TEODORA

Tanssijatar ja keisarinna

Kirj.

CHARLES DIEHL

Tekijän luvalla ranskankielestä suomennettu

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1927.

SISÄLLYS:

Johdanto.

ENSIMMÄINEN OSA: TEODORA TANSSIJATAR

1. Teodoran ensi esiintyminen 2. Bysantin urheilu- ja hippodromielämä 3. Teodoran seikkailuja 4. Teodora ja Justinianus 5. Teodora-legenda

TOINEN OSA: KEISARINNA TEODORA

 1. Bysantin pyhä palatsi
 2. Keisarinnan elämä
 3. Pääkaupungin juoruja
 4. Teodoran siveys
 5. Vihreät ja siniset. Nika-kapina
 6. Teodoran hallitus
 7. Kostonhimoinen Teodora
 8. Teodora ja Johannes Kappadokialainen
 9. Teodora ja Belisarius
10. Teodora naisena

KOLMAS OSA: HURSKAS TEODORA

1. Teodoran hurskaus 2. Politiikkaa ja teologiaa 3. Munkki- ja apostolihahmoja 4. Paavi ja keisarinna 5. Teodoran kuolema

JOHDANTO

Teodora, Bysantin keisarinna, joka nousi hippodromin näyttämöltä Caesarien valtaistuimelle, on kyennyt kaikkina aikoina herättämään uteliaisuutta ja kiihoittamaan mielikuvitusta. Jo hänen eläessään aikalaiset olivat siinä määrin tyrmistyneitä hänen ihmeellisistä vaiheistaan, että Konstantinopolin juorukellot niitä selittääkseen keksivät mitä uskomattomimpia juttuja, jotka Prokopios[1] on huolellisesti säilyttänyt jälkimaailmalle Salaisissa muistelmissaan. Teodoran kuoltua sepitettiin hänestä yhä lisää taruja. Itämaalaiset ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit koristelivat kilpaa hänen elämäntarinaansa romaanimaisilla yksityiskohdilla, ja juuri tämän isoisen maineensa vuoksi Teodora onkin ainoa Bysantin valtaistuimella istunut ruhtinatar, joka on yhä edelleen pysynyt tunnettuna, jopa suorastaan kansanomaisena.

San Vitalessa Ravennassa monikin kävijä koettaa tulkita hänen alttariholvin alla yksinäisessä kultamosaiikista välkkyvässä kuvassa näkyvien kalpeitten ja liikkumattomien kasvojensa arvoitusta. Pariisissa, jonne hän ilmestyi kolmisenkymmentä vuotta sitten Porte-Saint-Martin’in teatterin palkeille, ja jossa hän vieläkin elää kuin jumalolentona, hän kiihoittaa yhtäläisesti taiteilijoitten, näytelmäkirjailijain ja historioitsijain sekä välinpitämättömienkin uteliaisuutta. Ennen vanhaan, niinkuin Prokopios kertoo jokseenkin yksinkertaisesti, Konstantinopolissa kunnialliset ihmiset väistyivät hänen tieltään tavatessaan hänet, koska pelkäsivät hänen saastaisen kosketuksensa likaavan heidät. Meidän aikanamme ei enää tunneta sellaista pelkoa eikä sellaisia ennakkoluuloja. Päinvastoin Teodoran ympärillä leijaileva kevyt häväistysjuttujen tuoksu tekee hänet vain kiehtovammaksi. Hän on houkutellut peräkkäin sellaisten maalarien kuin Benjamin Constantin ja Clairin’in sivellintä, kiihoittanut Sardoun luovaa mielikuvitusta ja viehättänyt Sarah Bernhardtin naisellista kuvittelukykyä. Ei ole kauan siitä, kun luotiin mitä upein ja historian mukaisin näyttämölleasetus, jotta hän voisi esiintyä nykyajan nähtäväksi kyllin arvokkaissa kehyksissä, ja kokonaisen viikon ajan oli Teodoran siveyden pohtiminen erittäin suosittuna huvina »hyvin pariisilaisessa» keskustelussa.

Onkohan sitten niin varmaa, että me todella tunnemme tämän mainehikkaan keisarinnan, jota monet pitävät vain kuuluisana seikkailijattarena? Ja onkohan varmaa, että hän, jos nyt saattaisi puhua, olisi täysin tyytyväinen niihin melko romaanimaisiin piirteisiin, joilla vielä nykyjäänkin — samoinkuin ennen muinoin — liian usein koristetaan hänen kuvaansa? Kuinkahan lienee? On olemassa kaksi Teodoraa, toinen Salaisten muistelmien, toinen historian ilman mitään lisänimiä. Edellinen on tunnetumpi, ja hänen tarinansa on suorastaan arkipäiväinen, jos häneltä poistaa sen turmeltuneisuuden leiman, jonka Prokopios on antanut hänelle. Se on tarina tanssijattaresta, joka on myrskyisen elämän jälkeen löytänyt itselleen turvatun aseman ja tavattuaan vakavan miehen asettunut avioliiton ja uskonnon suojaan. Sitten on olemassa toinen Teodora, joka on vähemmän tunnettu, mutta mieltäkiinnittävä ja merkillinen toisella tavalla — suuri keisarinna, jolla oli Justinianuksen rinnalla huomattava asema ja joka usein otti vaikuttavasti osaa valtakunnan hallintoon, erikoisen älykäs ja voimakastahtoinen, itsevaltias ja ylpeä, väkivaltainen ja intohimoinen olento, monisärmäinen ja omituinen, mutta sanomattoman viehätysvoimainen.

Tämän jälkeen pyydän huomauttaa, että en lainkaan halua tässä vastoin kaikkea todennäköisyyttä esittää Teodoraa erikoisen kunniallisena ja hyveellisenä. Niinkuin nähdään, olen tässä teoksessa antanut paljon tilaa Salaisten muistelmien herkullisille yksityiskohdille, joskin olen koko ajan käsitellyt niitä tarpeellisen varovaisesti. Niin vähän minulla on halua kieltäytyä uskomasta niitä, että minusta päinvastoin tuntuu siltä, kuin voisi niiden nojalla — tarkkaavasti perehtymällä niihin — luoda Teodoran sielunelämästä hänen myrskyisinä nuoruusvuosinaan täydellisemmän kuvan kuin tähän asti on ollut mahdollista. On joka tapauksessa muistettava, että on toisiakin lähteitä kuin Salaiset muistelmat. Varsinkin viime vuosina on löydetty asiakirjoja, joitten perusteella saa vielä selvemmän käsityksen tästä kuuluisasta ruhtinattaresta. Paitsi hiljattain löydettyä elämäkertaa, jonka eräs hurskas munkki on kirjoittanut yhdeksännellä vuosisadalla Teodoran sedästä apotti Teodoros Khoralaisesta, on ilmestynyt »Pyhien itämaalaisten elämäkertoja», jotka muuan keisarinnan uskottu, piispa Johannes Efesolainen, kirjoitti kuudennen vuosisadan keskivaiheilla, ennen painamattomia katkelmia saman tekijän Kirkkohistoriasta ja se salanimellä julkaistu kronikka, jonka tekijäksi mainitaan Sakarias Mytileneläinen. Muitakin samanaikuisia teoksia, kuten patriarkka Severiuksen ja monofysiittiapostoli Jakob Baradaeuksen elämäkerrat, on julkaistu tai käännetty syyrialaisten käsikirjoitusten mukaan, joihin ne olivat olleet kätkettyinä ja unohtuneina, ja ne esittävät peräti omituisella tavalla sen osan, joka Teodoralla on ollut uskonnollisissa ja valtiollisissa asioissa. Näitten lisäksi on mainittava muita kirjailijoita, kuten Johannes Lydus, tai Malalaksen uudet katkelmat, mainitsemattakaan keisarikertomuksista, joitten väsyttävä sanarikkaus, niin ylen määrin kuin niissä viliseekin mieltäkiinnittäviä tietoja, on saanut monen menettämään rohkeutensa, sekä lopuksi Prokopios itse, joka on onneksi kirjoittanut muutakin kuin Salaiset muistelmat. Ja kaikista näistä ilmenee, jos viitsii vaivautua huolellisesti tutkimaan niitä, erinäisiä tosiseikkoja, jotka asettavat Justinianuksen ajan henkilöt hieman toisenlaiseen valaistukseen kuin missä me olemme tottuneet näkemään heidät.

En mainitse tällaisia seikkoja saadakseni turhamaisen mielihyvän loistaa tietorikkaudella. Tämän teoksen loppuun ei ole liitetty minkäänlaisia selityksiä eikä otteita toisista teoksista; olen ennen kaikkea halunnut kirjoittaa Teodoran romanttisen ja vaiherikkaan elämäntarinan. Tämä tarina, jonka olen koettanut esittää niin elävästi ja huvittavasti kuin mahdollista, on kuitenkin siitä huolimatta tosi. Pyydän lukijoitani ystävällisesti uskomaan, että jokainen yksityiskohta, joka tässä mainitaan, perustuu varmoihin todistuskappaleisiin, sekä että nekin otaksumat, joita joskus uskallan esittää, voidaan tarvittaessa tieteellisesti todistaa.[2] Sanalla sanoen en ole tahtonut esittää vain Teodoran romaania — toiset ovat suorittaneet sen, ja suorittaneet erinomaisesti. Mutta koettaessani kuvata niitä eri ympäristöjä, joissa hän eli, levotonta sirkusta, jossa hän vietti myrskyisen Huoruutensa, kaavamaisen juhlallista ja upeaa palatsia, jossa hän hallitsi elämänsä kukoistusvuosina, levotonta ja monivivahteista kirkkokuntaa, jonka huolet ja menestys kiinnittivät voimakkaasti hänen mieltään aina hänen kuolemaansa asti, sekä koettaessani piirtää niitä henkilöitä, jotka elivät ja liikkuivat hänen ympärillään, hänen puolisoaan Justinianusta, hänen suosikkejaan Petrus Barsymesta ja Narsesta, hänen uskottua ystävätärtään Antoninaa, hänen vastustajiaan Johannes Kappadokialaista ja Belisariusta, hänen suojattejaan Antimusta, Severusta, Johannes Egyptiläistä ja Jakob Baradaeusta, on minusta tuntunut siltä, kuin pitäisi Teodoran arvoituksellisen ja vastakkaisia ominaisuuksia sisältävän olemuksen juuri tällä tavoin esiintyä oikeissa kehyksissä ja historiallisesti totuudenmukaisena.

Todennäköisesti on tässä harvinaisessa tanssijattaressa, josta tuli keisarinna, tämän entisen kurtisaanin monivivahteisessa ja monipuolisessa luonteessa, josta tuli älynsä ja kunnianhimonsa avulla eräs historian loistavimpia valtiomiesneroja, aina säilyvä jotakin tuntemattomana ja selittämättömänä, enkä minä suinkaan itserakkaasti kuvittele ratkaisseeni kaikkia arvoituksia ja valaisseeni kaikkia hämäriä kohtia. Kuinka lieneekin, joka tapauksessa tämä todella etevä nainen, joka lumottuaan kokonaisen kansan ja hurmattuaan Justinianuksen hallitsi kaksikymmentä vuotta Bysantin valtijattarena, ansaitsee tulla tunnetuksi muittenkin kuin juoruilevien herjauskirjojen sepittäjien tai epäilyttävien tarinoiden kuvaamana, jotka perustuvat melkoisen sekaviin kulkupuheisiin. Toistan vieläkin, etten suinkaan koeta puhdistaa Teodoran mainetta. Sellainen yrityshän hipoo historiallisesti katsoen aina väärää ja naurettavaa. Ja Teodora, joka oli juhlittu näyttelijätär ja kuuluisa kurtisaani, ennenkuin hänestä tuli aikansa suurimman valtakunnan yksinvaltias, voi parhaiten antaa käsityksen koko siitä ihmeellisestä ja lumoavasta maailmasta, jossa hän eli.

Tekijä.

ENSIMMÄINEN OSA

TEODORA, TANSSIJATAR

1

TEODORAN ENSI ESIINTYMINEN

Kuudennen vuosisadan ensimmäisinä vuosina tunnettiin hyvin koko
Konstantinopolissa miimillisen näyttelijättären ja tanssijattaren
Teodoran huomiota herättävä maine.

Hänen syntymäpaikastaan ei ole juuri paljoakaan tietoa. Jotkut vanhanajan kronikankirjoittajat ovat antaneet hänen syntyä Kyprossa, Afroditen intohimoisella ja tulisella saarella, kun taas toiset — nähtävästi oikeammin — mainitsevat hänen synnyinpaikakseen Syyrian. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hän tuli joka tapauksessa jo lapsena Bysanttiin omaistensa mukana, ja tässä kevytmielisessä ja perin pohjin turmeltuneessa kaupungissa hän sai kasvatuksensa ja kehittyi lapsesta neidoksi. Hänessä säilyi kuitenkin melko huomattavana atavistisena erikoisuutena koko elämänikänsä kotimaansa leima ja rakkaus synnyinseutuunsa. Justinianuksen, joka oli syntynyt Makedonian karussa vuoristossa, ollessa sisintään myöten roomalaisen hengen läpitunkema Teodora pysyi aina puhdasverisenä itämaalaisena ja rotunsa käsitystapoihin, mielipiteisiin ja ennakkoluuloihin piintyneenä.

Ei tiedetä varmasti, millaisesta perheestä hän polveutui. Jonkinlaisesta kunnioituksesta sitä keisarillista arvoa kohtaan, johon hän sittemmin kohosi, tarina on myöhemmin luonut hänelle mainehikkaan tai ainakin täysin esittelykelpoisen sukupuun ja lahjoittanut hänelle isäksi varakkaan ja viisaan senaattorin. Hänen syntyperänsä näyttää kuitenkin todellisuudessa olleen erittäin vaatimaton. Jos voi uskoa Prokopioksen Salaisia muistelmia, hänen isänsä oli köyhä Acacios-niminen mies, joka oli ammatiltaan amfiteatterin karhunvartija. Hänen äitinsä oli vähemmän hyveellinen nainen kuuluen siihen lajiin, jonka edustajia oli paljon sirkus- ja teatterimaailmassa. Tästä taiteilija-avioliitosta syntyi kolme tytärtä: Comito, Teodora ja Anastasia. Toinen järjestyksessä, tuleva keisarinna, syntyi luultavasti noin vuonna 500.

Hippodromin vakinaiset vieraat muistivat kauan ne olosuhteet, joitten vallitessa Teodora ensi kerran esiintyi julkisuudessa. Acacios oli kuollut ja jättänyt lesken ja kolme tytärtään äärimmäiseen köyhyyteen. Vanhin lapsi ei ollut vielä täyttänyt seitsemättä vuottaan. Säilyttääkseen itselleen vainajan ammatin, perheen ainoan tulolähteen, äiti ei keksinyt mitään muuta keinoa kuin mennä naimisiin toisen miehen kanssa, joka ruvetessaan karhunvartijan toimeen samalla otti huolehtiakseen sekä perheestä että eläimistä. Tämän suunnitelman toteuttamiseen tarvittiin kuitenkin vihreän puolueen johtajan Asterioksen suostumus. Mutta Asterios oli ottanut rahoja vastaan kannattaakseen toista ehdokasta. Voittaakseen tämän ilmeisen huonon onnen Teodoran äiti päätti taivuttaa ihmiset puolelleen, ja kun kaupunkilaiset olivat eräänä päivänä koolla sirkuksessa, ilmestyi hän arenalle ohjaten edessään kolmea kukin koristettua pikku tytärtään, jotka ojentelivat rukoillen käsiään kansanjoukkoa kohti. Vihreät vain nauroivat tälle liikuttavalle vetoamiselle, mutta toinen sirkuspuolue, siniset, joka oli aina valmis tekemään kepposen vastustajalleen, kallisti heti korvansa rukoukselle, jonka toinen puolue oli jättänyt kuulematta, ja myönsi Acacioksen perheelle sen toimen, jonka se oli vähää ennen menettänyt.

Tällainen oli Teodoran ensimmäinen kosketus sen kansan kanssa, jota hän sittemmin joutui lumoamaan ja lopulta hallitsemaan. Hän ei koskaan unohtanut tätä muistoa, ja keisarinna antoi vihreitten kalliisti maksaa sen epäoikeutetun välinpitämättömyyden, jolla he olivat kerran torjuneet hänen lapsellisen vetoomuksensa.

Teodora siis kasvoi yhdessä sisartensa kanssa sellaisen äidin holhoamana, joka oli jokseenkin vapaa siveellisistä tunnonvaivoista, ja siinä verraten kevyessä ilmapiirissä, joka vallitsi hippodromin kulissien vaiheilla. Sillä tavoin hän olikin pian aivan luonnollisesti kypsynyt tulevaa kohtaloaan varten. Acacioksen leski, joka oli taipumuksiltaan käytännöllinen nainen, huomasi kaikki tyttärensä kauniiksi ja järjesti vähitellen niin, että he pääsivät teatteriin. Comito joutui ensiksi tälle uralle ja onnistui oivallisesti. Teodora seurasi hänen jälkiään. Jo varhain hän pääsi sisarensa kerällä näyttämölle ja näytteli hänen rinnallaan pieniä palvelijatarosia; mutta ennen kaikkea hän seurasi sisartaan maallismielisiin seuroihin, joissa osattiin erittäin suuresti antaa arvoa näyttelijättären kauneudelle, ja kun Teodora oli tällä tavoin aivan nuorena joutunut ylen turmeltuneeseen elostelijaseurapiiriin, sai hän hyvin pian tutustua kaksimielisiin ja sopimattomiin lähentelyihin vastaanottohuoneiden sekalaisessa seurassa. Kun hän oli vuorostaan tullut siihen ikään, että saattoi itsenäisesti esiintyä näyttämöllä, etsi hän tietysti onneaan sieltä, mistä hänen perheensä muutkin jäsenet olivat löytäneet sen.

Hän oli hyvin kaunis. Hänen ylistelijänsä vakuuttavat, että hänen kauneutensa oli niin kuninkaallinen ja niin harvinainen, etteivät mitkään sanat voineet kyllin kuvailla sitä. Vieläpä hänen parjaajansakin myönsivät, että hänen hennossa olemuksessaan oli harvinainen lumousvoima sekä että hänen suuret, ilmeikkäät, vilkkaat ja tuliset silmänsä valaisivat hohteellaan hänen viehättävät kasvonsa, joitten iho oli tumma ja jokseenkin kalpea. Tästä kaikkivallitsevasta lumousvoimasta, jolla hän myöhemmin saavutti niin monta voittoa, on kenties jotakin jäljellä siinä virallisessa muotokuvassa, jota säilytetään San Vitalessa Ravennassa. Hänen jalkoihin asti ulottuvan keisarinnanviitan verhoama vartalonsa näyttää jäykältä ja verraten kookkaalta. Otsaa peittävän raskaan diadeemin ja mustat kiharat miltei kokonaan näkyvistä kätkevän valtavan tekotukan varjostamille hennoille, hiukan alaspäin kapeneville hienopiirteisille kasvoille antaa oman leimansa juhlallinen, melkeinpä surumielinen vakavuus. Näissä kivettyneissä kasvoissa on enää huomattavissa vain yksi ainoa elonmerkki, yhteenkasvaneitten kulmakarvojen varjostamat silmät, joista Prokopios puhuu, jotka vieläkin säteilevät ja joiden hehku näyttää ikäänkuin kuluttavan hänen kasvojaan.

Jos tahtoo luoda itselleen jonkinlaisen mielikuvan tästä kuuluisasta kaunottaresta hänen ihanimpana kukoistuskautenaan, on paremminkin syytä kääntyä toisille tahoille, nimittäin niihin muotokuviin, joissa uudenaikaiset maalarit, ennen kaikkea Clairin ja Benjamin Constant, ovat koettaneet manata eloon Teodoran hävinneitä piirteitä ja onnellisella luomishetkellä osanneet antaa Ravennan mosaiikkimuotokuvan innoittamina tälle kylmälle ja liikkumattomalle olennolle hivenen sen entistä lumousvoimaa.

Teodoralla oli sentään muutakin kauneutensa lisäksi. Hän oli älykäs, henkevä ja hauska seuraihminen; hänessä oli draamallista vilkkautta, jota hän kernaasti käytti hyväkseen niiden näyttelijättärien kustannuksella, jotka esiintyivät yhdessä hänen kanssaan; ja hän oli kekseliään ja hullunkurisen sukkela, millä ominaisuudellaan hän osasi lumota huikentelevimmatkin ihailijansa. Hyväluontoinen hän ei suinkaan aina ollut, ja hänen huima riehakkuutensa ei kavahtanut ilkeyksiä, jos ne voivat herättää naurua; mutta jos hän taas tahtoi olla miellyttävä, saattoi hän olla vastustamattoman hurmaava. Rohkeana, yritteliäänä ja julkeana hän ei viitsinyt odottaa miesten tulemista luokseen, vaan turvautui huimaan ja viekkaaseen uskaliaisuuteensa kiihoittaakseen tai rohkaistakseen heitä. Koska hänellä ei muuten ollut juuri lainkaan siveellistä vastuuntunnetta — vaikeahan on kuvitella, mistä hän olisi sellaista saanut — ja kun hänellä sitäpaitsi oli ainoalaatuinen ja väsymätön eroottinen tempperamentti, menestyi hän nopeasti muillakin aloilla kuin teatterissa.

Näyttelijätär hänestä siis tuli, mutta hänellä ei ollut vähääkään halua ruveta toisten tavoin huilunsoittajattareksi, laulajattareksi tai tanssijattareksi. Mieluummin hän esiintyi kuvaelmissa, joissa saattoi peittelemättä näytellä kauneuttaan, josta hän oli niin ylpeä, sekä pantomiimeissa, joissa hänen iloisuutensa ja koomilliset lahjansa pääsivät monella tavoin näkyviin. Konstantinopolin nuorten vetelehtijöiden, jotka olivat kuitenkin tässä suhteessa hyvin paatuneita, sanotaan pitäneen suuressa arvossa hänen rohkeaa tapaansa näytellä itseään lavalla ja hänen uskaliaisuuttaan jokseenkin kaksimielisten teatterivaikutelmien tavoittelussa, joitten avulla hän herätti katselijoiden huomiota. Ja kansa tervehti häntä hurjasti riemuiten, kun hän esiintyi melkein alastomana ja antoi kesyjen lintujensa hyväillä kiihoittavasti kaunista ruumistaan. Vähemmän ei suinkaan herättänyt mieltymystä se uhmaileva viehkeys, jolla hän otti kömpelöissä pantomiimeissa vastaan tiheästi satelevat korvapuustit ja antoi yleisön katsella nauruhermoja kiihottavia ilmeitään keskellä pahinta myrskyä. Suurimmat voittonsa hän kuitenkin saavutti yksityisluontoisemmissa kohtauksissa.

Käyttääksemme vakavan historiankirjoittajan Gibbonsin kuvaavaa lausetapaa Teodoran hyväntekeväisyys oli rajaton, ja pian hän olikin yli koko Bysantin tunnettu mielettömistä illallisistaan, vapaasta puhetavastaan ja monista rakastajistaan. Hänestä oli ilmeisesti tärkeämpää olla ihailtava kauneutensa kuin häveliäisyytensä vuoksi. Toisinaan hän esitti kulissien takana juuri näyttämöltä päässeenä ja hyvin kevyessä puvussa vatsatanssin tovereittensa ja lähimpien ihailijainsa katseltavaksi ja oli erittäin ylpeä tässä taidossa saavuttamastaan sulavuudesta. Joskus hän aterian loppupuolella yleisen lamautumisen vallitessa lasketteli kerrassaan ällistyttäviä puheenparsia ja heittäytyi mitä rohkeampiin asentoihin, ja tarvittiin Prokopioksen kreikankieli sen tietoa ja kekseliäisyyttä todistavan elinvoimaisuuden kuvaamiseksi, joka ilmeni Teodoran nautinnoissa, sillä hän oli erittäin aulis kaikkia, sekä herrasväkeä että palvelijoita kohtaan, ja lähti epäröimättä alas keittiöhuoneisiin, jos salin puolella oltiin vähän väsyneitä. Hänellä oli, niinkuin eräs bysanttilainen kronikankirjoittaja sanoo, uteliaisuuden henki hedelmällisessä kekseliäisyyskyvyssään, ja jos voitaisiin yksitellen luetella Salaisten muistelmien pikku seikkailut, todistaisivat ne tämän arvostelun oikeaksi. Riittänee, kun toteamme, että jos voitaisiin uskoa nämä juorut sanan mukaisesti, niin Messalina olisi Teodoraan verrattuna erittäin vaatimaton paheellisuudessa, melkeinpä mallikelpoinen tavoiltaan. Teodora joutuikin pian näitten nautintojensa vuoksi siinä määrin huonoon maineeseen, että kunnialliset miehet tullessaan häntä vastaan kadulla väistivät häntä peläten hänen kosketuksensa saastuttavan; jo pelkkää hänen tapaamistaan pidettiin huonona enteenä.

En tiedä, välittikö Teodora paljoakaan yleisestä mielipiteestä, mutta seikkailevalla elämällään hän hankki itselleen joukon muita ikävyyksiä, jotka olivat hänelle sangen tuntuvia. Huolimatta siitä varovaisuudesta, jota hän noudatti välttääkseen sellaista onnettomuutta kuin raskautta, hän joutui kuitenkin siihen tilaan, ja kaikki yritykset, joita hän teki ennenaikaisesti vapautuakseen onnettoman sattuman synnyttämästä sikiöstään, olivat turhat. Hän synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Johannes, mutta tätä kiusallista lasta kohtaan hän osoitti niin suurta vastenmielisyyttä ja valitti niin katkerasti sitä haitallisuutta, mikä lapsesta olisi hänen omalla urallaan, että isä piti parhaana vapauttaa hänet tästä huolenpidosta, ja kun isän täytyi samoihin aikoihin matkustaa Arabiaan, joko virkatoimissa tai muitten asiain vuoksi, otti hän pojan mukaansa. Tämä lapsi ilmestyi myöhemmin näkyviin ja aiheutti keisarinnalle monenlaisia ikävyyksiä, mutta sillä kerralla oli kurtisaani ihastunut päästessään siitä eroon. Tämä läksy ei kuitenkaan vielä riittänyt hänelle. Tiedetään varmasti, että hänellä oli myöhemmin tytärkin, jolle hän näyttää omistaneen suurempaa huolta.

Tämä tapahtui noin vuonna 517. Niihin aikoihin, jolloin Teodorasta oli kauneutensa, sukkeluutensa ja nautinnonhalunsa vuoksi tullut Bysantin puolimaailman tähti, hän oli vasta kahdeksantoistavuotias.

2

BYSANTIN URHEILU- JA HIPPODROMIELÄMÄ

Konstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen vuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa. Prostitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä taloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin suojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka taholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan lupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia koristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset joutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret, taipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet viettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen, jossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat langenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja epäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein häpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin julkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä hurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa, kauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon tähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa että yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin peliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se tarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja loivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat ja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen tärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja teatteri.

»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus. Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat, nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin kuvaava nimi prostituoitujen päivä. Uudet ihanuudet houkuttelivat lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä miljoonaa markkaa.

Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä, vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja, hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset, tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen jostakin vaarasta.

Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja, joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä, voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.

Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi, että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva, minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta. Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.

Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret, runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan tehdä vastarintaa.

Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia. Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.

Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä. Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä, ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.

Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada oikeutta osakseen.

Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia. Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö, Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille. Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon. Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat hänen henkeään.

Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi vallankumoukseksi.

Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät, merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä. Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään, mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti levinnyt.

Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin, noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa luottaen kohtaloaan.

3

TEODORAN SEIKKAILUJA

Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi pysyvämpää liittoa.

Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.

Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja syvemmän merkityksen.

Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki, jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja. Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».

Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita, kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin monofysiiteiksi — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla, luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.

Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun, hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään. Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään, ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen. »Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin, kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta tulesta».

Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi: »Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.

Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset, lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä ihastusta jalolla elämällään.

Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla, ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen. Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta, maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien, rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.

Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan. Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia. Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.

Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut. Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen, ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin, opettaneet häntä ja parantaneet hänet.

Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin. Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä, tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi, onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.

Macedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut tekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista arvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen mahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en tiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan takaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut ensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt levottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin ollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko vilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää hyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä yhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo hänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä yksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen villalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät. Tarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut unohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen muiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa hän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa hän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti kirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi merkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora hänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.

4

TEODORA JA JUSTINIANUS

Niihin aikoihin, jolloin Justinianus ensi kerran tapasi Teodoran, luultavasti vuoden 522 paikkeilla, oli keisarikunnan tuleva hallitsija kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli puhdas ja terve iho, kiharaiset hiukset, hienot viikset, jotka olivat jo alkaneet harmaantua, ja ryhdikäs ja kaunis vartalo, joten hän oli hyvin miellyttävän näköinen. Kohtelias käytös, ystävällinen, sointuva ääni ja vaatimaton arvokas olemus lisäsivät hänen tekemäänsä miellyttävää ja viehättävää vaikutusta. Hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen ja oli hyvin rikas. Sitäpaitsi hän oli sen palatsivallankumouksen jälkeen, jonka avulla hänen setänsä oli kohonnut valtaistuimelle, maan ensimmäisiä miehiä. Hänellä oli kreivin ja patriisin arvonimet, hän oli Konstantinopolin varusjoukkojen ylin päällikkö, hiljattain hän oli loistavasti hoitanut konsulintointa, ja joka päivä hallitsijan suosio saattoi häntä yhä lähemmäksi valtaistuimen portaita. Teodoralle hän oli houkutteleva saalis.

Kunnianhimoisena ja sulavana Justinianus työskenteli pääasiassa oman menestyksensä edistämiseksi. Hänessä oli senverran petollisuutta, että hän oli ymmärtänyt toimittaa tieltään ne kilpailijat, jotka olisivat voineet olla esteenä hänen uralleen, ja melkein yhtä kekseliäästi hän oli hankkinut itselleen suosiota kaikkien Bysantin yhteiskuntaluokkien keskuudessa. Koska hän oli hyvin hurskas ja ankaran oikeaoppinen sekä uskonnollisen innokas, pitivät kirkonmiehet häntä suuressa arvossa. Loiston ja komeuden halunsa sekä suuren tuhlaavaisuutensa vuoksi hänestä oli tullut suuren yleisön epäjumala, minkä lisäksi hän vielä oli sekä senaatin että ylimyspiirien suosiossa. Kun hän sitäpaitsi tunsi liikeasiat perin pohjin ja oli erittäin työkykyinen sekä harrasti herkeämättömän innokkaasti hallitusasioita, osoitti keisari hänelle suurta luottamusta, ja pikemminkin häntä pidettiin täydellä syyllä valtakunnan todellisena hallitsijana kuin iäkästä ja hyvinkin keskulaisen lahjakasta yksinvaltiasta. Hän oli erittäin rauhallinen, osasi ulkonaisesti hillitä itsensä hyvin ja oli itsevaltaisen lujatahtoinen, minkä vuoksi hänen henkensä tuntui hyvin kypsyneeltä ja luonteensa hyvin kehittyneeltä. Tämä vakava mies, tämä valtiomies ja diplomaatti rakastui mielettömästi Teodoraan.

Heidän suhteensa, joka sittemmin johti avioliittoon, tuntui aikalaisista niin oudolta ja merkilliseltä, että sen selittämiseksi turvauduttiin yliluonnollisiin asioihin ja pantiin taikajuomain ja noitatemppujen ansioksi se vaikutus, jonka Teodora piankin saavutti rakastajaansa. Mutta ei ole syytä tehdä tosiasioita tällä tavoin monimutkaisemmiksi. Justinianus oli luonteeltaan, niin kerrotaan, hyvin eroottinen ja sitäpaitsi hän, vaikka olikin ulkonaisesti itsevaltainen, oli pohjaltaan epäröivä ja heikko, minkä vuoksi hän oli aina valmis taipumaan voimakkaan ja horjumattoman tahdon ylivaltaan. Teodora oli kaunis ja huomattavan älykäs, ja hänen sulava ja viehättävä käytöksensä sekä henkevä ja puoleensavetävä olemuksensa pitivät kaikkein huikentelevaisimmatkin ihailijat hänen vaikutusvaltansa alaisina. Ja ennen kaikkea hänellä oli selvä ja varma arvostelukyky, ja kaikki seikat todistavat, että hän oli luonteeltaan päättäväinen, itsenäinen ja intohimoinen. Ensi hetkestä alkaen ruhtinas kiintyi häneen kaikesta sydämestään ja tunsi Teodoran kuolinpäivään asti häntä kohtaan sitä rajatonta intohimoa, jonka tuo merkillinen nainen oli nuoruudessaan sytyttänyt hänen sydämeensä. Teodora oli hänelle erään senaikaisen historiankirjoittajan mukaan »suloisin hurmio», hän oli, niinkuin Justinianus käyttäen Teodoran nimestä muodostettua sanaleikkiä itse mielellään sanoi, »Jumalan hänelle antama lahja». Niin silmittömästi rakastunut hän oli, ettei kieltäytynyt täyttämästä hänen pienintäkään toivettaan. Teodora rakasti rahaa, Justinianus antoi hänelle ylenmäärin rikkauksia. Teodora himoitsi suosion- ja kunnianosoituksia. Käyttäen hyväkseen setänsä heikkoutta Justinianus hankki Teodoralle ylimysnaisen ylhäisen arvon. Teodora oli kunnianhimoinen ja halusi vaikutusvaltaa, Justinianus kuunteli hänen neuvojaan, muuttui hänen nöyräksi palvelijakseen ja noudatti hänen mieltymyksen tai kostonhalun sanelemia ohjeitaan. Aina hippodromissa viettämästään lapsuusajasta alkaen Teodorassa oli säilynyt itsepintainen ja leppymätön viha vihreää puoluetta kohtaan. Häntä miellyttääkseen Justinianus suojeli usein sopimattomiin saakka sinisiä. Aleksandriaan tekemiltään matkoilta sekä siellä oleskelunsa ajoilta asti Teodora muisteli kiitollisin mielin vainottuja monofysiittejä. Häntä miellyttääkseen Justinianus luopui osittain ankaroista oikeaoppisista mielipiteistään ja rupesi luopioitten puoltajaksi.

Perintöruhtinaan rakkaussuhde tuli pian yleisesti tietoon. Ei kestänyt kauan, ennenkuin siitä saatiin kuulla pääkaupungin muurien ulkopuolellakin, Syyrian ja Egyptin kaukaisissa seuduissa, ja luultavasti olivat ihmiset hyvinkin hämmästyneitä kuullessaan, että entisestä kurtisaanista, Timoteuksen ja Severuksen katuvasta synnintekijättärestä, oli tullut ylhäinen nainen ja Justinianuksen julkinen rakastajatar. Saadessaan tietää tämän odottamattoman seikan luulivat sen ajan hurskaat sielut voivansa selvästi nähdä, kuinka Jumala ohjasi asioita herättämällä kansalleen oikeauskoisen suojelijattaren, ja aivan luonnolliselta tuntui nyt kääntyä Teodoran puoleen, kun koetettiin helpottaa marttyyrien kohtaloa ja vaimentaa vainojen kovuutta. Teodora rupesikin auliisti auttamaan. Amidan arkkipiispa Maras oli karkoitettu pappeineen Petran kaupunkiin Arabiaan. Sopimattoman ilmanalan ja ankaran maanpaon rasittamina näyttivät onnettomat joutuvan varman kuoleman omiksi. Kurjuudessaan he ajattelivat Teodoraa, ja eräs heistä, diakooni Stefanus, matkusti Konstantinopoliin puhumaan Teodoralle tuon pikku seurakunnan puolesta. Heidän toivonsa ei pettänytkään. Teodora ei ainoastaan taivuttanut oikeaoppista rakastajaansa pyytämään keisarilta armoa luopioille, vaan vieläpä tuhlasi rukouksia ja kyyneleitäkin saadakseen Justinuksen suostumaan tähän. Ja merkillisintä oli että hän tosiaankin pääsi pyrkimäänsä päämäärään. Hänen suojattinsa saivat luvan palata Aleksandriaan, jossa he voivat tämän jälkeen elää turvallisesti uskonveljiensä seurassa. Se oli kaunis voitto ja todistaa selvästi, kuinka suuri vaikutusvalta Teodoralla oli rakastajaansa.

Hän teki vieläkin enemmän. Justinianus tuli piankin sille asteelle, että tahtoi mistä hinnasta tahansa mennä naimisiin rakastajattarensa kanssa. Hyväluontoinen keisari Justinus ei näytä epäröineen, vaan antoi rakkaalle veljenpojalleen suostumuksensa, eikä hänen muutoin olisi sopinutkaan panna vastaan. Hän oli vanha sotilas, joka oli hyvin alhaista sukuperää eikä suinkaan liikoja aatelisten esi-isien rasittama, ja itse hän oli nainut vanhan orjattaren kuljetettuaan häntä pitkät ajat rakastajattarena mukanaan sotaretkillä. Ja keisariksi tultuaan Justinus oli epäröimättä kohottanut Caesarien valtaistuimelle tämän naisen, joka oli yhtä karkea ja sivistymätön kuin hän itsekin. Justinianuksen suunnitelmat kohtasivat vastustusta sellaiselta taholta, josta sitä olisi voinut vähimmin odottaa. Hidasajatuksinen talonpoikaisjärkinen keisarinna Eufemia — tällaisella hienommalla lisänimellä oli koristettu nykyinen keisarinna, entinen orjatar, kun hän oli päässyt vallan huipuille — tunsi kauhistusta ajatellessaan, että Teodoran tapainen nainen joutuisi hänen seuraajakseen. Niin kiintynyt kuin hän olikin miehensä veljenpoikaan ja niin taipuvainen kuin hän tavallisesti olikin noudattamaan hänen kaikkia toiveitaan, hän ei tahtonut mukautua tässä asiassa. Onneksi Justinianukselle keisarinna Eufemia kuoli erittäin sopivaan aikaan vuonna 523, ja tämän jälkeen järjestyi kaikki enemmittä vaikeuksitta. Laki kielsi senaattoreja ja korkeassa asemassa olevia henkilöitä menemästä naimisiin orjattarien, tarjoilijattarien, näyttelijättärien ja kurtisaanien kanssa, mutta ollakseen mieliksi veljenpojalleen Justinus kumosi tämän lain, koska hän, kuten selitti, halusi jäljitellä Jumalan hyvyyttä, joka osoitti armeliaisuutta kaikkia inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Hän määräsi, että ne naiset, jotka aikaisemmin näyttämöllä esiinnyttyään katuivat sittemmin ja luopuivat häpeällisestä ammatistaan, saivat mennä naimisiin kenen kanssa halusivat sillä ainoalla ehdolla, että pyysivät tätä tarkoitusta varten keisarilta luvan. Mutta koska tällainen hiukan nöyryyttävä pyyntö olisi voinut haavoittaa Teodoran ylpeyttä, määrättiin sitäpaitsi, että ne näyttelijättäret, jotka olivat keisarilta saaneet määrätyn arvomerkin, olivat tämän seikan nojalla esteettömät menemään naimisiin ylhäisessä asemassa olevan miehen kanssa, eikä heidän siis tarvinnut pyytää tätä varten erikoislupaa. Ja järjestääkseen kaikki mahdollisimman hyvin keisari määräsi lopuksi, että näyttelijättärien tyttäret — Teodoralla oli tytär —, olivatpa nämä sitten syntyneet ennen tai jälkeen äitinsä katumuksen ja elämänmuutoksen, olivat yhtä esteettömät pääsemään naimisiin ilman mitään rajoituksia.

Justinianus siis meni naimisiin rakastajattarensa kanssa, jonka tulevaisuuden hän turvasi tässä tilaisuudessa runsaalla elinkorolla — eikä Bysantti näytä tämän vuoksi joutuneen entistä arveluttavampaan huutoon. Vain jotkut murheelliset sielut, ajatellessaan sitä erinomaista liittoa, jonka kruununperillinen olisi voinut solmia nuoren, hyvinkasvatetun ja puhdassydämisen tytön kanssa, olivat sitä mieltä, uskaltamatta sitä kuitenkaan ääneen sanoa, että tuollainen teko ilmaisi hyvin selvästi Justinianuksen sielunominaisuudet ja siveellisen ryhdin. Ei senaatista, ei sotajoukosta eikä kirkon taholta kuulunut ainoatakaan vastalausetta, ja kansa, joka muisti, kuinka oli ennen osoittanut suosiotaan näyttelijättärelle, osoitti nyt epäröimättä suosiotaan ja uskollisuuttaan keisarinnalle.

Kun Teodoran elämä oli näin julkisesti liitetty perintöruhtinaan elämään, hän alkoi nauttien vanhan Justinuksen puolelta suurta arvonantoa ja vilpitöntä kiintymystä, päivä päivältä yhä rohkeammin puuttua yleisten asioiden kulkuun. Monien vikojensa rinnalla hänellä oli yksi harvinainen ominaisuus. Hän pysyi aina horjumattoman uskollisena niille, joista piti. Monofysiitit saivat pian kokea tämän. Ymmärtäen alun pitäen sen vaaran, jonka valtakunnalle aiheuttivat Itämaitten keskeytymättömät ja hyödyttömät uskonnolliset riidat, hän käytti taitavasti hyväkseen asemaansa lopettaakseen vähitellen vainot. Hän oli yhteydessä patriarkka Severuksen ja suuren harhaoppisen saarnamiehen Tellan Johanneksen kanssa, hän suvaitsi tutustua niihin eteviin miehiin, jotka näyttivät lahkolaisten joukossa kykeneviltä valmistamaan uskonveljilleen paremman tulevaisuuden. Tunnetuimpia näistä oli Jakob Baradaeus, monofysiittisen kirkon tulevaisuuden apostoli ja uudistaja. Monet ylistivät hänen oppiaan, hänen hurskauttaan, hänen ankaroita tapojaan, hänen ylenkatsettaan tämän maailman turhuutta kohtaan, niitä ihmeellisiä parantumisia, joita hän sai aikaan pitkän välimatkankin päästä, ja sen vuoksi ympäröi jo tuon nuoren syyrialaisen munkin päätä mystillinen kunniakehä. Teodora halusi tutustua häneen. Hän oli, niin kerrotaan, nähnyt unessa munkin kantavan kultaisia ruukkuja, ja nämä ruukut olivat täynnä raikasta vettä, jota hän jakoi Rooman kansalle. Teodora tahtoi tavata hänet todellisuudessa.

Vuoden 527 paikkeilla tuli siis Jakob yhdessä erään toisen munkin, Tellan Sergiuksen kanssa Konstantinopoliin. Hänen maineensa oli käynyt hänen edellään. Ihmiset tungeskelivat hänen ympärillään, missä hän vain liikkui, ja ihastuneena hänen tulostaan Teodora otti hänet ja hänen seuralaisensa hyvin upeasti vastaan palatsissaan, toimitti heille kaikki, mitä he saattoivat tarvita, ja osoitti julkisesti suojelevansa heitä. Tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta sellaiseen tekoon tässä oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa, mutta Teodora tunsi valtansa ja näki sen tasaisesti kasvavan.

Naimisiin mentyään oli Justinianuskin yhtä mittaa noussut arvossa. Justinus oli tehnyt hänestä nobilissimuksen,[3] ja huhtikuussa 527 hänestä tuli julkisesti keisarin kanssahallitsija. Palatsin suuressa juhlasalissa nousi vanha keisari senaatin, kaartinsotilaitten ja sotajoukon edustajien läsnäollessa valtaistuimelle ja ilmoitti kansan pyynnöstä tehneensä veljenpoikansa Justinianuksen keisariksi. Yksinvaltiaan oikealla puolella seisova patriarkka Epifanus luki juhlalliset rukoukset, minkä jälkeen koko joukko yhtyi hurskaaseen ameneen. Sitten painoi Justinus itse kruunun keisarillisen sukulaisensa päähän, samalla kuin saapuvilla olevat kohottivat kolminkertaisen eläköönhuudon uudelle hallitsijalle, tämän tervehtiessä käden eleellä kansaansa ja luvatessa tavan mukaan lahjoja sotilaille. Kolme päivää myöhemmin, pääsiäispäivänä, patriarkka siunasi vahakynttiläin kirkkaasti valaisemassa Sofian kirkossa juhlallisesti uuden keisarin ja voiteli hänen päänsä pyhällä Öljyllä. Koko keisarillisessa loistossaan, leveän kallisarvoisen kirjailuun reunustamaan kultaiseen tunikkaan puettuna, purppuran väriset saappaat jaloissa, lanteet vyötettyinä emaljin ja jalokivien koristamalla kalliilla vyöllä, hartioillaan valtava purppuraviitta, johon oli ommeltu kultaista korkokirjailua ja jota piti koossa kultainen punos, keisaridiadeemi päässään ja yllään koko keisarillinen jalokiviloisto, Justinianus otti haltuunsa sen valtakunnan, jota hän oli niin kauan halunnut. Puettuna pitkään sinipunervaan purppuraviittaan, jonka alareunan loistavia poimuja koristi valtava kultakirjailu, hiuksissaan helmi- ja jalokiviripsuja, jotka kimaltaen valuivat hartioille, diadeemi päässään, Teodora otti, pyhimyskuvan tavoin koristettuna, osaa puolisonsa riemuvoittoon. Kun heidät oli yhdessä kruunattu basilikassa, lähti uusi keisarinna bysanttilaisten hallitsijain tavan mukaan hippodromiin ottamaan vastaan kansan suosion samassa paikassa, jossa oli ensi kerran elämässään esiintynyt julkisesti. Hänen unensa oli nyt toteutunut.

Kun Justinus kuoli muutamia kuukausia myöhemmin elok. 1 p:nä 527, oli Justinianuksen helppo ottaa vastaan valtakuntansa hallitus, ja hänen kanssaan jakoi Teodora vallan. Yhdenkolmatta vuoden ajan, vuodesta 527 vuoteen 548, Teodora hallitsi yksinvaltiaana hallitsijattarena sivistyneen maailman kauneinta keisarikuntaa.

5

TEODORA-LEGENDA

Tällä tavoin on Prokopios esittänyt Teodoran romaanin, ja noin kaksi ja puoli vuosisataa sen jälkeen, kun oli löydetty hänen Salaisten muistelmiensa käsikirjoitus, on näitä juorujuttuja alettu uskoa aivan yleisesti. Mutta merkitseekö se sitten samaa kuin että ne on ehdottomasti semmoisinaan hyväksyttävä? Myöhempinä aikoina ovat ihmiset oikeaa arvostelukykyä osoittaen kerran toisensa perästä kieltäytyneet uskomasta herjauskirjailijain häväistysjuttuja, ja Teodoran tarinaa on käsitelty vakavammin. Jos Teodora kerran eli julkisesti paheellista elämää tuottaen häpeää koko Konstantinopolille, niin mistä sitten johtuu, kuten on täydellä syyllä kysytty, ettei hänen aikalaisistaan ainoakaan ole merkinnyt sitä muistiin. Joka tapauksessa näyttää siltä, ettei kukaan muu kuudennen vuosisadan kirjailija kuin Prokopios, enempää kuin kukaan toinen myöhemmänkään ajan historiankirjoittaja, ole kuvaillut Teodoran nuoruudenseikkailuja tai uskaltanut tehdä pienintäkään vihjausta hänen irstailevaan elämäänsä. Ja jotta ei väitettäisi, että ihmiset vain kunnioituksesta keisaria kohtaan tai keisarinnan kostoa peläten noudattivat hienotunteista vaiteliaisuutta, on muistettava monien näistä kirjaiIijoista, varsinkin pappien, epäröimättä syytäneen jo Teodoran eläessä ylenmääräisiä herjauksia hallitsijatarta kohtaan, jonka harhaoppisuus kauhistutti heitä, eikä suinkaan pelänneen singota häntä vastaan kaikenlaisia kirouksia. Ja jos otaksutaankin, että heidän aikalaisensa olivat olleet vaiti pelosta, niin miksi ei heidän kielensä kanta höltynyt, sitten kuin Justinianus ja Teodora olivat kuolleet? Ja mitä merkitsee keskellä yleistä hiljaisuutta Prokopioksen yksinäinen syyttävä todistus, varsinkin kun ajatellaan sitä naiivia julkeutta, jolla tämä häväistyskirjailija niin monella Salaisten muistelmiensa sivulla on sekä liioitellut että valehdellut? Jos Teodora ennen keisarinnaksi tulemistaan oli tosiaankin ollut kuuluisa kurtisaani, kuten väitettiin, niin mistä sitten johtui, ettei kukaan toinen ollut sattunut kuulemaan edes heikkoa kaikuakaan niistä monista huhuista, jotka ympäröivät niin julkisesti hänen nimeänsä? Mistä johtuu, että sen unohtumattoman kapinakohtauksen aikana vuonna 532, jolloin kiihtynyt kansa sinkosi mitä karkeimpia häväistyksiä vasten Justinianuksen kasvoja, ei kuultu ainoatakaan pahaa sanaa Teodorasta, kuten käy ilmi niistä pöytäkirjoista, jotka ovat säilyneet tuosta ainoalaatuisesta kohtauksesta hallitsijan ja hänen alamaistensa välillä? Ja lopuksi, kuinka saattoi Justinianus, jota hänen parjaajansakin kuvailevat viisaaksi ja maltilliseksi mieheksi, mennä julkisesti avioliittoon naisen kanssa, jota jokainen väisti kadulla? Sehän olisi merkinnyt hänelle kansansuosion menettämistä ja kaikkien valtaistuimelle nousemisen toiveitten turmelemista; eikä hän ollut Teodoran tavatessaan enää niin nuori ja kehittymätön, ettei kyennyt arvostelemaan moisia hullutuksia.

Niin oikeutetuilta kuin tällaiset huomautukset voinevatkin näyttää ja niin suuresti kuin epäilenkin Prokopioksen juorujuttuja, en kuitenkaan suinkaan uskaltaisi ruveta kokonaan pesemään puhtaaksi naista, jonka hän on niin ylen määrin mustannut; ja vaikka aina kuudennelta vuosisadalta alkaen onkin ollut olemassa ylistelijöitä, jotka ovat Justinianusta miellyttääkseen antaneet hänen puolisonsa vaeltaa suoraa päätä paratiisiin, horjahtaisin mahdottomuuksiin, jos tekisin hänet liian hyveelliseksi. On peräti valitettavaa, että Efesoksen piispa Johannes, joka seurusteli Teodoran kanssa ja tunsi hänet hyvin, on kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan jättänyt seikkaperäisemmin selostamatta ne häpeälliset syytökset, joita hurskaat munkit kaunistelemattoman suorasukaisesti, hänen kertomuksensa mukaan useammin kuin kerran esittivät keisarinnaa vastaan. Se on ainakin varmaa, että Teodoran aikalaisten joukossa muutkin kuin Prokopios ovat löytäneet syytä pilkallisiin huomautuksiin hänen kustannuksellaan, sekä että keisarillisten lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt, kuten kirjuri Priscus, prefekti Johannes Kappadokialainen ja muut, tunsivat ne heikot kohdat, joiden nojalla hänen kimppuunsa voitiin hyökätä. En tiedä, synnyttikö hän nuoruudessaan sen pojan, josta Prokopios mainitsee ja jonka syntymä näyttää olleen äidille niin onneton kokemus. Joka tapauksessa on tosiasia, että Teodoralla oli tytär, joka ei ainakaan ollut Justinianuksen lapsi; muutoin tämä hämärän entisyyden muisto ei näytä suurestikaan kiusanneen keisarinnaa tai vaivanneen keisaria päättäen siitä menestyksestä, joka tuli hovissa tämän naisen pojan osaksi. Eräät sielulliset piirteet Teodorassa, hänen huolenpitonsa köyhiä tyttöjä kohtaan, jotka hänen pääkaupungissaan joutuivat perikatoon useammin puutteen kuin paheellisuuden vuoksi, ne tarpeelliset toimenpiteet, joihin hän ryhtyi pelastaakseen heidät, niinkuin eräs sen ajan kirjailija sanoo, »häpeällisestä orjuudestaan», se hieman halveksiva töykeys, jota Teodora aina osoitti miehiä kohtaan, tämä kaikki sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä kerrotaan hänen nuoruudestaan. Ja jos myöntää tämän, mikä muuten on eittämätöntä, niin eikö ole pakko edes osittain uskoa Salaisissa muistelmissa kerrottuja juttuja?

On tosin hyvin arka kysymys ja vaikea ratkaista ja tarkoin määritellä, kuinka syvälle Teodora on voinut vajota sekä millaisessa alennustilassa hän oikein on mahtanut olla. Kaksi seikkaa voinee kuitenkin viedä meidät vähän lähemmäksi totuutta ja selittää joukon hämäriä kohtia hänen tarinassaan.

Toinen niistä on se, että monet seikat, jotka nyt tuntuvat meistä hyvin sopimattomilta, näyttivät kuudennen vuosisadan ihmisistä tavattoman paljon viattomammilta. Eräästä tuon ajan julkisesta asiakirjasta voimme lukea, että hyvin kunniallisetkaan ihmiset eivät epäröineet vapauttaa pelkästä armeliaisuudesta rahan avulla niitä onnettomia, jotka olivat suljettuina epäilyttäviin taloihin, sekä sittemmin mennä näitten erikoisesti huonoon huutoon joutuneitten naisten kanssa tavalliseen avioliittoon. Näyttääpä siltä kuin olisi yleinen mielipide ollut paremminkin taipuvainen ihailemaan kuin moittimaan tällaisia tekoja, joitten hellämielinen tarkoitus tuntuu meistä jonkin verran liioitellulta. On helppoa ymmärtää, että Justinianus on sellaisten olosuhteitten vallitessa voinut ottaa Teodoran puolisokseen herättämättä mitenkään huomattavammassa määrin hämmästystä tai järkyttämättä aikalaisiaan.

Toiselta puolen taas on varmaa, että Teodora oli tuntuvasti parantanut käytöstään kohdatessaan viimeisen rakastajansa. Aleksandriassa oleskellessaan hän oli kokenut henkisen käännekohdan ja hurskaitten ihmisten vaikutuksen alaisena katunut entistä elämäänsä. Konstantinopoliin palatessaan hän oli jokseenkin puilla paljailla, mikä osoittaa, että hän ainakin silloin eli siveästi. Mutta suuressa pääkaupungissa unohdetaan kuuluisa kurtisaanikin helposti. Olikohan siellä hänen kaksivuotisen poissaolonsa jälkeen montakaan miestä, jotka muistivat, mikä Justinianuksen rakastajatar oli ennen ollut?

Ja jos lopuksi tarkastaa Prokopioksen kuvailutapaa sekä sitä turmeluksen suuruutta, jolla hän mielellään koristaa henkilönsä, niin tuntee halua — tahtomatta mitenkään tehdä Teodoraa hyveellisyyden ja siveyden perikuvaksi — lieventää Salaisten muistelmien kuvausta ja pitää sen suuren kurtisaanin, sen todellisen pimeyden enkelin sijasta, joka laahasi paholaisen tahdosta häpeäänsä läpi koko maailman, Teodoraa — hänen pienentymisensäkin uhalla — aivan jokapäiväisen tarinan sankarittarena. Hän oli kenties sellainen nainen, jonka olosuhteet enemmän kuin turmeltuneisuus ajoivat harhapoluille, tanssijatar, joka käyttäydyttyään samalla tavoin kuin useimmat vertaisensa, eräänä päivänä väsyi siihen rakkauteen, joka ei tiedä mitään huomispäivästä, ja tavattuaan vakiintuneen miehen, joka tarjosi hänelle taatun tulevaisuuden, sopeutui avioliittoon ja jumalisuuteen, seikkailijatar, jos niin tahdotaan, mutta älykäs, hienotuntoinen ja tarpeeksi sulava säilyttääkseen jossakin määrin edes ulkonaisen säädyllisyyden ja voidakseen mennä naimisiin tulevan keisarinkin kanssa saamatta aikaan huomiotaherättävää häväistysjuttua.

Kuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus, joka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan mielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään hänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi tarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset, syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen romanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla yksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän aikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja kaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.

Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury, kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia. Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan, että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi. Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja, hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla valtaistuimella.

On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi», todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän — vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.

TOINEN OSA

KEISARINNA TEODORA

1

BYSANTIN PYHÄ PALATSI

Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti, kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja, luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja, korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita, vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat Bysantin keisarin hovielämän.

Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla, joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava Consistorium, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään kannattama kultakupooli.

Tämän rakennuksen vieressä oli suuri Triclinium, jossa juhlapäivinä nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.

Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen, käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta. Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat, ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren. Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen Gyneceum, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536 erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan. Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan lihankidutuksiin ja rukouksiin.

Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä. Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä, joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi, valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi tahtonsa.

Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit, jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia, referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit, jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja, oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat, keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset, suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille. Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin hienostuneen loiston rinnalla.

Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja, käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset. Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja, kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen, erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.

Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja, jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.

Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä, jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan, kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat, ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia, jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten kristittyjen kummina.

Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa elämässä.

Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.

Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja mainitsee, joka kertoo tästä.

Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä, ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan, joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.

Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille, alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.

»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut kristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille tuomionpäivänä».

Keisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta uhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.

»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi. »Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin puhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen minulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu pahaa kirkolliskokouksesta».

Epäröimättä Zooras tokaisi vastaan:

»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat kristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa. Jumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».

Hän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja, Justinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa hän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja ovela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen ja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain kahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen jälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari ehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.

Sisään tullessaan Zooras virkkoi:

»Sinä sait merkin, jota pyysit».

Sen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin. Tultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain yhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui sittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.

Sellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin Teodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen, itsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin käsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen hankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen hallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen, keimaileva ja miellyttämishaluinen.

2

KEISARINNAN ELÄMÄ

Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa. Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.

Hänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan aikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista elintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti pieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta ollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää ja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen mitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin tarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia, seuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän noudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä. Keisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta vastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta asettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt olisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten kanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti äärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä oli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän halusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa erotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti nähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa miestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.

Jo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu käytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten keisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi hovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin myöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari nähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita virkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli kaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa hovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä loitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät hallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu verraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta nyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen vaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse, ei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna ottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen muiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei osoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä Teodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien henkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat ojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin. Majesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti itseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä suhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten kaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat rikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin saattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä aikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä nöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo — voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen luonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen vaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa, ja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu ilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja epäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä anojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma. Bysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää peräkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen, jotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat heidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille, määräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja sanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin uskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli aivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.

Kaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä, ei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja nämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat sitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa vaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän otti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista velvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan ovenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi palvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin rinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille dalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean päähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen lähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja, mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän tuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai hunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri hänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan politiikkaan.

Kaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti Konstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä, joka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava seurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa, sotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi vietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä uusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen suunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa, valtavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret tulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa ja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti omavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian tuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa, johon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä ja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla kustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa hovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin Hieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella rannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin suihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät säkeissään sen ihanuutta.

»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret ja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden jumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei tiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan edut».

Muuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:

»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi lieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne ovat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen. He kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja lahjoittanut minut puoleksi kummallekin».

Tässä hurmaavassa paikassa asusti hovi tuon tuostakin. Keisari lähti sinne syksyisin viettämään viininkorjuujuhlaa, ja vielä useammin matkusti keisarinna sinne etsimään lepoa ja rauhaa. Mutta koska hän tahtoi maallakin asuessaan nähdä ympärillään suuren ja kunnioittavan hovin, olivat Hierian matkat koko keisarillisen ympäristön kauhuna. Palvelusväki, jolla oli huonot asunnot, valitti, ettei sillä ollut edes välttämättömimpiä tarpeita tuossa ylellisessä huvilassa. Eräs toinen asia tuotti vielä enemmän päänvaivaa matkan yhteydessä. Jo melkein viidenkymmenen vuoden ajan oli Bosporia häirinnyt peloittava merihirviö, suunnaton melkein viidentoista metrin pituinen valas, joka kaatoi laivoja ja upotti matkustajia. Turhaan koetettiin pyydystää sitä. Kaikki keisarin käskyt olivat hukkaan menneitä, ja hoviväki joutui aina suuren pelon valtaan, kun oli edessä matka salmen poikki Hieriaan. Vihdoin onnistuttiin kuitenkin pyydystämään tuo valtava peto. Ajaessaan takaa merisikoja hirviö sattui tarttumaan kiinni Sangariosjoen suulla olevaan liejuun pääsemättä enää irti siitä. Ranta-asukkaat, jotka olivat tämän uutisen kuullessaan kiirehtineet paikalle, surmasivat pedon kirveillä, ja vedettyään sen kuivalle maalle veivät sen riemusaatossa kotikyläänsä. Sillä tavoin palasi taas rauha Bosporin vesille.

Teodora ei muuten paljoa välittänyt palvelijoittensa pelosta. Kun hän oli tehnyt jonkin päätöksen, jonka tarkoituksena oli hänen oma huvinsa, ei mikään maailman mahti voinut saada häntä muuttamaan sitä. Mahdollista voi olla, vaikka se tuntuukin hyvin vähän todennäköiseltä, että hän oli ottanut lähimpään seurapiiriinsä muutamia nuoruudenystävättäriä, joitten maine ei ollut aivan moitteeton. Sellaisia olivat tanssijatar Krysomallo ja näyttelijätär Indaro, joille hänen väitettiin rakkaudesta entisiä tovereitaan kohtaan — ja ehkäpä myös vähän uhmatakseenkin — antaneen paikan neuvonantajinaan. Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, saattoi tapahtua, että hän keskellä vakavimpia asioita puhkesi sellaiseen iloisuuteen ja teki samanlaisia vallattomia kujeita, jommoisilla hän oli ennen näyttelijättärenä saavuttanut menestystä. Kun esimerkiksi tultiin hänen luokseen valittamaan hänen suosikkiensa pahoja tekoja, keksi hän aina, päästäkseen eroon kiusallisista vieraistaan, jonkin leikillisen sanan, joka muutti kaikki naurunalaiseksi. Välttääkseen myöhemminkin kaikkia tungettelevia onnenonkijoita hän keksi joukon hullunkurisia kujeita, jotka järjesti näyttämölle erittäin taitavasti.

Muuan vanha ylimys, jolla oli ollut korkeita virkoja, oli velkaa suuren rahasumman eräälle keisarinnan palvelijalle. Kun hän ei kyennyt velkaansa maksamaan, pyrki hän Teodoran puheille toivoen voivansa herättää hänessä sääliä. Keisarinna oli hyvällä päällä, käski eunukkiensa järjestyä ympärilleen vastaanottoa varten ja jakoi heille osat siinä huvinäytelmässä, jota aikoi esittää.

Ylimys opastettiin hänen eteensä, ja kun mies parka oli ensin kyynelsilmin heittäytynyt hänen jalkoihinsa hovisääntöjen mukaan, alkoi hän pitkässä puheessa esittää huoliaan.

»Ylimykselle on kerrassaan kauheaa olla köyhä, hallitsijatar. Keskisäädyn miehessä sellainen onnettomuus herättää sääliä, korkeasukuiselle miehelle taas aiheuttaa sellainen surkeus vain herjauksia ja pilkkaa. Jos köyhä joutuu tuhon omaksi, voi hän uskoa hätänsä saamamiehelleen, mutta ylimys, joka ei voi maksaa velkojaan, punastuu jo ajatellessaankin sen tunnustamista, eikä hän muuten voisikaan saada ketään vakuutetuksi siitä, että hänen säätyisensä mies voi tulla köyhäksi, ja jos se taas onnistuu hänelle, on hänen kunniansa ikipäiviksi mennyttä. Hallitsijatar, minulla on sekä saamamiehiä että velallisia. Mutta arvoni vuoksi en voi toimittaa saamamiehiäni pois tieltäni, ja velalliseni, jotka eivät ole ylimyksiä, vetäytyvät tuhansin tekosyin eroon kaikista velvollisuuksistaan. Olen suuressa hädässä ja rukoilen teitä auttamaan minua ja pelastamaan minut ahdingostani».

Teodora antoi hänen puhua loppuun ja aloitti sitten lempeällä äänellä: »Rakas ylimys», minkä jälkeen eunukit täydensivät lauseen huudahtaen kuorossa: »Teillä on vaikea nivuskohju».

Ja joka kerta, kun onneton toisti rukouksensa, vastasivat Teodora ja hänen hovilaisensa kuorossa samoin. Tyrmistyneenä ja nöyryytettynä mies poistui palatsista. Ja kerrotaan, että kauan iloittiin siitä hilpeästä ilvenäytelmästä, jonka keisarinna oli järjestänyt tungettelevan anojan kustannuksella.

Muut samantapaiset kujeet, jotka eivät tunnu meistä kovinkaan miellyttäviltä, eivät olleet harvinaisia Teodoran järjestämiksi. Vaikka hän itse muisti entisyytensä, ei hän kuitenkaan ollut kovinkaan halukas muistuttamaan sitä toisten mieleen, eikä hän koskaan sallinut kenenkään hänen läsnäollessaan liian avomielisesti puhua siitä. Senpä vuoksi hän, älykäs ja käytännöllinen kun oli sekä luonnostaan ylpeä, piti ankarasti kiinni vastasaavutetusta arvostaan, ja samasta syystä hän, niinkuin väitetään, varoi tarkoin panemasta rakkausseikkailuilla tai joutavalla hakkailulla vaaraan sitä asemaa, jonka oli onnistunut hankkimaan. Yhtä rohkea ja vallaton kuin tanssijatar oli muinoin ollut, yhtä hillitty, säntillinen, näköjään häveliäs ja moitteeton oli keisarinna.

3

PÄÄKAUPUNGIN JUORUJA

Keisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa oli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän kansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät itseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa kirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista, lääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat seikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet pikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon ja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä selittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät voimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena. Ja vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka olivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla, ihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä moraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä oli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat heidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein yht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta suuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan, ällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat, ja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia, joita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja filosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota Kosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta suurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin kertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan kanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen mies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä hämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä hänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.

Samoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka vuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten luonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja napisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille, ja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja ihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin edelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin oleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa asianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla kaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi, että tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli kerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli kupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan. Sitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten muodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen naapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan kauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta ohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita vahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla, kun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet, sekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat kovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla teatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita. Niinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni keisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen, voinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin maanjäristyksiä vastaan.

Yhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa ihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia asioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus oli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan täynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä tarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi, että jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä, uhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin kuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja. Tiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja kuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius Tyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien keisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja heiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut sietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin hermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.

Mutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet liikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että koululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä. Eräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten joukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon. Kun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa syöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva, heitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa lasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt, mihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista. Silloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan hän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika kertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut hänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään kiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä sallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen kristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä Sykaen esikaupungissa.

Yhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia henkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän kuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä peräti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli liikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli enkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli toimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa, meni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa. Tapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan ryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi kansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari öisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis, joka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään nähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja asettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla jättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat hovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan, hänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten piirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki Zooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän kohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen erakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen vastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään horrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut nähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella. Tällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien todistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden sanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä ennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä, että keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen olennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta kadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun hedelmä.

Keisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut erikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari rakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä, ettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan rakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka oli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin eunukin lähestyvän.

»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi keisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni, niin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».

Kun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies tuli uudelleen hänen luokseen.

»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän sanoi, »ja salli meidän lähteä».

Hämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi hänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli kaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta muulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä ilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut ihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös palatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja. Siellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka muulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi neljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin latonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien selkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä itse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski kertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia kuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa tuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa. Keisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja antoi siitä Jumalalle kunnian.

Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion, olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan. Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta, mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa, ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön keisarinnan koston.

Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella, oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista. Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä, ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika, jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin. Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna, joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan, jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen, joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei lapsiraukkaa enää koskaan nähty.

Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti. Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista, joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran. Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset, joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.

Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen huoneestaan.

Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti. Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten, varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika lystikäs juttu.

Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:

»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä ilmi».

Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä, jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt, mikä taikavoima sen sai aikaan.

Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.

Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.

4

TEODORAN SIVEYS

Aina siitä lähtien, kun Sardou esitti meille näytelmässään lemmenhaluisen ja seikkailuja kaipaavan Teodoran, on oltu taipuvaisia uskomaan, että keisarinna, joka oli valtaistuimelle noustuaankin säilyttänyt nuoruutensa vapaat tavat ja yhä vieläkin pysynyt kurtisaanina, ei pitänyt sopimattomana vanhoihin synteihinsä palaamista. En tahdo tehdä itseäni naurettavaksi esiintymällä Teodoran siveyden puolustajana hänen avioliittonsa jälkeen. Paitsi sitä, että on aina vaikea sanoa mitään varmaa tällaisista suhteista, en suinkaan toisaalta välttämättä vaadi, että tätä korkeaa ruhtinatarta olisi välttämättä pidettävä ehdottoman moitteettomana. Uskon mielelläni, että hän nautti nuoruudessaan runsain mitoin elämästä, enkä tunne olevani kuohuksissa ajatellessani sitä. Ja olettamus, että hän on voinut myöhemminkin jatkaa samanlaista elintapaa, ei kauhistuta minua vähääkään. Kun ajattelee tarkemmin asiaa, niin Justinianushan on ainoa, jolla on ollut oikeus valittaa. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, ja tarkempi tutkimus on Teodoralle eduksi.

Ensinnäkin on varmaa, ettei kukaan niistä historiankirjoittajista, jotka elivät samoihin aikoihin kuin hän, eikä myöskään kukaan seuraavilla vuosisadoilla eläneistä ole koskaan lausunut mitään sellaista, joka olisi luonut varjon hänen yksityiselämänsä moitteettomuuteen. Ja kuitenkin on heidän joukossaan monta sellaista, jotka ovat voimakkain sanoin syyttäneet häntä ahneudesta, vallanhimosta ja väkivaltaisuudesta sekä siitä suunnattomasta vaikutusvoimasta, joka hänellä oli Justinianukseen, siitä häväistyksestä, jonka hän aiheutti kerettiläisillä mielipiteillään y.m. Prokopioskaan, joka on niin ylenmäärin parjannut häntä, mielihyvin esittäen hänen nuoruudensyntejään ja tavattoman yksityiskohtaisesti kuvaillen hänen petoksiaan, julmuuksiaan ja moninaista hävyttömyyttään kypsyneempinä vuosina, ei panettele tätä niin syvälle vajonnutta naista pienimmästäkään lemmenseikkailun yrityksestä avioliittoon menon jälkeen. Uskottavana voinee pitää, ettei tuo häväistysjuttujen kirjoittaja, jos keisarinna olisi antanut pienimmänkään aiheen hänelle, olisi jättänyt seikkaperäisesti kertomatta hänen aviorikoksistaan. Prokopios ei ole maininnut sellaisesta mitään — luultavasti on asia niin, ettei hänellä ollut mitään sanomista.

Mutta eikö hän tosiaankaan ole maininnut mitään? Jos ottaa vaivakseen lukea huolellisesti hänen Salaiset muistelmansa, voi helposti päästä varmuuteen siitä, ettei hän, mitä hän sitten lieneekin asiasta ajatellut, voi esittää mitään Teodoraa vastaan, ei Teodosiuksen, ei Petrus Barsymeen eikä edes Areobinduksen seikkailussa.

Teodosius, johon tuonnempana palaamme, oli Belisariuksen vaimon ja keisarinnan suosikin Antoninan julkinen rakastaja. Heidän suhteensa oli kestänyt melkein kymmenen vuotta; Teodosius oli seurannut Antoninaa Afrikkaan, Sisiliaan ja Italiaan heikon ja rakastuneen Belisariuksen tahtomatta avata silmiään, vaikka oli saanut monta varoitusta. Lopulta petetty aviomies alkoi kuitenkin tuntea itsensä hieman naurettavaksi ja päätti ryhtyä asiaan lujin kourin. Hän antoi sulkea puolisonsa telkien taakse ja jätti poikapuolensa Fotiuksen tehtäväksi pitää huoli äidin rakastajasta. Epäröimättä nuorimies riisti väkivallalla Teodosiuksen siitä turvapaikasta, jonka hän oli etsinyt itselleen Efesoksessa pyhälle Johannekselle omistetussa kirkossa ja antoi vahvan vartioston kuljettaa hänet vankina kaukaiseen Kilikian linnaan. Kaikki suoritettiin niin varovaisesti ja hiljaisesti, ettei kukaan tietänyt mitä Teodosiukselle oli tapahtunut.

Nyt puuttui Teodora asiaan. Hän oli aina, niin väitettiin, antanut suosikilleen Antoninalle anteeksi kaikki tämän harha-askeleet, koska tämä, ja hänen kauttansa Belisarius, oli aina alistunut keisarinnan tahtoon. Hän oli jo kerran ennen ottanut toimittaakseen Antoninalle takaisin hänen rakastajansa, joka miehen kostoa peläten pysytteli piilossa. Vielä ripeämmin Teodora toimi saadakseen tiedon Belisariuksen päätöksestä. Hän oli näihin aikoihin erikoisessa kiitollisuudenvelassa Antoninalle, joka oli tehnyt hallitsijattarelleen suuria palveluksia Johannes Kappadokialaisen äskettäin joutuessa epäsuosioon. Levottomana ystävättärensä vuoksi kiirehti Teodora kutsumaan Belisariuksen Bysanttiin, jossa luuli voivansa tehokkaammin antaa apua suosikilleen, ja ensi töikseen pakotti sotapäällikön sopimaan puolisonsa kanssa. Hän teki vieläkin enemmän. Onnistuttuaan pääsemään selville Teodosiuksen olinpaikasta hän toimitutti rakastajan salaa palatsiin, lähetti seuraavana päivänä noutamaan Antoninaa ja sanoi hänelle:

»Rakas ystäväni, käsiini on joutunut kallis aarre, jonka vertaista ei kukaan voi koskaan löytää. Jos tahdot, näytän sen sinulle ilomielin».

Herätettyään tällä tavoin Antoninan uteliaisuuden hän antoi Teodosiuksen tulla esiin eunukkien huoneesta, jossa oli pitänyt häntä piilossa. Helppoa on kuvitella, kuinka suuri oli hänen suosikkinsa hämmästys, ilo ja kiitollisuus. Moneen kertaan hän nimitti keisarinnaa pelastajakseen, hyväntekijäkseen ja hallitsijattarekseen. Varmuuden vuoksi ja pelastaakseen rakastajan aviomiehen kostolta keisarinna antoi Teodosiuksen jäädä palatsiin ja valvoi, että häntä kohdeltiin hyvin sekä että hän sai hyvää ruokaa. Suunnittelipa hän jo sellaistakin, niin väitetään, että Teodosiukselle annettaisiin korkea sotilaallinen asema, kun tämä yht’äkkiä kuolikin punatautiin. Näin on, tarkoin selostettuna, Prokopios itse kertonut, ja siinä on tuskin ainoatakaan piirrettä, joka panisi uskomaan, että keisarinna olisi ryöstänyt suosikiltaan sen rakastajan, jonka juuri oli tahtonut toimittaa hänelle takaisin. Jos Salaisten muistelmien kirjoittaja olisi tosiaankin epäillyt jotakin salaista lemmenseikkailua tässä jutussa, ei hän varmaankaan olisi jättänyt monin selityksin ja varsin tietävästi siitä kertomatta.

Petrus Barsymeskin, niin väitetään, oli muka keisarinnan rakastaja. Hän oli syyrialainen ja oli aloittanut uransa hopeakauppiaana, ja sillä alalla hän oli pian herättänyt huomiota sen viekkauden ja julkeuden vuoksi, jolla hän hoiti valonarkoja liikeasioitaan. Kun hän myöhemmin oli joutunut tuomioistuimen jäseneksi, osoitti hän siinä toimessa niin suurta kuntoa, että miellytti Teodoraa, joka antoi hänelle toimen salaisen poliisinsa palveluksessa. Teodoran avulla pääsi hän pian tuomioistuimen prefektin korkeaan asemaan, ja tätä nopeaa arvonnousua selittääkseen tiesivät Konstantinopolin juorukellot, että hän oli taikakeinoin ja loihduin noitunut keisarinnan. Mutta prefekti Petrus ei näytä tarvinneen sellaisia keinoja päästäkseen eteenpäin maailmassa. Hoitamalla erinomaisesti asiansa tämä oivallinen rahaministeri aina kykeni täyttämään hallitsijansa kaikki taloudelliset vaatimukset, ja se yksin riitti takaamaan hänelle menestyksen. Raudanlujana ja tuntematta pienimpiäkään mielenvaivoja hän hallitsi häikäilemättömästi, hankki rahaa kaikesta, suvaitsi kaikenlaista kiristystä ja keinotteli viljalla niin uskomattoman julkeasti, että Justinianuksen oli pakko erottaa hänet, kun kapina uhkasi. Keisarinna, joka oli turhaan koettanut pelastaa suosikkiaan, suojeli häntä edelleenkin, mikä jossakin määrin lievitti hänen onnettomuuttansa. Pian kukistumisensa jälkeen nimitettiin tämä hyödyllinen palvelija valtion rahastonhoitajaksi, ja tässäkin toimessaan hän osoitti erinomaista etevyyttä vähentäen menoja ja keksien tulojatuottavia monopooleja. Tämän virkamiehen historiassa ja hänen suhteessaan keisarinnaan ei tosiaankaan ole pienintä lemmenseikkailun varjoakaan.

»Teodora», sanoo Prokopios, »rakasti erittäin suuresti Barsymesta».

Paitsi sitä, ettei kirjoittaja tässä käytä suinkaan sitä sanaa, joka merkitsee kreikan kielessä »rakastaa lempien», hän on vielä nähnyt senkin vaivan, että on lähemmin selittänyt syyt tähän keisarinnan myötämielisyyteen.

»Teodora rakasti häntä hänen pahuutensa vuoksi, sen kovuuden tähden, jolla hän hallitsi kansaa, ja vieläpä siitäkin syystä, että Barsymes oli hyvin perillä niistä taikakeinoista, joita Teodora itse mielellään käytti».

Sen enempää ei heidän suhteestaan kerrota Salaisissa muistelmissa, ja se ei suinkaan riitä tekemään Petruksesta Teodoran rakastajaa. Hänen menestymisensä johtui kokonaan muista syistä, ja siitä on todistuksena se seikka, että hän säilytti yhä luottamusasemansa keisarinnan kuoltuakin. Seitsemän vuotta Teodoran kuoleman jälkeen tuli hänestä uudelleen tuomioistuimen prefekti, ja kansan vihasta huolimatta tämä oivallinen ja nöyrä palvelija nautti Justinianuksen vähentymätöntä suosiota.

Mitä tulee Areobindukseen, tämä nuori barbaari oli erikoisen kaunis mies, jolla oli toimi Teodoran hovissa. Prokopios mainitsee, että keisarinnan epäiltiin olevan hyvin ihastunut häneen. Mutta erikoisesti on pantava merkille, että Salaisten muistelmien tekijä, joka on muuten niin valmis esittämään vakuutuksia ja väitteitä, ei uskalla tässä tapauksessa vastata sanojensa totuudesta. On varsin helppoa päätellä, kuinka paljon arvoa voi antaa sellaiselle jutulle, jota lentokirjasen kyhääjä itse pitää perättömänä huhuna, joka tapauksessa hänen kertomuksestaan käy ilmi, että jos Teodora onkin tuntenut lämpimämpiä tunteita Areobindusta kohtaan, hän pani kaikkensa liikkeelle syrjäyttääkseen oikein silmäänpistävästi tuon nuoren miehen ja toimittaakseen hänet lopulta kokonaan pois näkyvistään pitäen tärkeimpänä sitä, että »voisi puhdistautua kaikista epäluuloista», niinkuin alkuperäisen tekstin sanat kuuluvat. Sen sijaan, että häntä moititaan heikkoudesta, pitäisi päin vastoin oikeudenmukaisesti ylistää häntä lujasta vastustusvoimastaan.

Ja vaikka Prokopios ilmeisesti ja selvästi syyttääkin häntä siitä, että hänellä on ollut rakastajia, voidaan kuitenkin pitäviä todistuksia esittää hänen väitteitänsä vastaan. Niinkuin Sardou sattuvasti lausuu, »ei millään Prokopioksen väitteisiin nojautuvalla jutulla ole sen enempää historiallista arvoa kuin vallankumouksellisilla lentolehdillä». Juuri sen vuoksi on melkoinen merkitys sillä tosiasialla, etteivät Salaiset muistelmat koeta todistaa Teodoraa syylliseksi ainoaankaan lemmenseikkailuun.

Tästä en suinkaan halua tehdä minkäänlaisia johtopäätöksiä Teodoran eduksi. Paitsi sitä, ettei hän enää ollut aivan nuori valtaistuimelle noustessaan — hän oli noin kolmenkymmenen vuotias, ja sen ikäisenä alkaa itämaalainen nainen tulla vanhaksi — eikä myöskään kovinkaan nuori niihin aikoihin, jolloin olisi voinut ottaa rakastajakseen Teodosiuksen tai Petrus Barsymeen — silloin hän nimittäin oli melkein viidenviidettä vuotias — hän oli muuten aivan liian älykäs ja liian kunnianhimoinen pannakseen lemmenseikkailujen vuoksi vaaranalaiseksi asemansa, johon oli onnistunut ponnistautumaan. Voidakseen säilyttää hallussaan korkeimman vallan hänen kannatti käyttäytyä jossakin määrin varovasti, ja Teodoran moitteettomasta elämästä oli ehkä luettava yhtä paljon kunniaa hänen käytännölliselle älylleen kuin siveydelleen.

Mutta jos ottaa vaivakseen tarkemmin tutustua keisarinnan psykologiaan, osoittavat kuitenkin muutamat piirteet, että hänen mallikelpoisen käytöksensä perusteena oli jotakin muutakin kuin itsekästä teeskentelyä, ja minä puolestani uskon mielelläni, että hän tunsi jonkinlaista katumusta ja vastenmielisyyttä entisyyttään kohtaan. Hän esiintyi julkisen moraalin ankarana vartijana, valvoi erittäin tarkasti, että avioliiton pyhiä siteitä kunnioitettiin, eikä kannattanut rakkausseikkailuja, vaikka Salaiset muistelmat niin väittävät. Hän piti aina hyvää huolta niistä onnettomista, jotka olivat paremminkin puutteesta kuin synnillisestä himosta joutuneet turmioon, ja toimi innokkaasti heidän pelastamisekseen ja kohottamisekseen. »Koko elämänsä ajan», niinkuin eräs hänen aikalaisensa sanoo, »hän tunsi voimakasta luonnonvetoa kaikkien niitten naisten pelastamiseen, jotka olivat joutuneet onnettomuuteen». Surikohan hän kenties sitä, ettei hänen oma nuoruutensa ollut sen paremmin suojeltu maailman turmelusta ja puutteen houkutuksia vastaan? Minä puolestani olen sitä mieltä, että Teodoraa tyydytti kurtisaanin elämä paljoa vähemmän kuin mitä Prokopios tahtoo lukijoilleen uskotella. Hän eli kurtisaanina siksi, että se oli melkein välttämätön seuraus hänen näyttelijätärammatistaan, mutta pian hän väsyi siihen. Hyvissä ajoin johti uskonto hänet katumaan entisyyttään, ja siitä lähtien hän pysyi kaiken ikänsä syvästi ja vilpittömästi hurskaana. Ja hänen kunnianhimonsakin edisti tätä muutosta. Kun tämä erikoisen lahjakas ja harvinaisen älykäs sekä lujatahtoinen nainen nousi valtaistuimelle, oli näin vallanhimoisella ja kiihkomielisellä olennolla, joka ikävöi valtaa niin suunnattomasti, muuta ajattelemista kuin arkipäiväisten lemmenseikkailujen harrastaminen. Hänellä oli muutamia niitä erikoisia ominaisuuksia, jotka oikeuttavat tavoittelemaan korkeinta valtaa. Hän oli uskomattoman lujatahtoinen, miehekkään päättäväinen ja niin kylmäverinen, että näytti kykenevän selviytymään kaikkein suurimmistakin vaikeuksista. Hän tahtoi olla keisarinna, mutta ei suuruutensa huumaama ja laiska keisarinna. Yksikolmatta vuotta hän hallitsi Justinianuksen rinnalla ja johti valtakunnan asioita yhtä paljon kuin puolisonsa, kenties enemmänkin, ja koko hänen valtakaudelleen oli tunnusmerkillistä omituinen hyvän ja pahan, naisellisen kiihkomielisyyden ja valtiomiesvoiman sekoitus. Hän oli levoton ja monimutkainen olento, usein sekaannusta aiheuttava, mutta aina yhtä muuttumaton lumousvoimaltaan.

5

VIHREÄT JA SINISET. NIKA-KAPINA

Tammikuussa v. 532 oli Konstantinopolissa hyvin rauhatonta.
Sirkuspuolueitten välinen jännitys oli entistäkin vaarallisempi.

Valtaistuimelle noustuaan Teodora oli vihreitä kohtaan tuntemassaan vihassa sallinut sinisten rajattoman vapaasti harjoittaa mitä pahimpia väkivallantekoja. Justinianus ilmaisi turhaan tyytymättömyytensä — lopulta taipui hän kuitenkin aina puolisonsa tahtoon. Ja jos hän joskus päättikin käydä lujasti käsiksi asioihin, täytyi hänen pian mukautua Teodoran suuttumuksen ja moitteitten pakottamana. Siniset, jotka tunsivat olevansa varmassa turvassa keisarinnan suojelemina, tottuivat vähitellen mitä häikäilemättömimpään julkeuteen. Jos joku virkamies ei miellyttänyt heitä, jos joku maaherra uskalsi esiintyä heidän liiallista rohkeuttaan vastustaen, pani puolue heti toimeen levottomuuksia ja vaati metelöiden ja hälisten keisaria rankaisemaan heidän vihollistaan. Erään itämaalaisen aatelismiehen, joka oli uskaltanut ruoskituttaa muutamia siniseen puolueeseen kuuluvia rettelöitsijöitä, täytyi itsensä alistua samaan häpeälliseen rangaistukseen Antiokian suurella torilla. Eräs kilikialainen prefekti, joka oli mestauttanut kaksi hänen kimppuunsa kadulla Anazarbassa ase kädessä hyökännyttä sinistä, ristiinnaulittiin Teodoran käskystä maakuntansa pääkaupungissa, rangaistukseksi siitä, että oli koettanut pitää lakia pyhänä. Konstantinopolissa tehtiin murhia keskellä päivää. Palatsin porttien luona, aivan keisarin nähden hyökkäsivät siniset miekka kädessä vastustajiensa kimppuun. Ja jollei hallitsija sattumalta näyttänyt tarpeeksi halukkaalta ottamaan huomioon heidän valituksiaan, jos hän näytti taipuvaiselta rupeamaan jonkun sellaisen suojelijaksi, jota kohtaan heillä mielestään oli syytä tuntea tyytymättömyyttä, jakoivat he itse epäröimättä oikeutta, hyökkäsivät vihollisensa kimppuun, kun tämä tuli ulos keisarin vastaanottohuoneesta, löivät hänet tajuttomaksi ja jättivät usein siihen paikkaan kuolemaan. Poliisi oli voimaton eikä uskaltanut käydä käsiksi metelöitsijöihin, ja jos se joskus yritti tulla väliin, torjuivat sinisen puolueen jäsenet sen asevoimin loitommalle.

Eniten kuitenkin kärjisti tilannetta se seikka, että vihreät, joita suututti hovin puolueellisuus, alkoivat antaa pyrkimyksilleen poliittista väriä. Monet heistä pysyivät uskollisina entisen suojelijansa keisari Anastasiuksen perheelle, jonka jäsenistä kaksi veljenpoikaa — Hypatios ja Pompeios — asui pääkaupungissa, ja osoittivat julkista vihamielisyyttä uutta hallitsijasukua kohtaan. Hallitus oli joutunut toisaalta sinisten vaateliaan ja hirmuvaltaisen ystävyyden, toisaalta vihreitten huonosti salatun nurjamielisyyden väliin, ja oli nyt aika pahassa pulassa. Sen oli hyvin vaikea ylläpitää järjestystä, ja se oli täydellä syyllä alituisessa levottomuuden tilassa peläten pienenkin sattuman liittävän puolueet yhteen. Kaiken lisäksi vallitsi yleinen tyytymättömyys kahden tärkeimmän ministerin kvestori Triboniuksen ja pretoriaaniprefekti Johannes Kappadokialaisen hallitusta ja kiristyksiä vastaan. Ensinmainittu, joka oli etevä oppinut ja erinomainen juristi, mutta tavattoman ahne ja rahasta valmis mihin tahansa, kävi häpeämättömästi kauppaa oikeudella vääristellen lakia asiakkaittensa tarpeen ja anteliaisuuden mukaan. Toinen, joka oli taitava virkamies, mutta kova, häikäilemätön ja karkea luonteeltaan, ei kammonnut mitään keinoa, kun oli kysymyksessä varojen hankkiminen alamaisilta keisarillisen hovin menoihin; hän kidutti usein kuoliaaksi henkilöitä, joitten epäili tahtovan kätkeä omaisuutensa, ja salli kätyriensä suorittaa miten väkivaltaisia tekoja tahansa. Molemmat nämä yleisesti inhotut miehet olivat keisarin suuressa suosiossa, sillä hän tunsi heidän uskollisuutensa ja osasi antaa arvoa heidän palveluksilleen. Mutta kaikesta tästä oli seurauksena erittäin vaarallinen kuohumistila, joka johti Nika-kapinan nimellä tunnettuun peloittavaan meteliin. Alkaen ensin sirkuksessa se levisi pian yli koko kaupungin ja oli vähällä kaataa kumoon Justinianuksen keisari-istuimen.

Sunnuntaina tammik. 11 p:nä v. 532 oli hippodromissa tavanmukaiset kilpa-ajot. Keisari oli läsnä, ja epäilemättä oli Teodorakin seurueineen ja ylhäisönaisista kokoonpantuine hoveineen asettunut näkymättömänä Stefaninkirkon ristikoilla varustettujen ikkunoitten taakse, mistä oli näköala sirkukseen. Tässä itämaalaisia tapoja suosivassa hovissa ei keisarinnan sopinut liian usein näyttäytyä julkisesti.

Kansanjoukko oli levoton. Lähinnä edellisinä päivinä oli kaupungissa murhattu monta henkilöä. Varsinkin oli vihreillä mielestään syytä valittaa sitä puolueellisuutta, jota eräs palatsin virkamies, ylin kamariherra Kalopodios oli osoittanut. Niiltä penkkiriveiltä, joilla vihreät istuivat, kuului lakkaamatta hurjaa huutoa ja kirkunaa, niin että Justinianus, joka lopulta tuli kärsimättömäksi, käski vieressään seisovan airuen puhutella kansaa ja kysyä, mistä syystä oltiin suutuksissa. Vieläkin on tallella alkuperäinen pöytäkirja siitä omituisesta keskustelusta, joka nyt seurasi vihreitten puheenjohtajan ja keisarin välillä. Se on omituisimpia tuolta ajalta säilyneitä asiapapereita ja kuvastaa mitä luonteenomaisimmin bysanttilaisia tapoja ja sitä vallattomuutta, johon tuo vieläkin roomalaisen syntyperänsä muistava rahvas saattoi antautua hippodromissa kaikkivaltiaan keisarin läsnäollessa.

Vihreät eivät olleet aluksi henkilökohtaisesta kunnioituksesta keisaria kohtaan uskaltaneet juuri muuta kuin hämärin vihjauksin mainita vainoojiansa, mutta sitten he kuitenkin pian kiihtyivät kovasti. He sanoivat Kalopodiosta peittelemättä pyövelikseen ja uhkasivat Jumalan kostolla jokaista, joka vastedes uskaltaisi loukata heitä.

»Ette siis ole tulleet tänne näytelmää katsomaan», antoi arkaan kohtaan haavoittunut Justinianus huutaa heille, »vaan hallitusta herjaamaan».

Äänensävy muuttuu nyt kummallakin puolella yhä uhkaavammaksi.

»Vaietkaa», karjuu keisarillinen airut, »te juutalaiset, manikealaiset ja samarialaiset! Vaietkaa, tai päänne hakataan poikki!»

»Judas, pyöveli, murhamies!» huutavat kiihtyneet vihreät vastaan. »Taivas suokoon, ettei isäsi Sabbatios olisi koskaan nähnyt päivän valoa, jotta hän ei olisi siittänyt murhamiestä maailmaan!»

Ivaa sekaantuu loukkauksiin, järkipuhetta parjaussanojen joukkoon. Vihreät valittavat kiihkeästi, että heidät on suljettu pois palatsista ja hallituksesta, että heiltä on riistetty kaikki oikeudet, sekä että he ovat joka asiassa riippuvaisia viranomaisten mielivallasta.

Ja tietenkin he saattoivat sinisten tekemät murhat hallitsijan tiedoksi huutaen:

»Sinä annat murhata meitä ja sitten vielä käsket rankaisemaan meitä!»

Keskellä hälinää esiintyvät sinisetkin näyttämöllä ja tukevat airuen sanoja huudoillaan.

»Raukat, herjaajat, Jumalan viholliset, ettekö jo osaa vaieta?»

»Jos sinä käsket, keisari», vastaavat vihreät, »niin vaikenemme, oi korkein hallitsijamme, mutta vastoin tahtoamme. Tiedämme kaiken, kuuletko, kaiken! Mutta hyvä on, me vaikenemme. Hyvää yötä! Oikeus, sinä olet kuollut! Hyvää yötä, kaikki! Me menemme tiehemme, me rupeamme juutalaisiksi. On kuitenkin parempi olla pakana kuin sininen».

Ja yhtenä ryhmänä lähtivät vihreät hippodromista. Se oli verisin loukkaus, mikä voi tulla keisarillisen majesteetin osaksi.

Raivoavan kansanjoukon hajaantuessa sirkuksesta kaduille Justinianus palasi palatsiinsa. Hän ajatteli mielessään, että sinisten uskollisuus, niinkuin tavallisestikin, vaimentaisi pian toisen puolueen vihan.

Onnettomuudeksi teki nyt kuitenkin kaupunginprefekti Eudemon tyhmyyden. Innon puuskassa hän oli vangituttanut joukon puoluepukareita, ja ottamatta selvää, mihin puolueeseen he kuuluivat, hän tuomitsi heistä neljä mestattavaksi ja kolme hirtettäväksi. Kolmen viimeksimainitun suhteen hoiti pyöveli kuitenkin asiansa huonosti; kolme kertaa katkesi nimittäin nuora uhrien painosta. Silloin alkoivat katselijajoukot rukoilla armoa tuomituille, lopuksi heidät vapautettiin väkivallalla, ja erään naapuriluostarin munkit ottivat heidät turvaan kirkkoonsa.

Nyt kävi kuitenkin ilmi, että yksi vangeista oli vihreä ja toinen sininen. Yhteinen vaara lähensi silloin molempia puolueita toisiinsa. Tämä kävi selvästi näkyviin hippodromissa seuraavana päivänä. Vihreät ja siniset vaativat yhteen ääneen ja itsepintaisesti, että keisarin oli armahdettava rikolliset, mutta tämä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Se oli tavattoman varomatonta. Vanhaa uskollisuuden ilmauksena käytettyä huutoa: »Voitto keisari Justinianukselle!» seurasivat nyt mielettömät huudot: »Eläkööt kauan vihreät ja siniset, joita kärsimys yhdistää!» Kapinalliset syöksyivät ulos ottaen yhteiseksi tunnussanakseen Nika (voitto!) — tällä nimellä onkin kapina historiassa tunnettu — ja hajaantuivat kaikkialle kaupungille. Rynnätään sisään kaupunginprefektin virastoon ja vaaditaan prefektiä vapauttamaan vangit. Kun hän kieltäytyy, sytytetään hänen palatsinsa tuleen, hyökätään vankilaan, vapautetaan vangit, surmataan sotilaat, jotka koettavat palauttaa järjestystä, ja koko yön harhailevat kiihtyneet joukot kaupungin katuja etsien ja surmaten niitä virkamiehiä jotka ovat herättäneet suuttumusta.

Seuraavana päivänä, tammik. 14:ntenä, lähestyi kansanjoukko palatsin portteja ja vaati haltuunsa ylintä kamariherraa Kalopodiosta, prefekti Eudemonia ja ennen kaikkea keisarin molempia neuvonantajia Johannes Kappadokialaista ja Triboniusta. Justinianus myöntyi, hän nimitti Basilideen kvestoriksi ja Fokaksen pretoriaanien päälliköksi, ja nähdessään kansan riemun ja kiitollisuuden, kun uudet ministerit näyttäytyivät, hän luuli hetkisen onnistuneensa vaimentamaan uhkaavan myrskyn. Mutta keisarin myöntyminen tapahtui liian myöhään, se vain yllytti raivoavaa joukkoa ja sai sen käsittämään voimansa. Kapina kasvoi vallankumoukseksi.

Aina tähän asti oli kuitenkin kansan järkevä aines pysytellyt syrjässä tapausten kulusta, eikä kaikki toivo ollut vielä mennyttä. Justinianus luuli voivansa ryhtyä voimakeinoihin. 15 p:nä hän päästi barbaariset kaartinsotilaansa Belisariuksen komentamina kapinallisia vastaan. Onnettomuudeksi nämä raa’at palkkasoturit kävivät Sofian kirkon pappien kimppuun, jotka olivat lähteneet kirkosta pyhäinjäännökset käsissään koettaakseen erottaa taistelevia. Tällaisen pyhyydenloukkauksen näkeminen saattoi uskollisina pysyneetkin raivoihinsa. Joka ikkunasta, joka pengermältä ja katolta sinkoili satamalla kattotiiliä ja kiviä joukkojen päälle ja naiset, jotka varsinkin olivat suunniltaan, ottivat aktiivisesti osaa taisteluun. Sotilaat menettivät itsehillintänsä ja peräytyivät palatsia kohti, ja heidän pakoaan jouduttaakseen voittava kansanjoukko sytytti tuleen monta lähistöllä olevaa julkista rakennusta. Senaatin talo, Zeuxipposkylpylä ja Sofian kirkko joutuivat liekkien uhriksi; keisarin palatsikin oli vaarassa, sen etupihan rakennuksissa riehui tuli samoin kuin kaartin kasarmeissakin. Kolme päivää hävitti tuli voimakkaan myrskyn auttamana kaupunkia ja tuhosi Irenen kirkon, Aleksanterin kylpylän, Sampsonin sairaalan, joka paloi potilaineen päivineen, basaarimyymälät, joukon komeita palatseja ja yksityisrakennuksia sekä kokonaisen kaupunginosan, joka oli kaikkein kauneimpia ja ulottui Augusteontorilta Konstantinuksen Forumille asti. Enemmän kuin neljännes koko kaupungista oli tuhkana, ja mustien rauniokasojen, palaneista rakennuksista jääneitten pirstaleitten sekä kitkerien savupilvien keskellä, mikä teki kaupungissa asumisen melkein mahdottomaksi, ruumiitten peittämillä kaduilla, jossa näkyi paljon kuolleita naisiakin, jatkui taistelu. Ryöstö ja polttaminen rehoittivat rajattomasti, ja rauhalliset asukkaat pakenivat joukoittain Bosporin toiselle rannalle.

Palatsissa oli hämminki suuri. Vaikka olikin kiireesti komennettu lisäväkeä lähiseudun joukko-osastoista, oli kuitenkin puute miehistä. Kaartin sotaväenosastot, koreat paraatisotilaat, jotka eivät olleet kovinkaan halukkaita lyömään ja iskemään, olivat kaikkina aikoina olleet peräti keskinkertaisia taisteluvoimia, ja sitä paitsi ei heidän uskollisuuteensakaan ollut paljoa luottamista. Sotilaiden valtavan suuri enemmistö odotteli tapausten kehitystä ratkaistakseen sen mukaan kantansa, pysytteli puolueettomana keisarin ja kapinallisten välillä ja lamautti puolustuksen epävarmalla asenteellaan. Justinianus ei voinut luottaa muihin kuin muutamiin vanhempiin rykmentteihin, jotka olivat hiljattain palanneet Persiasta Belisariuksen mukana, sekä niihin sotavanhuksiin, jotka muodostivat kenraalin henkivartioston — hyvä jos niitä oli kaiken kaikkiaan pari kolme tuhatta miestä — sekä Munduksen kolmeentuhanteen heruliin, jotka olivat parastaikaa ohimatkalla Konstantinopolissa, henkivartijoihinsa ja kamariherroihinsa sekä lopuksi pieneen uskollisina pysyneitten joukkoon. Se ei merkinnyt paljoa kokonaista kapinoivaa kaupunkia vastaan. Äärimmäisen hermostunut keisari näyttikin yhä ilmeisemmin menettävän itsehillintänsä ja pelkäävän joka taholla ympärillään olevan salaliittolaisia ja murhamiehiä. Heti kapinan alettua olivat Anastasiuksen veljenpojat Hypatios ja Pompeios tulleet palatsiin vakuuttamaan uskollisuuttaan, mutta heidän rukouksistaan huolimatta Justinianus käski heidän palata kotiin. Hän ei käsittänyt lahjoittavansa tällä tavoin kapinallisille juuri sen, mitä heiltä puuttui, nimittäin johtajat.

Tammik. 18:ntena, kapinan kuudentena päivänä, ryhtyi Justinianus, joka ei ollut nukkunut vähääkään, voimanponnistukseen. Niitten salakäytävien kautta, jotka johtivat palatsista keisarilliseen aitioon, hän lähti hippodromiin, avautti puhujalavalle vievät kupariovet, astui esiin pitäen evankeliumeja kädessään sekä lupasi juhlallisesti antaa anteeksi kaikille, jos kapinalliset laskisivat aseet käsistään.

»Minä yksin olen kaikkeen syyllinen», hän sanoi nöyrästi. »Syntini saivat minut kieltämään teiltä sen, mitä pyysitte hippodromissa».

Jotkut hajanaiset hyvähuudot seurasivat näitä sanoja, mutta ne hukkuivat joka taholta kaikuviin herjaussanoihin:

»Valehtelija, aasi, valapatto!»

Kiviä lenteli keisarilliselle puhujaparvekkeelle, häväistyssanoja huudettiin Justinianuksesta ja Teodorasta. Mitään muuta ei ollut tehtävissä kuin peräytyä.

Mitä oli saattanut odottaa, tapahtuikin nyt. Kansa, jonka piti valita itselleen uusi hallitsija ja joka jo monta päivää oli huutanut Hypatioksen nimeä, lähti hänen palatsiinsa, jonne Justinianus oli käskenyt hänen palata. Turhaan takertui hänen puolisonsa Maria kiinni hänen vaatteisiinsa ja huusi itkien, että he vievät hänen puolisonsa kuolemaan, sekä rukoili hänen ystäviään tulemaan apuun. Turhaan koetti Hypatios itse puolustaa itseään. Haltiotilaan joutunut joukko kuljettaa hänet mukanaan Konstantinuksen Forumille, siellä hänet nostetaan kilvelle, hänen otsalleen pannaan diadeemiksi sotilaan kaulaketju, hänet koristellaan keisarin arvomerkeillä ja keisarinviitalla, jotka on anastettu palatsin valloitettua osaa ryöstettäessä. Uusi hallitsija etunenässä ryntää joukko hippodromiin ja nostaa Hypatioksen keisarilliseen aitioon, minkä jälkeen kapinan johtomiehet alkavat muutamien viisaitten miesten neuvoista välittämättä tuumia, kuinka parhaiten saataisiin palatsi rynnäköllä vallatuksi. Joka taholta liittyi kapinallisten puolueeseen lisää tyytymättömiä ja epätietoisia, monet senaattorit ja ylimykset ilmoittivat julkisesti kannattavansa Anastasiuksen veljenpoikaa, ja kaupungilla kierteli jo sellainen huhu, että Justinianus ja Teodora olivat paenneet. Vihreitten puolueeseen kuuluvat nuoret miehet kiertelivät asestettuina kaikkialla kaupungissa ja uskoivat voiton taatuksi, minkä vuoksi hätääntynyt Hypatioskin alkoi uudelleen toivoa.

Oli tammik. 18:nnen päivän iltapuoli. Ratkaiseva hetki oli tullut. »Koko keisarikunta», sanoo eräs silloin elänyt henkilö, »näytti olevan perikatonsa partaalla». Kaupunki paloi, hippodromissa osoitti kansanjoukko suosiotaan Hypatiokselle ja herjasi Justinianusta ja Teodoraa, palatsi oli joutumassa kapinallisten haltuun. Keisari, joka oli menettänyt toivonsa ja apukeinonsa, ei enää uskonut voivansa kukistaa kapinaa ja pelkäsi jo, ettei hänen henkensäkään enää ollut turvassa. Palatsin ja meren välissä olevien puutarhojen kautta kuljetettiin aluksiin kalleuksia keisarin aarrekammiosta, ja Justinianus aikoi itse paeta samaa tietä. Keisari neuvotteli korkeimpain neuvoskunnassa viimeisten uskollistensa Belisariuksen, Munduksen, Konstantioluksen, Basilideen, muutamien palvelijoiden ja kamariherrain kanssa. Teodorakin oli läsnä neuvottelussa. Tuona surkeana päivänä, jolloin epätoivoinen ja neuvoton Justinianus ei nähnyt mitään muuta pelastusta kuin paon, jolloin hänen ministerinsä ja kenraalinsa osoittivat samaa horjuvaisuutta kuin hänkin, oli Teodora ainoa, joka pysyi levollisena ja luottavaisena keskellä yleistä mielenmasennusta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta äkkiä hän nousi kesken toisten äänettömyyttä ja muistutti heidän raukkamaisuutensa katkeroittamana keisaria ja ministerejä, jotka näin hylkäsivät hänet, heidän velvollisuuksistaan.

»Vaikkapa ei olisikaan jäljellä mitään muuta keinoa kuin pako», hän sanoi, »en sittenkään pakenisi. Ne, joilla on ollut kruunu päässään, eivät saa enää elää menetettyään sen. En tahdo elää päivääkään sen hetken jälkeen, jolloin minua ei enää puhutella keisarinnaksi. Jos tahdot paeta, Caesar, niin tee se, sinulla on rahaa, laivat ovat valmiina, meri on avoinna. Minä jään. Rakastan vanhaa väitettä, että purppura on suloinen käärinliina».

Sinä päivänä Teodora pelasti valtaistuimen Justinianukselle, ja tässä kaikki voimat vaativassa taistelussa, jolloin sekä hänen valtakuntansa että henkensä olivat pelissä, kohosi hän kunnianhimonsa tukemana sankarilliseen suuruuteen.

Hänen tarmokas puheensa sai Justinianuksen ja hänen neuvonantajansa uudelleen rohkaisemaan mielensä. Sillä aikaa kuin viekas Narses, keisarinnan uskottu, otti tehtäväkseen erottaa siniset muista kapinallisista ja onnistuikin siinä rahan voimalla, ja kun tämän hajaantumisen vuoksi alkoi syntyä erimielisyyttä vallankumouksellisten keskuudessa ja kun ruvettiin jo uudelleen kuulemaan keisarille uskollisten suosionhuutoja: »Eläköön Justinianus! Herra, varjele Justinianusta ja Teodoraa!», valmistivat Belisarius ja Mundus hyökkäystä hippodromia vastaan. Suitsuavien raunioitten kautta Belisarius koetti sotilaineen tunkeutua keisarin aitioon, jossa Hypatios oleskeli, mutta kaartinsotilaat, joilla oli hallussaan Kathismapalatsi, kieltäytyivät tottelemasta häntä ja pysyivät itsepintaisesti puolueettomina. Epätoivoissaan kenraali palasi palatsiin pitäen asiaa lopullisesti menetettynä, ja tällä kertaa täytyi Justinianuksen koettaa rohkaista häntä. Vihdoin onnistui Belisariuksen suurella vaivalla raivata itselleen tie sinisten porttien kautta areenalle ja miekka kädessä hyökätä kapinallisia vastaan. Taistelun hälinä houkutteli paikalle toimekkaan Munduksenkin, joka oli vain odottanut tätä merkkiä. Hän hyökkäsi nyt barbaarijoukkoineen vastakkaiselta puolelta hippodromiin raivaten itselleen sisäänpääsyn siitä portista, jota sanottiin Kuolleitten portiksi. Sillä välin kuin keisarilliset joukot antoivat ylhäältä amfiteatterin kävelykäytäviltä nuolisateen suuntautua kansanjoukkoon, raivasivat toiset miekka kädessä itselleen verisen tien tiheässä seisovan ja turvattoman lauman lävitse. Nyt syntyi hirveä pakokauhu. Mutta pakoyritykset olivat turhia, sillä joka taholla oli toisia vastassa. Turhaan tehtiin vastarintaa; Belisariuksen vanhat sotilaat löivät kaikki maahan eivätkä antaneet kenellekään armoa. Iltaan asti kesti säälimätöntä teurastusta sotilaiden lävistäessä aseillaan kaikki, jotka joutuivat heidän ulottuvilleen. Iltamyöhällä, kun verilöyly loppui, makasi muutamien todistajien lausunnon mukaan enemmän kuin kolmekymmentätuhatta, toisten mukaan taas melkein viisikymmentätuhatta ruumista hajallaan hippodromin verisellä tantereella.

Hypatios, jonka kaksi keisarin veljenpoikaa vangitsi kenenkään hänen kannattajansa uskaltamatta kohottaa sormeakaan hänen avukseen, vietiin yhdessä serkkunsa Pompeioksen kanssa Justinianuksen eteen. Pompeios, joka oli heikko raukka ja kykenemätön kestämään tällaisia onnettomuuksia, rukoili ja itki, vähän voimakkaampi Hypatios taas vakuutti viattomuuttaan ja vannoi kansan tehneen hänelle väkivaltaa sekä lisäsi, että hän, käskiessään kapinallisten lähteä hippodromiin, oli vain tahtonut siten saattaa heidät turvattomina Justinianuksen käsiin. Tämä oli totta, mutta onnettomuudeksi Hypatioksen sanansaattaja ei ollut voinut löytää tietä keisarin palatsin monissa sokkeloissa. Justinianus, joka oli nyt saanut takaisin kylmäverisyytensä, vastasi armonpyytäjille julman ivallisesti:

»Hyvä on, mutta koska teillä on sellainen vaikutusvalta näihin miehiin, olisitte menetelleet oikein, jos olisitte käyttäneet sitä, ennenkuin poltitte pääkaupunkini».

Seuraavana päivänä hän mestautti heidät. Heidän ruumiinsa heitettiin
Bosporiin.

Sanotaan, että Justinianus kenties olisi kuitenkin antanut heille anteeksi ja pitänyt riittävänä rangaistuksena sitä kauheaa verilöylyä, joka päätti kuusipäiväisen metelin. Mutta Teodora, jonka luonne oli paljon julmempi ja leppymättömämpi, vaati kuolemanrangaistusta. Hän oli, kertoo eräs aikalainen, vannonut Jumalan pyhässä nimessä ja oman päänsä kautta, ettei säästäisi kapinallisten johtajia, ja hänen oli onnistunut kiristää keisarilta samanlainen vala. Hän vaati, että annettu lupaus oli pidettävä, ja häntä täytyi totella.

Toisiakin ankaroita rangaistuksia seurasi. Joukko ylimyksiä ja senaattoreja, jotka olivat kapinan aikana saattaneet itsensä huonoon valoon, tuomittiin kuolemaan tai maanpakoon, heidän omaisuutensa takavarikoitiin ja siirrettiin keisarin aarrekammioon tai jaettiin palkintoina hallitsijaparin kannattajille. Erikoisen julmasti vainottiin niitä, jotka tavalla tai toisella tuntuivat pettäneen laillisen hallituksen, hovimiehiä, jotka olivat epäilleet sen vallassapysymistä, kaartinsotilaita, jotka olivat epäröineet puolustaa sitä, sinisen puolueen jäseniä, jotka olivat yhtyneet vihreihin. Keisarin käskystä pani kaupunginprefekti toimeen pitkäaikaisen tutkimuksen, ja pääkaupungissa vallitsi hirmuvalta.

Kapina oli kukistettu, ja Justinianus voi täydellä syyllä kuuluttaa siinä julistuksessa, jota hän antoi jakaa kaikissa valtakuntansa kaupungeissa, että hän oli voittanut vallananastajat, jotka olivat nousseet häntä vastaan. Mutta ennen kaikkea oli hänen kiitettävä Teodoraa voitostaan, ja sen vuoksi merkitseekin Nika-kapina käännekohtaa keisarinnan elämässä. Noina kohtalokkaina päivinä hän kunnostautui valtiomiehenä ja osoittautui paljon kylmäverisemmäksi ja lujatahtoisemmaksi kuin miehensä. Täten hän oli, niinkuin sattuvasti on sanottu, todenteolla ansainnut sen paikan keisarin neuvoskunnassa, josta hänen oli tähän asti kenties ollut kiitettävä vain keisarin heikkoutta. Teodora sai pitää sen yhä edelleenkin, eikä kiitollinen Justinianus ajatellutkaan ottaa sitä häneltä pois. Ja koska keisarinnalla oli kykyä ja ymmärrystä, kun suuret asiat olivat kysymyksessä, sekä selvänäköinen ja johdonmukainen käsitys niitten kehityksestä, oikea arvostelukyky valtion asioissa ja erehtymätön vaisto eri mahdollisuuksia harkitessaan, ei hän ainoastaan ohjannut asioita kuin hallitsijatar, jolla on käytettävänään kaikki keisarillisen aseman voimakeinot, vaan hän hallitsikin hyvin.

6

TEODORAN HALLITUS

Eräässä Justinianukselle omistetussa runoelmassa, joka kirjoitettiin noin viisitoista vuotta Teodoran kuoleman jälkeen ja jossa ylistetään »erinomaista, kaunista ja viisasta hallitsijatarta», huomautti Paulus Silentiarius, hovimies ja runoilija, kuinka Teodora oli elinaikansa ollut puolisonsa toimelias auttaja kaikissa suurissa yrityksissä. Kaikki senaikaiset kirjailijat kertovat yhtäpitävästi, että keisarinna käytti epäröimättä sitä rajatonta valtaa, jonka keisari oli antanut hänelle, että hän ehkä vieläkin pontevammin kuin keisari turvautui siihen; ja Justinianus itsekin on joskus julkisesti maininnut siitä. Vuonna 535 julkaisemansa suuren käskykirjeen alussa, jolla keisarikunnan koko hallitus järjestettiin uudelleen ja joka on keisarikunnan tärkeimpiä asiakirjoja, Justinianus suvaitsee ilmoittaa, että hän on tälläkin kerralla ennen päätöksen tekemistä neuvotellut »kaikkein kunnianarvoisimman puolisonsa kanssa, jonka Jumala on hänelle antanut». Viimeiseen hetkeen asti intohimoisesti rakastuneena siihen naiseen, jota hän nuorena oli jumaloinut, hänen suuren älynsä ja voimakkaan tahtonsa hallitsemana, Justinianus ei voinut koskaan kieltää häneltä mitään, ei kunnian loistoa eikä oikeutta korkeimman vallan käyttöön. Niiden yhdenkolmatta vuoden aikana, jotka Teodora hallitsi, oli hänellä osuutensa kaikessa, hallituksessa, johon hän sijoitti suosikkejaan, diplomatiassa, politiikassa, kirkossa. Ja vaikka hänen vaikutuksensa joissakin kohdin olikin epäedullinen, vaikka hänen ahneutensa, hänen väkivaltaisuutensa ja ylpeytensä, jotka vielä korostivat samoja keisarinkin ominaisuuksia, joskus aiheuttivatkin valitettavia toimenpiteitä, ei sovi unohtaa, että hän usein osoitti oikeaa älyä valtion asioissa, sekä että hänen noudattamansa politiikka, jonka päämääränä oli bysanttilaisen keisarivallan vahvistaminen ja turvaaminen, olisi kenties voinut muuttaa koko maailmanhistorian kulun, jos hänelle olisi suotu aikaa työnsä täydentämiseen.

Vielä tänä päivänäkin on jäljellä muutamia todistuksia siitä tärkeästä asemasta, joka hänellä oli keisarikunnan hallituksessa. Niitten kirkkojen seiniltä, jotka Justinianus rakensi, ja hänen perustamiensa linnoitusten porttien yläpuolelta luetaan Teodoran nimi keisarin nimen rinnalla. Sergiuksen ja Sofian kirkon kapiteelissa on hänen nimikirjaimensa keisarin nimikirjaimen rinnalla, ja otsakekirjoitukset ylistävät sekä sitä hurskautta, joka täytti »Jumalan kruunaaman» keisarinnan sielun, että hänen toimintatarmoaan ja väsymätöntä vaivannäköään. San Vitalen kirkossa Ravennassa on hänen kuvansa hänen keisarillisen puolisonsa kuvan vastineena yksinäisessä kultamosaiikista kimmeltävässä alttariholvikuvassa. Ja niissä mosaiikkitauluissa, jotka koristivat Pyhän palatsin huoneita, oli Justinianuksen tahto liittänyt Teodoran sinne ikuistettuihin keisarikunnan sotilaallisiin riemuvoittoihin ja loistavimpiin muistoihin. Keisarillisissa sineteissä nähtiin hänet keisarin rinnalla, ja kaikkialla maassa ylpeilivät kaupungit ja maakunnat siitä, että niille oli annettu hänen kunniakseen sellaisia nimiä kuin Teodoriades ja Teodoropolis. Kiitolliset kaupungit pystyttivät muistopatsaita hänelle samoin kuin Justinianuksellekin, ja kaikki virkamiehet vannoivat uskollisuudenvalansa hänellekin, joka koko ikänsä oli vertaisena puolisonsa rinnalla. Piispat ja hallintoviranomaiset, kenraalit ja maaherrat vannoivat »kautta kaikkivaltiaan Jumalan, hänen ainosyntyisen poikansa Jeesuksen Kristuksen meidän Vapahtajamme, Pyhän Hengen, pyhän ja mainehikkaan Teotokoksen, neitsyt Marian, neljän evankeliumin sekä pyhäin arkkienkeleitten Mikaelin ja Gabrielin nimessä, palvelevansa uskollisesti hurskaita ja pyhiä hallitsijoita Justinianusta ja Teodoraa, hänen keisarillisen majesteettinsa puolisoa» sekä suorittaessaan niitä virkatehtäviä, jotka hallitsijapari oli armollisesti uskonut heille, »koettavansa vilpittä ja petoksetta vaikuttaa heidän yhteisen valtansa lujittamiseksi».

Teodora, joka oli tällä tavoin kaiken valtiatar ja varma vallastaan, hallitsi siis mielensä mukaan sekä valtiollisissa että kirkollisissa asioissa. Ja vaikka hän joskus huomasikin, että horjuvainen Justinianus oli luisumaisillaan hänen käsistään, vaikka hän joskus lyhyen ajan näyttikin mukautuvan häntä itseään voimakkaampiin asianhaaroihin ja vaikutuksiin, osasi hän aina myöhemmin rohkeasti ja viekkaasti järjestää loistavan koston. Kunnianhimoinen ja ovela kun oli, tahtoi hän aina kaikissa asioissa sanoa viimeisen sanan, ja se onnistuikin hänelle.

Oman mielensä mukaan hän nimitti virkaan ja erotti paaveja ja patriarkkoja, ministerejä ja kenraaleja, ollen yhtä halukas edistämään suosikkiensa menestystä kuin murskaamaan vihollistensa valtaa ja vaikutusta. Hän osasi yhtä voimakkaasti rakastaa kuin vihatakin. Kuinka korkeassa asemassa mies olikin, kuinka suuria ansioita hänellä olikin, kuinka läheisissä väleissä hän olikin keisarin kanssa, hänen perikatonsa oli varma, jos hän onnettomuudekseen oli vastenmielinen Teodoralle. Ennemmin tai myöhemmin keisarinnan onnistui syöstä hänet keisarin suosiosta. Jos joku virkamies ’piti kunnianasianaan luoda menestyksensä ilman Teodoran suojelua, ei siitä ollut hänelle pienintäkään hyötyä. Ennemmin tai myöhemmin hän sai, joutuessaan äkkiä pois virastaan, huomata, ettei kukaan voinut olla varma menestyksestään ilman Teodoran tukea.

Toisaalta taas ei »uskollinen keisarinna», niinkuin Teodoran ystävät häntä nimittivät, koskaan säästänyt vaivojaan, kun oli kysymys sellaisista henkilöistä, joihin hän oli kerta kaikkiaan mieltynyt, eikä hän milloinkaan pyytänyt heiltä mitään muuta korvaukseksi, kuin että he palvelivat häntä sokeasti. Kaikki valtakunnan hallintoviranomaiset olivat selvillä siitä, että keisarinnan suosio oli varma takuu keisarin epäsuosiota vastaan, pettämätön keino päästä eteenpäin nopeasti ja pitkälle, ja tietysti pidettiin se asia myöskin mielessä.

On jo mainittu, kuinka hän korotti Barsymeen kaupunginprefektiksi, ja samoin sai eunukki Narses kiittää keisarinnaa menestyksestään. Hän oli kasvanut palatsin palvelijoiden joukossa, mutta tuo pieni mies, jonka käynti oli varovaista ja koko käytös hienostunutta, osasi lumota keisarinnan etevillä ominaisuuksillaan, terävänäköisyydellään, joustavuudellaan ja kekseliäisyydellään sekä lujalla tahdollaan ja kylmäverisyydellään. Teodora otti hänet uskotukseen ja valtiolliseksi työaseekseen, hän teki Narseesta diplomaatin, joka suoritti ihailtavalla tavalla keisarinnan antamat luottamustehtävät, korotti hänet kenraaliksi, joka ei kunniassa ja maineessa jäänyt paljoa jälkeen Belisariuksesta. Epäilemättä hän erehtyi toisinaan vaalissaan, esimerkiksi silloin, kun hän vastoin kaikkien tahtoa kannatti nuorta ja kelvotonta Sergiusta, koska tämä oli naimisissa Teodoran suosikin Antoninan sukulaisen kanssa. Sergius, jonka hallitus oli nimittänyt kenraaliksi Afrikkaan, oli vähällä pilata keisarin maineen ymmärtämättömyydellään. Ylimalkaan Teodoran suosikit kuitenkin osoittivat ansainneensa hänen hyväntahtoisuutensa ja antautuivat vilpittömällä innolla niitten suurten tehtävien suorittamiseen, joita keisarinna heille määräsi.

Tuonnempana osoitetaan, kuinka Teodora uskonnollisissakin asioissa ilmaisi vähintään yhtä suurta intoa, kun oli kysymyksessä suosikkien puolustaminen. Tässä mainittakoon esimerkiksi Antimus, jonka hän teki Konstantinopolin patriarkaksi, Vigilius, jonka hän korotti paaviksi, Antiokian Severus, Aleksandrian Teodosius, Tellan Johannes ja Jakob Baradaeus. Kannattaa myöskin panna merkille kuinka itsepintaisesti hän vainosi niitä, jotka näyttivät haluavan vetäytyä loitommalle hänen vaikutuspiiristään tai asettua vastustamaan häntä. Tällaisia olivat esimerkiksi kenraalit Belisarius ja Butzes, jotka eivät tarpeeksi nöyrästi taipuneet hänen tahtoonsa, ministerit Johannes Kappadokialainen ja Priscus, jotka uskalsivat suoraan keisarinnan silmäin edessä kieltäytyä tunnustamasta hänen ylivaltaansa, ja samoin paavi Silverius. Sellaisia vastaan käytti hän petosta, julmuutta ja ankaruutta.

Näistä kaunopuheisista läksyistä kaikki oppivat ymmärtämään, että
Teodoran tahtoa täytyi noudattaa sekä että jos se oli ristiriidassa
Justinianuksen tahdon kanssa — sellaistakin nimittäin sattui joskus —
oli varovaisempaa ja valtioviisaampaa totella keisarinnaa kuin keisaria.

Jos nimittäin oli välttämätöntä, ei Teodora ollenkaan epäröinyt asettua julkisesti vastustamaan puolisonsa tahtoa. Eräs keisarinnan suosikki, monofysiittipappi Julianus, joka luovuttuaan toimestaan Aleksandrian patriarkkana oleskeli alituisesti Teodoran lähettyvillä, oli tehnyt suunnitelman evankeliumin julistamiseksi Nubian pakanoille. Keisarinna kannatti häntä kaikin mahdollisin tavoin, mutta kun Justinianus sai tietää tästä, pani hän määräksi, että kyseessä oleva lähetystyö oli uskottava oikeaoppisille papeille, ja hän antoi siihen tarkoitukseen varustaa lähetyskunnan, joka sai tehtäväkseen jättää Nubian kuninkaalle rahoja ja kalliita lahjoja sekä kastepukuja. Samalla annettiin Teeban maaherralle käsky auttaa kaikin mahdollisin tavoin keisarin lähettiläitä.

Mitä teki nyt Teodora? Hän lähetti puolestaan lyhyen, mutta kaunopuheisen kirjeen Teeban maaherralle. Se sisälsi seuraavaa: keisarinna halusi, että hänen omat lähettiläänsä saapuisivat Nubiaan ennen keisarin lähettiläitä, sekä että maaherra saisi hengellään maksaa, jollei hän millä tekosyyllä tahansa järjestäisi niin, että keisarin sanansaattajien matka viivästyisi ja keisarinnan lähettiläät pääsisivät edelle.

Nämä vastakkaiset käskyt, jotka kumpikin tulivat yhtä korkealta taholta, eivät hetkeksikään panneet Teeban maaherraa epäröimään. Teodoran lähettiläät matkustivat ensin Nubiaan upeasti varustettuina ja suuren saattueen keralla. Kun Justinianuksen lähettiläät saapuivat, selitettiin heille kaikin mahdollisin anteeksipyynnöin, että toistaiseksi ei ollut ainoaakaan juhtaa saatavissa, koska keisarinnan lähettiläät olivat takavarikoineet kaikki ja näyttäneet selvät käskyt, joita ei ollut uskallettu jättää noudattamatta. Keisarin lähettiläät saapuivatkin aivan oikein liian myöhään, tapasivat maan vallattuna eivätkä päässeet minkäänlaisiin tuloksiin. Tarina ei kerro, saiko Teeban maaherra, joka oli niin hyvin palvellut Teodoraa, korotuksen, mutta hyvin luultavasti niin kävi. On kuitenkin helppoa kuvitella, kuinka sellaiset tapaukset yhä lisäsivät keisarinnan valtaa ja arvoa.

Teodora ei kuitenkaan käyttänyt kaikkea tarmoaan suosikkiensa menestyksestä huolehtimiseen tai herättääkseen virkamiehissä suuria käsityksiä vaikutusvoimansa laajuudesta. Hän tunsi elävää harrastusta tärkeitä valtionasioita kohtaan ja hänellä oli omat käsityksensä hallinnosta ja erikoiset mielipiteensä politiikasta ja diplomatiasta. Justinianuksen lainlaadinnassa voidaan osoittaa joukko sellaisia kohtia, jotka aivan varmasti ovat aiheutuneet Teodoran aloitteesta. Muuan ryhmä näitä toimenpiteitä, johon myöhemmin palaamme, tarkoitti naisten aseman parantamista, mikä olikin hänen erikoisen harrastuksensa esineenä, toiset taas, joilla oli vieläkin suurempi merkitys, olivat yhteydessä yleisen hallinnon uudistamisen kanssa.

Valtiomieskatseellaan Teodora näki selvästi ne kaksi pahaa asiaa, joihin kätkeytyi keisarikunnan turvallisuutta uhkaava vaara — kriitillisen taloudellisen kysymyksen ja kriitillisen uskonnollisen kysymyksen. Niin suuri rahan tarve kuin hänellä itsellään olikin, ymmärsi hän samoin kuin Justinianuskin, kuinka vaarallista oli kiristää alamaisiaan liiaksi ja pitää sillä tavoin yllä kasvavaa tyytymättömyyttä. Sen vuoksi hän taivutti Justinianuksen julkaisemaan vuonna 535 asetuksen, joka määräsi virkamiesten velvollisuudet ja tehtävät ja käski heitä olemaan oikeudenmukaisia ja rehellisiä sekä isällisiä alempiaan kohtaan. Juuri samasta syystä Teodora joutui riitaan Johannes Kappadokialaisen, tuon kivikovan, turmeltuneen ja lahjuksia vastaanottavan ministerin kanssa.

Yhtä suurta harrastusta hän tunsi uskonnollisia kysymyksiä kohtaan. Samaan aikaan, jolloin Justinianus suurten roomalaisten muistojen sokaisemana antautui vuoroin suurellisen, vuoroin päihdyttävän ajatuksen valtaan: uneksimaan Caesarin valtakunnan uudelleen rakentamista ja oikeaoppisuuden vallan turvaamista yhtymällä Roomaan, Teodora kääntyi sukkelampana ja laajakatseisempana itään päin. Hän ymmärsi, että kaikki Aasian rikkaat ja kukoistavat maakunnat sekä etenkin Syyria ja Egypti olivat valtakunnan todellinen voima; hän käsitti, mikä vaara keisarikunnalle sisältyi siihen uskonnolliseen hajaannukseen, jolla idän kansat noissa valtakunnissa ilmaisivat eristäytymispyrkimyksensä. Teodora ymmärsi, kuinka välttämätöntä oli sopivilla myönnytyksillä ja hyvin suurella suvaitsevaisuudella vaimentaa uhkaavaa tyytymättömyyttä, ja kun hän koetti suunnata valtakunnan politiikkaa tähän päämäärään, on täysin kohtuullista myöntää, että hän näki asiat selvemmin kuin korkea puolisonsa ja osasi arvata tulevaisuuden tapaukset paremmin kuin hän.

Herkeämättömän tarkkaavaisena, erikoisen kestävänä ja ihmeellisen kekseliäänä Teodora koetti elämänsä loppuun asti saada ratkaisua uskonnollisessa tai paremminkin siinä valtiollisessa kysymyksessä, joka kätkeytyi uskonnon verhoon. Mutta tätä kysymystä hän ei suinkaan pohtinut vain vaihtaakseen mielipiteitä ja nauttiakseen hedelmättömästä keskustelemisen ilosta niinkuin Justinianus. Teodora oli sukua Bysantin suurille keisareille, joiden katse oli aina suunnattu uskonnollisten riitojen pinnallisten ja vaihtelevien muotojen takaa siintävää valtiollisten kysymysten vakinaista taustaa kohti. Senvuoksi hän noudattikin valtion nimessä päättävästi mielipiteitään, suojeli julkisesti kerettiläisiä, uhmasi rohkeasti paavia, veti mukaansa horjuvaisen ja hätäilevän Justinianuksen sekä syöksyi sokeasti taisteluun tahtomatta koskaan tunnustaa joutuneensa tappiolle.

Elämänsä viimeiseen päivään asti hän taisteli sitkeän itsepintaisesti uskonsa puolesta osoittaen valtiomiehen lujaa kestävyyttä, mutta samalla todellisen naisen koko kiihkeyttä — ollen lempeä tai häikäilemätön aina asianhaarojen mukaan, tarpeeksi rohkea uskaltaakseen vangita ja erottaa virasta paavin, tarpeeksi liukas imarrellakseen itseään, kun oli saanut toisen taipumaan tahtoonsa, tarpeeksi uljas voidakseen suojella vainottuja ystäviään ja avustaa heitä saattamaan kirkkonsa entiseen kuntoon, tarpeeksi ovela onnistuakseen melkein aina saamaan keisarilta kannatusta politiikalleen.

Vähemmän tarkka hän ei ollut silloinkaan, kun oli hoidettava valtion muita asioita. Hän otti mielellään vastaan lähettiläitä, ja nämä, jotka tunsivat hänen vaikutuksensa, riensivät osoittamaan hänelle kunnioitustaan. Hän oli välittömässä kirjeenvaihdossa vieraitten yksinvaltiasten kanssa, jotka mielellään tyydyttivät hänen nousukasmaista turhamaisuuttaan ja hillitöntä vallanhimoaan liehakoiden häntä. Keisarin ja hallintoviranomaisten selän takana Teodora ylläpiti heidän kanssaan salaisia valtiollisia suhteita. Kun Justinianus suunnitteli sodan aloittamista Italiaa vastaan ja valmistautui katkaisemaan välinsä goottien kuninkaan Teodahadin kanssa, oli Bysantin lähettiläs Pietari, joka oli saanut tehtäväkseen toimittaa tuolle barbaariruhtinaalle keisarin uhkavaatimuksen, vain Teodoran nöyrä palvelija. Niinikään näyttää se jokseenkin salaperäinen kirjeenvaihto, jota keisarinna ylläpiti näihin aikoihin Ravennan hovin kanssa, todistavan, että hänellä oli omia erikoissuunnitelmia, jotka poikkesivat keisarin julkisista suunnitelmista.

Onko uskottava mitä Salaiset muistelmat kertovat, nimittäin että Teodora yllytti murhaamaan Teoderik Suuren tyttären Amalasvintan,[6] koska pelkäsi tuosta älykkäästä, hienostuneesta ja kauniista ruhtinattaresta tulevan itselleen kilpailijan, joka mahdollisesti voisi anastaa häneltä Justinianuksen sydämen? Mikään ei osoita sitä. Mutta se käy selvästi ilmi Teodoran kirjeistä, että hän politiikassaan mielellään uskotteli voivansa ohjata Justinianusta. Hän kehoitti Teodahadia jättämään hänen välitettäväkseen ne anomuskirjelmät, jotka tämä aikoi esittää keisarille, ja hän kirjoitti Persian kuninkaan Kosroeen ministerille: »Keisari ei tee mitään päätöstä neuvottelematta ensin minun kanssani».

Teodoran vaikutus ei tietenkään ollut aina eduksi, ja naapurimaiden hoveissa ilkuttiin usein keisarikuntaa, jota nainen hallitsi. Valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta Teodora pysyi kuitenkin aina naisena, ja voimakkaiden intohimojensa ja vihansa kiihkeyden vuoksi hän saattoi valtakunnan usein aivan aiheetta kovaan kuohuntaan. Hän rakasti rahoja ja hankkiakseen niitä hän käytti usein vääriä ja epämiellyttäviä keinoja. Hän rakasti ystäviään, mutta piti heistä ehkä liiaksikin huolta. Hän turvasi omaistensa tulevaisuuden melkeinpä liiankin hyvin. Hänen vanhempi sisarensa Comito, entinen näyttelijätär, joutui Teodoran toimesta naimisiin erään korkea-arvoisen upseerin Sittaksen kanssa, joka oli ollut keisarin nuoruudenystävä ja pysyi hänen uskottunaan. Teodora koetti saada tyttärensä pojan Atanasiuksen naitetuksi Belisariuksen tyttären kanssa, jotta saisi sillä tavoin sukunsa haltuun kenraalin suunnattoman omaisuuden, ja kun tämä hänen suunnitelmansa epäonnistui, antoi hän Atanasiukselle yhtäkaikki suuria rikkauksia ja vaikutusvaltaisen aseman hovissa. Sisarensa tyttären Sofian hän naitti erään Justinianuksen veljenpojan kuropalaatti Justinuksen kanssa, jota yleensä pidettiin kruununperillisenä. Hänen äitinsä veli Teodorus kohosi ylimykseksi ja senaatin puheenjohtajaksi. Persialaissodassa sai eno korkean sotilaallisen aseman ja pysyi aina keisarin uskotuimpain neuvonantajain joukossa siihen päivään asti, jolloin heitti jäähyväiset maailmalle ja vetäytyi Koran luostariin. Samalla tavoin saivat kaikki Teodoran sukulaiset hänen välityksellään vaikutusvaltaisia ja tuottavia toimia. Ja loppujen lopuksi Teodora rakasti valtaa. Säilyttääkseen sen hallussaan kokonaisena ja rajoittamattomana hän ei kavahtanut mitään, ja kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, esiintyi hän epäröimättä vilpillisenä, väkivaltaisena ja julmana sekä leppymättömänä kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat ansainneet hänen vihansa, ja tällä tavoin hän sai mitä merkillisimmillä juonitteluillaan aikaan melkoista sekaannusta palatsissa ja hovissa.

Koko ikänsä Teodora suri katkerasti sitä, ettei hänellä ollut poikaa, joka olisi voinut suoraan alenevassa polvessa periä häneltä Bysantin valtaistuimen. Kun vuonna 530 Palestiinan suuri erakko pyhä Sabas tuli Konstantinopoliin, jossa hänet otettiin vastaan melkein kuninkaallisen komeasti, lähti Teodora yhdessä Justinianuksen kanssa pyhän miehen luokse, lankesi maahan hänen edessään ja anoi häneltä siunausta. Eräänä päivänä hän vei sitten erakon syrjään ja pyysi häntä rukoilemaan, että taivas lahjoittaisi lapsen keisarinnalle. Sabas vastasi karkeasti ja muitta mutkitta:

»Tämä nainen ei voisi koskaan synnyttää maailmaan muita kuin kirkon vihollisia».

Teodora ei voinut milloinkaan lakata suremasta sitä, että hänen avioliittonsa jäi lapsettomaksi. Mutta koko elinaikansa hän ainakin sai hallita valtiattarena, ja mitkä hänen vikansa lienevätkin olleet, hän on joka tapauksessa painanut oman henkilöllisyytensä leiman Justinianuksen hallitukseen. Hänen kuoltuaan alkoi rappeutumisen aika, joka väsyneen ja vanhentuneen ruhtinaan hallitessa joutui merkitsemään pitkän ja kunniakkaan sadun loppua.

7

KOSTONHIMOINEN TEODORA

Keisarillisen perheen jäsenistä oli Justinianuksen sisarenpoika Germanos merkittävin ja enimmän kansansuosiossa. Erinomaisena sotilaana, etevänä kenraalina ja joustavana valtiomiehenä hän oli hyvin hoitanut kaikki ne luottamustehtävät, jotka keisari oli hänelle uskonut. Erikoisesti hän oli kunnostautunut Afrikassa, jossa hänen oli onnistunut, osoittamalla viisaasti myöntyväisyyttä ja päättäväistä ankaruutta, muutamissa kuukausissa kukistaa vaarallinen kapina ja palauttaa rauha ja järjestys maakuntaan. Kaikkialla hän oli jättänyt jälkeensä muiston loistavista urotöistä. Sotajoukko jumaloi häntä. Niin pian kuin ylin käskyvalta oli joutunut hänelle, virtasi paikalle palkkasotilaita kirjoittautuakseen hänen lippujensa alle, pitivätpä barbaaritkin kunnianaan palvella häntä. Maaseudulla häntä rakastettiin sen huolenpidon vuoksi, jota hän osoitti kaikessa, mikä koski hallintoa ja oikeudenkäyttöä, jopa sen pelonkin tähden, jota hänen pelkkä nimensä herätti kaikissa valtakunnan vihollisissa. Pääkaupungissa ei hänen maineensa ollut vähäisempi. Äärimmäisen arkana hallituksen maineesta ja erittäin lainkuuliaisena hän käyttäytyi sekä palatsissa että julkisessa elämässä tyynen ja ylpeän arvokkaasti. Hän pysytteli huolellisesti erossa kaikista niistä juonitteluista, jotka olivat liiankin yleisiä Justinianuksen hovissa, eikä tuntenut harrastusta sirkusasioita kohtaan — mikä oli harvinainen ilmiö Bysantissa — eikä myöskään puoluejuonitteluihin. Hän oli hyvin rikas ja samalla antelias sekä lainasi mielellään niille, jotka pyysivät häneltä, vaatimatta koskaan korkoa. Ihmisenä hän oli rakastettava ja miellyttävä, eikä hänen mielestään ruhtinaallinen arvo oikeuttanut tarpeettomaan ylpeyteen, minkä vuoksi hän olikin hyvin vieraanvarainen. Hänen talonsa oli aina auki vieraalle ja hänen pöydässään aina sija vapaana. Erinomaisten ominaisuuksiensa ja poikkeuksellisten hyveittensä nojalla Germanos oli ylevimpiä henkilöitä Justinianuksen seurapiirissä.

Kaiken tämän perusteella häntä ei suosittu hovissa. Hän oli liiaksi pidetty, liiaksi ihailtu ja teki sen vuoksi keisarin aina hiukan epäluuloisen mielen tavallista levottomammaksi. Sitäpaitsi hän oli liian vakava, liian hienostunut ja liian antelias, ollen siten mikäli mahdollista vieläkin vastenmielisempi keisarinnalle, jonka mielestä Germanoksen käytös näytti sisältävän kerrassaan ankaran arvostelun keisariparin tavanomaista käytöstä vastaan. Tämän lisäksi Teodora epäili hänen ehkä saattavan periä sen valtakunnan, jonka hän olisi niin kiihkeästi halunnut turvata omalle suvulleen. Ehkäpä häntä ei myöskään miellyttänyt se loistava avioliitto, jonka Germanos oli solminut suuren Teoderikin pojan tyttären kanssa ja joka loi liian räikeää valoa keisarinnan omaan alhaiseen syntyperään. Mutta ennen kaikkea Teodora pelkäsi häntä kilpailijana, jonka vaikutusvallan hän millä hinnalla tahansa halusi tuhota. Eikä hän myöskään kainostellut näyttää vastenmielisyyttään Germanosta kohtaan.

Puolisonsa vaikutuksesta alkoi Justinianus, joka oli ennen mielellään kuunnellut lahjakkaan sukulaisensa neuvoja, vähitellen pitää häntä loitompana ja syrjässä virkatoimistaan, melkeinpä osoittaa hänelle epäsuosiota. Samalla tavoin hän antoi vain hyvin vähäpätöisen toimen ruhtinaan molemmille pojille, joitten kunnianhimoinen ja tarmokas luonne herätti hänen epäluuloaan. Pian alkoi jokainen päivä paljastaa keisarillisen epäsuosion ilmeisiä merkkejä. Germanoksella oli veli Boraides. Tämä kuoli jättäen Germanokselle ja tämän pojille suurimman osan suunnattomasta omaisuudestaan. Heti selitti Justinianus testamentin pätemättömäksi sillä tekosyyllä, että vainajalta jäi vaimo ja pikku tytär, joita ei muka tällä tavoin saanut tehdä perinnöttömiksi.

Teodoran viha ilmeni vieläkin selvemmin kuin Justinianuksen, jopa niin tuntuvana, ettei kukaan uskaltanut, keisarinnaa peläten, solmia sukulaisuussuhteita Germanoksen perheen kanssa. Paitsi poikia oli ruhtinaalla myöskin yksi tytär. Tämä oli vielä kahdeksantoistavuotiaana naimaton. Vihdoin ilmestyi kuitenkin yksi kosija. Tämä oli Belisariuksen armeijaan kuuluva upseeri Johannes, sen Vitaliuksen veljenpoika, jonka tulevaisuus oli ennen muinoin Justinuksen hovissa vähän aikaa ollut Justinianuksen keisariunelmille uhkana. Tämän sukulaisuuden perusteella ei häntä katseltu suopein silmin hovissa, mutta koska hän oli rohkea, neuvokas ja rajattoman kunnianhimoinen, harkitsi hän, huomattuaan, ettei hänellä ollut paljoakaan toivottavana hallituksen taholta, parhaimmaksi etsiä onneaan vastustajien leiristä — ja siksi hän pyysi Germanokselta tämän tytärtä puolisokseen. Se oli hyvin keskinkertainen avioliitto keisarin sukulaiselle, mutta Germanos hyväksyi ihastuneena tämän odottamattoman vävyn, ja koska molemmilla miehillä oli täysi syy pelätä, että avioliittoa koetettaisiin estää, vannoivat he juhlallisen valan luvaten auttaa toinen toistaan.

Tämä uutinen sai Teodoran todellisen raivon valtaan, ja hän koetti kaikin käytettävissä olevin keinoin, juonilla, uhkauksilla ja muilla tavoin, estää avioliittoa. Mikään ei auttanut. Vihdoin keisarinna uhkasi peittelemättä, että Johannes saisi päällään maksaa rohkeutensa, ja koska nuori upseeri kaiken päällisiksi oli jo kauan aikaa ollut epäsovussa Belisariuksen kanssa, oli hänellä varmaankin melkoisen paljon pelon aihetta lähtiessään avioliiton solmittuaan takaisin Italian armeijaan. Siellä oli Antonina, Teodoran suosikki ja vannoutunut työase, eikä kukaan epäillyt, ettei keisarinna ollut jättänyt kostosuunnitelmaansa tämän taitavan juonittelijan toteutettavaksi. Teodoran kunniaksi on lisättävä, ettei Germanoksen vävyllä näyttänyt olleen katumisen syytä, vaikka hän olikin uskaltanut uhmata keisarinnaa. Germanos ja hänen poikansa olivat vähemmän onnellisia. Niin kauan kuin keisarinna eli, olivat he epäsuosiossa, ja panettelulla oli Teodora osannut herättää Justinianuksessa kaunaa heitä vastaan, niin että vielä keisarinnan kuoltuakin kesti kauan, ennenkuin keisari rupesi luottamaan heidän uskollisuuteensa ja jälleen soi heille tilaisuuden päästä kunniakkaalle uralle.

Saadakseen Justinianuksen kokonaan valtaansa Teodora huolehti tarkoin siitä, ettei hänen ympäristössään ollut ketään, jonka vaikutusvalta olisi ollut hänen omaansa suurempi. Teodoran kostonhalu oli leppymätön niitä kohtaan, jotka uskalsivat panna kysymyksenalaiseksi hänen valtansa tai koettivat horjuttaa sitä.

Vuonna 542 Justinianus oli sairastunut ankaraan ruttoon, joka raivosi Konstantinopolissa, ja sekä pääkaupungissa että sotajoukonkin keskuudessa huhuiltiin jo hänen kuolleen. Monet kenraalit, jotka toivoivat hyötyvänsä hallituksenvaihdoksesta, selittivät, että jos keisari kuolisi, he eivät sallisi Bysantin, nimittäin hovin ja keisarinnan, määrätä uutta keisaria. Niitä sanoja ei Teodora antanut koskaan anteeksi. Heti kun keisarin parantuminen oli taas turvannut Teodoran oman vallan, hän kutsutti Konstantinopoliin ne, joita oli kuullut vakoilijoittensa mainitsevan suurimpina rikollisina, nimittäin Belisariuksen ja Butzeen.

Edellinen, jolta paikalla otettiin virka pois, joutui auttamatta epäsuosioon ja oli jonkin aikaa jo siinä käsityksessä, että menettäisi henkensäkin. Jälkimmäinen, jonka Teodora oli käskenyt palatsin naistenhuoneeseen tärkeää asiaa kuulemaan, heitettiin erääseen maanalaiseen vankikomeroon, jollaisissa keisarinnan huhuiltiin toimittavan uhrinsa salaa hengiltä. Kolmatta vuotta Butzes kitui tässä helvetissä, jossa hän sai elää alituisessa yön pimeydessä eikä voinut koskaan puhella ainoankaan elävän olennon kanssa. Vanginvartijoita, jotka toivat hänelle ruokaa, oli kielletty puhumasta sanaakaan hänen kanssaan. Prokopios kertoo, että Butzeelle jäi pitkältä vankila-ajaltaan muistoksi melkein kokonaan turmeltunut näkö ja loppuiäksi heikontunut terveys.

Samantapainen epäsuosio kohtasi sihteeri Priscusta, joka oli Justinianuksen suosimana kohonnut kaartinkomentajan korkeaan asemaan ja ylpeänä keisarin osoittamasta hyväntahtoisuudesta luuli voivansa uhmata Teodoraa. Priscus oli pahansuopa mies, joka oli asemansa avulla päässyt tuttavallisiin väleihin keisarin kanssa ja osannut miellyttää tätä teeskentelemällä intoa ja uskollisuutta. Hän oli aluksi käyttänyt asemaansa hankkiakseen itselleen kauniin omaisuuden; mutta häntä ei epäilyttänyt pyrkiä vielä korkeammalle. Hän luotti, epäviisaasti tosin, keisarin ystävyyteen, ja ylpeänä niistä korkeista virkatehtävistä, jotka hänelle oli uskottu, sekä konsulinvirasta, jonka hän myöskin oli saanut itselleen, hän alkoi tulla mahtavaksi ja käyttäytyä keisarinnaa kohtaan loukkaavalla tavalla. Uskalsipa hän puhua Teodorasta erittäin loukkaavin sanoinkin.

Teodora ei kuitenkaan ollut sellainen nainen, joka olisi ruvennut sietämään moisia hävyttömyyksiä, mutta niin suuri oli suosikin vaikutus keisariin, ja niin vilpittömästi oli Justinianus kiintynyt neuvonantajaansa, että keisarinna ei aluksi saanut aikaan mitään. Silloin hän päätti tehdä rohkean tempun. Hän antoi viedä vihollisensa väkivoimaila Kyzikokseen,[7] jossa häneltä kiireesti ja hullunkurisella tavalla ajettiin tukka pois päälaelta, minkä jälkeen hänet pakotettiin rupeamaan papilliseen säätyyn. Kun tämä teko kerran oli suoritettu, taipui Justinianus, mukautuvaisena kuten aina, Teodoran tahtoon. Hän ei koskaan enää kysellyt, mitä Priscuksesta oli tullut, vaan takavarikoi muitta mutkitta omaksi hyväkseen entisen suosikkinsa valtavan omaisuuden.

Toisetkin saivat kokea Teodoran vihan leppymättömyyttä ja ankaruutta. Bassianos oli, samoin kuin Priscuskin, rohjennut käyttäytyä nenäkkäästi keisarinnaa kohtaan. Se oli hyvin uskallettua, etenkin jos onnettomuudekseen kuului vihreitten puolueeseen niinkuin tämä nuori mies. Bassianos, joka tiesi, mitä hänellä oli pelättävissä, oli etsinyt suojaa pyhän Mikaelin kirkosta. Välittämättä laisinkaan paikan pyhyydestä Teodora vangitutti hänet siellä, mutta älykkäänä ihmisenä varoi mainitsemasta sanallakaan kokemastaan henkilökohtaisesta loukkauksesta. Bassianos pantiin telkien taakse syytettynä huonoista elämäntavoista ja oikeus tuomitsi hänet kuolemanrangaistukseen, jonka laki määräsi sellaisesta rikoksesta. Turhaan vaati kansanjoukko, jota liikutti hienon nuoren miehen miellyttävä olemus ja kauneus, suuriäänisesti hänen vapauttamistaan. Pirullisen julmana Teodora käski, että varsinaiseen rangaistukseen oli vielä lisättävä häpeällinen silvonta, minkä jälkeen hän tapansa mukaan takavarikoi uhrinsa omaisuuden yksityisvaroihinsa.

Yhtä innokkaasti hän kosti myöskin ystäviään kohdanneet onnettomuudet. Kun Belisariuksen poikapuoli Fotius rupesi puolustamaan isäpuolensa aviollista kunniaa ja uskalsi keskellä päivää ryöstää Efesoksen kirkosta äitinsä rakastajan, antoi Teodora hänen kalliisti maksaa tämän rohkean voimateon. Kun Fotius ensin oli vangittu, piestiin häntä raipoilla kuin orjaa ja kidutettiin mitä julmimmalla tavalla, jotta hän olisi ilmaissut paikan, jonne oli kätkenyt vankinsa. Mutta tapahtuikin se odottamaton seikka, että tämä hentorakenteinen nuori keikari, joka niin huolellisesti hoiti ruumistaan, osoittikin tuskainsa keskellä niin verratonta itsehallintaa, ettei häneltä voitu urkkia pienintäkään tietoa asioista. Teodora antoi nyt sulkea hänet erääseen kauheaan vankiluoliensa soppeen. Fotiuksen onnistui päästä pakoon, minkä jälkeen hän etsi suojaa Teotokoksen kirkosta. Hänet otettiin kiinni ja pantiin uudelleen tyrmään, mutta taaskin hän sattui pääsemään karkuun ja riensi tällä kertaa Sofian kirkkoon, sillä hän luotti siihen, ettei kukaan uskaltaisi käydä häneen käsiksi tässä kaikkien niin suuresti kunnioittamassa pyhäkössä. Mutta mikään ei voinut hillitä Teodoran kostonhimoa. Hänen käskystään jättivät kauhun valtaamat kirkon papit karkulaisen noutajain haltuun. Kolmannen kerran teljettiin Fotius tyrmään. Hän jäi sinne kolmeksi vuodeksi ja oli jo alkanut joutua epätoivon valtaan, kun tapahtui tarinan mukaan ihme hänen hyväkseen. Hänelle ilmestyi unessa profeetta Sakarias, joka lupasi auttaa häntä pakoon. Vielä kerran onnistuikin Fotiuksen tosiaankin paeta keisarillisesta vankilasta, päästä Jerusalemiin ja pelastua kaikkien niitten käsistä, jotka oli lähetetty ottamaan häntä kiinni. Siellä hän meni luostariin, koska piti sitä ainoana keinona säästyä Teodoran kostolta. Justinianuksen kuoleman jälkeen otettiin hänet sitten jälleen keisarin armoihin ja, kumma kyllä, hänestä tuli keisarinna Sofian, entisen vihollisensa oman sisarentyttären, suosikki.

Kaikki ne, jotka olivat auttaneet Fotiusta hänen paetessaan, joutuivat niinikään epäsuosioon. Useat hänen ystävänsä saivat Teodoran käskystä raippoja tai karkoitettiin maanpakoon, muutamat taas hävisivät salaperäisellä tavalla. Hänen ystäväänsä senaattori Teodosiusta, joka oli ottanut osaa Efesoksen kirkon mellakkaan, kohdeltiin hirveän julmasti. Hänet heitettiin keisarinnan maanalaisiin vankiloihin ja sidottiin kuin eläin paaluun niin lyhyellä ketjulla, että hän ei voinut kumartua. Niin oli hänen pakko pysyä alinomaa seisovassa asennossa nukkuen ja syöden kuin eläin. Neljän kuukauden kuluttua hän oli raivoava mielipuoli. Silloin hänet päästettiin vapaaksi, ja pian sen jälkeen hän kuoli. Hänen omaisuutensa oli tietenkin takavarikoitu.

Välistä Teodora kuitenkin epäonnistui kostonhankkeissaan. Eräs Diogenes-niminen ylimys oli hyvin suosittu henkilö pääkaupungissa, ja vaikka hän kuuluikin vihreitten puolueeseen, oli keisarikin häneen hyvin mieltynyt. Tämän vuoksi inhosi häntä keisarinna, joka koetti kaikin voimin syöstä häntä turmioon. Prokopios on unohtanut kertoa, mistä johtui, ettei Teodora tällä kertaa käyttänyt tavanomaisia pikaisia ja salaperäisiä keinojaan. Joka tapauksessa kävi niin, että Diogenes haastettiin oikeuteen syytettynä siveettömästä elämästä. Teodora oli huolehtinut siitä, että syytetyn orjista saatiin päteviä todistajia. Mutta tapahtuikin niin, että tuomarit, jotka ottivat asian vakavasti, eivät pitäneet todistuksia tarpeeksi raskauttavina. Taatakseen oikeusjutun kulun keisarinna vangitutti nyt yhden Diogeneen lähimpiä ystäviä, Teodoruksen, ja koetti vuoroin lempeyttä, vuoroin ankaruutta osoittaen saada häntä todistamaan syytettyä vastaan; mutta kun Teodora ei tälläkään tavoin päässyt toivomaansa tulokseen, päätti hän käyttää inhoittavaa julmuutta. Hän käski kiinnittää uhrin pään ympäri härän jännesuonen, jota kiristettiin niin kauan, kunnes silmät tunkeutuivat ulos kuopistaan. Tästä kidutuksesta huolimatta mies ei kuitenkaan taipunut. Tuomioistuin, jonka mielestä asia oli epäselvä, vapautti lopulta Diogeneen koko pääkaupungin iloksi ja Teodoran suureksi tyytymättömyydeksi.

Jos tahtoisi tutkia lähemmin ja arvostelevammin niitä juttuja, jotka olen esittänyt Salaisten muistelmien mukaan, huomaisi niissä montakin epäiltävää yksityistä kohtaa. On vaikea ymmärtää, miksi Teodora, jolla oli käytettävänään niin monta salaista ja pettämätöntä keinoa vihollistensa tuhoamiseksi, viitsi haastaa heitä julkisen oikeuden eteen, joka mahdollisesti saattoi vapauttaakin heidät. Toisaalta taas on varmaa, että oli verraten helppoa päästä pakoon noista kauheista maanalaisista vankiloista, joista Prokopios on antanut meille niin synkän ja dramaattisen kuvan — Fotiuksen kohtalo osoittaa sen selvästi. Ja Butzes taas, joka vankilasta päästyään vähitellen kohosi keisarin neuvonantajain joukkoon, jopa sotajoukon ylipäälliköksikin, on esimerkkinä siitä, ettei noissa vankiloissa sentään ehdottomasti joutunut sellaiseksi eläväksi raunioksi, jollaisena häväistyskirjoitusten tekijä on tahtonut kenraalin esittää. Saman kirjailijan oman todistuksen mukaan saattoi Teodorakin välistä tuntea sääliä ja leppyä, mikä ei laisinkaan soinnu yhteen sen leppymättömän kostonhimon kanssa, josta Prokopios on syyttänyt häntä. Ja sekin on tosiasia, että Teodoran vaarallisimmat vihamiehet eivät joutuneet koskaan hengellään, vaan ainoastaan maanpaolla vastaamaan siitä, että olivat uskaltaneet vastustaa häntä — mikä seikka ei anna tukea sille verenhimoisen maineelle, johon Prokopios on hänet saattanut.

Lisäämättä mielinmäärin Teodoran julmuuden suuruutta ja hänen uhriensa lukumäärää on myöskin varottava kuvailemasta häntä liian lempeäksi ja hyväksi. Kun hänen omat etunsa olivat kysymyksessä, ei hän arastellut mitään keinoja. Murha ei olisi peloittanut häntä suinkaan, jos hän olisi huomannut sen hyödylliseksi tai välttämättömäksi. Priscuksen ja Germanoksen tapaukset osoittavat, mihin hän kykeni, kun oma valta oli vaarassa. Vieläkin kuvaavampi on kertomus, kuinka Johannes Kappadokialainen joutui epäsuosioon. Samalla kun saamme siitä yleissilmäyksen juonittelujen ja salahankkeitten täyttämään Bysantin hoviin, luo se räikeää valaistusta keisarinna Teodoran kiihkeään luonteeseen, hänen kunnianhimoiseen sieluunsa, hänen kostonhaluiseen henkeensä, hänen lujaan tahtoonsa, jota eivät minkäänlaiset arvelut häirinneet, ja hänen petollisuuteensa ja viekkauteensa.

8

TEODORA JA JOHANNES KAPPADOKIALAINEN

Kymmenen vuoden ajan oli Johannes Kappadokialainen jo ollut pretoriaaniprefektin korkeassa virassa, johon kuuluivat rahaministerin, sisäministerin ja oikeastaan koko valtakunnan pääministerinkin tehtävät. Hän oli hyvin alhaista syntyperää ja oli saanut keskinkertaisen kasvatuksen. Hänen sivistyksensä oli perin puutteellinen, mutta suuren älynsä, käytännöllisten lahjojensa ja joustavuutensa sekä verrattoman liikemiesneronsa avulla hänen oli vähitellen onnistunut luikerrella Justinianuksen suosioon ja ystävyyteen. Kauniilla lupauksilla ja kuvailemalla suurisuuntaista taloudellisten olojen uudelleen järjestelyä hän oli herättänyt keisarin mielenkiintoa, tämä kun oli aina rahapulassa. Pian hän oli kohonnut valtiovarain hoitajan korkeaan asemaan, minkä jälkeen hänelle luvattiin vieläkin tärkeämpiä toimia, ja vuonna 531 hän oli saanut pretoriaaniprefektin toimen.

Eräässä senaikuisessa sananparressa sanotaan kappadokialaisista: »Kappadokialainen on luonteeltaan paha. Anna hänelle toimi, niin hän tulee vielä pahemmaksi. Anna hänelle mahdollisuus ansaita rahaa, niin hän tulee suorastaan inhoittavaksi». Ollen kova, ahne ja täydellisesti omaatuntoa vailla, prefekti vastasi täydellisesti maanmiestensä huonoa mainetta. Hankkiakseen rahoja joko valtion kassaan tai itselleen hän uhrasi ihmishenkiä kylmäverisesti ja tuhosi säälittä ja tunnonvaivoitta kaupunkeja. Kätyreittensä hän salli tehdä mitä tahansa, jos he vain hankkivat rahaa, ja itse hän antoi hyvän esimerkin näyttämällä, millaisia keinoja oli käytettävä. Vankiloihinsa hän järjesti runsaan varaston kekseliäästi sommiteltuja kidutuskapineita, ja ne, joitten hän epäili kätkevän omaisuuttaan, saivat siellä oppia ymmärtämään, mitä merkitsi vilpillinen menettely valtion veronkantajia kohtaan. Siellä oli kaikensäätyisiä ja -ikäisiä ihmisiä julman prefektin kiusattavina. Heitä ruoskittiin, ripustettiin kidutustelineihin käsistään tai jaloistaan ja kidutettiin tuhansin tavoin, usein niin kauan, että henki pakeni. Erään aikalaisen sanojen mukaan ihmiset eivät koskaan päässeet hänen käsistään muuten kuin puti puhtaiksi ryöstettyinä tai kuolleina.

Luonteeltaan ahneena ja halpamaisena Johannes Kappadokialainen ei hetkeksikään unohtanut keisarin hyväksi työskennellessään ajatella omaakin hyötyään. Ollen »aina valmis varastamaan», niinkuin eräs sen ajan kirjailija hänestä sanoo, hän keinotteli kaikin mahdollisin tavoin. Samalla hetkellä, jolloin sotajoukko nousi laivoihin lähteäkseen kukistamaan Afrikkaa, varusti prefekti, jonka oli määrä huolehtia armeijan elintarpeista, joukot niin huonolla leivällä, että se mätäni matkalla aiheuttaen kulkutaudin armeijan keskuudessa. Mutta Johannes Kappadokialainen oli ansainnut kauniin summan tällä liiketoimellaan. Hän keinotteli viljalla milloin pakottamalla maamiehet maksamaan rahassa sen veron, joka tavallisesti suoritettiin luonnossa, milloin ostamalla koko sadon myydäkseen sen sitten kohtuuttomalla hinnalla. Hän koetti hyötyä eläkkeistä ja sotamiesten palkoista pistämällä niistä osan omaan taskuunsa, ja kaikkien tällaisten rettelöitten ja väärinkäytöksien avulla hän kasasi itselleen suunnattoman ja peräti häpeällisen omaisuuden.

Kaikki kammoivat häntä. Mutta Justinianuksen silmissä oli Johanneksella yksi ansio: joka kerta tarvittaessa hän ojensi paikalla ne varat, joita hallituskoneiston menot vaativat. Millä keinoin hän pääsi näin oivallisiin tuloksiin, oli kysymys, josta keisari ei välittänyt, ja kenties hän ei tosiaankaan ollut siitä oikein selvilläkään, joka tapauksessa prefekti oli varojen hankintakyvyllään, keskeytymättömällä huolenpidollaan valtion tulojen lisäämisestä — minkä vuoksi keisari julkisesti onnittelikin häntä — sekä vielä muillakin ansioillaan osannut tehdä itsensä välttämättömäksi ja sai aina rikoksensa anteeksi. Paheistaan huolimatta hän oli taitava virkamies. Sitäpaitsi hänellä oli oivalliset valtiomiehen ominaisuudet, tahdonlujuutta, rohkeutta ja julkeaa avomielisyyttä, joka vaikutti keisariin. Ja huolimatta siitä vihasta, jota hän herätti, ylistivät kaikki hovissa kilvan, kaikkivaltiasta suosikkia peläten, hänen loistavia ominaisuuksiaan ja menestyksellistä asiainhoitoaan, vain miellyttääkseen keisaria.

Nika-kapma, joka suureksi osaksi aiheutui juuri hänen rötöksistään, uhkasi aluksi syöstä hänet perikatoon. Hän joutui epäsuosioon koko pääkaupungin riemuitessa haltioissaan. Mutta hän oli sellainen mies, jota ilman ei tultu toimeen. Pian hän taas oli saanut vallan käsiinsä ja oli entistä kovempi ja ahneempi sekä yhtä varma kuin ennenkin keisarinsa suosiosta. Hänestä tuli uudelleen pretoriaaniprefekti, konsuli ja patriisi, ja Justinianus, joka kiitti häntä julkisessa kirjelmässä siitä, että »hänellä oli sydämenasiana keisarinsa menestys», antautui lopulta sokeasti tämän hyödyllisen ja uskollisen palvelijan ohjattavaksi.

Tuntien keisarin suosimana ja rajattoman rikkaana olevansa kaikkivaltias Johannes alkoi vähitellen huumautua onnestaan. Jokseenkin karkeatapaisena, nautinnonhimoisena ja aistillisena hän oli aina rakastanut valtaa niitten puhtaasti aineellisten etujen vuoksi, joita se tuotti hänelle. Hän piti hyvistä aterioista, herkullisista ruoista ja hienoista viineistä. Palkinnoksi onnistuneesta ruokalajista hän saattoi lahjoittaa kokeilleen korkeita julkisia virkoja. Hellespontoksesta ja etäisiltä seuduilta tuotiin hänen pöytäänsä harvinaisia kaloja ja kallisarvoista metsänriistaa. Hän oli suursyömäri ja hurja juomaveikko ja vietti yökausia täydessä humussa eikä sietänyt, että häntä tultiin häiritsemään edes valtionasioissa. Usein tapahtuikin, että hänet tavattiin aamulla tolkuttomasti päissään tai että hän ahtoi itseensä niin ylenmääräisesti ruokaa, että tahri oksennuksillaan sekä lattian että lähimmät pöytätoverinsa. Hänen siveellisyytensä oli kerrassaan surkealla kannalla. Hänet voitiin nähdä kävelemässä pääkaupungin kaduilla vihreään puettuna, niin että hänen ihonsa kalpeus pisti tavallista enemmän silmiin, ympärillään irstas seurue nuoria miehiä ja kurtisaaneja. Läpikuultaviin viittoihin puettuina, niin että kaikki sulot näkyivät selvästi, ympäröi tämä kevytmielisten naisten parvi kaikkivaltiaan ministerin kantotuolia tuhlaten hänelle suudelmia ja hyväilyjä. Johannes puolestaan, joka nojautui veltosti suosikkiensa hartioihin, luuli tällä ylenpalttisen säädyttömällä esiintymisellään sokaisevana aikalaisiaan ja valmistavansa maaperää sille tulevaisuudelle, josta hän kunnianhimoisena uneksi.

Samoin kuin useimmat aikalaisensa oli Johannes Kappadokialainenkin taikauskoinen. Hän luotti sellaisiin ennustajiin, jotka lupasivat hänelle menestystä, ja nämä selittivät hänelle mielellään, että hän saisi kerran panna hartioilleen Augustuksen viitan. Auttaakseen näitten ennustusten toteutumista hän rupesi itsekin tekemään taikatemppuja, ja ylpeän toivon kannustamana hän näki jo hengessään itsensä keisarina ja näytti, niinkuin Prokopios huvittavasti sanoo, »kävelevän pilvien päällä». Hän ei pelännyt Jumalaa eikä paholaista, ja vaikka häntä epäiltiinkin pakanuudesta, hän uskalsi tässä ankaran oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa olla useimmiten saapumatta kirkkoon, jopa mutista pakanallisia noitumisiakin rukousten sijasta. Kodissaan hän huvittelihe esittämällä muinaiskreikkalaisia juhlamenoja. Ylipapin pukuun vaatetettuna hän rukoili jumalia ja pahojahenkiä — niitten välillä ei noina aikoina huomattu juuri mitään eroa — ja pyysi heitä turvaamaan hänen vaikutusvaltansa Justinianukseen, kunnes odotettu hetki saapuisi, jolloin keisari menettäisi valtansa. Käytännöllisenä miehenä hän käytti suunnattomia rikkauksiaan hankkiakseen itselleen kannattajia valtakunnassa, ja tullakseen yleisesti tunnetuksi hän rupesi tekemään julkisia matkoja maakuntiin suuri ja loistava seurue mukanaan.

Tietä raivatessaan hän ei edes epäröinyt antautua riitaan Teodoran kanssa. Imartelematta keisarinnaa vähintäkään tai osoittamatta hänelle sitä kunnioitusta, jolle hän antoi niin suuren arvon, Johannes käyttäytyi aina häntä kohtaan ylpeästi ja häpeämättömästi. Hän meni vieläkin pitemmälle; hän panetteli Teodoraa julkisesti keisarille toivoen saavansa muuttumaan vihaksi sen suuren rakkauden, jota Justinianus tunsi puolisoaan kohtaan. Tällaista ei Teodora koskaan voinut antaa anteeksi. Siitä hetkestä alkaen leimahti taistelu ilmiliekkiin kiihkeänä ja leppymättömänä keisarinnan ja ministerin välillä. Teodora, joka oli valmis mihin tahansa, vaani vain sopivaa tilaisuutta tuhotakseen kilpailijansa, ja Johannes, joka tiesi erittäin hyvin, että Teodora oli hänen kunnianhimoisten haaveittensa pahin vihollinen, ei säästänyt mitään keinoja hänen perikatonsa valmistamiseksi. Tässä vimmatussa ja salakähmäisessä taistelussa ei prefekti suinkaan jättänyt huomioonottamatta, miten peloittavan vastustajan kanssa hän oli ryhtynyt taisteluun. Hän tiesi, että Teodora kykeni mihin tahansa, vieläpä vapautumaan vihollisestaan murhankin avulla, ja öisin häiritsivät hänen lepoaan usein kamalat aavistukset, vaikka hän olikin järjestänyt ympärilleen tuhansittain vartijoita. Pienimmästäkin kolahduksesta hän havahtui unestaan ja luuli näkevänsä jonkun barbaaripalkkasoturin, jonka tehtäväksi oli jätetty hänen murhaamisensa, lähestyvän päänalaista. Levottomana ja joka hermo jännittyneenä hän tarkasti ovet ja kurkisteli kaikkiin pimeihin soppiin voimatta saada hetkeksikään unta. Mutta päivällä hänen rohkeutensa palasi. Hän oli täysin selvillä siitä, että Justinianus tarvitsi kipeästi hänen palveluksiaan. Hän tiesi vaikuttavansa ihmeellisellä tavalla keisarin mieleen ja luotti sitäpaitsi siihen toivottomaan sekaannukseen, jonka hän oli tahallaan päästänyt vauhtiin talouselämässä ja jonka oli tehtävä hänet itsensä välttämättömäksi, samalla kuin se vaikeutti suuresti hänen jälkeenjättämiensä tilien selvittämistä.

Välittämättä siis paljoakaan siitä ikuisesta nemesiksestä,[8] joka — niinkuin eräs hänen aikalaisensa lausui — maksaa aina pahan pahalla, hän jatkoi petosten ja rikosten täyttämää uraansa tuhlaten rikkauksia ystävilleen, hoitaen maan hallitusta kätyreittensä avulla ja lisäten yhä omaa häpeällistä omaisuuttaan. Hänen kaikkivaltaansa kumarsi koko maailma, eikä palatsissa kukaan uskaltanut mainita tätä »lakien vihollista», tätä »huonointa ihmisten joukossa», niinkuin historiankirjoittajat häntä nimittävät, tuhlaamatta hänen nimelleen ylen määrin imartelua ja kiitosta.

Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan osannut ottaa huomioon Teodoran juonien laajuutta ja syvyyttä. Aluksi keisarinna koetti saada keisaria ymmärtämään, mitä kärsimyksiä prefektin hallitus aiheutti alamaisille ja kuinka vaarallinen se oli koko valtakunnalle kasvattamansa tyytymättömyyden vuoksi. Taitavasti hän vältti esittämästä henkilökohtaisia valituksia ja vetosi vain keisarin valtiolliseen viisauteen, siihen suureen järjestykseen ja täsmällisyyden rakkauteen, jonka kaikki tunnustivat kuuluvan hänen ominaisuuksiinsa, sekä huolenpitoon, jota hän osoitti kansaansa kohtaan. Tällä tavalla ei Teodora saavuttanut mitään. Justinianus ei katsonut voivansa erottaa ministeriä, jonka hänen vihollisensakin julistivat »aikansa suurimmaksi neroksi» ja jolla oli niin verraton taito »hyötyä kaikista mahdollisuuksista ja haihduttaa kaikki hankaluudet».

Teodora koetti nyt herättää keisarin epäilyksiä vetoamalla siihen vaaraan, joka saattoi piillä prefektin kunnianhimossa sekä keisarin valtaa että henkeä vastaan. Justinianus, joka oli tavallisesti hyvinkin taipuvainen kuuntelemaan petollisia ilmiantoja ja aina valmis pienimmästäkin seikasta, joka ärsytti hänen kateuttaan, hylkäämään parhaatkin ystävänsä, ei tahtonut nyt kuulla mitään. Niinkuin kaikkia heikkoja sieluja häntäkin epäilytti sellaisen neuvonantajan erottaminen, johon hän tosiaankin näyttää olleen kiintynyt sekä pitkäaikaisesta tottumuksesta että jonkin verran todellisesta ystävyydestäkin.

Teodora alkoi tulla vakavasti levottomaksi. Voittaakseen keisarin itsepintaisen vastarinnan hän ei uskaltanut ryhtyä pakkotoimenpiteisiin kaikkivaltiasta ministeriä kohtaan, niinkuin aikaisemmin Priscusta vastaan. Johannes oli aivan liian varovainen, jotta Teodora olisi voinut toivoa vapautuvansa hänestä vankilan tai tikarin avulla. Mutta Teodora oli nainen, jolla oli monta keinoa käytettävänään. Saadakseen Johannes Kappadokialaisen tuhotuksi hän pani vireille oikein machiavellimaisen vehkeilyjärjestelmän.

Belisariuksen puoliso Antonina oli vastikään palannut Italiasta Konstantinopoliin. Palatsin ylihovimestarittarena ja keisarinnan läheisenä ystävänä ei tällä, samalla kertaa älykkäällä ja rohkealla, intohimoisella ja kavalalla naisella ollut vertaista, jos oli punottava jokin juoni tai ryhdyttävä mahdottomalta näyttävään hankkeeseen. Niin ainakin väittää Prokopios, joka tunsi hänet hyvin. Jo aikaisemmin hän oli osoittanut suurta neuvokkuutta ja auttanut keisarinnaa hyvin tehokkaalla tavalla. Tällä kertaa oli hänelle vieläkin tärkeämpää keisarinnan auttaminen, joka tunsi hänen salaisuutensa ja saattoi suojella häntä lemmenasioissa. Sen vuoksi hän antautui täydestä sydämestään avustamaan Teodoran suunnitelmia. Sitäpaitsi hän tunsi henkilökohtaista inhoa prefektiä kohtaan. Hän tiesi, että Belisariuksen maine varjosti Johannes Kappadokialaista, joka kadehti kenraalia tämän nauttiman kansansuosion vuoksi. Ja vaikkapa Antonina itse ei suinkaan voinut kerskailla olevansa erikoisen uskollinen puoliso, pelkäsi hän miehensä puolesta sitä epäsuosiota, josta hänkin oli vaarassa joutua osalliseksi. Siitä syystä hän kuunteli halukkaasti Teodoran suunnitelmia ja pani häntä miellyttääkseen koko intonsa niitten mustien juonien punomiseen, johon nämä molemmat naiset nyt yhdessä ryhtyivät.

Johanneksella oli Eufemia niminen tytär, joka oli vielä hyvin nuori, lapsellinen ja avomielinen. Hän oli isänsä ainoa lapsi ja ilo ja ylpeys. Antonina liittyi hänen seuraansa. Käymällä joka päivä Eufemian luona ja imartelemalla häntä hänen onnistui voittaa tytön ystävyys, minkä jälkeen hän otti hänet uskotukseen ja oli avaavinaan hänelle sydämensä. Eräänä päivänä, kun he istuivat kahden kesken jutellen, alkoi Antonina puhella siitä tyytymättömyydestä, jota Belisarius tunsi sisimmässään. Hän valitti katkerasti sitä, ettei voitokas kenraali, joka oli valloittanut Afrikan ja Italian sekä tuonut mukanaan kaksi vangittua kuningasta ja rajattomia rikkauksia Bysanttiin, ollut saanut herransa taholta osakseen mitään muuta kuin kiittämättömyyttä. Tämän vuoksi muka oli Antoninalla täysi syy arvostella ankarasti hallitusta.

Osaamatta epäillä mitään Eufemia kuunteli näitä vaarallisia puheita, ja koska hän itsekin kammosi ja pelkäsi keisarinnaa, jota hän piti vain isänsä vihollisena, hän kysyi viattomasti: »Mutta, rakas ystävä, kun teillä on sotajoukko käytettävänänne, niin miksi sitten alistutte niin arvottomaan kohteluun?»

Tätä juuri Antonina odottikin.

»On mahdotonta ajatellakaan kapinaa leirissä», hän virkkoi, »jollei meillä ole liittolaista pääkaupungissa. Jos vain isäsi rupeaisi liittolaiseksemme, ei varmaankaan olisi vaikea saada voittoa Jumalan avulla».

Tämän keskustelun selosti prefektin tytär tietysti isälleen. Ihastuksissaan tämä jo luuli näkevänsä toteutuneena sen ennustuksen, joka oli luvannut hänelle valtaistuimen. Hän lähetti Antoninalle sellaiset terveiset, että hän haluaisi mielellään keskustella tämän kanssa seuraavana päivänä. Johtaakseen hänet väärille jäljille ja karkoittaakseen hänen mielestään kaikki petoksen epäilyt Belisariuksen puoliso kieltäytyi suostumasta hänen kanssaan tällaiseen keskusteluun. Antonina väitti sen olevan aivan liian vaarallista peliä. Vakoilijain ja petturien täyttämässä kaupungissa oli alituisessa vaarassa joutua kiinni, jolloin kaikki olisi hukassa. Mutta hän aikoi muutamien päivien kuluttua matkustaa takaisin puolisonsa luokse idän armeijaan ja pysähtyä vähäksi aikaa siihen yksinäiseen huvilaan, joka Belisariuksella oli Rufinianeen esikaupungissa Aasian puoleisella rannalla, lähellä Kalkedonia. Käydäkseen muka Antoninaa tervehtimässä prefekti voisi ilman vaikeuksia lähteä sinne, ja siellä olisi mahdollista jutella häiriintymättä ja valmistaa liittoa. Tämä erikoinen varovaisuus miellytti Johannes Kappadokialaista ja kohtauspäivä sovittiin. Teodora, joka oli pitkin matkaa saanut suosikiltaan kuulla tapausten kehityksestä, alkoi vähitellen valmistaa Justinianusta.

Keisari epäili kuitenkin yhä edelleen Teodoran väitteitä. Hän ei voinut ruveta uskomaan, että hänen ministerinsä suunnittelisi salaliittoa häntä vastaan. Keisarinnan onnistui kuitenkin lopulta taivuttaa hänet lähettämään kaksi uskottuaan, eunukki Narseen ja kaartinkomentaja Marcelluksen määrättynä päivänä Belisariuksen huvilaan. Antoninan kätkeminä oli heidän määrä kuunnella salaa keskustelua. Heidän oli käsketty, jos petos näyttäisi ilmeiseltä, vangita prefekti ja, jos hän tekisi vastarintaa, paikalla surmata hänet. Teodora toivoi, että hänen vihollisensa tällä tavoin tuhoutuisi kahakassa voimatta selittää mitään tai puolustella itseään.

Samoihin aikoihin, taipuessaan tällä tavoin keisarinnan tahtoon, Justinianus varoitti kuitenkin viimeisen ystävyydenpuuskan pakottamana salaa suosikkiaan menemästä tuohon vaaralliseen taloon. Johannes Kappadokialainen ei kuitenkaan välittänyt tästä neuvosta, vaan lähti sopimuksen mukaan yöllä mitä suurimmassa salaisuudessa Bosporin poikki Rufinianeeseen pitäen huolta vain siitä, että hänellä oli riittävästi vartijoita mukanaan. Antonina otti hänet vastaan palatsin puutarhassa, jossa Johannes lupasi suostua kaikkeen, mitä häneltä pyydettiin, ja vannoi juhlallisesti panevansa parhaansa keisarin tuhoamiseksi.

Samassa ryntäsivät kiireesti esiin Narses ja Marcellus, jotka olivat kuunnelleet keskustelua erään pensasaidan takana. He koettivat vangita ministeriä, mutta Johanneksen vartijat syöksyivät paikalle metelin kuullessaan, ja niin syntyi tappelu, jossa Marcellus haavoittui. Lopulta pääsi prefekti pakoon. Hän palasi nopeasti pääkaupunkiin ja kiirehti hakemaan itselleen turvapaikan Sofian kirkon loukkaamattomasta pyhäköstä.

Tämä teko juuri kukisti tuon viekkaan miehen, joka oli aina ennen osoittanut enemmän kylmäverisyyyttä ja mielenmalttia. Jos hän olisi uskaltanut rohkeasti näyttäytyä keisarille, olisi hänen ehkä onnistunut vakuuttaa tälle olevansa viaton, mutta pakenemalla hän tunnusti olevansa rikollinen ja ennen kaikkea hän jätti Teodoralle täyden toiminnanvapauden. Tämä sai nyt Justinianuksen erottamaan prefektin. Bysanttilainen tapa vaati, että ministerin täytyi epäsuosioon joutuessaan ruveta hengelliseen säätyyn. Jo Sofian kirkossa oli hänen pakko vastustuksestaan huolimatta antaa leikata hiuksensa päälaelta, ja kun ei käsillä ollut hänen uudessa säädyssään tarvittavia vaatteita, heitettiin hänen hartioilleen asian jouduttamiseksi kaapu, joka kuului sattumalta paikalla olevalle kirkon varoja hoitavalle papille. Prokopios kertoo tämän papin olleen nimeltään Augustus, joten ennustaja siis oli ollut oikeassa väittäessään, että prefekti saisi kerran hartioilleen Augustuksen viitan.

Johannes Kappadokialainen ei koskaan oikein tottunut uuteen arvoonsa eikä tahtonut koskaan suostua suorittamaan papintehtäviä, mikä olisi auttamatta sulkenut häneltä paluutien julkisille kunniapaikoille. Hän luotti onneensa, säilytti yhä toivonsa ja kuvitteli pian jälleen pääsevänsä keisarin suosioon. Justinianus olikin kohdellut häntä uskomattoman lempeästi. Ollessaan maanpaossa Kyzikoksen seuduilla Johannes sai keisarin armosta takaisin suurimman osan aikaisemmin takavarikoitua omaisuuttaan, ja koska hän oli valtansa päivinä varovasti pannut melkoisen osan omaisuudestaan turvaan, oli hän yhä vieläkin suunnattoman rikas ja eli komeasti rauhallisessa ja ylellisessä asunnossaan, jossa hän olisi ollut täysin onnellinen, ellei vaikutusvallan menettäminen olisi kirvellyt hänen mieltään. Yleinen mielipide Konstantinopolissa paheksuikin täydellä syyllä sitä, että sellainen rikollinen sai niin lievän rangaistuksen pahoista töistään sekä että hänen vastoin kaikkea oikeudenmukaisuutta sallittiin elää entistä miellyttävämmissä oloissa.

Onneksi moraalille Teodora oli valveilla. Tämän peloittavan vaarallisen tilanteen aikana, joka oli niin vakava, ettei hän keisarinnana ollessaan ollut aikaisemmin sellaista kokenut, oli hän hetkisen jo vavissut pelätessään menettävänsä valtansa, eikä hän koskaan antanut anteeksi sille miehelle, joka oli uhannut hänen valtiuttaan. Teodoran tyydyttämätön viha häntä kohtaan ei sammunut koskaan, hänen lauhtumaton kostonhimonsa ei säästänyt mitään keinoja valmistellessaan vihollisen tuhoamista, ja viimeiseen elinpäiväänsä asti hän vainosi Johannes Kappadokialaista.

Kyziakoksen kirkon johtajana oli Eusebius niminen pappi, jota yleisesti vihattiin. Turhaan oli pyydetty keisaria erottamaan hänet. Juonitteluillaan ja vaikutusvallallaan hovissa oli hänen aina onnistunut säilyttää asemansa. Vihdoin kasvoi tyytymättömyys siinä määrin, että häntä vastaan muodostettiin salaliitto ja hänet murhattiin Kyzikoksen torilla. Nyt kuitenkin tiedettiin, että Johannes oli ollut kireissä väleissä papin kanssa, ja Teodora käytti innokkaasti hyväkseen tätä tilaisuutta saattaakseen vihollisensa huonoon valoon tässä asiassa. Valittiin muutamia senaattoreja tutkimuksen toimeenpanijoiksi. Johannes pidätettiin ja pantiin vankeuteen, jossa häntä ruoskittiin raipoilla kuin varasta tai rosvoa. Hänen syyttömyytensä oli kuitenkin niin ilmeinen, että häntä ei voitu tuomita kuolemaan. Keisarinnan mieliksi häneltä riistettiin koko hänen omaisuutensa aivan vaatteita myöten, ja hänelle jätettiin vain kehno viitta, minkä jälkeen hänet vietiin kaukaiseen Egyptiin. Entisen ministerin nöyryyttämiseksi perusteellisemmin oli aluksen kapteenin käsketty joka satamassa missä pysähdyttiin pakottaa hänet kerjäämään leipäänsä ohikulkevilta, ja niin nähtiin entisen pretoriaaniprefektin, entisen patriisin ja konsulin puti puhtaaksi ryöstettynä ojentelevan kättään almuja kerjäten. Lopulta hänet karkoitettiin Antinoeen, mutta sielläkään hän ei saanut olla turvassa Teodoran vihalta. Keisarinna vaati tavatakseen Kyzikoksen papin murhaajia, ja uhkauksilla ja lupauksilla hän sai toisen heistä syyttämään Johannesta yllytyksestä murhaan. Toinen ei kidutuksesta huolimatta taipunut valehtelemaan ja pelastamaan itseään syyttömän ilmiantamisella. Sillä tavoin Johannes säästyi, mutta aina keisarinnan kuolemaan asti hänen täytyi elää kurjasti maanpaossa, usein vanginvartijainsa pahoinpitelemänä.

Tuo lujatahtoinen mies ei kuitenkaan menettänyt tällaisessa alennustilassakaan rohkeuttaan, itseluottamustaan ja julkeuttaan. Tämä valtiollinen vanki, joka muisti ennen olleensa rahaministeri, huvittelihe muistuttelemalla aleksandrialaisille, että he olivat velkaa valtiolle. Tämä maanpakolainen, joka eli köyhyydessä kaikkien hylkäämänä, uneksi aina siitä valtakunnasta, jota hän oli toivonut. Teodoran kuoltua hän sitten lähtikin takaisin Konstantinopoliin yhä rohkeana ja uskaliaana luottaen onnelliseen tähteensä. Mutta oli jo liian myöhäistä. Justinianuksella oli ollut seitsemän vuotta aikaa unohtaa entinen suosikkinsa. Johannes Kappadokialainen ei voinut saavuttaa takaisin hänen suosiotaan, vaan sai kuolla papin puvussa, johon hänen oli täytynyt vastoin tahtoaan pukeutua.

Teodora oli saanut tästä kaikkivaltiaasta ministeristä kunnioitettavan vastustajan, joka oli hänen itsensä vertainen älyssä, kunnianhimossa ja häikäilemättömyydessä. Niinpä hän sitten joutuikin käyttämään Johannesta vastaan taistellessaan kaikkia niitä apuneuvoja, joita hänen nerokas henkensä suinkin keksi, ja hän saattoi tosiaankin olla ylpeä voitettuaan sen ankaran ottelun, johon oli ryhtynyt. Toisilla yhtä kekseliäillä keinoilla hän sai pidetyksi kuuliaisena ja uskollisena erään toisen miehen, jonka vaikutusvalta ei suinkaan ollut vähemmin peloittava kuin Johannes Kappadokialaisen. Kertomus Teodoran suhteesta Belisariukseen ja tämän puolisoon Antoninaan ei suinkaan ole, jos on opittava tuntemaan keisarinnan luonnetta, vähemmän valaiseva kuin kertomus Teodoran ja Johannes Kappadokialaisen taistelusta.

9

TEODORA JA BELISARIUS

Loistavien voittojensa, suuren maineensa, rikkautensa ja nauttimansa kansansuosion takia olisi Belisariuksen samoin kuin Johannes Kappadokialaisenkin pitänyt tuntua Teodorasta vallan tavoittelijalta, kenties vielä Johannestakin vaarallisemmalta, koska hänellä oli käskettävänään se mahti, joka oli Bysantissa välttämätön välikappale vallankumouksen tekemiseen, nimittäin sotajoukko.

Belisarius oli sen aikakauden suurin sotapäällikkö. Hän oli voittanut persialaiset, itägootit ja vandaalit, kukistanut Afrikan ja Italian sekä tuonut kaksi vangittua kuningasta Justinianuksen eteen, kuljettanut riemusaatossa Konstantinopoliin Genserikin ja Teoderikin aarteet sekä laajentanut valtakunnan maa-alueen kaksinkertaiseksi. Kartagon kukistumisen jälkeen hän oli loistavin näytelmin elvyttänyt hippodromissa entisen roomalaisen ihanuuden muiston. Tuntikausia hän oli kuljetuttanut riemuitsevan ihmisjoukon editse Afrikan aarteita, omien kättensä saalista, kultaisia valtaistuimia, kallisarvoisia astioita, röykkiöittäin jalokiviä, palkintomaljoja, kalliita pukuja, upeita vaunuja sekä pitkän rivin vaaleatukkaisia barbaarivankeja. Näitten joukossa herätti erikoisesti huomiota Gelimer, joka pitäen vieläkin harteillaan kuninkaan purppuraviittaa loi kaihomielisiä ja ylenkatseellisia silmäyksiä ympärilleen. Istuen korkealla triumfivaunuissaan Belisarius oli sirotellut avokäsin hopeaa ja kultaa kansanjoukkoon sekä kourallisittain keisarin kuvalla leimattuja rahoja, ja kiitollinen Konstantinopoli oli kohottanut kultaisia muistopatsaita voitokkaalle sotaherralle ja juhliakseen »roomalaista kunniaa» painattanut Belisariuksen kuvan Justinianuksen kuvan viereen muistorahoihin. Ravennan valloituksen jälkeen hän oli viikkokausia täyttänyt koko Bysantionin maineensa loistolla. Kun hän marssi Pyhään palatsiin seurueenaan kirjava joukko goottilaisia, persialaisia, maurilaisia tai vandaalisotilaita, ei kansanjoukko koskaan väsynyt ihailemaan hänen komeaa vartaloaan, hänen ystävällistä olemustaan, hänen jaloja ja ylväitä piirteitään. Ylistettiin hänen hyveitään, rohkeuttaan ja voittojaan, riemuittiin hänet nähdessä ja tungeskeltiin hänen ympärillään, jotta olisi voitu osoittaa hänelle suosiota ja puhutella häntä. Hän salli sen tapahtua, oli rakastettava ja aulis sekä lausui ystävällisen sanan jokaiselle. Kun hän ratsasti sotajoukkonsa etunenässä — siihen kuului seitsemäntuhatta miestä, jotka kaikki ihailivat häntä henkilökohtaisesti ja uskollisesti — oli hän uransa huippukohdassa aivan kuin kaikkivaltias kuningas, joka saapuu pääkaupunkiinsa.

Hän oli sotajoukon ja kansan epäjumala. Sotilaat ihailivat häntä sen erikoisen urhoollisuuden vuoksi, jolla hän taisteli yksinkertaisen sotilaan tavoin ratsujoukkojensa etunenässä, sekä myöskin hänen jalomielisyytensä ja anteliaisuutensa tähden. Oli verraton kunnia kuulua hänen henkivartiostoonsa, voitetuista urhoollisimmat olivat kiitollisia saadessaan palvella häntä, ja kuullakseen häneltä hyväksyvän sanan hänen sotilaansa uhmasivat kaikkia vaaroja ylen määrin onnellisina, jos voivat uhrata henkensä päällikkönsä puolesta. Maaseudulla rakasti kansa häntä sen säädyllisyyden vuoksi, jota hän vaati sotilailtaan, sen innon vuoksi, jolla hän koetti säästää maata, sekä sen tarkkuuden vuoksi, jolla hän maksoi kaikki sotajoukolle otetut tarpeet. Konstantinopolissa kansa oli jo unohtanut sen verisen ankaruuden, jolla hän oli kukistanut Nika-kapinan, ja muisti ainoastaan hänen voittonsa sekä nimitti häntä maailman suurimmaksi sotapäälliköksi. Hänen vastustajansakin tunnustivat hänen etevät ominaisuutensa. Jo yksistään se seikka, että hän oli joukkojen etunenässä, tuntui takaavan menestyksen; hänen pelkkä nimensä merkitsi voittoa. Kaiken lisäksi hän oli saanut vapaasti ratkaista, tahtoiko ruveta voitetun Italian kuninkaaksi ja hallita niitä gootteja, jotka oli juuri kukistanut, ja jotka olivat tarjonneet voittajalleen valtaistuinta, koska osasivat hyvin arvioida sotilaallista taitavuutta. Kunnian kehä päänsä ympärillä ja ruhtinaallisen omaisuuden haltijana Belisarius tuntui tosiaankin keisarikunnan varsinaiselta hallitsijalta. »En usko», kirjoittaa eräs senaikuinen historioitsija, »että kukaan olisi uskaltanut vastustaa hänen käskyjään. Koko maailma riensi tottelemaan häntä yhtä paljon kunnioituksesta hänen suuria voittojaan kohtaan kuin peläten hänen valtaansa. Belisarius oli Bysantin kunnioitetuin mies, sillä hän tunsi valtion asiat ja oli keisarin neuvonantaja, jonka sana painoi palatsissa erittäin paljon, koska tiedettiin, että hän oli tarpeeksi voimakas panemaan, jos halusi, oman tahtonsa täytäntöön. Ja tahtomattaan ja tietämättään hän oli kaikkien vallanpitäjien silmätikkuna. Johannes Kappadokialainen vihasi häntä ja piti häntä kilpailijanaan hovissa. Teodora ei myöskään ollut hänelle oikein suopea, koska pelkäsi Belisariuksen voivan joskus tuntea houkutusta vallankaappauksen tekemiseen. Justinianuskin, joka kuitenkin luotti melkoisesti nuoruudenystäväänsä, pelkäsi välistä saavansa hänestä seuraajan. Ja muuten olikin pääkaupungissa jokseenkin yleinen se käsitys, että Belisarius vain odotteli sopivaa tilaisuutta hallituksen kukistamiseen.

Onneksi keisarille Belisarius ei ollut poliitikko. Hän oli uskollinen ja rehellinen sotilas eikä pyrkinytkään muuksi. Hän oli keisarin maanmies ja oli jo varhain ennen kohoamistaan henkilökohtaisesti kiintynyt Justinianukseen. Hän tunsi olevansa liittynyt hallitsijaansa voimakkaammin sitein kuin tavallinen alamainen. Kun Justinianus kehoitti häntä vannomaan, ettei koko elämässään tavoittelisi kruunua, hän vannoi auliisti tämän valan ja pitikin sen. Hän ei ollut luonteeltaankaan taipuvainen kunnianhimoisiin haaveisiin. Häntä miellyttivät kyllä kunnianosoitukset, ulkonainen loisto ja kansansuosio, mutta hän ei tavoitellut todellista valtaa, ja hän olisi tuntenut mielensä hyvin vaivautuneeksi, jos hänen olisi pitänyt asettua ensimmäiselle paikalle. Vaikka hän olikin urhoollinen sotilas ja erinomainen sotapäällikkö, puuttui häneltä kuitenkin varsinaisen ammattinsa ulkopuolella olevissa asioissa henkilökohtaista käsitystä ja omaa arvostelukykyä. Hän oli syntynyt panemaan toimeen toisen käskyjä ja palvelemaan eikä tahtonut olla mitään muuta kuin hyvä palvelija ja altis työkalu keisarillisen tahdon palveluksessa. Hän kunnioitti suuresti vallassaolevaa mahtia ja oli nöyrä luonteeltaan. Toisinaan hänen suuruutensa vaivasi häntä, ja sen vastapainoksi hän nöyrtyi enemmän kuin oli tarpeellista. Hän tiesi, että keisarinna ei pitänyt hänestä, ja lepyttääkseen tätä hän alkoi avustaa hänen pyrkimyksiään, usein hyvin mitättömiäkin. Sitäpaitsi hän tiesi, että Justinianus kadehti hänen suurta kunniaansa, hänen omaisuuttaan ja mainettaan, ja sen vuoksi hän koetti parhaansa mukaan liiankin monilla heikkouden osoituksilla rauhoittaa häntä. Tältä sotilaalta, joka osoitti taistelutantereella loistavaa urhoollisuutta, puuttui rohkeutta tavallisen elämän asioissa. Koko ikänsä hän pelkäsi Teodoran kostonhimoa ja vielä enemmän riitautumista hänen kanssaan, ja sen vuoksi hän joutui koko elämänsä ajan liian nöyrästi ottamaan osaa kaikkiin vaimonsa juonitteluihin turvatakseen sillä tavoin asemansa. Belisarius on rappeutumiskauden sankari — hän ei ollut eheä, voimakas ja karaistunut luonne.

Koko ikänsä hän alistui vastaan sanomatta siihen, että hänen tekonsa annettiin ilmi, että häntä parjattiin ja petettiin. Koko ikänsä hän piti hyvänään solvaukset ja loukkaukset puhumatta sanaakaan. Eikä häntä säästettykään. Afrikkalaisessa sotajoukossa sijoitettiin keisarin aloitteesta hänen omaan pääesikuntaansakin vakoilijoita, jotka ilmiantoivat Konstantinopoliin hänen viattomimmatkin toimenpiteensä vääristellyssä muodossa. Italian sotaretken aikana annettiin hänelle virkatoveriksi tai paremminkin kaitsijaksi Teodoran uskottu Narses. Tälle oli jätetty virkakirje, joka oikeutti hänet valvomaan ylipäällikön toimia. Kolme neljä kertaa riistettiin Belisariukselta äkkiä ylin käskyvalta selittämättä laisinkaan, mistä tämä johtui. Mentiinpä niinkin pitkälle, että häneltä otettiin henkivartiostokin ja takavarikoitiin osa hänen omaisuuttaan. Ensimmäisen voitokkaan Italian sotaretken jälkeen kiellettiin häneltä riemukulkueen järjestäminen, toisen sotaretken aikana taas hänet saatettiin tässä tilaisuudessa niin noloon asemaan, että hänen sotilasmaineensa tahraantui ikipäiviksi. Nämä olivat kaikki erinomaisia keinoja, mutta Teodora keksi vieläkin paremman pitääkseen Belisariuksen varmasti ja uskollisesti velvollisuutensa rajoissa: hän otti Antoninan palvelukseensa.

Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Antoninalla samoin kuin Teodorallakin takanaan hyvin myrskyinen nuoruus. Sirkuksen ajomiehen ja erään kurtisaanin tyttärenä hän oli aluksi viettänyt hyvin paheellista elämää. Sen jälkeen hän oli solminut halvan avioliiton, jossa hänelle näyttää syntyneen useita lapsia, muitten muassa poika, jonka nimi oli Fotius. Leskeksi jäätyään hän oli tavannut Belisariuksen, ja vaikka hän ei enää ollut aivan nuori — niihin aikoihin, jolloin Justinianus nousi valtaistuimelle, Antonina oli yli neljänkymmenen — oli hänen onnistunut valloittaa kenraalin sydän. Belisarius meni naimisiin hänen kanssaan ja rakasti häntä koko ikänsä niin kiihkeästi, että Bysantin yksinkertaiset ihmiset tapansa mukaan eivät voineet selittää niin uskollista ja kestävää rakkautta muuten kuin taikakeinojen synnyttämäksi. Belisarius rakastikin Antoninaa aivan mielettömästi, ja koska hän ei voinut olla lainkaan erossa puolisostaan, vei hän hänet mukanaan kaikille sotaretkille, Afrikkaan, itämaille, Italiaan, ja antoi hänen olla aina saapuvilla neuvotteluissa. Antoninan vuoksi hän saattoi uhrata tärkeimmätkin sotilaalliset hankkeet, unohtaa velvollisuutensa kenraalina ja vakavat valtion asiat; hänen vuokseen hän alentui hyvin valonarkoihin juonitteluihin, eikä mikään ollut hänelle liian kallista, kun oli tyydytettävä Antoninan oikkuja, hänen kostonhimoaan ja vihaansa. Näyttävätpä Belisariuksen omat ystävätkin olleen kuohuksissa tällaisesta kiintymyksestä, joka ei suinkaan ole tavallista avioliitossa. Belisarius oli kerta kaikkiaan täydellisesti vaimonsa vaikutusvallan alainen eikä pettänyt häntä koskaan.

Huomattava on, että Antonina oli erittäin älykäs nainen sekä rohkea ja neuvokas. Rooman piirityksen aikana hän uskalsi tunkeutua aivan mitättömän saattueen suojaamana piirittäjien taistelulinjojen lävitse jouduttamaan apuväen saapumista. Toisen Italian sotaretken aikana hän otti osaa siihen hyökkäykseen, joka pantiin toimeen ikuisen kaupungin vapauttamiseksi piirityksestä. Hänen neuvokkaat aivonsa askartelivat pienimpienkin asiain tuntemisessa. Kun Belisariuksen sotajoukko kuljetettiin laivoilla Afrikkaan, oli hän ainoa, joka osasi varustaa kenraalin pöytään raikasta juomavettä säilyttämällä sitä suurissa lasiastioissa, jotka kaivettiin hiekkaan lastiruuman pohjalle suojaan auringonsäteiltä. Mutta ennen kaikkea hän huolehti tarkoin Belisariuksen onnesta, josta hänen omansakin riippui. Hankkiakseen niitä lisävarustuksia, joita Belisarius tarvitsi, hän ei koskaan epäröinyt lähteä pitkälle matkalle Italiasta Konstantinopoliin, ja puolisoaan auttaakseen hän turvautui koko siihen vaikutusvaltaan, joka hänellä oli hovissa.

Teodora oli piankin selvillä siitä, että Antoninan säilyttäminen merkitsi Belisariuksen säilyttämistä. Näyttää siltä kuin olisi keisarinna aluksi tuntenut hyvin vähän myötämielisyyttä kenraalin puolisoa kohtaan, jopa suorastaan inhonnut häntä. Eikö hän kenties hyväksynyt niitä häpeällisiä seikkailuja, joilla tämä intohimoinen nainen piankin teki miehensä yleisen naurun alaiseksi? Se on hyvin mahdollista. Mutta vieläkin enemmän hän varmasti pelkäsi, että Antonina voisi antaa kenraalille sellaisia neuvoja, jotka olivat vaaraksi Justinianuksen kruunulle. Antonina punoikin todellisuudessa juonia vain huvin vuoksi, ja hänellä oli suuri kyky saada ehdotuksensa onnellisesti toteen. Hänellä ei ollut minkäänlaisia tunnonvaivoja, hän oli salakavala, väkivaltainen sekä kunnianhimoinen, janoten mahtia ja vaikutusvaltaa, ja hän oli ennen kaikkea paljon älykkäämpi ja yritteliäämpi kuin Belisarius. Teodoralla oli täysi syy pelätä, että sellainen nainen voisi jonakin päivänä houkutella patriisin mielen pois lainkuuliaisuuden ja uskollisuuden tieltä. Sen vuoksi Teodora koettikin saada Antoninan valtaansa vakuuttautuakseen sillä tavoin hänen vaiteliaisuudestaan ja saadakseen Belisariuksen vaarattomaksi.

Eräässä suhteessa Teodora onnistuikin.

Kun bysanttilaisen laivaston piti kesäk. 22 p:nä v. 535 purjehtia Konstantinopolista kurittamaan Afrikkaa, oli patriarkka Epifanius, taivuttaakseen taivaan suosimaan hurskasta yritystä, antanut nuoren, hiljattain kristinuskoon kääntyneen ja edellisenä iltana kastetun sotilaan nousta amiraalilaivaan. Hänen nimensä oli Teodosius, ja hän oli jo jonkin aikaa kuulunut Belisariuksen henkivartiostoon. Ylipäällikkö ja hänen puolisonsa olivat myöskin olleet kummeina hänen kastetilaisuudessaan, ja tämän pyhän kummivanhemmuuden vuoksi pitivätkin he itseään hänen kasvatusisänään ja -äitinään.

Ei kuitenkaan kestänyt kauan, ennen kuin Antonina alkoi tuntea Teodosiusta kohtaan syvempää mieltymystä. Pitkän merimatkan toimettomina hetkinä hän rakastui nuorukaiseen, ja koska hän kerran liekkiin leimahdettuaan ei tuntenut turhia tunnonvaivoja, otti hän tämän pian rakastajakseen. Aluksi hän piti suhteensa hyvin salassa, mutta pian hän aivan julkisesti paljasti salaisuutensa. Kaikki hänen palvelijansa tiesivät asian, vain Belisariukselta se pysyi vielä salassa.

Kartagossa yllätti kuitenkin ylipäällikkö rakastavat eräässä huoneessa palatsin pohjakerroksessa sellaisessa puvussa, ettei minkäänlainen epäilys enää ollut mahdollista, ja tietenkin hän joutui tästä aivan suunniltaan. Mutta Antonina säilytti täysin mielenmalttinsa ja virkkoi: »Aioimme juuri kätkeä tänne kellariin muutamia saaliista otettuja kalleuksia, jotta ne eivät joutuisi keisarin käsiin». Belisarius rakasti rahaa ja vielä enemmän puolisoaan. Niinpä hän sitten uskoikin mielellään tällaiset vakuuttelut eikä välittänyt omien silmiensä liiankin ilmeisestä todistuksesta.

Miehensä sokeudesta rohkaistuneena Antonina kävi yhä hillittömämmäksi, ja kun Belisarius lähti Afrikasta palatakseen Bysanttiin ja kun hän seuraavana vuonna matkusti Sisiliaan, otti Antonina kaikkialle rakastajansa mukaan. Saipa hän taivutetuksi heikon puolisonsa nimittämään Teodosiuksen heidän omaisuutensa hoitajaksi.

Syrakusassa Antonina sai aikaan todellisen häväistysjutun, koska hän ei yrittänytkään salailla suhdettaan Teodosiukseen. Antoninan ympäristö ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään; tiedettiin, kuinka heikko Belisarius oli vaimoaan kohtaan, eikä kukaan suinkaan ollut niin sokea, ettei olisi ymmärtänyt, kuinka vaarallista oli joutua Antoninan myrkyllisen kostonhimon uhriksi. Jokainen piti sen vuoksi järkevämpänä ja edullisempana olla hyvissä väleissä Antoninan kanssa kuin avata hänen puolisonsa silmät. Eräs kamarineito Makedonia, joka varmaankin oli tyytymätön emäntäänsä, uskoi kerran vaiteliaisuuslupauksen saatuaan Belisariukselle hänen onnettomuutensa ja antoi kahden Antoninan kamarineitoina palvelevan orjatytön todistaa syytöstensä todenperäisyyden. Kenraali raivosi ja antoi heti käskyn surmata Teodosiuksen; mutta ne sotilaat, jotka saivat tämän tehtäväkseen, pitivät varmimpana varoittaa nuorta miestä, jonka onnistuikin paeta ja etsiä suojaa Efesoksen kirkosta. Viekas Antonina osasi tälläkin kerralla selviytyä pelistä. Hän sai uskotelluksi Belisariukselle joutuneensa häpeällisen parjauksen uhriksi, eikä hänen ollutkaan vaikea todistaa syyttömyyttään. Ehkäistäkseen tällaisten tapausten toistumisen hän vaati miestään luovuttamaan ilmiantajat hänen käsiinsä. Liian rohkeapuheiselta kamarineidolta ja uskottomilta orjilta leikattiin kieli, minkä jälkeen heidät pantiin säkkeihin ja heitettiin mereen.

Yhtä julmasti Antonina kosti muillekin vihollisilleen Belisariuksen ympäristössä. Eräs rykmentin esikuntaupseeri, Konstantinus, oli uskaltanut sanoa: »Minä olisin päästänyt rakastajan karkuun ja surmannut naisen». Antonina ei koskaan unohtanut näitä sanoja. Itsepintaisen kärsivällisesti koetti hän vähitellen heikontaa puolisonsa Konstantinusta kohtaan tuntemaa myötämielisyyttä, ja kun tämä upseeri oli sitäpaitsi hyvin kopea ja muuttui helposti julkeaksi, ei Antoninan ollut vaikea saada miehiä kireihin väleihin. Kaiken lisäksi Konstantinus horjahti Italian sotaretken aikana varastamaan joukon arvoesineitä eräältä arvokkaalta Praesidius nimiseltä Ravennan porvarilta ja kieltäytyi kaikista kenraalin innokkaista kehoituksista huolimatta antamasta niitä takaisin. Nyt oli Belisariuksen kärsivällisyys lopussa. Kiihtyneenä hän kysyi upseerilta, aikoiko tämä yhä edelleenkin kieltäytyä tottelemasta määräyksiä, ja kun toinen vieläkin käyttäytyi uppiniskaisesti, kutsui Belisarius vartijoita. »Varmaankin minua surmaamaan», huudahti Konstantinus, joka tiesi, kuinka Antonina vihasi häntä, ja siekailematta hän paljasti tikarinsa ja hyökkäsi Belisariuksen kimppuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänet surmattiin. Antonina oli saanut kostonhalunsa tyydytetyksi.

Vaimonsa rukouksista Belisarius tietysti oli rientänyt kutsumaan Teodosiuksen takaisin. Mutta tämä ei niin vähällä taipunutkaan. Kenraali oli tuonut mukanaan Italian-armeijaansa Antoninan pojan Fotiuksen, ja tätä nuorta miestä hän kohteli isällisen hellästi. Fotius puolestaan inhosi Teodosiusta, jonka hän epäili olevan suhteessa äitiin ja jota hän sitäpaitsi kadehti Belisariuksen suosion vuoksi. Teodosius, jonka rohkeus ei näyttänyt olevan kovinkaan pysyväistä lajia, selitti, ettei hän tahtonut palata, niin kauan kuin Fotius oli kenraalin läheisyydessä. Rakastajan ja pojan välillä ei Antoninan ollut vaikea valita. Hän vehkeili niin taitavasti, että Fotius vihdoin lopen väsyneenä ja inhoten kaikkia epärehellisiä menettelytapoja suostui lähtemään takaisin Bysanttiin ja silloin alkoi taas uudelleen Antoninan ja Teodosiuksen lemmensuhde Belisariuksen leväperäisen valvonnan turvissa. Kun sotapäällikkö Ravennan antautumisen jälkeen palasi Konstantinopoliin, saapui Antoninakin riemusaatossa pääkaupunkiin puolison ja rakastajan välissä.

Teodora oli piankin saanut selville tämän suhteen, jota kesti seitsemän vuotta ja josta kaikki puhuivat aivan julkisesti, ja Antonina tiesi, että keisarinna oli kuullut hänen jok’ainoasta seikkailustaan. Tämä lähensi molempia naisia toisiinsa. Lepyttääkseen keisarinnan suuttumusta Belisariuksen puoliso asetti koko joustavan oveluutensa hänen palvelukseensa, onnistuipa hänen Italiassa ollessaan auttaa Teodoran vihollisen paavi Silveriuksen kukistamista. Teodora, joka ymmärsi panna arvoa Antoninan kekseliäisyydelle, huomasi omasta puolestaan suojelemalla Antoninan seikkailuja voivansa saada hänestä nöyrän valtiollisen aseen ja samalla takaavansa Belisariuksen uskollisuuden. Kun he olivat tällä tavoin liittyneet toisiinsa yhteisten etujen vuoksi, alkoivat he lähemmin tutustuttuaan pitää toisistaan. Antoninasta tuli keisarinnan julkinen suosikki ja läheinen uskottu ystävä. Hän pääsi ylihovimestarittaren korkeaan asemaan keisarinnan hovissa, ja menestyksestään varmana hän ei enää pelännyt mitään.

Teodosiusta alkoi kuitenkin lopulta hieman arveluttaa tämä suhde, josta niin yleisesti tiedettiin. Kenties hän oli myöskin vähän väsynyt itsepintaiseen rakastajattareensa. Toisen kerran hän lähti nyt tiehensä ja meni tällä kertaa luostariin saadakseen rauhaa. Antonina joutui aivan suunniltaan epätoivosta, pukeutui surupukuun ja kieltäytyi ottamasta vastaan ketään eikä edes Belisariuksenkaan läsnäollessa lakannut vaikeroimasta, että oli menettänyt uskollisen, rakastettavan ja viehättävän ystävän. Hän jatkoi tätä niin kauan, kunnes hänen oivallinen puolisonsa pyysi päästä Justinianuksen ja Teodoran puheille selittäen heille, ettei hän voinut mitenkään tulla toimeen ilman verratonta palvelijaansa Teodosiusta ja rukoillen keisaria toimittamaan hänet takaisin luostarista. Hän meni vieläkin pitemmälle. Hänen oli nyt lähdettävä itämaille ja vastoin entistä tapaansa hän suostui jättämään Antoninan pääkaupunkiin. Niin pian kuin Belisarius oli lähtenyt, riensi Teodosius, joka oli juhlallisesti luvannut olla koskaan poistumatta luostarista, salaisesti tapaamaan rakastajatartaan.

Intohimo teki Antoninan varomattomaksikin. - Belisarius, erossa hänestä ja toisten vaikutusvallan alaisena, uskalsi vihdoinkin avata silmänsä. Fotius otti tehtäväkseen selittää hänelle, miten asiat olivat. Tämä nuori mies pelasi tosiaankin vaarallista peliä, kun otetaan huomioon, että äiti koetti vihoissaan saattaa poikaansa huonoon valoon päällikön silmissä, jopa, niin väitetään, suunnitteli Fotiuksen tieltä raivaamistakin. Fotius selitti Belisariukselle, kuinka hänen auttamatonta heikkouttaan käytettiin peräti julkealla tavalla väärin. Kenraali, joka tunsi tällä kertaa voivansa turvautua luotettavaan tukeen, suuttui tosissaan, ja pyysi Fotiusta avuksi ruvetessaan kostamaan loukattua kunniaansa.

Mutta tällä ratkaisevalla hetkelläkään ei Belisarius voinut ruveta kohtelemaan Antoninaa ankarasti. »Rakastan puolisoani», hän virkkoi. »Jos rankaisenkin sitä miestä, joka on loukannut kotiani, en kuitenkaan tee Antoninalle mitään pahaa. Mutta niin kauan kuin Teodosius elää, en totisesti anna hänelle anteeksi».

Vaikka Belisarius olikin esittänyt tällaiset ehdot ja vaikka hänen tahdonvoimaansa ei ollut paljoa luottamista, suostui Fotius kuitenkin auttamaan häntä. Pyhän kirjan nimessä molemmat miehet vannoivat juhlallisen valan, luvaten olla hylkäämättä toisiaan ja vaikkapa yhdessä uhmata kuolemaakin. Sitten he asettuivat odottamaan sopivaa tilaisuutta.

Oli vuosi 541. Antonina oli vastikään tehnyt Teodoralle erittäin suuren palveluksen. Hän oli ollut sieluna siinä juonittelussa, jonka avulla Johannes Kappadokialainen oli kukistettu, ja hänen arvonsa oli noussut samassa suhteessa. Nyt ei hänen mielestään ollut lainkaan vaarallista lähteä Belisariusta tervehtimään. Toimitettuaan rakastajansa Efesokseen hän matkusti armeijan majailupaikkaan.

Vastoin odotuksiaan hän tapasi Belisariuksen täyden raivon vallassa. Niin pian kuin tämä oli saanut puolisonsa saapumisesta tiedon, hän unohti valtion asiatkin omien huoltensa vuoksi ja antoi täyden vallan pelottavalle mielenkuohulleen. Ensi kerran elämässään hän otti Antoninan huonosti vastaan, sulki hänet telkien taakse tarkan valvonnan alaisena, suunnittelipa kerrassaan hänen surmaamistaankin. Samoihin aikoihin Fotius otti kuulusteltavakseen yhden äitinsä eunukin, ja saatuaan häneltä tietää Teodosiuksen olinpaikan vangitsi Antoninan rakastajan pyhän Johanneksen kirkossa Efesoksessa kaupungin piispan suostumuksella, takavarikoi suosikin omaisuuden ja vei hänet itsensä tarkan valvonnan alaisena kaukaiseen linnaan Kilikiaan.

Mutta Belisarius ja Fotius olivat valinneet sopimattoman ajankohdan. Teodora ei sallinut ystävätärtään ahdistettavan. Hyvin levottomana siitä, mitä Antoninalle oli tapahtunut hän kutsutti Belisariuksen kiireesti puheilleeen Bysanttiin. On jo aikaisemmin kerrottu, kuinka hän kosti Fotiukselle ja tämän ystäville suojattinsa kärsimät vääryydet sekä kuinka rohkean rauhallisesti hän luovutti ystävättärelleen takaisin häneltä ryöstetyn rakastajan. Mutta samalla hän myöskin rakensi uudelleen rauhan Belisariuksen kotona. Rajaton rakkaus puolisoon oli lepyttänyt sotapäällikön jo ennen hänen pääkaupunkiin saapumistaan, ja kun hänen huomattiin niin perin pohjin muuttuneen, ihmettelivät Konstantinopolin asukkaat, jotka olivat uteliaina seuranneet tämän tragikomedian kehitystä, millaista noituutta nyt oli käytetty miesparkaa vastaan. Sen vuoksi ei Teodoran ollutkaan kovin vaikea saada sovintoa aikaan puolisoitten välillä. Kenraali antoi tosin suostutella itseään jonkin aikaa. Mutta Teodosius oli juuri kuollut erittäin sopivalla hetkellä, ja keisarinna pysyi lujana vaatimuksessaan. Belisarius otti Antoninan jälleen armoihin ja tapansa mukaan huolettomana hän ei paljoakaan välittänyt siitä, miten Fotiuksen ja hänen ystäviensä oli käynyt.

Keisarinnaa miellyttääkseen Belisarius oli käyttäytynyt sekä raukkamaisesti että petollisesti. Mutta tämä seikkailu oli jossakin määrin jäähdyttänyt häntä. Hän näyttää tunteneen jonkinlaista äänetöntä kostonhimoa näitä kahta naista kohtaan, jotka olivat nöyryyttäneet häntä. Vuonna 542 hän oli jälleen saanut ylipäällikön toimen, mutta hän hoiti sotilastehtäviään jokseenkin välinpitämättömästi, puhuipa ihmisten väitteitten mukaan suorastaan uhkailevastikin, mikä loukkasi syvästi Teodoraa. Keisarinnan mielestä hänen piti sen vuoksi saada läksytys. Belisariukselta otettiin äkkiä käskyvalta pois ja hänet kutsuttiin Konstantinopoliin. Sitäpaitsi oli hänelle ilmoitettu, että kaikki rahat oli luovutettava eräälle keisarinnan eunukille sekä että hänen oli jätettävä leiriin henkivartiosto, jonka uskollisuutta pelättiin. Kenraali, jonka keisaripari otti kylmästi vastaan ja jota ystävät kohtelivat välinpitämättömästi, he kun pelkäsivät itse joutuvansa ikävään asemaan, näytti auttamatta joutuneen epäsuosioon. Ja surkeaa oli nähdä suuren sotapäällikön yksin vaeltavan katuja kaikkien hylkäämänä, hajamielisen ja huolestuneen näköisenä, joka hetki peläten henkeään ja tuntien jo olevansa salamurhaajien ympäröimä.

Tällä välin Antonina nautti palatsissa mitä suurinta suosiota. Hän oli keisarinnan sydänystävä ja alituisesti hänen seurassaan. Edellisen vuoden tapausten jälkeen olivat muuten hänen ja Belisariuksen välit aika viileät. Teodora arvioi taitavasti sen hyödyn, jonka puolisoitten täydellinen sovinto aiheuttaisi. Silloin saisi Belisarius kiittää Antoninaa pääsystään hallitsijaparin armoihin ja joutuisi sen vuoksi ikipäiviksi sen naisen palvelijaksi, joka oli pelastanut hänet.

Belisarius, joka oli eräänä päivänä tapansa mukaan saapunut keisarin vastaanottohuoneeseen, näki siellä vain hyvin vihamielisiä ja kylmäkiskoisia ilmeitä, minkä lisäksi hovipalvelijat kohtelivat häntä loukkaavalla tavalla — ja se oli kerrassaan levottomuutta herättävä enne. Illalla hän palasi kotiin entistäkin huolestuneempana kohtalostaan ja heittäytyi vuoteelleen pelosta vavisten, alakuloisena ja arvokkuutta vailla. Antonina oli kotona ja meni hänen huoneensa lävitse valittaen pahoinvointia. Yö tuli. Äkkiä kuului raju kolkutus portilta. »Keisarinnan käskystä», huusi eräs palatsin palvelija. Belisarius, joka luuli viimeisen hetkensä tulleen, jäi makaamaan iskua odottaen.

Kuolinsanoman sijasta palvelija toikin Teodoralta kirjeen, joka kuului seuraavasti:

»Ystäväni, tiedät mitä olet rikkonut meitä vastaan. Mutta minä olen läheisissä väleissä vaimoosi ja hänen vuokseen olen päättänyt antaa sinulle anteeksi. Tiedä, että sinun on kiitettävä häntä hengestäsi, ja myöskin vain hänen avullaan voit tulevaisuudessa toivoa menestystä ja onnea. Aiomme nyt pitää silmällä, kuinka osaat tästä lähin kohdella häntä».

Antonina, joka tunsi kirjeen sisällyksen, odotti uteliaana seurausta. Se oli erinomainen. Onnellisena Belisarius nousi ja ilmaistakseen paikalla tottelevaisuutensa keisarinnan käskyä kohtaan heittäytyi suuren mielenliikutuksen vallassa Antoninan jalkoihin, suuteli hänen käsiään, otti hänet syliinsä ja vannoi olevansa tästä lähtien sekä hänen miehensä että uskollinen orjansa. Tällä hinnalla hän sai aikaan, että hänelle jätettiin takaisin osa hänen omaisuuttaan, kunnianimet sekä korkea sotilaallinen asema. Hänet lähetettiin Italiaan, mutta ilman sotajoukkoa, ilman rahoja ja apuvaroja. Väitettiinpä, että hänen täytyi omasta kukkarostaan suorittaa retken kustannukset.

Ei ole helppoa arvioida, kuinka paljon on totta tässä tarinassa. Osoittiko Belisarius tosiaankin rikollista myöntyväisyyttä Antoninan yksityiselämän suhteen? Ottiko hän hänet jälleen kotiinsa lyhyen tarmonpuuskan jälkeen saadakseen sillä tavoin takaisin menettämänsä suosion ja paikkansa keisarinnan ystäväpiirissä? Ne ovat vain kuulopuheita, joita ei voi todistaa oikeiksi. Joka tapauksessa on luultavaa, että koska Antonina oli keisarinnan suosikki, Belisarius säästi häntä, jotta ei joutuisi huonoihin väleihin Teodoran kanssa, ja se on varmasti tosiasia, että hän käytti hyväkseen vaimoaan asemansa vakiinnuttamiseksi hovissa. Toisaalta taas on varmaa, että hän rakasti Antoninaa lämpimästi. Toisen Italian sotaretken aikana, jolloin oli kysymys ikuisen kaupungin pelastamisesta, hän joutui suunniltaan kuin pikku lapsi, kun levisi huhu, että Antonina oli itägoottien vallassa, ja pelastaakseen Antoninan hän komensi joukot perääntymään ja jätti kaikki aikaisemmat suunnitelmat sikseen. Tämän valossa on helppo ymmärtää, että hän oli hyvin pitkämielinen vaimoaan kohtaan. Teodoran kuoltuakin hän totteli sokeasti Antoninan tahtoa.

Kuinka tämän asian laita olikin, joka tapauksessa uskottiin pääkaupungissa, että Belisarius, joka oli lähtenyt Bysantista, kostaisi kapinalla kärsimänsä vääryydet ja loukkaukset. Mutta hänet tunnettiin huonosti. Antonina seurasi häntä Italiaan, ja hänen läsnäolonsa riitti pitämään Belisariuksen velvollisuuden tiellä. Aina valmiina palvelemaan keisarinnaa Antonina pysyi hänen kuolemaansa asti pettämättömän uskollisena, eikä Teodorakaan koskaan säästellyt myötätuntonsa ilmauksia häntä kohtaan. Niin osoittautuivatkin keisarinnan laskelmat oikeiksi. Sitomalla itseensä Antoninan hän sai myöskin pidetyksi Belisariuksen Justinianuksen palveluksessa.

Toivoipa Teodora voivansa suosikkinsa avulla toteuttaa vielä erään kauniin haaveenkin. Belisarius oli suunnattoman rikas. Hän rakasti rahaa eikä tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja niitten keinojen suhteen, joilla hankki sitä. Täydellä syyllä epäiltiin hänen takavarikoineen aivan liian suuren osan afrikkalaista ja italialaista sotasaalista omiin nimiinsä sekä ottaneen paavi Silveriuksen vihamiehiltä rahoja paavin murhaamiseen. Se on myöskin tosiasia, ettei hän epäröinyt ottaa Johannes Kappadokialaisen loistavaa palatsia korvaukseksi siitä osuudesta, joka Antoninalla oli ollut suosikin kukistamisessa. Kuinka tämän asian laita lieneekään ollut, hänen omaisuutensa oli joka tapauksessa aikalaisten todistuksen mukaan yhtä suuri kuin jonkun keisarin omaisuus. Eikä Justinianuksella ja Teodoralla olisi tietysti ollut mitään sitä vastaan, että se olisi joutunut heidän haltuunsa; mutta joko kunnioituksesta Belisariuksen ansioita kohtaan tai sopivan tekosyyn puutteessa he eivät uskaltaneet turvautua takavarikoimiseen eivätkä edes olleet tietävinään siitä, että osa näistä rikkauksista kenties oli hankittu keisarillisen aarrekammion kustannuksella. Keisarinna ei kuitenkaan menettänyt toivoaan, vaan yritti toisilla keinoilla saavuttaa tarkoituksensa.

Belisariuksella oli yksi ainoa tytär, Johanna, joka oli saava periä koko tämän suunnattoman omaisuuden. Teodora suunnitteli hänen naittamistaan omalle tyttärenpojalleen Atanasiukselle. Tämä ehdotus sisältyi myöskin niihin rauhanehtoihin, jotka keisarinna esitti kenraalille tämän suuren epäsuosion aikana, ja niin vastenmieliseltä kuin ehdotus Belisariuksesta tuntuikin, hänen täytyi kuitenkin suostua tähän avioliittoon. Mutta Italiaan päästyään hän muutti mieltään ja sai, kumma kyllä, Antoninan tässä asiassa puolelleen. Viimeksimainittu joko ymmärsi, että sairaan keisarinnan loppu lähestyi, tai piti muista syistä tarpeellisena vastustaa hänen toivomuksiaan. Turhaan kirjoitti keisarinna kirjeen toisensa perästä pyytäen, että häitä kiirehdittäisiin. Vanhemmat keksivät satoja tekosyitä saadakseen asian lykätyksi, väittivät haluavansa ensin palata Bysanttiin ja keksivät sitten uskottavia selityksiä matkan siirtämiseksi. Teodora hermostui. Hän tunsi Antoninan ja tiesi, että suosikki unohtaisi hallitsijattarensa kuoltua sekä antamansa lupaukset että kiitollisuuden velkansa hyväntekijälleen. Niinpä hän ryhtyikin jouduttamaan tapausten kulkua.

Hän järjesti niin, että nuorukainen ja neito tapasivat toisensa ja pian oli heidän suhteensa kehittynyt niin pitkälle, että häät olivat enää vain välttämätön muodollisuus. Atanasius ja Johanna rakastuivat niin toisiinsa, että elivät julkisesti yhdessä keisarinnan suostumuksella. Heidän suhteensa oli kestänyt kahdeksan kuukautta, kun Teodora kuoli. Pian sen jälkeen Antonina palasi Bysanttiin, ja hänen menettelynsä osoitti nyt, kuinka oikein Teodora oli päätellyt hänestä. Unohtaen kaiken entisen hän ei enää tahtonut kuulla puhuttavankaan suunnitellusta avioliitosta, ja välittämättä tyttären jo pilaantuneesta maineesta ja molempien rakastavien epätoivosta hän erotti heidät häikäilemättä toisistaan selittäen, ettei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että Teodoran sukulainen tulisi hänen vävykseen. Kun Belisarius pian senjälkeen tuli takaisin Italiasta, hän mukautui tietysti tapansa mukaan Antoninan päätökseen.

Mutta joskin kuolema tässä tapauksessa tuhosi Teodoran suunnitelmat, kohdeltiin kuitenkin hänen poistuttuaankin Belisariusta tarkoin hänen alkuunpanemansa menetelmän mukaan. Viimeiseen päiväänsä asti epäiltiin kenraalia liiallisesta kansansuosion tavoittelusta sekä pelättiin hänen hautovan liian korkealentoisia suunnitelmia. Ja vaikka Justinianus antoikin hänelle kaikenlaisia kunnianosoituksia, ei hän kuitenkaan säästänyt häneltä myöskään nöyryytyksiä eikä epäsuosion ilmauksia vanhuuden päivinä. Melkein heti sen jälkeen, kun kenraali oli oivallisella tavalla pelastanut pääkaupungin ja keisarin hunnien hyökkäykseltä, sotkeutui hän Justinianuksen kateellisessa mielikuvituksessa keisaria vastaan tähdättyyn salahankkeeseen, ja vaikka hänen rikollisuuttaan ei saatukaan todistetuksi, päästi keisari kiihkeässä kohtauksessa näkyviin vihansa Belisariusta kohtaan, otti häneltä taas pois sotaväen ylipäällikön viran, riisti häneltä kaikki muut toimet ja arvomerkit sekä määräsi hänet pidettäväksi kotiarestissa hänen palatsissaan. Sillä tavoin vaikutti Teodoran henki vieläkin Justinianukseen, kun oli kysymyksessä tämä pelätty alamainen.

Keisarinnaa ajatellen keisarikin tuhlasi suosiotaan Antoninalle, joka oli ollut vainajan uskottu ystävä.' Kuolemaansa asti Antonina sai pitää asemansa hovissa. Sillä tavoin ylläpidettiin sitä politiikkaa, jonka avulla Teodora oli tahtonut saada kaikkivaltiaan keisarillisen tahdon määrääväksi kenraalin kotona, ja siinäkin suhteessa elivät Teodoran työt häntä itseään kauemmin. Loppuun asti Belisarius pysyi Antoninaa totellen Justinianuksen uskollisena ja nöyränä palvelijana.

10

TEODORA NAISENA

Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, oli Teodora rajattoman suvaitsevainen toisten ihmisten heikkouksia kohtaan — mikä johtui siitä, että hän oli nainen, joka tunsi elämän ja ihmisluonnon vajavaisuuden. Konstantinopolin tapaisessa suurkaupungissa eivät tavat tietenkään olleet moitteettomat, onnettomat avioliitot eivät olleet harvinaisia, ja aviorikokset olivat lukuisia, mutta keisarinna peitti kaikki säälivästi keisarillisen viittansa suojaan. Jos joku nainen, jolla oli rakastaja, käyttäytyi niin taitamattomasti, että tuli ilmi, riensi hän paikalla palatsiin, jossa hänen onnistui keisarinnan avulla aina selviytyä pulasta. Onneton se aviomies, joka vaati eroa eikä voinutkaan oikeudessa esittää päivänselviä todistuksia väitteilleen! Hänet tuomittiin maksamaan vaimolleen yhtä suuri summa kuin minkä tämä oli tuonut yhteiseen pesään myötäjäisinään. Sitäpaitsi hän oli vaarassa joutua ruoskittavaksi tai vankilaan, kun taas vaimo varmana vapaudestaan aivan julkisesti jatkoi aviorikostaan. Monet aviomiehet pitivätkin sen vuoksi edullisempana olla olevinaan sokeita, ja Teodoran vaikutuksesta joutuikin pääkaupunki tällä tavoin perin pohjin rappiolle.

Jos näitten juorujuttujen rinnalla tarkastelee julkisista asiakirjoista saatuja tietoja, huomaa sensijaan, että maassa vallitsi yleinen suuttumus Pyhän palatsin tekokainouden vuoksi. Niitten monien lakien joukossa, jotka Justinianus sääti avioliitosta, avioerosta ja aviorikoksesta, kuultaa joka kohdasta läpi keisarin erikoinen huolenpito julkisesta moraalista.

»Me toivomme», hän kirjoittaa eräässä kohdassa, »että naiset käyttäytyvät siveästi, että he eivät elä epäsäännöllisesti ja jumalattomasti, ja me toivomme heidän onnistuvan siinä».

Kannattaa vielä panna merkille, mitä asioita keisari pitää sopimattomina ja siveellistä käytöstä loukkaavina. Jos nainen on niin epäkaino, että kylpee yhdessä miesten kanssa, voi hänen puolisonsa vaatia avioeroa. Jos hän vastoin miehensä toivomusta tahtoo mennä illallisille vierasten kanssa tai hänen tietämättään tai vastoin hänen tahtoaan menee teatteriin, kilpa-ajoihin tai eläintaisteluihin, on se lain kannalta riittävä avioeron syy. Vielä suurempi aihe on miehellä hylätä vaimonsa, jos tämä viettää yön poissa kotoa, jos hän miehensä vielä eläessä suunnittelee uutta avioliittoa ja, ennen kaikkea, jos hän ottaa itselleen rakastajan. Tässä tapauksessa on miehellä oikeus kolmannen varoituksen jälkeen itse jakaa oikeutta, jos tapaa vaimonsa ja tämän rakastajan yhdessä joko kotonaan tai rakastajan kotona, ravintolassa tai taivasalla. Jos hän yllättää heidät muualla, esimerkiksi kirkossa — kirkkoja nimittäin käytettiin usein kohtauspaikkoina — on hänen jätettävä syylliset julkisen oikeuden tuomittaviksi, ja jos asia on selvä, tuomitaan rakastaja ilman pitempää oikeudenkäyntiä kuolemaan ja vaimo jätetään miehensä rangaistavaksi lain määräysten mukaisesti. Ja laki ei ole lempeä niitä naisia kohtaan, jotka tekevät aviorikoksen. Eron jälkeen teljetään aviorikoksen tehnyt nainen luostariin, ja jollei mies kahden vuoden kuluttua suostu ottamaan häntä takaisin, on vaimon leikkautettava hiuksensa ja jäätävä luostariin loppuiäkseen.

Keisari piti erittäin tärkeänä vakiinnuttaa avioliittoa, »tätä kaikille pyhää asiaa», niinkuin Justinianus eräässä paikassa sanoo, koettaen lujittaa sitä kaikenlaisilla varmuustoimenpiteillä, jotka voivat »tehdä sen pysyväksi ja purkamattomaksi». Avioeroa ei myönnetty molemminpuolisesta suostumuksesta, koska silloin olisi ollut aivan liian helppo katkaista pyhät siteet. Hän rajoitti laillisten avioerojen lukumäärän selittämällä monet vanhojen lakien sallimat avioerot perustelemattomiksi. Hän ei enää hyväksynyt toisen puolison vankeutta tai määrättyä rangaistustuomiota riittäväksi avioeron syyksi, eikä myöskään suvainnut, että sotilaan vaimo, joka ei ollut pitkään aikaan saanut tietoja mieheltään, rupesi pitämään itseään vapaana; ennenkuin sellainen vaimo voi mennä uuteen avioliittoon, vaadittiin laillinen todistus miehen kuolemasta. Justinianus sääti mitä ankarimmat rangaistukset niitä varten, jotka keksivät tekosyitä erotakseen, jotta voisivat viettää kevytmielistä elämää. Vain pyyntö päästä luostariin sai osakseen keisarin hyväksymisen, mutta asianomaisten täytyi osoittaa vakavaa ja pysyväistä halua, ja laki rankaisi ankarasti niitä, jotka lähtivät luostarista palatakseen maalliseen elämään.

En tietenkään jätä huomioonottamatta, että laki ja elämäntavat kaikkina aikoina ja joka maassa ovat jossain määrin toisiaan vastaamattomia. Mutta näitten lainpykäläin ankaruus melkein todistaa sen seikan, että Salaiset muistelmat ovat tässä niinkuin niin monessa muussakin suhteessa suotta parjanneet Teodoraa. Se vain on varmaa — ja siinä näkyy selvästi keisarinnan vaikutus — että naidun naisen asema parani monessa suhteessa. Hän sai suojaa miehen oikkuja ja huonoa kohtelua vastaan. Hän ei ainoastaan voinut pyytää avioeroa miehen tunnetusti kevytmielisen elämän vuoksi — »mikä seikka», niinkuin Justinianus sanoo, »on omiaan erittäin suuresti kiusaamaan naisia, varsinkin jos he itse elävät siveästi» — vaan pääsi samaan tulokseen, jos mies koetti vetää vaimoaan mukaan omiin paheisiinsa. Naisen ei myöskään tarvinnut pelätä, että hänet olisi voitu syyttä hylätä tai että häntä olisi voitu aiheetta moittia aviorikoksesta, Tässä tapauksessa laki vaati erittäin selviä todisteita ja salli vaimon, jos syyte osoittautui perättömäksi, pyytää eroa, eikä hänen tarvinnut suorittaa mitään epämiellyttäviä rahallisia korvauksia tai alistua muihin rangaistuksiin, joihin mies voitiin tuomita. Mies ei enää voinut lyödä vaimoaan ilman lain myöntämää perustetta, hän ei voinut ilman päteviä syitä ajaa vaimoa talostaan, ja laki säätikin ivallisesti, että jos vaimo vietti sen yön kotoaan poissa ja jos siitä oli joitakin valitettavia seurauksia, sai mies syyttää itseään.

Mutta vaikka Teodora sekaantuikin onnellisella ja siunausta tuottavalla tavalla lainlaadintaan pahoin kohdeltujen tai onnettomassa avioliitossa olevien naisten hyväksi, ei hän kunnioittanut sen vähemmän kuin Justinianuskaan — sen osoittavat tosiasiat aivan selvästi — avioliiton pyhyyttä ja julkisen moraalin valvomista.

Artabanus oli komea armeenialainen upseeri, kaunis ulkomuodoltaan ja ylhäistä syntyperää. Hän oli sukua partilaisen Arsakidien kuningasperheen kanssa ja oli tullut etsimään onneaan Bysantin keisarikunnasta. Rohkeudellaan, päättäväisyydellään ja jalomielisyydellään hän pääsi pian suureen suosioon sotajoukossa. Hän oleskeli Afrikassa sen sotilaskapinan aikana, joka maksoi maaherra Areobinduksen hengen, ja rakastui intohimoisesti vainajan nuoreen leskeen, joka oli tapausten melskeessä joutunut kapinallisten päällikön käsiin. Prejecta — se oli nuoren lesken nimi — oli Justinianuksen veljentytär, ja kunnianhimoinen armeenialainen toivoi voivansa myöskin hyötyä niistä palveluksista, joita mahdollisesti saattoi tehdä niin ylhäiselle naiselle. Hän ei pettynytkään. Kun Artabanuksen oli ensin onnistunut pelastaa Prejecta, ei tämä voinut kieltää vapauttajaltaan mitään. Paitsi sitä, että hän antoi Artabanukselle suuria rikkauksia, hän lupasi tulla hänen vaimokseen, ja Artabanus, joka aivan hurmaantui menestyksestään, näki tämän loistavan avioliiton avulla jo nousevansa suorastaan valtaistuimen portaita. Kaikki meni toiveitten mukaan. Prinsessa palasi Konstantinopoliin, ja Justinianus, joka tahtoi kohdella hyväntahtoisesti molempia rakastavia, oli antanut Artabanukselle luvan saattaa Prejectan pääkaupunkiin. Lyhentääkseen rakastuneitten yhteiskunnallista välimatkaa keisari oli jakanut Artabanukselle runsain mitoin kunniamerkkejä ja suosionosoituksia sekä nimittänyt hänet ulkomaisten kaartinrykmenttien ylikomentajaksi, miliisipäälliköksi ja konsuliksi.

Mutta samassa onni himmenikin. Artabanus oli kokonaan unohtanut menneensä kerran naimisiin Armeeniassa. Hän oli muuten jo kauan sitten eronnutkin tästä ensimmäisestä vaimostaan eikä ollut sen päivän jälkeen kuullut hänestä mitään. Nyt sukelsi tämä äkkiä näkyviin Bysantissa vaatien avio-oikeuksiaan takaisin ja saaden ajoissa tukea keisarinnaltakin. Teodora oli taipumaton, kun oli kysymyksessä avioliiton pyhä side; hän pakotti Artabanuksen vastoin tämän tahtoa ottamaan puolisonsa takaisin ja varmemmaksi vakuudeksi vielä naitti Prejectankin toiselle.

Yhtä kovakouraisesti hän kohteli kahta nuorta hienoon perheeseen kuuluvaa naista, jotka leskiksi jäätyään lohduttautuivat keisarinnan mielestä aivan liian pian. Heidän käytöksensä oli huonona esimerkkinä, minkä vuoksi Teodora päätti naittaa heidät uudelleen. Rangaistakseen heitä ja nöyryyttääkseen heidän ylpeyttään hän esitti heille hyvin halpasyntyiset kosijat. Kauhistuneet sisarukset koettivat etsiä suojaa Sofian kirkosta toivoen sillä tavoin pelastuvansa näin epämiellyttävästä liitosta. Mutta Teodora oli itsepäinen; heidän täytyi taipua, ja vaikka heillä oli omaan säätyyn kuuluvia kosijoita, pakoitettiin heidät vastoin tahtoaan menemään halpa-arvoiseen avioliittoon. Se on kuitenkin lisättävä, että kun avioliitto oli ensin solmittu, keisarinna teki kaikkensa uhriensa turvaamiseksi, paransi heidän puolisoittensa yhteiskunnallista asemaa ja tuhlasi heille suosionosoituksia ja hyviä töitä.

Mahdollisesti sekaantui Teodora, kostonhimoinen kun oli ja tottunut alistamaan kaikki omien pyrkimystensä palvelukseen, useastikin hyvin häiritsevästi yksityisiin perheasioihin, jotka eivät kuuluneet häneen. Häntä on moitittu siitä, että hän järjesti avioliittoja yhtä itsevaltaisesti kuin hoiteli valtakunnankin asioita, että hän liitti yhteen ja erotti ihmisiä kysymättä heidän omaa tahtoaan, yksinomaan siksi, koska se miellytti häntä itseään. On jo mainittu, kuinka hän pani kaikkensa liikkeelle estääkseen Germanoksen avioliiton sekä kuinka hän koetti naittaa Belisariuksen tytärtä. Mutta tämä ei suinkaan ollut keisarinnalle turhaa ajanvietettä. Teodoralla oli tässäkin aina oma politiikka silmämääränä. Kun hän siis naitti Prejectan sen saman Hypatioksen pojalle, joka oli huudettu keisariksi Nika-kapinan aikana, tapahtui se yksinomaan siitä syystä, että siten saatiin yksi kruununtavoittelija vaarattomaksi, ja samanlaisista syistä hän rupesi ensin suojelemaan Antoninan lemmensuhdetta ja järjesti sen jälkeen niin, että Belisarius sopi puolisonsa kanssa. Kun Teodoran omat edut olivat kysymyksessä, eivät häntä rasittaneet mitkään siveelliset näkökohdat, ja sama oli asia, jos hänen piti auttaa sukulaisiaan tai ystäviään. Olemme jo kertoneet, kuinka hänen onnistui saada sisarensa Comito ja sisarentyttärensä Sofia edullisesti naitetuiksi. Samalla tavoin hän naitti suosikkinsa Krysomalloksen tyttären virkamies Hermogeneen pojalle. Saturninus — se oli nuoren miehen nimi — oli kihloissa keisarinnan sukulaisen, nuoren, kauniin ja viattoman tytön kanssa, joka oli hyvästä perheestä, mutta Teodora teki häikäilemättä lopun suunnitellusta liitosta ja pakotti Saturninuksen menemään naimisiin Krysomalloksen tyttären kanssa. Häät pidettiin, mutta kun ne olivat ohitse, valitti Saturninus pontevasti ystävilleen, ettei hänen nuorikkonsa ollutkaan impi. Se koitui hänen onnettomuudekseen. Teodora vangitutti hänet ja ruoskitutti häntä opettaakseen hänelle — niinkuin itse sanoi — ettei moinen suunsoitto ollut soveliasta.

Hän sai väkipakolla aikaan monta muutakin avioliittoa, jotka eivät suinkaan aina olleet onnellisia. Yksityiskohtaisemmin ei niitä juuri tunneta, mutta eräs seikka ansaitsee erikoisesti huomiota. Kaikissa näissä tapauksissa oli Teodora jokseenkin välinpitämätön miehestä. Koska hän itse oli nainen, oli hän aina, niinkuin eräs historiankirjoittaja huomauttaa, »luonnostaan taipuvainen auttamaan onnettomuuteen joutuneita naisia».

Tätä todistavat varsinkin ne toimenpiteet, joihin hän sai Justinianuksen taipumaan näyttelijättärien ja langenneitten naisten hyväksi. Omien kokemusten perusteella hän tunsi hyvin pääkaupungin kuilut ja tiesi, millaista surkeutta ja häpeää niihin kätkeytyi, minkä vuoksi hän rupesikin jo aikaisin käyttämään vaikutusvaltaansa onnettomien naisten aseman parantamiseksi. Tekee mieli uskoa, että Justinianus tarkoittaa juuri Teodoraa mainitessaan eräässä siveellisen elämän uudistamista koskevassa julistuksessaan hienotunteisesti erään henkilön, joka jo kauan sitten oli huomauttanut hänelle Konstantinopolissa vallitsevasta tapojen turmeluksesta, sekä että juuri Teodoran aloitteesta toimeenpantiin se julkinen tutkimus, jonka seurauksena oli monta hyödyllistä ja terveellistä lainsäädöstä. Joka tapauksessa voi turvallisesti otaksua, että juuri hän avusti näyttelijättäriä kohoamaan siitä yhteiskunnallisesta alennustilasta, jossa he elivät, joko sallimalla heidän erota ammatistaan, jos tahtoivat, tai poistamalla viimeisetkin esteet heidän avioliittonsa tieltä. Näihin aikoihin oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa hyvin tavallista pakottaa naiset vastoin tahtoaan menemään teatteriin ja vaatia heitä takuuta vastaan allekirjoittamaan sopimus, jossa he sitoutuivat pysymään aina ammatissaan. Nyt selitettiin nämä turmiolliset sitoumukset lain nojalla pätemättömiksi, ja näyttelijättäret oikeutettiin rikkomaan antamansa lupaus, koska viattomuutensa pelastaminen oli Jumalan silmissä sellainen teko, joka täysin korvasi rikotun valan. Läänien maaherroille ja piispoille lähetettiin käsky tarkoin valvoa, että näyttelijättärien vapautta kunnioitettiin, sekä ilmoittaa heti keisarille, jolleivät kyenneet panemaan lainpykälää toimeen. Ankarat rangaistukset tulivat niitten osaksi, jotka vetosivat noihin lainvastaisiin sitoumuksiin. Paitsi omaisuutensa menettämistä ja maanpakoa, voitiin heidät panna rangaistukseksi suorittamaan yli kymmenentuhannen markan suuruinen summa kysymyksessä olevalle naiselle, jotta tämä voisi kunniallisella tavalla huolehtia toimeentulostaan. Kun näyttelijättäret olivat tällä tavoin päässeet oikeiksi yhteiskunnan jäseniksi, voivat he mennä naimisiin vaikka korkeimpain virkamiestenkin kanssa, eikä heidän tarvinnut tätä varten anoa keisarilta erikoislupaa, kuten Justinus oli määrännyt, silloin kun hänen veljenpoikansa solmi avioliiton. Sama etu myönnettiin näyttelijättärien tyttärille. Yksi ainoa ehto heille pantiin: he eivät saaneet koskaan palata teatteriin.

Yleisen siveellisyyden ankarana vartijana Teodora tunsi erikoista tarvetta luoda pääkaupunkinsa uudelleen moraalisessa suhteessa. On jo kerrottu, mikä osa parittajien rikollisella toiminnalla oli turmeluksen levittäjänä ja kuinka monta onnetonta heidän kauniilla lupauksillaan vedettiin paheen palvelukseen. Niinikään on mainittu, kuinka Konstantinopoli oli suorastaan hukkumaisillaan porttoloihin ja kuinka tämän alhaisen liiketoiminnan uhreja usein pidettiin niissä vastoin tahtoaan häpeällisten sitoumusten perusteella. Teodora tahtoi korjata kaiken tämän. Keisarillinen julistus kielsi kuolemanrangaistuksen uhalla ketään pakottamasta nuorta tyttöä vastoin tahtoaan haureelliseen elämään, siveettömyydenpesien pito kiellettiin! kaikki entiset suljettiin, ja naiset, jotka olivat olleet niihin suljettuina, saivat takaisin takuuksi suorittamansa rahat. Ja sitten karkotettiin kaupungista kaikki parittajat »ihmisille vahingollisina ja yleiselle moraalille turmiollisina».

»Me käskemme», sanottiin keisarillisessa kirjelmässä, »kaikkia alamaisiamme, mikäli suinkin voivat, tästä lähtien elämään puhtaasti, koska puhtaus yksin voi puolustaa ihmistä Jumalan edessä».

Teodora itse valvoi aloittamiensa toimenpiteitten toteuttamista ja koetti parhaansa mukaan, niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo, vapauttaa naisraukkoja heidän häpeällisestä orjuudestaan. Hänen käskystään kuulusteltiin pääkaupungin parittajia vastakkain uhriensa kanssa, ja keisarinna vaati heitä oikein valallisesti ilmoittamaan, kuinka paljon rahaa he olivat antaneet noitten onnettomien omistajille. Kun he selittivät keskimäärin suorittaneensa viisi kultarahaa hengeltä, osti keisarinna omilla varoillaan vapaiksi nuo onnettomat ja annettuaan heille kullekin puvun ja kultarahan lähetti heidät takaisin omaistensa luokse.

Toisia varten keisarinna perusti turvakodin. Bosporin Aasian-puoleiselle rannalle hän laitatti vanhaan keisarilliseen palatsiin näitä naisia varten Metanoian (Katumuksen) luostarin, ja suojellakseen tulevaisuudessakin kaikilta kiusauksilta näitä onnettomia, jotka useinkin puute oli ajanut turmioon, hän antoi laitokselle monenlaisia lahjoja. Kerrotaan, että jotkut tämän luostarin uusista asukkaista eivät oikein tahtoneet tottua elämäntapojen äkkimuutokseen sekä että he mieluummin syöksyivät alas vankilansa korkeilta muureilta. Vaikka niinkin olisi ollut, ei tämä hanke tuota Teodoralle sen vähemmän kunniaa, ja epäilemättä on juuri hän ensiksi lausunut ne ylevät sanat, jotka sisältyvät Justinianuksen julistukseen: »Olemme asettaneet viraston rankaisemaan rosvoja ja rahavarkaita. Eikö meidän ole vieläkin enemmän ahdistettava niitä, jotka varastavat kunnian ja rosvoavat siveyden?»

Eiköhän liene otaksuttava, että kaikki nämä toimenpiteet ja tämä Teodoran luontainen myötätunto onnettomia naisia kohtaan johtui siitä, että hän muisti entisyyttään ja katui sitä, sekä että hän kenties, vaikka ei sitä ääneen lausunutkaan, sisimmässään ajatteli kuitenkin kuin runoilija:

Non ignara mali, miseris succurere disco.[9]

Tämä on luultavaa, melkeinpä varmaakin, eikä se suinkaan millään tavoin himmennä sitä kuvaa, jonka olemme saaneet Teodorasta. Tämä entinen tanssijatar, joka nousi caesarien valtaistuimelle, ei suuresti katsoen suinkaan ollut arvoton siihen. Huolimatta alhaisesta sukuperästään hän oli vikoincen ja paheineen suuri keisarinna, ja myrskyinen nuoruus oli virittänyt hänessä omituisena ja melkeinpä odottamattomana vastakohtanaan rakkauden vakaviin asioihin, hellittämättömän huolenpidon yleisestä siveellisestä tilasta sekä omasta henkilökohtaisesta arvokkuudestaan.

KOLMAS OSA

HURSKAS TEODORA

1

TEODORAN HURSKAUS

Koko bysanttilaisessa elämässä oli uskonnolla merkittävä osa. Keisarinnan elämässä se oli suorastaan välttämättömänä juhlamenojen osana. Kaikkina monilukuisina kirkollisina juhlapäivinä keisarinna lähti purppuraan ja kultaan puettuna ja loistavan seurueen saattamana suuriin kirkkoihin, Sofian kirkkoon, Pyhäin apostolien kirkkoon, pyhän Sergiuksen tai pyhän Mociuksen kirkkoon tai Lähteen Maarian luostariin tai Pyhän neitsyen kirkkoon. Istuen valtaistuimellaan kamarineitojensa ja palvelijoittensa keskellä, juhlapukuisten naisten ja korkeitten arvohenkilöitten ympäröimänä, Teodora otti osaa jumalanpalvelukseen tai meni hurskaasti vahakynttilä kädessä polvistumaan alttarin luo, tai rukoilemaan pyhäinjäännösten edessä. Keskeytymättömänä vaelsi pitkin katuja keisarillinen juhlakulkue, jossa loistavat viralliset puvut vaihtelivat aina juhlamenojen vaatimusten mukaan. Milloin lähdettiin upein varustuksin vihkimään jotakin kirkkoa, milloin oli rukoiltava jotakin kunnianarvoista pyhäinjäännöstä ihmeparannuksen aikaansaamiseksi, milloin pidettiin suurin juhlamenoin vapahtajalle kiitosjuhla niistä voitoista, jotka kaitselmus oli myöntänyt keisarilliselle sotajoukolle, tai joskus taas lähdettiin mustaan surupukuun puettuna ääneen valittaen rukoilemaan Kaikkivaltiasta kääntämään vihansa pois ja lopettamaan maanvaivat, ruton ja maanjäristykset, jotka ahdistivat pääkaupunkia. Lujasti vakuutettuna siitä, että keisari oli ehdottomasti Jumalan valitsema, kaitselmuksen varta vasten määräämä ihmisten johtajaksi, täysin varmana siitä, että vapahtaja kaikissa vaikeuksissa piti suojelevaa kättään keisarin yllä ja lahjoitti hänelle jumalallisen ymmärryksen, tarkoin tuntien kaikki jumalanpalveluksen eri vaiheet ja kirkon asiat, Bysantin hallitsija vietti suorastaan ylipapin elämää.

Justinianusta tällainen elämä miellytti aivan erikoisesti. Vilpittömästi hurskaana ja myöskin hieman taikauskoisena hän luuli olevansa kohtalon erikoisessa suojeluksessa ja hänelle oli nautinto huomata, millaisia ihmetöitä näytti tapahtuvan hänen edukseen. Hän muisti, kuinka eräänä päivänä, kun hän oli pahasti sairaana ja inhimillinen taito ei enää näyttänyt voivan häntä auttaa, molemmat suuret lääkäripyhimykset Kosmas ja Damianos, joitten ihmeellisen kyvyn koko Bysantti tunsi, aivan äkkiä olivat laskeutuneet taivaasta parantamaan keisaria, jonka kuolinkamppailu jo oli alkanut. Hän muisti myöskin, kuinka hän toisen kerran, kun jäsensärky ahdisti häntä niin, että hän oli melkein lamaantunut, parantui kuin ihmeen vaikutuksesta vain koskettamalla pyhäinjäännökseen, kun häntä samalla voideltiin pyhien marttyyrien ruumiista otetulla öljyllä. Täynnä kiitollisuutta hän piti sen vuoksi aina velvollisuutenaan osoittaa kunnioitusta Jumalaa kohtaan, joka sillä tavoin tuhlasi hänelle mitä ilmeisimpiä armonsa osoituksia. Hänen alituisena silmämääränään oli puolustaa kirkkoaan, uudistaa sitä sekä kurin että opin puolesta ja laajentaa ja vahvistaa sen valtaa. Hän rakensi kirkkoja ja luostareita kaikkialle valtakuntaansa. Hän otti hyvin mielellään osaa teologisiin väittelyihin. Hänen mielipuuhiaan oli olla puheenjohtajana kirkolliskokouksissa, keskustella piispojen kanssa ja väitellä toisin ajattelevien kanssa. Koska hän oli hyvä puhuja ja ylpeä kaunopuheisuudestaan, opistaan ja keskustelutaitonsa loogillisuudesta, hän otaksui, jokseenkin yksinkertaisesti muuten, ettei kukaan ollut hänen vertaisensa väittelemisen taidossa, sekä nautti tavattomasti voidessaan ylentää pappien mieltä mahtipontisilla raamatunkohtien selittelyillä. Hän luulotteli kykenevänsä kääntämään luopioita vastaansanomattomilla todisteluillaan ja saattoi viettää yökausia keskustelemalla jumaluusoppineitten kanssa tai kyhäämällä kiistakirjoituksia, joista hän ylpeili määrättömästi. Koko ikänsä hän sekaantui kirkon asioihin, usein sopimattomallakin tavalla, ja ne, jotka tahtoivat imarrella häntä, kehuivat tavallisesti, että hänen puheessaan yhtyi »Davidin tyyneys, Mooseksen kärsivällisyys ja apostolien lempeys, sekä että hän toteutti hallituksessaan sitä vanhaa ihannetta, jota profeetat olivat ennustaneet, nimittäin että filosofit ovat kuninkaita ja kuninkaat filosofeja».

Teodora oli myöskin aivan liian selvillä hovitapojen vaatimuksista laiminlyödäkseen koskaan mitään niistä hurskaista velvollisuuksista, jotka kuuluivat keisarinnalle. Sitäpaitsi hän oli aivan liian teräväpäinen ja valtioviisas ollakseen selvästi ymmärtämättä uskonnollisten kysymysten suurta merkitystä kristityssä valtiossa sekä sitä vaaraa, joka aiheutuisi välinpitämättömyydestä niitä kohtaan. Ja lopuksi, ja ennen kaikkea, hän oli vilpittömästi hurskas. Hyvänä Bysantin asukkaana hän tunsi syvää kunnioitusta kaikkia kirkon palvelijoita kohtaan, ankarakasvoisia ja pitkään mustaan kaapuun puettuja munkkeja ja niitä hurskaita naisia kohtaan, jotka olivat luopuneet maailmasta pukeutuakseen »enkelien vaatteisiin» ja tullakseen »taivaan asukkaiksi». Samoin kuin kaikki aikalaisensa hän tunsi suurta kiitollisuutta niitten hyveitten, lihankidutusten ja rukousten vuoksi, joilla nämä ihmiset koettivat täydentää lähimmäistensä puutteellisia ansioita Jumalan silmissä. Samoin kuin Justinianus hän ihaili vilpittömästi »luostarielämää, jonka avulla ihminen pääsee välittömään yhteyteen Jumalan kanssa, joka puhdistaa hänet, vahvistaa häntä hengellisten asiain ajattelemisella ja kohottaa hänet inhimillisten huolten yläpuolelle». Hän keräsi mielellään ympärilleen erakkoja ja lihankiduttajia, otti heitä tuttavallisesti vastaan Pyhässä palatsissa, keskusteli heidän kanssaan hengellisistä asioista, noudatti mielellään heidän tahtoaan ja antoi heidän ohjata itseään omantunnon asioissa. On jo mainittu, kuinka hän, parantaakseen sairaan Justinianuksen, vetosi syyrialaisen munkki Zooraksen esirukouksiin sekä kuinka hän rukoili pyhää Palestiinan miestä, Sabasta, pyytämään Jumalalta hänelle poikaa. Yhtä opettavainen ja mieltäkiinnittävä on kertomus hänen ja erakko Maraksen väleistä.

Maras oli niitä kuumaverisiä syyrialaisia, joiden hehkuvaa Jumalanrakkautta ja pelotonta intoa ei mikään voinut vähentää. Kolmenkymmenen vuoden vanhana, samana päivänä, jolloin aikoi viettää häitään, hän oli äkkiä kääntynyt ja alkanut pitää Jumalan suloista iestä rakkaampana kuin »turmiollista ja vastenmielistä ruumiillista yhteyttä». Luostariin mentyään hän oli tullut huomatuksi itsekidutuksensa melkein yliluonnollisen ankaruuden vuoksi. Yhtä kova kuin itselleen hän oli myöskin lähimmäisilleen. On jo mainittu kuinka häikäilemättömästi hän uskalsi Pyhässä palatsissa kohdella Justinianusta ja Teodoraa. Mutta juuri siitä syystä hän miellyttikin keisarinnaa. Tämän mielestä oli aivan luonnollista, että niin hurskaan miehen täytyi olla kaikkivoipa Jumalan luona, ja hän pyysi Marasta palatsiin asumaan. Pyhä mies ei suostunut. Silloin Teodora antoi rahastonhoitajansa lahjoittaa hänelle suuren rahasumman. Töykeän halveksivasti Maras pudisteli rahapussia ja heitti rahat keisarinnan ja hämmästyneitten ja kauhistuneitten kamariherrojen silmille. Huhu tästä levisi kaikkialle hovissa ja kaupungissa, mutta Teodora ei antanut peloittaa itseään. Pyhä mies oli siirtynyt Kultaisen Sarven toiselle rannalle Sykaen esikaupunkiin elääkseen siellä yksinäisyydessä omalla vaatimattomalla tavallaan. Nöyrästi keisarinna nyt lähetti pyytämään häneltä anteeksi, että oli uskaltanut saattaa hänet kiusaukseen, sekä rohkeni samalla esittää toivomuksen, että Maras ottaisi keisarinnalta vastaan edes jotakin elatuksekseen. Maras ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. »Sinulla ei ole mitään», hän sanoi, »jota Jumalan palvelija tarvitsee, paitsi Vapahtajan pelkoa, jos sellaista kykenet tuntemaan». Ja päästäkseen rauhaan keisarinnan rukouksilta hän lähti kauemmaksi löytääkseen levollisemman oleskelupaikan.

Hänen omituisuutensa olivat kuitenkin jo ennättäneet tehdä hänet kuuluisaksi. Uteliaat ja hurskaat ihmiset kävivät häntä katsomassa ja esittämässä hänelle rukouksiaan, ja hovin osoittama suosio lisäsi yhä hänen luonaan kävijöiden lukumäärää. Eräänä yönä hyökkäsi rosvojakin hänen telttaansa. »Jollet anna meille niitä kultarahoja, jotka keisarinna on sinulle lähettänyt», sanoivat he, »niin surmaamme sinut paikalla».

Pyhä mies vastasi: »Uskokaa minua, ei minulla ole laisinkaan rahaa. Jos minulla olisi sitä, en asuisikaan täällä».

Epäluuloiset rosvot tarttuivat kuitenkin miekkoihinsa, ja yksi heistä löi Marasta kepillä. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Syyrialainen oli väkevä ja ripeä. Kädenkäänteessä hän oli heittänyt kumoon lähimmän vastustajansa ja lyönyt tämän kepillä toiset maahan, minkä jälkeen hän sitoi heidät huolellisesti ja pani syrjään heidän miekkansa ja seipäänsä. Sitten hän alkoi puhutella heitä tyynesti ja ivallisesti ja virkkoi: »Lapseni, pyysin teitä jättämään minut rauhaan. Valitan ettette totelleet minua. Pysytelkää nyt minun mielikseni rauhallisina päivän koittoon asti ja muistakaa, ettei koskaan saa halveksia köyhääkään miestä». Aamulla hän päästi heidät vapauteen ottaen vain heidän miekkansa itselleen.

Tämä tapaus herätti suunnatonta huomiota hovissa, ja kun kamaripalvelija, joka oli lähetetty ottamaan asiasta tarkemmin selvää, saapui palatsiin näyttämään keisariparille pyhän miehen voitonmerkkejä, alkoivat Justinianus ja Teodora tuntea, mikäli mahdollista, entistäkin suurempaa ihailua Marasta kohtaan. Tämä itsekin muuten hyötyi seikkailustaan. Hän suostui lopulta siihen, että hänelle saatiin rakentaa luostari, jossa hän tästä lähtien alkoi asua. Siellä hän rukoili ja saarnasi pidättymättä nyt enempää kuin ennenkään silloin tällöin läksyttämästä perinpohjaisesti keisaria ja keisarinnaa. Ja kun hän kuoli ruttoon vuonna 542, päätti hallitsijapari hautauttaa hänet ruhtinaallisella tavalla, ja hautajaisiin kutsuttiin etevimmät henkilöt, palatsin ylhäisimmät asukkaat, senaattorit, piispat, papit ja munkit. Yleisen mielipiteen mukaan oli koko Konstantinopolia kohdannut onnettomuus, kun pyhä mies oli kuollut.

Ylpeä Teodora kohteli näitä omituisia lihansakiduttajia tavattoman suopeasti. Hänen kopeutensa nöyrtyi heidän varoituksistaan, heidän häikäilemättömyydestään ja parjauksistaan. Hän kohteli nöyrästi näitä kurjiin riekalcihin puettuja miehiä. Hän oli aina huomaavainen heidän tarpeitaan kohtaan ja oli heille ehtymättömän antelias. Hänen hyväntekeväisyytensä ilmeni kaikenlaisten hurskaiden laitosten, luostarien, sairaaloiden ja orpokotien perustamisessa. Munkki Zoorakselle hän antoi laajan alueen Sykaen esikaupungissa, jonne tämä saattoi asettua oppilaineen. Derkoksesta Trakiasta hän osti kauniin huvilan patriarkka Teodosius Aleksandrialaisen asunnoksi. Jakob Baradaeuksen hän taivutti ottamaan vastaan täysin kalustetun talon Konstantinopolissa, järjestipä hän itse Pyhään palatsiinkin luostarin. Niitä köyhiä ulkomaalaisia varten, joitten täytyi omien asioittensa vuoksi matkustaa Konstantinopoliin, hän perusti suuria majataloja. Hän rakennutti kirkkoja ja turvakoteja köyhille ja sairaille, hän nautti siitä, että sai lähettää kallisarvoisia lahjoja kuuluisimpiin pyhäkköihin. Mielellään hän myöskin antoi kuvailla itseään anteliaana hyväntekijänä. Sofian kirkon alttariliina oli upea, kullalla kirjailtu kuvakudos, joka esitti Teodoraa ja Justinianusta yhdessä käymässä kirkossa ja sairashuoneissa eli »niiden hyviä tekoja, jotka ovat maailman hallitsijoita ja kaupunginsuojelijoita», niinkuin eräs aikalainen kirjoittaa.

Teodoran töistä on yksi tullut erikoisen kuuluisaksi, nimittäin Pyhien apostolien kirkko.

Sille kukkulalle, jossa nyt kohoaa Muhammed II:n moskeija puolikuun koristamine kupooleineen, oli Konstantinus Suuri rakennuttanut kirkon pyhille apostoleille, ja hänen poikansa oli juhlallisesti antanut siirtää sinne apostolien Andreaksen, Lukaksen ja Timoteuksen jäännökset sekä panna ne kulta-arkkuun. Kristityn keisarikunnan perustaja oli suunnitellut tästä rakennuksesta samalla viimeistä leposijaa sekä itselleen että seuraajilleen. Justinianuksen aikana oli kuitenkin tämä alkuperäinen kirkko vanhuuttaan rappeutunut, minkä vuoksi keisari revitytti sen ja Teodora alkoi rakennuttaa sitä uudelleen suurempaan ja arvokkaampaan muotoon. Vuonna 536 keisarinna laski juhlallisesti uuden temppelin peruskiven, ja Tralles-kaupungista kotoisin oleva suuri arkkitehti Antemios, joka samoihin aikoihin rakennutti Sofian kirkkoa, valvoi yhdessä arkkitehti Isidoras nuoremman kanssa rakennustyötä. Kokonainen pylväsmetsä, joka oli epäilemättä suurimmaksi osaksi peräisin pakanatemppeleistä, ympäröi kaksikerroksisena koko kirkon piiriä. Lattialla ja seinillä kimmelsi monivärisiä kallisarvoisia marmoriupotuksia. Kaarikatossa ja kirkon sisäseinillä näkyi mosaiikkikuvioina neitsytäidin ja apostolien ympäröimänä voittava Kristus sekä Vapahtajan maallisen vaelluksen tärkeimmät vaiheet. Mutta ennen kaikkea oli uusi rakennustyö huomattava muotonsa vuoksi. Se oli kreikkalaisen ristin muotoinen, ja kun Sofian kirkon korkeimpana kohtana oli valtava kupukatto, kohosi tässä viisi kupoolia kirkon keskikohdan ja kunkin neljän haarauman äärimmäisen pään yläpuolella. Tämä rakennustapa, jollaista näkyy käytetyn myöskin pyhän evankelista Johanneksen kirkossa Efesoksessa, tuli sittemmin hyvin suosituksi bysanttilaisen rakennustaiteen historiassa. Samalla kun Sofian kirkko, jonka rakennustapaa on verraten vaikea jäljitellä, on jäänyt melkein yksinäiseksi lajissaan, on Pyhien apostolien kirkko, joka oli erään runoilijan sanojen mukaan »kultamosaiikista valmistettujen tähtien koristama viisikupuinen taivaanlaki», saanut olla vakinaisena esikuvana seuraavien vuosisatojen arkkitehdeillä. Venetsian Markuskirkko on tuskin muuta kuin sen upean pyhäkön heijastusta, jonka Justinianus ja Teodora rakensivat.

Hurskaalla innolla Teodora seurasi rakennustyön edistymistä, ja tarinan mukaan se tuotti hänelle useastikin levottomuutta. Juuri silloin kun mosaiikkikoristelun piti alkaa, huomasi Teodora, ettei ollutkaan varoja työn jatkamiseen. Onneksi pelastivat keisarinnan pulasta apostolit, joitten kunniaksi kirkkoa rakennettiin ja joitten jäännökset oli ihmeellisellä tavalla löydetty rakennustöiden aikana vanhan kirkon lattian alta. Teodora näki nimittäin unen. Andreas, Luukas ja Timoteus ilmestyivät hänelle ja sanoivat: »Älä pelkää äläkä pyydä rahaa puolisoltasi Justinianukselta, vaan mene meren rantaan Deksiokrateen portin ulkopuolelle. Sieltä löydät maahan kaivettuna kaksitoista astiaa täynnä kultaa». Teodora totteli, ja määräpaikalta löydettiin tosiaankin astiat täynnä rahaa, ja jokaisessa oli pyhien apostolien kuvat — mikä selvästi todisti tuon suuren lahjan jumalallisen alkuperän. Sillä tavoin keisarinna sai rakennetuksi kirkon valmiiksi ja antoi sille vielä runsaat lahjatkin.

Teodora ei kuitenkaan saanut iloita työnsä valmistumisesta. Vasta kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kesäk. 28:ntena päivänä 550, vihittiin kirkko juhlallisesti. Suurin osa siitä valmistui kuitenkin hänen eläessään, ja samoin kuin Konstantinus aikanaan oli halunnut oli Teodorakin rakennuttanut tähän idän Saint-Denisiin, runsaasti koristeltuun kappeliin, itselleen ja puolisolleen upeat marmoriset ruumisarkut, joihin hallitsijaparin kultaiset kirstut sittemmin sijoitettaisiin.

Hurskaudestaan, hyvistä töistään, perustamistaan laitoksista ja uskonnollisesta innostaan huolimatta Teodora on saanut kirkon taholta osakseen hyvin erilaista ja joskus erittäin ankaraakin arvostelua. Samalla kuin muutamat itämaalaiset kirjailijat sanovat häntä »kaikkein pyhimmäksi Teodoraksi», samalla kuin hänen syyrialaiset ystävänsä kilvan huutavat häntä »keisarinnaksi, joka rakastaa Jumalaa, joka rakastaa Kristusta, oikeauskoiseksi keisarinnaksi», samalla kuin monet pitävät häntä »Jumalan itsensä herättämänä olentona, jonka on suojeltava ahdistettuja myrskyn raivolta», ovat toiset kirjailijat, varsinkin latinalaisissa länsimaissa, syytäneet hänelle pelkkiä häväistyksiä ja kirouksia. Oikeauskoiset kristityt epäilivät Teodoraa aina vakavasti kerettiläisyydestä. Lämpimästi kiintyneenä patriarkka Severukseen hän tunnusti julkisesti monofysiittistä oppia, joka hylkäsi Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen ja tunnusti Jeesukselle Kristukselle vain yhden luonnon. Ystäviään puolustaakseen Teodora uhmasi julkisesti Roomaa ja viimeiseen päiväänsä asti hän puolusti uskontovereitaan. »Hän kiihdytti», kirjoittaa eräs historioitsija, »kerettiläisten intoa kaikkialla valtakunnassaan ja jakoi ulkomaalaisille ylen määrin kallisarvoisia lahjoja».

Mutta tässä ei ollut kaikki. Tavanomaisella tarmollaan hänen onnistui ohjata Justinianuskin sille tielle, jota itse vaelsi, ja valtion etuihin vedoten hän yllytti keisarin harrastamaan sellaista politiikkaa, että se sai koko kristikunnan levottomaksi. Samaan aikaan, jolloin keisarin uskonnollinen käsitys, hänen kunnioituksensa oikeaoppisuutta kohtaan sekä hänen rohkea kunnianhimonsa yhdessä kehoittivat häntä ylläpitämään yhteyttä Rooman kanssa, haaveili itsenäisempi ja terävänäköisempi Teodora aivan toisenlaisista päämääristä. Kahdenkymmenen vuoden ajan hän pyrki joustavasti ja itsepintaisesti, kaikista esteistä huolimatta, omiin tarkoitusperiinsä ja sai keisarin usein taipumaan tahtoonsa. Ja joskin liian varhainen kuolema esti hänet päättämästä työtään, niin tuottaa kuitenkin hänen uskonnollinen politiikkansa kunniaa hänen valtiomiesälylleen ja osoittaa lopullisesti, kuinka suuri hänen vaikutusvaltansa oli Justinianuksen mieleen ja hallitustapaan.

2

POLITIIKKAA JA TEOLOGIAA

Niinä aikoina, jolloin Teodora ja Justinianus nousivat Caesarien valtaistuimelle, oli vakava uskonnollinen ristiriita jo kauan kuohuttanut mieliä itämailla. Viidenneltä vuosisadalta alkaen olivat teräväpäiset teologit panneet parhaansa selitellessään jumalallisen ja inhimillisen puolen yhtymistä Kristuksen luonnossa ja tämä Kristuksen kahta luontoa ja niitten yhtymistä selvittelevä ristiriitaisuus tutisutti kirkkoa oikein perustuksia myöten. Kalkedonin kirkolliskokous vuonna 451 oli turhaan koettanut paavi Leo suuren suostumuksella määritellä tässä suhteessa oikeauskoisen opin kantaa ja tuominnut yhtä ankarasti Nestoriuksen kerettiläisyyden, joka erotti Kristuksessa kaksi luontoa, kuin Eutykeen käsitystavan, joka toisaalta ei hyväksynyt muuta kuin yhden luonnon. Sekä Nestoriuksen että Eutykeen kannattajat — viimeksimainituita sanottiin monofysiiteiksi — kieltäytyivät omaksi turmiokseen taipumasta, ja varsinkin monofysiittien puolue, johon kuului eteviä miehiä ja jota kannatti suuri enemmistö Egyptissä ja Syyriassa, sekä kokonaiset joukot kiihkomielisiä ja lannistumattomia munkkeja, iloitsi jo siitä ajatuksesta, että saisi jonakin päivänä ottaa käsiinsä bysanttilaisen kirkon johdon.

Vaarallisinta tässä teologisessa riidassa oli se, että niitä itämaitten maakuntia, joissa oli vallalla monofysiittien oppi, liitti keisarikuntaan vain hyvin vähäinen uskollisuus. Sekä Egyptissä että Syyriassa oli jyrkästi erillisiä, täysin järjestyneitä kansallisuuksia, jotka elivät omaa elämäänsä ja olivat milloin tahansa valmiit riistäytymään irti keisarikunnasta, eikä heidän uskonnollinen elämänsä oikeastaan ollut muuta kuin pelkkä muoto, johon he kätkivät eristäytymispyrkimyksensä. Viidennen vuosisadan lopun ja kuudennen alkupuolen keisarit koettivatkin alituisesti soveliailla myönnytyksillä tyydyttää monofysiittejä ja katkaisivat mieluummin yhteytensä Roomaan kuin luopuivat idän kokonaisuudesta. Siitä pitäen kuin Justinianus I nousi valtaistuimelle ja ennen kaikkea sen jälkeen kuin Justinianus oli alkanut kaikissa kirkon asioissa vaatia noudattamaan mahtavaa ja taipumatonta tahtoaan, pääsi voimaan aivan toisenlainen politiikka, ja monofysiittien täytyi pysyä syrjemmällä peläten julkisesti kuulutettua vainoa. Mutta kaikesta ankaruudesta ja kaikista mestauksista huolimatta puolue pysyi kuitenkin aika mahtavana Syyriassa, Palestiinassa, Armeeniassa ja Mesopotamiassa sekä ennen kaikkea Egyptissä, jossa oikeauskoisten kaikki ponnistukset menivät hukkaan. Ja varsinkin toivottiin Teodoralta paljon monofysiittien yhdyskunnissa.

Nuoruuden päiviltään alkaen Teodora oli, niinkuin jo aikaisemmin on kerrottu, ollut yhteydessä Egyptin ja Syyrian kristittyjen kanssa ja oli aina säilyttänyt nämä tuttavansa rakkaassa ja kiitollisessa muistissa. Toisaalta taas on myöskin mainittu, mitkä valtiolliset seikat saivat hänet suosimaan itämaitten eriuskolaisia ja yhä lisäsivät sitä luontaista myötätuntoa, joka liitti hänet heihin. Jo ennen valtaistuimelle nousemistaan hän oli menestyksellä käyttänyt heidän hyväkseen rajatonta vaikutusvaltaansa Justinianukseen huojentaen heidän vainojaan, ja keisarinnaksi tultuaan hän käytti valtaansa vieläkin julkisemmin heidän hyväkseen. Häntä juuri saivat Egyptin luopiot kiittää osakseen tulleesta monivuotisesta suvaitsevaisuudesta ja syyrialaiset vainotun kirkkonsa uudelleen kohentamisesta. Juuri Teodoran suojelu hankki eriuskolaisille aluksi jälleen keisarin suopeuden sekä luvan julistaa oppiaan ja sittemmin oikeuden uhmata kirkolliskokousten pannajulistuksia ja maallisen vallan koko ankaruutta. Ja lopuksi monofysiittien lähetystö sai kiittää hänen kehoituksiaan ja tukeaan Arabiassa, Nubiassa ja Abessiiniassa saavuttamastaan menestyksestä. Koko elämänsä ajan hän koetti parhaansa mukaan keksiä sovinnon ja ymmärtämyksen kantaa, jolle asettuen itämaalaisten epäluulon saisi haihtumaan sekä rauhan ja yhtenäisyyden kirkossa ja keisarikunnassa jälleen palaamaan. Eikä suinkaan johtunut Teodorasta, ettei monofysiittien oppi Rooman uhallakin päässyt vallitsevaksi keisarikunnassa.

Kiitollisuuden osoitukseksi siitä, että oli onnellisesti noussut valtaistuimelle, sekä todistaakseen hyviä tarkoituksiaan Teodora taivutti oikeauskoisen Justinianuksen toimenpiteeseen, joka oli peräti merkillinen suvaitsevaisuutensa vuoksi. Paenneet tai maanpakoon ajetut piispat ja munkit kutsuttiin takaisin ja he palasivat monien vuosien poissaolon jälkeen hävitettyihin ja hylättyihin kirkkoihinsa ja luostareihinsa. Keisarinnan kutsusta näyttäytyivät monofysiitit pääkaupungissa, jopa palatsissakin, ja oikeauskoisten suureksi mielipahaksi huomattiin heidän jälleen saavuttavan luottamusta hovissa. Pian meni Teodora vieläkin pitemmälle taivuttamalla Justinianuksen rupeamaan suoranaiseen yhteyteen näitten toisin ajattelevien kanssa. Teodora oli kauan tuntenut lämmintä ihailua ja ystävyyttä Antiokian erotettua patriarkkaa Severusta kohtaan, johon hän oli ennen tutustunut Aleksandriassa. Uskonrohkeudellaan, oppineisuudellaan, kaunopuheisuudellaan ja vainojen aikana osoittamallaan horjumattomalla uljuudella tämä pappi oli kunniaksi koko monofysiittien puolueelle. Lahjakkaana, luonteeltaan sovinnollisena ja kaiken turhan kiistelyn vihollisena hän näytti paremmin kuin toiset kykenevän sovinnon tekoon. Keisarinnan onnistui saada puolisonsa vastoin tämän luontaista taipumusta käsittämään, mitä etua tuottaisi sopiminen niin vaikutusvaltaisen henkilön kanssa, sekä vakuutti Justinianukselle, että sellainen valloitus keräisi kaikkialla itämailla lukemattomia kannattajia keisarin politiikalle.

Erittäin imartelevin sanoin kirjoittivat sitten molemmat hallitsijat Severukselle pyytäen häntä tulemaan Konstantinopoliin, mutta patriarkka, joka ei odottanut mitään voittoa tästä houkuttelevasta tarjouksesta, syytti korkeaa ikäänsä, heikkoa terveyttään ja valkeita suortuviaan, jotka »ennustivat hänen pikaista poispääsyään», eikä suostunut lähtemään Aleksandriasta. Teodora ei kuitenkaan antanut perään.

Severuksen sijasta kutsuttiin hänen opetuslapsensa neuvottelemaan yhteisessä kokouksessa oikeauskoisten kanssa, »jotta sovinto saataisiin aikaan», ja sellainen kokous pidettiin tosiaankin Bysantissa. Kuvaavaa kyllä oli koko hankkeen tarkoituksena osoittaa mitä suurinta lempeyttä ja horjumatonta kärsivällisyyttä luopioita kohtaan. Keisarin ministeri, joka johti neuvotteluja, puhui vuolain sanoin siitä »isänmaanrakkaudesta», joka täytti keisarin sydämen, ja Justinianus, joka itse johti puhetta suljetussa istunnossa, ilmaisi äänekkäästi samanlaista sovinnollisuutta. Näistä suotuisista edellytyksistä huolimatta ei Teodoran suureksi suruksi kuitenkaan voitu päästä yhteisymmärrykseen. Mutta joka tapauksessa oli saavutettu melkoisen paljon, kun tällaiset ilmeiset hyväntahtoisuuden ilmaukset seurasivat entistä vainoamisintoa.

Tällä välin alkoivat kuitenkin monofysiitit uuden suvaitsevan hallitussuunnan vuoksi vähitellen saada takaisin menettämiään etuja. Aasiassa rupesi Tellan Johannes, eräs lahkon kuuluisimpia saarnaajia, harjoittamaan hyvinkin tehokasta kiihoitusta siitä epäilystä huolimatta, jota ilmeni puolueen muitten piispojen keskuudessa. Hän kokosi ympärilleen pieniä uskollisten ryhmiä, opasti heitä kärsivällisesti, sai heidät tutkimaan pyhää kirjaa, opetti heitä laulamaan virsiä ja otti heidät seurakuntaan. Turhaan hänet ilmiannettiin viranomaisille ja uhattiin rangaista häntä kuolemalla. Yhtä rohkeasti hän kuitenkin kokosi ympärilleen kannattajansa. Kehnosti puettuna, risainen papinkauhtana yllään hän teki yhtäkaikki voimakkaan vaikutuksen kuulijoihinsa. Aina hän oli liikkeessä, milloin Aleksandriassa, milloin Konstantinopolissa, käänsi ihmisiä, asetti virkaan pappeja ja täytti koko Aasian lähettämillään sananjulistajilla. Hänen väitettiin muutamina harvoina vuosina keränneen monofysiittisen opin helmaan melkein sataseitsemänkymmentätuhatta kannattajaa.

Keisarinnan suvaitsevaisuuden vuoksi saattoivat pääkaupungin eriuskoiset toimia vieläkin monipuolisemmin.

Kaikkialta itämailta saapuivat etevimmät oppineet Bysanttiin: Pietari, Apamean entinen piispa, munkki Zooras ja monta muuta. Severus itse oli lopulta tehnyt päätöksensä keisarinnan itsepintaisuuden ja uskonveljiensä moitteitten taivuttamana. Viimeksimainitut olivat nimittäin moittineet häntä hänen ilmeisen toimettomuutensa vuoksi.

»Älkää te itse pettykö tässä asiassa», vastasi heille pyhä mies. »Me emme koskaan voi tehdä rauhaa todellisen keisarin kanssa. Lähden nyt kuitenkin Konstantinopoliin, jotta en näyttäisi olevani esteenä teidän toiveillenne, mutta palatessani saatte nähdä, etten ole saavuttanut mitään».

Todellisuus näytti aluksi saattavan hänen epäilyksensä häpeään. Keisari otti hänet vastaan juhlallisen upeasti, Teodora järjesti hänelle ystävällisesti asunnon palatsiin, keisaripari kuunteli tarkkaavasti hänen sanojaan, eikä kestänyt kauan, ennenkuin Severus alkoi vaikuttaa kaikkivaltiaasti maan uskonnollisiin asioihin.

Nyt näyttivät monofysiitit tosiaankin olevan valtakunnan varsinaisia herroja. Varmoina keisarinnan suosiosta julistivat he rohkeasti sodan oikeauskoisille ja saivat aikaan yleisen hajaannuksen. Lain nimenomaisista kielloista huolimatta he pitivät hartauskokouksia, saarnasivat kirkoissa, yksityistaloissa, kaupungissa ja esikaupungeissa ja aiheuttivat sopimattomia kahakoita oikeauskoisten kirkoissa.

Siinä luostarissa, jonka Zooras oli rakennuttanut itselleen keisarinnan lahjoittamalle maa-alueelle, hän asusti esikuvana kaikille uskonsa, nöyryytensä ja armeliaisuutensa vuoksi. Joka päivä tungeskeli köyhiä luostarin portilla saadakseen osan hänen jakamistaan lahjoista. Tämänkin maailman ylhäiset, senaattorit ja hovimiehet, jotka näkivät hänen vaikutusvaltansa palatsissa sekä huomasivat hänen lausuvan ratkaisevan sanan hyvinkin tärkeissä asioissa, ilmaisivat hänelle yhtä innokkaasti kunnioitustaan ja kiintymystään. Varsinkin naiset olivat haltioissaan syyrialaisten saarnaajien vuoksi. Monofysiittien vastustajat väittivät muuten näiden pappien osoittavan omituista lempeyttä katuvaisia naisia kohtaan ja mielellään ottavan lisää kannattajia kurtisaaneista, tanssijattarista sekä sellaisista naisista, jotka olivat vajonneet paheisiin, mässäämiseen ja aviorikokseen. Joka tapauksessa monofysiitit olivat hyvin suosittuja naisten keskuudessa ja saivat heidän välityksellään merkittäviä etuja. Heidän hovissa saavuttamansa vaikutusvalta sekä se peittelemätön suosio, jota muutamat etevät henkilöt keisarin seurapiirissä osoittivat heille, vaikutti, että he tekivät monta valloitusta varsinkin ylempien luokkien keskuudessa. Heidän luokseen tuotiin sadoittain lapsia kastettaviksi, ja hovin kamariherrat ja senaattoritkin ylpeilivät siitä, että osasivat itse elää syyrialaisten munkkien ankaralla ja karulla tavalla. Päästäkseen yhtä pyhälle asteelle kuin nämä munkit jakoi mainehikas hovimies Teodorus almuina koko omaisuutensa, onnellisena siitä, että sai antautua köyhyyteen. Päätettyään palveluksensa hovissa ylimys Tribonius vetäytyi luostarikoppiin ja käytti aikansa rukouksiin ja köyhäin hoitoon. Kaikki hovin jäsenet koettivat jäljitellä näitä hurskaita miehiä toivoen siten voittavansa keisarin suosion ja takaavansa sielulleen iankaikkisen autuuden.

Juuri tähän aikaan kuoli Konstantinopolin patriarkka Epifanus. Nyt saivat eriuskoiset uuden riemuitsemisen syyn. Siinä luostarissa, jonka keisarinna oli järjestänyt Hormisdaksen palatsiin, eli hurskas mies, jonka nimi oli Antimus. Hän oli ollut Trapezundin piispana, ja monofysiitit pitivät häntä suuressa arvossa hänen oppineisuutensa, hurskaan elämänsä, kaikkea maallista kohtaan tuntemansa ylenkatseen ja ennen kaikkea sen rohkeuden vuoksi, »jolla hän oli repinyt kaikki valheen siteet ja saarnannut oikeaa oppia». Salaa hän kannatti kerettiläisten asiaa, ja Teodoran avulla hänet asetettiin patriarkan istuimelle, minkä jälkeen hän ei vitkastellut, vaan alkoi tukea Severuksen vaikutusvaltaa ja kannattaa sen miehen neuvoja, jota piti kirkon suurmiehenä.

Samoihin aikoihin kuoli myöskin Timoteus, Aleksandrian patriarkka. Teodora, joka oli ollut lämpimästi kiintynyt tähän monofysiittien opin urhoolliseen puolustajaan, päätti nimittää hänen seuraajakseen sellaisen miehen, joka olisi hänen makunsa mukainen. Oli valittava joko taipumaton Gaianos, jota kiihkeät munkit kannattivat, tai Teodosius, joka oli helpommin taivutettavissa ja teräväpäisempi. Teodora päätti nimittää virkaan jälkimmäisen, ja kun kiihkeitten puolue itsepintaisesti vaati Gaianosta, toimi keisarinna tavoilleen uskollisena hyvin ripeästi ja tarmokkaasti.

Aleksandriassa oli tapana, että kuolleen patriarkan paarien ääressä hänen seuraajansa täytyi tarttua vainajan oikeaan käteen, laskea se päänsä päälle sekä ottaa häneltä sen jälkeen pyhän Markuksen pallium[10] ja panna se ylleen. Viranomaisten avusta ja erään Teodoran lähettilään läsnäolosta huolimatta oli Gaianoksen ystävien onnistunut estää Teodosius suorittamasta tätä vallanluovuttamiseen kuuluvaa juhlamenoa. Jotta keisarinnan suojatti saataisiin asetetuksi virkaan, täytyi koota joukkoja ja lähettää Egyptiin valtuutettu lähettiläs, eunukki Narses, joka oli keisarinnan kamariherra ja uskottu. Monta päivää tapeltiin kaduilla, ja naisetkin sekaantuivat talojen katoilta taisteluun. Lopulta täytyi turvautua tulen valtaan, jonka avulla kahakka vasta saatiin lakkaamaan. Sillä tavoin pääsi oikeus voitolle, ja Teodosius nousi patriarkan istuimelle.

Severuksen välityksellä asettui Konstantinopolin Antimus heti yhteyteen Aleksandrian uuden patriarkan kanssa, ja keisarinnan suojelemina ja keisarin välinpitämättömyyden turvin nämä kolme patriarkkaa alkoivat »rauhaa edistääkseen», niinkuin he sanoivat, noudattaa monofysiiteille suopeaa politiikkaa. Turhaan julistivat oikeauskoiset munkit, katolisen uskon vartijat, raivoisissa kirjoituksissa kaikkien kuultavaksi kerettiläisten menestyksen, turhaan he esittivät Severuksen pakanana, pahojen henkien palvelijana ja epäiltynä noituuden harjoittamisesta, Pietari Apamealaisen turmeltuneena heittiönä, »jonka jumala oli vatsa» ja joka antautui häpeälliseen nautintoon kevytmielisten naisten kanssa, Zooraksen houkkiona ja Antimuksen kerskailijana. Keisari ei ollut kuulevinaankaan, ja oikeauskoisten kauhuksi menestyi viettelytyö, niinkuin he sitä nimittivät, aivan peloittavasti.

Mutta Teodoran suunnitelmien turmioksi saapui näihin aikoihin Bysanttiin odottamaton vastustaja, nimittäin paavi Agapetus. Hän tuli goottien kuninkaan Teodahadin lähettiläänä Justinianuksen luokse. Hänet otettiin erittäin kunnioittavasti vastaan Bysantin hovissa, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän alkoi sekaantua uskonnolliseen kiistaan ja kieltäytyi jyrkästi asettumasta yhteyteen kerettiläisen Antimuksen kanssa. Turhaan oli keisari suuttunut ja sanonut paaville: »Taivu minun käsitykseeni, tai karkoitan sinut»; turhaan oli joustavampi Teodora rukoillut ja koettanut taivuttaa paavia lupaamalla suuria rahalahjoja. Agapetus, jolla oli tukenaan koko oikeaoppinen kristikunta, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan sellaisesta. Puolisonsa ja kaikkivaltiaan paavin välillä oli keisari tavattoman vaikeassa asemassa, kunnes Jumala itse julkisesti asettui monofysiittien puolelle, jos tarinaa voi uskoa.

Paitsi patriarkan erottamista vaati Agapetus myöskin Zooraksen karkoittamista. Turhaan Justinianus selitti hänelle, että munkki oli vaarallinen mies, joka ei pelännyt ketään. Paavi vaati jyrkästi, että syyrialaisen oli saavuttava hänen luokseen, jotta hän saisi pakottaa hänet taipumaan. Kun paavin lähettiläs saapui pyhän miehen luostarin eteen, huomasi hän portit suljetuiksi, ja Zooras ilmoitutti, että nyt oli parhaillaan suuren paaston aika sekä että jumalallinen laki kielsi häntä tänä aikana ryhtymästä mihinkään asiaan, edes keisarinkaan käskystä. »Minulla ei ole teille mitään muuta sanomista», hän lisäsi; »jos haluatte käyttää väkivaltaa, niin se on oma asianne». Ymmälle joutunut lähettiläs palasi palatsiin. Vihastunut keisari käski nyt korkeimman ministerinsä yksin lähteä luostariin sotilasjoukon kanssa vangitsemaan pyhää miestä. Mutta samassa kuin retkikunta oli noussut laivaan matkustaakseen Kultaisen Sarven ylitse Sykaen esikaupunkiin, heitti ankara tuulenpuuska laivan takaisin rannalle. Ministeri matkusti sinne kuitenkin, mutta samalla hetkellä, jolloin hän aikoi astua maihin toisella rannalla, kohosi valtava hahmo, joka potkaisi jalallaan aluksen takaisin aaltoihin. Raivostunut ministeri syyti kirouksia merimiehille, ja nämä tarttuivat uudelleen airoihin. Äkkiä iski salama alas ja särki sillan pirstaleiksi pitkin pituuttaan. Nyt ymmärrettiin, että itse Jumala taisteli Zooraksen puolesta, ja Justinianuksen lähettiläs pakeni kiireen kaupalla ilmoittamaan uutisen kauhistuneelle keisarille.

Kaitselmus osoitti kuitenkin tuntuvasti vähemmän intoa Antimusta suojellessaan. Lyhyen vastarinnan jälkeen keisari suostui niihin vaatimuksiin, jotka oikeaoppisen kirkon julkinen päämies esitti, patriarkka erotettiin ja hänen sijaansa nimitti Agapetus pappi Menaksen.

Se oli aika kaunis saavutus, mutta paavi ei saanut kauan iloita siitä. Ei kestänyt kuukauttakaan, ennenkuin hän äkkiä kuoli. Tavallisen puoluekäsityksen mukaan katoliset väittivät, että paavi oli joutunut vastustajiensa noitakeinojen uhriksi, ja monofysiitit taas iloitsivat hänen kuolemastaan pitäen sitä Jumalan vanhurskaana rangaistuksena. He saivat lisää rohkeutta ja panivat taas hehkuvin innoin alulle kiihoitustyönsä Teodoran luotettavan suojeluksen turvin. Pääsiäisjuhlan aikana Zooras uskalsi aivan julkisesti kastaa joukon hovin ylhäisimpiin perheisiin kuuluvia lapsia. Ylimielisyydessään monofysiitit menivät niinkin pitkälle, että solvasivat keisaria, syyttäen häntä petturuudesta. Muuan humalainen mies, persialainen Isak, löi sauvallaan erästä keisarin kuvaa, niin että silmät menivät rikki. Koko pääkaupungissa oli mieltenkuohu suuri, ja oli täysi syy pelätä, että puolueet joutuisivat kahakkaan keskenään.

Tällä ratkaisevalla hetkellä osoitti Menas, uusi patriarkka, suurta päättäväisyyttä. Toukokuussa vuonna 536 kokoontui Pyhän Neitsyen kirkkoon, joka oli Sofian kirkon vieressä, hänen johdollaan kirkolliskokous panemaan täytäntöön Agapetuksen käskyjä. Monen päivän ajan pääkaupungin oikeaoppisten luostarien esimiehet sekä Syyrian, Palestiinan ja Sinain hengellisten yhdyskuntien edustajat esittivät asioitaan kokoontuneille piispoille. Monta päivää luettiin kirkonisille kaikenlaisia anomuksia, joissa nämä katolisen uskon ankarat esitaistelijat esittäen monta todistusta väitteittensä tueksi valittivat paaville tai keisarille Antimuksen ja Severuksen, Zooraksen ja Pietari Apamealaisen käytöstä. Mutta syytettyjä ei voitu löytää. Kolme päivää etsivät edustajakokouksen valtuutetut Antimusta kaikkialta Konstantinopolissa. He etsivät häntä vuorotellen Sofian kirkosta ja hänen asunnostaan sekä muista kirkoista, joista hän olisi voinut etsiä turvaa itselleen, pyhän Sergiuksen luostarista, jossa epäiltiin hänen aateveljiensä pitävän häntä piilotettuna, vieläpä keisarillisesta palatsista ja arkkienkeli Mikaelin rukoushuoneesta, jossa hänet väitettiin nähdyn. Kaikkialla olivat ovet lukossa tai ihmiset valmiit vannomaan, etteivät olleet nähneet patriarkkaa vilahdukseltakaan eivätkä tietäneet hänestä mitään. Kaduilla leikkiviltä lapsiltakin kyselivät kokouksen lähettämät neuvottomat etsijät, tiesivätkö he mitään kadonneesta patriarkasta.

Teodora olisi osannut neuvoa piispoja. Hänen toimestaan Antimus oli saanut turvapaikan keisarillisen palatsin naisten rakennuksessa, ja samoin pelastuivat keisarinnan toimesta muut syytetyt joutumasta'edustajakokouksen tuomittaviksi. Mutta kokous ei luopunut yrityksestään niin vähällä. Se julisti laillisessa järjestyksessä pannaan Antimuksen, Severuksen, Pietari Apamealaisen ja Zooraksen, kirosi heidän kirjoituksensa, julisti heidät itsensä kaikki kirkolliset arvonsa menettäneiksi ja pyyhki heidän nimensä pois oikeauskoisten katolisten joukosta. Kun työ oli sillä tavoin loppuun suoritettu, lukivat isät ennen eroamistaan yhteen ääneen kirkkokäsikirjan sanat:

»Kauan eläköön keisari! Kauan eläköön patriarkka! Kirotut olkoot Pietari, Zooras ja Severus, kirotut olkoot Jumalan viholliset! Meillä on kristitty keisari, miksi me pelkäisimme? Kukistakaamme Zooraksen maja, polttakaamme kerettiläisten luolat, hyökätkäämme Pietarin asuntoon! Meillä on oikeauskoinen keisari, miksi me pelkäisimme? Kohdatkoon kirous Severusta, Pietaria ja Zoorasta! Kristittyjen usko riemuitkoon!»

Kolme kuukautta myöhemmin vahvisti Justinianus, joka oli nyt jyrkästi palannut oikeauskoisuuden helmaan ja taipui nöyrästi paavin lähettilään Pelagiuksen valtaan, keisarillisella säädöksellä kirkolliskokouksen päätöksen. Antimusta, Severusta ja heidän kannattajiaan kiellettiin oleskelemasta Konstantinopolissa tai missään muussa valtakunnan suuremmassa kaupungissa, ja kaikille kuulutettiin, ettei kukaan omaisuutensa takavarikoimisen uhalla saisi ottaa heitä vastaan tai auttaa heitä. Heidän teoksensa julistettiin kirouksen alaisiksi ja niiden jäljentämisestä määrättiin rangaistukseksi oikean käden menettäminen. Sitäpaitsi heitä kiellettiin saarnaamasta, kastamasta kristinuskoon ja jakamasta ehtoollista. Sillä tavoin kuvitteli Justinianus rakentaneensa uudelleen rauhan kirkkoon ja turvanneensa valtion vaurauden.

Teodora oli arvioinut voimansa ja vaikutusvaltansa keisariin liian suureksi. Hänen ponnistuksensa paavia ja oikeaoppista kristillisyyttä vastaan menivät hukkaan. Mitään muuta hän ei voinut tehdä kuin pelastaa ystävänsä. On jo kerrottu, kuinka hän kätki Antimuksen. Samalla tavoin hän järjesti Severukselle pakenemistilaisuuden, ja Antiokian patriarkka sai Egyptissä rauhassa päättää pitkän ja työteliään elämänsä. Zooras lähetettiin maanpakoon Traakiaan ja vainojen uhkaamina hajaantuivat eri tahoille kaikki ne papit, munkit ja muut henkilöt, jotka olivat voiton toivossa suurin joukoin kokoontuneet Bysanttiin. Tulevaisuus herätti heissä epätoivoa ja tuskaa. Pian roihusikin uusia rovioita Syyriassa, ja Antiokian uuden patriarkan tarmokkaiden ponnistusten ja hengellisten viranomaisten voimakkaan avustuksen turvin suljettiin luostareita, saarnaajia vangittiin tai surmattiin ja monofysiittien uskotut vaipuivat suureen kurjuuteen. Egyptikin joutui tämän vastavaikutuksen alaiseksi. Patriarkka Teodosius, Antimuksen ja Severuksen ystävä, kutsuttiin Konstantinopoliin. Hänen täytyi luopua toimestaan, minkä jälkeen hänet karkotettiin Traakiaan kaikkine pappeineen, ja hänen tilalleen Aleksandriaan määrättiin pappi, joka kykeni kovakouraisesti nujertamaan kaiken vastarinnan. Lyhyen ajan kuluttua ei koko valtakunnassa enää ollut kuin kolme piispanistuinta, jotka olivat vielä eriuskolaisten hallussa.

Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi tyytynyt siihen, että hänet tällä tavoin sysättiin syrjään. Olosuhteiden pakosta oli hänen täytynyt väistyä, seisoa voimattomana ja katsella ystäviensä tuhoutumista ja paavinvallan riemuvoittoa, ja nyt hän tavanomaisen rohkeana ja viekkaana hautoi kostoa. Samaan aikaan, kuin vuoden 536 kirkolliskokous julisti pannakirouksiaan, käytti hän hyväkseen Agapetuksen kuolemaa koettaakseen paavinistuimelle asettaa mieleisensä miehen. Samaan aikaan kuin paavin lähettilään Pelagiuksen vaikutuksesta monofysiittien viimeinen linnoitus Egypti näytti olevan valmis antautumaan oikeaoppisuuden armoille, Konstantinopolin keisarillisen palatsin valtijatar suunnitteli kärsivällisesti ja väsymättömästi vainotun kirkon kohottamista uudelleen valta-asemaan.

3

MUNKKI- JA APOSTOLIHAHMOJA

Niihin aikoihin, jolloin oikeaoppisten vainoamat monofysiittiset munkit vaelsivat Konstantinopoliin, luuli Teodora, joka halusi tarjota heille turvapaikan ja osoittaa selvästi myötätuntoaan heitä kohtaan, ettei mikään olisi sen sopivampaa kuin ottaa heidät vastaan Pyhään palatsiin.

Hormisdaksen palatsi oli keisarillisen palatsin lisärakennus. Se sijaitsi Marmarameren rannalla, ja siellä oli asunut Justinianus niinä aikoina, jolloin hän vielä oli otaksuttu kruununperillinen. Valtaistuimelle noustuaan hän oli kuitenkin antanut hoitaa tätä nuoruudenaikaista asuntoaan, laitattanut siellä kaikki komeaan kuntoon ja ulotuttanut palatsin yhä kasvavan ulkomuurin senkin ympärille. Tämän rakennuksen Teodora valitsi turvapaikaksi ystävilleen, eikä hänen ollut vaikea saada puolisoaan suostumaan tähän. Justinianus ei muuten ollut haluton tällä tavoin pitämään monofysiittien etevimpiä miehiä oman ja poliisipäällikön välittömän valvonnan alaisina.

Keisarinnan huolenpidosta muuttui siis tuo vanha palatsi erään aikalaisen lausunnon mukaan »suureksi ja merkilliseksi munkkiluostariksi». Huoneet järjestettiin luostarikopeiksi, eräs iso sali kirkoksi, toinen taas ruokasaliksi. Vanhimmille tai kuuluisimmille näistä pyhistä miehistä, sellaisille, joita pidettiin erikoisen hurskaina, erakoille, jotka oli karkoitettu oleskelupaikoiltaan, patsaspyhimyksille, joitten oli pakosta täytynyt tulla alas pylväittensä päästä, järjestettiin pihoille ja pylväskäytäviin pieniä puumajoja, joitten katot valmistettiin kangas- tai olkimatoista, ja niissä he saattoivat elää mietiskelyyn ja rukouksiin vaipuneina. Suurelle luostariveljesjoukolle jätettiin käytettäväksi koko iso palatsi, jossa he voivat elää yhteistä luostarielämäänsä apotin valvonnan alaisina. Sillä tavoin kokoontui kuudettasataa munkkia mitä erilaisimmista maista ja mitä erilaisimpia kieliä puhuen tähän hurskaaseen yhteiskuntaan, eikä päivän pitkään kuultu käytävissä, pihoilla tai saleissa mitään muuta kuin rukousten muminaa ja yksitoikkoisia virren säveleitä, eikä nähty muuta kuin vanhoja valkopartaisia munkkeja, jotka polvistuneina alttarin eteen koettivat valvomisella, lihankidutuksella ja paastolla ansaita iankaikkista autuutta.

Pian pääsivät syyrialaiset hurskautensa vuoksi erikoiseen kansansuosioon pääkaupungissa. Ensin oli ihmetelty heidän omituisuuksiaan, mutta pian alettiin yleisesti ihailla heitä. Tuhansittain saapui heidän kannattajiaan luostariin uteliaina näkemään tätä outoa näytelmää tai kaivaten pyhien miesten siunausta. Sellaisetkin, jotka kannattivat Kalkedonin kirkolliskokousta, alkoivat hämmästyksekseen ja jonkin verran myötämielisinä tuntea katumusta ja tunnonvaivoja ja kääntyivät munkkien henkilökohtaisten hyveitten liikuttamina monofysiittiseen uskoon. Harras Teodora ei väsynyt koskaan käymästä suosikkiensa luona. Joka toinen tai joka kolmas päivä hän lähti polvistuakseen munkkien jalkoihin pyytämään heidän siunaustaan ja esirukouksiaan, minkä lisäksi hän jakoi heille runsaasti lahjoja. Lopulta hän sai Justinianuksenkin houkutelluksi ennakkoluuloistaan huolimatta tulemaan mukaan. Keisarinkin valtasi ihailu, ja häneen teki keskustelu munkkien kanssa niin syvän vaikutuksen, että hän alkoi tuntea samanlaista halua kuin puolisonsakin kunnioittaa ja suojella heitä.

Tällaisen yleisen haltiotilan vallitessa muuttuivat tietysti moninkertaisiksi ne ihmetyöt, jotka vielä pitivät Bysanttia hurskaan yhteiskunnan maineessa. Eräänä päivänä oli kappeli täynnä hurskaita ihmisiä, jotka odottivat pyhän ehtoollisen jakamista, ja tavan mukaan oli joukossa monta naista ja lasta. Äkkiä kuului kovaa ryminää, ja liian ahtaalle sulloutuneen ihmisjoukon painosta luhistui koko rakennus kasaan haudaten alleen joukoittain uhreja. Kaikkialta kuului vaikerointia, kauhun ja epätoivon huutoja, hälinä kuultiin aina Pyhään palatsiin asti, ja pian levisi huhu onnettomuustapauksesta kaikkialle kaupungissa. Mutta Jumala valvoi armossaan valittujaan. Oltuaan lyhyen aikaa tainnostilassa nousivat kaikki uhrit seisoalleen vahingoittumattomina ilman ainoaakaan haavaa tai naarmua, ylistäen ja kiittäen Vapahtajaa, joka oli pelastanut heidät varmasta kuolemasta. Tämän ihmetyön nähtyään suosivat hallitsijapari, suurmiehet ja koko kaupunki vielä enemmän pyhiä miehiä, ja Justinianus itse rakennutti tapauksen muistoksi uudelleen luhistuneen palatsin.

Niinä kovina aikoina, jotka seurasivat vuoden 536 kirkolliskokousta, vainojen raivotessa kaikkialla keisarikunnassa, sai pyhän Sergiuksen monofysiittiluostari — sen nimisenä se oli vihitty tarkoitukseensa — kiittää keisarinnaa siitä, että se säilyi myrskyltä. Oikeastaan olivat munkit jossakin määrin vankeja. Heillä täytyi olla hallituksen lupa voidakseen lähteä pääkaupungista tai päästäkseen edes asioilleen kaupungille. Siitä huolimatta oli heidän vaikutusvaltansa hyvin suuri, ja vaikka heidän lukumääränsä aikaa myöten pienenikin, koska muutamat heistä olivat saaneet luvan palata omaan kotimaahansa, kukoisti luostari kuitenkin niin kauan kuin Teodora eli, ja hänen kuolemansa jälkeenkin se sai suojaa Justinianukselta puolison muiston vuoksi.

Samoihin aikoihin oli aivan pääkaupungin reunassa toinenkin keisarinnan avustama ja suojelema monofysiittiluostari. Sykaen esikaupungissa, Kultaisen Sarven Aasian puoleisella rannalla kohosi vastapäätä kirkkoa ja pyhän Maraksen palatsia syyrialaisten luostari. Se oli pystytetty alueelle, jonka Teodora oli lahjoittanut munkki Zoorakselle, ja monet Bysanttiin saapuneet eriuskolaiset olivat sieltä löytäneet varman turvapaikan. Lähellä olevalle alueelle oli hurskas Maras järjestänyt uskonveljilleen hautausmaan, ja melkoinen joukko tähän puolueeseen kuuluvia mainehikkaita miehiä oli kätketty tähän pyhään maahan. Luostari, josta oli sillä tavoin tullut yksi monofysiittisen opin pyhiä paikkoja, kukoisti. Sen esimies, apotti Johannes, Amidasta Mesopotamiasta kotoisin oleva munkki, oli keisarinnan ja keisarinkin suuressa suosiossa, joka kiitollisena siitä innosta, jolla hän taisteli pakanuutta vastaan ja urkki selville, missä sellaista ilmeni, koetti olla kiinnittämättä huomiota hänen kerettiläiseen uskoonsa. Tähän turvalliseen pesään alkoivat vähitellen kokoontua kaikki puolueen tärkeimmät tukipylväät, ja siitä tuli puolueen toiminnan ja kiihoitusliikkeen varsinainen keskus.

Huolimatta keisarin julistuksista, käskykirjeistä ja riehuvista vainoista Teodora tuki ja suojeli ystäviään. Ennen kaikkea hän varusti turvapaikkoja monofysiiteille. Kios-saarelle hän järjesti asunnon erotetuille piispoille ja karkoitetuille munkeille pyhän Isidor marttyyrin haudan likelle. Derkoksessa, jonne hän vuoden 536 vaarallisina aikoina oli lähetyttänyt ensin munkki Zooraksen ja sitten patriarkka Teodosiuksen pappeineen, hän ei säästänyt laisinkaan vaivojaan sulostuttaakseen parhaansa mukaan uskonveljiensä puolinaista vankeutta. Hän ei tyytynyt vain siihen, että huolehti heidän tarpeistaan, vaan avusti varovasti heidän kiihoitustyötään, järjesti niin, että heidän opetuslapsensa, jotka halusivat etsiä apua ja lohtua paimeniltaan, tosiaankin onnistuivat pääsemään heidän luokseen. Erikoisesti hän koetti keksiä keinoja, joitten avulla sai heidät palaamaan pääkaupunkiin, jossa hänen itsensä ympärille siten kerääntyivät puolueen voimat.

Samaan aikaan, jolloin itämaiset kansat, vaikka niitä vainottiin ja niitten papit olivat kuolleet tai maanpaossa, kuitenkin pysyivät lujina uskossaan, olivat lahkon pääjohtajat piankin huomanneet, ettei heidän kirkkonsa uudistuminen voinut alkaa muualta kuin keisarillisesta palatsista, sekä että heidän ponnistustensa täytyi sen vuoksi suuntautua Konstantinopoliin, jotta — niinkuin eräs historiankirjoittaja sanoo — »saataisiin keisari heltymään ja lisättäisiin keisarinnan intoa uskonveljien hyväksi». He olivat oikeita diplomaatteja. Toistaiseksi he asettuivat varovaisen syrjäiselle kannalle, olivat tottelevinaan hallituksen määräyksiä, eivät harjoittaneet kovinkaan huomattavaa kiihoitusta ja karttoivat saarnaamista ja pappien vihkimistä. Tämä maltillinen asenne ei kuitenkaan miellyttänyt kaikkia heidän uskonveljiään. Monofysiittien joukossa oli intoilijoita ja kiihkomielisiä, ja nämä aiheuttivat keisarinnalle melkoista päänvaivaa.

Puolueen kiihkeimpiä jäseniä oli Johannes, joka oli ennen ollut Memfiin piispana Egyptissä. Hän oli seurannut patriarkka Teodosiusta maanpakoon, mutta hänen lujatahtoinen ja kiihkeäverinen luonteensa, joka kaipasi marttyyrin kunniakehää, väsyi piankin Derkoksen elämään, joka oli hänen mielestään aivan liian rauhallista ja varovaista. »Meitä sanotaan Jumalan kirkon paimeniksi», hän puheli usein, »ja kuitenkin annamme susien repiä hänen lampaansa. Me pysymme rauhallisesti kotona, sen sijaan että meidän olisi kuoltava uskomme puolesta». Hän suri sydämestään nähdessään, kuinka piispat hänen ympärillään hallitusta peläten kieltäytyivät jakamasta uskonnon lohdutusta niille monille uskoville, jotka olivat tulleet pitkien matkojen takaa tapaamaan heitä. »Elävän Jumalan nimessä», hän sanoi kerran, »en tiedä mikä estää minua menemästä kaikkien nähden Sofian kirkkoon tai torille ja siunaamasta leipää ja viiniä». Lopuksi hänen onnistui sairauteen vedoten saada lupa lähteä Konstantinopoliin käydäkseen lääkärin luona.

Hänet otti ystävällisesti vastaan keisarinna, joka itse järjesti hänelle asunnon ja täysihoidon. Pian Johannes alkoi julkisesti saarnata ja opettaa uskovia. Lahkon poliitikot, jotka olivat levottomia hänen rajattoman intonsa vuoksi, väittivät hänen heittäytyneen »leijonan kitaan». Sitäpaitsi he olivat sitä mieltä, että hän vahingoitti vakavasti puolueen asioita mielettömällä innollaan, ja vaikka Johannes ei tahtonut kuunnella heitä ja selitti ylenkatseellisesti, että leijonan kita sulkeutuisi Jumalan käskystä, pyysivät he patriarkkaa kutsumaan Johanneksen takaisin Derkokseen.

Teodosius, joka oli salaa hyvin tyytyväinen opetuslapsensa toimintaan, ei suostunut kutsumaan häntä takaisin, vaan selitti, että keisarinna oli selvillä Johanneksen suunnitelmista ja oli ottanut hänet hyväntahtoisesti vastaan. Silloin turvauduttiin Teodoraan. Monofysiittiset piispat pyysivät häntä lähettämään Johanneksen pois pääkaupungista, ja keisarinna taipuikin tähän ehdotukseen luullen sen olevan sopusoinnussa pyhän miehen oman halun kanssa. Mutta kun tultiin keisarinnan nimessä ilmoittamaan Johannekselle, että hänen oli viipymättä ja kuolemanrangaistuksen uhalla heti lähdettävä kaupungista, syöksyi pyhä mies tapansa mukaan julkeana suoraa päätä palatsiin ja heti Teodoran luokse päästyään alkoi syytää hillittömiä moitteita keisarinnaa vastaan väittäen tämän yhdessä Justinianuksen kanssa työskentelevän Jumalan kirkon kiusaksi. Ja kun Teodora ei käsittänyt sanaakaan, tiukkasi Johannes: »Etkö ole käskenyt minua lähtemään kaupungista? Etkö ole käskenyt heitä surmaamaan minut? Mitä muuta tämä sitten merkitsisi?» Seurasi molemminpuolinen selitys, ja keisarinna, joka oli hyvin tyytymätön epäluotettaviin sanantuojiinsa, ei tahtonut laisinkaan taipua antamaan heille anteeksi, ennenkuin pyhä mies pyysi heidän puolestaan.

Teodora koetti kuitenkin jossakin määrin hillitä hänen intoaan. »Jää palatsiin», hän kehoitti Johannesta, »niin ei sinulle tapahdu mitään pahaa, käyttäydy rauhallisesti niinkuin ystäväsikin äläkä vihi pappeja pääkaupungissa».

Mutta Johannes oli ovela. Hän tiesi, että oli olemassa n.s. hurskaita valheita.

»Minulla ei ole laisinkaan sellaisia aikeita», hän virkkoi. »Olen tullut tänne vain pyytääkseni sinulta lupaa viettää rauhassa ja levossa kolme-neljäkymmentä vuorokautta jossakin maalaistalossa, sillä olen hyvin sairas».

Teodora suostui tähän mielihyvin. Johannes käytti kuitenkin tätä lupaa hyväkseen lähteäkseen saarnamatkalle Vähään-Aasiaan. Kerjäläiseksi pukeutuneena hänen onnistui päästä aina Tarsokseen asti, ja kaikkialla hän menestyi mainiosti. Tällä välin oikeaoppiset tulivat yhä levottomammiksi hänen toimintansa johdosta, ja piispat lähettivät Justinianukselle kiivaita kirjeitä, joissa he ilmoittivat, että pääkaupungista karannut kerettiläinen piispa saattoi koko valtakunnan kuohumistilaan. Tälläkin kerralla Johannes ymmärsi taitavasti pelastua pinteestä. Hän palasi kiireesti Bysanttiin, riensi valittamaan kirjeellisesti Teodoralle, ettei ollut niin pitkään aikaan voinut osoittaa hänelle kunnioitustaan, sekä kertoi, että heikko terveys oli koko ajan estänyt häntä lähtemästä ulos. Kun sitten toimeenpantu tutkimus näytti vahvistavan sitä otaksumaa, että rikollinen piispa aivan hyvin saattoi olla Egyptin Johannes, todisti Teodora itse, ettei pyhä mies ollut poistunut siltä maatilalta, jonne keisarinna itse oli antanut hänelle luvan asettua, ja kun hänet tosiaankin tavattiin siellä, joutuivat hänen syyttäjänsä häpeään. Kerran toisensa perästä saattoi Johannes samanlaisten kekseliäitten temppujen avulla jatkaa sananjulistamistyötänsä. Ne lahkon jäsenet, jotka olivat etukäteen saaneet tiedon hänen tulostaan, kerääntyivät määrätylle kokoontumispaikalle, ja yöllä, vartijain valvoessa seurakunnan turvallisuutta, piispa jakoi ehtoollista, vihki pappeja toimeensa ja lohdutti uskonveljiä. Kun oikeaoppiset sitten saivat tiedon hänen käynnistään, oli hän jo kaukana poissa. Pääkaupungissa oli hänen toimintansa yhtä laajaa, ja puolueen diplomaatitkin olivat lopulta taipuneet nähdessään hurskaan miehen ihmeellisen rohkeuden ja väsymättömän innon.

Tällä välin he jatkoivat työtään toisinkin keinoin. Keisarinnan turvin oli Teodosius ja hänen ystävänsä kutsuttu takaisin Konstantinopoliin, ja pian tuli vanhan patriarkan asunnosta puoluejohdon keskus. Hänen luonaan kohtasivat toisensa kaikki lahkon lujatahtoiset ja voimakkaat miehet. Sellaisten vanhojen taistelijoiden kuin Zooraksen ja Pietari Apamealaisen rinnalla nähtiin siellä Nubian tuleva apostoli Julianus, arabialaisten tuleva piispa Teodosius, Tellan Sergius, josta myöhemmin tuli Antiokian patriarkka, sekä hänen ystävänsä Jakob Baradaeus, joka sitten joutui Edessan piispaksi ja järjesti uudelleen kuntoon monofysiittisen kirkon, sekä vielä muita, kuten syyrialaisen luostarin apotti Johannes, josta sittemmin tuli Efesoksen piispa, ja Konstantinus, josta tuli Laodikeian piispa. Teodoran julkisen suojelun alaisina — keisarinna oli jo kauan aikaa tuntenut useimmat heistä — otettiin heidät hyvin vastaan hovissa, jossa keisarinna aina puolusti heitä ja suositteli heitä keisarille. Tämän johdosta oikeaoppiset valittivat jälleen, että monofysiitit olivat petollisesti vallanneet jalansijaa sekä palatsissa että melkein kaikkialla pääkaupungissa.

Pian monofysiitit menivät vieläkin pitemmälle. Oikeaoppisten toimeenpanema vaino oli sysännyt useimmat eriuskolaispiispat piispanistuimiltaan, ja hallitus valvoi edelleenkin tarkoin, ettei luopioita nimitetty papinvirkoihin. Tärkeintä kaikesta siis oli järjestää uskonveljille johtajia, ja monofysiittien onnistuikin kaikista heitä vastaan kohdistetuista varovaisuustoimenpiteistä huolimatta järjestää tämäkin asia keisarinnan avulla.

Sopiva tilaisuus siihen tuli vuonna 543. Eräs Syyrian erämaissa asuvien arabialaisheimojen ruhtinas Harith Ghassaniden lähetti pyytämään Teodoralta, että tämä toimittaisi hänen luokseen pari kolme piispaa opettamaan hänen alamaisilleen kristinoppia. Kiireesti valitsi keisarinna nämä miehet ystävistään monofysiiteistä ja sai, kumma kyllä, Justinianuksen kannattamaan vaaliaan. Keisari, joka oli oikeastaan aika lailla kiusaantunut siitä, että pappien joukossa oli niin paljon luopioita, käytti mielellään lähetyksen palvelukseen näitä innokkaita kerettiläissaarnaajia. Hän olikin jo aikaisemmin turvautunut heidän apuunsa silloin, kun Jumalan sanaa oli levitetty Jemenin arabialaisten ja Aksumin kuningaskunnan abessiinialaisten keskuuteen sekä kääntäessään Nubian pakanoita kristinuskoon. Aikaisemmin onkin muuten mainittu, kuinka Teodora oli kaikin voimin tukenut tätä toimintaa. Hallitsijapari sopi näin ollen jokseenkin helposti siitä, että monofysiiteistä valittiin erämaan ruhtinaan pyytämät piispat.

Jo noin viidentoista vuoden ajan oli Konstantinopolissa asunut eräs Tellasta kotoisin oleva munkki Jakob Baradaeus. Hän oli hyvin oppinut mies, jonka kasvatukseen oli m.m. kuulunut Syyrian ja Kreikan kirjallisuuden tunteminen, mutta vielä suuremman maineen hän oli saavuttanut kehnolla puvullaan, ankaroilla tavoillaan ja ihmeellisillä parannuksillaan. Sittemmin hän saapui pääkaupunkiin, jossa keisarinna otti hänet erittäin hyvin vastaan; mutta hän piti itse parhaana vetäytyä syrjään maailman vaaroilta, minkävuoksi hän sulkeutui ahtaaseen koppiin, kieltäytyi tapaamasta ketään, vältti puhumasta kenenkään kanssa ja joutui yhä enemmän kaikkien ihailun esineeksi. Harith Ghassaniden, joka oli sattunut tapaamaan hänet ja joka piti hänen profeetallista terävänäköisyyttään suuressa arvossa, kunnioitti häntä vilpittömästi, ja Teodora, joka tunsi hänet hyvin, oli lämpimästi kiintynyt häneen. Tämän mietiskelijän, tämän erakon, tämän lihansakiduttajan hän valitsi julistamaan evankeliumia arabialaisille ja nostamaan jälleen arvoon monofysiittistä kirkkoa. Tulevaisuus näyttikin, ettei hän ollut valinnut huonosti.

Keisarinnan neuvosta määräsi Teodosius Jakobin Edessan piispaksi ja erään toisen lähellään olevan munkin Teodoruksen samaan toimeen Bostraan. Vaikka kumpikin valituista oli haluton nousemaan piispanistuimelle, täytyi heidän taipua Teodoran vaatimuksesta ja ryhtyä uudelleen käytännölliseen toimintaan, josta he jo luulivat ikipäiviksi päässeensä. Kun Aleksandrian vanha patriarkka oli vihkinyt heidät piispoiksi, matkustivat he kumpikin määräpaikkaansa. Mutta paitsi julkisia lähetystyötä koskevia määräyksiä oli molemmille apostoleille annettu salaisiakin ohjeita. Keisarinnan luvalla oli Teodosius valtuuttanut heidät koko laillisella alueellaan sekä sen ympäristössä vihkimään toimeensa pappeja, nimittämään piispoja sekä lyhyesti sanoen järjestämään uudelleen itämaitten monofysiittisen kirkon. Toiminta-alueeksi oli heille oman hiippakunnan ahtaitten rajojen ulkopuolella määrätty Teodorukselle koko Arabia, Palestiina sekä erämaa ja Jakob Baradaeuksellc Syyria ja koko Vähä-Aasia. Keisarinna, joka oli samaa mieltä kuin patriarkkakin, tuki tätä toimintaa ja lupasi käyttää vaikutusvaltaansa molempien pappien hyväksi.

Muutamien vuosien kuluttua oli Jakob Baradaeuksen tosiaankin onnistunut tarmollaan ja rohkeudellaan saattaa ennalleen monofysiittinen kirkko. Hän ryhtyi nyt samaan työhön, jonka oli pannut alulle Tellan Johannes ja jota hänen jälkeensä oli jatkanut Johannes Egyptiläinen Aasian maakunnissa, ja vaelsi usein kerjäläiseksi puettuna Syyriassa, Armeeniassa, Kappadokiassa, Kilikiassa, Isauriassa, Pamfyyliassa, Aasiassa sekä Rodos, Kypros, Kios ja Lesbos saarilla, saarnasi ja opetti, nimitti pappeja uusiin seurakuntiin, järjesti hiippakuntia, nimitti piispoja sekä, niinkuin väitettiin, »antoi pappeja valua aivan virtanaan yli koko Rooman keisarikunnan». Turhaan koettivat oikeaoppiset papit, joita hänen tarmokas puuhailunsa kauhistutti, vangita häntä. Turhaan lupasi Justinianus heidän kehoituksestaan palkkion hänen päästään. Pyhä mies saattoi häpeään kaikki vainoojiensa salahankkeet ja vaelsi yhä edelleenkin »vanhurskauden tietä». Kulkien aina jalkaisin ja eläen pääasiassa hyvin lihankiduttajan tavalla hän ilmestyi näkyviin milloin Konstantinopolissa, milloin Aasiassa, milloin Aleksandriassa, aina väsymättömänä, aina saavuttamattomana. Hänen ystävänsä olivat aina vakuutettuja siitä, että Jumala itse suojeli häntä ja hämmensi hänen takaa-ajajiensa mielen, ja monofysiittipiireissä kerrottiin jonkin verran ivallisesti, kuinka hallituksen lähettämät kiinniottajat olivat useastikin kysyneet häneltä itseltään: »Etkö ole kuullut puhuttavan, että petturi Jakobin pitäisi oleskella näillä tienoin?» sekä kuinka hän oli vetänyt heitä nenästä vastaten: »Minulle on tosiaankin kerrottu, että hän oleskelee tuolla päin» — hän osoitti heille aivan päinvastaista suuntaa kuin mihin itse aikoi lähteä — »ja jos ratsastatte vähän nopeammin, pitäisi teidän varmasti saada hänet kiinni».

Teodoran ystävyys ja pääkaupungissa asuvien Jakobin uskonystävien oveluus suojasivat häntä kuitenkin vieläkin paremmin. Koska kanooninen laki vaati, että piispanvaalissa piti olla läsnä kolme äskenvalitun virkaveljeä, ennenkuin vaali oli pätevä, oli Jakob Teodosiuksen neuvosta ensin lähtenyt Aleksandriaan. Täällä hän tapasi helposti sellaisia pappeja, jotka entisen esipappinsa käskystä mielellään vihkivät kaksi pyhän miehen seuralaista piispoiksi. Heidän avullaan Baradaeus vuorostaan vihki toisia piispoja Syyrian ja Aasian tärkeimmissä kaupungeissa. Konstantinopoliin jääneet nimittivät samoihin aikoihin kaksitoista piispaa Egyptiin ja Tebaan, ja Antiokian patriarkaksi, joka toimi oli ollut avoinna Severuksen kuoleman jälkeen, he määräsivät Jakobin ystävän, oppineen ja hurskaan Tellan Sergiuksen. Sillä tavoin järjestettiin, joskaan ei julkiselta taholta, piispoja johtamaan uutta kirkkoa, joka sai suuren perustajansa mukaan nimekseen jakobilainen kirkko. Suosiakseen ystäviensä työtä Teodora oli ovelasti keksinyt keinoja antaakseen monille heistä julkisia tehtäviä itse hallitukselta. Sillä tavoin lähetti Justinianus Johanneksen, joka oli salaa nimitetty Efesoksen piispaksi, Kaariaan, Lyydiaan ja Fryygiaan taistelemaan siellä pakanuutta vastaan. Johannes suorittikin tehtävänsä tunnollisesti ja ansaitsi intonsa vuoksi hyvinkin, että häntä nimitettiin »epäjumalten hävittäjäksi ja pakanoitten vasaraksi», mutta vielä paremmin hän palveli omaa lahkoaan ja täytti koko hiippakuntansa kirkoilla ja monofysiittien luostareilla.

Jakob Baradaeukscn apostolintehtävästä oli seurauksena kaksi patriarkkaa, seitsemänkolmatta piispaa sekä enemmän kuin satatuhatta virkaansa vihittyä pappia ja diakoonia. Hänen uskonsa sai aikaan ihmeitä, hän ajoi ulos pahoja henkiä, herätti kuolleita, ennusti tulevaisuutta, ja hänen maineensa levisi »suloisena tuoksuna» yli koko maailman, jopa keisarikunnan rajojen ulkopuolellekin. Hänen toimestaan oli nyt suurin osa itämaita käännetty »Jakobin ja Teodosiuksen uskoon», niinkuin hyvällä syyllä sanottiin, ja valtakunnan ulkopuolellakin, Persiassa, Arabiassa, Abessiiniassa ja Nubiassa, tunnustivat valtavat seurakunnat monofysiittistä oppia. Teodora, joka oli koko ajan esiintynyt näitten kaukaisten kristillisten seurakuntien suojelijana ja työskennellyt koko ikänsä tarmokkaasti monofysiittien hyväksi, voi olla ylpeä työstään. Se munkki, jonka hän oli kerran unissaan nähnyt juottavan roomalaisia elämän vedellä, se hurskas erakko, jonka hän oli kerran ottanut vastaan Konstantinopolissa ja johon hän oli uskonut, oli suurenmoisella tavalla täyttänyt hänen toiveensa. Kuolinvuoteellaan saattoi keisarinna, ajatellessaan Jakobin toiminnan yhä lisääntyviä hedelmiä, pitää uskonnollispoliittista untaan toteutuneena. Se, että jakobilainen kirkko vielä tänäänkin elää Egyptissä ja Syyriassa, on yksinomaan Jakob Baradaeuksen ja Teodoran ansiota.

4

PAAVI JA KEISARINNA

Paavi Agapetuksen äkkiä kuollessa vuonna 536 heräsi Teodoran mielessä rohkea ajatus käyttää hyväkseen paavinistuimen odottamatonta vapaaksi joutumista. Bysantissa oli jo muutamia vuosia asustanut paavin lähettiläänä Vigilius niminen diakooni. Hän oli luonteeltaan kunnianhimoinen ja häikäilemätön, oli syntyisin etevästä senaattoriperheestä ja oli jo kerran ennen koettanut päästä Pietarin istuimelle ja siitä syystä antanut Bonifacius II:n valita itsensä seuraajakseen. Kun hänen oli roomalaisten pappien vastustuksen vuoksi täytynyt luopua näistä toiveistaan, oli hän kääntynyt bysanttilaisten puoleen ja käyttänyt valtiollista lähetystehtäväänsä keinotellakseen taitavasti itsensä Teodoran suosioon. Kun keisarinna, joka oli raivoissaan siitä, että hänen oli täytynyt taipua Agapetuksen vaatimuksiin, suunnitteli kostoksi uuden paavin valitsemista oman mielensä mukaan, halukkaana neuvottelemaan monofysiittien kanssa, näytti Vigilius, joka oli suosittu henkilö hovissa ja jonka kunnianhimo näytti olevan varmana takeena hänen mukautuvaisuudestaan, olevan oikea mies, joka saattoi tässä tapauksessa parhaiten edistää keisarinnan tarkoituksia.

Vigiliuksen ja Teodoran ei ollut vaikea tulla tässä asiassa hyvin toimeen keskenään. Teodora lupasi auttaa Vigiliusta Agapetuksen seuraajaksi, ja tämä puolestaan lupasi paavina ruveta keisarinnan nöyräksi aseeksi kirkollisissa asioissa. Kerrottiinpa myöhemmin, että hän oli korvaukseksi Bysantin kannatuksesta sitoutunut vieläkin enempään — hänen väitettiin luvanneen kumota Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen, asettaa Antimuksen jälleen virkaansa, ruveta ystävällisiin väleihin monofysiittien johtajien Teodosiuksen ja Severuksen kanssa sekä täydellisesti kannattaa heidän mielipiteitään. Niinikään kerrottiin, että Teodora oli vaatimistaan palveluksista korvaukseksi luovuttanut hänelle suuren rahasumman. Varmaa on, että Vigilius lähti kiireen kaupalla Roomaan vieden mukanaan kirjeet Belisariukselle ja tämän puolisolle Antoninalle, sekä että näissä kirjeissä ilmoitettiin kenraalille niin selvin sanoin hänen velvollisuutensa, ettei hänelle jäänyt pienintäkään vastaansanomisen mahdollisuutta. Ilmeisestikin oli Justinianus päättänyt antaa uuden paavin valitsemisessa puolisolleen täyden vapauden, koska hänen teki mielensä antaa Teodoralle hyvitystä tämän kärsimästä tappiosta, ja kenties oli keisari myöskin salaa hyvin tyytyväinen sellaiseen ratkaisuun, jonka avulla saatiin aikaan sovinto kirkon asioissa roomalaisen paavikunnan ja itämaitten välillä.

Sillä välin kuin tämä tapahtui Bysantissa, kehittyivät tapaukset nopeasti ikuisessa kaupungissa. Vaikka Belisarius olikin näihin aikoihin jo lähtenyt Italiaan, oli Rooma vielä itägoottien vallassa. Kuningas Teodahad, joka vaistomaisesti käsitti, kuinka tärkeää oli silloisissa olosuhteissa olla hyvissä väleissä paavikunnan kanssa, oli kiireessä nimityttänyt Agapetuksen seuraajaksi diakooni Silveriuksen, jonka hän otaksui kannattavan hankkeitaan. Vigiliuksen saapuessa Italiaan oli hänen tavoittelemallaan paikalla jo toinen mies, ja voidakseen nyt Teodoralle antamansa lupauksen mukaan nousta Pietarin istuimelle täytyi hänen ensin ajaa Silverius väkivallalla siitä pois. Tämä oli sitäkin vaikeampaa, kun uusi paavi oli Konstantinopolia miellyttääkseen paikalla kutsunut keisarin sotajoukon ikuiseen kaupunkiin ja joulukuussa 536 luovuttanut Rooman Belisariukselle.

Vigilius oli kovasti pettynyt toiveissaan, eikä Teodorakaan juuri ollut tyytyväinen. Viimeksimainittu koetti kuitenkin, koska hänelle oli yhdentekevää, kenen avulla pääsi tarkoitustensa perille, saavuttaa Silveriuksen avulla sen, mitä oli toivonut Vigiliukselta, ja siitä syystä hän koetti suostuttaa Silveriusta lupaamaan, että Antimus saisi jälleen ruveta hoitamaan patriarkan tointaan. Mutta paavi kielsi sen jyrkästi. Keisarinna päätti nyt toimia. Belisariukselle lähetettiin jyrkkä käsky erottaa Silverius ja asettaa hänen tilalleen Vigilius. Belisarius epäröi tuntien suurta haluttomuutta ruveta tottelemaan Bysantista tullutta käskyä, mutta Antonina, joka tahtoi miellyttää keisarinnaa, sai hänet luopumaan epäilyksistään, ja kunnianhimoisen Vigiliuksen, joka koko ajan painosti kenraalia, väitetään käyttäneen hyvinkin tepsiviä keinoja hänen taivuttamisekseen. Hän lupasi Belisariukselle rahaa, ja koska ei muutenkaan ollut aivan vaaratonta asettua vastustamaan keisarinnan tahtoa, suostui sotapäällikkö lopulta yhtymään salahankkeeseen onnetonta Silveriusta vastaan.

Juuri näihin aikoihin hyökkäsivät itägootit uudelleen kuningas Vitigeen käskystä. Valtava sotajoukko alkoi piirittää Roomaa, ja kaupunkia puolustamassa ei Belisariuksella ollut muuta kuin hädin tuskin viisituhatta miestä, joitten suojana oli kehnoja linnoitusvalleja. He saivat sitäpaitsi tehdä työtään tyytymättömien ja nurisevien kaupunkilaisten keskellä, jotka olivat hyvin kiusaantuneita piirityksen vaivoista ja joitten joukosta selvästi kuului kavaltajien ääniä. Kun Belisariukselle sitten näytettiin kirjeitä, jotka paavi muka oli kirjoittanut ja joissa tämä tarjoutui luovuttamaan goottien kuninkaalle Asinarian sataman aina omaan asuntoonsa Lateraniin asti, kiukustui kenraali näistä ensin jonkin verran, mutta ymmärsi sitten pian, että nämä n.s. todistukset olivat häpeämättömiä väärennyksiä. Tuntien sääliä uhria kohtaan hän koetti salaa ja yhteisvoimin Antoninan kanssa vieläkin taivuttaa Silveriusta. Hän ehdotti, että tämä itse tekisi Teodoralle sellaisia tarjouksia, jotka tähtäsivät samaan kuin keisarinnan Vigiliukselle esittämät suunnitelmat, jolloin hän voisi pelastua uhkaavasta vaarasta. Mutta Silverius, joka ajatteli ennenkaikkea olevansa oikeaoppisuuden vartija, kieltäytyi tällaisesta jyrkästi. Ja niin kehittyivät tapaukset edelleen.

Kumotakseen kavallusaikeita koskevat huhut, jotka kiertelivät hänen nimensä ympärillä, Silverius oli muuttanut pois Lateraanipalatsista ja siirtynyt jälleen Aventinuksen kukkulalle pyhän Sabinan kirkon läheisyyteen. Täältä Belisarius lähetti noutamaan häntä ja lupasi poikapuolensa Fotiuksen välityksellä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Vaikka paavin lähimmät epäilivätkin kreikkalaisten lupauksia, lähti hän kuitenkin Pincion palatsiin, ja tämä ensimmäinen kohtaus sujuikin ilman väkivaltaisuuksia. Viime tingassa Belisarius oli alkanut epäillä. Mutta muutamia päiviä myöhemmin esitettiin kenraalille jälleen syyte paavia vastaan. Tällä kertaa paavi, jonka oli vallannut pelko ja levottomuus, kieltäytyi aluksi lähtemästä turvapaikakseen valitsemastaan kirkosta. Vihdoin hän kuitenkin päätti mennä Belisariuksen puheille, otti mukaansa suuren seurueen ja jätti asiansa Jumalan haltuun.

Heti palatsiin tultuaan Silverius joutui eroon seuralaisistaan, joita ei päästetty ulompia huoneita pitemmälle. Yhdessä Vigiliuksen kanssa vietiin paavi sisähuoneisiin. Siellä hänen silmiensä eteen avautui omituinen näky. Eräällä leposohvalla loikoi Antonina veltossa asennossa kuin valtiatar, joka ottaa vastaan alamaisiaan, ja hänen jalkainsa juuressa istui Belisarius rakastuneena ja hellänä kuin nöyrä orja, joka odottaa käskijättärensä määräyksiä.

»Kuulkaapas, paavi», huudahti kenraalin puoliso, »mitä olemme me ja roomalaiset oikein tehneet teille, koska tahdotte jättää meidät itägoottien käsiin?»

Ei tiedetä mitä tämän jälkeen puhuttiin, mutta on hyvinkin tunnettua, mitä sitten tapahtui. Paavilta riistettiin hänen ulkonaiset arvomerkkinsä ja hänen päälleen pantiin munkin kaapu, minkä jälkeen eräs Belisariuksen palvelija lähetettiin ilmoittamaan ulompiin huoneisiin kokoontuneille papeille: »Paavi on erotettu ja alennettu munkiksi». Yleisen hämmingin vallitessa valittiin Vigilius jo seuraavana päivänä paaviksi bysanttilaisten mahtikeinojen vaikutuksesta. Tämä tapahtui maalisk. 29 p. vuonna 537.

Onneton Silverius, jonka Belisarius lähetti Lyykiaan, ei saanut koskaan enää nähdä ikuista kaupunkia. Hetkisen oli tosin Justinianus kauhuissaan paavia vastaan tehdystä ilkityöstä tuuminut kunnollisen oikeudenkäynnin alullepanemista ja paavin asettamista jälleen istuimelleen, jos hänet olisi huomattu viattomaksi. Teodorasta välittämättä hän oli käskenyt lähettää Silveriuksen takaisin Roomaan, ja Vigilius oli jo peloissaan ja levoton seurauksista. Onneksi oli Antonina saapuvilla. Haluten tapansa mukaan noudattaa Teodoran toivomuksia hän taivutti Belisariuksen luovuttamaan Vigiliuksen tämän onnettoman edeltäjän miehille. Karkoitettuna Palmarian saarelle, jossa hänen ravintonaan oli »murheen leipä ja epätoivon vesi», Silverius kuoli pian sen jälkeen Vigiliuksen kunnianhimon, Antoninan vehkeilyn ja Teodoran valtiollisten juonien viattomana uhrina.

Näytti siis siltä, että keisarinnan hankkeet olivat menestyneet. Hän oli saanut paavinistuimelle miehen, joka kuului samaan uskontokuntaan kuin hän itsekin. Mutta kun Vigilius oli päässyt kunnollisesti uuteen asemaansa, muuttikin hän kantaa. Antoninan neuvoista ja Belisariuksen kehoituksista välittämättä hän koetti kiemurrella syrjään ja lykätä tuonnemmaksi antamiensa lupauksien täyttämistä. Hänen vihamiehensä tosin väittävät hänen lopulta antautuneen ja lähettäneen monofysiittien suurille johtajille Teodosiukselle, Antimukselle ja Severukselle kirjelmän, jossa hän ilmoitti täysin yhtyvänsä heidän uskontunnustukseensa. Mutta tämän asiakirjan oikeaperäisyys on hyvin epäilyttävä, ja ne julkiset uskontunnustukset, jotka paavi esitti keisarille ja patriarkka Menakselle, kuvastavat puolestaan ankaraa oikeaoppisuutta. Ulkonaiset olosuhteet muuten olivat sellaiset, että hänellä oli tarpeeksi tekosyitä, joihin hän saattoi vedota. Sodan hävittämä Italia oli aivan liian vaarallisessa asemassa, jotta olisi voinut pitää kovinkaan moitittavana, vaikka paavi sattuikin unohtamaan uskonnolliset kysymykset syrjemmälle. Länsimaitten liittyminen kannattamaan Kalkedonin kirkolliskokousta ja Leo suuren uskontunnustuksen kaava oikeuttivat myöskin sellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin, joita paavi noudatti. Teodorakin näyttää käsittäneen, kuinka vaarallisia ennenaikaiset askeleet saattoivat olla, ja luottaen täydellisesti Vigiliukseen hän odotti aluksi kärsivällisesti otollista hetkeä, jolloin uusi paavi voisi täyttää lupauksensa. Justinianuksella taas, joka oli jo joutunut suuresti paavin lähettilään ja uskollisen ystävän Pelagiuksen vaikutuksen alaiseksi, ei ollut mitään erikoista halua suojella monofysiittejä. Vigilius saattoi siis ilman varsin suuria vaikeuksia ja joutumatta riitaan Teodoran kanssa pysyä uskollisena roomalaiselle oikeaoppisuudelle. Loppujen lopuksi olivat keisarinnan yritykset sekaantua paavinistuimen asioihin täydellisesti epäonnistuneet kaikista vehkeilyistä huolimatta.

Mutta Teodora ei ollut sellainen nainen, joka olisi rankaisematta sallinut vedettävän itseään nenästä. Hänen suosikkinaan oli ollut eräs Arsenios niminen mies, joka oli melko huonomaineinen ja kuului samarialaisten kerettiläiseen lahkoon. Tämän miehen oli keisarinna tehnyt rikkaaksi, kohottanut senaattoriksi ja vaikutusvaltaiseksi mieheksi, ja samarialaisten kapinoidessa Palestiinassa oli hän suopeasti kuunnellut Arsenioksen suunnitelmia kristittyjen kukistamiseksi. Mutta sen jälkeen oli Arsenios muuttanut toiseen puolueeseen, kääntynyt kristinuskoon, ottanut kasteen pyhältä Sabakselta ja puolusti nyt vastakääntyneen hehkuvalla innolla uutta uskoaan. Aleksandriassa hän koetti miellyttää keisaria työskentelemällä kaikin voimin Kalkedonista lähteneen vastavaikutuksen hyväksi, jonka Teodosiuksen seuraaja patriarkka Paulus oli hallituksen avulla pannut alulle. Teodora tietystikin tunsi häntä kohtaan kaunaa hänen luopumisensa vuoksi ja antoi hänen hyvinkin selvästi huomata sen. Monofysiittinen vastustuspuolue sai vakinaisen päämajansa Egyptissä, ja patriarkan oli tuon tuostakin pakko käydä asioihin kovakouraisesti käsiksi. Arsenios toimi nyt hyvin innokkaasti. Hän taivutti yliprefekti Rodonin tutkinnotta ja tuomiotta mestauttamaan erään pääpiispan vastustajan. Teko oli laiton, ja se harkittu julmuus, jolla se suoritettiin, herätti yleistä kauhua.

Keisarinna käytti heti tilaisuutta hyväkseen kostaakseen. Arsenios ja Rodon vangittiin, tuomittiin kuolemaan ja mestattiin, ja heidän omaisuutensa takavarikoitiin. Vastaväitteistään huolimatta sekoitettiin Paulus asiaan, ja Gazan pappeinkokous erotti hänet virasta. Keisarinna voi olla ylpeä saavutuksistaan — yhdellä iskulla hän oli erottanut toimesta monofysiiteille vastenmielisen ylipapin, silmäänpistävällä esimerkillä hän oli näyttänyt, mihin vaaraan virkamiehet joutuivat, jos he keisarin käskystäkään ajoivat liian innokkaasti oikeaoppisuuden asioita, sekä lopuksi rangaissut vanhaa ystävää, joka oli pettänyt hänet. Vigiliuskin sai kokea Teodoran leppymätöntä vihaa sekä huomata, kuinka varomatonta oli ollut pettää Teodoran toiveet.

Näihin aikoihin monofysiittinen kirkko alkoi järjestyä uudelleen Teodoran avulla, ja hovin papit rupesivat jo keisarinnaa miellyttääkseen koettamaan päästä yhteisymmärrykseen eriuskolaisten kanssa. Erään heistä, Teodorus Askidaksen, joka oli Cesarean piispa, oli käynyt niin onnellisesti, että hän oli löytänyt Kalkedonin kirkolliskokouksen hyväksymistä julkaisuista kolme, jotka olivat nestoriuslaisten harhakäsitysten saastuttamia, ja joitten tekijät olivat monofysiittien vihattuja vastustajia. Hyvin ylpeänä tästä keksinnöstään, jonka avulla hän luuli voivansa tehdä kilpailijalleen, roomalaiselle paavin lähettiläälle Pelagiukselle hyvän kepposen, Teodorus ilmoitti Justinianukselle asiasta ja imartelemalla keisarin teologista turhamaisuutta pyysi häntä tarkemmin tutkimaan asiaa. Sitäpaitsi hän huomautti Justinianukselle, että tässä oli sekä mukava että erittäin oikeaoppinen keino haihduttaa monofysiittien epäluulot, sekä että »uudistetun ja puhdistetun» kokouksen päätökset saisivat epäilemättä osakseen kaikkien hyväksymisen. Justinianus, joka oli Teodoran vaikutuksesta jälleen ruvennut noudattamaan sovinnollista politiikkaa, antoi vetää itseään nenästä, ja eriuskolaiset, kaikkein leppymättömimmätkin, jotka iloitsivat nähdessään Leo suuren työn joutuvan huonoon valoon, odottivat innokkaasti uutta yhdistävää uskontunnustuksen kaavaa. »Kolmen luvun kiista» alkoi.

Nyt pääsi Teodora viimeinkin käsiksi Vigiliukseen. Paavia pyydettiin vahvistamaan se julistus, jossa keisari lausui hylkäävän tuomionsa noista rikollisista kirjoituksista, ja taivuttaakseen hänet tähän Justinianus käytti aika kovakouraisia keinoja. V. 545 marrask. 22 p., kun paavi toimitti messua pyhän Cecilian kirkossa, piirittivät sotilaat sen äkkiä, ja keisarin sihteeri astui pyhäkköön ilmoittaen paaville, että tämän oli viipymättä seurattava häntä. Vigilius vangittiin ja vietiin kiireesti alukseen, joka odotti aivan lähellä Tiberillä. Tällä välin kokoontui valtava kansanjoukko rannalle. Ne uskovaiset, jotka olivat seuranneet paavia, päästivät valitushuutoja ja anoivat siunausta. Alukselta Vigilius siunasi heitä, ja kaikki vastasivat amen.

Tällä välin kiirehti keisarin edustaja lähtöä, ja pian alkoi alus lipua jokea alas. Nyt alkoi äkkiä kuulua toisenlaisiakin huutoja. Kansanjoukko, jossa oli monta paavin vihollista, alkoi syytää hänelle solvauksia, samalla kun laivalle satoi kiviä ja heittoaseita.

»Kuolema sinulle!» huusi rahvas, »tuho sinut periköön! Olet tuonut onnettomuutta roomalaisille — käyköön sinun huonosti minne joutunetkin!»

Vihdoin oli laiva, jota virta kuljetti mukanaan, päässyt niin kauas, ettei näitä solvauksia enää kuulunut. Vigilius saapui Portoon ja matkusti sieltä laivalla Syrakusaan.

Yleensä pidettiin tätä teatterikeikausta pääasiassa Teodoran järjestämänä, ja väitettiin hänen toimeenpanneen koko paavin ryöstön. Hän oli kirjoittanut lähettiläälleen: »Sinun on vangittava Vigilius missä tahansa hänet löydätkin, kun se ei vain tapahdu Pyhän Pietarin kirkossa, ja tuotava hänet meidän luoksemme. Muuten sinut, elävän Jumalan nimessä, nyljetään elävältä».

Kuinka näiden juttujen todenperäisyyden laita lieneekin, joka tapauksessa näytti siltä, ettei paavi, joka epäilemättä pelkäsi pettämänsä keisarinnan kostoa ja joka sitäpaitsi oli hyvin vähän halukas joutumaan kolmen luvun kiistan »teologiseen ampiaispesään», erikoisemmin jouduttanut Konstantinopoliin saapumistaan. Hän nimittäin tuli sinne vasta neljätoista kuukautta myöhemmin tammik. 25 p. vuonna 547, mutta koska hänellä oli tällä välin ollut hyvää aikaa sekä tuumia asiaa että koota uutta rohkeutta, ja koska hän tunsi koko länsimaitten vastustuksen antavan tukea itselleen, hän esitti nyt sellaisia mielipiteitä, jotka poikkesivat kokonaan hovin odottamista. Samoin kuin ennen Agapetus oli kohdellut Antimusta, kieltäytyi nyt Vigiliuskin rupeamasta yhteyteen patriarkka Menaksen kanssa ja julisti hänet muitta mutkitta pannaan kaikkien kannattajiensa kanssa. Pian Vigilius kuitenkin muuttui taipuisammaksi. Kiusaantuneena aikaisemmin antamiensa sitoumusten ajattelemisesta, horjuen keisarin itsepintaisuuden ja Teodoran tarmokkaan painostuksen alaisena sekä tuntien muuten mielihyvää sen kohteliaisuuden vuoksi, joka tuli hänen osakseen Bysantin hovin teologien taholta, hän suostui lopulta pitämään mahdollisena noiden kolmen luvun pannaan julistamista. Jo kesäkuussa hän teki sovinnon patriarkan kanssa ollakseen sillä tavoin mieliksi keisarinnalle, ja pian sen jälkeen hän meni vielä askeleen pitemmälle. Hänelle väitettiin, että hän voisi kirkolliskokousta loukkaamatta kirota nuo kolme lukua, ja pian hän ei itsekään ollut oikein varma, oliko hän oikeassa vai ei. Kaikista uhkauksista huolimatta hän kieltäytyi kuitenkin jyrkästi allekirjoittamasta keisarillista julistusta, koska hänen mielestään apostoli Pietarin seuraajan ei sopinut käyttää valtaansa vain yksinkertaisesti keisarin päätösten vahvistamiseksi uskonnon asioissa; mutta keisarin ja ministerien läsnäollessa hän sitoutui muodollisesti kiroamaan nuo kolme lukua ja takuuksi lupauksestaan jätti Justinianukselle ja Teodoralle nimikirjoituksellaan varustetut nimenomaiset selitykset. Ja hyvin ylpeänä siitä, että oli tällä tavoin ratkaissut hankalan kiistakysymyksen, ihastuneena siitä, että oli osannut selvittää niin vaikean pulman, ja tyytyväisenä ajatuksesta, että hänen viisautensa oli osannut jälleen rakentaa rauhan kirkossa, hän vaimensi jyrkästi kaikki neuvonantajansa, jotka esittivät vastalauseensa, ja julkaisi tuomionsa pääsiäisenä v. 548. Tunnustamalla siinä muodollisesti Kalkedonin kirkolliskokouksen päätöksen oikeaksi hän kirosi siitä huolimatta nuo kolme rikollista kirjailijaa ja heidän kirjoituksensa. Tämä oli Teodoran viimeinen voitto. Kuolinvuoteellaan hän saattoi paavin nöyryytystä ja monofysiittisen kirkon kasvavaa valtaa ajatellen iloita siitä, että oli kostanut vuoden 536 tappionsa, rangaissut Vigiliusta hänen petoksestaan sekä sitkeydellään ja voimallaan auttanut onnellisesti voittoon sen uskontopolitiikan, jonka puolesta hän oli aina taistellut.

Kirkko ei ole koskaan antanut Teodoralle anteeksi Silveriuksen väkivaltaista erottamista, hänen monofysismiä kohtaan osoittamaansa uskollisuutta eikä niitä väkivaltaisia voimakeinoja, joita hän käytti tyydyttääkseen kostonhimoaan kirkon miehiä vastaan ja joita käytettiin erittäin pontevalla tavalla Vigiliusta vastaan. Onpa häntä syytetty todellisten rikostensa lisäksi monista muistakin asioista, joista häntä ei oikeutta myöten voida panna vastuuseen, esimerkiksi siitä tylystä kohtelusta, joka tuli Vigiliuksen osaksi, mutta joka todistettavasti tapahtui vasta Teodoran kuoltua. Vuosisadan toisensa perästä ovat kirkkohistorian kirjoittajat solvanneet ja kironneet hänen nimeään, ja melkein naurettavaa on se kiivaus, jolla muutamat heistä kuvailevat Justinianuksen puolisoa »toisena Eevana, joka otti liian nöyrästi opetusta käärmeeltä, uutena Delilana, uutena Herodiaana, joka janosi pyhien miesten verta, helvetin tyttärenä, joka oli täynnä saatanan henkeä ja paholaisen myrkkyä ja himoitsi raivoten sen liiton repimistä, joka oli lunastettu marttyyrien ja tunnustajien verellä».

Teodora ansaitsee saada toisenlaisen arvostelun kuin tämä turha sanatulva on. Koettaessaan toteuttaa toiveitaan hän osoitti epäilemättä liian suurta kiihkoa, liian suurta väkivaltaisuutta, liian harkitsematonta ja leppymätöntä kostonhimoa, liian kylmäveristä julmuutta. Mutta sen ohella hänessä ilmeni myöskin erinomaisia lahjoja — miehekästä lujatahtoisuutta, selvää valtion etujen käsittämistä ja loistavaa ja suurenmoista valtiomieslahjakkuutta. Hän oli sitkeä pyrkimyksissään, uskollinen ystävilleen, ja se monimutkainen politiikka, jota hän pakotti puolisonsa noudattamaan uskonnollisissa kysymyksissä, oli Justinianuksen epäröinnistä ja horjuvaisuudesta huolimatta kaikin puolin keisarin arvoinen.

5

TEODORAN KUOLEMA

Kesäk. 29 p. v. 548 Teodora kuoli syöpään verraten pitkän sairauden jälkeen.

Kunnioittaakseen keisarinna vainajan hautajaisia kokoontui hänen ympärilleen Pyhään palatsiin suuri joukko hovimiehiä ja arvohenkilöitä. Tricliniumissa lepäsi juhlamenojen vaatimusten mukaisesti keisarinnan palsamoitu ruumis. Hän makasi kultaisella vuoteella puettuna purppuraviittaan, diadeemi päässä ja punaiset kengät jalassa. Verhoamattomiin kasvoihin ei kuolema ollut vielä painanut leimaansa. Hän oli vain vähän tavallista kalpeampi ja näytti vaipuneen rauhalliseen uneen. Suuren korokkeen ympärillä, jolla säteilivät kalleimmat kruununjalokivet, paloi pylväitten päässä tuhansittain hopeisia ja kultaisia soihtuja, yhä tihenevään ilmaan kohosivat vahakynttiläin liekkien lomitse arabialaisten hyväinhajujen lehahdukset ja palsamoimisaineitten raskas tuoksu. Vainajan jalkapäässä itkivät eunukit, orjat ja keisarillisen palatsin kaikki naiset suuriäänisesti.

Viimeisen kerran vaelsi koko Bysantti juhlallisena kulkueena kuolleen hallitsijattarensa ohitse. Patriarkka Menas kirkon palveluksessa olevien lukemattomien pappien seuraamana, paavi Vigilius, saattueenaan piispoja ja munkkeja, surupukuiset senaattorit, ylimykset, virkamiehet, korkeat sotilashenkilöt, koko lauma palatsin ja hallituksen virkamiehiä, sen jälkeen pitkä rivi naisia, vöin koristettuja patriisittaria ja prefektien, konsulien, kvestorien, ylimysten ja skolasterien puolisoita, hovinaisia ja palvelijattaria. Kaikki tulivat arvonsa mukaisessa järjestyksessä esiintuomaan keisarinnalle viimeisen kunnianosoituksensa. Pitkän juhlakulkueen loppupäässä tulivat keisarillisen perheen jäsenet ja Justinianus itse, joka aivan kylpi kyynelissä murtuneena sen menetyksen painosta, jota hän täydellä syyllä piti korvaamattomana. Sille naiselle, jota hän oli jumaloinut, hän toi nyt viimeisenä lahjana ja viimeisenä muistona kallisarvoisia koristuksia, upeita kultakirjailuin ja jalokivin koristettuja kankaita, kaikki surupukuun kuuluvat varusteet, joitten oli määrä seurata vainajaa hautaan viimeisenä heijastuksena kaikesta siitä loistosta ja komeudesta, jota hän oli niin suuresti rakastanut elämässään. Ja sulkien vainajan ruumiin syliinsä iäkäs keisari kuiskasi kyynelten vieriessä silmistä viimeiset jäähyväisensä puolisolleen.

Keisarin viittauksesta nostavat keisarilliset ruumiinkantajat paarit, ja ylin juhlamenojen ohjaaja lähestyy vainajaa lausuen kolme kertaa kuuluvalla äänellä kirkkokäsikirjan sanat: »Lähde täältä, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Ja paarien takana järjestyy viimeisen kerran keisarillinen juhlakulkue palatsin kaarikaton alla ja lähtee liikkeelle. Ulkona odottaa surupukuinen kansanjoukko kulkueen saapumista; porteilla, pengermillä ja talojen ikkunoissa nyyhkyttävät naiset hiukset hajallaan tai päästävät äänekkäitä valitushuutoja. Kultahiekalla peitetyiltä ja kankailla verhotuilta kaduilta nousee pyhä savu sakeina pilvinä ilmaan, ja kansanjoukkojen keskitse, jotka odottavat jännittyneinä komeaa näkyä, vaeltaa hitaasti valtava ruumissaatto. Pappien pyhät laulut ja neitojen virrenveisuu sekaantuu surunvalituksiin, hopeatorvien säveliin ja joukkojen vuorohuutoihin. Tuhannet soihdut valaisevat välkkyvää kulkuetta, ja pitkää Mesekatua, Konstantinuksen torin poikki ja Kapitoliumin kautta vaeltaa koko hovi vihkiäkseen Teodoran Pyhien apostolien kirkossa viimeiseen uneen.

Basilikassa pidetään juhlallinen kuolinmessu, ja taas huutaa juhlamenojen ohjaaja vainajalle: »Lähde lepoosi, keisarinna. Kuninkaitten kuningas ja herrain herra kutsuu sinua». Sen jälkeen otetaan pois kultainen diadeemi ja sijalle pannaan pieni purppuraside. Lopuksi lasketaan kulta-arkku, jossa on keisarinnan ruumis, suureen Hirapoliin vihreästä marmorista valmistettuun arkkuun, jonka Teodora itse on aikoinaan tuottanut tuosta idän Saint-Denisistä. Hitaasti hajaantuu kansanjoukko, ja murtunut Justinianus palaa hoveineen autioon palatsiin.

Kun maaseudulla saatiin kuulla uutinen pelätyn keisarinnan kuolemasta, palasi rohkeus ja toivo kaikkien niitten sydämeen, jotka olivat joutuneet kärsimään hänen vuokseen. Johannes Kappadokialainen tuli takaisin Konstantinopoliin ja kuvitteli voivansa saavuttaa uudelleen Justinianuksen suosion. Artabanus hylkäsi sen puolison, jonka Teodora oli pakosta työntänyt hänelle, ja luuli sopivan hetken tulleen salaliiton solmiamiseen keisaria vastaan. Germanos ja hänen poikansa otaksuivat iloisen toivehikkaina otollisen ajan koittaneen pelastua siitä epäsuosiosta, jossa he olivat saaneet niin kauan virua. Antoninakin, Teodoran suosikki ja ystävätär, unohti hyväntekijättärensä ja koetti toisin keinoin turvata asemansa. Kaikista tuntui siltä, että keisarinnan kuolema pakostakin toi mukanaan sekä valtiollisissa että uskonnollisissa asioissa vastavirtauksen, ja oikeaoppiset, jotka punoivat juoniaan keisarin ympäristössä, pyytelivät jo häntä ryhtymään uusiin ja ankaroihin toimenpiteisiin monofysiittejä vastaan, jotka levottomuus oli kerrassaan lamaannuttanut heidän korkean suojelijattarensa kuollessa. Puhuttiin jo siitä, että Pyhä palatsi oli puhdistettava niistä munkeista, jotka olivat jo liian kauan läsnäolollaan häpäisseet Hormisdaksen palatsia. Koetettiin jo kiihoittaa keisaria, nyt kun keisarinna oli kuollut, pakottamaan väkivoimalla Kalkedonin uskontunnustuksen kannattajiksi nuo kerettiläiset, jotka olivat petollisesti keinotelleet itsensä keisarinnan suosioon ja uskaltaneet asettua vastustamaan keisarin käskyjä.

Ei oltu otettu laskuihin sitä syvää rakkautta, jota Justinianus tunsi Teodoraa kohtaan, ei myöskään sitä pitkäaikaista tottumusta, joka oli opettanut hänet noudattamaan puolisonsa neuvoja, eikä sitä toimenpidettä, että Teodora oli ennen kuolemaansa esittänyt puolisolleen hartaimmat toivomuksensa ja laskenut hänen sydämelleen kaikki ne, jotka olivat rakastaneet keisarinnaa ja palvelleet häntä uskollisesti. »Innokkaasti haluten», niinkuin eräs aikalainen sanoo, »noudattaa joka asiassa puolisonsa toivomuksia hänen kuolemansakin jälkeen» keisari pysyi horjumattoman uskollisena niille neuvonantajille, joilla Teodora oli ympäröinyt hänet, ja sille politiikalle, jonka hän oli viitoittanut. Johannes Kappadokialainen sai jäädä epäsuosioon kaikista ponnistuksistaan huolimatta, Belisarius pysyi aina epäiltävänä henkilönä loistavista urotöistään huolimatta, Petrus Barsemes ja Narses olivat edelleenkin keisarin suosikkeja ja Antonina nautti vieläkin hänen luottamustaan Teodoran ystävyyden muistoksi. Germanos ja hänen poikansa tosin pääsivät uudelleen keisarin suosioon, mutta keisariperheen ruhtinaista oli vanhan keisarin suurin suosikki kuropalaatti Justinus, jolle Teodora oli naittanut sisarensa tyttären ja jonka hän oli määrännyt kruununperilliseksi.

Uskonnollisissa kysymyksissä Justinianus noudatti yhtä uskollisesti Teodoran ohjeita. Kun keisarillisen palatsin naisten rakennuksesta tavattiin vanha patriarkka Antimus, jonka Teodora oli kätkenyt sinne, otti keisari suurenmoisesti vastaan tuon kerettiläisen papin, ja yleiseksi hämmästykseksi nähtiin, että monofysiittien pääjohtajat Antimus, Pietari Apamealainen ja Teodosius Aleksandrialainen otettiin ystävinä vastaan palatsissa, ja keisarin tiedettiin yhdessä heidän kanssaan koettavan keksiä keinoja rauhan rakentamiseksi kirkon asioissa. Viimeiseen elinpäiväänsä asti Justinianus ponnisteli toteuttaakseen sitä sovintopolitiikkaa, josta Teodora oli uneksinut. Vigiliuksen, joka oli vangittu ja jonka oli ollut pakko paeta, täytyi lopultakin taipua kiroamaan ne kolme lukua, jotka sitten yleinen kirkolliskokous vuonna 553 juhlallisesti julisti pannaan.

Justinianus ei koskaan unohtanut sitä viehättävää olentoa, sitä viisasta ja voimakasta auttajaa, jonka kohtalo oli suonut hänen tavata. Hänen vuokseen tahtoi keisari pidättää palveluksessaan kaikki ne, jotka olivat olleet lähellä häntä, ja uskollisesti hän säilytti puolisonsa muiston viimeiseen päiväänsä asti. Vielä monta vuotta myöhemmin oli hänellä tapana, tahtoessaan vannoa jotakin oikein juhlallisesti, esittää valansa Teodoran nimeen, ja ken halusi miellyttää Justinianusta, sanoi Teodoraa »suureksi, viisaaksi ja kauniiksi keisarinnaksi», joka oltuaan eläessään puolisonsa uskollinen apulainen rukoili nyt hänen puolestaan Jumalaa iankaikkisuudessa.

Myöntää täytyy, että tämä jumalointi oli jossakin määrin liioiteltua. Tanssijatar Teodoralle ei luonto ollut suonut erikoisen paljon niitä hyveitä, jotka vievät suoraa päätä paratiisiin. Keisarinna Teodoralla oli hurskaudestaan huolimatta monta vikaa ja pahetta, jotka tekivät hänet hyvin vähän soveliaaksi pyhimyksen kehää varten. Mutta eräs piirre ansaitsee erikoista huomiota — nimittäin se, että tällä poikkeuksellisen kunnianhimoisella ruhtinattarella, joka valtiomiesominaisuuksistaan huolimatta kuitenkin aina pysyi naisena, oli — vieläpä aivan kuolemaansa saakka — lumoavan ja hurmaavan viehätysvoiman verraton taikamahti.

Viiteselitykset:

[1] Etevä kreikkal. historiankirjoittaja, joka eli 6:nnella vuosisadalla j.Kr.; oli Belisariuksen sihteerinä tämän sotaretkillä. Kuoli Konstantinopolissa n. v. 562. Kirjoittanut 8 kirjaa käsittävän historian Justinianuksen aikaisista sodista, selostuksen Justinianuksen teettämistä rakennuksista sekä Salaiset muistelmat (Anecdota) nimisen teoksen, jossa hän kuvailee hyvin liioitellusti ja räikeästi Justinianuksen ja Teodoran elämää ja hallitusta.

[2] Rohkenen kehoittaa lukijaa, joka haluaa tarkemmin tutustua yksityiskohtiin tai Teodoran aikakauteen kokonaisuudessaan, perehtymään julkaisemaani suureen teokseen Justinien et la civilisation byzantine au sixième siècle (Paris, Leroux, 1902).

[3] Perintöruhtinaan ja kanssahallitsijan arvonimi.

[4] Roomalaista tunikkaa muistuttava pitkä valkeahihallinen päällyspuku, jota ensin käyttivät vain Rooman keisarit Diocletianuksesta alkaen.

[5] Persian kuningas; oli Persian hallitsijana samaan aikaan kuin Justinianus Itä-Rooman.

[6] Teoderikin kuoltua tuli Länsi-Rooman hallituksen johtoon hänen tyttärensä Amalasvinta. Hän meni naimisiin orpanansa Teodahadin kanssa ehdolla, että saisi pitää hallitsijavallan. Kavala Teodahad vangitutti kuitenkin hänet ja murhautti pian sen jälkeen v. 535.

[7] Muinais-kreikk. kaupunki Marmarameren etelärannalla.

[8] Koston jumalatar.

[9] Koska onnettomuus ei ole minulle tuntematon, voin olla onnettomille avuksi.

[10] Piispan virkapukuun kuuluva valkoinen, kapea, hartioita renkaan muotoisena ympäröivä, edestä ja takaa lyhyen matkaa alas riippuva vaate, johon on kudottu mustia ristejä.