jaarlin miehiä vartoi veneissä surmatakseen kaikki aaltojen armoon antautuvat. Silloin nosti Olavi kuningas kilven päänsä yli ja sukelsi, mutta tallimies sai kilven allensa eikä päässyt sukeltamaan yhtä sukkelaan. Luullen häntä kuninkaaksi korjasivat viholliset hänet vedestä ja veivät jaarlin eteen, jolloin erehdys huomattiin. Kilvan kiipesivät jaarlin miehet kuningaslaivaan, jonka Erik jaarli täten sai voittosaaliikseen.

laulaa Björnstjerne Björnson mainiossa runossaan Svolderin taistelun päätöksestä. Mutta vanha islantilainen kronikankirjoittaja Snorre Sturlason, jonka esitystä "Kuningassaduissa" tässä olemme seuranneet, kertoo olevan paljonkin tarinoita Olavi kuninkaan myöhemmistä seikkailuista, mutta toteaa, ettei tämä missään tapauksessa tullut enää koskaan Norjan hallitukseen.

Noissa pikakulkija-aluksissaan, silloisissa "meren vinttikoirissa", kiitivät viikingit kotivuonojensa partailta ulos aukeille ulapoille. Kohti luonnon auliisti siunaamia maita kävi raisujen matkamiesten kulku — sinne, missä maaperä lumen ja jään kaihtamatta kasvoi runsaita satoja ja missä ihmisillä oli kummallinen tapa kokoutua asumaan kaupunkeihin ja muihin taajaväkisiin ja hyvinsuojattuihin yhdyskuntiin. Sellaisissa seuduissa viikingit tiesivät tapaavansa rikkauksia, joista ei kotoisilla karuilla kallioilla ollut aavistustakaan; ja niissä asui väestö, jolla ei ollut heidän luonteensa rajua, hillimätöntä voimaa ja joka herjan henkensä lunnaiksi kantoi kokoon kultaa ja kalliita kankaita, viljaa, viiniä ja kauneimpia tyttäriään saaliiksi miehille merellisille.

Kauhusta vapisivat Pohjois-Saksan ja Ranskan rannikkojen asukkaat Kaarle Suuren heikkojen seuraajien aikana, kun näkivät kaukaa ulapalta lähestyviksi nuo pitkät, kapeat käärmelaivat purppurapurjeineen ja laidoilla kiiltelevine kilpirivineen, jotka olivat niin toisen näköiset kuin heidän omat kömpelöt, leveäkylkiset ja korkealaitaiset kaukaloaluksensa. Hätähuuto "normannit tulevat!" herätti silloin yhtä suurta hirmustumista, kuin aikoinaan vanhassa Roomassa naisten parkuna: "Hannibal on porttien edessä!" Häthätää kootut suojelusjoukot eivät enimmäkseen mahtaneet mitään tulokkaiden väkeviä käsivarsia ja pitkiä tapparoita vastaan.

Kanaalin toisella puolella sai Englanti — tuo keltiläisten, piktiläisten, roomalaisten ja anglosaksien ainainen taistelutanner, Golf-virran lauhkeitten laineitten kaulailema vihanta saari — lakkaamatta ottaa rannoilleen pohjolan miehiä. "Vuonna 793" — kertoo vanha englantilainen kronikka — "näkyi Northumbrian (Pohjois-Englannissa) päällä kamalia ennuksia, jotka säikyttivät kansaa pahanpäiväisesti: raivokkaita pyörretuulia ja kalevantulia, ja säkenöiviä louhikäärmeitä nähtiin lentelevän ilmassa. Suuri nälänhätä seurasi näitä enteitä, ja vähän myöhemmin samana vuonna tuhosivat pakanalliset miehet mitä kauheimmalla tavalla Jumalan kirkon Lindisfarne-saarella, ryöstäen ja surmaten. Moniaat luostariveljistä ja -sisarista tapettiin miekalla, toisia hukutettiin. Pyhäkkö ryöstettiin putipuhtaaksi, monilta munkeilta riistettiin vaatteet, niin että heidän ruumiinsa jäivät ilki alastomiksi, karja iskettiin kuoliaaksi ja laahattiin mukaan." Siinä lyhyt ja surkean kaunopuheinen aikalaisten todistus viikinkien verisestä vierailusta.

Rannikkoja ryösteltyään viikingit soutivat jokia ylös sisämaahan, valloittivat yhtäällä aatelislinnan, toisaalla polttivat poroksi luostarin ja kasasivat saaliin aluksiinsa. Useat kerrat he tunkeutuivat Seine-virtaa myöten aina Pariisiin saakka, jonka asukkaiden, samoin kuin frankkilaisten kuninkaiden ja kreivien, täytyi maksaa heille tuntuvata pakkoveroa. Mutta sellaisen korjattuaan nuo rehdit raakalaiset jättivät ainakin sillä kertaa maksajan rauhaan.

Välimerellä, maailmankaupan silloisella valtaväylällä, he parveilivat kuin lokkiparvet silakankudun aikana, kaapaten vastaansattuvia kauppahaahtia rikkaine lastineen ja ryöstellen rannikoita Herkuleen patsailta aina Konstantinopoliin saakka, jota he sanoivat "Miklagårdiksi", s.o. Suureksi kaupungiksi. Mutta varsinkin Italia Ihmeineen ja ihanuuksineen viehätti heitä sanomattomasti, niinkuin yleensä keskiajalla kaikkia raakalaiskansoja; ja sen kukkaan, hedelmälliseen ja tuliperäiseen Sisiliaan ("Sikel-öhön") he asettuivat oikein vakituisesti asumaan, perustaen Robert Guiscardin johdolla valtakunnan, joka sitten lukemattomia kirjavia vaiheita kestäen pysyi pystyssä aina viime vuosisadan jälkipuoliskolle asti (Napolin eli "molempien Sisiliain" valtakunta, jonka bourbonilaisvallan Garibaldi kukisti).

Mutta minne tahansa viikingit suuntasivatkin matkansa, niin aina he, löydettyään maan, joka oli kylliksi rikas tuottamaan heille ylellistä saalista, palasivat sinne säännöllisesti seuraavinakin vuosina korjaamaan uutta satoa, kuten konsanaan peltomies vainioltaan; ja joka kerralla heitä seurasi uusia tulokkaita, joita houkutteli maineenjano, voitonhimo ja huoleton, riemullinen elämä.

Skandinavian maiden etäinen asema, niiden silloisten asukkaiden alhainen sivistystaso sekä kirjallisten muistomerkkien vähälukuisuus ovat aikaansaaneet, etteivät viikinkien vaellukset ohimentyään jääneet pysyväisen tietoisuuden esineiksi muualla Europassa. Enimmän tarjoo niistä tietoja Islannin vanha runous, joka tuolla syrjäisellä saarella, kaukana maailman valtateistä, on säilynyt hämmästyttävän elinvoimaisena halki vuosisatojen. Joka tapauksessa on niillä ollut erittäin suuri merkitys sekä maapallomme tunnetuksi tulemisessa että hyvin monien maanäärien asuttamisessa; ja moniaissa myöhemmin eturiviin kohonneissa maissa ovat muinaisten viikinkien valtateot olleet tärkeinä tekijöinä historiallisessa kehityksessä.

Varhaisimmat retkensä viikingit suuntasivat Islantiin, jolle he saaren iäti lumisen ja jäisen luonnon mukaan antoivat "jäämään" nimen. Varsinaisen asutuksensa se sai Norjasta, josta kuningas Harald Kaunotukan v. 870 paikoilla kukistamat mahtimiehet muuttivat tuonne ikuisen tulen ja jään keskeen, siirtäen sinne mukanaan vanhan norjalaisen valtio- ja yhteiskuntajärjestyksen. Sata vuotta myöhemmin matkasi norjalaisia purjehtijoita yhä kauvemmas luoteeseen päin keksien maan, jolle sen ensimmäinen vakituinen asukas, muuan Erik Raudi eli Puna-Erik, antoi perin nurinkurisen nimen Grönlanti eli "Vihanta maa", siten houkutellakseen muitakin maanmiehiään sinne asettumaan. Ja hänen poikansa Leif jatkoi vieläkin kauvemmaksi, astuen ensimmäisenä europalaisena jalkansa Amerikan kamaralle. Hän saapui näet New-Foundlandin kalliosaarelle, jota nimitti "Hellulandiksi" (Kallio-maaksi), ja nykyisen Massachusetts-valtion rannikolle, jolle hän siellä tapaamainsa villien viiniköynnösten takia antoi nimeksi "Vinland det goda" (Hyvä viinimaa). Pohjois-Amerikassa ja Grönlannissa vanhan viikinkiasutuksen kumminkin hävitti ajanmittaan eskimojen eli "skrällinkien" kääpiökansa; mutta Islannissa se on säilynyt halki aikojen laatuaan ainokaisena jalokivenä kansakuntien kruunussa.

Historiantutkijain kesken on väitelty siitä, oliko se Rollo eli Gånge Rolf ("Jalankävijä Rolf", koskapa mikään ratsu muka ei kyennyt kannattamaan hänen jättiläisruhoaan), joka 9:nnen sataluvun alussa perusti Luoteis-Ranskaan itsenäisen viikinkivaltion Normandian, norjalaista vaiko tanskalaista syntyperää. Olipa tuon seikan laita miten hyvänsä — verrattomasti sivistyneemmän kansanaineksen keskeen asettuneina normannit ("pohjan miehet") sulautuivat tuota pikaa tyyten ympäristöönsä, omistaen yksinpä sen kielenkin. Kun Rolfin jälkeläinen Vilhelm Valloittaja sata vuotta myöhemmin teki uuden viikinkiretken Englantiin, jossa lyhyt tanskalaisvalta hiukan aikaisemmin oli murrettu, ja muutti sinne paroonineen, pysyi sielläkin ranskankieli pitkät ajat ylimysten kielenä. Ja rakkautensa mereen ja halunsa merentakaisiin valloituksiin jättivät nuo vanhain viikinkien jälkeläiset perinnöksi tälle mitä moninaisimmista aineksista muodostuneelle saarelaiskansalle, jota perintöä nykyinen Suur-Britannia saa meren kaulaileman asemansa ohella kiittää siitä, että se on kohonnut maailman mahtavimmaksi meri- ja siirtomaavallaksi.

VIIKINKIRETKET ITÄÄNPÄIN.

Viikinkien retket itäänpäin ("austrvegr") muodostavat erityisen, meitä suomalaisia sekä itäistä naapuriamme kiinteästi koskettelevan luvun. Ruotsissa asui alkuaan kaksi toisilleen läheistä heimoa, svealaiset ja götalaiset (goottilaiset), joiden välillä oli kahnausta jo paljon ennen Kristuksen syntymää, mikä kahnaus viimein ensimmäisen vuosituhannen puolivälissä leimahti palavimmilleen. Germanilaisen rodun levoton, toimintahaluinen luonne johti näitä heimoja jo hämärinä esihistoriallisina aikoina riistaretkille merentakaisiin maihin, m.m. arvellaan heidän ensinnä asettuneen Lounais-Suomeen. Kun tuo heimojen käymä kamppailu päättyi svealaisten voittoon, lähtivät kukistetut götalaiset mielellään etsimään uusia asuinsijoja "Suolameren" (Itämeren) itäisiltä ja kaakkoisilta rannoilta; toisaalta jälleen voittajatkin, tuntiessaan olevansa kyllin vahvat muodostamaan kiinteitä yhdyskuntia, ohjasivat kernaasti ylipursuvaa voimaansa itäänpäin. Tällöin lienee Uusimaa saanut ruotsalaisen asutuksensa, samoin Kuurin- ja Vironmaan rannikolla olevat saaret, joiden väestön kielessä voi vieläkin huomata muinaisen yhteisruotsin ("norräna’n") jälkiä. Svealaisten vallan lopullisesti kiteytyessä kuningas Erik Pyhän aikana, liittyi vanhaan valloitushaluun myöskin pyrkimystä levittää kristinuskoa pakanamaihin. Seurauksena oli kuuluisa ristiretki Suomeen (1157). Yhdessä käännyttämisinnon kera kävi asuttamishalu, joka johti ruotsalaiset aina Laatokan ("aallokkaan meren") rannoille saakka. Tänne oli jo 8:nnen sataluvun alussa syntynyt vahva viikinkivarustus Aldeigjuborg (nykyisen venäläisen Ladoga-kaupungin kohdalle).

Suomalaiset heimot olivat hämärän muinaisuuden aikoina muodostaneet "Yhteis-Suomeksi" nimitetyn alueen Pohjois- ja Itä-Venäjällä, mistä heitä alkoi jo ennen Kristuksen syntymää siirtyä Suomenlahden ja Laatokan eteläpuolelle, Suomenniemelle ja Valkeanmeren ympärille. Nykyisen Venäjän alueella heitä asui sekaisin slaavilaisten heimojen kanssa, jotka heitä nimittivät "tshuudeiksi" (arvatenkin laina muinaisruotsalaisesta sanasta "thiudh" = kansa). Mitään kiinteätä yhteyttä, puhumattakaan järjestetyistä valtio- ja yhteiskuntamuodoista, ei noilla sekaheimoilla ollut, niin että niiden oli vaikea pitää puoliaan heidän asuma-aloilleen tunkeutuvia viikinkejä vastaan, joita he nimittivät sanoilla "Ruotsi", "ruotsalainen" (nämä sanat oletetaan johtuvan eräästä itäviikinkien kotipaikasta Rodenista eli Roslagenista Sveanmaan itäosassa). Nuo lakkaamattomat kamppailut, joissa suomalaiset ja slaavilaiset enimmäkseen joutuivat alakynteen, johtivat kumminkin varsin tärkeään suurtekoon, nim. Venäjän vallan syntyyn.

Kijeviläinen munkki Nestor, "Venäjän ajantiedon isä", kertoo 1100-luvun alussa kirjoittamassaan aikakirjassa seuraavasti:

"Vuonna 6367 (s.o. 859) tulivat varjagit (slaavilainen muunnos muinaisruotsalaisesta sanasta 'väring' = laillista turvaa nauttiva mies) meren yli ja vaativat veroa tshuudeilta ja slaaveilta, merjalaisilta ja vepsäläisiltä (suomensukuisia heimoja) ynnä krivitsheiltä (muuan slaavilainen heimo). V. 6370 (862) nämä ajoivat varjagit takaisin meren taa, eivät maksaneet niille mitään veroa ja rupesivat itse hallitsemaan itseänsä. Mutta silloin oli lainkäytön laita kehno, suku nousi sukua vastaan, ja kiista ja eripuraisuus vallitsi kaikkien välillä ja he rupesivat sotimaan toisiaan vastaan. Ja silloin sanoivat he toisillensa: Etsikäämme itsellemme ruhtinas, joka osaa vallita meitä ja tuomita oikeudenmukaisesti. Ja heitä lähti meren yli varjagien, rusj'ien puheille, sillä näillä varjageilla oli nimenä rusj’it, niinkuin toisilla oli svijalaiset, toisilla nurmannit, toisilla anglianit ja toisilla gootit. Ja tshuudit, slaavit, krivitshit ja vepsäläiset sanoivat rusj’eille: 'Meillä on suuri ja hedelmällinen maa, mutta siinä ei ole mitään järjestystä, tulkaa siis hallitsemaan ja neuvomaan meitä!' Ja kolme veljestä valittiin seuralaisineen, ja he ottivat mukaansa kaikki rusj’it ja tulivat. Ja vanhin veljeksistä, Rjurik, asettui Nowgorodiin, ja toinen, Sinjeus, Bjelo-Ozeroon, ja kolmas, Truvor, Izborskiin (Peipus-järven eteläpuolelle). Ja Venäjän maa, nimittäin Nowgorod, sai nimensä näistä varjageista; nyt näet ovat Nowgorodin miehet varjagilaista heimoa, ennen olivat Nowgorodin miehet slaaveja. Mutta kahden vuoden kuluttua kuoli Sinjeus ja hänen veljensä Truvor, ja Rjurik otti yksin ylivallan ja jakoi kaupunkeja miestensä kesken, antaen yhdelle niistä Polotskin, toiselle Rostowin, kolmannelle Bjelo-Ozeron. Ja näihin kaupunkeihin ovat varjagit siirtyneet; mutta sitä ennen asui Nowgorodissa slaaveja, Polotskissa krivitshejä, Rostovissa merjalaisia, Bjelo-Ozerossa vepsäläisiä, Muromissa muromilaisia. Ja kaikkien niiden valtiaaksi tuli Rjurik."

Nimet Rjurik, Sinjeus ja Truvor ovat venäläisiä muodostelmia pohjoismaisista miestennimistä Rörik, Signjut ja Torvard. Kansallisuusnimi Rusj on taas ilmeisesti sama kuin suomalaisten "Ruotsi". Venäjän kotimainen nimi on tänäkin päivänä Rusj eli Rossija. Arvatenkin oli Itä-Europan valtiollinen ja yhteiskunnallinen tila silloin yhtä surkean hajanainen kuin miksi se on tullut äskeisen maailmansodan päätyttyä; joko tulivat tarmokkaat, itseänsä hallitsemaan tottuneet sodankävijät omasta ehdostaan "hallitsemaan tuota suurta ja hedelmällistä maata, jossa ei mitään järjestystä ollut", tahi pitää Nestorin aikakirja kirjaimellisesti paikkansa. Mutta tuloksena tästä muinaisesta maailmanhistoriallisesta valtioteosta oli, että ihmeteltävän sulatuskykyinen slaavilainen aines ennen pitkää nielaisi itseensä niinhyvin suomensukuiset alkuasukkaat kuin ruotsalaiset tulokkaat.

Pohjoisempana kuin vepsäläiset ja merjalaiset oli kolmas sangen merkillinen suomalainen kansanheimo, nim. Vienanmeren eteläpuolella asuva bjarmien kauppakansa, joka käyden kauppaa metsästyksen ja kalastuksen tuotteilla sekä verottamalla lappalaisia oli paisunut ylen äveriääksi. Bjarmit eivät liene olleet samoja kuin Itä-Venäjällä asuvat permalaiset, vaan luultavasti nykyisten Vienan karjalaisten esivanhempia. Kaupankäynnistäänhän ovat Vienan "harjurit" ja "laukkurit" vieläkin kuuluisat, ja heidän asumansa alueen hautakummuista tavatut vanhat arapialaiset rahat ja muut itämaalaiset kulta- ja hopeakalut todistavat heidän muinaisten esi-isäinsä käyneen kauppaa sangen avaralta.

Ensimmäiset tiedot bjarmeista ahtoi v. 900 tienoilla Englannin kuninkaalle Alfred Suurelle muuan norjalainen Ottar, joka oli käynyt heidän maassaan. Sittemmin tekivät ruotsalaiset ja norjalaiset sekä rauhallisia kauppamatkoja että varsinkin sotaisia ryöstöretkiä rikkaiden bjarmien luo. Näiden etevin kauppapaikka sijaitsi lähellä Vienanjoen laskua Valkeaan mereen, nykyisen Arkangelin kaupungin pohjoispuolella. Sen lähitienoilla sijaitsi heidän aitauksella varustettu pyhä kalmistonsa, jota hautoihin kätkettyjen aarteiden takia aseelliset miehet vartioivat yötä päivää (bjarmien tapa näet oli uhrata osa vainajan varoista yhteiseen aarrekumpuun). Keskellä aitausta sijaitsi Jumala-nimisen ylijumalan tölskitekoinen puukuva, jolla oli kaulassa kultavitjat ja polvilla rahoilla täytetty hopeamalja. Ymmärrettävää oli, että varsinkin kalmisto aarteineen houkutteli saaliinhimoisia viikinkejä vieraiksi.

Noin sata vuotta Ottarin käynnin jälkeen tehtiin Bjarmiaan toinen retki, josta islantilainen historioitsija Snorre Sturlason kertoo seuraavasti. Norjan kuninkaan käskystä lähti kaksi veljestä, Karli ja Gunstein, kauppamatkalle bjarmien maahan, ja kuningas antoi heille kauppatavaraa ja laivan, jossa oli väkeä viisikolmatta miestä, ehdolla että saisi voitosta toisen puolen itselleen. Matkalla yhtyi retkeen Ruijan eli Pohjois-Norjan mahtavin mies, nimeltä Thorer Hund, toisella laivalla ja 80 miehen kera.

Perille tultua ruvettiin ajan tavan mukaan hieromaan vaihtokauppaa maan asukkaiden kanssa, kunnes kaikki tavarat oli saatu myydyksi. Mutta Thorer Hundillapa ("koiralla") oli koiruus mielessä. Kaupparauhan irtisanottua ja purjehdittua tovin matkaa merelle hän esitti tovereilleen, että yön tullen palattaisiin takaisin ryöstämään bjarmien kuuluisa kalmisto, josta joka mies perisi niin paljon saalista, että tulisi koko loppuiäkseen rikkaaksi. Tuuma oli viikinkien mieleen ja ehdotukseen suostuttiin, kunhan sen täytäntöönpano ei kävisi kovin vaaralliseksi. Kundilla olikin ovela ja vaarattomalta näyttävä sotajuoni valmiiksi mietittynä.

Illan suussa veijarit laskivat laivansa uudelleen maihin, mutta syrjään kauppasatamasta, ja jotkut miehistä jäivät niitä vartioimaan toisten edetessä kohti riistapaikkaa. Taivallettua tovin aikaa aukeata nummea tultiin isoon metsään. Thorer komensi tovereitaan silloin astumaan hiljaa ja tekemään puihin rasteja paluutien viitoiksi. Vihdoin aukeni metsän sisästä raivattu seutu, jonka keskellä näkyi bjarmien pyhä kalmisto korkeine hirsiaitauksineen. Retkeläisten onneksi siellä sattui parahiksi olemaan vahdinmuutos, eikä entisten vartijain poistuttua ollut uusia vielä ennättänyt saapua paikalle.

Johtajat kiipesivät aitasalvoksen yli, avasivat portit ja päästivät toverinsa sisään. Ryöstäjät kohta käsiksi aarrekumpuun ja mättäämään siitä multaa kalleuksineen helmoihinsa. Thorer Hund oli ankarasti kieltänyt ketään koskemasta Jumalan kuvaan. Saatuaan saalista niin paljon kuin jaksoivat kantaa kääntyivät miehet paluumatkalle, mutta huomasivatpa silloin, ettei Hundi ollutkaan joukossa. Karli juoksi takaisin kalmistoon ottamaan selvää minne mies oli kadonnut, ja näkipä hän silloin tuon toisten varoittajan itsensä olevan kuvan kimpussa ja raastavan sen polvilta rahamaljaa mukaansa. Sen älyttyään ei Karlikaan tahtonut olla Pekkaa pahempi, vaan iski kirveellä kuvan kaulassa olevat kultakäädyt poikki. Mutta ahneudessaan hän iski niin kovaa, että kirves löi kuvatukselta pään irti, ja se putosi hirmuisella jyrinällä ensin polville ja siitä maahan. Mellakan kuulivat paikalle joutuvat uudet vartijat, jotka kohta torvilla toitottamaan muulle kansalle, että rosvoja oli kalmistossa. Aarteenviejille tuli ankara kiire, ja metsän poikki tultuaan he näkivät lakealla maalla ison ylivoiman vastassaan. Hukkapa olisi heidät perinyt jok'sorkan, jollei Thorer Hundi olisi aikaisemmin suomalaisilta oppinut loitsutaitoa ja nyt kääntänyt kostajain silmät niin, etteivät nämä älynneetkään pakenijoita, jotka ehjin nahoin pääsivät turvaan laivoihinsa.

IV LUKU

Kaupunkien merkitys keskiajalla. — Italian merikaupungit; Marco Polon matka; Kaupunkien riitaisuudet; — Hansaliitto; Hansan rikkaus ja mahtavuus; Hansan vallan vaipuminen. — Keskiajan alukset.

Varhaisemman keskiajan päätunnusmerkkinä oli, paitsi syvää uskonnollista tunnetta ja sen nojassa paisuvaa kirkonvaltaa, ritarielämä seikkailuineen, lemmenpalveluksineen ja muine teennäisen korkeine elämänihanteineen. Aseidenkäyttöön harjautunutta ritaria yksistään pidettiin vapaana miehenä; ja kun hänessä seikkailunhalun ohella paloi merkillisellä tavalla yhtynyt saaliin himo ja uskonnollinen innostus, lähti hän valloittamaan miekanterällä pyhiä paikkoja "uskottomien" muhamettilaisten käsistä tahi kääntämään Pohjois- ja Itä-Europan pakanakansoja kristinuskoon. Mutta ritariuden ihanteet pilasi aikaa myöten tietämättömyys ja tapainraakuus, hillitön sorron- j a voitonhimo; uskonnolliset menot ja sievistelevät tavat muuttuivat pelkäksi karkean aistillisuuden ulkoverhoksi. Huolimatta enää lähteä kaukomaille uskottomien sekaan saalista hankkimaan, kävivät ritarit kotiseudulla keskenään ryöstö- ja kosto-sotia sekä riistivät sangen mielellään ympäristönsä aseettomilta porvareilta ja muilta elinkeinonharjottajilta ynnä maaorjuudessa elävältä talonpoikaisväestöltä kaiken mitä suinkin irti saivat. Etenkin kulkuteiden ja vesiväylien varsilla sijaitsevat ritarilinnat muuttuivat vasituisiksi ryöväripesiksi, joiden turvin kuuluisat "rosvoritarit" verottivat sietämättömästi ohikulkevia kauppiaita ja ympäröivää seutua.

Ahdistetut elinkeinonharjottajat vetäytyivät silloin kaupunkien turviin, joiden ympäri kohosi vahvoja muureja; he liittyivät kiinteästi järjestetyiksi ja aseharjoituksia pitäviksi ammatti- eli veljeskunniksi, "kilteiksi", ja olivat valmiit asevoimin puolustamaan omaisuuttaan, henkeään ja vapauttaan. Ajan rauhattomuus oli omiaan ripeästi kasvattamaan kaupunkien väkilukua; käsiteollisuuden ja kaupan vaurastuessa kasvoi niiden rikkaus ja yhtä rinnan niiden valtiollinen merkitys ja mahti. Hallitsijat, ritaristo ja ylempi hengellinen sääty olivat rahantarpeessaan pakotetut alinomaa turvautumaan niiden apuun, ja vastalahjaksi vaativat kaupungit yhä suurempia oikeuksia ja "vapauksia". Täten saivat alkunsa Saksan mahtavat valtakunnan kaupungit, jotka ympäröivine alueineen muodostivat itsenäisiä pikkuvaltioita keskelle suurta "pyhää roomalaista keisarikuntaa" ja säilyttivät asemansa sellaisina aina 19. vuosisadan alkuun asti. Aivan erikoinen merkitys niinhyvin koko keskiaikaisen sivistyselämän kuin sitä erikoisesti edistävän merenkulun alalla on silloisilla merikaupungeilla, joista muita mahtavammiksi kohosivat etelässä eräät Italian kauppakaupungit ja pohjoisessa Pohjois-Saksan kuuluisa Hansa.

Vanhan Rooman vallan rauetessa pirstoiksi ja sen emämaan Italian hajotessa epälukuisiksi, keskenänsä alituisesti kinasteleviksi pieniksi ruhtinaskunniksi peri sen valtiollisen aseman ensimmäinen sen pirstoista kohonnut suurvalta, Byzantiumin eli Itä-Rooman keisarikunta. Mutta yhtä vähän kuin vanhoilla roomalaisilla oli taipumusta ja halua merenkulun harjottamiseen, oli sitä myöskin itäisen tytärvaltakunnan asukkailla. Merenkulku ja kaupanteko Välimerellä joutui aikaisin Italian merikaupungeille, nimenomaan mahtavimmille niistä ja toistensa katkerille kilpailijoille, Genovalle, Pisalle ja Venetsialle.

Ristiretkien aikoina, toisen vuosituhannen kolmena ensimmäisenä vuosisatana, kuljettivat Genovan ja Venetsian alukset ristiritareita Pyhään maahan, eikä tietenkään niin paljon hartaudesta näitä elähyttävään asiaan kuin itse heistä rikastuakseen. Kristityille siihen asti suljetun itäisen maailman aarteet avautuivat rohkeille ja älykkäille laivurikauppiaille. Suunnattomasta ryöstösaaliista he perivät runsaan osan kuljetusmaksuina ja ristiretkeläisille myöntämäinsä lainojen korvauksena; itämaiden kallisarvoiset luonnontuotteet, varsinkin ryydit, ynnä hienotekoiset metalli- ja kutomatyöt, virtasivat heidän välityksellään Europaan ja ensi sijassa tietenkin heidän omiin kauppavarastoihinsa. Byzantiumin lahoavan keisarikunnan joutuessa "ristiritarien" ahneuden kiistakentäksi riensivät Italian kauppiasvallat kalastamaan sameassa vedessä ja korjaamaan "vanhemman veljen" osan saaliista. Konstantinopoli ympäristöineen, "Levantti" eli Vähän-Aasian rannikko saarineen, jopa etäinen Krimikin Mustan meren pohjoisrannalla näkivät heidän kauppakonttorejaan syntyvän keskuuteensa kuin sieniä sateen jälkeen, ja ne joutuivat sekä valtiollisessa että varsinkin kaupallis-rahallisessa suhteessa niistä riippuvaisiksi sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Yksinpä muinaisen Hellaankin he vetivät valtapiiriinsä — sinne perusti muuan firenzeläinen kauppahuone "Ateenan ja Korinthoon herttuakunnan".

Täten merenkulun ja kaupan avulla vaurastuttuaan tuli Italian viisaista ja äveriäistä rahamiehistä silloisen Europan pankkiireja. Heidän rahoillaan ruhtinaat kävivät kiistojaan vielä 30-vuotissodan aikana ja kauvan jälkeenkinpäin. Heidän pankkikonttorejaan oli jokaisessa tärkeässä kauppa- ja merikaupungissa, joissa heitä kotiseutunsa mukaan sanottiin "lombardilaisiksi" (Lontoossa kantaa vieläkin muuan pankkikatu Lombard-kadun nimeä); ja nykyisin käytetystä pankkisanastosta on hyvä osa senaikaista italialaista alkuperää (vekselitoimi = lombard-liike, à vista = näytettäessä, j.n.e.).

Vallattuaan itselleen Vähän-Aasian kaupan pyrkivät italialaiset kauppias-laivurit yhä kauvemmaksi itään. Intian kallisarvoiset luonnontuotteet olivat jo tulleet tunnetuiksi Europassa, mutta kauppateitä sinne sekä koko Aasian-kauppaa pitivät muhamettilaiset hallussaan.

Viekkaudella ja yritteliäisyydellä koettivat rohkeat italialaiset retkeilijät päästä tunkeutumaan tuonne tarujen maahan, kalliiden mattojen kotiseutuun Persiaan ja vieläkin kauvemmas europalaisille silloin aivan tuntemattomiin Aasian ääriin, joita nimitettiin yhteisnimellä "Tartariaksi" ja joiden uumenissa kuohahtelevat kansojen liikehtimiset tuontuostakin viskasivat inahtavia maininkejaan Europaankin Attilan, Dshingis-kaanin ja Timur Lenkin hurjien laumojen muodossa.

Merkillisimpiä kaikkien aikojen uskaliaista löytöretkistä ovat venetsialaisten Polo-veljien matkat kaukaiseen Kiinaan 13. vuosisadan lopulla, joiden päähenkilönä ja kertojana esiytyy toisen veljen poika Marco Polo (1256-1323). Alkaen matkansa Krimin niemimaalta, jossa venetsialaisilla oli kauppasiirtoloita ja Polo-veljeksillä haarakonttori, lähtivät he kauppamatkalle Bukharaan, josta mongoolit veivät heidät halki Aasian aina Katayhin (Kiinaan) saakka ylimmän valtiaansa Kublai-kaanin luo. Siellä nämä älykkäät ja paljon nähneet venetsialaiset kauppiaat saivat osakseen huomaavaista kohtelua, jopa heidät lähetettiin viemään suurkaanin ystävällistä kirjettä kristikunnan silloiselle päälle, Rooman paaville. Sen tehtävän he kunnolla toimittivat ja palasivat uudelleen mongoolikeisarin luo tuoden mukanaan paavin vastauskirjeen sekä toisen veljen nuoren pojan Marcon. Tällä kertaa he jäivät pysyväisesti suurkaanin hoviin Kambaluk-kaupungissa (nyk. Pekingissä), jossa varsinkin nuori Marco Polo aikaa voittaen kohosi hallitsijan suureen suosioon ja merenkulkutaitoisena käytettiin tärkeissä hallitustoimissa. Kaanin lähettiläänä hän matkusteli monissa maissa, joissa sitä ennen ei yksikään europalainen ollut käynyt, Ceylonissa, Etu- ja Taka-Intiassa, Tibetissä y.m. Kaikkialla hän teki tarkkoja havaintoja maiden laadusta ja vieraista kansoista, niiden tavoista ja laitoksista. Se olikin kerrassaan outo, aivan kuin sadunomainen maailma, joka venetsialaista matkustajaa kohtasi Itä- ja Etelä-Aasiassa. Valtavan suurenmoinen luonto ja vuosituhansia vanha sivistys — se kaikki oli niin peräti toisenlaista kuin vanhassa Europassa. Hankkipa hän kuulopuheitten mukaan tietoja Cipangu-nimisestä maastakin (nyk. Jaapanista), jota suurkaani turhaan yritteli valloittaa.

Kokonaista 20 vuotta olivat Polot matkallaan, niistä 17 kaanin palveluksessa.— Marco useita vuosia m.m. suuren maakunnan ja sen 28 kaupungin sijaiskuninkaana. Mutta huolimatta kaikesta siellä perimästään kunniasta ja varallisuudesta paloi heissä kova koti-ikävä. Paluumatkaan tarjoutuikin tilaisuus, kun he saivat toimekseen saattaa erästä suurkaanin tytärtä miehelään etäiseen Persiaan. Matka kävi turvallisuuden takia meritse. Neljällätoista isolla 4-mastoisella laivalla purjehti loistava lähetystö, Marco Polo amiraalina, Taka-Intian ympäri ja ryytikasvien varsinaisen kotiseudun Isojen Sunda-saarten kautta (missä nähtiin "hännällisiä ihmisiäkin", arvatenkin orang-utangi-apinoita) helmien ja jalokivien saareen Ceyloniin ja Etu-Intian rannikolle. Mutta sen sijaan, että olisi vienyt prinsessan suorinta tietä Persian lahtea pitkin määränpäähän, lähtivät tutkimushaluiset venetsialaiset kiertelemään Intian merta sen pohjimmaisia perukoita myöten, käyden Madagaskarissa — joka Polojen mukaan oli maailman suurin saari ja jossa siihen aikaan vielä eli Tuhannen ja yhden yön saduissa mainittu Rok-niminen jättiläislintu (sukupuuttoon kuollut Aepyornis maximus, joka oli kamelikurkea lähes toista vertaa isompi) — Sansibarissa ja Abessiniassa asti. Sitte vasta he veivät ylhäisen morsiamen persialaiselle sulhaselle.

V. 1295 he viimein saapuivat Venetsiaan, jossa "heidän omansa eivät ottaneet heitä vastaan". Poloja oli luultu jo kauvan sitten kuolleiksi, ja heidän kotitalossaan asui etäisiä sukulaisia, jotka eivät tahtoneet tietää mitään nukkavieruihin tamineihin puetuista matkalaisista. Nämä panivat silloin toimeen isot kemut, kutsuivat sinne kaikki sukulaisensa ja kaupungin arvohenkilöt, tarjosivat ylellisiä ruokalajeja ja pukeutuivat kolmesti edellistä yhä komeampaan juhla-asuun. Vihdoin kemujen lopulla he esiytyivät resuisissa matkavaatteissaan ja ratkoivat irti niiden saumat, jolloin arvaamattoman kalliita jalokiviä ja helmiä vieryi lattialle ällistyneitten vierasten ihmeeksi. Nyt vasta heitä uskottiin, ja he perivät kotitalonsa ja muun entisen omaisuutensa. Marco Polo kohosi sitten synnyinkaupungissaan suureen arvoon; ja kun hän suurkaanin kansoista ja rikkauksista puhuessaan alinomaa käytti miljoona-sanaa, ruvettiin häntä kutsumaan "miljoona-herraksi". Kun myöhemmin syttyi sota alituisesti keskenään kilpailevien merenkuningattarien Venetsian ja Genovan välillä, joutui muuatta sotalaivaa komentava Marco Polo haavoitettuna vihollisten vangiksi. Mutta kuuluisaa vankia kohtelivat genovalaisetkin suurella huomaavaisuudella. Hän sai yhä uudelleen jutella uteliaille kuulijoille merkillisistä matkoistaan, kunnes kertomiseen kyllästyneenä saneli kirjureille niistä lavean esityksen, joka ilmestyi v. 1298 nimellä "Maailman ihmeet". Tämä mainio teos pysyi sitten vuosisatoja tärkeimpänä lähdekirjana itäisen pallonpuoliskon oloista ja — kuten seuraavasta luvusta näemme — antoi varsinaista aihetta ja virikettä keski- ja uuden ajan rajapyykkinä pidetyille suurille maantieteellisille löytöretkille.

Kuten edellisestä käy ilmi, ei Italian mahtavien ja rikkaiden meri kaupunkien kesken vallinnut sitä yksimielisyyden tunnetta ja yhteisten etujen silmälläpitoa, jonka puutteesta tämä luonnon auliisti siunaama maa on kärsinyt koko keski- ja uuden ajan aina lopulliseen yhdistymiseensä saakka jokunen vuosikymmen sitten. Keskinäinen kateus saattoi niiden laivat iskemään yhteen kaukaisilla riistavesillä ja kilpailemaan kauppaeduista vierasten kansallisuuksien luona; kotivesillä johti sama kiero vietti kutakin ponnistamaan kaikki voimansa tuhotakseen toisensa täydellisesti. Tuossa lakkaamattomassa kilpailussa, josta merenkohdussa uiskenteleva Venetsia, "Adrian meren kuningatar", lopuksi selvisi voittajana, koettivat riitapuolet vahingoittaa toisiaan sekä avoimilla taisteluilla että käyttämällä aito-italialaisella oveluudella kavalia syrjäiskuja. Hyökkäys- ja puolustusliittoja solmittiin vierasten valtiasten, Rooman paavien, Saksan keisarien, Ranskan ja Espanjan kuninkaiden kanssa. Kuvauksena senaikaisesta sodankäynnistä kerromme vanhan kuvauksen mukaan Melorian meritaistelusta, josta kaiken hurjuuden ohella tuulahtaa vastaamme keskiaikainen ritarillisuus ja romantillisuus.

"Pisalaiset, välittämättä paavin heille julistamasta kirkonkirouksesta, purjehtivat suurella laivastolla Genovan lahteen, hajoittaen tieltään paavin suosimia vihollisiaan. (Venetsialainen) Morosini oli heidän amiraalinsa, ja hän oli mitä hienokäytöksisin mies; sillä kun genovalaisten lähettiläs tuli huomauttamaan hänelle, että vähän kunniaa hän perisi käydessään vihollisen kimppuun, jonka puoli laivastoa oli hajallaan kaukana ja toinen puoli vielä telakalla, myönsi Morosini sen todeksi ja vetäytyi kohteliaasti takaisin. Täten saivat genovalaiset aikaa varustautua taisteluun ja lähtivät 100 kaleijan voimalla ulos merelle, purjehtien kolmion muotoisessa rintamassa. Viholliset vastapuolet kohtasivat nyt toisensa ja ottelivat oikein villikissan hurjuudella. Nuolet, peitset, heittokeihäät ja tapparat pimensivät ilman; suovalla sekoitettua palavaa öljyä virtasi mereen joka taholle, ja herkeämätön suhina ja jyminä oli saattaa kaukaa rannaltakin katselevat aivan suunniltaan. Välimeren siniset vedet värjäytyivät punaisiksi taistelussa vuodatetusta verestä, ja laivojen ympärillä laineet vallan kiehuivat hukkuvista miehistä, jotka viimeisin epätoivoisin hengenvedoin kamppailivat keskenään."

HANSALIITTO.

"Hansa" on muinais-goottilainen sana ja merkitsee niin hyvin liittoa eli yhteyttä kuin sotivata joukkoa. Se merkillinen ja mahtava ilmiö Pohjois-Saksassa, jota tuolla sanalla tarkotetaan, tarjoaa aivan toisellaisen kuvan kuin edellä esitetty italialaisten merikaupunkien hajanainen historia. Kun alppien eteläpuolella olevat latinalaiset mertenvaltiaat kuluttivat voimiaan ja mahtiaan lakkaamattomissa keskinäisissä kinasteluissa, vaikutti germaanilainen yhteenkuuluvaisuuden henki Pohjois-Saksassa vallan toista. Ympäröivien Pommerin, Slesvigin, Holsteinin, Lüneburgin y.m. herttuain alituiset ryöstelyt ja kiristykset pakottivat sikäläisiä merenkulkua ja kauppaa harjottavia rannikkokaupunkeja liittymään lujasti toisiinsa. Turvallisuudentarpeen lisäksi tulivat yhteiset elinedut. Niiden porvarit tajusivat näet, että he muodostamalla yhdessä peljättävän mahdin voivat parhaiten hankkia itselleen tärkeitä kauppaetuja Itä- ja Pohjanmeren rantamilla. Hampurin, Bremenin ja Lyypekin ympärille, jotka ovat säilyttäneet tärkeän merkityksensä kaupan ja merenkulun alalla aina meidän päiviimme asti, ryhmittyi lukuisa joukko, aikoinaan toistasataa hansakaupunkia, niistä monet kaukana sisämaassa suurten jokien varsilla, toiset aina Flanderissa ja Portugalissa asti. Niiden lisäksi tuli suuri joukko kukoistavia siirtoloita ja kauppakonttoreja ympäri pohjoisten merien rantamia.

Kansalaisten vallan vakavuuden perusti näet se erittäin valtioviisas toimenpide, että he muinaisten foinikialaisten tavoin perustivat siirtoloita kaikkialle, missä kävivät kauppaa, sekä omia kauppakonttoreja valvomaan heidän etujaan silloisissa tärkeissä merikaupungeissa. Edellisistä kohosi kuuluisimmaksi loistossa itsensä Lyypekin kanssa kilpaileva Visby kalkkikallioisella Gotlannin (vanh. suomalaisten "Voionmaan") saarella, muhkeine kehämuurineen, epälukuisine kirkkoineen ja tarujen ylistämine rikkauksineen. "Guuttien" äveriäisyyttä kuvataan vanhassa viisussa seuraavasti:

"Leiviskävaa’all’ ne kultia myö, Veroiksi kalliita kiviä tuo,
Hopeavadeista siatkin syö, Ja kullasta kankaita emännät luo".

Kokonaisia kortteleja ja kaupunginosia käsittäviä kauppakonttoreja syntyi m.m. Bergeniin, Tukholmaan, Turkuun ja Viipuriin; olipa sellaisia mahtavassa Lontoossa ja kaukaisessa Novgorodissakin asti.

Siirtoloistaan ja konttoreistaan käsin kansalaiset eivät ainoastaan harjottaneet kauppaa asianomaisen maan kanssa, vaan panivatpa mestarillisin keinoin sen kerrassaan riippuvaksi heidän ylivallastaan. Etenkin Skandinavian maat olivat nääntyä vierasten kauppalaivurien ikeen alla. Valvomaan Hansan etuja sijoitettiin niihin nuoria, pirteitä miehiä (tunnetut "pippuriveikkojen" ja Suomessa yksinkertaisesti vain "saksojen" nimellä), jotka sortivat häikäilemättä kotimaista kauppaa ja, tuntematta lainkaan mitään velvollisuuksia elinkautisia asuinpaikkojaan kohtaan, koettivat puristaa ja kettää niistä kaiken mehun. Hankkimalla lainoja, laivoja ja palkkasotureja alituisessa rahapulassa oleville ja keskenään kinasteleville ruhtinaille kiristivät hansakaupungit näiltä heidän maitaan orjuuttavia kauppaetuja.

Hansan rikkauden alkulähteenä oli varsinaisesti sillinkalastus ja -kauppa. Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla oli heillä suolaamoja, joissa maanasukkailta ostetut kalat lyötiin tynnyreihin ja kuljetettiin paasto- ja perjantairuoaksi kaikkialle katoliseen kristikuntaan. Ryöstökalastus ja jotkin kalataudit ovat sittemmin hävittäneet Itämerestä sillin melkein sukupuuttoon, jättäen jälelle vain sen laihemman sukulaisen silakan.

Hansaliiton synnyttivät ja sitoivat kokoon, kuten mainittu, yhteiset kauppaedut ja näiden suojeleminen omavaltaisia ruhtinaita vastaan, mutta mitään muodollista liittokirjaa ei niiden välillä ollut olemassa, yhtä vähän kuin erityistä tunnustettua johtajaakaan. Yhteisiä asioita, varsinkin sota- ja kauppaliittoja, pohtimaan kokoontuivat eri kaupunkien valtuutetut "yleisille hansapäiville", joilla määräävä vaikutusvalta kumminkin oli Lyypekillä, vapaana valtakunnankaupunkina ja "ensimmäisenä vertaistensa joukossa".

Vasta kun Skandinavian maissa esiytyi voimallisia hallitsijoita, jotka kykenivät ensin hansakaupunkien avulla suoriutumaan mahtavista herttuoista ja sitten kääntämään voitolliset aseensa auttajia itseään vastaan, alkoi Hansan valta ja vaikutus Pohjolassa vähitellen heiketä, Tanskassa oli sellaisia kuninkaita Valdemar "Atterdag", joka kavaluudella valloitti ja perinpohjin hävitti kukoistavan Visbyn ja saavutti lyypekkiläisistä useita merivoittoja, sekä ruotsalaisten ynnä aatelisten "tyranniksi" nimittämä, mutta talonpoikien ja porvarien kaipaama Kristian II; Ruotsissa taasen vapauttajakuningas Kustaa Vaasa, joka tosin samaa tyrannia ja tanskalaisvaltaa vastaan taistellakseen tarvitsi Lyypekin rahoja, laivoja ja miehiä, mutta sitten joutui niin kiusalliseen, miltei koko hallituskautensa kestävään riippuvaisuuteen siitä, että oli suorastaan pakotettu koettamaan kaikkia keinoja vapauttaakseen itsensä ja maansa tuosta kahleesta. Mutta vielä vuosisatoja jälkeenpäin tuntui saksalainen vaikutus Pohjolassa; esim. Suomen merikaupungeissa oli kauppiassääty kauvan ja on osittain vielä nytkin saksalaista alkuperää ja vanhaa hansalaista juurta.

Parhaat laivanrakentajat Välimerellä olivat keskiajalla venetsialaiset. Roomalaisten vanhasta yksisoutuisesta he loivat alustyypin, joka niillä vesillä tuli kaikkialla käytäntöön: kaleerin. Niitäkin kuljetettiin etupäässä soutamalla; mutta sen helpottamiseksi oli aluksessa yksi tahi kaksi mastoa niihin ripustettuine latinalaisine purjeineen. Tällaisilla laivoilla venetsialaiset kuljettivat ristiretkeilijöitä tuhatlukumme ensimmäisinä vuosisatoina Pyhään maahan. Ne olivat nykyisen keskisuuren kuunarin tai pienen prikin kokoisia, n. 200 tonnin kantoisia, ja antoivat tilaa satakunnalle miehelle ja parillekymmenelle hevoselle. Tykistö, jota 13-sataluvun keskipaikoilla ruvettiin käyttämään laivoissakin, sijaitsi perä- ja etukannelle rakennetuissa korkeissa, loistavasti koristelluissa ja maalatuissa "kastelleissa", joissa sen lisäksi oli päällystön hytit, ase- ja ampumatarvevarastot y.m. Täten aseistamalla voi kauppahaahdet muuttaa helposti sotalaivoiksi.

Mutta maailman tullessa yhä enemmän tunnetuksi ja kauppamatkojen sentakia pidentyessä oli pakko vaihtaa raskaskulkuiset soutupurret keveämpiin purjealuksiin. Siihen vaikutti osaltaan myöskin tykistön yhä laajempi käytäntöönottaminen. Viholliselle tehtiin tuntuvampaa haittaa sijoittamalla tykit yhteen tai useampaan riviin pitkin laivan sivuja, jolloin voi ampua tuhoisia kokokyljen laukauksia. Tällöin olivat airot soutajineen luonnollisesti tiellä. Purjeiden yksinomainen käyttäminen kuljetusvälineenä aiheutti puolestaan suuria muutoksia alusten rakennuksessa ja takiloimisessa. Sivullepäin vahvasti kaareutuvien kylkien sijasta, jotka kaleereissa olivat souduille kylläkin edullisemmat, kyljet sittemmin rakennettiin ensin suoriksi ja vihdoin keskeltä ulospäin pullistuviksi, niin että laivan leveys vesirajassa oli paljon suurempi kuin kannen kohdalta. Sen kautta alus tuli vakavampikulkuiseksi ja tykeille suotiin tukevampi alusta. Mastoja tuli isompiin laivoihin kolmekin, ja ne kohosivat entistä paljon korkeammiksi; takiloimisessa tulivat helpommin hoidettavat raakapurjeet mahtavine köysistöineen käytäntöön.

Hansan laivat Pohjan- ja Itämerellä ynnä Pohjois-Atlantilla nojautuivat niillä vesillä aikaisemmin käytettyihin viikinkialuksiin, mutta kehittyivät tietystikin uudemman ajan tarpeiden mukaan. Ne olivat kahta päämuotoa: isompien nimenä oli "koggi", pienempien "holkki" eli "snekki". Edelliset olivat rakennetut sekä sodan- että kaupankäyntiä varten ja olivat nekin — kuten Välimeren myöhemmät alukset — varustetut korkealla "kastellilla" keulassa ja perässä, joihin soturit sotakoneineen vaaran tullen asettuivat. Kaikki kolme mastoa olivat varustetut jatkoksella eli märssytangolla; etu- ja suurmastossa oli raakapurjeet ja mesaanimastossa latinalainen purje sekä kokkapuussa halkaisija. "Koggit" olivat melkoisen isoja aluksia — suurimpien kantavuus on laskettu nykyajan mitoissa aina 1,800 tonniksi. "Holkit" olivat yleensä edellisiä pienemmät, soukkamuotoisemmat ja nopeakulkuisemmat.

Hansaliitto harjotti mahtavan suuressa määrässä laivanrakennustyötä Itä- ja Pohjanmereen laskevien isojen jokien suistoilla. Itämeren partailla oli laivaveistämöjä Lyypekissä (liiton pääpaikassa), Danzigissa, Stettinissä, Königsbergissä, Stralsundissa j.n.e.; ja Pommerin ja Preussin silloiset aarniometsät tarjosivat yltäkyllin mainiota rakennusainetta. Pohjanmeren rannikolla rakennettiin laivoja Hampurissa ja Bremenissä, Emdenissä, Altonassa ja pitkin Weser-virran vartta. Suurimmat telakat olivat Lyypekissä, Danzigissa ja Hampurissa, joissa, paitsi omaa tarvetta varten, rakennettiin laivoja vierastenkin varalle, Skandinavian maihin ja Venäjälle, Hollantiin ja Englantiin sekä aina kaukaiseen Portugaliin saakka, josta maasta keskiajan lopulla tuli silloisen maailman mahtavin merivalta. Saksalaiset laivanrakentajat olivat kaikkialla parhaassa maineessa.

V LUKU

Aikakausien vaihteessa. — Henrik Purjehtija ja Portugalin merivallan
alku; Portugalilaiset löytäjinä ja laivanrakentajina. — Meritie
Intiaan ja tarinat "Johannes-papista". — Kristoffer Kolumbus ja
Amerikan löytö; Kolumbuksen ensi matka; Vihanta meri; Kapinan oireita;
"Maa! Maa!" — Muut suuret löytöpurjehdukset.

Siirtymistä 14-sataluvusta 15:nteen merkitsivät niin monenkaltaiset ja niin täydellisesti aikakauden maailmankatsomusta mullistavat muutokset, että historia tuosta ajankohdasta alkaa uuden ajan. Ummehtuneen ja lapsellisen munkkiviisauden hajotti uusi valistus, joka perustui niinhyvin klassillisen vanhan ajan tieteiden ja taiteiden uuteen ymmärrykseen kuin entistä merkillisempien kaukopurjehdusten kautta saatuun laveampaan maailmantuntemukseen. Tämä valoisa väli- ja taiteaika, jota on sanottu renessansiksi, "uudestasyntymiseksi", vaikutti niin ihmeen elähyttävästi silloisiin ihmisiin, että tuhannet ja taasen tuhannet varmastikin yhtyivät saksalaisen humanistin Ulrik Huttenin riemastuneeseen huudahdukseen: "Nyt on oikein ilo elää!"

Emme ryhdy tässä sen pitemmältä puhumaan uuden aikakauden alun suurista saavutuksista henkisellä alalla, joista syvimmälle ulottuvat ja laajimmalle vaikuttavat olivat kirjapainotaito ja uskonpuhdistus, vaan pysymme kiinni varsinaisessa aineessamme. Me tarkkaamme vain niitä maailmaa mullistavia ilmiöitä merenkulun ja purjehduksen alalla, jotka johtivat uusien, ennentuntemattomien maiden ja kokonaisten maanosien keksimiseen — suuria löytöretkiä. Arvaamattaan yksinäiset, yritteliäät miehet saavuttivat tuloksia, jotka muuttivat koko silloisen maailmankuvan ja panivat alulle aavistamattomien rikkauksien jatkuvan virtaamisen vanhaan Europaan.

Ampuma-aseiden yhä yleisempi käytäntöönottaminen tiesi miekalla ja peitsellä sotivan ritarisäädyn häviämistä. Ruhtinaat kykenivät masentamaan mahtavia läänitysherrojaan, suurentamaan omaa hallitsijavaltaansa ja käyttämään sitä maansa hyödyttämiseksi ja rikastuttamiseksi. Entisten valloitussotien lisäksi tarjoutui heille tällöin aivan uusi keino: edistämällä ja suosimalla purjehdusta he voivat sangen huokein kustannuksin hankkia itselleen uusia laajoja alueita siihen asti tuntemattomissa maissa ja käyttää niiden luonnonrikkauksia hyväkseen. Niinpä astuvat he siihenastisten yksinomaisten merenkulunharjottajain, mahtavien merikaupunkien sijaan johtamaan uusien kulkuväylien keksimistä. Omaa valtaansa ja kansainsa varallisuutta kartuttaakseen he kallistavat korvansa rohkeiden suunnitelmien esittäjille.

Alun suuriin löytöretkiin tekivät portugalilaiset, joille 14-sataluvun kestäessä siirtyi Italian merikaupungeilta johtoasema merellä. On omituista, kuinka niin pienoinen maa, joka käsittää kapean rannikkokaistaleen Pyreneain niemimaan lounaiskulmassa, voi vallata sellaisen etusijan muiden mahtavampain valtakuntain rinnalla. Tässä uudistuu sama ilmiö kuin muinoin foinikialaisten kohoamisessa Välimeren valtiaiksi: maan asema rajattoman valtameren liepeillä houkutteli asukkaita merelle, jolta suuri osa oli pakotettukin ansaitsemaan elatuksensa. Varsin aikaisin olivat portugalilaiset (muinaiset lusitanit) alkaneet käydä merikauppaa Ranskan, Flanderin, Englannin ja Italian kaupunkien kanssa; toisaalta kiihotti heidän valtapyyteitään lakkaamattomat taistelut heidän maastaan silloin karkotettujen maurilaisten kanssa, jotka Afrikaan siirryttyään olivat lyöttäytyneet harjottamaan merirosvousta vallan ammattimaisesti ja ennenkuulumattomassa mitassa. Korkealle kehittynyttä astetta merenkulun suojelemisessa osottaa se seikka, että Portugalissa jo 12-sataluvun alussa, ammoin ennen muita maita, oli kielletty "rantaoikeus", s.o. kaikkien rannikkolaisten perinnäinen tapa ryöstää rannoilleen haaksirikkoutuneet vieraat alukset ja raastaa niiden miehistöt orjuuteen. Siellä myöskin perustettiin Europan ensimmäinen merivakuutusyhtiö, n.s. "Companhia", jonka jäsenet maksoivat 2% vuotuisesta liikevoitostaan yhtiön rahastoon, ollen oikeutetut saamaan korvausta merivahingoittuneista tahi vihollisten käsiin joutuneista laivoistaan ja lasteistaan. Pääkaupunki Lissabon kuului Pohjois-Saksan Hansaliittoon.

Merimahtinsa varsinaisesta alusta saa Portugali kumminkin kiittää erästä ruhtinastaan, Henrik Purjehtijaa (1394-1460). Nuoruudessaan hän kunnostautui taisteluissa maurilaisia vastaan, mutta osotti jo varhain erikoista mieltymystä merenkulkuun ynnä sen aputieteisiin, maan- ja tähtitieteisiin. Nimitettynä Portugalin eteläisimmän maakunnan Algarven maaherraksi sekä rikkaan Kristus-ritariston suurmestariksi rakennutti hän maan eteläniemen Kap Vincentin äärimmäiseen kärkeen Sargresiin komean linnan ja sen yhteyteen tähtitornin ynnä merikoulun, omistaen sitten koko elämänsä mieliharrastuksilleen. Sargresin linnasta, jonka tähtitornista Henrik-prinssi rakasti katsella ulos määrättömälle valtamerelle ja unelmoida uusista, onnekkaita löytäjiä odottavista maista, tuli maan tärkein laivanveistämö ja varustusasema. Ollen aikansa uskonnollisen lähetysinnon elähyttämä häntä kannusti palava halu kääntää pakanakansoja kristinuskoon; ja mainitun puoleksi hengellisen, puoleksi maallisen ritarikunnan suurmestarina hän voi käyttää sen runsaita rahavaroja yhä uusien retkikuntain varustamiseen ja matkaan lähettämiseen.

Suurimmaksi osaksi Henrik-prinssin alkuunpanosta oli jo ennen Kolumbuksen suurtyötä keksitty (osittain uudestaan, sillä kartagolaisen Hannon saavuttamat tulokset olivat silloin ennättäneet unohtua) ja Portugalin kruunulle vallattu Kanarian, Azorien ja Viheriänniemen saaristot sekä lukuisat tärkeät paikat Afrikan lounais- ja länsirannalla, kuten Guinea, Senegal-, Gambia- ja Kongo-virtojen suistot; kunnes Bartolomeo Diaz v. 1486 saavutti Afrikan eteläisimmän kärjen, jolle hän hyvällä syyllä antoi "Myrskyjenniemen" nimen, vaikka hänen kuninkaansa, unelmoiden meritiestä Intiaan, muutti sen "Hyväntoivonniemeksi". Maallenousupaikkoihin retkeilijät pystyttivät Portugalin vallan merkiksi isoja kiviristejä, "padraoneja", joita paikoin on vielä meidän päivinämme löydetty ja pantu uudestaan kuntoon. Näytteinä keksityistä uusista maanääristä he toivat mukanaan kotiin kultahietaa, kasvi- ja eläinkunnan tuotteita sekä neekereitä kumpaakin sukupuolta. Tuostapa — merkillisessä yhteydessä uskalikkojen hartaan uskonnollisen innon kanssa — kehittyi ennen pitkää oikeita neekerijahteja, joista sai alkunsa surkean kuuluisa neekeriorjuus. Erään hurskaan kronikoitsijan kuvauksessa kerrotaan sellaisesta retkestä:

"Vihdoin viimein antoi Jumala, kaikkien hyväili tekojen palkitsija, heille voittorikkaan päivän korvaukseksi Hänen palveluksessaan kärsityistä vaaroista, antoi kunniaa heidän vaivoistaan ja palkintoa heidän kulungeistaan, sillä miehiä, vaimoja ja lapsia saatiin sinä päivänä vangiksi 165 kappaletta."

Matkaile lähtiessä retkeläiset usein rukoilivat kristikunnan päämieheltä, paavilta, siunausta ja synninpäästöä, jota tämä auliisti lupasikin kaikille "Afrikan muhamettilaisia ja pakanoita vastaan lähteville", ynnä ikuisen autuuden matkalla loppunsa löytäville. Samoin hän takasi portugalilaisille yksinomaisen omistusoikeuden kaikkiin maihin, joita he jo olivat löytäneet tahi vasta löytäisivät Afrikan länsirannikolla.

Näillä kaukomatkoilla saavutetuista kokemuksista ja Purjehtijaprinssin väsymättömästä ahkeroimisesta edistyi laivanrakennus- ja purjehdustaito paljon entisestään. Niiden kylläkin kunnollisten, mutta kömpelöiden rahtialusten sijaan, joita siihen asti oli Välimerellä käytetty, loivat portugalilaiset uuden nopeakulkuisen laivatyypin, "karavellin". Näiden vedenalaisen rungon rakenne oli erittäin soukea ja joustava, niin että ne helposti halkoivat aaltoja, ja niiden joko latinalainen tahi isommissa tavallinen kreikkalaistyylinen taklaus antoi niille jopa 12 solmuvälin nopeuden. Niiden kantavuus voi nousta 300 tonniin. Keulassa ja perässä kohosivat tornimaiset kastellit, ja märssykorissa istuivat tähystäjät ja jousimiehet. Keulakoristeena käytettiin jonkun pyhimyksen puusta leikattua ja koreasti kullattua ja maalattua kuvaa, jonka nimeä alus kantoi ja josta myöhemmin alusten "kaljuunakuva" sai alkunsa.

Marco Polon mainio matkakertomus oli Europassa virittänyt halua päästä ilman muhamettilaisten välitystä yhteyteen idän "ryytimaan" Intian kanssa (Intialla silloin käsitettiin kaikkea luonnontuotteista rikasta Etelä-Aasiaa). Maamatka sinne oli vaikea ja vaarallinen, ja varsinkin toivottu rahdinkuljetus kameelikaravaaneilla olisi käynyt ylen kalliiksi. Sen vuoksi vakiutui ajatus meritien löytämisestä sinne.

Se oli päätarkotuksena kaikilla 15. vuosisadan portugalilaisilla purjehtijoilla; ja jo Bartolomeu Diaz olisi ehken Intiaan osannutkin, jollei hänen miestensä kapina olisi pakottanut häntä kesken kääntymään takaisin Hyväntoivonniemen kohdalta. Monien senaikaisten hullujen haaveiden joukossa olivat kiihottimena tarinat "Johannes-papista", mahtavasta kristitystä pappiskuninkaasta, jonka valtakunnan olisi pitänyt sijaita milloin Afrikassa, milloin Aasiassa. Tälle annettavaksi veivät miltei kaikki matkailijat mukaansa suosituskirjeitä kuninkailta ja paavilta, jotta hän auttaisi heitä toivotun päämäärän saavuttamiseksi — paha vain, ettei tuota salaperäistä henkilöä, jonkinmoista uutta Melkisedekiä, koskaan löydetty. Aiheen noihin tarinoihin lienevät antaneet hämärät tiedot sekä Abessinian koptilais-kristitystä maasta että Intian ja Kiinan välimailla jolloinkin kukoistaneesta, mutta sittemmin täysin sammuneesta nestorialais-kristitystä kirkkokunnasta.

Samoihin aikoihin tuli niin hyvin tieteellisesti todistetuksi (Galilei) kuin kaukopurjehduksilla omin silmin havaituksi maan pallonmuotoisuus. Jos siis purjehdittiin tarpeeksi pitkälle valtamerta, jonka jo vanhat kreikkalaiset arvelivat kaikkialla ympäröivän mantereita, niin voitiin todennäköisesti palata takaisin lähtöpaikkaan; ja silloin tietysti voi myöskin poiketa välillä oleviin paikkoihin, kuten esim. ikävöityyn Intiaan. Tuntemattomilla ulapoilla auttoi ohjausta perehtyminen aikaisemmin keksittyjen kompassin sekä sekstantin edelläkävijän, astrolabion, käyttöön.

Mutta itäänpäin kulkien oli meritie pitkä ja vaikea; sen olivat portugalilaisten tähänastiset keskeneräisiksi jääneet yritykset osottaneet. Koska maa kerran oli pallonmuotoinen, niin miksikä ei siis pyrkiä samaan päämäärään länttä kohti purjehtimalla. Aikakauden oppineet olivat vanhan ajan viisasten kanssa samaa mieltä siitä, että Europan ja Aasian rannikkojen piti olla jokseenkin lähellä toisiaan, joskaan ei sentään "vain muutaman harvan päivämatkan päässä", niinkuin roomalainen filosoofi Seneca oli arvellut. Vasta keksityt Azori-saaret ynnä niiden takana löytyväksi oletettu "Antihan" saaristo olisivat tarjonneet purjehtijoille hyviä levähdyspaikkoja matkan varrella. Mitään välillä olevaa uutta mannermaata ei osattu aavistaakaan. Leif Erikinpojan puoli vuosituhatta aikaisemmin keksimää "Viinimaata" ja italialaisen (vaikka Englannin palvelukseen antautuneen) Cabotin vuosisadan vaihteessa löytämää Labradoria pidettiin vain joinakin Europan mantereesta kauvas länteen putkahtavina niemekkeinä. Atlantin mahtava vesiallas levisi kaikkien Länsi-Europan kansojen edessä houkuttelevana kulkuväylänä — miksi ei siis olisi sitä myöten pyrittävä Polon kuvailemaan "Cipanguun" (Japaniin), "Katayhin" (Kiinaan) ja niiden ohi vihdoin Intiaan? Asiasta keskusteltiin ja kirjoiteltiin väsymättä; voitonhimoiset kauppiaat kiihottivat kerkeäkynäisiä tiedemiehiä sotisopaan toisiansa vastaan; havaittuja tosiasioita, tieteellisiä järjestelmiä ja merimiesvalheita ynnä muita mielettömiä hullutuksia kasattiin rinnakkain ja vastakkain.

Hetki oli kypsynyt suuren ratkaisun iskemiseksi. Tarvittiin yhden ainoan miehen laajanäköinen äly kokoomaan, seulomaan ja yhdistämään ajan moninaiset käsitykset ratkaisevaan polttopisteeseen — yhden ainoan tarmokkaan miehen voimakas tahto tekemään unelmista todellisuutta.

Sellaisen laajan seulovan älyn ja ennen kaikkea kukistamattoman tahdonvoiman omisti Kristoffer Kolumbus (nimi italiaksi Cristoforo Colombo, espanjaksi Christoval Colon; 1436-1506), jonka oli sallittu suorittaa historian merkillisin purjehdusmatka ja tärkein maantieteellinen suurtyö — uuden, valtavan suuren ja luonnonrikkauksista tyhjentymättömän maanosan löytö.

Hän oli syntynyt Genovan vanhastaan kuuluisassa merikaupungissa ja opiskeli nuoruudessaan purjehdusoppia, matematiikkaa, maan- ja tähtitiedettä, mutta vaihtoi varhain koulupenkin purjeköysiin. Kunnolliseksi merimieheksi hän kehittyi risteilemällä Välimerta ristiin rastiin sekä Atlanttia Islannin takaa aina Guineaan saakka. Elämänsä suurtyötä varten hän sai tarvittavia tietoja ja kaikkea silloin mahdollista ohjausta perimällä appensa, erään Kanaria-saarten löytäjän, merikartat ja muistiinpanot sekä uutteralla kirjeenvaihdolla sen ajan pätevimpien asiantuntijain ja tiedemiesten kanssa. Ja kun tuo suuri ajatus — Intian meritien avaamisen mahdollisuus — oli hänessä täten kypsynyt, oli hänellä haaveksijan ja uskonnollisen intoilijan ihmeellinen sitkeys pitää siitä järkähtämättä kiinni ja saada eteen nousevista vastuksista vain uutta yllykettä.

Eikä häneltä vastuksia suinkaan puuttunut. Se lyhyt elämänkausi, joka suurelle löytäjälle oli vasta vanhuudessaan suotu mainetekonsa suorittamiseen, on itsessänsä mitä tärisyttävin murhenäytelmä. Turhaan kolkutteli hän Portugalin, Englannin ja Espanjan kuninkaiden portteja esittääkseen ehdotustaan. Hänelle naurettiin; aikakauden henkinen valtias, ahdasmielinen jumaluusoppi, asettui hänen tuomarikseen ja oli syöstä hänet harhaoppisen kamalaan kohtaloon. "Maammeko olisi pallonmuotoinen", ivasivat hänen kuulustelijansa; ja "jospa olisikin, niin kuinka sen toiselle puolelle tultua enää pääsisi ylämäkeä takaisin?" Maanpakolaisena, miltei nälkään nääntyen sai hän jo ikämiehenä kierrellä pientä poikaansa taluttaen luostarien armeliaissa vierassuojissa. Vasta kun Espanja oli saavuttanut ratkaisevan voiton maansa maurilaisista, ja kansallinen ja uskonnollinen ylpeys oli sen johdosta kohonnut korkeimmilleen, alkoi sen hallitsija kallistaa korvaansa itsepäisen anojan esityksille. Voisihan tuosta matkasta mahdollisesti olla lisää kunniaa ja saalista toivottavana Espanjalle; ja ennen kaikkea saataisiin ehkä kristikunnalle uusia voittoja pakanuuden hävittämisellä tuntemattomissa maissa. Huhtik. 17 p. 1492 viimein allekirjoittivat tällöin jo 56-vuotias Kolumbus ja Espanjan kuningaspari sopimuksen, jonka mukaan hän sai raha-apua n. (100,000 markkaa) kolmen karavellin varustamiseen, ja joka määritteli hänen palkkiokseen runsaasti arvonimiä, valtaa ja aineellisia etuja. Ja saman vuoden elokuun alussa purjehti "amiraali" ja tulevain valtaustensa "varakuningas" Paloksen satamasta kolmella pienellä puolikannellisella aluksellaan Santa Maria, Pinta ja Nina, joissa oli yhteensä 120-henkinen miehistö.

Matka kävi aluksi etelää kohden poiketen Kanarian saarille, missä saatiin kuulla kateellisten portugalilaisten lähettäneen näille vesille sotalaivoja väijymään uskalikkoja. Niitä säikkymättä lähdettiin purjehtimaan suoraan länteen, josta ilmansuunnasta koko matkan pidettiin häivähtämättä kiinni.

    "Mik’ ihme, mikä uljas rohkeus:
    Kolumbus lähtee länttä kohti,
    Yllänsä taivaan kirkkaan avaruus,
    Atlantin aallot alta hohti;
    Ja viikoiss’ ei, ei kuissa maata näy,
    Vaan yhä laiva yhtä suuntaa käy.

    Ja yhä eess’ on viittomaton tie,
    Joll' itä laivaa lykkää lieto,
    Ja toivo häntä määrän päähän vie —
    Ei toivo vaan, myös varma tieto.
    Ja viimein mastomies jo huutaa: "maa!"
    Siin’ on nyt, tuoksuu Uusi Maailma!"

Näin laulaa suomalainen runoilija (A. Oksanen tervehdysrunossaan A. E. Nordenskiöldille 1880) tästä mainiosta matkasta. Vaikkei "matkalla monta mutkaa" ollutkaan, kysyi se silti johtajaltaan kaiken hänen hellittämättömän tarmonsa. Jo sille varustauduttaessa oli vaikea saada merimiehiä lainkaan mukaan, sillä he pelkäsivät kovin lähteä moiselle hullunyritykselle. Vaikka ilma oli koko matkan mitä leudoin ja tuuli jatkuvasti itäinen, pelottivat nuo sääsuhteetkin miehistöä: kuinka moisella iäti myötäisellä tuulella päästäisiin takaisin kotia?

Eräänä aamuna havahtuessaan huomasivat miehet hämmästyksekseen edessänsä silmänkantamattoman ruohokentän — joko siellä vihdoin häämötti toivottu matkanpää? Mutta mitään maalintuja ei näkynyt, ja tuulessa näytti tuo kellertävän vihanta ruohopinta keinuvan laineitten mukana. "Se oli niin tiheätä", kirjoitti amiraali lokikirjaansa, "että luulin alla olevan luodon; ja samoin huomasin, että meri tällä kohtaa oli hyvin tyyni, niin että vaikka kävi navakka tuuli, laivat eivät yhtään vaappuneet." Luotauslankaa laskettiin ja nostettiin, mutta meri huomattiin pohjattoman syväksi; siis ei maata voinut olla lähellä. Miehistö joutui kauhun valtaan. Se väitti taivaan täten rankaisevan hurjanröyhkeää päällikköä, sen vuoksi että tämä yritti tutkia sen salaisuuksia; nytpä he olivat kaikki ylenannetut paholaisen valtaan, joka ylläpiti koko matkan sellaista tuulta, että paluu oli mahdoton, ja johdatti laivat mokomaan ruohikkoon, jossa he varmasti juuttuisivat kiinni ja menehtyisivät surkeasti. Vihdoin viimein päästiin miesparkojen rajattomaksi iloksi jälleen selville vesille. Kauhunpaikka oli Sargasso-meri Azorien, Kanarian saarten ja Viheriän niemen saarten välillä, jonka syvyys vielä nykyäänkin on tutkimaton ja jonka pintaa iäti peittää viheriä leväkerros. Purjelaivoille se ei suurta vastusta tee, mutta höyrylaivat välttävät sitä, estääkseen potkurejansa takertumasta kiinni sitkeisiin meriruohoihin.

Tästä ihmeestä läpäistyä nähtiin miltei joka päivä syyskuun loppupuolella aukean ulapan myrskylintujen kiertelevän laivojen ympärillä. Ne herättivät iloisia toiveita maan läheisyydestä, mutta maatapa yhä vain ei näkynyt. Kolumbus koetti kaikilla keinoilla ylläpitää miestensä masentuvaa rohkeutta; hän puheli heille ahkerasti odottavasta kunniasta ja saaliista (sille, joka ensiksi huomaisi maan, oli luvattu lähes 10,000 mkan palkinto) ja piti joka ilta heille jumalanpalvelusta. Samoin ilmoitti hän heille aina iltaisin päivän kuluessa purjehditun matkan — mutta todellista pienempänä, jott'ei suuri etäisyys Europasta säikähdyttäisi arkoja. Hänen sanotaan myöskin tällä matkalla keksineen kompassineulan poikkeamisen, s.o. sen seikan, että neula osottaa magneettista pohjoisnapaa kohden, joka on jonkun verran luoteeseen maan pohjoisnavasta, koskapa hän ilmiön syytä vielä tuntematta otti sen laskuissaan huomioon.

Mutta maata vain ei näkynyt. Joka ilta laski aurinko läntisen taivaanrannan katkeamattoman vesirajan taa. Välistä häämöttävät kangastukset, joita jokin suunnattoman kaukainen maankohta loi ilmaan, olivat nekin omiaan masentamaan myrtynyttä mielialaa. Epätoivoinen miehistö alkoi niskuroida muukalaista päällikköään, "mokomata genovalaista" vastaan, joka hulluudessaan vei heitä varmaan kuolemaan. Alkoipa jo tuntua merkkejä kapinasta, merillä kauheimmasta rikoksesta; ja lokak. 10 p. julistivat miehet, etteivät he enää tahtoneet purjehtia sen pitemmälle. Tarinan mukaan sai amiraali tyytymättömyyden hiljennetyksi lupaamalla, että jollei kolmen päivän kuluessa nähtäisi maata, niin käännyttäisiin takaisin Espanjaan.

Seuraava päivä oli hyvin myrskyinen. Mutta sen kuluessa huomattiin pettämättömiä maanmerkkejä: ihmiskäden vuolemia keppejä ja laudanpalasia sekä kukkiva orjantappurapensaan oksa. Nyt ei voitu enää epäilläkään. Yöpimeän laskeutuessa huomasi etummaisen laivan tähystäjä tummalla taivaanrannalla liikkuvaa valoa ja huusi: "Maa! Maa!" Harvain kuolevaisten lienee suotu tuntea niin väkevää mielenliikutusta kuin se, mikä silloin täytti Kolumbuksen mielen. Hänelle tuo huuto tiesi lujasti uskotun aatteen voittoa, hänen seuralaisilleen vain vapahdusta hengenhädästä. Auringon valjetessa nähtiin edessä pieni saari ja sen rannalla alastomia alkuasukkaita. Espanjan lippu ja ristiinnaulitun kuva kädessä astuivat matkalaiset maihin, laskeusivat polvilleen kiittämään Jumalaa, ja amiraali julisti juhlallisesti ensimmäisen löytösaaliinsa Espanjan kruunun omaksi. Saari, joka kuuluu Bahama-saaristoon ja jota sen asukkaat nimittivät Guanahaniksi, sai onnellisesta pelastuksesta Vapahtajan nimen San Salvador.

Kolumbus uskoi varmasti tulleensa Intiaan tahi ainakin suurkaanin maahan Katayhin (se usko hänellä pysyi koko ikänsä), ja siitä syystä hänen keksimiään seutuja ruvettiin myöhemminkin kutsumaan Länsi-Intiaksi ja sen asukkaita intiaaneiksi. Asukkaat sanoivat itseään karaibeiksi eli karibeiksi (siitä Karaibin meri), minkä Kolumbus käsitti kannibaleiksi (kaanin alamaisiksi). Antillien nimen vastakeksityt saaret saivat täälläpäin löytyväksi oletetusta Antilia-saaristosta.

Samalla matkallaan Kolumbus löysi vielä Kuban ja Hispaniolan (San Domingon) suuret saaret, seuraavilla kolmella Portoricon ynnä useimmat muut Länsi-Intian saaret, ja kävipä kahdesti, itse sitä tietämättään, Amerikan mantereellakin, Orinoko-virran suulla ja Honduras-niemellä. Hän perusti löytämiinsä paikkoihin siirtoloita ja toi kotia palatessaan näytteitä maan asukkaista ja muhkeista luonnonrikkauksista, ennen kaikkea kultaa, joka sai espanjalaisten silmät ahneudesta palamaan. Mutta kuninkaan juhlallisesti lupaamat palkinnot suuri valloittaja pian menetti; kadehtijat ja kilpailijat saattoivat hänet huonoon huutoon, ja kerta hänet oikein kuljetettiin raudoissa takaisin Espanjaan. Pettymysten ja rasitusten murtamana Kolumbus kuoli 70-vuotiaana, ja hänen tomunsa vietiin hänen oman toivomuksensa mukaan haudattavaksi San Domingon tuomiokirkkoon.

Uudesta maailmasta virtaavat rikkaudet houkuttelivat kohta tuhansittain seikkailijoita sinne koettamaan onneansa. Ensimmäisten joukossa oli Amerigo Vespucci, italialainen hänkin, josta uusi maanosa sitten sai nimekseen Amerika. Fernando Cortez valtasi hopearikkaan Meksikon ja Francisko Pizarro kultarikkaan Perun, mutta molemmat hävittivät ryöstönhimossaan iäksi nuo korkeaan omaperäiseen sivistykseen kohonneet maat. Portugalilaiset puolestaan eivät tahtoneet olla huonompia miehiä. Hekin tahtoivat Intiaan, joko Diazin viittomaa tietä Afrikan ympäri niinkuin Vasco da Gama, joka vihdoinkin sinne pääsi v. 1498, tahi Kolumbuksen tavoin länttä kohti purjehtimalla kuten Alvarez Cabral, joka v. 1500 tavallaan vastoin tahtoaan löysi Brasilian. Tyynelle valtamerelle oli ensimmäisenä tunkeutunut Balboa 1500-luvun alussa, ja vv. 1519-21 suoritti ensimmäisen purjehduksen maan ympäri portugalilainen Fernando Magellan — tahi oikeastaan hänen ainoa jälellejäänyt laivansa, sillä johtaja sai matkalla surmansa enimpäin seuralaistensa kanssa. Kolumbuksen ensi matkan jälkeen se oli kunniakkain tämän suuren ja merkillisen aikakauden löytöpurjehduksista.

VI LUKU

Espanjan korskeus; Viha Englantia kohtaan. — "Voittamaton Armada":
Kokoonpano ja lähtö; Englannin varustelut; Meritaistelu Kanaalissa;
Armadan surkea loppu.

Suurten löytöretkien tuloksista hyötyivät molemmat niihin osaaottaneet Pyreneain niemimaan valtiot suunnattomasti. Mitättömällä rovolla oli Espanja kustantanut Kolumbuksen ensimmäisen matkan, mutta arvaamattomia summia se ammensi seuraavien vuosisatojen kuluessa "lännen kultalasta", niinkuin uutta maanosaa ruvettiin nimittämään. Intiaanien vanhat kulta- ja hopeakaivokset tyhjennettiin, uusia tutkittiin ja avattiin järjestelmällisesti. Alkuasukkaat pantiin orjina kaivamaan maanpovesta rikkauksia uusille herroilleen; ja kun ne osottausivat olevansa heikkoa rotua ja menehtyivät saarilla sukupuuttoon ja mantereella monin paikoin jäljettömiin, ruvettiin sijaan tuomaan rotevampia ja kestävämpiä Afrikan neekereitä, josta sai alkunsa uuden ajan kolkoin häpeäpilkku, neekeriorjuus. Tyhjätaskuja aatelismiehiä ja seikkailijasotureita siirtyi ehtymättömänä jonona uuteen maailmaan, perustaen sinne siirtoloita ja luoden alun Amerikan espanjalaiselle kreoli-asutukselle.

Täten paisui Espanjasta Europan rikkain ja mahtavin valtio, ja sen kuninkaan tultua Saksan keisariksi ja Habsburgin perintömaiden herraksi Kaarle V:ntenä voivat liehakoitsijat imarrellen huomauttaa uudelle roomalaiselle Caesarille, "ettei hänen maissaan aurinko milloinkaan laskenut". Kaarlen poika, Espanjan kuningas Filip II, teki itsestään katolisen maailmanmahdin edustajan. Synkkänä uskonkiihkoilijana hän varsinkin tahtoi panna sulun silloin leviämistään leviävälle protestanttiselle uskonnolle. Tulella ja miekalla hän hävitti sitä omista maistaan, nimenomaan silloin Espanjalle kuuluvista Alankomaista, ja hänen joukkonsa olivat Saksan uskonsodissa paavilaisuuden ja katolisten ruhtinaiden vallanhimon vankin tuki.

Eräs Europan valtio ennen muita oli silmätikkuna "hänen kaikkein katolisimmalle majesteetilleen". Se oli Englanti, jonka merimahdille historiassa muuten niin surkean kuuluisa Henrik VIII oli luonut varman alun, erottamalla laivaston maakomennon käskettävistä ja rakennuttamalla sotalaivoja saarivaltion puolustusta varten. Sangen monia katkeria valituksenaiheita oli Filipillä Englantia vastaan. Siellä oli Henrikin toinen tytär, suuri Elisabet, suorittanut loppuun isänsä kierosti ja itsekkäistä syistä alkaman kirkonvapautuksen. Elisabet auttoi Alankomaiden kapinoitsevia protestantteja rahalla ja väellä Filipin joukkoja vastaan. Englannin rohkeat merisissit, ennen kaikkea kuuluisat merikuninkaat Francis Drake ja William Raleigh, ryöstivät väsymättä Espanjan amerikkalaisia siirtomaita, sieppasivat merellä sen kotia palaavia aarre- ja kauppalaivoja — Espanjan, joka piti itseään Atlantin ja Amerikan vesien yksinvaltaisena herrana! Olipa uskalikko Drake käynyt "polttamassa Espanjan kuninkaalta parran", kuten itse kehui, hävittäessään Espanjan laivaston sen pääsatamassa Cadizissa. Espanjan oikeutettuihin valituksiin oli Elisabet vastannut välttelevästi ja palkinnut tuhontekijöitä imartelevilla armonosotuksilla. Lisäksi tuli mieskohtaistakin katkeruutta. Filip oli ollut naimisissa Elisabetin vanhemman sisaren, katolismielisen "verisen Marian" kanssa, ja oli tämän kuoltua kosinut nuorempaakin sisarta, mutta saanut "neitsytkuningattarelta" jäykät rukkaset. Viimeisen pisaran katkeruuden kukkuraiseen maljaan vuodatti Elisabetin menettely katolismielistä Maria Stuartia kohtaan. Tämän alamaistensa hylkäämän Skotlannin kuningattaren oli hänen sukulaisensa Elisabet ottanut vastaan, mutta sulkenut pitkäaikaiseen vankeuteen ja viimein mestauttanut v. 1587. Koko katolinen maailma kuohui raivosta, varsinkin Filip, joka oli persoonallisesti kannattanut ihanata ja onnetonta kuningatarta.

Tällöinpä näki Englanti melkein koko Europan mannermaan nousevan Espanjan johdolla kostamaan sen "uskonluopiolle" kuningattarelle Maria Stuartin kuolemaa. Filip, jolla oli tyhjentymättömät varat ja voimat käytettävinään, ryhtyi heti nopeihin varustuksiin. Kaikkialla Espanjan, Portugalin ja Italian satamissa asetettiin kuntoon ennenkuulumatonta laivastoa, ja maajoukkoja koottiin Kanaalin vastakkaiselle rannalle vietäviksi salmen yli Englantiin. Tarkotuksena oli musertaa Englanti tykkänään ja muuttaa se ikipäiviksi Espanjan maakunnaksi kuten Alankomaat olivat. Sitäpaitsi otettiin lukuisesti mukaan katolisia pappeja ja munkkeja, jotka mestauskirveiden ja polttorovioiden pelotuksella tyyten juurittaisivat protestanttisen harhauskon sen mahtavimmasta tyyssijasta.

Todella hirvittävä ja merien historiassa ennen näkemätön oli se laivasto, joka toukok. 23 p. 1588 purjehti ulos Lissabonin satamasta. Siihen kuului 150 sotalaivaa, jotka olivat kaikki niin isoja, että kukin kykeni itse kuljettamaan matkalla tarvittavat ruoka- ja ampumatarvevarastot. Ne olivat rakennetut hyvin korkeakylkisiksi ja melkein tasapohjaisiksi, jotta säilyttäisivät vakavuutensa kovassakin merenkäynnissä; ja korkeine keula- ja peräkastelleineen sekä jylhine mastoineen ja hulmuaville purjejoukkoineen ne todella näyttivät vedessä uivilta linnoituksilta. Erityistä huolta oli pantu niiden puolustuskykyisyyteen. Ylempänä olivat kyljet niin paksut, etteivät musketinluodit niitä läpäisseet, ja alempana olivat sekä kyljet että kaaret kokoonpannut päällekkäin yhteen saumatuista palkeista ja hirsistä aina 4-5 jalan vahvuisiksi, niin etteivät edes tykinluoditkaan jaksaneet lävistää niitä muuten kuin aivan läheltä ammuttaessa. Niinpä löydettiinkin perästäpäin haaksirikkoutuneiden alusten kyljistä joukottani keskitiehen pysähtyneitä tykinluoteja. Mastojen tukevuutta ja varmuutta ammuksilta oli vahvistettu kiertämällä niiden ympäri vartavasten punottua sitkeää köyttä moniksi kerroksiksi. Mutta laivojen puolustuskyky oli saavutettu purjehduskyvyn kustannuksella, sillä taistelussa ne olivat paljon kömpelömmät liikutella ja käännellä kuin pienemmät englantilaiset ja hollantilaiset laivat. Laivaston yhteen laskettu kantavuus nousi 60,000 tonniin.

Tuollainen veden päällä liikkuva kaupunki sisälsi vastaavan määrän asukkaitakin ja näiden vaatimia varoja. Merimiehiä oli laivoissa yhteensä 8,000, orjia (kaleerien soutajina) 2,000 ja sotamiehiä kokonaista 20,000, kaikki vanhaa valittua väkeä, — lukuunottamatta suurta joukkoa ylhäisaatelisia ja muita vapaaehtoisia herrasseikkailijoita, jotka lähtivät mukaan rikastuakseen ryöstösaaliista. Hengellisistä miehistä, joiden piti maallisin asein puhdistaa saarimaa harhaoppisuudesta, on jo edellä mainittu. Isoja tykkejä oli laivoissa yhteensä 2,600, kaikki paljon isommat kuin Englannin laivoissa löytyvät; mutta vastaisessa ottelussa niiden hoitajat käyttelivät niitä paljon kehnommin kuin englantilaiset tykkimiehet. Joka lajia tarviskalua oli varattu mukaan runsaassa määrässä: vaunuja, rattaita, irtopyöriä ja paareja tavarain siirtoa varten maalla, samoin niitä kuljettamaan tuhansittain muuleja ja hevosia; valmiita risukimppuja, koreja ja lapioita piiritystä varten; vara-aseita, vaatteita y.m. Tykinluoteja oli 120,000 ammusta varten, ruutia 5,600 sentneriä, sytyttimiä 1,200 sentneriä. Ruokavaroja oli koottu rannalle laivoihin lastattavaksi kokonaisia vuoria. Laivakorppuja otettiin mukaan sellainen määrä, että niitä riitti joka miestä kohden puoli sentneriä kuussa puolen vuoden aikana, siis n. 100,000 sentneriä. Viiniä samoin puolen vuoden tarve, 147,000 aarnia eli 7 milj. litraa, sianlihaa 6,500 sentneriä, juustoa 3,000 sentneriä j.n.e. Kaiken kaikkiaan varattiin matkaan ruoka-, tarve- ja ampumavaroja 32,000 hengelle puolen vuoden ajaksi ja maksoivat ne kuninkaalle hänen oman lausuntonsa mukaan 30,000 dukaattia päivässä.

Moista peljättävää laivastoa ei ollut vielä koskaan ennen historian ajalla liikkunut vesillä, ja mielet korskeudesta paisuen nimittivät muutenkin ylpeäluontoiset espanjalaiset sitä "voittamattomaksi armadaksi" (armada merkitsee sotalaivastoa). Sitä oli määrätty komentamaan etevä ja kokenut merisankari, amiraali Santa Cruz, mutta liiaksi hätäilevän kuninkaan loukkaava käytös ynnä sairaus masensivat vanhan amiraalin voimat, ja hän kuoli matkalle lähdettäessä. Hänen sijaansa nimitettiin Espanjan loistavin ylimys, kuuluisan Alban sukulainen, Medina Sidonian herttua, joka kumminkin oli toimeen aivan kykenemätön. Hänelle antoivat sekä paavi että "kaikkein katolisin kuningas" etukäteen apostolisen siunauksensa. Samoihin aikoihin kokoutui Flanderin rannikoille aikakauden kuuluisimman sotapäällikön, Parman herttuan Aleksanterin johdolla 30,000 jalka- ja 4,000 ratsumiestä, kaikki Europan kykenevimpiä veteraaneja; jotapaitsi siellä tulisella kiireellä rakennettiin ja koottiin 300 laivaa viemään näitä joukkoja Kanaalin yli Englantiin, ja 20,000 tyhjästä tynnyristä tehtiin ponttoonialuksia kuormaston kuljettamista varten.

Englannin varustelut. Mitä oli Englannilla asetettavana moista peljättävää voimaa vastaan? Sillä oli puolellaan ainakin suurempi siveellinen mahti — uhatun uskon, isänmaan, vapauden ja itsenäisyyden rakkaus. Englannissa oli vielä paljon katolilaisia, varsinkin aatelin keskuudessa; mutta yhteisen turman uhatessa riensivät kaikki kuningattarensa ympärille tukemaan hänen puolustustoimiaan rahoin ja miehin. Merikaupungit varustivat jokaisen kauppahaahtensa sota-aluksiksi; meriä kiertävät kaapparikapteenit kiiruhtivat hätäsanoman saatuaan kotiin koeteltuine miehistöineen. Syystä ehkä moitittiin kuningatarta, että hän tahtoi säästää laivastoaan ja antoi liian myöhään käskyn sen sotakannalle asettamisesta. Mutta kun hän sen vihdoin teki — aatelismiehet olivat sillä välin omalla kustannuksellaan vuokranneet ja varustaneet aluksia vihollista vastaan — oli hänellä mainioita merisankareja sitä johtamassa. Ylipäällikkönä oli vanha kokenut lordi Howard ja hänellä ala-amiraaleina kuuluisat meriurhot Francis Drake, Raleigh, Seymour y.m. Mutta näiden käytettävänä oli ainoastaan 40 sotalaivaa sekä lisäksi kirjava apulaivasto kaikenlaisia pienempiä aluksia, jotka ainakin voivat häiritä ja väsyttää vihollista, vaikkeivät paljon auttaa sen hävittämisessä.

Vähäväkisyytensä tuntien oli lordi Howard valinnut sen järkevän taistelusuunnitelman, että tyytyi odottamaan vihollista ja sitten ryhtymään vain puolustustaisteluun. Espanjalaisilla oli isommat ja korkeammat laivat kuin hänellä, joten hän ei voinut käydä käsirysyyn niiden kanssa; niillä oli sitäpaitsi laivoissaan sotaväkeä, jota hänellä ei ollut. Kaksikymmentä miestä voi kyllä puolustaa laivaa sataa hyökkäävää vihollista vastaan; mutta kaksikymmentä ei voi hyökätä sadan miehen puolustaman vihollislaivan kimppuun.

Espanjalainen amiraali oli saanut kuninkaaltaan käskyn purjehtia Kanaaliin ja pysytellä Ranskan rannikolla, välttäen ryhtymästä taisteluun englantilaisten laivojen kanssa, vaikka nämä kävisivät hänen kimppuunsakin, kunnes hän Calais’n kohdalla yhtyisi siellä odottelevaan Parman herttuan osastoon. Vasta heinäk. 19 p. suuri armada saapui Kanaaliin; ja toivoen voivansa äkkiarvaamatta yllättää ja hävittää Englannin laivaston Plymouthin selällä käännätti herttua Medina Sidonia laivainsa keulat — vastoin kuninkaansa ohjetta — Englannin rannikolle päin. Mutta saadessaan kuulla amiraali Howardin tulevan kohtaamaan häntä päätti hän seurata alkuperäistä suunnitelmaa, pyrkiä Calais’ta ja Dunkirkia kohti ja ruveta ainoastaan puolustustaisteluun.

Seuraavana päivänä, heinäk. 20:ntena, sai englantilainen amiraali vihollislaivaston näkyviinsä. Armada kulki puolikuun muotoisessa kaaressa, jonka yhdestä sarvesta toiseen oli enemmän kuin nyk. penikulman välimatka. Lounaistuulessa isot laivat liikkuivat hitaasti eteenpäin. Englantilaiset antoivat vihollisen kulkea ohi, mutta seuraten perässä alkoivat (nekin vastoin amiraalin alkuperäistä suunnitelmaa) ahdistella sitä. Jyrisevä taistelu alkoi, jossa monet espanjalaisten parhaista laivoista joutuivat hyökkääjän saaliiksi ja vielä useammat saivat pahoja vaurioita; sen sijaan englantilaiset, välttäen käymästä liian lähelle jättimäisiä vastustajiaan ja käyttäen hyväkseen paljon parempaa nopeuttaan ja liikkumiskykyään, kärsivät tuntuvasti vähemmän. Taistelua kesti tällä erää miltei herkeämättä viikon päivät, joll’aikaa englantilaiset saivat lisävoimia ja voittojensa mukana yhä kasvavaa rohkeutta. 27 p. sai espanjalainen amiraali vihdoin pahoin ruhjoutuneen, mutta edelleen taistelukuntoisen laivastonsa suojaan Calais’n satamaan.

Parman herttuan voimat odottelivat läheisessä Dunkirkissa. Yhtä ylimielisenä kuin velipuolensa Filip-kuningas halveksi tämä ruhtinas sangen epäviisaasti vastustajaansa. "Hänestä tuntui siltä, kuin pitäisi Englannin ja Alankomaiden laivojen jo pelkältä hänen ja suuren armadan yhdistyneen laivaston näkemältä kiirehtää joutuisasti pakoon omiin satamiinsa ja kaikkiin mahdollisiin rotanreikiin; — — jonka jälkeen hän armadan turvin kuljettaisi sotajoukkonsa Kanaalin yli ja nousisi Thamesia ylös Lontooseen. Parilla kolmellakymmenellä tuhannella valitulla soturilla hän helposti valloittaisi heikosti linnoitetun pääkaupungin, jonka rauhantyöhön ja mukavuuteen tottuneet asukkaat ensi iskusta antautuisivat."

Mutta halveksittu rotta päinvastoin kykenikin pitämään kissaa itseään kiipelissä. Alankomaalaiset lähettivät viisineljättä isoa laivaa täynnä meri- ja sotapalvelukseen tottunutta väkeä pidättämään Parman herttuan voimia Dunkirkissa ja muissa Flanderin satamissa, ja kaikki englantilaiset laivat kokoutuivat Calais’n ulkopuolelle vastaanottamaan armadaa, jos se yrittäisi lähteä ulos merelle. Täten estettiin molemmat espanjalaiset laivastot yhtymästä kuningas Filipin suunnitelman mukaan.

Armada oli asettunut Calais’n selälle sellaiseen taistelujärjestykseen, että isoimmat laivat olivat sijoitetut kaaren muotoon vihollista vastaan peljättäväksi linnakeriviksi ja pienemmät kaaren sisäpuolelle suojaan. Englantilainen amiraali ei näin ollen voinut ilman isoja tappioita itselleen käydä ryntäämään noin vahvaa asemaa vastaan; mutta yöllä 29 päivää vastaan lähetti hän kahdeksan polttolaivaa ainakin murtamaan sitä. Seurauksena tästä äkkiyllätyksestä oli, että espanjalaiset hätäytyneinä katkaisivat ankkuriköytensä ja lähtivät kiiruimman kautta epäjärjestyksessä ulos merelle. Hämmennyksessä törmäsi moniaita heidän isoimpia aluksiaan yhteen ja tuhoutui; toiset hajautuivat sikinsokin pitkin Flanderin rannikkoa, niin että aamun valjetessa voivat töintuskin noudattaa amiraalinsa käskyä ja yhtyä uudelleen Gravelingin luona. Silloin oli englantilaisilla kultainen tilaisuus käydä hämmentyneen vihollisen kimppuun ja samalla estää sitä yhtymästä Parman herttuan laivastoon, ja mainiosti he käyttivätkin tilaisuutta hyväkseen. Eräs senaikainen kirjoittaja kuvaa taistelun loppusuoritusta seuraavasti:

"Huomenissa heinäk. 29 p:nä, äsken kerrotun metelin ja Espanjan laivaston jälleen asetuttua taistelujärjestykseen Gravelingin näkösällä, iskivät englantilaiset uudelleen sen kimppuun mitä uljaimmin ja raivoisimmin — — Ja vaikka englantilaisilla oli laivastossaan monta mainiota ja sotakelpoista alusta, voi niistä tuskin paria- tai kolmeakolmatta asettaa espanjalaisten yhdeksänkymmenen ison taistelulaivan rinnalle.

"Sen vuoksi englantilaiset laivat, käyttäen hyväkseen sukkelampaa ohjauskykyään, jonka avulla voivat kääntyä ja ottaa tuulta purjeisiinsa minne suuntaan hyvänsä, lähestyivät usein aivan keihäänvarren päähän vihollisista ja ampuivat kukin vuorostaan kokokyljen laukaukset niitä kohti; — jatkaen tätä keskeytymätöntä tykki- ja muskettitulta koko päivän aamusta myöhäiseen iltaan, kunnes heiltä ruuti ja luodit tyyten loppuivat."

"Espanjalaiset kärsivät tuona päivänä suuren tappion ja vahingon, sillä heidän laivoistaan tulivat monet puhkiammutuiksi ja upposivat, samoin menettivät he väkeään sangen paljon; kun sitävastoin englantilaiset koko sinä aikana, jolloin espanjalaislaivasto liikkui heidän vesillään, eivät kadottaneet miehistään sataa enempää eivätkä ainuttakaan laivaa eikä arvohenkilöä."

Huonoa komentoa Englannin hallituksen puolelta (kuningatarta syytettiin tässäkin kitsastelusta) todistaa se, ettei sen laivastolle ollut varattu kylliksi ampumavaroja, jotta se olisi voinut täydellisesti hävittää vihollisen. Mutta mitä vain kyettiin tekemään, se tehtiin kunnolla. Monet, Espanjan isoimmista laivoista upposivat tahi joutuivat vastustajan saaliiksi. Vihdoin älysi espanjalainen amiraali jatkuvan taistelun toivottomaksi ja käyttäen hyväkseen eteläistä tuulta kokosi laivastonsa jätteet purjehtimaan pohjoista kohti, toivoen voivansa kiertää Skotlannin ympäri ja palata sitä tietä englantilaisten häiritsemättä Espanjaan. Mutta voittaja seurasi perässä, ennen kaikkea pikalentäjä Drake, joka ajoi voitettua "voittamatonta" edellään jonkun matkaa pohjoiseen, kunnes huomatessaan sen kääntyvän Skotlannin rannoilta Norjaa kohti katsoi parhaaksi — Draken sanojen mukaan — "jättää sen noiden rajujen ja hirvittäväin pohjoisten vesien armoihin". Mutta myrsky jatkoi hävitystyötä Skotlannin ja Irlannin kallioisilla pohjoisrannoilla. Suuresta, ylpeästä "voittamattomasta armadasta" palasi ainoastaan kolmekuudetta pahoin runneltua alusta — poikkinaisin mastoin, rikkinäisin purjein, puhkiammutuin kyljin ja nääntynein miehistöin — kotimaan satamaan.

Filip II:sen järkähtämätöntä mielenmalttia kuvaavat hänen sanansa lohduttaessaan vapisevaa Medina Sidonian herttuaa: "Minä lähetinkin teidät taistelemaan ihmisiä enkä luonnonvoimia vastaan."

VII LUKU

Kilvoittelu Pohjolan ylivallasta. — Wessel-Tordenskjold: Urhon lapsuus; Peder alottaa uransa; Seikkailu Göteporin edustalla; Kohtaus englantilaisen kanssa; Tordenskjold; Myötä- ja vastoinkäymistä; Tordenskjold tiukalla; Amiraali; Viimeinen uroteko ja kuolema. — Puisten sotalaivojen valtakaudelta: Laivojen ryhmitys ja aseistus; Taistelutapa.

Kalmarin unionin ajoista lähtien olivat Pohjolan molemmat valtakunnat alituisesti toistensa tukassa. Voimasuhteet olivatkin jokseenkin tasaiset — Ruotsilla oli hallussaan avara mutta harvaan asuttu ja meren erottama Suomi, Tanska jälleen yllämainitun merkillisen valtioyhtymän perintönä hallitsi Norjaa ynnä Ruotsin viljavia eteläisiä maakuntia. Ruotsilla oli katkeamaton kahakka itäisen naapurinsa, yhä vaarallisemmaksi käyvän Venäjän kanssa, Tanskalta taasen eivät huolet loppuneet Saksan mantereella sijaitsevain aluemaidensa Slesvigin, Holsteinin ja Lauenburgin takia. Tanska oli maantieteellisen asemansa takia etupäässä merivalta, Ruotsi samasta syystä maavalta; toisen kovalla kamaralla saavuttamia voittoja tasoitti toisen menestys merellä.

Mutta 30-vuotisessa sodassa saavutti Ruotsi jalansijaa Keski-Europassakin, Pohjois-Saksassa ja Itämerenmaissa ja yleni yhdeksi Europan suurvalloista. Sotaisten Kaarlojensa aikana se löylyytti pahasti kilpailijaansa sen omalla mannulla ja riisti siltä sen ikivanhat omistukset Etelä-Ruotsissa. Ja kun Ruotsin "nuori leijona", Kaarloista XII:s, alotti tarumaisen loistavan sankariuransa litistämällä Tanskan pään siivosti kainaloonsa, näytti Tanskan mahti madaltuvan maan tasalle. Mutta silloin sai sekin, Hansan vallan muinainen kukistaja, yhdennellätoista hetkellä sankarinsa, joka ajaksi palautti uhatun tasapainoaseman, merisankarin mokoman, jolla ei ole ollut vertaistaan Pohjolassa eikä monta muuallakaan maailmassa — Wessel-Tordenskjoldin.

Norjan ikivanhassa Trondhjemissa syntyi Peder Wessel v. 1690 kymmenentenä sikäläisen raatimiehen Jan Wesselin 18 lapsesta — niistä poikia kokonainen tusina ja kaikki "hurjia ja kurittomia veitikoita". Kaikista hurjin ja kurittomin oli kumminkin Peder, jonka ison lapsiparvensa vallattomuudesta ja toimeentulosta huolestuneet vanhemmat panivat koetteeksi ensin räätälin- ja sitten parturinoppiin. Kummassakin oppipaikassa olivat mestarit ankaria vanhankansan miehiä, jotka patukan avulla ahkeroivat kasvattaa oppilaitaan "kurissa ja Herran nuhteessa". Mutta patukka maistui Pederille kylässä vielä nurjemmalta kuin kotona, joten hän piankin karkasi neulan ja saksien parista ja jatkoi omavaltaista vekkulinelämäänsä.

Hänen ollessaan 14-vuotias kävi Tanskan-Norjan hallitsija Fredrik IV hänen kotikaupungissaan. Kuninkaan muhkeat saattolaivat ja komea hovinpito olivat omiaan panemaan parempienkin kaupunkilaisten silmät ja suut selälleen kuin vain raatimies Wesselin Peder-veitikan; ja korealiveristen hovilakeijain juttelut isoista sotalaivoista ja Köpenhaminan loistosta lisäsivät kukkurata pojan ylivuotavaisen mielikuvituksen maljaan. Kun kuninkaalliset lähtivät Trondhjemista kotimatkalle, lähti Pederkin mukaan — mutta salaa vanhemmiltaan ja kätkeytyneenä erääseen laivoista.

Kaikki hänen kauniit tuulentupansa haihtuivat kuitenkin kuin utu ilmaan, kun hän Köpenhaminaan tultua seisoi rannalla ypöyksin, pennitönnä ja ystävätönnä. Onneksi kuninkaan norjalainen hovipappi armahti nuorta maanmiestään ja otti hänet passaripojakseen. Mutta vaikka hänen tällä uralla olisi ehkä ahkeroiden onnistunut aikanaan kiivetä tuonaan ihailemainsa korealiveristen hovilakeijain mahtiasemaan, ei se enää tyydyttänyt hänen levotonta mieltään. Kaikki vapaahetkensä hän vietti satamassa tähystellen ikävöivin silmin sen suulla lepääviä isoja sotalaivoja ja merikadettien harjotuksia niiden kannella, tykkien ääressä ja mastoissa. Sinne joukkoon piti hänenkin päästä, keinolla millä hyvänsä; ja kun muut keinot eivät tepsineet, kyhäsi hän itselleen kuninkaalle hyvin nöyrän ja alamaisen, mutta samalla lapsellista itsetietoisuutta uhkuvan kirjeen, jossa anoi korkeata armoa tulla otetuksi merikadettien joukkoon. Kirje huvitti hyväluontoista kuningasta, joka antoi toimittaa pojan purjehdusoppilaaksi erääseen Länsi-Intiaan lähtevään laivaan. Nopeasti vastaleivottu jungmanni ansaitsikin kapteeniltaan sen mainesanan että "Peder Wessel on syntynyt merimieheksi, ollen aina reipas työssä, rohkea ja kerkeä, kaikista iloisin saadessaan repäisevässä myrskyssä kiikkua raa’alla ja kiinnittää purjetta; ja on pojassa sellainen reima luonto, että hänestä aikaa myöten täytyy tulla kelpo merimies". Kotia palattua hänet kirjoitetuinkin toivonsa mukaisesti merikadettien joukkoon, mutta sepä ei enää tyydyttänytkään 20-vuotiasta merimiestä. Kuningas sai hämmästyksekseen uuden kirjeen, jossa Wessel anoo — ei sen enempää eikä vähempää kuin ison frekattilaivan komennettavakseen! Se oli toki liiaksi pyydetty; mutta anojan kelpo arvolauseet ja rohkea yritteliäisyys hankkivat hänelle joka tapauksessa pienen 4-tykkisen aluksen päällikkyyden.

Nyt oli Peder onnellinen, kun sai oman laivan komennettavakseen ja valtuuden risteillä sillä omin päin Ruotsin rannikolla. V. 1709 oli puhjennut Tanskan, Puolan ja Venäjän yhteinen sota silloin vielä aivan tuntematonta ja kokematonta Kaarle XII:tta vastaan. Wessel kohosi toimeliaisuutensa nojalla tuotapikaa luutnantiksi ja sai kuljetettavakseen isomman laivan, Lövendahlin kaleijan, jonka samanniminen tanskalainen kenraali oli varustanut omalla kustannuksellaan. Urotyö seurasi toistaan, Tanskan maankamaralla menettämä sotamaine sai korvausta merellä ja luutnantti Wessel niitti kasvavaa mainetta. Hän valtasi yhden ruotsalaisen laivan toisensa perästä, mieluimmin aina omaa alustaan isompia, ja menestys kruunasi useimmiten hänen silmitöntä uhkarohkeuttaan näyttäen todeksi sananparren, että ainakin merellä "rohkea rokan syö". 22-vuotiaana hän kohosi kapteeniluutnantiksi ja sai vihdoinkin himoitsemansa 14-tykkisen frekattilaivan käytettäväkseen. Ollen yhtä kerkeä kynään kuin miekkaankin kyhäsi hän kohta kuninkaalle hehkuvan kiitoskirjeen, joka päättyi sanoihin: "Tähän asti en ole kyennyt osottamaan kaikkein alamaisinta intoani Teidän kunink. maj:ttinne palveluksessa niinkuin olisin toivonut; mutta nyt olen vapaa käyttämään minulle kaikkein korkeimmasti uskottuja siipiä etsiäkseni vihollista missä vain tapaan, mikä kohtakin Jumalan avulla saadaan tuta."

Eivätkä nuo olleetkaan mitään tyhjiä korusanoja. Suoritettuaan joukon muita meritoimia saapui Wessel elokuussa 1713 Kaarle XI:nnen Ruotsin ulkomaankaupan pääsatamaksi perustaman ja vahvasti varustaman Göteporin edustalle. Hän oli jo tehnyt itsensä niin peljätyksi näillä vesillä, että sikäläinen kuvernööri kreivi Mörner julisti suuren palkinnon sille, ken toisi Wesselin vangittuna hänen eteensä. Mutta suuri oli kuvernöörin ällistys, kun muuan ruotsalainen pursi vielä samana päivänä toi hänelle vastauksen Wesseliltä itseltään, jossa tuo vajaasti 23-vuotias sankari "Lövendahlin kaleijolta, ankkurissa Göteporin edustalla", tarjoutui saapumaan hänen tapaamistaan niin ikävöivän kreivin luo, jos tämä lähettäisi jonkun kaleijaa kahta vertaa vahvemman aluksen noutamaan häntä. Saman haasteen hän kohdisti kaikkien satamassa majailevien ruotsalaisten sotalaivojen päälliköille — sekä alusten että niiden kapteenienkin nimet hän tiesi luetella — mutta pyysi pitämään kiirettä, sillä hänen oli muka jouduttava kurittamaan ruotsalaisia toisellakin taholla.

Haasteeseen oli kuvernööri jo tavallaan vastannut, ennenkuin sen käsiinsä saikaan. Kun Wessel huomenissa lähti merelle, tuli häntä vastaan parin peninkulman päässä rannikolta kaksi isoa sotalaivaa. Näillä oli Tanskan lippu mastossa, mutta likemmä tullessa ja nimiä kysyttäessä ne vastasivat ampumalla täydet panokset ja vetämällä mastoihin Ruotsin lipun. Wesselin 14-tykkistä frekattia vastassa oli kaksi ruotsalaista linjalaivaa, toisessa 44, toisessa 50 tykkiä, jotka hinasivat perässään muuatta anastamaansa tanskalaista alusta. Urhomme ei tuosta säikähtynyt, vaan antautui arvelematta taisteluun. Ollen taitava tykkimies pippuroi hän omakätisesti pienemmillä tykeillään vihollislaivain mastoja ja kylkiä ja kesti kokonaista kolme tuntia epätasaista taistelua, kunnes hän väkensä jyrkästä vaatimuksesta viimein antoi peräytymiskäskyn. Mutta tuskin oli hän ennättänyt ampumamatkan ulkopuolelle, kun häntä jo kadutti tottumaton väistyminen. Hän tahtoi ainakin vallata takaisin ruotsalaisten ottaman tanskalaisen kauppalaivan ja hyppäsi muutamien miestensä kera veneeseen sitä tavoittamaan. Sen ruotsalainen valtausmiehistö ohjasi tietystikin aluksen mahtavain saattajalaivain turviin, jotka antoivat sietämättömälle ampiaiselle kolme kokokyljen yhteislaukausta peräkkäin. Nyt täytyi jo Wesselinkin älytä hypänneensä hulluun kirnuun ja kiireimmän kautta korjata itsensä kauvemmaksi. Purjeet rikkiammuttuina, lippu repaleina, köydet pahnoina, keulamasto poikki ja "rungossa niin monta tykinluotia, ettei niitä kukaan kyennyt laskemaan", saapui Lövendahlin kaleija puoleksi uppoamistilassa Norjan rannikolle.

Seuraavana keväänä hän saapui uudestaan Skoonen rannikolle ottamaan selkoa ruotsalaisten varusteluista. Tarkasteltuaan rantaa kiikarilla ja huomattuaan, ettei mitään epäilyksenalaista ollut läheisyydessä, soudatti hän laivan purrella itsensä maihin kymmenkunnan miehen kera, joilla ei ollut muita aseita kuin kirveet. Mutta annappa olla — joukon saavuttua mitään pahaa aavistamatta lähimpään kalastajakylään, karkasikin taloihin piiloutunut rakuunajoukko tulijain kimppuun. Wesselin miehet pitivät enemmän kiirettä kuin päällikkönsä, ennättivät purrelleen ja lykkäsivät vesille; ja siten jäi tuo onnenkiusaaja yksin rannalle vihollisparven keskeen, joka vaati häntä antautumaan ja luovuttamaan miekkansa. Se ei ollut Wesselin mieleen, mutta pursi oli jo niin kaukana merellä, ettei siitä voitu häntä auttaa, eikä hänkään ennättänyt enää pelastua siihen. Hidastellen hän viimein vastasi: "Olkoon menneeksi!" jolloin yksi rakuuna ratsasti hänen eteensä ja ojensi tyynesti kätensä ottaakseen vastaan hänen miekkansa. "Mutta ei vielä tällä kertaa!" huusi Wessel silloin ja antoi rakuunalle aimo iskun käsivarteen, syöksyi kuin nuoli toisten vainoojain lomasta vedenrajaan, viskautui Himasille miekka hampaiden välissä ja alkoi painaa purren perään. Hölmistyneet rakuunat käänsivät hevosensa ja karauttivat hekin veteen, kunnes se ulottui ratsujen selkään asti; toiset laukasivat ratsupyssyistään kudin toisensa perästä pakenijan jälkeen, kuitenkaan osumatta. Vuoroon sukeltaen, vuoroon pinnalla molskien onnistui tämän välttää luoteja ja päästä vahingoittumatta purren luo, johon miehet nostivat hänet tukasta. Oli maaliskuu, ja meri antoi Wesselille kylmän kylvyn; siksipä hän laivaan noustuaan ensi työkseen vaihtoi ihoa myöten kaikki vaatteensa, mutta lämmitti myöskin perinpohjaisesti pelkurimaisten venemiestensä seljät.

Kesällä samana vuonna hän joutui Pohjanmerellä seikkailuun, joka oli käydä hänen virkauralleen kalliiksi. Hän näet yhdytti siellä Englannin lippua kantavan frekatin, joka taaskin oli hänen omaa alustaan melkoisesti isompi ja vahvemmin asestettu. Pysähtymään vaadittaessa vieras purjehtija vaihtoi Ruotsin lipun mastoon ja vastasi kokokyljen laukauksella. Alus oli Ruotsin hallituksen äskettäin Englannista ostama sotalaiva, joka englantilaisen kapteenin ja miehistön kuljettamana juuri purjehti uuteen määräpaikkaansa. Wessel, joka aina rakasti "vilpitöntä puhelua", kysyi miehiltään, olivatko he valmiit ylläpitämään Tanskan vanhaa merimainetta; siihen vastattiin kaikuvalla "hurraa"-huudolla, ja silloin alkoi yksi kuumimpia otteluja, mihin kaleija koskaan oli joutunut. Klo 6:sta illalla puoliyöhön saakka pippuroivat molemmat laivat toisiaan niin ahkerasti, että tulikuumiksi käyneitä tykkejä piti lakkaamatta valella vedellä. Lopulta kyllästyi englantilainen leikkiin ja lähti rikkiammutuin purjein jatkamaan matkaa minkä kykeni. Molemmat riitapukarit olivat sangen väsyneitä ja kehnossa kunnossa ja huoahtivat mielihyvällä yön mittaan, mutta Wessel ei päästänyt vastustajaa näkyvistään.

Klo 6 aamulla olivat alukset jälleen vierekkäin ja "tervehtivät toisiaan jyrisevällä ja verisellä huomentoivotuksella, jota kohteliaisuuksienvaihtoa jatkettiin kaikella hartaudella molemmin puolin klo puoli 10:een saakka". Sitten pidettiin puolen tunnin aamiaisloma, ja sen jälkeen käytiin uudestaan toistensa kimppuun. Mutta klo 2 päivällä ilmotti kaleijan ammusmestari, ettei ruutia ollut enää neljää panosta enempää tykkiä kohti; aallot kävivät sen lisäksi niin korkeina, ettei voitu ruveta entrausyritykseen, jota varten Wessel oli jo hommannut kaikki valmiiksi, ja niinpä täytyi hänen karvain mielin päästää saalis kynsistään. Mutta ystävällinen lopputervehdys oli kumminkin lausuttava. Vene laskettiin vesille ja rumpali lähetettiin vieraan laivan kannelle viemään "kapteeni Wesselin terveiset ja pahoittelun, että hänen nyt ruudin puutteessa täytyi luopua leikistä; mutta että hän toisen kerran odottaisi samassa paikassa, kun ensin oli käynyt kotona hakemassa lisää ruutia".

Englantilainen kapteeni vastasi samallaisin kohteliaisuuksin ja kutsui kapteeni Wesselin saapumaan hänen laivalleen lähemmin juttelemaan, luvaten kunniasanallaan hänelle täyden turvallisuuden. Siihen ei Wessel kuitenkaan suostunut, mutta huusi naapuria laskemaan lähemmäksi. Sitten kysyi hän huutotorvea käyttäen:

"Eipä ole oikein omiksi tarpeiksikaan; mutta jos kapteeni Wessel nousee laivalleni, niin on kaikki muu hänen vapaasti käytettävissään."

"Se käy päinsä; ja minä pyydän teidän viemään terveiseni köpenhaminalaisille tutuilleni", vastasi englantilainen, kohottaen samalla viinilasia ja lisäten: "Minä juon kapteeni Wesselin maljan! Hurraa pojat!" — johon miehistö yhtyi seitsemällä hurraa-huudolla.

"Ja minä juon kapteeni Bactmanin maljan! Hurraa pojat!" — ja kaleijan väki vastasi kolmesti hurraten.

Molemmat päälliköt viskasivat lasit päänsä yli mereen ja erosivat ajan muodin vaatimin kohteliaisuuksin toisistaan.

Tätä huimaa seikkailua, Jossa sekä kaleija että sen miehistö olivat pahoin kärsineet, käyttivät Wesselin kadehtijat hyväkseen ja saivat aikaan, että hänen täytyi saapua Kööpenhaminaan vastaamaan sotaoikeuden edessä kevytmielisestä menettelystään. Kannekirja loppui vaatimukseen, että "kapteeniluutnantti Wessel tuomittaisiin maksamaan sakkoa, korvaamaan korkean kruunun kärsimät vahingot ja alennettaisiin arvossa; varsinkin koska hän kevytmielisyydessään oli laskenut laivansa vihollisen kupeelle, solminut miltei rauhan ja vaihtanut maljoja tämän kanssa" j.n.e. Mutta vanhastaan tiedämme, että Wesselillä kieli ja kynä olivat yhtä kerkeät kuin hänen miekkansakin. Hän puolustautui hänen päällikkökuntoaan alentavia syytöksiä vastaan, myöntäen kyllä kärsineensä vahinkoa; mutta "tykkihän on, kuten tiedetään, sellainen kapine, joka osuessaan piirtää aina jälkensä, ja mahdotonta oli minun kieltää vihollista vahingoittamasta laivaani ja sen miehistöä, paitsi jollen olisi pelkurina soturina antautunut kohta ensi laukauksella, ja silloin ei hänen maj:ttinsa olisi saanut takaisin lastuakaan frekatistaan, ja minä olisin perinyt ainiaaksi pelkurin maineen".

Tämä uljas puolustuspuhe ja Wesselin ystävät vaikuttivat kuninkaaseen niin, että hän kutsui sankarin hoviin, kuunteli hymyillen syytetyn puolusteluja, valitti hänen vastoinkäymistään, ylisti hänen intoaan ja uljuuttaan sekä nimitti hänet laivaston kapteeniksi. Se tapahtui jouluk. 28 p. 1714 ja oli kunniakas joululahja 24-vuotiaalle urholle.

Tästä armollisesta kohtelusta Wesselin ennestäänkin mahtava itsetietoisuus ja hillitön uljuus tietysti yhä vain kasvoivat. Hän kiiruhti lähettämään kuninkaalle anomuskirjelmän, jossa pyysi kokonaista kuusi frekattia komennettavakseen, pitääkseen niillä Pohjanmeren puhtaana vihollisen laivoista. Se oli liikaa amiraalineuvoston vanhoille viisaille päille. He vastasivat esityksessään:

"Ihmetyksellä on luettu kapteeni Wesselin kirjelmä; hänen asiansa ei ole ehdottaa, kuinka Pohjanmeri on pidettävä puhtaana, se asia käy yli hänen ymmärryksensä. Kapteeni Wessel on sitäpaitsi vallan liian nuori niin korkeaan päällikkyyteen ja saa muutenkin olla iloinen hyvästä onnestaan, kun hän kapteeniluutnantiksi nimitettynä on sivuuttanut 27 yli- ja 24 aliluutnanttia ja kapteeniksi kohotessaan hypännyt 9 häntä vanhemman kapteeniluutnantin ohi. Sen suurempaa onnea hänen ei käy toivominenkaan."

Lövendahlin kaleija sai siis yksin risteillä Pohjanmerellä, kunnes se seuraavana kevännä yhtyi muuhun Tanskan laivastoon Kolbergerheiden kohdalla, jossa tanskalaiset saivat loistavan merivoiton ruotsalaisista ja Wessel niitti jälleen uusia laakereita. Pienellä aluksellaan hän yhdytti tappiolle joutuneen ja tahallaan karille ajautuneen koko Ruotsin laivaston, pakotti sen amiraalin, kuuluisan merisankarin kreivi Wahtmeisterin antautumaan laivoilleen ja miehineen ja valitsi saaliista itselleen Hvita Örn-nimisen 30-tykkisen kelpo frekatin. Täten hän vihdoinkin sai kauvan ikävöimänsä frekattialuksen kuljetettavakseen, ja huolimatta amiraalinsa varoitteluista, ettei särkisi hampaitaan leikissä ylivoimaisen vihollisen kanssa, kävi hän saman vuoden elokuussa Rügenin meritaistelussa kahden miltei toista vertaa isomman ruotsalaisen linjalaivan kimppuun. Ne hänet kuitenkin pehmittivät niin pahoin, että hänen täytyi poikkiammutuin mastoin ja raakapuin ja miltei uppoamaisillaan palata kiiruusti Köpenhaminaan korjaamaan vaurioitaan.

"Minä olisin kyllä pitänyt nokkani erillään niistä", kirjoitti Wessel raportissaan, "jos olisin tiennyt niiden pahusten olevan mokomia luovijoita; mutta jos mastot ja raa’at (jotka hänellä olivat säpäleiksi ammutut) olisivat suoneet minulle yhtä suuret edut niiden rinnalla kuin mitä niillä oli minun rinnallani, niin totta jumal’-avita olisi ainakin yksi niistä saanut tanssia mukana."

Taaskin käyttivät Wesselin vihamiehet tätä onnettomuutta vahingoittaakseen hänen asiaansa; mutta kuninkaan suosio nuorta sankaria kohtaan pysyi muuttumatonna. Vuoden 1716 alussa entinen räätälin- ja parturinoppilas korotettiin aatelisarvoon ja sai nimekseen Tordenskjold, koska oli "kauhun jyrinänä" ruotsalaisille ja uljaana "kilpenä" suojeli Tanskan maata ja laivastoa. Tämä nimi tuli piankin niin peljätyksi Ruotsin länsirannikolla, että vielä monet ajat urhon kuoltua äidit siellä pelottelivat lapsiaan: "Jollet tottele, niin tulee Tordenskjold".

Veisi liian pitkälle ruveta edes kuivastikin luettelemaan kaikkia nuoren merisankarin rohkeita risteilyjä ja mainioita urhotöitä hänelle suotujen viimeisten harvojen elinvuosien aikana, niin että rajoitumme piirtelemään niistä vain moniaita ylen merkillisiä tapahtumia. Keväällä v. 1716 oli Kaarlo XII lähtenyt ensimmäiselle sotaretkelleen Norjaan ja tunkeutunut Kristianiaan saakka, mutta ollut sitten pakotettu vetäytymään takaisin rajalle, jossa sai lisävoimia Svinesundin luona. Samaan aikaan oli ruotsalaisen amiraali Strömstjernan onnistunut tunkeutua lähelle mainittua paikkaa tuoden laivoillaan kuninkaan joukoille elintarpeita ja piiritystykistöä. Siitä sai Köpenhaminassa oleskeleva Tordenskjold tiedon, ja hän lähti heti pienen laivaston kera sieppaamaan jos mahdollista ruotsalaisilta Norjaa uhkaavat tuomiset, ennenkun Kaarle-kuningas kerkiäisi saada ne käsiinsä. Tietysti hän samalla myöskin tahtoi kruunata uuden aatelisarvonsa vereksillä laakereilla.

Tordenskjoldin 7 laivassa oli järeätä tykistöä kaksi vertaa niin paljon kuin ruotsalaisissa, mutta sen sijaan oli näillä suojana rantapattereita ja rantavartioksi sijoitettua jalkaväkeä jokunen sata miestä. Taistelu tapahtui pienessä kapeassa lahdelmassa, jossa alukset tuskin kykenivät kunnolla kääntymäänkään. Kuusituntisen kuuman kamppauksen jälkeen, jonka lopulla ruotsalaiset yrittivät itse laskea laivansa maalle tai sytyttää ne, onnistui Tordenskjoldin vallata 9 vihollisen sotalaivaa ja 19 kuljetuslaivaa sotatarpeineen, jotapaitsi 11 laivaa oli uponnut tai palanut piloille. Hänen omat vahinkonsa supistuivat vain pariinkymmeneen kaatuneeseen ja joukkoon haavoittuneita, mutta hänen laivojensa täytyi heti palata telakkaan korjattaviksi. Taas sai hän niittää hallitsijan suosiota: hän sai ison kultamitalin urhoollisuudestaan ja nimitettiin laivaston kommendööriksi. Mutta hänen alakynteen joutunut vastustajansakin oli otellut urheasti, ja Kaarle XII korotti 60-vuotiaan schoutbynachti (kontreamiraali) Strömstjernan vara-amiraaliksi.

Seuraavassa yhteenotossa oli tällä vuorostaan onni puolellaan. Tordenskjold oli 200-tykkisellä laivastolla lähtenyt valloittamaan Strömstjernan puolustamaa Göteporia tahi ainakin hävittämään siellä olevan Ruotsin laivaston, telakan ja makasiinit. Mutta ruotsalainen amiraali oli järjestänyt puolustuksen niin tehokkaaksi, että Tordenskjoldin ja hänen miestensä kaikki ponnistukset lyötiin verisin otsin takaisin. Jälkimmäinen oli mukana kaikkialla, missä ottelu oli kuumin, kiertäen purrellaan paikasta paikkaan kiihottamassa väkeään ja itse taitavalla kädellään laukomassa tykkejä. Hänen purtensa ammuttiin upoksiin, ja tuskin oli hän kerinnyt hypätä toiseen, kun senkin airot murskautuivat. Lopuksi täytyi hänen pelastaa pahoin ruhjoutuneet laivansa täydellisestä perikadosta. Itse kertoo hän tästä meritaistelusta, joka oli 18:s hänen elämässään, että "nykyisessä sodassa ei ole sattunut vielä ainoatakaan niin tulista kahakkaa".

Tästä ja eräistä toisista vastoinkäymisistä saivat Wesselin vihamiehet taas vettä myllyynsä — hänhän oli kansallisuudeltaan norjalainen, halpaa säätyä ja sivuuttanut Tanskan syntyperäisiä aatelismiehiä upseerinylennyksissä — ja tällä kertaa heidän onnistuikin syrjäyttää hänet kuninkaan suosiosta. Pohjanmeren laivaston päällikkyys otettiin pois häneltä, ja hän sai komennettavakseen vain erään linjalaivan. Mutta Tordenskjold ei ollut sellainen mies, jota ilman muuta voi nöyryyttää. Saatuaan kuulla hänestä Köpenhaminassa liikkuvan halventavia puheita, pyysi ja sai hän kuninkaalta luvan matkustaa sinne puhdistuakseen syytöksistä.

Joulukuun myrskyissä v. 1717 purjehti hän Laurvigin satamasta Norjasta pienellä aluksella, joka sisälsi koko hänen maallisen omaisuutensa: kalliita kankaita, kulta- ja hopeaesineitä, arvokkaita aseita y.m. sotasaalista. Aluksessa oli, paitsi hänen 10-miehistä huonekuntaansa, ainoastaan 10 laivamiestä ynnä kaksi pientä tykkiä; lisäksi kaksi sutta ja kesy karhu, joita hän ajan tavan mukaan piti kotirattonaan. Huomenissapa pienen seurueen keksi ruotsalainen frekatti, joka lähti heti ajamaan purtta takaa. Kun Tordenskjold näki, ettei paosta ollut apua, päätti hän kylmäverisesti antautua epätasaiseen taisteluun. Pikku tykit asetettiin samalle laidalle frekattia vastaan ja miehille jaettiin ampuma-aseita; kaksi lakeijaa sai seista päällikön takana ja yhtämittaa ladata hänen isoja muskettejaan, niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin "vain pudotella ruotsalaisia alas". Hän oli näet yhtä taitava pyssyn ja pistoolin käyttäjä kuin tykkiniekkakin.

Ammuttuaan kokokyljen laukauksen pienoista vastustajaa kohti luuli ruotsalainen kapteeni, että leikki oli sillä loppuun leikitty, ja vaati puhetorvella huutaen alusta antautumaan, muuten hän ampuisi sen upoksiin. Mutta Tordenskjold käski soittoniekkainsa lyömään rumpuun ja puhaltamaan torveen ja huusi takaisin: "Tietäköön ruotsalainen kapteeni, että hän on tekemisissä Tordenskjoldin kanssa, joka ei anna hevillä siepata itseään! Mutta jos hän on kunniallinen ruotsalainen upseeri, niin tulkoon hän entraamaan minun purteni, siepatakseen minut jos voi; silloin pidän häntä parhaana upseerina koko Ruotsin laivastossa!"

Frekatti vastasi uudella yhteislaukauksella, ja Tordenskjold koetti parhaansa mukaan maksaa takaisin. Sitten lähestyi vihollinen yrittääkseen kylkirynnäköllä, mutta Tordenskjold ohjasi purttaan niin taitavasti, ettei yritys lainkaan onnistunut, ja pudotti joka laukauksellaan useita miehiä frekatin kannelta. Siten jatkui tuota harvinaista taistelua Davidin ja Goliathin välillä kokonaista viisi tuntia; ja koko ajan pitivät Tordenskjoldin soittoniekat ääntä yllä soittimillaan. Kun rautakuulat loppuivat pikku tykeistä, löi hän rikki tinalautasensa ja ammutti niiden palasia rae-hauleina. Vihdoin oli pursi kumminkin täynnä reikiä kuin seula, ja ruotsalainen kapteeni nousi voitonvarmana kajuuttansa katolle, heilautti hattuaan ja huusi:

"Onnittelen itseäni saadessani kunnian saattaa herra Tordenskjoldin Göteporiin, jossa häntä varmasti odottaa mitä kohteliain vastaanotto sekä lupa pitää kaikki tavaransa, kunhan vain hyvällä antautuu."

"Et sinä eikä kukaan muukaan ruotsalainen vie minua Göteporiin", huusi Tordenskjold vastaan. Sen sanottuaan tähtäsi hän kiväärinsä kapteenia kohti ja pudotti tämän kuolleena kannelle.

Päällikkönsä menettäneen frekatin väki joutui aivan hämille ja neuvottomaksi, ja töintuskin saivat voitonilosta vallan hurjaa Tordenskjoldia hänen miehensä pidätetyksi yrittämästä käydä frekatin kimppuun. Ruotsin rannan paistaessa läheltä ja purtensa kärsittyä ylen vaikeita vammoja näki hän parhaaksi jatkaa matkaa Juutinraumaan. Tuossa merkillisessä taistelussa hän menetti 7 miestä sekä molemmat sutensa, jotka tulivat ammutuiksi häkeissään alhaalla ruumassa. Mutta kesy karhu, joka koko ajan tassutteli kannella ja isäntänsä ympärillä, säilyi aivan koskematta.

Mutta sillä ei vielä oltu selvitty leikistä. Laivamiehet olivat arvatenkin ottaneet liiemmälti kohmetusryyppyjä, sillä Tordenskjoldin mentyä huoahtamaan kajuuttaan laskivat he purren iltamyöhällä karille Skoonen rannikolle ja vielä sellaista vauhtia, että pohja repesi pitkin pituuttaan ja alus alkoi täyttyä vedellä.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Siinä istua kökötettiin vihollisrannalla, vankeus tai hukkuminen yhtä varmana näköalana. Laivavene, joka oli ainoa pelastuksen väline, oli taistelussa ammuttu piloille. Sen reiät nyt kuitenkin paikattiin parhaan mukaan vaaterääsyillä ja puunpalasilla, ja sitten paiskattiin vene veteen — kunnollisesta laskemisesta ei ollut puhettakaan, sillä meri kävi jylhästi. Siihen laskeutui Tordenskjold kahden matruusin ja parin pienen rahanassakan kera; toiset miehet ja muu omaisuus saivat jäädä odottelemaan kohtaloaan purressa. Läpi kiukkuisen talviyön kävi veneen kulku Själlannin pohjoisinta nientä kohti, jonne toki saavuttiin onnellisesti. Sieltä lähetti Tordenskjold apulaivan korjaamaan jälkeenjääneitä, mutta se sai palata tyhjin toimin takaisin. Koko päivän kestäneen urhean vastarinnan jälkeen oli purren miehistö joutunut ruotsalaisen rannikkoväestön vangiksi, joka kiukustuneena omasta miestappiostaan yritti surmata Tordenskjoldin hovimestarin, joka oli hiukan isäntänsä näköinen. Kaarle XII kumminkin vapautti kohta vangit ja lähetti heidät ynnä kaikki Tordenskjoldin tavarat takaisin sankarillemme, liittäen mukaan tervehdyksen, että "jos tämä itsekin olisi joutunut vangiksi, olisi kuningas kohdellut häntä kuten ainakin suuresti kunnioittamaansa henkilöä sekä päästänyt hänet sitten vapaaksi".

Köpenhaminaan palattuaan Tordenskjold selviytyi moitteettomana miehenä häntä vastaan nostetussa käräjänkäynnissä ja saavutti vähitellen jälleen kuninkaan suosion. Hänet määrättiin viemään apujoukkoja Tanskan norjalaiseen armeijaan, mutta sai ensimmäiseen Norjan satamaan tultuaan kuulla, että Kaarle XII oli kaatunut Fredrikshaldia piirittäessään, ja että ruotsalaiset suurimmalta osalta olivat jo vetäytyneet takaisin rajan yli. Hän hankki nopeasti virallisen vahvistuksen tälle tiedolle ja lähti kiireen kautta nopeimmalla laivallaan viemään sitä Köpenhaminaan. Hän saapui perille iltamyöhään, jolloin kuningas Fredrik oli aikeissa käydä levolle; mutta Tordenskjold vaati siitä huolimatta heti puheillepääsyä. Arvaten tärkeitä sanomia tulevan Norjasta otti kuningas hänet vastaan ja kysyi huolestuneesti:

"Ei — kaukana siitä, teidän maj:ttinne!" vastasi Tordenskjold;
"päinvastoin olen iloinen voidessani onnitella teidän maj:ttianne.
Kuningas Kaarle on kuollut, eikä ainuttakaan ruotsalaista ole enää
Norjassa."

"Suokoon Jumala, että minun nimitykseni schoutbynachtiksi olisi yhtä varma kuin tietoni", vastasi Tordenskjold tavallisella suorasukaisuudellaan ja pitäen tällöinkin omaa etuaan silmällä. Sitten kertoi hän lähemmin Ruotsin sankarikuninkaan kuolemasta ja sen sotajoukon hätäisestä paluusta.

"Jos tämä kaikki on totta", lausui kuningas sydän keventyneenä, "niin olen täten nimittänyt sinut schoutbynachtiksi; mutta ensin tahdon kumminkin saada lähemmän vahvistuksen puheellesi."

Tordenskjold kiitti kaikkein alaisimmasti ja veti esiin hankkimansa virallisen vahvistuksen sanomalleen. Tämä sattui jouluk. 28 päivän illalla 1718, ja 30 p. sai Tordenskjold uudenvuodenlahjaksi vastaanottaa nimityksensä schoutbynachtiksi, jota vanhaa hollantilaista nimitystä silloin käytettiin kontreamiraalin arvosta.

Pitkältä ei Tordenskjoldille ollut enää suotu elinaikaa; mutta uuden amiraalinarvon saivat ruotsalaiset kalliisti maksaa. Hänen viimeinen urhotekonsa kuulostaa miltei tarumaiselta.

Kun Ruotsin hallitus Kaarlo XII:n kuoltua ei näyttänyt olevan kyllin halukas rauhantekoon, päätti Fredrik kuningas vuorostaan käydä hyökkäyssotaan sitä vastaan. Mutta maa-armeija, jonka mukana kuningas itse seurasi, ei ollut vielä ennättänyt tehdä ainuttakaan liikettä, kun sen päämajaan saapui tieto, että Marstrandin kaupunki ynnä sen vieressä oleva Karlstenin linnoitus oli pari päivää aikaisemmin antautunut. Kenelle sitten — maa-armeijahan oli vielä asemillaan? Kenellekäs muulle kuin Tordenskjoldille!

Hän oli näet saanut kuulla, että Karlstenissa oli varusväkenä vain 300 miestä ja että Marstrandin satamassa majailevissa ruotsalaisissa sotalaivoissa samoin oli heikko vartiosto. Hän päätti ominpäin käydä tuon linnoitetun kaupungin kimppuun — "entrata" sen, niinkuin merellä oli tottunut tekemään vihollisen sotalaivoille. Laivastollaan hän purjehti sataman suulle, teetti joutuisasti pattereita sitä suojaavalle pienelle luodolle ja pakotti niiden ja laivojensa tulella kaupungin itsensä ja satamassa olevat sotalaivat antautumaan. Se oli loistava voitto, sillä paitsi kaupunkia ja sen runsaita varastoja lankesi hänen käsiinsä yhtä suuri sotalaivasto kuin hänellä itsellään oli käytettävänä — 15 alusta — ja noin 500 tykkiä. Voiton helppous johtui siitä, että Tordenskjold itse oli kalastajaksi pukeutuneena käynyt kaupungissa ja laivoilla ottamassa selvää varustuksista ja niiden heikoista puolista; hän oli kaupitellut kaloja vaatien niistä niin järjetöntä hintaa, ettei tavarasta kukaan huolinut. Sitä suuremman hinnan saivat sitten ruotsalaiset maksaa, kun Tordenskjold vei heiltä koko kaupungin ja laivat.

Mutta vielä seisoi Karlstenin linnoitus valloittamatta. Vaikka sen varusväki oli heikko, olivat sen muurit sitä vahvemmat — niin vahvat, ettei Tordenskjold pienillä laivatykeillään saanut niille mitään aikaan. Sen iäkäs päällikkö eversti Danckwardt pommitti herkeämättä kaupunkia sen jouduttua tanskalaisten valtaan, aiheuttaen näille melkoista mieshukkaa. Vain viekkaus auttoi tässä perille. Hän levitytti linnoitukseen kamalia tietoja, että hän muka kohta saisi lisäjoukkoja 20,000 miestä, kostaisi kovasti puolustajille, jollei linnoitus antautuisi, ja poltattaisi kaupungin poroksi, jollei päällikkö lakkaisi sitä ammuttamasta.

Vanha eversti antoi kaupunkilaisten hätäilyn pelottaa itseään, ja alkoi raapia korvallistaan. Jonkinmoinen aselepo tuli aikaan, ja Tordenskjold tarjosi päällikölle tilaisuuden lähettää jonkun upseereistaan kaupunkiin ottamaan selvää, oliko hänen suurenmoisissa apuneuvoissaan perää. Vastoin juonikkaan amiraalin odotusta ottikin eversti hänen sanansa todesta ja lähetti erään kapteenin tarkastamaan vihollisen asemaa.

Nyt olivat taas hyvät neuvot tarpeen. Tordenskjoldilla ei ollut kaupungissa jalka- ja laivaväkeä 300 miestä enempää. Hän otti lähettilään vastaan erittäin kohteliaasti sekä syötti ja varsinkin juotti häntä vieraanvaraisesti; ja kun siinä tilassa sitten lähdettiin katselemaan kaupunkia, vilisi tyhmistyneen upseerin silmissä sen kaduilla aivan viljaltaan vihollista väkeä. Tordenskjold oli ennakolta antanut viisaat käskyt ja marssitti noita 300 miestään joka paikkaan kapteenin nähtäväksi. Linnoitukseen palattuaan tiesi tämä kertoa everstilleen kummia; ja kun vielä hänen suurin ruutikellarinsakin oli räjähtänyt ilmaan, alkoi päällikkö hieroa antautumista.

Se päätettiin huomenissa klo 10 a.p., ja klo 3 i.p. piti linnoituksen olla tyhjänä ruotsalaisista. Mutta kun nämä kärsimättömän Tordenskjoldin mielestä viivyttelivät liiaksi, marssi hän 100 miehen kera linnoituksen portille ja vaati sisäänpääsyä. Vain neljän seuralaisen kanssa hän pääsikin portista linnanpihalle, riensi paljas miekka kädessä päällikön asunnon eteen ja huusi akkunasta sisään: "Aika on käsissä, mitäs kuhnailette?"

Aivan ällistyneenä moisesta uhkarohkeudesta päästi eversti Danckwardt aluksi 100 epäluotettavaa saksalaista palkkasoturia lähtemään, jonka jälkeen Tordenskjold marssitutti omat 100 miestänsä sisään ja miehitti niillä kaikki ulos- ja sisäänkäytävät — jälellä olevain 200 ruotsalaisen sotamiehen seistessä täysissä aseissa keskellä linnanpihaa!

Sillä tapaa antautui Karlstenin linnoitus tanskalaisille heinäkuussa 1719. Kohdakkoin solmitussa rauhassa molempien valtakuntain välillä peri Ruotsi sen tosin takaisin; mutta eversti Danckwardt sai päällään maksaa älyttömyytensä.

Seuraavana vuonna lähti Tordenskjold kauvan aikomalleen matkalle Englantiin. Mutta ennätettyä matkan varrella vasta Hannoverin kaupunkiin joutui hän sanasotaan erään ruotsalaisen everstin kanssa, ja riita ratkaistiin kaksintaistelulla, jossa Tordenskjold kaatui juuri 30 vuotta täytettyään. "Ketä jumalat rakastavat, sen he korjaavat nuorena", sanoivat vanhat kreikkalaiset.

Wessel-Tordenskjold oli monessa suhteessa kuuluisan vastustajansa Kaarle XII:n kaltainen. Molemmat löysivät ilonsa lakkaamattomissa taisteluissa, vaarat olivat heille pelkkää leikkiä, ja molemmat ymmärsivät kunnioittaa kelpo vastustajaa. Sodan loputtua sanoi Tordenskjold suurimman mielihalunsa olevan saada taistella Ruotsin laivaston rinnalla venäläisiä vastaan Itämerellä. Mutta sen erotuksen oli kohtalo suonut näille mainioille sankareille, että kun Kaarle XII kaikesta hurjapäisestä uljuudestaan huolimatta syöksi valtakuntansa perikadon pohjimmaiseen kuiluun, oli Tordenskjoldin sallittu nostaa ja tukea Tanskan vaipuvaa merivaltaa ennenkuulumattomaan kukoistukseen.

PUISTEN SOTALAIVOJEN VALTAKAUDELTA.

Aina 19 vuosisadan puoliväliin saakka olivat sekä sota- että kauppalaivat puisia, eikä niiden välillä ollut paljon muuta eroa, kuin että edelliset olivat nopeampikulkuiset ja paremmin aseistetut. Sotalaivat olivat itse asiassa vähitellen muodostuneet aikaisemmista asestetuista saatto- (konvoiji) aluksista, joiden turvin kauppalaivat ryhmissä kulkivat silloin ylen epävarmoilla reiteillä. Minkä kauppahaahden hyvänsä saattoi varustaa sotalaivaksi, kun lastin tila käytettiin tykistön ja ampumatarpeiden sijoitusta varten ja merimiesten lukua lisättiin tykkiniekoilla ja tussarisotilailla.

Kokonsa, purjeidensa ja asestuksensa mukaan sotalaivoja nimitettiin linjalaivoiksi, frekateiksi, korveteiksi, kaljuunoiksi, hukkerteiksi j.n.e. Suurimmat olivat linjalaivat, joissa tykistö, kansitykkejä lukuunottamatta, oli sijoitettu suojattuihin pattereihin, n.s. kasematteihin, kolmelle jopa neljällekin kannelle päällekkäin — siitä myöskin nimitys "3- ja 4-kantiset". Tykkejä saattoi niissä olla aina 136 ja miehistöä 1,200 saakka. Tykkien suut pistivät ammuttaessa esiin luukuilla varustetuista ampumareijistä eli "tykkiporteista"; ladattaessa ja luudalla puhdistettaessa kiskottiin ne nuorasta alustaan eli lavettiin kiinnitetyillä pyörillä taapäin. Kansitykit eli "karonnadit" olivat lyhyitä, mutta erityisen järeitä, ja ne ladattiin tavallisesti raehauleilla tuhotakseen vihollislaivan miehistöä kannella ja takilassa.

Erikoisen lajin sotalaivoja muodostivat kaleerit, joita kuljetettiin soutamalla. Ne vastasivat myöhempiä tykkiveneitä, ollen varustetut kevyellä tykillä keulassa ja perässä; tyynen vallitessa ne myöskin hinasivat isoja sotalaivoja taisteluasentoon sekä niiden vahingoituttua pois turvaan.

Taistelussa oli yleensä sääntönä, että samallaiset laivat antautuivat ottelemaan keskenään: linjalaivat — jotka nimensä mukaisesti muodostivat kummankin sotivan puolen taistelurintaman eli -linjan — linjalaivain kanssa; pienemmät alukset pysyttelivät aluksi joko kyljillä tahi isompien takana, sekautuen sitten taistelun kehittyessä nekin kamppailemaan keskenään. Nykyiseen laivatykistöön verraten olivat silloiset tykit aivan pikkuruisia kapineita, kenttä- ja varsinkin piiritystykistöä melkoisesti pienemmät, joten suhde niiden välillä oli siis päinvastainen kuin nykyään. Sen vuoksi niitä käytettiinkin laivoissa sitä runsaammin. Niiden teho silloisiin puulaivoihin oli suhteellisesti heikko. Vastustajat voivat lähetä aivan vieri-viereen ja ampua toistensa kyljet seulaksi ja purjeet rääsyiksi; mutta ahkerasti paikkailemalla vammojaan voivat ne pysyä edelleenkin vedenpinnalla sekä omin avuin tai toisten hinaamina pyrkiä turvaan.

Jos vihollislaivaa ei saatu pommittamalla upoksiin, koetettiin se sytyttää palamaan ampumalla tulisiksi kuumennettuja luoteja ja viskomalla sen kannelle ja rikiin tulisoihtuja, palavaa pikeä j.n.e. Rohkein ja tehokkain keino oli kumminkin "entraus" eli kylkirynnäkkö. Silloin laskettiin veneihin hampaihin saakka aseistettuja miehiä, jotka soutivat vihollisaluksen kupeelle, kiipesivät kuin kissat ylös sen kylkiä — käyttäen hyväkseen kaikkia esiin pistäviä ulkoutumia, alasriippuvia nuoranpäitä ja rynnäkkökeksejä — ja kannelle tultuaan toimittivat verisaunan pakottaakseen siten laivan miehistön antautumaan. Niin uskallettua kuin tämä oli kin ja niin veriseksi kuin käsirysy tavallisesti kävikin, oli aineellinen voitto sitä suurempi: laiva kaikkine aseineen, varastoineen ja miehineen joutui voittajan saaliiksi. Huomatessaan vastarinnan turhaksi räjähyttivät puolustajat usein laivansa ilmaan, jolloin tuho peri heidät itsensä ja ylivoimaiset viholliset. Vallattu alus hinattiin satamaan korjattavaksi; miehistö toisinaan pakotettiin voittajan palvelukseen, ja lastin (nimenomaan kauppalaivojen) arvo jaettiin upseerien ja miehistön kesken "riistarahoina". Siksipä oli n.s. kaapparitoimi noina aikoina sekä luvallista että suosittua kaikkien maiden sotalaivastoissa (ks. tarkemmin XVI Lukua).

Kuten näkyy, muistutti meritaistelu tällöin kaksintaistelua, ottelua mies miestä vastaan, ja oli omiaan kehittämään mieskohtaista yritteliäisyyttä ja urhoollisuutta sekä luomaan sellaisia hillittömän huimia merisankareita kuin Tordenskjold. Vasta myöhemmin, rautalaivojen päivinä, vaaditaan päälliköiltä etusijassa taktillista ja meriteknillistä kuntoa.

VIII LUKU

Valtameren uudet isännät. — Suuret kauppakomppaniat; Komppanian laatu ja toiminta; Komppaniat kasvattavat ylellisyyteen; Komppaniain tulot ja maksut, mahtavuus ja konkurssit; Komppaniani merkitys yleisessä sivistyselämässä; Komppaniat valtiollisena tekijänä. — Purjelaivalla entisaikaan: "Poikani kaleijalla" ja sen tekijä; Finlandein lähtö Göteporista; Myrskyssä Pohjanmerellä; Matkan jatko ja päätös; Wallenbergin virkatehtävät ja elämä laivalla; Luonnonhavaintoja.

Espanjan merivallalle oli Suuren armadan surkea loppu todellisuudessa kuolettava isku, jolla oli sangen laajakantoiset seuraukset. Siihen asti olivat Espanja ja Portugali hallinneet itsevaltiaina isäntinä siirtomaitaan uudessa ja vanhassa maailmassa, kiristäneet niistä rautakourin äärettömiä rikkauksia ja kateellisesti estäneet toisia maita käymästä niissä kauppaa — olihan paavi bullallaan jakanut kaikki "uudet maat" näiden kahden valtakunnan kesken. Täten saaduilla rikkauksilla ne olivat luoneet siirtomaa- ja merivaltansa tueksi vahvat ja tottuneiden merenkulkijain miehittämät laivastot, jotka kerkeästi pitivät kurissa saaliinjaolle himoitsevien naapurikansani aluksia.

Mutta nytpä nuo molemmat peljätyt merten valtiaat, toistensa liittolaiset Kanaalin meritaistelussa, tulivat surkeasti lyödyiksi. Sen sijaan alkoi voittajille, Englannille ja Alankomaille — nekin liittolaiset samassa taistelussa — nopeasti kukoistuksen aika. Näiden protestanttisten valtojen rinnalle astui kohta myöskin kolmas, katolinen Ranska. Tälle maalle olivat omat edut tähdellisemmät kuin uskonnolliset näkökohdat; siksipä se samoihin aikoihin myöskin asettui 30-vuotisessa sodassa pontevasti auttamaan protestanttista maailmaa vanhaa kilpailijaansa Itävalta-Espanjaa vastaan. Suoranaisena seurauksena armadan häviöstä ja Espanjan samanaikaisista vastoinkäymisistä mantereellakin oli, että nämä vallat sieppasivat vaipuvan merivaltikan sen entisten kantajain käsistä. Bukanieri- ja sissitoimi (ks. XVI luku), joka oli jo aikaisemminkin pahasti häirinnyt Espanjan kauppaa Länsi-Intian vesillä, tuli nyt tavallaan laillistetuksi ammatiksi. Reippaat uskalikot, maineensa menettäneet kauppalaivurit, aatelissukujen perinnöstä osattomaksi jääneet nuoremmat pojat ynnä muut tyhjätaskut liittyivät yhteen, saivat odotetun saaliin perusteella laivoja käytettäväkseen ja varoja niiden varustamiseksi ja lähtivät, Draken sanoja käyttääksemme, entistä kuumemmin "korventamaan Espanjan kuninkaan partaa".

Toisellakin tavalla ja paljon luvallisemmassa muodossa käyttivät edellämainitut maat hyväkseen Pyreneain valtain merellisen mahdin vaipumista. Ne näet kiiruhtivat julistamaan maailmankaupan vapaaksi kaikilla merillä ja mantereilla ja avaamaan Espanjan ja Portugalin siihen asti visusti sulkemat kauppatiet niiden merentakaisiin siirtomaihin, ennen kaikkea molempiin Intioihin, idän "ryytimaahan" ja lännen "kultalaan". Hallitukset tekevät asiassa alotteen: ne myyvät julkisella huutokaupalla enintarjoavalle määräajaksi (Hollannissa esim. 45 vuodeksi kerrallaan) etuoikeuden kaupankäyntiin Itä- ja Länsi-Intiassa, sittemmin muissakin Espanjan ja Portugalin amerikalaisissa, afrikalaisissa ja aasialaisissa siirtomaissa. Tällä tapaa syntyivät aikanaan ylen rikkaat ja mahtavat Intian kauppakomppaniat. Niitä virisi kuin maasta polkemalla heti suuren armadan tappion jälkeen ja sitten edelleen pitkin 16. ja 17. satalukua. Mainitsemme tässä niistä tärkeimmät.

Itä-Intian komppanioita perustettiin Englannissa 1600, Alankomaissa 1602, Tanskassa ja Ranskassa 1664, Ruotsissa 1731. Länsi-Intian komppanioita Alankomaissa 1621, Ranskassa 1664, Tanskassa 1671, Ruotsissa 1786. Muita samallaisia kauppiasyhtymiä olivat englantilaiset Hudson Bay-komppania 1670, joka harjotti turkiseläintenpyyntiä Kanadassa, ja Guinea-komppania, Ruotsissa 1649 ja Tanskassa 1658, joka toi Portugalin afrikalaisista siirtomaista kultahietaa, norsunluuta ja neekeriorjia, sekä ranskalainen Mississippi-komppania 1717, joka harjotti riisin- ja tupakanvilj. ynnä -kauppaa mainitun "vesien emon" rantamilla.

On huomattava, etteivät nämä komppaniat alkuaan olleet meidän nykyisten osakeyhtiöidemme tapaisia; sellaisiksi ne muodostuivat vasta paljon myöhemmin. Osakkeet eivät näet olleet vapaasti kaupan, vaan moniaat rikkaat aatelismiehet ja suurkauppiaat ynnä laivanvarustajat liittyivät tarkotusta varten yhteen, kylvivät runsaasti lahjuksia taivuttaakseen hallituksen jäseniä hankkeelleen suosiollisiksi ja perivät siten kullan ja viekkauden avulla halutut etuoikeudet siirtomaankauppaan. Määräajan (oktroijin) loppuunkuluttua voi yhtiöön uudessa huutokauppatilaisuudessa tulla aivan toiset isännät. Etuoikeuksiin liittyi jo kohta alusta yksinoikeuskin kyseenalaisten siirtomaiden tavarain tuontiin ja kauppaamiseen, ja sepä seikka tekikin komppaniat niin hirvittävän mahtaviksi, rikkaiksi ja vihatuiksi.

Espanja ja Portugali olivat kumminkin edelleen saarrosta väkisin vapautettujen siirtomaidensa isäntiä, eikä niiden merimahti ollut vielä tyyten loppunut. Samoin häiritsivät etäisillä merillä kaupankäyntiä maurilaiset ja muut vieraskansaiset sekä omatkin merirosvot, sittekun tavallansa ritarillinen ja alussa yksinomaan Espanjaa vastaan kohdistettu bukanieritoimi oli turmeltunut filibustierien ja muiden henkipattojen merisissien harjottamaksi mielivaltaiseksi ryöstelemiseksi, "kaikkien sodaksi kaikkia vastaan". Siksipä piti kumpaankin Intiaan menevät kauppalaivat asestaa erittäin vahvoiksi. Niiksi valittiin jykevimmät ja nopeakulkuisimmat purjealukset (siitä sitten nimitys "Itä-Intian purjehtijat" kaikkein nopeakulkuisimmille), ja ne varustettiin hyvin tykeillä, ampumatarpeilla ja asekuntoisella miehistöllä. Usein lähti kokonainen laivasto komppaniain aluksia yhdessä purjehtimaan, ja silloin oli niillä sotalaivoja saattajina.

1700-luvulla, "hyödyn aikakaudella" ja merkantilismin kukoistusaikana, kohosi komppaniain lukumäärä ja mahti vieläkin suuremmaksi. Kun meillä Pohjolassa esim. kaikki europalainen ulkomaankauppa oli muutamien harvojen "tapulikaupunkien" hallussa ja koko siirtomaankauppa parin Intian komppanian yksinoikeutena, niin arvaa helposti, kuinka epätasaisesti kaupan kautta saatu varallisuus maassa jakautui, kuinka etuoikeutetuilla oli rajaton valta ja vapaus määrätä ja korottaa tavarain hintoja, ja kuinka suureksi kansan laajojen piirien tyytymättömyys moisesta asiainmenosta kasvoi. Siitä huolimatta — ja välittämättä hallituksen rajoituksista ja fysiokraattien [ Fysiokraattien mielestä oli maa (ja vesi) kansojen ainoa rikkauden lähde ja maanviljelys siis ainoa hedelmällinen elinkeino. Maataviljelevä valtio voi pysyä pystyssä ilman kauppaa ja teollisuutta, mutta ei päinvastoin. Siis aivan vastakkainen käsitys kuin kauppaa suosivalla merkantilismilla, johon ylempänä on viitattu.] varoituksista — lisäytyi eri maissa ylellisyys tavattomasti tottumisesta komppaniain tuottamiin siirtomaatavaroihin. Kiina ja Japani lähettivät silkkinsä (silkkiäispuun viljelys ja silkin ja sametin valmistus oli kyllä tähän aikaan jo opittu myöskin Italiassa ja Etelä-Ranskassa), teensä ja riisinsä, pronssi-, posliini- ja lakeeraus-tavaransa, Itä-Intia epälukuiset ryytinsä, jalokivensä ja helmensä, Länsi-Intia kahvinsa ja sokerinsa, tupakkansa, romminsa ja arrakkinsa aina kaukaiseen Pohjolaan saakka. Ei auttanut, vaikka papisto jyrisi saarnatuolista ajan turmelusta ja nautinnonhalua vastaan, ja vaikka hallitus sääti sakkoja ja jalkapuuta aatelittomain säätyjen koreasta vaatetuksesta ynnä kahvin ja tupakan nauttimisesta. Silkkihetaleet, lakeeratut huonekalut ja posliiniset pöytäkalut, kahvi ja tee ynnä huumaava ryydinlemu — nehän kuuluivat kerrassaan rokokoo-ajan kodin sisustaan ja ilmapiiriin, työntäen tieltään entiset rehelliset sarka- ja verkavaatteet, jykevät kansanomaiset tai barokkityyliset huonekalut, kotimaisen olven ja paloviinan, yksinkertaiset savituopit ja tinalautaset.

Kun "Itä-Intian purjehtijaa" sen monikuukautiselta, usein parivuotiseltakin matkalta tähystettiin palaavaksi lähtösatamaan, syntyi kaupungissa riemullinen odotus — olihan tapaus suurimpia paikkakunnallisia juhlahetkiä. Puhumattakaan varrotussa laivassa olevien monilukuisten omaisten jälleennäkemisestä, tiedettiin sen mukana saapuvan sellaista tavaraa, joka tuona hienostuneena ja nautinnonhaluisena aikana teki elämän vasta oikein elämäksi. Komppania näet, laivan saavuttua rantaan ja selvittyä ajan ankarasta tullikäsittelystä (jossa kyllä sattui tuhkatiheään monenmoista koiruutta ja lahjomista), möi yleensä tuodut kaukomaantuotteet huutokaupalla, nautintoaineet paljottaiserissä; mutta harvinaisuuksia, sen ajan suuresti suosittuja "kuriositeetteja" — Kiinan kauniisti kirjailtuja posliini- ja lakeeraustöitä, Intian helmiä, norsun- ja kilpikonnanluukaluja y.m.s. — pääsi jokainen rahakas kokoilija ostamaan. Pohjoismaiden tärkeimmäksi merikaupungiksi Köpenhaminan rinnalla kohosi juuri Itä-Intian kauppansa nojalla silloin vielä aivan nuori Götepori, jossa ruotsalaisella komppanialla oli pääkonttorinsa ja oma satamansa.

Selvää oli, että näin ylettömiä etu- ja yksinoikeuksia jakaessaan pitivät asianomaiset hallitukset omaa etuansakin silmällä ja maksattivat niistä runsaasti. Niinpä hollantilainen Itä-Intian komppania sai ensi kerran 1602 suorittaa oikeuksistaan 25,000 floriinia (päälle 52,000 mk.), mutta kauppalupaa uusittaessa 1647 1 1/2 milj. fl. ja seuraavan kerran 1696 jo 3 milj. fl. (huomattava on, että rahanarvo silloin oli nykyistä paljoa suurempi). Ensimmäinen englantilainen yhtiö sai 1708 auttaa rahapulaan joutunutta valtiota 1,200,000 punnalla, ja vuodesta 1767 lähtien maksaa vuosittaisveroa 400,000 puntaa. Ruotsalaiselle Itä-Intian komppanialle määrättiin vuodesta 1746 alkaen 50,000 taalarin (yli 100,000 mkn) maksu jokaisesta onnellisesta kotia palanneesta laivasta, ja sai se lisäksi antaa lahjoja ja lainoja hallitukselle ja sen yksityisille jäsenille monien satojentuhansien taalarien arvosta.

Mutta sitä runsaammat olivat komppaniain osakkailleen jakamat voitot. Edellämainittu hollantilainen yhtiö suoritti ensimmäisenä 45-vuotisena valtalupakautenaan liikkeeseen pannun pääoman 10-kertaisena takaisin, jakaen joinakin vuosina aina 75 pros. osinkoa. Englantilainen yhtiö jakoi laivainsa 8 ensi matkalta yhteensä 171 pros., 4 seuraavalta 87 1/2 pros.; ruotsalainen yhtiö monesti yli 100 pros., keskimäärin 32 pros.

Siksipä syntyikin uutta valtalupaa kaupattaessa aina tavattoman kiihkeä kilpailu äveriästen rahamiesyhtymäin kesken, ja vähempivaraisetkin koettivat jollakin pienellä murto-osakkeella päästä mukaan. Komppaniat eli yhtiöt pysyivät aina samoina, mutta niiden omistajat (osakkaat) voivat uudessa myyntitilaisuudessa muuttua. Vasta paljon myöhemmin ne järjestyivät nykyisiä osakeyhtiöitä vastaavaan muotoon. Ja huomatessaan, miten hyväantinen lypsylehmä tällaisesta komppaniasta tuli valtionrahastolle, alkoivat hallitukset myydä samaisia etuoikeuksia yht'aikaa useammillekin yhtymille. Uusia komppanioja syntyi 1700-luvun alkupuolella tuiki tiheään: Ranskassa 17, Englannissa 12, Tanskassa 10, Portugalissa 7, Espanjassa 6 (nämäkin vallat olivat huomanneet potkimisen vapaakaupan tutkainta vastaan turhaksi ja kiiruhtaneet noudattamaan toisten maiden esimerkkiä), Ruotsissa 6, Hollannissa 2.

Mutta nyt nousi kilpailu jo liikanaiseksi, niin ettei romahduksia voitu välttää. Osaltaan vaikutti myöskin silloisten suurten merivaltojen, Englannin, Hollannin ja Ranskan kilvoittelu merten herruudesta haitallisesti rauhalliseen meriliikkeeseen ja kaupankäyntiin. Aikakauden suuret merisankarit, Blake ja Hood Englannissa, Tromp ja Ruyter Hollannissa, Jean Bart ja Suffren Ranskassa eivät tyytyneet löylyyttämään ainoastaan toisiaan, vaan ahdistelivat innokkaasti kilpailevien kansojen kauppahaaksiakin kaikilla maailmanmerillä. Siinä leikissä polttivat Itä-Intian komppaniat pahasti hyppysensä. 1700-luvun puolivälistä lähtien alkaa niiden keskuudessa sattuessa oikein jättiläiskonkursseja. V. 1769 esim. teki kokonaista 55 etuoikeutettua Intian komppaniaa eri maissa vararikon. Vanhimmat ja vankimmat pysyivät sentään pystyssä vielä kauvas 1800-luvulle saakka; mutta höyryvoiman tehtyä meriliikenteen paljon yleisemmäksi ja tavallaan kansallistutetuksi, väheni niiden kaupankäynti ja merkitys lopulta mitättömiin. Valtiollisilla seikoilla oli siinä osansa, uudenaikaisilla osakeyhtiömuodoilla samaten; komppaniat olivat eläneet mahtiaikansa ja saivat viimein lakata olemasta.

Muutamissa muita elinvoimaisemmissa maissa on kyllä myöhemmin sallittu perustaa uusiakin samankaltaisia yhtiöitä kansallisen yritteliäisyyden ja kaupankäynnin edistämiseksi, s.o. myönnetty niille etuoikeuksia eräiden merentakaisten maanäärien luonnontuotteiden hyväksikäyttämiseen, mutta ei enää mitään yksinoikeutta kyseenä olevaan tuotantoon. Englannissa tällaisilla yhtiöillä on nimenä "Chartered Company" (sanasta "charter"- = etuoikeuskirja). Sellaisia on siellä vieläkin olemassa esim. Etelä-Afrikan kuuluisa Chartered C:ny, joka saaliin- ja vallanhimossaan sytytti tuhoisan buurisodan. Saksan afrikalaista siirtomaavaltaa on tuntuvasti edistänyt sikäläinen Saksan Itä-Afrikan yhtiö.

Paitsi rahallisia tuloksia ja ylellisyyden lisäämistä on suurilla kauppakomppanioilla ollut erittäin tärkeä tehtävä nimenomaan 18. vuosisadan henkisessä elämässä.

Hyvin järjestetty kaupankäynti kaukaisten maanäärien kanssa lisäsi erinomaisesti aikakauden maailmantuntemusta, lähensi vanhoja ja uudempia sivistyskansoja toisiinsa ja toi vielä alkuperäisellä kehitysasteella olevia ihmisrotuja osalliseksi yleisestä inhimillisestä kehityksestä. Voipa sanoa, että 1700-luvun jälkipuolisko, maailmanhistoriassa niin suurimerkityksellinen "valistuksen aikakausi", saa suurelta osalta kiittää kauppakomppaniain eri maanosia yhdistävää liiketointa kaikista niistä uusista luonnontieteellisistä havainnoista ja luonnonlakien tuntemuksesta, jotka kypsyttivät sen kukkaansa. Valistusfilosofia esitti elämän ihanteeksi luonnontilan teeskentelemätöntä yksinkertaisuutta ja vapautta; valtio-oppineet ja käytännölliset valtiomiehet lainasivat mullistaviin oppeihinsa vapaita aatteita Pohjois-Amerikan nuorista siirtovaltioista; aikakauden runoilijat uneksivat palaamista turmeltumattomaan luontoon; ja kaikki ajattelu, kaikki henkinen toiminta perustui tällöin tapahtuvaan luonnontieteisten mahtavaan heräämiseen. Komppaniain laivoja seurasivat kokonaiset esikunnat luonnontutkijoita tutustumaan vieraiden maanosien eläimistöön, kasvistoon ja kivennäisiin, niiden kansoihin ja sivistyselämään. Erityisesti Pohjolan oloja silmällä pitäen mainitsemme, että "hänen maj:ttinsa yrttimaailman keisari, kaikkien nelijalkaisten ja koppakuoriaisten kuningas", luonnon suuri järjestäjä Linné matkusteli itse nuorempana niiden mukana ja lähetti ahkerasti oppilaitaan merentakaisiin maihin tutkimaan luontoa ja kokoomaan siitä näytteitä, joita hän tarvitsi perustavan kasvi- ja eläinjärjestelmänsä valmistamiseen. Suomalaisiakin tutkijoita oli joukossa, m.m. teki Pietari Kalm silloin mainion Amerikan-matkansa, josta kirjoittamansa kertomus käännettiin monille Europan kielille. Monia uusia ravintokasveja ja viljelystapoja siirtyi tällöin Europaan.

Yksinpä vapaudenaatekin, joka valistusfilosofian vaalimana lopulta puhkesi Ranskan suureksi vallankumoukseksi, oli tällaista lainatavaraa. Pohjois-Amerikan valtioiden vapautuessa Englannin ikeestä riensivät Europan tulisielut ottamaan osaa taisteluun ja toivat tullessaan vapaudensoihdun ja sotaisen kokemuksensa vanhan maailman mantereelle, jolla alkavissa vapaustaisteluissa he sitten toimivat eturivin miehinä.

Eräille kauppakomppanioille oli suotu vielä suurenmoisempi ja välittömämpi tehtävä maailmanhistoriassa. Mahtavimmaksi kaikista niistä kohosi ennen pitkää englantilainen Itä-Intian komppania. Hankittuaan itselleen Bengalissa jalansijaksi Kalkuttan (Kalikutin) kaupungin — saman, johon Vasco da Gama oli ensiksi noussut maihin ja josta käsin Portugali oli alkanut levittää valtaansa Intiassa — se saattoi nopeasti ja varmasti koko Etu-Intian valtansa alaiseksi. Sen palveluksessa yleni lordi Clive vähäisestä kauppapalvelijasta maansa jumaloimaksi kansallissankariksi.

Ilman lakkaamattomia taisteluita ja viisasta valtiotaitoa ei tätä mainiota menestystä kuitenkaan saavutettu. Kotimaisten ruhtinaiden ja heimojen suhteen komppania noudatti vanhain roomalaisten valiolausetta: Jaa ja hallitse! Heikommat heimovaltiaista kukistettiin helposti, mahtavammat joko voitettiin verisissä taisteluissa tahi suostuteltiin ystäviksi lahjoilla ja alueenlisäyksillä. Mongolivaltiaiden, "suurmogulien" vanha keisarikunta Delhissä sortui omaa raihnauttaan, mutta sen tilalle nousi vaaralliseksi vastustajaksi Mysoren muhamettilaisten sulttaanien valtakunta, josta vasta Waterloon tuleva voittaja Wellesley-Wellington teki lopun. Ja kaiken aikaa haittasivat komppanian pyrintöjä kilpailevat ranskalaiset, jotka yllyttivät vihamielisiä ruhtinaita vastarintaan, toivat niille aseita ja laivoja ja opettivat niiden armeijoita europalaiseen sodankäyntitapaan.

Pahin vaara Englannin vallalle Intiassa piili kumminkin komppanian omassa hallintojärjestelmässä. Sen päänä Intiassa oli kaikkivaltias kenraalikuvernööri, mutta hän oli tykkänään riippuvainen yhtiön kotimaassa sijaitsevasta johdosta. Mitä hän Intiassa rakensi, sen voivat kohta kokonaan kaataa johtokunnassa ja senkin yläpuolella olevassa yhtiökokouksessa tehdyt päätökset. Puoluepyyteet; mieskohtainen suosio tai viha ja ennen kaikkea rahalliset edut määräsivät ylimmän johdon hallintopolitiikan. Sodankäynnistä päättivät yhtiön lähettämät sotapäälliköt, jotka olivat kenraalikuvernööristä riippumattomat; siviilihallinnossa häntä kahlehtivat miltei joka askeleella johtokunnan julkisesti ja kateellisten puoluejohtajien salaisesti lähettämät asiamiehet. Vähitellen muodostui Intian hallinnon pääpyrkimys sellaiseksi, että tuosta rajattomain luonnonrikkauksien maasta oli kiristettävä kaikki mehu ja saalis jaettavaksi komppaniain osakkaille; maan alkuasukasten hyvinvointi ja sen rajattomien mahdollisuuksien kehittäminen laiminlyötiin törkeästi.[ Englannissa kohosi toki terveellistäkin ajatuskantaa Intian nurinkurista hallitustapaa vastaan. Vedettiinpä kenraalikuvernööreistä kaikkein mainioimmat, lordi Clive ja Warren Hastings, vastaamaan hallinnostaan alahuoneen edessä. Hädintuskin pelastuneena ankarista syytöksistä teki edellinen itsemurhan, ja jälkimmäinen vaipui valtiolliseen mitättömyyteen.] Yhtiön virkailijat puolestaan ylimmästä alimpaan saakka koettivat ruhtinaallisesta elämästä etsiä korvausta epäterveellisen ilmanalan vaikeuksille ja pitivät periaatteenaan haalia itselleen niin suuria rikkauksia kuin suinkin, jotta eläkeikään tultuaan voisivat palata kotimaahan äveriäinä "nabobeina". (Sana merkitsee intialaista ruhtinasta, mutta on sitten siirtynyt merkitsemään upporikasta henkilöä.)

Tämä nurinkurinen järjestelmä aiheutti Intialle itselleen suunnattomia epäkohtia, joista se vielä tänäpäivänäkin kärsii, vaikka pahimmat haitat sen hallinnossa on jo korjattu. Tuossa maapallon rikkaimmassa maassa kärsii monisatamiljoonaisen väestön enemmistö säännöllisesti nälänhädästä, ja nälänkauhut synnyttävät Intian kamalia erikoistauteja, koleeraa ja ruttoa, joiden pesä ja levittäjä muuhun maailmaan se yhä edelleenkin on. Toiselta puolen oli suunnatonta väestöä pitämässä kurissa vain kourallinen englantilaista sotaväkeä, jonka tukena oli luotettaviksi luulluista heimoista muodostettuja alkuasukasrykmenttejä. Mutta näiden luotettavaisuus osottautui petolliseksi, kun yleinen tyytymättömyys sytytti viime vuosisadan puolivälissä vaarallisimman kaikista Englannin valtaa Intiassa järkyttävistä vastarinnoista, alkuasukassoturien ("sepoys’ien") verisen, julman kapinan.

Vasta vaivalla se kukistettua huomattiin järkevimmäksi erottaa Intia komppanian hallinnosta suoraan Englannin kruunun alaiseksi, jolloin sen hallitsija otti "Intian keisarin" arvonimen. Nyt vasta voi Englanti ruveta korjaamaan vanhoja virheitään ja harjottamaan rauhallista sivistystyötä maailman rikkaimmassa maassa. — Jokseenkin samalla tapaa hankki Englanti itselleen Kanadan. Siellä toimivan Hudson Bay-komppanian turkistenpyytäjät ja uutisasukkaat asuttivat vähitellen tämän alkuaan ranskalaisen siirtomaan ja valloittivat sen metsä-, kala- ja mineraalirikkaudet Englannille, joka viljelemällä maan hedelmällistä maaperää on tehnyt siitä varsinaisen vilja-aittansa. Ranskalaisen Mississippi-komppanian sorruttua kelvottomiin rahakeinotteluihin peri sen valtaamat alueet (Louisianan) ensiksi Englanti ja sitten Yhdysvallat, jonka viljavimmat valtiot sijaitsevat niissä.

PURJELAIVALLA ENTISAIKAAN.

Kuvauksena matkanteosta komppanialaivalla ilmestyi Ruotsissa v. 1770 paikoilla kerrassaan klassillinen merikirja, josta on sittemmin otettu epälukuisia uusia painoksia — ei suinkaan tekijän kuuluisan nimen tahi teoksen kaunotieteellisen arvon takia, vaan sen tuoreen, reippaan ja ehtymättömän "meren hengen" ja rohkean, leikillisen esitystavan takia, josta välittömästi tuoksahtaa lukijaa vastaan suolainen meri-ilma. Myöskin arvokkaana todistuskappaleena silloisen purjehduksen hauskoista ja ikävistä puolista on sillä pysyvä merkitys merikuvauksen alalla.

Sen nimi on "Poikani kaleijalla" ja tekijä oli muuan iloinen ruotsalainen laivakappalainen nimeltä Jaakko Wallberg eli Wallenberg. Vallaton, kevytmielinen huimapää, aivan kuin jokin Bellmanin kuolemattomista henkilöistä — jota ikätoveriansa hän lähinnä muistuttaakin sekä kirjailijana että persoonallisuutena — hän lueskeli muiden varattomain opiskelijain tapaan papiksi, mutta otti ennen loppututkintoa ja virkaanvihkimistä pestin kappalaiseksi erääseen ruotsalaisen Itä-Intian komppanian laivaan nimeltä Finland, pikemminkin elatuksenmurheesta kuin sielunhoitajaksi valmistuakseen. Hänen runollinen suonensa oli ilmennyt jo varhain Bellmanin-henkisissä laulelmissa, kuvauksessa eräältä aikaisemmalta merimatkalta Lontooseen saakka sekä sankarirunonkatkelmassa nimeltä "Viipurin pamaus". Suurella matkallaan Kiinan Kantoniin saakka, joka kesti puolisentoista vuotta, kirjoitti hän puheenaolevan mainion kuvauksen merielämästä. Vielä kaksi muuta matkaa hän teki komppanian laivoilla samaan paikkaan, valmistaen niillä kolmannenkin teoksen, syvästi traagilliseksi tarkotetun, mutta aito Bellmanilaiseksi muodostuneen näytelmän "Susanna". Sitten hän päätti nopeasti jumaluusopilliset lukunsa ja hankki itselleen hyvätuloisen hallituspitäjän Kustaa III:nelta — esiytymällä tämän ilomielisen kuninkaan huviksi julkisissa naamiaisissa "piruna sarvineen ja sorkkineen!" Mutta sielunpaimeneksi päästyään hän näkyy saaneen äkisti "uuden hengen". Entinen iloinen hulluttelija ja viinaveikko rupesi taistelemaan kynsin hampain "juoppoutta ja löysätapaisuutta" vastaan, jopa hankki seurakuntaansa jalkapuunkin parantumattomia juoppolalleja, panettelijoita ja kirkonkäynnin laiminlyöjiä varten. Hänestä ei siis, kuten toisesta edelläkuvatusta laivakappalaisesta Drakesta, tullut merirosvo, vaan jylhä vanhatestamentillinen pikku profeetta. Kauvan ei ankaran nuoren kirkkoherran ollut kuitenkaan suotu ahkeroida omaa ja lähimmäistensä parannusta, sillä hän kuoli 1778 ainoastaan 32-vuotiaana.

"Kultaisena makkara-aikana (joulun edellä) 1769", alottaa Jaakko Wallenberg kuvauksensa, "sain käskyn saapua ruotsalaisen Itä-Intian komppanian Finland-laivaan, joka oli valmiina purjehtimaan kapteeni h:ra K.G. Ellebergin johdolla." Alus, jota hän oikean merikarhun rattoisalla lemmekkäisyydellä nimittää "kunnian-eukoksi", oli iso kolmimastoinen frekatti, kantoi 400 lästiä (n. 1,000 tonnia) ja oli kahdesti ennen tehnyt saman pitkän matkan. Kapteeni Elleberg oli vanhanaikainen, yksivakainen mies, vanha Itä-Intian merikarhu; ja omituisen sattuman — tahi ehkä runollisen tartunnan — kautta julkaisi hänkin kertomuksen samalta matkalta, mutta perin kuivan, lokikirjaa muistuttavan todellisuuskuvauksen. Paitsi kapteenia ja kappalaista oli laivassa kokonaista 5 perämiestä, sihteeri, 3 "lääkäriä" eli välskäriä ja 150-henkinen miehistö, mutta ylimpänä vallanpitäjänä oli laivan "superkargi" eli komppanian asiamies apulaisineen. Kuten näkyy, oli alus mahdollisten merirosvojen varalta vankasti miehitetty, eikä tietysti lukuisia kansi- ja kylkitykkejäkään puuttunut lähdettäessä niin vaaranalaiselle matkalle.

Toisena joulupäivänä 1769 lähti Finland komppanian satamasta "Klippanista" — Itä-Intian laivat lähtivät mieluimmin matkalle syys- tai alkutalvesta voidakseen käyttää hyväkseen suotuisia passaatituulia Atlantilla ja Tyynellä merellä — ja suunta käännettiin Skotlannin pohjoisnientä kohti. Mutta kun laiva oli vuoden viimeisenä päivänä ennättänyt jo Shetlanninsaarten läheisyyteen, puhkesi Pohjanmerellä niin hirmuinen herranilma, että oli pakko kääntyä takaisin etsimään turvaa Norjan rannikolta, jonne saavuttiin vasta "46-päiväisen rähjäyksen jälkeen, jona aikana emme päässeet matkalla pitemmälle kuin muuten olisimme mukavasti ennättäneet 18 tunnissa". Niin riippuvaisia oltiin sääsuhteista purjelaivojen valtakautena! Silloin, kuten monesti muulloinkin ollessaan happamessa mielentilassa, pääsi Wallenbergiltä sananlaskuksi muuttunut huudahdus: "Mitäpä pojallani olikaan kaleijalla tekemistä!"

Mainitusta hirmumyrskystä hän antaa seuraavan eloisan ja värikkään kuvauksen: "Kello lyö 10 — pois tieltä, pois tieltä! Ärjyaalto! Kalmankauhea peijakas, likimäärin yhtä korkea kuin Otrillan ja leveä kuin Hisingen (kaksi kalliota Göteporin luona), syöksähti samassa laivaan kokan puolelta, nakkasi mahdottoman ison ankkurin kanteen, murskasi portaat ja porraspuut, laahasi muassaan mereen vara-raa’at, jullin ja purren, vaikka ne olivat kiinnitetyt kaksinkertaisilla köysillä, raivosi perän puolella, viskaten nurin kaikki mitä tielleen sattui, sammutti kompassi-lyhdyt ja huuhteli kokonaisen liuman matruuseja, jotka olivat pakkautuneet yhteen kajuutan turviin, aina peräkaiteelle asti. Valpas, harmaahapsinen kapteenimme uiskenteli itse edestakaisin kannella, ja ilman siunattua köydenpätkää, jonka hyvä lykky satutti hänen käsiinsä, olisi Finlandistamme ja rouva Ellebergistä tullut murheellisia leskiä. Toinen ja neljäs perämies, tohtori ynnä useita muita istuivat ruokapöydässä, mutta tekivät kuperkeikan sen ylitse tuulen alle, missä hekin uiskentelivat penkkien ja matruusien seassa useita minuutteja edestakaisin, luullen jo joutuneensa merenpohjaan."

Lähes kuukauden päivät korjailtua laivan kärsimiä vaurioita päästiin päivänpaisteessa ja iloisessa koillistuulessa jatkamaan matkaa, joka tästä alkaen sujui suotuisasti, kunnes toukokuun viimeisenä päivänä voitiin heittää ankkuri Hyväntoivonniemen kohdalla niiden alastomain vuoriselänteiden juurella, joita vetelät portugalilaiset nimittävät "Pirun taivaaseenastumis-portaiksi". Siellä sai alus Kapin oikullisten tuulien takia maata taas lähes kuukauden, jolla aikaa Wallenberg kapteenin kera kävi ahkerasti tervehtimässä seudun säveitä, kalanverisiä ja pitkäpiimäisiä asukkaita, hollantilais-syntyisiä buureja, joiden hitautta ja naurettavaa siisteyttä hän kuvailee mainion hupaisesti. "Lattialle siellä ei vain saa sylkäistä, mutta pöydät ovat täynnänsä sylkyastioita, joihin herrat ja hienottaret sylkeä moksauttelevat". Kesäkuun loppupuolella hinasi Finland jälleen purjeensa ylös ja joutui syyskuun alussa, 8 1/2 kuukauden matkanteon jälkeen, Kantonin satamaan. Viisitoista viikkoa viivyttiin Kiinassa tehden kauppoja mandariinien kanssa, ja vasta joulukuun lopulla lähdettiin palausmatkalle "luihun filosofin Konfutsiuksen maasta". Heinäkuun alussa nähtiin sitten jälleen kesäsydämmen sädehtivässä iltaruskossa Ruotsin karut, rakkaat rantakalliot.

Finlandin miehistöllä ei liene suinkaan ollut ikävät päivät rattoisan ja elämänhaluisen pastorinsa parissa. Hänen tehtävänään oli pitää jumalanpalvelus kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja sunnuntaisin puolenpäivän aikaan; mutta minkälaisen hartaudentunteen hän lieneekin herättänyt kuulijoissaan, niin huuhtoutui se arvatenkin jäljettömiin, kun samoina päivinä kohta saarnan jälkeen miehistölle tarjottiin säännölliset viikkoannokset punssia (arrakkitotia) raudoitetusta saavista, "niin isosta, että siihen olisi voinut hukuttaa rakuunan". Ja heti kun laiva-kello helinällään ilmotti myrskyn lähestyvän, soitti paloviinakello kaikkia ottamaan ylimääräisen sydämenvirkistäjän. Höyryävän arrakin ja sitruunamehun kohottama tunnelma leijaileekin sangen monen Kaleija-kirjan kuvauksen yllä.

Muuten oltiin niin pitkällä ja yksitoikkoisella matkalla suorastaan pakotettuja etsimään hupia seuranpidosta ja — totipöydän äärestä. Pimeän tultua ei hyteissä saanut tulenvaaran takia polttaa valkeaa, ja isossa kajuutassakin sammutettiin lamput klo 10 illalla. Vaihetusta tuottivat välistä rajuilmat ja odotetut vaarat. Merirosvojen kanssa ei toki jouduttu kertaakaan tekemisiin, vaikka Kaarle Xll:ta tulisesti ihailevalla nuorella papilla ei olisi ollut mitään pientä otteluakaan vastaan. Pitkänäperjantaina 1770 ilmestyi kyllä epäiltävä purje taivaanrannalle; silloin "virsikirja laskettiin syrjään ja latauskeppi otettiin sijaan"; mutta ensi laukauksella veti vieras alus mastoon Englannin lipun, eikä siinä huomattu olevan "muuta sen vaarallisempaa kuin laivanlastillinen epäilyttäviä miss’ejä".

Mutta myöskin kärsimykset, taudit ja kuolema antoivat vakavata vaihtelua matkalla. Sen voi ymmärtää jo yksistään siitäkin seikasta, että pitkillä purjehdus-väleillä juomavesi tavallisesti pilautui ja "tuli täyteen pieniä kärpäsiä ja siiroja". Silloin, etelän polttavan auringon alla, tulivat kerpukki ja mätäkuume vieraaksi skanssiin ja kajuuttaan. Wallenberg, joka ei muutoin mielellään muistele matkan ikävyyksiä, kertoo tästä lyhytkantaan: "Muistanpa päivän, jolloin kolme ruumista työnnettiin mereen". "Työnnettiin mereen" — sangen kärsimätön ja nuorekkaan kevytmielinen maininta papin suusta, joka juuri oli lausunut viimeisen siunauksen riippumattoihin käärittyjen ja jalkapainolla varustettujen vainajien yli.

hän sen sijaan teki ahkerasti, ja niihinpä oli yllinkyllin aikaa. Hän ihailee Madeiran, "paratiisisaaren" ikuista kevättä, joka lähetti lauhkean tervehdyksen saarta kaukaa kaartavan laivan kannelle; tahi juovuttavaa tuoksua Javan metsistä, missä Intian-jasmiinit kukkivat palmujen juurella ja iäti leuto ilma täyttyi ihanilla lemuilla, "joilta ei tahtonut malttaa mennä yöksikään hyttiinsä". Merenvaahdossa leikitteli valkoisia delfiinejä ja pyöriäisiä, tahikka ilmestyi aaltoja halkoen näkyviin satumaisen suuri vettä ruiskuttava valas. Ilman asukkaista lupasivat pitkämatkaisille purjehtijoille rauhallista ankkuripaikkaa riemulla tervehdityt, mustan- ja valkeankirjavan silkin tavoin välkkyvät Kapkyyhkyset; kun taas iltahämärässä ulappaa siivillään viistävä myrskylintu herätti taikauskoisissa merenkulkijoissa puistattavaa kammoa, sen kun uskottiin tietävän jotain pahaa.

Jokainen lukenut mies oli "valistuksen aikana" harras luonnontutkija, pappismiehet latinansa ohella varsinkin. "Naturalia"-kokoelmia harrasti jokainen ajanhengen tasolla pysyvä henkilö, kokoillen niihin koti- ja ulkomaan harvinaisuuksia. Sellaisia kokosi Wallenbergkin kirjansa pariin lukuun, mutta ne ovat vallan erikoista laatua. Havaitsemansa merkilliset eläimet muuttuvat hänelle merkkikuviksi "ihmisten lapsista", ja niiden kuvailussa hän osottaa sangen sattuvaa ja hienoa luonnehtimistaitoa. Hän alkaa lentokalalla, "joka pääsi livahtamaan Luojan käsistä puolivalmiina ja saa sentakia elää iäti epävakaisena. Lentokalan siveellisenä luonteenomaisuutena on leuhkana huolettomuus ja vekkuli vallattomuus. Se leikkii ilmassa ja vedessä, mutta kuolee kuivalla maalla". Silloin hän kai ajatteli omaa "siveellistä luonteenomaisuuttaan", joka myöskin oli "huolettoman leuhkana ja vekkulin vallaton". Toiseen merkilliseen otukseen, joka "arvattavasti on lintumaailmassa kaikkein typerin ja täynnä mustia syöpäläisiä", hän vertaa terävästi Ruotsin "vapauden ajan" lukemattomia valtioviisaita "kannunvalajia" pikkuporvariston piireissä. Se on lentokalan äkäisin vihollinen, ja sen vuoksi Wallenberg kohtelee sitä vanhalla kaunalla. "Se muistuttaa paraiten mestari Esinahkaa kotona, joka juoksee pois lestinsä tai syylinsä äärestä valtiollisiin juopottelukokouksiin". Ja aikansa ahmateille ja nautiskelijoille hän löytää verrattoman kaiman "merisudessa", hurjan ahnaassa haikalassa, "joka näyttää olevan pelkkää nielua, vatsaa ja siitoselimiä ja joka pureutuu kiini valaanpyytäjän koukkuun, vaikka veri virtaa sen leuvoista, kunnes kuolee siihen".

Kirja ilmestyi vasta pari vuotta tekijänsä kuoleman jälkeen, ja jo silloin pudistelivat äreät vanhat herrat peruukkejaan viistoon lukiessaan sen "vekkulin vallattomuuksia"; mutta Ruotsin suuren yleisön ja varsinkin pirteän nuorison mielikirjaksi tuli se heti ja on sellaisena pysynyt kohta puolentoista vuosisataa.

IX LUKU

Napoleon ja Englanti. — Trafalgarin taistelu: Nelsonilla kiirettä; "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa"; Kamppailu kuumimmillaan; Nelsonin voitto ja kuolema.

Ranskan suuren vallankumouksen voimakas ja sotaisa henki ruumiillistui Napoleon Bonapartessa, joka pani koko Europan mantereen riippuvaiseksi hänen tahdostaan. Yksi ainoa maa uskalsi häntä enää vastustaa — saarivaltio Englanti, josta vallankumouksen perustavat aatteet olivat lähtöisin. Meren suojaamaan asemaansa, mahtavaansa laivastoonsa ja suureen merisankariinsa Nelsoniin turvaten se asettui kaikkialla Napoleonin hankkeiden tielle, yllytti nöyryytettyjä kansoja kapinaan hänen voitollisia armeijoitaan vastaan, kannatti Ranskan kukistetun kuningassuvun heikkoja yrityksiä periä valtaistuimensa takaisin ja voitti Välimerellä, Atlantilla ja Pohjanmerellä kerta toisensa jälkeen Ranskan ja sen väkinäisten liittolaisten laivastot. Turhaan raivosi Napoleon tuota "viheliäistä kamakauppias-kansaa vastaan, joka esti häntä pääsemästä koko maailman herraksi", ja turhaan pakotti hän — iskeäkseen vihollista sen elinehtojen ytimeen — useimmat mannermaan hallitsijat kieltämään maissaan kaiken kaupanteon englantilaisten kanssa, jopa kaikkien näiden Europaan tuomien siirtomaantavaroiden nauttimisenkin. Salakuljetus yltyi ennenkuulumattomaan kukoistukseen, eikä vähimmän Ranskan omilla rannikoilla; kiellonalaisia tavaroita käytettiin ja nautittiin keisarin omassa hovissa hänen silmäinsä alla; englantilaiset kaapparit anastivat kaikilla maailman merillä Ranskan ja sen liittolaisten kauppalaivoja. Itsepäisenä ja kukistumattomana ylpeä Albion suojeli omia rantojaan ja hävitti vihollistaan kaikkialla, noudattaen kansallislaulunsa kehotusta: "Hallitse aaltoja, Britannia!"

Kaksi vuotta yhtä päätä oli lordi Horace Nelson päällikkölaivallaan Victorylla ja laivastonsa pääosalla ajellut ympäri maailmaa takaa tarkoin piiloutuneita, yhdistyneitä Ranskan ja Espanjan laivastoja, kunnes oli viimein menettänyt toivon ratkaisevasta taistelusta ja palannut Englantiin levähtämään. Mutta silloin, hänen oltua kotona vain kolmisen viikkoa, sai hän elokuun lopulla v. 1805 tiedon, että vihollinen oli nähty Kap Finisterren luona Espanjan rannikolla laskevana Cadizin satamaan. Heti toimitti hän kokoutumiskäskyn laivoilleen ja lähti syyskuun puolivälissä uudestaan merelle. Syntymäpäivänään syyskuun 29 p. hän otti kokoutuneen laivaston ylipäällikkyyden ja sai aamun valjetessa lokak. 21 p. vihollisen näkyviin Andalusian eteläisimmän niemen Kap Trafalgarin kohdalla. Ranskalais-espanjalainen laivasto oli ylivoimainen, siihen kun kuului 33 linjalaivaa ja 7 isoa frekattia, englantilaisten 27 linjalaivaa ja 4 frekattia vastaan. Myöskin oli edellisen tykistö järeämpää, ja meriväen lisäksi oli sen laivoihin sijoitettu 4,000 miestä muskettisotureita.

Vihollislaivasto oli asettunut puolikuun muotoiseen, tiheään taistelujärjestykseen. Nelson puolestaan lähestyi sitä kahtena rintamana, johtaen itse Victory’lla 14 linjalaivaa ja amiraali Collingwood Royal Sovereign'illa toisia 13:ta. Neljä suurinta niistä oli Victory’n kokoisia, varustetut 100 tykillä ja 850 miehellä. Taisteluun käytäessä oli Nelson antanut kaikille kapteeneilleen määräyksen: "Käykää lähelle vihollista"; sillä, kuten hän sanoi, "silloin ei yksikään kapteeni voi erehtyä ja menetellä väärin." Mutta kannustaakseen jok’ainutta merimiestä panemaan parastaan käski hän laivojen jo liikkeelle lähdettyä vetämään amiraalilaivan mastoihin kuuluisan lippukehotuksensa: "Englanti odottaa, että joka mies tekee velvollisuutensa!" Heti kun se oli luettu muilla laivoilla, kohottivat niiden miehistöt raikuvia hurraa-huutoja. "Nyt", lausui Nelson, "en voi tehdä enää muuta. Meidän täytyy luottaa kaikkien kohtaloiden suureen säätäjään ja asiamme oikeuteen."

Hänen oma rintamansa kulki alussa pohjoiseen suuntaan katkaistakseen viholliselta paluutien Cadiziin, joten amiraali Collingwoodin rintama joutui ensin otteluun tämän kanssa, iskien sitä suoraan keskelle puolikuuta. "Katsokaas", huudahti hänen liikkeitään kiikarilla tähystävä Nelson upseereilleen, "kuinka tuo kelpo veikko Collingwood vie laivansa käsirysyyn!" Kauvanpa hän ei itsekään malttanut pysyä erillään alkavasta taistelusta, vaan alkoi kiertää vihollisen pohjoista siipeä etsien sen päällikköalusta, iskeäkseen ensimmäiseksi siihen kiinni. Victorin hitaasti lähestyessä vihollista avasi tämä sitä vastaan hirvittävän tulen, jommoista harvoin on suunnattu yhtä ainoata alusta kohti. Mutta se eteni hievahtamatta, vastaamatta ainoallakaan laukauksella, kunnes 20 sen miehistä oli kaatunut, 30 haavoittunut, perämaston märssy ja etumaston puomit poikkiammutut sekä kaikki purjeet lävistetyt. Kun tykinluoti vioitti kapteenin jalkaa, virkkoi Nelson tälle hymyillen: "Tämä on liiaksi kuuma urakka, Hardy, kestääkseen kauvan."

Saamatta käsiinsä ranskalaista päällikköalusta valitsi Nelson vastustajakseen vanhan tuttavansa ja vihollislaivoista isoimman, 4-kantisen ja 130-tykkisen espanjalaisen Santissima Trinidadin. Mutta nähdessään Englannin amiraalilaivan lähestyvän liittyivät ranskalaiset ja espanjalaiset laivat aivan kylkikylkeen, niin että muodostivat tiheän mastometsän, jota oli mahdoton murtaa muuten kuin entraamalla. Victoryn kapteeni Hardy valitsi vihollislaivoista Bucentaur-nimisen hyökkäyksensä esineeksi; ja tämäpä se olikin, kuten perästäpäin saatiin nähdä, ranskalainen amiraalilaiva. Hitaasti kulkien ohi laukaistiin Victory'sta ensin 68-naulaisella keulakanonadilla raehaulipanos sen kajuutan akkunoista sisään ja sitten alahangan kaikki 50 tykkiä yht’aikaa. Täten oli vastustajan kohtalo jo ratkaistu. Vaikkei ainutkaan masto tai raakapuu näyttänyt putoavan, menetti se vajaassa kahdessa minuutissa lähes 400 miestä ja sai 20 tykkiään käyttökelvottomaksi; ja tunnin päästä oli sen jo pakko antautua eräälle toiselle englantilaiselle laivalle.

Päästyään selväksi edellisestä kulki Victory eteenpäin pitkin vihollisrintamaa ja iski kiinni Redoutable'en, joka antoi sille lämpimän kokokyljen tervehdyksen. Mutta sitten sulki ranskalainen sukkelaan alemman kannen tykkireikänsä, peljäten vihollisen hyökkäystä niiden kautta, eikä ampunut ainuttakaan laukausta isoilla tykeillä koko kahakan aikana. Sen sijaan sen märssyt täyttyivät muskettisotilaista, jotka hyvintähdätyillä laukauksilla tekivät pahaa tuhoa Victoryn kannella. Tällaista salakavalaa taistelutapaa Nelson halveksi eikä komentanut koskaan pyssymiehiä mastoihin, koska se oli hänen mielestään epäritarillista meritaistelussa. Lukuunottamatta sitä, että omatkin purjeet silloin olivat vaarassa syttyä palavista etulatingeistä, surmattiin tällöin vain hyödyttömästi vihollisen miehiä, voimatta kuitenkaan vähimmässäkään määrässä ratkaista taistelun tulosta.

Samaan leikkiin yhtyi kohta toisiakin osanottajia. Englantilainen Temeraire iski toiselta puolen kiinni Redoutable'en, Victory'n saadessa toiselle kupeelleen äskenmainitut Bucentaure'n ja jättiläisen Santissima Trinidad'in. Kun jokaisessa laivassa oli 100 tykkiä ja viimemainitussa 130, niin arvaa kuinka kuumaksi ottelu oikein sukeutui. Vimmatusti pippuroivat vihollisalukset toistensa kylkiä aivan vierestä, puhkoen ne kohtakin seuloiksi, joiden reikiä vielä elävillä ja liikuntakykyisillä miehillä oli täysi työ paikata. Kannen yli ei yksikään uskaltanut ampua, peljäten satuttavansa vihollisen takana olevaan omaan laivaan. Lääkäreillä ja haavureilla oli kuuma urakka ruumassa, jonne haavoittuneita ja kuolevia yhtämittaa kannettiin.

Välittämättä ranskalaisten pyssysoturien murhaavasta luotisateesta käveli Nelson Victorin kapteenin Hardyn rinnalla kiivaasti edestakaisin kannella. Äkkiä ympäri kääntyessään huomasi Hardy amiraalin huojahtavan ja kaatuvan. Pari merimiestä kiiruhti nostamaan hänet ylös veriseltä kannelta.

"Kyllä vain; selkärankani on läpiammuttu." Niin oli käynytkin; musketinluoti oli mennyt ruumiiseen vasemmasta hartiasta, lävistänyt selkärangan ja pysähtynyt oikeanpuolisiin selkälihaksiin. Hänet vietiin kannen alla olevaan perähyttiin, ja lääkäri huomasi haavan kuolettavaksi, josta Nelson itsekin oli alusta pitäen varma. Hän säilytti koko kuolinkamppailun ajan tietoisuutensa ja mielenmalttinsa, tiedusteli tuhkatiheään taistelun menoa ja antoi käskyjään. Joka kerta kun englantilaiset erittäin onnellisen yhteislaukauksen jälkeen — saatikka vihollislaivan tuhouduttua tai antauduttua — puhkesivat raikuviin hurraa-huutoihin, kirkastuivat kuolevan merisankarin kasvot. Kun kapteeni Hardy viimein voi ilmottaa, että ainakin 14-15 vihollislaivaa oli vallattu, huudahti Nelson:

"Sepä hyvä, mutta minä lupasin ottaa kaksikymmentä." Sitten hän, ääntään korottaen, huusi: "Ankkuri, Hardy — ankkuri!"

Kapteeni ilmotti lähettäneensä sanan amiraali Collingwoodille, jotta tämä hoitaisi ylipäällikkyyttä.

"Ei niin kauvan kuin niinä elän — kukaan toinen mies ei saa komentaa minun eläissäni!" Hän koetti kohota kyynärvaraansa. "Ankkuri, Hardy, ankkuri!"

Kun Hardy aikoi lähteä kannelle, huusi Nelson häntä palaamaan ja painamaan korvansa lähelle hänen suutaan. Hän lähetti viimeiset terveiset rakastetulleen, kauneudestaan ja kevytmielisyydestään kuuluisalle lady Hamiltonille, ja pyysi, ettei hänen ruumistaan meritavan mukaan viskattaisi mereen, vaan vietäisiin kotia Englantiin ja haudattaisiin hänen vanhempainsa viereen, jollei kuningas toisin määräisi. Lopuksi hän pyysi: "Suudelkaa minua, Hardy!"

Hardy polvistui ja suuteli hänen otsaansa ja poskeaan. Kapteenin poistuttua kuultiin kuolevan amiraalin pari kertaa kuiskaavan itsekseen: "Minä olen tehnyt velvollisuuteni; siitä kiitän Jumalaa." Ne olivat hänen viimeiset sanansa.

Neljänneksen neljättä tuntia oli Nelsonin kuolinkamppaus kestänyt. Jokseenkin saman verran kesti taisteluakin — minuutti tai pari ennen hänen viime henkäystään kuultiin kajuuttaan viimeiset pakenevan vihollisen perään lähetetyt tykinlaukaukset; niiden jyminä oli ruumiistaan eroavan sielun kuolinsoittona.

Taistelun tulos oli, että seitsemäntoista ranskalaista ja espanjalaista laivaa vallattiin, jotapaitsi yksi ranskalainen laiva paloi, ja vihollisen mieshukka laskettiin muutamissa tuhansissa, vangiksijoutuneiden miehistöjen vielä useammissa. Englantilaiset eivät menettäneet yhtään alusta, mutta miehiä puolentoistatuhatta. Vihollisen onnistui kumminkin vallata takaisin neljä menettämäänsä laivaa, ja toisista olivat useat niin ruhjoutuneet, että upposivat väkineen kaikkineen, niin että Gibraltariin saatiin saaliina kuljetetuksi vain neljä laivaa.

Niin täydellisesti oli Nelsonin nerokas taistelusuunnitelma perilleviety, ettei vihollisen taistelulaivasto tullut ainoastaan lyödyksi, vaan kokonaan hävitetyksi. Vuosia tarvittiin, ennenkuin uusia laivoja oli saatu rakennetuksi sijaan ja uusi merimiespolvi koulutetuksi. Itse asiassa tuo tappio merkitsi käännettä Napoleonin kohtalossa, vaikka hänen mainioimmat maavoittonsa seurasivatkin vasta tämän jälkeen. Trafalgaria seurasi luonnonlain järkähtämättömyydellä Waterloo, johon tuon meteorin huikaiseva rata sammui.

Victory sai viedä sankarinsa tomun Lontooseen, jossa se haudattiin P. Paavalin jättiläiskirkkoon. Arkkua peittäneen lipun leikkasivat laivan matruusit pieniksi palasiksi, säilyttäen ne kalliiksi muistoksi itselleen ja lapsilleen. Kuuluisa laiva itse, joka jo Trafalgarin taisteluun osaaottaessaan oli 40-vuotias, on yhä vielä entisessä kunnossa, vaikka tietysti monituisesti paikattuna ja korjattuna, Portsmouthin sotasatamassa, muistona Englannin kunniakkaimmasta meritaistelusta ja mainioimmasta merisankarista.

X LUKU

Teknillinen kehitys. — Papinin höyryvene. — Kivihiili, rauta ja höyry. — Bellin ja Fultonin esikoiset. — Yli Atlantin! — Potkuri. — Puu vaihtuu rautaan. — Great Eastern ja mullistus laivanrakennuksessa.

Yhdeksännentoista vuosisadan erikoistunnuksena on sen kuluessa tapahtunut huimaava teknillinen kehitys, joka on sataluvulle niin luonteenomainen ja määräävä, että sen voi ihmiskunnan historiassa erottaa tekniikan aikakaudeksi. Ja tämän teknillisen kehityksen mahdollisuus vuorostaan perustuu höyrykoneen keksimiseen ja käytäntöön ottamiseen. Höyrystä tuli liikevoima ensin tuulen sijaan merillä, sitten hevosten sijaan maalla, minkä kautta ihmisten ja kansojen väliset etäisyydet supistuivat monin kerroin ja koko ihmiskunta tunsi itsensä enemmän kuin ennen yhdeksi perheeksi. Siitä tuli teollisuudessa käyttövoima heikon ihmisvoiman ynnä paikallisista ja ilmastollisista satunnaisuuksista riippuvan vesivoiman sijaan — nöyrä, mutta mahtava jättiläinen palvelemaan lukemattomia erilaisia tarkotuksia, niin että sen käskijä ja käyttäjä, ihminen, voi entistä suuremmalla syyllä tuntea itsensä maan herraksi ja "tehdä sen alamaiseksensa".

Jo 18. vuosisadan alussa kerrotaan ensimmäisen höyrykone-mallin, n.s. Papinin padan suunnittelijan, ranskalaisen mutta Saksan palvelukseen ruvenneen Denis Papinin rakentaneen ensimmäisen höyryveneen, jolla hän kulki Fulda-joella. Mutta kun hän yritti lähteä Weser-virtaa ylös Pohjanmerelle ja Englantiin, koska ei saanut Saksassa kannatusta suurenmoiselle aatteelleen, hävittivät rahtioikeuksistaan arat ja kilpailua pelkäävät jokilaivurit mitä raaimmalla tavalla hänen aluksensa, jonka rakentamiseen hän oli käyttänyt koko omaisuutensa. Siitä iskusta ei onneton keksijä voinut enää kostua, vaan yrittelemättä enää sen enempää kuoli pian suuressa kurjuudessa Lontoossa.

Papin vei onneksi aatteensa maahan, jonka jo ammoin tunnetut ja hyväksi käytetyt kivihiilirikkaudet tarjosivat lämpörikkainta polttoainetta tulevaisuuden voimakoneille, ja jossa koneiden rakentamiseen tarvittava rauta samoin oli aikaisemmin saatettu tehdasmaisen käsittelyn alaiseksi. Jo ennen Papinin päiviä oli Suurbritanniassa kokeiltu höyrypumpuilla turmiollisen veden poistamiseksi hiilikaivoksista, ja Cornwallisin hiilikenttiä varten Wattkin suunnitteli ensimmäiset höyrykoneensa. Käyttövoimasta oli lyhyt askel liikevoimaan, ja anglosaksilaista juurta olivat ensimmäisten höyrylaivojen rakentajat, "höyrylaivan isä" Henry Bell ja Robert Fulton (isä Amerikaan muuttanut skotlantilainen) sekä ensimmäisen käytäntöön tulleen höyryveturin luoja Robert Stevenson.

18. ja 19. vuosisadan taitteissa oli kokeiltu höyrykoneen käyttämillä aluksilla sekä Yhdysvaltain että Skotlannin virroilla. Nämä kokeet eivät kumminkaan syystä tai toisesta jättäneet sellaista pysyväistä jälkeä meriliikkeen historiaan kuin Bellin ja Fultonin niitä kohta seuranneet yritykset. Jo v. 1800 oli skotlantilainen Henry Bell kiinnittänyt Englannin meriviraston huomiota "höyryn käytännöllisyyteen ja hyödyllisyyteen meripurjehduksen käyttövoimana: kuinka sen avulla voitetaan tuulien ja vuorovesien vastukset ja kaikkinaiset muut esteet virroilla ja vesillä, missä vain on tarpeeksi syvää laivojen kulkea". Tähän olivat viraston arvoisat lordit vastanneet, "hänen esitystään huolellisesti pohdittuaan, ettei sillä heidän mielestään ollut minkäänpäiväistä merkitystä merien yli tapahtuvassa purjehduksessa". Nerojen ja keksijäin tavallinen kohtalo! Neuvoston istunnoissa mukana ollut mainio merisankari Nelson oli varmaankin nähnyt pitemmälle kuin virkaveljensä, koska oli keskellä pataviisasta väittelyä kavahtanut pystyyn ja huudahtanut: "Arvoisat lordit ja hyvät herrat! Joll'ette te omaksu hra Bellin suunnitelmaa, tekevät sen toiset kansat, ja ne tulevat aikaa myöten lamauttamaan tämän valtakunnan joka hermon ja jäntereen!"

Sekään mahtisana ei auttanut. Saatuaan täten kylmät rukkaset oman maansa vallanpitäjiltä, lähetti Bell esityksensä Europan muiden maiden sekä Yhdysvaltain hallituksille — viimemainituille nimenomaan muutamia vuosia ennen, kuin Fulton oli rakentanut höyrylaivansa. Tästä molempain nerokasten suunnittelijain esikoisoikeudesta höyrylaivaan kertoo Bell itse eräässä kirjeessään seuraavasti:

"Hän (Fulton) kävi v. 1804 matkallansa Ranskaan minua tapaamassa ja samoin sieltä palatessaan. Hänet oli Amerikan hallitus silloin lähettänyt Englantiin ja mannermaalle hankkimaan piirustuksia meidän puuvilla- y.m. koneistamme j.n.e. Kun minä olin aikaisemmin kirjoittanut Amerikan hallitukselle höyrypurjehduksen suuresta merkityksestä ja sen erinomaisesta sopivaisuudesta heidän mahtaville virroilleen, rupesi hra Fulton hallituksen määräyksestä kirjevaihtoon minun kanssani. Tästä tosiasiasta huomannette, että amerikalaiset saivat ensi käsityksensä tästä merenkulkutavasta nöyrältä palvelijaltanne."

Amerikassa Bellin ajatus kohtasikin suurempata ymmärtämystä; niin että jo v. 1807 alotti kulkunsa Hudson-virralla New Yorkin ja Albanyn kaupunkien välillä (päälle 200 km.) Fulton'in rakentama Clermont, jonka koneet Bellin neuvoa seuraten oli tilattu Wattin konepajasta Englannista. Alus oli 43 metriä pitkä, 5 1/2 m. leveä ja lähes 6 m. syvä, ja käyttäen purjeita höyryn apuna kulki se 4 solmuvälin nopeudella (n. 7 1/2 km.) tunnissa. Liike-eliminä siinä toimivat siipirattaat, jotka sitten pysyivät käytännössä aina Ericsonin keksimään osakierteiseen potkuriin saakka, vaikka 3- ja 4-pyöräisiä (täysikierteisiä) potkureja olikin suunniteltu jo yksissä ajoin ensimmäisten höyrylaivain kanssa. Aikalaisten kuvauksen mukaan oli Fultonin viaton alus kerrassaan "veden päällä liikkuva hirviö, joka uhmasi tuulia ja vuorovesiä sekä hengitti liekkejä ja savua". Kerrotaanpa virran partailla asuvien, muuten perin hidasluontoisten hollantilaisten farmarien iltapimeässä niin säikähtäneen uuden kummituksen kohinasta ja sen savupiipusta suitsevista kipenistä, että "pakenivat perheineen suinpäin metsiin, ennenkun saatanallinen majesteetti kerkisi käydä heillä kuokkimassa".

Bell itse sai ensimmäisen höyrylaivansa käyntiin vasta v. 1812, jolloin Clyde-joella Skotlannissa rupesi kulkemaan hänen rakentamansa Comet (nimi samana vuonna nähdystä isosta pyrstötähdestä). Se oli Fultonin laivaa enemmän kuin kolme kertaa lyhyempi, ja sen pieni kone kehitti vain neljä hevosvoimaa (Wattin määrittelemä voimayksikkö höyrykoneen työteholle, joka perustui kaivosnostoissa tehtyihin kokeisiin.), käyttäen kahta nelisiipistä ratasta; siipien veteen ulottuvat osat olivat äyskärin muotoiset. Ei siinäkään vierottu purjeiden apua, yhtä vähän kuin kaikissa myöhemmissäkään siipilaivoissa.

Aluksi pysähtyi höyrylaivaliike vain joille, järvillä ja merenranta-vesille. Ensimmäiset höyrykoneet olivat siksi heikot, ettei niiden avulla uskallettu ajatella lähteä ulommas merelle, saatikka aivan Atlantin ulapan yli. Tiedemiehet todistelivat, että valtameren yllä liikkuvat tuulet rajuine purkauksineen (sykloonit ja hurrikaanit) sekä Golf-virran aiheuttamat lämmönvaihtelut olivat muka erityisen haitalliset höyrylaivoille. Samoin olisivat Atlantin pitkät aallokot paljon turmiollisemmat niiden siipirattaille kuin sisävesien lyhyet, töksähtelevät laineet.

Purjelaivojen rakennustaito oli sitäpaitsi näinä aikoina kehittynyt erittäin korkealle asteelle. Varsinkin Pohjois-Amerikan pitkät, soukeat ja matalareunaiset "klippertit" ja Englannin "Itä-Intian kulkijat" (tavallisesti 900 tonnin kantoiset) pilviä hipovine mastoineen ja valtavine purjepaljouksineen olivat pikapurjehtijoita, jotka yhä vieläkin ovat esikuvina kaikille 3-mastoisille purjealuksille ja jotka kunnialla pitivät nopeudessa puolensa sataluvun ensi vuosikymmenien höyrylaivoille. Hyvin ymmärrettävästä syystä asettuivat höyrylaivaliikettä vastustamaan kaikkein vaikutusvaltaisimmat miehet, rikkaat kauppiaat ja laivanvarustajat, jotka olivat sijoittaneet purjelaivastoihinsa suuria pääomia.

Mutta tuo jännittävä kokeilu Atlantin yli alkoi kuitenkin jo varsin aikaisin. Keväällä v. 1819 lähti amerikkalainen höyrylaiva Savannah samannimisestä kaupungista Yhdysvalloissa historialliselle matkalleen, tarjoten "matkustajille, jos sellaisia ilmautuisi, vapaan ylimenon ja reilun kohtelun". Moisia uskalikkoja ei toki ilmautunut ainuttakaan. Laiva kulki valtameren poikki kaikella kunnialla, käyttäen kumminkin paljon suuremmassa määrässä purjeitten kuin höyryn apua. Sen tullessa Liverpoolin vesille pelkällä höyryvoimalla, säikähti Englannin Kanaali-laivastoa komentava amiraali nähdessään merellä "palavan laivan" ja lähetti joutuin nopeakulkuisen vartiokutterin hädänalaisille apuun. Mutta suuri oli kutterin kipparin ällistys, kun hän ei täysin purjeinkaan kulkien tavoittanut tuota "pelkillä lipputangoilla purjehtivaa" alusta kiinni; vasta kun kutterista oli moniaita varoituslaukauksia ammuttu, pysähtyi outo laiva, jolloin kipparin erehdys selvisi hänen vieläkin suuremmaksi hämmästyksekseen. Savannah oli 60 metriä pitkä, 15 m. leveä ja 6 m. syvä, kantavuudeltaan 1,370 tonnia ja sisälsi hyttipaikkoja 60 matkustajalle. Sen siipirattaat olivat takoraudasta, siihen asti käytettyjen puurattaiden sijasta. Se oli alkuaan rakennettu postiakuljettavaksi purjelaivaksi Atlantille, mutta varustettiin Clermont'in ensimmäisen kapteenin toimesta suorastaan siipiin vaikuttavalla matalanpaineen höyrykoneella. Matkallaan se kulutti 75 tonnia hiiliä ja 25 t. halkoja. Lokikirja mainitseekin, että kerran tyvenellä ilmalla hiilet loppuivat kesken. Matka valtameren poikki oli kestänyt 29 vuorokautta ja 11 tuntia, josta ajasta siipien työn osalle tuli yhteensä ainoastaan 80 tuntia. Englannissa katseltiin laivaa ja sen rohkeata miehistöä hyvin epäluuloisesti, sillä sen peljättiin tulleen Napoleon Bonaparten veljien kutsusta kuljettamaan St. Helenan saarelle teljettyä "ihmiskunnan vitsausta" vapauteen. Ja helpotuksesta huoahtivat Albionin vallanpitäjät, kun näkivät "jenkin" poistuvan sen rannoilta, ensin käydäkseen aina Pietarissa asti ja sitten höyrytäkseen suoraan kotimaahansa.

Aluksi oli Savannah'lla hyvin harvoja seuraajia; mutta niiden saavuttamat onnelliset tulokset ja varsinkin yhä lyhenevät matkaajat herättivät yleisössä luottamusta uutta kulkuneuvoa kohtaan. Ensimmäinen Atlantin-liikennettä varsinaisesti harjottava höyrylaivayhtiö perustettiin Bristolissa Englannissa v. 1830, jonka esikoisalus Great Western sitten muovailtiin maailman ensimmäiseksi höyryllä kulkevaksi sotalaivaksi. Kolme vuotta myöhemmin perusti kanadalainen Samuel Cunard yhdessä eräiden skotlantilaisten laivanvarustajain kanssa hänen nimeään vieläkin kantavan yhtiön ylläpitämään säännöllistä matkustajaliikettä Europan ja Amerikan välillä. Great Western'in onnelliset ja nopeat matkat todistivat höyrylaivojen etevämmyyden pelkkiä purjeita käyttäväin alusten rinnalla, niin että uuden Cunard-yhtiön pienille puisille esikoisille uskottiin valtameren yli käyvän postin kuljetus.

Höyrylaivojen liike-elimenä pysyivät aina 19. vuosisadan alkupuoliskon lopulle saakka siipirattaat. Nämä antoivat tosin laivalle vakavuutta lievässä aallokossa, mutta niiden nurjat puolet olivat paljon monilukuisemmat. Laivan ollessa kevyesti lastattu ja vähänkin kovemman aaltoilun käydessä kallistui toinen ratas ylös ilmaan auttamatta yhtään eteenpäinmenoa, toisen jälleen painuessa ylen syvälle ja työskennellessä liikanaista vesivastusta vastaan. Rattaiden isot suojukset olivat samoin haittana, ne kun ottivat tuulta liiaksi vastaan, eikä niitä voitu käännellä tuulen mukaan niinkuin purjeita. Mullistus höyrylaivojen rakenteessa tapahtui, kun rattaiden sijaan liike-elimeksi tuli potkuri.

Tämä laite perustuu "Arkimedeen ruuviin". Vanhan ajan ensimmäinen ja etevin mekaanikko syrakusalainen Arkimedes oli jo keksinyt sen suunnattoman voiman, mikä ruuvikierteellä on niinhyvin kahden kovan kappaleen kiinnittäjänä toisiinsa kuin liikuntovälineenä kaasumaisessa ja nestemäisessä aineessa. Mutta ruuvirattaan sovitus laivanpotkuriksi tapahtui vasta kaksi tuhatta vuotta myöhemmin. Ensimmäisinä yrittelijöinä mainitaan vuosisadan alussa sekä amerikkalainen Stevenson että Ruotsiin muuttanut englantilainen Samuel Owen, joista edellinen käytti potkurissaan kolmea, jälkimmäinen neljää pyörää (siipeä), jotka olivat asetetut vinosti vettä vastaan, jokseenkin samalla tapaa kuin tuulimyllyn siivet ovat niihin käyvää tuulta vastaan. Käytännöllisesti ratkaisi v. 1836 kysymyksen Amerikkaan siirtynyt mainio ruotsalainen John Ericson († 1889). Sen sijaan että edelliset ja muut välillä olevat kokeilijat olivat käyttäneet kokonaista ruuvikierrettä, sattui hän keksimään, että katkaistu (osa-) kierre vaikuttaa vedessä paljon voimakkaammin. Hän sovitti myöskin siivet entisen peräkkäisen asennon sijasta lähtemään samasta kannasta. Potkuri kiinnitettiin aivan laivan perään höyrykoneen pyörittämään akseliin, josta tuli koneiston tärkein ja arin osa.

Ensimmäiset potkurilla käyvät Atlantin-laivat rakennettiin 1840-luvun lopulla. Entisten siipiratasten ja niiden suojusten ottama iso tila voitiin nyt käyttää lastin hyväksi. Samaten salli potkuri ehdoinmäärin suurentaa laivojen kokoa; ja sen antama, yhä lisäytyvä kulkuvarmuus ja nopeus sai vähentämään takiloimista yhä enemmän, niin että purjeet jäivät vain hätävaraksi. Huvittavan kokeen uuden liike-elimen etevämmyydestä tarjoaa vanha kuva kissanhännänvedosta potkuri- ja siipilaivan välillä. Vaikka molempain koneet olivat jokseenkin yhtä voimakkaat, kiskoi potkurilaiva vastaanrimpuilevaa kilpailijaa perässään niin että vesi kohisi. Siipilaivoja käytetään nykyään vain lyhytmatkaisilla reiteillä joki- ja rannikkoliikenteessä sekä hinaajina valtamerisatamissa. Erinomattain Pohjois-Amerikan valtavilla virroilla ja järvillä ovat ne edelleen kehittyneet oudontyylisiksi, miltei haaveellisen näköisiksi jättiläislautoiksi, jotka voivat tarjota tilaa aina 3-4,000 matkustajalle. Ne ovat matalia, tasapohjaisia kummituksia, joiden kannelle on rakennettu eteläntyylisiä suurhotelleja monta huonekerrosta päällekkäin. Siksipä ne ovatkin kamalan kiikkeriä, ja tuhoisia onnettomuuksia sattuu usein, kun tuhatlukuinen utelias matkustajajoukko säntää toiselle reunalle katselemaan jotakin merkillistä. Molemmat huikean korkeat savupiiput sijaitsevat vierekkäin toisiinsa kiinni kytkettyinä laivan etu- tai takaosassa. Näissä aluksissa tuli muuten korkeanpaineenhöyry ensiksi käytäntöön.

Kaikki purjelaivat ja useimmat höyrylaivat olivat 1840-luvulle saakka edelleen puusta. Mutta laivojen ko’on suuretessa oli sopivan rakennusaineen (merilaivoissa enimmäkseen tammen) saanti ja käyttäminen yhä vaikeampaa, nimenomaan kaariksi ja polviksi yksistään kelpaavan käyräpuun. Höyrykoneiden vuoksi kävi puu tulenvaaralliseksi, ja koneiston sovitus vaati itsessään laivanrakenteessakin tärkeitä muutoksia. Ensin ruvettiin käyttämään valu- tai takorautaisia polvi- ja kulmakappaleita; kun sitten onnistuttiin valssaamaan kulmia ja levyjä raudasta sekä paljottaisvalmistuksella tekemään ne yleiseksi kauppatavaraksi, voitiin siirtyä "sekarakennustyylistä", s.o. puun- ja raudan yhdenaikaisesta käyttämisestä, puhtaaseen rautarakennukseen.

Sekarakennustyyli, jossa kaaret ja pituusyhdistysosat ovat raudasta tai teräksestä sekä ulkoseinät puusta, on kyllä edelleenkin jokseenkin yleinen. Sen kautta käytetään hyväksi sekä raudan että puun tarjoamia etuja: rautainen kaarirakenne takaa alukselle suuremman kestävyyden, kun taas puupäällistys sallii varustaa pohjan vaski- tahi pronssilevyillä, jotka varjelevat laivaa ruostumasta. Puuaine myöntää lisäksi laivan kupeille suurempata kimmoisuutta ulkoapäin kohtaavia kolauksia vastaan.

Ensimmäinen rautainen höyrylaiva rakennettiin Ranskassa v. 1822, ensimmäinen iso rautainen purjelaiva Englannissa v. 1838. Ensimmäinen potkurilla varustettu höyrylaiva Great Britain, jonka kuuluisa siltamestari Brunei rakensi 1843 Atlantin reittiä varten ja joka haaksirikkoutui 1847, oli myöskin raudasta. Samalla vuosikymmenellä tuli rautalaivojen, varsinkin isojen höyrylaivojen rakennus yleiseksi. Mutta rakentajat noudattivat niissä edelleen vanhain puulaivain kylläkin suurenmoiseksi kehittynyttä rakennustapaa. Puulaivojen mukaisesti muodosti rautalaivoissakin aluksenrungon köli eli emäpuu, joukko poikittaiskaaria, jotka puulaivoissa ovat nykyään yleensä 1,2 m. päässä toisistaan, sekä niitä ylhäältäpäin tukevat kansipalkit, jotka samalla kannattavat kansilankkuja. Tämän rungon ympäri, joka määrää laivan muodon, naulataan tahi niitataan lankut tai rautalevyt aluksen ulkokyljiksi.

Edellämainittu Brunel, mainio myöskin Lontoon Tower-sillan (Thamesin yli vievän ketjusillan) sekä saman virran alitse käyvän rautatietunnelin rakentajana, rupesi yhdessä laivanrakennusinsinööri Scott Russelin kanssa 1854-58 rakentamaan laivaa, jossa uuden rakennusaineen vaatima uusi rakennustapakin tuli täydellisesti noudatetuksi. Se oli jättiläislaiva Great Eastern, jonka ovat suuruudessa vasta viime aikojen merihirviöt voittaneet.

Great Eastern merkitsi täydellistä kumousta laivanrakennuksen alalla. Brunel sovitti siihen siltarakennuksen kannatinjärjestelmän. Näin suurta laivaa eivät edellä kuvatut poikkikaaret yksistään enää jaksaneet pitää koossa; siksi hän keksi ja saattoi yleisesti käytäntöön pitkittäiskaaret. Ne käyvät keskestä alkaen pitkin laivan pituussuuntaa ja muodostavat, leikaten tuontuostakin poikittaiskaaria, lukuisia erillisiä osastoja eli kammioita, jotka varustetaan raittiin veden, höyrykattiloihin tarvittavan lämmitysveden ja nestemäisen polttoaineen (raakaöljyn) säiliöiksi. Yhdessä nämä pitkittäis- ja poikittaiskaaret niihin kiinniniitattujen uiko- ja sisäkylkien kanssa muodostavat laivalle kaksoispohjan, joka yhdellä haavaa antaa sille tarvittavan tukevuuden ja suojelee sitä uppoamasta. Jos näet laivanpohjaan tulee yhteentörmäyksessä tai haaksirikossa reikä, kohdistuu se vain yhteen tahi korkeintaan muutamaan tuollaiseen erilliseen, vedenpitävään kammioon eikä ulotu laivan koko sisätilaan. Valitettavasti ei tässä suhteessa ole kumminkaan viime sanaa vielä sanottu, sillä kaksoispohjasta ja vedenpitävistä kammioista huolimatta sattuu merellä usein surkeita onnettomuuksia, joihin nopeushulluuden määräämä kylkilevyjen ohkaisuus ja hauraus on enimmiten syynä.

Uuden laivan mitat olivat silloin aivan tavattomat. Sen pituus oli 207 metriä, leveys 25 m., syvyys 18 m., kantavuus 27,400 ja tilavuus lähes 19,000 tonnia. Matkustajia voi se ottaa neljätuhatta. Sen viisi valtavaa höyrykonetta käytti yhdellä haavaa sekä siipirattaita että potkuria, jotapaitsi se oli rikattu 6-mastoiseksi purjelaivaksi. Myöskin ulkopiirteet poikkesivat tykkänään kaikista siihenastisista laiva-muodoista. Russel suunnitteli tavallisten kuperain pintojen asemesta rungon muodon meren aaltoviivojen mukaisesti. Vaikka hänen aatteensa ei Great Eastern'iin sovitettuna osottautunutkaan edulliseksi käytännössä — laiva oli näet kehno purjehtija — on siitä kuitenkin vähitellen kehittynyt nykypäiväisten höyrylaivojen tarkotuksenmukainen muoto. Myöskin kannattavaisuus osottautui kehnoksi, sillä laivan tavaton suuruus ja siitä johtuvat kalliit käyttökustannukset eivät vastanneet senaikaista rahdittamistarvetta. Noudettuaan Amerikasta yleisöä Lontoon maailmannäyttelyyn (josta matkasta Jules Verne on kirjoittanut romaaninsa "Vedenpäällä liikkuva kaupunki") joutui se makaamaan hylkynä, kunnes sillä suoritettiin maanosien toisiinsa yhdistämisessä huomattava suurtyö: Atlannin-alaisen sähkösanomakaapelin laskeminen v. 1864. Sitten sai se ruostua ja hajoitettiin viimein 1888 sekä myytiin romurautana. "Niin katoo maailman kunnia!"

XI LUKU

Laivain suojelus. — Uivat patterit. — Amerikan Yhdysvaltain
varustelut. — Käänteentekevä meritaistelu: Merrimac ja Monitor:
"Jalopeura lammaskatraan keskellä"; Liehuvin lipuin merenpohjaan;
Kostaja saapuu; Verta verrallakin.

Luonnollista oli, että sotalaivatkin kiirehtivät käyttämään hyväkseen uutta liikevoimaa, sillä niille oli vielä tärkeämpää kuin kauppalaivoille liikkeiden joutuisuus ja täsmällisyys. Mutta siipirattaat olivat tällöin erityisen arkana kohtana — yhdellä ainoalla hyvin tähdätyllä laukauksella voitiin ne särkeä ja siten tehdä alus taistelukyvyttömäksi, ja siipien suuret suojuskatokset tarjosivat mainion maalitaulun viholliselle. Siksipä potkurin keksimistä tervehdittiin erityisellä ihastuksella sotalaivastoissa.

Ajatus laivojen suojelemisesta vihollisen heitto- ja ampuma-aseilta on melkein yhtä vanha kuin merisota itsekin. Vanhan ajan kansat ja viikingit suojasivat sotureitaan ja alusten kylkiä reunoille ripustetuilla kilvillä. Sitten tavataan vuosisatain vieriessä monia yrityksiä varsinaiseen panssarisuojukseen. Laivankylkiä verhottiin nahoilla, lyijy-, vaski-, pronssi- ja rautalevyillä, ensin tulenvaaraa — nimenomaan keskiajan kuuluisaa "kreikkalaista tulta" — sittemmin uuden tykistön lähettämiä luoteja vastaan. Korealaisten, jotka aikaisemmin olivat kaukaisen idän korkeimmalle kehittynyt sivistyskansa, kerrotaan 16. vuosisadan lopulla käyttäneen panssaroituja "kilpikonna-aluksia" ja niillä tuhonneen useaan kertaan koko Japanin laivaston.

Panssarilaivojen aikakausi alkaa kumminkin vasta 19. vuosisadan keskivaiheilla. Jo sataluvun alussa oli Clermont'in rakentaja Fulton suunnitellut Amerikan vapaussodassa käytettäväksi eräänlaisen kaksoisaluksen nimeltä Demologos. Sen muodosti kaksi rautalevyillä peitettyä ja toisiinsa kytkettyä laivanrunkoa, joiden välissä pyöri yhteinen siipiratas. Mutta väliintullut rauhanteko teki aluksen tarpeettomaksi. Vuosisadan kolmannella vuosikymmenellä kokeiltiin Ranskassa, Englannissa ja Amerikassa ahkerasti sota-alusten puukylkien suojaamiseksi rautapanssarilla vihollisen ammuksia vastaan, ja ampumakokeissa huomattiin, että n. 15 sm. vahvuinen, yhteenniitatuista ohuista rautalevyistä muodostettu panssari voi vastustaa silloisia ampuma-aseita.

Krimin-sota 1854 antoi aihetta varsinaisten rautapanssarilaivojen rakentamiseen. Sevastopolin piirityksessä oli varsin tehokas osa Ranskan "uivilla pattereilla", jotka olivat matalia, tasapohjaisia proomuja ja päällystetyt 11 sm. vahvuisilla takorautaisilla panssarilevyillä. Koko yhdistynyt englantilais-ranskalainen laivasto oli kokonaisen vuoden mittaan turhaan pommittanut Kinburn-linnoitusta, saaden noilla matalilla vesillä aina vetäytyä vaikein vaurioin ja haaksirikoin takaisin linnoituksen tuhoisan tulen ulottuvilta. Mutta nuo uudet piirityskoneet pakottivat sen antautumaan 5-tuntisen taistelun jälkeen. (Antautumista vastusti ainoastaan kansalaisemme, insinöörikenraali Robert Sederholm koska vihollinen ei ollut vielä tehnyt kolmatta ratkaisevaa hyökkäystä; mutta ollen silloin arvoltaan vain alikapteeni, ei hän saanut päätöstä muutetuksi. Sodan loputtua muu päällystö sotaoikeudessa rangaistiin, mutta S. palkittiin.)

Tämä mainio menestys antoi kaikille merivalloille uutta intoa varustamaan sotalaivansa rautapanssareilla. Ranskassa julistettiin palkintokilpailu parhaista linjapanssarilaivan piirustuksista. Ensimmäisestä panssaroidusta frekatista, joka siellä v. 1857 valmistui, lausui sen suunnittelija, pyytäessään hallitukselta rahoja aluksen rakentamiseen, seuraavat ylpeät sanat: "Yksi ainoa tällainen alus paiskattuna kaikkien vanhojen ruuhkienne joukkoon tekee saman vaikutuksen kuin jalopeura lammaskatraassa." Englantilaiset seurasivat nopeasti rinnalla, niin että seuraavana vuonna valmistuivat heidän ensimmäiset panssarilaivansa, m.m. ylempänä kuvattu Minotaur. Kaikki ne vielä kumminkin luottivat etupäässä purjeisiinsa. Panssarilevyn paksuus oli 11-12 sm., sen alla olevan puukerroksen paksuus 45 sm. Puu-runko säilytettiin siksi, ettei panssarisuojus ollut vielä vedenpitävä ja jotta puu kimmoisuutensa kautta paremmin vastustaisi tykinluotien läpimenoa. Tykkien asettelu näissä patterilaivoissa oli samallainen kuin vanhoissa linjalaivoissa, s.o. ne sijaitsivat pitkin laivankylkiä ampumalokeroissa eli kasemateissa.

Mutta vasta Amerikan Yhdysvallat kansalaissodassaan tekivät todeksi ranskalaisen insinöörin ylpeän ennustuksen. Aivan sodan alussa 1861 olivat eteläiset "orja-valtiot" teljenneet James-virran suuhun Norfolkin luona Virginian rannikolla suuren joukon pohjoisvaltioiden sotalaivoja, joista vain muutamat harvat pääsivät tulisesti taistellen pakoon; jäännös — neljäs osa koko pohjoisvaltojen ylpeästä laivastosta, joukossa vasta puolivalmis frekatti Merrimac — joko upposi tahi ammuttiin palamaan. Kummallakin puolella riennettiin sitten minkä kerittiin ottamaan hyötyä Europan merivaltojen kokemuksista. Estääkseen puuvillanviennilleen turmiollista rannikkosaartoa varustivat etelävaltiot tulisella kiiruulla vanhoista puufrekateista jonkinlaisia panssarilaivoja. Ensimmäisenä valmistui niistä äsken upotettu Merrimac, jonka heidän insinöörinsä olivat nostaneet merenpohjasta, hajoittaneet sen rungon aivan hylyksi vesirajaan asti ja rakentaneet yläosan uudestaan katontapaiseksi kuomuksi, joka päällystettiin pitkittäin rautatiekiskoilla ja poikittain 10 sm. vahvuisilla rautavanteilla. Aseistukseksi tuli kaksi 7-tuumaista rihlatykkiä keulaan ja perään sekä kaksi 6-tuumaista ja kuusi 9-tuumaista tykkiä kylkipattereihin. "Kun tuo uusi alus tulla molskasi vedessä, näytti se aivan suunnattomalta, puoleksi uponneelta krokotiililta." Se ristittiin uudestaan Virgiania’ksi, mutta vanhalla nimellään se kumminkin saavutti historiallisen kuuluisuutensa.

KÄÄNTEENTEKEVÄ MERITAISTELU: MERRIMAC JA MONITOR.

Pohjoisvaltiot saivat vihiä uusista varustuksista ja pelkäsivät niistä pahaa. Ne lähettivät viisi sotalaivaa saartamaan uudestaan Norfolkia sekä silmälläpitämään Merrimac’ia. Heidän laivansa olivat kaikki kauniita tyyppejä puisten purjefrekattien viimeiseltä kaudelta, ja oli niissä yhteensä yli 150 tykkiä ja lähes 2,000 miestä. Vahvin joukosta oli tuonnottaisesta Norfolkin tappiosta pelastunut linjalaiva Cumberland. Mutta puulaivojen päivät olivat jo luetut, vaikka niitä olisi kuinka urheasti puolustettu uuden ajan rautakylkistä merihirviötä vastaan; ja epäilemättä arvasivat niiden upseerit jo edeltäpäin taistelun toivottomaksi, kun Merrimac sukelsi meren helmasta näkyviin merisotien historiassa ikimuistettavana maaliskuun 8 päivänä 1862, vanavedessään muutamia pieniä vanhempityylisiä sotalaivoja.

Oli kaunis ja kirkas kevätaamu. Merrimac'ia ei oltu vielä odotettu, sillä pohjois-valtain frekatit makasivat ankkurissa ja niiden merimiehet kuivasivat vaatteitaan mastojen väliin viritetyillä köysillä. Päällikkölaiva Cumberland oli kiinnitetty vain yhdellä ankkurilla, ja sen purjeet lepattivat irrallaan kuivamassa, kun siltä puoli 1 aikaan päivällä huomattiin vihollisen läheneminen. Silloin joutuivat purjeet nopeasti ylös ja koko miehistö varustamaan laivaa taisteluun — "miehistö niin uljas kuin konsanaan on polkenut sotalaivan kantta", kirjoitti eräs sen pelastuneista upseereista jälkeenpäin, "joka ei ainakaan antautuisi koskaan ja joka, jos sillä olisi ollut parempi liikevoima kuin purjeet, olisi pahoin löylyttänyt Merrimac’ia patteriensa kirpeällä voimalla ja lujalla päätöksellään voittaa taistelu". Tilaisuus uljuutensa näyttämiseen sillä oli, ja sitä se näyttikin häviöön ja kuoloon saakka.

Merrimac alotti taistelun hiukan ennen klo 4:jää, päästäen kokokyljen laukauksen pohjoisvaltain Congress-laivaa kohti ja vastaanottaen siltä samallaisen tervehdyksen, jonka luodit kuitenkin kilpistyivät sen kyljistä niinkuin rakeet peltikatolta. Sitte se kääntyi hitaasti Cumberland’ia vastaan, aikoen lävistää sen suipolla rautakeulallaan ja samalla pippuroiden keulatykillään perikatoon jo edeltäkäsin tuomittua laivaa. Kuulasateen toisensa jälkeen se lähetti uhriinsa surmaten sen miehistöä, kun sitävastoin Cumberland voi tuskin vastata kertaakaan, sillä tuulta ei ollut sen vertaa, että se olisi voinut kääntyä ampuma-asentoon. Hätkähtämättä seisoivat sen miehet tykkiensä ääressä, vaikka vihollisen luodit ruhjoivat naapureita viereltä.

Tätä epätasaista ampumista kesti noin neljännestunnin, kunnes Merrimac läheni nopeasti Cumberland’ia ja vierelle tultuaan iski terävän keulansa sen ylähangan kylkeen vesirajan alle. Tuon tehtyään se ei aluksi kyennyt irroittautumaan vihollisestaan, joka kallistui lävistetylle kyljelleen, kunnes vesi huuhteli etukantta. "Jos etukannen upseeri Cumberland'lla olisi säilyttänyt mielenmalttinsa ja laskettanut etuankkurin, olisi uppoava alus kaatunut matalamman Merrimac'in kannelle ja painanut senkin pohjaan rautaisessa syleilyssä." Vihdoin pääsi Merrimac irti uhristaan ja ampui vielä kolme kokokyljen laukausta peräkanaa siihen aivan läheltä; mutta muuta seurausta ei niistä juuri ollut, kuin että sen oma lipputanko katkesi täräyksestä ja etelävaltioiden värit putosivat alas, ilman että yksikään sen miehistä uskalsi mennä niitä uudelleen pystyttämään, ja alus sai käydä taistelun loppuun vain pieni merkkiviiva ilmassa liehuen. Vihdoin kohosi vesi Cumberland’in ankkurikannelle, jolle oli ladottu vieriviereen haavoittuneita, jotka päästivät kauheita huutoja. "Antaudutteko?" huusi Merrimac'in kapteeni Buchanan. "Emme ikinä. Tahdomme mennä pohjaan liehuvin lipuin", kuului vastaus. Sen kuultuaan julma vihollinen ampui uuden yhteislaukauksen ja puski vielä kerran keulansa uppoavan kylkeen — tarpeeton vaiva! Cumberland’in kansi oli täynnä kuolleita ja kuolevia, mutta sen verestä tahrautuneet tykit jatkoivat toivotonta ampumista, kunnes tämä laivan yhä enemmän kallistuessa kävi mahdottomaksi. Vielä samana hetkenä, jolloin alus peittyi kokonaan veden alle, kuultiin viimeinen laukaus. Perä nousi korkealle ja lippu liehui yhä maston kärjessä, kun miehet saivat käskyn pelastaa itsensä miten taisivat. 120 miestä meni pohjaan laivan mukana; mutta mastonhuippu jäi näkyviin ja lippu liehui taistelun loppuun saakka sitä puolustaneiden sankarien haudalla.

Samalla tapaa suoriutui rautahirviö voittajana kolmesta muustakin vastustajastaan. Congress ammuttiin tuleen, ja 40 sen veneisiin pelastuneista miehistä joutui etelän pienempäin alusten vangiksi. St. Lawrence ja Roanoake pääsivät pahoin runneltuina rannikolla olevan Fort Monroe-linnoituksen tykkien turviin. Viimeisen jälellä olevan Minnesotan tahtoi Merrimac mieluummin valloittaa kuin tuhota. Se vetäytyi sen vuoksi puolentoista kilometrin päähän vastustajastaan ja pommitti sitä iltaan saakka, tehden laivan taistelukyvyttömäksi. Pimeän tullessa Merrimac, tyytyväisenä iltapäivän urakkaan, höyrysi satamapaikkaansa ja jätti rannalle ajautuneen Minnesotan armoihin huomiseksi, jolloin palaisi korjaamaan sen. "Sanomattoman nöyryytyksen ja katkeruuden tunne vallitsi tuona lauvantai-iltana Fort Monroessa", kirjoitti eräs senaikainen Baltimoren sanomalehti. "Ei voinut epäilläkään, etteikö rautahirviö puhdistaisi koko reittiä meidän laivoistamme, hävittäisi kaikki rannikon varastopaikat ja kauppahuoneet, ajaisi kaikki joukkomme linnoituksen turviin ja pitäisi näillä vesillä isännyyttä miten suuria puulaivastoja vastaan hyvänsä, joita hallituksemme saattaisi tänne lähettää."

Mutta osat vaihtuivat aivan kohta. Pohjoisvaltioiden hallitus oli samanaikaisesti nyt tuhotun saartolaivaston lähettämisen kera julistanut palkintokilpailun paraista suunnitelmista Merrimac'in veroisen panssarialuksen rakentamiseksi, jonka piti olla valmiina ennen kolmen kuukauden kulumista. Useita suunnitelmia lunastettiin rakennettaviksi, mutta tunnetuimmaksi niistä tuli potkurin keksijän, ruotsalais-amerikkalaisen John Ericsonin piirustama ja rakentama tornilaiva Monitor. Tämä valmistui aivan sanan mukaan yhdennellätoista hetkellä ja höyrysi kiivainta vauhtiaan taistelukentälle, jonne ennätti vielä klo 9 tienoissa samana iltana.

Se oli sangen hullunkurisen eikä juuri peljättävän näköinen kummitus — vielä oudompi solakoihin laivamuotoihin ja hoikkiin mastoihin tottuneen merimiessilmän nähdä kuin taitekatto-kansinen Merrimac. Se kulki niin matalalla vedessä, että vesi huuhtoi kannen yli, ja olisi muuten näyttänyt jonkinlaiselta lautalta tai laivanhylyltä, jollei keskikannella olisi kohonnut pyöreä rautatorni, keulassa pieni perämiehenkoppi ja perän puolella vähäpätöinen savupiippu. Vasta laivaan noustua tuli huomaamaan sen todellisen voiman. Sen enintä osaa suojasi 12 1/2 sm. vahvuinen panssarikerros, ja sillä oli itse asiassa kaksi ulkorunkoa, joista alempi teki 51° kulman kohtisuoraa keskusviivaa vastaan. Rakentajat uskoivat, etteivät tykinluodit voisi tehdä mitään tälle alemmalle rungolle sen suuren kaltevuuden takia, vaan liukuisivat kylkeä pitkin alas veteen. Keskellä oleva torni — 3 metriä korkea, 7 m. avara sekä kauttaaltaan yli 20 sm. ja ampuma-aukkojen kohdalta lähes 28 sm. vahvuinen rautalieriö — kääntyi höyryvoimalla akselinsa ympäri. Kun sen kaksi järeätä 28 sm. tykkiä vedettiin taapäin ladattaviksi, lankesi itsestään heilurintapainen rautakilpi peittämään aukkoja. Laivan peräsin ja potkuri sijaitsivat tietysti silmän näkemättömissä ja kuulan kantamattomissa.

Nyt oli etelän miesten vuoro ällistyä. Kun Merrimac huomenissa saapui eiliselle voittotantereelle valtaamaan turvatonta Minnesota'a, kohtasi se paikalla kumman vartijan. Molemmat hirviöt kiertelivät ja haistelivat toisiaan ensin hyvän rupeaman niinkuin vieraat koirat, näyttämättä oikein tietävän mitä tehdä vastustajalle. Ensimmäisen laukauksensa ampui Monitor n. 100 metrin päästä, ja koko raivoisan pommituksen ajan vaihteli välimatka vain 50-200 metriin. Jännittävää näytelmää voitiin paljaalla silmällä seurata Monroe-linnoituksesta, jonka vallit ja muurit silloin arvaa kuhisseen katsojia. Monitor’illa oli käytettävänään kaksi tykkiä vastustajan toisen kokokyljen kahdeksaa vastaan, niin että se sai aina 3-4 luotia jokaista itse lähettämäänsä kohti, mutta sitä ahkerammin se viskoi omiaan.

Huomatessaan että vastapuoli oli peljättävämpi kuin miltä se näytti, yritti Merrimac törmätä täydellä vauhdilla sen kylkeen upottaakseen sen, niinkuin edellisenä päivänä Cumberland’in, mutta Monitorin suurempi nopeus ja ripeämpi liikkuvaisuus auttoi sitä vikkelästi väistymään ja kääntymään. Kerran onnistui Merrimac’in tavata sitä keulallaan melkein keskilaivaan, mutta vain huomatakseen, että tuo pahus oli yhtä kova sen puskurille kuin kuulillekin — se kierähti ympäri kuin hyrrä ja lähetti uuden mahtavan terästervehdyksen hyökkääjän kylkeen.

_Monitorin_s upseerit saivat nyt suurempaa luottamusta alukseensa eivätkä enää ampuneet umpimähkään. "Tästä alkaen", kirjoittaa eräs silminnäkijä, "taistelu kehittyi mitä jännittävämmäksi näytelmäksi. Monitor kierteli kiertämistään vastustajansa ympäri, tutkiskellen sen kupeita, etsien niissä heikkoja kohtia ja säästäen kylmäverisesti tultaan, kunnes tapasi sellaisen ynnä oikean ampumamatkan, jolloin se kohta rupesi kokeilemaan kuumilla tervehdyksillään. Sillä tapaa Merrimac sai kolme luotia… eikä yksikään niistä kimmahtanut takaisin, vaan näytti leikkaavan tiensä läpi raudan ja puun syvälle aluksen uumeniin." Heti kolmannen ammuksen jälkeen Merrimac arveli saaneensa tarpeekseen ja höyrysi tiehensä minkä höyrypannunsa myönsi.

Pikku Monitor oli vahvemman panssarinsa ja väkevämpien tykkiensä avulla siinä määrässä osottanut etevämmyytensä paljon isomman vastustajansa rinnalla, ettei tämä enää koko sodan kuluessa saanut mitään mainittavaa toimeen. Pohjoisvaltiot rakensivat Monitor'in mallin mukaan kohta koko joukon tornilaivoja, jotka rannikko- ja saartosodassa auttoivat niiden aseita. Aavalla merellä sen sijaan etelän nopeat, aseistetut kaapparilaivat tekivät pahaa tuhoa niiden kauppahaahdille.

XII LUKU

Kilpailu panssari- ja tykkiseppien välillä: Panssarin kehittyminen;
Panssaripeite; Panssaritornit; Asestus. — Torpeedot. — Mastot.
— Sukelluslaivat.— Vesitasot. — Sotalaivaston taistelulajit.—
"Dreadnought'in" rakenne: Puolustus; Hyökkäys; Ylhäällä ilmassa;
Kannen alla.

Uudenaikaisen panssaroidun sotalaivan tulikasteesta saakka, josta edellisessä luvussa on puhuttu, alkoi herkeämätön kilpailu panssarinvalmistajain ja tykinvalajain välillä. Edelliset pyrkivät tekemään laivojen rautavyön niin vahvaksi, ettei minkään tykin luoti kykenisi puhkaisemaan sitä; jälkimmäisten pyrintö kävi tietysti vastakkaiseen suuntaan. Ja kun toisten saavuttama menestys aina kannusti toisia aikaansaamaan vielä parempia ja masentavampia tuloksia, niin arvaa että kilpailun täytyi muodostua päättymättömäksi. Rajan pani vasta laivan kyky kannattaa raskasta rautaturkkiaan ja jykevää tykistöään sekä vaara sen purjehdus- ja liikuttamiskyvyn heikkenemisestä, mikä ei tietysti myöskään saanut tulla kysymykseen.

Ensimmäiset panssarit olivat, kuten edellä kerrottu, rautatienkiskoja ja takorautaisia vanteita, jotka naulattiin kiinni puiseen laivanrunkoon. Kun sitten puualusten asemasta ruvettiin rakentamaan rauta- ja teräslaivoja, kiinnitettiin sisemmän ohuen kylkilevyn päälle puukerros, johon vuorostaan naulattiin valurautalevyjä. Mutta kun nämä osottautuivat kestämättömiksi senaikaisten järeiden rihlatykkien ammuksille, ruvettiin yhdistämään panssarilevyjä kahdesta erilaisesta rautakerroksesta: ulompi kovasta raudasta ja sittemmin teräksestä, sisempi pehmeästä raudasta. Jos teräskerros osittain murskautuikin ammunnasta, esti sitkeä sisäkerros kuitenkin panssarivyötä rakoilemasta. Myöhemmin huomattiin, että puhdas teräs oli yhtä hyvää panssariksi kuin tuollaiset yhdistelmälevyt; ja viimein keksittiin keino sekoittaa valuteräkseen joku määrä nikkeliä, joten, saatua "nikkeli-terästä" oli opittu erilaisilla menettelyillä sitkistämään ja karkaisemaan.

Alkuaan varustettiin ainoastaan sotalaivan kyljet vesirajaa myöten panssaripeitteellä. Mutta kun ylhäältä putoilevat pommit läpäisivät helposti ohuen kansilevyn ja hävittämällä laivan arimman ja tärkeimmän osan, koneiston, tekivät sen liikekyvyttömäksi, ruvettiin 1870-luvun puolivälissä alukset varustamaan myöskin vaakasuoralla panssarisuojuksella, n.s. panssarikannella. Koska kuitenkin ylen raskas panssarikuormitus uhkasi upottaa laivan, täytyi rajoittua kattamaan ainoastaan sen vedenpäällinen keskiosa, jossa sijaitsevat höyrykattilat ja -koneet, ampumatarvevarastot y.m., kaikkein vahvimmalla panssaripeitteellä. Keulaan ja perään mennessä ohenee panssari, ja veden alla ei taas lujinkaan kantavuuden sallima panssari kykenisi estämään torpeedon tai miinan tuottamaa tuhoa; mutta sitä koetetaan mikäli mahdollista rajoittaa kaksoispohjalla ja vedenpitävillä laipioilla. Näiden pitää taata laivalle sellainen kantavuus, että se pysyy uimasillaan, vaikka keula- ja peräpuolet olisivat rikkiammutut ja panssari-kansi olisi veden alla.

Jo ensimmäiset sodassa koetellut panssarialukset Merrimac ja Monitor edustivat niitä kahta suuntaa, joiden välillä uudenaikaisten sotalaivojen rakennus on heilunut. Edellinen muoto oli suoranaista perintöä vanhemmista puisista sotalaivoista, joissa tykit olivat sijoitetut pitkin kylkiä suojattuihin lokeroihin eli "kasematteihin" (nimitys lainattu maalinnoitusten ampumasuojuksista). Monitorissa jälleen tykit sijaitsivat erittäin vahvassa, akselinsa ympäri pyörivässä panssaritornissa. Niiden luku täytyi rajoittaa kahteen, mutta menestystä yhteisammunnan tehoisuudessa korvasi tykkien erinomainen järeys.

Tämä muoto on sitten vähitellen työntänyt tieltään kasemattilaivat (hyvän käsityksen saa näistä XVII luvussa kuvatuista venäläisistä sotalaivoista). Ranskassa ja Italiassa kokeiltiin asettamalla tykit kiinteän tornin yläreunalle syvennyksiin, niinkuin linnoituksissa etuvarustuksen harjalle ("barbette"-torni); ylöspäin on torni suojattu panssarikuvulla. Lopuksi yhdistettiin kiinteä ja kiertävä muoto siten, että torni rakennettiin kahdesta osasta; alempi on kiintonainen ja suojelee tykinalusten (lavetin) alaosaa ynnä liikuttamiskoneistoa, ylempi osa kiertää höyry- tahi vesi-painevoimalla yht'aikaisesti sen sisältämien tykkien kera. Tornit sijaitsevat keulassa ja perässä, kaikkein uusimmissa taistelulaivoissa ("yli-Dreadnought'eissa") kahdessa kerroksessa päällekkäin; joskus myöskin molemmilla sivuilla siten asetettuina, etteivät ole ammuttaessa toistensa tiellä. Uudempina aikoina on ruvettu jälleen yhdistämään torni- ja kasemattijärjestelmää, jonka kautta ampuminen saa suuremman yhtenäisyyden ja tehokkuuden ("kokokyljen" laukaukset).

Niinkuin koko sodankäynnissä vastapuolen tuhoaminen on pääasia ja itsepuolustus jää toiseen sijaan, ovat kaikkein jykevimmätkin panssarihirviöt itse teossa vain mahtavien tulikitojen kuljetus- ja suojelusaseita. Sellaista panssaripeitettä ei ole vielä kyetty luomaan, joka kestäisi hyvästi osuneen uudenaikaisen jättiläispommin räjähdystä, puhumattakaan vedenalaisen torpeedon ja miinan tuottamasta hiipivästä hävityksestä.

Yhtärinnan panssarin kehittämisen kanssa edistyi tykinvahnistuskin 19. vuosisadan puolivälistä alkaen. Tykinputkeen sovitettiin kiväärinpiippujen rihlaus, jonka kautta luoti tuli akselinsa ympäri pyörivään liikkeeseen ja kantoi varmemmasti. Jokseenkin samoihin aikoihin ruvettiin tykit tekemään takaa ladattaviksi. Tärkein muutos kuitenkin oli, että entisten pronssi- ja rautaputkien asemasta opittiin Kruppin menetelmää seuraten valmistamaan tykkejä valuteräksestä. Jättimäinen nikkeliteräsmöhkäle taotaan vesipaineen liikuttamilla 10,000 tonnin voimaisilla puristimilla pyöreäksi mahtavaksi kangeksi, viedään sitten sorviin saamaan putkireijän ja sileän pinnan ja päällystetään viimein "mantteleilla", joiden luku ja vahvuus kasvaa peräänpäin mennessä.

Sen jälkeen kuin savuton ruuti keksittiin, on tykkien koko ja teho kasvanut suunnattomasti — vaikkei sentään rajattomiin saakka, sillä ponnahduksen taapäin sysäävä voima ei saa olla niin suuri, että se aiheuttaa laivalle itselleen vahinkoa (siksipä kaikkein suurimmat tykit ovatkin kiinteälle alustalle asetettuja rannikonpuolustusaseita). Nykyisen suursodan aattona olivat silloin rakennetut "Dreadnought"-malliset taistelulaivat varustetut 35 sm (aukon läpimittaa silmälläpitäen) tornitykeillä, joiden ammukset, "kapsäkit", voivat tuottaa tuhoa yli 3 peninkulman päähän. Mutta niitäkin mahtavampia hävitysaseita on luotu vielä uutukaisemmille "yli-Dreadnought'eille", joiden asestukseen kuuluu 37,5 sm tykkejä ja mahdollisesti vieläkin kookkaampia, joita on laivassa kerrallaan paljon useampia kuin edellisissä oli vähäväkisimpiä.

Aivan käänteentekevän merkityksen sai merisodassa torpeedon keksiminen. Se on hoikan sukkulan muotoinen, moniaan metrin pituinen hävitysase, joka on täytetty etuosassaan 300 kilolla pumpuliruutia ja kärjessään varustettu sytytysvehkeellä sekä saatuaan alkuvauhdin torpeedotykistä kulkee peräosassa olevan puristetun ilmankoneiston ja potkurin avulla suurella nopeudella hävitettävää sotalaivaa kohti. Ne iskevät uhriinsa vesirajan alla olevaan panssaroimattomaan tai heikkopanssariseen osaan ja tuhoavat sen ehdottomasti. Torpeedoja ammutaan erityisesti pienistä, mutta tavattoman nopeakulkuisista aluksista, torpeedoveneistä; mutta torpeedotykkejä käytetään myöskin isommissa sotalaivoissa, risteilijöissä ja taistelulaivoissakin sekä miltei yksinomaisena aseena viime aikojen uusimmissa hävitysaseissa, sukellusaluksissa. Ne sijaitsevat sekä kannella, jolloin niitä voi ohjata mihin suuntaan tahansa, että vesirajan alla keulassa ja perässä olevissa aukoissa.

Torpeedon hävittävää tehoa on ison sotalaivan hyvin vaikea välttää. Päivän aikaan voi niitä ampuvan aluksen huomata jo etäältä ja tuhota sen pikatykin laukauksilla; mutta pimeässä, kun vaaniva vihollinen lähestyy peitetyin valoin ja kipinänsammuttajin, käy se miltei mahdottomaksi — puhumattakaan sukelluslaivan aina yhtä salaperäisestä ilmestymisestä. Taistelulaivoja ja isoja risteilijöitä koetetaan varjella torpeedoverkoilla, kannattimista pitkin sivuja riippuvilla tiheäsilmäisillä teräslankaverkoilla; mutta nekin puhkaisee torpeedon kärkeen keksitty erityinen saksilaite, eikä niitä voi vauhdin hidastuttamisen takia pitää ylhäällä muuten kuin lepoasennossa tahi verkalleen kuljettaessa.

Jo venäläis-japanilainen sota, jossa pääasiallinen hävitystyö suoritettiin miinojen ja torpeedojen avulla (ks. XVII lukua), antoi merivalloille perin vakavaa miettimisen aihetta. Kannattiko lainkaan enää rakentaa ja ylläpitää pian vanhentuvia, kymmeniä miljoonia maksavia panssarilaivoja, kun sellaisen voi tuollainen pikkunen, suhteellisesti huokeahintainen hävityskone tuhota aivan kädenkäänteessä. Ja yhä musertavampia lisätodistuksia on antanut äskeinen suursota, jossa varsinkin Saksa on torpeedoja ampuvasta sukelluslaivastostaan luonut miltei vastustamattoman aseen. Toiselta puolen on painavilla syillä huomautettu, että isot taistelulaivastot ovat sittekin tarpeen pienempien sota-alusten sekä merenkulun ja kaupan suojaksi. Jolleivät torpeedoveneet ja sukellusalukset avoimella merellä pääsisi isojen laivojen turviin, olisivat ne vuorostaan aivan avuttomia.

Kun purjeet 1890-luvun lopulla sotalaivoissa joutuivat kokonaan pois käytännöstä, tuli mastoille uusia toimia. Niihin sijoitettiin väkevävoimaisia valonheittäjäkoneita, joilla pimeän aikaan tähystetään ympäristössä vaanivien vihollislaivain liikkeitä; nopeaan ampuvia konetykkejä, joilla tuhoa uhkaavat torpeedo- ja sukellusalukset upotetaan; tähystystorneja ennen käytetyn tynnyrin sijasta sekä nimenomaan tulentarkistusasema, josta erityisen nerokkaan laitteen, n.s. välimatkanlöytäjän avulla määritellään ammuttavan esineen etäisyys ja tarkistetaan ammunnan sattuvaisuus. Sellaisen "silmän" tultua rikkiammutuksi suuri sotalaiva käy pitemmillä ampumamatkoilla jokseenkin avuttomaksi vihollista vastaan. Sen lisäksi kannattavat mastonhuiput vaakasuorasti ja vinosti kulkevia metallilankoja, jotka vastaanottavat kipinäsähkötyskoneen eetterin halki lähettämiä sanomia. Ilman tällaisia laitteita ei nykyään ole enää juuri mikään merilaiva.

Mastot ovat sotalaivoissa vahvasta teräksestä ja ontot, sillä niiden sisäpuolitse tapahtuu ylösnousu ja ampumavarojen kuljetus ylös märssytorniin. Amerikan Yhdysvaltain isoissa taistelulaivoissa on otettu käytäntöön omituiset häkkimäiset, pientä Eiffel-tornia muistuttavat mastot, joille vihollisammuksen ei arvella kykenevän tekevän niin musertavaa tuhoa kuin tavalliselle yhdestä kappaleesta valetulle teräsmastolle.

Ajatus vedenalaisesta hävitysaseesta on elänyt ihmisaivoissa jo ikivanhoista ajoista asti; Aleksanteri Suuren kerrotaan sellaisia käyttäneen, keskiajalla niillä ammuttiin vedessäkin palavaa "kreikkalaista tulta", ja ensimmäisen höyrylaivan rakentajan Fultonin nerokas pää oli sommitellut käsivoimin pyöritettävällä rattaalla käytettävän Nautilus'en, jolla hän kokeili jommoisellakin menestyksellä ja jota hän turhaan tarjoskeli Napoleonille.

Viime vuosikymmeninä on rinnakkain keksitty useampia malleja, joista amerikalaisen Hollandin suunnittelema on ollut perustana enimmille nykyisille sukelluslaivoille. Ne ovat verrattain pienikokoisia, muutaman kymmenen tai sadan tonnin kantoisia, sukkulan tai sikaarin muotoisia aluksia ohuesta teräksestä. Keulassa ja perässä on säiliöitä, jotka voidaan täyttää vedellä aukaisemalla pohjaläpät ja siten vajottaa alus pinnan alle aina satakunta metriä syvälle. Syvyyteen menoa ja pintaan nousua ohjataan tasapainoperäsimillä, jotka sijaitsevat potkurin ja pituussuuntaperäsimen ohella aluksen perässä. Pitkin sen kylkiä ovat puristetunilman-säiliöt, joita paitsi syvyydessä ei voisi hengittää ja joiden avulla laiva myöskin kevyemmän vaurion satuttua voidaan kohottaa jälleen pintaan.

Laivan sisus on täynnä koneita, niin että miehistö parahiksi pääsee liikkumaan. Vedenpinnalla kuljettaessa käyttää alusta kaasumoottorit ja veden sisällä sähkömoottorit; edellisessä tapauksessa nopeus saattaa nousta 20 solmuväliin ja jälkimmäisessä 12 solmuväliin. Keskustassa sijaitsee myöskin jättihyrrä eli gyroskopi, joka pitää alusta tasapainossa.

Kannella ei näe muuta kuin panssariteräksisen tähystystornin, pienen, suppilon tapaisen laskuaukon sisään- ja uloskulkua varten sekä pari hoikkaa putkea. Toinen on venttiilitorvi ilmanpuhdistamista varten, toinen aluksen "silmä" eli periskopi, jonka kärjessä olevat parabolin tai prisman muotoiset linssit luovat vedenpinnasta kuvan alhaalle olevalle tähystyspöydälle. Se onkin sukelluslaivan arin kohta, jonka rikkiammuttua alus saa pinnan alla ollessaan tulla toimeen pelkän kompassin avulla. Jos alus tulee tykkänään hävitetyksi, on sen miehistölle keksitty pelastuskeinoksi sukeltajankypärin tapainen päähine, joka siihen liittyvän vedenpitävän kumivaipan avulla nostaa miehen veden pintaan.

Asestuksena on 4-8 kpl. Whitehead-torpeedoja ynnä niiden ampumaputki, joka lähettää noita surmansukkuloita 35 solmuvälin nopeudella aina 1-2 km. päähän. Tornissa voi myöskin olla konetykki, jopa 20 sm. pikatykkikin, joka veden alle mennessä lasketaan kannen alle. Torpeedo ja sukelluslaiva ovatkin hyvin samannäköisiä.

Äskeisen suursodan aikana kehittivät varsinkin saksalaiset suunnattomasti sukelluslaivastoaan Englannin rannikoiden saartamiseksi ja sen panssarijättiläisten hävittämiseksi. Kun heidän omasta merentakaisesta laivaliikkeestään oli tullut tyyten loppu, rakensivat he suuria, aina 2,000 tonnin kantoisia vedenalla kulkevia kauppalaivojakin, joista ainakin yhden onnistui kulkea Atlantin poikki edestakaisin.

Myöskin ilmasodan taisteluaseet ovat viime suursodassa tulleet hyökkäysvälineiksi meritaisteluissa. Esim. Pohjanmeren taistelussa (ks. XVII lukua), joka oli suurin ja tuhoisin sen aikana käydyistä, ottivat nimenomaan saksalaisten taholta ilmalaivat, lentokoneet ja vesitasot osaa lopputaisteluun, viskellen pommeja vihollislaivoihin. Ilmapuolustusta varten ovat sotalaivat nykyään varustetut pystyyn ja ympärinsä sivuille käännettävillä pikatykeillä; ja myöskin sangen monet, yksinpä uudet isot sukelluslaivatkin, kiskoilla ja telineillä, joilta vesitasot voivat pyrähtää lentoon. Tällainen alus kiitää pienen kanootin tapaisilla jalustoilla vedessä miltei yhtä nopeasti kuin ilmassakin.

Merivaltojen sotalaivastot sisältävät mikä enemmän mikä vähemmän täydellisesti eri taistelulajeja eli laivaryhmiä, jotka kokonsa, asestuksensa ja nopeutensa perusteella jakautuvat seuraavasti:

Taistelulaivat, jotka vastaavat entisten aikojen linjalaivoja. Niiden rakenteessa on pyrkimyksenä yhdistää panssarin suurin mahdollinen vahvuus ja kaikkein järein asestus. Ne edustavat sotalaivastossa vahvanyrkkistä voimaa, joka iskee vastustajaa kauvimpaa, useimmin ja tuntuvammin. Nykyistä maailmansotaa varten ja vieläpä sen kestäessäkin ovat kilpailevat vallat luoneet aivan uuden tyypin, "Dreadnought'it" (saanut nimensä ensimmäisestä senmallisesta englantilaisesta aluksesta, joka valmistui v. 1906; nimi merkitsee = Älä pelkää mitään!), josta sitten on kehitetty vielä kummempia hirviöitä, "yli-Dreadnought'eja". Sellainen laiva sisältää entisten neljän 30 sm tornitykin asemasta kokonaista 10-12 35, jopa 37 1/2 sm tykkiä, jotka voi kääntää molemmille sivuille antamaan viholliselle musertavia "kokokyljen" laukauksia. Pienempiä tykkejä niissä ei juuri käytetäkään. Sen sijaan että taistelulaivat aikaisemmin olivat suhteellisesti hidaskulkuisia, on näihin uusimpiin aluksiin sovellettu risteilijäin nopea vauhti vaihtamalla mäntähöyrykoneet höyryturbiineihin ja kivihiili raakaöljyyn eli naftaan. Tämän kautta saadaan nopeus 25 solmuväliksi. Tällainen alus tykkineen kaikkineen maksaa yli 50 milj. markkaa.

Risteilijöillä on päävaatimuksena nopeus. Aluksi niiltä sen saavuttamiseksi hylättiin panssarivyö kokonaan ja asestus oli hyvin kevyt; kivihiilelle oli saatava tilaa ja laivalle varattava kantavuutta niin paljon kuin suinkin; ja ainoana suojana oli 5 sm vahvuinen panssarikansi (siitä nimitys "panssarikansiristeilijä"). Nykyään ei sellaisia enää juuri rakenneta, ja vanhemmat luetaan risteilijäin kolmanteen luokkaan. 1890-luvun alusta ruvettiin sitten rakentamaan panssaroituja risteilijöitä, jotka ovat samalla säilyttäneet nopeakulkuisuutensa; ja aivan useimmat "Dreadnought"-risteilijät ovat itse asiassa nopeakulkuisia taistelulaivoja, sillä entisen kevyen asestuksen sijasta ne kantavat 35 sm tykkejä. Ne kulkevat 28 solmuvälin nopeudella (52 km tunnissa) ja kuluttavat sellaisella vauhdilla 500 tonnia hiiliä ja 120 tonnia öljyä päivässä. Moinen kilpajuoksija maksaa sekin täydessä kunnossa 47 ja puoli milj. markkaa. — Toisen ja kolmannen luokan risteilijät ovat varustetut panssarikannella, mutta eivät panssarivyöllä, samoin vahvalla suojalla koneita ja tykkejä varten sekä ohjaustorneilla. Yhdessä jykevät taistelulaivat ja risteilijät muodostavat ison taistelulaivaston.

Jos uusimmanmallisen panssarilaivan "taisteluarvo" lasketaan 100 prosentiksi, on panssariristeilijän vastaava arvo n. 70 %. Vielä paljon pienempi taisteluarvo on pienemmällä taistelulaivastolla, jonka muodostavat n.s. scoutit, torpeedonhävittäjät ja torpeedo-alukset sekä sukelluslaivat. Kolme ensimmäistä aselajia ovat nopeakulkuisimmat kaikista aluksista, sillä ne voivat tehdä aina 38 solmuväliä tunnissa (70 km; siis meikäläisen pikajunan vauhti). Niiden tehtävänä merisodassa on etsiä ja hätyyttää vihollislaivastoa, kierrellä häiriten sen ympärillä taistelun aikana, ajaa pakenevia aluksia takaa ja koettaa upottaa niitä torpeedoillaan. Siis samanlainen toimi kuin ratsuväellä on maasodassa.

Rannikkopuolustusta varten käytetään taistelulaivastosta hyljättyjä vanhentuneita panssarilaivoja ja risteilijöitä, tornilaivoja, tykkiveneitä, "uivia pattereja" j.n.e.

Apulaivaston muodostavat sodan sattuessa suuret pikahöyrylaivat, joiden omistajayhtiöt sentakia nauttivat rauhan aikana hallitustensa kannatusta. Ne varustetaan tällöin kevyillä pikatykeillä ja toimivat apuristeilijöinä (vieressä kuvatun Mauretania’n sisarlaivan Lusitania'n upotti sen johdosta saksalainen sukelluslaiva Irlannin merellä), sotaväen kuljetuslaivoina, sairaala-aluksina j.n.e.

"DREADNOUGHT'IN" RAKENNE.

Uudenaikainen sotalaiva on oikea tekniikan ihmetyö. Ollen joka tuumaltaan parhaasta teräksestä rakennettu peittää sen rungon keulasta perään, pääkannesta vesirajan alapuolelle karkaistusta nikkeliteräksestä valettu panssarivyö, joka keskilaivalla on 27,5 sm vahva ja ohenee keulaan mennessä 15 sm ja perään mennessä 10 sm vahvuiseksi, painaa n. 5,000 tonnia ja maksaa 3,000 mk. tonni. Tässä Kruppin menetelmän mukaan karkaistussa panssarissa on saavutettu maksimi lujuuden ja sitkeyden sekä minimi ohuuden ja hienouden suhteen teräksenvalmistuksessa. 15 sm vahvuinen levy voittaa lujuudessa sen lähes puoli metriä paksun takorautapanssarin, jolla sotalaivat puoli vuosisataa sitten varustettiin.

Panssarivyön lisäksi tulee panssarikansi, joka uudenaikaisessa taistelulaivassa ja risteilijässä peittää aluksen koko pituuden ja leveyden, jakaen sen itse asiassa aivan vesirajan yläpuolella kahteen päällekkäin olevaan osaan ja suojellen sen elimellisiä osia ylhäältä putoavien pommien hävitykseltä. Joissakin kaikkein isoimmissa laivoissa on näitä kansia kaksikin päällekkäin. Vahvuus vaihtelee niin, että se kevyissä risteilijöissä on 2,5 sm. ja taistelulaivoissa 15 sm. Lisäksi ovat kylkien suojana hiilisäiliöt, jotka ovat sovitetut niin, että ne täytettyinä vahvistavat melkoisesti panssarivyön tukevuutta. Pohja jälleen on kaksinkertainen, niin että torpeedon murskattua ulkopuolisen pohjalevyn voi sisäpuolinen säilyä ehjänä ja estää veden tunkeutumista laivan sisustaan.

Kannelle noustua kiintyy huomio luonnollisesti laivan "hyökkäävään voimaan", kymmeneen panssaritorneistaan jylhästi tuijottavaan teräshirviöön. Ei mikään entinen laiva ole kantanut niin monta yhtä suurta tykkiä kannellaan; siitäpä onkin "Dreadnought'eilla" toinenkin nimitys: "Pelkkien isojen tykkien alus". Niiden 37,5 tai 35 sm läpimittaiset rihlakidat syöksevät n. 350 kg painoisia pommeja lähes 1,000 m nopeudella sekunnissa ja niin hirvittävällä voimalla, että ne voivat enemmän kuin kolmen kilometrin päässä puhkaista 1 metrin vahvuisen takorautakappaleen.

Panssaritorniin ei kannelta vie yhtään ovea, vaan on ensin laskeuduttava kannen alle ja sitten ryömittävä jälleen ylös tuohon terästupaan, jonka seinät ovat rakennetut 27,5 sm vahvuisesta karaistusta valuteräksestä. Päätä ihan pyörryttää, kun himmeässä valaistuksessa katselee epälukuisia vipusimia, kampeja, rattaita, torvia ja suppiloita, joiden avulla jättimäisiä tulikitoja käden painamalla, jopa sormen koskettamalla syötetään ja liikutellaan tornineen päivineen. Käyttövoimana on sähkö ja vesipaine. Pommeja, melkein miehen vahvuisia ja puolikuntaisen pojan pituisia, jotka ovat ladatut savuttomalla ruudilla, pidetään aina varastossa 80 kutakin 10 tykkiä varten. Kupujen päällä ja märssytorneissa on pienempiä 10 sm pikatykkejä, joilla mahtava alus puolustautuu pahimpia vihollisiaan torpeedoaluksia ja sukelluslaivoja vastaan ja jotka lennättävät minuutissa 15 lähes 12 kg painoista ammusta.

Muita puolustusaseita torpeedoja vastaan ovat valtavat valonheittäjät mastoissa ja komentosilloilla, jotka metrin läpimittaisista heijastuspeileistään luovat häikäisevän valopyrstön lähes 2 km päähän, sekä vahvoissa puomeissa pitkin laivansivuja riippuvat teräslankaverkot. Mutta eipä jättiläinen halveksu itsekään moisten kavalien murha-aseiden käyttämistä. Syvällä sen pohjalla vesirajan alapuolella on neljä torpeedoputkea valmiina lähettämään vihollista vastaan noita 15,000 mk maksavia kuolemankaloja.

Konehuoneiden ja mahtavien höyryturbiinien kuvauksen jätämme seuraavaan lukuun, jossa on puhetta pikahöyrylaivojen sisäisestä rakenteesta, sillä liikkeellepaneva koneisto on jokseenkin samallainen sekä sodan että rauhan tarkoituksia palvelevissa jättiläisaluksissa. Sen sijaan on syytä luoda silmäys ylös märssyyn, missä suuren sotalaivan aivot toimivat. Siellä, järeän ja onton kolmihaaraisen teräsmaston (joita "yli-Dreadnought’tissa" on vain yksi) jatkokohdassa on pieni, tähystysaukoilla varustettu panssaritorni 30 metriä kannen yläpuolella. Pitkin maston teräsputkia nousee tiheä sikermä hyvin suojattuja sähköjohtolankoja ylös pienoiseen koneeseen, joka paljon tarkemmin kuin ihmissilmä ja suunnattomasti terävämmin kuin ihmisaivot laskee etäisyyden epäilyksenalaiseksi tahi viholliseksi tunnettuun esineeseen. Ja sieltä sitten heikko sähkökuiskaus ilmaisee välimatkan, panee potkurit jyskyttämään, määrää kulun suunnan ja vauhdin, kohottaa satojen kilojen painoiset ammukset tulikitoihin ja lennättää ne tekemään surmantyötään.

Alempana, aivan komentosillan yläpuolella sijaitsevassa tähystystornissa, joka sekin on suojattu vahvalla panssarilla, seisovat laivan kapteeni ja purjehdusta komentavat upseerit koko taistelun ajan pysyen siellä vielä silloinkin, kun laiva rikkiammuttuna uppoaa ja muu miehistö viime hetkessä, saa käskyn: "Pelastukoon ken voi!" Sieltä ei Japanin mainio amiraali Togo hievahtanut juuri milloinkaan kaukaisen Idän merisodan aikana; ja epäilemättä hän sai tätä herkeämätöntä valppauttaan etupäässä kiittää siitä, että sai niin perinpohjin tuhotuksi vihollisen koko merivoiman. Muistammehan kuinka venäläiset upseerit, amiraali Makaroffia ja muita harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, viettivät enimmän aikansa huolettomina ruoka- ja juomapöydän ääressä.

Jylhän alastomasta ja pelottavasta ulkonäöstään huolimatta kätkee uiva linnoitus teräksisten muuriensa sisälle iloisen ja vilkkaan ihmisvilinän ynnä verrattain hauskasti sisustettuja asuntoja ja oleskelupaikkoja 7-8 sadalle asukkaalleen. Tuo 170 metriä pitkä, keskikohdaltaan 27 m leveä ja emäpuusta yläkanteen laskettuna yli 13 m korkea sotalaiva on itse asiassa pikkuruinen kaupunki — mutta pelkkien reippaiden, tarmokkaiden ja enimmäkseen paraassa iässään olevien miesten asuma kaupunki, jossa jokaisella asukkaalla on tarkoin määritellyt ja hänestä riippuvat tehtävät. Ylimmäinen isäntä, laivan itsevaltias herra ja keisari on kapteeni, joka yksinäisessä majesteetissaan asuu hauskoissa hyteissä komentosillan alla ja jonka sana on järkähtämätön kohtalo laivalle, sen puolisatamiljoonaiselle raha-arvolle ja tuhatlukua lähentelevälle väestölle. Häntä lähinnä arvossa on komendantti, jonka tehtävät ovat melkein yhtä lukemattomat kuin tähdet taivaalla, alkaen kannen lakaisuttamisesta aina koko laivan miehistön ja ison tykistön ampumaharjotuksiin. Sitten seuraa muu päällystö epälukuisissa arvo- ja virkavuosiasteissa: purjehdusta johtavat upseerit vanhimmasta luutnantista nuorimpaan aliluutnanttiin, tykkiväen ja käsiaseita käyttävän keveän merijalkaväen upseerit. Sotilaspäällystön ja miehistön välillä on edelleen suuri joukko ammattiväkeä, jota hyvällä syyllä on sanottu "laivaston selkärangaksi" — keski-ikäisiä miehiä, jotka kaiken ikänsä ovat kehittyneet ammatissaan ja ylenneet arvossa yksistään kelpo palveluksen eikä virkatutkintojen nojalla, valittuja kykyjä sähkö-, höyry- ja vesipainevoiman alalla. Ja lopuksi seuraa kuutisensataa iloista tykkiniekkaa, meripoikaa ja sotilasta, jotka tottelevat pursimiehen, "puosun", pillin ääntä ja nauttivat neljästi päivässä valkolakkisten kokkien keittämää ja kurissa ja nuhteessa kernaasti kasvatettujen kokkipoikain esiinkantamaa kestitystä. Syvällä alakannen alla vihdoin on laivan sairaala — ei enää sellainen ahdas, tykkien ja kaiken muun rojun täyttämä nurkka, jommoisessa suuri merisankari Nelson heitti henkensä, vaan avara ja puhdas, antiseptisillä aineilla ja lääkkeillä hyvin varustettu suoja, jossa laivanlääkäri apulaisineen ja miespuolisine sairaanhoitajineen pitää komentoa.

Näin hyvin varustettuna voi "Dreadnought", kuuluipa se minkä kansallisuuden laivastoon hyvänsä, käydä kunnialla ansaitsemaan nimensä: "Älä pelkää mitään!"

XIII LUKU

Kauppalaivojen ryhmitys, rakenne ja kantavuus. — Kilpailu Atlantilla.
— Atlantin jättiläiskyntäjät. — Valtamerilaivalla: Lähtö satamasta;
Konehuoneissa; Kannet; Köyhät ja rikkaat matkustajat; Elämä
yläkansilla; Tulo uuteen maailmaan.

Suuressa valtamerisatamassa on koolla kauppalaivaa kaikenlaista, sekä siromastoisia purjealuksia että noki-pilviä tupruttavia höyrylaivoja. Jälkimmäisten joukossa erottaa mahtavia pikahöyrylaivoja, mukavia posti- eli "paketti"-laivoja ja jykeviä, hidaskulkuisia lastilaivoja; puhumattakaan jättimäisistä höyrylautoista, jotka välistä kuljettavat kokonaisia rautatiejunia (kuten esim. Ruotsin ja Saksan välillä Trelleborgista Sassnitziin), sivakoista kalastushöyryistä ja pikkuruisista mutta väkevistä hinaajapursista, jotka merellä toimittavat höyryveturin virkaa.

Nykyään ovat laivat rakennetut enimmäkseen teräksestä, sillä ne tulevat sen kautta 15-20 prosenttia keveämmiksi rautalaivoja ja säästävät siten kantavuudestaan enemmän tilaa lastille. Rautalaivat taas ovat 25-30 pros. keveämmät kuin samankokoiset puulaivat. Lisäksi tulee molempien edellisten suurempi kestävyys puulaivoihin verraten. Sotalaivoissa ei tietysti säästö lastin hyväksi tule kysymykseen, mutta sen sijaan lisäytynyt hyökkäys- ja puolustusvoima, nopeus ja toimintapiiri. Kantavuuden tulee kannattavaisuuden takia olla suurin lastilaivoissa, joissa suurin mahdollinen tila varataan lastille; paljon enemmän mukavuutta tarjoo matkustajille postilaiva; ja pikahöyryssä on luokkamatkustajille varattu tilaa ja mukavuuksia yhtä paljon kuin kovan maakamaran jättiläishotellissa, mutta nopean kulun ja valtavien turbiinikoneiden takia tarvitaan matkalla erittäin paljon polttoainetta. Sotalaivoissa ei mukavuudesta ole puhettakaan; kantavuuden niissä syö raskas panssarikerros ja aseistus, ja polttoaineensa saa se tarpeen mukaan reitin varrella olevilta hiiliasemilta tai mukana seuraavista hiilenkuljetuslaivoista. Vertailun vuoksi mainitsemme suurten pikahöyryjen ja taistelulaivojen kantavuuden erilaisen jakautumisen. Edellisten kantavuudesta tulee suunnilleen 50 pros. laivanrungon painolle, 22-25 pros. koneiden osalle, 20-21 hiilivarastolle, 4-7 pros. lastille ja matkustajille. Sotalaivan kantavuudesta taas tulee 30-40 pros. rungon osaksi, 20-38 pros. panssaripeitteelle, 5-10 pros. aseistukselle, 11-15% koneille, 5-9 hiilivarastolle ja 5-6 pros. ampumatarpeiden, muiden varustusten ja miehistön osaksi. Nykypäiväin höyrylaivoja ei muuten enää voisikaan rakentaa puusta, sillä missään ei kasva puita, jotka soveltuisivat niiden muotoihin ja pituussaumoihin, kun terästä sen sijaan voi takoa, valaa ja puristaa kaikkiin muotoihin, joita sellaisten yksityisosat vaativat.

Kun amerikalainen siipi höyrylaiva Savannah v. 1819 teki historiallisen matkansa Atlantin poikki, tarvitsi se siihen lähes 19 vuorokautta, mikä sen ajan ihmisistä tuntui miltei uskomattomalta ennätykseltä. Ennen sadan vuoden kulumista tuosta merkkitapahtumasta käyttävät nopeimmat pikahöyrylaivat samaan matkaan vajaata 5 vuorokautta. Tämä tulos on etupäässä uusimman ajan keksimän höyryturbiinin ansiota.

1860-luvun ylpeys ja surkeus Great Eastern monine ansioineen ja vikoineen on laudalta lyöty suuruus. Sen tuottama pettymys varoitti yritteliäitä laivanvarustajia pitkäksi aikaa rakennuttamasta niin isoja aluksia, vaikka kohta toiselta puolen sen aivan uudentyylinen rakennustapa oli käänteentekevä koko laivanrakennukselle. Mutta siirtolaisuuden Amerikaan 1880- ja 90-luvuilla lisäytyessä vallan tavattomasti ja uuden maailman taloudellisen edistyksen ja rikastumisen ottaessa samoihin aikoihin ennenkuulumattomia jätinharppauksia, vilkastui Atlantin liike yhtä mukaa. Vanhat valtameriyhtiöt lisäsivät pääomiaan, uusia samanlaisia syntyi kuin sieniä sateella; ja kaikki rupesivat kilvan rakentamaan ajanmukaisia, tilavia ja nopeakulkuisia aluksia tälle reitille. Amerikalainen raha söi ja sulatti yhteen useimmat Englannin vanhoista laivayhtiöistä, mutta niille nousivat ankariksi kilpailijoiksi saksalaiset, ennen kaikkea Hampurin-Amerikan ("Hapag") ja Bremenin "Pohjoissaksalaisen Lloydin" mahtavat valtamerilinjat. "Atlantin vinttikoiria", joiksi englantilainen sukkeluus nimittää nykyisiä jättimäisiä pikalaivoja, rakennettiin toinen toistaan suurempia ja nopeakulkuisempia kilvan Englannissa Harwichin ja Clyden, Saksassa etupäässä Stettinin telakoilla.

Kauvan olivat englantilaiset voitolla vanhana kokeneena laivanrakentajakansana, varsinkin sen jälkeen kuin heidän maanmiehensä Parsons 1890-luvun alulla oli keksinyt höyryturbiinin tavallisen mäntähöyrykoneen sijaan ja rakentamallaan pienoisella Turbinia-aluksella lyönyt loistavasti kaikki entiset nopeusennätykset (kulkien sillä lähes 34 solmuväliä tunnissa). Vanhan Cunard-linjan mahtavat turbiinialukset Mauretania ja Lusitania (upotettu nykyisessä sodassa Irlannin merellä) voittivat sisustuksen ylellisyydessä ja nimenomaan nopeakulkuisuudessa siihenastiset rohkeimmatkin unelmat. Niiden turbiinikoneet kykenivät kehittämään aina 70,000 hevosvoimaa, pyörien ympäri yli 200 kertaa minuutissa, käyttäen kolmea potkuria ja antaen aluksille 25 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa. Niiden pituus oli yli 240 metriä, leveys lähes 27 m ja kulkusyvyys yli 10 m, kantavuus 38,000 tonnia. Niiden rinnalla jäivät varjoon saksalaisten mallikelpoiset suurlaivat Amerika ja Fürst Bismarck.

Nopeusennätys oli täten saavutettu, jonka verralle ei myöhemmilläkään valtamerilaivoilla ole kyetty pääsemään. Sillä niin kauvan kuin kivihiiliä yksinomaan tahi suuremmalta osalta (raakaöljyn rinnalla) on pakko käyttää polttoaineena, syövät turbiinikoneet niitä niin paljon, että vain sotalaivat — joiden liikuntakustannuksissa ei mikään merivalta säästele rahoja — kykenevät kantamaan moista kallishintaista rasitusta. Sen vuoksi pyrkimys alkoi käydä uuteen suuntaan: tyydyttiin vähempään nopeuteen, mutta sen sijaan ruvettiin rakentamaan vieläkin suurempia aluksia, jotta matkustajain ja lastin lisäytymisen takia laivojen kannattavaisuus kasvaisi. Ja tämä kävi päinsä yhdistämällä turbiini- ja mäntähöyrykonejärjestelmä.

Vuodet 1911 ja 1912 olivat merkkipylväitä laivanrakennuksen historiassa. Silloin näet lykättiin telakoilta neljä 50,000 tonnin kanteista jättiläislaivaa, saksalaiset Hampurin linjan Europa ja Imperator (Yhdysvaltain takavarikoimana suursodan aikana se on saanut nimekseen Leviathan.) ja englantilaiset Valkean tähden linjan Titanic ja Olympic. Kooltaan ne olivat miltei yhtä suuret; mainitsemme vieressä kuvatun Europa’n mittasuhteet: pituus 270 metriä (siis 30 m vaille Eiffel-tornin korkeus), leveys 29 m ja korkeus 33 m. Ilman koneita on jättiläislaivan paino 34,000 tonnia. Matkustajia se kykenee ottamaan kokonaista 4,200, joiden lisäksi tulee 1,000-lukuinen miehistö- ja palveluskunta — siis tavallisen Suomen kaupungin väkiluku. Höyrykoneita on kaksi, jotka kumpikin synnyttävät 15,000 hv ja pyörittävät yli 7 m läpimittaisia potkureja; kolmatta, 5 m läpimittaista ja edellisten yläpuolelle sijoitettua potkuria käyttää 16,000 hv höyryturbiini. Höyry synnytetään 29 valtavassa kattilassa, jotka sijaitsevat kuudessa, vedenpitävillä väliseinillä toisistaan erotetussa osastossa. Nopeus on 21 solmuväliä, siis lähes 4 km vähempi kuin edellämainittujen turbiinialusten.

Tällaisella käyttökoneiden yhdistelmällä saavutetaan melkoista pienempi hiilenkulutus kuin pelkästään turbiineja käyttämällä. Tämä säästö merkitsee itse asiassa niin paljon, että nuo uudet jättiläislaivat, jotka voivat ottaa kolmanneksen enemmän lastia kuin niitä nopeammat turbiinilaivat, kuluttavat kullakin matkallaan kolmanneksen vähemmän kivihiiliä. Atlantin-matkan ero on tosin, sääsuhteista riippuen, 1-2 vuorokautta, mutta edellisten kannattavaisuus on sittekin melkoista suurempi.

Titanicin surullinen kohtalo sen ensimmäisellä koematkalla kerrotaan XV luvussa. Viime sodan aikana jäi ainakin toinen saksalaisista suurlaivoista takavarikkoon Yhdysvaltain satamaan. Saman kohtalon alaisiksi tahi pohjaan upotetuiksi kallisarvoisine lastineen ja joskus väkineenkin ovat saartosodassa joutuneet epälukuiset muut valtamerilaivat. Koko maapallon tonnisto on tämän sodan vaikutuksesta vähentynyt enemmällä kuin toisella puolella, huolimatta epätoivoisista ponnistuksista uusien rakentamiseksi. Mutta selvää on, että sodan päätyttyä kiireimmiten käydään luomaan uusia liikevälineitä hävitettyjen ja pilalle kulutettujen sijaan. Saksa varsinkin, jonka rauhanteossa täytyi luovuttaa vihollisilleen kaikki 1,600 tonnia suuremmat aluksensa, on pakotettu alkamaan aivan alusta.

VALTAMERILAIVALLA.

Kun valtamerisatamassa olevan laivan etumastoon kohoaa lippu, joka on reunoilta sininen ja keskeltä valkoinen, merkitsee se muiden samalla kertaa ylösvedettyjen merkkilippujen joukossa ainoastaan kansainvälisen merkkiluettelon P-kirjainta; mutta yksin lepattaessaan on se merimieskielellä iloinen "Sininen Pekka" ja tietää, että laiva tällöin irroittaa hinausköytensä ja kääntää keulansa siniselle ulapalle.

Seuratkaammepa tuollaista matkaan lähtevää, vedessä uiskentelevaa kaupunkia ulos Liverpoolin tai Hampurin satamasta. Kapteeni ottaa ylhäällä komentosillalla vastaan alapäälliköidensä viimeiset ilmoitukset; koneenkäyttäjät lämmittäjineen panevat täyden höyryn koneisiin; perämiehet nostattavat keulassa ankkurit ja pitävät perässä vaaria, etteivät köydet sotkeudu potkureihin; luotsi kiipee kapteenin rinnalle komentosillalle. "Kaikki matkustajat laivaan" kajahtaa komennushuuto, ja kohta toinenkin: "Liikaväki maihin!" Hyvästijätöt, iloiset tai liikuttavat, toimitettua vedetään kaitanen porrassilta kannelle; kiinnitysköydet irroitetaan ja kiskotaan laivaan; kellot kilisevät ja vihellystorvi mylvii — ja kohtapa alkavat eteen ja kupeille valjastetut pienet hinaajat kiskoa jättiläistä tokkain eli varastosuojakaupungin piiristä ulos avoimelle merelle. Heti kun laiva on kääntänyt peräpuolensa rantaa kohti, laskeutuu "Sininen Pekka" alas mastonhuipusta. Sadat ja tuhannet nenäliinat liehuvat ja hatut huiskivat kansilta ja rannalta toisilleen, kunnes lähtevät ovat peittyneet taaksepäin tupruavaan sakeaan sauhupilveen. Luotsi johtaa peränpitoa hyvän matkaa ulapalle, kunnes laiva omin avuin ja höyryin alkaa taivalluksensa, jolloinka luotsi ja hinaajat palaavat satamaan auttamaan toisia aluksia matkaan.

Ylhän korkeana keinuu mahtava laiva Pohjanmeren laineilla. Kaksoispohjasta lähtien, joka on jaettu vedenpitäviin laipioihin ja on niin korkea, että mies mahtuu pohjain väliin seisomaan, kohoaa yhdeksän, isoimmissa yksitoista kantta eli huonekerrosta päällekkäin. Silmäys läpileikkauksesta saksalaisesta Amerika-laivasta antaa paremmin kuin pitkät selittelyt käsityksen siitä, mitä kaikkea näihin kansikerroksiin mahtuu. Itse runko on niin avara ja korkea, että entiset valtamerilaivat mahtuisivat uiskentelemaan vapaasti sen sisällä.

Alimpana pohjalla sijaitsevat konehuoneet, joissa valtaiset kattilat kiehuttavat vettä höyryksi menemään mäntä- ja turbiini-koneisiin. Kattilain lukumäärä on Mauretania-mallisissa turbiinilaivoissa 25 ja Olympic-mallisissa yhdistelmälaivoissa 29, ja tulisijojen luku lähenee 200:taa. Siellä työskentelevät sadat lämmittäjät eri vuoroilla nokisina ja todentotta "hiki hatussa", vaikkei heillä enimmäkseen ole hattua eikä paitaakaan päällään.

Turbiinin etuina mäntäkoneiden rinnalla on ensiksikin sen käynnin äänettömyys ja tärähtelemättömyys, joka on niin täydellinen, että laivan kulkiessa täydellä höyryllä ja turbiinin tehdessä aina 700 pyörähdystä minuutissa, tärähtelyä ei tunne ensinkään, kun laskee kätensä kansilieriölle. Koneenkäyttäjien — "insinöörien", kuten heitä englanninkielellä nimitetään — työskentely on aivan vaaratonta, sillä ei mitään edestakaisin heiluvia tankoja ole olemassa eikä ympäripyöriviä koneosia näkyvissä. Lisäksi turbiini yksinkertaisine alustoineen ottaa 2-5 kertaa pienemmän tilan kuin mäntäkone ja säästää sen kautta paljon alaa lastille ja polttoaineille. Viimeaikoina on kivihiilen rinnalla ruvettu kattiloita lämmittämään myöskin raakaöljyllä eli naftalla, joka myöskin osaltaan ottaa melkoista vähemmän tilaa kuin hiilet. Lopuksi käy höyryturbiini paljon suuremmalla pyörähdysluvulla kuin mäntäkone, joten sen voi rakentaa paljon pienemmän, keveämmän ja huokeamman, mutta kumminkin saavuttaa sillä saman työtehon. Ja kun siinä ei ole ollenkaan mitään toisiaan vastaan hankaavia ja liukuvia osia, säästyy sen öljyämisessäkin melkoinen työ ja kustannus. Pitkävartisten vipusimien ja kampien asemesta ohjataan ja hallitaan koneita sievemmin käytettävillä pyörävehkeillä. Turbiinin käyttämä potkuri viskaa veden suoraan taapäin, mäntäkoneen käyttämä ikäänkuin poimuttelevana, punottuna köytenä.

Konehuoneista ylöspäin kulkiessa tullaan lastin, ruokavarojen ja polttoaineiden ynnä raittiin- ja lämmitysveden säilytysosastoon. Ensinmainitut on sovitettu laivan kyljille tarkoin ilman- ja vedenpitäviin kammioihin, niin että ne yhdeltä puolen ovat mahdollisimman tarkoin varjellut tulenvaaralta ja toiselta puolen vahvistavat osaltaan kylkilevyjä ja ulkoapäin tulevan törmäyksen sattuessa ottavat sen vastaan ja heikontavat sen voimaa. Tavaralastia ei pika- ja postihöyryihin oteta paljoa, mutta sen sijaan enemmän ruokavaroja. Ajateltakoonpahan vain, mitkä mahtavat vuoret niitä oikein tarvitaankaan, kun viitisentuhatta ihmistä elää lähes viikon päivät moisella matkalla koko ajan "talon ruoassa". Se olisi sama, kuin jos tavallisen Suomen kaupungin asukkaat löisivät kimsunsa ja kamsunsa kokoon ja muuttaisivat viikoksi asumaan johonkin jättiläishotelliin, jossa ilman torikaupan ja tavaranhankkijain apua tarjottaisiin heille 3-4 kelpo ateriaa päivässä sekä välipalaa ja virkistyksiä mielen mukaan. Mutta jatkakaamme tarkastustamme.

Välikannella sijaitsevat III luokassa kulkevain siirtolaisten y.m. vähempivaraisten matkustajain avarat yhteiset makuusuojat ja ruokailuhuoneet — kumminkin siten, että perheet ovat erotetut naimattomista ja poikamiehet neitosista. Sitten seuraavat kerroksittain alikannella II luokan hytit, iso uima-allas suihkukylpyineen, keittiöt; pääkannella ja yläkannella laivan koko leveyden yli ulottuvat ruokasalit ja upeat I luokan hytit — saksalaisissa laivoissa m.m. erityiset "keisarihuoneet" ylhäisiä matkustajia ynnä virallisia kutsuvieraita varten. Kävelykansia on päällekkäin 3-4, ylimpänä aurinkokansi. Kierrettyään yhden sellaisen kaksikin kertaa ympäri tietää tehneensä kilometrin mittaisen kävelymatkan. Niiden tasalla sijaitsevat seurustelu-, tupakka-, konsertti-, naisten- ja lukusalongit; ja yhdellä tai kahdella ylimmällä kävelykannella, jonne merenaaltoilu ei pääse koskaan vettä räiskyttämään, on kaikkein rikkaimpia matkustajia varten n.s. valta- eli loistohuoneet, joihin piletti maksaa useita tuhansia markkoja.

Raamatun mukaan on rikkaan vaikea päästä taivaan valtakuntaan; mutta aivan mahdotonta on köyhän välikannenmatkustajan Atlantinlaivalla päästä rikkaiden valtakuntaan, s.o. kävelykansille ja muihin luokkamatkustajain mukavuuksiin. Siinä kohdin on laivalaki rautaisen ankara. Silloin kun he eivät ole sullotut vieriviereen kerroksittain yleneville makuulavereilleen tahi aterioi ruokailusuojissaan, saavat he nauttia raitista ilmaa — jos merikivulta kykenevät — etukannella, johon sentään helähtelee rikkaiden ruoka- ja konserttisalongista kuuluvan laivaorkesterin säveleitä. Väririkas onkin kuva tällaisen jättiläislaivan etukansielämästä. Siirtolaisten joukossa tapaa jokaista Europan kansallisuutta, mutta slaavilaiset, juutalaiset ja italialaiset ovat kumminkin valtaosana. Mikä perempänä matkustaville on aivan pian ohimenevä liike- tai huvimatka, merkitsee heille käännettä koko elämässä, matkaa vapaiden valtio- ja yhteiskuntaolojen ja rajattomien työmahdollisuuksien luvattuun maahan — niin ainakin heidän omissa ajatuksissaan. Kohtelu, siisteys ja ruoka-järjestys on nykyisissä upeissa jättiläislaivoissa mallikelpoinen, verrattuna 80- ja 90-lukujen siirtolaislaivoihin, joissa komento kaikessa kurjuudessaan melkein muistutti oloja edellisten vuosisatojen orjalaivoissa. Ravintoa jaetaan runsaasti jokaiselle, ja laivamiehet pitävät ahkerasti heidän oleskelusuojiaan puhtaina meritautisten ja muuten siivottomain matkatoverien iletyksistä.

Joka tapauksessa kuvittelee siirtyvänsä Danten manalasta ylös paratiisiin, kun kurkistaa varakkaampien matkustajain puolelle. II luokassa sovitetaan 6-8 matkustajaa samaan makuuhyttiin, I luokassa 2-4; ja ravintojärjestys ja muut mukavuudet ovat molemmissa jokseenkin samat. Aamukahvi tai -tee voileipineen, puolinen lämpimine ruokineen, iltapäivätee, päivällinen monine ruokalajineen ja illallispala kylmine leikkeleineen ynnä maitoannoksineen kuuluvat matkalipun hintaan. Tuoretta leipää leivotaan laivassa joka päivä, juomavettä — ruokapöydässä Amerikassa niin suosittua jäävettä — saa mielinmäärin. Olut ja viini on itsensä kustannettava, ken niitä haluaa, paitsi sairaustapauksissa, jolloin laivanlääkärin määräyksestä viiniä ja etelänhedelmiä tarjotaan laivan puolesta. Kala- ja mätivoileipiä jakavat edeskäyvät samoin ilmaiseksi merikivun lievennykseksi. Välipalaa, erikoisannoksia ja virvokkeita saa eri maksusta tilata ja nauttia yläkerroksissa sijaitsevassa annosruokalassa, joka upeudessa vetää vertoja minkä hyvänsä maahotellin kahvilasalille.

Merikivusta on jo mainittu. Sepä onkin valtamerenmatkustajan pahin vihollinen ja säästää laivayhtiöltä melkoisesti ruokavarojen menekkiä. Se aiheutuu meren aaltoilemisesta ja laivan vaappumisesta, eikä sitä voi millään lääkkeillä estää eikä parantaa. Kenellä on roteva ruumiinrakennus ja varsinkin terve vatsa, se kärsii siitä vähemmin. Tottumus on myöskin tässä toinen luonto, niin että ammattimerimiehet eivät siitä paljon tiedä. Viimeisten 10-15 vuoden kuluessa, kun vakavakäyntisiä jättiläislaivoja on rakennettu valtamerireiteille, sanotaankin tämän merenkauhun menettäneen puolet voimastaan. Taudin erikoistunnustuksena on, ettei nautittu ruoka pysy lainkaan sisässä, ja kalvavasta nälästä huolimatta jo pelkkä ruoan näkeminen ja ajatteleminenkin alkaa ylöttää. Makuulla on pakostakin oltava, vaikkei silloinkaan löydä mistään asennosta lepoa eikä lievennystä. Vahvan shampanjan nauttiminen pitäisi kumminkin olla hyväksi, mutta ei muiden väkijuomien. Ylhäällä kannella ollessa on vältettävä katsomasta mastonhuippuihin ja muihin huojuviin laivan osiin ja sen sijaan vain jäykästi tuijoteltava ylös taivaalle tai kauvas merelle. Suolaiset voileivät ovat myöskin vahvistukseksi.

Harvat raukat sentään jaksavat pitää merikipua koko matkan, jollei pitkittyviä tuulisia säitä satu. Useimmat virkistyvät siitä parin ensi vuorokauden potemisen jälkeen ja hoippuvat kalpeina kärsimyksen haamuina jälleen ihmisten ilmoille kävelykansien mukaviin lepotuoleihin tai — mikä vielä parempi — ruokasaliin, ottamaan takaisin menettämiänsä ruokailuetuja. Pitkissä, lumivalkein liinoin katetuissa pöydissä saattaa istua 700:kin ihmistä yhdellä haavaa, laivan kapteeni kunniapaikalla ja arvokkaimmat matkustajat hänen ympärillään, toisten odottaessa vuoroansa toiskertaisen tarjoilun tapahtuessa. Aterian kuluessa soittelee laivan orkesteri ylhäällä lehterillä.

Ateriani väliajoilla nautitaan raittiista, suolaisesta meri-ilmasta kävelykansilla, jotka ovat niin leveät, että niillä voi harjottaa ajanvietteeksi monenmoisia leikkejä ja urheiluja. Miespuolinen yleisö viihtyy kernaasti tupakkasalongissa tarinoimassa ja korttia lyömässä, naiset omassa erityissalongissaan. Toiset istuvat runsaskirjastoisessa lukusalongissa, toiset taas pistäytyvät vaihteen vuoksi katselemassa välikansimatkustajain kirjavaa päiväelämää.

Kaikenlaisia muitakin mukavuuksia on tarjolla, jotta maantuntu ei unohtuisi matkustajilta. Avara uima-allas suihkeineen tarjoo mieluista virkistystä ruumiille. Sieltä päästyä sopii poiketa parturitupaan ajattamaan leukansa sileäksi ja saamaan hajuvesisuihkeen nenäliinaansa. Sievästä kukkaismyymälästä voi ostaa kukan napinläpeen ja kokonaisen kimpun jollekin naistuttavalle. Verkkopallonlyöjillä on tennishallinsa ja lapsilla leikkisalinsa, joissa käy ilo ja elämä yhtä vilkas kuin konsanaan maankamaralla. Eräissä uusimmissa laivoissa painetaan omassa pienoiskirjapainossa jokapäiväinen sanomalehtikin, joka sisältää päivänuutuuksia laivaelämästä, lokikirjan itsessään kuivia mutta mielenkiinnolla seurattuja salaisuuksia sekä todella tuoreita tietoja vanhan ja uuden mantereen valtio- ja pörssielämästä, jotka laivan kipinäsähkötyksen teräslangat sieppaavat rannikkoasemilta tahi ohikulkevista aluksista.

Illan tullen päivällisen syötyä suuressa ruokasalissa raivataan pöydät ja tuolit peremmälle ja avara suoja muutetaan tanssisaliksi, jossa hännyshelmaherrat ja avokaulanaiset pyörivät uusimpien muotitanssien tahdissa. Säännöllisesti toimeenpannaan joka matkalla myöskin hyväntekeväisyyskonsertti, jossa joukkoon sattuneet ammattitaiteilijat esiintyvät ja jonka pääsymaksut tulevat laivamiehistön ja erinäisten puutteessa olevien välikansimatkustajien hyväksi. Pimeän tullen muuttavat monet tuhannet sähkölamput kaikkialla yön valoisaksi päiväksi. Komean näyn tarjoo vastaantulevalle laivalle tällainen uiva kaupunki, joka lukemattomista akkunoistaan valoa säteillen kyntää järkkymättömän varmana valtameren aavaa ulappaa.

Sivuutettua New Foundlandin tasalla sijaitsevan vaarallisen jäävuorivyöhykkeen, jossa Titanic ja epälukuiset pienemmät alukset ovat tavanneet tuhonsa, alkaa Amerikan "maantuntu" vaikuttaa. Avarana kuin valtameri aukee laivankeulan eteen New Yorkin kanavan suu. Kohta pilkottaa Long Islandin matala, keltainen hietarannikko oikealla kädellä ja Majakkasaaren vilkkuvalkea suoraan edessä. Monilukuisia pieniä höyryjä vilisee selällä, välittäen liikettä uuden maailman pääkaupungin ja rannoilla sijaitsevien huvilakylpyläkaupunkien välillä, ja jolloinkin porhaltaa vastaan samallainen jättialus matkalla Europaan. Sandy Hookin kohdalla hiljentää tuleva laiva vauhtiaan saapuessaan kapeaan, ankkuripoijujen saartamaan kanavaan; ja silloin alkaa etäällä häämöttää eriskummallinen, häikäisevän kirkas vuorirykelmä. Kuljettua kahden, maailman järeimmillä rannikonpuolustustykeillä varustetun linnoituksen välistä seurataan New Jerseyn kaunista, lukemattomain huvilain kattamaa rantaa, kunnes saavutaan Hudson-virralle, joka yhdessä Itävirran kanssa kaartaa varsinaista New Yorkia Manhattan-saarellaan. Nyt leviää silmäin eteen maailman ihmeellisin satamapanorama — tuo merkillinen, valkeana kajastava vuorirykelmä irtautuukin joukoksi erillisiä, huikean korkeita rakennuksia. Ne ovat New Yorkin kuuluisia "pilvenpiirtäjiä", teräksestä ja marmorista rakennettuja monikymmenkerroksisia jättiläistaloja.

Kun laivalla ei ole "Keltaista Jaakkoa" (keltaisen-mustaa koleera- tai ruttolippua) mastossaan, pääsevät matkustajat sivuuttamaan ikävän karanteeniaseman. Mutta tullista he eivät yhtä helposti selviydy, jo kanavan suulle tullessa ovat he varustaneet matkalaukkunsa ja -arkkunsa käsille ja ottaneet kalleutensa laivan tulen- ja tiirikankestävästä aarreholvista; niin että kun pikku tullipursilla vastaan kiirehtivät "publikaanit" nousevat niitä nuuskimaan, käy toimitus nopeasti ja tottuneesti. Tullipetosta yritetään mielellään, sillä Yhdysvallat asettavat maahantuoduille ylellisyystavaroille erittäin korkeat tullimaksut.

Tämän viimeisen kiirastulen läpikäytyä pääsevät luokkamatkustajat vapaasti maihin, mutta III luokan siirtolaiset ahdetaan kuin lammaskatras Ellis-saaren pelolla odotellulle vastaanottoasemalle. Siellä tutkitaan kansallisuus, terveys, rahavarat, perhesuhteet ja työnsaannin mahdollisuus. "Setä Jonatan" (Yhdysvaltain pilanimi) ei enää otakaan uusia tulokkaita yhtä mieluisesti vastaan kuin 1880- ja 90-luvuilla. Maihinpääsyehtoja siirtolaisille on tiukentamistaan tiukennettu, ja monesti saavat näitä kuljettaneet yhtiöt palauttaa laivanlastittain takaisin sellaisia matkustajia, jotka eivät täytä kaikkia ankaria vaatimuksia. Mutta myöskin kaikkea mahdollista apua ja neuvoa annetaan hyväksytyille siirtolaisille, varsinkin mitä majapaikkoihin ja matkan jatkumiseen tulee; ja erityisellä huolella koetetaan varoa, etteivät he joutuisi tunnottomien siirtolais-"runnarien" käsiin, jotka jo heti alussa ovat nostaneet tien pystyyn tuhansilta lännen kultalaan pyrkiviltä.

XIV LUKU

Laivanpalot ennen ja nykyään. — Höyrylaiva Österbottenin palo:
Pakokauhu; Pelastustyö. — Yleisiä tulipalonsyitä merellä.

Kamalampaa tilannetta ei juuri voi ajatellakaan kuin on niiden matkustajain kohtalo, joiden alus aavalla merellä syttyy palamaan. Räiskyvä tuli ja tukahuttava savu ympärillä, rannaton ulappa edessä; mahdottomuus saada apua muualta; sen kurin ja tottumuksen puute, joka saa laivan miehistön sentään säilyttämään kylmäverisyytensä — kaikki tuo nostattaa poloisissa mielettömän kauhun, jonka vallassa he kadottavat kaiken inhimillisen arvonsa ja syöksyvät joko sokeasti suinpäin perikatoon tahi taistelevat villipetoina onnettomuustoveriensa kanssa pienimmästäkin pelastuksen mahdollisuudesta. Nykyään ovat pelastuskeinot merilaivoissa sentään suunnattoman paljon monilukuisemmat ja täydellisemmät kuin vielä vain pari kolme vuosikymmentä takaperin. Puhumattakaan pelastusveneistä ja korkkivöistä on niissä automaattisesti suljettavat, ilmanpitävät ovet, joilla valkean voi rajoittaa syttymäkohtaan, aivan ensi silmänräpäyksessä toimivat hiilihapporuiskut, joilla sen saa tukahutetuksi jo alkuunsa j.n.e.

Kuvauksena hiukan varhaisemmasta laivanpalosta, jonka kamala muisto meillä elää vielä vanhemman polven keskuudessa, kerromme erästä suomalaista laivaa ja sen matkustajia kohdanneesta onnettomuudesta.

Torstaina elokuun 13 p. 1874 oli suomalainen höyrylaiva Österbotten, kapteeni O. Liljeqvist, matkalla Porista Ouluun. Se oli neljännestuntia sitten lähtenyt Reposaaren satamasta ja ennättänyt sen ulkopuolella sijaitsevan Kolmikulman karin taa, kun muuan matkustaja huomasi tulen päässeen irti eräissä kansilastina olevissa tervatuissa tappurapaaleissa, jotka suurimmaksi osaksi olivat ahdetut ratassuojien (Laiva kulki siipirattailla eikä potkurilla) väliin. Laivan asioitsijalle annettiin paikalla sana vaarasta ja hän huusi siitä kapteenille, joka oli tällöin komentosillalla ja kohta komensi miehistön toimittamaan ruiskuletkut käyttökuntoon. Tuli levisi kuitenkin niin sukkelaan, ettei näitä ennätetty edes kiertää kiinni pumppuihin, sillä vähemmässä kuin viidessä minuutissa oli koko keskikansi ilmiliekissä ja navakka tuuli edisti sen raivoa. Sen ohella oli kapteeni käskenyt kääntää laivan täyttä höyryä takaisin Reposaaren rantaan; mutta muutaman minuutin kuluttua pakottivat liekit sekä hänen että peränpitäjän poistumaan komentosillalta. Laiva kulki nyt tuulen ja aaltojen varassa, kunnes höyrykone tuntemattomasta syystä seisahtui ja ankkuri voitiin laskea. Täten saatiin palava alus sellaiseen asemaan, että edes osalla kantta voitiin vielä liikkua. Mutta kun se nyt vaappui kyljeltä toiselle suorasti kovaa luodetuulta kohti, ympäröivät liekit tykkänään peräpuolen, niin että salonki-matkustajain oli ylen työlästä nousta kannelle, vaikka onnettomuus sattui keskipäivällä, nim. klo puoli 2.

Salongeissa istuttiin juuri päivällisellä, kun huuto kuului: "Tuli on irti!" Ruokavieraat, alun neljänäkymmentä, koettivat rynnätä ylös kannelle; ja kun kansimatkustajat, joita oli jokunen useampikin, olivat jo aivan suunniltaan säikähdyksestä, syntyi hirveä sekasorto ja meteli, jossa ei enää voitu kuulla mitään komentosanoja. Kapteeni oli käskenyt selvittää laivan kaikki veneet lähtökuntoon; mutta ennenkuin vielä ensimmäinenkään oli keritty laskea veteen, oli se jo täpösen täynnä ihmisiä, ja kun kiinnitysnuorat katkaistiin, kallistui se ja kaikki siinä istuvat paiskautuivat mereen.

Toinenkin vene täyttyi yhtä nopeasti — vaikka kapteeni ja eräs puukolla asestettu matruusi seisoivat vieressä vahtina ja koettivat hillitä joukkoa syöksymästä siihen — ennenkuin sitäkään oli ennätetty laskea alas. Se katkesi keskeltä kahtia ja siinä ohjain kävi samoin kuin edellisten. Tällöin paiskattiin myöskin kapteeni veteen. Molemmat toiset veneet saatiin lasketuiksi onnellisesti, mutta väkevä aaltoilu murskasi ne kohta laivankylkiä vastaan.

Mitä kamalin hämminki vallitsi nyt onnettomuuspaikalla. Hukkuvien parkunaan yhtyivät laivalla olevien hätähuudot, joiden nyt — itse savuun ja liekkeihin menehtymäisillään — tuli yrittää pelastaa meressä kamppailevia kohtalotovereitaan. Tuli takana ja aallot edessä, koettivat he pelastusrenkailla ja nuorilla auttaa niin monia kuin suinkin mahdollista, ja onnistuikin heidän pelastaa moniaita, niiden joukossa kapteeni. Mutta harvatpa sittekään olisivat jääneet henkiin, jollei viime tingassa olisi tullut apua toisaalta. Reposaaren satamassa olevalta norjalaiselta purjelaivalta Tellus oli sen kapteeni O. Thorssen huomannut onnettomuuden jo melkein alussa ja lähtenyt heti parin miehen kanssa kiirehtimään paikalle aluksensa purrella. Nämä reippaat ja uljaat miehet eivät säikkyneet laskea aivan kiinni palavan laivan kylkeen, vaikka heidän mastonhuippunsa ja purjeensa hiiltyivät, ja korjasivat aalloista kymmenen kuoleman kanssa kamppailevaa, joista kuusi sai kiittää heitä hengestään. Kapteeni Thorssen nousi sitten palavan laivan kannelle ja oli sen päällikölle suureksi avuksi tämän ylen tukalassa asemassa.

sattui monia liikuttavia ja järisyttäviä kohtauksia. Purren tullessa laivan lähelle nähtiin erään äidin pieni lapsi käsivarrella riippuvan taivaan ja veden välillä, pidellen epätoivoisesti molemmin käsin kiinni laivanreunalta riippuvasta köydestä. Mitä suurimmalla ponnistuksella kiiruhtivat pelastajat auttamaan onnetonta. Äiti poloinen, jonka voimat olivat nähtävästi uupuneet, syöksyy alas veneeseen, mutta lapsi — viereen aaltoihin! Jotkut veteen pudonneista olivat suonenvedontapaisesti pureutuneet hampaineen tahi tarrautuneet kynsin niin tuimasti lähellä uiskenteleviin köysiin ja pelastusveneiden sirpaleisiin, jotta heistä tulvehti veri virtoina. Muuan, joka oli uiden koettanut pelastaa hukkuvaa äitiään, nostetaan tajuttomana veneeseen; ja muuan nainen koettaa epätoivoisesti pidellä sisartaan veneenlaidalla, kunnes sattuu kolhaisemaan päänsä laivan-kylkeen, pyörtyy ja käy kykenemättömäksi sen enempää auttamaan.

Kaksi hinaajalaivaa, Azalea ja Salama, jotka olivat Reposaaren satamassa ja joiden oli määrä puolta tuntia myöhemmin lähteä kaupunkiin, eivät onneksi olleet vielä ennättäneet lähteä. Ensinmainittu oli parastaikaa hinaustyössä ja voi heti paikalla kiirehtää apuun; ja sen pikaista saapumista saatiin kiittää siitä, että niinkin paljon ihmisiä noin vaikeissa olosuhteissa tuli pelastetuksi. Nuorien ja keksien avulla hinautuivat niin monet kuin voivat palavan laivan perästä hinaaja-alukseen, joka myöskin korjasi vedestä osan niistä, jotka olivat säilyneet hengissä. Myöhemmin saapui Salama mukanaan sammutusvehkeitä ja proomuja pelastamaan lastia, josta ei kuitenkaan saatu enää mitään korjatuksi. Sitten hinattiin palava hylky Reposaaren salmeen luotsiaseman luo, missä se valaisi koko yön seudun kaamealla loimollaan, antaen kauvempana asuvienkin aavistaa mitä oli tapahtunut.

Tulen- ja vedenvaarasta korjatut, sekä elävät että kuolleet, koottiin vähitellen Reposaareen, jossa vallitsi koko yöntienoon sydäntäsärkevä valittelu — eikä vain haaksirikkoutuneiden keskuudessa, vaan myöskin seudun asukkaiden, jotka olivat ylen järkytetyt kaikesta näkemästään ja kuulemastaan surkeudesta. Harvoilla pelastetuista oli muuta kuin välttämättömimmät vaatekappaleet päällään, monella ei edes niitäkään, niin että melkein jokaiselle oli hankittava apua.

Kapteeni Liljeqvist lausui julki sydämmellisen kiitollisuutensa niinhyvin norjalaiselle kapteenille hänen miehekkäästä avustaan kuin kahdelle matkustajalle, saksalaiselle kauppamatkustajalle Lappelle ja eräälle oululaiselle oluenpanijalle, jotka olivat reippaasti toimineet onnettomuustoveriensa pelastamiseksi.

Surman omiksi joutuneiden joukossa mainitaan kolme palanutta, nim. rehtori Höckert Pietarsaaresta sekä Österbotten’in koneenkäyttäjä Johansson ja lämmittäjä Bange. Molemmat jälkimmäiset olivat työvuorossa konehuoneessa ja kuolivat sankareina vartiopaikallaan. 13-14 henkeä hukkui, m.m. konsuli Malmin (tunnetun suurlahjoittajan) puoliso Pietarsaaresta, rouva Wallenius Oulusta ja laivan ravintoloitsijatar neiti Holmudd. Eräs äiti, jonka neljä lasta hukkui ja jonka nimestä ei saatu tietoa, kuoli yön kuluessa sen perheen luona Reposaaressa, joka oli ottanut hänet hoivaansa.

Syynä tulen irtipääsyyn oli muuan erääseen Kristiinankaupunkiin matkalla olevaan laivanmiehistöön kuuluva mies, joka huolimattomuudessaan oli viskannut palavan paperossin tervattujen tappurapaalien viereen. Muuna lastina oli jauhoja ja n. 120 laatikkoa tulitikkuja. Tuli levisi sellaisella vauhdilla, että muutamassa silmänräpäyksessä suurin osa kantta oli liekkien vallassa.

Reposaaressa kerättiin kohta raha-apua varattomimmille pelastuneista. Höyryl. Aavasaksa Turusta lähetettiin heti tiedon sinne tultua noutamaan haaksirikkoisia sekä hinaamaan hiiltynyt ja savuava laivanhylky Reposaaren laivasiltaan.

Aivan samanlainen alku lienee ollut höyryl. Bore I:n palolla Helsingin satamassa kesällä v. 1915, vaikka tämä laiva oli silloin satamassa ja tuli pääsi irti rannalla olevasta tavarasuojasta, jossa jotkut tupakoivat poikanulikat olivat samoin sytyttäneet tappurapaaleja tuleen.

Toisinaan ei tulipalon syynä tarvitse olla huolimaton tulenpitely, eikä edes sen tarvitse olla ihmisten tai koneiden aiheuttama, vaan lastin laadun ja sälytyksen. Palo-öljyä ja ruutiakin vaarallisempia tavaroita ovat kivihiili ja puuvilla. Eräänä vuonna hävisi tietymättömiin 32 Englannin satamista lähtenyttä hiililaivaa, joista täysin varmasti tiedetään kymmenen palaneen poroksi merenselällä, ja hyvällä syyllä voi päätellä useimpain toistenkin perineen saman kohtalon. Nimenomaan hieno kivihiilipöly on kuumetessaan erikoisen tulenarkaa; ja kun sitä ruvetaan vedellä valelemaan, syntyy miltei silmänräpäyksessä myrkyllistä kaasua, joka on tukahduttaa sammuttajat. Samoin on puuvillan laita. Jos sitä lastataan laivaan hiukankaan kosteana — sateen kastuttamana tai muuten — ja se sitten tiheään ahdettuna kuivaa ja joutuu lisäksi vielä koneiden lämmön ulottuviin, voi se syttyä aivan itsestään. (Puuvilla onkin erinomaisen herkkää palamaan; siitähän kemiallisin liuoksin valmistetaan pumpuliruutia, joka on äärettömän paljon voimakkaampaa kuin tavallinen musta ruuti.)

"Tulipalosta ja valkeanvaarasta, vedenhädästä ja pahasta äkillisestä kuolemasta varjele meitä, laupias Herra Jumala!" oli vanhassa virsikirjassa rukous. Kaikki nuo peljättävät vaarat voivat uhata aivan yhdenaikaisesti, kun laiva syttyy merellä palamaan.

XV LUKU

Titanicin mittasuhteet, varustukset ja mukavuudet. — Kuoleman matka: Huoleton alku; Langattoman lennättimen varoituksia; Yhteentörmäys jäävuoren kanssa; Ensi vaikutelma Titanic'illa; Pelastustoimiin ryhdytään; "Naiset ja lapset ensin!"; Hämminkiä ja hyvästijättöjä; Konehuoneissa; Kipinäsähkötyksen sankarit; "Lähemmäs Sua, Jumala…"; Pelastuvia ja hukkuvia.

Huhtik. 10 p. 1912 lähti Southamptonin satamasta Englannissa maailman isoin laiva — ihmelaiva, todellinen veden päällä uiskenteleva jättiläispalatsi. Tuo matka oli sen ensimmäinen, ja siitä tuli myöskin sen viimeinen, sillä viisi päivää myöhemmin sukelsi yön pimeydestä esiin kaamean valkoisena kuumottava jäävuori, joka leikkasi sen ylähangan kyljen puhki kuin saksi paperilevyn, ja Titanic useimpine tilapäisine asukkaineen oli kahden tunnin kuluessa vajonnut pohjaan 7 km syvyyteen.

Kuivilla numeroilla on usein salaperäinen viehätyksensä; ja vaikka jättiläislaivan mittasuhteita ilmaisevat numerot eivät kykene antamaan täydellistä käsitystä sen todellisesta koosta, mainitsemme ne tässä kuitenkin osottaaksemme, kuinka tuollainen valtamerenmammutti oli vain voimaton kääpiö alkeellisten luonnonvoimain käsissä.

Titanic oli 3-potkurinen laiva, lastikantavuudeltaan 46,328 bruttotonnia ja 21,831 nettotonnia. Sen pituus oli 284 metriä, suurin leveys lähes 31 m, rungon korkeus emäpuusta pääkanteen yli 21 m ja päällysrakennuksen korkeus lähes 20 m. Sen koneet kehittivät 50,000 hevosvoimaa. Rakentajat olivat vakuuttaneet laivan olevan uppoamattoman — olihan siinä 15 vedenpitävää laipiota, miltei koko leveyden yli ulottuva vedenpitävä kaksoispohja ja monia muita vedenpitäviä osastoja, joissa polttoainetta ja lämmitysvettä säilytettiin. Höyrykattilat sijaitsivat kuudessa erillisessä osastossa, joiden itsestään sulkeutuvat, ilmanpitävät panssariovet rajoittivat mahdollisimman paljon valkean ja räjähdyksen vaaraa. Alus oli varustettu kipinäsähkötyksellä, vedenalaisella hälytyslaitteella, sähkövalo- ja -voimajärjestelmillä. Puhelimet ja sähköttimet välittivät yhteyttä eri toimintaosastojen välillä. Sähköhissit kuljettivat lastia ja tarveaineita sekä matkustajia kannelta toiselle. Kaikki mahdolliset laitteet vedensyvyyden ja laivannopeuden määräämiseksi olivat olemassa; samoin hengenpelastuskojeet meriviraston vaatimusten mukaiset. (Tuhon sattuessa osottautui kuitenkin pelastusveneiden lukumäärä riittämättömäksi.) Matkustajille, joita tässä upeassa laivassa kuljetettiin vain korkeampiluokkaisia, oli tarjona mukavuuksia mitä vain ajatella saattaa — konserttisaleja, tupakkahuoneita, uima-altaita, tennishalleja, loistoravintola, kirjasto j.n.e.

Ja sittenkin — kun jäävuori tuhosi uivan palatsin, tuon laivanrakentajain ruumiillistuneen unelman, pelastui sen 2,201 hengestä vain 711 — todella traagillinen todistus ihmisneron ja ihmisvoiman mitättömyydestä luonnonvoimain mittaamattoman mahdin rinnalla.

Titanic kulki ensin Southamptonista Cherbourgiin Kanaalin ranskalaisella rannalla ottamassa lisää äveriäitä matkustajia, sitten Queenstowniin Irlannin pohjoispäässä, alottaakseen sieltä sille määrätyn reitin Atlantin yli New Yorkiin. Ensimmäiset pari kolme päivää kuluivat ilman mitään merkillisiä sattumia, matkustajain ihaillessa ihmelaivan jättiläissuhteita ja verrattomia mukavuuksia. 14 p:nä illan hämärtyessä istuttiin juhlapäivällisellä, kaunis soitto loi iloa ylelliseen ruokapöytään ja kajahteli laivan syrjäisiimpiinkin osiin; hienosti puetut herrat ja naiset istuivat ja puhelivat hilpeästi keskenään tahi joutelehtivat aterialta noustua loistavissa seurustelusaleissa ja mahtavan leveillä kävelykansilla — osaamatta aavistaakaan, että pimenevän yön kohdusta heitä vastaan kiiruhti valkeana irvistelevä kuolema.

Aikaisemmin päivällä oli ilmasta siepattu purjelaiva Caronia’sta lennätetty kipinäsähkösanoma, joka ilmotti että "länteenpäin menevät höyrylaivat mainitsevat huhtik. 12 p. jäävuoria, jääröykkiöitä ja jääkenttiä nähdyn 42 pohj. leveysasteella alkaen 49 läntisestä pituusasteesta". Tämä tieto tuli klo 9 a.p., kun Titanic oli 43°35’ pohjoista leveyttä ja 43°50’ läntistä pituutta; ja klo 1,42 päivällä, sen ennätettyä 42°35’ pohj. lev. ja 45°50’ länt. pit, ilmoitti toinen kipinätieto purjelaiva Baltic'ista, että "suuria jääkenttiä" oli nähty samana päivänä 41°51’ pohj. lev. ja 49°52’ länt. pit..

Ymmärtääksemme näiden varoitusten merkityksen on välttämätöntä muistaa seuraavat seikat:

Jäävuoret ovat suunnattomia napaseudulta tulevia jäämöhkäleitä, joita merivirrat kuljettavat Grönlannin rannoilta eteläänpäin ja joiden sisällyksestä vain noin yhdeksäs osa on yläpuolella.

Jääkentät eli jäätelit ovat merivettä jäätyneenä höllempään muotoon kuin ahtojäissä; ne peittävät mahtaviksi erillisiksi pinnoiksi lohenneina avarat alat napavesistä ja ajelehtivat tuulten ja merivirtojen mukana yhteen, niin että jatkuvasti muodostavat yhä uusia, toistaan isompia levyjä, kunnes etelämmäksi jouduttuaan alkavat sulaa ja särkyvät hajalle.

Kaikki nuo jäämuodostukset ovat erittäin vaaralliset purjehdukselle, ja merikartoissa on tarkoin kuvattu niiden kulkusuunnat ja ulottuminen valtamerireiteille, jotta alukset voisivat välttää sattumasta yhteen niiden kanssa. Vaikka jäävuoria ja jääteleitä on ennenkin nähty hyvin kaukana etelässä aina New Foundlandin tienoille saakka, ei kuitenkaan moniin vuosiin niitä oltu huomattu niin etelässä kuin Titanien turmionhetkenä. Vielä kaksi muuta kipinäsähkösanomaa tuli iltapäivän kuluessa, joista toinen sisälsi uutisia isojen jäävuorten läheisyydestä; mutta lukuunottamatta tähystäjiä ja vartiovuorossa olevia upseereja, kävi Titanic'ssa jok’ainoa henkilö levolle nähdäkseen epäilemättä ihania unia ja herätäkseen yön kauhuihin — todellisempiin ja hirvittävämpiin kuin pahin painajaisuni.

YHTEENTÖRMÄYS JÄÄVUOREN KANSSA.

Äkkiä häiritsi ison laivan hiljaisuutta särähtävä ryske, teräslevyjen repeäminen. Jotakin oli tapahtunut. Moniaat kuulivat tuon äänen — varsinkin välikannella olijat, jonka yli laiva kohosi korkeana kuin kaupunki, sekä komentokannella seisovat upseerit. Kaikki muut, jotka laivan hiljainen huojunta ja koneiden etäinen kumina oli tuudittanut makeaan uneen, heräsivät vasta oudosta hiljaisuudesta, joka yhtäkkiä valtasi koko laivan. Ei kuulunut enää koneiden jyskytystä eikä laivanrungon herkeämätöntä tärinää — pimeä, hiljainen maailma ympärillä tuntui äkisti tyhjääkin tyhjemmältä. Pörröisiä päitä kurkisti ulos makuuhyttien ovista, ihmisiä hoippuroi yöpukimissa ja unenpöpperöisinä käytävissä kysellen toisiltaan "Mitä nyt?" ja "Mikä se oli?" — saamatta muuta vastausta kuin että kaikki oli hyvin — kaiken täytyi olla hyvin. Sillä eikö oltu maailman turvallisimmassa laivassa? Ja niinpä uneliaat kyselijät palasivat takaisin vuoteisiinsa.

Mutta toiset, joiden velvollisuus oli olla valveilla, joiden niin sanoaksemme tuli pitää sormensa tämän Leviathanin valtimolla, eivät joutuneet nukkumaan. Ensimmäinen upseeri Murdoch ja hänen vartionsa olivat komentosillalla; kapteeni oli silloin hytissään. Tähystäessään sinertävänmustaan pimeyteen oli Murdoch älynnyt edessäpäin valjua kuumotusta ja heti ymmärtäen, mitä se tiesi, antanut nopeita käskyjä, joita silmänräpäyksessä noudatettiin; mutta oli jo liian myöhäistä. Outo kuumotus kuvastui seuraavassa tuokiossa jylhäksi, torninkorkuiseksi jäävuoreksi, jonka sisään Titanicin teräskaaret syöpyivät metri metriltä. Jää, josta eetteriaallot olivat kaiken päivää ilmotelleet, oli nyt kammahtanut sen eteen yöllisenä kummituksena — ei, kuin ruumiillistuneena Kuolemana.

Kapteeni Smith ryntäsi komentosillalle, heti kun tunsi laivan pysähtyvän kulussaan.

"Olemme törmänneet jäähän", vastasi ensimmäinen upseeri hänen kysymykseensä.

"Sulkekaa vedenpitävät ovet!" komensi kapteeni, mutta sai kuulla että se oli jo tehty. Liikuttamalla edessään olevan kellotaulun vaihdevipusinta oli Murdoch pannut kellot laivan kaikissa osissa kilisemään ja laivan eri osastoja yhdistävät isot teräsovet liukumaan äänettömästi aukkoihinsa; kellonsoitto varoitti itsekutakin joutumasta ovien sulkeutuessa erilleen varsinaisesta ympäristöstään.

Mutta mitkään vedenpitävät ovet eivät riittäneet pelastamaan jättiläisalusta. Tuon valkeana kuumottavan, läpinäkyvän röykkiön aiheuttama aukko ulottui satakunta metriä pitkin laivankylkeä ja oli leikkautunut — käsi vapisee kirjoittaessa — kymmenessä sekunnissa. Kaksikymmentä solmuväliä tunnissa (37 km.) oli laiva kulkenut törmäyksen sattuessa, ja kymmenessä sekunnissa se oli murskannut kylkensä jään sisään sadan metrin pituudelta, niin että teräslevyt repesivät kuin hauras käärepaperi ja vettä syöksyi sadoin tonnein laivan sisustaan.

Kirvesmies kävi virkansa mukaisesti tunnustelemaan laivan kärsimää vauriota; Phillips, Marconi-koneen käyttäjä, sai käskyn olla valmiina lähettämään ilmojen halki avunhuutoja, jos se kävisi tarpeelliseksi. Kirvesmies palasi selostamaan asemaa, ja hänen sanomansa perusteella kapteeni Smith lähti sähkötys-hyttiin toimittamaan kipinäsanomia lähetettäväksi. Muutaman harvan minuutin kuluttua lähti kaikkiin ilmansuuntiin hätähuutoja "C Q D" ja "S O S" — kansainväliset avunpyyntömerkit ("Save our souls" = pelastakaa sielumme! on hengenhädän tiedoitus) — ja niiden seurassa sanat:

"Olemme törmänneet jäävuoreen! Joutukaa oitis avuksi!" Ensimmäisenä sieppasi sanat ilmasta, 125 km. päässä onnettomuuspaikalta, höyrylaiva Carpathia, vastaten niihin: "Tulemme heti!"

Entä mitä tekivät sillävälin uivan palatsin tuhannet asukkaat, kun laivan sisuksiin syöksyi vettä satamäärin tonneja? He olivat kokoutuneet ylähangan puolelle kuuntelemaan henkeä vetämättä. Heillä ei ollut vieläkään käsitystä siitä, mitä oikeastaan oli tapahtunut. Silmitöntä säikähdystä ja päätäpahkaista pakokauhua on laivanpääliköllä syytä pelätä enemmän kuin luonnonvoimain aiheuttamaa tuhoa, ja siksipä koettaa hän pitää matkustajiaan tietämättöminä jälkimmäisestä, niin kauvan kuin on mahdollisuutta välttää vaaraa. Huhuja kyllä kulki, että "on törmätty jäävuoreen"; mutta välittämättä siitä sen enempää kohauttivat enimmät hartioitaan ja palasivat levolle. Niin varma oli itsekukin tämän tieteen ja teollisuuden mestarinäytteen ehdottomasta turvallisuudesta, ettei ajatus uhkaavasta vaarasta pystynyt juuri kenenkään päähän.

Itse asiassa oli vain olevinaan hauska sattumus, että oltiin törmätty jäävuoreen; ja moinen kummitus oli harvinainen näky useimmille matkustajista, jotka tulivat ajatelleeksi enemmän sitä kuin laivan kohtaloa. Sen mahtava, läpikuultava röykkiö oli heille aikamoinen ihme; jykevä tornimainen huippu, joka häämötti hämärästi peräkeulan takana, antoi aavistuksen jättiläisen hirvittävästä ko’osta, vaikka monet tiesivätkin, että vain yhdeksäs osa siitä pisti esiin vedestä. "Aika peijakas!" virkkoi joku ja kävi uudelleen levolle.

Mutta tällävälin alkoi jo virrata nokisia, puolialastomia lämmittäjiä syvältä laivan uumenista ylös kannelle, ja jokainen uusi joukkokunta tiesi kertoa, että vesi tulvasi sisään höyrykattilahuoneisiin.

Jo laivan kallistumisesta oli kapteeni Smith arvannut vakavan vaaran olevan tarjona — se makasi näet keula hyvin syvällä vedessä ja sukelsi tavantakaa 15-30 sm alemmaksi — ja komensi sen vuoksi kokoamaan matkustajat venekansille. "Maailman turvallisimman laivan" asukkaat saivat käskyn, joka voi merkitä vain yhtä ainoata asiaa — että laiva todenteolla oli uppoomaisillaan. Halki kilometrien mittaisten käytävien kiiruhti palvelusväki odottamattomine uutisineen, herättäen ihmisiä makeasta unesta kammottavaan todellisuuteen, mutta samalla varoen visusti aiheuttamasta yleistä hämminkiä ja pakokauhua. Ainakin näennäisesti hekin luottivat järkähtämättä laivan uppoamattomuuteen ja vakuuttivat kyselijöille, että heidän mielestään tuli kaikki käymään hyvin.

"Meriviraston ohjeet määräävät, että matkustajain on vaaran uhatessa puettava korkkiliivit ylleen", sanoi muuan edeskäypä; "ja vaikka alus vajoisikin, kykenee se pysymään pinnalla ainakin kahdeksanviidettä tuntia."

Nämä sanat tulkitsivat muuten yleisen mielipiteen Titanic'illa, joka todellisuudessa eli viimeisiä hetkiään; mutta käskyä totellen marssivat matkustajat kymmenittäin ja sadottain ylös venekansille. Jotkut nurisivat tultuaan ajetuiksi lämpöisistä vuoteista jääkylmälle, huuraiselle kannelle; toiset morkkasivat meriviraston ohjeiden naurettavan tarkkaa noudattamista. Kuvitelkaahan tuota yöllistä näytelmää, jos voitte — pitkät rivit laivapalvelijoita vartioiden pelastusveneitä, joiden luku sitten osottautui kamalan riittämättömäksi; hälisevä, ihmettelevä paljous miehiä, naisia ja lapsia, jotkut täysin, toiset puoleksi puettuina, useimmilla vain huopapeite kääräistynä yöpuvun ylle, enimmät kiskoen haukotellen pelastusvöitä ja korkkiliivejä uumenilleen. Nyt näyttivät jo monet hätäisiltä, kun ymmällään ja kokemattomina panivat merkille laivan pahan kallistumisen ja upseerien jännitetyt katseet.

"Naiset ja lapset ensin!" Naiset ja lapset seisoivat värjötellen koottuina venekansille, odotellen hahloissaan riippuvien pelastusveneiden ja kokoonpantavien veneiden kuntoonasettamista. Meren traagillinen huuto: "Naiset ja lapset ensin!" oli näet jo kajahtanut. Ja miehet, rotevajäseniset ja lämminveriset miehet, täynnä elämänhalua ja -rakkautta, seisoivat tyveninä syrjempänä, tupakoiden rauhallisesti ja uskotellen toisilleen ja itselleen vielä tänäkin hetkenä, ettei laiva toki voinut upota.

Veneistä varustettiin jokainen laivaväkeen kuuluvilla soutajilla ja peränpitäjillä; ja sitten heilautettiin ne hahloissaan reunan yli, vaikkei vaivatta, sillä niiden kiinnitys osottautui hyvin työlääksi purkaa. Naiset ja lapset, kehnosti puettuina ja varustettuina kamalankylmän yön kauhujen varalta, autettiin veneisiin ja laskettiin niiden mukana alas veteen; ja seuraavassa tuokiossa he alkoivat edetä niin turvalliseksi uskomastaan uivasta palatsista ulos aavan valtameren vaaroihin. Moniaat naisista kieltäytyivätkin lähtemästä — he eivät tahtoneet erota aviomiehistään ja pyytelivät, että näiden sallittaisiin lähteä mukaan. Mutta sankarillisesti kieltäytyivät miehet lähtemästä, ja niin jäivät puolisot yksissä kuolemaan tuomittuun laivaan.

Noita avuttomia poloisia veneisiin autettaessa seisoivat laivan upseerit revolverit kädessä vartioimassa, ettei elämänrakkaus ja kuolemankauhu saattaisi miespuolisia matkustajia varoituksista huolimatta ryntäämään veneisiin. Tiettävästi vain yksi sellainen mylläkkä syntyi. Moniaat poloiset välikannen matkustajat — kaikki slaavilaisia ja italialaisia, jotka olivat törmäyksen sattuessa olleet kyllin lähellä älytäkseen sen hirvittäväisyyden — menettivät malttinsa ja valtasivat yhden veneistä. Mutta eräs upseeri pysäytti heidät parilla revolverinlaukauksella, ja väkevät kädet viskasivat heidät takaisin. Heidän himoitsemansa paikat perivät heidän vaimonsa ja lapsensa; ja tänä kauhun hetkenä unohtui kaikki varallisuus- ja säätyerotus, rikkaita naisia ja köyhiä, pitsi- ja rääsyhelmaisia ahdettiin sekaisin yksiin veneisiin. Miljoonapohatan lapsi viskattiin köyhän siirtolaisnaisen povelle, ja yhteiskunnan pohjakerrosten parkuva vesa joutui jalokivisormuksilla koristettuihin käsiin.

Pelastustyö jatkui täsmällisesti, ja sitä säesti ulosvirtaavan höyryn kohina, vaimojen ja lasten sydäntävihlovat huudot ja nyyhkytykset, heidän ottaessaan jäähyväisiä — joista tuli viimeiset — miehiltään ja isiltään, ja koko se merkillinen hämminki ja kohu, joka nousee ahdinkoon joutuneesta isosta ihmisjoukosta. Kaameata näytelmää valaisivat loihtumaisen kirkkaasti laivan eri osista ilmaan ammutut raketit, joilla pyydettiin apua lähitienoilla kulkevilta aluksilta. Ja vielä eriskummallisemmaksi tekivät kohtauksen salongista kajahtelevat pianon ja laivaorkesterin hilpeät säveleet, joihin sekautui lähtevien naisten ja jäävien miesten jäähyväishuudot: "Näkemiin asti! New Yorkissa tavataan!"

Alas, alas, alas — 20-25 metrin syvyyteen — laskettiin veneitä herkeämättä. Jotkut sattuivat laivankyljissä olevien hylkyhöyryn aukkojen tielle, ja silloin olivat niissä istuvat vaarassa kärventyä. Kaikkiin veneisiin ei enää riittänyt upseereita johtamaan pelastustyötä ja pakenemista, ja silloin syntyi sanomaton hämminki. Tuolla jokunen vene sotkeutui peräpuolen kiinnitysköysiin ja asettui pystyyn keula alaspäin, jolloin sen väestö suistui päistikkaa mereen. Toisia hätäytyneitä hyppäsi tuperruksissaan suinpäin laivanreunalta alas; ja niitä pelastettaessa ja toisia väkivalloin veneisiin pyrkiviä esteltäessä alkoi pakokauhun hirvittävä aave jo näyttää kummituskasvojaan.

Jättäkäämme hetkeksi pakenevat veneet kiitämään pitkin mustaa merenpintaa ja kansilla kärsivällisesti seisovat tai epätoivoisesti riehuvat ihmispoloiset odottelemaan toivottua pelastusta — itse asiassa välttymätöntä uppoamistaan — ja silmätkäämme laivan sisäosiin seurataksemme virkapaikoilleen jäävän miehistön toimia.

Syvällä alhaalla konehuoneissa ja lämmitysosastoissa puuhasivat nokiset sankarit sitkeästi totutussa työssään. Ne heistä, joiden työpaikkoihin vesi ei ollut vielä tunkeutunut ja jotka tiesivät heitä entistä kipeämmin tarvittavan, jäivät alhaalle loppuun asti. Pääkonehuoneessa, jota vedenpitävä laipionsa edelleen suojeli, täytyi koneita pitää käynnissä dynamojen takia, jotka käyttivät pumppuja, sähkövaloja kipinäsähkötyslaitteita. Jos pumput onnistuttiin pitää herkeämättömässä toimessa, saattoi laiva pysyä veden päällä siksi kunnes apua tuli; sähkövalo oli välttämätön työnteolle, pelastustoimille ja ihmisten rauhoittamiselle; ja kipinälennättimellä voitiin jatkuvasti huudella apua eetterin halki kymmenien ja satojenkin peninkulmain päästä. Marconi-koneiston hytissä työskenteli kaksi nuorta miestä, joiden nimet — Phillips ja Bride — pysyvät ihmisten muistissa niin kauvan kuin Titanicin kohtaloa muistetaan.

He olivat lähettäneet ilmoihin järkyttävät avunpyyntösanat: "S.O.S", merilaivojen uuden hätähälytyksen, vaihdellen sitä tavantakaa vanhaan apumerkkiin "C.Q.D." Sittekun vaara kävi ilmeisemmäksi ja laivasta tuotiin heille yhä vakavampia uutisia, alkoivat koneet naputtaa paljon pitempiä sähkösanomia, jotka kertoivat kaukana kulkeville aluksille, mitä Titanic'illa oli tapahtunut ja mitä vielä odotettiin tapahtuvaksi. Ja silloin tällöin sieppasivat heidän päidensä päällä suhisevat teräslangat eetteristä ääniä, jotka ilmottivat tuskallisesti kuunteleville miehille, että heidän sanomansa oli saatu ja että tämä tai tuo laiva oli täydellä höyryllä tulossa apuun. Yli 112 km päästä lähetti Carpathia-laivan sähköttäjä tällaisen sanoman, ja liki 500 km matkalta vastasi Titanic'in muhkea sisarlaiva Olympic joutuvansa avuksi. Kiirettä täytyi pitää, sillä sanomienvaihdosta riippui tuhansien ihmisten pelastus, ja kapteeni oli jo käynyt ilmoittamassa, ettei dynamoihin ollut enää kauvan luottamista.

Viimeisenä neljännestuntina nousi jännitys ja kiire korkeimmilleen. Unohtaen kaiken muun ympärillään ja kieltäytyen yrittämästäkään pelastua seisoi Phillips koneensa ääressä, naputellen kuumeisin sormin Morse-avainta ja rukoillen paikalle kiirehtäviä laivoja käyttämään joka hiukkasenkin höyrypainetta. Bride, sankari hänkin, joutui sentään ajattelemaan toverinsa turvallisuutta. Hän juoksi alas noutamaan pelastusvöitä ja pujotti sellaiset Phillipsin ja itsensä ympärille.

Silloin kurkisti kapteeni Smith ovesta sisään ja sanoi: "Pojat, te olette kunnialla tehneet velvollisuutenne; ette voi enää tehdä sen enempää. Lähtekää nyt hytistänne. Joka miehen on pidettävä huolta itsestään. Minä vapautan teidät toimestanne."

"Mutta Phillips takertui kiinni koneeseensa", kertoo pelastunut Bride, "lähettäen lähettäen, lähettäen yhä uusia sähkösanomia. Hän pysyi toimessaan vielä kymmenkunta minuuttia sen jälkeen kuin kapteeni oli vapauttanut hänet. Vesi tunkeutui silloin jo hyttiimme."

Sellainen sankari ja miesten mies oli Phillips. Mutta näyttäytyipä ihmisluonnon alhaisuuskin kaikkein katalimmissa valossaan tuossa pienessä sähkötyshytissä. Ovensuuhun hiipii äänettömästi mies, katsellen kuinka urhea sähköttäjä panee oman henkensä alttiiksi pelastaakseen satojen ja tuhansien muiden henget, kuinka tämä kamppailee tuskallisesti kuoleman kanssa kiristääkseen siltä vielä muutaman hetken armonaikaa kannella kiehuvalle avuttomalle ihmispaljoudelle. Mitä tuolla miehellä on mielessä? Hän koettaa varkain irroittaa korkkiliiviä työhönsä vajonneen sankarin selästä! Hänellä oli itselläänkin hytissä sellainen, samallaisia hän olisi saanut laivanväeltä tusinoittain; mutta liian laiskana, liian itsekkäänä hankkimaan niitä alhaalta tahtoo hän siepata sen, minkä näkee lähinnä.

Silloin älyää hänet ulkoa palaava Bride, ja saa verenmakua suuhunsa. "Minut valtasi äkkiä mieletön halu, etten antaisi tuon miehen kuolla kelpo merimiehen kuolemaa", kertoo hän. "Toivoin, että hänen olisi pitänyt saada roikkua nuorassa tahi hypätä laudalta mereen. Minä tein velvollisuuteni. Toivoin päättäneeni hänen päivänsä, mutta en ole varma siitä."

Phillips meni pohjaan laivan mukana, jota oli turhaan koettanut pelastaa. Häntä onnellisempana pelastui Bride hengissä. Hän pääsi kannelle, juuri kun loppu tuli. Viimeinenkin vene oli mennyt menojaan — ja laivan kansilla seisoi vielä puolisentoista tuhatta ihmistä, joista monet sadat olivat epätoivoissaan kietoutuneet toisiinsa. Orkesterin hilpeitä säveliä seurasi juhlallinen hymni "Lähemmäs sua, Jumala…" Hitaasti, miltei huomaamattomasti painui ylihangan ja keulan puoli veteen, sukeltaen yhä syvemmälle, yhä syvemmälle, mahtavan perän kohotessa yhä korkeammalle, satain ihmisten kyyröttäessä sillä ja odottaessa kohtaloa, jota eivät uskaltaneet loppuun asti ajatella.

Vasta nyt selvisi ratkaisun kaameus useimmille onnettomista. Vesi nousi nousemistaan, vallaten kerroksen toisensa jälkeen; ja ihmiset kapusivat sen huuhtelemille, kalteville kansille, yhä korkeammalle, yhä korkeammalle… etsien ulospääsyä laineista, jotka pian peittivät komentosillankin ja huuhteiivat siitä pois iäkkään kapteenin, joka piteli sylissään joidenkin vanhempain tuossa sekamelskassa unohtamaa pienokaista. "Pojat!" oli hän huutanut miehilleen, ennenkuin vasten tahtoaan oli joutunut uimasille — sillä hän olisi tahtonut pysyä päällikköpaikallaan viimeiseen saakka ja hukkua yhdessä sen kera. "Pojat, nyt ette voi tehdä tämän enempää! Pitäkää huolta kukin itsestänne!" Ja miehet varustausivat viskautumaan mereen nähdessään aseman toivottomaksi laivalla, johon niin paljon toiveita oli kiinnitetty. Mutta ennenkuin he kerkisivät hyppäämään, tarrautuivat he vaistomaisesti kaikkeen mistä saivat kiinni — tankoihin, kaiteisiin, teräsköysiin, kattoakkunoihin — pelastuakseen huuhtoutumasta alas; sillä laivanperä kohosi nyt tornintapaisesti pystyyn ja kansi oli liukaspintainen jyrkänne, josta ei ollut pääsyä muuanne kuin syvyyteen.

Kuvitelkaahan tuota näkyä! Valtaisen laivanrungon puolikas pystyssä taivasta kohti, kimallellen yhä vielä pimeässä yössä valoa epälukuisista hehkulampuista ja suitsuttaen mustaa savua ja säkeniä yksinäisestä perimmäisestä torvestaan; sillä kihisevä joukko yhteenkiemurtuneita ja kannenosiin takertuneita haamuja; ja vielä toinen joukko haamuja, jotka eivät kykene takertumaan mihinkään, vaan luistavat terässiltaa myöten alas kuoleman kitaan. Ja kuvitelkaahan noita yöllisiä ääniä! Kuulkaa mahtavien koneiden ryskettä ja räminää, kun ne tasapainonsa kadottaneina irtautuvat alustoistaan ja syöksyvät kasvavaa vauhtia pitkin laivan pohjaa, murskaten tieltään teräksiset väliseinät kuin hauraat lasilevyt ja puhkaisten keulan kautta itselleen tien syvyyteen; kuulkaa taipuvien ja murtuvien kansien kumeaa räiskettä, kuulkaa jymisevää räjähdystä vedenpinnan alta, jota kohta seuraa toinen ja kolmas, ja kuulkaa — ennen kaikkia muita hälyjä ja ääniä — laivanperään kasautuneiden ihmisten kurkuista tuhansia kuolemantuskan kiljahduksia. Kuvitelkaa tuota näkyä ja noita ääniä — ja vaikka omistaisi minkä hyvänsä kuolemankertojan mielikuvituksen, niin ei saisi paperille piirretyksi sadatta osaakaan niistä kauhuista, jotka täyttivät pari viimeistä minuuttia ihmelaivan ja sen asukkaiden elämästä.

Ja seuraavassa minuutissa ei veden päällä ylpeää Titanic'ia enää näkynyt; mutta merenpinta oli täynnänsä pieniä mustia pilkkuja, ja jokainen pilkku oli hengenhädässä kamppaileva ihmisolento, jokainen koettaen tarrata lähellä uiskenteleviin esineihin — kansituoleihin, puuristikkoihin ja muihin hylkyihin, jokainen sirpale niistä kultaa kalliimpi sille poloiselle, jonka onnistui kahmaista kiinni niistä. Mutta useimmille oli taistelu lyhyt, vain silmänräpäyksen kestävä: pohjaan painuessaan synnytti jättiläislaiva mahtavan nielun, suunnattoman häränsilmän, joka imi ahnaasti kiertävään suppiloonsa kaiken, mitä laajalla alalla vielä kellui pinnalla. Ja kohta täyttivät aallot tuon kohisevan kuilun ja peittivät petolliseen helmaansa Titanic'in haudan.

Laivan toinen upseeri Lightoller pelastui merkillisellä tavalla. Kun laiva teki viimeisen sukelluksensa, oli hän ennättänyt hypätä laidalta mereen ja iski sitten päänsä hylkyhöyryn aukkoa kattavaa ristikkoa vastaan. Siitä virtaava räjähtänyt höyry puski hänet uudelleen pinnalle; mutta hän ennätti vain täyttää keuhkonsa ilmalla, kun pyörre veti hänet jälleen syvyyteen uppoavan laivan kylkeen, lähelle vihellystorven suuta. Vielä toisen kerran paiskasi höyrynräjähdys hänet ylöspäin; ja pinnalle tultuaan älysi hän lähellä kokoonpantavan pelastusveneen. Hän kahmaisi kiinni siihen. Sen kyljessä riippui pelastunut Marconi-sähköttäjä Bride ynnä puolisen tusinaa muita. Se oli kumollaan, mutta kannatti heitä kuitenkin veden pinnalla.

Urhea kapteenivanhus, joka oli huuhtoutunut komentosillalta pienoinen lapsi sylissään, tempoili eteenpäin vedessä kuhisevan ihmisjoukon läpi muuatta lähellä pysyttelevää venhettä kohti, josta koetettiin pelastaa hukkuvia. Mutta hän ei pyrkinyt pelastamaan itseään vaan pienokaisen. Saavutettuaan veneen huusi hän: "Ottakaa lapsi!", kurotti sen auliisti ojennettuihin käsiin; sitten hän, kieltäytyen itse nousemasta tarjottuun turvaan, huudahti: "Päästäkää minut menemään!" ja lähti uimaan takaisin siihen kohtaan, missä hänen laivansa oli kadonnut näkyvistä. Arvatenkin hän pyrki edes kuolleena päällikköpaikalleen, jonka vasten tahtoaan oli elävänä jättänyt.

Monta muuta sankarillista piirrettä voivat eloonjääneet kertoa. Muuan mies ui kumoutuneen pelastusveneen luo, jonka harja oli kukkuroillaan ihmisiä. "Kannattaako se vielä yhtä henkeä?" kysyi hän. Turvassa olevat tiesivät, että yhden ainoan miehen lisäpaino syöksisi heidät kaikki syvyyteen, ja sen he sanoivat, ei itsekkäästi eikä kateellisesti. "Hyvä on! Jääkää hyvästi! Jumala siunatkoon teitä kaikkia!" vastasi mies yhtä epäitsekkäästi, kääntyi poispäin ja ja hukkui heti.

Toinen mies, jonka oli onnistunut kiivetä ison juurikorin päälle, kuuli viereltään aalloista jonkun kysyvän: "Kestäisiköhän se toistakin?" Sitä hän ei tiennyt; hän tiesi vain, että kysyjälle oli elämä yhtä rakas kuin hänelle itselleenkin, ja että kori voi tarjota molemmille pelastusta — mahdollisesti! "Koettakaa!" huusi hän vastaan; "saammehan sitten elää tai kuolla tovereina!"

Tässä lyhykäinen kertomus maailman suurimmasta merionnettomuudesta; ja kuitenkin on vielä paljon seikkoja jälellä, joita ei voi kertoa — kaikki kauhut, elonkipinän sammumiset, viimeiset jäähyväiset rakkaista omaisista. Suuren Tuntemattoman verhon taa siirtyi monia satoja. Harvemmat satamäärät pelastettiin kaikilta tahoilta apuun joutuneisiin laivoihin, joita Marconin kipinät olivat kutsuneet paikalle yön avaran äänettömyyden halki.

XVI LUKU

Merirosvous: Espanjan rikkaus Amerikassa. — Bukanierit. — Drake — kappalainen, sissiruhtinas, kansallisurho. — Flibustierit ja varsinaiset merirosvot: Kidd, aarteenkätkijäsissi; Kelvoton meriviskaali; Arkamielin kotia kohti; Merirosvon aarre. — Kaapparitoimi: Kaapparitoimi merisodan apukeinona. — Alabama’n tarina; Myrskylintu saalista pyytämässä; Myrskylinnun kuolinkamppailu. — Kaapparitoimi nykyisessä suursodassa. — Emden: Naamarin turvin vertaistensa kimpussa; Tuhoojan tuhoutuminen; Toisten kaapparien toiminta ja kohtalo.

Merirosvous eroaa tavallisesta maantieryöväilystä siinä, että sen harjoittajien keskuudessa sitä pidetään joko hyvin luvallisena ammattina, jopa joskus välttämättömänä elinkeinonakin, johon muun toimeentulon niukkuus, karu maanlaatu tai liika-asutus pakottavat; tahi sitten tavallaan ritarillisena urheiluna, joka kysyy kelpo merimiestä ja huimaa miekkaurosta ja joka vaarallisuutensa ohessa lupaa helposti ansaittua kultaa ja kunniaa. Edellisestä syystä ovat merirosvousta harjoittaneet kokonaiset kansakunnatkin, kuten hedelmälliseksi viljelemästään Espanjasta Luoteis-Afrikan hiekkarannikoille työnnetyt maurilaiset ("barbareski-valtiot") miltei koko uuden ajan sekä Kiinan ja Taka-Intian malaijikansat yhä vieläkin. Seikkailun- ja saaliinhimo yhdessä isänmaallisen mielen ja entisellä uralla kohdanneiden pettymysten kera kiihottivat vuorostaan 15. ja 16. sataluvun ranskalaisia, englantilaisia ja hollantilaisia uskalikkoja "bukaniereina" ja "flibustiereina" iskemään rikkaista espanjalaisista verta ja kultaa.

Tämän kirjan V luvussa olemme nähneet, kuinka espanjalaiset menettelivät uusissa siirtomaissaan Amerikan (Länsi-Intian) saarilla ja mantereella. Maan heikot alkuasukkaat ja sittemmin Afrikasta tuodut neekeriorjat pantiin kaivamaan herroilleen maan uumenista kultaa ja hopeaa, merenpohjasta helmiä sekä kokoamaan ja kasvattamaan muita rikkaita luonnonantimia, jotka sitten osalta jäivät siirtolain isäntien ja virkailijain hyväksi, mutta suuremmalta osalta kuljetettiin emämaahan hallitsijain, kirkonmiesten ja aatelisten elämän sulostuttamiseksi. Kateellisina uudesta kultalastaan kielsivät espanjalaiset jyrkästi muihin kansallisuuksiin kuuluvia seikkailijoita koettamasta onneaan heidän alueillaan ja vesillään, uhaten uskalikkoja "tulella ja miekalla sekä auringon ja kuun menetyksellä" — uhkauksen jälkiosa tiesi elinikuista pakko-orjuutta syvissä vuorikaivoksissa. Alkuasukkailta ja siirtolain uutisasukkailta estettiin ankarin keinoin kaupanteko ja kaikkinainen kanssakäyminen muiden kansojen kanssa; vain espanjalaiset kaupankävijät saivat kalliilla hinnoilla myydä enimmäkseen ala-arvoista tavaraansa uudessa maailmassa.

Käykö ihmetteleminen, että nuo vaarantakaiset rikkaudet olivat omiaan houkuttelemaan tänne karskiluontoisia seikkailijoita muistakin Europan maista? Olihan halu vaarallisiin yrityksiin, äkisti saavutettuun varallisuuteen, tärkeänä tekijänä jo suurissa löytöretkissä, ja niistä se edelleen siirtyi seuraavankin aikakauden ilmaan ja vereen.

Lähinnä alkoi muukalaisten onnenritarien sekautuminen Espanjan merentakaisten asiain menoon sangen omituisesta ja proosallisesta syystä: vatsan vaatimuksesta. Länsi-Intian saarilla ja nimenomaan San Domingon eli Haitin saarella vilisi tähän aikaan villiä sarvikarjaa metsät ja ruohoaukeat oikein kuhisemalla. Vieraat, kielletyillä asioilla liikkuvat merenkulkijat ja kauppalaivurit tottuivat tyydyttämään tuoreen lihan tarpeensa metsästämällä noita sarvi- ja jukopäitä mielinmäärin, jopa kuivaamalla intiaanien tapaan lihaa auringossa matkankin varalle, ja lopulta ei enää vain syötäväksi, vaan myöskin myötäväksi. Tästä saivat nuo merelliset metsästäjät nimekseen "lihankuivaajat" eli alkuasukasten kielestä lainatulla sanalla "bukanierit". Tälle vapaalle ammatille espanjalaiset tietystikin panivat tenän. Harmistuneina kutsumattomain tungettelijain muistakin kolttosista he rupesivat aseellisilla joukoilla ja sotalaivoilla häätämään niitä entistä ankarammin pois mailtaan ja vesiltään. Vieraat reissuritarit puolestaan panivat kovan kovaa vastaan ja asestivat laivansa ja väkensä niin hyvin, että kykenivät pitämään puolensa Espanjan vartiolaivoja vastaan.

Siten syntyi katkeamaton sissisota espanjalaisten isäntien ynnä toisiin kansoihin kuuluvain kuokkurien välillä. Oltuaan ensin pakotettuja taistelemaan saaliista alkoivat jälkimmäiset piankin tehdä sitä oikein mielihalusta. Vahvistaakseen voimiaan he järjestyivät — kansallisuuteen katsomatta — oikein ammattikunnaksi, ottaen nimekseen "rannikkoveljekset". Oma aikansa heidät tunsi paraiten bukanierien nimellä, espanjalaiset eivät vivahdusrikkaasta kielestään huolimatta keksineet heille tarpeeksi karkeita nimityksiä, ja historia tuntee heidät Länsi-Intian merisisseinä; mutta heidän itsestään käyttämä nimitys tulkitsi heidän veljellisiä suhteitaan toisiinsa, jotka eivät ainakaan vaaran ja saaliinjaon hetkinä olleet heikommat kuin missä sen ajan maallisissa ja hengellisissä ritarikunnissa hyvänsä. Varsinaiseksi tyyssijakseen he valitsivat pienen Tortuga-saaren Haitin pohjoisrannikolla, jossa säännöllisinä kauppakausina vilisi viljalti mereltä tulleita sissisankareita taskut pullistuneina Espanjan kullasta ja kalleuksista; krouvareita ja iloisia naisia, jotka lyhyessä humussa perivät saaliista kukin osansa; nälistyneitä tyhjätaskuja kauppaamassa henkeänsä ja käsivarsiansa samallaista onnea saavuttaakseen; rikastuneita rahanlainaajia ja koroillaaneläjiä sissivanhuksia antamassa luottoa, laivoja ja kokeneen neuvoja uusiin rohkeisiin yrityksiin.

Bukanierit harjottivat ammattiaan sekä merellä että maalla. Tyhjennettyään ulapan espanjalaisista kauppahaaksista, helmenpyytäjäveneistä ja kotimaahan pyrkivistä aarrelaivoista mielestään niukka-antiseksi, siirtyivät he satapurjeisin laivastoin ja tuhatmiehisin säännöllisin sotajoukoin piirittämään Espanjan linnoitettuja siirtoloita, jopa hallituskaupunkejakin, sekä rannikolla että kaukana sisämaassa.

Ja niin peljätyksi tuli piankin heidän nimensä ja niin kuoloa halveksuva oli heidän rohkeutensa, että he useimmiten onnistuivat yrityksissään. Säälimättömin pakkoveroin kiristettiin kaupungeista kaikki mitä kerrallaan suinkin irti saatiin; ja annettua sitten aikaa, jotta arvet kasvaisivat umpeen ja varallisuutta jälleen kertyisi, saavuttiin uudelle eräretkelle samoihin paikkoihin. Vapisivatpa silloin rikkaat espanjalaiset kauppakaupungit, ylpeiden kuvernöörien ja mahtavien piispojen hallintopaikat Keski-Amerikan kannaksella, Perun, Columbian ja Venezuelan rantamilla, kun mereltä ilmestyi outo laivasto, jonka mastojen huipuissa liehui musta merirosvolippu pääkalloineen ja sääriluineen. Ja huudon kajahtaessa: "Morgan tulee!" — "Se on kauhea Ranskan Pietari" — "Portugalin Perttuli" — tai kuka sissiruhtinas kulloinkin — säntäsivät hirmustuneet asukkaat syvälle metsiin, raahaten mukanansa helpoimmin kuljetettavat kalleutensa. Mutta sissit perivät heidät sieltäkin käsiinsä; majoituttavan kaupungin palatseihin ja tuomiokirkkoihin tekivät he säännöllisiä partioretkiä ympäristöihin ja pakottivat poloiset vangit kauhein kidutuksin ilmaisemaan aarteidensa kätköpaikat. Jolleivät saaneet mielestään tarpeeksi saalista, veivät he kaupungin ylhäisimpiä arvohenkilöitä mukaansa panttivangeiksi, joista jälellejääneiden piti suorittaa ankarat lunnaat.

Bukanieripäälliköistä tuli kuuluisimmaksi Francis Drake. Hänet kerrotaan kuningatar Elisabethin alkuaan nimittäneen laivaston kappalaiseksi, mutta miehen huima luonto ei häntä kauvan pidättänyt hengellisellä alalla. Hän heitti saarnakirjan menemään ja lyöttäytyi tavalliseksi "tervajakuksi". Näytettyään monilla matkoillaan olevansa kelpo soturi ja laivanpäällikkö lähti hän v. 1572 ryöstöretkelle Espanjan alusmaihin Länsi-Intiassa. Alussa ei hänellä — kokematon tällä alalla kun oli — ollut mainittavaa menestystä; päinvastoin sai hän, hyökättyään pienoisen miesjoukon kera rikkaaseen Nombre de Dios’in kaupunkiin Panaman kannaksella, odottamattoman kuuman vastaanoton ja lyötiin häpeällä takaisin.

Paremmin onnisti häntä kannaksen Tyynenmeren puolisella rannalla, jonne hän ensimmäisenä englantilaisista saapui. Saatuaan kuulla, että Espanjan kuninkaan hopea-aarre Perusta oli tulossa Venta Cruzin kaupunkiin, lähti hän 18 matruusin ja 30 espanjalaisille vihamielisen intiaanin kera tuota vahvasti varustettua paikkaa valloittamaan! Alussa tuo kourallinen uskalikkoja joutui joka taholta saarretuksi. Tunnettuaan joukkion johtajaksi Draken — jota he tämän nimen mukaisesti omalla kielelläänkin sanoivat "louhikäärmeeksi" (El Dragon) ja jonka he kuvittelivat olevan edelleen Atlannin puolella — huudahtivat espanjalaiset ihmeissään:

"Ihme on tapahtunut! El Dragon on tullut — taivas ties, millä tavoin — ja hän väijyy aarretta!"

"Ei ikinä!" karjasi Drake vastaan. "Englannin kuningattaren nimessä minun täytyy päästä tästä lävitse!" ja näin sanoen hän laukaisi pistoolinsa vasten espanjalaisen kapteenin kasvoja. Hänen vähälukuinen joukkonsa seurasi esimerkkiä, tunkeutui ulos ahdingosta — ja hetkisen perästä he olivat kaupungin herroina!

Tuntui tuiki käsittämättömältä, kuinka tuollaiset urhotyöt oikein voivat onnistuakaan. Merellä sissit "entrasivat" soutuveneillä hyvin aseistettuja espanjalaisia sotalaivoja ja valtasivat ne; maalla he ilman tykkejäkin valloittivat vahvojen muurien ja sata kertaa suurempain miesjoukkojen puolustamia kaupunkeja. Espanjalainen on hyvä soturi, samalla kertaa kylmäverinen ja ahdistettuna tuliseen vimmaan tuikahtava, mutta bukanierien hirvittävän raivon edessä masentui yksin heidänkin rohkeutensa maan tasalle.

Venta Cruzin ja Filip-kuninkaan hopea-aarteen vallattuaan Drake jatkoi menestyksellä hurjaa riistaretkeään, iskien merellä kauppalaivojen kimppuun kuten kotka saaliinsa niskaan ja nousten tuontuostakin maihin ryöstämään kaupunkeja ja polttamaan luostareja. Vihdoin hän, koottuaan tällä ryöstöretkellä 1577 mielestään tarpeeksi saalista, ei uskaltanutkaan palata kotia samaa tietä kuin oli tullut, vaan yritettyään turhaan löytää Kalifornian tienoilta paluutietä Tyyneltä mereltä Atlantille jatkoi matkaa rohkeasti länteenpäin ja tuli siten, ensimmäisenä englantilaisista, purjehtineeksi maapallon ympäri.

Tuo mainio ryöstöretki herätti luonnollisesti tavatonta ja oikeutettua suuttumusta Espanjassa, joka siihen aikaan oli rauhallisissa suhteissa Englannin kanssa. Yksin Englannissakin nousi kuningattaren neuvonantajia vaatimaan, että kohtuus vaati palauttamaan ryöstetyt aarteet takaisin Espanjalle ja siten välttämään sodansyytä silloisen maailman mahtavimman valtakunnan puolelta. Mutta Elisabet rakasti uljaita miehiä ja urheita tekoja; sen sijaan, että olisi rangaissut Drakea, tuli hän vastaanottamaan Drakea tämän kotia tullessa ja löi hänet ritariksi. Reipas sissi sai pian näyttää kuntoaan Englannin sotalaivaston palveluksessa; ja kun noiden kahden vallan kiristyneet välit viimein paukahtivat rikki ja "Voittamaton armada" saapui tuhoamaan Englannin mahdin ja vapauden maan päältä, oli amiraali Sir Francis Drakella — virkaheitolla kappalaisella ja ent. suurrosvolla — kunniakas osansa isänmaansa loistavissa voitoissa.

Bukanierien eli "rannikkoveljesten" laiton ja hillitön yhdyskunta paisui viimein arveluttavaksi kansainväliseksi vaaraksi, niin että Englannin ja Ranskan hallitusten täytyi — yhtä hyvin Espanjan alituisten valitusten kuin oman kansallisen arvonsa takia — ruveta ankariin toimenpiteisiin sitä vastaan. Jamaikan englantilaiset kuvernöörit hajoittivat tällä isolla saarella olevat bukanierit, ja lopuksi karkotettiin nämä varsinaiselta tyyssijaltaan Tortugaltakin. Leivättömäksi jääneille rosvoille tarjottiin maa-alueita ja kaikkinaisia etuja, jos rupeisivat rauhallisiksi maanviljelijöiksi ja kaupankävijöiksi; heidän päälliköltään ja muita niskoittelevia sitävastoin vedettiin itselleen rangaistukseksi ja toisille varoitukseksi hirteen, "kukittamaan" vanhain asuntopaikkainsa rantoja.

Mutta vaikkapa järjestö siten hajoitettiinkin ja se itse asiassa lakkasi olemasta, ei sissitoimi siltä hävinnyt. Suuri joukko sen yksityisiä jäseniä hajautui muille merille ja syrjäisiin saariin ja jatkoi ammattiaan yksityisinä liikkeenharjoittajina, "privatiereina". Ja tästä lähtien he eivät enää kohdistaneetkaan hyökkäyksiään yksinomaan Espanjaa, sen kauppalaivoja ja siirtoloita vastaan, vaan kävivät sotaa kaikkia kansallisuuksia vastaan. Ennen heiltä rauhassa olleet Englannin ja Ranskan kauppahaahdet olivat heille yhtä mieluisia saaliita kuin espanjalaisetkin; samoin Englannin noihin aikoihin hankkimat siirtolat Virginian ja molempain Karolinain valtioissa Pohjois-Amerikan kaakkoisrannikolla.

Ja kun Englanti rupesi näissä alusmaissaan alusta alkaen hajottamaan samallaista ahdashenkistä vapaan kaupan rajoittamista kuin Espanja omilla alueillaan — siirtolain uutisasukkaiden ei näet sallittu tuottaa tarpeitaan muualta kuin Englannin satamista eikä myydä tuotteitaan muille kuin Englannin kauppiaille — tuli sisseistä aikaa myöten moisella nylkyripolitiikalla rasitettujen siirtolaisten paraita kauppatuttuja. Kun tuollainen "flibustieri" (väärennys engl. sanasta freebooter = vapaapurjehtija) tullilaivojen ja publikaanien nokan ohitse saapui satamaan, möi hän tai vaihtoi mereltä riistämäänsä ryöstösaalista kohtuhintoihin. Ja hänellä oli taskussaan runsaasti Espanjan kilisevää kultaa, joka pitkinä aikoina näillä seuduilla olikin pääraha ja jota hän ei kitsastellut kuluttaessaan maankamaran kapakoissa tahi ostaessaan siirtolaisilta näiden tupakka- ja riisilasteja.

Vasta kun he julkeudessaan kävivät ryöstämään siirtomaiden omiakin aluksia ja kauppavarastoja, rikkoutuivat hyvät välit. Maanasukkaat varustivat laivoja avuksi Englannin vartiolaivoille kurittamaan kelvottomia rosvoja, joita kiinni saataessa odotti varma hirsipuu. Nämä puolestaan alkoivat ryöstellä rannikkokaupunkeja, varsinkin kaupan ja hallituksen keskustaksi kohonnutta Charlestonia; ja merellä he oppivat julman sodankäyntitavan: valtaamistaan laivoista he surmasivat miehistöt miekalla tai "hyppyyttivät lankkua myöten" hukkumaan, vain jolloinkin sallien niiden pienellä purrella ja ilman eväitä pyrkiä kaukaiseen rantaan, tahi laskien ne jollekin asumattomalle luodolle odottelemaan pelastajia tai nälkäkuolemaa.

Meriromaaneissa ja seikkailukirjallisuudessa ovat monet noista rosvojulmureista saaneet aivan ansaitsemattoman maineen. Sellaisia olivat kuuluisa "Mustaparta" eli porvarilliselta nimeltään Edward Thatch, joka kantoi muhkeaa mustaa partaansa värillisin nauhoin solmituissa palmikoissa korvain takana ja kolmea pistooliparia rinnallaan; tulipunaisissa silkki- ja samettivaatteissa ja timanttihelyissä upeileva Perttuli Rogers; merenkulusta tuiki tietämätön ent. majuri Bonnett, joka paremman puoliskonsa hirmuvaltaa pakeni merelle ja kohosi kauppalaivurien kauhuksi, ynnä monet muut. Mielikuvitukselle on kuitenkin suurinta kiihoketta antanut kuuluisa Kidd.

Tämän miehen elämä ja toimet ovat sellaisina, kuin ne seikkailukirjoissa ja Amerikan rannikkoväestön mielikuvituksessa esiytyvät, totta ja satua uskomattomassa määrässä yhteenkietoutuneena. William eli Robert Kidd oli vuoden 1700-tienoilla tavallinen kauppalaivuri, ammatissaan taitava ja yleistä arvonantoa nauttiva mies, jonka perhe asui New Yorkissa (Pohjois-Amerikan itärannikon valtiot olivat silloin Englannin siirtomaita). Kun Englannin ja Ranskan välille syttyi sota v. 1690, oli hän saanut hallitukselta kaapparivaltuudet ja hävittämällä ranskalaisia kauppalaivoja osottanut myöskin sodankävijän kykyä.

Joitakuita vuosia myöhemmin Englannin ylimyspiireissä syntyi merkillinen yhtiö, joka tahtoi tehdä lopun Amerikan rannikkovesiä tuhoavasta merirosvoilusta — mutta samalla myöskin korjata rosvoilta näiden rosvoamat rikkaudet yhtiön kassakirstuun; ja jotta korkea kruunu antaisi näin hyödylliselle yritykselle siunauksensa, piti saaliista tulla kymmenykset Englannin kuninkaan kukkaroon. Tällaiseen meriviskaalin toimeen suositteli New Yorkin kuvernööri kapteeni Kiddiä sopivana miehenä.

Hän sai käytettäväkseen ison, 80-tykkisen laivan nimeltä Adventure (Seikkailu), johon valitsi miehistöksi sissitoimeen tottuneita ja muuten merielämässä kaikin puolin karaistuja pikipöksyjä. Vaikea on tietää, oliko Kiddillä jo ennakolta ollut aikomus lähteä satumaiselle seikkailulleen, vai kypsyikö tuo ajatus hänellä vasta vankan sotalaivan saatua, jolla pahimmoiksi oli kovin houkutteleva nimikin — niin sitä vaan kävi, että rupeamatta sopimuksen ja virkavalansa mukaisesti toimittamaan vartiopalvelusta Pohjois-Amerikan vesillä, tuo vastaleivottu merikomisarjus antoi palttua koko urakalle lähti kevyin mielin kiertämään Afrikan ympäri päätyen viimein Punaiselle merelle. Koko lavean matkan hän, varoen välivesillä risteileviä englantilaisia sotalaivoja, vältti visusti koskemasta mihinkään kiellettyyn tai käskettyyn hedelmään, vaikkapa sormia saattoi syhyttääkin; mutta etäisille maailmanäärille tultua, missä vartijoista ei ollut niin pelkoa, hän suostutteli reilun miehistönsä iloiseen sissielämään ja julisti itsensä ja laivansa merirosvoksi, joka kävi sotaa kaiken maailman hallituksia ja kauppalaivoja vastaan. Sitten hän alkoi raivota Punaisella merellä, Persian lahdella ja Itä-Intian vesillä kuin tuuliaispää, iskien rauhallisesti purjehtivain ja pahaa aavistamattomien kauppahaaksien kimppuun milloin siellä milloin täällä. Englannin kanssa sotaakäyvien kansojen aluksia hän nitisteli kaapparivaltuuksien nojalla, muita merirosvolaivoja taas arvoisana meriviskaalina; mutta jos alus oli Englannin kanssa rauhassa olevaa kansallisuutta, pakotti hän pistooli kädessä miehistön ja matkustajat kirjoittamaan valallisen todistuksen siitä, että alus kuului viholliskansalle. Sitten hän myhäillen pisti paperin taskuunsa ja päästi miesparat paljaaseen paitaan asti riisuttuina menemään. Miestensä kesken hän piti kovaa kuria; kun laivalla kerran yltyi julki kapina sen takia, että kapteeni miesten mielestä syyttä säästi oman kansan laivoja, iski Kidd johtajaa raudoitetulla sangolla päähän, jotta toiselta kallo halkesi, ja siitä kapina kohta asettui.

Vihdoin alkoi kelpokapteenille tulla koti-ikävä uskollisesti odottelevan vaimokullan ja iloisten lapsukaisten luo — ja liekö myöskin tullut tunnonvaivoja tahi aavistus siitä, etteivät moiset urotyöt maineetta jäisi. Hän valtasi vielä isomman aluksen paljoja aarteitaan varten, poltti vanhan laivansa poroksi ja lähti reippain mielin kotimatkalle. Mutta Länsi-Intiaan tultuaan hän sai sanomattomaksi murheekseen ja pettymyksekseen kuulla, että tieto hänen lievimmin sanoen kummallisesta ja virheellisestä virantoimituksestaan olikin lentänyt jo kauvan hänen edellään kotimaahan, ja että viranomaisia ja sotalaivoja oli käsketty sieppaamaan arvoisa komisarjus kiinni, heti kun hän ilmestyisi näkysälle. Tuo oli perin ikävä uutinen perheensä parhaasta ahkeroineelle kapteenille. Jotta edes osakin vaivoin kootusta mammonasta jäisi hänelle itselleen vanhuuden varaksi ja vaimon ja lasten turvaksi, kasasi hän puhtaan rahan ja kalliimmat tavarat pienenlaiseen purteen, jätti lopun saaliin isoon laivaan erään veijaritoverin hoteisiin ja lähti varovaisesti kiertäen ja kaartaen luovimaan Amerikan rannikkoa kotikaupunkia kohti. Hänessä kyti salainen toivo, että lahjomalla häntä suositelleen kuvernöörin saisi tämän ummistamaan korvansa kaikille kurjille kanteluille. Mutta New Yorkia lähestyessään hän sai kuulla, ettei armoa ollut odotettavissakaan. Päinvastoin levisi sinne huhu, että Kidd-hirtehinen luimisteli jossakin lähimailla, jonka vuoksi tykkivene lähetettiin ottamaan häntä kiinni. Silloin hän kiiruhti nousemaan maihin Long Islandin saarelle New Yorkin sataman suussa ja hautasi paikanomistajan luvalla aarteensa maahan siltä varalta, että jos hän odottavasta tuomiosta pääsisi edes monivuotisella vankeudella, voisi hän korjata saaliin uudestaan käsiinsä. Sitten antautui hän viranomaisille ja kuljetettiin raudoissa Englantiin vastaamaan tihutöistään. Hän puolustihe urheasti, syytti ylhäisiä työnantajiaan hyvästä toveruudesta ja vakuutti itse olevansa miesparka, "viattomin koko joukosta". Mutta mikään ei auttanut, hänet tuomittiin kuolemaan, mestattiin ja hänen päänsä ripustettiin rautahakaan Lontoon satamaan, missä se irvisteli ilkeästi vuosikausia pelotukseksi ja varoitukseksi kaikille velvollisuuksistaan horjahtaneille merenkulkijoille.

Tuosta poikkeamisesta Long Islandin saarelle sai alkunsa loppumaton tarinasarja aarteista, joita kapteeni Kidd muka oi tuontuostakin haudannut maahan milloin mihinkin kohtaan Pohjois-Amerikan rannalle. Melkein lukemattomat ovat paikat, joissa on kerrottu aarnivalkeiden palavan hiekkaan kätkettyjen kultien ja kalliiden kivien päällä. Uskottavuuden korottamiseksi tiedettiin Kidd-lurjuksen tappaneen aarrehautaa kaivaneet merimiehet tai sotavangit, jotta nämä eivät pääsisi kielimään kaivauspaikasta, ja niiden haamut sitten muka öiseen aikaan kummittelivat lähistöllä. Epälukuiset aarteenkaivajat ovat tonkineet maata sellaisilla kohdilla sekä vanhempina että uudempina aikoina, tietystikään mitään löytämättä. Kiddin Long Islandiin hautaama aarre näet heti tuomion jälkeen kaivettiin maanomistajan ilmoituksesta esiin ja jätettiin viranomaisille. Onpa oikein osakeyhtiöitäkin perustettu hankkimaan Kiddin aarteita ilmi maanpovesta ja retkikuntia varustettu taitavien kaivosinsinöörien johdolla tutkimaan milloin mitäkin paikkaa. Jokunen vuosikymmen sitten sellainen retkikunta aherteli aina Jäämeren rannikolla asti, löytämättä jäätyneestä maaperästä muuta kuin ammoin sinne hautautuneita valaanluita.

KAAPPARITOIMI.

Kaapparitoimella ymmärretään laillistettua merirosvousta. Sodan syttyessä kahden valtakunnan välillä jakavat niiden hallitukset merenkulkijoille "kaapparivaltuuksia", joiden nojalla nämä ovat oikeutetut hävittämään vihollismaalle kuuluvia kauppalaivoja avoimella merellä ja varastopaikkoja rannikolla sekä saamaan palkakseen n.s. riista-oikeuden tuomitseman osuuden saaliista. Myöskin nopeakulkuisia sotalaivoja voidaan merivirastojen valtuuttamina käyttää semmoiseen toimeen, nykyaikana nimenomaan kevyitä risteilijöitä tahi tykeillä aseistettuja pikahöyrylaivoja.

Kaapparitointa on harjoitettu kaikkina aikoina, vaikka oikeutettuja vastaväitöksiä sen epäinhimillisyydestä rauhallisia, aseettomia merenkulkijoita kohtaan onkin tiheästi esitetty. "Sodan aikana lait vaikenevat", on vastattu; kun oman maan rauha ja hyvinvointi on uhattu, ollaan muka oikeutettuja keinolla millä hyvänsä häiritsemään vihollisenkin elämisen mahdollisuuksia. Vanhempina aikoina — vielä kauvas 1600-luvulla asti — kohdeltiin kaapattujen alusten miehistöjäkin julmasti, ne pantiin joko "hyppäämään laudalta" mereen tahi raahattiin orjuuteen voittajavaltion merentakaisiin siirtomaihin. Sittemmin ne ovat päässeet sotavankeudella sodan loppuun saakka tahi on niiden sallittu pelastua veneillä, nousta vieraaseen puolueettomaan laivaan tai kuljetettu johonkin rannikolle. Vallattu alus lastineen on joko upotettu tahikka viety lähimpään omaan satamaan myytäväksi huutokaupalla kaappaajain hyväksi.

Kuuluisin kaapparilaiva merihistoriassa lienee Alabama. Kun Pohjois-Amerikan Yhdysvallat neekeriorjien vapauttamisasian takia jakautuivat kahteen katkeraan vihollisleiriin, oli aseellinen ylivoima niin maalla kuin merellä sekä rahallinen voima tuota asiaa kannattavien pohjoisvaltioiden puolella. Vähempilukuisten etelävaltioiden toimeentulo perustui puuvillan viljelykseen ja maastavientiin, ja puuvillaistutuksilla olivat neekerit olleet miltei ainoana työvoimana. Pohjoiset valtiot saartivat sotalaivoillaan (kuten XI luvussa on kerrottu) etelän rannikot estääkseen näitä viemästä puuvillaansa Europaan ja vaihettamasta sitä rahaan ja aseihin. Niiden mahtava kauppalaivasto, jonka muodostivat suurelta osalta nopeakulkuiset "klippertit", voi sen sijaan vapaasti purjehtia kaikilla maailman merillä.

Vaikka sivistynyt Europa yleisesti kannattikin orjain vapautusta, oli nimenomaan Englannin myötätunto tässä sodassa etelävaltioiden puolella. Osaksi johtui tämä kauppakateudesta pohjoisvaltioita kohtaan, osaksi myöskin siitä, että edellisten väestön "kerman" muodostivat Amerikaan ensinnä siirtyneet englantilaiset puritaani- ja aatelissuvut, joilla oli säilynyt vanhanaikaiset ritarilliset tavat ja käsitykset ja jotka sitkeästi pitivät vielä kiinni perinnäisestä kulttuuriyhteydestään vanhan emämaan kanssa. Pohjoisvaltioiden asutus sen sijaan oli jo silloin paljon sekarotuisempaa; uupumaton taistelu toimeentulosta äärettömissä aarniometsissä ja sitten häikäilemätön kilpailu kaupan, merenkulun ja teollisuuden alalla oli pohjan "jenkeistä" luonut toisenlaisen, persoonallisilta ominaisuuksiltaan ehkä vähemmän miellyttävän rodun.

Näistä syistä Englannin rahamiehet kannattivat salaa ei vain myötätunnollaan, mutta myöskin teoillaan luulotellun elinehtonsa — neekeriorjuuden puolesta kamppailevaa etelää. He toimittivat "konfedereeratuille" (erotukseksi entisestä "unionista", joka pysyi edelleen pohjoisvaltioiden liittonimenä, nimittivät etelävaltiot omaa liittoyhteyttään "konfederatsioniksi") sen kipeästi tarvitsemia aseita ja rahalainoja; heidän uskaliaat merenkulkijansa puhkaisivat tien etelän satamiin rannikkosaarron lävitse; ja he auttoivat — kenties kaikkein tehokkaimmin — etelän sodankäyntiä rakentamalla sille Alabama’n.

Tämä lyhytaikaisen elämäniän mutta historiallisen kuuluisuuden saavuttanut laiva (nimi otettu eräästä etelävaltiosta) rakennettiin Liverpoolin veistämöllä v. 1862. Se oli suunniteltu nopeakulkuiseksi purjehtijaksi — tosin oli sillä höyrykonekin, mutta sitä käytettiin vain hätäpakosta, jotta laajoilla risteilyillä valtamerillä ei tarvittu poiketa tuontuostakin satamiin ottamaan kivihiiliä; ja sen kantavuus oli 1,040 tonnia. Etevän kapteeninsa Rafael Semmesin johdolla se risteili lähes kahden vuoden ajan pitkin ja poikin Atlanttia, pistäysipä Intian merelläkin aina Kiinan vesillä asti ja uskalsi jolloinkin käydä ahdistelemassa pohjoisvaltioiden saarto- ja kuljetuslaivoja sota-alueilla. Sukkelasti ja aavistamatta kuin Andien kondorikotka iski nopea ja rohkea siepposissi "jenkkien" rahti- ja kauppalaivojen kimppuun ja upotti ne enimmäkseen lastineen päivineen; miehistö ja matkustajat siirrettiin vastaansattuviin puolueettomiin laivoihin. Kaikkiaan hävitti se miltei yhtämittaisella purjehduksellaan (satamissa se kävi aniharvoin, pohjaraavinnan ja kivihiilensaannin vuoksi) 68 alusta, niistä upottaen tahi polttaen lastineen 53.

Paljon suurempi kuin tästä aiheutuva aineellinen häviö oli Alabama'n tekemä moraalinen vaikutus Unionin merenkulkuun ja ulkomaan kauppaan: ne se oli tyrehyttää miltei järkiään. Harvat olivat ne laivurit, jotka Alabama’n pelosta uskalsivat lähteä merelle. Siitä taas johtui, että pohjoisiin satamiin ja varastopaikkoihin kasautui vuorittain tavaraa, ja ulkomaisen menekin puutteessa pyrki teollisuuskin pysähtymään. Notkeasti ja ketterästi kuin siro myrskypääsky vältti kaapparialus sitä etsimään lähetetyt sotalaivat, siepaten joskus kuin pilkalla aivan nokan edestä niiden turviin pyrkivän kauppahaahden. Pohjoisvaltioiden sanomalehdistö raivosi, keksi juttuja kapteenin Semmesin julmuudesta ja yllytti Yhdysvaltoja sotaan Englantiakin vastaan, joka tietentahtoen oli rustannut mokoman ryöstölinnun etelälle. Englannin hallitus joutui pahaan välikäteen ja sen oli vaikea puolustaa laivanrakentajiaan muun Europan silmissä.

Vihdoin, maasodankin jo lähetessä loppuaan, päättyi Alabaman mainehikas retkeily. Sen mentyä heinäkuussa 1864 korjauttamaan yhtämittaisen purjehduksen aiheuttamia vaurioitaan ranskalaiseen Cherbourgin sotasatamaan, telkesi sen sinne pohjoisvaltioiden risteilijä Kearsarge, välittämättä puolueettoman alueen ja korjaustyön takaamasta turvasta. Ritarillinen Semmes ei voinut tuota sulattaa, vaan haastoi — korjauksen-alaisella laivallaan! — vihollisen kaksintaisteluun kolmen meripenikulman päähän rannikolta, kansainväliselle taistelualueelle. Jos hän olisi tuntenut vihollisensa vähän tarkemmin, olisi hän toki epäröinyt hurjanrohkeassa päätöksessään. Hänen oma aluksensa oli suojaton puulaiva, mutta Kearsarge'n kupeet ja kansi olivat panssaroidut vieriviereen naulatuilla ankkurikettingeillä — siis panssarin alkuperäisin kehitysmuoto. Pahaa aavistamatta Alabama höyrysi merelle ja alotti tulen odottelevaa vainolaista vastaan; suuri joukko ranskalaisia laivoja ja englantilaisia huvipursia katseli etäämmältä jännittävää näytelmää. Mutta Alabama'n ammukset kilpistyivät mitään tuhoa tuottamatta Kearsarge'n kyljistä. Semmes arveli ruutiaan ja pommejaan kehnoiksi; eikä hänelle asianlaita selvinnyt, ennenkuin vasta jälkeenpäin. Hänen laivansa sitävastoin ammuttiin pian reikiä täyteen ja upposi; ja vastaamatta antautumiskehotuksiin hyppäsivät eloonjääneet mereen, josta eräs englantilainen huvipursi pelasti enimmät sekä vei maihin Englantiin, huolimatta "jenkkien" vastalauseista, jotka vaativat pelastettuja sotavangeikseen.

Semmesille ja hänen miehilleen osotettiin Englannissa suurta kunniaa, ja muistakin Europan maista tuli innostuneen nuorison lähetystöjä tuomaan heille kunniamiekkoja ja muita ihailunosotuksia. Sodan loputtua 1865 asetettiin kapteeni Semmes sotaoikeuden eteen, mutta vapautettiin kaikesta syytöksestä — hänhän oli upseerina toiminut sotalakien mukaan — ja korotettiin myöhemmin amiraaliksi uudelleen yhtyneiden Yhdysvaltain laivastossa.

Ikävämmin kävi hänelle ja etelälle suosiollisen Englannin Alabama’n takia. Pohjoisvaltiot eivät jaksaneet sulattaa tuon laivan sen kaupalle ja meriliikkeelle tuottamaa aineellista vahinkoa, vaan vaativat Englantia korvaamaan sen, koska alus oli rakennettu tämän maan telakalla. Asiasta syntyi kiivas jupakka ja valtiolliset välit uhkasivat ratketa ilmi sodaksi, kunnes juttu lykättiin kansainväliseen sovinto-oikeuteen (ensimmäinen laatuaan maailmassa ja Haagin-konferenssin edelläkävijä), joka tuomitsi Englannin maksamaan riitapuolelleen 80 milj. markkaa tämän välittömäin tappioiden (upotettujen laivojen ja lastien) korvaukseksi. Yhdysvaltain vaatima summa oli monta kertaa suurempi ja sisälsi kaikki välillisetkin vahingot (meriliikkeen, kaupan ja teollisuuden seisahtumisen takia aiheutuneet).

Äskettäin käydyn jättimäisen maailmansodan edellä ja jatkuvasti sen kestäessäkin on hävitysaseita ja sodankäyntitapoja kehitetty ennen kuulumattomaan täydellisyyteen. Koska sen kulusta on riippunut mahtavain suurvaltain olemassaolo, eivät mitkään kirjoitetut ja kirjoittamattomat kansainväliset lait ole enää säilyttäneet pätevyyttään. Luonnollista on, että myöskin saarto- ja kaapparitoimi ovat olleet sallittuja ja mieluisasti käytettyjä aseita vihollisen vahingoittamiseksi.

Englannin merenkeskinen asema on tälle maalle erinomaiseksi eduksi sen varjellessa mahtavalla laivastollaan rantojansa niille yrittävien meri- ja maavoimien hyökkäyksiltä. Mutta toiselta puolen on tuo asema sodan aikaan samalla sen heikoin kohta, sen "Akilleen kantapää", johon vihollinen voi sitä paraiten satuttaa. Suur-Britannian maaperä ei kasvata asukkailleen lähimaillekaan niiden tarvitsemia elintarpeita. Suuri osa siitä on näet teollisuuden alla sekä suurten maanomistajain huvi- ja metsästyspuistoina. On laskettu, että joka minuutti täytyy Englannin rannoille laskea 10,000 mkan arvosta muualta meritse tuotuja elatusvaroja, jotta sen kansa pysyisi hengissä. Vehnä on tuotu Venäjältä, Kanadasta ja Yhdysvalloista, riisi Intiasta ja Kiinasta, liha (jäädytettynä tai säilöstettynä) Yhdysvalloista, Argentinasta ja Etelä-Afrikasta.

Tätä maanpuolustuksessa kovin arkaa seikkaa Saksa kiirehtikin käyttämään hyväkseen, pakottaaksensa mahtavimman ja itsepäisimmän vihollisensa lopettamaan sodan. Se saarsi Englannin rannikot uudenaikaisilla hirviöillään, sodan kestäessä suurenmoisesti kehittämillään sukellusaluksilla, jotka torpeedoillaan rautaisen järkähtämättömästi tuhosivat niinhyvin rantoja puolustavia panssarilaivoja kuin satamiin yrittäviä kauppa-aluksia. Ulapalla taasen sen nopeakulkuiset kaappariristeilijät upottivat entisen Alabama'n tavoin viimemainittuja kaikilla maailman merillä. Verrattomalla taidolla ne osasivat — liukkaina kuin ankeriaat — kauvan välttää takaa-ajelevia brittiläisiä laivastoja, kunnes välttämätön tuho kohtasi useimmat niistä.

Mainehikkain Englannin ja sen liittolaisten kauppalaivojen tuhooja oli sodan kestäessä kevyt risteilijä Emden. Sodan syttyessä elokuun alussa 1914 se oli Saksan kiinalaisen kauppasiirtolan Tsingtaun satamassa ja alotti oitis kaappariretkeilynsä. Täyttä höyryä se oikasi ulos merelle, läpäsi Malakka-salmen, vihollislaivat aivan kintereillään, ja eksyttäen nämä perästään eteläänpäin, kääntyikin itse länteen Bengalin lahtea kohti, upottaen viisi alusta matkallaan, ja päätyi viimein Madrasin edustalle, jota rupesi pommittamaan, onnistuen sytyttämään satamassa olevat suuret paloöljysäiliöt.

Sieltä se kääntyi Ceylonin rannikoille, upottaen jälleen neljä uutta laivaa, lähetti niiden väestöt rantaan viidennellä ja pidätti lastin takia luonaan kuudennen, hiililaivan. Sitten se, käyttäen hyväkseen eri paikoissa olevia salaisia kipinäsähkötyslaitoksia ja toisia saksalaisia apulaivoja, jatkoi hävitysmatkaansa, kunnes lokak. 16 p:ään mennessä oli upottanut vielä puolisen tusinaa Englannin aluksia.

Silloin sattui sille itselleen ikävyys. Englantilainen panssariristeilijä Yarmouth, joka verikoiran sitkeydellä oli pysytellyt sen kintereillä, sieppasi moniaita sen apulaivoista, ja Emden itse säilyi vain piiloutumalla visusti, vaikka kauppalaivat yhä edelleen matkasivat kuolettavan pelon alaisina, odotellen sen äkkiarvaamatonta ilmestymistä kauppareiteille.

Sitten se yhtäkkiä ilmestyi korjaamaan parempaakin saalista kuin suojattomia kauppa-aluksia. Lokak. 16 p. — Englannin kansallisena juhlapäivänä, "Trafalgarin päivänä" — porhalsi 4-piippuinen risteilijä Penangin satamaan Indo-Kiinassa. Siellä olevat ranskalainen torpeedonhävittäjä Mousquet ja venäläinen kevyt risteilijä Jemtshug eivät osanneet aavistaa sitä Emden'iksi, jolla tiesivät olevan vain kolme savupiippua. Mutta kaapparin kapteeni v. Möller oli lisännyt niiden lukua laudoista ja purjekankaasta laitattamallaan hökötyksellä, joka oli eksyttävästi oikean savupiipun näköinen.

"Yarmouth!" vastattiin siltä rohkeasti; "tulossa ankkuroimaan." Ja niillä puhein Emden käänsi pyöreän peränsä päin Jemtshugia, jota kohti laukaisi kuolettavan torpeedon sekä pommitti sitä vielä oikealla luotisateella 10 sm tykeistään. Pohjaan meni paikalla venäläinen risteilijä, ja kohtapa seurasi sitä Tanskalainenkin.

Tämän urotyön jälkeen siirtyi saksalainen risteilijä jatkamaan hävitystään Australian vesille, joilla turmio kohtasi sen itsensä Kokos-saarien luona marrask. 9 p:nä.

Australian liittovaltion ristelijä Sydney sai varahin mainitun päivän aamuna Kokos-saarilta kipinäsähkö-sanoman: "Outo sotalaiva… sataman ulkopuolella", ja lähti hetipaikalla täydellä höyryllä merelle, kunnes tähystäjä mastosta sai klo 9,15 näkyviinsä Keeling-saaren kokospalmujen huiput taivaanrannalla. Neljännestunnin päästä nousivat jo Emden'inkin savupiiput näkyviin 20-25 km päässä. Saksalainen laiva alotti leikin ampumalla pitkältä matkalta, Sydney odotti vähän aikaa, kunnes vastasi tuleen. Siitä sukeutui komea taistelu; Emden käytti tykkejään mainion taitavasti ja murskasi miltei kohta vastustajansa ylähangan toisen ison tykin, tehden sen miehistön itse asiassa kykenemättömäksi taisteluun. Australialaisen laivan tulentarkistustorni ylhäällä mastossa räjähti kappaleiksi ja laivassa pääsi tuli irralleen, jonka miehistö kuitenkin kesken tulisinta ottelua sai pian sammutetuksi.

Koko ajan kiertelivät molemmat taistelevat laivat toisiaan suurimmalla nopeudellaan, joka nousi 25, jopa toisinaan 26 solmuväliin (38-40 km. tunnissa). Puolitoistatuntisen molemminpuolisen pommittamisen jälkeen kajahti Sydney'llä viimein riemuhuuto ja miehet heiluttivat lakkejaan — äsken rikkiammutun tykin naapurista oli taitavasti ammuttu luoti tehnyt pahaa tuhoa vihollisessa: sen etumasto ja kaikki kolme savupiippua lensivät murskaksi ja peräpuoli syttyi tuleen. Siitä huolimatta, ja vaikka laiva peittyi paksuun mustaan savupilveen, jatkoi se kuitenkin uljaasti taistelua. Tehdäkseen leikistä lopun alotti Sydney uudelleen ampumisen, joka lähetti Emden'in hylkynä Keeling-saaren rannalle. Arvaten, ettei se pääsisi sieltä pakenemaan, lähti voittaja tavoittamaan sen ulompana merellä odottelevaa hiililaivaa. Tämän luokse tultua havaittiin, että väki oli avannut luukut ja että alus oli nopeasti uppoamassa. Miehistö korjattiin Sydney'hin, joka palasi takaisin Emden'in luo. Sinne saapuessa nähtiin, kuinka tämän miehet vetivät lippunsa alas ja nostivat valkean lipun sijaan antautumismerkiksi. Sotatavan mukaisesti olisi Sydney'n nyt pitänyt lähettää veneensä pelastamaan haaksirikkoisen miehistöä; mutta kun tuli jo myöhä ja kun Emden’in sisarlaiva Königsberg voi milloin hyvänsä ilmestyä näyttämölle, jäi australialainen alus höyryämään ulommaksi merelle, korjaten silloin tällöin aaltojen varaan antautuneen saksalaisen merimiehen ylös vedestä.

Kun Sydney’stä varahin huomenissa kurkistettiin saaren kipinäsähkötysasemalle, saatiin kuulla, että yön kuluessa joukko Emden’in miehiä oli noussut maihin, särkenyt sähkötyskoneet ja sitten paennut rannalta anastamallaan kuunarilla. Klo 11 jälkeen a.p. käytiin sitten katsomassa Emden’in hylkyä. Se muistutti kamalasti jotain teurastuspaikkaa — 180 sen miehistä oli kirjaimellisesti silpoutunut palasiksi räjähtävistä luodeista ja laivan kappaleista. Jälellejääneet siirrettiin Sydney’hin, joka lähti kulkemaan Colomboon. Satamassa olevain kaupunkilaisten riemuhuutoihin jätettiin vastaamatta, sillä kapteeni oli määrännyt aivan hiljaisen tulon, säästääkseen uljaan vihollismiehistön tunteita. Kapteeni v. Müllerin sallittiin koko sotavankeusaikansa pitää miekkansa kunnianosotukseksi urhoollisuudestaan sekä siitä, että hän oli aina erittäin inhimillisesti kohdellut valtaamainsa alusten väkeä. Vaikka hän oli upottanut brittiläisiä laivoja ja tavaroita yli 100 milj. mkan arvosta, ei hänen takiaan aseettomain laivain miehistä ollut yksikään saanut surmaansa.

XVII LUKU

Rannikkopuolustus: Miinat. Hävitys ja kuolema Port Arthurin edustalla; Kavala suunnitelma; Karhu houkutellaan pesästään; Juoni kehittyy; Miinan työ. — Taistelu avoimella merellä: Päävastustajain merivoimat nykyisessä suursodassa. — Merisodan kehitys sadan vuoden aikana. — Pohjanmeren taistelu tammik. 24 p. 1915; Epäonnistunut yllätys; "Leijona" saaliinsa kimpussa; Taistelun kehittyminen; "Leijona" ja "Tiikeri" haavoittuvat; Blücher'in sankarillinen loppu.

RANNIKKOPUOLUSTUS.

Vedenalainen miina on merissodan kauhein ja kavalin ase, sen rinnalla yksin tuhoa tuottava, nuolen nopeudella lentävä torpeedokin on tavallaan rehellisempi. Sillä torpeedon laskee näkyvä alus, jolta uhattu sotalaiva voi puolustautua väkevillä tykeillään, eikä sellaisia toki ammuta aseettomia aluksia vastaan muutoin kuin kaapparisodassa, jolloin miehistölle annetaan aikaa laskeutua veneisiin. Mutta miina makaa vedenpinnan alla liikkumattomana, järjettömänä hävityskappaleena, joka iskee kappaleiksi yhtä hyvin sen yli kulkevan rauhallisen kauppahaahden kuin sotalaivankin.

Miinan muodostaa pehmeästä teräspellistä tehty lieriö tai keila, joka on täytetty pumpuliruudilla. Tämä on salpietarissa ja rikkihapossa liuotettua puuvillalangan nöhtää, s.o. selluloosaa, ja on kosteassa tilassa vaaratonta, palaa sytytettäessä hitaasti väkevällä liekillä, mutta äkillisestä iskusta tahi nallihatulla sytytettäessä räjähtää ankaralla voimalla. Miinoissa ja torpeedoissa sitä vaarattoman latauksen ja käsittelyn vuoksi käytetäänkin märkänä. Miinoja käytetään suojelemassa sataman suuta tai laivaväylää vihollisilta aluksilta. Ne ovat joko irtonaisia, jolloin syttyvät vähimmästäkin vieraan esineen kosketuksesta, tahi kiintonaisia, s.o. ankkuroituja, jolloin sen räjähdyttää vedenpinnalla uiskenteleva sytytin tahi laukaistaan se rannalla sijaitsevasta vartiohuoneesta.

Miinoja asettavat asemilleen erityiset alukset, miinanlaskijat, perässään olevasta aukosta. Kansainvälinen sopimus oikeastaan on, ettei niitä saisi laskea kolmea meripeninkulmaa (lähes 6 km.) kauvemmaksi rannasta; mutta irtonaisen tahi myrskyn pohja-ankkurista irroittaman miinan matkoja ei kukaan voi tietää, eivätkä hätäytyneet puolustajat valitettavasti aina välitäkään tuosta sopimuksesta. Hyökkääjä puolestaan pyydystää niitä tarkoitukseen vuokratuilla kevyillä ja matalassa kulkevilla kalastaja-aluksilla tahi pienillä höyry- tai moottoripursilla, "trallaajoilla", tahi ampumalla niitä kaukaa kivääreillä.

Kamalimmat kokemukset miinasodasta on tähän saakka saatu Port Arthurin merenpuoleisesta piirityksestä. Venäläiset olivat tietysti miinoittaneet linnoituksen sataman suun tiheästi kylvämillään miinoilla, mutta niihin olivat japanilaisten sotalaivat liian varovaiset käymään. Päinvastoin tahtoi heidän taitava amiraalinsa Togo houkutella Venäjän laivaston, joka kauvan aikaa oli — menetettyään aikaisemmin uusimmat ja taistelukuntoisimmat panssarilaivoistaan — huolellisesti pysytellyt sisäsatamassa miinavyöhykkeen ja linnoituksen järeiden tykkien turvissa, ulos merelle tuhotakseen sen omiin miinoihinsa. Tilaisuus siihen vihdoin tulikin, kun venäläinen laivasto sai v. 1912 alussa uuden komentajan, urhean amiraali Makaroffin, josta tiedettiin, ettei hän rakastanut sopessa kykkimistä vaan julkitaistelua.

Huhtik. 11 p. mainittuna vuonna alotti amiraali Togo "kahdeksannen hyökkäyksensä meren puolelta Port Arthuria vastaan". Seuraavana yönä kulki hänen laivastonsa miinanlaskijaosasto aivankuin hiipien pimitetyin valoin ja säkenensammuttajin kylvämään japanilaisia miinoja venäläisten miinavyöhykkeen ulkopuolelle. Aivan sen kintereillä seurasi laivaston "viekoitteluosasto", 2 ensiluokkaista ja 4 toisluokkaista risteilijää, suojatakseen miinanlaskijoita sekä houkutellakseen mahdollisesti vaanivan vastustajan hyökkäämään ulos aavalle merelle ja sitten käymään vastalaskettuihin miinoihin. Ja jos vihollisen kumminkin onnistuisi läpäistä ehjänä vaarallinen vyöhyke, seurasi perässä Togon päälaivaston kuusi jykevää panssarilaivaa, niiden joukossa amiraalilaiva Mikasa, jonka komentosillan Togo viime kuukausien aikana oli jättänyt vain moniaiksi minuuteiksi, sekä uusimallinen Hatsuse. Loppuhännän muodosti vihdoin kuusi ensiluokkaista panssariristeilijää, joiden tehtävänä oli tavoittaa ja tuhota vihollisen viimeisinä säilyvät, pakoonpyrkivät alukset. Siis mitä pirullisin ja tuhoa lupaavin taistelusuunnitehna.

Keskiyön aikaan 12 p:n yönä heräsivät onnettoman Port Arthurin asukkaat jo ylen tutuksi tulleeseen järeiden tykkien jylinään, joka tiesi kertoa heille, että linnoituksen valonheittäjät olivat taas keksineet uusia yöllisiä hyökkääjiä meren puolelta, joita pommitettiin. Niiden valossa nähtiinkin tusinan verran japanilaisia torpeedoveneitä ja torpeedonhävittäjiä lähestyvän mereltä, keskessään isompi alus, joka liikkui eteenpäin jossakin erityisessä tarkoituksessa, vaikkei tuota tarkoitusta yöllisessä hämmingissä osattu keksiä. Isompi alus oli Japanin laivaston uusin lisä, miinankylväjä Koryo Mani. Japanilaiset olivat aikaisemmin pitäneet visusti silmällä, mitä suuntaa venäläiset laivat olivat kulkeneet mereltä sisäsatamaan, ja merkinneet sen reitin karttoihinsa, niin että uusi kuolemankylväjä tiesi tarkoin seurata sitä ja välttää venäläiset miinat.

Miinalaivoja suojaava risteilijäosasto saikin — niinkuin ampiaisparvi pörinällään houkuttelee karhun ulos pesästä — Togon juonen käymään toteen. Kun eräs venäläinen torpeedonhävittäjä oli rientänyt ulos satamasta katsomaan mitä oli tulossa, joutui se kohta noiden risteilijäin uhriksi. Silloin venäläinen risteilijä Bajan, joka oli heti perässä kiitänyt merelle, äkkäsi ne ja päätti uljaasti käydä yksin taisteluun niiden kanssa.

Mutta sen liikkeet oli huomattu satamasta, vaikka hämärästi, ja amiraali Makaroff lähti melkein koko jälellä olevalla laivastollaan tapaamaan vihollista. Bajan'ille annettiin merkki kääntyä takaisin ja yhtyä muuhun laivastoon. Tämä käsitti panssarilaivat Pobjeda’n ja sitä pienemmät mutta järeämmin aseistetut Petropavlovsk'in ja Poltava'n sekä uudet panssariristeilijät Novik'in, Diana'an ja Askold'in. Nopein alus ja risteilijäksi erittäin järeätykkinen oli äskeinen Bajan, joka kehitti 22 solmuvälin vauhdin. Makaroff, joka alituisesti vaihteli amiraalilaivaa, oli tällä kertaa valinnut Petropavlovsk'in lippulaivakseen, ja hänellä oli seurassaan, paitsi laivan päällikköä kapteeni Jakovleffia, suuriruhtinas Kirill Vladimirovitsh ja mainio venäläinen taistelumaalari Vasilij Verestshagin, 62-vuotias vanhus, joka vasta pari päivää sitten oli saapunut Port Arthuriin saamaan uusiin tauluihin aiheita merisodasta. Miehistöä oli laivassa 700 miestä.

Urhea amiraali oli täynnä luottamusta. Kaikki hänen edeltäjänsä yritykset kurittaa merenpuoleista piirittäjää olivat saaneet surkean lopun, ja Venäjän parhaat ja uusimmat taistelulaivat Peresvjet, Sesarevitsh ja Retvisan olivat tuhoutuneet; mutta nyt näytti siltä, kuin joutuisi hän tekemisiin heikon risteilijäosaston kanssa, josta hänen olisi helppo suoriutua. Edellisenä iltana hän oli sähköttänyt hallitsijalleen, että hänellä oli hyvä toivo rangaista ylimielistä vihollista.

Viekoitteluosasto teki tehtävänsä suunnitelman mukaisesti. Kun Venäjän laivasto täydellä höyryllä puoli 11 tienoissa kiitää esiin satamasta, ollen vielä kauvan aikaa Kultaisen kukkulan patterien suojan alaisena, peräytyvät japanilaiset risteilijät muka vallan säikähtyneinä sen odottamattomasta ilmestymisestä ulos avoimelle merelle — jolle Koryo Mani oli juuri saanut kylväneeksi kuolemanviljansa. Mutta tällöin alkoi merellä nousta sumu, peittäen vainotun ja vainoojan verhoonsa ja kaihtaen niitä selvästi näkemästä toisiaan. Vaikka amiraali Togo oli saanut väijytysristeilijöiltä kipinäsähkösanomalla tiedon niiden toimen onnistumisesta, voi toivottu saalis ehkä sumussa sittekin välttyä häneltä. Sen vuoksi hän järjesti päälaivastonsa kahteen kolonnaan, vedätti taisteluliput mastoihin ja lähti kiitämään täyttä vauhtia vihollista vastaanottamaan.

Silloinpa kiusallinen sumu taas odottamatta hajosi. Amiraali Makaroff näkee taivaanrannalla lähestyvän ylivoimaisen vastustajan ja älyää hänen varalleen punotun juonen — vaikkapa ei sen koko kaameassa täydellisyydessä. Hän kohottaa mastoon peräytymismerkin ja kääntää laivastonsa äkisti kotimatkalle.

Venäjän laivasto muodostuu suoran viivan muotoiseksi linjaksi, pyrkien takaisin satamaan, panssarilaivat etunenässä, etummaisena Petropavlovsk, jonka mastot ovat täynnä merkkilippuja, jotta kauvempana merellä kiertelevät vartiotorpeedoveneetkin tietäisivät vetäytyä sataman turvaan. Päällikkölaiva on ennättänyt vajaan parin kilometrin päähän satamasta; amiraali Makaroff seisoo komentosillalla puhellen laivan kapteenin Jakovleffin, suuriruhtinas Kirillin ja tämän ajutantin kanssa.

Silloin tapahtuu kauhea räjähdys, ja seuraavassa tuokiossa toinen. Petropavlovsk on käynyt Koryo Marun miinaan! Suunnattomia repeämiä näkyy suuren sotalaivan kupeissa, vesi syöksyy sen sisään, liekit leimahtelevat joka taholla korkealle, alus kallistuu raskaasti oikealle kyljelleen, keula painuu veden alle, ja uskomattoman lyhyessä ajassa — parissa minuutissa, kertovat silminnäkijät — vaipuu muhkea päällikköalus, uljas amiraali Makaroff ja seitsensatainen miehistö merenpohjaan. Petropavlovskia ei ollut enää!

Vain jokunen harva, m.m. mainittu suuriruhtinas, pelastuivat kuin ihmeen kautta uppoamisen aikaansaamasta hirmuisesta pyörteestä. Verestshagin, joka enimpien upseerien kera istui alhaalla ruokasalissa aamiaisella, hukkui näiden mukana.

Tuo kauhea onnettomuus katkaisi lopullisesti selkärangan Port Arthurin merenpuoliselta puolustukselta; vielä suurempi vahinko kuin Petropavlovsk’in häviö oli Venäjälle urhean ja kykenevän amiraali Makaroffin menetys. Mutta sittekin huomasivat japanilaiset turhaksi piirittää linnoitusta meren puolelta, vaikka sen laivasto oli nujerrettu; Port Arthurin vahvat patterit riittivät yksinkin pitämään vihollista kunnioittavan välimatkan päässä. Vasta kenraali Nogi kykeni vuosikautisen maanpuoleisen piirityksen jälkeen valloittamaan sen.

Mutta Petropavlovsk tuli kostetuksi. Jonkun aikaa myöhemmin kävi eräs äskeiseen taisteluun osaa ottaneita panssarialuksia, Hatsuse, joka oli Japanin laivaston parhaita, vuorostansa kauvas merelle ajautuneeseen venäläiseen miinaan ja upposi sekin enimpine miehineen.

TAISTELU AVOIMELLA MERELLÄ.

Vastoin odotusta jäi sotalaivojen osa äskeisessä maailmansodassa toisarvoiseksi, verrattuna maataisteluihin. Englanti on edelleen säilyttänyt asemansa maailman ensimmäisenä merivaltana, mutta sekin on saanut käydä taistelunsa pääasiassa kovalla maankamaralla ja sen takia luoda aivan alusta siihen asti auttamattomasti laiminlyömänsä maa-armeijan. Tosin oteltiin merelläkin toisinaan kuumasti, ja Englannin kaikilla maailmanmerillä risteilevät sotalaivat hävittivät Saksan kaapparilaivoja ja vahasivat tämän valtakunnan merentakaiset siirtomaat; mutta suurimmalta osalta sai sen laivasto tyytyä omain rantojen varjelemiseen sekä joukkojen ynnä elin- ja ampumatarpeiden kuljetuslaivojen suojelemiseen.

Syynä tähän oli ensiksikin se seikka, että sen päävihollinen Saksa väitteli suurempia meritaisteluja. Tällä vallalla oli uusi ja erittäin vahva merivoima, joka aivan sodan kynnyksellä ja varsinkin sen kestäessä lienee noussut kolmannelta toiselle arvosijalle merivaltojen joukossa — sivuuttaen siten Yhdysvallat; mutta sen merellinen voima oli sittekin eilispäivän luomus. Se oli yhden ainoan miespolven ja itse asiassa yhden ainoan miehen, Saksan viimeisen keisarin, työtä. Maan terästehtaat ja laivaveistämöt, alallaan ehkä maailman ensimmäiset, tekivät kyllä mainiota työtä panssarin- ja tykinvalamisessa, ja sen merimiehistö oli erinomaisesti harjoitettua. Mutta Saksalta puuttuivat ne monien miespolvien kokemukseen perustuvat traditsionit, joita merisodan käymiseen ja panssarin sekä asestuksen keskinäisen suhteen tarkkaan punnitsemiseen tarvitaan ja jota sen päävastustajalla enimmän oli. Vielä muutama vuosikymmen sitten kykeni pienoinen Tanska lyömään Preussin ja Itävallan yhdistyneet laivastot loistavasti Helgolandin luona. Englannin laivasto sisältää edelleen kaikkein jykevimmät taistelulaivat ("yli-dreadnought’it"), kaikkein nopeimmat risteilijät ja kaikkein järeimmän ja kauvas kantavimman aseistuksen.

Vähempiväkisyytensä tässä suhteessa tuntien sai Saksa tyytyä enimmäkseen suojelemaan kallishintaista sotalaivastoaan, joka on tykkänään nykyisen miespolven kustantama, sotasatamissaan. Mutta se kehitti itselleen uuden pelottavan aseen sukelluslaivastostaan, jolla se kykeni pitämään vihollisensa vahvemman merivoiman vuorostaan pinteessä, jopa saartamaan Suurbritannian rannikot ja katkaisemaan monin kohdin sen valtaväylät kaikelta merenyliseltä liikkeeltä.

tammik. 24 p:nä 1915 oli suurin ja merkityksellisin, vaikkei missään suhteessa ratkaiseva, viime suursodan aikana käydyistä. Edellisen vuoden lopulla oli Saksan risteilijälaivasto käynyt jouluvierailulla Englannin rannikolla, pommittanut erinäisiä linnoittamattomia rantakaupunkeja ja kalastajakyliä sekä päässyt turvallisesti takaisin omille vesilleen. Toivoen samallaista menestystä lähti saksalainen amiraali Ingenohl uudelle retkelle, komennettavanaan neljä panssariristeilijää, kuusi kevyttä risteilijää sekä torpeedo- ja sukellusalusosastot. Mutta tällä kertaa englantilaiset tiesivät pitää varansa. Saksalaisten laivojen ennätettyä n. 64 km. päähän Englannin rannikosta huomattiin ne eräältä vartiolaivalta, joka antoi amiraali Beattyn (sittemmin Englannin taistelulaivaston ylipäällikkö) risteilijälaivastolle sanan vihollisen tulosta. Englantilaiset laivat olivat odotelleet hetkeä täysi höyry koneissaan ja lähtivät heti — klo puoli 8 yllämainitun päivän aamuna — kohtaamaan silloin n. 22 km. päässä olevia vieraitaan. Amiraali Beattyn laivaston — joka edellisen vuoden elokuussa oli kestänyt kuuman ottelun Helgolandin luona Saksan taistelulaivastoa vastaan — muodostivat tällä kertaa taisteluristeilijät Lion (lippulaiva), Tiger, Princess Royal, Indomitable ja New Zealand sekä moniaat kevyet risteilijät ja torpeedoveneet. Nuo laivat olivat n.s. "yli-dreadnought'eja", Englannin uusimpia, nopeimpia ja hirvittävimpiä aluksia, varsinkin järeän aseistuksensa nojalla, jota kolmessa ensinmainitussa oli 24 kpl. 35 sm tykkejä ja kahdessa jälkimmäisessä 16 kpl. 30 sm tykkejä. Niiden rinnalla oli saksalainen laivasto paljon heikompi sekä panssarinsa, nopeutensa että tykistönsä puolesta; sen päällikkölaivassa Derfflinger (aivan uusi alus sekin) oli 12 kpl. 30 sm, Moltke- ja Seydlitz-laivoissa 20 kpl. 27,5 sm ja Blücherissä 12 kpl 20 sm. tykkejä.

Amiraali Beatty antoi torpeedonhävittäjilleen käskyn hyökätä vihollisen kimppuun ja tuoda ilmoituksia sen liikkeistä ja ohjasi itse risteilijät kaakkoon päin katkaistakseen siltä jos mahdollista pakotien omille rannikoille.

Huomattuaan tulleensa yllätetyksi kääntyi saksalainen laivasto heti takaisin. Se ei ollut mikään pelkuruuden merkki, vaan viisas teko ylivoimaisen vihollisen kohdatessa; sitä paitsi oli niiden raskas tykistö jo ennakolta sijoitettu takakannelle, jotta ne paetessaankin voivat tehokkaasti pommittaa vastustajaansa. Sen lisäksi voivat ne tällöin pudottaa miinojakin tämän turmioksi. Brittiläisissä laivoissa sen sijaan oli järeiden tykkien enemmistö keulan puolella.

Kulkien 28-29 solmuvälin nopeudella (51—52,5 km tunnissa) lähtivät Englannin risteilijät saksalaisten jälkeen, saartoivat ne vähitellen puolikuun muotoisesti ja alottivat 20 km matkalla ampumisen, jatkaen sitä aina 18 km välimatkaan saakka, jolloin laukausten voi jo huomata sattuvan ja jolloin vihollinen kykeni vastaamaan tuleen. Saksan torpeedolaivasto teki silloin myöskin äkillisen vastahyökkäyksen, toivoen voivansa tuhota vihollisen surmansukkuloillaan; mutta brittiläiset torpeedonhävittäjät kiitivät risteilijäin edelle niiden turvaksi ja ajoivat hyökkääjät takaisin.

Kohtapa voivat risteilijätkin käydä keskenään taisteluun. Hyökkäävän puolen etunenässä kulki Lion, nimensä ("Leijona") ja arvonsa mukaisesti, ja hetken päästä tavoitti se saksalaisten hitaimman aluksen, "hännän päähän" jääneen Blücherin, jota kohti ne kaikki suuntasivat tuhoisan tulen. Luodit putoilivat sille tiheään kuin rakeet, murskaten kannet, särkien kupeet, viskoen monen tonnin painoisia tykkejä ulos torneistaan kuni kevyitä kuusenkäpyjä ja tuhoten niiden koko miehistön. Savupiiput sortuivat, teräsmastot katkesivat; muuan pommi osui laivan sydämeen, särkien koneet ja surmaten enimmät siellä piilottelevasta laivamiehistöstä. Panssarikyljet olivat monin paikoin puhki, ja koko laiva syttyi tuleen; mutta siitä huolimatta eloonjääneet jatkoivat ampumista ehjillä tykeillä, vaikka tiesivätkin taistelun turhaksi. Saksalainen amiraali oli antanut käskyn, ettei lippua saanut missään tapauksessa vetää alas antautumisen merkiksi, ja siksi oli sen määrä upota pohjaan liehuvin lipuin. Puolituntisen taistelun kuluessa oli laivan miehistä 3-400 saanut surmansa taikka haavoittunut. Se kääntyi vasemmalle kyljelleen, estääkseen vuotoa ylihangan puolelta ja antaakseen miehille tilaisuuden ampua sillä puolella olevilla tykeillä; mutta hetken perästä se pyörähti jälleen ympäri ja lähti savuavana liekkipatsaana muun laivaston jälkeen.

Joutumatta pitemmältä vaarinottamaan Blücher'in kohtaloa kiirehtivät isot brittiläiset laivat muiden vihollisalusten kimppuun. Hirmumyrskyn tapainen tuli suunnattiin niistä päällikkölaivaa Derfflinger'a vastaan, joka syttyi palamaan monesta kohtaa ja sai useat tykkinsä taistelukyvyttömiksi — Moltke'n ja Seydlitz’in höyrytessä eteenpäin aivankuin tulipilvien lävitse. Tykkien jylinä, räjähtävien pommien rätinä, pauke särkyvistä panssarilevyistä, mahtavien sotakoneiden jyskytys niiden piestessä tietänsä ärtyneen meren halki — tuo kaikki oli kamalata aamuvirttä nykyaikaiselle sodanjumalalle! Se oli samankokoisten jättiläisten jättiläiskamppailua, sillävälin kuin samanlainen taistelu raivosi pienempäin risteilijäin ja torpeedoalusten välillä. Epäilemättä saksalaiset tällä takaperinkiitävällä taistelulla tahtoivat houkutella vihollisensa aina Helgolantia ympäröivään miinavyöhykkeeseen asti. Mutta ajettuaan isoja risteilijöitä takaa viitisentoista peninkulmaa arveli amiraali Beatty toivottomaksi saavuttaa niitä ennen miinakentälle tuloa, jonka vuoksi hän jätti ne rauhaan ja kääntyi pienempäin alusten kimppuun. Mutta vaikka monet näistä saivat vaikeita vaurioita, pääsivät ne monilukuisuutensa ja nopeutensa turvin kuhmuisin kupein ja särkynein tykein miinavyöhykkeen suojaan.

Mutta eivätpä englantilaiset itsekään selvinneet pelistä ehjin nahoin. Vihollispommi oli sattunut heidän päällikkölaivansa Lion'n ylähangan kaariin, särkenyt naftasäiliön ja tehnyt senpuoliset höyrykoneet työkyvyttömiksi. Sen vuoksi laivan kulku vaikeutui melkoisesti, ja amiraali siirtyi ensin erääseen torpeedonhävittäjään ja sitten Princess Royal'iin, joka asettui brittiläisen rintaman etummaiseksi. Kun Lion'issa alahangankin puoleiset koneet myöhemmin vahingoittuivat, ehätti Tiger sen eteen kilveksi, mutta joutui itse vihollisen maalitauluksi ja menetti osan miehistöään. Sitten otti Indomitable aivan invaliidiksi käyneen Lion'in hinausköyteen viedäkseen sen satamaan. (Saksalaisten tietojen mukaan se kumminkin matkalla upposi.)

Tällävälin oli henkihieveriin ammuttu Blücher kamppaillut kuolinkamppailuaan. Sen tykkien yhä vielä jylistessä sille kuolinvirttä pujahti isompien alusten takaa esiin kevyt risteilijä Arethusa (joka edellisenä vuonna oli Helgolannin taistelussa näytellyt melkein pääosaa), aikoen omalla aseellaan lopettaa kituvan jättiläisen päivät. Ohjaton ja kallelleen painunut Blücher ei voinut millään tavoin välttää hyökkäystä, vaan tarjosi mainion maalitaulun torpeedolle. Sellaisia laukaistiin kaksi sitä kohti, ja toinen sattui keskilaivaan, räjähti ja repi uuden ison aukon kylkeen. Ollen jo muutenkin pahasti kallellaan pyörähti se nyt yksinkertaisesti ympäri "niinkuin potkun saanut vesikannu", kuten eräs englantilainen silminnäkijä sanoi.

Se oli draamallinen silmänräpäys, täynnä sankarillista kuolemanuhmaa. Blücher osottautui kuuluisan nimensä arvoiseksi. Sen lippu liehui yhä perässä, ja "Hoch! Hoch!" huusivat miehet, asettuessaan riviin sen reunoille valmiina hyppäämään veteen. "Hypätkää joutuin!" huudettiin englantilaisilta laivoilta, ja miltei samassa silmänräpäyksessä hyppäsi sadottain miehiä alas aaltoihin, useimmat varustettuina pelastusvöillä, jotka pitelivät heitä veden päällä, kunnes englantilaiset joutuivat veneillään korjaamaan heitä ylös. Mutta silloinpa tulla porhalsi Helgolannista päin Zeppelin-mallinen ilmalaiva ynnä vesitaso, jotka alkoivat pudotella pommeja pelastusveneiden joukkoon. Tällöin brittiläiset tervajakut suuttuneina jättivät laupeudentyönsä kesken ja heittivät aalloissa ajelehtivat saksalaiset matruusit oman onnensa nojaan. Myöskin muuan kevyt ristelijä sai puolisen tusinaa miehiä tapetuksi ilmalaivan pommista.

Tämän jälkeen ei mainittavimpia meritaistelulta käyty, lukuunottamatta Saksan viimeisten kaapparilaivain tuhoutumista Falklannin saarten luona Etelä-Amerikan vesillä. Suursodan loppuajan tyytyi Saksan laivasto etsimään turvaa sotasatamissaan, ja päähuomio kiinnitettiin yhä enemmän sukelluslaivaston lisäämiseen. Mutta sen saartotoimintaa haittasi yhä tuntuvammin Englannin suurenmoinen miinoitustyö Pohjanmerellä sekä puolueettomain maiden yltyvät vastalauseet sukellussodan häikäilemättömyyttä vastaan.

Rauhanteon päävaatimuksia oli Saksan koko sotalaivaston luovuttaminen. Kuten kaikessa muussa täytyi uuden demokraattisen Saksan antaa tässäkin perään. Mutta saksalaisten merisotilasten itsetunto katsoi vapaaehtoista häviötä kunniallisemmaksi kuin häpeällistä luovutusta. Scapa-lahden laineet (Skotlannin rannikolla) peittävät viimeisen jäännöksen Wilhelm-keisarin ylpeästä elämänunelmasta: "Saksan tulevaisuus on merellä".

XVIII LUKU

Napojen viehätys. — Naparetket. — Napojen murhenäytelmät. —
Etelänavan valloitus. — Scottin etelänaparetki: Matkan alku;
Talvenpito etelän jäissä; Lähtö napaa kohti; Hevoset menehtyvät; Viime
ponnistus; Navalle tulo — voittoja pettymys; Kamala palausretki;
Titaanien kamppailu; Julma pettymys; Sankarien loppu.

Tämän kirjan alkulauseessa puhuimme suurista etsijöistä, joita korkea ihanne, uupumaton pyrkimys ajaa halki kuoleman vaarojen etäisenä siintävää päämäärää tavoittamaan.

Samanlainen ikuinen pyrkimys se on halki aikain johtanut etsijöitä napaseutujenkin kuolemanmaille.

Mikä niissä on ollut viehättävää? Mitä aineellista, taloudellista hyötyä niistä voitettavana? Mitä vallanlaajennuksia voisivatkaan nuo ikuisen lumen ja jään, yön ja pakkasen kuningaskunnat tarjota? Ei mitään!

Voitto ja hyöty on puhtaasti henkistä laatua, ihmisen iäistä tiedonjanoa tyydyttävää.

Ensinnäkin itse tuo merkillinen maantieteellinen piste, jonka yllä aurinko viipyy vuorokauden ympäri näennäisesti aivan liikkumatonna, jossa ei ole yön eikä päivän vaihtelua eikä ilmansuuntien erotusta. Eikö sen saavuttaminen ole omiaan viehättämään etsivää henkeä?

Entä sitten äärimmäisen pohjolan ja äärimmäisen etelän jylhänankara luonto mittaamattomine jääkenttineen ja jättiläiskirkon muotoisille jäävuorineen; tuiki tuntemattomat mantereet napojen ympärillä, joissa on vaikea laskea koskaan sulamattoman ikijään loppumista ja varsinaisen maakamaran alkamista; niiden niukka, mutta peräti merkillinen eläimistö ja vielä niukempi kasvikunta, ilmastolliset ja magneettiset ilmiöt räiskyville revontulineen, kuljettavien väylien mahdollinen olemassaolo, meriveden lämpimyyden vaihtelut ja merivirtojen seuraaminen — kaikki tuo on rajatonta, neitseellisen koskematonta riistamaata tieteelliselle tutkimukselle.

Pohjoisten napaseutujen tutkimisen panivat jo 1500-luvulla alulle hollantilaiset, joiden retkistä Barentzin johtaman retkikunnan viettämä kolmivuotinen pakkotalvehdus Novaja Semljalla oli kuin ihmeellinen sankaritaru. Vuosisatojen kuluessa ovat sitten monien Europan kansojen karaistuneimmat pojat yhä yrittäneet pohjan perille (Franklin ja Clark Ross 1800-luvun alussa), kunnes voitonseppeleen viimein saavutti amerikkalainen Peary, joka löysi pohjoisnavan v. 1909. — Pohjoisten purjehduskelpoisten väyläin keksimisessä ovat sen sijaan Pohjolan kansat olleet etunenässä. Suomalais-ruotsalainen Nordenskiöld purjehti ensinnä koillisväylän Aasian ympäri vv. 1878-9, ja norjalainen Amundsen kiersi v. 1906 vastakkaiseen suuntaan luoteisväylän Amerikan ympäri.

Etelänavan tienoot eroavat pohjoisista napaseuduista siinä, että siellä ei kulje lainkaan lämpöisiä merivirtoja ylläpitämässä elämänmahdollisuuksia. Jo 60-70 leveysasteen välinen vyöhyke, jolla Suomi kokonaisuudessaan sijaitsee, on sielläpäin tuiki kolkkoa, miltei luoksepääsemätöntä jäämerta ynnä ikijään peittämää napamannerta.

Mutta sielläkään ei ole puuttunut rohkeita yrittelijöitä. Jo 1700-luvun lopulla tunkeutui mainio Tyynen valtameren tutkija James Cook 71° saakka. Edellämainittu Clark Ross pääsi vielä kauemmaksi ja keksi siellä, ikuisen jään ja pakkasen maassa, kaksi kirkkaasti liekitsevää tulivuorta, joille antoi laivojensa mukaan niinet Erebus ja Terror. Mutta vasta meidän päivinämme ovat etelänavan valloitusyritykset vieneet menestyksellisiin tuloksiin. Englantilaisen Shacklctonin oli tosin v. 1909 pakko palata takaisin aivan läheltä lopullista päämäärää, mutta hänen maanmiehensä ja toverinsa Scott saavutti sen v. 1912 alussa; ja jo edellisen vuoden lopulla oli paikalla käynyt paljon kehnommin varustettu, mutta naparetkiin paremmin karaistunut Amundsen, pohjoisen luoteisväylän kunniakas keksijä.

Paljoa enemmän kuin muilta etsijöiltä vaaditaan naparetkeilijöiltä kukistumatonta rohkeutta ja ennen kaikkea karaistunutta sielua ja ruumista. Villejä ihmisrotuja tai petoja hänen ei tarvitse peljätä, mutta niitä paljoa villimpänä ja kammottavampana isäntänä esiintyy napaseutujen hirvittävä luonto. Sen asettamat vastukset ovat paljoa moninaisemmat ja erikoisemmat kuin muualla, eikä sillä ole edes elatuksen apua annettavana, josta ei mikään muu maanääri koskaan ole tyhjä.

"Yöt pitkät, päivät raskaat, ikävät! Taivasta talv’ ei salli lauhaa; jääkarhut ympärillä kömpivät, puhuri täysin palkein pauhaa, jää Ukon äänin halkee, paukahtaa, ja revontulet läikkyy, roihuaa!"

Tuo kuulostaa kyllä syrjäisestä suurenmoisen runolliselta ja viehättävältä, mutta toisenlaiseksi käy todellisuus, kun mukaan otetut ruoka- ja lämmitysaineet loppuvat ja nälkä ja pakkanen ja napaseutujen oudot, eriskummaiset taudit yhtyvät sortamaan avutonta matkamiestä. Siksipä sisältääkin napatutkimusten historia paljon lukuisampia ja kaameampia murhenäytelmiä kuin muiden löytöretkien.

Liikuttavin niistä on epäilemättä Scottin retkikunnan kohtalo. Riemuvoittonsa hetkellä se keksi toisen kilpailijan jo ennättäneen siepata siltä voitonseppeleen; ja kolkolla paluumatkalla sen navalla käynyt osasto sortui kuolemaan.

Kuinka mainiosti tuollainen retkikunta saattaakin olla järjestetty, kuinka viisaasti ja kaukonäköisesti sen matkavarustukset ja kulkureitit olla suunnitellut, niin kuitenkin voi joutua hetki, jolloin inhimillinen kärsimys ei kestä enää kauempaa, jolloin titaanienkin kamppailu jääsilmäistä luontoemoa vastaan on toivotonta. Tähän asti — mutta siitä ei ylitse!

Tämän retkikunnan tarina on niitä, jotka saavat veren sykkimään suonissa entistä kuumemmin, sydämen lyömään hartaammin ja hehkuvammin ja pään taipumaan kunnioittavasti inhimilliselle urheudelle. Retkikunta saavutti päämäärän, johon sen johtaja oli vuosikausien kuluessa tien viitoittanut — vain keksiäkseen, että ainoastaan kuukautta aikaisemmin sen jo oli saavuttanut toinen mies; ja sitten pahan sään yllättämänä urhokas joukko paleltui kuoliaaksi vain kolmen peninkulman päässä lähimmästä polttoainevarastosta, jonka saavuttaminen olisi tiennyt retkeläisille lämmintä pakkasen hirmuja ja keitettyä ruokaa napasairautta vastaan.

Kun Terra Nova (Uusi maa), Robert F. Scottin retkikunnan laiva, marraskuun lopulla 1910 lähti Uudesta Seelannista käsin valloittamaan etelänapaa, oli sillä hyvät toiveet menestyksestä. Johtaja itse oli koeteltu merimies, Englannin sotalaivaston upseeri ja innokas kaikkien viimeaikaisten, etelänavan arvoitusta koskevain tieteellisten ongelmain tutkija, edellämainitun Shackletonin retkikunnan osanottaja. Kaikki muutkin retkikunnan 60 jäsentä olivat valitut pitäen matkan päämäärää silmällä. Joukossa oli geologeja ja fyysikoita, meteorologeja ja lääkäreitä, valokuvaajia ja merimiehiä, moottori-insinööri ja hiihtäjämestari, koirilla-ajajia ja kokkeja j.n.e. — sanalla sanoen kokonainen pieni yhteiskunta alallansa kunnostautunutta valioväkeä. Itse asiassa se olikin parhaiten kokoonpantu naparetkikunta; mikä milloinkaan on matkalle lähtenyt.

Turvallisesti puhkaistiin ahtojäiden alue, kunnes vuoden viimeisenä päivänä saavuttiin Shackletonin kolme vuotta aikaisemmin ensiksi tapaaman Suuren jäämuurin reunalle Kap Crozierhen, joka oli ennakolta määrätty retkikunnan talvehtimispaikaksi. Laiva palasi sitten talven ajaksi takaisin Uuteen Seelantiin. Pari viikkoa ahersivat miehet kuin orjat kantaen varastoja rannalle, rakentaen kappaleina tuotua talvimajaa pystyyn, luoden lumesta lääviä retkikunnan ponyhevosille ja ajokoirille, varustaen rekiä kuntoon j.n.e.

Tammikuun puolivälissä oli talviasema viimein valmis. Se oli lautahökkeli, 17 m pitkä, 8 1/2 m leveä ja 3 m korkea ja oli jaettu eri osastoihin upseereja ja miehistöä varten. Lisäksi se sisälsi tieteellisen laboratorion, pimeän kammion valokuvaamista varten ynnä työpajan. Rakennuksen keskelle sijoitettu rautakamiina huokui rattoisata lämpöä kaikkiin suojiin, seinillä oli kirjahyllyjä ja hauskoja kotimaan kuvia. Pohjoisen (lämpimän tuulen) puolella olivat varastosuojat. Osa miehistöstä asettui kuitenkin asumaan "Hut Point'iin" (Maja-kärkeen) moniaita km länteen päin, niissä oli vielä pystyssä Scottin v. 1901 Shackletonin retkellä käyttämä talvimaja, joka puhelinjohdolla yhdistettiin pääasemaan.

Sitten käytettiin kuukauden päivät ruoka- ja polttoainevarastojen sijoittamiseksi alkavan naparetken tarpeeksi usean sadan km varrelle etelään päin. Jäämuurilla matkaaminen oli kuten aina vaarallista, moniaita hevosia ja koiria menehtyi tiellä, ja kerran joutui koko matkue eksyksiin. Sitten huhtikuun puolivälissä alkoi varsinainen talvenvietto, jonka pitkät kuukaudet käytettiin tieteellisiin tutkimuksiin ja illat rattoisaan seuranpitoon kamiinin ympärillä öljylamppujen valossa. Ajanviettoa varten oli mukana runsas kirjasto, gramofoni ja taikalyhty. Työtä oli sitäpaitsi jokaisella miehellä yllinkyllin; varsinkin vetojuhtien hoito ja ruokinta antoi paljon huolta, niiden voinnissapysymisestä kun arveltiin koko retkikunnan menestyksen riippuvan.

Vihdoin koitti etelänavan "kevät" lokakuun lopulla, ja aurinko alkoi vinosti heittää kalseita säteitään. Silloin oli alettava suuri, uskalias matka navalle, n. 130-peninkuhnainen taivallus.

"Tulevaisuus on jumalien helmassa. En voi ajatella, että mitään olisi jäänyt tekemättä menestyksen varmentamiseksi." Näin kirjoitti kapteeni Scott päiväkirjaansa lähtöpäivän aattoiltana. Ja lukiessaan tuota monessa suhteessa hyvin huomattavaa kirjallista tuotetta uskoo syrjäinenkin kernaasti, että kaikki oli varustettu suurta yritystä varten niin perinpohjin kuin ihmisymmärrys ja -kyky suinkin voi.

Marraskuun 1:pnä 1911 erosi napamatkue jälellejäävistä. Siihen kuului kymmenen miestä, jotka ajoivat yhtä monta islantilaista ponyhevosten vetämää rekeä, sekä kaksi miestä siperialaisten koirien kuljettajina, niiden kun oli määrä käydä pikku hepojen sijaan valjaisiin, kun hevot menehtyisivät. Edellä kulki moottorirekimatkue pystyttäen tienviittoja jälessätulijoille, jotka seurasivat kolmessa osassa, hitain etummaisena ja molemmat toiset sopivan välimatkan päässä, jotta iltaisin jouduttaisiin yhteisiin yöpymäkohtiin. Kolmeviikkoisen matkanteon jälkeen saavuttiin ennakolta valmistetulle varastopaikalle, missä tavattiin moottorikulkue kurjassa tilassa. Siltä oli välillä särkynyt toisesta reestä kone, ja matkaa oli jatkettu retkikunnan viimeisellä jälellä olevalla reellä; mutta varaston luona heiltä oli lumimyrskyn takia tie noussut pystyyn, ja he olivat varronneet kokonaisen viikon jälestätulevia.

Koko joulukuun alkupuoliskon raivosi kiivaita lumimyrskyjä, usein monta päivää yhtäpäätä, ja ne toivat mukanaan ankaran pakkasen sekä pyryttivät muutenkin vaikeasti kuljettavan rosoisen jääkentän täyteen vuorenkorkuisia kinoksia. Ponien oli toivottu kestävän aina napaa ympäröivän Suuren jäätikön juurelle saakka; mutta ne kävivät hyvin pian niin heikoiksi, että ne oli yksi toisensa jälkeen lopetettava, kunnes 31:nä matkapäivänä viimeinenkin niistä ammuttiin.

Tällöin erosivat moottorimiehet napamatkueesta ja kohta vielä neljä muuta, niin että pieniä, kevyitä rekiä lykäten jäi napaa kohti suksilla pyrkimään ainoastaan viisi miestä: Scott itse, kapteeni Oates, laivaupseeri Evans, lääkäri Wilson ja luutnantti Bovers. Koko matkanteon aikana jätettiin tien varrelle pieniä polttoainevarastoja paluumatkaa varten; muonaa oli retkeläisillä mukana enemmän kuin kuukauden tarpeeksi.

Joulukuun puolivälissä alkoi vaivaloinen kiipeäminen ylöspäin Suuren jäätikön rinteitä, jonka huiput häämöttivät edessä tuhansien metrien korkeudessa. Lumipyryt olivat kattaneet rinteiden halkeamat ja kuilut petollisella pehmeällä lumella, joihin retkeläiset rekineen ja koirineen monesti upposivat aivan huppuun, niin että matka hidastui 2-3 kertaa pitemmäksi kuin oli arvattu. Välistä peitti hyinen, raskas usva koko seudun tuntikausiksi, jotta ei uskallettu lähteä tarpomaan näkymätöntä taivalta. Sellaisessa tilassa, 5 kilometrin korkeudella merenpinnasta, saatiin viettää joulukin.

Mutta eteenpäin elävän mieli, akka tieltä palatkoon! ajattelivat navan valloittajat. Tammikuun 9:ntenä kohottiin viimeinkin jyrkänteen reunalle ja päästiin napaa ympäröivälle Suurelle ylätasangolle. Kuormat olivat kulutuksesta ja varastoihinpanosta jo siksi keventyneet, etteivät ne enää suurestikaan haitanneet kulkua. Mutta ohentuneessa ja viimaisen kylmässä ilmassa tuolla "maailman katolla" oli matkanteko kuitenkin niin tukalata sekä miehille että koirille, että 11:ntenä p:nä — vajaan 120 km päässä navalta — Scottilta tuntui siltä, ettei jaksettaisi enää viikkoakaan jatkaa ponnistelua. Päivä päivältä kehnoni sää, mutta se oli vain omansa jouduttamaan matkalaisia — olihan matkan maali, kaikkien napamatkojen kunniakas voitonkruunu, jo niin houkuttelevan lähellä! Varsinkin kannusti heitä pelko siitä, että toiset ehkä olisivat ennättäneet maaliin heidän edellään. He tiesivät, että peljättävä kilpailija norjalainen napakarhu Amundsen, luoteisväylän mainehikas purjehtija, pyrki samoihin aikoihin etelänavalle, tosin toisesta lähtökohdasta, vaikka hän olikin matkaan varustautuessaan uskotellut aikovansa — pohjoisnavalle! Mitähän jos he navalle saapuessaan tapaisivatkin siellä jo vieraan lipun liehumassa — se ajatus oli tehdä reippaat urheilijat hulluiksi.

Tammikuun 16:ntena he kaukana hohtavan valkoisen lumikentän perällä näkivät kuumottavan pikkuruisen mustan läiskän, joka kohta pani Scottin miesten ajatukset pyörimään Amundsenissa. Mikä päätteli sitä miksikin, mutta kaikki rohkaisivat toisiaan hurraahuudoilla ja koettivat itselleen uskotella, ettei sen toki mitään kummempaa tarvinnut tietää. Kahta vinhempaan lykkäsi riemu ja ikävä aavistus lylyä.

Ja sitten saavutettiin tuo merkki. Se oli pieni musta lippupahanen, joka oli kiinnitetty lumesta törröttävään rikkinäiseen reenjalakseen. Ja se merkitsi sitä, että norjalainen oli kilpajuoksun voittanut. Kaikkialla ympärillä näkyi leiripaikan jätteitä. — "Tämä on hirveä pettymys", kirjoitti Scott päiväkirjaansa, "ja minä olen hyvin pahoillani uskollisten seuralaisten! takia. Monia ajatuksia tulee mieleen, ja monesti olemme keskenämme keskustelleet. Huomenna täytyy meidän talsia navalle ja sitten kiiruhtaa kotia niin pian kuin suinkin pääsemme. Kaikki päivän kauniit unelmat täytyy jättää jälkeen; siitä tulee hyvin raskas palaaminen."

Huomenissa sitten saavutettiin tuo merkillinen maantieteellinen piste, ja paikan yksinäisyyden ja jylhyyden painostamana suuri löytöretkeilijä huudahtaa:

"Herra Jumala! Tämä on kamala paikka, ja sitä hirvittävämpi meille, jotka olemme siihen ponnistelleet saamatta edes esikoisoikeutta palkaksemme."

Suuri päämäärä oli saavutettu, mutta ilon hurma puuttui. Amundsenin teltta ja merkkipaalut löydettiin perillä, ja Norjan punakirjava lippu liehui ylpeästi tuulessa. Englantilainen joukkue oli myöhästynyt kuukauden päivät.

Pystytettyään hekin maapallon pituusviivojen eteläiseen leikkauspisteeseen "poloisen, kurjan Union-Jackin" (Englannin ristilipun kansanomainen nimitys), kuten Scott harmissaan lausuu, kääntyivät retkeläiset takaisin pohjoista kohti, alkaen taivaltaa etelänavan ylätasankoa, joka tullessa oli antanut heille niin paljon vaivaa, ja sitten laskeutua Suuren jäätikön kaameita rinteitä alas yhä kehnommaksi yltyvän sään vallitessa. Silloin vasta, "päivän kauniiden unelmain" ja suurten toiveiden sammuttua tyhjiin, he rupesivat tuntemaan väsymystä jättiläisponnistuksistaan. Evans ja Oates, retkikunnan vahvimmat miehet, alkoivat valitella vaivojansa. Edelliseltä olivat sormet ja nenä paleltuneet; sitten hän jäätikköä alas kavutessaan putosi korkealta, iski päänsä rosoiseen jäähän ja sai aivotärähdyksen. Tohtori Wilson loukkasi säärensä ja rupesi potemaan jääsokeutta. Kaikki nuo tapaturmat hidastuttivat matkuetta, jolle joutuisuus oli ylen tärkeä, sillä ruokaa oli tavattava oikeilla hetkillä tulomatkalla tehdyistä varastopaikoista. Kun näitä toisinaan sai kauan etsiä, kävi miesparkain hätä ylen ahdistavaksi.

Sitten surkastui väkevä Evans peräti. Oltuaan ennen aina itseensäluottavainen, voimakas ja kekseliäs mies, jolta muu retkikunta oli tottunut odottamaan neuvoa ja apua missä ahdingossa hyvänsä, oikea "voiman torni", joksi Scott häntä nimittää, tuli hänestä avuton kuin kompasteleva lapsi, ja hän jäi alati kauvas toisten jälkeen, niin että näiden oli pysähdyttävä kohentamaan häntä pystyyn.

Helmikuun 17:ntenä, kun matkue oli hirvittävän päivätyön jälkeen viimein päässyt Suuren jäätikön juurelle ja käynyt leiriin, oli Evans poloinen jäänyt niin kauaksi jälkeen, että toverit hätääntyivät ja lähtivät hakemaan häntä. He löysivätkin miesparan, mutta tämä oli tullut inhimillisen kärsimyksen rajalle. "Hän kyyrötti polvillaan, vaatteet riekaleina, kädet paljaina ja pakkasen puremina, silmissä hurja katse." He raastoivat poloisen suurella vaivalla telttaan, jossa hän samana yönä hirveissä tuskissa heitti henkensä.

Sitten kuluivat päivät kuolettavan yksitoikkoisesti neljältä jälellejääneeltä, jotka yhäti heikentyvin voimin kompuroivat tietänsä varastopaikalta toiselle. Kuukausi Evansin kuoleman jälkeen päättyivät kapteeni Oateshnkin päivät. Kädet ja jalat paleltuneina hän tiesi olevansa rasitukseksi itselleen ja urheille tovereilleen, jotka ilman häntä pääsisivät joutuisammin eteenpäin.

"Jatkakaa te vain ilman minua", sanoi hän toisille maaliskuun 16:ntena. "Minä käyn lepäämään makuusäkkiini." Mutta toverit, tietäen jäämisen varmaksi kuolemaksi, pakottivat hänet mukaan, ja hän ponnisteli sankarillisesti koko päivän, kunnes illalla taas leiriydytyn lepäämään. Huomenissa hän heräsi ennen toisia. Hänen viimeisistä hetkistään kerrotaan Scottin päiväkirjassa:

"Hän oli uljas sielu… Puhalsi lumimyrskyksi. Hän sanoi: 'Minäpä käväisen vähän syrjässä ja viivyn ehkä jonkun aikaa.’ Hän lähti ulos lumimyrskyyn, ja sen perästä emme häntä enää nähneet… Me arvasimme, että poloinen Oates lähti kuoloansa kohti; mutta vaikka koetimme varoittaa häntä, tiesimme, että se oli kelpo miehen ja englantilaisen gentlemannin uljas teko."

Hän uhrasi itsensä toverien hyväksi. "Ei ole kellään suurempaa rakkautta kuin että hän antaa henkensä ystäväinsä edestä."

Kolmen miehen laahusti pieni matkue sitten eteenpäin, koettaen kaikin voimin joutua ensimmäiselle varastoasemalle. Sitä ennen he kuitenkin odottelivat erästä tulomatkalla talviasemalle palannutta toveria sopimuksen mukaisesti tulevaksi heitä vastaan koiravaljakolla. Mutta häntä olikin pitkällinen lumimyrsky pidätellyt mainitulla varastopaikalla kuuden päivän ajan, eikä hänellä ollut mukana tarpeeksi koiranmuonaa uskaltaakseen lähteä etemmäksi tulijoita vastaan. Sitä paitsi hän pelkäsi voivansa moisella jumalanilmalla helposti eksyä tavoittelemistaan tovereista, jonka vuoksi hän arveli olevan viisainta jäädä odottelemaan heitä varastopaikalla.

Kun ei vastaantulevaa auttajaa kuulunutkaan, kävi lopullisen tuhon uhka väsyneille taivaltajille ilmeiseksi. Maaliskuun 18:ntena, ainoastaan 34 km päässä ikävöidystä varastopaikasta, täytyi heidän pysähtyä lepäämään. Scottin oikea sääri oli paleltunut aivan turraksi, ja sen lisäksi hän sairasti keripukkia. Heillä oli jäljellä vain puoli annosta paloöljyä keittiötä varten ynnä pikku pullollinen väkiviinaa. Kun ne olisivat loppuun poltetut, ei heillä olisi enää tarjona lämmitettyä juotavaa — ja napaseuduilla se tiesi kuolemaa!

Kärsimyksistään huolimatta nämä sankarit lähtivät huomenissa kumminkin hoipertelemaan eteenpäin, kunnes 21:senä — kolmisenkymmenen kilometrin päässä pelastuspaikasta — heidät jälleen yllätti lumimyrsky. He asettuivat leiriin; ruokaa oli heillä vielä vähän, mutta polttoainetta ei pisaraakaan; ja levolle käydessään he tiesivät, että aamulla olisi matkanteko heille aivan mahdotonta.

Jo moniaita päiviä aikaisemmin olivat Scott ja Bowers pyytäneet tohtori Wilsonilta nukutusainetta, joka tekisi kivuttoman lopun heidän kurjuudestaan.

Mutta tuona kamalana iltana, tietäessään kohtalonsa ratkaistuksi, he karkaisivat mielensä kohtaamaan kuolemaa silmästä silmään — heistä ei saisi sanoa, että he viimeisenä hetkenä horjahtivat! Jok'ikinen aamu aina maaliskuun 29:nteen asti he yrittivät lähteä leiristään matkaan niin lähellä häämöttävään turvapaikkaan, missä — oi, laupias taivas! — heitä odotteli lämpö ja elämä, ravinto, lääkkeet ja toverit; mutta joka aamu he kuulivat myrskyn ulvovan korvissaan ja näkivät sen kasaavan jättiläismuuria heidän kärsimyssijansa ympärille.

"Me kestämme loppuun saakka", kirjoitti Scott äskenmainittuna päivänä — se oli hänen viimeinen merkintänsä —, "mutta me käymme tietysti yhä heikommiksi, eikä loppu voi ollakaan kaukana.

"Surkealta tuntuu sanoa, mutta minä en luule, että jaksan enää kirjoittaa pitemmälti.

Ja niin kuolivat nuo pelottomat sankarit ja kelpo miehet; ja johtavana ajatuksena Scottin viimeisissä kirjeissä-, jotka löydettiin jäätyneistä ruumiista seuraavan marraskuun 10:ntenä, on huoli jälellejäävistä miehistä ja ylistys kohtalotovereille. "Uljaiksi, jaloiksi gentlemaneiksi" hän heitä nimittää, kun kuolema jo painaa hänen omat silmänsä umpeen.

Ylevämpää kiitosta kuin tämä oman johtajansa suoma ei jälkimaailma noille urhoille voi antaa, jotka — tietäen tappionsa johtuvan kaikesta muusta kuin omasta syystään — taistelivat jalosti loppuun asti ylivoimaisia luonnonvoimia vastaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN KIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.