The Project Gutenberg eBook of Laivoja yössä, by Beatrice Harraden

    Yöll' ohi toistensa laivat käy sekä sanasen vaihtaa,
    Merkkejä nostellaan sekä pimeäss' ääniä kuuluu.
    Ihmiset näin elon aavoilla toisensa kohtaa ja haastaa.
    Katsaus vain sekä ääni ja — synkkää kaikk' on ja vait taas.

SISÄLLYS:

     I. Uusi vieras.
    II. Moniaita yksityisseikkoja.
   III. Reffeldin läksytys.
    IV. Wärli ja Maria.
     V. Juro Herra.
    VI. Vaeltaja ja tiedon temppeli.
   VII. Bernardine.
  VIII. Kertomus kulkee vihdoinkin eteenpäin.
    IX. Bernardine saarnaa.
     X. Herra esiintyy uudessa valossa.
    XI. "Jos on tehnyt sen suuren uhrauksen".
   XII. Juro Herra antaa lainaksi.
  XIII. Kotoisia kohtauksia.
   XIV. Hoitajista.
    XV. Joka ei sisällä mitään.
   XVI. Kun sydän tuntee omantunnon vaivoja.
  XVII. Entisille laidunmaille.
XVIII. Kihlaus.
   XIX. Laivat haastelevat ja kulkevat toistensa ohitse.
    XX. Rakkauskirje.

   I. Kirjoista pyyhitään pölyä.
  II. Bernardine aloittaa kirjeensä.
III. Epäonni ja Menestys. Prologi.
  IV. Juro Herra luopuu vapaudestaan.
   V. Sillan rakentaminen.

— Totta tosiaan! — huomautti joku päivällisvieras Englantilaisten pöydässä. — Totta tosiaan! Elämään lähtiessä luulee saavansa rakennetuksi suuren tuomiokirkon, rakennustaiteen mestariteoksen, mutta lopulti ei synnykään kuin viheliäinen maapesä.

— Minua ilahduttaa, kuullessani teillä olevan niin oikeita ajatuksia ihmisluonnosta, — sanoi Juro Herra, äkkiä nostaen silmänsä ylös sanomalehdestä, jota hänen aina oli tapana lukea ateriain aikoina. — Minä sanoisin kernaammin, että me lopulti olemme varsin tyytyväisiä, jos saamme kaivetuksi kolon, minne pistäytyä.

Äänettömyys seurasi näitä sanoja, sillä englantilainen seurue tässä päässä pöytää oli kovin hämmästynyt, kuultuansa Juron Herran puhuvan. Viimeisten neljän vuoden kuluessa ei hän ollut puhunut Petershofissa kuin moniaan lauseen, ja tämä oli epäilemättä pisin niistä kaikista.

— Hän aikoo puhua vielä, — kuiskasi kaunis Mrs. Reffold naapurilleen. [Mrs. (lue: missis), rouva. Merkitään aina lyhennettynä. Suomentajan muistutus.]

— Olkaa hyvä, antakaa minulle tuo Yorkshiren mauste, — sanoi hän jurolla tavallaan lähinnä istuvalle tytölle.

Tyttö, joka oli ojentanut hänelle Yorkshiren mausteen, istui ääneti ja välinpitämättömänä, ruokaansa kajoamatta, viiniänsä maistamatta. Hän oli varttansa vähäinen ja hieveröinen; kasvot osoittivat riutumusta.

Hän oli uusi vieras, ja olikin tullut Petershofiin vasta pari tuntia ennenkuin table d'hôte'n kello soi. Hänen olennossaan ei huomannut kumminkaan mitään hermostuneita vavahteluja, eikä hän näyttänyt ensinkään ujostelevan Kurhaus'in kahtasataa viittäkymmentä vierasta. Pikemmin olisi luullut, ett'ei hän huomaakaan heidän läsnä-oloansa, tai, jos huomaakin, ei pidä väliä heidän tarkastelevista silmäyksistään.

Juron Herran ääni herätti hänet jälleen oleviin oloihin. Hän ei ollut kuullut viimeksi mainitun sanoja, mutta ojensi koneen-omaisesti hänelle sinappiastian.

— Tätäkö te pyysitte? — virkkoi tyttö omissa mietteissään, — vai vesikaraffiako?

— Te olette hiukan kuuro, luullakseni, — sanoi Juro Herra levollisesti. — Minä sanoin vaan: vahinko, ett'ette syö päivällistänne. Kenties noitten puolen kolmatta sadan vieraan tarkastelu tässä sivistyneessä tienoossa on teille kiusallista.

— En minä tiennyt heidän tarkastelevan minua, — vastasi toinen, — ja mitäpä siitä, vaikka niin tekisivätkin? Olen liian väsynyt pitääkseni siitä väliä.

— Samasta syystä kaiketi kuin tekin, — vastasi tyttö: — parantuakseni tai tullakseni terveeksi.

— Ette te terveeksi tule, — virkkoi Juro Herra armottomasti. — Minä tunnen niin hyvin teidän kaltaisenne: te kulutatte oman itsenne ennen pitkää. Ja, hyvä Jumala, kuinka minä kadehdin teitä!

— Te julistitte siis minun tuomioni, — sanoi tyttö, luoden häneen tarkan silmäyksen, ja naurahtaen sitten, mutta ei ollut iloisuutta tuossa naurussa.

— Kuulkaa, — jatkoi hän sen jälkeen, kumartuen lähemmäs Juron Herran puoleen. — Jos te itse olette toivoton, ei siitä vielä seuraa, että teidän pitää riistää toivo toisiltakin. Te olette maistanut liian syvälti myrkkymaljasta, sen huomaa. Ojentaa tuo malja toiselle, — siinä on palanen raukkamaisuutta.

Hän kulki Englantilaisten pöydän ja Puolalaisten pöydän ohitse ja astui ulos ruokasalista.

Eräässä vanhassa antikvarisessa kirjakaupassa Lontoossa istui vanha mies, lukien Gibbonin Rooman historiaa. Postiljoni toi hänelle kirjeen, mutta hän ei laskenut kirjaa kädestään. Väliä pitämättömänä katsahti hän kirjeesen ja loi maltittoman silmäyksen postiljoniin. Zerviah Holme'a harmitti, jos häntä häirittiin silloin kuin hän luki Gibbonia, ja koska hän myötäänsä luki Gibbonia, niin oli häiritseminen hänen mielestään aina loukkaavata.

Parin tunnin kuluttua avasi hän kirjeen. Siinä hän luki, että hänen veljensä tytär, Bernardine, oli onnellisesti saapunut Petershofiin, ja toivoo siellä paranevansa ja tulevansa kotia reippaana. Hän repi kirjeen palasiksi ja kääntyi vaistomaisesti valokuvaan takan-olalla. Se oli naisen kuva, kasvot nuoret ja samalla vanhat, surulliset ja sittenkin hilpeydelle alttiit, laihat ja kuihtuneet, melkein rypyissä; katse läpitunkeva, joka himmeässä, hengettömässä valokuvassakin näkyi palavan oman itsensä kuluttavaa tulta. Ei mitään miellyttävää, ei mitään hyvää noissa kasvoissa; kärsimyksen ilme niissä oli kumminkin varsin vaikuttava.

— Tyttö ei ole milloinkaan ollut meille kummallekaan juuri mitään, — virkkoi hän itsekseen. -Ja sittenkin oli luullakseni Malvina eläessään kova hänelle. Taisin hänelle puhuakin tuosta kerran tai pari, mutta Malvina katseli asioita omalla tavallaan. No niin, se on ollut ja mennyt.

Senjälkeen karkoitti hän omaperäisellä tavallaan nopeasti kaikki ajatukset, jotka eivät olleet yhteydessä Rooman historian kanssa, ja Malvinan, hänen vaimonsa, sekä Bernardinen muisteleminen siirtyi hänen mielessään tavalliselle sijalleen, tuonne takalikolle.

Bernardinen lapsuuden aika oli ollut iloton. Nukeilla ja leluilla ei siinä ollut mitään huomattavaa sijaa. Hän ei osannut tuntea kiintymystä nukkeen, ei kiherävillaiseen karitsaan, ei kehenkään ihmiseenkään. Jotain ystävyyden tapaista hän kenties tunsi Zerviah setäänsä kohtaan, mutta sedässä ei ollut miestä käsittämään mitään syvempää tunnetta, jonka vuoksi hän ei sanonutkaan lasta kovasydämiseksi eikä tylyksi, niinkuin hänellä kyllä olisi syytä ollut.

Sellainen Bernardine kumminkin oli, jos arvosteli häntä muitten lasten mittapuulla, mutta niinpä hän oli saanut ollakin helliä vaikutuksia vailla aivan piskuisesta asti. Malvina tädille oli hellyys ollut yhtä tuttua kuin ellipsin ominaisuudet. Ei edes keijukaisetkaan voineet puoleensa voittaa Bernardineä. Ensinnä ne koettivat tehdä voitavansa lempeällä kärsivällisyydellä. Ne tulivat hänen kirjallensa. Ne tanssivat ja laulelivat hänelle, sopottaen hänelle kauniita satuja hämärän hetkinä, nimenomaiseen keijukaisten aikaan. Mutta hän ei huolinut niistä kestään, vaikka ne niin lempeästi haastelivat. Niinpä ne sitten lakkasivat häntä huvittamasta, ja samallaiseksi hän niistä jäi kuin oli niiden tullessakin ollut, lemmettömäksi. Mitä on sanottava lapsuudesta, johon ei keijukaisetkaan ole päässeet kajoamaan lämpimällä, hehkuvalla rakkaudella?

Sellainen hän oli, pieni levoton henki, joka pyrki ilmaisemaan omaa itseänsä milloin suuntaan, milloin toiseen, sisässään yhäti sama lakkaamaton voima käskemässä: toiminnan halu. Bernardinessä ei näkynyt asuvan mitään varsinaista halua tulla hyödylliseksi muille; hänessä näytti olevan vain luontoperäinen pyrkimys työhön, niinkuin muissa lapsissa on luontoperäinen taipumus leikkiin. Vakavalta kannalta hän kaikki käsitti. Pienen Bernardinen elämä tavoitteli jotain vakavata.

Näin ne vuodet vierivät. Hän kasvoi, ja hänen elämäänsä liittyi monta harrastusta ja pyrkimystä. Hänestä tuli vihdoin työntekijä, ellei muuta. Hän oli aina ollut ahkera oppilas koulussa, ja nyt hän oli taitava opettaja. Hän oli itseensä luottava nainen, kenties hieman itserakaskin. Ja vihdoin sai Bernardine, nuori nainen, oppineeksi jotain, jota Bernardine, nuori lapsi, ei ollut voinut oppia: myhäilemään. Siihen oli mennyt kuusi ajastaikaa kolmattakymmentä, mutta moneltahan menee siihen pitempikin aika; moni ei opi sitä ikinä.

Ja niinpä eräänä päivänä, kun taas täydessä vauhdissa olivat monet rasittavat toimet: opetus, sanomalehtiin kirjoittaminen, sosialistiset kokoukset, politilliset keskustelut — hän oli kauttaaltaan "nykyajan tuote", tämä Bernardine, — eräänä päivänä hän sairastui. Hän viipyi vielä jonkun aikaa Lontoossa ja matkusti sitten Petershofiin.

Petershof oli talviseen aikaan keuhkotautisten turvapaikka, vaikka sinne tietysti saapui paljo muitakin vahvistavan ilman tarpeessa olevia ihmisiä, viettämään siellä muutaman kuukauden. Vuori-ilma teki heille ilmeisesti hyvää.

Sitähän Bernardine Holmekin toivoi. Hän oli kaikin tavoin murtunut, mutta pitempi-aikainen oleskelu Petershofissa — niin oli arveltu — on kohentava hänen terveytensä tilan tahi ainakin estävä häntä huononemasta. Hän oli tullut yksin, hänellä kun ei ollut muita tuttavia kuin vanha setä, eikä varojakaan maksaa jonkun ystävän puolesta, joka olisi suostunut tulemaan tänne hänen kerallaan. Mutta siitä hän ei liene suuria välittänyt, ja niinpä hän jo seuraavana aamuna samoili yksinänsä, tutkistellen seutua, jossa hänen oli aikomus viettää kuusi kuukautta. Astuskellessaan yksinänsä, kohtasi hän Juron Herran ja pysäytti hänet. Tämä ei ollut tottunut siihen, että kukaan häntä häiritsi, ja näyttikin senvuoksi jotenkin harmistuneelta.

— Eipä minua yleensäkään hauskana pidetä, - vastasi toinen, kopistaen lunta saappaistaan.

— Mieleni on paha, että puhuin teille, niinkuin puhuin, — sanoi Bernardine avosydämisesti. - Olipa nurinpäistä panna mieleen sitä, mitä te sanoitte.

Toinen ei vastannut mitään neiden omaan huomautukseen ja oli jo lähtemäisillään omalle suunnalleen, mutta kääntyi taas ja alkoi astua hänen kerallaan.

— Minä olen ollut täällä lähes seitsemän vuotta, — puhui hän, ja hänen äänessään oli palanen surumielisyyttä, vaikka hän heti korjasi sen entiselleen. — Jos teitä haluttaa tietää jotain tästä paikasta, niin voin teille kertoa. Jos kykenette kävelemään, niin saatan näyttää teille joitakuita ihania paikkoja, missä muut eivät teitä häiritse. Minä osaan viedä teitä lumoavaan lumiseutuun. Milloin tunnette väsymystä ja pettymystä, saatte siellä runsaasti lohdutusta. Ei Petershofissakaan kaikki ole pelkkää surua. Jos hiljaisessa lumisessa metsässä kaivatte lunta pois, niin löydätte hentojen umppujen tyyssijoja valkoisilla taimilavoillaan. Ellei aurinko häikäise silmiänne, niin näette kaikkialla korkeita, pilviin peittyviä vuoria. Näistä ihmeistä on minulle ollut iloa. Ette te ole niin huono, ett'ei teillekin voisi olla tuosta iloa.

— Ei minulle saata olla sanottavaksi iloa mistään, — vastasi Bernardine puoleksi itsekseen, ja hänen huulensa vavahtivat. — Minun on pitänyt luopua niin paljosta: kaikista töistäni, kaikista pyrinnöistäni.

— Ette te ole ainoa, jonka on ollut pakko tehdä samoin, — vastasi Juro Herra katkerasti. — Mitäs siitä melua tekee? Asiat järjestyvät itsestään, ja lopulti totumme mekin uusiin oloihin. Paljo huolta ja tuskaa, ensimmäinen vaihe; vielä enemmän huolta ja tuskaa, toinen vaihe; vähemmän huolta ja tuskaa, kolmas vaihe; olla tuntematta mitään, neljäs vaihe. Minä olen kaikeksi onneksi neljännessä vaiheessa. Te olette ensimmäisessä. Käykää kiiruusti muut.

Juro Herra kääntyi ja jätti hänet. Bernardine läksi taas samoilemaan, muistellen hänen sanojansa ja mietiskellen, mitenkähän pitkä aika on kuluva, kunnes hänkin pääsee tuohon välinpitämättömyyden vaiheesen. Hänen mielestään oli välinpitämättömyys aina ollut sielun halvausta, ja halvaus on samaa kuin kuolema, ei, kuolematakin pahempaa. Ja täällä oli mies, joka ilmeisesti oli kärsinyt sekä henkisesti että ruumiillisesti, ja tämä oli hänelle sanonut, että ainoa järkevä tie on oppia olemaan välinpitämätön. Mitenkä hän voisi oppia sitä! Ikänsä kaiken hän oli lueskellut ja tehnyt työtä ja kasvattanut omaa itseänsä joka suuntaan siinä toivossa, että saavuttaisi korkean sijan kirjallisuudessa taikka että edes saisi elämässään tehdyksi jotain ilmeisesti parempaa kuin muut ihmiset. Ja juuri kuin kaikki oli hänen saavutettavissansa, juuri kuin hänen pyyteensä olivat toteutumaisillaan, silloin hän oli sairastunut, niin kokonaan murtunut kaikin tavoin, että ne, jotka olivat tunteneet häntä hänen terveytensä päivinä, tuskin olisivat häntä nyt sairaana samaksi tunteneet. Lääkärit puhuivat hermoston liiallisesta rasituksesta, tuosta nykyajan ruttotaudista. He puhuivat levosta, toiminnan ja olopaikan muutoksesta, vahvistavasta ilman-alasta. Kenties hän elpyy; kenties ei. Niitten, jotka ovat pelanneet uhkapeliä oman itsensä kanssa, täytyy maksaa sakkoa. Hän johdatti mieleensä koko historiansa, hän surkutteli syvästi itseänsä ja tuli vihdoin inhimillisellä tavalla siihen päätökseen, että hän oli kurjin ihminen mailmassa, ja että hän se vain yksin tuntee, mitä toivojen pettäminen merkitsee.

Näitä seikkoja mietiskellessään ja tuntiessaan olevansa peräti onneton ja marttyrimainen, kuuli hän jonkun mainitsevan hänen nimeänsä. Hän vilkaisi ympärilleen ja näki yhden noista Kurhausin englantilaisista rouvista. Bernardine oli huomannut hänet edellisenä iltana. Rouva näkyi olevan erinomaisen hilpeässä mielentilassa, seurassaan kolme, neljä herraa, alttiita hänen käskyillensä. Hän oli kookas, solakka nainen, yllään komea, turkiksilla reunusteltu vaippa, ryhdilleen ja liikkeilleen kerrassaan hieno rouva. Bernardine näytti hänen rinnallaan peräti vähäpätöiseltä, ja samanlaisen vaikutuksen teki hän niihin kahteen herraankin, jotka kävelivät Mrs. Reffoldin kanssa. He katsahtivat ensin toiseen näistä naisista, sitten toiseen, ja myhähtivät toisilleen, niinkuin miehet sellaisissa tapauksissa myhähtävät.

— Minun tekee mieleni puhutella tuota pientä olentoa. — Niin oli Mrs. Reffold sanonut kahdelle seuralaiselleen, ennenkuin tulivat lähelle Bernardinea. — Minun täytyy saada tietää, kuka ja mistä hän on. Ja aatelkaas, hän tuli aivan yksin! Sen olen saanut kuulla. Kuinka toivottoman vanhan-aikuinen puku! Ja hattu sitten!

— Min'en ryhtyisi puhelemaan hänen kanssaan, — virkkoi toinen herroista. — Pian aikaa olette aivan pääsemättömissä hänestä. Te tiedätte, millainen vastus heistä on.

— No minun on helppo näpsäyttää pois kenet hyvänsä, jos vaan tahdon, — vastasi Mrs. Reffold jotenkin levollisesti.

— Minulla ei ollut tilaisuutta puhella teidän kanssanne eilen illalla, Miss Holme, — sanoi hän. — Te läksitte pois niin aikaisin. Toivoakseni olette levähtänyt matkanne jälkeen. Te näytätte niin kuihtuneelta.

— Kiitos, — virkkoi puhuteltu, luoden ihmettelevän katseen tuohon kauniisen rouvaan ja kadehtien häntä, niinkuin tavalliset naiset konsanaankin solakoita sisariansa.

— Mutta tehän näytte olevan tuttu Mr. Allitsen'in [Mr. (lue mister), herra. Merkitään aina lyhennettynä. Suom. muist.], pöytänaapurinne kanssa, — sanoi Mrs. Reffold, — ja silloin ei teidän tarvitse tuntea olevanne yksin täällä. Onpa suuri etu, että on sellainen ystävä paikkakunnalla.

— Todellakin? — sanoi Mrs. Reffold, miellyttävimmällä äänellään. — Te olette saanut loistavan voiton Jurosta Herrasta. Harvoin hän suvaitsee puhella kenenkään meidän kanssa. Ei hän näy meitä huomaavankaan. Hän istuu vaan kaikessa rauhassa ja lueskelee. Olisi hyvin intressanttia saada kuulla, mistä asioista hän puhelee. Minun olisi erittäin hauska saada tietää, mistä te haastelitte.

Mrs. Reffold, haluten salata uteliaisuuttaan, rupesi nyt innokkaasti kuvailemaan elämätä Petershof'issa, kertoen vilkkaasti kaikesta, mutta sanallakaan mainitsematta luonnon kauneudesta. Tuokion kuluttua alkoi hänen tiedustelunsa jälleen. Mutta, miten ollakaan, nuo Bernardinen kirkkaat silmät katsoivat häneen niin läpitunkevasti, että hän kävi hiukan hämille, jopa kenties vähän tunkeilevaksikin.

— Tuskin vain, — vastasi Bernardine; — ei ihminen niinkään vähällä kaipausta jälkeensä jätä, tiedättehän sen. —: Ja Bernardinen silmässä välähti. — Hänellä on kaiketikin muuta tekemistä, — lisäsi hän.

— Mikä teidän isänne on? — kysäisi Mrs. Reffold kaikkein mairittelevimmalla äänellä.

— En tiedä, mikä hän on nyt, — vastasi Bernardine tyyneesti. — Mutta nero hän oli. Hän on kuollut.

Mrs. Reffold hätkähti, hän kun alkoi huomata tuon pienen, vähäpätöisen olennon tekevän pilaa hänestä. Se ei käynyt päinsä, ei ainakaan vieraitten miesten kuullen. Hän kokosi nyt parhaat voimansa ja sanoi:

— Voi kuitenkin, kuinka kova kohtalo! Ja vielä nero! Kuolema on todellakin julmaa. Ja täällä näkee sitä niin paljon, että ellei opi paaduttamaan sydäntänsä, niin joutuu alakuloisuuden valtaan. Ah, on todellakin surullista nähdä kaikkea tuota kurjuutta!

(Mrs. Reffold itse oli vähällä vaivalla osannut saada sydämensä paadutetuksi sairasta miestänsä kohtaan). Senjälkeen luetteli hän muutamia kovia keuhkotaudin kohtauksia eikä jättänyt mainitsematta kahta itsemurhaakaan, joita äsköttäin oli sattunut Petershofissa.

— Toinen heistä oli Venäläinen, — jatkoi hän. — Aatelkaas tulla koko tuo pitkä matka Venäjältä tänne maailmantakaiseen paikkaan! Ja ihmisiä saapuu tänne aina maailman ääriltä asti, vaikka paljo täällä tietysti on lontoolaisiakin. Te olette kai myöskin Lontoosta?

— Mutta tunnettehan sen epäilemättä, — jatkoi Mrs. Reffold. — Täällä on koko joukko Kensington'ista. Te kohtaatte arvatenkin monta tuttavaa. Ja meidänkin hotellissa on pari kolme perhettä Lexham Gardens'ista.

Bernardine myhähti vähän pahan-ilkisesti. Hän katsahti ensin rouvan kumpaankin seuralaiseen lystikkäällä hyväntahtoisuudella ja sitten häneen itseensä. Tuokion kuluttua hän virkkoi:

— Joko olette kysynyt kaikki, mitä kysyä aioitte? Jos niin on, saanko minäkin tehdä yhden kysymyksen? Mistä täällä saa parasta teetä?

Mrs. Reffold tunsi sisäisen hytkäyksen, mutta viittasi somalla kädenliikkeellä vähäiseen konditoriaan toisella puolen tietä. Kaikki hän teki niin sirosti, tuo Mrs. Reffold.

— Nyt olen antanut hänelle läksyn, ett'ei enää tule sekaantumaan minun asioihini, — virkkoi Bernardine itsekseen. — Kuinka kaunis hän sentään on!

Mrs. Reffold seuralaisineen astui ääneti tietänsä. Äänettömyys katkesi vihdoin.

— Sitä minäkin, — huomautti Mrs. Reffold. Mutta läksytyksen hän oli saanut.

Wärli, kyttyräselkäinen postiljoni, mies iloinen luonteellensa, nousi vihellellen ylös Kurhausin portaita, mukanaan se kallis-arvoinen kääry sisäänkirjoitettuja kirjeitä, mikä teki hänestä tärkeimmän personan koko Petershofissa. Hän oli kielipukari, oli niinkin, ja osasi puhua murrettua englanninkieltä mitä viehättävimmällä tavalla, niin että sitä jokainen mielellään kuunteli, vaikk'ei sitä muut ymmärtäneet kuin hän itse. No niin, hän nousi vihellellen ylös portaita, kuullessaan Marian iloisella äänellään hyräilevän mieleistänsä kehruulaulua.

— Jaa-a, — virkkoi Wärli itsekseen, — Maria on hyvällä tuulella.
Pistäynpä ohimennessäni tervehtimään häntä.

Hän korjasi kaulaliinaansa ja silitti suortuviansa ja, päästyään käytävän päähän, pysähtyi lasioven kohdalle. Siellä hän piilokkali katseli, mitenkä Maria kalustohuoneessa puhdisteli kynttiläjalkoja ja lamppuja.

— Hyvää päivää, Wärli! — sanoi hän, pikimmältäin vilaisten seinällä riippuvaan pieneen, rikkinäiseen peiliin. — Sinä tuot kaiketi kirjeitä minulle. Sepä hauskaa!

— Mitäs niistä kirjeistä nyt, — puheli Wärli, huiskaisten kädellään, ikäänkuin haihduttaakseen tällaisen keskusteluaineen. — Oli hauska kuulla sinun laulavan niin nätisti, Maria! Voi sentään, kuinka usein ennen vanhaan Grösh'issä sai kuulla tuota rukkilaulua! Sinä olet unohtanut ne entis-ajat, mutta muistat sentään tuon laulun.

— Anna kirje tänne, Wärli, ja mene toimiisi taas! — sanoi Maria ja oli olevinaan kärsimätön. Hänen silmänsä katselivat kumminkin erittäin ystävällisesti. Noissa kyttyräselkäisen kasvoissa oli jotain puoleensa vetävää.

— Niin, niin, Maria, — puheli Wärli, nyökytellen kiharaista päätään, — kyllähän minä sinut tunnen: sinua miellyttää ihminen vain koreissa kansissa. Sellaisillapa ei sydän aina olekaan korea.

— Mitä sinä nyt joutavia hupsit, Wärli! -sanoi Maria. — Otapas öljykannu tuolta ja täytä tämä lamppu. Ei niin täyteen, sinä poropeukalo! Ja tämä kanssa. Ai, ai, nyt tippuu öljyä maahan! No sinusta ei ole muuksi kuin kirjeenkantajaksi. Anna tänne se kirje nyt!

— Kas, kuinka kauniita kukkasia! — puheli Wärli. — Jos mistään, niin kukkasista minä justiin tykkään. Antaisitko sinä yhden noista mulle, Maria? Pistähän tuohon napinläpeen, pistä nyt!

— Sinusta nyt on sellainen risti, — sanoi Maria myhähtäen ja kiinnitti kukkasen Wärlin siniseen takkiin.

— Nuo portugalilaiset rouvat tekevät minut vielä hulluksi, — sanoi
Maria. — Niiden pitää soittaa juuri silloin kuin minun on hauskaa.

— Tietysti, — vastasi Maria. — Minun on niin hauska puhdistella lamppuja. Niin se on aina.

— En minäkään, — nauroi Maria. — Kas niin, jo soitetaan taas. Kyllä ne nyt suuttuvat! Kyllä vainenkin minua taas torutaan. Annas nyt kirje tänne, Wärli, ja päästä minut menemään.

— En minä ole puhunut kirjeestä yhtään sanaa, — huomautti Wärli. — Se oli sinun omia keksintöjäsi. Hyvää iltapäivää, Fräulein Marie!

Portugalilaisten rouvain kello kilisi jälleen ja entistä rajummin. Mutta Maria ei ollut kuulevinaan sitä eikä valittavinaan siitä. Hän tahtoi kostaa tuolle ujostelemattomalle postiljonille. Hän meni portaitten päähän ja kutsui Wärliä takaisin niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi.

— Tulepas tänne vielä hetkiseksi. Minulla olisi jotain näytettävänä sinulle.

— Minun pitää jakaa sisäänkirjoitetut kirjeet, — vastasi Wärli virallisella mahtavuudella. — Olen jo muutoinkin kuluttanut niin paljon kallista aikaani.

— Saat sinä sentään kuluttaa muutaman minutin lisää minun tähteni, — pyysi Maria hartaasti. - Harvoinhan sinua nykyjään saa kohdata.

— Minäpä näytän sinulle soman valokuvan, joka on otettu minusta, — sanoi Maria. — Se on niin soma, niin soma.

— E-hei, se ei sovi, — vastasi Maria, avatessaan laatikkoa, josta otti esille pienen käärön. - Tämä on lahja tuolta puolalaiselta herralta, ihan häneltä itseltään. Hän näki minut tässä tuonottain täällä kalustohuoneessa. Minä olin silloin niin väsyksissä ja olin nukahtanut luudan nojaan, tällä lailla justiin. Ja silloin hän otti minusta valokuvan. Paljon hän minua ihaileekin. Eikö se ole soma! Ja eikös hän ole kiltti, tuo Puolalainen! Ja eikös ole hauskaa, kun saa niin paljon huomiota puoleensa! Ja nyt tuo hirmuinen kello taas pitää elämää! Hyvästi, Herra Wärli! Ei minulla muuta ollut sanottavaa. Kiitos vaan!

Wärlin tunteet tuota puolalaista herraa kohtaan eivät sinä päivänä olleet kaikkein suopeinta laatua.

Bernardinen ja Kurhausin Englantilaisten väli ei luultavastikaan tule olemaan mikään ystävällinen. Niin oli Robert Allitsen hänelle sanonut.

— He eivät välitä teistä, ettekä tekään välitä muista. He jättävät teidät oman onnenne nojaan. Ja niin se oli minunkin laitani, tänne tullessani.

— En saata sanoa, että minulla olisi mitään oman onneni nojaa, — vastasi Bernardine. — En tunne vielä olevani niin reipas, että rupeaisin jotain kirjoittamaan, niin hauskaa kuin se olisikin, kun on niin paljo joutilasta aikaa.

Kaiketikin oli Bernardine kertonut hänelle yhtä ja toista elämästänsä ja toimistansa. Tuskin hän sentään oli Allitsenille uskonut mitään tärkeämpää. Ihmiset ovat usein kummallisen avomielisiä, kun on kysymys heistä itsestänsä, nekin, jotka kerskailevat olevansa vaiteliaimpia olentoja mailmassa.

— Mutta nyt, — jatkoi hän, — kun minulla on joutilasta aikaa, puuttuu minulta kykyä.

— Sitä ei tietääkseni ole yhdelläkään kirjailijalla, — tokaisi Juro
Herra äreästi.

— Tuskin teillä siinä kovin laajaa kokemusta lienee, — viittaili
Bernardine.

— Mitä te luette? — kysyi Juro Herra. - Täällä on hyvä kirjasto. Siinä löytyy kaikki kirjat, joita ei maksa lukea.

— Minä olen väsynyt lukemiseen, — vastasi Bernardine. — Minusta tuntuu kuin olisin lukenut koko ikäni. Setäni, jonka luona minä asun, pitää antikvarista kirjakauppaa, ja hamasta siitä pitäin, mihin muistini ulottuu, on kirjoja alati ollut ympärilläni. Niistä en ole paljoa hyvää saanut enkä juuri muutakaan.

— Ette suinkaan, — sanoi toinen. — Mutta nyt, kun olette jättänyt lukemisen sikseen, nyt on teillä tilaisuus oppia jotain, jos teillä siksi ikää jatkuu. Ihmeen paljon sitä oppii, kun ei lue. Se on melkein kamalaa. Ellette nyt pidä väliä lukemisesta, miks'ette rupea tutkimaan juustomatoja?

— En minä sitä teistä luullutkaan, — sanoi Bernardine. — Tiesin sen jo ehdottaessanikin.

— Te olette jotenkin näppärä huomaamaan, vaikka olettekin paljon kirjoja lukenut. Niin, olette ihan oikeassa. Itsekäs minä olen. Minua ei miellytä kapineitteni lainaaminen. Minua ei miellytä käyttää rahojani muita kuin itseäni varten. Jos teitä kohtaa se kova onni, että saatte edelleen olla olemassa, niinkuin minäkin, niin huomaatte kyllä, että on oikeutettua tulla itsekkääksi pienissä asioissa, jos on tehnyt sen suuren uhrauksen.

Bernardine kysäisi niin kiihkeästi, että Juro Herra katsahti häneen ja näki, kuinka kuihtunut ja väsynyt hän oli kasvoiltansa. Sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, kuolivat hänen huulilleen.

— Katsokaas, mitenkä nuo pöllöt tuolla laskevat mäkeä kelkoillaan, — virkkoi hän äkisti. — Osaisitteko te huvitella tuolla lailla? Se tekisi teille hyvää.

— Kyllä osaisin, — vastasi Bernardine — mutta ei siitä minulle mitään huvia olisi.

Hän pysähtyi katselemaan kelkkain kiitelemistä. Juro Herra läksi kulkemaan yksinäistä tietään. Siellä hän astui, hyljätty olento, kasvot ilmettä vailla, esiintymiselleen niin käsittämätön.

Hän oli elellyt Petershofissa lähes seitsemän vuotta ja oli, kuten moni muukin, pakotettu jatkamaan oloansa siellä, jos mieli jatkaa oloansa maailmassa. Ei hänellä kaiketikaan ollut erityistä halua pitkittää huojuvaa olemustansa, mutta henkensä säilyttäminen oli hänelle velvollisuutta äitiänsä kohtaan. Ja tämä velvollisuuden ja kiintymyksen tuikahteleva liekki oli ainoa jäljelle jäänyt palanen lämpöä siinä sydämessä, jonka heikko terveys ja särkyneet toiveet olivat melkein jääksi kohmetuttaneet. Moralistit sanovat kärsimyksen jalostavan ihmistä ja vastusten oikean käsittämisen edistävän kauniin karakterin muodostumista. Mutta tällainen riippuu suurissa määrin siitä, millainen kukin on alkujaan ollut luonteeltaan. Varmaa on, ett'ei kärsimys ollut jalostanut Robert Allitsenin mieltä, pettymykset eivät olleet luoneet lempeyttä hänen personaansa. Liikanimi Juro Herra oli kohdalleen osattu, ja hän omistikin sen voiton-ilolla, hiljaisella mielihyvällä.

Petershofissa oli niitäkin, jotka olivat taipuvaisia uskomaan muutamia perättömiä huhuja hänen hyväntahtoisuudestaan. Kerrottiin hänen usein hoidelleen kärsiviä ja kuolevia apeassa Petershofissa, ja niin hellällä huolella kuin rakastava äiti auttaneen heitä ottamaan jäähyväiset tästä elämästä. Mutta nämä olivat pelkkiä huhuja vaan, eikä Robert Allitsenin tavallisessa käytöksessä ollut mitään, joka olisi todeksi vahvistanut moisia juttuja. Ne lyhytjärkiset ihmiset, jotka yhä uudistelivat moisia perättömiä kertomuksia, vetääkseen vaan huomiota puoleensa, joutuivatkin pian naurun alaisiksi, ja heidät saatiin vaikenemaan. Ja niin pysyi Juro Herra yhä edelleen Jurona Herrana, eikä hän epäystävällisen miehen kirjoista päässyt.

Hän eleli elämäänsä erikseen muista. Enin osa hänen aikaansa kului valokuvauksessa ja mikroskopillisissa sekä kemiallisissa tutkimuksissa. Hänen valokuviansa pidettiin mitä parhaimpina, ei siitä syystä, että hän olisi nimenomaa näytellyt niitä kellenkään, mutta hän lähetti tavallisesti näytteitä kuvistansa kuukauslehteen "Monthly Photograph Portfolio", ja siitä tuli hänen taitavuutensa tunnetuksi.

Jonakin kauniina päivänä saattoi hänet nähdä samoilemassa ympäristöllä, mukanaan valokuvauskone ja seurassaan koditon koira, joka katseli ympärilleen melkein yhtä välinpitämättömästi kuin hänen valioystävänsäkin. Kumpikaan ei ollut tietääkseenkään toisestansa. Allitsen ei osoittanut koiralle suurempaa sydämellisyyttä kuin Kurhausin vieraillekaan eikä koira ollut ystävällisempi Robert Allitsenille kuin kenellekään muulle Petershofissa.

Mutta kas he olivat jotakin toisillensa, ja tämä "jotain" on sellaista selittämätöntä, johon mahtuu kaikenlaatuinen kiintymys.

Hänellä ei ollut ystäviä Petershofissa, eikä niitä nähtävästi ollut muuallakaan. Ei hänelle kukaan kirjoittanut, paitsi hänen vanhaa äitiänsä. Sanomalehtensä hän sai jonkun toimiston kautta.

Aterioilla hän luki alati. Silloin tällöin hän kumminkin puhui jonkun sanan Bernardinen kera, joka oli hänen lähin naapurinsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut sanoa hyvää huomenta tahi tervehtiä millään tavalla. Kerran lunchin (aamiaispäivällisten) aikana hän kumminkin vaivasi itseänsä sen verran, että kumartui ja otti ylös Bernardine Holmen shaalin, joka jo kolmatta kertaa oli pudonnut lattialle.

— En minä milloinkaan ole nähnyt nais-eläjän pitävän shaaliansa niin huolimattomasti kuin te, - virkkoi hän. — Teillä ei näy olevan siitä minkäänlaista käsitystä.

Hänen kohtelunsa oli aina juroa. Jokaisella oli hänestä valittamista. Jokainen hänestä aina valittikin. Ei kukaan ollut kuullut hänen nauravan. Pari kertaa oli hänen nähty vetävän suunsa hymyyn sen johdosta, että ihmiset puhuivat niin suurella luottamuksella paranemisestansa. Se oli kaunis myhäys ja olisi ansainnut paremmankin syyn. Tuommoinen myhäys pani monenkin kummastellen miettimään, millainen lie Juro Herra ollutkaan, ennenkuin kivulloisuus oli sulkenut hänet pois toimeliaan elämän pyrinnöistä. Oliko hän onnellinen vai onneton? Sitä ei tiennyt kukaan. Hän ei ilmaissut merkkiäkään tilastansa, ei puoleen, ei toiseen. Huonovointiselta hän aina näytti, mutta ei olisi kukaan voinut sanoa hänen tulleen heikommaksikaan. Ei kukaan ollut kuullut hänen koskaan, pienimmällä viittauksellakaan, mainitsevan terveydestänsä. Hän ei "suitsuttanut" koskaan lämpömittariansa yleisölle, ja tämä oli sitä merkillisempää hotellissa, jossa ihmiset tuon tuostakin saattoivat keskeyttää puhelun, sanoen: "Anteeksi, sir tahi madame, minun täytyy lähteä koettamaan lämpömäärääni. Saammehan muutaman minutin perästä jatkaa taas".

Hän ei lainannut milloinkaan sanomalehtiänsä tai kirjojansa; ei hän myös koskaan lainaksi ottanut.

Hänellä oli huone hotellin yläkerrassa. Siellä hän eleli aikojansa, keskellä kemiallisia astioitaan, tieteellisiä kirjojaan, mikroskopeineen, kameroineen. Ei hän koskaan istunut hotellin kokoushuoneissa. Hänen esiintymisessään ei ollut mitään huomiota puoleensa vetävää eikä eksentrillistä. Ei hän ollut kasvoiltaan ruma eikä kauniskaan; ei kookas eikä lyhyt; ei vaalea- eikä tummaihoinen. Hento hän oli ja heikko, melkein kumarassa. Mutta samallaisia olivat ulkomuodolleen melkein kaikki Petershofin asukkaat. Ei hänen olennossaan ollut mitään surumielistä, ei mitään runollista asua, joka niin sielun kuin ruumiinkin kärsimyksiin lyö ylevän leiman. Ilmettä vailla olivat kasvot ja ilmettä vailla silmätkin: ei kaukaisen kaipaamista, ei etäisen etsintää, ei todella mitään, joka olisi herättänyt surullista myötätuntoisuutta.

Ainoa positivinen puoli oli hänen tylyytensä. Oliko se luonnollista vai hankittua? Sitä ei voinut kukaan Petershofissa sanoa. Hän oli siellä yhä pysynyt samanlaisena, eikä ollut mitään syytä luulla hänen milloinkaan muuttuvan toisellaiseksi.

Hän oli todellakin sellainen kuin tuo jäätikkö, johon hänen huoneestaan oli niin kaunis näköala, juro kuin tuo jäätikkö, muuttumaton piirre ympäristössänsä.

Ei sitä kukaan rakastanut enempää kuin Juro Herra. Hän katseli auringon kimaltelua siinä, milloin se himmeänä kultana kuulsi, milloin tulipunaisena hehkui. Hän rakasti taivasta, kolkon harmaata tai heloittavan sinistä. Hän rakasti lumisia metsiä ja lumen vyöttämiä virtoja ja jäisiä jättiläisrakennuksia ja pitkiä kuusia, jotka kärsivällisinä huojuivat lumitaakkansa alla. Hän rakasti jäätyneitä putouksia ja kimaltelevia timantteja lumen pinnalla. Hän tiesi myös, missä kukkaset piilevät valkoisilla vuoteillansa. Hän oli todellakin auktoriteetti alppikasvien alalla. Samat hellät kädet, jotka keväällä poimivat kukkasia, nyhtivät niitä irralleen ja laskivat alastomina mikroskopin alle. Mutta ei hän heitä silti sitä vähemmän rakastanut.

Oliko hänelle tästä työstä hoivaa? Saattoiko se häntä unohtamaan, että oli ollut aika, jolloin hänessäkin oli palanut pyrkimys kohoamaan korkealle ja pääsemään aikakautensa merkkimiehiksi?

Monta, monta vuotta sitten oli muuan matkasta väsynyt Vaeltaja kiipeämässä epätasaista tietä myöten, joka vei korkean vuoren kukkulalle. Vuorella siellä oli temppeli. Ja Vaeltaja oli tehnyt lupauksen saapua sinne, ennenkuin kuolema ennättäisi estää. Hän tiesi matkan olevan pitkän ja tien kolean. Hän tiesi, että tälle vuorelle nouseminen oli vaikeampaa kuin millekään muulle koko siinä vuorijonossa, jonka nimi oli "Ihanteiden vuoristo". Mutta sydän oli hänellä toivoa täynnä ja jalka horjumaton. Ajan tajunnan hän oli menettänyt, mutta toivon tunne ei milloinkaan häntä pettänyt.

— Ja vaikka minä nääntyisin tien-oheen, - sanoi hän itsekseen, — ja vaikk'en jaksaisi huipulle saakka nousta, niin onhan siinä sittenkin jotain, kun on sen tien varrella, joka vie Korkeitten Ihanteiden tykö.

Sillä tapaa hän itseänsä väsyneenä lohdutteli. Sen enempää hän ei toivoansa kadottanut, ja vähänhän tuossa todella oli.

Hän soitti portin kelloa, ja muuan harmaapäinen vanhus avasi portin.
Hän myhähti surumielisesti, nähtyään Vaeltajan.

— Vanha mies, harmaa hapsi, — sanoi hän, — sano minulle, olenhan vihdoinkin tullut ihmeellisen Tietojen Temppelin ääreen. Tänne olen vaeltanut ikäni kaiken. Voi, kuinka raskasta on kiivetä ylös Ihanteiden tykö!

— Kuule minua! — sanoi hän, — Tämä ei ole Tietojen Temppeli. Eikä ole
Ihanteet vuorijonona; ne muodostavat tasankoisen maan, ja Tietojen
Temppeli on niiden keskellä. Olet kulkenut harhaan. Voi sua, Vaeltaja
rukka!

Valo himmeni Vaeltajan silmissä. Toivo hänen sydämessään kuoli. Hän vanheni ja riutui. Raskaasti hän nojasi sauvaansa.

— Niinpä kutsun sen sitten Särkyneitten Sydänten temppeliksi, — sanoi
Vaeltaja.

— Veli, — sanoi hän, — et ole ensimmäinen tänne tullehia; viimeinen lienet kenties. Käy tasangoille takaisin ja kerro tasangon asukkaille, että Oikean Tiedon temppeli on aivan heidän keskellänsä; jokainen saa astua siihen, ken halajaa; ei ole sen portti edes suljettukaan. Temppeli on aina ollut siellä tasangoilla, ihan keskellä elämää ja työtä ja ponnistusta. Filosoofi saa astua sisään, ja kivenlouhija saa astua sisään. Te olette kulkeneet sen ohi joka päivä elämänne aikana. Se on yksinkertainen, kunnioitusta herättävä rakennus, toisenlainen kuin teidän komeat tuomiokirkkonne.

— Olen nähnyt lasten sen luona kisailevan, - sanoi Vaeltaja. — Lapsena siellä minäkin kisasilla kävin. Voi, jospa olisin sen tiennyt! Vaan mennyttä on mennyt.

Hän yritti nojata suureen kiveen, levähtääkseen, mutta harmaapäinen vanhus esti häntä siitä.

— Älä lepäjä, — sanoi hän. — Jos hetkenkään levähdät, et enää jaksa nousta. Ken kerrankin levähtää, se vasta väsymyksen tuntee.

— En enää mieli käydä kauemmas, — sanoi Vaeltaja. — Minun matkani on päättynyt. Lienee kulkuni harhaan käynyt, mutta päättynyt se nyt on.

— Ei, älä enää ole täällä, — pyysi vanhus. — Käännä askeleesi takaisin. Vaikka onkin oma sydämesi särkynyt, niin pelasta muitten sydämet särkymästä. Jos keitä tällä matkalla kohtaat, käännä ne takaisin. Jos ken tähän suuntaan pyrkii, pyydä häntä pysähtymään ja miettimään, kuinka mieletöntä on luulla, että Totuuden Tiedon Temppeli olisi rakennettu yksinäiselle ja vaaralliselle vuorelle. Kerro heille, että, vaikka Jumala näyttää kovalta, Hän ei kumminkaan niin kova ole. Kerro heille, ett'eivät ihanteet ole vuorenjonona, vaan heidän omia tasangoitaan, jonne heidän suuret kaupunkinsa on rakettu. Siellä heidän viljansa kasvaa, ja siellä he työtä tekevät, ken surussa, ken ilossa.

Mutta nyt hän oli käynyt vanhaksi ja oli väsynyt. Matka oli pitkä, ja raskaampi on kääntyä takaisin kuin lähteä matkalle. Nouseminen, mukanansa nuorteus ja elämän toivo, oli ollut vaikeata kyllä. Laskeminen, nuorteutta vailla ja ilman elämän toivoa, oli melkein mahdotonta.

Ja niinpä ei ole luultava, että Vaeltaja enää eläessään ennätti tasangoille. Mutta ennättipä hän tai oli ennättämättä, ainakin oli hän voitavansa tehnyt.

Raikas vuori-ilma ja lämmin päivänpaiste alkoi vähitellen vaikuttaa Bernardineen, vastoin Juron Herran tuomiota. Tosin hän vieläkin näytti merkillisen raukealta ja näkyi hyvin työläästi työnteleivän eteenpäin, mutta paikka oli kumminkin hänelle sopiva, ja häntä miellytti istua auringon paisteessa ja kuunnella musikkia, jota soitteli muuan kokoonhaalittu jouhikapella. Muutamat Kurhausin vieraista, nähdessään hänen niin yksinäisenä ja raihnaisena, yrittivät olla hänelle ystävällisiä. Hän näytti aina kummeksivan sitä, kuinka ihmiset saattavat kiinnittää huomiotaan häneen. Mitä lienee ollutkaan hänessä vikoja, ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hänellä saattaisi olla mitään arvoa toisten silmissä, oli hän omissa silmissään sitten miten arvokas hyvänsä. Hän oli kiitollinen jokaisesta pienestäkin ystävällisyydestä, mutta ensi alussa oleskeli hän hyvin paljon itsekseen, haastellen enimmäkseen Juron Herran kanssa, joka, ohi mennen sanoen, kaikkien ihmeeksi ja kummaksi — oman itsensä enin kaikesta — oli niin odottamattomasti ruvennut seurustelemaan edes yhdenkään ihmisen kanssa Petershofissa.

Suuri oli uteliaisuus Bernardinen suhteen, mutta Mrs. Reffoldin tappiosta saakka ei kukaan uskaltanut käydä kyselyille. Mrs. Reffold itse koetti kartella häntä, hämärästi epäillen Bernardinen tekevän hänestä pilkkaa. Mutta — pahan-ilkisyydestäkö vai mistä — Bernardine esti nämä karttelut; hän ei milloinkaan päästänyt tuota rouvaa ohitsensa, vaihtamatta edes moniaita sanoja hänen kanssaan; ja aina hän tiedusteluillaan kääntyi Mrs. Reffoldin puoleen, tämän uskollisten seuralaisten suureksi huviksi. Aina noissa Bernardinen silmissä sittenkin jotain elähteli joka kerta kuin hän puheli Mrs. Reffoldin kanssa.

Bernardine ei kiintynyt milloinkaan kehenkään, eikä kellään ollut syytä sanoa häntä lähenteleväksi. Mutta aikaa voittain alkoi ihmisistä tuntua, ett'ei hän ollut tarpeeksikaan lähentelevä. Hän oli valmis, haastelemaan, jos ken halusi hänen kera haastella, mutta itse ei hän keskustelua milloinkaan alkanut muitten kuin Mrs. Reffoldin kanssa. Niitten mielestä, jotka häntä puhuttelivat, tuntui hän herttaiselta, sillä hänen surulliset kasvonsa myhäilivät ystävällisesti, ja surullisista silmistä haastoi lempeä myötätuntoisuus. Saattoipa joskus palanen leikkiäkin pilkistää näkyville ja nuori naurukin purskahtaa esille. Moiset puuskat ne tuntuivat oikein oudoilta.

Niitten mielestä, jotka hänet tunsivat, kulki hän myötäänsä aina mietteissään.

Muutamat Juron Herran tylyt muistutukset olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen.

— Te olette joutunut uuteen maailmaan, - oli hän sanonut, — kärsimysten maailmaan. Teitä tuskastuttaa se, että teidän toimintanne on keskeytynyt, ja että kaikki ovat jättäneet teidät oman onnenne nojaan. Nyt saatte oppia näkemään, kuinka moni muukin, yhtä lahjakas kuin te, jopa lahjakkaampikin, on niinikään jäänyt oman itsensä varaan ja on ollut pakotettu siinä tilassa pysymään. Te olette kärsimyksissä vasta oppilas. Mitästä sitten mestarit? Jos teidän ihmeellinen viisautenne on jättänyt teille ylipäänsä edes yhtään ymmärrystä jäljelle, niin katselkaa ympärillenne ja oppikaa.

Ja niinpä hän katseli ympärilleen ja ajatteli ja oppi, ja aikaa voittain sai lempeämpi säihky hänen silmäänsä.

Se mittapuu, jolla hän koko elämänsä ajan oli ihmisiä arvostellut, oli ollut henkinen tai taiteellinen mittapuu: minkälaisia ulkonaisia tunnusmerkkejä he milloinkin olivat osoittaneet, miten veronsa maksaneet aatteille, missä määrin edistäneet tai alkuunpanneet suuria liikkeitä, minkä verran hyötyä heistä oli ollut vuosisadallensa tai maallensa, kuinka paljon yhteiskunnallista tai politillista toimeliaisuutta tai kasvattavaa tarmoa he olivat pyhittäneet puutteen poistamiseen, — sitä myöten hän oli ihmisiä arvostellut.

Hän oli epäilemättä lahjakas, valistunut nainen; hänen elämänsä suuri työ oli ollut oman itsensä kehittämistä. Tietoon ja kehitykseen pääsemistä varten ei hän ollut säästänyt itseään eikä ketään muutakaan. Koota tietoja ja sitten käyttää saamiansa tietoja taidolla opettajana tai kenties kirjailijanakin, siinä hänen elämänsä suuri päämäärä. Kaikki, mikä edisti tämän päämäärän saavuttamista, veti heti puoleensa hänen huomionsa. Ei hänen mieleensä milloinkaan johtunut, että hän oli itsekäs. Ihminen ei ajattele sitä, ennenkuin kova kolaus tulee. Hän käy ja tahtoo yhä käydä eteenpäin. Mutta nousee esteitä. Silloin hän huomaa, ett'ei enää sen kauemmas pääse, ja silloin hän kääntyy takaisin. Ja mitä hän silloin näkee?

Bernardine näki kulkeneensa pitkän taipaleen. Hän näki, mitä Vaeltajakin. Siinä kaikki, mitä hän ensiksi näki. Sitten muisti hän vaeltaneensa pelkästään oman itsensä tähden. Kenties ei olisi näyttänyt niin kamalalta, jos hän olisi kulkenut jonkun toisen tähden.

Ei hän ollut vaatinut mitään keltäkään; ei hän ollut antanut mitään kellenkään. Hän oli vain ottanut elämänsä omiin käsiinsä ja tehnyt siitä, mitä oli voinut. Mitä hän oli siitä tehnyt?

Moni nainen tavoittelee rikkautta, asemaa, vaikutusta, auktoriteettiä, ihmettelyä. Hänen pyyteensä oli vaan työkyky, näköjään vähäpätöinen kyllä. Tämän pyyteensä vähäpätöisyyden kautta oli hän, mielestänsä, asettunut ulkopuolelle kiivaitten pyytäjäin tavallista joukkoa. Joutua pois elämän toiminnasta ja vakavasta työstä, — se mahdollisuus ei ollut milloinkaan johtunut hänen mieleensä.

Hän ei ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että pyrkiessään tuohon halajamaansa asiaan, hän oli todella pyrkinyt kaikkein suurimpaan. Nyt, heikkouden hetkenä ja sydämen katkeruuden hetkenä, hän kumminkin oli ylpeä siitä, että oli vaatinut niin vähän.

— Tuntuu niin pieneltä tuo minun pyyteeni, — huudahti hän itsekseen tuon tuostakin. — En tahtoisi muuta kuin saada kantaa moniaan kortisen vain. Olisin tyytyväinen, saadessani tehdä niin vähän, jos senkään verran voisin. Laiskin päiväläinenkin tien ohessa naurahtaisi, nähdessään, mitenkä vähäiseen määrään työtä minä nyt tyytyisin.

— Luulette siis olevanne kohtuullinen vaatimuksissanne, — sanoi Juro Herra. — Te olette peräti lystikäs nuori nainen. Te ette ensinkään tiedä, kuinka vaativainen te oikeastaan olettekaan. Mitäs te sitten lopulti oikein tahtoisitte? Te tahtoisitte, että teidän kummalliset aivonne paranisivat sen verran, että te voisitte lukea ja kukaties kirjoittaa jonkun kirjan. No niin, sanoakseni vielä kerran, mitä jo ennenkin olen sanonut: te olette sittenkin ensimmäisessä vaiheessa ja tahtoisitte voimistua niin paljon, että kunnianhimonne tulisi tyydytetyksi ja te voisitte kirjoittaa kirjan. Päästyänne neljänteen vaiheesen, olette vallan tyytyväinen, jos sen sijaan saatte pyyhkiä pölyjä jostakin setänne kirjasta, ja sellainen työ onkin paljoa hyödyllisempää ja ansaitsee suurempaa kannatusta. Jos jokainen, joka nyt sepittelee kirjoja, tyytyisi pyyhkimään pölyjä niistä, mitä tähän asti on sepitetty, kuinka olisikaan maailma silloin toisenlainen!

Bernardine nauroi hyväntahtoisesti. Nuo huomautukset eivät häntä suututtaneet; ei hän ainakaan näyttänyt suuttumustaan. Juro Herra näkyi ottaneen ollaksensa hänen kritikoitsijanansa, ja sitä ei toinen lainkaan vastustellut. Bernardine oli antanut hänelle palasen satunnaista luottamusta ja oli vastaan-ottanut hänen jokaisen puheensa kaikella sillä ystävällisellä maltilla, jota ylevämielisyys käskee meitä osoittamaan heikoille ja kärsiville. Hän teki Jurolle Herralle myönnytyksiä, menipä vielä pitemmällekin: hän ei antanut hänen huomata noita myönnytyksiä. Sitä paitsi havaitsi Bernardine kesken hänen jurouksiansa jonkun verran myötätuntoisuutta, josta hän ei saattanut loukkaantua, se kun ei ollut tunkeilevaa. Muutamia luonteita tuollainen myötätuntoisuuden osoittaminen ärsyttää: myötätuntoisuus on heistä surkuttelemista, ja surkutteleminen katsomista ylhäällä alas. Bernardine sääli häntä, mutta ei olisi millään muotoa tahtonut ilmaista sitä hänelle, sillä silloin olisi Juro Herra ruvennut sitä karttelemaan yhtä paljon kuin hän itsekin. Ja tuon myötätuntoisuuden, jota hän itse ei luullut tarvitsevansa, oli hän kaikessa hiljaisuudessa antanut ympärillään niille, jotka olivat toiveissaan pettyneet, kuten hänkin, eri lailla kenties kukin, mutta pettyneet sittenkin.

Useamman kuin yhden kerran huomasi Bernardine oppineensa arvostelemaan ihmisiä toisella mittapuulla kuin ennen: ei sitä mukaa, mitä mikin oli tehnyt tai ollut, vaan mitä mikin oli kärsinyt. Mutta sellainen muutos ei tullut äkkiä, vaikka se, sellaisessa paikassa kuin Petershof, tuli nopeasti, melkein huomaamatta.

Suurissa määrin hänen intressinsä kiintyi muutamiin vieraisin. Kurhausissa olikin varsin omituisia tyyppejä. Muukalaisista hän semminkin piti. Muuan parisilainen tanssijatar, ei niin kovin hiljainen käytökselleen, oli saanut hänen suosionsa osakseen.

— Olisi niin hauska parantua, chérie, — puheli hän Bernardinelle. — Elämä on valoisaa. Kuolema, huh! Kuinka jo pelkkä tuo ajatus saa ihmisen vapisemaan! Lääkäri, tuo hirviö, kieltää minua luistelemasta; se ei muka ole järkevää. Milloinkas minä olen järkevä ollut? Järkevät ihmiset eivät huvittele. Minäpä olen huvitellut ja tahdon sitä edelleenkin tehdä.

— Kuinka te saatatte seurustella tuon pienen tanssijattaren kanssa? — virkkoi Juro Herra eräänä päivänä Bernardinelle. — Tiedättekö edes, kuka hän on?

— Kyllä! Hän on lady, joka pitää teitä varmaankin huonosti kasvatettuna, koskapa tulla tömisette aterioille kädet taskuissa. Hän kummastelee, kuinka minä olen saattanut ruveta puhelemaan teidän kanssanne.

— Kummastelee sitä moni muukin, luullakseni, — sanoi Robert Allitsen jotenkin ärtyisästi.

— Ei niinkään, — vastasi Bernardine, — he kummastelevat, että te puhuttelette minua. He pitävät minua joko hyvin lahjakkaana tai hyvin epämiellyttävänä.

— Ette, — vastasi Bernardine miettivästi. - Mutta lahjakkaana minä aina pidin itseäni siihen asti kuin tulin tänne. Nyt luulen vähitellen tietäväni tuon asian laidan paremmin. Mutta se on melkein masentava isku se, eikös ole?

— Yksi ainoa mies täällä Petershofissa on minun vertaiseni älyssä, mutta hän ei ole enää täällä, — sanoi Juro Herra totisena. — Nyt muistan: hän onkin kuollut. Peräti paha on hakea täällä ystäviä: ihmiset kuolevat.

— Onpa se sentään jotain, kun on jäänyt kuninkaaksi älyjen maailmaan, — virkkoi Bernardine. — En ole milloinkaan ajatellut teitä siinä valossa.

Veitikkamainen hymy leijaili hänen huulillaan, ja jonkinlainen hymyn haamu elähti Juron Herrankin kasvoilla.

— Miksi te puhelette tuon kauhean Ruotsalaisen kera? — kysyi hän äkkiä. — Hän on viheliäinen, halpa mies. Oletteko kuullut mitään hänen mielipiteistään? —

— Joitakuita, — vastasi Bernardine iloisesti. — Yksi niistä on kerrassaan hassu: te olette hänen mielestänsä hyvin epäkohtelias, kun luette sanomalehteä aterioilla; hän kysyi, onko Englannissa sellainen tapa. Minä sanoin sen riippuvan kokonaan Englantilaisesta ja Englantilaisen naapurista.

Sillä tavoin hän näpsäytteli Juroa Herraa, mutta aina mitä ystävällisimmällä tavalla.

Omituisesti vaikutti Juro Herra Bernardineen. Tämän katkeruus näkyi jo idussaan tukehtuvan Juron Herran katkeruuteen. Myrkkymaljan, josta hän itse oli niin syvälti juonut, ojensi hän Bernardinelle. Tämä joi siitä hänkin, mutta se ei myrkyttänyt häntä. Bernardine oli raskasmielinen ja tarvitsi iloista seuraa. Olisi luullut, että Juron Herran synkkä seura ja kolkko maailman-katsanto vaikuttaisi häneen masentavaisesti, mutta sen sijaan hänen mielensä siitä keveni.

Oliko Juro Herra kenties luonteiden tuntija? Tiesikö hän voivansa auttaa Bernardinea tuolla karkealla, tylyllä tavallaan? Hänhän oli itse niin paljon kärsinyt. Kenties hän tiesikin.

Eräänä päivänä pelasi Bernardine shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Kurhausin terassilla paistattelivat vieraat päivää, kietoutuneina lämpöisiin pukuihin, suojellakseen itseään kylmältä, ja päivänvarjot levällään, suojellakseen itseään auringon kuumilta säteiltä. Ken siinä luki, ken löi korttia tai pelasi ryssändominoa, ken ei tehnyt mitään. Meluava ilo vallitsi Portugalilaisten koloniassa. Pieni tanssijatar ja kolme hänen piiriinsä kuuluvaa herraa joivat kahvia, eikä siinäkään kovin hiljaisia oltu. Kaunis Fräulein Müller nojasi balkoninsa kaiteesen ja puheli alhaalla seisovan soman espanjalaisen nuoren herran kanssa. Suurin osa englantilaista seuruetta oli lähtenyt ajelemaan reellä tai laskemaan mäkeä. Mrs. Reffold oli kutsunut Bernardinea heidän seuraansa, mutta tämä oli kieltäytynyt.

Mrs. Reffoldin seuralaiset olivat Bernardinelle kaikkea muuta kuin mieleisiä, mutta Mrs. Reffoldista hän kumminkin piti paljon. Siihen ei ollut mitään varsinaista aihetta. Bernardinella ei todellakaan ollut mitään syytä ihailla hänen jokapäiväistä esiintymistänsä eikä sitäkään seikkaa, että hän laiminlöi kuolemaisillaan olevan miehensä. Hyljättynä tämä eleli aikojaan nyt eikä osannut toivoa, että kukaan häntä vast’edeskään surisi. Mrs. Reffold oli iloinen, huoleton ja kaunis. Sairasta ei hän ensinkään osannut hoitaa, ja vielä vähemmin hän sitä taitoa kaipasikaan. Joku opinkäynyt sairaanhoitaja piti huolta Mr. Reffoldista. Mrs. Reffold läksi rekiretkelle.

— Vilfried raukka ei ole itsekäs, — puheli rouva. — Hän ei vaadi minua olemaan luonansa. Mutta minussa on paljo itsekkäisyyttä.

Mutta sanottuaan samaa Bernardinelle ja odotellessaan häneltäkin noita tavanmukaisia sanoja, hän saikin kuulla tällaisen vastauksen:

— Eikö mitä! Hänellä on opinkäynyt sairaanhoitaja, joka saattaa lukea hänelle, — virkkoi Mrs. Reffold kiireesti, tuntien kumminkin jonkunlaista rauhattomuutta.

— Oli minullakin kerran opinkäynyt sairaanhoitaja, — vastasi Bernardine. — Hänkin osasi lukea, mutta hän ei tahtonut. Hän sanoi kulkkunsa käyvän siitä kipeäksi.

— Sepä oli varsin ikävätä, — sanoi Mrs. Reffold. — Kas, tuollahan kapteni Graham jo kutsuu! Minä en saa antaa rekien odotella.

Tämä oli tapahtunut muutamia päiviä sitten, mutta tänään, Bernardinen pelatessa shakkia ruotsalaisen professorin kanssa, astui Mrs. Reffold hänen luokseen. Hänen esiintymisessään oli omituinen sekoitus kainoutta ja avonaisuutta.

— Miss Holme! — sanoi hän. — Minun on iskenyt mieleeni erinomainen ajatus. Tahtoisitteko te nyt iltapäivällä mennä katsomaan Mr. Reffoldia? Se olisi erittäin hauska vaihtelu hänelle.

Mrs. Reffold nyykäytti päätään ja kiiruhti pois. Bernardine pelasi partian loppuun ja läksi sitten.

Reffoldit olivat rikkaita, ja heidän hallussaan oli useampia huoneita upeimmassa osassa Kurhausia. Bernardine kolkutti ovelle, ja hoitajatar tuli avaamaan.

— Mrs. Reffold pyysi minua käymään Mr. Reffoldin luona, — virkkoi
Bernardine. Hoitajatar pyysi häntä hauskaan vierashuoneesen.

Mr. Reffold virui sohvalla. Hän katsahti ylös, Bernardinen astuessa sisään, ja mielihyvän hymy levisi hänen kuihtuneille kasvoillensa.

— En tiedä, tulenko sopivaan aikaan, — sanoi Bernardine, — mutta Mrs.
Reffold pyysi minua käymään tervehtimässä teitä.

Bernardine ei ollut milloinkaan puhutellut Mr. Reffoldia. Usein hän oli nähnyt hänen loikovan yksinänsä päivänpaisteessa.

Sanat kuuluivat kyllä tylyiltä, mutta tylyyttä ei hänen olennossaan sittenkään ollut.

— Ei, ei minua ole palkattu, — vastasi Bernardine lempeästi, ja sen sanottuaan otti hän tuolin ja istui Mr. Reffoldin viereen.

— Se on hyvä se, — sanoi tämä, päästäen helpotuksen huokauksen. — Minua väsyttää palkattu palvelus. Se tieto, että minulle tehdään jotain siitä syystä, että joku määrä frankkeja on siitä annettu, se väsyttää todellakin; siinä kaikki.

— Tässä minä virun, — sanoi hän, — ja sitä yksinäisyyttä, sitä yksinäisyyttä!

— Lukisinko teille jotain? — kysyi Bernardine ystävällisesti. Hän ei tiennyt, mitä sanoa sairaalle.

— Tahtoisin ensin haastella, — sanoi tämä. -Tahtoisin ensin haastella sen kanssa, joka ei ole saanut maksua siitä, että puhelee minun kanssani. Olen usein tarkastellut teitä ja miettinyt, kuka te olette. Miksikä te näytätte niin surulliselta? Ei toki kukaan odotelle teitä kuolevaksi?

— Älkää toki noin puhuko! — sanoi Bernardine, kumartuessaan hänen puoleensa ja kohentaessaan pieluksia hänelle mukavammiksi. Mr. Reffold muistutti suurta, velttoa, väsynyttä lasta.

— En luule sitä, — vastasi toinen lempeästi, — mutta minä pidän hänestä silti, pidän todella paljonkin. Ja hän on niin kaunis.

— Niin, kaunis hän on, — sanoi sairas innokkaasti. - Eikö hän näyttänyt komealta turkissansa? Totta maarian, te olette oikeassa. Hän on kaunis nainen. Olen ylpeä hänestä.

— Kas niin, — sanoi Bernardine, — teilläpäs on täällä kirjoja ja sanomalehtiä. Mistä minä luen teille?

— Ei kukaan lue sitä, mitä minä haluaisin, - vastasi hän äreästi. — Minulla on toinen maku, heillä toinen. Tuskin te ottaisitte lukeaksenne sellaista, mitä minä tahtoisin kuulla.

— Olkoon menneeksi! Lukekaa tuota aikakauslehteä "Urheilu ja Teatteri". Lukekaa siitä joka sana, avioeroista teatterissa myös, ja niistäkin kaikki tyyni. Älkää jättäkö mitään väliin, älkää yritelkökään pettää minua.

Bernardine naurahti ja istahti lukemaan, huvittaakseen häntä. Mr.
Reffold kuunteli mielihyvällä.

— Senlaista sen kirjallisuuden olla pitää, — virkkoi hän toisenkin kerran. — Minä voin ymmärtää, miksikä tällaiset lehdet menevät kuin kuumille kiville.

Kun lukeminen alkoi sairasta väsyttää, rupesi Bernardine hänen kanssaan haastelemaan, vieläpä sellaiseen tapaan, että Juro Herra olisi hämmästynyt, — ei kirjoista, ei opinnoista, vaan ihmisistä, joita hän oli kohdannut ja seuduista, joita hän oli nähnyt. Ja jotain huvittavaa oli kaikessa hänen haastelussaan. Hän tunsi Lontoon perinpohjin ja osasi kertoa Juutalaisten ja Kiinalaisten kortteleista ja seikkailuistaan erään herran kanssa, joka oli kuljettanut häntä kaikissa noissa paikoissa.

Sitten keitti hän teetä ja saattoi mies paran niin hilpeälle mielelle, ett'ei hän kuukausmääriin ollut sellaista tuntenut.

— Te olette sellainen pikku muru, — sanoi Mr. Reffold Bernardinen lähtiessä ja lisäsi monta kertaa innokkaasti:

— Ei yhtä sou'takaan! [Sou (lue: suu), franskalainen raha = 5 penniä. Suom. muist.] — naurahti toinen. Tuopa nyt kummallinen ajatus teissä.

— Ettehän pane pahaksenne? — sanoi Mr. Reffold huolestuneena. — Te ette saata uskoa, kuinka toisellaiselta tämä minusta tuntuu. Ettehän pane pahaksenne?

— En ensinkään! — vastasi Bernardine. - Ymmärränhän minä varsin hyvin teidän tarkoituksenne. Te haluatte vähän ystävällisyyttä, jonka takana ei saa olla mitään muuta. Hyvästi nyt!

— Tiedättekös, te olette minusta semmoinen pikku muru. Enhän vaan liene väsyttänyt teitä? Te olette semmoinen heikko tekin. Mutta te osaatte totta maarian saada muita raukkoja hyvälle tuulelle.

Tullessaan sinä iltana table d'hôte'en, kohtasi Mrs. Reffold portailla
Bernardinen ja pysähtyi puhelemaan hänen kanssaan.

— Meillä on ollut niin verrattoman hauska, - sanoi hän. — Päätimme lähteä sinne jälleen huomenna samaan aikaan. Niin ikävä, kun ette te tahdo tulla mukaan. Niin vainenkin, kiitoksia käynnistänne minun mieheni luona! Eihän hän vaan väsyttänyt teitä? Hän on hiukan kärsimätön, luullakseni. Hän oli niin hyvillään teidän käynnistänne. Mies parka! Surkea on nähdä häntä niin heikkona, eikös ole?

Siitä pitäin kävi Bernardine tervehtimässä Mr. Reffoldia harva se päivä. Tottumattominkin silmä olisi osannut huomata hänen tilansa pahenneen. Maria, kamarineitsyt, tiesi sen kyllä ja puheli siitä usein Bernardinen kanssa.

Kaikki, paitsi Mrs. Reffoldia, näkyivät huomanneen, että sairaan päivät olivat luetut. Rouva joko ei käsittänyt sitä tai ei tahtonut käsittää. Hän ei tehnyt mitään muutosta elämänsä tavoissa: rekiretket ja luisteluseurat kuuluivat päiväjärjestykseen. Hän oli vallan tyytyväinen omaan itseensä, ja hänen ihailijainsa kunnioitus oli jotain itsestäistä, asiaan kuuluvaa. Petershofin ilma oli pyörittänyt hänen päänsä, ja tunnettu asia yleensä onkin, että tämä kuuluisa ilma on omiansa karkoittamaan muutamain ihmisten mielestä kaikki tuskalliset velvollisuuden ja uhrautumisen tunteet ja kaiken muistonkin siitä, mitä varten he nimenomaa ovat Petershofiin tulleet. Kylmäverisyys ja levollisuus, joilla sellaiset ihmiset vetäytyvät pois edesvastauksestansa tai sallivat muitten kantaa sitä, olisi naurettavaa, ellei se herättäisi närkästystä: kysyttäisiin todellakin aivan erikoista tyyniluontoisuutta siltä, joka malttaisi olla ivaamatta sitä autuaallisen onnellista itsetyytyväisyyttä ja itsetajunnan puutetta, joka on niin räikeänä tuntomerkkinä kaikkein huolimattomimmilla "hoitajilla".

Mrs. Reffold ei ollut ainoa, joka oli tässä kohden syntiä tehnyt. Olisipa ollut hauska nähdä nuo yksikseen jääneet sairaat kerran kaikki kokoontuneina yhteen teekekkereihin ja kuulla heidän pitelevän hampaissaan sitä, mitenkä minkin ystävä menettelee. Ei vainkaan siitä olisi sukeutunut mitään miellyttävää ajanviettoa, mitään valiosivuja tosielämää kuvailevaan kirjaan. Tavallaan olisi niissä kumminkin ollut arvokkaita lisiä osoittamaan todellista asianlaitaa, vastakohtana ihanteelliselle. Useimmissa tapauksissa se olisi ollut verraton todistus siitä hirviöstä, jonka nimi on Laiminlyönti.

Bernardine otti tämän asian kerran puheeksi Juron Herran kanssa. Hän puhui närkästyksellä, ja Juro Herra vastasi välinpitämättömästi, olkapäitään kohautellen.

— Sattuuhan niitä sellaisia seikkoja, — sanoi hän. — Ei niiden laita ole täällä pahempi kuin muuallakaan. Asia on vaan se, että ne täällä ovat ryhmäytyneet yhteen ja iskevät meihin ankaralla voimalla. Minä puolestani olen tottunut tuollaisiin itsekkäisyyden ja laiminlyönnin ilmauksiin. Kummakseni kävisi, ellei niitä olisi olemassa. Älkää te sekautuko niihin asioihin. Jos ken on laiminlyöty, niin hän on laiminlyöty, ja siinä se. Ajatella, että te tai minä saisimme täytetyksi sen, mikä puuttuu, — se on suorastaan tuulen pieksämistä ja saattaa tarpeettomiin, epämiellyttäviin tuloksiin. Minä tiedän teidän käyvän katsomassa Mr. Reffoldia. Ottakaa varteen, mitä olen sanonut, ja lakatkaa käymästä.

— Niinhän te puhutte kuin kalvinisti, — vastasi Bernardine melkein närkästyneenä, — oman itsensä suojeleminen pohjimmaisena ajatuksena. Min'en usko teidän tarkoittavan sinne päinkään mitä sanotte.

— Armas nuori nainen, — sanoi Juro Herra, — me emme elä kultasiteisessä runokirjassa. Me elämme paperiniteisessä proosakirjassa. Olkaa järkevä. Älkää häiritkö itseänne muitten tähden. Älkää myöskään tuottako itsellenne levottomuutta, arvostelemalla ihmisiä: siitä on pelkkää rasitusta teille. Tämä saattaa vain takaisin minun ensimmäiseen ehdotukseeni: käyttäkää aikanne johonkin mielityöhön, juustomatoihin tai influentsa-basilleihin. Silloin voitte varsin huoleti sallia ihmisten olla laiminlyötyjä, yksinäisiä, kuolla pois. Silloin pidätte tuota tavallisena, luonnollisena menona.

Bernardine viittasi kädellään, ikäänkuin saadakseen häntä vaikenemaan ja sanoi:

— Välistä tuntuu, niinkuin en jaksaisi sietää teidän puheitanne. Niinpä nytkin.

— Sepä ikävää, — sanoi hän odottamattoman säveästi. Hän erosi
Bernardinesta ja läksi kulkemaan tavallista, yksinäistä kulkuansa.

Mr. Reffold oli kokonaan kiintynyt Bernardineen ja odotteli hartaasti hänen käyntiänsä. Hänen mielestään oli Bernardinen ääni niin lempeä ja käytös niin levollista: siinä ei ollut mitään meluavaa iloisuutta, joka olisi rasittanut hänen heikkoja hermojansa. Hän oli yksinkertainen raukka, ajatuksilleen köyhä. Surullista oli sittenkin nähdä mies paran olevan lähtemäisillään.

Hän sanoi Bernardineä "Pikku Muruksi". Hän ei tiennyt mitään soveliaampaa nimitystä. Kovin tyytyväinen hän oli, ett'ei Bernardine ollut palkattu hänen luonaan käymään. Ei kukaan osannut lukea Sporting and Dramatic News'ia ja Eraa niin hyvästi kuin hän. Joskus puheli Mr. Reffold hänen kanssaan vaimostansa. Sitä tehdessään ei hän aina valittanut, mutta palanen katkeruutta asui sittenkin hänen äänessään. Bernardine kuunteli, sanaakaan sanomatta.

— En minä poika parka paljoa vaadi, — sanoi hän kerran. - Ken paljon vaatii, ei saa mitään.

Tänään, palatessansa Kurhausiin, ajatteli Bernardine yhtämittaa Mrs. Reffoldia, mietiskellen, mitenkä hänet saisi käsittämään, että hänen miehensä oli äkkiä ruvennut huononemaan. Hänen paraikaa pohtiessaan sitä, kulki hänen ohitsensa pitkä jono rekiä ja kelkkoja. Tiukusten helinä ja iloisa melu saivat hänen nostamaan silmänsä. Hän näki huvittelijain joukossa kauniin Mrs. Reffoldin.

— Jos vaan uskaltaisi puhua hänelle nyt, - virkkoi Bernardine itsekseen, — puhua kaikkien kuullen.

Rekiretki kulki ohitse. Ei hänen puheensa olisi sinne asti kuulunutkaan enää.

Istuessaan illemmalla Mr. Reffold'in luona, ei Bernardine maininnutkaan nähneensä hänen vaimoansa. Mr. Reffold yski paljon, näytti tavallista huonommalta ja valitti kuumetta, mutta mieluista oli hänen nähdä Bemardinea, eikä hän ollut kuullakseenkaan hänen lähdöstänsä.

— Istukaa vain, — sanoi hän. — Ei teille siitä suurta huvia ole, mutta minulle kyllä.

Rauhaton ilme oli hänen kasvoillansa, niinkuin ainakin ihmisellä, joka tahtoisi kysyä jotain hyvin tärkeätä, mutta ei uskalla ottaa puheeksi.

— Pikku Muru, — sanoi hän heikolla, matalalla äänellä, — minulla on jotain mielessäni. Ettehän te naura sille, niin, ettehän te ole sitä laatua. Minä tiedän, että te olette älykäs ja ajattelevainen ja niin edespäin. Te voisitte puhua minulle paremmin kuin kaikki papit yhteensä. Älykäs te olette, sen minä tiedän; vaimonikin sanoo sitä. Hän sanoo, ett'ei muut kuin älykkäät naiset käytä semmoisia kenkiä ja semmoista hattua kuin te.

— Te olette kaiketikin paljon ajatellut elämää ja kuolemaa ja sen semmoista. Min'en ole sellaisia asioita ajatellut milloinkaan. Onko se paha, Pikku Muru? Nyt se on jo myöhäistäkin; en minä voi enää ruveta ajattelemaan. Mutta puhukaa te minulle; sanokaa, mitä te ajattelette. Luuletteko te, että ihmisellä on jotain toista tilaisuutta, ollaksensa iloinen siitä, ett'ei menettele aivan kuin kylän koira tai muu elukka? Vai päättyykö kaikki tyyni tuohon yksinäiseen, pieneen hautausmaahan? En minä milloinkaan ennen vaivannut itseäni näillä ajatuksilla, mutta nyt, kun tunnen olevani niin lähellä tuota synkkää, pientä hautausmaata, — no niin, tuntuu vähän oudolta. Mitä Raamattuun tulee, en ole milloinkaan huolinut lukea sitä. Ei minusta koskaan ole juuri lukijaksi ollut, vaikka olenhan minä käynyt läpi pari kolme repäisevää romaania ja urheilukertomusta. Onko se paha, Pikku Muru?

— Mistäs minä sen tiedän? — vastasi Bernardine lempeästi. — Kukapa sen tietää toinenkaan! Ihmiset sanovat tietävänsä, mutta tuo kaikki on vaan suurta salaisuutta, pelkkää salaisuutta. Kaikki, mitä me sanomme, saattaa olla arvelua vaan. Ihmisiä on, jotka ovat menettäneet järkensä noihin arveluihin, tai on heiltä sydän niihin murtunut. Mutta salaisuutena se yhä pysyy, emmekä me osaa sitä selvittää.

— Ellette tekään muuta tiedä, Pikku Muru, niin sanokaa edes, mitä te siitä ajattelette, mutta älkää puhuko kovin oppineesti; muistakaa, ett'en minä ole kuin yksinkertainen mies raukka.

— Teidän sijassanne, — sanoi viimeksi mainittu, — en minä olisi levoton. Päättäkäähän menetellä paremmin, jos teille uusi tilaisuus tulee. Ei kukaan voi tehdä sen enempää. Näin minä ajattelen: Jumala antaa meille jokaiselle vielä toisen tilaisuuden, ja jokainen meistä koettaa olla parempi, — minä ja te ja kaikki muutkin. Sitä paitsi, elämä on kovaa. Jos Jumalaa on olemassa, jos on olemassa äly, korkeampi inhimillistä älyä, niin käsittää hän paremmin kuin me, että elämä on kovaa ja raskasta, eikä hän ole kummeksiva sitä, ettemme ole parempia, vaan sitä, ettemme ole huonompia. Tämä on ainakin minun mielipiteeni. Minä en olisi levoton teidän sijassanne. Päättäkää olla parempi, jos teille tilaisuutta suodaan, ja tyytykää siihen.

— Jos se on teidän ajatuksenne, Pikku Muru, — vastasi sairas, — niin kelpaa se vallan hyvin minullekin. Ja rukoukset ja Raamattu ja sen semmoiset, — eihän ne siinä mitä?

— Niin, minun mielestäni, — sanoi Bernardine. — Ja niin minä aina olen ajatellut. Tärkeätä on, että ihminen on laupias tuomitessaan muita eikä iske moukarina toisten virheisin. Mitä olemme me, mitä yksikään meistä, voidaksemme olla ankarat muita kohtaan?

— Eikä iske moukarina toisten virheisin, - toisti sairas verkalleen. —
Lienenkö minä milloinkaan ollut laupias tuomioissani?

— En, — sanoi hän, — minä olen ollut viheliäinen raukka. — Tässä minä olen virunut ja muuallakin, katkeruudella syövyttäen sydäntäni, kunnes te tulitte. Siitä pitäin olen välistä unohtanut katkeruuden. Vähäinenkin ystävyys poistaa paljon katkeruutta.

Vaivalloisesti käännyttyään Bernardinen puoleen, hän virkkoi melkein kuiskaamalla:

— Nyt luulisin voivani nukahtaa, Pikku Muru. Tahtoisin nähdä unta teidän saarnastanne. Eihän minun tarvitse olla levoton, eihän?

— Ei, — vastasi Bernardine ja astui kuulumattomin askelin poikki lattian; — ei teidän tarvitse olla levoton.

Oli erinomaisen kaunis aamu. Bernardinen ovelle kolkutti joku. Hän avasi sen ja näki Robert Allitsenin seisovan siinä läähättäen.

— Minä aion lähteä Loschwitz'iin, erääsen kylään noin puolentoista peninkulman päässä täältä. Olen tilannut reen. Haluatteko tulla mukaan?

— Tietysti. En minä luule, että te sallisitte kenenkään maksaa puolestanne, enempää kuin minunkaan tekee mieleni maksaa teidän edestänne.

— Nyt. Hakekaa filtti ja samalla se shaali, jota te alinomaa pudottelette, ja tulkaa heti muitta mutkitta. Me olemme ulkona koko päivän. Entäs Mrs. Grundy? Me saisimme kenties hänet mukaan, jos tahdotte, mutta hänen olisi hankala istua valokuvauskoneitten välissä, enkä minä suinkaan mielisi antaa omaa paikkaani hänelle.

Ei kulunut neljännestuntiakaan, niin jo olivat he matkalla. Mielihyvällä nojautuen selkälautaa vastaan, nautti Bernardine täysin henkäyksin ensimmäisestä rekiretkestänsä.

Kaikki oli uutta hänen ympärillään: nopea kulku raikkaassa ilmassa; ei edes tuntenut olevansa liikkeessä; unisina kilisivät tiukuset hevosten kaulassa; ääneti liukui reki lumista tietä pitkin.

Näinä viikkoina ei hän ollut tiennyt mitään maaseudusta, ja nyt hän oli itse saapunut keijukaisten lumiseen maahan, josta Juro Herra oli hänelle niin usein puhunut. Ylt'ympärillä laajat alat lumen verhossa, lumen niin valkoisen, ett'ei valkoisempaa missään voi nähdä, ja sen pinnalla kimalteli säihkyviä jalokiviä, lukuisampia kuin meren santa. Pitkät hongat kantoivat kärsivällisesti lumitaakkaansa; toiset, vähemmin kärsivälliset, olivat pudistaneet päältään, mitä taivas oli heidän kannettavakseen sälyttänyt. Ja nuo vuorivirrat, jotka vastenmielisesti juoksivat jääverhoisten kallioitten yli, ja nuo jäiset jättiläiskirkot, jotka olivat jääpuikoista nousseet kallioitten rinnalle!

Vuorilla omituisia rakennuksia: tuolla pelkkiä halkovajoja, täällä taas farmeja, maalaisten asuntoja. Toiset tumman ruskeita, vanhuuttaan melkein mustia, toiset vaaleampia, niihin kun aurinko ei vielä ollut ennättänyt kypsyttää tummanpuhuvaa väriä. Ja kaikissa niissä jääpuikkojen muodostamia hesuja. Ihmeellinen valkoinen maailma.

Bernardinen ei pitkään aikaan tehnyt mieli puhella. Tämä ihana valkoisuus saattaa ajan pitkään käydä yksitoikkoiseksi, mutta siinä on jotain aaveenomaista, joka täyttää sielun ja tenhoaa sen. Juro Herra istui tyyneenä hänen vieressään. Pari kertaa oli hän kurottautunut suojelemaan kameraansa, reen heilahtaessa toiselle laidalle.

Jonkun ajan perästä tuli heitä vastaan hirrenvetäjiä, vanhan-aikuiset siniset mekot yllään. Augusti, kuski, ja Robert Allitsen vaihtoivat heidän kanssaan muutamia leikillisiä sanoja. Puhujain äänet ja rekien yritykset päästä toistensa ohi saivat Bernardinen jälleen puhumaan.

— Ahaa, te olette löytänyt puhelahjanne, - sanoi Juro Herra. —
Suvaitsetteko nyt haastella hiukan? Minusta tuntuu melkein yksinäiseltä.

Tämä lausuttiin niin alakuloisella ja valittavalla äänellä, että Bernardine naurahtaen katsahti matkatoveriinsa. Juron Herran kasvoilla asui harvinaisen loistava ilme. Hän aikoi ilmeisestikin huvitella.

— Puhukaa te, — sanoi Bernardine, — ja kertokaa minulle jotain näistä seuduista.

Ja Juro Herra kertoi, muun muassa lavineistakin. Hän osasi näyttää, missä mikin lavini oli pudonnut viime vuonna. Hän keskeytti äkkiä puheensa, sanoaksensa, että Bernardine ottaisi esille päivänvarjonsa.

— En minä ota sitä vaivaa päälleni, että pitäisin sitä teille, — sanoi hän, — mutta saatanhan minä ottaa sen auki. Aurinko paistaa kovin heloittavasti tänään, ja se on haitallista silmillenne, jos ette ole varovainen. Se olisi ikävää, sillä te olette mielestäni ollut hiukan parempi viime aikoina.

— No niin, en minä luule teidän tulevan milloinkaan ihan terveeksi, — sanoi hän äreästi. - Te olette siksi liian paljon rasittanut itseänne. Te olette niin paljon ponnistellut, pysyäksenne hengissä, ja nyt täytyy teidän liittyä listalta poispyyhittyjen joukkoon.

— Olen todellakin vähemmin heikko nyt kuin tänne tullessani, — puhui
Bernardine, — ja tunnen olevani kaikin puolin paremmassa mielentilassa.
Olen paljon oppinut surullisessa Petershofissa.

— Te opetatte kenties sen sijaan, — vastasi Bernardine. — Te olette opettanut minulle kaikellaista. Kertokaa nyt maalaisista. Pidättekö heistä?

— Minä rakastan heitä, — sanoi Juro Herra vilpittömästi. — Minä tunnen heidät hyvin, ja he tuntevat minut. Näettehän, että minä olen ollut näissä seuduin niin paljon ja kuljeksinut ympäri niin kauan, että hirrenvetäjätkin minut tuntevat. Ja he sallivat minun ajaa kuormillansa.

— Te ette siis ole äreä noille ihmisparoille, - sanoi Bernardine, — vaikk'en minä, se minun täytyy sanoa, osaa ajatella teitä lempeäksi. Oletteko milloinkaan ollut lempeä?

Aika kului hupaisesti. Juroa Herraa olisi tänään tuskin tuntenut entiseksi, vai oliko hän tänään juuri entistä enemmän oma itsensä? Hän näkyi olevan oikein poikamaisella tuulella. Hän laski leikkiä kaikesta ja nauroi niin monta, raikasta naurua, että se tarttui Augustiinkin, vakavaan mieheen, joka istui reen kokassa, siniset silmälasit nenällä. Bernardinen täytyi monta kertaa katsoa Robert Allitseniin, oliko se todellakin sama mies, jonka hän oli kohdannut kaksi tuntia sitten Petershofissa. Hän ei kumminkaan puhunut mitään eikä näyttänyt hämmästystään, mutta meni jo puolitiessä hänen hilpeyttänsä vastaan. Hänen mielestään ei sen hauskempaa seurakumppalia saattanut ollakaan.

Saavuttiin vihdoin Loschwitziin. Reki kulki lokaisia kujia myöten vähäiseen kylään ja pysähtyi sitten majatalon edustalle. Se oli musta, päivänpolttama, matala, viheriäiset akkunaluukut ja portaat viheriälle balkonille. Makkaroita riippui hesuina katonräystäissä; punaisia makuuvaatteita oli levitetty auringonpaisteesen; kolme kissaa leikki portailla; nuori nainen istui balkonilla neulomassa. Omituisia kirjoituksia luki siellä seinissä, ja selvästi näkyi leikattuna vuosiluku 1670.

Toisella puolen tietä istui vanha vaimo-ihminen ovensuussa kehräämässä. Hän nosti silmänsä, reen pysähdyttyä majatalon edustalle, mutta nuori nainen balkonilla neuloi neulomistaan, mitään huomaamatta.

Reipas, vanhanpuoleinen emäntä tuli ulos vieraita tervehtimään, kasvoillaan teeskentelemätön ystävällisyys. Mutta huomattuaan, ken vieras oli, kasvoi ystävällisyys kaksin verroin.

— Tekö, herra Allitsen! Kuinka hauskaa! Hän puisteli vieraan kättä, tervehti Bernardinea hellästi kuin äiti ja kesken puheluansa huusi tuon tuostakin: Liisa, Fritz, Trüdchen, joutukaa!

Koko tämän ajan istui nuori nainen yhä neulomassa, silmiään nostamatta. Hän oli ollut kaunis, mutta kasvot olivat nyt kuihtuneen näköiset, ja silmissä oli himmeä loiste, joka tietää himmentynyttä järkeä.

Surullisissa silmissä elähti tervetulijaiset hänelle. Juro Herra istahti hänen viereensä, otti käsiinsä hänen neulomuksensa, katsellakseen, mitä hän muka oli saanut aikaan, ja puheli tyyneesti hänen kanssaan. Hän kysäisi, mitä Katarina oli tehnyt siitä pitäin, kuin Juro Herra oli hänet viimeksi kohdannut.

Robert Allitsen tiesi hänen tarkoittavan sulhastaan, joka oli kuollut lumivyöryn alle heidän hääaamunsa aattona. Siitä oli jo neljä vuotta, mutta yhä vain Katarina odotteli! Allitsen muisti häntä reippaana nuorena tyttönä, joka lauleskeli majatalossa ja iloisesti passaili vieraita hauskana, sievänä olentona. Ei kukaan osannut keittää forelleja niin hyvin kuin hän, ja monta kertaa oli hän kantanut niitä pöytään Robert Allitsenille. Ja nyt hän istui päivänpaisteessa, neuloskellen ja tuskin kertaakaan nostaen silmiänsä. Sellaista se oli hänen elämänsä.

— Katarina, — sanoi Robert Allitsen, antaessaan hänelle takaisin hänen työnsä, — muistatko, kuinka ennen keitit minulle forelleja?

Kummastellen katseli Bernardine Juroa Herraa. Hän ei olisi voinut luulla hänen käyttäytyvän niin hellästi ja lempeästi. Vanha äiti, joka seisoi Bernardinen vieressä, kuiskasi:

— Hän on ollut aina niin hyvä kaikkia meitä kohtaan; me rakastamme häntä jok'ainoa. Kun Katarina raukka joutui kihloihin neljä vuotta sitten, oli Herra Allitsen ensimmäinen, jolle me asian ilmoitimme. Hänessä on jotain merkillistä; katsokaas nyt häntä tuossa Katarinan vieressä; Katarina ei ole huomannut ketään kuukausmääriin, mutta hänet hän tuntee; katsokaas!

Samassa tulivat perheen muutkin jäsenet, Liisa, Fritz ja Trüdchen: Liisa, yhdeksäntoista vuotias tyttö, tavallinen sweitsiläistyyppi; Fritz, soma poikanen neljäntoista vuoden iässä; Trüdchen, juuri tullut koulusta, koululaukku seljässä. Heidän tervehdyksessään ei ollut mitään ujoutta. Juro Herra oli silminnähtävästi vanha, rakas ystävä, johon luotettiin, jota ei peljätty. Trüdchen kävi penkomaan hänen takkinsa taskuja ja löysi sieltä, mitä oli toivonut löytävänsäkin, makeisia, joita hän heti rupesi syömään, vallan tyytyväisenä ja mielissään. Hän myhäili ja nyykäytteli päätään Robert Allitsenille, ikäänkuin vakuuttaen hänelle, ett'ei ne makeiset pahoja olleet, ja että hän oli ylen hyvillään niistä.

— Liisa pitää huolta aamiaisesta, — sanoi vanha äiti. — Teidän pitää saada vähän lampaan kotletteja ja forelleja. Mutta ennenkuin hän käy toimeen, olisi hänellä jotain kerrottavaa teille.

— Tiesinhän minä jo aikaa sitten, että sinä olet pihkaantunut Hannuun, — sanoi Juro Herra. — Se on kelpo poika, Liisa, ja minä olen iloinen, että häntä rakastat. Mutta etköhän vaan ole väliin kiusannut häntä?

Heidän puhellessaan oli Katarina noussut ja lähtenyt sisään. Äiti seurasi häntä ja näki hänen menevän keittiöön.

Kuukausmääriin ei hän ollut tehnyt kotonansa mitään. Äiti vanhan sydän sykki ilosta.

— Katarina, lapseni armahin, — sanoi hän kuiskaten ja hyväili kivulloista tyttö raukkaansa.

Puolen tunnin kuluttua asettuivat Juro Herra ja Bernardine aterialle. Edellinen oli tilannut pullon Sassellaa ja oli juuri kaatamassa siitä laseihin, kun Katarina kantoi forellit sisään.

— Mitenkä, Katarina! — sanoi Juro Herra. - Eihän vaan lienekään nämä sinun keittämiäsi? Silloinpa ne vasta hyvältä maistuvat!

Katarina myhähti ja näytti olevan hyvillään. Sitten hän taas läksi huoneesta ulos.

Juro Herra kertoi matkatoverilleen Katarinan historian, ja puhui sellaisella hellyydellä ja myötätuntoisuudella, että Bernardinen jälleen kävi kummaksi. Hän ei virkkanut kumminkaan mitään.

— Katarina suri aina minun sairauttani, - kertoi Robert Allitsen. — Viettäessäni täällä viikkokausia, piti hän minusta erinomaista huolta. Ja se tapahtui sellaisella herttaisuudella, ett'en minä voinut siitä pahastua. Niinä aikoina oli tautini tuskallisempaa kuin pitkiin aikoihin nykyjään, ja hän sääli minua suuresti. Hän ei sietänyt kuulla minun yskivän. Minä koetin opettaa häntä olemaan vähemmin tunteellinen. Mutta hän ei ole oppinut sitä, niinkuin näette, sillä kun murhe häntä kohtasi, tunsi hän entistä syvemmin. Ja nyt näette, millainen hän on.

Heillä oli hauska ateria, ja sen jälkeen haasteli Bernardine vanhan äidin kanssa, Juron Herran sillä välin hääräillessä kameransa kanssa.

Liisa aikoi pukea päällensä parhaat vaatteensa ja laittaa tukkansa jollakin kummallisella tavalla. Sitä ei Juro Herra ottanut kuuleviin korviinsakaan. Mutta huomattuaan Liisan panevan tuon kovin pahakseen, antoi hän perää, sanoen, että Liisa saa tulla valokuvattavaksi millaisena vaan itse tahtoo. Liisa juoksi muuttamaan pukuansa. Hän meni huoneesensa soreana, tavallisena maalaistyttönä ja tuli takaisin laiteltuna, kömpelönä nuorena naisena, hesuissa jos millaisissa, mutta somuutta vailla.

Hannu tuli hänkin. Sitten ruvettiin asettelemaan, ja siitäkös oli hauskuutta! Molemmat seisoivat peräti kankeina, juuri kuin sotamiehet, kun ovat tekemäisillään "olalle". Kumpaisenkin kasvot olivat hirmuisen totiset. Juro Herra oli toivoton.

He koettivat myhäillä, mutta silloin sai kasvoille niin haikea asu, että valokuvaajan vakavuus oli tiessään. Hän purskahti nauramaan.

— Älkää näyttäkö ensinkään sellaisilta kuin että nyt sitä muka valokuva otetaan, — ehdotteli hän. — Liisa, ole sinä, hyvä ihminen, sellainen kuin paraillasi leipää paistaisit, ja näytä sinä, Hannu, semmoiselta kuin paraillasi näpertelisit noita somia veistoksiasi.

Valokuvaajan kärsivällisyys oli todella ihmeteltävä. Vihdoinkin onnistui hänen saada heidät heidän mieleiseensä asentoon. Sen jälkeen pyysi hän Liisaa muuttamaan pukua, jotta hän nyt saisi ottaa kuvan oman mielensä mukaan. Pian tuli tyttö jälleen alas, tällä erää arkitamineissaan ja monta kertaa sirompana äsköistä.

Nyt oli Juro Herra mielissään. Hän asetti Liisan ja Hannun hirsikuormalle, joka oli ajanut pihaan, ja sommitteli tuosta kaikesta siron kuvan: Hannu ja Liisa rinnatusten hirrellä, hevoset tyyneinä pitkän metsämatkan perästä, vetomies nojaamassa rekeänsä vastaan, pitkä savupiippu suussa.

— Tästä tulee oikea taulu, — sanoi hän Bernardinelle, kun valokuvaus oli päättynyt. — Nyt lähden kävelemään muutamia virstoja. Tuletteko mukaan, katsomaan, mistä minä otan valokuvia, vai oletteko täällä, kunnes palajan?

Bernardine valitsi jälkimmäisen ja sai hänen poissa-ollessaan nähdä sweitsiläisen maalaistalon kotiaarteet ja tavarat.

Hänet vietiin navettaan katsomaan lehmiä, ja siellä pidettiin hänelle esitelmä siitä, minkä puolesta mikin lehmä oli merkillinen: Schneewitchen, valkoinen lehmä, Kartoffelkuchen, tummanruskea, ja Röslein, kauniin kaikista. Senjälkeen katseli hän rukkia, ja vanha emäntä näytti hänelle, miten sitä poljetaan. Ennen pitkää oli Bernardinesta tullut kaikkien heidän ystävä. Katarina oli palannut työnsä ääreen ja neuloi jälleen, huomaamatta taaskaan ketään. Bernardine istahti hänen viereensä ja leikitteli kissan kanssa. Jonkun ajan perästä nosti Katarina silmänsä ja katseli hänen laihtuneita kasvojansa ja, hetken aikaa epäröityään, silitti niitä kädellään.

— Fräulein on heikko, — sanoi hän. — Jos Fräulein asuisi täällä, niin hoitaisin.

Se oli muistelmaa Katarinan menneisyydestä. Hän oli aina rakastanut kaikkia heikkoja ja kärsiväisiä.

Hänen kätensä lepäsi Bernardinen kädellä. Bernardine puristi sitä lempeällä ystävällisyydellä, ajatellen tytön mennyttä onnea ja nykyistä murhetta.

— Liisa on kihloissa, — virkkoi sairas ikäänkuin itsekseen. — He eivät sano sitä minulle, mutta minä tiedän sen. Olin minäkin kerran kihloissa.

Bernardine myhähti ja puisti päätään, eikä Katarina sen enempää enää kysellytkään. Tuon tuostakin katsahti hän ylös työstään ja näkyi olevan hyvillään siitä, että Bernardine yhä istui hänen luonaan. Vihdoin tuli vanha äiti sanomaan, että kahvi oli valmista, ja Bernardine seurasi häntä vierastupaan.

Hän katseli Bernardinea tämän juodessa kahvia, ja kaasi vihdoin kupin itselleenkin.

— Ensi kertaapa herra Allitsen nyt tuo mukanaan ystävän, — virkkoi hän. — Hän on aina käynyt yksin. Fräulein on kihloissa herra Allitsenin kanssa, onko? Sepä hauskaa! Hän on niin hyvä ja ystävällinen.

— En, en ole kihloissa, — sanoi hän hilpeästi. — Ystäviä vain olemme, emmekä aina sitäkään. Väliin riidellään.

— Niinhän ne muutkin rakastuneet tekevät, - väitti Steinhartin emäntä voitonriemussa.

— No sopiihan kysyä häneltä itseltään, — sanoi Bernardine, kovasti huvitettuna. Hän ei ollut milloinkaan katsellut sellaisilla silmillä Robert Allitseniin.

Bernardine ei ollut läsnä tuossa tutkinnossa, mutta näin se kävi: Juron Herran suorittaessa laskuansa, virkkoi emäntä mitä äidillisimmällä äänellään:

— Fräulein on erittäin herttainen; hyväänpä herra Allitsen on osannutkin. Olettehan vihdoinkin kihloissa?

— Tyhmyyksiä! — sanoi hän säveästi. - Ei minun moisiani vihille viedä; hautaan ne viedään.

— No, no, — vastasi emäntä. — Tuommoisia puheita! Ei luulisi samaksi mieheksikään. Sanokaa nyt totuus.

— Totta minä puhunkin. — Ellette minua usko, niin kysykää Fräulein'iltä itseltään.

— Jo minä kysyin, — sanoi emäntä, — mutta hän käski kysymään teiltä.

Tuo huvitti kovasti Juroa Herraa. Hän ei ollut milloinkaan ajatellut
Bernardinea siltä puolen.

Hän maksoi laskun ja teki sitten jotain, joka pani emännän vielä enemmän hämille ja melkein sai hänet uskomaan, miten asianlaita todella oli.

Juro Herra näytti laskun Bernardinelle, ilmoitti hänen osansa, ja
Bernardine suoritti sen hänelle heti.

Jotain sävähti hänen silmässään, kun hän silloin katsahti Juroon Herraan, mutta sitten laukesi hänen kasvojensa totisuus ja hän purskahti nauramaan.

Juro Herra nauroi hänkin, mutta sen enempää ei asiata enää pohdittu.
Nyt ruvettiin sanomaan jäähyväisiä ja hankkimaan paluumatkaa.

Bernardine lupasi tulla. Hänen personassaan oli jotain, joka oli saanut puoleensa tyttö raukan luottamuksen: tuo sanaton myötätuntoisuus, tuo tyyni lempeys.

Juuri kuin he olivat lähtemäisillään, kuiskasi Steinhartin emäntä
Robert Allitsenille:

— Pitipäs minun vain pettyä! Ja minä kun niin toivoin, että te olisitte kihloissa!

August, kyytimies, siniset silmälasit nenällä, läiskäytti ruoskaansa, ja hevoset läksivät kiitämään kotia kohti.

Hetken aikaan ei reessä istujat puhuneet mitään. Bernardine muisteli päivän tapauksia, ja Juro Herra näkyi olevan syvissä mietteissä. Viimeksi mainittu katkaisi vihdoin äänettömyyden, kysäisten kumppaniltaan, mitä hän pitää hänen ystävistänsä, ja miltä hänestä näytti Sweitsiläisen kotielämä. Näin kului aika hupaisasti.

— Teillä ei ole tarpeeksi vaatteita yllänne, — virkkoi hän. — Minulla on mukana yksi liika takki. Pukekaa se päällenne; niin, niin, ilman mitään mutkia, heti paikalla. Minä tunnen tämän ilman, te ette.

— Vai luulivat ystävät siellä teitä minun morsiamekseni. Toivoakseni te ette pannut sitä pahaksenne.

— Miksikä niin? — vastasi Bernardine avomielisesti. — Minua vain huvitti tuo, sillä ei ole maailmassa milloinkaan ollut kahta henkilöä, jotka niin vähän olisivat rakastuneitten näköisiä kuin te ja minä.

— Eipä todellakaan, — vastasi hän, ja helpotus kuului hänen äänessään.

— Niin ett'en minä suinkaan tiedä, miksi meidän enää tarvitsee tästä sen enempää huolia, — sanoi Bernardine, saattaakseen hänet aivan entiselleen. - Min'en ole pannut pahakseni, te ette myöskään, ja sillä hyvä.

— Minun mielestäni te olette varsin järkevä nainen muutamissa suhtein, — huomautti Juro Herra hetken kuluttua. Hän oli nyt jälleen aivan iloisella mielellä ja tunsi, että hän voisi oikein kehaistakin matkatoveriansa. Hän virkkoi:

— Vaikka te olette lukenut niin paljon, niin näytte te sentään osaavan välistä punnita asioita varsin järkevästi. No niin, minä en halua tulla kihloihin teidän kanssanne, enempää kuin luullakseni tekään minun kanssani. Ja niin muodoin saatamme tyyneesti haastella tuosta asiasta, ilman mitään jännittäviä kohtauksia. Useimpain naisten kanssa se olisi mahdotonta.

— Niinpä niin, — nauroi Bernardine, — sen minä vaan tiedän, että ylen hauskaa minun on tänään ollut, ja minä kiitän teitä hyvästä seurastanne. Raitis ilma ja uudet näkemäni ovat varmaan tehneet minun hyvää.

— Tämä on vähimmin ikävä päivä, mitä minulla on ollut moneen kuukauteen, — virkkoi hän levollisesti.

— Sallikaa minun nyt maksaa oma osani kyydistä, — sanoi Bernardine, vetäen esiin kukkaronsa, juuri kuin oli tultu Kurhausin näkyviin.

Senjälkeen auttoi Juro Herra Bernardineä reestä ja kumartui nostamaan shaalia, joka oli tältä pudonnut.

— Täss'on se shaali, joka myötäänsä teiltä putoo maahan, — virkkoi hän. — Teidän on kylmä, eikö niin? Kas niin, nyt tulette tänne ravintolan puolelle ja otatte yhden konjakin. Ilman mitään mutkia. Minä tiedän, mikä teille on tarpeen.

Bernardine seurasi häntä ravintolaan, liikutettuna hänen jurosta ystävällisyydestään. Juro Herra ei itse ottanut mitään, mutta maksoi Bernardinen konjakin.

Samana iltana, kun päivälliset oli syöty, nousi Juro Herra, mennäkseen tapansa mukaan huoneesensa. Tavallisesti meni hän sanaakaan sanomatta. Tänä iltana hän virkkoi:

— Hyvää yötä, ja kiitos seurasta! Tänään on minun syntymäpäiväni, ja minun on ollut hyvin hauska.

Kerran iltapäivällä tapahtui Kurhausissa itsemurha. Muuan hollantilainen, Vandervelt, oli muutama päivä sitten saanut lääkäriltänsä huonoja tietoja terveydestään ja kovassa mielenmasennuksen kohtauksessa ampunut itsensä. Maria oli tietämättäänkin ollut siinä avullinen. Viedessään illalla tavallisuuden mukaan maitolasia hänelle, oli Maria nähnyt hänen makaavan sohvalla. Vandervelt pyysi silloin Marian antamaan hänelle erään paketin kaapin ylähyllyltä.

— Kernaasti, — sanoi Maria, hyppäsi keveästi tuolille ja antoi hänelle sen.

— Eikö muuta? — kysyi Maria sitten ystävällisesti ja näki hänen kohoavan istuvilleen.

Marian mielestä hän oli ollut kiihkeän ja oudon näköinen, mutta, niinkuin Maria perästäpäin liikutuksella sanoi, kukapa se Kurhausissa ei näyttänyt kiihkeältä ja oudolta?

Tämäkin oli Marian mielestä jotain outoa, mutta viisi frankkia, varsinkin kun ne oli saatu noin odottamattomasti, ei ollut mikään halveksittava summa, ja Maria päätti lähettää ne äidillensä, Mütterlille, kotia, tuonne tummanruskeaan majaan Grüsh'issä.

Hän kiitti Mynheer van Vandervelt'ia ja meni kalustohuoneesen juomaan kylmää teetä, mitä Englantilaisilta oli jäänyt, ja puhdistamaan lamppuja. Sen tehtyään ja tietäessään emäntänsä olevan livertelemässä nuoren Franskalaisen kanssa, otti Maria esille kirjoitusneuvonsa ja rupesi kirjoittamaan kirjettä Mütterlillensä. Nuo maalaiset ne osaavat rakastaa toisiansa, ja muutamat osaavat sen lausuakin. Maria osasi. Ja hän kertoi äidilleen, mitenkä hän aikoo tuoda kotia vähäsen lahjoja, yhtä ja toista, mitä oli vierailta saanut.

Hän oli hyvin onnellinen kirjoittaessaan: pieni tummanruskea kotitalo se kohoili hänen mielessään.

— Voi sentään! — huokasi hän. — Ja jos minä olisin kotona, niin olisi minun ikävä tänne. Da wo ich nicht bin, da ist das Glück. (Miss'ei minua ole, siell' on onni.)

Äkkiä hän kuuli pistolin laukauksen ja sen jälkeen heti toisen. Hän hyökkäsi ulos kalustohuoneesta ja riensi kuulemaansa kohti. Käytävässä hän näki Wärlin. Mies näytti säikähtäneeltä ja oli pudottanut kirjeet maahan. Hän osoitti huonetta numero 54.

Apua tuli kohta. Ovi murrettiin auki, ja huoneessa nähtiin Vandervelt kuolleena. Rasia, josta hän oli ottanut pistolin, oli sohvalla. Nähtyään tuon, ymmärsi Maria olleensa tietämättään vainajan rikostoveri. Hänen hellä sydämensä täyttyi kauhulla. Muitten nostaessa ruumista ylös, painoi hän päänsä seinää vastaan ja nyyhkytti.

Se oli minun syyni, se oli minun syyni! - huusi hän. — Minähän hänelle rasian annoin. Mutta mistäs minä tiesin!

— Ja hän antoi minulle viisi frankkia, — nyyhkytti hän. — Minua hirvittää, ajatellessani tuota rahaa.

Ei ollut apua siitäkään, että Wärli toi hänelle kirjeen, jota Maria oli jo monta päivää ikävöinyt.

— Se on Mütterliltä se, — puheli Wärli, pistäen kirjeen hänen käteensä. — Minä annan sen mielelläni. Enkä minä ole millänikään niistä parista kirjeestä, mitä sulle olen tuonut. Hannu se kirjoittelee sulle. Hitto hänestä.

Ei auttanut mikään. Wärli läksi tiehensä, surullisesti pyöritellen kiharaista päätään, pahoilla mielin hollantilaisen kuolemasta ja pahoilla mielin Marian surun tähden. Eikä hän sinä iltana paljoa vihellellyt, tuo pieni, iloinen postiljoni.

Bernardine kuuli Marian apeasta mielentilasta ja soitti hänet luoksensa. Maria noudatti kutsua ja astui sisään ilmeisenä murheen kuvana. Hänen ystävälliset kasvonsa olivat itkusta punaiset, ja hänen puheensa oli pelkkää nyyhkytystä.

— Maria rukka, — kuiskasi hän. — Tulehan tänne ja anna hellän sydämesi kyllältänsä itkeä; se helpottaa. Istu tähän viereeni, äläkä ponnistele puhelemaan. Minä laitan sinulle teetä oikein englantilaiseen tapaan; sinun pitää juoda sitä kuumana; se tekee sinun hyvää.

Yksinkertainen sisaren-ystävyys ja hiljainen osan-otto sai Marian hetken kuluttua rauhoittumaan. Nyyhkytys lakkasi, kyynelet taukosivat vuotamasta. Maria pisti kätensä taskuun ja antoi nuo viisi frankkia Bernardinelle.

— Fräulein Holme, minä vihaan tuota rahaa, — sanoi hän. — Min'en saata milloinkaan ottaa sitä. Mitenkä minä saattaisin lähettää sen vanhalle äidilleni? Se toisi turmion tullessaan, toisi niinkin.

Tämän pulman selvitti Bernardine mestarillisella tavalla. Hän ehdotti, että Maria ostaisi sillä rahalla kukkasia vainajan kirstulle. Tämä lohdutti Mariaa enemmän kuin Bernardine olisi osannut aavistaakaan.

— Soma seppele semmoinen, läkkilevystä, - toisteli hän monta kertaa. — Minä tiedän, millainen se ostetaan. Isä vainajan haudalle laskettiin samanlainen.

Samana iltana kertoi Bernardine table d'hôtessa päivän tapauksen Jurolle Herralle. Tämä oli ollut kehittämässä valokuviansa eikä ollut kuullut mitään. Bernardinen kertomus ei näkynyt hänessä herättävän sanottavaa mielenkiintoa. Hän virkkoi ainoastaan:

— Tuollaista te puhutte tavan mukaan vain, — sanoi Bernardine tyyneesti ja jatkoi aterioimistaan, päätettyään olla enää puhelematta hänen kanssaan.

Bernardineen itseensä oli tämä surullinen tapaus tehnyt syvän vaikutuksen, eikä ollut Kurhausin vieraista enää kukaan entisellään. Monetkin kasvot, joissa tavallisesti ei ollut mitään ilmettä, osoittivat nyt säikäystä ja miettiväisyyttä. Pikku franskalainen tanssijatar oli nyt hiljainen; portugalittaret olivat nähtävästi itkeneet; jokapäiväinen saksalainen paronitar oli kokonaan masentunut; näyttelijä Belgialaisten pöydässä söi päivällistään ääneti. Sanalla sanoen, kaikkialla tuntui raskas painostus. Oliko mahdollista, ajatteli Bernardine, että Robert Allitsen on ainoa, jota tämä tapaus ei ole liikuttanut? Bernardine oli nähnyt hänet toisenlaisessa valossa siellä maalla, ystäväin joukossa, mutta lieneekö se ollut vaan hetkellinen väläys! Tuota sydämen nuoruutta, lempeyttä, herttaisuutta, joka oli Bernardinea hämmästyttänyt tuonottain heidän retkellään, ei ollut enää olemassakaan, ja se hämmästytti häntä vielä enemmän. Jurous oli palannut, vai lieneekö se koskaan ollutkaan poissa? Lemmettömyys, tylyys luonteessa olivat jälleen todistaneet olemassa-olonsa; vai eivätkö ne milloinkaan, hetkeksikään olleet väistyneet syrjään?

Nämä ajatukset risteilivät hänen päässään, hänen istuessaan pöydässä Juron Herran vieressä, joka tapansa mukaan luki sanomalehteä, tuota sanomalehteä, jota hän ei tarjonnut kellenkään koskaan. Bernardine paadutti sydämensä häntä kohtaan: ei suinkaan kivulloisuus ja pettymys välttämättömästi saata ihmistä tuollaiseen viheliäiseen välinpitämättömyyteen? Sitten katsahti hän noihin kalpeihin kasvoihin ja tuohon murtuneesen olentoon, ja hänen sydämensä suli heti. Samassa silmänräpäyksessä kuin hänen sydämensä suli, hämmästyi hän, kun Juro Herra ojensi hänelle sanomalehtensä.

— Täss'on jotakin intressanttia teille, — sanoi Juro Herra, — realismista runoudessa tai jotain sellaista mielettömyyttä. Ei teidän nyt tarvitse sitä lukea. En minä tahdo lehteä takaisin.

— Mutta tehän ette lainaa mitään muille; siinä luulossa minä olen ollut, — sanoi Bernardine, vilaisten kirjoitukseen, — vielä vähemmin luulisin teidän antavan muille.

— Antaminen ja lainaaminen eivät ole minun tapojani, — vastasi hän. — Kerran luullakseni sanoin teille, että itsekkäisyys minun mielestäni on suotavaa ja sallittua, jos kerran on tehnyt sen suuren uhrauksen.

— Kyllä, — sanoi Bernardine innokkaasti. — Olen usein ajatellut, mitä te mahdatte tarkoittaakaan sillä yhdellä suurella uhrauksella.

Bernardine meni ottamaan päällysvaatteensa ja hattunsa ja tapasi hänet odottamassa portailla. He astuivat ulos. Ilta oli ihana: taivaalla kimaltelivat tähdet, ilma oli raikas ja kylmä. Jonkun matkan päässä kuului talonpoikain jodlausta. [Sweitsiläisten omituinen livertelevä laulu. Suoni, muist.] Hotelleissa leikkiä ja iloisuutta kesken kärsimystä ja toivottomuutta. Diakonissain talossa oli Hollantilaisen ruumis. Jumalan tähdet paistoivat Jumalan taivaalla.

Robert Allitsen ja Bernardine kulkivat hetken aikaa ääneti. — No niin, — virkkoi Bernardine, — puhukaa nyt.

— Se yksi suuri uhraus, — sanoi Juro Herra, puolittain itsekseen, — se on elää elämäänsä toisen tähden, sittenkuin kaikki, mikä näyttää tekevän elämän suloiseksi, on riistetty pois, ei huvitukset, vaan velvollisuudet ja mahdollisuus saada tarmollensa toimintaa suuntaan tai toiseen, sanalla sanoen, kun elämä on pelkkää pitkällistä kuolemista. Kun tämä uhraus on tehty, silloin olkoon kaikki muu anteeksi annettua.

— Minä olen tämän uhrauksen tehnyt ja siksi arvelen suorittaneeni tehtäväni horjumatta. Olen luopunut suurimmasta, mistä voin luopua: kuolemasta. Muuta ei voine keltään vaatia.

— Mutta vapaus tulee vihdoin, — sanoi hän, — ja eräänä päivänä olen minäkin vapaa. Kun äitini on kuollut, olen minä vapaa. Hän on vanha. Jos olisin kuollut, olisi hänen sydämensä murtunut tai, paremmin sanoen, hän olisi tuntenut sydämensä murtuvan. Ja sehän on yhtä. Minä en tahtoisi tehdä hänelle suurempaa surua kuin se, mikä hänellä on kannettavanaan. Ja niinpä minä odottelen. Siihen kulunee kuukausia tai viikkoja tai vuosia. Mutta odotella minä osaan; ellen mitään muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottelemaan. Ja sitten…

Bernardine oli tietämättään laskenut kätensä hänen käsivarrelleen; hänen kasvoillaan kuvastui kärsimystä.

— Ja sitten minä teen niinkuin Hollantilainenkin, — vastasi Robert
Allitsen päättävästi.

— Teitä viluttaa, pikku raukka — sanoi Juro Herra melkein hellästi. —
Tehän vapisette?

— Minäkö? — sanoi Bernardine vuorostaan. — Minä ajattelin vain, milloinkahan teidän vapautenne hetki lyö, ja tokkopa te käytätte sitä sillä tavalla kuin nyt aiotte.

— Toivoisipa voivansa sitä epäillä, — virkkoi Bernardine, puoleksi kuiskaisemalla.

Juro Herra nosti silmänsä ja näki, kuinka tytön pienet kasvot olivat tuskaa täynnä.

Hollantilainen haudattiin pieneen kirkkomaahan, joka antoi sairastaloa kohti. Marian seppele läkkilevystä laskettiin haudalle. Sen pituinen se.

Kurhausin vieraat toipuivat mielensä masennuksesta. Saksalainen paronitar oli pian jälleen vilkas ja jokapäiväinen; pikku tanssijatar puheli liverteli kuin ennenkin. Franskalainen markisitar, kuuluisa parisilaisissa piireissä kotoisista ansioistansa, joista hän nyt oli lähtenyt lomalle, eikä niin kovin lyhyt-aikaisellekaan, oli tullut vahvemmaksi hermoiltansa ja huvittelihe jälleen venäläisen herran seurassa. Markisitarta oli jo kolmesta hotellista pyydetty muuttamaan muuanne, mutta Kurhausin isännistä ei käynyt luuleminen, että he ottavat oikeudeksensa ruveta arvostelemaan madame'n siveellisyyttä tai epäsiveellisyyttä. Kurhausin johtokunnassa asui hyväntahtoinen suopeus ihmiskuntaa kohtaan, — sillä edellytyksellä tietysti, että tuolla ihmiskunnalla oli kukkaro.

Eikä olisi ollut yhtään hullumpaa, jos muutamat englantilaisetkin hotellit olisivat ottaneet ollaksensa yhtä suopeita. Oli näet sellainen huhu kulkemassa Englantilaisten koloniasta, että muuan kivulloinen pikku englantilainen lady [Lady (lue ledi): rouva, myös neiti. Suom. muist.], ilman mitään huomiota ansaitsevaa ulkoasussaan, luultavasti ei rikas eikä kaiketi kauniskaan, oli ottanut asuntoa yhteen Petershofin arvokkaimmista hotelleista, toivoen saavansa siellä nauttia sitä lepoa ja rauhaa, jota hänen heikko terveytensä kaipasi.

Mutta kenkään ei tiennyt, kuka tuo pikku lady oli, mistä hän oli tullut ja miksi. Hän eli aivan itseksensä ja oli kiitollinen, saadessaan, surujen murtamana, nauttia yksinäisyyden hekumaa.

Eräänä päivänä pyydettiin häntä muuttamaan pois. Hotellin isäntä oli tosin pahemmassa kuin pulassa, mutta hänen täytyi kuin täytyikin antaa perää vieraittensa vaatimuksille.

— Vieraani eivät sano tietävänsä, kuka te olette, mademoiselle, — puhui hän, — eivätkä tahdo teitä. Te olette omituista väkeä, te Englantilaiset. Mutta minkäs minä sille teen? Teillä on huokea huone ja minulle te olette outo. Muilla on kalliit asunnot, ja he tulevat tänne vuonna vuotuisaan. Käsitättehän te minun asemani. Mieleni on varsin paha.

Miten hänen sitten kävi, siitä ei ole tietoa. Se vaan tiedetään, että Kurhausin Englantilaiset koettivat saada häntä tulemaan heidän luokseen. Mutta hän oli pannut asian niin pahakseen, että läksi haikealla mielin pois.

Tämä ei olisi ollut mahdollista Kurhausissa, jossa kaikkia kohdeltiin samalla lailla, sekä niitä, joista ei mitään tiedetty, että niitä, joista paljonkin tiedettiin.

Tällainen sekalainen seurakunta ja vastakohtaiset luonteet tarjosivat tyhjentymättömän alan hupaisille huomionteoille, ja Bernardine, joka oli alkanut päivä päivältä yhä enemmän intressautua ympäristöstänsä, tunsi, että hänen olisi ollut paha mieli, jos olisi vaihtanut nykyisen asuntonsa Englantilaisten koloniaan.

Huvittava puoli tässä oli se, että Kurhausin Englantilaiset pitivät maanmiehiänsä Englantilaisten koloniassa lampaina, pikimustina karvalleen! Ja yhä hassummaksi asia kävi sen kautta, että kahta poikkeusta lukuun ottamatta — ensinnäkin Mrs. Reffoldia, joka melkein yksinomaa piti hauskaa Amerikalaisten kanssa Grand Hotelissa, ja toiseksi erästä skotlantilaista leskirouvaa, joka oli palannut Petershofiin itkemään miehensä haudalle, mutta oli jättänyt syrjään sekä surut että leskenkyynelet ja löytänyt lohdutuksensa eräässä espanjalaisessa herrasmiehessä — näitä kahta poikkeusta lukuun ottamatta, oli Kurhausin pieni englantilainen yhdyskunta jokapäiväisintä ja viattominta laatua. Muutamat heistä puuhailivat kameroineen ja juustomatoineen, niin kuin Juro Herra; toisten aika kului vielä tyystemmin huonon terveyden hoitamisessa, joko todellisen tahi luulotellun. Itsessään tuo sentään on varsin viatonta huvia ja poistaa kerrassaan ihmiseltä tilaisuuden tekemään jotain vielä pahempaa. Varsin suositeltava ajanvietto.

Bernardinen ajanvietto ei ollut kumpaakaan laatua. Tietämätöntä oli, mitä hän itsekseen teki, sillä hän ei ollut vielä noudattanut Robert Allitsenin neuvoa eikä ryhtynyt mihinkään varsinaiseen toimeen, ja se tosiasia, ett'ei hän sellaista vielä halunnut, osoitti, ett'ei hänen terveytensä vielä sallinut sitä. Luonnostaan niin älykäs ja toimekas kuin hän olikaan, tyytyi hän nyt vastaan-ottamaan, mitä hetki kulloinkin toi, ja erillaistahan se toikin: shakin peluuta ruotsalaisen professorin kanssa, ryssändominoa ryppyisen puolalaisen guvernantin kanssa, joka aina koetti pelissä vilpistellä, ja joka sieppasi vähäiset voittonsa ihan samanlaisella ahneudella, jota huomaa Monte Carlon naispuolisissa pelaajissa. - Toisin vuoroin saattoi hetki hänet kävelemään yhdessä franskalaisen tanssijattaren ja hänen puudelinsa kanssa ja haastelemaan elämän kaikkein jokapäiväisimmistä asioista. Vuosi tai pari, jopa moniaita kuukausiakin sitten olisi Bernardine halveksinut sellaisia asioita ala-arvoisina, mutta nyt ne olivat aivan kohdallaan tärkeitten asiain joukossa hänen uuden mittakaavansa jälkeen.

Muutamat luonteet oppivat vaikeammin ja hitaammin kuin toiset huomaamaan, että jokapäiväisen elämän mitättömät asiat ovat todellisuudessa tärkeitä meidän olemuksellemme, nuo mitättömät asiat, joita filosoofi, opintokammioissansa tutkistellessaan ja analysioidessaan inhimillistä luonnetta, on taipuvainen jättämään kokonaan syrjään, mutta jotka häneen, niinkuin kaikkiin muihinkin, luovat enemmän inhimillistä todellisuutta ja vähemmän abstraktionia. Ja Bernardine, työskenneltyänsä tähän asti niin sanotuissa henkisissä toimissa, pohtiessaan opintokammioitten kysymyksiä, niin tuiki arvottomia suurelle, ulkopuoliselle maailmalle, tahi suuren maailman sosialisia ratkaisuja, suuria liikkeitä ja tehtäviä, alkoi nyt käsittää, mikä merkitys tuon samaisen suuren maailman pienillä tapauksilla oikeastaan on. — Toisin vuoroin taas toi hetki hänen omia mietteitänsä, ja Bernardine huomasi alati ajattelevansa Juroa Herraa: aina haikealla mielin, aina myötätuntoisuudella ja joskus hellyydelläkin.

Juron Herran haastaessa hänelle siitä yhdestä uhrauksesta, olisi Bernardine tahtonut ympäröidä hänet rakkaudella ja hellyydellä. Juro Herra ei tiennyt tuota; muutoin hän olisi ollut lähempänä rakkautta kuin milloinkaan ennen. Bernardine oli niin paljon kärsinyt itsekin ja, heikkouden yhä kasvaessa, oli niin hartaasti halunnut päästä ruumiillisesta taakastansa, että hän koko sydämellään käsitti Juron Herran.

Lyökö hänen vapautensa hetki, ajatteli Bernardine, ja aikooko hän käyttää sitä? Joskus, ollessaan hänen kanssaan yhdessä, Bernardine katsahti häneen, nähdäkseen, olisiko hänen kasvoissansa luettavana jotain vastausta, mutta ei hän milloinkaan nähnyt niissä mitään ilmettä, ei mitään, mistä olisi voinut sitä edes aavistaa. Sen vaan Bernardine huomasi, että Juron Herran esiintymisessä oli ilmeinen muutos tapahtunut: milloin hän oli ollut tyly käytöksessään tai katkera puheessaan, koetti hän hiljaisuudessa korvata tuon, olemalla vähemmin tyly ja vähemmin katkera. Bernardine tajusi, ett'ei moinen myönnytys Juron Herran puolelta ollut niinkään vähäinen asia.

Vallankin juro oli hän ollut sinä päivänä kuin Hollantilainen haudattiin, mutta seuraavana päivänä kohtasivat he toisensa pienessä englantilaisessa kirjastossa, ja silloin ei Bernardine ensinkään hämmästynyt, huomatessaan Juron Herran olevan melkein lempeän.

Juro Herra oli sattunut valitsemaan sen kirjan, jota Bernardine oli halunnut, mutta hän luovutti sen Bernardinelle heti, ilman pienintäkään napinaa, vaikka viimeksi mainittu luulikin hänen muuttavan mielensä, ennenkuin lähtevät kirjastosta pois.

— No niin, — sanoi Juro Herra, heidän kävellessään yhdessä, — oletteko toipunut Hollantilaisen kuoleman perästä?

— Oletteko te toipunut? Sallikaa pikemmin minun tiedustaa sitä, — vastasi Bernardine. — Te olitte eilis-iltana hirveän pahalla tuulella.

— Ei siltä, että siinä olisi mitään anteeksi pyytämistä, — jatkoi hän, — enkä minä myönnä, että ihmisen pitää ottaa lukuun, mitä muut ajattelevat, ja muutella mieltään sitä mukaa. Summa se, että minä voin varsin pahoin.

— Tänään olen oma itseni taas, — vastasi hän nopeasti, — tavallinen normaali minä, sanottakoon sitä sitten miksi hyvänsä. Minä nukuin hyvin ja näin unta teistä. En tahdo sanoa ajatelleeni teitä, kosk'en ollut ajatellut. Mutta unissa me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita. Se on varsin kummallista, sillä lapsena minä olin yksinäni, eikä minulla milloinkaan ollut leikkitovereita.

— Mutta välistä tuo tieto tulee, tulee kuin ilmestys ikään, — sanoi Bernardine, — ja silloin käsitämme olevamme todellakin yksin, eikä ylety yksikään meitä auttamaan ja lohduttamaan. Silloin tulee ajatelleeksi sitäkin, kuinka kykenemättömiä me olemme lausumaan ajatuksiamme. Kun te olette tahtonut julkilausua jotain aina sisimmistänne, - ettekö ole silloin huomannut kuulijanne kasvoilla tuota ilmettä, joka selvästi osoittaa, ett'ei hän teitä ymmärrä, ja joka viskaa teidät takaisin omaan itseenne? Sellaisina hetkinä sydän tuntee oman yksinäisyytensä.

— Kuulkaas, — sanoi hän sitten; — te ajattelette välistä varsin näppärästi. Te olette niin muodoin tuntenut tuota yksinäisyyttä, niinkö?

— Enköhän! — vastasi Bernardine. — Mutta samoinhan tuntee suurin osa ihmisistä.

— Suokaa anteeksi, — tokaisi toinen, — suurin osa ihmisiä ei ajattele eikä tunne; elleiväthän ajattele, että heitä kivistää. Sen he tuntevat.

— Minun luullakseni ajatellaan ja tunnetaan maailmassa paljoa enemmän kuin yleensä uskoisikaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra, — min'en nyt rupea tuolla itseäni vaivaamaan. Mutta tehän keskeytitte minun uneni. Teillä on sellainen harmittava tapa.

— Me olimme olevinamme lapsia ja leikkitovereita, — jatkoi hän. — Emme olleet ensinkään onnellisia, mutta leikkitovereita me silti olimme. Me riitelimme jos mistä. Te olitte juro, minä ilkeä. Kiivaimmin kiisteltiin joulukuusesta. Ja kummallista se on sekin: min'en ole joulukuusta milloinkaan nähnyt.

— Ja sitten? — kysäisi Bernardine, kun toinen pysähtyi hetkiseksi. — Te kerrotte niin pitkäveteisesti.

— Teidän nimenne ei ollut Bernardine. Teillä oli joku tavallinen, järkevä nimi, en muista mikä. Mutta juro te olitte. Sen minä hyvin muistan. Vihdoin te katositte, ja minä läksin katselemaan, minne te olitte saanut. "Jos minä keksisin jotain riidan aihetta", virkoin minä itsekseni, "niin kyllä hän tulisi takaisin." Ja minä menin ja löin nukeltanne pään poikki. Mutta teitä ei kuulunut. Sitten minä pistin nukkekaappinne tuleen. Mutta ei sekään tuonut teitä takaisin. Ei teitä tuonut takaisin mikään. Sellainen se minun uneni oli. Ettehän ole siitä pahoillanne, toivoakseni, vaikka mitäpäs sillä väliä, vaikka olisittekin?

— Mieleni on paha, että minä olin niin epähauska leikkitoveri, — vastasi hän. — Hyvähän olikin, että läksin tieheni.

— Kenties niinkin, — sanoi Juro Herra. -Siitä olisikin tullut kauhea jupakka, siitä nukenpäästä. Hassua todellakin minun nähdä unta joulupuista ja nukeista ja leikkitovereista, — luultavasti se tuli siitä, että maata mennessäni ajattelin uutta valokuvaus-kameraani.

Bernardine sanoi tahtovansa. He palasivat Kurhausiin, ja Bernardine meni hänen kauniisen huoneesensa, jossa Juro Herra eleli aikojaan mikroskopinsa, kemiallisten purkkiensa ja valokuvaus-kapineittensa kera.

— Istukaa nyt tähän ja katselkaa näitä valokuvia, sill'aikaa kuin minä laitan teille teetä; — sanoi Juro Herra. — Tuossa on se uusi kamera, mutta olkaa hyvä, älkää koskeko siihen, ennenkuin pääsen itse näyttämään sitä teille.

Bernardine katseli hänen teenkeittoansa: hän teki kaikki niin sirosti, tuo Juro Herra. Hän levitti pöydälle huivin, joka sinä iltana sai toimittaa teeliinan virkaa, ja pani keskustaksi orvokkeja somassa vaasissa. Kuppeja hänellä ei ollut, mutta hän puhdisti kaksi juomalasia, eikä olisi mikään sisäpiika osannut pitää parempaa huolta lasien kirkkaudesta. Sitten hän kiehautti vettä ja laittoi teetä. Bernardine yritti kerran tarjota apuansa, mutta toinen pudisti päätään.

— Suvaitkaa olla sekaantumatta, — sanoi hän äreästi. — Ei kukaan osaa laittaa teetä paremmin kuin minä.

Teen jälkeen ruvettiin tarkastamaan uutta kameraa, ja Robert Allitsen näytti kaikki uusimmat parannukset siinä. Ei hän näkynyt kovinkaan korkealle arvaavan vieraansa älyä, sillä hän selitti kaikki pienimmätkin seikat, niinkuin olisi hän puhunut lapselle, kunnes Bernardine viimeinkin menetti malttinsa.

— Ei teidän tarvitse selitellä niin juurta jaksain, — virkkoi hän. — On minulla sentään jonkun verran ymmärrystä, vaikka te ette näy huomaavan sitä.

— Tehkää hyvin, älkää keskeyttäkö minua, - vastasi hän lempeästi. — Tepä vasta olette mahtava! Ja niin levoton! Millainen te mahdoitte ennen sairastumistanne ollakaan?

Mutta Juro Herra otti sittenkin viittauksen varteen eikä enää selitellyt niin perinpohjin, ja hyvin hän oli mielissään, huomatessaan näitten asiain intressaavan Bernardinea. Tuon tuostakin vilkaisi hän vanhaan kameraansa ja vieraasensa. Huolen leima hänen kasvoillansa ilmoitti jotakin taistelua hänen sydämessään. Kahdesti hän jo astui vanhan kameransa ääreen ja palasi takaisin Bernardinen luokse antamaan vielä jotakuta selitystä. Sitten muutti hän mielensä ja astui huoneen toiseen päähän, ikäänkuin kysyäkseen neuvoa kemiallisilta purkeiltansa.

— Teillähän on soma näköala täältä. Lienee teidän hauska katsella tuota, kun olette väsynyt juustomatoihinne. Oli miten oli, mutta minun mielestäni tuo valkoinen maisema herättää surun ja yksinäisyyden tunnelmaa.

— Olen sitä paljon miettinyt, — vastasi Bernardine. — Täysissä voimissa ja reippaana ollessani ei yksinäisyyden ajatus johtunut mieleeni milloinkaan. Jos minä uskoisin Jumalaan, personalliseen Jumalaan, niin olisin taipuvainen luulemaan, että yksinäisyys kuuluu Hänen järjestelmäänsä: se tarkoittaa ihmissielun palajamista Hänen, yksistään Hänen tykönsä.

Juro Herra oli jälleen pysähtynyt kameransa ääreen. Nyt hän oli tehnyt ratkaisevan päätöksen.

— Älkää ajatelko sellaisia asioita, — sanoi hän ystävällisesti. —
Älkää tehkö itsellenne niin paljoa rasitusta ja levottomuutta elämän
filosofiasta. Jättäkää filosofiat syrjään ja ryhtykää valokuvaukseen.
Minä lainaan teille tämän vanhan kamerani.

Hän näytti ilmeisesti olevan mielihyvillään omasta itsestänsä. Bernardine ei osannut olla myhähtämättä. Juro Herra näytti aivan sellaiselta lapselta, joka on antanut lelunsa toiselle ja tietää käyttäytyneensä varsin kiltisti.

— Olen teille hyvin kiitollinen, — sanoi Bernardine avomielisesti. —
Hyvin olen halunnutkin oppia valokuvausta.

— Olisin saattanut lainata kamerani teille ennenkin, niinkö? — sanoi
Juro Herra miettivästi.

— Ei vainenkaan, — sanoi hän jonkunlaisella helpotuksella, — eihän siihen olisi ollut mitään syytä. Se on totta se.

— Milloinka te annatte minulle ensimmäisen tunnin? — kysyi Bernardine. — Kenties te sentään tahdotte odottaa jonkun päivän siltä varalta, että muuttaisitte mieltä.

— Ei minun päätökseni ensi hetkessä synny, — vastasi Juro Herra; — mutta en minä sitten päätöksestäni luovukaan. Niinpä saatte te ensimmäisen tunnin huomenna. Mutta älkää olko maltiton. Teidän täytyy suostua siihen, että teitä opetetaan; ettehän te mitenkään voi tietää kaikkia asioita.

He suostuivat määrätystä hetkestä huomenna, ja Bernardine läksi pois kameroineen. Kohdattuaan portilla Marian, kertoi hän tälle, millainen onni häntä oli kohdannut.

— Kuka olisi sellaista luullut herra Allitsenista! — virkkoi Maria. —
Hän, tietäkääs, ei suvaitse lainata minulle edes tulitikkuakaan.

Juro Herra leikkeli sillä välin auki erästä uutta tieteellistä kirjaa, joka vast’ikään oi tullut Lontoosta. Hän menetti paljon rahaa omiksi tarpeiksensa. Pian oli hän syventynyt kirjaansa ja oli kovin huvitettu sen kuvista.

Äkkiä hän katsahti siihen nurkkaan, missä kamera oli seisonut, ennenkuin Bernardine vei sen voitonriemuisena pois.

— Eihän hän vaan tärvelle sitä, — virkkoi hän vähän levottomana. —
Mieleni on melkein paha, että…

— No niin, se säästää häntä kumminkin puuhilta ja rasituksilta ja mietiskelemisiltä. Ei hän mahda tärvellä sitä.

Iltapäivällä kerran, kun Mrs. Reffold, tavalliselle retkelle lähtiessään, tuli ensin sanomaan jäähyväisiä miehelleen, oudostui hän kovin miehensä odottamattomasta käytöksestä.

— Heitä pois vaippasi, — sanoi hän tuikeasti. — Sin'et saa mennä tän'iltana retkelle. Et sinä aikaasi usein minulle uhraa; nyt saat sen tehdä.

Mrs. Reffold oli niin hämmästynyt, että pani samassa vaippansa ja hattunsa syrjään ja painoi kellonnappulaa.

Hän rapsautti muutaman sanan kortille ja antoi sen sisään-tulleelle palvelijalle.

Kas niin, — sanoi hän hyvin imelästi. Sitten hän istahti miehensä viereen, otti esille korutyönsä ja alkoi tyytyväisenä ommella sitä. Hän olisi kelvannut kauniiksi kuvamalliksi uskollisesta vaimosta, joka vaalii armasta miestään sairauden ja heikkouden hetkinä.

— Onko sinulla mitään sitä vastaan, että jäit retkeltä pois? — kysäisi
Mr. Reffold.

— Niinpä niinkin. Minä kyllästyn niin helposti. Tämä paikka väsyttää minua kerrassaan.

— Sinun täytyy olla täällä vielä jonkun aikaa, — sanoi Mr. Reffold; — sitten olet vapaa menemään minne mieli tekee. Tahtoisinpa sinun tähtesi kuolla pikemminkin, Winifred.

— Tietty se, — vastasi mies katkerasti. — Ja sinä olet niin tehokkaasti edistänyt minun paranemistani. Ei kukaan ole ollut niin vähän itsekäs kuin sinä, eikö niin? Sinähän olet niin paljon hoidellut ja vaalinut minua, eikö niin?

— Winifred rukka, — jatkoi hän. — Jos sinä joskus maailmassa tulet sairaaksi ja jäät hoitoa vaille, kenties silloin ajattelet minua.

— Hoitoa vaille? — sanoi rouva jonkunlaisella kummastuksella. —
Mitä sinä tarkoitat? Luullakseni on sinulla kaikki, mitä halajat.
Sairaanhoitajalla oli erinomaiset todistukset. Minä olin hyvin tarkka
häntä ottaessani. Etkä sinä ennen ole milloinkaan valittanut.

Sairas kääntyi vaivaloisesti kyljelleen, mitään vastaamatta. Kotvaan aikaan ei puhunut kumpikaan mitään. Sitten katseli Mr. Reffold vaimoansa, joka tuossa istui kumartuneena työhönsä.

— Hyvin sinä olet kaunis, Winifred, — sanoi sairas tyyneesti, — mutta sinä olet itsekäs nainen. Onko sinun mieleesi milloinkaan johtunut, ettäs olet itsekäs?

Mrs. Reffold ei vastannut mitään, mutta päätti samassa kirjoittaa hyvälle ystävälleen Cannes'iin ja uskoa hänelle, kuinka kärsivällisyyttä kysyväksi hänen miehensä oli käynyt.

— Kivulloisuudesta se kaiketi tulee, — ajatteli hän nöyrästi. — Mutta raskasta tuo taakka silti on.

Ja Mrs. Reffold surkutteli syvästi itseänsä. Painavan surunsa hän neuloi siihen kohtaan koruompeluansa.

— Kerran muistaakseni sanoit minulle, — jatkoi Mr. Reffold, — että sairaat ovat sulle vastenmielisiä. Se oli silloin kuin minä olin ripeä ja hyvissä voimissa. Siitä pitäin kuin sairastuin, olen usein muistellut noita sanojasi. Winifred rukka! Et silloin luullut saavasi olla tekemisissä kivulloisen miehen kanssa. No niin, sinua ei ole määrätty tautivuoteen ääressä olemaan, etkä ole koettanut tullakaan siksi, miksi et ole määrätty. Ja oikeassapa lopulti lienetkin.

— En käsitä, miksikä sinä olet niin epäystävällinen tänään, — sanoi
Mrs. Reffold liikuttavalla kärsivällisyydellä. — En voi ymmärtää sinua.
Et sinä ennen ole tällaista puhunut milloinkaan.

— En — vastasi sairas, — mutta minä olen tällaista ajatellut ennen. Niinä hetkinä, jolloin olet jättänyt minut yksikseni, olen ajatellut tällaista, sydän täynnä katkeruutta sinua kohtaan, kunnes tuo pieni tyttö, tuo Pikku Muru, sai tänne.

Kului taas jonkun aikaa, ennenkuin puhetta jatkettiin. Sairas ajatteli Pikku Muruansa ja kaikkia niitä hupaisia hetkiä, joita hän oli viettänyt hänen kanssansa, ja Pikku Murun ystävällisiä, viisaita puheita hänelle, mies raukalle. Se oli ollut todellakin seuraa.

Sairas jatkoi miettimistään, ja Mrs. Reffold jatkoi neulomistaan. Viimeksi mainittu tunsi itsensä nyt melkein sankarittareksi. Ja helppoa onkin tehdä itsensä sankarittareksi tai marttyriksi. Vai itsekäs, vai hoitoa vailla? Mitä hän tarkoitti? No niin, kivulloisuudesta tuo kaiketi tulee. Hänen, vaimo paran, täytyy kantaa tuota taakkaa, niinkuin oli sitä jo kuukausmäärin kantanut. Hänen oikea sijansa olisi jossakin Lontoon baalisalissa. Sen sijaan oli hänet sysätty tänne alppikylään. Kuinka kova kohtalo sentään! Ei se paljoa huvitusta voi tarjota, ja sitäkin hänen miehensä häneltä näkyy kadehtivan. Hänen miehensä kohtelu tänään oli sitä laatua, ett'ei hänen enää tee mieli toista kertaa jäädä pois rekiretkeltä. Huomenna hän menee.

Se valon väläys, joka meille paljastaa oman itsemme, ei ollut vielä kohdannut Mrs. Reffoldia.

Hän katsahti mieheensä ja, nähdessään tämän noin levollisena, luuli hänen nukahtaneen. Hän oli juuri kirjoittamaisillaan hyvälle ystävälleen Cannes'iin, kertoakseen hänelle, mitä koettelemuksia hänellä on kestettävänä, kun sairas kutsui häntä luoksensa.

— Winifred, — sanoi hän lempeästi, ja hellyyttä kuului hänen äänessään, ja rakkautta osoittivat hänen kasvonsa, — Winifred, mieleni on paha, että olin tyly sinulle. Pikku Muru sanoo, ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin, ja sen minä olen tänä iltana tehnyt. Kenties olin ankara: minulla on niin paljon tuskaa itsessäni, että tuotan tuskaa toisillenkin. Sinä et ole luotu tällaista tilaa varten, ethän. Sinä olet iloinen, kaunis olento, ja minä, viheliäinen kurja, en ole osannut tehdä sinua onnellisemmaksi. Minä tiedän olevani ärtyisä. Mutta sille en mahda mitään, en mahda.

Millainen olisikaan ollut hänen laitansa, jos vaimo olisi sulkenut hänet syliinsä ja rakkaudellaan lievittänyt hänen ärtyisyyttänsä ja kärsimyksiänsä?

Mutta hän puristi vain miehensä kättä ja suuteli häntä keveästi poskelle, sanoen, että hän kyllä oli ollut tyly, mutta että hän, vaimonsa, kyllä käsitti tuon eikä ollut siitä pahoillansa. Vaimon sievä käytös tuotti sairaalle jonkun verran tyydytystä, ja kun Bernardine muutamaa minuttia myöhemmin tuli sisään, näytti Mr. Reffold hänen mielestään onnellisemmalta ja tyytyväisemmältä kuin milloinkaan ennen. Mrs. Reffold, hyvillään tästä keskeytyksestä, otti Bernardinen vastaan lämpimällä ystävyydellä, vaikka siinä sittenkin oli palanen ujoutta, jota hän ei milloinkaan voinut voittaa Bernardinen läheisyydessä. Tuossa nuoremmassa naisessa oli jotain, joka saattoi Mrs. Reffoldin hämille: Bernardinen personako sen vaikutti, vai nuo kengätkö siihen lienevät olleet syynä…

— Pikku Muru, — sanoi Mr. Reffold, — eikös se ole hauskaa, kun Winifred on täällä? Ja minä kun olen ollut niin tyly ja äreä.

— No, älkäämme siitä nyt enää puhuko, - virkkoi Mrs. Reffold, makeasti hymyillen.

— Mutta minäpä sanoin hänelle olevani siitä pahoillani. Ja eihän sitä muuta voi tehdä.

— Ei, — sanoi Bernardine, jota huvitti, nähdessään Mr. Reffoldin pyytävän anteeksi vaimoltaan ja Mrs. Reffoldin antavan armollisesti anteeksi, — eihän sitä muuta voi tehdä. — Bernardine ei kumminkaan voinut salata tunteitansa, vaan purskahti nauramaan.

— Tehän olette hyvin iloisella tuulella tän'iltana, — sanoi Mr.
Reffold, nuhtelevalla äänenpainolla.

— Niin, — sanoi Bernardine, ja taas hän nauroi. Mrs. Reffoldin armollinen anteeksi-antaminen oli kokonaan vienyt häneltä totisuuden.

— Saisitte sentään kertoa muillekin, mikä teitä huvittaa, — virkkoi
Mrs. Reffold.

— Olen koko iltapäivän kehittänyt valokuvia, - sanoi hän, — ja luultavasti on ummehtunut ilma ja negativieni kehnous saanut minut suunniltani. Joka tapauksessa minä mahdan näyttää hyvin epäkohteliaalta.

Senjälkeen hän toipui ja koetti olla ajattelematta Mrs. Reffoldia anteeksi-antajana, mutta kesti aikaa sentään jonkun verran, ennenkuin hän saattoi katsahtaa isäntäväkeen, uudestaan purskahtamatta nauruun. Suupielet ne kumminkin vapisivat, ja tummissa silmissä asui veitikkamaisuus. Hän rupesi puhumaan hyvin nopeasti, laskien leikkiä ensimmäisistä yrityksistänsä valokuvauksessa ja arvostellen itseänsä niin hullunkurisesta että se suuresti huvitti isäntäväkeäkin.

Bernardine tunsi suurta helpotusta, kun Mrs. Reffold läksi hakemaan silkkilankoja, jättäen hänet kahden kesken Mr. Reffoldin kanssa.

— Pikku Muru, tän'iltana olen hyvin onnellinen, — sanoi Mr. Reffold. — Vaimoni on istunut täällä minun luonani. Mutta sen sijaan, että olisin nauttinut tuosta hyvästä mielestä, niinkuin minun olisi pitänyt tehdä, rupesin hakemaan hänessä moitteen syitä. En tiedä, kuinka kauan olisin purpattanutkaan, ellen äkkiä olisi muistanut teidän opetustanne: ett'ei saa moukarina iskeä toisten virheisin. Kun tuon muistin, niin oli minun helppo antaa anteeksi hoidonpuute ja ajattelemattomuus. Siitä pitäin kuin te haastelitte minun kanssani, Pikku Muru, on kaikki käynyt minulle helpommaksi.

— Teissä on itsessänne jotain, joka on sen aikaan saanut, — virkkoi Bernardine, — teidän oma ystävällinen, lempeä mielenne, vaikka te luette sen minun sanojeni ansioksi.

— Jos tietäisin jonkun onnettoman poloisen, joka olisi huojennuksen ja lohdutuksen tarpeessa, niin teistä minä hänelle puhuisin, Pikku Muru. Te olette ollut hyvin hyvä minulle. Älykäs kyllä mahdatte olla, mutta te ette ole milloinkaan rasittanut minun typerää päätäni paljolla opilla. Minä olen yksinkertainen poika parka, mutta sitä te ette milloinkaan ole antanut minun tuta.

— Kuulkaapas, — jatkoi hän, — sanokaa vaimolleni, kuinka minun oli hyvä mieli siitä, että hän oli luonani tämän iltapäivän; kenties hän jää toisellakin kertaa. Minä soisin hänen tietävän sen. Ja kuinka sievä hän oli olennossaan, eikös ollut? Ja kaunis hän on, totta maarian! Se oli niin hauskaa, että näitte hänet tänään täällä. Tuskallista hänen mahtaa olla tällaisen kivulloisen raukan kanssa kuin minun. Ja minähän olen äreä, niinkuin tiedätte. Menkää sanomaan hänelle, että minun on niin hyvä mieli, menettehän?

Tuo pieni onnen murunen, jota mies parka lainoskeli, näkyi tekevän hänet entistänsä säälittävämmäksi. Bernardine lupasi täyttää hänen pyyntönsä ja läksi hakemaan hänen vaimoansa, ottaen tekosyyksi erään kirjan, jonka Mrs. Reffold oli luvannut antaa hänelle luettavaksi.

Mrs. Reffold oli makuuhuoneessansa ja pyysi Bernardinea istumaan, kunnes hän etsii kirjaa. Hän osasi käyttää itseänsä varsin sievästi, kun vaan tahtoi.

— Te näytätte olevan paljoa parempi, Miss Holme, — sanoi hän ystävällisesti. — En saata olla tarkastelematta teidän kasvojanne. Ne näyttävät nuoremmilta ja iloisemmilta. Vahvistava ilma on tehnyt teidän hyvää.

— Niin, kyllä minä olenkin parempi, — sanoi Bernardine, kummastellen, että Mrs. Reffold todellakin oli häntä tarkastellut. — Mr. Allitsen se vakuuttaa, että minä kyllä jään henkiin, mutta en tule milloinkaan voimakkaaksi. Kaikki tällaiset kysymykset hän ratkaisee sillä tapaa, että itse on tyytyväinen, mutta ei aina niin, että muutkin olisivat tyytyväisiä.

— Hän on kummallinen herra, — myhähti Mrs. Reffold. — Minun täytyy sentään sanoa, ett'ei hän ole aivan niin tyly kuin ennen. Te näytte olevan hyviä ystäviä.

Hän olisi mielellään puhunut tästä asiasta enemmänkin, ellei olisi kokemuksestaan tiennyt, ett'ei Bernardinen kanssa ole leikkimistä.

— En tiedä, kuinka hyviä ystäviä me olemme, — sanoi Bernardine, — mutta minulla on myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Minä tiedän, mitä se on, kun ihminen on sysätty pois työstä ja toimekkaasta elämästä. Minä olen kokenut sellaista kurjuutta. Mutta se ei ole mitään hänen kurjuutensa rinnalla.

— Älkää vielä menkö, — sanoi hän. — On niin hauska pitää teitä täällä.

— Voi kuinka tämä paikka minua väsyttää, - sanoi hän äkkiä. — Ja kaikista väsyttävin on ollut tämä iltapuoli. Mr. Reffold näkyy käyvän päivä päivältä yhä ärtyisemmäksi. On se sentään kovaa, tällainen taakka.

— Niin, — lisäsi Mrs. Reffold. — Olen ihan menehtymäisilläni. Hän ei ole milloinkaan ennen ollut niin ärtyisä. Tämä on niin peräti ikävää. Se turmelee terveyteni.

Hän oli itse terveyden kuva. Bernardine ei saanut sanotuksi sanaakaan, mutta Mrs. Reffold jatkoi:

— Hänen marmatuksestaan tänä iltana ei tahtonut tulla loppuakaan.
Vihdoin alkoi häntä itseäkin hävettää ja pyysi minulta anteeksi.
Kuulittehan, eikö niin?

— Ja minä tietysti annoin paikalla anteeksi, - virkkoi Mrs. Reffold hurskaasti. — Niinhän pitää kyllä tehdäkin, mutta ei se mielipaha silti vähene.

— Hänen puheensa oli suorastaan naurettavaa, — jatkoi Mrs. Reffold. — Ei tämän perästä enää todellakaan tee mieli toista kertaa jäädä hänen luoksensa. Huomenna lähden rekiretkelle.

— Käyttekö useinkin rekiretkillä, vai kuinka? - kysäsi Bernardine lempeästi.

Mrs Reffold katsahti häneen epäilevin silmin. Hän ei ollut milloinkaan varma siitä, ett'ei Bernardine tee pilkkaa hänestä.

— Vähänpä minulla täällä huvituksia on, - lisäsi hän, ikäänkuin puolustaakseen itseänsä. — Ja sitäkin hän näkyy minulta kadehtivan.

— En usko hänen kadehtivan teiltä mitään, — sanoi Bernardine sydämellisesti; — siksi rakastaa hän teitä liian paljon. Ette tiedä, kuinka paljon mielihyvää te teette hänelle, uhraamalla hiukan ajastanne hänen edukseen. Hän kertoi minulle, kuinka onnelliseksi te hänen tänä iltana teitte. Ja näittehän te sen itsekin. Mrs. Reffold, tehkää häntä onnelliseksi niin kauan kuin hän teillä vielä on. Ettekö ymmärrä, että hän lähtee tyköänne pois? Ettekö ymmärrä vai ettekö tahdo ymmärtää? Me kaikki näemme sen; te yksin ette.

Mrs. Reffold oli vielä nojautuneena taakse päin tuolissansa, käsillään kannatellen kaunista päätänsä. Hän oli kalpea eikä puhunut mitään. Bernardine odotti. Äänettömyyttä ei häirinnyt muu kuin mäkeä laskevain lasten iloinen melu Kurhausin puutarhassa. Hiljaisuus kävi lopulta tuskalliseksi, ja Bernardine nousi. Hän tunsi, kuinka paljon nuo moniaat lauseet olivat kysyneet hänen voimiansa, ja missä määrin hän oli muuttunut entisestään.

Petershofin lääkärien oli tapana sanoa, että sairaitten hoitajista heillä oli paljoa enemmän vaivaa kuin itse sairaista. Sairaat ne joko paranivat tai kuolivat; ellei käynyt toisin, niin kävi toisin. Kaikissa tapauksissa sen tiesi, miten heidän kanssaan olla. Mutta toinen oli hoitajain laita: ei löytynyt mitään, johon he eivät olisi pystyneet, — paitsi sairaittensa hoitamiseen! Joko he puuhasivat liian paljon tahi eivät puuhanneet ensinkään. Kaikki menettelivät ensi alussa oikein päin, ja lopulti menettelivät kaikki nurin päin. Ne, jotka paljon puuhasivat, saivat välinpitämättömyyden puuskia, kun eräät potilas parat näyttivät vähänkin kääntyvän parempaan päin. Puuhaamattomat joutuivat huolellisuuden raivoon silloin kuin heidän potilaansa, tottuneina jo yksinäisyyteen ja hoidonpuutteesen, kärsivät siitä, että

Esittää heille, miten milloinkin olisi tehtävä, olisi ollut mieletöntä, sillä he olivat perin tyytyväisiä omaan metodiinsa. Ehdottaa, että he lähtisivät pois, olisi ollut sula mahdottomuus, sillä he olivat lujasti vakuutettuja läsnäolonsa välttämättömyydestä heidän hoidokeilleen. Ja sitten, päättäen siitä, millä tavalla he hakivat huvituksia itselleen, heidän ei tehnyt mielikään lähteä Petershofista, mutta sitä he eivät potilailleen tunnustaneet. Päinvastoin oli hoitajain tapana moittia tätä paikkaa ja valittaa, että heidän yhä vaan täytyy olla täällä kuukausmäärin. Sitä paitsi miellytti heitä puhella siitä, kuinka suuren uhrauksen he olivat tehneet ja kuinka monesta hauskuudesta vapaehtoisesti luopuneet, tullakseen tänne hoitamaan sairaita. Tätä he puhelivat sairaittensa kuullen. Ja jos viimeksi mainitut olisivat pyytäneet heitä panemaan pillit pussiin ja palajamaan noihin hauskuuksiin, mistä olivat kieltäyneet, niin olisivat hoitajat hämmästyneet sitä kiittämättömyyttä, joka saattoi mointa keksiä.

Ne olivat lystikästä väkeä, nuo hoitajat, niin peräti tiedottomia omista puutteistansa, että saattoivat laiminlyödä omia potilaitansa ja pitää sen sijaan huolta toisten hoidettavista ja näytellä mitä huolellisinta hoitajaa siellä, missä heitä ei kysytty eikä kaivattu. He saattoivat tulla kertomaan omille, laiminlyödyille rakkaille potilaillensa, mitä kaikkea he olivat tehneet muille, ja nuo rakkaat potilaat myhähtelivät rauhallisesti ja katselivat, kuinka nappeja ommeltiin vieraan takkiin, ja kuinka toisten ihmisten laiminlyödyille rakkaille sairaille keitettiin vesivelliä, jota heille itselleen ei kunnollisesti laitettu milloinkaan.

Muutamat rakkaista potilaista ottivat tuon kovin pahakseen. Olipa heidän joukossaan monta korkeammallakin älyllä varustettua, jotka näkyivät ymmärtävän, ett'ei heillä ollut oikeutta tulla sairaiksi, ja kun kerran olivat tulleet sairaiksi ja siten ystävillensä rasitukseksi, niin piti heidän koettaa parastansa, ollakseen kiitollisia siitä, mitä heille tehtiin, ja kärsivällisiä, jos he jäivät jotain vaille. Toiset, vieläkin korkeammalla älyasteella, sanoivat, että hoitajain kummallisuus tulee yksinomaa Petershofin ilmasta. He tiesivät, että se nousee ehdottomasti päähän, ja että kun sitä syvästi ahmii, niin joutuu suunniltaan. Siksipä ei ole syytä valittaa eikä tarvitse mieltään katkeroittaa.

Nämä ne olivat kolonian filosofeja, hienoa valioväkeä, jommoisia on joka koloniassa.

Mutta löytyipä potilaitten joukossa pivollinen kapinallisiakin, ja näitten oli lohdullista uskoa toisilleen huoliansa. Nämä pitivät kokouksiansa tavallisesti niin sanotussa lukusalissa. Siellä ei ollut pelkoa, että heitä häiritsisi joku hoitaja, joka mahdollisesti on jäänyt kotia väsymyksestä.

Tänään ei ollut kuin moniahta kapinallinen yhdessä, mutta nämä olivat tavallista kiihkeämmässä tilassa, sillä lääkärit olivat sanoneet muutamille heistä, että heidän pitää lähettää hoitajansa kotia.

— Mitäs nyt tehdä? — sanoi pikku mademoiselle Gerardy, käsiänsä väännellen. — Lääkäri käski minun sanoa sisarelleni, että hän lähtisi kotia, ja että hän vain häiritsee minua ja tekee tilani pahemmaksi. Tohtori sanoi häntä "tuuliaispääksi." Ellen minä sano, niin uhkaa hän sanoa itse, mutta sitten siitä leikki nousee! Mon Dieu! Minä olen niin kyllästynyt noihin kohtauksiin. Ne raastavat minut rikki. Minä kärsin vaikka mitä, ennenkuin syntyy uusi kohtaus. Enkä minä saa häntä tekemään mitään minun edukseni. Ei hänellä ole aikaa minua varten. Ja sittenkin hän luulee pitävänsä minusta aivan erinomaista huolta ja uhraavansa minulle kaiket päivät, minulle, joka välistä en saa nähdä häntä tuntikausiin.

— Niinpä niinkin, sanoi muuan Puolalainen, herra Liszinski. — Teidän sisarenne ei kumminkaan riitele joka ihmisen kanssa, niinkuin minun äitini. Melkein jok'ikinen päivä on hänellä riitaa, ellei yhden, niin toisen kanssa, ja sitten hän tulee minun luokseni ja sanoo olevansa loukattu. Ja muut tulevat raivoissansa minun luokseni ja valittavat äitini loukanneen heitä. Niinkuin minä olisin siihen syypää! Minä sanon sen heille. Minä sanon, ett'ei äitini riita ole minun riitani. Mutta ihminen kaipaa rauhaa. Tohtorikin sanoo, että minun pitää saada olla rauhassa, ja että äitini pitää heti lähteä kotiinsa. Jos minä sen sanon hänelle, niin siitä nousee hirvittävä riita tohtorin kanssa. Nykyjään hän tuskin tahtoo puhuakaan äitini kanssa. Siitä näette, mademoiselle Gerardy, että minä todellakin olen kovin pahassa pulassa. Mitä minä nyt teen?

Sitten puhui muuan Amerikalainen. Hänen tilansa oli käynyt yhä huonommaksi ja huonommaksi, siitä pitäin kuin hän oli tullut Petershofiin, mutta hänen veljensä, iloinen, kookas nuori herra, ei näkynyt ensinkään käsittävän, kuinka arveluttavassa tilassa veli oli.

— Ja mitä pitää minun tehdä? — kysyi hän haikeasti. — Minun veljeni ei näy ajattelevankaan sitä, että minä olen sairas. Hän sanoo vaan, että minun pitää reipastaa itseäni ja lähteä hänen kanssaan luistelemaan ja laskemaan mäkeä. Silloin sanon minä hänelle tohtorin käskeneen minun hiljaa paistattelemaan päivää. Minua ei hoida kukaan, ja kun minä yritän hoitaa itse itseäni, niin minulle nauretaan. Paha on olla sairaana, mutta vielä pahempi on, jos ne, jotka voisivat hiukan auttaa, eivät edes usko tuota sairautta. Kirjoitin tuosta kerran kotia, mutta he luottavat vaan veljeni sanoihin, ja hekin kehoittavat minua vaan reipastamaan itseäni.

Hänen poskensa olivat kuopallaan, hänen katseensa oli synkkä. Ei ollut voimaa hänen äänessään, ei vireyttä hänen olennossaan. Hän oli nopeasti liukumassa alasmäkeä, kunnollisen hoidon puutteessa ja väärin käsitettynä.

— En tiedä, tokko minun laitani on parempi kuin teidänkään, — virkkoi muuan englantilainen lady, Mrs. Bridgetower. — Minulla on kyllä opinkäynyt hoitaja, mutta hänestä olen kylläni saanut. Hän tekee juuri niinkuin itse suvaitsee. Aina hän voi huonosti tai ainakin väittää voivansa, ja aina hän on pahoilla mielin. Hän nurisee kello kahdeksasta aamulla yhdeksään illalla. Olen kuullut hänen olevan hauskan muitten seurassa, mutta minulla ei ole milloinkaan mitään mielihyvää hänen iloisuudestaan. Tyttö rukka! Hän on hyvin arka vilulle, mutta ei todellakaan ole kovin hupaista nähdä häntä kyykkysillään uunin ääressä, jota hän melkein syleilee. Milloin hän ei puhu omasta ulkomuodostaan, silloin hän puhelee: "Voi, ett'en olisi koskaan tullut tänne Petershofiin!" tahi: "Miksikä vainenkaan hylkäsin Manchesterin hospitalin?" tahi: "Tämä kylmyys se käy ihan luihin ja ytimiin." Ensi alussa hän koetti lukea minulle, mutta se oli sellaista surkeata ruikutusta, ett'en minä jaksanut sitä kuulla. Minkäkö tähden en lähetä häntä pois? Mieheni ei ota kuuleviin korviinsakaan, että minä jäisin yksikseni, ja sanoo, että minä voisin tehdä hullumpaakin kuin pitää hänet luonani. Kenties niinkin.

— En tiedä, mitä antaisinkaan, jos olisi minulla sellainen sisar kuin tuolla somalla Fräulein Müllerillä, — lausui pieni neiti Oberhof. — Hän pistäysi eräänä päivänä katsomassa minua, ollessani yksin. Mutta kun sisareni tuli sisään, ei hän ollut yhtään hyvillään siitä, että Fräulein Sophie Möller oli luonani. Itse ei hän tee minun edukseni mitään eikä sallisi muittenkaan mitään tekevän. Silti on hän erittäin hyvä muita kohtaan. Hän tulee välistä kotia teaterista puoli kymmenen — silloin olen juuri parahiksi nukkunut — ja hän kävelee kolistaa huoneessa ja laittaa vesivelliä eräälle puolalaiselle rouvalle. Sitten hän lähtee ja vie mennessään sekä vesilasit että minun uneni. Kerran yritin valittamaan tuosta, mutta hän sanoi minun olevan ärtyneellä mielellä. Ette usko, mitenkä tuskallista on lusikan kilke vesivellissä juuri silloin kuin tekisi mieli nukkua. Jo siinä yhdenkin kerran ajattelee: "Eikö se vesivelli nyt viimeinkin valmistu? Sata vuottahan siihen näkyy kuluvan".

— Saattaisi sitä sentään malttaa, jos tietäisi saavansa sen itse, — sanoi herra Liszinski. — Mutta, Fräulein, teidän siskonne ei sittenkään riitele jokikisen kanssa. Olkaa edes siitä hyvästä kiitollinen.

Tuskin oli hän sen sanonut, niin jo vääntyi lukuhuoneesen muuan kookas rouva. Hän oli palavissaan ja hyvin kiihkeän näköinen. Se oli herra Liszinskin äiti. Tuiskuna tulvi häneltä puolalaisia sanoja. Välistä on vaikea erottaa, milloinka nuo ihmiset ovat suutuksissaan, milloin hyvillä mielin. Mutta madame Liszinskistä ei saattanut olla epätiedossa: hän oli myötäänsä suutuksissaan. Hänen poikansa nousi sohvalta ja seurasi häntä ovelle. Siellä hän kääntyi muitten salaliittolaisten puoleen ja kohautti olkapäitään.

— Saattaa teillä olla taipumusta mihin muuhun, — sanoi Robert Allitsen eräänä päivänä Bernardinelle, — mutta ei teillä sitä ainakaan ole valokuvaukseen. Te ette ole edistynyt rahtuistakaan.

— En minä kaikessa ole yhtä mieltä teidän kanssanne, — sanoi Bernardine närkkäästi. — Mielestäni on minun onnistunut saada varsin hyviä kuvia.

— Ette te ole mikään tuomari siinä asiassa, - sanoi Juro Herra. — Ensinnäkään ette osaa valita valoväliä. Te katsotte kieroon. Sen minä olen sanonut teille monta kertaa.

— Olette niinkin, — vastasi hän. — Kyllä te pidätte muistoani siinä suhteessa vireillä.

— Teidän valokuvanne tuosta hirmuisesta pienestä tanssijattaresta, josta te pidätte niin paljon, on suorastaan inhottava. Hirviöllehän se näyttää. Ja kenties hän hirviö onkin, mitä minä siitä, mutta ei hän todellisuudessa ainakaan näytä siltä.

— Minun mielestäni tämä on minun tekemistäni valokuvista paras, — sanoi
Bernardine kovin suutuksissaan.

Bernardine saattoi sietää hänen ylpeyttänsä sellaisissa asioissa, joita hän tunsi hiukan enemmän kuin Juro Herra, mutta kun tämä rupesi mestaroimaan häntä siinä, missä Bernardinella ei oikeastaan ollut mitään tietoa, silloin loppui neitosen kärsivällisyys. Bernardinessa ei ollut tarpeeksi malttia huomaamaan olevansa ärsytetty.

— En tiedä, lieneekö se paras, — virkkoi Juro Herra, — elleihän liene paras todistus teidän taitamattomuudestanne. Siltä kannalta katsoen tämä on todellakin pantava ensi sijaan.

Toinen lensi tulipunaiseksi harmista. — Ei mikään ole niin helppoa kuin tehdä pilkkaa toisesta, — sanoi hän kiivaasti. — Se on vähätietoisten ainainen turvakeino.

Tämän sanottuaan astui hän ylpeästi pois, niinkuin nainen suutuksissaan konsanaankin. Jos olisi ollut ovi, jota olisi sopinut paiskata mennessään kiinni, niin varmaankin hän olisi paiskannut. Hän teki kumminkin, minkä asianhaarat sallivat: riuhtaisi kiivaasti oviverhon syrjään ja astui konserttisaliin, jossa joka ilta kylpyajan kuuden kuukauden kuluessa muuan kokoonhaalittu jouhiorkestri huvitti Kurhausin vieraita. Juro Herra jäi seisomaan käytävään.

— Johan nyt! — virkkoi Juro Herra miettivästi, leukaansa pyyhkäisten.
Sitten astui hän verkalleen huoneesensa.

— Johan nyt! — sanoi hän vielä kerran. Tultuaan makuuhuoneesensa, rupesi hän lukemaan. Mutta muutaman minutin kuluttua hän sysäsi kirjan pois, pani lampun peilin ääreen ja harjasi tukkansa. Sitten puki hän päälleen mustan takin ja sitoi kaulaansa valkoisen silkkiliinan. Takilla oli tomupilkku. Sen hän harjasi huolellisesti pois ja sammutti sitten lampun.

Kulkiessaan portaita alas, kohtasi hän Marian, joka katsoa tuijotti häneen hämmästyneenä. Olihan aivan vastoin tavallisuutta nähdä häntä uudestaan, sittenkuin hän kerran oli mennyt kamariinsa päivällisten jälkeen. Ei jäänyt Marialta huomaamatta musta takki eikä valkoinen liinakaan, ja tämän merkillisen asian hän kertoi toverilleen Annalle.

Juro Herra oli sillä välin saapunut konserttisaliin. Hän katseli ympärilleen, nähdäkseen, missä Bernardine istui, ja valitsi sitten itselleen paikan ihan vastapäätä häntä. Sinne hän istahti ypö yksikseen. Hänen asentonsa muistutti piestyä koiraa. Tuon tuostakin hän vilkaisi, istuiko Bernardine yhä entisellä sijallaan. Huono musikki vaivasi häntä kovin. Mutta sankarina hän kesti paikallaan. Miksikä hän kesti, siihen ei ollut mitään järkevää syytä. Vähitellen alkoi yleisö harveta. Juro Herra istui yhä sijallansa masentuneen näköisenä.

Vihdoin nousi Bernardine, ja samoin teki Juro Herrakin. Nöyrästi hän seurasi Bernardinea ovelle. Bernardine kääntyi ja huomasi hänet.

— Mieleni on paha, että saatoin teidät suuttumaan, — sanoi hän. — Minä tein tyhmästi.

— Mieleni on paha, että minä suutuin, - vastasi toinen nauraen. — Siinä minä tein tyhmästi.

— Olen nyt luullakseni riittävästi pyytänyt anteeksi, — virkkoi Juro
Herra. — Se sellainen ei miellytä minua ensinkään.

Tämä ei kumminkaan ollut vielä laulun loppu, sillä seuraavana päivänä, heidän syödessään aamiaista yhdessä, otti Juro Herra itse puheeksi eilisen asian. — Osittain se oli oma syynne, että minä eilen illalla tein teille pahaa mieltä, — sanoi hän. — Ette te ennen milloinkaan ole ollut herkkä suuttumaan, ja senvuoksi olen minä tottunut puhumaan teille suoraan. Mielisteleminen on vastoin minun luontoani.

— Se on varsin vilpitön selitys teiltä, — vastasi Bernardine, kaataen itselleen kahvia. — Mutta minä myönnän olleeni suutuksissa, ja suutun vastakin, jos te rupeatte tekemään niin räikeitä muistutuksia minun valokuviani vastaan.

— Ja kieroon te vaan katsotte. Niinkuin nytkin! Te olette kaatanut kahvia kupin ohi. Tietysti te saatte tehdä niinkuin suvaitsette, mutta yleisen tavan mukaan sitä kaadetaan kupin sisään.

— Teidän terveytenne on todellakin käynyt paremmaksi, — sanoi Juro Herra äkkiä. — Minun ei kävisi kummaksi, vaikka syntyisi teiltä kirjakin. Ei siltä, että uusi kirja olisi suotava. On niitä kirjoja paljo ennestäänkin, ei vaan riitä väkeä pyyhkimään pölyjä niistä. No niin, tätä seikkaa te ette kyllin visusti malta muistaa. Kirjanne te kirjoitatte.

— Ei siltä näytä, — sanoi hän. — Tyytyisin minä luullakseni nyt hiljaisempaan ja hyödyllisempään toimeen.

— Kirjanne te kirjoitatte, — jatkoi Juro Herra. — Mutta kuulkaas. Tehkää miten hyvänsä, mutta älkää panko henkilöitänne pitämään pitkiä keskusteluita. Ei ihmiset todellisuudessa juttele keskenään neljää sivua yhtä mittaa. Niin muodoin, jos saatatte yhteen kaksi älykästä, niin älkää antako heidän haastella älykkäästi. Älykkäät eivät tee sillä tapaa. Tyhmät ne vaan luulevat, että heidän pitää alati puhella viisaasti. Älkää pidättäkö lukijoita kovin kauan yhdessä asiassa. Jos teillä pitää olla auringonlasku, niin antaa sen laskea pian. Minä voisin antaa teille monta muutakin viittausta, joista saattaisi olla teille hyötyä.

— Mutta miks'ette käytä viittauksianne omaksi hyödyksenne? — kysäisi
Bernardine.

— Se olisi itsekästä, — vastasi toinen juhlallisesti. — Minä soisin, että teille olisi niistä etua.

— Nopeinpa askelin te näytte oppivankin olemaan epä-itsekäs, — sanoi
Bernardine.

Samassa astui Mrs. Reffold aamiaissaliin ja, huomattuaan Bernardinen, nyökkäsi hänelle kankeasti.

— Minä luulin teitä ja Mrs. Reffoldia hyviksi ystäviksi, — sanoi Robert
Allitsen.

— No niin, jos teistä nyt tuntuu hiukan ilkeältä, niin onhan se aivan luonnollista, — sanoi Juro Herra. — Min'en ymmärrä, mitä syytä teillä oli puhua Mrs. Reffoldille hänen velvollisuuksistansa. Minä uskallan sanoa, että hän tietää ne vallan hyvin, vaikk'ei hän kenties välitä niistä. Minua harmittaisi ainakin, jos joku toinen tulisi osoittamaan minulle, mikä minun velvollisuuteni on. Kukin tietää velvollisuutensa, mutta kunkin oma asia on, täyttääkö hän ne, vai on täyttämättä.

— Taidattepa olla oikeassa. En minä niin rohkea olisi ollutkaan, mutta tuon rouvan välinpitämättömyys sai minut suunniltani.

— Mitä teidän tarvitsi joutua suunniltanne toisen asiassa ja miksikä ensinkään sekaantua niihin?

— Vaikea on toiselta toista välttää, — sanoi Juro Herra. — Siihen tarvitaan neroa. Olla myötätuntoinen, siihen kysytään neroa, ja olla hyvä, siihen kysytään neroa kanssa. Mutta nerot ovat harvinaisia.

— Tunsin minä yhden, — sanoi Bernardine. - Minulla oli ystävä, jonka puoleen käännyin saamaan myötätuntoisuutta murheeni ensi aikoina. Kun muista ei ollut kuin ärsytystä, osasi hän aina rauhoittaa mieltäni. Hänen maksoi vain tulla huoneeseni, niin kaikki oli taas hyvin.

Kyyneleitä kiertyi Bernardinen silmiin. — No niin, — virkkoi Juro Herra ystävällisesti, — ja missä on tuo nero nyt?

— Lapsi parka, — virkkoi Juro Herra, puolittain itsekseen. — Enköhän tietäne minäkin jotain tuollaisen luvun lopusta?

Mutta Bernardine ei kuullut häntä; hän muisteli ystäväänsä. Hän ajatteli, niinkuin me kaikki ajattelemme, että ne, joilta me murheemme päivinä saamme myötätuntoisuutta, kohoavat silmissämme pyhiksi olennoiksi. Pyhimyksiä he eivät liene, mutta, sopivamman nimen puutteessa, pyhiä he meille ovat, armaita, rakkaita olentoja. Tuo pitkä aika, iäisyys, ja tuo suuri olotila, kuolema, eivät voi raastaa heiltä heidän pyhyyttänsä; sillä me olemme kyynelillämme julistaneet heidät pyhimyksiksi.

Hän heräsi haaveilustaan, kun Juro Herra, nousten ylös, ryminällä siirsi tuolinsa pöytään.

— Minä lähden kehittämään valokuviani. Tahdotteko tulla minua auttamaan? — kysäisi hän hilpeästi. — Ei siihen silti suoria silmiä tarvita.

— Jos vakavasti asiata ajattelee, niin onhan jotenkin mieletöntä toivoa keskeymätöntä onnea. Onnea tulee osaksemme yksinäisissä irtonaisissa palasissa; ja ken meistä viisas on, tyytyy näihin katkonaisiin muruihin.

— Mutta ken on viisas? — sanoi Bernardine. — Kaikkihan me odotamme onnea. Ei kukaan sano, että me tulemme onnellisiksi, mutta sittenkin, vaikk'ei kukaan meille sitä sano, on siitä ihmisluonnossa todellinen vaisto.

— Hauska olisi tietää, — virkkoi Juro Herra, — missä kehitysvaiheessansa meidän nykyinen arvoisa olotyyppi ensi kertaa tunsi vaistoa. Päivänvalo lienee siihen osaltaan vaikuttanut. Näettehän, mitenkä koira asettuu päivänpaisteesen; vihoviimeiseltä rakiltakin pääsee siinä mielihyvän huokaus, vihaisin kissakin alkaa kehrätä.

He pysähtyivät sen huoneen edustalle, joka erikseen oli laitettu kuntoon Kurhausissa valokuvauksen vimmaamia vieraita varten.

— En minä saata mennä tuohon hirmuiseen koloon, — sanoi Bernardine. — Ja sitä paitsi, minä olen luvannut pelata shakkia ruotsalaisen professorin kanssa. Sitten lähden ottamaan Mariasta valokuvaa. Sen minä lupasin Wärlille.

— Minä toivon, että Wärlin käy mahdolliseksi tuntea hänet, — virkkoi hän, mutta huomattuaan joutuneensa arveluttavalle alalle, hän lisäsi nopeasti:

Mennessään huoneesensa, pysähtyi Bernardine puhelemaan sievän Fräulein Müllerin kanssa, joka oli peräti iloisella mielellä, sillä lääkäri oli antanut hänelle erinomaisen hyviä tietoja hänen terveytensä tilasta. Fräulein Müller puhui alinomaa englanninkieltä Bernardinen kanssa, mutta kun hänen taitonsa siinä oli niukan puoleinen, niin tarvittiin joltinenkin määrä mielikuvitusta avuksi, jotta häntä voisi ymmärtää.

— Ah, Miss Holme, — puhui hän. — Minä sai nurinomaise hyvä tieto doktorilta.

— Te näytättekin niin reippaalta, — vastasi Bernardine. — Entäs ne kuherrukset espanjalaisen herran kanssa, hyvällä kannalla kaiketi nekin?

— No mutta! — huudahti toinen iloisesti. - Se on teidän käksimiksi.
Minä ei ole kärsi se herra.

Samassa tuli espanjalainen herra Kurhausin kukkakaupasta, kaunis kukkavihko kädessä.

— Mademoiselle, — sanoi hän, ojentaen hänelle kukkavihkon ja samassa painaen hänen kätensä sydämelleen. Hän ei ollut ensi alussa huomannut Bernardinea ja nyt, nähtyään hänet, nolostui hiukan. Bernardine myhähti heille kummallekin ja lymysi kukkakauppaan, joka oli sijoitettu yhteen noista katetuista käytävistä pää- ja kylkirakennusten välillä.

Herra Schmidt, puutarhuri, oli sitomassa seppeltä. Hänen lempikumppalinsa, ruskea kissa, leikitteli vanungin kanssa. Schmidt oli varsin äkäinen luonnoltaan, mutta Bernardinesta hän piti paljon.

— Minä olen pannut nämä orvokit syrjään teitä varten, Fräulein, — virkkoi hän tuikealla tavallaan. — Aioin lähettää ne teidän huoneesenne, mutta minut keskeyttivät työssäni.

— Teillä on kaunis seppele tekeillä, herra Schmidt, — huomautti
Bernardine. — Kuka on kuollut? Joku Kurhausissa?

— Ei, Fräulein. Mutta minun pitäisi panna ovi kiinni, seppeleitä tehdessäni. Ihmiset säikähtävät ja luulevat, että nyt heidänkin pitää kuolla. Säikähdättekös tekin?

— Enpä luule, — vastasi Bernardine, ottaen kukkasensa ja silitellen ruskeata kissaa. — Iloinen kumminkin olen, ett'ei ketään täällä ole kuollut.

— Se on erästä nuorta, kaunista ladyä varten, — sanoi puutarhuri. — Hän oli Kurhausissa kaksi vuotta sitten. Minä pidin hänestä. Hän ei sallinut sitoa kukkasia vanungilla. Minä panin parastani, sitoakseni niitä ilman, mutta vaikeaa se oli.

Bernardine jätti hänet jatkamaan työtänsä ja läksi pois mietteisinsä vaipuneena. Koko sinä aikana, minkä hän oli viettänyt Petershofissa, ei hän ollut oppinut katselemaan kylmäkiskoisesti tuota surkeutta, joka häntä kaikkialla ympäröi. Turhaan olivat menneet Juron Herran saarnat; turhaan hänen omat harkintansa.

Nuo ihmiset, jotka täällä kärsivät ja kuihtuivat ja läksivät pois, mitä ne olivat hänelle?

Eihän siihen ollut mitään aihetta. Ja sittenkin hän tunsi heidän kaikkien tunteita, hän, joka entisaikoina olisi pitänyt ajanhukkana ruveta hetkeksikään mietiskelemään jotain niin joutavaa kuin yksityisten ihmisten kärsimyksiä.

Ja siltana hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli hänen oma sairautensa.

Kuinka hitaita ovat meissä ajatukset, kuinka puutteellista mielikuvitus, koskapa vasta omat huolet ja kärsimykset opettavat meitä käsittämään jotain muittenkin huolista ja kärsimyksistä!

Niin, kuinka kummastelevatkaan meitä koirat, ne, jotka tuntevat, milloin meitä suru ja murhe painaa ja lyöttäyvät lähelle meitä!

Bernardine ennätti huoneensa ovelle. Hän kuuli nimeänsä mainittavan, kääntyi ympärinsä ja näki Mrs. Reffoldin. Säikähdys kuvastui tämän kauniilla kasvoilla.

— Miss Holme, — sanoi hän, — minua lähetettiin hakemaan… Min'en uskalla mennä yksin hänen luoksensa… Minä tahtoisin, että te… Hänen on pahempi… Minä olen…

Bernardine otti häntä kädestä, ja nuo kaksi naista kiiruhtivat pois ääneti.

Bernardine oli nähnyt Mr. Reffoldia edellisenä päivänä. Silloin hän oli istunut hänen vieressään ja pidellyt hänen kättään omassaan. Sairas oli välistä myhähtänyt, mutta yhden ainoan kerran hän vaan oli puhunut.

— Pikku Muru, — oli hän kuiskaissut, sillä hänen äänensä oli nyt pelkkää kuiskutusta vaan. - Minä muistan kaikki, mitä olette minulle puhunut. Jumala siunatkoon teitä! Mutta kuinka kauan sitä kuolemista kestää!

He kantoivat hänet tuohon pieneen ruumiskappeliin. Bernardine jäi
Mrs. Reffoldin luokse, jota näytti hirvittävän olla yksin. Hän piti
Bernardineä kädestä.

— Ei, ei, — puhui hän liikutettuna, — te ette saa mennä. Minun on mahdoton olla yksin. Jääkää te luokseni.

Hän ei osoittanut surua eikä kaipausta. Ei hän maininnut miehensä nimeä. Hän silitteli vain kauniita kasvojansa.

Pari kertaa yritti Bernardine päästä pois. Tämä odotteleminen oli hänestä tuskallista; hän tunsi, ett'ei hänestä täällä ole mitään hyötyä.

— Ei, ei, — puheli hän. — Minä en kestä olla yksin ilman teitä. Minun täytyy saada pitää teidät luonani. Miksikä te jättäisitte minut?

Ja Bernardine jäi. Hän koetti lukea kirjaa, joka oli pöydällä. Hän luki viivoja ja pisteitä tapeteilla. Hän ajatteli vainajata ja eloon jäänyttä vaimoa. Hän oli surkutellut vainajata, mutta nähdessään nyt hänen leskensä murtuneet kasvot, tunsi hän sydämensä pohjasta surkuttelevansa häntä. Katumus oli tuleva, vaikk'ei se kauan kestänekään. Sydän tahtoo edes hetkisen nähdä oman itsensä kasvoista niin kasvoihin ja unohtaa sitten kuvansa.

Mutta sinä hetkenä — mikä tuskain paino, kokonainen vuosisata kärsimystä!

Bernardine kävi helläksi Mrs. Reffoldia kohtaan, hän kumartui sohvan yli ja hyväili noita kauniita kasvoja.

Muuta hän ei sanonut, mutta siinä oli kylliksi. Mrs. Reffold purskahti valtavaan itkuun.

— Voi, Miss Holme, — nyyhkytti hän. — En edes ollut ystävällinen hänelle. Ja nyt on myöhäistä. Mitenkä minä voin kestää tämän?

Mrs. Reffold oli tuntikausiksi jättänyt miehensä olemaan yksinänsä ja hoitoa vailla hänen eläessänsä Nyt, kun mies oli kuollut eikä arvatenkaan välittänyt mihin hän leposijansa saa, nyt kului hetken aikaa, ennenkuin vaimo suostui jättämään hänet tuohon yksinäiseen, pieneen Petershofin kalmistoon.

Mutta sitä hän ei sanonut; hän vaan tyyneesti kehoitti Mrs. Reffoldia hautaamaan miehensä Petersnofiin. Rouva suostui.

- Itsekin te olette kuin mikä haamu - sanoi hän Bernardinelle. - Tulkaa sen sijaan minun kanssani maalle.

— Toisen kerran, — sanoi hän. — Mrs. Reffold tarvitsee minua. Minä en saata jättää häntä. Hän on niin surkeassa tilassa.

Mrs. Reffold kiintyi paljon Bernardineen näinä viime päivinä, ennen lähtöänsä Petershofista. Hän oli päättänyt lähteä Wiesbadeniin, jossa hänellä oli omaisia, ja kehoitti Bernardinea tulemaan mukaansa, jopa pyysikin. Bernardine kieltäytyi.

— Olen nyt ollut poissa Englannista lähes viisi kuukautta. Rahani alkavat loppua. Minun pitää palata takaisin työtä tekemään.

— Tulkaa sitten minun seuranaisenani, — ehdotti Mrs. Reffold. — Minä maksan teille sievän palkan.

— Ei, — sanoi hän. — En minä saata ruveta rahaa ansaitsemaan sillä tavalla; se ei sovi. Sitä paitsi, ette te huolisi kauan olla minun kanssani: pian te kyllästyisitte minuun. Te ajattelette nyt, että teidän olisi hauska pitää minua seurassanne. Mutta minä tiedän, miten kävisi: teidän tulisi paha mieli, ja niin tulisi minunkin. Paras on erota sinänsä: te menette omaa tietänne, minä omaani. Me elämme erillaisissa maailmoissa, Mrs. Reffold. Mieletöntä olisi minun tulla teidän maailmaanne, niinkuin teidänkin minun. Pidättekö minua tylynä?

Niin he erosivat. Mrs. Reffold ei ollut puhunut myötätuntoisesti ennenkuin asemalla, jolloin hän, kumartuen Bernardinea suutelemaan, kuiskasi:

— Minä tiedän, ett'ette minua kovin tuomitse. Lupaatteko? Mutta jos milloinkaan murhe teitä kohtaa, ja minä voin auttaa teitä, kirjoitatteko minulle silloin?

Huoneesensa tultuaan, huomasi Bernardine pöydällään pienen paketin. Siinä oli Mr. Reffold vainajan kellonperät. Bernardine oli usein nähnyt hänen leikkivän niillä. Niihin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon Mr. Reffold pari kuukautta sitten oli kirjoittanut: "Anna kellonperäni Pikku Murulle, jos hän tahtoo uhrata hiukan ylpeyttänsä ja ottaa lahjan vastaan."

Bernardine irroitti kellostansa hivuksista punotun nauhan ja pani sijaan Mr. Reffoldin massivit kultakäädyt.

Siinä istuessaan ja käätyjä sormiellessaan, johtui hänen mieleensä, että yhden päivän oleskelu maalla tekisi hänen hyvää. Ensi alussa hän aikoi mennä yksin, mutta päätti sitten kysäistä Robert Allitsenilta. Marialta sai hän tietää Juron Herran olevan pimeässä huoneessa ja kiiruhti alas. Kotvan aikaa sai hän koputtaa ovelle, ennenkuin sisästä vastattiin.

— Minun negatiivini pilaantuvat, — sanoi Juro Herra tuimasti. Nähtyään
Bernardinen, lisäsi hän:

— Mitenkä? Siltähän te näytätte, kuin olisi teille lasi konjakkia tarpeen.

— Ei, — sanoi Bernardine, myhähtäen tuolle äkkinäiselle muutokselle hänen kohtelussaan. — Minä tarvitsen raitista ilmaa, rekiretkeä, päästä yhdeksi päiväksi maalle. Tuletteko?

Hän ei vastannut, vaan palasi takaisin pimeään huoneesen. Sitten hän tuli ulos kameroineen.

— Lähdetään siihen majataloon taas, — sanoi hän hilpeästi. — Minä otan noitten maalaisten valokuvat mukaan.

Puolen tunnin kuluttua olivat he matkalla. Sinne piti matka tällä erää, minne ennenkin. Siitä pitäin oli Bernardine nähnyt monta kertaa maaseutuja ja oli jo tottuneempi tuohon ihmeelliseen valkoiseen maisemaan, mutta sittenkin nuo valkoiset haamut hirvittivät ja tuo syvä hiljaisuus lumosi häntä. Sama näky se oli kuin ennenkin eikä sittenkään sama, sillä vuoden-aika oli jo ehtinyt koko joukon eteenpäin ja lumi oli ruvennut sulamaan. Loitompana oli valkoista, kuten ennenkin, mutta lähemmillä rinteillä alkoi ruoho vihertää, ja muutamat pitkät puut olivat heittäneet päältään raskaan taakkansa, näyttäen nyt vapaudessaan synkemmiltä kuin ennen, lumisessa orjuudessaan. Tiet eivät enää olleet niin kauttaaltaan tasaisia kuin ennen: reki luisti, milloin sopi, ja kolahteli, milloin täytyi. Lunta oli kumminkin siksi paljon, että kulkeminen oli mahdollista, jopa hupaistakin.

— Paras osa talvesta on mennyt, — sanoi Juro Herra. — Kenties saadaan lunta lisää, mutta luultavasti ei saada. Täällä ei ole hauska olla lumen sulamisen aikana.

— Niinpä lienee, enkä minä missään tapauksessa enää kauempaa täällä ole, — sanoi Bernardine, — ja syy on selvä. Rahat ovat loppumaisillaan. Minä lähden kotia ja ryhdyn työhöni jälleen. Enhän minä omin voimin olisi kyennyt tulemaan tänne, ellei setä olisi antanut rahoja omien säästöjeni lisäksi.

— Minulla ei ole paljoa tarpeitakaan, — vastasi Bernardine iloisesti. —
Ja rikkaus on suhteellinen käsite sittenkin.

— Se olisi ikävää, jos teidän täytyisi mennä takaisin tekemään työtä, — virkkoi Juro Herra melkein itsekseen. — Nythän te vasta olette ruvennut reipastumaan. Ja helppo on menettää se, mikä jo saatu on.

— En luule, että se minulta menee, — vastasi Bernardine, — mutta tästä puolin olenkin hyvin varovainen. Minä annan hiukan opetustunteja ja kenties kirjoitankin pikkusen, en paljoa, älkää peljätkö. En aio olla politillinen, enkä pedagogillinen enkä muutakaan suurta semmoista.

— Politika ja pedagogika, ne ovat suurta muka, — sanoi Juro Herra. — Taivas varjelkoon minua politillisista ja pedagogian sääntöjen mukaan kasvatetuista naisista.

— Te sanotte noin, kosk'ette tiedä niistä yhtään mitään, — pisti
Bernardine terävästi.

— Siitä lienee pitkä aika kulunut, — sanoi Bernardine melkein sydämettömästi. — Jos te olette elänyt täällä niin kauan, kuinka osaatte arvostella, mitä kaikkia muutoksia on tapahtunut Petershofin ulkopuolella?

— Jos olen elänyt täällä niin kauan, — toisti Juro Herra katkeralla mielellä.

Bernardine ei tuota huomannut: hän oli joutunut asiaan, josta hän aina tuli kiihkoihinsa.

— En tunne tarkoin noita politillisia naisia, - sanoi hän, — mutta tunnen kyllä korkeamman sivistyksen saaneita. Niillä kirjailijoilla, jotka taistelevat nykyajan naista vastaan, en ollut mallina edessään nainen kymmenen vuotta sitten. Girton-opiston tyttö kymmenen vuotta sitten oli toisenlainen kuin Girton-opiston tyttö nyt. Jälkimmäinen on säännöllisesti kehittynyt vesa edellisestä.

— Missä se ero sitten niitten välillä, koska te kehutte tuntevanne niin hyvin tuon asian?

— Girton-tyttö kymmenen vuotta sitten — puhui Bernardine, — oli himmeä olento, silmälasit päässä, huolimattomasti ja huonosti puettu, joka kokonaan antautui opinnoilleen ja halveksi jokaista, ken ei osannut Agamemnonia ulkoa. Hän ei suinkaan ollut miellyttävä, mutta hän ansaitsee sen, että häntä pidetään kunniassa ja kiitollisessa muistossa. Hän taisteli naisen puolesta, koettaen saada hänelle oikeutta hyvään kasvatukseen, ja minä en siedä kuulla häntä ylenkatsottavan. Se raikasmielinen nuori tyttö, joka meidän päivinämme on taitava tennis-pelissä, ja jolla on huomattava sija klassillisissa tai matematillisissa tiedekunnissa, ja joka on kirjanoppinut, olematta kirjatoukka, ja…

— Ja joka ei halveksi pitää ylpeytenänsä sievää ulkoasuakin, vaikka pitää ylpeytenänsä kirjojaan, — jatkoi Bernardine, katsoen Juroon Herraan, jota hän kumminkaan tuskin huomasi, — hän on mitä hän on, tuloksena siitä, että tuo vakava ja epämiellyttävä nainen on hänelle taistelun voittanut.

— Mutta tämä on kovin naurettavaa, että minä haastelen teille tällaisista. — Ette suinkaan te pidä väliä naisen elin-ehtojen laajentamisesta?

— Vai niin! Ja miks'en? — kysyi Juro Herra. — Olenko sitten niin kauan ollut syrjässä?

— En minä usko teidän välittävän siitä, vaikkette niin kauan olisi syrjässä ollutkaan, — vastasi Bernardine avomielisesti. — Te ette ole niitä miesten tyyppejä, jotka ovat jalomieliset naista kohtaan.

— Saanko tehdä teille pienen kysymyksen, joka tekee tästä jutusta lopun, koskapa jo ollaan majatalolla, — kysyi Juro Herra: — mihinkä oppineitten naisten tyyppiin teitä pitäisi lukea mielestänne?

— Sen jätän minä teidän älykkäisyytenne ratkaistavaksi, — sanoi hän, lisäten sitten: — jos teissä sitä on.

Tähän päättyi keskustelu, sillä tieto Herra Allitsenin tulosta oli levinnyt talossa, ja kaikki riensivät tervehtimään vieraita. Rouva Steinhart oli tukehduttaa Bernardinen äidilliseen hellyyteensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

Bernardine myhähti, päätään pudistaen, ja kääntyi tervehtimään muita, jotka olivat keräyneet heidän ympärilleen. Vihdoin läheni Katarina parkakin ja puristi rakkaasti Bernardinen kättä. Sitten astui esille Hans, Liisan sulhanen, ja Liisa kertoi, että heillä on häät kuukauden kuluttua. Nyt hämmästyi Bernardine, nähdessään Juron Herran ottavan taskustaan pienen käärön ja antavan sen Liisan huostaan. Kaikki riensivät Liisan ympärille, hänen avatessaan kääröä, ja siinä oli, mitä hän niin usein oli toivonut, hopeakello käätyineen.

— Voi! — huudahti hän. — Kuinka ihanaa! Kuinka ne tämän kylän tytöt kadehtivat minua nyt! Ja kyllä nyt harmittaa Susannaa, hyvää ystävää!

Liisa väitti itsepäisesti, että hänen kuvansa noissa arkivaatteissa ei ole hyvä. Mutta hän ei voinut salata ihastustaan, katsellessaan sitä kuvaa, joka näytti hänet maailmalle hänen paraimmissa kemputtimissaan.

Juro Herra murisi, mutta käyttihe kuin sankari, vaatien kumminkin hiljaista myötätuntoisuutta Bernardinen puolelta.

Tuo oli hauska kohtaus, vilpittömyyttä täynnä, ja Bernardine, joka tunsi olevansa kuin kotonaan näitten ihmisten seurassa, haasteli heidän kanssaan, niinkuin olisi ollut koko ikänsä heidän tuttavansa.

Silloin muisti rouva Steinhart äkkiä, että tarvitsevathan vieraat ruokaakin. Liisa lähetettiin täyttämään kyökkivelvollisuuksiansa, mutta kotvasen kesti kumminkin, ennenkuin hänet saatiin herkeämään katselemasta kuvia.

— Ota ne mukaasi, Liisa! — sanoi Juro Herra. — Siten me pikemmin pääsemme aterialle.

Liisa juoksi nauraen tiehensä, ja Bernardine jäi kahden kesken
Katarinan kanssa.

— Liisa on hyvin onnellinen, — sanoi hän Bernardinelle. — Hän rakastaa ja on rakastettu.

— Sitten ette _te _voi käsittää, — virkkoi Katarina melkein ylpeästi. —
Mutta minä käsitän.

Hän ei sen koommin enää puhunut, vaan otti ompelunsa esille ja katseli, kuinka Bernardine leikki kissain kera. Ja Bernardine leikki ja mietiskeli, tuntien kaiken aikaa, kuinka tämä sielultaan ja ruumiiltaan murtunut maalaistyttö säälittelee häntä, jonka osalle ei ole tullut tuota suurta onnea: rakastaa ja olla rakastettu. Tämä oli ollut jotain vierasta hänelle: ei hän milloinkaan ollut edes kaivannut sitä. Hän oli toivonut saada olla yksin kuin pieni luoto meressä.

Tuokion kuluttua istui hän Juron Herran kanssa aterioimassa. Kiihkeästä mielestään huolimatta oli Liisan onnistunut laittaa kaikki varsin sievästi. Silloin vaan, kuin hän oli laittamassa omeletteja aux fines herbes olisi häntä sietänyt vartioida, ett'ei olisi juossut vilkaisemaan hopeakelloonsa ja valokuvaansa, jossa hän oli paraimmissa tamineissaan!

Vieraat joivat sitten Hansin ja Liisan maljan, ja sitten oli aika suorittaa lasku. Antaessaan rahaa takaisin Robert Allitsenille, virkkoi rouva Steinhart makeasti:

— Viime kerralla maksoitte te ja Fräulein kumpikin osanne; tänään te maksoitte yksin kaikki. Olettehan toki viimeinkin kihloissa, hyvä Herr Allitsen? Voi kuinka vanha emäntä toivottaa teille onnea! Jos kuka ansaitsee tulla onnelliseksi, niin kukas muu kuin te, rakas Herr Allitsen?

— Te olette antanut minulle kaksikymmentä centimea liian paljon, — virkkoi Juro Herra tyyneesti. — Teillä on pää niin täynnä muita asioita, ett'ette osaa kunnollisesti laskeakaan.

Mutta nähdessään vanhan emännän murheelliset kasvot ja peljäten loukanneensa häntä, Juro Herra lisäsi heti:

— Kun minä menen kihloihin, hyvä emäntä, niin te siitä ensimmäiseksi tiedon saatte.

Ja siihen sai emäntä tyytyä. Hän ei kysellyt enää heiltä kumpaiseltakaan, mutta kovasti hän vaan oli pettynyt. Oli siinä palanen koomillista tuossa muorin pettymyksessä, mutta tällä kertaa se ei huvittanut Robert Allitsenia niinkuin edellisellä.

Nojatessaan reen selkämystä vastaan, sama neitonen seurassaan kuin silloinkin, muisteli hän silloisia tunteitansa. Hän oli ollut silloin hämmästynyt ja häntä oli huvittanut, hän oli kenties ollut hiukan hämilläänkin, mutta oli tuntenut koko joukon helpotusta, kun neitonen oli ollut kyllin järkevä, ottaakseen asian leikin kannalta hänkin.

He olivat olleet yhdessä useampia kuukausia. Juro Herra, joka ennen ei ollut välittänyt seurasta, oli huomannut kääntyvänsä yhä useammin Bernardinen puoleen.

Hän katsahti pari kertaa, ollaksensa varma, että Bernardine se oli hänen vieressään: siinä hän istui niin levollisena. Vihdoin virkkoi Juro Herra totuttuun tuikeaan tapaansa:

— Siihenkö teidän kaunopuheliaisuutenne loppuikin, siihen ylistyspuheesen oppineista naisista!

— Ei; minä olen säästänyt sen paremmalle kuulijakunnalle, — vastasi hän, koettaen olla iloinen.

— Minä luulin teidän lähteneen tänään maalle hakemaan hyvää mieltä, — sanoi Juro Herra hetken kuluttua. — Löysittekö?

— En tiedä. En minä osaa heti kohta liikutuksista toipua, ja Mr. Reffoldin kuolema on tehnyt mieleni murheelliseksi. Mitä te ajattelette kuolemasta? Onko teillä jotain teoriaa elämästä ja kuolemasta ja niiden välisestä sillasta? Voitteko sanoa jotain, josta olisi toiselle apua?

— Eikö sitten ole mitään merkitystä filosofialla eikä oppineitten miesten mietiskelyillä? — kysäisi Bernardine.

— Filosofia, — naurahti Juro Herra pilkallisesti. — Mitä se on saanut meille aikaan? Se on opettanut meille jotain hengen toiminnasta, opettanut meille kummallisia asioita, jotka ovat harvoille intressantteja, mutta vuosisatoja on ollut ja tullut ja mennyt, ja tuo ainoa asia, josta ihmissuku niin hartaasti halajaa saada tietoja, on yhä selvittämättä: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? — Siinä maailman suuri salaisuus. Me pyydämme leipää, ja filosofit antavat meille kiven. Mitä apua heistä olisi ja mitäpä kestään muustakaan? Kuolema on kuin onkin elämän kovia tosiasioita.

— Me sepittelemme tarinoita tulevasta maailmasta, — jatkoi Juro Herra; — ja kellä vaan on uusi tarina kerrottavana tai vanha uuteen kieleen puettava, se saa kuulijoita, ja sitä sanotaan tervetulleeksi. Se auttaa hetkeksi joitakuita, mutta kun tarinan viehätys on mennyt ohi, ovat he taas valmiit kuulemaan uutta ja kenties vielä kummallisempaa kuin entinen. Mutta solmu on yhä ennellään: saammeko kohdata rakkaitamme ja miten? Eikö se ole surkeata? Miks'emme voi enemmän asettua ulkopuolelle omaa personaamme? Tuo meidän vähäpätöinen, mitätön henkemme, milloinka se oppii laajenemaan?

— Miksikä meidän pitäisi asettua enemmän ulkopuolelle omaa personaamme? — sanoi Bernardine. — Oli aika, jolloin minäkin tunsin samaa, mutta nyt olen oppinut jotain parempaa: ett'ei meidän tarvitse hävetä sitä, että olemme ystävällisiä, ja ennen kaikkea sitä, että meillä on ihmisen vaistoista parhain, nimittäin rakkaus, ja kiihkeä toivo sen kestämisestä ja lakkaamaton pelko sen menettämisestä. Ei ole mitään halpamaista, ei tahdon, heikkouden jälkeäkään tuossa meidän levottomassa pyrkimyksessämme saada tietää sitä, mitä tämän jälkeen tuleva on, ja saammeko taas tavata niitä, jotka olemme täällä kadottaneet. Luonnollista on ja oikeata ja kaunista, että tuo on kaikkein tärkein kysymys. Tiedän kyllä monen sanovan, että on olemassa tärkeämpiäkin; niin he sanovat, mutta toisin he ajattelevat. Halajammeko me ensi sijassa saada tietää, tokko me täytämme tehtävämme paremmin jossain muualla, tokko meille suodaan suurempi viisaus, tokko me, niinkuin Mr. Reffold parka, saamme iloita siitä, ett'emme menettele kuin kylänkoirat, vaan paremmin sankarin tavalla? Näitä kysymyksiä nousee, mutta ihminen saattaa ne sysätä syrjäänkin. Tuota toista kysymystä ei voi milloinkaan lykätä syrjään. Jos se koskaan olisi mahdollista, niin ainoastaan silloin, kuin ihmisen sydän on kadottanut paraimman osan itseänsä, inhimillisyytensä. Meidän täytyy rakennella siltaa elämän ja kuoleman välille, kunkin kohdastansa. Nähdessämme, ett'ei se ole tarpeeksi luja, puramme sen pois ja rakennamme toisen. Meidän pitää katsoa, miten muut siltaansa rakentavat. Me mukailemme, me arvostelemme, me tuomitsemme. Mutta aikaa voittain opimme olemaan sekaantumatta muitten toimiin. Me saamme tietää, että yksi silta saattaa olla yhtä hyvä kuin toinenkin, ja että niitten suurin arvo on siinä, että niitä on rakenneltu. Vähät siitä, mitä me rakennamme, mutta rakentaa meidän pitää, teidän ja minun ja jok'ainoan.

— Minä olen jo aikaa sitten lakannut rakentamasta minun siltaani, — sanoi Juro Herra.

— Se tapahtuu melkein tietämättä, — sanoi Bernardine. — Kenties olette työssä sittenkin tahi kenties pidätte lepohetkeä.

Oli pari kilometriä enää Petershofiin, kun Juro Herra katkaisi vaitiolon. Hänen äänessään oli jotain ihmeellisen lempeätä.

— Kuulkaapas, ystävä hyvä, — sanoi hän, - nyt ollaan lähellä kotia, ja minulla olisi jotain kysyttävänä teiltä. Minun on helpompi kysyä täällä vapaassa ulko-ilmassa, jossa avaruus näkyy antavan kuihtuneitten keuhkojen ja mielen hengittää vapaasti.

— Minua hiukan pelottaa, että suututan teidät, — jatkoi Juro Herra, — mutta minä luotan teihin kumminkin. Se on ainoastaan tämä. Te sanoitte, että rahanne alkavat olla lopussa, ja että teidän täytyy palata kotia. Tuo nyt on varsin ikävä, koska te olette paranemaan päin. Minulla on enemmän kuin tarvitsen. Min'en tarjoa teille rahoja lahjaksi, mutta minä ajattelen, että jos tahtoisitte viipyä täällä kauemmin, teidän ei olisi mahdotonta ottaa minulta laina. Te saatte maksaa sen takaisin ennemmin tai myöhemmin, miten teille sopii, ja minä olisin hyvin kiitollinen ja…

Kyyneleitä oli kiertynyt Bernardinen silmään. Hän laski kätensä hetkeksi Juron Herran käsivarrelle.

— Mr. Allitsen, — sanoi hän, — oikein teitte, kun luotitte minuun, mutta minä en saata lainata rahoja keltään, ellen ole pakotettu. Jos keltään saattaisin, niin teiltä. Ei ole vielä kuukauttakaan, kun olin vähän hädissäni rahojen tähden; rahalähetys oli viipynyt. Silloin ajattelin, että jos minä tulen tarvitsemaan joksikin aikaa apua, niin käännyn teidän puoleenne. Te näette siis, että, jos te olette luottanut minuun, olen minä teihinkin.

Myhäys elähti Juron Herran kasvoilla, yksi noita harvinaisia, kauniita myhäyksiä.

— Siinä tapauksessa, että te muuttaisitte mieltänne, — sanoi hän tyyneesti, — saatte nähdä, ett'en minä ole muuttanut.

Hän oli rakastanut tuota neitosta niin maltillisesti, ja nyt oli hänen mielestänsä selvä vastaus saatava. Olihan se aivan välttämättömän tarpeellista heille kummallekin, että tytön kannasta tulee aivan täysi selko. Olihan hänen puoleltaan tosin tullut muutama viittaus silloin tällöin, joka antoi aihetta siihen luuloon, ett'ei tyttö ollut aivan kylmäkiskoinen häntä kohtaan. Ja hyväthän ne viittaukset olivat olleetkin aina ajakseen, mutta kylpykausi läheni loppuaan, ja tyttö oli sanonut palajavansa kotitöihin. Kenties menee tyttö häneltä nyt ikipäiviksi. Nyt ei ole aikaa enää vitkastella, ei päivääkään.

Kovin oli Wärlin pää pyörällä tänään. Hän, joka kerskaili tuntevansa nimeltä jok'ainoan vieraan Petershofissa, hän teki nyt mitä hullunkurisimpia erehdyksiä sekä kirjeensaajiin että kirjeisin nähden. Kömpelyydestään hän sai palkakseen niin monta ripitystä, että siitä olisi hermostunut lujempikin mies kuin tuo pieni, kyttyräselkäinen postiljoni.

Lopulta ei hän enää välittänyt, miten hän kirjeitään jakeli, sillä jok'ikisellä kuorella näkyi olevan sama nimi: Maria Truog. Ja vaikka hän koetti tavailla osoitteita miten päin tahansa, — ei siitä sittenkään muuta tullut. Vihdoin hän ei enää koettanutkaan, mutta jätti kirjeiden oikean perille-tulon ihan sattuman varaan.

Näin hän saapui siihen osaan Kurhausia, missä Maria valtikkaa piti. Hän kuuli Marian laulelevan kalustohuoneessa. Äkkiä kuului kiivas kellonsoitto. Maria riensi portaita alas ja palatessaan kohtasi Wärlin odottelemassa häntä käytävässä.

— Mutta onpas sinua koko pässinpää! — huudahti tyttö, heittäen kirjeen hänelle. — Pistit väärän kirjeen numeroon 82.

Samassa soitettiin taas, ja Maria kiiruhti pois. Hän palasi jälleen kirje kädessä ja tapasi Wärlin istumassa kalustohuoneessa.

— Väärä kirje numeroon 54, — sanoi hän -ja madame on hirveästi suutuksissaan siitä. Kylläpä sinusta on tänään koko vastus, Wärli! Etkö sinä osaa lukea? Annas nuo loput kirjeet tänne. Minä järjestän ne.

— En minä tänään osaa lukea, Maria, — sanoi hän, — minua viepoittaa niin merkillisesti. Katson minä mitä osoitetta hyvänsä, niin Maria Truog siitä vaan tulee. Olisin antanutkin kaikki kirjeet sinulle, mutta tiedänhän minä, ett'ei ne kaikki saata olla sinulle tulevia, vaikka sulla onkin niin monta ihailijaa. Eihän ne kaikki toki saata kirjoittaa yhtä haavaa ja pistää samaan postiin.

— Hassuja ne olisivatkin, jos niin tekisivät, - virkkoi Maria, pyyhkien muutamia vesikarafineja huolellisemmin tavallista, huolellisemmin kuin oli tarpeellistakaan.

— Mutta minä olen ainoa, joka sinusta tykkään, Mariechen, — puhui pikku postiljoni. — Ja aina minä sinusta olen tykännytkin, niinkauan kuin suinkin muistan. Eihän minulla ole niinkuin sitä ulkonäkyä, Mariechen: kirja ei ole kaunis kansilleen, mutta kirja itse ei ole huonoimpia.

Maria pyyhki pyyhkimistään vesikarafineja. Sitten nosti hän niitä ylös ja katseli päivää vasten, ihaillen niitten tavatonta kirkkautta.

— Minun ei pitäisi puhua itsestäni, — jatkoi Wärli. — Jos et sinä minua rakasta, niin siinä sitten olkoonkin sen jutun loppu. Mutta jos sinä rakastat minua, Mariechen, ja huolit minusta mieheksesi, niin et sinä onnettomaksi tule. Kas nyt se on sanottu.

— Kylläpäs meni aikaa, ennenkuin tuo tuli sanotuksi, — virkkoi hän nureillaan. — Miksi et sanonut sitä jo kolme kuukautta sitten? Nyt on myöhäistä.

— Voi, Mariechen, voi! — sanoi pikku postiljoni, tarttuen tytön käteen ja suudellen sitä. — Sinä rakastat siis toista. Olet jo kihloissa, niinkö? Vai on se myöhäistä nyt? Vai rakastat sinä toista?

— En minä ole milloinkaan sanonut rakastavani toista, — vastasi Maria. — Minä sanoin vaan, että nyt on myöhäistä. Kellohan on jo lähes viisi, ja lamput eivät vielä ole reilassa. Täss'ei ole siekailemista. Hyväinen aika, ja kannussa ei ole öljyä yhtään, ei tippaakaan!

— Hitto vieköön öljyt kannuineen päivineen! — huudahti Wärli, siepaten kannun hänen kädestään. — Mitä ne minuun kuuluvat, öljyt ja muut hynttyyt? Minulla on tekemistä vain sen rakkauden kanssa sinun sydämessäsi. Voi Mariechen! Älä pane minua odottamaan tällä tapaa! Sano nyt suoraan, rakastatko sinä minua, ja laita niin, että minusta tulee iloisin mies koko Sweitsinmaassa!

— Pitääkö minun sanoa sinulle suora totuus, — puhui Maria mitä haikeimmalla äänellä, — totuus eikä mitään muuta? No niin, Wärli, jos sinun pitää tietämän… kuinka minun on katkera pahoittaa sinun mieltäsi… — Wärlin sydän jähmettyi, ja kyyneleitä kiertyi miehen silmiin. — Mutta koska sen nyt kerran pitää olla totta eikä mitään muuta, - jatkoi kiusanhenki… — niin, Fritz… minä rakastan sinua.

Pari minuttia myöhemmin Juro Herra, jonka ei ollut onnistunut saada soittoansa kuulumaan, astui Marian kalustohuoneesen hakemaan lamppuansa. Siellä huomasi hän Wärlin syleilevän morsiantansa.

— Taisin häiritä — sanoi hän äreästi ja meni samassa pois. Mutta kohta sen jälkeen hän tuli takaisin:

Moni muukalaisen siirtokunnan vieraista oli siirtynyt alas tasangoille. Kurhaus itse oli tosin vielä täynnä asukkaita, mutta joka viikko väheni siinäkin sairaitten luku. Yksi ja toinen pöytä näytti harvenneen, muutama oli aivan tyhjäkin, sittenkuin jäljelle jääneet, seuran hälvettyä, olivat siirtyneet muihin pöytiin. Niinpä löysi monikin yksinäinen tiensä Englantilaisten pöytään, Juron Herran suureksi harmiksi, tämä kun oli oikea John Bull muukalaisten halveksimisessa. Englantilaisten pöytä, sanoi hän, on kuin Englanti itsekin: satama muitten kansain jättöväelle.

Kylpykauden loppua tiesi moni muukin seikka. Ruoka oli huononnut sekä laadun että määrän puolesta. Sairaat, toiset parantuneina, toiset huononneina, olivat käyneet kärsimättömiksi. Matkasuunnitelmia tehtiin siellä, missä ennen oli yksinomaa puhuttu ruumiinlämmöstä ja yskästä ja yleisistä taudin-oireista! Hoitajat olivat kiihkeässä tilassa hekin. Jotkut halusivat hyvinkin hartaasti päästä muuanne; toiset, jotka kenties olivat solmineet liittoja — seikka, mikä ei ollut kovin tavaton Petershofissa — koettivat pidätellä aikaa molemmin käsin, ja olivat iloisia, kun ilma, joka vielä ei ollut kokonaan muuttunut, ei antanut täyttä syytä kovin pikaiseen lähtöön.

Sievä Fräulein Möller oli lähtenyt, jätettyään espanjalaisen ihailijansa aivan lohduttomaksi, ainakin toistaiseksi. Franskalainen markisitar oli palannut parisilaisiin piireihinsä, hän, niin kuuluisa kotoisista avuistaan, joista hän oli lähtenyt niin pitkälle lomalle. Pieni franskalainen tanssijatar puudeleineen oli lähtenyt Monte Carloon. Herra Liczinski oli lähtenyt äitinsä kanssa Tyroliin, jossa madame epäilemättä oli saapa sopivia tilaisuuksia riitoihin, tahi, ellei sellaista sattuisi, oli viipymättä tekaiseva itse riitoja oman mielensä ylennykseksi ja poikansa terveyden turmioksi. Oli siellä sellaisiakin, jotka olivat jättäneet lääkärilleen maksamatta; ne olivat tietysti sellaisia, jotka olivat osakseen saaneet mitä huolellisinta hoitoa, ja jotka olivat kovina päivinä lausuneet julki kiitollisuutensa, arvellen kaiketi nyt, että kiitollisuus varsin hyvin täyttää rahan sijan, — mielipide, johon lääkärit itse eivät kokonaan yhtyneet.

Ruotsalainen professori oli lähtenyt shakkinappuloineen ja shakkilautoineen. Puolalainen guvernantti, jonka tapa oli siepata ahnaasti vähäisiä pelivoittojansa ja hyväillä centimejänsä yhtä hellästi ja kiihkeästi kuin suuremmat pelaajat käsittelevät tuhansia frankkejansa, — hänkin oli jättänyt Petershofin. Ja niinpä useimmat Bernardinen tuttavista olivat hajonneet eri haaroille, kuusi kuukautta kestäneen yhdessäolon ja seurustelun jälkeen, sanoen jäähyväiset yhtä välinpitämättömästi kuin olisi ollut sanottava hyvää huomenta tai hyvää iltaa.

Tämä kylmyys loukkasi Bernardinea monta kertaa, ja hän puheli siitä Robert Allitsenille lähtönsä aattona, heidän istuessaan ravintolan puolella kahvia juomassa.

— Tuollainen välinpitämättömyys hämmästyttää sekä surettaa — sanoi hän.
— Min'en saata sitä käsittää.

— Sillä te olette yksinkertainen, — vastasi Juro Herra, kaataen lisää kahvia itselleen ja sitten, mietittyänsä, naapurilleenkin. — Te väititte tuntevanne jossain määrin ihmissydäntä, mutta ette vieläkään näy käsittävän sitä tosiseikkaa, että useimmat meistä varsin vähän välittävät muista: he eivät saata uhrata meille emmekä mekään heille muuta kuin pikkuruisen osan aikaa ja huomiota. Me luulemme kenties, että meillä päinvastoin on hyvinkin tärkeä asema heidän elämässään, kunnes eräänä päivänä, jolloin olemme ihan varmat arvostamme, meidän ystävämme tietämättänsä antavat meidän erehtymättä huomata, ett'emme me olekaan heille yhtään mitään: tullaan toimeen ilman meitä, meidät sopii panna syrjään, meidät saattaa unohtaa, kun emme ole läsnä. Mutta jos olemme ymmärtäväisiä, niin palajamme omaan itseemme, tuntematta loukkausta, ja pidämme asianmukaisena ja järkevänä, ett'ei ihmisillä ole aikaa kääntyä muuhun kuin omiin asioihinsa. Yksinäiset ihmiset saavat oppia tuon läksyn ennemmin tai myöhemmin, ja mitä pikemmin sen oppii, sitä parempi on.

— Elämä ei ole ollut minulle kovin valoisa sekään, — vastasi Juro Herra. — Mutta tunnustanpa, ett'en ole yrttitarhaani hoidellut. Ja nyt se on liian myöhäistä; rikkaruohoa on kasvanut joka paikkaan. Äsken vielä ajattelin pari kertaa ruveta kitkemään rikkaruohoja pois, mutta nyt en enää tunne tarmoa tarpeeksi. Kenties ei siitä enää mitään hyötyä olisikaan.

— Olisi luullakseni sentään, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta enhän minäkään ole parempi teitä: en ole hoitanut yrttitarhaani minäkään.

— Ei se teidän niin vaikeaksi kävisi kuin minun, — virkkoi Juro Herra, surullisesti myhähtäen.

— Kysymys on vaan, miten kauan, — huomautti Juro Herra. — Kaipaan luultavasti minäkin teitä ensi alussa. Mutta me mukaudumme helposti uusiin oloihin, ja hyvä niin. Jokunen päivä, jokunen viikko enintäänkin, niin jo päästään tottumuksen tilaan, hurskasten ihmisten kielellä: resignationiin.

— Teidän mielestänne siis jokapäiväinen yhdessä-olo, jokapäiväinen keskustelu ja ajatusten vaihto merkitsee sangen vähän tai ei mitään? — kysyi Bernardine.

Bernardine muisteli hänen sanojansa, pakatessaan tavaroitaan: monet hupaiset hetket eivät siis merkitse mitään; palanen leikkipuhetta silloin tällöin, pienet harmin ja suuttumuksen puuskat, lyhyet, vakavat haastelut, vastaväitteet ja kaikki nuo kuusi kuukautta kestäneen tuttavallisen seurustelun pienet erikoiskohdat — kaikkeako merkitystä vailla?

Juro Herra ei ollut toisenlainen kuin nuo toisetkaan, jotka niin keveästi hänestä olivat eronneet. Ei siis kummakaan, että Juro Herra puolusti heitä.

Viimeisenä iltana, Petershofissa ollessaan, paadutti Bernardine sydämensä Juroa Herraa vastaan.

— Minä olen iloinen tuosta, — virkkoi hän itsekseen. — Siten on minun helpompi lähteä.

Murtuneen olennon haamu nousi sitten hänen eteensä, ja silloin tuo pieni, kova sydän suli kerrassaan.

Aamulla he olivat yhdessä aamiaisella kuin ennenkin. Tuskin he vaihtoivat sanaakaan. Juro Herra kysäisi hänen osoitettansa, ja Bernardine kertoi palajavansa setänsä luokse, jolla on antikvarinen kirjakauppa Stone Street'in varrella.

— Minä lähetän teille matkaoppaan Tyrolista, — selitti Juro Herra. —
Minä lähden sinne viikoksi tai pariksi tervehtimään äitiäni.

Silloin iski äkkiä hänen mieleensä, mitä Juro Herra oli hänelle puhunut siitä yhdestä suuresta uhrista äitinsä tähden. Hän katsahti Juroon Herraan, mutta tämä kohtasi hänen katseensa silmäänsäkään räväyttämättä.

Juro Herra nousi portaita ylös, mutta kääntyi ympärinsä, ikäänkuin sanoakseen jotain vielä. Mutta hän muutti mielensä ja sulki sanat sydämeensä.

Tuntia myöhemmin läksi Bernardine Petershofista. Kurhausin vahtimestari yksin oli saattamassa häntä asemalle.

Kaksi päivää Bernardinen lähdön perästä alkoivat lumet sulaa. Ei mikään ole sen ikävämpää, ei mikään näytä sen surullisemmalta.

Juro Herra istui makuukammiossaan, koettaen lukea Carpenter'in Anatomiaa. Se ei huvittanut häntä. Sitten katsahti hän akkunasta ja kuunteli veden tipahtelua jääpuikoista. Vihdoin hän tarttui kynään ja kirjoitti kuin seuraa:

En ota vieläkään uskoakseni, että Te todellakin olette lähtenyt pois. Kun ensi kertaa mainitsitte tuosta aikomuksestanne, kuuntelin sitä välinpitämättömästi, sillä minusta näytti mahdottomalta, että sellainenkin aika tulisi, jolloin emme olisi yhdessä, että päiviä tulisi ja menisi, ja että minä en tietäisi, miten te voitte, en tietäisi, oletteko parempi ja katsotteko suuremmalla toivolla elämään ja toimintaan, vai pysyykö entinen surkuteltava välinpitämättömyys ja pahoinvointi yhä edelleen teissä; onko äänenne kirkas niinkuin konsanaankin, kun ihminen on maannut hyvin ja tuntee olevansa virkeä, vai onko se painunut niinkuin sen, joka on valvonut koko pitkoisen yön.

Ei näyttänyt mahdolliselta tuollaisen hetken tulo. Monta kovaa kohtausta on minulle tapahtunut, niinkuin monelle muullekin, mutta tämä on kovin kaikista. Tahtomattani, tietämättäni olette te hiipinyt elämääni välttämättömänä osana siitä, ja nyt minun pitää menettää teidät. Te olette nyt parempi, Jumalan kiitos, ja palajatte täydempään elämään, jatkamaan työtänne ja käyttämään lahjojanne, joita ei kukaan voi arvata niin korkealle kuin minä; ja minä, Jumala nähköön, — minun on määrä kuihtua pois.

Ystävä, kallis ystävä! En halainnut milloinkaan rakastaa Teitä. En ole ketään koskaan rakastanut, en ketään lähestynyt. Yksin olen elänyt nuoren elämäni, ja nuori minä vielä olen. Olen tuon tuostakin sanonut itsekseni: "En tahdo rakastaa häntä. Siitä ei koidu hyvää minulle eikä hänellekään." Ja sitten — mitä oikeutta minun kaltaisellani kivulloisella miehellä on ajatella avioliittoa ja oman kodin perustamista? Sitä ei minulla tietysti ole. Mutta sitten mietin minä: vaikka olenkin tuomionsa saanut mies, suljettu pois kaikesta nautinnosta, mikä tekee elämän suloiseksi, en minä silti saata olla rakastamasta Teitä hiljaisuudessa, kätkien salaisuuteni omaan itseeni. Näin mietin minä, kunnes rakkauteni kasvamistaan kasvoi, siitä syystä, että se oli minun salaisuuteni. Ja näin ajattelin silloin: Teille ei ole mitään haittaa siitä, että Teitä rakastan. Olla rakastettu, se ei tuota vahinkoa kellekään. Ja niin minä vähitellen syvennyin tuohon nautintoon. Sydän, tuo aikoinansa niin kuihtunut sydän, alkoi kukoistaa jälleen; niin, pikku ystäväni, Te naurahdatte, kuullessanne, että minun sydämeni puhkesi kukkaseen.

Kaikkea tuota nyt ajatellessani, en ole pahoillani, että niin kävi. Olenhan oppinut sen, mitä en ennen ollenkaan tiennyt: nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat, sanoessaan, että rakkaus antaa elämälle arvon, jota ei mikään muu antaa taida. Tämä arvo on nyt minun elämälläni, eikä kukaan voi sitä minulta ottaa; omani se on. Te olette minun omani. Minä rakastan kaikkea, mitä Teissä on. Alun pitäin huomasin Teidät älykkääksi ja taitavaksi. Usein kyllä tein ivaa teidän sanoistanne, mutta se oli minun tapani, ja nähtyäni, ett'ette siitä välitä, jatkoin samalla tapaa, aina kiusoitellen teitä; teidän sävyisyytenne ärsytti minua, havaittuani teidän tahtovan hellitellä minua, Petershofin potilasta. Ette olisi milloinkaan sietänyt terveeltä mieheltä niin paljon muistutuksia kuin minulta, vaan olisitte uhoitellen kohdellut häntä, sillä te olette kuumaverinen lapsi, ettekä tyyni karitsa. Ensi alussa olin vimmoissani siitä, että minua hellittelitte, mutta sitten tyydyin osaani, niinkuin heikkojen ihmisten täytyy tehdä.

Kun tulitte tänne, huomasin minä, että suru ja kärsimys on tekemäisillään teidät katkeraksi. Tiedättekö, kuka edisti teidän paranemistanne? Sen tein minä. Olen sellaista useinkin nähnyt. Siinä palanen hyvää, mitä minä olen maailmassa tehnyt: olen parantanut kynismiä. Te hämmästyitte siitä, mitä minä puhuin, ja se oli Teidän pelastuksenne. En pelastanut teitä tarkoituksella, enkä tahdo esiintyä tässä minään filantropina. Mainitsen vaan, että te tulitte tänne tylynä ja palasitte hellänä. Osittain se oli seurauksena siitä, että asuitte Kärsimysten Kaupungissa. Muutamat elävät siellä, oppimatta mitään. Te opitte siellä tuntemaan liiankin paljon. Minä soisin, että teidän tunteellisuutenne olisi pienempi, mutta silloinhan ette olisikaan enää oma itsenne, tarkoitan, se, mikä nyt olette, sillä te aloitte muuttua muuttumistanne siitä pitäin kuin sain teidät tuntemaan. Joka viikko kävitte te yhä lempeämmäksi.

Erotessamme olin minä teidän mielestänne tyly ja äreä, pikku ystävä. Sellaisena tahdoin esiintyäkin. Jospa vaan olisitte tiennyt, kuinka paljon hellyyttä Teitä kohtaan silloin sydämessäni asui! En uskaltanut tuota hellyyttä tuoda esille; Te olisitte arvannut salaisuuteni. Minä en tahtonut erotessa tehdä mieltänne levottomaksi. Teidän tunteenne eivät ole pintapuolisia, ja parasta oli, että paadutitte sydämeni minua kohtaan.

Että paadutitte… mutta minä en ole varma siitä. Minä luulen että… Voi mua houkkaa! Mutta joskus, kallis ystävä, joskus minä sanon Teille, mitä minä luulen… Niin monta puhettanne on kätkettynä sydämessäni. Mahdoton on minun enää ajatella sitä, ett'en olisi milloinkaan Teitä tuntenut. Monta sanaanne olen perästä päin itsekseni sanonut uudestaan ja uudestaan, kunnes ovat tuntuneet omilta ajatuksiltani. Muistan erittäinkin Teidän kerran sanoneen, kuinka Jumala jättää meidät yksinäisyyteen, saadakseen meitä kääntymään Hänen puoleensa. Ja kaikkihan me olemme yksinäisiä, vaikk'ei jokainen samassa määrässä. Te puhuitte usein yksinäisyydestänne. Ystävä armas! Teidän yksinäisyytenne ei ole mitään minun tilani rinnalla. Kuinka usein olisin sen saattanut sanoa Teille!

En ole milloinkaan nähnyt teidän töitänne, mutta nyt luullakseni on Teillä yhtä ja toista sanottavana muille, ja hyvin te sen heille sanottekin. Ja jos Teillä vaan, tarpeen tullessa, on kylliksi rohkeutta olla yksinkertainen, niin on menestyksenne taattu. Ja minä uskon, että Teillä on oleva tuota rohkeutta; minä uskon Teistä kaikkea.

Mutta teittepä minkä teitte, aina Te olette minulle oleva sama: oma ystävä, oma armas ystävä. Olen odotellut Teitä koko elämän ikäni, olen antanut sydämeni kokonaan Teille. Jos vaan tuon tietäisitte, ette enää sanoisi itseänne yksinäiseksi. Jos ketään milloinkaan on rakastettu, niin Teitä, armas.

Muistatteko, kuinka maalaiset siellä majatalossa luulivat meidän olevan kihloissa? Luulin Teidän pahastuvan tuosta. Te ette pahastunut, mutta, vaikka se ensi hetkenä tuntuikin helpotukselta, niin olisin myöhemmin sittenkin suonut Teidän pahastuneen. Siitä olisin huomannut, ett'ette ole minulle aivan kylmä. Siitä saakka alkoi rakkauteni kasvaa. Suokaa anteeksi, että niin monta kertaa siitä puhun; minun täytyy puhua.

Ajatelkaahan, armas, että tämä on ensimäinen rakkauden kirje, mitä milloinkaan olen kirjoittanut: ja jok'ainoa rakkauden sana on maailman täysi rakkautta. En milloinkaan enää sano elämääni harhaan menneeksi. Missä muussa lienenkään harhaan osannut, rakkaudessa en. Voi, armas! Eihän se saata niin käydä, ett'en saa olla Teidän kanssanne, ett'en saa pitää teitä omanani! Ja sittenkin, kuinka se olisi mahdollista? En ole minä se, joka on pitelevä teitä sylissänsä. Roteva mies on rakastava Teitä ja sulkeva Teidät hellyyteen ja lempeyteen. Te, pikku itsenäinen lapsi, huolimatta kaikista omituisista näkökannoistanne ja teorioistanne, teidän on pian oleva mieluista nojautua johonkin, joka teitä lohduttaa ja hyväilee. Ja silloin kenties tuo levoton henkenne löytää levon. Sois Jumala, että minä olisin se roteva mies!

Mutta koskapa Teitä rakastan, oma armaani, en tahdo tärvellä Teidän elämäänne. En pyydä, että minua edes muistelisittekaan. Mutta jos luulisin olevan hyödyllistä rukoilla, niin rukoilisin, että Te pian löytäisitte tuon rotevan miehen, sillä ei ole meidän yhdenkään hyvä yksin olla. Tulee hetkiä, jolloin yksinäisyys on raskaampi kuin kantaa voi.

Yhtä tahtoisin Teidän tietävän: en todellakaan ole niin tyly kuin näytän. Uskokaa minua. Muistatteko minun kertoneen, kuinka olin unissani ollut kadottavinani Teidät? Ja nyt on uni käynyt toteen. Kaikkialta minä teitä katselen, mutta en mistään löydä.

Te olette ollut hyvin hyvä minua kohtaan, niin kärsivällinen, niin lempeä, niin avomielinen. Ei kukaan ole milloinkaan ollut niin hyvä. Sen sanoisin, vaikk'en Teitä rakastaisikaan.

Mutta minä rakastan Teitä, eikä yksikään voi sitä minulta ottaa pois; siinä minun arvoni, siinä elämäni kruunu. Tällaisen kurjan elämän… Ei, ei! En sano enää niin. En saata surkutella itseäni nyt… en, en saata…

Hän painoi kyynelöivät kasvot käsiinsä, ja itkuun vuodatti nyt sydämensä Juro Herra.

Oli jo neljättä viikkoa siitä kuin Bernardine oli palannut Lontoosen. Hän oli tullut takaisin entiseen kotiinsa, setänsä antikvariseen kirjakauppaan. Häneltä meni aika kirjain pyyhkimiseen ja järjestämiseen. Vanha Zerviah Holme ei enää suuresti harrastanut liikettään, vaan istui pienessä sisähuoneessa, tapansa mukaan lukien Gibbonin Rooman Historiaa. Ostajia sai tulla tai olla tulematta. Zerviah Holme ei ollut milloinkaan välittänyt rahain kokoamisesta, ja nyt hän välitti siitä entistä vähemmin. Yksinkertainen aamiainen, yksinkertainen päivällinen, rasia täynnä nuuskaa ja hylly täynnä Gibbonia, — siinä kaikki vanhan herran tarpeet: elämä vaatimuksia vailla ja siitä syystä rakkauttakin vailla. Mitä vähemmin pyydämme, sitä vähemmin saamme.

Mutta ei siltä näyttänyt: hän söi aamiaisensa, nuuskasi, luki Gibbonia ihan samaan tapaan kuin ennenkin ja samoissa määrin.

— Hän rupeaa murehtimaan, sillä hän pitää tytöstä paljon omalla oudolla tavallaan.

Mutta ei siltä näyttänyt. Hän ei ymmärtänyt ensinkään tytön tautia. Ajatus siitä oli hänelle tuskallista; sen vuoksi hän karkoitti tuon ajatuksen. Hän muisteli himmeästi, että Bernardinen isä oli äkkiä sairastunut, voimat olivat rauenneet, hän eli kituvaa elämää kuin mikä haahmo ja kuoli sitten. Siitä oli kaksikymmentä vuotta. Sitten ajatteli hän Bernardinea ja virkkoi itsekseen: Samako tarina taas?

Tylykö? Ei, sillä kun hänelle oli kerrottu, että Bernardinen pitää mennä pois, katsahti hän kummastellen tyttöön ja läksi sitten ulos. Se oli todellakin harvinaista. Hän palasi, viisikymmentä puntaa mukanaan.

— Kun tämä on loppunut, — virkkoi hän tytölle, — niin hankin minä lisää.

Mutta ei Bernardinen palajaminenkaan näkynyt tekevän mitään muutosta hänessä.

Hän katsahti tyttöön tylsästi kuin ennenkin ja kysäisi, mitä hän nyt aikoo tehdä.

— Aion antaa muutamia tunteja, — jatkoi Bernardine, — ja aion pitää sinusta huolta.

Ei hän ymmärtänyt, mitä Bernardine lienee tarkoittanut. Tyttö ei ollut koskaan lähestynyt häntä eikä hänkään tyttöä. Varsin vähän oli setä välittänyt siitä, mitä Bernardine teki tai jätti, eikä tyttökään puoleltaan ollut tehnyt mitään, kiinnittääkseen hänen huomiotaan puoleensa. Lieneekö sentään yrittänyt, mutta turhaan. Nyt hän kumminkin aikoi pitää huolta sedästään.

Tällainen oli se koti, johon Bernardine oli palannut. Hän palasi, visusti päättäen tehdä setänsä vanhuuden päivät valoisiksi. Hän katsahti menneesen aikaan ja huomasi, kuinka vähän hän omasta itsestään oli antanut tädilleen ja sedälleen. Malvina täti oli kuollut, mutta Bernardine ei kaivannut häntä. Setä oli vielä jäljellä. Bernardine oli oleva hänelle hellä ja saava puoleensa hänen rakkautensa. Parhaiten luuli hän panevansa asian alulle siten, että rupesi pyyhkimään kirjoista pölyä. Huolellisesti pyyhittiin jokainen kirja. Mustunut vanha puoti siistittiin somaksi. Tämä tehtävä alkoi huvittaa häntä.

Itse kirjoista ei hän suurin välittänyt. Ei hän niihin vilaissutkaan, puhdistelihan vaan, mutta hän oli kiitollinen tästä puuhasta, sillä se auttoi häntä pääsemään vaikeasta ajasta ohitse. Tuskallisin osa kivulloisuutta tulee silloin kuin on siitä päässyt. Kun ei enää ole aihetta olla toimetonna ja huoletonna; kun todellakin saa ruveta työhön, jos tahtoo, — silloin on aika aloittaa jotakin, joka edustaa omaa itseäsi, kunnes on saatu voimaa ja halua palata omaan erikoiseen tehtäväänsä, siihen, jota on ikävöinyt, mutta josta ei välitä enää.

Ja niin pyyhki Bernardine pölyjä setänsä kirjoista. Joitakuita hän möikin. Koko ajan hän muisteli Juroa Herraa. Hän kaipasi häntä elämässään. Hän ei milloinkaan ennen rakastanut; nyt hän rakasti Juroa Herraa. Tuo murtunut olento nousi hänen eteensä, ja tytön silmiin kiertyi kyyneleitä. Välistä putosi kyynel pöydälle ja teki pilkun siihen.

Ylipäänsä hän oli sentään iloinen, vaikka olikin niin monta vaikeata seikkaa olemassa. Entinen innostus oli häneltä mennyt, ja jotain muuta oli tullut sen sijalle. Hän palasi tuttavapiireihinsä, mutta huomasi, ett'ei siellä enää ollut kosketuskohtia. Hänen sairaana ollessaan, olivat tuttavat edelleen puuhailleet yhteiskunnallisella ja pedagogisella ja politisella alalla. Hän piti heitä kylminä, semminkin naisia; he pitivät häntä hempeänä. He olivat pettyneet hänessä; hän haeskeli heissä enemmän inhimillisyyttä ja tunsi pettyneensä hänkin.

— Te olette muuttunut, — sanoivat he - mutta tehän olette ollut sairaana, eikö niin?

Nuo terveet, toimivat ihmiset, — heidän mielestään on häpeä olla sairaana ja toimetonna. Ja sen Bernardine kyllä tunsi. Mutta muuttunut hän oli, ja sen hän huomasi monella muotoa. Ei niin, että hän olisi ollut ehdottomasti parempi, mutta toisellainen hän oli: kenties enemmän ihminen kuin ennen, kenties vähemmin itseensä luottava. Hän oli elänyt kirjojen maailmassa, ja nyt hän oli katkaissut entiset siteensä ja astunut avarampaan ja vapaampaan maailmaan.

Uudenlaisia harrastuksia oli tullut hänen elämäänsä. Mikäli hän oli tarmoansa menettänyt, sikäli oli hän saanut hellyyttää sijaan. Koko hänen personansa oli lämpimämpi, hänen puhelutapansa vähemmin varmaa.

Näin ainakin arvostelivat häntä ne, jotka varsin vähän olivat olleet häneen kiintyneitä ennen hänen sairastumistansa.

Paria kolmea näistä lähestyi Bernardine. Hän oli niin yksin tuon vanhan miehen kera ja, vaikka hän olikin terveempi, kaipasi hän kumminkin hoitoa. He hoitelivat häntä niin hyvin kuin osasivat, ensin arkaillen, sitten tuolla lempeällä despotismilla, joka on meille kaikille niin helppo ies kantaa. He tunsivat vetäymystä häneen enemmän kuin koskaan ennen. He tunsivat, ett'ei hän enää heitä analysioinut, punniten heitä älynsä vaa'alla ja huomaten heitä puuttuvaisiksi. He olivat nyt vapaampia hänen seurassaan ja toivat ilmi yhden ja toisen ominaisuuden, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Aikaa voittain alkoi Zerviah Holme huomata, että olosuhteet olivat koko lailla muuttuneet. Kerran hän huomasi kukkasia pöydällänsä. Siihen aikaan oli hän paraillaan lukemassa Neronista, mutta nyt hän pani Gibbonin syrjään ja rupesi ihailemaan kukkasia. Bernardine ei tiennyt siitä. Eräänä aamuna, Bernardinen ollessa ulkona, hän astui puotiin ja huomasi siellä suuren muutoksen. Joku oli siellä puuhaillut. Vanhan miehen oli hyvä mieli; hän rakasti kirjojansa, vaikka viime aikoina oli ollut niistä välinpitämätön.

— Ei hän milloinkaan ennen niistä näin hyvää huolta pitänyt, — virkkoi ukko itsekseen. — Miksikähän nyt?

Setä rupesi luottamuksella tarkastamaan häntä. Hänen oli hyvä mieli, kun Bernardine palasi ulkoa kotia. Mutta sitä ei Bernardine tiennyt. Jos setä olisi edes viittauksellakaan osoittanut pitävänsä häntä tervetulleena kotia, olisi se paljonkin rohkaissut tyttöä.

Setä katseli, kuinka hän ruokki varpusia. Eräänä päivänä, kun ei
Bernardine ollut saapuvilla, syötti ukko itse niitä. Toisen kerran oli
Bernardine unohtanut tuon tehtävän. Silloin sai hän hämmästyksekseen
kuulla sedän muistuttavan häntä siitä.

— Et ole muistanut syöttää varpusia, — sanoi hän. — Kovinhan niiden jo lienee nälkä.

Tämä näkyi vähän sulattaneen jäätä. Seuraavana päivänä, kun Bernardine oli järjestelemässä kirjoja vanhassa puodissa, tuli ukko sisään ja katseli hänen toimiansa.

— Olisin suonut olleeni sinulle enemmänkin näitten vuosien kuluessa, — sanoi hän lempeästi.

Sen jälkeen alkoivat he käydä kävelyillä yhdessä. Ei ollut kummallakaan aihetta, mistä puhua: setää ei huvittanut ulkomaailma, ja Bernardine ei ollut huvitettu Rooman historiasta. He koettivat kumminkin lähestyä toisiansa. Vuosikausia he olivat eläneet yhdessä, mutta eivät olleet tulleet askeltakaan lähemmäs toisiaan. Nyt he koettivat, Bernardine tieten, setä tietämättänsä. Se kävi niin verkalleen ja niin tuskallisesti, niinkuin kaikki inhimillinen työ.

— Jos löytäisimme edes jotakin, jota voisimme harrastaa kumpikin, — ajatteli Bernardine. — Se liittäisi meitä yhteen.

Ja he löysivät, vaikka kenties varsin kummallisenkin yhdyssiteen: työhevoset. Nuo suuret, lujarakenteiset, hiljaiset juhdat tiellä vetivät heidän huomionsa puoleensa, ja siitä pitäin oli heidän kävelyretkillään aina jotain, joka heitä kumpaakin huvitti. Oluttehtaan hevoset ne varsinkin olivat heidän lemmikkejänsä, vaikka oli muitakin, joita he suosivat. Setä alkoi tuntea ja erottaa niitä muista ja oli siitä lapsenomaisesti hyvillänsä.

Toisena helluntaipäivänä menivät he yhdessä työhevosten näyttelyyn Regent-Park'iin. Ja perästäkin päin he haastelivat siitä, kuinka hauskaa siellä oli ollut.

— Ensi vuonna, — sanoi setä — pitää meidän panna nimemme listaan, vaikkapa sitä varten pitäisi myödä joku kirjakin.

Hän ei ollut hyvillään, kun piti myödä kirjoja. Haikealla mielellä hän luopui niistä, niinkuin muutamat luopuvat haaveiluistaan.

Bernardinen oli tapana ostaa itselleen joka päivä sanomalehti, mutta eräänä iltana tuli hän kotia ilman. Hän oli ollut tiedustelemassa jotain opetustunteja, ja oli monitta mutkitta saanutkin helpon toimen eräässä ylemmässä koulussa. Sen vuoksi oli hän unohtanut sanomalehden ostamisen.

Vanha herra huomasi tuon. Hän pani päähänsä nukkavierun huopahattunsa, astui katua alas ja toi yhden numeron Daily News'ia.

— Min'en muista, mikä se on sinun mieleisesi lehti, — sanoi hän, — mutta kelvanneeko tämä?

Ukko oli oikein ylpeä kohteliaisuudestaan, melkein yhtä ylpeä kuin Juro
Herra, oltuaan ystävällinen ja huomaavainen.

Bernardine muisteli Juroa Herraa, ja hänen silmiinsä nousi kyyneleitä.
Milloinka hän olikaan muistamatta häntä?

Hän vilkaisi lehden etusivulle, ja kuolleitten osastossa pysähtyi hänen silmänsä hänen nimeensä: Robert Allitsenin äiti oli kuollut.

Juro Herra oli niin muodoin viimeinkin vapaa. Hänen sanansa kaikuivat
Bernardinen korvissa:

— Mutta odotella minä osaan; ell'en muuta olisi oppinut, olen ainakin oppinut odottamaan. Jonakin päivänä olen minä vapaa. Ja sitten…

Luettuansa ilmoituksen rouva Allitsenin kuolemasta, oli Bernardine tuskallisessa epätiedossa. Joka päivä hän tutki kuolin-ilmoituksia, peljäten saavansa lukea niissä erään toisenkin kuolin-ilmoituksen, peljäten ja tahtoen sittenkin tietää. Juro Herra oli kaivannut vapauttansa näitten pitkäin vuosien kuluessa, ja nyt hänellä oli vapaus menetellä kurjan elämänsä kanssa, miten tahtoi. Elämä oli hänestä arvotonta.

Monta kertaa istui Bernardine vavisten. Monta kertaa yritti hän kirjoittaa hänelle. Mutta sitten hän muisti, ett'ei Juro Herra sittekään ollut välittänyt hänen seurastaan. Ei hän ollut tahtonut mitään tietoja Bernardinesta. Ja sitä paitsi, mitäpäs Bernardinella olisi hänelle sanomista?

Lohduttomuuden tunne täytti hänen sydämensä. Ei riittänyt hänelle pitää huolta vanhasta miehestä, joka päivä päivältä läheni häntä yhä enemmän; ei riittänyt hänelle pölyn pyyhkiminen kirjoista ja sattumoisin puotiin pistäyneen ostajan palveleminen. Kesken murheitansa hän muisti muutamia entisiä harrastuksiansa, ja hän palasi niihin, saadakseen niiltä lohdutusta, niinkuin me käännymme vanhain ystäväin puoleen.

— Minäpä koetan panna kirjani alulle, — sanoi hän itsekseen. — Jos minä vaan kiinnyn siihen, niin haihtuvat huoleni.

Mutta rakkaus työhön oli häneltä mennyt. Bernardine oli tuosta tuskissaan. Hän istui vanhassa kirjapuodissa, kynä paikoillaan, paperi koskematonna. Hän oli todellakin säälittävä.

Eräänä iltana, tuntiessaan, ett'ei ole mitään hyötyä siitä, jos pakottamalla pakottaa itsensä alkamaan kirjaansa, tarttui hän äkkiä kynään ja kirjoitti seuraavan prologin.

Epäonni ja Menestys vaelsivat Maasta pois ja kohtasivat toisensa Vieraalla Maalla. Menestyksellä oli päässään laakeriseppel, jonka oli voittanut Maassa. Koko hänen olennossaan ilmeni tyyneys. Mielihyvä ja tyytyväisyys asui hänen kasvoillansa, niinkuin olisi tiennyt tehneensä hyvin ja ansainneensa kunniansa.

Epäonnen pää oli kumarassa; sitä ei koristanut laakeriseppel. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja surun murtamat. Aikoinaan oli hänkin ollut kaunis ja toivoa täynnä, mutta jo aikoja sitten oli hän kadottanut sekä kauneutensa että toivonsa. Yhdessä he seisoivat, nuo kaksi, odotellen pääsyä Vieraan Maan Valtiaan eteen.

- Minä olen Menestys, — sanoi Menestys, astuen askeleen eteenpäin, ja näytti hänelle myhäillen laakeriseppeltään.

— Voi! — sanoi hän. — Älä ole niin varma. Tässä maassa käyvät asiat usein päin vastoin. Mitä te sanotte Menestykseksi, sanomme me Epäonneksi; mikä teillä on Epäonni, sillä on täällä nimenä Menestys. Näettekö noita kahta miestä tuolla? Tuota, joka seisoo lähinnä meitä, pidettiin teidän maailmassa hyvänä miehenä, tuota toista kaikkialla pahana. Mutta täällä me sanomme pahaa miestä hyväksi ja hyvää pahaksi. Se näyttää teistä oudolta. No niin, katsokaas tuota tuolla. Teistä nähden oli tuo valtiomies rehellinen; mutta me sanomme häntä epärehelliseksi. Me seppelöimme laakereilla sellaisen, jota te ylenkatsotte. Entäs nuo kukkaset tuolla! Meidän mielestä ne tuoksuvat suloiselta; meitä miellyttää katsella niitä lähellämme. Mutta teidän mielestä ei maksaisi vaivaa poimia niitä tarhasta, missä niitä kasvaa ylenpalttisin määrin. Niin, katsokaas, mitä me pidämme kalliina aarteena, on teistä nähden arvotonta aivan.

— Ja sinun nimesi? — kysyi hän ystävällisesti, vaikka todella lienee tiennyt sen.

— Minä olen Epäonni, — vastasi toinen surullisesti. Vanhus otti häntä kädestä ja sanoi:

Silloin hän, jota oli sanottu Epäonneksi, ja jonka nimi nyt oli Menestys, nosti ylös kumartuneen päänsä, oikaisi vartalonsa ja hymyili, kuullessaan, kuinka kauniilta hänen uusi nimensä nyt soi. Ja noin hymyillessään sai hän takaisin kauneutensa ja toivonsa. Ja kun toivo oli tullut takaisin, palasivat voimatkin.

— Mutta mitenkä tämän käy? — kysäisi hän huolissansa vanhalta, harmaahapsiselta mieheltä, -pitääkö hänen jäädä tänne?

— Hänen tulee oppia, — kuiskasi vanha mies. — Ja oppimassa hän on paraillaan. Tule nyt; emme saa viivytellä.

— Rakas, kunnon työmies! Maailma tarvitsee sinua. Sinä tiedät oikean nimesi: älä välitä siitä, miksi sinua maailma sanoneekaan. Palaja jälleen työhösi, mutta ota mukaasi lannistumaton toivo.

Ja hän palasi työhönsä, mukanaan lannistumaton toivo ja ihana muisto
Valtiaan maailmasta ja oikean nimensä suloinen sointu.

Seuraavana aamuna aloitti Bernardine kirjansa, istuessaan vanhan Zerviah'in kanssa puodissa. Ukko oli tullut sinne sisähuoneesta, jossa hän oli lukenut Gibbonia pari tuntia. Hänellä oli vielä kirja kädessään, mutta hän ei enää lukenut. Hän katseli, kuinka Bernardine oikoili repaleisen kirjan lehtiä.

— Setä! — sanoi hän kiireesti. — Sinä olet elänyt pitkän iän ja lienet jo yhtä ja toista kokenut. Oliko koskaan sellaista aikaa, jolloin välitit ihmisistä enemmän kuin kirjoista?

— Oli, — vastasi setä hiukan hämillään. Hän ei ollut tottunut kysymyksiin.

— Siitä on jo pitkä aika, — puhui vanhus ikäänkuin haaveillen, — paljoa ennen kuin menin naimisiin Malvinan kanssa. Hän kuoli. Siinä se.

— Siinä se, — toisti Bernardine ja katseli kummastellen häntä. Sitten hän siirtyi lähemmäksi setää.

Vastauksen asemesta tunsi hän vanhuksen käden omassaan. Siten rohkaistuna hän kertoi hänelle Juron Herran historian. Hän kertoi rakastavansa Juroa Herraa. Sitä ennen ei hän ollut milloinkaan ketään rakastanut.

Vaikka tämä kerrottiin tyyneesti, yksinkertaisella ja arvokkaalla tavalla, niin sittenkin hän siinä tyhjensi sydämensä vanhalle kirjan-oppineelle miehelle, joka rakkautta tuskin enää nimeltäkään tunsi.

Bernardinen kertoessa ja ukon kuunnellessa, narahti puodin ovi. Zerviah läksi hiljalleen pois, ja Bernardine katsahti ylös.

— Pikku olento, — virkkoi Juro Herra, — minä tulin katsomaan teitä. En ole kahdeksaan vuoteen ollut Englannissa.

— Teidän ei pitäisi olla täällä nyt, — sanoi hän, katsellen Juron Herran kalpeita kasvoja. Hän näkyi laihtuneen siitä pitäin kuin viimeksi olivat toisiansa kohdanneet.

— Minulla on vapaus tehdä mitä tahdon, - sanoi Juro Herra. — Äitini on kuollut.

— Minä tiedän sen, — sanoi Bernardine lempeästi. — Mutta ette te silti vapaa ole.

— Te näytätte väsyneeltä, — sanoi Juro Herra. — Mitä te olette tehnyt?

— Olen pyyhkinyt kirjoista pölyä, — vastasi tyttö hymyillen. —
Muistattehan sanoneenne minulle, että minun pitäisi tyytyä siihen.
Vanhimmat ja kuluneimmat ovat saaneet hellimmän huolen osakseen. Puoti
oli tänne tullessani epäjärjestyksessä. Katsokaas nyt!

— Tokko tuo nyt lienee niin kovin soma nytkään? — tokaisi Juro Herra äreästi. — Mutta parastanne kaiketi olette koettanut. Entäs mitä muuta?

— Olen koettanut pitää huolta vanhasta sedästäni, — puhui Bernardine. — Me alamme nyt vähän ymmärtää toisiamme. Hänestä alkaa tuntua hauskalta, että minä olen täällä. Siitä saakka kuin tuon ensiksi huomasin, ovat päiväni käyneet helpommiksi. Sitä mukaa kasvaa meille arvoa kuin huomaamme olevan vielä sijoja, joita voimme täyttää.

— Arvatenkin menee heiltä, niinkuin minultakin, pitkä aika, ennenkuin alkavat sellaista kaivata. Minä luulen saaneeni enemmän onnea osalleni kuin ansaitsenkaan.

— No niin, — virkkoi Juro Herra. — Ja te olette iloinen, alkaessanne elämää uudestaan?

— En, — sanoi hän tyyneesti. — En ole vielä niin pitkälle päässyt. Mutta lyhyen ajan perästä toivon olevani iloinen. Minä toivon ja siinä toivossa teen työtä. Välistä kiintyy mieleni hartaasti kaikkeen. Minä herään täynnä innostusta, mutta parin tunnin kuluttua on se kadonnut.

— Lapsi parka, — sanoi Juro Herra hellästi. — Minä tunnen tuon niin hyvin. Mutta teidän ilonne palajaa vielä kyllä: ei tule enää samallaista tyydytystä kuin ennen, vaan joku muu tyydytys, joku korvaus, joka ei taivu mihinkään kaavaan.

— Olen aloittanut kirjanikin, — virkkoi Bernardine, osoittaen muutamiin arkkeihin pöydällä; - toisin sanoen, minä olen kirjoittanut prologin.

— Pölyn pyyhkiminen kirjoista ei niin muodoin ole riittänyt, — sanoi
Juro Herra, luoden häneen tutkivan silmäyksen.

— Minä tahdoin päästä ajattelemasta omaa itseäni, — vastasi Bernardine. — Nyt, päästyäni alkuun, olen ilomielin jatkava työtäni. Toivon siitä seuralaista itselleni.

— Menestyskö sillä mukanaan lienee vai epäonniko? — kysäisi Juro Herra.
— Tekisi mieli nähdä sitä.

— Bernardine, — huudahti hän, — armas Bernardine, välitättekö todellakin siitä, miten minun käy?

Neito oli ollut nojassa pöytää vastaan. Nyt hän oikaisihe ja seisoi suorana, ylpeänä, arvokkaana pikku olentona.

— Niin, minä välitän siitä, — sanoi hän suorasti ja vakavuudella. — Minä välitän siitä kaikesta sydämestäni. Ja ellen minä siitä välittäisi, niin ettehän te sittenkään olisi vapaa. Ei ole vapaa yksikään. Sen te tiedätte paremmin kuin minä. Me emme ole oman itsemme omia; lukematon paljous ihmisiä riippuu meistä, ihmisiä, joita emme ole milloinkaan nähneet emmekä ikinä näekään. Siitä, mitä me teemme, siitä riippuu heidän kohtalonsa.

— Mutta en minä noitten muitten tähden pyydä, — jatkoi Bernardine. — Itseni tähden minä pyydän. Minä en voi menettää teitä, en todellakaan voi menettää teitä.

— Niinpä lähtekää takaisin vuoristoon. Te olette miehenä kestävä elämänne loppuun asti. Esiintykööt raukkoina muut, mutta Jurolla Herralla on parempi osa näyteltävänä.

Juro Herra ei puhunut mitään. Eikö hän uskonut tunteitansa sanojensa huostaan? Mutta tuossa lyhyessä tuokiossa kiiteli hänen mielessään niin paljo ajatuksia, että hän oli nääntymäisillään niitten painosta. Muuan kuva kohosi hänen eteensä: mies ja nainen, jotka kulkevat käsi kädessä elämänsä läpi, kumpikin onnellisena toisensa rakkaudesta, ei mielikuvituksen luomasta, vaan rakkaudesta, joka perustuu toveruuteen ja jossa sielu käsittää sielua. Kuva himmeni, ja Juro Herra nosti silmänsä, katsellen pientä olentoa lähellänsä.

— Lapsi armas, lapsi armas, — puhui hän raukeasti, — koska te niin tahdotte, niin palajan minä vuoristoon.

— Huomenna tulen teitä tervehtimään, — sanoi hän. — Pari seikkaa tahtoisin vielä sanoa teille.

Samana iltana läksi Bernardine City'yn. Hän ei ollut onneton: hän teki tulevaisuuden suunnitelmia. Hän aikoi ryhtyä lujasti työhön ja tehdä elämänsä niin täyteläiseksi kuin mahdollista. Sairasmielisellä ajatuksella ei ole oleva sijaa siinä. Loma-aikansa aikoi hän viettää Petershofissa. Silloin on heidän oleva hauska kumpaisenkin. Tämän hän aikoi kertoa hänelle huomenna. Bernardine tiesi sen ilahduttavan häntä.

— Ennen kaikkea, — sanoi hän itsekseen, -sairasmielinen ajatus ei ole saava sijaa siinä. Minun pitää hoitaa yrttitarhaani.

Näin hän mietiskeli neljän tienoissa iltapäivällä: kuinka hän parhaiten yrttitarhaansa hoitaisi.

Kello viiden maissa hän makasi tunnotonna New Hospital'in tapaturma-osastossa: hän oli joutunut vaunujen alle ja loukkautunut pahasti.

— Ei hän siitä enää toivu, — sanoi lääkäri sairaanhoitajalle. —
Katsokaas, kuinka hän huononee huononemistaan. Tyttö parkaa!

Kuuden aikana hän tuli tuntoihinsa ja avasi silmänsä. Hoitaja kumartui hänen ylitsensä. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että olisin tahtonut tavata häntä huomenna. Meillä olisi niin paljon sanomista toisillemme. Ja nyt…

Ruskeat silmät katselivat niin rukoilevasti hoitajattareen. Ja näitten ruskeain silmäin väike se vielä kauan aikaa säilyi hoitajattaren muistossa.

Moniahta minutti sen jälkeen viittasi Bernardine, ikäänkuin sanoakseen jotakin. Hoitajatar kumartui lähemmäs. Bernardine kuiskasi:

— Sanokaa Robert Allitsenille, että hän palajaisi vuoristoon ja alkaisi rakentaa siltaansa: siitä pitää tulla luja ja…

Ennen lähtöään tuli Robert Allitsen vanhaan kirjakauppaan tervehtimään
Zerviah Holmea. Tämä oli lukemassa Gibbonia.

— Minä tunsin hänet koko ajan, — sanoi nuori mies. — En muista hetkeä, jolloin hän ei olisi ollut osa omaa elämääni.

— Hän rakasti teitä, — sanoi Zerviah. — Hän oli puhumassa minulle siitä juuri sinä aamuna kuin te tulitte.

Ja sitten, hellyydellä, joka oli outoa hänessä, kertoi Zerviah Holme
Robert Allitsenille, kuinka Bernardine oli avannut hänelle sydämensä.
Hän ei ollut sitä ennen ketään rakastanut, mutta Juroa Herraa hän
rakasti.

— Min'en rakastanut häntä siitä syystä, että säälin häntä, — niin oli
Bernardine sanonut. - Minä rakastin häntä hänen itsensä tähden.

— Kiitos, — sanoi Juro Herra. — Ja Jumala siunatkoon teitä kertomuksestanne.

— Pöydällä oli muutama irtonainen paperiarkki. Hän oli aloittanut kirjansa. Saanko minä ne?

Zerviah Holme palasi lukemaan Rooman historiaa. Juro Herra palasi vuoristoon, elämään elämätänsä loppuun ja rakentamaan siltaansa, niinkuin me kaikki teemme, ken tieten, ken tietämättä. Jos se murtuu, niin rakennamme jälleen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAIVOJA YÖSSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Laivoja yössä

LAIVOJA YÖSSÄ

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE