The Project Gutenberg eBook of Aada Wilde, by Thomas Peter Krag

Vähän yli kaksisataa vuotta sitten tuli loppukesäpäivänä mies soutaen Vorre-rannalle — ranta oli saanut nimensä vallan lähellä olevasta metsästä; hän istui isossa leveäkokkaisessa veneessä, jonka huolellisesti sitoi kiinni. Ja nyt hän jäi loikomaan veneeseen, näin eläen päivä päivältä huoneessa, jossa tuskin oli tilaa kääntymiseen. Ja vaikka kuuluukin kovin uskomattomalta, hän eli tässä veneessä kokonaista viisi vuotta, talvet ja kesät. Tällä ajalla ei häntä koskaan nähty päivisin. Mutta iltaisin hänet joskus nähtiin kylässä, joka oli neljänneksen matkan päässä Vorre-rannasta. Siellä hän osti eräästä pikkupuodista ruokaa ja juomaa, mitä tarvitsi ja palasi aina joutuin takaisin veneeseensä. Usein hän saattoi pelästyttää vastaantulijan, jonka kohtasi, kun puoliyön aikaan pohjatuulella ja pimeässä, selkä kumarassa kulki tietä pitkin, kantaen myttyään kainalossa.

Mutta kevätpäivänä, kuudetta vuotta käydessä, hän aamulla meni rannalle ja katseli kauan ympärillensä, ikäänkuin olisi pelännyt, että joku hänet huomaisi. Ja siitä lähtien hän ei enää mennyt veneeseen. Jopa hän sen myi, ja kaiken, mitä siinä sisällä oli. Jonkun ajan kuluttua hän osti itselleen kartanonpaikan ja sen lisäksi pienen maatilkun, rakensi itselleen talon ja ryhtyi raivaamaan maaperää vapaaksi kivistä ja juurista. Eikä kestänyt monta vuotta, ennenkuin hänen maillaan ja pelloillaan iti ja kasvoi, ja kun hän kuoli sittenkuin rehellisesti talonpoikana oli raatanut parikymmentä vuotta, hänen vaimonsa — ylempää laaksosta kotoisin olevan loisen tytär, jonka seitsemän vuotta ennen kuolemaansa oli nainut, ja josta hänellä oli kaksi lasta — jäi hänen jälkeensä perimään enemmän rahoja, kuin mitä oli luullut hänellä olleen.

Ensi aikoina, rakennettuaan talon ja raivattuaan maan, Peter Wilde — tämän hän sanoi nimensä olevan — oli huonomaineisten kirjoissa miehenä, joka varmaankin kauan oli pysynyt piilossa jos jonkin pahanteon tähden. Mutta uurastava elämänsä ja auliutensa auttamaan toisia tuotti hänelle vähitellen ihmisten luottamuksen, ja paljon oli niitä, jotka keräytyivät hänen paariensa ympärille.

Mikäli tiedän, ja vanhojen ihmisten kertomuksista päättäen, jotka olivat puolestaan kuulleet sen isovanhemmiltaan, olivat hänen poikansa ja pojanpoikansa ja vielä eteenpäinkin hyvin vireitä ihmisiä, jotka naimakauppojen ja oman ponnistuksen avulla laajensivat talon viljelystä. Kävisi liian pitkäksi ja vaivalloiseksi läpikäydä koko sukutaulua ja talon varttumisen kehitystä, pantakoon ainoastaan merkille, että kaikki nämä miehet edistyivät askel askeleelta, niin että saivat vakaan mielen ja palavan valistuksen kaihon. Ja lisäksi, että Anders Wilde (kuoli 1790) saattoi varallisuuttaan vahingoittamatta rakennuttaa ison talon, josta näki laajalti vihanneita maita, kanervikkoja ja sammalsoita, jopa ylimmistä kattoakkunoista vilahdukselta mertakin.

Mutta ainoastaan kahdella taholla oli talolla tasaiset ja lempeän hymyilevät ympäristöt. Pohjoisen ja lännen puolella oli Vorre-metsä ja Bö-tunturi. Vorre-metsä oli tiheä, niin että oli vaikea päästä läpi. Bö-tunturi oli äkkijyrkkä, niin että ainoastaan villit eläimet ja isot metsälinnut siellä asustivat. Kolme kertaa viimeksi kuluneena kymmenenä vuotena oli talon väki löytänyt kuolleita susia, jotka olivat suistuneet alas ja loikoivat niskat taittuneina jyrkimmän rinteen juurella. Lumipyry oli kaiketi yllättänyt ne ylhäällä tunturin harjalla.

Bö-tunturilla oli tarinansa susista, ja samoin oli Vorre-metsällä tarunsa Huima härästä.

Kun Anders Wilde pani enemmän arvoa kauniiseen taloon ja suureen karjaan kuin runsaisiin rahasäästöihin, ja kun hän ei rahojaan itkenyt, sai kartano hänen aikanaan paitsi komeata asuintaloa isoine ulkorakennuksineen lisäksi joukon hevosia, kauniita ja voimakkaita, ja isosarvisia ja raskasutareisia lehmiä. Mutta erityisen kuuluisa oli Huima härkä, jota ihmiset tulivat kaukaa katsomaan, ja josta talollinen Joel Grättung turhaan tarjosi viisisataa riksiä (hän kiljui vihoissaan, kun ei sitä saanut). Mutta se oli liian väkevä taipumaan kurin alaiseksi, ja eräänä päivänä, kun se kävi laitumella syöden puna-apilaa, se katkaisi paksun liekaköyden, johon oli kytketty, ja hyökkäsi mylvien Vorre-metsään. Anders Wilde lähetti useita sitä etsimään, mutta metsä oli syvä, ja härän mylvinä, joka silloin tällöin kuului, oli epävarma opas, kaiku kun vastasi Bö-tunturilta ja vielä kauempaakin. Kerran tosin etsijät löysivät puron rannalta jälkiä, jotka eivät saattaneet olla vanhoja; mutta Huimaa he eivät löytäneet. Ja kuitenkin pitkin kesää tuli sana muutamilta henkilöiltä, jotka olivat sen nähneet. Se oli isompi ja rajumpi kuin kaikki muut härät niillä seuduin. Sen silmät olivat pikemmin hurjat kuin ilkeät. Muiden härkien voima kytkettiin pilttuuseen tai liekaköyteen, mutta se temmelsi vapaana avarassa metsässä. Se oli melkein kesyttömän metsäeläimen näköinen.

Anders Wilde luuli jonkun aikaa, että talonpoika Joel Grättung oli puolestaan edistänyt härän irtipääsemistä; mutta ne, jotka paremmin tunsivat asian, arvelivat, että talon paimenella Njell’illä oli jotain asian kanssa tekemistä. Eräänä päivänä kun tämä paimen oli päihdyttänyt itsensä, hän virkkoi Huimasta puhuttaessa:

— Minä en sitä päästänyt, vaan se tempautui itse irti ja meni metsään. Silloin pälkähti päähäni, ettei se tehnyt sitä aiheettomasti, vaan jonkun seikan vuoksi, jolle me emme mahda mitään. Ja minä menin sen jälkeen ja huomasin vielä paremmin, että jokin seikka veti sitä metsää kohti, se nyökäytti päätään, ja minä ymmärsin, että se sanoi hyvästi, ja minäkin nyökäytin sille hyvästiäni, ja silloin se vielä kerran käänsi päätään ja mylvi, ja silloin käsitin, että se pyysi, etten noutaisi ketään sen luo, ja minä vastasin luonnollisesti myöntävästi…

Monet väittivät, että tämä oli miehen puhetta, jonka pään viina oli pimittänyt ja pannut sekaisin. Mutta todennäköistä oli ettei paimen tahtonut sitä löytää, siksi taitava hän oli, ja hän tunsi metsän liian hyvin, jotta ei olisi voinut. Hän saikin kuulla pahaa isännältään, joka sanoi:

Taru Huimasta ei tähän pääty, mutta nyt seuraa kertomus sen taistelusta
Bö-tunturin karhun kanssa.

Bö-tunturin itäinen rinne oli loivan kalteva eikä siis likimainkaan yhtä jyrkkä kuin etelärinne. Vuoren juuri oli katajien peittämä, ylempänä kasvoi vuorikanervaa ja vaivaiskoivuja. Tällä kohdalla oli monta vuotta asustanut karhu. Kesäisin sitä ei paljoa nähty, mutta alkusyksystä se liikkui paljon, söi marjoja ja mehukkaita juuria ja joi vuoripuron vettä.

Tapahtuipa eräänä iltapäivänä syyskuun alussa, että neljä miestä, jotka olivat metsänhakkuulla vuoren rinteellä, kuuli kaukaista mylvinää: härkä ja karhu vastasivat toisilleen. Tätä jatkui iltaan asti. Suuressa metsäsalissa kohosivat puut liikkumattomina äärimäisten oksien lehtiä myöten, länsitaivaan puna hohti tummana ja alinomaa kaikuivat molempien eläinten äänet kautta metsän. Ja tätä jatkui yhä vaan; ei kumpikaan suostunut vaikenemaan ensiksi; mutta ei kumpikaan myöskään tahtonut ensiksi hyökätä kimppuun.

Mutta kun keskiyö laskeutui harmaine hämyineen, taisteltiin syvällä Vorre-metsässä. Sieltä kuului murinaa ja läähättävää mylvinää, aika ajoin voimakkaita ääniä, jotka kuulostivat taikakalulta. Moninkertainen kaiku vastasi. Miehet, jotka juuri olivat paneutuneet levolle, heräsivät, ja kun mylvinää jatkui, he kohosivat kuuntelemaan. Ja kun taistelumelua jatkui vielä hyvin kauan, kiristivät miehet hampaansa yhteen, heidän silmänsä verestivät, ja he sanoivat:

— Ottakaamme kirveet mukaan ja menkäämme katsomaan, miten ne siellä elämöivät.

Ja he kulkivat melun suuntaan. Kaksi tuntia läpeensä kesti murinaa ja mylvinää, ja yhtä kauan miehet kulkivat edelleen, itse huutaa hoilottaen ja raivaten kirveellä tietä, missä oksat olivat esteenä. Vasta kun aamu alkoi sarastaa, he osuivat Huiman kohdalle melkein huomaamattaan. Se makasi siinä kuolleena; sen ympärillä oli heinää, ja juuria oli nyhdetty ylös.

Miehet seurasivat sitä hetken. Silloin he löysivät karhun. Se loikoi kyljellään, pahoin härän sarvien haavoittamana ja kuolleena.

Anders Wilde sai kuulla, että hänen härkänsä oli löydetty, ja hän kuljetutti sen taloon. Mutta kun hän kuuli miten hurjasti se oli taistellut kuolinkamppauksensa karhun kanssa, jonka itsensä oli täytynyt heittää henkensä, löi hän rystät pöytään ja puhui härästä kuin kuolleesta sankarista ainakin, jonka ruumiin ääressä ei itketä, vaan lauletaan ylistyslauluja. Hän hautautti sen ja vieritytti ison kiven sen haudalle ja hakkasi itse sen nimen hautaan. Hän puhui siitä, kun tuli vieraita, kuoloonsa asti.

Anders Wilde oli kaiketi se suvun jäsen, jolla oli suurin toiminnan tarve. Hän repi alas, minkä isänsä ennen häntä oli rakentanut, kun se alkoi homehtua ja rappeutua, ja vaikka kunnioittikin isänsä muistoa, hän etupäässä piti silmällä, mikä kunakin päivänä tai lähimmässä tulevaisuudessa oli tarpeellista.

Hänen poikansa ja pojanpoikansa eivät olleet hänen kaltaisiaan. Heillä ei ollut hänen suuria, voimakkaita otteitaan; mutta heitä miellytti enemmän istua pihalla ja kertoa vieraille, mitä hyvää esi-isänsä olivat tehneet. Jos asiaa ennakkoluulottomasti arvostelee, niin alkoivat heidän isiensä aikaansaannokset olla heille vastuksena. He kunnioittivat niitä erinomaisesti, sellaisina kuin ne olivat, eivätkä edes hajoittanéet niitä rakennuksia alas, mitkä olisi hajoitettu, jos joku vanhoista Wildeistä olisi elänyt.

Sakarias Wilde, suvun viimeinen miehinen vesa, menetti aikaisin vanhempansa; varttuessaan hän ei osoittanut vähintäkään harrastusta maatalouteen, vaan antoi pehtorin hoitaa kaikkea. Jopa hän jonkun aikaa ajatteli myydä talon ja kartanon; mutta tämä oli ainoastaan nuoren veren nostama tuuma. Sillä kun hän oli saavuttanut varttuneen iän, liikkui hänessäkin rakkaus niihin huoneisiin, joissa esi-isänsä monessa polvessa olivat eläneet. Mutta pellon ja niityn työläs viljeleminen, se työ, joka vaatii tasaista ajatusta ja sitkeää kestäväisyyttä, ei häntä huvittanut. Sen sijaan, että olisi istunut kotona ja huolehtinut talostaan, hän teki monta ulkomaanmatkaa, kävi Tanskassa, Saksassa jopa Italiassakin, josta toi mukanaan kotia vanhoja kuvia ja kauniisti koristettuja kiviruukkuja.

Neljänkymmenen kolmen vuoden ikäisenä Sakarias Wilde nai lähikylästä upseerin tyttären, ja senjälkeen hän ei enää matkustellut. Hän eli onnellista ja iloista elämää vaimonsa kanssa, ja kun tämä kuoli heidän avionsa toisena vuotena, synnytettyään tyttären, hän suri syvästi ja samoili paljon autioilla paikoilla, tai istui tuntikaudet tyhjissä huoneissa, missä niin monet seikat muistuttivat vainajaa. Se ei auttanut, kuten monet luulivat, että hänellä nyt oli lapsi. Hän ei kernaasti nähnyt tätä tyttölasta. Aika kului, eikä hänen alakuloisuutensa haihtunut. Silloin tuli hänen luokseen eräs ystävä, jota hän ei ollut nähnyt senjälkeen kuin he molemmat olivat lapsia. Se oli kapteeni Carl Kruse, joka oli muuttanut neljänneksen matkan päässä olevaan kylän linnoitukseen. Tällä oli sotilastoimensa ohella ainoastaan yksi huvi, nimittäin metsästys. Ja nyt sai hän Sakarias Wilden taivutetuksi tulemaan mukaan hänen retkilleen. Wilde oli niinikään ennen harjoittanut metsästystä, mutta etupäässä silloin, kun hänellä ei ollut parempaa tehtävää. Nyt hänestä jotenkin pian tuli oikein innokas metsämies. Veneessä hän ajoi takaa telkkiä, ruokkia ja sorsia, jotka uiskentelivat uloinna saaristossa. Tai kulki hän metsässä teirien ollessa soitimella päivännousun aikana. Kävivätpä he paljon metsällä, viipyivät usein poissa päiväkaudet. Wildestä tuntui ylen virkistävältä kulkea avaran ahon yli ja humisevien puiden juurella ja kuunnella kaikkia eri ääniä vapaassa luonnossa: sirkan laulusta ruisrääkän huutoihin, ja lisäksi kuulla Carl Krusen pikkupakinaa linnuista ja eläimistä.

Wilde sai seurustellessaan ystävänsä kanssa vähitellen takaisin mielensä tyytyväisyyden. Ja kun se aika läheni, jolloin hänen ja kapteeni Krusen oli määrä lähteä matkaan, kun he olivat vähäisellä aterialla, hevosen jo ollessa valjastettuna kääseihin, he olivat molemmat usein meluavan iloiset. Ja kun he viimein lähtivät liikkeelle ja hevonen alkoi juosta, niin että takana olevat matkatavarat järkkyivät, silloin saattoi usein tapahtua, että molemmat metsästäjät, etenkin Wilde, huusivat ja riemuitsivat ihastuksesta. Heidän oli niin hyvä ja mukava istua, yllään metsästyspukunsa, jotka olivat paksua kangasta, mutta kuluneet, melkein rikki hankautuneet paljosta käyttämisestä. Sillä se oli heidän omituisia metsästäjä-periaatteitaan, ettei vaatteita saanut korjata, vaan että niiden piti roikkua heidän yllänsä niin kauan kuin suinkin. Toinen heidän periaatteitaan oli se, etteivät koskaan kiroilleet ja olleet tyytymättömiä, jos tuli huono ilma heidän retkelleen. Sentähden he mukautuivat sekä sateeseen että ukkosilmaan ja vaikenivat. Ehkä nämä periaatteet juurtuivat heihin sen erikoisen elämän vallitessa, jota viettivät metsästysretkillään metsän ja laakson etäisimmillä rajoilla: heidän hiipiessä ääneti koiran jälessä, joka alinomaa ilmoitti (he eivät koskaan sallineet koiransa noutaa saalista), heidän viheltäessä kuin linnut, huutaessa kuin jänikset ja toiste, kun ei mitään riistaa ollut tavattavissa, samoillessa ja ottaessa auringonkylpyä, loikoessa kernaammin kanervikossa kuin vaipaksessa. He eivät pelänneet käärmeitä eivätkä myrkyllisiä hyönteisiä, he kun puoleksi olivat niiden tuttavia.

Olipa, mikäli itse kertoivat, siellä ylämailla muutamia oikein saastaisia elukoita; mutta kun he sieltä palasivat, he kylpivät ja muuttivat ylleen puhtaat vaatteet, ja söivät ampumaansa riistaa, ja tämä ateria metsästysretken jälkeen oli verraton.

II.

Vähitellen Sakarias Wilde sai takaisin mielensä tasapainon, ja hänen mennyt onnellinen yhdyselämänsä vaimonsa kanssa muuttui vähitellen värikkääksi muistoksi. Hän ikäänkuin uudelleen sukelsi esiin todellisuuteen. Silloin hän rupesi rakastamaan pientä tytärtäänkin, veti häntä luokseen uudistuneen mielensä kiintymyksestä ja pakinoi ja naureskeli hänen kanssaan. Jopa tästä pienokaisesta tuli hänelle tuki: tytön syntymä oli tapahtunut siihen aikaan, joka oli tuottanut hänelle suuren surun; mutta pienokaisen valoisa pää tuijotti sitä maailmaa kohti, joka oli tulossa. Tästä tyttösestä tuli hänen menneisyytensä ja tulevaisuutensa; jopa hänen suruttomat valkoiset lapsenkasvonsa usein aiheuttivat sen, että hän itse tunsi itsensä suruttomaksi ja että uusi nuoruus versoi hänessä. Ja niin hän päällepäätteeksi saattoi hakea hilpeyttä ja naurua monen ystävänsä seurassa.

Sentähden sattui silloin tällöin kun Sakarias Wildellä ja kapteeni Krusella oli ollut oikein hyvä onni metsällä, että edellinen sanoi, noudattaen hiljaista sisäistä kapinan ääntä:

Ja molemmat nyökäyttivät päätänsä ja panivat kokoon oivallisen ruokalistan. Ja he lähettivät sanan päällikkö Bögille. Sillä päällikkö Bög oli kyllä hyvin laiska, niin ettei itse käynyt metsällä; mutta herkullisesta pöydästä hän piti kaikkein enimmin täällä maailmassa, ja sentähden hän oli hyvä olemassa mukana, ja tullessaan hän aina tiesi, mitä oli odotettavissa, ja sentähden hän aina tuli leveä hymy huulillaan ja polttaen väkevää sinitäpläistä havannasikaariansa. Hänellä oli aina tapana ensin mennä kyökkiin kuulemaan ruokalistan ja nostelemaan padankansia ja antamaan ohjeita, sillä monen muun kykynsä ohella oli päällikkö taitava kokkikin. Sitten meni hän sisälle ja syleili herttaisesti molempia metsästäjiä.

— No hitto vieköön, hän aina sanoi, siitä tulee suuremmoista, hä! Sinullahan on kalaa, Wilde! Saatpa siis tarjota meille Johannisbergeriä vuodelta 10. Ja sitten paistin kera Bordeaux-viiniä, jonka pullossa on vihreä nimilippu. Onko sinulla häränselkääkin? Vähän samppanjaa sen lisäksi Wilde, vähän samppanjaa… häränverta ja samppanjaa, eikö niin…. hiisi vieköön!

Kotvan myöhemmin istuivat sitten Sakarias Wilde ja molemmat upseerit yhdessä syöden ja juoden. Wilde omasta puolestaan joi ateriaksi kernaammin yhtä ainoata viiniä kolmen asemesta. Ateria ei suinkaan ollut hienon hienoa, ainoastaan kalaa ja lihaa, paistettua ja keitettyä ilman erityistä taidokkaisuutta. Siihen kuului keitettyä turskaa tai kampelaa, kastikkeena sulatettua voita — Johannisberger viiniä, paistia — Bordeaux-viiniä, paistettua häränselkää — samppanjaa. Luonnollisesti viinit tekivät vaikutuksensa varsinkin päällikköön. Tämä oli jotenkin paksu ja veltto; hän oli aina antanut elämän hiljalleen viedä häntä eteenpäin. Mutta näiden aterioiden aikana hän sai melkein tavattoman levottomuuden ruumiiseensa. Hän jutteli ääneensä, ja kaikki, minkä hän sanoi, oli lausuttu pöytäpuheen muotoon. Hän virkkoi aina:

Hieman myöhemmin saattoi huomata oireita siitä, että hän valmistautui tuomaan esiin yhtä ja toista ajalta, josta ei koskaan muulloin puhunut, paitsi kun oli juonut, ja jota silloin mainitsi »espanjalaisiksi päivikseen». Yhtäkkiä hän hieman kohosi tuoliltaan ja huudahti:

Tämä tiesi sitä, että hänen nuoruutensa seikkailut lähestyivät hänen mieltänsä. Mutta lopulta hän nopeasti lykkäsi tuolin taakseen ja seisoi siinä jäykkänä ja suorana, ja silloin molemmat toiset tiesivät: »Nyt ovat seikkailut saapuneet». Ne olivat saapuneet ja innostivat hänet usein laulamaan. Niin päällikkö Bög lauloi. Ensi kerran, kun hän sen teki, Wilde totta puhuen hieman hämmästyi; mutta vähitellen hän siihen tottui, jopa siitä pitikin; sillä päällikkö Bög ei laulanut huonosti: hänen äänessään oli jotain, joka kajahti vaskitorven kirkkaille äänille.

Näin laulettuaan, hän tuli levollisemmaksi rykäisi, joi maljan ja kävi vakavaksi. Mutta kotvan kuluttua tuli esille, mitä hän oikeastaan tahtoi saada sanotuksi. Se oli kertomus kokemastaan tapahtumasta niiltä ajoilta, jolloin hän aamulla auringon loistaessa yli kaupungin nousi ja ajatteli: »Minkähän seikkailun tämäkin päivä on tuova mukanaan?» Sillä missä luutnantti Bög kulki, siinä kertyi seikkailuja. Niissä piili suurta elämäniloa noissa päivänpaisteisissa aamuhetkissä, kun hän puki ylleen univormunsa, läksi ulos, katseli ympärilleen ja antoi miekan riippua, niin että sen kärki ympäriltä hiipaisi katukäytävän kivilaattoja… ja päivä kului ja hämärä laskeutui. Ja hämärä kului ja yö tuli. Ja noina päivän ja yön välisinä hetkinä oli hänelle tapahtunut jotain niin selittämätöntä, että hän itsekseen ajatteli: »Mitähän tämä lieneekään? Mitä ihmeellistä, valkoista espanjatarta minä syleilen, joka minua syleilee?… todellako häntä, tuota ylhäistä ja kaunista? Kuinka tämä oikeastaan on tapahtunut?…» Ja aamulla, kun tuo nainen vavahdellen oli avannut hänelle takaoven, kuiskaten, hän kun pelkäsi miestään tai ankaraa veljeään, hän katsoi espanjattareen vielä kerran, niin että tämä hengitti syvään ja kuiskasi tulevasta kerrasta hänen korvaansa.

Silloin hän meni ulos kadulle, joka oli autio, sillä kaupunki nukkui. Aamu sarasti idässä, ja hän kulki kotiapäin. Mutta hänen oli tarve puhua parhaan ystävänsä kanssa onnestaan. Ja kulkiessaan ystävänsä asunnon ohi, hän naputti ikkunaruudulle. Mutta ystävä oli valveilla; hänelläkin oli ollut seikkailunsa, mutta ankarampaa lajia: taistelu kolmen kanssa miekoilla. Hän oli omituinen synkkä merimies, joka ei koskaan ollut jättänyt kieroa hymyä eikä pienintäkään ivallista sanaa rankaisematta. Hän haki taistelua, hän rakasti taistelua, silloin vasta hänen vahvat hermonsa huumautuivat, silloin vasta hän sai syvään hengitettyä… Naiset merkitsivät hänelle vähemmän.

— Mutta me istuimme ja juttelumme yhdessä, minä omasta seikkailustani ja hän omastaan. Hän sitoi käsivarteen saamansa haavan ja ojensi käsivarttaan osoittaakseen, ettei se mitään merkinnyt ja hän huusi: »Odottakoot vaan, kyllä he minut taas tulevat kohtaamaan»…. Ja minä tuijoitin eteeni, ja mieleeni muistui espanjattaren katse: »olen taas kohtaava hänet!» — Nämä olivat päiviä, hyvät herrat, täynnä uljuutta ja humua ja ruusujen tuoksua, hyvät herrat!

He saattoivat jäädä istumaan pöydän ääreen niin kauan, että pöydällä olevat kynttilät savusivat ja itkivät runsaita kyyneleitä alas kynttilärannikalle. Vähitellen tuli hiljaista suuressa huoneessa. Sakarias Wilde ja kapteeni Kruse eivät enää puhuneet. Päällikkö kallisti päänsä pöydän laidalle ja nukahti. Tämä oli ikäänkuin lähtömerkki. Wilde kutsui palvelijoita, antoi määräyksensä, ja päällikkö kannettiin varovasti ylös vierashuoneeseen, häneltä riisuttiin vaatteet ja hän pantiin telkkäpatja-peitteen alle. Heti jälestä menivät Wilde ja kapteeni niinikään levolle.

— Kuulehan, Kruse, miten kävikään eilen… mitä minä teinkään… enkö lasketellut kelpo lailla loruja… samppanja varmaan minut pimitti… vai mitä?

— No etpä sinä loruillut tavallista enempää, rauhoitti häntä kapteeni Kruse; mutta olemme nukkuneet kauan, on parasta, että pukeudumme aamiaiseksi.

III.

Molemmat metsästäjät eivät kuitenkaan usein pyytäneet päällikköä pitoihin ja levottomuutta aiheuttamaan. Yleensä he istuivat kahden, syöden metsänriistaansa, jutellen tasaisesti ja järkevästi. Jos oli kesä, he aterian jälkeen istuutuivat ulos altaanille ja polttelivat sikaareja pari tuntia ja panivat aikaisin maata. Seuraavana päivänä aamiaisen jälkeen oli Krusen tapana ratsastaa kaupunkiin.

Mutta tämän jälkeisinä tunteina saattoi tapahtua, että Sakarias Wilde vaipui ajatuksiin. Että hän kulki ympäri, ja ikäänkuin tahtoi käydä käsiksi johonkin paikkaan ja rakentaa siihen, mihin ennen häntä oli rakennettu.

Mutta useimmiten siitä ei tullut sen enempää, kuin että hän kulki katsomassa, missä kunnossa pelto oli, kasvoiko paljo puna-apilaa. Kauniina ja nopsana hän astui, useimmiten yllään musta vaippansa, jota hän kädellään niin kannatti, että se näytti jonkunlaiselta verholta. Säännöllisissä kasvoissa, rauhallisine harmaine silmineen, oli ystävällinen ilme. Jos joku kulki hänen ohitsensa tiellä hän aina tervehti Sakarias Wildeä ja sai vastatervehdyksen, jota säestävä ilme tuntui osoittavan, että tuo kohtaaminen tuotti Wildelle erittäin iloisen yllätyksen.

Saattoipa niinkin käydä, ettei Wilde tahtonut näyttää niin kovin harrastavan puna-apilan kasvua, ja että läksi ratsastamaan. Useimmiten tietä pitkin, jota hän ja nuori vaimonsa vuosia sitten usein yhdessä olivat astuneet. Silloin hän antoi hevosen kulkea käymäjalkaa. Silloiset hetket muistuivat hänen mieleensä ja tuottivat hänelle tässä kauniissa lehtokujassa kaukaisen, viehkeän surun. Saattoipa hän yksinään moneen kertaan ratsastaa edestakaisin. Joka kerta palasi hänen mieleensä enempi muistoja. Mutta sitten hän joskus tempautui irti näistä muistoista ja ratsasti täyttä laukkaa avoimelle valtatielle, joka johti kaupunkiin. Täällä hän satulassa istuen puhutteli useita palvelijoita, hänelle nyökäytettiin tervehdyksiä ikkunoista, hänen oli poikkeaminen moneen pihaan ja juominen lasi emännän hedelmäviiniä, jota aina suuresti kehui. Sitten hän painautui alas linnaupseeri-ystäväinsä luo ja puheli kapteeni Krusen kanssa tulevasta metsäretkestä.

Usein hän vasta myöhään illalla ratsasti kotiapäin; mutta tällöin moni hänen taloaan koskeva seikka johtui hänen mieleensä: — Pehtori oli pantava pois, hän tuli jo vanhaksi! olihan hän jo tuiki kelvoton toimeensa. Häntä vaivasi korvan suhina, ja hänellä oli suuret tukot korvissa. Ne olivat villoja, ja hän piti niitä niin kauan, että ne kävivät jotenkin mustiksi. Sehän oli inhoittavaa. Tämän jälkeen oli toinen pehtori saava talon ohjat käsiinsä. Asunnon ja ruokaa oli vanha pehtori saapa; mutta nyt hänen täytyi pois toimestaan, nyt täytyi talon saada uusi pehtori.

Ja metsä… Metsää täytyi vartioida, siitä varastettiin enemmän kuin sietää saattoi. —

Vielä kotia tultuaan ja maata pantuaan Sakarias Wilde ajatteli noita muutoksia.

Mutta seuraavana päivänä tuli odottamatta joku vieras, joka viipyi päivälliseen.

Ja iltapäivällä viimeinen Wilde kulki pihallaan, nopsana ja kaikessa epäkäytännöllisyydessään miellyttävänä, ystävällisesti tervehtien ohikulkijoita, olipa se sitten pehtori villatukkoineen korvissa tai joku niistä, joita hän oli vahvasti epäillyt luvattomasta metsänkaatamisesta.

IV.

Usein toivon, että ihmiset voisivat asua laajoilla alueilla, missä saattaisivat nähdä tuntureita, vuonoja ja merta. Missä voisivat tuntea sitä rikasta ilmaa, kun tuuli pyyhkäisee aavikolta aavikolle. Missä voisivat päivisin nähdä auringon loistavan läpi kuultavan ilman, ja missä yön tultua, kuu ja tähdet ilmaantuisivat heidän katseilleen, ja missä näiden ollessa poissa, suuri rauhaisa pimeys tuudittelisi ja tekisi heidän unensa vahvaksi ja virkistäväksi.

Toivon sitä, minä kun olen tavannut niin useita hyviä ja kauniita ihmisiä sen väen keskuudessa, jonka suku on asunut ja joka itse asuu korkeissa huoneissa lähellä metsää ja merta. Sillä ei suinkaan ole mikään vähäinen asia astua omalla lattiallaan, saada ravintonsa omasta maaperästään ja nähdä yrttien, puiden ja kukkien versovan omien käsiensä aikaansaannoksina ja tietää, että täällä kulkivat isät siitä alkaen, kuin olivat nuoria, siihen asti, kuin tulivat vanhoiksi, ajoista alkaen, jotka näyttävät ikäänsä harmaantuneilta, tähän päivään asti.

Olen nyt puhunut Wilden suvusta, mutta ainoastaan sen naisen tähden, josta nyt aion kertoa. Sillä on parempi nähdä hänen seisovan heidän taustaansa vasten, eikä yksin isänsä rinnalla; sillä oli enempi jäntevyyttä Aada Wildessä kuin Sakarias Wildessä. Sillä samoin kuin omenapuun valkoinen kukka on koko puun kaltainen, jonka oksalla se puhkeaa, samoin Aada Wilde pohjaltaan oli vanhojen Wildein kaltainen, ja hän kasvoi solakaksi ja vapaaksi Bö-tunturin ja Vorre-metsän suojassa.

Sanoin aikaisemmin, että Sakarias Wilde nosti päänsä pystyyn ja alkoi elää uudestaan maailmassa, ja että hänen tukensa silloin oli pikku tyttärensä. Mutta niin kauan kuin tämä oli aivan pieni, hän kuitenkin tuotti isälleen ainoastaan hetken hauskutusta, eikä voinut kauempaa kiinnittää hänen mieltänsä. Hän ei voinut ymmärtää pienokaisen jokeltamista (sitä eivät miehet koskaan opi ymmärtämään; naiset ymmärtävät sitä heti ja ikäänkuin vaistomaisesti). Hän sai lapsesta oikeata iloa vasta silloin, kun se oli varttunut niin, että se osasi lausua oikeita sanoja, jotka hän ymmärsi ja joista hänen ei tarvinnut suuttua kuin hepreasta.

Ennen hän oli pitänyt lapsesta sen valoisan hymyn ja kirkkaiden silmien vuoksi ja niiden muistojen tähden, jotka siihen liittyivät. Nyt tyttönen vähitellen kävi hänelle vallan korvaamattomaksi. Hän oli pohjaltaan aina isän ajatuksissa — nämä pitivät hänestä kiinni kuin kaksi varovaista kättä. Joka aamu hän meni lapsen luo, suuteli häntä ja sanoi:

Ja päivällä tuotti hänelle tyyntä iloa puhella hänen kanssaan ja kuulla, miten tytölle selvisi yhä enemmän asioita.

— Nyt hän ilmeisesti varttuu, Herra Jumala, totisesti hän varttumistaan varttuu, näin hän itsekseen mutisi, joka kerta kun tyttö oli kysynyt häneltä jotakin, mikä oli hämmästyttänyt häntä järkevyydellään. Jo tytön ollessa nelivuotias hän osti hänelle kuvakirjoja ja näytti ja selitti hänelle kuvia, ja nyt hän ei koskaan kulkenut iltakävelyllään yksin: Aada oli aina hänen kanssaan, ja molemmilla oli paljo yhteistä juteltavaa. Wilde puhui hänelle ruohosta ja kukista, lehmistä ja hevosista, kuusta ja tähdistä — kaikesta, minkä pienokainen saattoi nähdä ja kuulla. Jopa hän antoi hänelle oman lehmän ja kanan, ja suuri keltainen espanjalainen kukkokin lopulta joutui hänelle.

Kuusivuotiaana sai Aada alkaa koulunkäyntinsä. Tätä koulua piti eräs vanhanpuoleinen, herkkänauruinen neiti, joka aina käytti mustaa silkkihametta. Joka aamu oli Aadan lähdettävä ajaen kouluun tuon neiden kotiin, joka oli melkein neljänneksen matkan päässä Vorre-talosta. Wilden ajatus oli alussa, että joku talon rengeistä kyyditsisi hänet sinne, mutta vähitellen hän itse rupesikin kyyditsijäksi. Itsekin hän ihmetteli, että säännöllisesti ja täsmällisesti kävi häntä noutamassa kaksivaljakkoisilla kääseillään; muuten hänen usein oli vaikea saada aikaansa sopimaan. Kun oli erittäin kaunis ilma ja Wilde oli erityisen hyvällä tuulella, meni hän jalan noutamaan Aadaa. He kulkivat silloin kotia vihreiden puiden alla, jotka ojensivat toisilleen oksiaan yli lehtokujan. Aada kertoi isälleen kaiken, mikä oli tapahtunut koulussa, ja isä kuunteli tarkkaavasti.

Ensimäinen tapahtuma Aadan koulunkäynnissä oli hänen kukkoaapisensa. Tämä aapisen kukko oli nipasta napaan espanjalaisen kukon näköinen, olipa sillä silmässä tuo sama hymyilevä välkekin, kuin espanjalaisella. Mutta erityisesti oli merkille pantavaa, että tämä aapiskukko muni kosolta hänen patjansa alle, kun aapinen oli valmiiksi luettu. Koko juttu tapahtui seuraavasti: Isänsä neuvosta Aada pani aapisen pieluksensa alle, ja seuraavana aamuna hän siitä löysi hunajakakkua, suklaata, rintasokeria, rusinoita, manteleita ja leivoksia. Hän kertoi siitä aamiaispöydässä ja katsoi kysyvänä isäänsä. Tämä istui vallan levollisena ja virkkoi:

— Kysyin eilisiltana Kathrinelta (Vorre-talon palveluksessa oleva eukko, joka lakaisi pihaa ja ruokki kanoja), ja hän sanoi: — Kukot eivät voi munia.

Mutta tähän vastasi Wilde, että aapisen kannessa oleva kukko ei ollut toisten kukkojen kaltainen.

Aada ei vielä ollut vallan varma siitä, oliko aapiskukko pannut namut pieluksen alle. Ja vähän väliä hänen mielessään sukelsi esiin epäluulo siitä, että kenties hänen isällään ja opettajattarella oli ollut jotain asian kanssa tekemistä. Niin juuri opettajattarellakin. Sillä eräänä päivänä, kun Aadan piti lähteä, otti tuo vanha nainen hänen päänsä käsiensä väliin, katsoi hymyillen hänen silmiinsä ja sanoi:

Tämän kertoi vanha neiti Wildelle, kun hän ja Aada läksivät ajamaan kotiapäin, ja Wilde nauroi sille. Silloin alkoi Aada ajatella, että he varmaankin pitävät häntä pilanaan, ja oikeastaan hän ei ollut mielissään koko tapahtumasta.

Aada ei tuottanut opettajattarelle paljoa vaivaa. Hän istui hiljaa tunneilla, silloin tällöin hän tarkkaavasti katseli ympärilleen; jos joku käyttäytyi sopimattomasti, näytti Aada sitä ihmettelevän; tuntui siltä, kuin hän ei olisi sitä ymmärtänyt. Pihalla, väliajoilla, hän kernaasti kulki käsi kädessä pikku tytön kanssa, joka oli hänen paras ystävänsä. Leikkiessään ja juostessaan Aada osoitti omituista varmaa reippautta, ja hänen liikkeensä olivat pehmeät ja samalla levolliset; niitä leimasi ominainen urhakka sulous.

VI.

Kun Aada Wilde myöhemmin elämässä palautti mieleensä sitä aikaa, jonka oli asunut Vorre-kartanossa, muisti hän talon ja pihan ja ulkorakennukset isoine asumattomine huoneineen, senlisäksi hän muisti talon renkipojan, Perin, kanapiian, vanhan Kathrinen, ja kuskin, Iisakin, sekä vieraat, joita yhtenään tuli ja meni. Papinkin hän muisti, miehen, jolla oli ystävälliset kasvot suunnattoman suuren hatun alla, lääkärin, ryppyisen miehen, jota hän hieman pelkäsi, hän kun kiroili niin kauheasti. Kummallista kyllä, hän kaikkein viimeksi muisti talon alituisia vieraita. Päällikön, jolla oli leveät, punaiset kasvot, kapteeni Krusen, joka aina tuli niin tyynenä, sivellen ruskeata kokopartaansa, ja kaikkein viimeksi hän muisteli isänsä ystävällisiä kasvoja. Hänen Aada näki istuvan, epätietoista mistä syystä oikeastaan, korkealla selkänojalla varustetussa, ruskeassa, nahalla päällystetyssä tuolissa kulmahuoneessa, joka oli merelle päin.

Muuten hänen mieleensä parhaiten muistuivat kesät Vorre-kartanossa. Talvisin hänen täytyi paljo pysytellä sisällä, ja silloin päivät kuluivat hänen huomaamattaan. Mutta kesällä, kun kaiken ylitse liiteli lämmin ilma, kun kaikki oli hiljaista, kun ilma humisi kuumuudesta, ja hyönteiset lauloivat ja lehmä ravisti kelloansa, silloin häntä miellytti kulkea ulkona ja katsella ympärilleen. Kaikki kukat kasvoivat puutarhassa, niin että hän luuli sitä huomaavansa, ja vanhojen puiden siimeksessä versoi muutamia matalia yrttejä paksuine varsineen ja sienimäisine lehtineen.

Aada juoksenteli puutarhassa, niityllä ja metsän rinteessä. Hän katseli kukkia, istuutui niiden ääreen ja nyökkäsi niille, kumartui alas niitä kohti, niin että hänen pitkät hiuksensa valuivat alas kasvoilleen. Valkoisilla, keltaisilla ja sinisillä kukilla oli kasvot ja silmät, ja lehdillä oli sormet, ja kukat istuivat maassa ja osoittivat sormillaan ja kurkistivat ympärilleen. Ja hänestä tuntui, kuin olisi hän joskus ennen tuntenut kaikki nämä kukkaset. Ne olivat nuoria tyttöjä kukkien parissa. Ja ne paksut kukat, jotka kasvoivat metsässä, ja jotka haisivat pahalle ja hikoilivat, ne olivat kukkasten vanhoja eukkoja, sellaisia, joilla oli ristiraitaiset huivit päässä, ja jotka kernaimmiten istuivat paikallaan ja puhkivat.

Kaikista näistä Vorre-kartanon kukista muisti Aada kauimmin erästä vaaleanvihreätä lajia, jolla oli sametinkaltaiset pehmeät lehdet ja pienet punaiset kukat. Hän löysi sen eräänä päivänä paikasta, mihin aurinko paistoi vahvasti. Hänen sormissaan oli, hänen kosketeltuaan sitä, omituinen haju, joka ensi kerralla ei tuntunut hyvältä, mutta josta hän, vedettyään sitä useammin sieramiinsa, piti yhä enemmän ja enemmän, jota lopulta suorastaan rakasti. Hän kävi sitä joka päivä katsomassa ja painoi joka kerta sormeaan yhtä sen lehteä vastaan. Ainakin kuukauden ajan tuo kukka kasvoi siinä; mutta eräänä päivänä hänen tullessaan, roikkuivat sen lehdet, ja sen pieni kukkakimppu oli poissa, kukkaset olivat yhdessä tukussa kuihtuneina ja värittöminä. Aada oli pahoillaan sen kuolosta ja kävi sitten usein sen luona — hän oli kuullut useiden kukkien kuihtuvan, mutta taas puhkeavan esiin — mutta hän ei enää löytänyt sitä.

Sitten Aada usein ajatteli tätä merkillistä kukkaa. Kukkaa, jota ei koskaan enää löytänyt. Ja lopulta se muuttui hänen mielessään kuin hänen lapsuudekseen, ja kun hän sitten ajatteli näitä menneitä päiviä, palasi kukka aina mieleen, ja hänestä oli, kuin olisi tuntenut sitä omituista tuoksua, joka piili sen vaaleanvihreissä lehdissä.

VII.

Kun olemme hyvin nuoria ja vastikään olemme alkaneet kiinnittää huomiotamme aurinkoon, valoon, pimeään, kukkiin ja eläimiin, tuntuu meistä vielä, kuin kaikessa olisi elämää. Sentähden mitä uhkuvimmat sadut luonnon elävistä olennoista syntyvät lapsen asteella olevissa kansakunnissa, ja sentähden lapset niitä tajuavat ja niihin uskovat.

Kun Aada kuuli vanhan kanapiian, Kathrinen, kertovan tarinoita ihmisistä, jotka kulkivat metsässä ja kohtasivat eläimiä, mitkä puhuivat, ja tuntureita, jotka aukenivat, ja linnuista, jotka lauloivat tajuttavia sanoja, niin hän uskoi näihin taruihin. Hän luuli, että se varmasti oli elävä olento, minkä näki ja mistä kuuli kerrottavan. Tämä tunne ei ollut niin selvä päivällä. Enemmän yöllä ja hiljaisessa aamuhämärässä ja illalla, kun aurinko oli laskenut ja pimeä levisi. Mitä vuodenaikoihin tulee, tämä tunne viihtyi paraiten kesällä. Tuntuipa Aada tosin syksyllä ja talvellakin uskovan tällaiseen elämään, mutta silloin hän vaan kuunteli toisten kertomuksia siitä, sillä näiden vuodenaikojen äänet olivat hänestä liian äreät. Mutta, kuten mainitsin, kesäisin hän itse kuunteli luonnon elämää. Silloin oli yö niin valoisa ja taivas niin kirkas, kun se uinaili tuolla ylhäällä jonkun valkoisen tähden vilkkuessa. Aika katosi, niin että hän sen kuuli, ja yötuulesta joku hänen korvaansa kuiskasi. Ja jos hän joskus oli herännyt puoliyön aikaan, tuntia ennen kukon laulua, jos oli noussut ja katsonut ulos, hän useimmiten huomasi jotain, mikä näytti elävän, nyt kun tämä oli luvallista. Niityllä kiersi usvia piirissä, kerran, kahdesti tai moneen kertaan, kunnes yksi niistä erosi muista, kohosi ja katosi. Kaukana vilkkui tuli, joka sammui, ja sen sammuessa kuuli Aada huokauksen. Silloin Aadaa peloitti, sillä hänestä tuntui ympärillään olevan jotain, jota ei nähnyt, mutta jonka läsnäolon tunsi. Ja hän kömpi vuoteeseen, piiloittautui peitteen alle, kääriytyi vallan kokoon ja sulki silmät.

Lapsi pelkää merkillisesti kyllä jotain tuntematonta, mikä näyttää elävän ja vaikuttavan sen sieluun, jolla vielä on niin hento iho, kuin valkoisella kukalla, mikä äsken on versonut esiin maasta. Se ei vielä ole karaistunut elämään tämän maailman elämää, sentähden se hieman arkailee sellaista, mikä tässä maailmassa on vaarallista. Se ei vetäydy takaisin ammoittavan kuilun partaalta, se ei pelkää, jos sille näytetään teräväksi hiottua veistä, se hymyilee loikoessaan raskaan pyörän vieressä, joka seuraavassa tuokiossa voi sen murskata. Mutta se pelkää pimeää, ikäänkuin siinä olisi jotain, minkä se ennestään tuntee, jotain, mistä se ei vielä ole päässyt kyllin kauaksi. Mutta se loittonee siitä loittonemistaan ja kohoaa uuteen maailmaan, elämään. Ja maamme kukat muuttuvat sen omiksi kukkasiksi, joilla se itseään koristaa. Elämän kuningas, aurinko vihkii sen omakseen, kultaa sen posken ja paahtaa sisälle sen vereen tämän maailman vaistot, niin että se kumeasti haluten pyrkii luomaan maailmassa jotain elävää.

Ulkoapäin katsottuna se varttuu, hymyilee, nauraa, rupeaa haluamaan leipää ja lihaa, se saa raskaan unen, ja rakkaus tulee juhlineen: tämän maapallomme olento, ihminen, on elävässä toiminnassa.

VIII.

Eräs päivä tältä puoleksi itsetiedottomalta, puoleksi kirkkaalta ajalta oli erityisesti painunut Aadan muistiin: Se päivä, jona Martha täti tuli Vorre-kartanoon.

Aada oli kuullut puhuttavan siitä, että Martha tädin piti tulla; mutta hän ei ollut sitä sen enempää ajatellut. Eihän hän koskaan ollut nähnyt Martha tätiä, eikä tietänyt hänestä enempää, kuin että hän oli hänen äitinsä sisar.

Sinä aamuna, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon, Aada heräsi hyvin varhain. Se oli heinäkuulla, keskellä lomaa. Loiottuaan hetken ja ollessaan jälleen vaipumaisillaan uneen, hän huomasi, että oli levottomuutta pihalla. Hevoset potkivat, ja muudan mies torui. Aada meni ikkunan ääreen ja näki tallirengin, Iisakin, harjaavan harmaata ja ruskeata hevosta.

Aada oli nyt vallan hereillä. Hän jäi seisomaan ikkunan luo ja tarkasti Iisakkia, hänen harjatessaan hevosia. Renki teki sitä hitaasti ja veltosti, mutta Aada käsitti, että hän teki sen oikein. Hänen harjatessa toista, harmaata ja sävyisää, kaikki kävi hyvin, mutta kun alkoi harjata toista, ruskeata ja nuorta, jonka Aada muisti siitä asti kun se oli pieni varsa, se kävi huonommin. Sillä tuo ruskea hevonen oli levoton eikä pitänyt Iisakin harjasta. Se polki maata, niin että jymisi ja painoi miestä tallin seinää vastaan. Iisak, tuo paksu vanha mies, otti asian tyyneesti ja veltosti kuin edelläkin; hän tuuppasi hevosta kerran kylkeen, niin että se säikähti ja päästi hänet vapaaksi… Iisakin taas alkaessa, jälleen likistäen häntä seinää vastaan.

Aada kuuli nyt, että ulkona tiellä käveltiin, ja askelista hän päätti, että se oli hänen isänsä. Hän meni ovelle, raoitti sitä ja huusi ulos:

— Sinäkö se olet, Aada? En, minä vaan lähden kaupunkiin noutamaan
Martha tätiä.

— Jos sinulla on siihen halua, niin voit kyllä, mutta sitten pitää sinun olla tuossa tuokiossa valmis.

Kun hän tuli alas pihalle, ei Wilde vielä ollut saapunut; hän istui sisällä ruokasalissa ja joi kupin kahvia, syöden palan leipää, teroittaen emännöitsijän mieleen, että tämä pitäisi aamiaisen valmiina kun hän palasi tunnin kuluttua.

Hetkeä myöhemmin vaunut pyörivät tiehensä. Aada oli iloinen ja kysyi isältään paljon asioita ja malttoi tuskin odottaa vastausta. Tien hän hyvin tunsi, omituiset punaisiksi maalatut talot, jotka yksitellen tulivat näkyviin, ja suojaten metsätien seudun, mihin Aada katsoi tarujen kuuluvan, kuten tuontuostakin kuuli kerrottavan. Olihan siinä niin merkillisiä seikkoja, kuten suuri puu kummun luona, sen kummun, jonka alla oli kuullut monta sataa vuotta sitten haudatun sankarin. Ja sitten lampi, kirkas lampi, jonka pinnalla sudenkorennot lentelivät hopeanvälkkeisine siipineen, ja missä lumpeet uiskentelivat ja tulikonnat loikoivat hiljaa maassa.

Niukan puolen tunnin kuluttua he olivat kaupungissa. Wilde seisotti hevosen matalan yksikerroksisen talon eteen, hypähti alas ja meni sisälle. Vähää myöhemmin hän tuli ulos vanhanpuoleisen naisen seurassa, joka oli pyntätty moneen saaliin. Tämä nyökkäsi vakavasti Aadalle, ja kaikki kolme ajoivat takaisin.

Se oli Martha täti. Aada katsoi häneen ja tahtoi mielellään puhua hänen kanssaan, mutta sai vaivoin mitään sanotuksi. Tämä johtui kaiketi osaksi siitä, että hänestä tuntui, kuin ei hänen isänsä olisi puhunut tädin kanssa, kuin muiden ihmisten kanssa, ja että Martha täti puolestaan ei vastannut paljoa.

Lapset huomaavat kaikkea helposti. Aada oivalsi heti, että Martha tädissä oli jotain, mitä ei ymmärtänyt.

Aadan mielestä kovin pitkän ajomatkan jälkeen he saapuivat Vorre-kartanoon. Kotvaa myöhemmin he kaikki kolme istuivat aamiaispöydässä, ja kohta Martha täti meni ylös huoneeseensa eikä enää sinä päivänä tullut alas. Aada kysyi myöhemmin päivällä:

Mutta seuraavana päivänä ei täti myöskään tullut alas, eikä sitä seuraavanakaan. Aada ei enää kysynyt. Sen verran hän oli saanut tietää, että tädin piti olla täällä sentähden, että ilma oli hänelle terveellinen.

Mutta eräänä iltana, kun puhe isän ja tyttären keskustellessa kohdistui
Martha tätiin, Wilde sanoi:

— Niin, sinun tulee aina olla kiltti tädille, sillä onhan hän äitisi sisar; mutta muuten sinun ei pidä liiaksi käydä ylhäällä hänen luonaan, hän kun on kernaammin yksin.

IX.

Aadan ylimpiä ystäviä olivat Vorre-kartanon pysyvät vieraat, kapteeni Kruse ja päällikkö Bög, Tätä ystävyyttä oli kestänyt Aadan lapsuuden vuosista, ja hänen varttuessaan nuo molemmat huolellisesti seurasivat hänen kehitystään ja rupesivat tuntemaan todellista hellyyttä häntä kohtaan, kaiketi paljon sentähden, että itse olivat vanhojapoikia, jotka pohjaltaan tunsivat itsensä yksinäisiksi. Heidän kummankin käytös oli hieman erilainen. Heillä oli kummallakin ikäänkuin oma puolensa hänestä. Kapteeni Kruse piti siitä, mikä hänessä oli hyvää ja vakavaa, päällikkö Bög siitä, mikä oli nuorta ja somaa. Kapteeni Krusen mielestä Aada muistutti erästä hänen sisartaan, joka nuorena oli kuollut, ja jonka muisto oli hänelle kallis, päällikkö Bögin mielestä hän muistutti pientä hurmaavaa muotokuvaa, jonka hän kerran oli omistanut ja joka esitti erään Tanskan kuninkaan ystävätärtä, harvinaista pientä norsunluulle maalattua muotokuvaa.

Kapteeni Kruse kohteli häntä aivan samoin hänen ollessa kuusivuotinen, kuin hänen täyttäessä kuusitoista, jotavastoin päällikkö Bög tällöin muutti kohtelunsa.

— Kun hän varttuu täyskasvuiseksi, on hänet totutettava vaatimaan kunnioitusta ja ritarillisuutta miehiltä, hän sanoi, ja sen mukaan hän toimi. Aivan pienenä tyttönä Aada aina oli tullut häntä vastaanottamaan, huutaen ilosta, ja Bög oli ottanut hänet polvelleen ja oli kutittanut hänen kasvojaan suurella viiksellään, johon Aada puolestaan oli tarttunut ja josta oli nykäissyt molempien suureksi iloksi. Tultuaan suuremmaksi hän ei enää istunut hänen polvellaan, juoksi kuitenkin vielä häntä vastaan ja takertui kiinni häneen hellästi kuin lapsi ainakin.

Mutta sinä päivänä, kun Bög tuli Vorre-kartanoon sen pitkänpuoleisen ulkomaanmatkansa jälkeen, minkä Wilde oli tehnyt tyttärensä kanssa ja mistä myöhemmin tulee puhe, silloin hän katsoi Aadaan, näytti hämmästyneeltä ja sanoi häntä äkkiä neideksi.

Ensi päivinä oli Aadan hieman työlästä olla täyskasvuinen nainen vanhan ystävänsä edessä. Mutta jonkun ajan kuluttua se ei ollenkaan ottanut menetelläkseen. Saattoipa tapahtua, että Aada silloin tällöin piti pilanaan vanhaa Bögiä, nauroi häntä vasten kasvoja, kuten nuoret naiset joskus jotenkin voitonylpeinä tekevät talon vanhoille ystäville, jotka muutama vuosi sitten ovat taputtaneet heitä leuan alle. Lopulta hän eräänä iltana oltuaan hyvin vallattomalla päällä, joi veljenmaljat hänen kanssaan ja antoi hänelle luvan suudella häntä poskelle, osoitettuaan sormella mihin kohtaan, ja nimitti hänet sedäkseen.

Sakarias Wilde päätti eräänä keväänä lähteä ulkomaille ja antaa Aadan tulla mukaan. Mutta ensin hän tahtoi odottaa, kunnes kesä oli vakaantunut päivänpaisteineen ja kirkkaine ilmoineen. Heidän oli aikomus tehdä alkumatka meritse, ja Wilde tahtoi kernaimmin välttää myrskyisää merta. Hän ei kärsinyt kovaa aaltoilemista, silloin hän aina tuli sairaaksi, oikein kurjan sairaaksi.

Kesäkuu tuli tuoden mukanaan lämpöä ja painostavaa tyventä. Isä ja tytär laittoivat itsensä matkavalmiiksi ja astuivat laivaan, joka purjehti Tanskaan.

Soluttiin vedenpintaa pitkin edelleen täysin purjein, hitaasti kaksi päivää ja kaksi yötä, ja silloin he saapuivat Tanskaan. He asuivat jonkun aikaa aivan pienessä kaupungissa, ja heidät tunsivat pian kaikki. Kaikki kaupungin herrat, vanhatkin, tervehtivät Aadaa kadulla ja tahtoivat kernaasti puhua hänen kanssaan, ja kaikki kysyivät, millaista oli Norjassa, mistä tiesivät hänen olevan kotoisin. He luulivat, että siellä oli kylmä pitkin vuotta ja ihmettelivät suuresti, kun Aada kertoi heille, että kesä siellä oli yhtä lämmin kuin Tanskassa.

Asuttuaan siellä muutaman viikon, he matkustivat edemmäksi etelään päin tanskalaisessa purjeveneessä, ja matkaa kesti kokonainen vuorokausi. Tuskin he olivat päässeet maihin, kun nousi myrsky, ja he olivat iloiset siitä, että pääsivät katon suojaan. He olivat maatuneet pitkälle kapealle niemelle, ja pienestä ravintolasta, missä istuivat, he näkivät, miten aallot roiskuivat molemmin puolin ylös. Meren pauhina huolestutti Aadaa — hän ei melkein koskaan ennen ollut sitä kuullut — ja se häiritsi hänen yörauhaansa. Mutta seuraavana aamuna myrsky oli asettunut, ja päivänpaisteella he isoissa vaunuissa ajaa karauttivat aavan tasangon yli, millä kasvoi kanervikkoa, jossa tuuli vinkui. Siellä täällä loppui kanervikko, ja silloin seurasi pitkät alueet, joita peitti valkoinen hieta, hieno valkoinen hieta, joka lenteli ilmaan pienimmästäkin tuulen henkäyksestä. Ajaja, tanakka punaposkinen mies, hymyili alati ja pisti silloin tällöin käyrän torven huulilleen ja puhalsi muutamia säveliä, jotka kaikuivat somasti tasangolla. Muuten ei kuulunut mitään elävää ääntä, ennenkuin illalla, auringon laskiessa; silloin kirkui joku lintu. Kri, kri, ne rääkkyivät jossakin kaukana. Aada ei niitä kertaakaan nähnyt.

Eräänä päivänä, kun vaunujen hevoset olivat pysähtyneet lepäämään, tuli heitä vastaan joukko ruskeaihoisia ihmisiä, joilla oli suuret silmät ja säkenöivät kulta- ja hopeasoljet kaulassa ja hiuksissa. Ne olivat mustalaisia, josta Aada oli kuullut niin paljon puhuttavan. He tulivat lähemmäksi ja tahtoivat pouvata Aadalle, mutta lihava kuski tavoitteli heitä piiskallaan ja torui, huolimatta lempeydestään. Silloin he jotenkin hiljaisina poistuivat.

Mutta aivan itsekseen istui vanha eukko, kokoonkyyristynyt ja ruskea kuin kuivanut leipäkannikka, ja hän hyräili jotain itsekseen. Hänestä Wilde puhui ajajan kanssa, ja vähän myöhemmin hän kertoi Aadalle, että vanha vaimo lauloi kuolinvirttään, nyt hänellä ei enää ollut pitkältä elinaikaa.

— Ei, mutta hän on liian vanha ja hidas jaloiltaan astuakseen yhtä nopeasti kuin toiset, sentähden hän nyt jätetään jälelle kuolemaan; joko hän kuolee nälkään, tai lyö joku nuoremmista hänet kuoliaaksi.

Aada, jota ensin nuo tummaihoiset ihmiset olivat miellyttäneet, piti heitä nyt häijyinä, ei pitänyt siitä, että he häntä lähestyivät, eipä edes sietänyt, että nuo suuret, mustat silmät tuijoittivat häneen.

Paljon turvallisemmalta hänestä tuntui ajajan luona, jolla oli nuo lempeät kasvot ja tuo komea torvi.

Seutu, jonka läpi kulkivat, oli kaunis. Valoisia metsikköjä ja vihantoja tasonko ja, joiden taakse aurinko laski vaaleanpunaiseen usvaan, muun taivaan kuultaessa sinisenä. Nuoret tytöt ja pojat kulkivat laulaen kotia maatöistään. Joskus, myöhemmin iltaisin, kuuli juopunutta väkeä, joka niinikään laulaen kulki kotia. Usein nämä lauloivat väärin, mutta väärien sävelten takana piili ikäänkuin nauru ja ilo.

Vielä kerran he saapuivat kaupunkiin, jonka laidalla Wilde vuokrasi koko pienen talon, (heillä oli kaksi palvelijatarta ja renkipoika mukana). Täällä he asuivat syyskuukaudet lokakuun loppuun asti. Sittemmin Aada muisti tästä kylästä vanhan kirkon, joka oli avoinna koko päivän. Sen avarassa sisustassa oli niin hiljaista. Aada meni joskus sinne sisälle ja istuutui katselemaan kuvia, jotka riippuivat seinillä. Vanhoja pyhiä miehiä ja naisia, apostoleita, pyhimyksiä, kaikki käsivarret ojennettuina ja hymy kasvoilla. Varsinkin kahteen näistä kuvista hänen huomionsa kiintyi: toinen kuvasi helvettiä ja toinen taivaan valtakuntaa. Helvetti oli täynnä verenpunaista tulta. Saatana, vanha, käyräselkäinen mies, jolla oli musta karvainen ruumis, seisoi kärsivällisesti odottaen. Useat nuoret kauniit miehet ja naiset tulivat halaten toistensa vyötäisiä tanssien häntä vastaan.

Taivaan valtakunnassa näki: loistavan maiseman, missä käyskenteli ihmisiä kultaisten palmujen ja punaisten kukkien keskellä. Kasvot hymyilivät, ja ruusuja varisi, minkä kestäessä säteilevä aurinko näytti nousevan.

Tässä kirkossa Aada usein rukoili Jumalaa. Ennen, kotona, hän niinikään oli rukoillut, mutta ei siten, kuin täällä. Sillä kotona hän oli rukoillut, hän kun tiesi, että Jumala oli hyvä, ja että yö oli niin pimeä ja tuuli puhalsi niin omituisesti ulkona. Mutta hän ei koskaan ollut rukoillut täydestä sydämestä muulloin kuin pelätessään. Ja päivällä hän ei koskaan ollut rukoillut. Mutta tässä kirkossa hän löysi Jumalan, Jeesuksen, Pyhän Hengen, jotka antoivat hänen rukoilla, ilman että hänen ensin tarvitsi olla peloissaan, jotka antoivat hänen tunteensa niin täysinä uhkua, että huulensa vaistomaisesti aukenivat ja rukouksen sanat kulkivat niiden yli. Hän rukoili silloin itsensä ja isänsä ja Martha tädin puolesta, ja usein kaikkien ihmisten puolesta.

Mutta mainittava on myös että muita maailman ajatuksia pujahti mukaan. Mutta ne vaihtuivat valmiiksi ajateltuina suitsutuksella tuoksuvassa kirkossa. Etupäässä kuvat ja musiikki vaikuttivat; sillä ne rukoukset, jotka hän aamupäivällä oli rukoillut, tuntuivat hänestä usein iltapäivällä sangen vierailta.

Kun kaupunkia ympäröivä metsä alkoi käydä ruskeaksi ja keltaiseksi, kun viimeinen kesälintu ja kovakuoriainen lenteli ilmassa, kun hiljainen, melkein raskas syysilma lepäsi pienen kaupungin ylitse, valmistautuivat Sakarias Wilde ja hänen tyttärensä palaamaan kotia. Pitkä vaivaloinen matka seurasi. Merimatka oli edessä, ja viimeisenä päivänä aaltoili meri korkeana, niin että molemmat tulivat hyvin sairaiksi. Aada oli iloinen, kun he vihdoin tulivat kotia.

Tämä ulkomaanmatka tuntui ensi aikoina jälestäpäin Aadasta hieman epäselvältä. Kun hän käveli puutarhassa tai istui huoneessaan, se tuli hänen luokseen pikemmin selvänä unennäkönä, kuin todellisena tapauksena. Mutta erityiset seikat ilmenivät selväpiirteisinä: vaunumatka tasangolla auringon levittäessä paistettaan pienille taloille ja etäällä olevalle tornille, tai lihavan, hymyilevän ajajan iltaisin viimeisen kerran puhaltaessa torveensa; ja kirkon hän muisti sävelineen ja kuvineen, samoin kuin muistaa sointuvan, sulavan laulun.

XI.

Useita vuosia oli kulunut siitä aamusta, jolloin Martha täti tuli Vorre-kartanoon. Hänen sielläolonsa ensi vuosina Aada ei paljoa ajatellut häntä. Ensimäisen aamun synnyttämän vaikutelman hän oli säilyttänyt; mutta Aada oli onnellinen ja vielä liiaksi lapsi hautoakseen mielessään tällaisia asioita. Elämä oli hänestä helppoa ja selvää, ja ajatellessaan Martha tätiä, hänestä tuntui kuin olisi hän ylhäältä virran kirkkaalta pinnalta nähnyt jonkun puolipimeässä kulkevan pohjalla, jonkun, jota ei oikein selvästi voinut nähdä, ja jota kenties ei oikein tuntenut.

— Hänen silmänsä sanoo, että hän on yksinäinen ja hylätty, mutta ettei hän pyydä muuta.

Ja nämä puheet sopivat monessa suhteessa ja olivat hyvin paikallaan tässä, kun niiden käyttäjät eivät tietäneet mitään varmaa.

Martha täti istui melkein aina huoneessaan. Huonekalut siinä olivat hänen omansa: kaksi korkeaselkänojaista tuolia, puuvuode, keltaiseksi maalattu tummine koristeineen, sohva ja seinäkello; siinä oli raskaat painot, jotka hitaasti liukuivat alas ja ylös. Vuoteen yläpuolella riippui kuva, jonka Martha täti oli piirtänyt nuorena tyttönä ja värittänyt vesimaalilla: varis istui kuusen latvassa ja katseli silmät levällään metsästäjää ja koiraa, jotka seisoivat puun juurella ja vuorostaan katselivat varista. Nämä esineet olivat aina samanlaiset: vaalenneet huonekalut, kello, joka alinomaan käydä raksutteli ja surisi joka tunnin kuluttua, ja maalaus, joka riippui tänään samoin kuin vuosia sitten — — hitaasti kuluva aika vallitsi siellä yläkerran huoneessa. Ja siinä asui Martha täti, joka ei enää odottanut mitään.

Aada näytti suuremmaksi tullessaan ymmärtävän, että Martha täti oli onneton jonkun seikan vuoksi, ja kun täti puhui, avasivat hänen sanansa ikäänkuin näköalan Aadalle outoon seutuun. Ennen hänestä aina oli tuntunut kaikkein raskaimmalta surulta, mikä häntä olisi voinut kohdata, jos hänen isänsä olisi kuollut. Nyt hänestä tuntui, kuin olisi muita seikkoja voinut sattua, kuin omituiset ryömivät olennot olisivat voineet hiipiä esiin pimeästä ja purra itsensä kiinni häneen ja aikaansaada vielä pahempaa surua.

Usein saattoivat tädin sanat raskaasti koskettaa häntä. Kuten eräänä päivänä, jolloin Aada istui ylhäällä hänen huoneessaan. Syksy oli tullut, ja Aada näki ikkunasta, miten tuuli lakaisi piirinä puutarhan kellastuneita lehtiä. Äkkiä hän nousi, juoksi alas puutarhaan ja toi mukanaan muutamia syyskukkia ja laski ne pöydälle.

— Niin, nyt on niin kylmä, kesällä oli kaunista. Silloin sanoi Martha täti hiljaa:

— Kuinka olet murheissasi syksyn tulosta. Jospa aina olisit niin, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä.

Sellaisia sanoja saattoi Martha täti lausua. Vaikka ei Aada kokonaan niitä ymmärtänyt, tunki kuitenkin se äänenpaino, millä ne oli lausuttu, hänen pehmeään mieleensä ja antoi hänelle ikäänkuin, kokonaisvaikutuksena lauseiden merkityksen.

Sentähden tapahtui eräänä kesäkuun päivänä seuraavana vuotena, kun Aada rientäessään talon läpi saapui Martha tädin huoneeseen muutamia vaaleita reheviä ruusuja kädessä — noita auringon viehkeitä lapsia, jotka punoutuvat sisälle alkukesän komeuteen — että hän laulellen hyppiessään edelleen äkkiä tunsi häpeää. Hänen askeleensa harvenivat. Hän kulki varpaisillaan eteenpäin eikä edes hyräillyt. Ja kun hän astui ulos huoneesta, tuntui kuin olisi varjo laskeutunut hänen nuoruuden ilonsa yli.

XII.

Martha täti muodosti lopulta jotain erikoista Aadan alkuelämässä. Jotain sellaista kuin huokaavan sävelen valoisassa kevätsävelmässä. Varsinkin senjälkeen, kun hän eräänä iltana oli kuullut isänsä ja kapteeni Krusen puhuvan Martha tädistä. Sanojen merkitystä hän ei kokonaan ollut ymmärtänyt; mutta juuri sentähden, että ne olivat hänestä puoleksi käsittämättömiä, ne vaikuttivat häneen samoin kuin kumeat vaarat.

Oli pimeä huoneessa, nuo molemmat miehet eivät ollenkaan tietäneet, että Aada istui huoneen nurkassa olevassa nojatuolissa. Ja kun he olivat puhuneet loppuun, Aada ei tahtonut, että he häntä näkisivät ja hiipi salaa, peloissaan siitä, mitä oli kuullut, ylös huoneeseensa. Se oli omituinen tarina, minkä hän sai kuulla isänsä ja kapteeni Krusen keskustelusta. Ensiksi, että Martha täti nuorena oli ollut kaunis… tummatukkainen, kalpea… ne jotka näkivät hänet, tunsivat, että hän pyrki iloitsemaan elämässään.

Siihen aikaan oli vanhanpuoleinen sotilas palveluksessa Marthan isän, everstiluutnantin, talossa. Hän oli omituinen veitikka ja kävi silloin tällöin vallan hassuksi. Everstiluutnantti käytti häntä kaikenlaiseen tarjona olevaan työhön. Mutta eräänä päivänä hän tuli everstiluutnantin luo ja sanoi tahtovansa naida ja kysyi aivan tosissaan, eikö voisi saada neiti Marthaa. Everstiluutnantti hymyili ensin — hän oli hyvänlaatuinen mies — mutta taputti sitten sotilasta olalle ja sanoi:

— Siitä et saa enää puhua. Ymmärräthän! Jos vielä puhut sellaisia hullutuksia kerran, niin saat mennä tiehesi. Silloin en enää kärsi sinua talossani.

Eikä mies sen enempää siitä puhunut; mutta hän katseli aina neiti Marthaa. Nuori kaunis neiti näytti häntä paljon miellyttävän. Eräänä iltapäivänä kulkiessaan neiden ohi sotilas katsoi häntä sillä tavalla, että hän sen kertoi isälleen. Pilalla isä nyt mainitsi tyttärelleen, mitä vanha Tulling oli häneltä pyytänyt. Martha nauroi, mutta sanoi hetken kuluttua:

Vähän senjälkeen everstiluutnantti oli muutaman päivän poissa kotoa matkoilla. Oli iltapäivä, jolloin neiti Martha oli yksin kotona. Palvelijatar oli lähtenyt kotoa, renkipoika oli toisen pojan kanssa kalassa, everstiluutnantin talo oli syrjässä, ja harvat kulkivat siitä ohi. Lyhyesti: sinä iltapäivänä tuo puolihullu mies väkisin makasi Martha neiden. Ei kukaan muu kuullut hänen huutojaan kuin eräät, jotka soutelivat joella. He eivät kuitenkaan tietäneet, mistä huudot tulivat. Kun palvelijatar palasi kotia, makasi nuori neiti pyörtyneenä. Mies oli lisäksi lyönyt häntä, hänen otsansa oli turvoksissa ja toista silmäänsä hän ei voinut avata. Saatiinhan hänet henkiin jälleen, mutta ei entiselleen. Häneen oli jäänyt alituinen pelko — parantumaton pelko. Oli, kuin olisi hänen elonsa sisin juuri katkennut; hän ei koskaan enää kohonnut entiseen elämäniloon.

— Rakas ystävä, miksi on kaitselmus olemassa, kun se ei ryhdy ehkäisemään tällaisia tapauksia? Onko elämässä oikeutta, kenties? Oh, siinä on paljo salaisia väijytyksiä. Ja minä olen kokenut, että elämä usein tekee katalia tekoja, raukkamaisia urotöitä juuri niille, joita sen pitäisi kohdella kaikkein helläkätisimmin.

XIII.

Seitsemäntoistavuotiaana oli Aada varttunut nuoreksi naiseksi, jossa jo esiintyi neitsyen ominaisuuksia, vaikka lapsi ei ollut sen kauempana, kuin että hänen olennossaan lepäsi se raikas leima, mikä hohtaa kesäkuun ensi päivistä. Hän oli vielä hyvin hoikka ja näytti solakkuutensa vuoksi pitemmältä, kuin mitä todella oli; mutta hänen neitsyenrintansa oli kauneinta, mitä saattoi nähdä. Se oli niin korkea, ja tässä nuoressa vartalossa ja noiden kasvojen alla niin viaton. Hänen tukkansa oli paksu, se valui alas molemmin puolin kasvoja, riippui raskaana yli suurten harmaiden silmien. Hänellä oli muuten tuollaiset kasvot, joita on vaikea kuvata, voimakkaat ja samalla hienostuneet piirteet, jotka kuvastivat huolettomia päiviä ja vanhaa sukua.

Mutta vaikka nämä kasvot olivatkin nuoret, niissä kuitenkin lepäsi älykkäisyyden leima. Ei tuollaista surunomaista älykkäisyyttä, minkä välistä saavat nuoret naiset, joille elämä on ollut kova, ei tuota punnitsevaisuutta, joka on vastainen naisen luonteelle. Mutta se oli pikemmin synnynnäistä älykkäisyyttä, mikä aiheutti, että hän tuli levollisen järkähtämättömän näköiseksi, joka saattoi moneen vaikuttaa kiihoittaen. Jos joku tahtoi kertoa hänelle ja saada hänet hyväksymään jotain, joka oli vastoin hänen luontaista käsitystään, se vaikutti ainoastaan, ettei hän vastannut mitään; jos silloin kiihtyi innokkaammin vakuuttamaan, hänen silmänsä pienenivät ja loivat tähysteleviä katseita. Eikä hän yhä vaan vastannut mitään, kunnes äkkiä rupesi puhumaan muista seikoista, tehden sen sellaisella äänenpainolla, kuin olisi vetänyt viivan yli kaiken kiistelyn. Kun hän suuttui, hän kalpeni, ja hänen äänensä värähteli. Kuullessaan häntä sellaisena hetkenä ymmärsi, että hän saattoi tuntea voimakkaasti. Ja kun ilo äkkiä valtasi hänet, näki, miten valo välkähti hänen silmiinsä. Silloin hehkui veri kalpean ihon takana, ja pieni vinkkuraviivainen suoni kohosi näkyviin ohimolla.

Varsinkin äsken mainittu järkähtämättömyys vaikutti sen, että monet, jotka eivät häntä tunteneet, sanoivat:

Se hän ei kuitenkaan ollenkaan ollut, mutta hänen tunteensa olivat hyvin selvät. Hänellä ei muuten ollut yhtään nuoren naisen tavallista liikaa herkkätunteisuutta. Sen saattoi selvästi huomata, kun katseli, millä tavoin hän auttoi köyhiä. Sillä köyhille hän oli hyvä. Hän antoi heille hyvin mielellään, mutta osoittamatta tuota liiallista tunneherkkyyttä, jota niin usein huomaa nuorissa naisissa, kun he ovat anteliaita köyhille, tuota itkuun valmista ilmettä pään ollessa kallellaan ja noita lempeitä huomautuksia, että mierolaisen vastedes tulee pidättäytyä kaikesta paheesta. Aada pikemmin nauroi, kuin näytti alakuloiselta, kun joku vanha jätkä, joka varmasti juopotteli ja teki muutakin nurinkurista, lateli säälittäviä juttujaan. Ja ehkä Aada kylläkin huomasi, että tuollainen mies valhetteli, mutta hän ikäänkuin oli sitä huomaamatta. Ja hän antoi enemmän, kuin mitä moni muu olisi tahtonut antaa. Hän antoi palvelijattarille määräyksensä, ja he tottelivat häntä. Kerran emännöitsijä mainitsi sen Wildelle; mutta tämä sanoi vaan:

Siinä esimerkki siitä, että Aada oli rehellinen ja hyvänsuopa ja että hän kyllä saattoi puuttua asioita ohjaamaan, kun niiksi tuli.

Eräänä päivänä vanha eukko kulki valtatietä pitkin Vorre-kartanon ohi. Äkkiä näyttäytyi pikku talon koira (pieni viaton rakkikoira, joka ei voinut tehdä muuta täällä maailmassa kuin nalkutella, minkä vuoksi Wilde oli hankkinut sen varoittamaan yövartijaa, siinä tapauksessa, että varkaita tuli). Se tuli, kuten sanottu näkyviin, pieni tuuhea häntä hyvin rohkeasti pystyssä ja kävi täyttä vauhtia kiinni vanhan eukon hameen liepeisiin. Eukko säikähti haukuntaa. Hän varmaankin luuli, että se oli koko verikoira. Vallan avuttomana hän juoksi pakoon, kompastui ja kaatui nenälleen, pikku rakin yhä nalkutellessa, hameenliepeet hampaissaan. Hetkeä myöhemmin Aada oli ulkona, tarttui kiinni koiraan ja paiskasi sen menemään tien poikki niin voimakkaasti, ettei sellaiseen olisi luullut hänen kykenevän; ulisten ja pelokkaana koira riensi takaisin pihaan. Sitten hän koetti nostaa vanhaa eukkoa pystyyn, mutta sitä hän ei jaksanut. Eukko oli liian raskas ja loikoi siinä vallan avuttomana. Aada kutsui silloin kahta miestä, jotka kitkivät puutarhassa. Mutta nämä eivät olleet käsittävinään Aadan intoa tässä asiassa.

Aada nousi, polki jalallaan ja viittasi samalla kertaa, mikä pakoitti nuo molemmat liikkeelle.

Sen enempää hän ei sanonut, mutta käski kantaa vanhuksen lehtimajaan. He tekivät niin. Eukko oli satuttanut itsensä; toinen ohimo oli aivan verissä. Nyt toi Aada etikkaa, otti yhden huiveistaan ja sitoi sen eukon otsalle.

— Kyllä koiran täytyy olla hätyyttämättä ihmisiä, hän huusi. Saattaa kyllä olla, ettei se tarkoita pahaa, mutta tässä näemme seuraukset. Sen täytyy saada kuritusta, kunnes se sen oppii; minä ainakin teen parastani.

Vanhus tietysti tointui, sai ruokaa ja juomaa ja poistui saatuaan hyvän korvauksen koiran tuottamasta vahingosta.

Niiden henkilöiden joukossa, jotka retkeilevät laajalti, niiden kummallisten ihmisten joukossa, joilla on onnettomuutta monessa kohdin ja pahaa syntymästään, jotka elävät omaa elämäänsä maantiellä, jotka usein nukkuvat metsässä, joilla on omat tapansa, jotka parantavat tauteja yrteillään ja »enkelinrasvalla», joilla on ystävänään vanha kissa tai kesy rotta, niiden joukossa, jotka puhuvat omaa kieltänsä, oli Aadalla kokonainen valikoima, joiden kanssa oli ystävällisissä väleissä. Oli kummallista, että tuo nuori vaaleaverinen neitonen välitti heistä ja ymmärsi heitä; mutta sen hän teki. Kerran kun Wilde näki hänen antavan jotakin tuollaiselle vanhalle miehelle, joka sitten nopeasti hiipi metsään niityn halki, hän virkkoi:

— Niin katsoppa, hänellä ei näyttänyt olevan hyvä omatunto! Rakas Aada, etpä nyt todellakaan ole valinnut aivan arvokkaita henkilöitä auttaaksesi.

— Rakas isä, katso noita ihmisiä; heidän elämänsä on täytynyt olla hyvin paha, jotta voivat olla niin kurjia kuin ovat.

Monessa seikassa Aada sai tahtonsa perille, ilman että sitä huomattiin. Ehkäpä juuri tämä valoisa vapaus, joka luonnollisesti johtui sydämellisestä suhteesta isään, vaikutti sen, että Aada sai vapaasti hengittää, niin ettei hänellä ollut mitään painostavaa veressä. Hänessä ei näyttäynyt ainoatakaan noista rikkaruohoista, jotka tosin voivat tuoksua erinomaisen makealle, mutta jotka kuitenkin ajan pitkään ovat vastenmieliset. Aada Wilde, joka kasvoi tässä ilmapiirissä, oli hoikan kasvin kaltainen, joka kantaa hillitynvärisiä kukkia ja jonka tuoksu tuntuu kaukaa päivänpaisteisessa tuulenhenkäyksessä.

XIV.

Sillä iällään, joka lankeaa seitsemännentoista ja kahdenkymmenennen vuoden välille, tämä nuori neitonen kulkee isänsä talossa ja maantiellä. Hän puhuu, hymyilee, eikä ajattele, että moni, joka puhuu hänen kanssaan, näkee hänen hymynsä ja hänen silmänsä. Naisen hymyt ovat niin moninaiset, ja naissilmät — niin vilkkaina liikkuvat ne ympärillä! — vaaleansiniset, harmaat, ruskeat, tummat, kevytmieliset, vakavat, aistilliset, levolliset. Ja kaikista niistä välkähtää esiin säteitä kuin kesän kevyistä kasvikudoksista. Niin, missä nuori kaunis nainen kulkee, siinä helisee kuin salaisia kieliä. Miehet muuttuvat kummallisiksi nähdessään hänen kulkevan, milloin he hymyilevät, milloin muuttuvat vakaviksi, kulkien edelleen, monasti käännyttyään häntä katsomaan. Ja nuori nainen jättää miehet taaksensa, eikä peitä vartaloaan, hymyään ja silmiään seuraavalta vastaantulijalta, ja miksi hän sitä tekisikään?

Mutta sentähden hän kulkee ja viskaa ympärilleen kohtalon jyviä, jotka usein ovat vaarallisia, kun ne saavat pehmeätä multaa itääkseen. Ja kun hän tapaa toisia naisia, hän puhuu muista asioista, ja koko ajan hän hymyilee ystävällisesti, eikä tiedä, mitä itse on tehnyt.

Aada kulki muiden nuorten neitosten tavoin. Hän kulki maantiellä kesäisin, hän seisoi pihaan johtavalla veräjällä, kun syyslehvät varisivat puista. Ja kun joku kulki ohi, hän ei luonut katseitaan alas. Toisten nuorten neitosten tavoin hän kävi tanssiaisissa, hän nauroi ja antoi käsivartensa levätä kavaljeerinsa käsivarren alla ja jutteli välinpitämättömistä seikoista. Tuskin hän pani merkille, seurasivatko jonkun nuoren miehen silmät häntä koko tanssiaisiltana. Hän ei koskaan hengittänyt kiivaammin muusta syystä kuin siitä, että oli tanssiessaan hengästynyt.

Hän täytti kokonaista yhdeksäntoista vuotta, eikä vielä mitkään rakkaudentunteet olleet häntä liikuttaneet, eikä hän niille ollut uhrannut ainoatakaan ajatusta.

Mutta mistähän johtuu, että nuori neitonen lähetessään kahdettakymmenettä vuottaan, alkaa kaihota? Sisältääkö tämä luku jonkun taian? Varmaa on, että Aadan täytettyä kaksikymmentä vuotta, rakkaudenkaiho oli hänet vallannut. Hän kaihosi rakkautta sellaisena, jommoiseksi sitä kuvitteli, jommoisena kauneimmat kirjat sitä hänelle kuvasivat, jommoisena ihanimmat kuvat sitä esittivät. Sellaiseksi kuin hän luuli sen olevan, kun kuuli niitä lemmenlauluja, joita kernaasti kuunteli.

Ja Aada käsitti, että osasi herättää rakkautta nuorissa miehissä. Hän huomasi sen siitä tavasta, millä he häntä katselivat. Mutta ei yksikään niistä, jotka hän tunsi, ollut saanut hänen rakkauttaan heräämään.

Sitten tuli rakkaus eräänä päivänä Aadan vieraaksi ja valtasi hänet täydelleen. Eräässä viulukonsertissa hän näki sen miehen, johon heti rakastui.

Kaupungissa oli huhuiltu suuresta belgialaisesta mestarista, minkä eräs kaupungin pohatoista, joka oli ollut hänen matkakumppaninaan, oli taivuttanut antamaan konsertin kaupungissa, ennenkuin matkusti edelleen. Kaupungin lehdissä oli ollut hänestä tietoja, ja Wilde sanoi eräänä päivällisenä tyttärelleen:

Aada oli samaa mieltä. Hän ei itse soittanut, mutta oli hyvin musikaalinen. Ja määräaikana he ajoivat kaupungin juhlasalille, missä konsertti oli annettava.

Silloin — hetkenä ennen konsertin alkua, jolloin yleisöä vielä kokoontui — näki Aada äkkiä nuoren miehen. Tämä tuli sisään keskustellen vanhanpuoleisen naisen, pormestarin vaimon, kanssa. Hän oli niitä nuoria miehiä, joista sanotaan:

Hän oli pitkä ja hienon komea, piirteet säännölliset, silmät harmaat, ja vaaleat viikset koristamassa suuta, joka hymyillessään käyristää ylähuultaan ikäänkuin voitokkaana. Oh jotain kauniimpaa, juhlallisempaa koko hänen näössään kuin niissä herroissa, joita tavallisesti kohtaa kadulla ja seuroissa. Hänessä oli jotain, jota nuoret naiset, mitkä janoavat rakkautta, elämää ja loistoa, heti rakastavat.

Sillä Aada näki hänet, ja hänessä heräsi ilo, joka täytti hänet täydellisesti. Ja kun hetkeä myöhemmin muukalainen mestari alkoi soittaa, Aada ei kuullut, mitä hän soitti; mutta soitto vaikutti kuitenkin. Sävelet muuttuivat hänen mielestään kultavirraksi, jotka tuntui häntä kantavan.

Aada rakasti. Hänen verensä itki ja kohisi, elämä kohosi hitaasti hänen silmiensä eteen, eriskummaiseen kauneuteen puettuna. Hänet valtasi huumaus, jota ei koskaan ennen ollut kokenut.

Niin, vielä kerta se mainittakoon: Aada rakasti. Hänen täytyi pitkään hengittää, saadakseen ilmaa korkealle leimuavaan elämään, joka kohosi hänen sisällään. Hänestä tuntui, kuin olisi tullut suuremmaksi. Tämä oli siis rakkautta, jota hän oli kaihonnut. Sitä hän oli aavistanut, nähdessään ihanoita kuvia ja lukiessaan kauniita kirjoja. Ja tässä se niinikään ilmeni viulun sävelmaailmassa; sillä tämä soitto, nämä pehmeät äänet! ne olivat yhtä valoisat kuin aamu, yhtä punaiset kuin iltarusko, milloin ne säkenöivät elämää, milloin taas vajosivat pois kuin suruun, mutta ihanaan suruun, joka itki kuultavia kyyneleitä. Että elämä saattoikin olla niin kaunis!

Aada ajoi kotia sinä iltana eikä matkalla vastannut monta sanaa isänsä puheisiin. Aada pani maata, mutta ei saanut unta kuten muulloin, ja loikoessaan valveillaan, hän silloin tällöin ojensi käsivarsiaan kuin hellyyden pakosta. Hän muisti tuon nuoren miehen silmät ja hymyn, hän kaihosi häntä. Äkkiä hän nousi vuoteeltaan, puki ylleen silkkisen aamuhameensa ja meni puutarhaan. Siellä oli kosteata äskeisestä kevyestä kesäsateesta. Aada käveli siellä kädet ristissä. Silloin tällöin märkä oksa hiipaisi hänen kasvojaan. Hän istuutui penkille ja katseli kiveen veisteltyä kalaa, joka loikoi suu auki, pensaita ja kukkia, mitkä epäselvinä haamoittivat hänen edessään kesäyönä. Hän näki kaikki sen rakkauden valossa, jota sisällään tunsi. Äkkiä hän ojensi käsivarsiaan, tarttui puutarhatuoliin, paiskasi sen maahan, paiskasi kaksi ja kolme kertaa. Voiman ja suloisen hävittämishalun tuntemus valtasi hänet vähitellen. Hän päästi moneen kertaan lyhyen, terävän huudon ja tarttui kiinni tuoliin vahvoine valkoisine käsineen, ja hiuksiensa irtaantuessa hajalle ja hameensa auetessa hän paiskasi tuolia maahan kerran toisensa jälkeen, kunnes se meni palasiksi.

Vielä hetken hän käveli puutarhassa. Levoton ja harhaileva kaiho oli vähitellen vallannut hänet, kaiho häneen, jonka oli nähnyt, mutta jonka kanssa ei ollut vaihtanut ainoatakaan sanaa, jonka nimeä ei edes tuntenut. Ja tämä kaiho kouristi häntä yhä lujemmin, eikä näyttänyt tahtovan ollenkaan hellittää.

Lopulta hän meni sisälle, pani maata ja huomasi unen tulevan. Mutta monet, kirkkaat sanat tulivat ja menivät kuin itsestään, kauniit sanat, jotka loistivat ja katosivat. Viimein hän tunsi, miten uni otti hänet kokonaan ja vei hänet mukaansa kuin leveässä keinussa ikään.

Seuraavana aamuna hän heräsi, ja ensi hetkinä hän ei muistanut mitään siitä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut. Sitten sukelsi kaikki hitaasti esiin hänen eteensä. Hän hymyili. Hän ei tietänyt, pitikö hänen nousta vuoteesta vai loikoa siinä, pitikö laulaa kaikuva laulu vai vaieta. Äkkiä hän kavahti melkein tietämättään lattialle, pukeutui ja meni alas aamiaiselle.

Isä ei ollut tullut. Hän meni sentähden puutarhaan häntä odottamaan ja pyysi emännöitsijän kutsumaan häntä, kun isä tuli. Hän käveli edestakaisin, sulki silloin tällöin silmänsä ja näki silloin edessään hänet, jota ei tuntenut, mutta jota rakasti. Näki hänet siinä, missä hän istui matkan päässä. Näki hänet varsinkin sinä hetkenä, jolloin pelkäsi hänen huomanneen, kun hän, Aada häntä oli katsellut. Jolloin hänellä oli ilme suun ympärillä… jonkunmoinen tukahutettu hymy… ikäänkuin olisi hän tietänyt kaikki, mitä Aada ajatteli.

— Aada neiti, isänne on tullut alas, Aada meni melkein närkästyksissään sisälle. Hän olisi vielä niin kernaasti jonkun aikaa kävellyt täällä itseksensä.

Sinä päivänä ja seuraavana päivänä Aada kulki omituisessa valoisassa unenkaltaisessa tilassa, joka pohjaltaan oli hänelle vieras. Kauan olivat hänen rakkaudentunteensa saaneet uinailla. Nyt kun ne viimein olivat heränneet, olivat ne heränneet voimakkaina. Pitkään aikaan hän ei ollut löytänyt ketään, jota olisi voinut rakastaa. Nyt kun hän oli löytänyt hänet, joka, hänen tietämättään, häneen vaikutti monin verroin voimakkaammin kuin muut miehet, riitti hänen pikainen näkemisensä puhaltamaan hänen rakkautensa ilmiliekkiin.

Sakarias Wildelle selvisi pian, ettei hänen tyttärensä ollut kuten ennen. Hän huomasi, miten hän välistä oli vilkas, välistä vaitelias, miten hänen silmänsä toiste loivat pehmeitä katseita, kuin olisivat ne kiintyneet johonkin rakkaaseen esineeseen. Kun hän kerran kysäsi häneltä: — No, mitä sinä ajattelet Aada, hän huomasi, miten tyttärensä väri vaihtui ja kuinka hänen oli vaikea vastata.

Sakarias Wilde käsitti, että jotain oli odotettavissa, ja ettei pitänyt häiritä. Hän antoi hänen olla yksin, kun huomasi, että hän sitä halusi, eikä tunkeutunut hänen läheisyyteensä. Hän näki, että hänen ensi rakkautensa oli onnellinen. Miten hän muuten olisi voinut olla niin kaunis? Tuo hiljainen juhla, joka lepäsi hänen ylitsensä, nuo punaiset usvat, jotka kiitivät hänen kasvojensa ohi.

Mutta kukahan oli hänen rakkautensa esine? Hän arvaili arvailemistaan. Istuessaan aamiaispöydässä hän alati vaipui ajatuksiin. Hän jäi istumaan pitkiksi hetkiksi, toinen käsi poskea tukemassa ja toisella leikellen juustoa pieniksi palasiksi, pistäen ne yksitellen haarukan kärkeen ja pureksien niitä yksitellen, tuumiessaan: — Kukahan se on? Eräänä iltana kulkiessaan Aadan kanssa niityn halki, hän oli kysymäisillään sitä häneltä; mutta ei kuitenkaan voinut.

— Teen ehkä väärin siinä, etten sitä häneltä kysy… olenhan totisesti lähin asiaa tietämään.

XV.

Eräänä iltapäivänä kulkivat Sakarias Wilde, Aada ja päällikkö Bög tietä pitkin, joka johti kaupunkiin. Kaksi ensinmainittua oli juuri käynyt ratsastamassa, he olivat vielä ratsupuvuissaan; mutta Aada oli kuumuuden vuoksi hieman nostanut hattuaan otsalta. Näiden kolmen siinä kävellessä, tuli nuori mies heitä vastaan. Hän oli luutnantin univormussa. Siitä johtui, että Aada vasta hänen tultua vallan lähelle tunsi hänet. Se oli todella hän, joka koko tällä ajalla ei hetkeäkään ollut poistunut Aadan ajatuksista. Nyt hän tuli lähemmäksi. Vaistomaisesti Aada loi katseensa alas. Kuitenkin hän näki, että luutnantti tervehti päällikköä, ja että tämä ojensi hänelle kätensä. Ja hän näki ja kuuli päällikön esittävän häntä heille molemmille:

— Luutnantti Carsten Stahl… sitten he astuivat edelleen. Vieras seurasi mukana.

Sakarias Wilde jutteli paljon siitä, että kyllä oli tuntenut luutnantti Stahlin isä vainajan, eversti Alf Stahlin. Jopa hän saattoi kertoa jotain ratsastusretkestä, jolloin eversti oli syöksynyt alas hevosen selästä ja taittanut käsivartensa. Ja nuori luutnantti vastasi, että niin todella oli laita, ja ettei isänsä koskaan ollut oikein parantunut siitä vammasta… hänen toinen käsivartensa oli senjälkeen aina ollut heikko.

Äkkiä tien mutkassa luutnantti joutui Aadan viereen. Ja nyt hän puhutteli Aadaa, ja tämä vastasi. Ja he vaihtoivat sanojaan, siinä astuessaan vierekkäin, molempien katsoessa toisiinsa — ja Aada tunsi epämääräistä riemua ja outoa iloa.

Sakarias Wilde ja päällikkö olivat pysähtyneet katselemaan erään talonpojan uutta hevosta. Wilde oli varma siitä, että se oli uusi. Hevonen seisoi talon aidan luona ja näytti siltä, kuin olisi se kernaasti halunnut toiseen paikkaan. Silloin tällöin se söi heiniä, mutta hieroi itseään seuraavassa tuokiossa aitaa vastaan ja katsoi kauas viisaine silmineen.

Siinä täytyi odottaa liian kauan, ja hitaasti kulkivat luutnantti Stahl ja Aada eteenpäin.

Viimein molemmat vanhukset olivat tarpeeksi katselleet hevosta. He jatkoivat siis matkaansa ja huomasivat, että Aada ja luutnantti Stahl olivat pysähtyneet ja odottivat heitä. Mutta heidän tullessa lähemmäksi, Sakarias Wilde säpsähti nähdessään tyttärensä. Sen näköinen hän ei ollut, kun toiset nuoret miehet keskustelivat hänen kanssaan. Wilde sai siitä miettimisen aihetta.

— Kuulkaapas, herra luutnantti, tehkääpä nyt tyttärelleni ja minulle mieliksi poikkeamalla meille syömään illallista… ja viipymään vielä hetkeksi jälkeen. Mitään erityistä minulla ei ole tarjottavaa, ainoastaan kylmää ruokaa… mutta älkää kuitenkaan kieltäytykö. Sinä Bög tietysti teet meille seuraa.

Ennenkuin ilta oli päättynyt, oli Sakarias Wilde varma siitä, että tyttärensä ensi vahva rakkaus kohdistui luutnantti Stahliin, mieheen, johon hän vasta sinä iltana oli tutustunut. Hänen järkevä, hänen viisas pikku Aadansa oli toisin sanoin jonkun aikaa jo rakastanut vierasta miestä. Niin hän todella oli tehnyt, ja siitä Wilde ja pastori äsken olivat yhdessä jutelleet kuin aukaistusta kirjasta; Aadaa pastori, Wilden myöntyvästi nyökäyttäessään päällään, oli maininnut harvinaiseksi luonteeksi, joka epäilemättä oli osaava valita miehen, jossa oli »paljon sisäistä kauneutta».

Mutta olikohan luutnantti Carsten Stahlilla paljon sisäistä kauneutta? heh, heh… kyllä hän näytti löytävän kauniita sanoja, epäilemättä hänellä oli hyvä äly, mutta tuo oikea sisäinen arvo… Wilde tuntui nyt muistavan usean sanan eversti Stahlin pojasta, Herra tiesi, eivätkö ne sanat kertoneet, että hän oli kevytmielinen ja tuhlaavainen nuori herra.

Ilta kului muuten varsin hupaisasti. Seuraavana päivänä luutnantti Stahl taas tuli tervehtimään ja viipyi huomattavan kauan. Miten hän asetti sanansa, sitä Wilde ei muistanut; mutta niin helposti ja luonnollisesti tuli esiin, että hän ja Aada aikoivat lähteä ratsastamaan seuraavana päivänä.

Hm, ajatteli Wilde, tässä pitäisi tehdä jotain; mutta oikeastaan: eihän tässä sentään ole mitään tehtävissä.

Kun Bög sattumalta tuli sisään, Wilde kyseli häneltä tarkoin, kerrottuaan tälle vanhalle talon ystävälle mitä hän itse, Wilde, luuli. Bög nyökkäsi moneen kertaan:

— Niin, hän sanoi, minä huomasin sen niinikään, minäkin, rakas vanha ystävä, voit uskoa, että minäkin sen huomasin… niin, niin, niin, mitä pitää minun sanoa? Toistaiseksi tahdon sanoa, arvelevani, että saattaa olla kunnon mies, mutta olla sopimaton avioliittoa varten. Suoraan sanoen, minä pidän paljon Carstenista, mutta aviomieheksi, ei! siihen hän on liian huikentelevainen. Ehkä hänen vaimonsa, niin kauan kuin hän voi tuon miehen sitoa, saa taivaanvaltakunnan, mutta sitten käy niin ja näin. Niin, sinä ymmärrät… minä, kuten sanoin pidän hänestä paljon, mutta pidän yhtä paljon Aadasta. Ja hänen tulee saada toinen mies. Niin totisesti. Miksi sinä kyselet? Näetkös, lapsuudestaan asti Carsten on ollut raju ja samalla lahjakas poika. Tavallisesti ihmiset kehittyvät pois rajuudestaan, mutta Carstenilla on sitä vielä melkoisesti ruumiissaan. Katsohan vaan, miten hän käytti niitä kymmentätuhatta riksiä, jotka hänen isänsä Alf Stahl jätti jälkeensä. Mitä teki Carsten? Miten hän asiaa aprikoitsi? Sanoipa hän nuo kevytmieliset sanat, että jos olisi perinyt satatuhatta riksiä, niin olisi ollut varovainen, mutta näistä kymmenestätuhannesta muka piti tehtämän loppu. Ja sen sijaan, että olisi järkevästi sijoittanut nämä tuekseen myöhäisempää elämäänsä varten, hän matkusti ulkomaille ja pani nuo rahat menemään parina vuotena… iloinen poika, kuten siis huomaat. Sillä kertaa hän sanoi minulle: olet kai samaa mieltä kanssani siinä, että nyt kun seikkailut ja sota ovat ohi, on arvokasta maailmassa ainoastaan hyvä ruoka, hyvä viini ja kauniit naiset. Se oli hänen mielilauseensa. No niin, eihän se ole hullumpaa. Ja ne, joilla on tuollaiset periaatteet, eivät ole kaikkein huonoimpia… mutta hyviä aviopuolisoja he eivät suinkaan ole. Puhuakseni suoraan, jos minun se pitää tunnustaa, jos minun pitää se kuiskata esille, olen itse kannattanut samaa periaatetta; mutta enpä koskaan ole nainut. No, hyvä ystävä, voihan odottaa aikaansa, älähän nyt heti käy niin vakavaksi. Kuka tietää, ehkä Aada voi olla kyllin vahva… kyllin vahva… kiinnittääkseen häntä koko elämänajaksi. Jos joku nainen sen yleensä saattaa tehdä, niin se kyllä on hän. Odottakaamme nyt siis, mitä tulevaisuus tuo mukanaan.

XVI.

Tuo katse, joka kahdelle henkilölle kertoo, että he rakastavat toisiaan; se, joka tekee, että molemmat hymyilevät ja vaikenevat. Tuo pitkä katse, joka panee veren kiertämään ja tuomaan mukanaan valoisia näkyjä. Se, joka kertoo kaiken paremmin ja todemmin kuin monet sanat.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin juuri se katse vaihdettiin Aada Wilden ja Carsten Stahlin välillä. Ja joko he istuivat Vorre-kartanon salissa tai kävelivät yksinäisessä lehtokujassa — niin aina he herkesivät puhumasta, hetken kiitäessä täynnä mitä rikkainta onnea.

Mutta eräänä iltapäivä-hetkenä, ei sen kauempaa kuin viikon päivät senjälkeen, kuin heidät oli toisilleen esitetty, pysähtyi Carsten Stahl, heidän kulkiessa lehtokujassa, ja tarttui Aadan käteen. Hän kallisti päätänsä Aadan päätä kohti:

— Neiti Wilde… älkäämme kulkeko edemmäksi… odottakaamme hetkinen…
Tiedättehän, mitä nyt tahdon sanoa, ettekö tiedä?

Aada tuijoitti eteensä. Hän oli niin kalpea, että hänen piirteensä muuttuivat himmeiksi, mutta hänen silmänsä olivat entistään tummemmat.

— Olen nähnyt sen kaikesta, silmistänne ja hymystänne. Neiti Wilde, minä rakastan teitä! Rakastan teitä, vastatkaa minulle, rohkenenko toivoa.

Aada kallisti päänsä hänen olalleen. Tämä liike, joka oli täynnä antaumusta ja hellyyttä, sanoi niin paljon. Carsten Stahl painoi häntä poveansa vasten. Tuo nuori neitsyenruumis kohtasi niin pehmeänä hänen vartaloaan.

— Niin, niin… kuului kuiskauksena, tahdon… tahdon kaikkea… teidän edestänne.

Hän tarttui kiinni häneen ja rupesi kuiskaamaan hänelle sanoja, makeita sanoja, hehkuvia sanoja, jommoisia voimakkailla miehillä on tapana käyttää.

— Aada, nosta päätäsi. Anna minun nähdä silmäsi: anna minun ihailla sinua. Sinä kaunis, sinä olet minun, sinä olet minun. Aada, rakastan sinua. Anna minun suudella sinua. Anna minulle ihana suusi ensi kerta. Ei kukaan ennen minua… Aada minun.

Ja hän suuteli häntä rajusti ja palavasti, ja Aada vastasi suudelmiin tyrmistyneenä ja lumoutuneena. Olihan hän hänen. Hän tarttui Carstenin päähän valkeine käsineen, hän hymyili riemuiten, hän nojasi häneen.

He kulkivat hitaasti eteenpäin, kuiskaten ainoastaan toistensa nimiä, antaen pitkien katseiden sanoa kaiken muun. Viimein he pysähtyivät Vorre-kartanon portille, Carsten kuiskasi:

Aada meni sisälle ja istuutui ikkunan ääreen ja katsoi ulos puutarhaan. Vanhat puut keinuttelivat lehdistä raskaita oksiaan hitaasti ilmassa. Kukkia kasvoi kimputtain, lintuja ja hyttysiä lenteli sinne tänne, kaikki oli kuin ennen hänen ympärillään. Mutta hän istui siinä keskellä tätä kaikkea ja oli toinen. Hän tunsi vielä Carstenin suudelmia huulillaan ja hänen käsivarttaan vyötäisillään, ja hän hengitti syvään, aavistaen jonkun sellaisen seikan lähestymistä, mikä oli vielä kauniimpaa.

Siinä näin istuessaan hän kuuli isänsä tulevan, näki hänen pysähtyvän keskelle lattiaa ja kuuli hänen kysyvän äänessä omituinen sävy, missä ystävällisyys ja veitikkamaisuus koetti päästä voitolle, mutta mistä vakavuus kuitenkin pilkoitti esiin:

Hän nousi ja meni isänsä luo, katsoi häntä syvälle silmiin ja kätki päänsä hänen povelleen:

Hän ei sanonut enempää, mutta äänenpaino oli sellainen, että Aada ymmärsi, että hän tiesi kaiken.

— Isä, hän tulee huomenna pyytämään sinua… Isä, enköhän minä saane häntä?

Seuraavana päivänä Carsten tuli puolisen aikana ja puhui melkein kaksi tuntia Wilden kanssa. Lopuksi Wilde syleili häntä, suuteli häntä, kutsui Aadaa, liitti yhteen heidän kätensä ja poistui huoneesta.

Olihan Wilde jo vanha mies, pian kuusikymmentä viisi. Häntä vallan uuvutti kaikki tämä, joka keskeytti jokapäiväisen elämän rauhallisia ajatuksia. Hänen täytyi tavata Bögiä ja puhua hänen kanssaan. Sentähden hän valjastutti hevosen ja käski ajaa Bögin taloon, joka oli huvilantapainen rakennus kaupungin laidassa. Bög oivalsi, mistä oli kysymys, ja tuli heti.

He tekivät pitkän ajoretken ja juttelivat koko ajan. Wilde kertoi, että luutnantti Stahl nyt oli Aadan sulhanen. Päällikkö ainoastaan nyökäytti päätään. Wilde jatkoi, kertoi nuorten molemminpuolisesta rakkaudesta, siitä hyvästä vaikutuksesta, minkä Carsten Stahl häneen oli tehnyt silloin, kun oli tullut pyytämään Aadan kättä. Muun muassa Carsten silloin oli esittänyt muutamia tulevaisuudentuumia, jotka suuresti olivat miellyttäneet Wildeä.

— Kuuden viikon kuluttua, näin jatkoi Wilde, Carsten matkustaa pois puoleksi vuodeksi, hänen tulee olla kenraali Lerchen ajutanttina; sitten hän aikoo hakea päällikön paikkaa Börgen linnoituksessa. Se on syrjässä, ja heille tulee yksinäistä viettää vuotensa siellä, mutta näetkös, juuri se seikka, että hän pyrkii Börgeen, tuntuu minusta ilahuttavalta; eihän se viittaa siihen, että hän olisi tuollainen huikentelevainen mies. No niin, hyvä ystävä, en minä missään tapauksessa ole mies, joka rohkenee esiintyä liian ankarana tuomarina. Antaa nyt Aadan ja Stahlin olla erillä toisistaan tuon puolen vuoden. Jos heidän rakkautensa silloin vielä kestää, niin lähtekööt sitten yhdessä Börgeen, niin saahan Herra sitten järjestää loput. Kun oikein asiaa punnitsen, en saata tehdä muuten, kuin mitä teen.

— Hyvä ystävä, vastasi Bög, luulen, että sinun joka tapauksessa pitäisi olla levoton antamaan pois Aadaa; onhan hän kasvanut niin kauniisti täällä monta vuotta. No, mutta muuten… Kruse sanoi jotain hyvää tänään, kun ohimennen mainitsin Aadan ja Carstenin välit. Hän virkkoi:

— Vanha sananparsi sanoo: emme aina tule onnellisiksi sen kanssa, josta pidämme, mutta tulemme aina onnettomiksi sen kanssa, josta emme pidä.

XVII.

He olivat kihloissa. Luutnantti Stahl tuli joka päivä Vorre-kartanoon ratsastaen somalla voikkohevostammallaan, jonka hän oli ristinyt Bellaksi, minkä nimisenä se kulki, kunnes Aada sai päähänsä, että »Isa» oli kauniimpi nimi, minkä jälkeen Carsten heti oli samaa mieltä ja risti sen uudelleen Isaksi.

Ja Carstenin Isa ja Aadan Maja, kaunis nelivuotias harmaankimo, kantoivat heitä edelleen yhteiselle ratsuretkelle Vorre-rantaa kiertävälle yksinäiselle tielle. Silloin tällöin heidän oli tarve ratsastaa nopeasti, kiitää eteenpäin lyhyttä, tulista ravia. Heistä oli suloinen huvi tuntea vauhdin pistelevän ruumista, senjälkeen ratsastaakseen yhä levollisemmin, lähestyäkseen toisiaan, huohottaen ja voimasta uhkuen, kunnes Carsten puun siimeksessä kumartui Aadan puoleen ja suuteli häntä — hitaita suudelmia, jotka hengästyttävät heitä molempia.

Kun eivät lähteneet ratsastamaan, vaan yhtä kernaasti juttelivat keskenään, he menivät kävelemään Vorre-metsään, jonka Aada niin tarkoin tunsi, ja missä hän vaistomaisesti ohjasi poluille, joita ei kukaan koskaan astunut.

Ratsastusretkillä Aada oli nuori ja hurmaantunut; näillä metsäkävelyillä hän oli herttaisen onnellinen. Tulevaisuus ikäänkuin lauloi häntä vastaan ratsastusretkillä, nopealla kululla Carstenin vieressä; näillä kävelyillä se niinikään oli läsnä; mutta täällä se tuli lapsuuden päivien seurassa, jotka eivät laulaneet, mutta jotka kuiskasivat ja hyräilivät. Kaiken Aada täällä tunsi, ja kaikki näytti hänestä häntä tuntevan. Keltaiset ja valkoiset kukat tervehtivät häntä ja hymyilivät: — Muistatko sen kerran, kun juoksentelit täällä pikkutyttönä… muistatko?… onnittelemme sinua, Aada!

Ja puut, vanhat puut, joiden juurella hän vuosien kuluessa niin usein oli levännyt, ne seisoivat sangen hiljaisina ja tarkkasivat: — Olet onnellinen; mutta silti kai et ole kokonaan unhoittanut meitä.

Ja Aadan valtasi liikutus, jota ennen ei ollut tuntenut, sellainen, joka vaipui hänen onneensa kuin alakuloisuus, ja hän saattoi nyökäyttää päätään kukille ja vanhoille puille ja näyttää niitä säälivän, ne kun alati olivat yksin, ilman että kukaan huoli niistä.

Kerran, kun nämä ajatukset äkkiä olivat panneet hänet vaikenemaan,
Carsten kysyi:

Ja Aada hymyili hänelle ja kertoi hänelle paljon lapsuudestaan: tytöistä ja vanhoista eukoista kukkien parissa, vaalean vihreästä kukasta, jolla oli samentinkaltaiset lehdet, mitkä hänen surukseen olivat kuihtuneet.

— Olethan tavallasi todellinen seikkailuprinsessa, joka on elänyt niin piilossa.

Ja hän katsoi häneen, hymyillen ja intohimoisesti, ja Aada unhoitti kaiken hänen tähtensä.

Kihlausaika — ei mikään aika ole nuorelle naiselle sitä hehkuvampi. Hänen rakkautensa, joka ennen uinaili, on nyt herännyt nuoren miehen monista hyväilyistä, kun samalla unelma vielä vallitsee, kaihomielinen unelma, mikä tavoittelee sitä salaperäistä, jota hän ei vielä tunne, mutta joka on tuleva. Ja kun unelma aina on rajaton ja kun sillä on yliluonnollisia värejä ja tuoksuja, sentähden se huumaten hämmentää mielen varsinkin kun sitä tukee painostava kesäyö siihen aikaan, jolloin viimeiset zhasmiinit kukkivat. Sillä silloin kuiskaavat rakastavat, jotka vielä kaihoten pyrkivät hääyötä kohti, hehkuvia sanoja. Ja sellaisille kihlautuneille pareille riittää kyllin, että paholainen kulkee lehdossa ja rukoilee yöltä kukkaistuoksua ja pimeää, ja hänen kielensä on punainen lieska.

Sanalla sanoen: sattui kerran Carstenille ja Aadalle, että heidän nuori verensä kuohahti niin kuumana, että Aada ynnä hänen neitsyytensä olisi ollut hänen vallassaan, jota hän rakasti, ellei sula sattuma olisi sitä estänyt.

Oli ilta heinäkuun lopulla. Ilma oli kuuma, melkein raskas. Carsten ja Aada kävelivät yhdessä puutarhassa. He aikoivat moneen kertaan mennä sisälle Wilden luo, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä ja luki; mutta aina, kun ensi askeleet ylös portaita oli astuttava, he nauroivat, kääntyivät ja palasivat alas puutarhan polkuja pitkin metsäviiniköynnösmajaan. He kulkivat pääportailta huvimajaan lukemattomat kerrat, ja joka kerta he kulkivat hitaammin. Puiden lehvät tuuhuttelivat heidän kasvoilleen haaleata ilmaa, yö oli pian tulossa, kaikki oli omansa houkuttelemaan ja kiihoittamaan, jopa kuukin oli esillä. Se hiipi kirkkaana taivaanrantaa pitkin, matkallaan sytyttäen muutamia pitkiä pilvenkaistaleita himmeään hehkuun.

Aada ja Carsten eivät nyt puhuneet monta sanaa, tuntui, kuin eivät olisi rohjenneet sanoa, mitä ajattelivat. He kulkivat aivan likekkäin edestakaisin ja istuutuivat joka kerta hetkeksi lehtimajaan.

Heidän näin kulkiessa Carsten kerran äkkiä pysähtyi, tarttui unikkoon, taittoi sen ja pisti pitkän vihreän varren Aadan poveen, niin että se ryömi kuin kostea pieni käärme alas, kunnes se oli vallan piilossa ja itse kukka loisti hänen kaulallaan.

Ja tuijottaen hänen silmiinsä hän kuiskasi, heidän huuliensa melkein kosketellessa toisiaan:

— Kun yö peittää kaiken, kun uni laskeutuu kaikkien silmille — silloin tule luokseni.

Melkein tietämättään Aada kuiskasi: tulen. Hän painoi häntä itseensä,
Aada sulki silmänsä.

— Aada, sinä, minä rakastan sinua. Juuri sinulla pitää olla sellainen suuri punainen kukka ja antaa se minulle. Sinulla, joka olet niin vaaleaverinen ja hieno.

He kulkivat hoiperrellen lehtimajaa kohti. Samassa kuului Wilden ääni portailta. He näkivät hänen seisovan leimuava kynttilä kädessä.

Aada ikäänkuin heräsi. Ollen omituisessa mielentilassa, melkein heikkoina he hitaasti kulkivat ylös rakennukseen.

— Rakkaani… ilta on jo myöhäinen!… tulkaa nyt ylös, rakastunut parini, sanoi Wilde.

Aada kavahti onnellisena isänsä kaulaan: nyt hän oli iloinen, että isä juuri silloin oli heitä kutsunut.

XVIII.

Päivät kuluivat liian nopeasti. Se aika jo läheni, jolloin Carstenin oli matkustaminen.

Loppupäivinä emien hänen lähtöänsä hän ja Aada kulkivat pitkillä kävelyillä ja puhuivat siitä, millaista heidän oli oleva seuraavana vuotena samaan aikaan. Luultavasti he silloin jo olivat muuttaneet saareen. Kaiketi asuivat vanhassa linnoituksessa jotenkin yksinänsä, viihtyivät kai hyvin, eivätkä toivoneet ketään vierasta.

Nyt, kun eron pitkät hetket lähestyivät, he eivät niin paljoa tunteneet entistä himoitsevaa rakkautta. Se oli väistynyt syvän hellyyden tieltä. Heitä miellytti noina päivinä istua hiljaa, vallan likellä toisiaan ja puhua siitä ajasta, joka oli heidät eroittava: mitä silloin aikoivat tehdä ja miten tulivat muistelemaan sitä kaunista kuukautta, jonka nyt olivat viettäneet ja miten aikoivat yrittää saada ajan kulumaan niin nopeaan kuin suinkin, jotta sitä pikemmin voisivat yhtyä.

Eronpäivä tuli. Päivällisaikaan Sakarias Wilde kyyditsi tyttärensä ja hänen sulhasensa kaupunkiin vallan lähelle siltaa, jonka luona vene odotti valmiina viemään Carstenia siihen pieneen laivaan, jolla hänen oli määrä matkustaa. Aada oli rohkea, hän osasi niin pidättää itkuaan, että hymyilikin viimeisen hyvästin hetkenä, vaikka tämä hymy olikin jotenkin himmeä.

Sitten Carsten matkusti, ja Aada palasi isänsä kanssa kotia odottamaan häntä syksyn, talven ja kevään, kaikkiaan seitsemän kuukautta.

Vaikka lokakuu jo oli käsissä, viipyi syksy yhä vielä. Usein tuntui siltä, kuin olisi kesä vielä kulkenut yli maan. Mutta eihän enää ollut kesä. Puisto, lehtokuja ja metsä kellastuivat vähitellen. Auringonlaskukohta lähetti suuria valojuovia kauas taivaalle, ja niiden levittämä kullanhohteinen valo houkutteli jonkun linnun laulamaan. Muutamat kylmät viimat harhailivat pohjoisesta ja ilmoittivat, tosin eivät voimakkuudellaan, vaan sen enemmän turvallisella leveydellään, että ne saapuivat onkalosta, missä oli paljon ammennettavaa. Ne eivät kuitenkaan hävittäneet ja riipineet. Metsät, lehtokuja ja puutarha olivat vielä lokakuun väririkkaan komeissa puvuissa ja odottivat kuolemaa.

Mainitsin aikaisemmin, että Aada oli niiden kukkaisten kaltainen, joiden väri on himmeä, ja joiden tuoksu on kaukaisen hienoa. Mutta nyt oli rakkaus ja kaiho valanut hänen vereensä vierasta mehua. Hänellä ei enää ollut tuota himmeätä väriä. Hän käveli puistossa, lehtokujassa ja metsässä kaikilla niillä paikoilla, missä oli kulkenut Carstenin kanssa, ja hänen ajatuksensa olivat painostavia kuin niiden kukkien tuoksu, jotka aukenevat yöllä.

Hän kaihosi sitä miestä, jota rakasti. Hän kaihosi häntä päivä päivältä. Lopulta hän tottui kaihoonsa; sentähden hän usein sanoi aikaisin hyvää yötä isälleen ja meni huoneeseensa, riisui vaatteensa ja meni vuoteeseen ja loikoi ennenkuin nukkui, hiljaa silmät ummessa ja ajatteli häntä ja toivoi loikovansa näin koko yön.

Aika kului muuten häneltä nopeammin kuin mitä oli toivonutkaan. Melkein joka toinen päivä tuli Carstenilta kirje, ja näiden kirjeiden lukeminen ja vastaaminen niihin vei melkein koko ajan pimeänä talvena.

Sitten lähestyi vähitellen toukokuu, viimein se oli tullut ja viimein oli sekin päivä tullut, jolloin Carstenin, kuten oli kirjoittanut, oli määrä palata Vorre-kartanoon. Aada istui ikkunan ääressä, ja kun tiesi Carstenin matkustavan lopputien maitse, hän katseli kaikkia ajoneuvoja, mitkä lähestyivät.

Illan suussa hän tuli. Aada näki hänet taas samanlaisena kuin ennen; hänen vartalonsa, silmänsä, hänen suunsa, hänet itsensä… hän oli todella saanut hänet takaisin.

XIX.

Hääpäivä tuli. Valmistukset vihkiäisiin kirkossa, joukko kukkia, jotka tuoksuivat niin vahvasti, paljon ihmisiä, joita Aada oikein ei ensi näkemältä tuntenut, mutta joita hänen täytyi tervehtiä ja useita, jotka hän tunsi ja joiden kanssa täytyi puhua. Carsten Stahlin äiti ja vaaleaverinen kaunis sisar, joka usein suuteli Aadaa, päällikkö Bög, rakastettava kuin aina, yllään juhla-univormu ritarimerkkineen, Kapteeni Kruse, vakava kuten aina, ja Carsten itse, jonka kanssa Aada ei vielä ollut ehtinyt olla kahdenkesken, niin että hän kaikessa tässä levottomuudessa tuntui hänestä vieraalta.

Aada huomasi tai luuli huomaavansa, kun he astuivat kirkkoon, että se oli täynnä ihmisiä.

Urut soivat, ja kuorossa laulettiin. Sitten vaikenivat urut, ja melkein hänen tietämättään hänet vei lattian yli mies, jonka äkkiä huomasi isäkseen. Ja nyt hän näki vieressään Carstenin, ja heidän molempien edessä papin… papin takana hän näki alttarilla palavat kynttilät ja vilahdukselta alttaritaulun kullanväriset kuvat.

Pappi puhui kauan, ja tämän puheen aikana Aada hieman tointui siitä horroksentapaisesta tilasta, minkä valloissa oli ollut aamusta alkaen. Seisoihan hän nyt Carstenin vieressä, hän piti kätensä hänen käsivarrellaan, hän tajusi papin sanat; nyt hän heidät vihki avioon, ja hänen käyttämänsä sanat olivat vanhoja ja tunnettuja.

Tosin hän vielä oli hieman rasittunut, ja vasta kun tulivat kotia ja istuivat hyvän pöydän ääressä, saivat ruuat ja viinit hänet täydelleen entiselleen. Nyt vasta hän tunsi vieraat kunkin erikseen, nyt vasta hän nyökkäsi ja hymyili heille vuoroonsa. Niin, nyt he sanoivat häntä »rouva Stahliksi», nyt hän oli Carstenin vaimo. Ei mikään enää voinut heitä eroittaa. Ei mikään matka. Jos Carsten matkusti pois, hän seurasi mukana. Heidän piti aina olla yhdessä… Ilo valtasi hänet äkkiä; vaistomaisesti hän tarttui Carstenin käsivarteen ja Carsten painoi hänen kättään ja kuiskasi hänelle:

— Aada, vähän kalpea, rakas, onhan se niin luonnollista. Aadani… nyt sinä olet kaunis.

Siinä pidettiin useita puheita. Carsten puhui kauniisti apelleen, ja Wilde vastasi puhuen Carstenille ystävänsä, eversti Alf Stahlin, pojalle ja kohdisti lopulta koko maljan everstinrouva Stahliin. Bög, joka oli hyvin liikutettu, puhui nuorelle naiselle, Aada Wildelle, jonka oli oppinut tuntemaan, josta oli pitänyt niin paljon ja jota aina oli muistava.

Kapteeni Kruse puhui metsästäjä Wildelle, jonka seurassa ennen oli tehnyt niin monta retkeä, mutta jonka metsästäjäinto oli laimentunut Aadan varttuessa. Hän toivoi nyt saavansa metsätoverinsa takaisin, vaikka heidän kai nyt, molempien tultua vanhoiksi, täytyi liikkua varovasti. Mutta vaikka hän iloitsi metsätoveristaan, hän samalla oli pahoillaan siitä, että menetti Aadan; Aadan, tuon nuorekkaan, kuten runoilija sanoisi… nyt hän vaan lopuksi tahtoi lausua vanhan metsämiehensä tervetulleeksi, ja hän tahtoi sanoa Aadalle hyvästi ja toivottaa hänelle kaikkea elämänonnea.

Tämän lisäksi pidettiin vielä useita puheita. Mutta lopuksi niitä pitivät eräät, jotka viini oli tehnyt hilpeiksi ja joilla itse teossa ei ollut mitään sanottavaa. Aada milloin kuunteli, milloin taas vaipui omiin ajatuksiinsa. Kerran häneen laskeusi omituinen kylmyys. Hänestä tuntui kuin ei hänellä oikeastaan olisi ollut mitään tekemistä täällä kaikkien näiden häävieraiden keskellä… Kernaimmiten hän olisi halunnut mennä yksin ylös huoneeseensa ja istua hetken ikkunan ääressä ennenkuin meni levolle…

Silloin äkkiä juolahti hänen mieleensä, ettei hänellä tästälähin enää ollut omaa hiljaista huonettaan, omaa vuodetta, mitähän tämä merkitsikään? Hän katsoi Carsteniin, ja kun tämä taas katsoi häneen ja hymyili, hänestä tuntui, että nyt varmuus tuossa hymyssä oli lähinnä voittoriemua; tiesihän hän, että Aada oli hänen vallassaan… jotain levottomuuden tapaista hiipi hänen mieleensä, hänestä tuntui, kuin ei Carsten olisi ollut sama kuin ennen … mitähän tulikaan tapahtumaan, kun kaikki muut olivat menneet ja hän ja Carsten jäivät yksikseen?

Mutta hetki kului, ja hän katsoi taas Carsteniin, ja lehti kääntyi; nyt hän tunsi rakkauden häneen valtaavan itsensä. Eihän Aada ainoastaan ollut hänen, hän oli myös Aadan. Ja kuinka hän oli hieno ja kaunis… Miksi ei hän aina olisi hänen läheisyydessään? Eihän Carsten tahtonut hänelle tuottaa mielipahaa… niin, hän tahtoi kernaasti olla hänen luonaan… hän tahtoi olla hänen luonaan yön, samassa huoneessa ja hänen vieressään… miksi nyt olla siitä huolissaan? Olihan hän ennen monta kertaa sitä kaihonnut. Olihan heillä jo ollut yhdessä monta sellaista lemmestä uhkuvaa hetkeä kuin se ilta, jolloin Carsten antoi hänelle unikukan. Oliko tämä meluava hääjuhla syynä siihen, että Carsten ikään kuin oli joutunut kauemmaksi hänestä? Hän sitä melkein luuli.

Alinomaa hänen ajatuksensa vaihtuivat, milloin omituisen kylminä, milloin levottomina, milloin turvallisina, milloin rohkeasti katsoen tulevaisuuteen, valmiina antautumaan tuntemattoman elämän valtoihin, milloin kaihoten pois valosta, melusta, sitä rauhallista hiljaisuutta kohti, missä hänen elämänsä siihen asti oli kulunut.

XX.

Martha täti ei ollut häävieraiden joukossa. Sakarias Wilde ja Aada olivat molemmat puhuneet hänelle, että hän tulisi alas hetkeksi; mutta hän oli pudistanut päätään. Jossakin määrin tämä päänpudistus heitä oli hämmästyttänyt; sillä se ilmaisi, että hän oli ymmärtänyt heidän sanansa. Ja totta puhuen oli viime aikoina usein sattunut, ettei Martha täti ollut käsittänyt, mitä hänelle oli sanottu.

Ei saata ihmetyttää, että Aadalla kihlausaikanaan ja silloin, kun uneksi tulevasta onnestaan, oli ollut ikäänkuin kammo käydä tervehtimässä Martha tätiä hänen synkässä huoneessaan. Se loisto, joka kirkastaa elämän sellaisina päivinä, on ihana; mutta se ei ole järkähtämättömän vankka; kun onni näyttää hymyillen lähestyvän, valtaa helposti onnettomuuden pelko. Silloin helposti kiintyy ennemerkkeihin. Sentähden Aada mieluimmin oli mennyt Martha tädin huoneen ohi. Mutta kun kuukauden päivät Carstenin lähdön jälkeen hänen isänsä eräänä päivänä oli sanonut: -— Martha tädin voimat menevät alaspäin, Aada oli mennyt sinne yläkertaan ja oli huomannut tädin kovin muuttuneeksi. Pimeys, joka jo aikoja sitten oli alkanut peittää häntä, verhosi hänet nyt melkein kokonaan, ja samalla hänelle valkeni ikäänkuin kaukainen valo. Mikä kummallinen työ hänellä nyt oli käsillä: hän valmisti neulomusta, joka oli kokoonpantu pienistä rihmoista, mitkä hän kokoili sieltä täältä. Joka kuluneen ja vanhentuneen tilkun hän talletti ja purki sen yksityisiksi rihmoiksi, punoi nämä yhteen ja kutoi ne kaikki huiviksi, jonka hänen oman puheensa mukaan piti tulla kaikkia muita huivia isommaksi.

Sen päivän jälkeen Aada silloin tällöin oli istunut siellä ylhäällä, ja hän luuli muuten Martha tädin merkillistä kyllä tietävän, että hän oli kihloissa.

Ja hetkenä, jolloin ei kukaan huomannut häntä, hän meni ylös pitkiä portaita tädin ovelle, koputti ja astui sisään.

Martha täti istui nyt samoin kuin kaiken aikaa, niin kauan kuin Aada saattoi häntä muistaa. Huone oli entisellään, kaikki huonekalut olivat paikoillaan, maalaus riippui vuoteen yläpuolella, seinäkello naksutteli huoneen nurkassa, heilurin liikkuessa edestakaisin.

Aada kulki, yllään valkoinen morsiuspuku Martha tädin luo. Täti katsoi häneen; haihtuva hymy välkähti hänen kasvoissaan ja oli seuraavassa tuokiossa kadonnut. Mutta siinä seisoessaan, Aada tunsi sisällään liikutusta nähdessään nuo silmät, jotka kätkivät mitä syvintä surua, nähdessään nuo valkoiset hiukset, nähdessään tuon syyttömästi rääkätyn ja kiusatun… ja hitaasti hänet kouristi syvä suru, ja tietämättään hän vaipui polvilleen Martha tädin eteen. Hän tarttui hänen käsiinsä, painoi niitä kasvoilleen, ja hän nyyhkytti, kuin eivät kyyneleensä koskaan olisi pysähtyvät.

Kun Aada katsahti ylös, hän ihmetteli; hänen ajatuksensa tuntuivat palanneen, oltuaan kaukana pakosalla, ne tuntuivat kokoutuvan ja jotain punnitsevan. Hän näytti niin ymmärtäväiseltä, kuin se, jonka jalka on maan päällä, ja samalla niin viisaalta, kuin se, joka on nähnyt enempää. Hän kosketteli Aadan päätä, tuijoitti häneen ja sanoi ainoastaan:

Äkkiä hän nousi ja nouti pienen lippaan, jota päällysti vaalentunut punainen nahka. Hän aukaisi sen ja Aada näki jotain kiiltävän. Siinä oli kaulavitjat vanhasta siselöidystä kullasta, joka kehysti säkenöiviä topaaseja.

— Sain nämä sinä päivänä, jolloin täytin kuusitoista vuotta, hän sanoi itsekseen, kannoin niitä kauan sitten tummansinisellä samettihameellani. Nämä kaulavitjat ovat nyt sinun.

Hän tuijoitti Martha tätiin ja huomasi nyt, että maallisia näkevä katse taas näytti väistyvän hänen silmistään, ja että pimeys taas nopealentoisten yölepakonsiipien tavoin sujahti hänen kasvojensa yli.

XXI.

Hääjuhla herättää lemmentunnelman. Nuorten neitosten leimuava hymy, nuorten miesten kuiskaavat keskustelut, kun he katselevat morsianta. Joskus tämä lemmentunnelma kohoaa niin korkealle, että morsian on häpeissään.

Näitä häitä vietettiin heinäkuun keskivaiheilla. Pimeä tuli sentähden myöhään. Mutta tullessaan se saapui varjon tavoin, joka levisi ja painoi.

Jo joutui se aika, jolloin Aadan ja Carstenin oli määrä olla kahdenkesken. Sakarias Wilde oli syleillyt ja suudellut tytärtään ja oli ollut mielenliikutuksen valloissa antaessaan hänet Carstenin valtaan, sanoen:

— Niin, nyt sinä enemmän kuulut hänelle kuin minulle. Muista, että te nyt olette samaa lihaa, ja rakastathan sinä häntä, niin että se on ilo, elämän rikkain ilo. Hyvää yötä, rakas lapseni.

Everstinrouva Stahl tuli nyt siihen, ja hän ja Aada menivät yhdessä morsiushuoneeseen. Tänne oli ennen heitä tullut Aadan vanha lapsenlikka ja riisui Aadan vaatteet, melkein samoin kuin hänen ollessa pieni.

Kun Aada vihdoin oli päässyt vuoteeseen, häntä ikäänkuin paleli, tuo merkillinen levottomuus uudelleen hänet valtasi. Hän tunsi, että rouva Stahl suuteli häntä, ja hän näki hänen menevän pois. Hän kohosi istumaan ja näki, ettei kukaan ollut saapuvilla; nyt hän pelkäsi. Hänen siinä näin istuessaan, koputettiin ovelle; hän piiloittautui peitteen alle. Carsten tuli sisälle. Kauniina ja vakavana hän meni Aadan luo, polvistui vuoteen viereen ja suuteli hänen kättään. Hetkeä myöhemmin hän sammutti molemmat kynttilät.

Aada loikoi aivan hiljaa ja kuuli sydämensä sykkivän. Hän huomasi, että Carsten oli huoneessa. Kotvan kuluttua hän kuuli hänen astuvan yli lattian.

— Carsten, hän kuiskasi, Carsten, missä sinä olet, sytytä kynttilä,
Carsten.

Silloin hän tunsi hänen loikovan vieressään, ja kesäyössä hän näki hänen kasvonsa.

— Pelkäätpä, Aada, miksi et minua suutele? Miksi et halaa minua kaulasta, kuten muutoin?

Aada katsoi häneen, ja rakkaus häneen valtasi hänet. Hän kietoi käsivartensa Carstenin kaulaan ja suuteli häntä väristen ja tunsi että Carsten, heidän suudellessa toisiaan, veti hänet luokseen.

XXII.

Aada ja Carsten olivat ennen häitä päättäneet viettää muutaman viikon kuherruskuukauttaan Olle-virran rannoilla. He eivät katuneet tätä päätöstä; sillä näytti tulevan kaunis kesä.

Eräänä päivänpaisteisena selkeätaivaisena aamuna he heittivät jäähyväiset. Ensin Sakarias Wilde kyyditsi heitä muutaman peninkulman. Heidän oli määrä käydä tervehtimässä perintötalollista Öjvind Galtea, niin sanottua Galten Jarlia. Hänet oli kutsuttu häihin, mutta hän oli kieltäytynyt kiittäen:

— Veljeni kuoli äsken. Mutta jos sinä, Sakarias Wilde, tai nuori pari, tai kernaimmiten te kaikki kolme tulette minun mailleni, niin tiedän varmasti, että ette kulje taloni ohi.

Nyt heitä odotti päivällinen Galtessa, ja siitä oli vannaankin tuleva mainiota.

— Kun Öjvind Galte kutsuu vieraita, sanoi Wilde, niin luottakaa siihen, että hän osaa olla isäntä kuin harvat.

Päivällisaikaan he saapuivat hänen taloonsa, näkivät suuren harmaan rakennuksen, jossa oli monta kuistia ja uloketta ja jonka yli lukemattomat vuodet näyttivät kulkeneen, ja tämän rakennuksen ympärillä viisi, kuusi ulkorakennusta. Asuinrakennuksesta vallan kuin vilkkui ulos rikkautta, ja avarat puna-apilan peittämät maa-alueet ja tiheät metsät liittyivät siihen molemmin puolin.

Ulkona portailla seisoi Öjvind Galte itse ja odotti heitä, yllään sarkapuku hopeanappineen sekä hopeasolkineen kaulan kohdalla ja suuri hopeahelainen veitsi kupeella. Hän oli tummapartainen mies, joka näytti, kuten Wilde sanoi, olevan mies, joka kyllä tervehti, mutta joka ei koskaan kellekään kumartanut. Hän polveutui vanhoista Norjan kuninkaista, noista omituisista sotureista, jotka hävittävät kaikkein suurimmat kaupungit ja kourallisella miehiä pirstoivat sotajoukkoja. Hän oli sentähden mies, jonka kielellä liikkui taruja ja taisteluja, joita hänen isänsä ennen häntä olivat taistelleet, ja joista hän mielellään kertoi. Kun ylhäisiä aatelisia tuli hänen taloonsa, jos kuningas tuli hänen taloonsa, niin oli miten oli, täytyi aatelisten ja kuninkaan suostua kuulemaan, että Öjvind Galten esi-isät olivat olleet herroja niinä aikoina jolloin heidän esi-isänsä olivat olleet alamaisia.

— Sinä kuningas, sanoi Öjvind Galte sillä kertaa kun kuningas kävi hänen luonaan, tulet istumaan minun pöytäni ääressä; mutta miehesi (hän tarkoitti hoviväkeä) saavat istua tuolla toisessa huoneessa.

Mutta sekin on mainittava, että kun köyhä matkamies tuli taloon, häntä pyydettiin istumaan ja hänelle annettiin ruokaa, sillä Öjvind Galte oli hyvä mies, ja hän oli lukenut vanhat laulut ja tiesi, että sen pitää saada ruokaa ja juomaa, joka on kulkenut tunturien yli.

Öjvind Galten talossa he söivät päivällistä. Ensin he saivat maitovelliä, karhunreittä ja paloviinaa, mutta sitten ruokalajeja, joita paremmin tunsivat, lohta, häränlihaa, sianpaistia, teiriä, ja sen lisäksi viiniä ja samppanjaa, joka vaahtosi pulloista alas raskaisiin, tahottuihin laseihin ja kuohui hopeapikareissa. Paitsi Sakarias Wildeä ja vastanaineita, oli läsnä ainoastaan kolme Öjvind Galten läheistä sukulaista, jotka kaikki olivat hänen tapaisiaan etupäässä siinä, että järkähtämättä ylpeilivät tuhatvuotisesta suvustaan. Vanhin heistä oli hyvin iäkäs mies, jolla oli pitkä valkea parta ja käheä laulava ääni, mikä pelkällä soinnullaan tuntui kertovan kunnaista ja metsistä. Mutta ellei tuota sointua olisi ollut, olisivat sanat kuitenkin tuoneet sieltä viestiä. Niin, kaikki kolme he istuivat ja puhuivat alinomaa suurista kartanoistaan, jotka sijaitsivat itäisissä laaksoseuduissa, ja heidän sanoistaan tunsi avaroiden maa-alueiden tuulahduksen, kuuli virran pauhinan, ja kuuli aholla liikkuvien metsäeläinten levottomuutta, jotka illan pimetessä pujahtivat ulos metsästä. Näitä ajettiin takaa; varsinkin lähinnä vanhin Galte oli suuri metsästäjä, joka edellisenä vuonna oli tappanut karhun ja kaksi sutta.

Aadasta tuntui kodikkaalta täällä. Hänestä oli hauskaa kuulla noiden neljän miehen puhelevan, jotka olivat niin erilaiset kuin kaikki muut; mutta Carstenin oli ikävä. Häntä ei ollenkaan huvittanut, että hänen kysymyksiään silloin tällöin ei kuunneltu.

— Aada, hän kuiskasi päivällisen jälkeen, lähtekäämme taas pian matkaan, nämähän ovat kauhean ikäviä. Katso tuota vanhusta, kuinka hän pöyhkeilee, katso kuinka hän kaikkein armollisimmin ojennaikse lausuakseen sanan.

— No, eihän tätä kauan kestä. Kello 6 tulee se mies, jonka on määrä soutaa teitä ylös virtaa. Lepäähän niin kauan, onhan näillä Galteilla, mitä heistä muuten hekään muistuttamista, tyylikkäisyyttä.

Tunnin kuluttua tuli se Wilden alustalaisista, jonka piti olla heidän soutumiehenään. Heitettiin jäähyväiset. Äkkiä Öjvind Galte meni Aadan luo, josta kaikki kolme Galtea näytti pitävän, ja sanoi, kasvojensa kirkastuessa kauniista hymystä:

Ja hän levitti leveän hopeavyön, vanhan takomatuotteen, jonka yksinkertaiset koristekuviot olivat riimukirjainten näköiset.

Kolme muuta Galtea seisoi nyökyttäen päätänsä, ja kun Aada oli kiinnittänyt sen vyötäisilleen, sanoi vanhin:

Mökkiläinen, jonka oli määrä soutaa heitä, lähetettiin ennalta joelle, ja Sakarias Wilde kyyditsi vastanaineet sinne. Täällä hän heitä hyvästeli ja sanoi toivovansa, että heillä olisi iloinen huviretki, pyysi, että muistaisivat katsella auringonnousua Lo-tunturilta, ja kuiskasi Aadalle liikutuksissaan, että hän siellä istuessaan ajattelisi, että isänsäkin oli siellä istunut. Hän heitti heille jäähyväiset, syleili ja suuteli Aadaa, joka nyt ensi kerran erosi hänestä. Jotta ei olisi joutunut liiaksi liikutuksen valtoihin, Wilde antoi heille hyviä neuvoja matkalle.

Aadan mieli oli raskas tänä ensimäisenä eronhetkenä, ja kun hän viimein nousi veneeseen, hän katsoi isänsä jälkeen, joka hitaasti käänsi hevosen, viittasi ja ajoi pois.

Soutaja, mökkiläinen, nimeltä Gonnar Flaa, pidättelihe lähellä rantaa ja otti virran avuksi, niin että kuljettiin nopeasti. Kuitenkin venematkaa kesti kolme tuntia, ennenkuin he saapuivat siihen taloon, mihin aikoivat yöpyä. Siellä he saivat illallista, panivat senjälkeen heti maata, vaipuivat oitis sikeään uneen ja nukkuivat kauan. Seuraavan päivän iltapäivänä, ajettuaan muutaman tunnin kääseissä ja kiivettyään muutaman tunnin vaivaloisesti jyrkkää tunturin rinnettä, he saapuivat korkealle siihen taloon, mihin olivat päättäneet asettua asumaan noiksi kahdeksi viikoksi.

Heillä oli siinä silmiensä edessä virkeä, jylhä tunturimaisema. Aivan lähellä taloa oli nurmikko ja puutarha. Tässä puutarhassa oli muutamia ruusuja, jotka oli sidottu kiinni keppeihin, jotta ei tuuli kiihtyessään olisi temmannut niitä pois mukaansa. Muutamia muitakin kukkia oli; mutta sekä ruusut että nuo muut kukat panivat, vaaleat kuin olivat, ajattelemaan vieraita häkissä olevia lintuja tai lämpimämmistä maista kylmempiin maihin tuotuja metsäeläimiä. Ne ikäänkuin eivät viihtyneet, ne näyttivät ikäänkuin kaihoavan pois. Ja kuitenkin ne Aadan mielestä olivat kauniit, kuten surunvoittoinen laulu, nuo vaaleanpunaiset kukat harmaiden kallioiden lomassa. Hän istui usein kauan ja katseli niitä ikkunasta. Siellä oli muutamia muita kukkia, jotka Sjur Aasen oli noutanut vielä ylempää tunturilta. Muutamia sinisiä tähdenmuotoisia kukkia. Mutta nämä näyttivät hyvin menestyvän. Niiden väri oli niin helakka, että ne suorastaan säkenöivät.

Ensimäisenä iltana Sjur näytti Aadalle Lo-tunturia. Se ei ollut varsin korkea harjanne, mutta jyrkkä; sen huippu oli sahalaitaisen kukonharjan näköinen, varsinkin nyt, kun ilta-aurinko värjäsi sen punaiseksi.

XXIII.

Aadasta tuntui tähän aikaan kovin kummalliselta tunturilla. Hän ei itse tietänyt, mikä häntä vaivasi. Mutta pohjalta kai tämä uusi olo oli siihen syynä: ollen poissa vanhasta kodistaan, sen huoneista ja niityiltä, hän oli miehen huostaan annettu, joka vaati häneltä sellaista, mikä itse teossa suuresti oli hänen luontoaan vastaan.

Niin, Aada oli pettynyt sen suhteen, mitä rakkaus hänelle oli antanut. Kuinka olikaan hän uneksinut toisenlaista lemmenunelmaa. Moni seikka oli hänelle ollut jotenkin outo, ja elämän rakkausjuhla oli hänen mielikuvituksessaan esiintynyt toisenlaisena. Hän oli herännyt, ja hänestä näytti kaikki niin muuttuneelta. Maailma ei ollut aivan sama, unelma oli haihtunut. Ja Carsten… Carsten ei ollut sama kuin ennen. Ei se, jota hän oli rakastanut. Hän ei enää joutunut pois suunniltaan hänen uljaista ilmeistään ja lämpimistä sanoistaan.

Aada oli alakuloinen. Hän kaihosi nuoruutensa päiviä, jotka olivat kuluneet selvinä ja kirkkaina. Silloin, kun hän ja isänsä olivat seisoneet käsi kädessä? Kun hänellä oli ollut oma kaunis huoneensa, johon ei kukaan muu ollut saanut tulla, kun hänellä oli ollut tuo valkoinen vuode, kun hän oli pannut maata odottaen elämää, joka häntä odotti, ja kun oli herännyt uuteen päivään, jolloin jotain saattoi tapahtua.

Eräänä iltapäivänä hän ajatteli itsekseen, totellen järkeään, joka hänellä aina oli ollut vahva:

— No niin, ei kannata luulla, että kaikki käy niin, kuin olemme uneksineet. Ja hän läksi pitkälle kävelylle ja ikäänkuin valmistautui sitä aikaa varten, joka oli tuleva, ja hän koetti repiä irti lemmenunelman. Mutta se oli pohjaltaan ainoa, minkä hänen voimakas luontonsa oli uneksinut, ja sentähden hänestä oli tuskallista kuolettaa sitä.

— Mutta rakastanhan Carstenia, eikä hän ole mitään rikkonut; voihan rakkauteni häneen taas palata samanlaisena kuin ennen. Ja kerran, kun sellaiset ajatukset hänet vakasivat, hän juoksi Carstenia vastaan, kun tämä tuli sisään. Mutta hän pettyi; Carsten tarttui häneen heti tavalla, jota hän ei ollut tahtonut.

Pieni seikka, mitätön itsessään, tuli lisäksi ja teki sen, että hän pudisteli päätään sitä ajatellessaan: hänen nimittäin oli mahdoton saada Carsten hereille aamulla lähteäkseen katsomaan auringonnousua Lo-tunturilla. Aada ei suorastaan ollenkaan huolinut näköaloista, auringonnoususta ja -laskusta; mutta hänen isänsä oli kehoittanut häntä katselemaan päivännousua sieltä, se oli viimeinen seikka, minkä hän oli sanonut, tuo vanha, hieno isä, joka itseään pahoittaen heistä erosi ja jolla oli niin vakavat silmät, kun hän nyökäytti hyvästiään…

Mutta hänen oli mahdoton saada hereille Carstenia niinä kahtena kertana, jolloin oli häntä herättänyt; hän nukkui suu puoleksi auki ja näytti siltä, kuin olisi hän voinut nukkua vaikka kuinka kauan. Kolmantena yönä Aadan sentään onnistui saada hänet valveille; mutta silloin hän kavahti istumaan kovin suutuksissaan ja kysyi, mikä oli hätänä.

— No, eikö muuta, mitä hiivatin päähänpistoja… no lupasinhan kyllä, mutta sellaiset lupaukset…

Hän mutisi vielä muutamia sanoja ja kääntyi muitta mutkitta seinään päin ja jatkoi untansa.

Usein Aada heräsi näinä tyyneinä öinä tunturilla ja ajatteli kaikenlaista.

Hän oli pohjaltaan kummallinen olento. Ei ollut useita kuukausi siitä, kun hän kaihosi tätä aviota. Hän oli kaihoten ja ikävöiden ajatellut sitä aikaa, jolloin ainaisesti oli oleva Carstenin oma. Ja nyt hän taas ajatteli kadonneita päiviään yhtä kaihomielisenä.

Eiköhän Carsten tuntenut itseään pettyneeksi häneen nähden? Eikö hänen pettymyksensä ollut syynä siihen, että hän oli epäystävällinen Aadalle. Eihän Aada ollut hänelle se, mikä hänen olisi pitänyt olla.

Loikoessaan eräänä yönä hereillä, hän sai halun lähteä Lo-tunturille katsomaan auringonnousua. Ensin hän aikoi herättää Carstenin, mutta sitten hän siitä luopui. Itse teossa hän tahtoihin kernaimmin mennä tunturille yksin.

Hän nousi vuoteelta ja katsoi ulos ikkunasta. Oli harmaa yö. Sumu lepäsi Lo-tunturilla, mutta ilma oli selkeä. Korkealla ylhäällä tuikki joku valkea tähti. Hän oli kerran pienenä nähnyt yön kuvattuna suurena vanhuksena, jolla oli kultakruunu päässä. Se kuva sopi tähän. Hän pukeutui ja iloitsi viileästä yöilmasta. Pian hän oli pukeutunut ja läksi ulos.

Yö kohisi. Kaukainen humu, joka saattoi tulla taivaalta tai tuulen viimasta huipuilta. Hän astui yli nurmen, joka kasvoi talon viereisellä karulla niityllä. Ilma oli viileä; hän tunsi virkeyttä, kulkiessaan tuonne Lo-tunturin juurelle.

Lo-tunturilla oli kyllä se korkea harja, jota Sjur Aasen oli Aadalle näyttänyt; mutta sen rinne yleni vähitellen. Sentähden Aada kuljettuaan jonkun aikaa, oli koko ylhäällä, ennenkuin luulikaan, että varsinainen Lo-tunturi oli alkanut. Häntä ihmetytti, että se kävi niin helposti; kaukaahan tunturi näytti niin jyrkältä.

Kuljettuaan hetken ylöspäin, hän kääntyi, ja nyt hän pysähtyä tuijottamaan näkyä, joka oli hänen edessään. Ne olivat pilviä, jotka kävivät tervehtimässä kuolleita vuoria. Etäällä alhaalla nämä pilvet liitelivät, silloin tällöin ne pysähtyivät tunturin kylkeen ja harhailivat ylöspäin tai jakautuivat, rientäen kukin taholleen. Joku pilvi kenties erkani toisista ja liiti kauan itsekseen.

Aada kulki ylemmäksi, häntä veti eteenpäin halu päästä tunturin huipulle ja nähdä, mitä siellä oli nähtävää.

Mutta kun hän seisoi ylhäällä ja tunsi ylätunturin tuulen liehuvan ympärillään, silloin hän näki koko sotalauman kullattuja huippuja, jotka vieretysten kohosivat kaukana. Mutta nyt hän myös näki idän valkenevan lähenevästä auringosta. Hän istuutui; nyt hän pian oli saapa nähdä auringonnousun Lo-tunturilla.

Eikä, kestänyt kauan, ennenkuin valoisa puna tummeni ja sai sekaansa kultaa. Nuo ylpeät värit levisivät siinä ja lauloivat mahtavaa voittolaulua, pimeän huoaten paetessa länttä kohti. Ja monet yön pilvistä kokoontuivat ja antoivat auringon punan niitä kaunistaa; mutta tämä ilo maksoi niille niiden synkän elämän, ne kun haihtuivat pois kuin henkäys ilmaan. Mutta kuitenkin kokoontui yhä useampia pilviä auringonnousun kohdalle, ja ne leimusivat valoa, upoten aamunloistoon ja kadoten. Ja kun aurinko ilmaantui, ne värisivät ja välkähtivät kuin pitkät rihmasäikeet, ja ne kaunistivat itse auringon loiston kuollessansa.

Mutta muutamat vanhat, sokeat pilvet eivät ottaneet poistaakseen. Ne liitelivät ensi ruskon näyttäydyttyä tunturin pimeällä puolella. Ja siihen ne jäivät liitelemään. Ja kaukana tunturirotkoissa piili usea pilvi väijyksissä… ja kaikki nämä, ulkopuolella ja sisällä olevat eivät tahtoneet tulla päivän puolelle ja muuttua ilmaksi kourallisesta purppuraa, ne tahtoivat kuulua yön valtakuntaan. Yhdessä pöllöjen, yölepakkojen ja pimeän eläinten kanssa, joiden silmät syttyvät tähtien mukana, ne tahtoivat solua sisälle vanhoihin kallionhalkeamiin, seuraavana yönä taas livahtaakseen ulos ja kokoontuakseen yön suhistessa.

Aada jäi pitkäksi aikaa istumaan. Hän huomasi, että valoisa päivä oli tulossa; mutta tämä ajatus ei häntä ilahuttanut. Hänen silloiseen mielentilaansa olisi paremmin soveltunut, että harmaa yö olisi viipynyt.

Viimein hän nousi ja alkoi taas astua Lo-tunturin rinnettä alas. Tahtoihan hän kernaimmiten olla palannut, ennenkuin Carsten heräsi; hän ei suinkaan tahtonut huolestuttaa häntä.

Yltympäri kohottivat kaikki huiput harjojaan. Kaikkien niiden yläpuolella aurinko paahtoi. Ilma oli tyyni.

Aada kulki jotenkin nopeasti eteenpäin. Se kävi helpommin nyt, kun valo oli saapuvilla. Nyt vasta hän pani merkille, miten nämä tunturit olivat erilaiset kuin ne, joita oli tottunut näkemään. Hän näki, kuinka nämä olivat autioita. Niitä ei peittänyt metsä. Ainoastaan muutamia pieniä punaisia jäykkävartisia kukkia kasvoi siellä täällä halkeamissa, minne sade ja linnut olivat kuljettaneet vähän multaa.

Astuttuaan hetken Aada ajatteli, että pian oli näkevä Olle-virran. Hän kulki edelleen, mutta ei saanut sitä nähdä. Silloin hänen mieleensä äkkiä juolahti: Eikö hän ollut kulkenut oikeata tietä? Tämä ajatus pani hänet ensin pysähtymään, mutta sitten kahta kiireemmin rientämään eteenpäin. Muuten hän lohdutti itseään: Ellei voinut löytää tuota tunturimajaa, niin kaiketi hän löysi toisen, niinhän oli ollut Vorre-kartanon lähistössä. Ei vaara ollut siellä ollut suurempi: aina hän oli saapunut jollekin majalle, mistä asukkaat, kuultuaan kuka hän oli, olivat saattaneet hänet kotia.

Hän kulki ja kulki, ja tällä vaelluksella ilmeni hänelle se tosiseikka, ettei täällä ohut niin kuin Vorre-kartanon tienoilla. Nämä vuoret eivät olleet Vorre-kartanon vuoria. Siellä olivat vuoret vihreät kuusista ja koivuista, nämä olivat paljaat ja karut. Hän käsitti, että vaara oli suurempi kuin mitä ensi hetkellä oli luullut. Hän pysähtyi. Nyt tuntuivat tunturit ja autiot aavikot hänestä vihamielisiltä, ja aurinko paistoi häntä katsomatta; hän oli niin yksin suurella tunturilla.

Taas hän kulki eteenpäin ja kauan. Sitten hän äkkiä pysähtyi: hän luuli kuulevansa sellaista ääntä, kuin olisi mies laulanut. Hän katseli ympärilleen: hän ei huomannut mitään. Ja kuitenkin hän astui hetken ajatellen, että joku mies voisi tulla näkyviin, sukeltaen esiin jonkun kalliokielekkeen takaa; ensin oli näyttäytyvä pää, (merkillistä kyllä hän sen todella näki edessään) joka hymyili hänelle pienine silmineen, saaden sitten vakavamman ilmeen ja silmänsä suuriksi ja tuijottaviksi. Pään jälkeen oli koko tumma ruumis tuleva näkyviin, ja tuo mies oli lähestyvä, ja jos Aada rupesi juoksemaan, hän juoksi niinikään ja saavutti hänet. Kerran hän todella odotti näkevänsä tämän kaiken, niin että pysähtyi ja katsoi tuonne kauas. Hänen sisimmässään kuiskasi ääni hänelle; Se ei ole mitään. Mutta se ei auttanut, hän tuijoitti sinne kauas kuitenkin. Ja siinä seisoessaan ja tuijottaessaan, hänen mieleensä muistui Martha täti, jonka vanha soturi oli väkisin maannut. Jos joku tuli täällä, missä hän oli niin yksin? Sitä vaan ajatellessaan hän hengitti syvään ja jäätävä tunne kulki kiireestä kantapäähän.

Hän rupesi äkkiä hillittömästi juoksemaan alas kallioilta, sammalten ja soiden yli. Kun tasasempia paikkoja tuli, hänestä tuntui, kuin olisi aika pitkälle kulunut, ja hän juoksi vielä nopeammin. Hänellä ei enää ollut yhtään selvää ajatusta; jälki suossa oli hänestä ilkeän ihmisen astuma, lintu, joka kirkui, oli joku, joka tuli häntä lähemmäksi. Vasta silloin kun hän oli niin uupunut, että oli vähällä vaipua maahan, hän astui hitaammin.

Aurinko oli kohonnut korkeammalle, se teki kuumaksi ja pyörrytti. Hän tunsi hien kirkkaina helminä pisartelevan kasvoillaan. Kun hän viimein istuutui lepäämään, hän oli niin väsynyt, että maa tuntui väistyvän hänen edestään. Siinä niin loikoessaan hän kuuli lähellä puron lirinää; se solisi alinomaa. Hänen oli jano ja hän meni purolle juomaan. Vesi selvitti hänen ajatuksiaan, ja äkkiä ilmaantui kirkkaan ajatuksen tapainen, jotain, minkä kauan sitten oli kuullut vanhalta Kathrinelta: — Jos kuljet eksyksissä ja löydät puron, niin seuraa puroa, silloin voit olla varma siitä, että tulet ihmisasunnoille. Varsinkin, jos olet eksynyt tunturilla. Sillä puro on virrannut kauempaa, kuin missä ihmisiä on asunut, ja koko sillä ajalla se on tuonut mukaansa multaa ja hedelmällisyyttä, jota ihmiset tarvitsevat asutuksiinsa.

Ja Aada nousi ja tunsi itsensä voimakkaammaksi ajatellessaan, että hän vielä saattoi tulla paikkoihin, mihin ihmiset olivat asettuneet asumaan. Hän oli liiaksi maan lapsi enempää kaihotakseen tunturiyksinäisyyden harmaita pilviä. Hän tahtoi nähdä vihreitä maita ja kohdata ihmisiä, jotka lauloivat, puhuivat ja hymyilivät. Ja hän tahtoi taas nähdä Carstenin. Niin Carstenia… kuinka hän kaihosi häntä, kaikkea hänessä. Hänen hyväilyjänsäkin?… Niin, hän tahtoi syöksyä hänen luokseen, hän tahtoi olla hänen valloissaan, hänen vahvat käsivartensa olivat tuntuvat suloisilta, kun hän oli pääsevä kaikesta tästä utuisesta, pimeästä.

Äkkiä hän näki tunturiharjanteen huipulla punasen majan joka ei ollut aivan kaukana. Hän meni lähemmäksi ja näki nyt, että ruskea lehmä kulki majan edessä syöden ruohoa… Hän odotti hieman, meni sitten ovelle ja kolkutti. Ei kukaan avannut. Hän aukaisi oven ja meni sisälle. Ei kukaan tullut häntä vastaan. Hän meni sisemmälle, keittiöön, ja nyt joku nousi rahilta. Se oli mustatukkainen talonpoikaistyttö, joka oli siinä maannut. Aada kertoi eksyneensä Lo-tunturilla ja kysyi, oliko pitkältä Sjur Aasenin majalle. Melkein kaksi peninkulmaa. Tiesikö hän tien? Totta kai hän sen tiesi. Tahtoiko tulla saattamaan, jos sai maksua? Sen hän tahtoi, näin sanoi tyttö ja nousi heti.

Aadan täytyi ensin istuutua ja hieman levätä; sillä hän oli hyvin väsynyt. Yhtenään tyttö puhui Aadalle, vaikka tämä vaan puoleksi saattoi kuunnella, isästään, äidistään ja sisaruksistaan; edelliset olivat sen talollisen niityllä, joka omisti nämä maat, ja he löivät heiniä. Hänen veljensä oli merillä, ja vanhempi sisar kaupungissa.

Hetkeä myöhemmin he läksivät liikkeelle. Ellei palaamisen kaiho olisi ollut niin voimakas, ei Aada ikinä olisi jaksanut astua niin nopeasti. Olihan pian päivällisaika, ja hän oli poistunut Sjur Aasenin majasta tuntia puoliyön jälkeen. Mutta hän astui nyt niin joutuisasti, että tyttö yhtenään jäi muutaman askeleen jälelle.

Polku, jota kulkivat, oli tasainen ja hyvä, milloin se polveili puiden lomiin, milloin se johti vanhoista hirsistä tehdylle puron sillalle, milloin se hitaasti ryömi syrjään suohon ja kosteikolle, joiden yläpuolella varikset lentelivät ja rääkyivät. Aada ajatteli koko ajan: milloin tulen kotia, milloin tulen kotia… tulenkohon todella kotia… mitähän Carsten ajattelee?

Viimein hän jälleen näki Sjur Aasenin mökin, ja hetken kuluttua hän oli siellä sisällä. Maalaisvaimo riensi häntä vastaan suu auki: oliko hän siis tullut takaisin? Luutnantti oli lähtenyt häntä etsimään, varmaankin hän pian palasi. Hän oli kulkenut edestakaisin varhaisesta aamusta alkaen ja kysynyt, eikö Aada ollut tullut.

Nyt Aadalle selvisi, miten helposti kaikki olisi voinut käydä mitä pahimmin. Carstenilla saattoi olla syytä olla vihainen hänelle tästä. Mutta oli hän nyt millainen tahansa, niin Aada häntä kaihosi.

Kului lähes tunti, kunnes Aada näki hänen nopeasti astuvan taloa kohti. Mutta kun hän kotvaa myöhemmin astui sisään ja näki Aadan tulevan häntä vastaan, hänen piirteensä kävivät jäykemmiksi. Hän tarttui kovasti hänen käsivarteensa ja huudahti:

— Niin, Carsten huusi, mutta mitä tämä merkitsee, etkö ajattele minua? Etkö hetkeäkään ajattele minua? Kuinka moinen voi johtua mieleesi (hän kalpeni ja kiristi hampaitaan), mitä sinulla pohjalta on minua vastaan? Ymmärrätkö… että… että olet luvannut olla minun, ymmärrätkö, että sinun täytyy olla minun… että sinun täytyy olla minulle alamainen. No niin, jos käy välttämättömäksi, minä näytän, kuka olen!…

Mutta hänen voiman- ja vihanpurkauksensa ohella tuntui, kuin olisi Aariassa jotain auennut; hän tarttui itse Carstenin ranteeseen, ja hän kamppaili, niin että hänen vaaleat hiuksensa irtaantuivat ja valuivat aaltoillen hänen kasvoilleen.

— Carsten, hän kuiskasi hänelle, enhän minä tahtonut mennä pois sinulta, Carsten, minä kuljin eksyksiin, Carsten, olen niin iloinen, että olen taas luonasi… minä pyydän sinua, anna minulle anteeksi, anna minulle anteeksi!

Ja hän painautui äkkiä vallan kiinni häneen ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Silloin heidän välillään tuli hiljaista. Carsten ei puhunut enempiä kovia sanoja, mutta vastasi äkkiä hänen suudelmiinsa niin hehkuvasti, kuin ei koskaan ennen.

Tällävälin iltaan vaipuva aurinko paistoi huoneeseen ja paahtoi heitä molempia, ja Aadan mielessä ei enää liikkunut ruusunpunainen rakkausseikkailu, se oli haihtunut. Sen sijaan ilmaantui päivänvaloon ja auringonpaisteeseen voimakas tunne. Hän nojasi Carsteniin ja tunsi hänen käsivartensa kietovan häntä, ja hän ikävöi äkkiä hänen voimakasta syleilyään.

Hän iloitsi nyt siitä tuntemuksesta, että oli Carstenin oma. Hänessä oli jotain, mikä vivahti puhkeavaan kukkaan. Hänen suunsa paisui täyteläämmäksi, hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, hänen poskensa saivat väriä, ikäänkuin veri olisi ihon alla polttanut. Ja tuo pieni vinkkuraviivainen suoni pisti esiin ohimolla.

Carsten nouti heidän mukaan ottamaansa viiniä, Sjurin vaimo paistoi ison linnun, jonka Sjur oli ampunut, ja keitti padassa teiren, joka oli ollut suolassa juuri niin kauan, että se oli hyvä ja säilytti linnun maun. Ja vähää myöhemmin Aada ja Carsten söivät hauskan illallisen. He istuivat vieretysten ja kilistivät tavan takaa. Syötyään he vielä hetken istuivat yhdessä jutellen, pehmeästi ja kuiskaten.

Vihdoin Carsten nousi, otti Aadan pään käsiensä väliin ja katsoi häneen. Aada hymyili. Sitten he menivät likeisesti toisiinsa kietoutuneina sisälle huoneeseensa.

XXIV.

Kun nyt Aada kerran kokonaan ja iloiten oli antautunut, hänestä äkkiä tuntui, että rakasti Carstenia paljoa enemmän kuin koskaan ennen. Maallisella rakkaudella oli yhä enempi ja enempi hänelle sanottavaa. Hän tarvitsi Carstenia, hän antoi hänelle koko nuoruudenilonsa suudelmissaan ja syleilyissään. Ja kauneutensa hän antoi hänelle, tuntien ainoastaan iloa, että hänellä se oli, Carsten kun sentähden rakasti häntä vielä enemmän.

Kaikki muuttui hänelle iloksi: virkeiden aamujen voima, kun hän nousi ja meni sitä kohti, pitkät päivällishetket, kun hän ja Carsten istuivat yhdessä talon edessä, iltapäivä, kun Sjur tuli, leveästi hymyillen ja koira hyppien takanaan, kysymään, tahtoivatko seurata häntä alempana olevaan metsään jäniksen ajoon. Ja myöhäiset illat, jolloin he hänen kanssaan läksivät tuulastamaan… Mutta heidän elonsa hurmaus liittyi niihin kylpyihin, joita ottivat Olle-joessa.

Silloin tällöin saattaa kesä täällä Pohjolassa auringonpaahteineen ja etelätuulineen käydä niin kuumaksi, ettei sitä voi kestää. Kaikki lymypaikat ja rotkot, jotka muuten ovat kylmiä, kuumenevat. Ei mikään voi vastustaa auringon voimaa.

Sellainen oli heinäkuun loppupuoli; aurinko kulki taivaan yli mahtavana ja hehkuen, ja kuumuutta säteili alas, niin että ihmiset toivoivat lunta ja kylmää.

— Jäähdyttäkää itseänne Olle-virrassa, molemmat… se antaa viileyttä… minä näytän teille paikan, missä pohja on hieno ja ruskea pitkän matkaa, niin että voitte kulkea sukeltamatta. Syvää on kyllä kauempana, niin että, jos tahdotte uida, niin voitte.

Ja hän näytti heille joen kohdan, missä laakea kallio ja ruskea hieta muodosti pohjan. Silloin molemmat iloitsivat tästä. Aada unhoitti, ettei hänellä ollut uimapukua mukana. Jo seuraavana aamuna varhain hän siellä kylpi ja palasi sitten taloon, raikkaana ja ihmeen somana, paksu keltainen tukka punervana kiiltäen selkää pitkin. Ja sitten tuli Carstenin vuoro, ja hän viipyi niin kauan vedessä ja ui niin kauas, että Aada puoleksi pelästyneenä huusi Sjuria ja hänen vaimoansa, niin että molemmat tulivat ulos katsomaan. He olivat molemmat hyvin innoissaan ja ihastuneet Carstenin uintiin, ja vaivoin Aada sai uskollisen talonpoikaisvaimon mukaansa, kun Carsten vallan alastomana nousi maihin.

Kun he enemmän tottuivat viileään veteen, he kävivät useammin uimassa, ja silloin tällöin, kun yö oli erittäin kuuma, sattui, että toinen heistä kuumuuden kiusaamana, hiipi ylös vuoteelta, puki vähän vaatteita ylleen ja kulki tietä pitkin Olle-virralle, laskeutui kirkkaaseen veteen ja uiskenteli siinä.

Sellaisena yönä, kun Aada oli uimassa, hän näki jonkun tulevan, ja hän kuuli Carstenin äänen:

Hän ei vastannut, vaan pysähtyi ja odotti. Hetken kuluttua Carsten kahlasi jälestä ja kumartui hänen puoleensa. Hän otti hänen päänsä käsiensä väliin ja katsoi häneen vakavasti; mutta Aada ei piiloittautunut häneltä eikä pyytänyt häntä menemään. He uivat yhdessä suloisen kesäyön puolihämärässä.

He uivat yhdessä monena yönä. Aada oli ensi kerrat levoton kuin se, joka on lähellä jotain vaarallista. Mutta hän hillitsi pelkonsa, niin nainen ja alaston kuin olikin. Hän oli täälläkin oma itsensä, hän oli nytkin Aada, tuo hieno, tuo ylpeä, ja niin hän oli, vaikka kenties hänen omituinen valoisa hehkunsa ei koskaan leimunnut korkeammalle kuin näinä valvottuina öinä.

Tämä aika tunturilla muodostui hänelle kaunisten ja luonnonraikkaiden hetkien sarjaksi. Ilma oli kuultavan korkea, elämä oli hiljaista. Hänen päänsä yläpuolella kaikui.

— Carsten… rakastan sinua, Carsten! hän mutisi näin monta kertaa, syleillen häntä nuorena ja huimana.

— Tulinhan kuitenkin takaisin luoksesi, Carsten. Sinun olisi vaan pitänyt hieman odottaa. Kaikki oli minulle niin outoa. Mutta tulinhan kuitenkin, sillä rakastin sinua.

— No niin… mutta muistatko sen ensimäisen illan täällä… niin kylmää… niin kylmää… Tahdoit kernaimmin, että olisimme istuneet yhdessä ja jutelleet. Meidän muka ei olisi pitänyt mennä sisälle huoneeseemme. Täytyihän minun olla kohtelias viimeiseen asti ja sanoin: — Sinä johdat mieleeni kirkkaan lammen. Mutta ajattelin itsekseni: — hyvin viileätä. Ja nyt… ha, ha, haa… kuinka aurinko toki saattaa paahtaa kuumana sellaista lampea, Aada.

Mutta eräänä auringonpaisteisena päivänä — tämä kesä ei näyttänyt ollenkaan loppuvan — he matkustivat pois Sjur Aasenin majasta. Sjurin vaimo oli suorastaan menehtyä suruun ja vuodatti kirkkaita kyyneliä, kun Aada jäähyväisiksi häntä suuteli. Sjur Aasen kyyditsi heitä toista tietä, kuin mitä olivat tulleet. Pieni tanakka hevonen, joka ei koskaan astunut harhaan, juoksi kääsejä vetäen neljä tuntia. Sitten Sjur niinikään heitti heille jäähyväiset ja palasi kotiansa. Nyt oli heidän kulkeminen tunturin yli; sitä matkaa kesti puoli päivää, ja loppumatkan he kulkivat veneessä jokea pitkin, virta auttoi, niin että se sujui nopeaan.

Aada istui lopulla vallan hiljaa ja katseli taakseen. Hän tunsi, ettei koskaan ollut palaava takaisin sinne, mistä nyt tuli, ja hän tiesi, etteivät ne päivätkään enää palanneet. Sentähden hän nyökäytti päätään niitä harmaita tunturihuippuja kohti, joiden takana Sjur Aasenin vuorimaja, Olle-virta ja Lo-tunturin harja piilivät.

XXV.

He tulivat Vorre-kartanoon jo seuraavan päivän iltana ja viipyivät siellä viikon. Mutta kahdeksantena päivänä he heittivät jäähyväiset Sakarias Wildelle ja Vorre-kartanolle, ja pienellä höyrylaivalla (joka oli ensimäisiä Norjassa rakennettuja) he matkustivat enemmän kuin kaksi vuorokautta, ja saapuivat sitten iltapäivällä Börgeen. Linnoitus oli saaressa. Se oli vanha linnoitus, josta kauas näkyi sen vaaleanharmaa muuri ja sen torni. Se ei salassa lymynnyt, vaan huusi ikäänkuin kaukaa: tässä olen.

Siinä talossa, jossa heidän oli määrä asua, oli ainoastaan muutamia huoneita; mutta siihen kuului iso puutarha ja sitäpaitsi kaksi suurta ulkorakennusta, jotka haisivat homeelle ja kuivatetulle kalalle. Päällikön rakennuksen entinen asukas, äsken kuollut suuriperheinen kapteeni, oli sinne ripustanut kaloja kuivamaan. Hänen leskensä, joka vielä asui saarella, järjestäen muutamia huonekaluja, mitkä aiottiin myydä salmen vastaisella rannalla, kertoi, näyttäessään Aadalle paikkoja, paljon siitä, kuinka hyvä miehensä oli ollut, kuinka hän oli tehnyt työtä ja nähnyt vaivaa lasten edestä; he molemmat, hän ja vaimonsa, olivat enimmäkseen syöneet kalaa, jota kapteeni itse pyysi; heillä oli ollut lihaa ainoastaan kaksi kertaa viikossa. Koulunkäynti ja ylläpito kaupungissa kolmelle pojalle ja kahdelle tytölle maksoi paljon.

Tämä rouva oli laiha ja pieni, ja hänellä oli suippo nenä ja pienet kirkkaat silmät. Hän oli varmaankin kerran ollut kaunis, mutta hyvin pitkän aikaa sitten. Hänen äänensä, joka nyt oli ohut ja kimakka, saattoi joskus saada helakan kaiun, varsinkin kun hän ajatteli sitä, mikä oli ollut kerran, ja kun siitä puhui — samoin kuin vanha kulunut piano, silloin tällöin saattaa purkaa esille hienoja kaikuvampia ääniä.

Kun Stahl puolisot muutaman päivän kuluttua olivat päässeet levollisiin oloihin, Aada malttoi eräänä iltapäivänä mennä katselemaan saarta, missä asuivat. Siinä oli enimmäkseen tummia tuntureita, joilla niukasti kasvoi katajia, kanervaa ja orjantappuroita. Edessä leviävä meri oli mahtava ja vaihteli melkein aina levottomana. Mutta kun se joskus oli levossa, oli sen hiljaisuus hyvin syvä, ja sen rauha tuntui hurskaalta. Ensimäisenä iltana Aada meni pitkänlaiselle kävelylle ja istuutui penkille, joka arvatenkin oli pantu siihen paikkaan näköalan katselemista varten. Hän näki silloin äärettömän jonon kiviä, ja meren, jonka yli kaareutui ohutpilvinen taivas. Hänestä tämä kokonaisuus tuntui joltisenkin hyvältä. Hetken kuluttua kulki vanha mies ja nainen ohi, molemmat katsoen eteensä häntä huomaamatta. Alhaalla rannalla kulki kaksi sotamiestä polttaen tupakkaa. Toisella heistä oli puupalikkasoitin kainalossa. Silloin tällöin hän kosketteli sitä vasaralla samalla laulaen nenäänsä korkealla äänellä tuollaista surullista laulua, joita sotilasten ja merimiesten on tapana laulaa, kun kaiho kotiin ja lemmittyihinsä heidät valtaa.

Kun Aada tuli kotia, istui hänen miehensä perhehuoneessa ja puhui kahden kersantin kanssa; nämä nousivat ja kumarsivat jäykästi, kun Carsten esitti:

Aada nyökkäsi; istuutui ja otti esille käsityön ja kuuli nyt pitkällistä puhelua jostakin kalkista ja sementistä, mikä ei vielä ollut tullut perille, ja aseista, jotka oli hankittava. Tämä keskustelu vaikutti melkein nukuttaen häneen. Viimein oli sillä kertaa valmista. Luutnantti Stahl pyysi heitä tulemaan seuraavana päivänä konttoriin täsmälleen kello 10.

Mutta kun Carsten ja Aada olivat jääneet yksikseen, hän meni nuoren vaimonsa luo ja kumartui hänen puoleensa.

— Rakas Aada, hän sanoi, etkö lopulta ole ikävystynyt, että olen kuljettanut sinut tänne.

— En, en mitenkään, hän kuiskasi innoissaan, luulen että meidän tulee täällä hyvä olla, etkö luule, kunhan saat nähdä.

Päivät menivätkin hyvin. Syksy ja talvi kului, ilman että he sitä huomasivat. Oli niin rauhallista ja turvallista päällikön asunnossa. Aada kulki huolehtien kaikesta. Hänen talonsa oli lopulta mitä parhaimmassa kunnossa. Hän tiesi hyvin, missä kaikkea säilytettiin, niin hyvin varsin mitättömät esineet, jotka olivat ullakossa kirstuissa, kuin vaatteet ja hopea-astiat, jotka olivat vaatekaapeissa ja hopeansäilytys-lippaissa.

Kun kevät tuli, Aada alkoi järjestää taloa ulkopuolelta. Rappeutunut veranta korjattiin ja sai purjekangasta katteeksi. Myöhemmin — kesäkuulla — tuli lisää kesäinen kalusto: bambu-tuoleja, bambupöytä, millä aina oli pullo kesäjuomaa, jonka Aada ketterästi valmisti: hieman hapanta sitruuna-mehua, johon oli sekoitettu vähän vaniljia.

Mutta etupäässä hän piti huolta puutarhasta. Siinä kulki aina puutarhuri kastellen, leikaten ja istutellen. Usein iltapäivisin, kun aurinko kallistui länteen, kuuli hänen keritsimiensä äänen, jotka leikkasivat puita; lyhyitä teräviä kalskahduksia. Jo kesän ensi kuukausina oli puutarhaa kaunis nähdä. Monet kauniit kukat viihtyivät yltympäri lavoissa. Ja verannan juurelle oli istutettu muutamia juuria, harvinaisia lehtikasveja, joiden lehdet liehuivat, joko solakoita, vihreitä, tai sellaisia, jotka kasvoivat vahvasti ja imivät aurinkoa ja kosteutta, jos ne olivat matalavartisia, tumman kirjavan värisiä.

Aada harrasti suuresti kaikkea tätä; häntä ei ollenkaan rasittanut kaiken tämän hoitaminen ja järjestäminen. Hän seurasi ainoastaan sisällään olevaa vaistoansa, kuten lintu, joka levittää siipensä.

Ja kuten tässä suhteessa, hän oli kaikissa muissakin askareissaan ja yrityksissään.

Jopa osanotossaan siihen, jota monet kummalliset ihmiset pitävät jonakin alhaisempana toiminta-alana, nimittäin keittiö-toimiin, hän oli erittäin innokas. Varsinkin ruuanvalmistukseen hän aika ajoin osoitti suorastaan rajatonta harrastusta. Hän oli muun muassa kodistaan Vorre-kartanosta löytänyt vanhan keittokirjan, jota mielellään luki; Tämä keittokirja oli kuin mikäkin seikkailukirja: siinä vilisi metsälintuja ja vesilintuja, häränlihaa, jäniksiä ja hirviä. Sitten pienempiä lintuja, rastaita, lehtokurppia, sorsia ja kananpoikia ja lopuksi nuo vanhanaikuiset ylpeät ruokalajit: karhun kylkiluita, paistettuja pippurin ja suolan sekaisina ja metsäsika, joka tuotiin pöytään, kokonaisena paistettuna ja koristettuna hopealla ja silkillä.

Aada oli kyllin rohkea ryhtyäkseen tekemään vaikeita ruokalajeja, joita tässä selitettiin, ja joista ennen ei ollut kuullut puhuttavan. Stahl seurasi tätä touhua, iloitsi usein ja piti ruokia oivallisina ja sanoi, että ne johtivat mieleen sen ja sen ruokalajin ulkomaalaisissa ravintoloissa. Kunnes molemmat, hän ja Aada, eräänä päivänä saivat vatsakipua erityisestä ruokalajista, jolla niinikään oli sijansa tuossa runsasaineisessa keittokirjassa. Silloin nauroi Stahl ja meni keittiöön ja pyysi halonhakkaajaa ja keittäjätärtä pitämään silmällä kelpo emäntää, joka pian ei enää ollut hillittävissä. Ja keittäjätär ja halonhakkaaja, jotka sinä päivänä olivat ihmetelleet Aadan keittotaitoa, nauroivat hekin, ja Aadakin luonnollisesti nauroi katuvaisena ja päätään pudistaen.

Mutta siitäperin hän hylkäsi nuo vaikeat ruokalajit ja tyytyi paistiin, pihviin ja kotletteihin, joita opetti palvelijatarta paistamaan, niin että ne loistivat mehukkaina ja houkuttelevina.

Tuo roomalainen piirakka oli ainoa hullutus, johon Aada oli eksynyt. Muuten hän ei ollut kovin levoton. Hänen vaatimuksensa elämään nähden eivät olleet suuria, ja hänen ylellisyytensä oli varsin vaatimaton. Silloin tällöin pullo Maria Farinaa, jota hän käytti tehdäkseen pesuveden raittiimmaksi. Hänen pukunsa tosin oli hyvin tyylikäs, mutta silti hyvin yksinkertainen. Kesällä hän kernaasti käytti valkoisista tai helmenharmaasta kankaasta tehtyjä pukuja, joita koristivat Wildein vanhat hopeasoljet ja Öjvind Galten hopeavyö. Talvella hän enimmäkseen piti mustasta ja jostakin kultakoristeesta, minkä vuosien kuluessa oli saanut isältään.

XXVI.

Aada tiesi, että hänen syntymänsä oli ollut syynä hänen äitinsä kuolemaan. Ja hän muisti hyvin, mitä eräs vanha eukko Vorre-kartanossa oli sanonut monta vuotta sitten, kun hän vielä oli lapsi:

Häntä kammotti, kun ensi kerran tunsi jotain elävää liikkuvan sydämensä alla. Muutaman päivän hän tunsi mielessään pelkoa, jota ei ennen ollut kokenut. Mutta sitten tämä tunne katosi vähitellen, ja rauhoittava levollisuus, joka ei enää poistunut, valtasi hänet.

Se päivä tuli, jolloin hän ilman suuria tuskia synnytti lapsen. Se oli poika.

Lähimpänä aikana häntä hoidettiin huolellisesti, vaikka hän ei olisi sitä erityisesti tarvinnut. Kasvot hymyilevinä ja terveinä hän katseli vastasyntynyttä ja painoi sitä rinnalleen. Pian hänen voimansa taas palasivat. Jo viikkoa myöhemmin hän taas oli jalkeilla ja liikkui kuin ennen.

Carsten oli hyvin mielissään siitä, että oli saanut pojan. Mutta muuten hän oli useimpien isien kaltainen. Hän ei kokonaan voinut tottua tuohon pieneen avuttomaan olentoon, jolla oli märkä suu ja pikkaraiset sormet. Tuo pieni parkuja, joka ei ottanut huomioon mitään paikkaa, joka ei rahtuakaan välittänyt Carstenin yölevosta, vaan porasi milloin ikinä suvaitsi, tuskastutti häntä.

Lopulta lapsen parkuminen kävi hänestä niin sietämättömäksi, että hän muutti ylös vierashuoneeseen, ja siellä hän asui lopun talvea.

Kun kevät tuli, ja Carstenin piti toimittaa sotilasvirkaansa kentällä, kolmen peninkulman päässä, päätettiin, että Aada ja pikku Alf (poika oli saanut nimensä Carstenin isän mukaan) lähtisivät Vorre-kartanoon ja asuisivat siellä pari kesäkuukautta. Tämä ilahutti Aadaa monestakin syystä. Ensiksikin hän kaihosi jälleen nähdä Vorre-kartanoa, lisäksi hän luuli, että metsästä ja niityiltä puhaltava ilma oli tekevä pikku Alfille hyvää ja päällepäätteeksi siten noudatti isänsä toivomusta, tämä kun kirjeessään heti hyvin lämpimästi oli kehoittanut heitä tulemaan. Vielä sananen näistä Sakarias Wilden kirjeistä: ne värähtelivät ilosta, vanha isoisä oli hyvin utelias tutustumaan nuoreen herra Alfiin, ja hän antoi Aadalle joukon hyviä neuvoja poikasen viihtymisen varalle. Näistä neuvoista muutamat olivat vallan taikauskoisia, ja ne päättyivät jotenkin näihin sanoihin:

— Niin, naura sinä vaan, kun vanha isäsi kirjoittaa sellaista; mutta sano mitä tahdot, sellaisia vanhojen akkojen neuvoja ei totisesti pidä halveksia.

— Rakas isä… nyt tulemme sekä Alf että minä luoksesi… näet meidät ennenkuin aavistatkaan.

Aada saapui Vorre-kartanoon ja hänen tulonsa aiheutti suurta mielenliikutusta: Sakarias Wilde oli melkein haltioissaan, kun Aada riensi häntä syleilemään:

Seuraavana päivänä tulivat Bög ja Kruse ja viipyivät niin kauan illalla, että jäivät yöksi Vorre-kartanoon.

Joka aamu Aada herätessään kuuli kukon kiekuvan ja koiran haukkuvan. Ja hän näki auringon paistavan sisälle huoneeseensa kuten ennen. Hän muisti niin paljon kuluneilta vuosilta, mutta hän ei sitä enää kaihonnut. Sillä hänen vieressään makasi hänen pikku poikansa, joka oli kasvava isoksi ja vahvaksi, ja Börgen tienoilla kulki Carsten ja ajatteli häntä, Carsten, jota hän rakasti… juuri tässä hän ennen oli loikonut ja ajatellut häntä… kaikki oli käynyt niin kummallisesti.

Mutta Aadan ollessa siellä ylhäällä, rakkauden, onnen ja elämän ympäröimänä, hän näki jotain autuaattomien kuilusta, varjojen laaksosta, sillä Martha tädin viimeiset päivät tulivat. Ja siinä ei ollut mitään inhimillistä surua eikä mitään inhimillistä iloa, ei mitään rakkautta, eikä mitään suloista alakuloisuutta. — Kysy haaksirikkoiselta, joka uppoaa meren selällä, iloitseeko hän auringon paisteesta, vai itkeekö hän taivaan surullisen harmauden vuoksi. Mutta tässä oli jotain muuta. Sillä synkät vuoret olivat kasaantuneet sielun ympärille, joka kuului valoon, pelko oli painanut leimansa tähän sieluun, kun se vielä oli lapsensielu, pehmeä kuin kevään multa ja hieno kuin ensi ruusu. Helvetti oli avautunut maan päällä ihmiselle, joka rakasti taivasta, tuska oli kouristanut hengen, joka rakasti iloa. Räyhinä oli vallannut sen, joka rakasti laulua. Ja hän taisteli pimeässä ja se kitui mykkänä arvoituksena. Kunnes kaikki liukui ijäiseen autiuteen.

Se päivä tuli, jolloin Martha täti kuoli. Se päivä, jolloin hänen hymynsä oli kummallinen, kaikkea uhmaileva, jolloin hänen soperteleva äänensä puhui sanoja, joita ei kukaan ymmärtänyt, mutta joita kaikki kuuntelivat.

Pappi tuli, mutta hänen sanansa tuntuivat niin ohuilta täällä. Kaikki olivat ääneti, ja hänkin vaikeni. Kun hän taas alkoi, hän ehkä tunsi, että oli julkea, kun puhui tälle vainajalle. Ja hän vaikeni, ja kaikki olivat vaiti.

Yöllä kuoli Martha täti. Tuli hiljaista siinä ruskeassa huoneessa vanhoine huonekaluineen. Nyt vasta huomasi, mikä taistelu oli taisteltu tässä äänettömässä ilmassa, missä huokaukset olivat olleet syvät, ja missä tuo huulien humina oli ollut mahtava. Nyt vasta huomasi, miten siinä oli taisteltu, ja mitä oli murtunut.

XXVII.

Aada viipyi Vorre-kartanossa kaikkiaan kaksi kuukautta. Pikku Alf viihtyi hyvin: hän tuli isommaksi ja sai kirkkaammat silmät. Hän osasi hymyillä ja eroitti äitinsä ja isoisänsä vieraista. Hän sen hyvin selvästi osoitti: kun jompikumpi näistä kahdesta otti hänet syliinsä ja puhui hänelle, hän hymyili tyytyväisenä ja tavoitteli heitä pikku käsillään; mutta jos joku vieras tuli häntä liian lähelle, päästi hän melkein aina muutaman voimakkaan ja hillittömän huudon.

Noiden kahden kuukauden kuluttua Aada matkusti Alfin kanssa takaisin Börgeen. He saapuivat sinne elokuun loppupäivänä, juuri kun syksyn ensimäiset merkit alkoivat näyttäytyä. Muutaman päivän kuluttua Carsten tuli kotia harjoituskentältä voimakkaana ja päivettyneenä. Carstenin ja Aadan jälleennäkeminen oli hyvin sydämellinen.

Sinä vuonna, kuten ennenkin, kesä kului hiljaa. Sen soihtu vaipui, ja pimeä laskeusi. Saareen painui autio leima. Niin kauan kuin auringonpaisteiset päivät säteilivät, saari ei ollut yksinäinen: sillä aurinko antaa kovalle kivellekin lämpimän, elävän hohteen.

Mutta nyt jäykistyi kaikki ohuessa, kylmässä tuulessa. Puutarhassa kuihtuivat lehdet, ja kukat jo loikoivat kasoina maassa. Ja kosteasta mullasta nousi omituinen, kuolemalle lemuava haju.

Aada rakasti näitä kukkia ja näitä lehtiä. Nyt, kun ne kaikki lakastuivat, hän oli murheissaan. Hän käveli hitaasti puutarhan poluilla, ja hän kuunteli viuhuvaa tuulta ja näki viimeisten muuttolintujen lentävän etelää kohti.

— Kuinka olet murheissasi sentähden, että syksy tulee. Jospa aina olisit sellainen, etkä niitä onnettomia, jotka kaihoavat syksyä. —

Hän muisti nämä Martha tädin sanat ja huomasi, että se suru, jota hän nyt tunsi, oli helppo, ja että se oli havaittavissa ainoastaan sentähden, että hänen onnensa oli niin valoisa.

XXVIII.

Niin merkilliseltä kuin tuntuukin, Aada huomasi vähänväliä, ettei Carstenin mieliala ollut kuin ennen; hän ilmeisesti ikävystyi. Hän ei puhunut vilkkaasti ruokapöydässä, ja melkein joka ilta hän toi mukaansa kotia pari luutnanttia, joiden seurassa istui myöhäiseen yöhön. Joskus tapahtui, että hän tuli melkoisen päihtyneenä makuuhuoneeseen keskellä yötä ja melusi ja raastoi alas, kun ei löytänyt tulitikkuja. Tätä välttääkseen Aada sytytti pienen yölampun, joka alussa häiritsi häntä, mutta johon vähitellen tottui. Mutta jotenkin usein se paloi aamuun asti, kun Carsten humalapäissään ei ollut huomannut sitä sammuttaa.

Eräänä päivänä, kun Carsten istui eikä sanonut sanaakaan, Aada meni hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja sanoi tyynesti ja vilpittömästi:

— Carsten, mitä sinä ajattelet… et ole tähänasti sanonut minulle mitään… enkä minä ole sinulta kysellyt… Sinä olet muuttunut, Carsten, mikä sinun onkaan?

Hän nousi ja tallusti yli lattian. Hetken kuluttua hän alkoi puhua, kylläkin rehellisesti tuoden esiin syynsä:

— Suoraan puhuakseni, Aada, en pian enää voi kestää täällä-oloa. Olen menetellyt tyhmästi, ottaessani tämän paikan, sinunkin tähtesi. Tahdon koettaa päästä pois, niin pian kuin voin. Eikö totta. Oletko samaa mieltä?… Miksikö sitä hain? Sentähden, että luulin täällä olevan toisin, kuin mitä on. Minua on vedetty nenästä. On puhuttu jotain suuresta toisella puolen salmea olevasta metsästä, puolen tunnin soutumatkasta, missä muka on runsaasti riistaa, jäniksiä, metsoja ja riekkoja… pari vanhanpuoleista upseeria, isäni ystäviä, sanoi sen minulle… varsinkin toinen oli suuri valhettelija. Hän sanoi:

— Sinä voit elää kuten se nuori mies, mikä pohjalta olet, voit ratsastaa, metsästää, kalastaa, käydä seuroissa, milloin tahdot, ja olla yksin, milloin tahdot… No katsokaammehan tätä jänis-, metso- ja riekko-metsästystä… loruja, riista on sukupuuttoon hävitettyä… onhan tosin muutamia harvoja jäniksiä jälellä; mutta ne ovat vanhoja peloitettuja eläimiä, jotka kuuntelevat korvin, silmin, päin… Jumala varjelkoon minua, kun eläimet kuuntelevat… muutamia oikeita viimeisiä mohikaaneja, jotka lisäksi ovat välttäneet niin monen koiran ja metsästäjän, että ovat hyvin kokeneita ja että niitä on vaikea ampua. Niin, täten on metsästysmaiden laita… samoin on seuraelämän — eikö totta? Nuo salmen tuolla puolen asuvat perheet ovat aivan liian ikäviä, nuo virkamiesten rouvat, jotka juttelevat lastensa merkillisistä ominaisuuksista ja piikojensa irstailuista… sehän on suorastaan rahvasta. Minä vakuutan sinulle, etteivät he voi meistä ollenkaan pitää. Sinä ja sinun tyylikkäisyytesi suututtaa noita paksuja ja tyhmiä rouvia… Niin, minä vakuutan, en ole tahtonut sitä sanoa; mutta olen useammin kuin kerran nähnyt heidän rypistävän nenäänsä, kun sinä tulit sisään, ja sangen mykkinä he ovat katselleet sinun hamettasi, jota luonnollisesti pitävät käsittämättömän hienona. No, ja mitä tulee useimpiin upseereihin… niin on merkillistä, kuinka upseerikunnan mitätön osa on kokoontunut tänne… jokunen heistä kelpaa juomatoveriksi, siinä kaikki. Heissä ei ole jälkeäkään upseerimaisuudesta. Niin, niin on laita, tiedän, mitä sanon… ja lopuksi on edessä taas tuo: — Voithan olla itseksesi… myönnetään, myönnetään täydellisesti… mutta en luule nuorelle pariskunnalle olevan hyvä olla niin aivan yksin, täytyy olla säästeliäs rakkauteen nähden… täytyyhän sitä riittää koko elämäksi.

Aada ei vastannut mitään, hän sai ikäänkuin pienen iskun suulleen hänen viime sanoistaan. Hän ei kokonaan ymmärtänyt, mitä Carsten tarkoitti.

Sanottuaan kerran, miksi ikävystyi, hän kävi entistään puheliaammaksi; mutta kaikki hänen puheensa pyörivät sen kysymyksen ympärillä, miten hän oli jaksava kestää tätä elämää täällä. Hänellä ei ollut toivoa ensi tilassa päästä muuttamaan, ja miten oli hän siis saava ajan kulumaan?

Kerran Aada ei malttanut olla halaamatta häntä ja katsomatta häntä silmiin sanoen:

— Kerran ei sinun ollut ikävä, kun me olimme yhdessä… minulla ei ole ikävä, mutta sinulla on.

XXIX

Mutta eräänä päivänä Carsten tuli kotia tuoden uutisen: konttorissa oli sinä aamuna ollut kirje hänelle vanhalta ystävältä, Nils Maagilta, joka kirjoitti, että hän kuukauden kuluttua aikoi tulla heillä käymään.

Carsten oli hyvin puhelias päivällispöydässä, ja päivällisen jälkeen hän käveli huoneessa ja puhui edelleen, kertoen paljon ystävästään:

— Nils Maag elää melkein kokonaan yksin. Hän on kyllä upseeri, mutta ei ole tehnyt paljoa tullakseen huomatuksi sotilasuralla. Hänellä on rahoja ja hän on melkein koko ikänsä ollut matkoilla… merkillinen ihminen… niin vaihteleva, milloin säännöllinen kaupunginherra, keikari, milloin sotilasinsinööri, joka kuljeksi yksinäisillä syrjäisillä seuduilla; hänessä on aina hieman runoilijaa:

Näin alkoi kaunis runo »Rautanaamari-miehestä». Tämä runo oli kuuluisa meidän piirissämme. Nils Maag lähetti sen meille Ranskasta…

Hän on samalla ritarillinen, oli ainakin ennen. Nyt, meidän demokraattisena aikanamme monet sellaiselle nauravat. Kerran hän saattoi naistuttavaansa tanssijaisista… hän ei mennyt hänen luokseen vaunuihin, huolimatta sadeilmasta, vaan seisoi ulkopuolella astuimella kunniavahtina. No niin, moni piti sitä käsittämättömänä… totisesti… miten voikaan vaatia, että rahvas ja hölmöt sellaista ymmärtäisivät; minusta se oli kaunista, minä ymmärsin, mitä hänen sisällään silloin liikkui.

No niin, nyt hänkin käsittäisi, jos joku sellaista tekisi, mutta itse hän ei enää tahtoisi sitä tehdä. Hän on kokenut, ehkä vähän väsynyt jo. Viime kerran kun olimme yhdessä, hän sanoi: — Oh, rakas ystävä, ritarien kuningatar on kuvittelua. Ainoa paikka, missä hän koskaan on ollut olemassa, on uskollisten mieshenkilöiden mielikuvitus. Hän on elänyt siellä hyvin ja kauan miesten yksinkertaisuudesta ja heidän hieman paisuneesta tunteellisuudestaan. Niin, nyt hän on kyllä hervaantunut… ja herkuttelija… se on hullunkurista hänessä. Ei mikään voi saattaa häntä niin huonolle tuulelle kuin se, että häränliha on huonosti paistettu… tai että hänelle tarjotaan huonoa punaviiniä… No, mutta hän on hieno sielu… ja tunteellinen sisimmässään. Muistan hänet hyvin, kun vanha raihnainen pappismies kuoli. Silloin kolme kalpeata tytärtä itki isänsä ruumiin ääressä. Nils Maag oli saapuvilla, ja melkein tietämättään nuo hylätyt tytär-parat nojasivat hänen, Nilsin, rintaan, ja silloin… silloin hän oli kaunis ja vakava, hän seisoi paikallaan ja taputti heitä, myötätuntoisena, mutta melkein kunnioittavasti — niin, hän on hieno sielu.

Aada istui kuunnellen. Hän ei ollenkaan ollut tyytymätön siihen, että
vieraita tuli taloon. Nämä kevätkuukaudet kuluivat niin hitaasti, eikä
Carstenin ystävän vastaanottaminen tuottanut minkäänlaista vaikeutta.
Olihan vierashuone täydessä kunnossa.

Muuten hän ei sen enempää ajatellut vieraan tuloa, kuin että hämmästyi, kun Carsten eräänä päivänä sanoi:

Nils Maag saapui tuntia aikaisemmin, kuin mitä häntä hänen viime kirjeensä johdosta odotettiin. Seuraus oli se että Aada hänen tullessaan oli ulkona kävelemässä pikku Alfin kanssa. Kun hän palasi kävelyltä ja oli valmis vastaanottamaan talon vierasta, hän näki vieraan istuvan seurusteluhuoneessa keskustellen Carstenin kanssa. Se oli epäilemättä hän. Hän huomasi, miten innoissaan Carsten jutteli, toisen istuessa nyökäyttäen päätään ja hymyillen, kun Carsten kertoi jotain, mille itse nauroi.

Aada tuli sisään, ja Carsten esitti. Aada pyysi anteeksi, ettei ollut saapuvilla vastaanottamassa vierasta, ja hän vastasi puolestaan pyytäen anteeksi, että oli tullut näin umpimähkään, edes tarkoin mainitsematta tuloaikaansa. Näiden joutavien kohteliaisuuksien jälkeen keskustelu heti pääsi vauhtiin. Aada huomasi todella Nils Maagissa sitä ritarillisuutta, josta Carsten oli puhunut, ja hänen puoleensa vetävä olemuksensa ei ollut opittua, vaan hänelle luontaisen ominaista. Siitä johtui, että vaikka hän teki jotain, mitä ei ollut hienon käytöstavan sanakirjassa, se kuitenkin oli maukasta, siksi, että hän siihen painoi leimansa.

Iltapäivähetket kuluivat miellyttävästi. Käveltiin saarella ja katseltiin vanhan linnoituksen merkillisyyksiä. Palattiin mukana hyvä ruokahalu illallispöytään, joka odotti katettuna. Aada oli hieman utelias kuulemaan Nils Maagin arvostelevan ruokalajeja, mutta se ei tullut esiin muulla tavalla kuin että hän söi hämmästyttävän paljon noita jotenkin tavallisia ruokia. Pöydän ääressä muuten oltiin iloisia, molemmat ystävät ottivat esiin menneiden päivien tapaukset ja ihanuudet, ja hetken hyvä tuuli loi niihin väriä ja juhlallisuutta. Jonkun ajan kuluttua Nils Maag oli se, joka puhui kaikkein enimmin. Oli ilo kuunnella häntä. Hän puhui toisin kuin useimmat muut. Hän leikitteli helpommin sanoillaan ja osui paremmin oikeaan. Ja hän saattoi puhua koko joukon kevyttä ja vakavaa, koskaan laimenematta. Ja kaikki ne pienet kokemukset, joita kertoi kaukaisista maista, vaikuttivat täällä pienessä huoneessa saarella. Niillä oli eri viehätyksensä noiden kahden henkilön mielestä, jotka asuivat täällä syrjässä. Ja oivallista oli, että Nils oli tehnyt laajoja ja useita matkoja. Hän ei ollut kuin ne, jotka ovat tehneet matkan johonkin kaupunkiin, jonka kuvaamisessa eivät koskaan pääse loppuun. Hänellä oli niin paljon valittavissa. Ainoastaan se, mikä oli oivallista, pääsi esille. Sentähden saattoi istua niin turvallisena häntä kuuntelemassa. Kun hän toi esiin jotain, tiesi jo edeltäpäin, että se oli sellaista, mitä ansaitsi kuunnella.

Tiikeri-metsästys Intian metsissä korkeiden puiden juurella. Käynti
Pekingissä yönä, jolloin kaupunki oli valaistu juhlaa varten. Vuosi
Japanissa japanilaisen kansan keskuudessa, jolla oli alituinen hymy
huulillaan.

Sitten Ameriikasta: kaukaisia kalliovuoria, joilla oli europpalaiselle outo väri, putkimetsiä, jotka kalisivat tuulessa kuin parvi säliseviä sorsia. Aarniometsä ja siinä äänetön intiaani, joka kulkee kevyesti mokkasiini-jalkineissaan, intiaani-naisten yksitoikkoiset, surulliset laulut, joiden sävelet loihtivat esiin kuluneita onnellisia päiviä ja joita etupäässä kuuli, kun hämärä laskeutui ja ajatukset saivat lepoa uneksiakseen. Ja aarniometsän selittämättömät äänet puoliyön aikaan, huiluäänet, kirkuna, kellonäänet … ehkä tuuli, joka lauloi puun latvoissa.

Taruja oli noissa Ameriikan saloseuduissa, villejä ja surunomaisia taruja. Nuoria tyttöjä, jotka iloitsivat päivin, mutta jotka valtasi selittämätön suru, kun yö tuli. Toisia, jotka öisin kukoistivat kuin ruusut ilosta, mutta jotka synkkämielisinä pakenivat aamukoiton ensi välkkeessä ja piiloittautuivat aaveiden tavoin metsän pimeimpään seutuun. Kummallinen metsästäjä, joka ei koskaan löytänyt sitä naista, jota olisi voinut rakastaa ja joka luuli, että tällainen nainen kerran oli elänyt ja kärsinyt kaihosta, kun ei ollut voinut häntä löytää. Ja suuret kaupungit tulivat esiin hänen kuvauksistaan, nuo suunnattoman suuret elävät kaupungit, missä kaikki ilot ja surut kukoistavat, kaikki hyveet ja paheet. Suuret hotellit, minne vieraat parit poikkesivat, ja mistä taas matkustivat pois… kuuli suihkulähteen pulppuilevan eteisessä, näki peilejä ja marmorisekoa. Sitten seurasivat bulevardit humuineen, julkiset puutarhat, kävelijät toisella, ja komeat ratsastajat ja ajoneuvot toisella puolella. Minkätähden ihmiset suurkaupungeissa elivät niin kauan, kuin elivät, huolimatta tavallista rasittavammasta elämästään? Sentähden, etteivät he siellä viettäneet suljettua elämää, heidän oma itsensä tungettiin taaksepäin ja he antautuivat etupäässä solumaan ulos voimakkaaseen hyörinään.

— Suoraan puhuakseni, saattaapa olla, että tunnemme itsemme neuvottomiksi vieraiden parissa; mutta yhtä kaikki… suurissa kaupungeissa vasta oikein elää. Silloin tällöin kyllä ajattelen vetäytyä syrjään maailman humusta; mutta yksinäisyys ei ole hyvä; ainoastaan henkilöt, jotka ovat hyvin tyytyväiset itseensä voivat viihtyä yksinäisyydessä, ja minä en oikeimmiten ole tyytyväinen itseeni.

Kun Aada palasi, siirtyi keskustelu toisiin seikkoihin. Muun muassa he pohtivat sotilastointa. Nils Maag kertoi vaikutelmiaan käynneiltään ulkomaalaisissa rykmenteissä.

Hetken kuluttua Aada nousi ja pyysi anteeksi; hän oli väsynyt ja tahtoi sanoa hyvää yötä. Sitten hän sanoi hymyillen.

— Niin, nyt minua kyllä haluttaisi kuulla, mitä merkillistä Carsten voi kertoa ulkomaanmatkaltaan… kun olen mennyt. Siitä matkasta kai olette kuullut puhuttavan, herra luutnantti?

— Totta kai, mutta mitä se nyt toimittaa, huudahti Nils hymyillen, hän on nyt vangittu, hyvä rouva, ja iloitsee siitä! Carsten ei koskaan ole näyttänyt niin tyytyväiseltä kuin nyt.

— Kuulehan, sanoi Nils Maag lyhyen vaitiolon jälkeen, enpä saata kyllin kiittää viehättävää vaimoasi. Sen sinä hyvin itse tiedät, miten soma hän on. Sinä olet ylpeä hänestä, sen näen, ja sinulla on oikeus siihen.

— No hyvä, vastasi Carsten, olen siis täällä. Rauhallinen aviomies… annappa minun nyt kuulla jotain sinun kokemuksistasi… pienistä voitoistasi. Muista, että minä elän syrjässä, anna minun saada jotain, mikä palauttaa mieleen riemuvuoteni. Kerro, mitä tahdot, tiedän, että tässä suhteessa olet etevä.

— Hyvä mies, todella asut syrjässä, kun vaadit, että minun, vanhanpojan, pitää kertoa sinulle sellaisia seikkailuja… mutta olenpa totisesti liian hyvin kasvatettu nostaakseni alkooviani ihmisten nenän alle. Niin, mitä niihin niin sanottuihin voittoihin tulee, niin onpa se hieman jokapäiväinen tuo ihanne, jota useimmat miehet salaa ihailevat, nimittäin se miehen ihanne, jonka saavutuksena on mitä useimman naisruumiin kosketteleminen. Eikö miehessä siis ole muuta kuin himoa? Onko herkullisuus, jotta en sanoisi häveliäisyys hänelle jotain vallan vierasta? Jos tuo Don Juan, joka on rakastanut laihoja, lihavia, tummia, vaaleita, sieviä, häijyjä eroituksetta… niin jos tuo mies istuisi vieressäni, ja jos ajattelisin samalla häntä ja hänen urotöitään, niin pitäisin häntä puoleksi naurettavana, puoleksi vastenmielisenä, ja pyytäisin häntä menemään tiehensä, tai menisin itse tieheni.

— Onhan minulla, kuten voit aavistaa, ollut eräitä kokemisia siihen suuntaan; mutta ne eivät ole olleet päämääränäni, ne eivät edes ole vaikuttaneet elämäni suuntaan. Olen käyttänyt noita suloisia olentoja jotenkin samoin, kuin juomme viiniä tässä matoisessa maailmassa. Naiset ovat viiniä. Voit löytää samppanjaa heidän joukostaan, voit löytää makeaa ja lämpimän väristä lajia, voit löytää »kuivaa», hieman hermostunutta. Voit löytää Bordeaux-viiniä. Se sopii pöytäviiniksi, sinä ymmärrät, arkiviiniksi, avioksi, jos niin saan sanoa. No, eteenpäin. Voit löytää tokaijeria, makeaa, tummaa… No niin, sitten tulevat liköörit, liian sokeroidut, kuumeenhehkuvat, kokoonpannut monista kummallisista nesteistä ja väkimehuista… oh, mitä pitääkään minun sanoa? Lopulta he ovat sieviä esineitä. Ha, ha, haa, pitäisikö meidän silti suostua antamaan Don Juanin jäädä istumaan, jos hän nyt istuisi täällä, ja emmekö katsoisi häneen liian paheksuvasti? Olemmehan lopulta siinä suhteessa kaikki samanlaisia, me miehet. Mutta älkäämme nyt enää puhuko siitä. Eihän minulla vielä ole ollut tilaisuutta kysyä, miten sinun on olla, ja miten olet tyytyväinen… Olethan onnellinen, eikö totta?… Niin älä nyt vaan sano tuota vanhaa kulunutta lausetta, ettemme koskaan ole onnellisia elämässä. Tarkoitan, tulet kai ylimalkaan toimeen?

— Niin, eipä ole niinkään helppoa vastata siihen, mitä kysyt. Tavallaan minun on syytä olla tyytyväinen, mutta en silti viihdy, minun on täällä ikävä. Minulla on se tuntemus, että nämä vuodet voisivat kulua paljon sisällysrikkaampina, kuin mitä kuluvat.

— Sisällysrikkaampina? kysyi Nils Maag ja katseli ylös, riippuu siitä, mitä sillä sanalla tarkoitat. Tarkoitatko vaihtelevina, muuttelevina?…. Tuossa on sinulla nuo kaksi nuottivihkoa (hän meni ja otti kaksi nuottivihkoa hyllyltä), minä en ole nuottitaitoinen, mutta olen musikaalinen, ja sinä tulet kyllä minua ymmärtämään. Toinen niistä, siis tämä, sisältää, sanokaamme, koko joukon pieniä hauskoja ja huokailevia sävelmiä sekaisin, tässä myllertää esiin pieniä seikkailuja, pieniä iloja ja pieniä suruja, ja sinusta tuntuu kuin jokainen niistä itsekseen olisi hyvä; mutta kun olet kuullut ne loppuun, istut ja ajattelet: Mitä tuo kokonaisuudessaan oikeastaan oli? Minne se joutuikaan?… Lyhyesti: et oikein tiedä, mitä olet kuullut. Mutta tuo toinen vihko, tämä siis, sisältää yhden kappaleen, koko kappaleen, joka edistyy levollisesti… kullakin yksityisellä pienellä osalla on niin vähän sanottavaa, sinun tekee usein mieli sanoa tuota kappaletta yksitoikkoiseksi ja ikäväksi. Mutta silloin tällöin esiintyy harvinainen soinnos, joka luo valoa edelliseen, muutamat kipinät singahtavat esiin, ja sinä alat ymmärtää, että tässä on jotain kuitenkin, jotain, mikä pyrkii esille. Ja kun viimeiset soinnokset kuolevat, niin silloin entiset yksitoikkoiset kielet rupeavat soimaan, valo lankeaa kokonaisuuteen, ja sinä istut ääneti ja nyökkäät… Käsität, että tässä oli sisällystä, rikkaampaa sisällystä kuin vaihtelevissa varietee-lauluissa.

Malta asettua lepoon, ystäväni, tai oikeammin, luo ylös katseesi ja näe, että sinulla on hyvät edellytykset tulla onnelliseksi. Onhan sinulla viehättävä vaimo ja kaunis poika. Ole nyt varovainen, älä ole tuhma; pohjoismaalaisen tulee mennä naimisiin ja asua vahvoissa taloissa. — —

— No niin — älkäämme nyt tulko liian abstraktisiksi. Sinä arvostelet minua itsesi mukaan, mutta muistahan, etten minä ole sinä. Sinä et oikeastaan kuitenkaan ole itseesi tyytyväinen; minä olisin itseeni hyvin tyytyväinen, jos voisin matkustaa toisesta suuresta kaupungista toiseen. Sinä olet muuten merkillisellä tavalla puhunut ristiin… tuntia sitten viritit ylistyslaulun suurille kaupungeille ja hotellien peileille.

— Usko minua, vastasi Nils Maag, minä en koskaan kerro itsestäni; mutta sen verran voit saada tietää, että sellaiset huvitukset, joista tänä iltana olen puhunut, eivät pohjaltaan minua liikuta. Kuuntelen pieniä hilpeitä sävelmiä… jotta, jotta en joutuisi kiusaukseen kuuntelemaan liiaksi suurta sävelmää, harvinaista taikalaulua (hän hymyili ivallisesti), jota Onnettareni laulaa… Mutta nyt panemme pilkun i:lle tänä iltana, muuten muutumme pian kahdeksi viisaaksi yöpöllöksi… ja sitähän emme tahdo. Maailma kulkee vanhaa kulkuansa, jospa me sitä pohdimme, tai emme. Hyvää yötä, Carsten, onko sinulla antaa minulle vuode, olen todella väsynyt.

Nils Maag viipyi Börgessä kokonaista kaksi viikkoa. Mutta niin avomielinen kuin tuona ensimäisenä iltana, hän ei koskaan senjälkeen enää ollut. Jopa hän muutaman kerran oli vallan vaiti. Mutta aina hänessä oli jotain, mistä huomasi, että hän oli läsnä. Ja aina hän oli ystävällinen, vaikka hän tällä, ystävällisyydellään — sitä saattoi aavistaa — ainoastaan tahtoi peittää itseään, niin ettei kukaan voisi arvata, mitä hän itse teossa tunsi sisällään.

Hän matkusti pois eräänä iltapäivänä toukokuun alussa. Minne hän aikoi lähteä, sitä ei virkkanut.

— Hän on hieman muuttunut siitä, kun viimeksi hänet tapasin, sanoi Carsten, kun hän ja Aada palasivat kotia, saatettuaan hänet veneeseen, joka oli soutava hänet salmen poikki.

XXX.

Nils Maagin matkustettua Carsten kulki entistään vaiteliaampana ja sulkeutuneempana itseensä. Hänen oli päivä päivältä yhä ikävämpi, ja tämä hänen ikävänsä ilmaisi itsensä mitä kummallisimmilla tavoin. Hän esimerkiksi hankki itselleen useita uusia pukuja pääkaupungista ja joukon hienoja pukuesineitä. Ja joka aamu hän suki hiuksiaan ja voiteli niitä mitä huolellisimmin ja meni konttoriinsa ja palasi päivällisaikaan, heiluttaen sauvaansa, joka oli niin hieno ja kiiltävä, kuin olisi hän kävellyt jollakin europpalaisella bulevardilla. Aada ei tähän kaikkeen sanonut mitään, mutta kerran kun Carsten tuli sisään keikaripuvussaan, ja hänen suippokärkinen kenkänsä oli ryvettynyt kosteasta savesta (oli toukokuu, ja tiet olivat vielä märät), ei Aada voinut pidättää nauruaan. Sen näki Carsten ja ymmärsi, että hän nauroi hänelle. Hän kiivastui ja sanoi, että täytyi olla piimäpytty, jos ei täällä ikävystynyt. Aada ei vastannut mitään, mutta kävi äkkiä vakavaksi. Mutta kun Carsten lausui useamman epämiellyttävän sanan, katsoi Aada häneen ja kohotti hieman kulmakarvojaan, näyttäen ihmettelevän hänen käyttäymistään. Sitten hän sanoi tyynesti:

— Rakas Carsten, ponnista voimasi päästäksesi pois täältä, toimita niin, että pääset kaupunkiin, niissä on julkisia kävely-paikkoja. Silloinhan voit olla niin hieno kuin tahdot… silloin se on paikallaan. Mutta älä kulje näin, niin kauan kuin olet Börgessä…

Nämä olivat ensimäiset epäystävälliset sanat, joita Carsten ja Aada olivat vaihtaneet. Ja Carsten oli lennättänyt ensi sanan. Ja se sana, jonka hän oli lausunut, oli ollut täynnä kylmyyttä.

Kun rakkaus vallitsee, saattaa kyllä esiintyä pahoja sanoja, mutta ne ovat levottomia sanoja; ne lausutaan vihapäissä, ja ne värähtävät sisäisestä intohimosta; ne vivahtavat keskikesän myrskyyn ja ukkoseen, jotka seuraavassa tuokiossa vaihtuvat paahtavaan aurinkoon. Mutta kun rakkaus vallitsee, eivät koskaan levollisesti harkitut epäystävälliset sanat tule esiin, yhtä vähän kuin juhannuksena tyyni kylmyys.

Sentähden Aadan mieli kävi raskaaksi, kun hän kuuli nuo sanat; ja hän tunsi tyhjyyttä ympärillään.

Ennen hän ei ollut tietänyt, mitä tottumus-elämä oli. Hänen päivänsä Vorre-kartanossa olivat kuluneet yksitoikkoisina, mutta valoisina, ja sitten oli Carstenin rakkaus luonut tuntematonta väriä elämään. Nyt kun hän tunsi, ettei tämä rakkaus ollut kuin ennen, nyt tapahtui, että hän aamuin heräsi vastaanottamaan päivää, joka ei enää häntä viehättänyt, mutta joka oli harmaana hänen edessään, eikä häntä liikuttanut.

Kesä, syksy ja talvi tuli ja katosi. Mutta eräänä päivänä kevätaikaan heräsi Carstenin hyvä tuuli jälleen. Hänellä oli suuret toiveet päästä piirtymään Sandbyn kaupungin prikaatiin.

Kuukauden kuluttua tuli nimitys. Jo elokuulla oli heidän määrä muuttaa Sandbyhyn. Se oli miellyttävä olopaikka, kertoi Carsten, kunhan siellä vaan ensin tuli tunnetuksi.

Hän puhui edelleen sen perheistä: siellä asui upseereja ja koko joukko siviili-virkamiehiä, ja siellä oli useita rikkaita kauppahuoneita. Eikä pitänyt unhoittaa kolmea tai neljää herraskartanoa, jotka sijaitsivat kaupungin likeisimmässä lähistössä. Siellä he kyllä voivat viettää monta hauskaa hetkeä. Kaikki näytti lupaavalta… Ja sitten lyhyt matka Vorre-kartanoon… tuskin päivänmatka…

— Nyt joudumme parempiin oloihin, Aada, näin hän lopetti… ja sitten pitää meidän unhoittaa, ettemme viime aikoina ole olleet toisillemme niin rakastettavia, kuin olisi pitänyt olla. Eikö totta, Aada, sen tulemme unhoittamaan?…

Elokuu tuli, ja sen mukana se kiireisen touhuillen viikko, jolloin he muuttivat Börgestä Sandbyhyn.

II.

Sandbyssä oli tuskin enempää kuin kaksitoista tuhatta asukasta. Mutta tätä maaseutukaupunkia verhosi ilma, joka oli ollut kotoisin niistä maaseutukaupungeista, jotka pyrkivät etusijalle ja jotka sentähden pitivät ääretöntä melua, eikä se liioin ollut tuota norjalaista pääkaupungin ilmaa, jossa on paljo täyshoitolan tuoksua. Tämä kylä oli syrjäinen ja hiljainen; ainoastaan asioihin perehtyneet tiesivät, missä elettiin, ja missä elettiin hyvin, niin, missä silloin tällöin elettiin jotenkin hurjasti, ja missä kuitenkin elettiin hämmästyttävän kauan.

Rahoja oli tässä kaupungissa entisajoilta, sota-ajoilta ja muutamilta vuosilta, jolloin ankarat myrskyt ajoivat kokonaisia laivalasteja maihin tuohon oivalliseen satamaan. Tämä kaupunki oli mammonan kehystämä: kauppatalot olivat meren rannalla lännessä, ja vanhat maatilat olivat lähistössä itään päin.

Kun tuli kaupunkiin meren puolelta (minkä useimmat tekivät), näki ensin kauppatalot puoleksi poiskuluneine kyltteineen, jotka kaupunkilaiset osasivat ulkoa, sitten näki leveät, matalat laivasillat, joiden luona oli tukevia lastialuksia ja köykäsiä huvipursia. Ja kumartuneina, kuin käyräselkäiset mustanlikaiset työläiset, törröttivät puodit esiin; mutta päärakennusten alapuolella oli puutarhoja täynnä paksuja puita ja kauniita kukkia.

Näillä silloilla, myymälöillä ja puutarhoilla oli kullakin runoutensa, tarinansa, laulunsa.

Sillat lauloivat vanhojen purjealusten vieressä, jotka eivät enää kyenneet kellumaan vedessä, ja jotka loikoivat puoleksi rannalla, tummenneiden messinkitähtiensä ja melkein kuluneiden nimiensä koristamina; nämä purjealukset huokailivat ja vaikeroivat, kun nopeakulkuinen höyrylaiva kiiti ohi ja pani veden liikkeelle. Liian nopeakulkuisiakin laivoja oli, jotka joka vuosi näkivät ylpeitä kaupunkeja: Rion, Valparaison, Aleksandrian, Tunisin, Formosan.

Ja myymälät niinikään lauloivat, myymälät köysineen, tervatynnyrineen, vanhoine lyijyvarastoineen, myymälät, joissa oli paksut naulat seinissä, vuosiluvut punaisiksi maalatuissa puupylväissä, muistoksi siitä vuodesta, kun kauppahuone ansaitsi nuo kolmekymmentä tuhatta riksiä kuljetuspalkkana ja siitä suuresta vuodesta, jolloin voitettiin neljäkymmentä tuhatta riksiä.

Ja puutarhat lauloivat: polkujen vaaleanharmaa kulunut hiekka, zhasmiini- tai metsäviiniköynnös-majat pöytineen ja penkkeineen, joiden sisällä lesiäinen sahata raksutteli, ja vanhat puut kaarnaan leikattuine nimineen, jotka nyt enää olivat melkein näkymättömiä arpia, vaikka aikoinaan hyvinkin selvät: kun isoisä vainaja eräänä tähellisenä aamuna oli leikannut ne syvälle, niin että pihka ja mahla, puiden vesi ja veri, ensi aikoina oli pulppuillut ulos leikkauksesta.

Näin oli meren rannalla; mutta idän puolella olivat vanhat maatilat, asuinrakennus tavallisesti tummanvihreän lehtokujan päässä. Jotenkin usein kohtasi näissä lehtokujissa tai valtatiellä hienon ratsastajan, tavallisesti vanhanpuoleisen herran, jolla oli monokkeli ja hopeanuppinen ratsuruoska. Se oli jonkun tuollaisen maatilan herra. Nämä herrat elivät enimmäkseen itsekseen, solmivat ainoastaan harvoin tuttavuuksia, olivat nuorina paljon matkustelleet ja innostuivat joskus vielä vanhoilla päivillään menneiden Parisin aikojen muistoista, tuon ensimäisen ja viimeisen kaupungin, joka veti heitä puoleensa. Eikä tarvittu paljoa, ennenkuin he vielä kävisivät siellä, jos jonakin ikävänä hetkenä ne himmeät muistot tuulahtivat esiin, joita säilyttivät nuoruutensa päiviltä.

Senpä teki eräs Reinoldeista. Ja aihe oli ainoastaan se, etteivät hänen vaimonsa ja tyttärensä ajoissa palanneet iltakävelyltä.

Herra Peter Reinold istui siis illallispöydässä ja söi yksin. Hänen vaimonsa ja tyttärensä olivat antaneet hänen odottaa puolen tuntia, jopa kauemminkin. Tuo muuten hilpeä herra oli nyrpeä. Hän söi kylmää lintua ja huuhteli sitä alas punaviinillä. Palvelija seisoi siinä täyttäen tarjoilijan tehtäviään, ja pakinoitsi ja selitteli kaikenlaista, miksi luuli rouvan ja neiden viipyvän niin kauan. Hän puheli, ilman että hänen mielipidettään kertaakaan oli kysytty. Hän hymyili kuitenkin, mulkoili isäntäänsä päin, ja äkkiä hän sanoi, vaihtaessaan lautasta juustoa ja voita varten:

— Pitäähän herran sitäpaitsi muistaa, että herra monta kertaa on antanut rouvan ja neiden odottaa… kuten silloin, kun täällä oli sirkus… niin että tämä vaan sopii herralle… herralle se vaan tekee hyvää.

Herra Peter Reinold, joka siihenasti oli antanut hänen loruilla, jopa välistä oli jotain hänelle vastannutkin, käänsi nyt päänsä ja katsoi häneen terävästi:

Mutta nähdessään veitikkamaisuutta silmissä ja suupielissä, hän ei voinut pidättäytyä nauramasta:

— Niin olen. Veljeni on lähettänyt minulle rahoja Parisista. Hän on palvelijana isossa tanssihuvihuoneustossa. En koskaan luullut, että saisin nuo rahat, sillä Mathis on aina ollut epäluotettava raha-asioissa. Mutta tulivatpa ne kuitenkin. Siinä on viisikymmentä riksiä isäni peruja.

Herra Peter Reinold tarkasti kirjekuorta… Boccaccio! hän mutisi…
Sali Boccaccio… sepä oli kummallista… niin se on vallan sama.

— Onko Monsieur Ernesto Stollo, tai oikeammin Signor Ernesto Stollo vielä sen isäntänä?

— Siitä hän ei kirjoita mitään. Mutta hänellä on paljon kerrottavaa… paljon uskomatonta.

— Tekisikö sinun mielesi matkustaa Parisiin tänä iltana, Hans? Saada lähteä tervehtimään veljeäsi?

— Sinun rahasi? Hui, hai! Pane ne pöytälaatikkoosi. Mutta lyhyestä tärkeimpään (Herra Peter Reinold viskasi lautasliinan pois, niin että punaviinipullo ja muutamat lasit kaatuivat kumoon), onhan se taivaan antama viittaus, että Örnin »Stella» lähtee satamasta tunnin kuluttua. No niin, ymmärrätkö? Me matkustamme heti. Ei sanaakaan, on kiire… Niin, sinä tulet mukaan, mitenkäs muuten! Mene heti Joelin luo ja käske hänen valjastaa hevonen. Käske sitten Barbaran tulla auttamaan minua panemaan tavaroita matkalaukkuun.

Herra Peter Reinold matkusti todella Parisiin, ja vasta kun hänen vaimonsa kirjeissään uhkasi tulla jälestä, hän palasi kotia yllään ylen uudenmuotinen puku, ommeltu kuin nuorelle keikarille ikään. Mutta alkuaikoina kotiapaluunsa jälkeen hän hyvin halukkaasti vihelteli iloisia lauluja ja jutteli salaa Hansin kanssa, jota rouva tuon Parisin-matkan jälkeen ei voinut kärsiä, ja jota sanoi »rengiksi».

Paljon olisi sanottavaa, jos tahtoisi kertoa kaikki näiden herrojen pienet urotyöt.

Mainittava on herra Randolf, joka mielellään koetti saada ihmisiä uskomaan mahdottomuuksia. Eräänä päivänä hän osti niin monta verimakkaraa, kuin suinkin oli saatavissa ja ripusti ne talonsa edustalla kasvavaan veripyökkiin. Hän käveli nyt talon edessä ja sanoi niille, jotka kohtasi — etenkin naisille, jotka ovat herkkäuskoisimmat — että nämä verimakkarat olivat kasvaneet esiin pyökistä samoin kuin omenat kasvavat omenapuussa. Ja tätä uskottiin, ja pari naishenkilöä pyysi istukkaita tuosta puusta, ja ne heille annettiin.

Herra Randolf oli rehti mies, iloinen ja avomielinen. Mutta herra Otto Ullgaard, jonka talo oli jotenkin lähellä suurta Blaa-jokea, oli pöyhkeä ja tavattoman suuremmoinen. Viime kemuissaan hän antoi kestitä vieraitaan puutarhassaan. Se oli juhannuksen tienoissa, ja ilma oli kaunis, niin että kaikki kävi hyvin, ja kaikki vieraat olivat tyytyväisiä, vaikkakin useimmat, ihmettelivät, ettei isäntä ollut saapuvilla. Mutta kun vähitellen ruvettiin huhuilemaan, että herra Ullgaard oli kieltänyt vierailtaan pääsyn itse taloon, väheni ilo melkoisesti. Eikä se parantanut, kun viimein nähtiin herra Ullgaardin istuvan isolla alttaanilla tirkistämässä vieraitaan, kuin olisivat he olleet merkillisiä eläimiä.

Yhdellä näistä maatilan herroista (en muista, kuka se oli) oli tapana viimeisinä ikävuosinaan lähteä ratsastamaan varhain aamuisin ja silloin puhaltaa merkillisiä toitotuksia metsästystorvestaan. Mutta tämä, samoin kuin edellä kerrottu pöyhkeyden esimerkki ja vielä moni muu omituinen seikka johtui siitä, että nuo herrat huomasivat, että vanhenivat ja että kuolema kuroitti pitkiä sormiaan heitä kouristaakseen.

Paitsi hyviä huonekaluja ja kauniita kukkia oli useilla näillä tilanomistajilla viinikellareja, joiden edessä täytyi nostaa hattua. Polvesta polveen he olivat jokaisen juhlallisen tilaisuuden johdosta piiloittaneet viiniä kellariin. Häissä neljäsataa pulloa, pojan syntyessä neljäsataa pulloa, tyttären syntyessä kaksisataa, hopea- ja kultahäitä vietettäessä he olivat siihen panneet viiniä, jota ei käytetty jokapäiväisessä elämässä, ja nämä viinipullot olivat kasaantuneet sinne hämähäkkien ja isojen päivänvaloa karttavien koirien parissa, nuo viinipullot, jotka oli ostettu juhlapäivän kunniaksi, juhlallisena yltäkylläisyytenä ja kullasta hohtavalla kukkarolla. Ja ne loikoivat siellä ja vanhenivat vanhenemistaan, tullen yhä jalommiksi, vaalenneita kummallisia viinilajeja, jotka puhuivat himmeää kaunista oraakeli-kieltä, jotka kuiskivat entisaikojen auringontäysinäisyyttä — pitkien päiväsarjojen muistoja — jotka loristen kertoilivat Reinistä, jotka mutisivat Loiresta ja Garonnesta. Ne loikoivat siellä, käyden yhä vaaleammiksi. Usein niillä ei ollut mitään määrättyä väriä. Kuten esimerkiksi eräs portviini-laji, joka oli yli sadan vuoden vanhaa. Kun vanha isoisänisä syntyi, jonka pitkäperuukkinen kuva riippui sirkkilöidyssä kehyksessä, silloin istutettiin tätä viiniä, silloin se punaisena hohti maassa, silloin se puserrettiin, silloin se kävi ja valui viimein pulloihin. Ja nyt … noilla viinipulloilla oli himmeä-piirteiset nimilaput, joihin oli kuvattu kolme Bakkuksen papitarta ja näiden alla koreili kömpelökirjaiminen nimi: Punaista Portviiniä. Kenties se kerran oli ollut punaista mutta kun nyt kaasi sitä lasiin, huomasi, ettei se enää ollut punainen, se oli harmaantunut, se oli samanväristä kuin vanha peltilevy — onko se ruskea vai keltainen? — Mutta se oli ihmeellisen kirkasta, ja se mutisi ja hyräili.

Rypäleistä tehty viini tuo mukaansa kesää. Se on moninaista ja vaihtelevaa: Iloinen samppanja tuikkii, burgundinviini uneksii, synkkänä ja alakuloisena, sherry on viileä ja selkeä syysaamu puistossa, ja jalo portviini on terveyden huumaus. Ja kaikki ne ovat auringonpalvelijoita.

Mutta näiden talojen ovi ei auennut vieraille. Useimmista nuorista henkilöistä kaupunki sentähden tuntui ikävältä ja omituiselta, elleivät tunteneet ketään kaupungin »Otava»-seuran jäsenistä. Se kuului kaupunkiin yhtä hyvin kuin kauppahuoneet ja tilanomistajat, sillä se edusti sitä huvitusta, sitä naurua ja hyvää tuulta, mitä täällä kosolta oli tavattavissa.

Tuota ryhmäkuntaa sanottiin yleisesti Otavaksi, sillä kun alussa oli ollut seitsemän jäsentä piirissään, ja kun nämä seitsemän usein näki yhdessä. Myöhemmin oli ystävysten luku vähentynyt. Yksi oli matkustanut pohjoiseen, ja yksi Chikagoon.

Ryhmäkunnan herrat oleskelivat paljon klubissa: talvella pienessä huoneessa, jonka erityisesti olivat vuokranneet, ja kesällä kauniissa klubipuistossa, missä löivät keiliä. Tai he istuivat huvimajan katolla, jota sanottiin torniksi.

Ennen he olivat asustaneet sisällä itse huvimajassa: suuressa valoisassa huoneessa, jonka seinillä riippui muutamia naurettavia vanhoja öljypainoksia entisen pörssin ajoilta, ja jossa oli mukavia keinutuoleja ja sohvia. Mutta heidän täytyi muuttaa sieltä pois, sillä selittämättömästä syystä tulivat seinät kesällä täyteen muurahaisia, tavattoman mustia ja ruskeita muurahaisia, jotka riippuivat suuret keltaiset munat kidoissaan kulkien aina kattoon asti, niistä ne silloin tällöin tipahtivat herrojen päähän. Mutta näitä muurahaisia nuo häiritsemättömyyttä rakastavat herrat eivät lainkaan voineet kärsiä, ja kun tuollainen hyönteinen putosi jonkun päähän ja syhytti häntä ja ruiskutti väkevää nestettään hänen niskaansa, hän keikahti pystyyn, raastoi tukkaansa ja käyttäytyi kuin hurjistunut ihminen ainakin. Alussa toiset nauroivat ystäviensä hyppäyksille, mutta kun lopulta jokainen oli saanut osansa (se, joka tätä kesti kauimmin, sai palkinnoksi kalloonsa kokonaista kaksi muurahaista, jotka ilmeisesti olivat aviopari), niin he muuttivat yksin voimin punssimaljansa ylös katolle, minne mukavat portaat johtivat, ja mistä heille aukeni näköala yli puiston..

He pyysivät klubin isäntää tekemään voitavansa, karkoittaakseen muurahaiset. Syyskesällä, kun illat kävivät viileiksi, he näet tahtoivat päästä takaisin tuohon huoneeseen. Isäntä oli alussa hyvin aulis, sätti muurahaisia paholaisiksi ja antoi pestä sekä voidella huonetta jauheella, jonka piti olla vahingollista muurahaisille. Mutta se ei kuitenkaan paljoa auttanut. Mutta kun herrat taas valittivat, isäntä löi asian leikiksi ja sanoi:

— No, mitä? Eiväthän ne totta puhuen ole muuta kuin viattomia hyönteisiä.

Eikä hän tehnyt asiasta sen enempää. Herrojen täytyi jäädä katolle, ja kun syyspuolella satoi, he siirtyivät pieneen sisähuoneeseen.

Ja sille kannalle jäivät asiat sitten. Sentähden istui nyt Otava joka kesäilta ylhäällä huvimajan katolla. Useimmiten he olivat siellä kaikki viisi; jos jonkun oli lähdettävä toisaalle, hän tavallisesti lähetti ystäville sanan, ettei voinut tulla.

Se, joka jotenkin aina oli saapuvilla, ryhmän vanhin ja johtaja, oli lakitieteen kandidaatti Frederik Rick. Hänestä mainittakoon ensin muutama sana, ja sitten kustakin erikseen.

Herra lakit. kand. Frederik Rick ei ollut voinut ajatella mahdolliseksikaan istua virastossa ja antaa monena vuotena perätysten jonkun virastopäällikön häntä komentaa. Eikä hänellä ollut sen huomattavampaa halua asianajotoimeen. Hänellä oli kaikeksi onneksi joltinenkin omaisuus, jonka oli perinyt muutama vuosi sitten kuolleilta vanhemmiltaan, laivanvarustaja Simon Rickiltä ja tämän vaimolta, omaa sukuaan Tönder, ja nyt hän antoi maapallon pyöriä ja päivien kulua, saattoipa silloin tällöin kehaista, että nyt siitä kai pian sai tulla jotain. Seuraus tästä kaikesta oli se, että Frederik Rick vielä kolmannellakuudennella ikävuodellaan yhä vaan oli lakit, kandid. Frederik Rick, ja että hän yhä vaan asui tässä kaupungissa ja vanhempiensa talossa, missä vanha uskollinen palvelijatar huolehti hänestä ja hemmoitteli häntä joka tavalla ja oli hyvin lempeä niihin hullutuksiin nähden, joiden hän käsitti käyvän laatuun, kun herra Rickillä oli talossa seuranaan naisia ja herroja.

Lakit, kand. Frederik Rick oli ollut laiska poika kouluaikanaan. Hän oli ollut suuri vallattomien temppujen keksijä ja oli usein jäänyt luokalle. Hän vaan halusi päättää koulunkäyntinsä ja tulla ylioppilaaksi, ja valmistuttuaan, hän heti paikalla kehittyi täydelliseksi keikariksi. Jonkun aikaa häntä huvitti käydä pääkaupungissa tupsulakki päässä, ja hän pimitti loisteliaisuudellaan, huonosta luonteestaan huolimatta, useimmat rillejä kantavat ja kalpeat laudaturi-ylioppilaat, jotka kulkivat niska kumarassa ja käyttäen hansikkaita, jotka istuivat kömpelösti, kädessä sauva, jota eivät osanneet liikutella, ja tupsu heiluen sinne tänne jotenkin merkityksettömästi. Mutta Frederik Rick tähtäsi vielä korkeammalle; hän viskasi pian nurkkaan tuskallisen tupsulakin ja rupesi muotiherraksi, päässä silkkihattu ja yllään uudenaikainen puku, joka oli ommeltu parhaan räätälin liikkeessä. Jos muuten oli tilaisuus näyttäytyä, niin hän kyllä sitä käytti: naamiohuveissa, yksityistanssiaisissa — aina hän keksi jotain, mikä pani ihmiset hänestä puhumaan, ja nämä milloin suuttuneina, milloin vakavina pudistivat päätään, silloin tällöin vaivoin peittäen hymyä; olihan hän sentään koko hauska nuori mies.

Todella oli merkillistä, että Frederik Rick keskellä kaikkea tätä mellakkaa ja toveruutta sai aikaa suorittaa lainopillisen tutkintonsa, mutta saipa hän sen suoritettua ja palasi heti senjälkeen kotikaupunkiinsa tosin muka aikoen levätä muutaman kuukauden, ennenkuin oli ryhtyvä etsimään pysyvää tointa. Mutta nyt hän huomaamatta liukui toimettomaan virattomuuteen, ja hänestä tuli vähitellen hiljainen ja vaatimaton johtaja sille ryhmäkunnalle, jolla oli nimenä Otava. Hänellä oli omat etuoikeutensa klubissa, omat aikansa tulla ja mennä, omat sikaarinsa ja omat viininsä, jopa joskus oma ruokalistansakin. Eikä ollut onnetonta klubille, että hän oli sen ensimäinen mies. Frederik Rick osasi näet järjestää asiat siinä pikkukaupungissa, missä oli syntynyt, niin ettei kukaan sen enempää puuttunut hänen ja hänen ystäviensä elämään, jota kaikki kuitenkin pitivät moitittavana. Olihan hän lopulta kuitenkin ihminen, jonka elämää täytyi sietää. Hän ei tuntenut vilpillisyyttä. Ja hänellä oli älyä ja luontevuutta. Hän oli lisäksi muodostanut itselleen jonkunlaisen elämänfilosofian kaikessa tyhjäntoimittajaelämässään, ja se oli hänen ystäviensä arvostelun mukaan merkillinen kyllä ja oli saattanut hänet vähitellen luopumaan kaikesta teeskenteleväisyydestä ja tehnyt hänet siksi, mikä hän nyt oli, tyylikäs ja sisimmässään itsetietoinen herra täynnä hyväntahtoisuutta ja rakastettavaisuutta. Hänen ystävänsä pitivät paljon hänestä. — Kas tuossa on Frederik, he huusivat, kun näkivät hänen tulevan, ja kun hän astui heidän keskelleen, heillä oli se tuntemus, että nyt tuli rakastettavaisuus omassa persoonassaan.

Toinen järjestyksessä tässä seurassa oli luutnantti Tambs, orhiksi mainittu. Hän oli vaaleanverinen, ja hänellä oli suuret vaaleankeltaiset viikset, jotka suorastaan pärskyivät. Hän ei ollut saanut liikanimeään sen nojalla, että olisi ollut paljon tekemisissä hevosten kanssa, vaan sentähden, että hän kerran, kun teki matkustavaan teatteriseurueeseen kuuluvalle pikku naiselle hellän ehdoituksen, sai vastaukseksi: — Teidän kanssanne en totisesti rohkene olla tekemisissä, te näytätte jotenkin himokkaalta, tehän olette vallan orhin näköinen.

Luutnantti Tambs oli kaiketi suurin yöeläjä joukossa. Ensi iltahetkinä hän saattoi olio koko kiivas ja urhea. Usein hän puhui siitä, että tunsi itsensä suljetuksi tässä kaupungissa ja torui Frederik Rickiä, kun tämä sitä puolusti. Hän näytti yleensä siltä, että vieraan piti luulla: — Nyt luutnantti ikävystyy, pian hän kyllä ottaa lakkinsa ja menee. Mutta niin eivät Otavan herrat ajatelleet. He tiesivät, ettei luutnantti Tambs ollenkaan mennyt pois, vaan että hän päinvastoin jäi istumaan, niin kauan kuin suinkin sai jonkun heistä istumaan mukanaan. Ja mainiota oli, että hän selvisi humalastaan illan kuluessa. Hän puheli paljon, hyräili pikkulauluja, innokkaasti punoessaan viiksiään, jopa hän sieti, että nuori Christian Dahm siveli hänen partaansa, jos hän vaan ei jatkanut liian kauan, niin että parta joutui epäjärjestykseen, sillä jos Christian Dahm tämän aiheutti, silloin tirkisteli orhi tyytymättömänä vasemmalla silmällä ja lopsutteli nuoren herran perään suurine valkoisine hampaineen.

Christian Dahm oli tämän piirin nuorin jäsen, ainoastaan kaksikymmenvuotias. Hän oli sen nopsajalkainen Hermes, siivet kantapäissä. Hän juoksenteli ympäri kaupunkia, kuuli uutta ja kertoi uutta, ja nauroi paljon. Jos jotain oli tekeillä, jos liikkui mielenkiintoinen, jännittävä mutta sekava huhu, ja jos Otavan herrat kernaasti tahtoivat saada selville oliko se tosi, vai oliko se keksitty, he sanoivat Christian Dahmille:

— Kuule, Christian, sinä olet tietysti kuullut, mitä kerrotaan siitä seikasta. Nyt sinun vihdoinkin tulee saada tietää, miten sen laita oikeastaan on. Tapaat meidät sitten tornissa kello 8 tänä iltana.

Sitten hän lähti ja kysyi joka vastaantulijalta, nauroi usein, kuin olisi tuntenut koko jutun, yllätti ne, jotka eivät tahtoneet mitään sanoa ja asetti niin, että ennenkaikkea tapasi kaikkein suurimpia juorukontteja. Ja hän kuunteli ja jutteli, ja kun kello löi kahdeksan, kiipesi Christian Dahm ylös tornin portaita ja sanoi:

— Iltaa… nyt pamahtaa. Nyt se asia on selvillä… niin ja niin on sen laita.

On ihmisiä, joilla on suuri taito urkkia esiin kaikki, mikä on yhteydessä skandaalien kanssa. Ja jos skandaali koskee luvatonta rakkautta, ovat vallan nuoret henkilöt kaikkein taitavimpia. He ovat kai nauttineet jotain, mutta useimmiten ainoastaan vähän tämän maailman ihanuuksista; heidän kärsimättömyytensä ja uteliaisuutensa panevat heitä tarkkaamaan silmillään ja korvillaan, niin, kaikilla aistimillaan. He saavat aavistuksia, he saavat kuin vainun, koiran tavoin, joka ajaa takaa jänistä.

Ei voi kieltää, että, jos kiertelevät huhut lähtivät salatusta rakkauden Edenistä, ei kenenkään tarvinnut kehoittaa Christiania lähtemään tutkisteluilleen, ei, silloin hän kehoittamatta meni niitä urkkimaan;, hän kiersi kaupunkia, jutteli ja nauroi. Mutta kun hän oli päässyt asian perille, silloin takaisin ystävien luo torniin sitä kertomaan! Se hänen pakostakin täytyi tehdä. Hänelle tuotti sydämellistä iloa ilmoittaa ystävilleen tuo asia. Hän ei voinut elää ilman sitä.

Sellainen oli Christian Dahm. Joku vakava mies pitänee häntä ehkä sietämättömänä; hän oli poikamainen, siinä kaikki. Ja sentähden on hänen lavertelemisensa annettava anteeksi. Hänen kielensä ei koskaan ollut häijy. Hänen halunsa tutustua toisten seikkailuihin johtui hänen haluunsa saada itse kokea samoja seikkailuja. Ja kun siis Christian Dahm jonkun ajan kuluttua itse muuttui erinomaiseksi seikkailijaksi, ei hän enää kulkenut kertomassa toisten seikkailuja.

Neljäs piirissä oli nuori asianajaja Karl Beck. Hän oli hyvin innokas luonne, ja tapahtui varsin usein, että hän koko illan piti seuran hereillä puheillaan ja laulullaan. Hän lauloi etenkin ruotsalaisia juomalauluja, noita omituisia, puoleksi hurjia ja hilpeitä, puoleksi syvästi synkkämielisiä lauluja. Ne olivat sangen hyvin paikallaan myöhäisenä iltahetkenä, kun kuu kumoitti ja tähdet loistivat. — Teatteriasioitakin hän harrasti; kun kaupungin nuoret naiset ja herrat esittivät jonkun näytelmän vanhassa teatteritalossa, hän oli aina mainetta niittävä ensimäinen näyttelijä. Eräänä päivänä, kun muuan teatteriseurue matkusti pois kaupungista, hän lähti mukaan ja tahtoi kaikinmokomin naida primadonnan, keski-ikäisen jotenkin lihavan naishenkilön… Niukuin naukuin hänen perheensä sai tämän estetyksi.

Seuraa sitten viides ja viimeinen (emme tiedä mitään noista kahdesta, joista toinen on pohjoisessa, toinen Chikagossa), »poika» arvossapidetyssä toiminimessä Fr. Reffson ja Poika. Hän oli mies, jota ei oppinut tuntemaan parissa kolmessa päivässä. Mitä piti oikeastaan hänestä uskoa?… Niin arvollinen, niin jäykän tarkka kaikissa toimissaan: kun hän istui pulpettinsa ääressä ja ojensi jonkun paperin konttoristille ja matalalla, melkein kuulemattomalla äänellä antoi hänelle määräyksen, niin täytyi se ymmärtää. Sillä jos sitä ei ymmärretty, tuli pieni ryppy nuoren liikkeenjohtajan otsaan, joka ei suinkaan jäänyt konttoristilta huomaamatta. Ja kadulla hän kulki aina hienosti puettuna — useimmiten mustissa. Eipä hän näyttänyt mieheltä, joka luki nuo levottomat ihmiset, Rick ja Tambs, läheisiksi ystävikseen. Ei, hän näytti siltä, kuin olisi kuulunut vallan toiseen jäykkään seurapiiriin. Mutta kun joku näistä kohtasi hänet, ja kun molemmat ystävykset kulkivat tuttavallisesti yhdessä, näki kyllä, että he pohjaltaan ymmärsivät toisiaan erinomaisesti. Kun he siinä niin kulkivat ja juttelivat, huomasi, jos ohikulkiessa sai kuulluksi jonkun sanan heidän keskustelustaan, että herra Reffson oli se, joka oli käyttäytynyt vallattomimmin heidän viime kekkereissään.

Näin olen kertonut kaupungin merkillisyyksistä, kaikista torneista, kaikista pikku vesoista. Tasaiset talot ovat jo sulkeneet ovensa: kaikki ne kunnon työteliäät ihmiset, jotka kukko herättää työhön ja joille pimeä laskeutuu uneksi. Kaikki ne hyvät aviomiehet ja isät, jotka kävelivät vaimoineen ja lapsineen tietä pitkin sunnuntai-iltapäivinä, aina maaseudulle asti, missä laskeutuivat lepäämään vanhan puun juurelle, ottivat esille leipää ja maitoa eväspussista ja iloitsivat apilan tuoksusta ja poutapilvien kiillosta. Kaikki vanhat isoisät, jotka istuivat sohvan kulmassa ja häpesivät, että elivät lastensa armoilla, kaikki vanhat naiset, jotka lukivat postilloja, ollakseen valmiit täältä-lähtöön… Niin, sellainen oli tämä kaupunki.

Ja aurinko paistoi taas päivän työn yli, ja pimeä laskeusi, ja kaikki vaipui lepoon — lukuunottamatta muutamaa ulos jätettyä koiraa, joka haukkui kuuta, tai jotain »Otavan» herraa, joka hieman horjuen kulki kotia…

II.

Carsten tunsi luutnantti Tambsin, Otavan orhin, sotilaskoulun ajoilta. He olivat jälkeenpäinkin tavanneet toisensa ja olivat aina sopineet hyvin keskenään. Nyt seurasi kokonainen tuttavuuden uudistuskohtaus, kun he tapasivat toisensa linnoituksessa. He kävelivät tunnin ajan edestakaisin ja puhelivat vanhoista ja uusista seikoista. Kun päivällisaika lähestyi, pyysi Carsten luutnantti Tambsia luokseen päivälliselle ja lähetti sotamiehen kotia viemään Aadalle sanan. Vielä hetken he kulkivat yhdessä, ja luutnantti Tambs punoi vaaleita viiksiään ja perehdytti Carstenin kaupungin asioihin, kertoi hänelle sen huomattavista henkilöistä, varsinkin ylhäisistä upseereista. He nostivat molemmat hartioitaan puhuessaan everstistä, joka käytti joutohetkiään Moseksen kirjain tutkimiseen ja joka piti silmällä nuorten upseerien naisseikkailuja. He arvostelivat erästä kapteenia, joka aina piti sotamiesten puolia aliupseereja ja upseereja vastaan, ja Carsten sanoi suoraan, että sillä oli syynsä. Tuo kapteeni oli rahvaan lapsi; hän ei pitänyt ylellisistä nuorista miehistä; hän oli kai itse syrjäytetty, hän vaistomaisesti, he, he, he, piti käskynalaisten puolia. He olivat yhtä mieltä melkein kaikessa: Kenraali, no hän oli eriskummainen mies kaikkine ulkoharrastuksineen. Mutta hän oli pohjaltaan etevä mies. Täytyi olla anteeksiantavainen häneen nähden.

He kulkivat seuraavassa tuokiossa kotia Carstenin luo, missä hyvä päivällispöytä heitä odotti. Luutnantti Tambs oli vallan haltioissaan eri ruokalajeista ja vakuutti Aadalle, että kun joka vuoden päivä söi kurjaa klubi-ruokaa, pani kahta enemmän arvoa sellaiseen pöytään.

Kun iltapäivällä pari kaupungin rouvaa tuli käynnille (kaupungin rouvat olivat yleensä hyvin uteliaat), herrat vetivät verukkeeksi toimensa ja menivät suoraapäätä klubi-puistoon, missä Carsten tornissa esitettiin »Otavan» herroille. Carsten oli pian kotiutunut heidän parissaan ja sai lopulta heiltä kutsun illaksi klubiin. Hän lähetti sanan kotia ja käski pyytää anteeksi jos palasi myöhään.

Siitä tuli hauska ilta. He istuivat kauan illallispöydässä, missä tarjottiin voileipäpöytää ja yhtä lämmintä ruokaa, lampaan kyljyksiä. Sitten he kokoontuivat torniin oivallisen punssi-maljan ääreen, ja viimein he läksivät kävelemään kaduille, missä kaikki oli hiljaista. Levottomina, kuten ne ihmiset ainakin, jotka eivät tahdo palata kotia, he lopulta menivät alas laivasillalle, missä heitä odotti oikein pieni seikkailu. He tapasivat siellä neljä juopunutta merimiestä, joiden teki mieli tapella, ja jotka sylkivät kouriinsa. Yksi heistä jo riisui takkinsa. Rick rauhoitti heitä kysymällä, olivatko norjalaisia. Totta kai he sitä olivat jokikinen, ja eihän siis sopinut olla vihamiehiä. Tämä miellytti noita neljää merimiestä. He muuttivat silloin menettelyään, kävivät ystävällisiksi ja kertoivat, että heidän oli määrä seuraavana päivänä matkustaa Grönlantiin, ja että nyt odottivat mielitiettyjään, heittääkseen heille jäähyväiset. Sentähden he olivat suuttuneet, kun olivat luulleet, että Otavan herrat tahtoivat riistää heiltä heidän lemmittynsä. Rick, joka täälläkin oli hiljainen rauhanhieroja, vakuutti, ettei tahdottu riistää heidän lemmittyjään, mutta että heidän annettiin valita kummanko ottaisivat, lemmittynsä, vaiko jotain väkevää juotavaa. Tuumittuaan he valitsivat väkevän juotavan. Heidät vietiin silloin klubi-puistoon, viimein ylös torniin, missä he synnyttivät pahaa kohuaa portaissa ja kiroilivat karkeasti, luullen puoleksi, että tahdottiin tehdä heille pahaa. Samoin, kun punssia kaadettiin laseihin: ensin he sitä haistelivat, ennenkuin joivat, he kun pelkäsivät, että rotan myrkkyä oli pohjalla. Mutta saatuaan varmuuden siitä, että aine oli puhdasta, he joivat halukkaasti ja vilkuttivat silmiään mielissään sen voimasta ja makeudesta. Vähitellen he sulivat ja kertoivat matkoistaan meren poikki Grönlantiin, missä viettivät talven kalastaen turskaa. He mainitsivat niiden kaupunkien nimet, joihin olivat tulleet. He panivat ajattelemaan merta ja kuolemaa. Erään paikan nimi oli »Sininen Syvyys», erään valotornin nimi oli »Haudan Lyhty».

Heidän puhuessaan loi Rickin sytyttämä kynttilä valoaan heidän kasvoilleen. Kaksi heistä oli tyhmiä, vaaleansilmäisiä, tukka keltainen ja vanukkeinen; mutta kaksi oli tummaihoisia ja -tukkaisia, ja heillä oli mustat silmät ja parrat. Nämä näyttivät kummallisilta punaisilla kaulahuiveilla.

Otavan herrat istuivat kauan heidän parissaan. Jokunen heistä tahtoi kyllä aika ajoin poistua, mutta hänet esti siitä Rick, joka, kuten monet elähtäneet ja sisällään alakuloiset miehet, löysi suoranaista virkistystä näiden miesten seurasta, joiden mielessä ei ollut olemassa mitään epämääräistä surua, jotka elämöivät, kunnes pökertyivät, jotka antoivat kaiken mennä, niin kauan kuin se kävi päinsä, uhraamatta millekään seikalle ainoatakaan ajatusta.

— Odotappas, Rick aina huusi, kun toiset tahtoivat mennä, onhan virkistävää tavata tälläistä väkeä. Nyt he lähtevät tuolle merimatkalle… ja jos sieltä pääsevät hengissä tänä vuonna, se on hyvä, mutta tuskinpa pääsevät tulevana vuonna tai sitä seuraavana. Meillä on totisesti jotain opittavaa heiltä.

Ja hän kävi vielä tarkkaavaisemmaksi, kun toinen tummapartaisista kertoi, että oli kotoisin saaresta, missä ei ollut haudattuna ainoatakaan miestä, sillä kaikki miehet oli meri vienyt. Tämä ei ollut tyhjää puhetta, se oli totta.

Lopulta Otavan herrat menivät katsomaan kalastajien alusta, leveäkokkaista, kokokannen peittämää venettä, joka oli uloinna sillan laidassa. Pienessä kopissa oli seinällä kuva, öljyllä maalattu, esittäen myrskyä, ja sen alla oli kirjoitettuna: Näin on, kun silmäni sulkeutuvat, ja meri ympärillä on täynnänsä vaaroja.

Nämä miehet olivat nyt heidän mielestään enempää kuin edellä. He eivät enää olleet puolijuopunutta irvinaamaista meriväkeä, joka juoksentelee viinan ja naisten jälessä. Sellaisina kuin he istuivat siinä myrskyn, meren ja raakojen irstailujen merkitseminä, he muuttuivat näiden herrain mielessä joksikin synkäksi, voimakkaaksi, joksikin, mikä toi sanoman pitkistä sumuisella merellä vietetyistä öistä ja vieraissa satamissa koetuista hurjista seikkailuista.

— No niin, sanoi Carsten luutnantti Tambsille, kun he viimein astuivat kotiapäin ja kulkivat kappaleen matkaa yhdessä. — Olipa tämäkin ilta! Onhan se joka tapauksessa parempaa kuin loikominen Börgessä; onhan se jotain uutta — vaikka ei juuri sitä, jota minä oikeastaan haluan… onpa se ikävää, etten voi rauhassa viihtyä täällä. Toiset elävät kuitenkin sangen tyytyväisinä täällä, Rick esimerkiksi, joka kyllä voisi matkustella; mutta hän ei siitä välitä, hän istuu täällä paikoillaan koko vuoden. Ulkomaanmatka kummittelee nyt veressäni, enkä koskaan pääse siitä rauhaan.

Luutnantti Tambs oli vallan samaa mieltä ja sanoi nyt kuten muulloin tätä kaupunkia nurkkalaksi.

— No, no, kaupunki on kyllä hyväkin monessa suhteessa, lopetti Carsten, ja onhan meidät asetettu tähän maailmaan, he, he, he, puutetta kärsimään.

III.

Carsten ja Aada tekivät käyntejään kaupungin lähistössä asuvilla maatilanomistajilla ja kaupungin virkamiehillä ja upseereilla. Ja ennen pitkää he saivat kutsut sinne ja tänne. Vanhan herra Randolfin luona he viettivät illan; mutta hänen seuransa ikävystytti, hän kun alituisesti ja yksinomaan puhui omista seikkailuistaan: miten kerran oli piessyt nimismiestä, ilman että tämä oli asiasta hiiskunutkaan, miten kerran oli ajanut kaupunkiin kaksi mullia vaunujen edessä ja miten kerran oli päästänyt kaikki vasikkansa metsään ja miten hän itse ja Otto Ullgaard olivat niitä metsästäneet. Hän näytti nyt ylen havainnollisesti Carstenille ja Aadalle, uhaten kaataa kumoon huonekalut, miten vasikat olivat juosseet pahanpäiväisesti ja miten ne olivat hyppineet sääret jäykkinä, kun luoti niihin osui. Ja lopuksi hän antoi melkein sopimattoman kuvauksen siitä, mitä ne säikähdyksissään olivat itsestään päästäneet.

Muutama päivä myöhemmin he kävivät Herra Reinoldin lesken luona; mutta ainoa, mihin tuo vanha nainen osoitti mielenkiintoa oli pitää silmällä, että hänen neljää koiraansa kunnollisesti pestiin. Hän juoksenteli edestakaisin talon ja pihan välillä ja torui pesijöitä.

Carsten pettyi toiveissaan saada näissä taloissa viettää miellyttäviä hetkiä. Todellisuudessa näiltä ihmisiltä puuttui nuoruutta. Nuo sisällä-eläjät olivat ryppyiset ja piiloon pannut kuin vanhat omenat.

Sitten he kävivät niinikään eräiden siviili- ja sotilas-virkamiesten luona, missä heillä ei ollut hauska eikä ikävä, missä eivät suorastaan istuneet toivoen, että pian pääsisivät pois — minkä itse teossa olivat tehneet herra Randolfilla ja leskirouva Reinoldilla — mutta minne eivät liioin ikävöineet takaisin.

Seuraus oli, että Carsten vietti useimmat hetkensä, jotka olivat vapaina, ulkopuolella kotiansa, Otavan herrojen parissa.

Mutta eräänä päivänä Aada kohtasi kadulla ystävättären kouluajoilta, Margrethe Bjelken, jonka kanssa usein välitunnilla oli kulkenut käsi kädessä, ja jota aina oli ihaillut hänen kullankeltaisen tukkansa ja suurten sinisilmiensä vuoksi. Heidän välillään ei oikeastaan ollut koskaan vallinnut lämmintä ystävyyttä, ja he olivat sillä ajalla, kun eivät olleet toisiaan nähneet, tuskin uhranneet toisilleen ajatustakaan, mutta kohdatessaan toisensa tässä kaupungissa, missä he molemmat oikeastaan olivat vieraita, he melkein syleilivät toisiaan. Ei kumpikaan ollut aavistanut, että toinen asui täällä. Niin, Margrethe olikin juuri muuttanut kaupunkiin ylempänä olevasta laaksosta, missä oli asunut sen kesän.

— Oi, rakas Aada, hän sanoi, minä niin suuresti kaihoan metsäilmaa… minun on usein niin vaikea hengittää.

— Vai etkö sitä tiedä, totta kai… hän kumarsi… saanko esittää sinulle konsulinrouva Lydersin, omaa sukuaan Bjelke… olen hyvin, hyvin tyytyväinen. Mutta hyvä Jumala, Aada, kuinka sinä olet ollut kauan poissa… Börgen linnoituksessa… niin tulehan nyt… toivon, että voimme seurustella. Onhan tämä kaupunki muuten sangen mukiinmenevä. Saatpa nähdä, että meidän tulee hauska täällä yhdessä… meillä on niin sievä asunto.

Aada meni ystävättärensä kanssa ja hänet esitettiin hänen miehelleen, konsuli Lydersille, vanhanpuoleiselle, varsin komealle herralle, joka oli tavattoman kohtelias. Tuttavuus oli pian solmittu, ja jo seuraavana iltana Aada ja Carsten olivat heillä pienessä piirissä talon parhaita ystäviä. Konsulin keittiö ja viinit tekivät Carsteniin suuremmoisen vaikutuksen.

Kun tulee vieraaseen kaupunkiin, kulkee kuurusilla, etsiessään tuttavuuksia. Pysähtyy milloin toisen, milloin toisen kohdalle tunnustellen. Muutamat hylkää, oltuaan heidän parissaan hetken, toisten seurassa viipyy ja ottaa heidät ystävikseen. Konsuli Lydersin perheeseen olivat Stahlit ensi kerran pysähtyneet. Seuraava talo, johon pysyvästi kotiutuivat, oli laivanvarustaja Ornen; mutta on tarpeellista heistä ensin mainita pari sanaa.

Laivanvarustaja Orne ja hänen nuori vaimonsa asuivat kappaleen matkan päässä ulkopuolella kaupunkia. Heillä oli koko talo omissa hoteissaan. Se oli yksikerroksinen talo, jossa oli kuusi huonetta, missä heillä oli enempi kuin riittämiin, he kun olivat paljon itsekseen. Kerran he olivat hakeneet hieman seurustelijoita, mutta olivat siitä herjenneet. Sillä kun kaupungin väki oli ollut vieraina laivanvarustaja Ornen talossa, ei oltu päästy oikeaan äänilajiin. Kun isäntä ja emäntä olivat ottaneet johdon, eivät vieraat oikein olleet seuranneet mukana; kun vieraat olivat ottaneet johdon, eivät isäntä ja emäntä olleet ymmärtäneet mitään. Laivanvarustaja Ornen kemuissa saatiin hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Isäntäväki oli rakastettavaa, ja kuitenkin puuttui tuo hyvä sopusointu — mistä se johtuikaan?

— No, nämä pidot aina ovat hyvin erilaisia… Eivät Ornen puolisot kuulu meidän joukkoomme, ei, se ei käy laatuun.

He olivat oikeassa; sillä laivanvarustaja Orne ja hänen vaimonsa eivät olleet sen kaupungin oikeita lapsia.

Tuo siihen aikaan varakas laivanvarustaja Orne oli köyhän miehen poika siitä kaupungista. Kansakoulussa, jota hän lapsena oli käynyt, oli opettaja kiinnittänyt huomionsa hänen hyviin lahjoihinsa, varsinkin hänen laskutaitoonsa, ja tämän opettajan välityksestä hän sai paikan puotipalvelijana rikkaan kauppias Peder Gamalin luona. Oltuaan tämän liikkeessä jonkun vuoden ja saatuaan hieman rahoja säästöön, hän matkusti Etelä-Ameriikkaan, ja nyt hän näytti olevan tietämättömiin kadonnut. Kului vuosi toisensa jälkeen. Ei kukaan kuullut hänestä puhuttavan. Opettaja ja Balduinin äiti luulivat, että hän kai aikoja sitten oli kuollut — saattaahan tässä maailmassa tapahtua niin paljon seikkoja — ja molemmat muuttivat siinä uskossa ollen manalle. Lopuksi ei kukaan enää häntä muistanut.

Yli kolmekymmentä vuotta kului. Silloin eräänä päivänä kaupunkiin tuli aviopari, joka poikkesi kaupungin parhaaseen hotelliin. Paljon matkatavaroita heillä oli mukanaan. Käännyttiin katselemaan tätä pariskuntaa, kun se näyttäytyi kaupungilla ja ajateltiin: Ne ovat rikkaita ulkomaalaisia, jotka jälleen matkustavat pois huomenna tai ylihuomenna… Miestä ei kukaan erityisesti katsellut. Hän oli tumma, kuiva ja jäntevä, pikemmin ruma kuin kaunis. Jokainen ajatteli katseillaan verratessaan häntä ja hänen vaimoansa, jonka kanssa kulki käsikädessä.

Liian kaunis hän oli. Orhi tuli eräänä iltapäivänä hengästyneenä ylös torniin ja huusi:

Ja sitten hän kertoi tuosta ihmeen kauniista naisesta ja keltaisesta, tummasta miehestä, jota piti röyhkeänä sentähden, että hän yleensä kulki tuon naisen seurassa. Hän oli jännityksessä (tarvittiinpa jotain erinomaista, jotta Orhi olisi tullut näin intoihinsa), ja Christian Dahm lähetettiin tiedustelemaan, keitä nämä aviopuolisot olivat.

Mutta sillä kertaa Christian ei päässyt niin hevillä selville. Ei kukaan tietänyt, keitä nuo puolisot olivat. Vasta vähitellen alettiin kertoa jotain, mitä seurasi enempää: Miehen nimi oli Orne… Balduin Orne… Ja vähitellen kerrottiin, että tuo mies oli syntyisin tästä kaupungista. Aivan harvat sanoivat:

— Balduin Orne… aivan oikein, muistelen sennimistä. Balduin Orne?
Niin todella, sennäköinen hän hyvinkin saattaa olla.

Joku, joka oli tuntenut Balduin Ornen pitkä aika sitten, meni hänen luokseen ja kysyi, tunsiko hän jälleen lapsuudentoverin. Ei, ei hän tuntenut. Mutta kun tuo toveri oli puhunut kauan, hymyili Orne, niin että kaikki hampaat näkyivät ja muisti kuitenkin paljon asioita… niin, hän oli kyllä ajatellut tätä kaupunkia kaikkina noina vuosina; koti-ikävä olikin suureksi osaksi saattanut hänet matkustamaan tänne takaisin.

Ja nyt hän jutteli aikaisemmat vaiheensa ja kertoi, miten hänen oli ollut noina kolmenakymmenenä vuotena.

Näiden lapsuudentoverien kertomuksista: ei siis Balduinin omien sanojen mukaisesti, vaan niin, kuin niitä käsitettiin, levisi kaupungille seuraavaa:

Noilla kaukaisilla seuduilla, joita harvat tuntevat, hän oli käynyt kauppaa omin päin, oli ostanut maalattuja savipiippuja ja paloviinaa englantilaisilta kauppiailta ja oli matkustanut arojen halki puolivillien intiaaniheimojen luo ja oli vaihettanut piiput ja viinan eläinnahkoihin. Ja nämä hän jälleen myi turkkureille. Tätä hän oli jatkanut muutaman vuoden. Sitten hän oli ryhtynyt kaivamaan kultaa. Ei seikkailijan tavoin, joka kaivaa kolme päivää, joka löytää kimpaleen ja juo sen pois kapakassa, löytää seuraavalla kerralla, nälkää nähtyään, taas kyllä kimpaleen, jonka taas kuluttaa juomiseen ajatellen, että pian taas tulee uusi kimpale… ei, Balduin Orne kaivoi ahkerana kuin muurahainen, hän kulutti sormensa verille, hän teki kauan työtä eikä löytänyt kultaa kimpaleittain, vaan hietajyvinä, jotka pesi puhtaiksi ja joita ei juonut eikä pelannut pois, vaan jotka pani säästöön.

Hän oli koonnut paljon rahoja uutteralla työllään; mutta hänellä ei ollut aikaa muuhun kuin maan kaivamiseen. Eikä hän koskaan ohut tuhlannut shillingiä turhaan. Hän ei ohut koskaan käynyt tanssiaisissa, ei koskaan ravintoloissa, hän oli edelleen köyhän miehen poika, kotoisin pienestä länsirannan kaupungista Norjassa, hän käänteli shillingiä ja kätki taalerin kirstun pohjalle.

Mutta eräänä päivänä hän kohtasi sen naisen, johon rakastui. Niin, hän, joka ei koskaan ohut antautunut mihinkään lemmenhankkeeseen, rakastui, kuten tuollaiset keski-ikäiset miehet: silmät tuijottaen, kitalaki kuivana ja huulet kalpeina hän tunsi niin voimakasta intohimoa, että veri nousi päähän, paksuna ja raskaana. Ja tuo nainen, jota hän rakasti, sopi merkillisesti hänelle. Hän ei ollut järkevän sukkatavara-kauppiaan eikä minkään muun ahkeran miehen tytär, vaan yhden tuollaisen eriskummallisen »kenraalin», joita kaukaisessa lännessä on useita, jotka kantavat loisteliasta univormua ja joilla on säteilevä sukupuu. Tämä kenraali kertoi kaikille, jotka tahtoivat juoda pullon viiniä hänen kanssaan ja maksaa sen, isoisästään, joka oli Espanjan grandi ja joka oli ollut naimisissa keltapuna-tukkaisen saksalaisen naisen kanssa. Kun näki hänen tyttärensä, saattoi uskoa, että tässä puheessa ehkä oli perää: tuon tyttären vartalo oli rehevä, mutta joustava, hänen tummat silmänsä alussa polttivat, mutta vaipuivat kauan tuijoitettuaan makeaan lemmenkaihon raukeuteen. Ja yhden seikan kaikki miehet huomasivat ollessaan hänen läheisyydessään: että hänen ylitsensä lepäsi yö. Sillä toiset naiset ovat päivän lapsia, aviovaimoja, emäntiä ja perheenäitejä, ja mitkä heidän nimensä lienevätkin. Toiset ovat yön lapsia, luodut rakastamaan ja yksinomaan rakastamaan. Ja tämän naisen yli liiteli yö, lämminhengityksinen yö, yö, joka laskeuu täynnä huokauksia ja hillittyä naurua… niin, kun hänet näki, ajatteli ehdottomasti vartaloa, joka ojentihe velttona, joka notkistui täyteläänä ja valkoisena, jokaisen liikkeen ollessa hekumallista suloa täynnä. Näki pään, jonka silmät olivat puoleksi ummessa tai jonka silmät hymyilivät, kun samalla rivi valkoisia hampaita välähti esiin huulien värisevän lihan takana. Tämän lisäksi tuli hänen etelämaalainen rotunsa: jotain, minkä aurinko oli paahtanut, mikä loisti itsestänsä. Hän oli niitä naisia, jotka joskus äkkiä ilmaantuvat rannikkokaupunkeihimme, missä on suuri laivakulku ja vilkas kauppa. Yksi niitä, jotka ovat tuodut meren takaa kaukaisilta rannikoilta. Yksi niitä, joka panee kaihoamaan sitä maata, mistä hän tuli, yksi niitä, jonka pelkkä läsnäolo kaupungissa ehdottomasti kokoaa kaikki rajut pojat joukkoon ja panee heidät kuuntelemaan vanhempien merimiesten kertomuksia kaikesta siitä pirullisen mielenkiintoisesta, mitä on tuolla kaukaisissa satamissa.

Tämän naisen oli ahkera ja varovainen Balduin Orne nainut, hän, työmuurahainen oli todella mennyt naimisiin. Kävi, kuten saattoi odottaakin. Tuo nainen pani hänen rahojaan menemään. Hameita ja koristeita hän etenkin himoitsi, mutta nämä voivat maksaa paljonkin, ja niihin meni niin runsaasti kahtena vuotena, että Balduin Orne pelkäsi joutuvansa puille paljaille, ennenkuin aavistikaan. Näin ollen hän oli astunut laivaan, joka matkusti siihen kaupunkiin, missä hän oli viettänyt lapsuutensa. Mutta hän oli ollut kauan poissa, ja juuria hänellä ei koskaan ollut Sandbyn maaperässä. Sentähden hän ei löytänyt oikeata kotia siellä, ei hän, eikä vaimonsa; sillä tämä oli, suoraan sanoen, liian kaunis, liian omalaatuinen. Ihmiset eivät oikein rohjenneet ruveta tekemisiin hänen kanssaan.

IV.

Carsten ja Aada olivat ennen kyllä panneet merkille Balduin Ornen ja hänen vaimonsa ja olivat yhdessä puhuneet heistä. Sitten he kohtasivat heidät juhlassa, jonka konsuli Lyders toimeenpani muutamien englantilaisen rekatin upseerien kunniaksi (Lyders oli brittiläinen konsuli); tämä sota-alus oli satamassa muonaa hankkimassa. Juhla pidettiin eräässä konsuli Lydersin laivassa, ja juuri kun ilo oli ylimmillään, kohtasivat Stahlit ja Ornet toisensa ja jäivät toistensa seuraan. Juhla, hauskuus ja viini oli saattanut heidät rakastettaviksi ja herkkäpuheisiksi, ja rouva Orne vei heti Aadan syrjään ja jutteli koko joukon asioita hieman avuttomalla kielitaidollaan, huomautti hänelle, että tämä seura oli miellyttävä, ja että rouva Lyders oli hyväsydäminen nainen. Hetken kuluttua hän sanoi tahtovansa lähteä pois kaupungista, että hän aina Ornen kanssa kävi niillä laivoilla, jotka tulivat hänen kotiseuduiltaan ja että silloin istui syöden laivakorppuja ja tarinoiden merimiesten kanssa, ja ettei tahtonut jäädä tänne kauemmaksi. Mainitessaan nämä viime sanat, hän rypisti otsaansa ja katsoi Orneen, joka ei kuullut mitään, tai joka ei ollut mitään kuulevinaan.

Aada ei ymmärtänyt häntä täydellisesti. Tänä hetkenä hän luuli, että rouva Orne todella oli onneton, hän kun näytti niin synkkämieliseltä, mutta seuraavassa tuokiossa nauroi niin sydämensä pohjasta, että Aada uskoi, ettei tuolla kauniilla rouvalla elämässään ollut ainoatakaan surun hetkeä. Ja istuttuansa pitemmän aikaa hänen seurassaan ja puheltuaan hänen kanssaan, Aadasta tuntui, kuin ei olisi koskaan tavannut ketään suurempaa lörpöttelijää kuin hänet. Ehkä juhlan viini osaksi oli aiheuttanut tämän sanatulvan, mutta… joka tapauksessa se oli hyvin runsas. Lopulta tuo rouva rupesi puhumaan Ornen rakkaudesta, ja kun Aada tahtoi lausua sanan väliin, ettei se oikeastaan miellyttänyt häntä, sanoi rouva Orne:

— Te olette nainen, ja minä olen nainen, ja me saatamme hyvin puhua samoista asioista. Älkääpä luulko, että minä olin hölmö, joka tulin tänne turhan vuoksi… jos silloin olisin tietänyt, minkä nyt tiedän, en olisi antanut vetää itseäni nenästä.

Aadan täytyi melkein nauraa ja mukautui oloihin; eihän siinä ollut muu neuvona.

Rouva, Orne jatkoi juotuaan lasin keltaista makeaa samppanjaa, jonka palvelija toi, ja kilisti Aadan kanssa:

— Niin, Orne oli häntä ahdistanut, hän ei puolestaan koskaan ollut välittänyt tuosta miehestä, mutta tämä oli antanut suuria lupauksia: heillä muka tuli olemaan iso talo, hevonen ja vaunut ja oma huvipursi; mutta sitten oli Orne tuonut hänet tänne, missä hän ei viihtynyt… ei, ei hän häntä tuonut, sitä hän ei koskaan olisi voinut tehdä, vaan hän houkutteli hänet tänne; täällä kun muka oli pantava paljon rahoja liikkeelle ja kun hienot nuoret miehet muka tulivat häntä ihailemaan. Oh, olihan hän nuori, vaikka olikin naimisissa… Mutta olihan heillä kuitenkin huvipursi… eikö rouva Stahl tahtonut tulla heidän kanssaan purjehtimaan?

Aada lupasi paljon; mutta pian hän ei tästä kaikesta muistanut mitään. Hän istui kuunnellen rouva Ornea, ja tietämättään hänen taas täytyi nauraa: hilpeys, jota rouva ei näyttänyt panevan pahakseen, vaan johon itse äkkiä otti osaa. Kuinka viehättävä hän oikeastaan oli. Musta, kiiltävä silkkihame oli niin hänen ruumiinsa mukainen, että tämä vivahti käärmeen kiemurtelevaan notkeuteen, viuhkaan oli kudottu sinisiä linnunkuvia ja pehmeästi alas valuvassa tukassa oli kolme tummanpunaista ruusua, jotka loistivat tumman, lämpimän hipiän rinnalla ja ikäänkuin olivat vuorovaikutuksessa mustiin silmiin, punaiseen suuhun ja valkoisiin hampaisiin.

Tanssi oli siirtämistään siirretty illan kuuman ilman vuoksi. Nyt, kun aurinko jo kaksi tuntia sitten oli mennyt mailleen ja kun mereltä päin tuli viileämpi tuulahdus, käytiin siihen käsiksi. Silmänräpäyksessä pyydettiin Aadaa ja rouva Ornea tanssimaan, eikä heillä siitä hetkestä ollut rauhaa; he olivat lakkaamatta täydessä tanssin touhussa. Rouva Lydersinkin vaaleantukkainen pää ja hyväntahtoinen hymy nähtiin koko aika. Kaikki tämä oli hauskaa, mutta ajan pitkään se kävi rasittavaksi. Rouva Orne näytti kuitenkin hyvin viihtyvän — hän tanssi paljon Carstenin kanssa — mutta kun Aada ja rouva Lyders tuntia myöhemmin kohtasivat toisensa, he melkein vaipuivat toisiansa vastaan väsymyksen ja kuumuuden rasittamina. Rouva Lyders huudahti:

— Tule, istuutukaamme tänne näiden lippujen taakse… onhan tässä oikein pieni huoneentapainen. Olen tosin emäntä, mutta en enää jaksa. Että ihmiset sentään saattavat itseänsä näin kovasti vaivata tässä kuumuudessa. — Tässähän on mukavaa… ja tästä on soma näköala… kas, meri on tyyni… oi nyt olisi herkullista uida.

Se pieni huoneentapainen, jonka rouva Lyders löysi, oli laivan soppi, jota ympäröivät liput ja koristeet. Täällä he hetkeksi saivat rauhaa. Rouva Lyders kutsui ohi kiitävän palvelijan ja käski hänen tuoda virvokkeita, jäätä, soodavettä ja kevyttä hedelmäviiniä, ja molemmat ystävättäret istuivat nyt ja juttelivat rauhallisesti yhdessä, antaen iltailman jäähdyttää heitä.

Rouva Lydersin mielestä koko juhla oli sangen yksitoikkoinen…. eikä hän ollut niin perehtynyt englanninkieleen, että olisi voinut sitä puhua sokertelematta: olihan oikeastaan häpeä Englannin konsulin rouvalle, ettei osannut sitä paremmin, ja tahtoihan hän oppia sitä täydelleen; mutta… oh, uudelleen alkaa ottaa tunteja… se olisi ollut niin kovin ikävää. Mutta, kuten sanottu, olisi todella ollut vaikeata keskustella englantilaisten upseerien kanssa. Kerran — se oli ennen hänen naimisiansa — hän kyllä oli puhunut ymmärtämättä ainoatakaan kielen sanaa; mutta olipa hän puhunut vähän silmillään ja käsillään… kuten kuuromykät… Mutta jos niiksi tuli, täytyi kanssapuhujien silmien olla kauniit… hm, paljoa kauniimmat kuin noiden upseerien… niin olipa merkillistä, miten vähän kaunista oli noissa upseereissa… ne olivat niin jänteviä ja luisevia… ja melkein kaikilla punainen poskiparta… Muutamat kadeteista olivat muuten kauniit… varsinkin yksi, jolla oli hieno suu ja rauhalliset ylpeät silmät, niin kuin miehellä pitää olla — katsohan tuota, Aada!… Olipa ihmeellistä, kuinka kauniita englantilaiset olivat, kun kerran olivat.

— Voi sinua, Margrethe! virkkoi Aada hymyillen ja suuteli häntä. — Sinä olet aivan samanlainen kuin ennen… haaveilet vallan kuin silloin ennen kauniista, kauniista, kauniista.

— Totta kai sen teen, vastasi rouva Lyders ja kietoi käsivartensa Aadan vyötäisten ympäri, sentähden olen aina ollut mieltynyt sinuunkin! Kuinka sinä olet viehättävä, sievä, Aadani!… Olisinhan sanonut sen heti sinä päivänä kun tapasimme toisemme, mutta emmehän vielä silloin olleet niin hyviä ystäviä… Saatpa nähdä, kuinka hyvät ystävät meistä vielä tulee! No, mutta tuo seitsemäntoista tai kahdeksantoista-vuotias kadetti oli sukkela. Hän ei rohjennut jäädä minun luokseni muutamien upseerien vuoksi… Niin, minä aavistan sellaista… minä luulen, että siinä oli arka paikka. Hän näet äkkiä katosi… Ehkä pieni viittaus pitkällä etusormella… Niin, heti kun hän oli kadonnut, eräs noista luisevista pyysi minua tanssimaan.

— Ei, suoraan puhuen, jatkoi rouva Lyders, on luutnantti Carsten Stahl hienoin kavaljeeri täällä… kas tuossa hän on… katso, kuinka hyvin hän sen tietääkin, tuo itsetietoinen mies.

Aada katsoi Carsteniin päin. Niin, hän sen ehkä tiesi. Hän astui levollisena, vaikkakin kohteliaana ja auliina, mutta samalla jotain melkein uhmailevaa ilmeessään, minkä tietämys että on ensimäinen joukossa helposti luo siihen, joka jonakin iltana on varma asiastaan, mutta joka ei jokapäiväisessä elämässä tarpeeksi tunne saavansa osakseen arvonpanoa.

Nyt tapahtui seuraava seikka: Rouva Lyders istui siinä yhä katsoen Carsteniin päin, vielä sittenkin, kun Aadan huomio oli kääntynyt toisaanne… Silloin Carsten taas meni rouva Ornen luo.

Rouva Lyders katseli Carstenia, mutta äkkiä hän jälleen katsoi Aadaan ja huomasi hänen olevan kaatamaisillaan itselleen lasiin hedelmäviiniä ja että hänen katseensa kenties oli kohtaava Carstenin silloin, kun nosti lasin huulilleen juodakseen. Tuon vaaleatukkaisen rouvan silmät kävivät levottomiksi, ja äkkiä hän katsoi merelle ja osoitti samalla sormellaan sinnepäin.

— Saattaa silti salamoida, ohrasalama kenties, eikö se välkähtänyt taas?…

— Katso, tuolla tanssii Stahl, nyt tahdomme saada hänet tänne, en ole puhunut melkein ainoata sanaa hänen kanssaan koko tänä iltana, odotapas vähän, niin tuon hänet tänne.

Rouva Lyders kohtasi luutnantti Stahlin, juuri kun hän oli saattanut rouva Ornen hänen paikalleen. Hän kuiskasi hänen korvaansa:

— No, pidättekö niin paljon rouva Ornesta? Tietysti hän on kaunis, ja kun hänelle huomauttaa sitä, niin kuin te sitä hänelle huomautitte hetki sitten, niin hän ei suinkaan ole tyhmä… silloin hänelle varmaankin on paljo älyä… jokainen on kykenevä, kun vaan pääsee omalle alalleen. Mutta te olette varomaton, luutnantti Stahl… muistakaa, ettei teidän pidä paljastaa sellaisia pieniä mielettömyyksiä koko maailmalle. Tiedättekö, että minä hädin tuskin sain Aadan estetyksi sitä näkemästä… minun täytyi noutaa salama selkeältä taivaalta saadakseni hänet katsomaan toisaalle.

— Olisittepa vaan nähnyt, kuinka minä näyttelin. Herra tietää, mitä Aada olisi tehnyt, jos olisi nähnyt tuon hakkailun, jota harjoititte… niin tiedättekö, sellaiset silmät, sellainen hymy ja sellaiset kädenpuristukset saattavat merkitä ainoastaan yhtä seikkaa. Nyt ei siitä sen enempää…

— Tässä hän nyt on, Aada, nyt hän on luvannut koko tunnin ajan pitää meille seuraa.

Stahlit seurustelivat edelleen vieraina laivanvarustaja Ornen talossa. Tämä koskee kuitenkin etupäässä Carstenia. Sillä Aada liittyi yhä enemmän rouva Lydersiin. Carsten meni silloin useimmiten yksin Orneille. Joko hän istui heidän kodissaan, tai meni kävelylle heidän kanssaan. Hänet nähtiin kahdenkesken rouva Ornen seurassa, mutta hyvin harvoin. Paljoa useammin nähtiin hänet yksin Balduin Ornen seurassa. Usein he molemmat kävivät yhdessä metsällä ja tulivat kotia metsälaukku täynnä rastaita, joita oli viljalti puissa ulkopuolella kaupunkia. Silloin tällöin he olivat yötä jossakin talonpoikaistalossa maalla.

Näiden molempien miesten ystävyys oli omansa herättämään ihmettelyä; sillä pohjaltaan he soveltuivat varsin vähän yhteen. Eivätpä he edes voineet jutella keskenään, kuten ystävillä on tapana. Useimmiten oli heidän välillään vallan äänetöntä. Sitten toinen vaivaloisesti ryhtyi keskusteluun, ja toinen iski siihen kiinni ja pani parastaan. Mutta ei auttanut, vaikka molemmat kuinkakin olisivat ponnistelleet. Kotvan kuluttua he olivat vaiti taas.

Carsten Stahlilla oli muuten jonkunmoinen vaikutusvalta Balduin Orneen. Kun hän jotain ehdoitti, Orne aina myöntyi, silloinkin, kun ensin itse oli ehdoittanut jotain muuta.

Mutta kun Carstenin ystävät näkivät hänen ja Balduin Ornen tulevan katua pitkin tai maantiellä, toisen vaaleaverisenä, huolellisesti puettuna, toisen laihana ja pakollisena, silmissään, nenässään ja viiksissään jotain, mikä johdatti mieleen tähystelevän kotkan — niin ystävät tervehtivät Carstenia naurunvälke katseessa, ja hän vastasi heille omituisesti hymyillen.

Ei kestänyt varsin kauan, ennenkuin alettiin mutista muutamia sanoja luutnantti Stahlista ja rouva Ornesta. Ilkeät kielet kertoivat, että he olivat olleet yhdessä uimassa, kaukana merellä, missä saattoivat olla kahdenkesken kuin huoneessa, missä voivat nähdä jokaisen, joka lähestyi aina peninkulman päästä. Olipa heidät molemmat niinikään tavattu kahdenkesken kävelemässä metsässä ulkopuolella kaupunkia.

Kun hyvät kielet huomauttivat, että Carsten oli itse Ornen hyvä ystävä… että hän paljoa useammin käveli miehen kuin vaimon kanssa, niin jatkoivat ilkeät kielet: juuri se oli merkille pantavaa, että hän käveli hänen miehensä kanssa. Luutnantti ei olisi ottanut sellaista ikävyyttä niskoilleen, ellei senkautta olisi ollut jotain voitettavissa… ei, juuri tuo ystävyys herätti epäluuloa… mitä ihmeessä oli luutnantti Stahlilla Ornen kanssa tekemistä?… Ei, asianlaita oli se, että hän luuli peittävänsä aikeitaan olemalla muka Ornen ystävä. Mutta hän erehtyi, siten hän vaan paljasti itsensä.

Carstenin ystävyys Ornen ja rouvan kanssa ei kuitenkaan ollut yleisenä puheenaineena. Ainoastaan harvat siitä puhuivat, eivätkä nämäkään rohjenneet sanoa mitään varmaa. Joka tapauksessa olivat molemmat, sekä Carsten Stahl, että rouva Orne, jos heillä oli joku rakkaussuhde, hyvin varovaiset ja viisaat.

Mutta yksi seikka oli aivan varma: sittenkuin Stahlin ystävyys oli alkanut, ei laivanvarustaja Orne enää koskaan tehnyt kauppamatkoja. Ne jätti hän liikeapulaisensa toimeksi. Ehkä hän lisäksi näytti huonommalta ja rasittuneemmalta kuin muulloin.

VI.

Aadan korviin ei saapunut ainoakaan niistä sanoista, joita puhuttiin hänen miehestään ja rouva Ornesta. Aada oli nyt onnellinen. Juuri tähän aikaan Alf alkoi käydä koulua. Aada oli hänen seurassaan ja torui häntä, kun hän ensi aikoina istui alinomaa itkien. Sillä sitä teki tuo uljas Alf, joka suureksi tultuaan tahtoi ruveta kenraaliksi. Niin, hän istui poraten siihen määrin, että se tarttui toisiinkin, ja lopulta istui viisi tai kuusi suu auki parkuen niin että kyyneleet valuivat silmistä. Aada ei tietänyt, mitä hänen piti tehdä. Oli kuitenkin hyvä, että koulun opettaja oli niin ystävällinen. Hän otti kaiken tämän hyvin suopealta kannalta. Hän toisti toistamistaan:

— No niin… onhan se joka tapauksessa merkki siitä, että pojallanne on hyvä laulun ääni, rouvaseni.

Muuten Alfin rohkeus ainoastaan ensi aikoina oli näin huono. Käytyään koulua viikon, hän jo oli koko rohkea. Aadan oli tapana tulla kouluun tunniksi joka aamupäivä katsomaan, miten pojan laita oli ja kuulemaan, miten häntä kuulusteltiin.

Alfin aapisen kannessa oli kukko samoin kuin Aadan pienenä käyttämässä aapisessa. Ja kuten saattaa ajatella, Alf sai kukolta namuja, kun aapinen oli loppuun luettu. Aada luuli, että hän kysyisi äidiltään tätä asiaa, niin kuin Aada oli isältään kysellyt; mutta eipä Alf sitä tehnyt. Hän söi kaikki makeiset yhdellä kertaa, ja välitti viis siitä, oliko kukko ne muninut, vai ei.

— No sille kannallehan pojan oikeastaan tulee asettua tällaiseen asiaan nähden, Aada ajatteli itsekseen.

Silloin tällöin rouva Lyders meni Aadan mukana kouluun ja molemmat istuivat hetken kuunnellen opetusta. Kerran hän sai Carsteninkin mukaansa; mutta hän ei jaksanut kestää edes sitä puolta tuntia.

Alf, joka varttui suuremmaksi ja ymmärtäväisemmäksi, Margrethe Lyders, josta päivä päivältä tuli yhä parempi ystävätär ja ennen kaikkea Carsten kiinnittivät Aadan koko huomion. Sillä Carsten oli taas muuttunut tarkkaavaiseksi ja hienotunteiseksi. Ainoastaan yksinäisyys oli häntä painanut Börgessä.

Ja kuitenkin… huolimatta hänen vilkkaudestaan ja rakastettavaisuudestaan… kaikesta huolimatta, johtui varsinkin yksinollessa muuan kysymys Aadan mieleen: mitä hän oikeastaan ei Carstenissa ymmärtänyt?… huomasihan hän, nyt, kun Carsten ei ollut saapuvilla, ettei tämä ollut aivan kuin ennen … Sanoikohan hänen kasvojensa ilme sen hänelle? … Vai oliko se Carstenin äänenpaino?

Tämä kysymys saattoi vaikuttaa tuskallisesti, ja ahdistuksentapainen tunne joskus hänet valtasi.

Kunnes hän itse tuli, ja Aada näki hänet ja kuuli hänen puhuvan. Sillä silloin hän taas rauhoittui, ja hänestä tuntui, että hän kuitenkin oli sama Carsten kuin niinä aikoina, joita ei voinut unhoittaa… hänestä tuntui, että hän oli se Carsten, jota rakasti, jota oli rakastanut ja tuli rakastamaan.

Ihmiset, jotka lapsuudestaan ovat eläneet puhtaassa ilmapiirissä, jotka hitaasti ovat kasvaneet vankkojen tunturien ja vihreiden puiden turvissa, jotka ovat pyrkineet elämää ja valoa kohti, ja jotka viimein ovat avanneet sisimpänsä olennolle, joka heistä näyttää luodun elämän ja valon kuvaksi — he ovat ylen uskollisia, ja on olemassa jotain, mitä he eivät voi ajatella eivätkä tehdä. Sillä heissä on jotain taivaan sateen tapaista, ja heidän povessaan pulppuilee sentapainen kirkas lähde, joka kumpuaa esiin maan syvyydestä.

VII.

Ehkä arvelet, etten viime aikoina ole kirjoittanut sinulle niin usein, kuin minun hellänä isänä olisi pitänyt; mutta tiedätkö, Aadaseni, että rupean käymään vanhaksi, ja silloin päätökset ja ajatukset tulevat hitaasti. Niin, todella, olihan minulla ennenkin ikää, mutta, ei enempää kuin pari vuotta sitten sanoin Bögille: tunnen itseni usein vallan nuoreksi. Mutta nyt en enää voi sitä sanoa, eikä toimita mitään valehdella itselleen ja muille. Me istumme, Bög ja minä, paljon yhdessä ja juttelemme sinisessä huoneessa. Siellä on hyvin lämmin talvella ja hyvin vilponen kesällä. Kapteeni Krusehan on jättänyt meidät. Hänet syrjäytettiin aivan vääryydellisesti viime viranylennys-aikana. Hän oli ollut itsenäisempi mies kuin mitä monet sietävät. Bög ja minä koetimme lohduttaa häntä lausumalla tämän toden sanan; mutta eipä ole niin helppoa lohduttaa sellaisissa tilaisuuksissa. Sillä on kyllä totta, että hyvä omatunto on mainio asia; mutta vääryys on hyvin katkera, ja hyvin katkeralta tuntunee nähdä itsensä syrjäytetyksi elämänsä ehtoona, kun koko elämänsä on tehnyt ei ainoastaan sitä, minkä velvollisuus, vaan myös minkä ankara omatunto vaatii. Vaikkapa ei omantunnon vaatimus ole sopusoinnussa eräiden pienten salaisten puustavien ja merkkien kanssa, jotka määräävät, mitä menettelytapaa pitää noudattaa. No, sanalla sanoen, Kruse ei jaksanut sulattaa tätä syrjäytystä. Hän kävi katkeraksi ja käytti ivallisia sanoja, ja hän otti heti eron ja on nyt matkustanut synnyinkaupunkiinsa, missä nyt elää hiljaa ja syrjässä, muistellen lapsuutensa ja nuoruutensa päiviä. Bög on viime aikoina muuttunut heikkonäköiseksi, ja hänen jalkansa kantavat huonosti. Hän kulkee sauva kädessä, ja minä tuen häntä usein toisesta käsivarresta. Täten kävelemme lehtokujassa ja puistossa, ja nyt kun kesän viimeiset kukat kukkivat ja syksy pian tulee, me nautimme myöhäisten kukkien kauneudesta, ja iloitsemme vielä usein siitä, minkä Herra on luonut. Rakas Aadani, kuinka puhumme sinusta, kuinka paljon me molemmat sinua rakastamme, ainokainen lapseni. Bög käy vallan surumieliseksi ja itkee, kun hän palauttaa mieleeni yhtä ja toista, eikä ole helppoa pysyä kyyneltymättä niin vanhan isän sellaisina hetkinä.

Muuten ei ole mitään erikoista kerrottavaa Vorre-kartanosta kuin että ajat ovat maamiehelle huonoja. Tämän seudun talonpojat saavat kovaa kokea niukan toimeentulonsa tähden. Eikä Vorre-kartanokaan tuota suuria rikkauksia. Usein on pelkkää sattuman kauppaa olla maanviljelijä. Niin paljon seikkoja voi ilmaantua, jotka kumoavat kyvykkään ja kokeneenkin maanviljelijän laskelmat.

Miten elätte sitten sinä itse ja Carsten ja pikku Alf — niin nyt hän kai jo on iso poika. Toivon, että ainakin ensi kesänä tulet tänne, niin että saan jälleen nähdä sinut ja Alfin ja Carstenin, tervehdi häntä minulta moneen kertaan.

Pysähdyin tähän eilen, rakas tyttäreni, enkä silloin tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Mutta minusta tuntuu nyt, etten liioin tahdo sinulta salata, mikä minulle tapahtui noin vähän toista viikkoa sitten. Sillä kun silloin astuin tietä pitkin, olin ollut tavallisella kävelylläni, niin maa äkkiä katosi jalkojeni alta, ja sydämeni pysähtyi sykkimästä, lyhyesti, minä pyörryin, niin, suoraan sanoen, minut kouristi lievänlainen sydänhalvaus. Ja minä tulin taas tajuihini vasta kun makasin vuoteessani, tosin ilman hengenvaaraa, mutta vielä hyvin heikkona ja pää hyvin raukeana ja väsyneenä. Olin vuoteen omana muutaman päivän, ennenkuin toinnuin. Nyt olen, Jumalan kiitos, jälleen voimissani, mutta en kiellä, että tämä äkillinen ja raivokas pahoinvointi — niin tuo täydellinen tajuttomuuden tila, tuotti minulle tuskallista levottomuutta, että levottomuuden jyvä vielä piilee ruumiissani ja tekee, etten ole vallan entiselläni. Oi, kuinka usein ihmisen henki riippuukaan heikosta rihmasta!

Mutta, rakas tyttäreni, älä ollenkaan ole huolissasi! Ajattelin, että kun nyt todella olen terve, en ollenkaan olisi sitä sinulle maininnut; mutta miksi en sitä mainitsisi? Tiedänhän, että niin varmasti kuin minä, ollessani vahva ja voimakas mies ja sinä heikko lapsi, ajattelin sinua, yhtä varmasti et sinä tahdo, joka nyt olet vuorostasi rohkea ja vahva, olla ajattelematta minua, vanhaa ja heikkoa isääsi. Sentähden kirjoitan kaikesta, niin kuin se on, samalla pyytäen sinua muistamaan, että sinä ennen kaikkea olet vaimo ja äiti. Meidän vanhojenhan joka tapauksessa pian on lähteminen täältä. Mutta jos sinä, ilman että se haittaa taloasi, voisit tulla luokseni lyhyeksi aikaa, niin tuottaisit minulle suuren ilon. Niin, ehkä silloin tulisin vahvaksi, että vielä kerran voisin olla vahvempi, ja voisin, vaikka en olekkaan nainen, tuudittaa sinut uneen ja rukoilla hyviä enkeleitä seuraamaan jälkiäsi. Monet terveiset lähettää sinulle uskollinen isäsi.

Samana päivänä päätettiin, että Aada oli matkustava Vorre-kartanoon. Carsten ei voinut lähteä mukaan. Juuri niinä päivinä oli kaksi kanuunaa asetettava paikoilleen ja koeteltava. Carsten käveli edestakaisin lattialla (niinkuin aina teki, kun oli innoissaan) ja sanoi valittavansa, ettei voinut lähteä tervehtimään appiukkoansa, »rakastettavinta ja hienointa miestä, minkä koskaan oli kohdannut».

— Mutta toinen seikka, hän jatkoi hetken kuluttua, joka onneksi ei ole mahdoton, on, että otat Alfin mukaasi sinne. Hän ei mielestäni näytä oikein terveeltä, ja luulen, että hän ottaa tämän koulunkäyntinsä liian vakavalta kannalta. Hän istui eilen ja luki ääneensä koko tunnin. Menenpä johtajan luo ja selitän hänelle koko asian… sitten matkustatte molemmat appiukon luo ja viivytte siellä viikon tai pari. Tervehdi häntä sydämellisesti minulta ja sano, että hyvin kernaasti matkustan sinne. Mutta se on mahdotonta… Toivota hänelle hyvää terveyttä.

VIII.

Aada ja Alf matkustivat Vorre-kartanoon seuraavana päivänä. Kyytipoika seisoi takana kaksivaljakko-kääseissä ja puheli kaikesta, mitä näki. Lopulta hän rupesi laulamaan, ja monet kohdat hänen laulussaan kuuluivat niin sukkelilta, että Aada nauroi, vaikka hän sisimmässään oli alakuloinen siitä, että nyt oli jälleen näkevä isänsä sairaana ja heikkona.

Hevonen oli tavattoman vahva ja kestävä, minkä vuoksi he saapuivat
Vorre-kartanoon jo seuraavana päivänä päivällisaikaan. Sakarias
Wildessä herätti heidän tulonsa vilpitöntä iloa; olihan hän
aavistanutkin, että he oikein pian tulisivat.

Oikeastaan ei häntä nyt mikään vaivannut.. Hän näytti jotenkin terveeltä. Tosin oli hänen tukkansa tullut ohuemmaksi, ja vaalean värin oli harmaa melkoisesti syrjäyttänyt; mutta hän liikkui vielä vahvasti jaloillaan, ja hänen naurunsa oli olennaisesti sama kuin ennen. Aada käsitti, että hänen isäänsä oli lohduttanut, mitä lääkäri samana päivänä oli sanonut: ettei hänen ollenkaan tarvinnut huolestua tuosta pyörtymyksestä; hän saattoi elää vielä monta vuotta vahvana ja terveenä.

Aada kirjoitti Carstenille ja kertoi hänelle millä kannalla asiat olivat ja lisäsi jäävänsä vielä joksikin aikaa Vorre-kartanoon. Kaksi päivää myöhemmin hän sai Carstenilta kirjeen, jonka sisällys eräässä suhteessa oli hänen vaikea ymmärtää.

— Rakas Aadani! Kiitos kirjeestäsi, niin, tuhannen kiitosta. Vaikka sydämeni pohjasta ikävöin sinua, rakas vaimoni, toiselta puolen ihailen uhrautuvaa tyttärenrakkauttasi, ja vaikka sydämeni on pakahtua kaihosta levätä lähellä sinua, niin täytyy minun kuitenkin suostua siihen, että viivyt poissa luotani ja isäsi tykönä vielä jonkun aikaa. Rakas Aadani! Rakastathan minua nyt yhtä voimakkaasti kuin ennen? Minusta tuntui kuin viime kirjeesi olisi ollut kylmä, ja se tuotti minulle surua!

Tervehdi isääsi ja Alfia minulta. Mutta lämpimimmin sinua tervehtii sinua iäti rakastava

Kuinka kummallisesti tämä kirje vaikutti häneen. Tulihan siitä esille lämpimiä sanoja, mutta mikähän kaikissa näissä sanoissa vaikutti, että Aada tunsi olevansa niin kaukana hänestä.

Mutta eräänä yönä hänellä oli uni. Carsten oli hänen luonaan, ja he olivat onnelliset yhdessä. Suudelmat ja hyväilyt, joita vaihtoivat, olivat, kuten joskus unissa, polttavat, valtaavat. Kun Aada aamulla mieli vielä täynnä tuota unta, jälleen luki kirjeen, se tuntui hänestä kauniilta ja todelta. Ja kun hänen isänsä edelleen oli levollinen ja terve, meni Aada saman päivän puolisen aikaan hänen luokseen ja sanoi, että hänen kai nyt oli matkustaminen, hän kun luuli, että Carsten häntä kaihosi, ja hän itsekin ikävöi häntä…

Mutta jouluksi, isä, siis kolmen kuukauden kuluttua, tulemme luoksesi kaikki kolme.

Hänen puheensa matkustamisesta herätti suurta mielipahaa — ei ainoastaan Sakarias Wildessä, vaan myöskin pikku Alfissa, jota ei ollenkaan haluttanut niin pian palata kouluun. Kaikessa salaisuudessa isoisä ja pojanpoika tekivät liiton, ja ennen illan tuloa täytyi Aadan suostua siihen, että Alf sai jäädä vielä joksikin aikaa… Hän aikoi kysyä Alfin opettajalta, kauanko hän vielä sai viipyä.

Seuraavan päivän iltapäivänä Aada läksi Vorre-kartanosta, isänsä ja poikansa seisoessa korkeilla portailla ja viitatessa jäähyväisiä…

Aada ikävöi nyt Carstenin luo, ja hän ikävöi mieli rauhoittuneena… olihan hänen isällään hyvä olla, ja eihän talvi ollut kaukana, jolloin hän oli uudelleen käyvä häntä tervehtimässä Carstenin kanssa ja näkevä jälleen Alfin terveenä ja punaposkisena.

Paluumatkalla hän moneen kertaan luki Carstenin kirjeen — oliko hänen Carstenille kirjoittamansa kirje todella ollut kylmä?… sitä hän ei nyt muistanut. Hän oli kirjoittanut, että isänsä hänen mielestään tosin oli vanhentunut, mutta sangen terve, että hän oli levollisempi ja rohkeampi, sittenkuin lääkäri oli häntä rohkaissut, ja että aikoi viipyä siellä maalla vielä jonkun aikaa. Sen hän oli kirjoittanut…

No niin, jos hän oli ollut harvasanainen kirjeessään, niin voi ja tahtoi hän sen taas hyvittää, jälleen nähdessään Carstenin. Hän ikävöi suuresti hänen luoksensa!

Hän saapui kaupunkiin seuraavan päivän iltana, tai oikeammin, kun alkoi hämärtää. Hän astui ylös talon kiviportaita ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Hänen avaimensa olivat pienessä käsilaukussa, oli vaikeata saada se avattua… Hän veti kellonuoraa ja hämmästyi: kello ei soinut. Nuora oli irroitettu, kuten oli tapana heidän ollessa poissa kotoa… Hänen ensi ajatuksensa oli, ettei Carsten ollut kotona, että äkillinen tärkeä matka oli pakoittanut hänet lähtemään pois… odottamaton virkamatka…

Mutta sitten hän huomasi, lopulta löydettyään avaimensa ja aikoessaan avata, että avain oli lukossa sisäpuolella. Kaikki kävi hänestä nyt yhä selittämättömämmäksi.

Vastenmielistä hänelle oli herättää huomiota kolkuttamalla ovelle. Hitaasti hän meni paria taloa kauemmaksi, missä tiesi sepän asuvan. Hän tapasikin sepän — pienen puolisokean miehen, jolla oli naurettavan isot luusankaiset lasit nenällä — ja sanoi hänelle, että portti oli tiirikalla avattava. Mies kokosi työkalunsa, otti pari rengasta täynnä tiirikkoja mukaansa ja seurasi Aadaa.

Sitä porttia, josta Aada tahtoi mennä sisälle, ei melkein koskaan avattu, niin että sen lukkoa, johon kuului suunnattoman suuri avain, oli vaikeata tiirikalla avata. Seppä puhisi ja ähki, kumartui ja mutisi joukon kirouksia. Sitten lukko viimeinkin antoi perään. Aada löysi muutaman kolikan, jotka antoi sepälle. Ja tämän hitaasti palatessa kotiansa, missä taas ripusti tiirikat seinälle, Aada riensi pitkän, jotenkin ahtaan porttikäytävän läpi, ihmetellen koko ajan. Eteisestä hän tuli kyökkiin, missä ei ollut ketään; sieltä palvelijattarien huoneeseen; nämä epäilemättä olivat kaupungilla. Heidän päällysvaatteensa ja hattunsa, jotka aina riippuivat isossa oven pielessä olevassa vaatenaulassa, olivat poissa. Hän meni sisälle ensin toiseen, sitten toiseen huoneeseen.

Sisemmässä näistä hän näki hämärässä, että pöydällä oli viiniä. Ja nyt hän tunsi omituista lemua… missä hän ennen olikaan tuntenut tuon saman hajuveden tuoksua?… sitä ei ennen ollut ollut täällä, se oli tuotu tänne, se liiteli ilmassa, se oli noita voimakkaita raskaita hajuaineita, mutta sitä tunsi täällä vaan ilmassa.

Silloin äkkiä jotain pisti hänen silmäänsä. Naisen, hattu, jota koristi iso kamelikurjen sulka… Rouva Ornen, hän tunsi sen!… Hän jäi siihen seisomaan ja tuijoitti näihin esineisiin. Nyt hän äkkiä näki harsonkin…

Hän meni hitaasti ruokasaliin, missä ei ollut ketään. Ja hän aukaisi makuuhuoneen oven.

Huuto kajahti häntä vastaan. Samassa silmänräpäyksessä kaksi ihmishahmoa kavahti ylös. Hän näki miehensä ja tunsi rouva Ornen. Hän näki, että molemmat olivat alasti. Hän näki heidät, ja nähtyään heidät, hän meni hitaasti ulos huoneesta. Hän meni ruokasalista molempien huoneiden läpi käytävään. Hän kulki vallan vaistomaisesti, sitä huomaamattaan. Hän seisattui, sitä huomaamattaan.

Äkkiä hänen ajatuskykynsä tuli merkillisen selväksi, hän ajatteli asiaa uudelleen, ja nyt hän näki sen selväpiirteisempänä, nyt vasta hän sen käsitti. Viimein hän näki, hatun, harson, pitkät hansikkaat, huoneessa liitelevän kevyen lemun, hän tunsi makuuhuoneen raskaan tuoksun, nuo molemmat alastomat, hajalla olevat vaatekappaleet, sikin sokin kaikkialla, jopa lattiallakin. Hän oli kompastunut mustaan silkkihameeseen, jonka kiillon nyt vasta oikein näki.

Hän jäi seisomaan. Äkkiä alkoi hänen povensa nousta ja laskea, hänen silmänsä sulkeutuivat puoleksi, hän puri hampaansa yhteen, hänen hienot sieramensa värisivät, vastustamaton viha ponnistelihe hitaasti esiin hänestä. Hän puristi nyrkkejänsä ja oli valmis karkaamaan esiin. Jokin valtasi hänet — oliko se voima, jonka oli saanut haltuunsa Vorre-metsän huminasta, laajojen kenttien tuulahduksesta ja Lo-tunturin väkevyydestä? — Hän tahtoi kouristaa nuo kaksi siellä sisällä. Hän tahtoi lyödä rikki jotain heissä, joiden vihollinen oli. Tuossa riippui punottu ratsupiiska, olihan se vallan hänen kätensä kohdalla; hän tarttui sen varteen ja tunnusteli letkua, hän kiljahti äkkiä — kirkui kuin hurja kotka raivoissaan, kun sitä haavoittaa lymyävän miehen luoti. Hän hyökkäsi sisään rientäen läpi huoneiden, piiska sojossa ja huiskien ympärilleen, niin että suhisi; hän kirkaisi ajan, päästi lyhyitä vihanhuutoja, jotka vihloivat kuin tuskanhuudot ainakin. Hän saapui makuuhuoneeseen, hänen miehensä tuli häntä vastaan, kirvelevä piiskanlyönti raapasi tämän kasvoja, voimakkaan käden suuntaama. Hän huusi kovemmin, lyödä läimäsi pari kertaa ilmassa, niin että piiska vinkui ja hän tavoitteli miestään kokonaista kolme kertaa, niin että tämä kääntyi pois. Hän meni edelleen melkein alastoman naisen luo, joka vielä istui hänen vuoteessaan, siinä vuoteessa, missä Carsten oli käynyt häntä tervehtimässä morsiusyönä, missä hän senjälkeen oli ollut hänen omansa, missä hän oli lapsensa synnyttänyt. Täällä hän taas kirkaisi, ei mitään vaikeroimista, ei mitään surua, taaskin nuoren kotkan terävä tuskanhuuto, mutta vihan purkamana, vaikka tuska onkin kuollettava. Hän raastoi tuon vieraan naisen vuoteesta lattialle, ja hän löi häntä kerran toisensa jälkeen, tarttui hänen tukkaansa ja löi sitten taas, toisen sillä aikaa väännellessä itseään hänen käsissään ja lopulta puolustautuessa.

Silloin nauroi Aada lyhyesti ja kiljasi äänekkäästi kuin ivaten molempia. Hän kääntyi ja meni ulos taas, näki pienen käsi-matkalaukkunsa siinä, otti sen ja poistui, tietämättä minne.

Hän kulki tietä pitkin hetken, kääntyi sitten ja palasi samaa tietä.
Hän aikoi mennä Margrethe Lydersin luo.

Mutta astuttuaan hetken, hän pysähtyi. Mitä hän toimittaisikaan
Margrethen luona nyt?… Kertoisiko tämän?… Sitä hän ei voinut.

Hän meni saman ajurin luo, joka viime kerralla oli antanut hänelle kyyditsijän Vorre-kartanoon. Hän ymmärsi, että tämä myöhäinen hetki herätti ihmettelyä. Kotvan kuluttua hän lähti matkaan kääseissä. Puoliyön aikaan hän tuli taloon, jonka oven edessä riippui lyhty. Hän kuuli kyytipojan sanovan, että sieltä kyllä sai huoneen yöksi. Ja äkkiä hän tunsi tarvetta päästä sisälle huoneeseen ja saada olla, missä ei ketään ollut, päästä vuoteeseen, sammuttaa tulen ja loikoa pimeässä.

Hän käski kyytipojan tiedustella, saiko hän sieltä huoneen yöksi. Poika meni auliisti naputtamaan ikkunalle, jonka sisäpuolelta hohti valoa. Hetken kuluttua tuli ulos mies ja sitten vaimo. Kyytipoika puhui muutaman sanan heidän kanssaan. He ottivat Aadan hyvin vastaan ja pyysivät häntä pitämään hyvänään, mitä oli tarjottavana. Tultuaan huoneeseensa hän kuuli avoimesta ikkunasta, että mies ja kyytipoika kiistelivät siitä, missä hevosen piti olla yötä. Heidän äänensä kaikuivat niin vierailta hänen korviinsa.

Hän sai, mitä ei ollut uskonut, unta tuona ensimäisenä yönä, ja herätessään aamulla hän ensi hetkellä luuli olevansa Carstenin luona. Mutta sitten vyöryi koko totuus hänen ylitsensä. Tuska kouristi hänet, syvä ja kauhea — kuin kuolontuska.

Tuntia myöhemmin hän matkusti eteenpäin. Silloin tällöin hän katseli ympärilleen; mutta enimmän ajan hän istui hiljaa. Poika oli sama, joka viime kerralla oli kyydinnyt hänet Vorre-kartanoon ja sanoi monta kertaa: — Rouva oli paremmalla tuulella viime kerralla. Hän ei siihen vastannut. Lopulta poika alkoi laulaa samoja lauluja kuin silloin, ja jotka silloin olivat herättäneet hänessä hilpeyttä; mutta hän huomasi, etteivät ne nyt olleet paikallaan, ja vaikeni kerta kaikkiaan.

Kun Aada saapui Vorre-kartanoon, täytyi hänen paneutua vuoteeseen. Hän oli muutaman päivän hyvin heikko. Lääkäri tuli ja antoi hänelle vahvistavia lääkkeitä. Kuudentena päivänä hän nousi vuoteelta ja saattoi taas kävellä talossa, puistossa ja Vorre-kartanon lehtokujassa.

IX.

On päivä, jolloin taivas ei ole yhtä korkea kuin ennen, jolloin se lepää synkkämielisenä, mutta silti sinisenä. Päivä, jolloin kukat eivät säteile kuten ennen, jolloin ei kevät tule tuoden mukanaan elämäniloa, ja jolloin kesän loisto tuntuu rasittavalta. Päivä, jolloin jotain on poistunut, mikä ei koskaan palaa.

Ihana, kalpea syksy! Olet kaunis, sillä kuolosi on lempeä. Jo kauan on syyskesä ennustanut tuloasi lyhyemmin päivin ja pimeämmin öin. Viimeiset kukat ovat kukkineet, puiden lehdet ovat kellastuneet, tutut tähtikihermät ovat nousseet merestä — silloin tulee kuura hiljaisena yönä ja punoo metsät ja puistot hienoihin hopearihma-verkkoihinsa, ja lehdet varisevat.

Ihana, äänetön rauha vanhalla miehellä ja vaimolla, jotka katsovat eteensä ja odottavat viisasta Kuolemaa, joka oikeimmiten tahtoo heidän parastansa.

Mutta usein syksy saapuu liian aikaisin, usein tulee myrsky ja kuolema keskellä kukoistavaa kesää. Usein kohoaa taivasta kohti liian kovan tuskan nostama huuto…

Aada käveli Vorre-kartanossa. Yksi ainoa polttava suru. Hän ei huomannut hetkien kulumista, ei aamua eikä iltaa. Hän kulki tietä pitkin päivä päivältä. Hän ei ymmärtänyt, että tämä oli tapahtunut.

Niin täydesti hän oli antautunut hänelle, jota rakasti. Päivin hän oli antanut hänelle hymynsä, naurunsa ja ajatuksensa. Öisin hän oli antanut hänelle kaiken rakkautensa, kaiken hellyytensä. Ei hän edes ollut peittänyt ruumistaan häneltä. Olihan hän ollut kokonaan hänen omansa.

Nyt hän kumarsi päänsä maata kohti, ja hänet kouristi tuska, jota ei voinut kantaa…

Kun tavallinen karkea kivi saa kolhauksen, se pysyy koossa melkein samanlaisena kuin ennen. Kun kristalli saa iskun, se murtuu palasiin. Iloiset varpuset ja ohdakekasvit ovat sitkeähenkisiä; mutta syvältä metsässä lentelee lintuja, jotka levittävät höyheniään auringonnousun aikana; nämä kaatuvat niin helposti pyssyn laukauksesta ja vuodattavat verensä kuiviin.

Niin, nyt kuoli Aadassa se, mikä oli kirkasta, mikä oli pehmeää. Lapsen sävy, joka aina oli ollut vahva hänessä, haihtui. Ja samassa kuoli hänessä se elämä, joka nostaa katseensa taivasta kohti ja riemuitsee. Hitaasti kuolonväristys tuli hänen ylitsensä. Lopulta hän käveli ajatellen, että kerran kaikki oli oleva ohi, että häneltä kerran olivat raukeavat kaikki tunteet.

Sakarias Wilde ei sanonut paljoa; mutta tämä seikka koski häneen sanomattoman kipeästi. Hän alkoi tylsyä tämän jälkeen. Silloin tällöin hän nousi ja pusersi nyrkkiään ja mutisi, että tahtoi lähteä lyömään Carsten Stahlia.

Kerran Wilden ollessa kävelemässä, tuli päällikkö Bög hiljaa ja kertoi avuttomana ja kyynelsilmin Wilden käyneen hänen luonaan ja soimanneen häntä siitä, että hän muka oli kehunut Stahlia. Wilde oli sanonut: — Sinä kehuit häntä, vaikka tiesit, että valehtelit! Mutta mitä olikaan tämä? Saihan se mennä, kun Wilde sanoi, että hän valehteli… aikaisemmin se ei olisi käynyt päinsä… mutta eihän hän, Bög, ollut Carstenia kehunut… eihän hän ollut häntä kehunut, hän oli sanonut: — Aadan pitää saada toinen.

Tiedän sen, setä, sanoi Aada tyynesti, antakaa anteeksi isälle, onhan hän vanha ja suruissaan.

— Rakas lapsi, eivätkö välit voi tulla hyviksi taas? Muistahan, kuinka aina olen pitänyt paljon sinusta, eivätkö välit vielä voi tulla hyviksi? Jos hän vastaisuudessa on uskollinen. Muista, että me kaikki olemme heikkoja olentoja, ja tuo nainen… usko minua, Carsten rakastaa yksistään sinua… Aada, ole lempeä.

— Rakas setä, en voi sinulle vastata. Mahdollisesti voi sanoa paljon siitä, minkä Carsten on tehnyt… voiko sen antaa anteeksi, vai eikö sitä voi antaa anteeksi. Sinä saat arvostella sitä, niin kuin sinusta näyttää, ja toiset saavat arvostella sitä taas oman käsityksensä mukaan. Minä tiedän vaan itsestäni, etten ole kuin ennen…. Kyllä minä koetan tuntea toisin, setä Bög, mutta olen niin heikko. En tiedä, miten laitani on.

— Olen viime päivinä ajatellut, että laitani on niin, kuin sanoin. Niin, vaikka nyt saisin tietää, että kaikki… kaikki, minkä näin sinä päivänä, oli unta… Jos saisin tietää, ettei se ollutkaan totta… jos saisin tietää, että Carsten koko tuon ajan oli ollut minun… että hän koko sen ajan oli ollut minun, niinkuin minä hänen, niin iloitsisin kyllä… mutta en kuitenkaan voisi iloita niin kuin ennen. En olisi kyllin vahva siihen… Ei, ei, en saata koskaan tulla samanlaiseksi kuin ennen… Ei, setä Bög, luulen, että tämä on kuristanut kuoliaaksi jotain sisälläni.

Ja äkkiä tuntui, kuin näiden sanojen totuus olisi ollut ilmielävänä hänen edessään, ja ensi kerran koko tällä ajalla hän itki… niin, hän nyyhkytti niin, että koko ruumiinsa värisi.

Kun hän illalla meni huoneeseensa, hän istui kauan, ennenkuin riisui vaatteensa, ja yöllä hän loikoi vuoteessaan saamatta unta, ja vaipui vähitellen horrostilaan, joka ei ollut unta, vaan kuolonväsymystä, jonka alaisena hän kuitenkin eroitti erityisiä ääniä: hän kuuli hiiren nakertelevan seinässä, kukon kiekuvan — kummallista kaikua yössä.

Usein hän avasi silmänsä ja heräsi kokonaan, kavahti istumaan vuoteeseen ja katsoi kelloa. Tai katsoi hän ikkunaan päin, nähdäkseen alkoiko päivä jo valjeta.

Kun kuutamoyöt tulivat, hän loikoi katsellen valkeita kuvioita, jotka muodostuivat lattialle kuun säteistä. Ne siirtyivät hitaasti lattialla. Joskus hän loikoi tuijottaen niihin, kunnes hänen silmiinsä koski.

Silloin tällöin hän ajatteli kuluneita öitä, jotka oli viettänyt aistihuumauksessa. Hän ajatteli niitä jonakin etäisenä, jonakin käsittämättömänä, toisen maailman menneenä ilmestyksenä. Hän ei enää niitä himoinnut; sillä hirveä tuska oli kukistanut hänen valoisan hehkunsa. Suru oli painanut hänen elinhalunsa maahan ja tukahuttanut sen.

Aada olisi voinut löytää paikkoja, missä olisi voinut itkeä onnenaikojen muistoja. Hän tekikin sen muutaman kerran; mutta kun huomasi, miten muistot tekivät hänet pehmeäksi, kun ne palautettiin kyynelin, oli hänellä kylliksi voimaa vastustaa antaumusta niiden tuuditeltavaksi. Hänen sisimmässään oli jotain — oliko jotain sen voiman tapaista, minkä oli saanut avaroilta mailta, Bö-tunturilta ja Vorre-metsästä? — sellaista, mikä käski hänen pysähtyä ja kohtaamaan muistoja ja katselemaan niitä silmät auki ja ilman kyyneliä. Ja hän kohtasi ne, ja ikäänkuin kysyi niiltä, mitä ne hänestä tahtoivat. Alussa hän tosin oli heikko, mutta joka kerta hän tuli vahvemmaksi, kun tällaisessa mielentilassa ollen jälleen kohtasi nuo muistot. Ja ne lauloivat joka kerta heikommin hänen korvaansa. Ja totta puhuen hän tappoi muistot yksitellen.

Niin oli se pian täytetty, ja se päivä tuli, jolloin hän sai työnsä valmiiksi. Jolloin kaikki pehmeät sanat ja kaikki väririkkaat muistot olivat karkoitetut. Siitä Aadasta, joka oli säteillyt, oli nyt jälellä nainen, jonka hartiat olivat kapeat ja jonka silmät olivat väsyneet. Yksi niistä, joilta säteilevä rakkaus on kuollut; mutta jotka sensijaan ovat saaneet hiljaisen hellyyden, mikä uskollisen käden tavoin suojelee niitä, jotka ovat sille rakkaita.

Itseään unhoittava tytär tuki nyt raihnaista isäänsä, ja kalpea, vaaleatukkainen äiti helli poikaansa.

Tähän aikaan Aada sai kirjeitä Carstenilta. Hän luki ne ja niissä olevat selitykset, eikä löytänyt mitään vastattavaa. Nyt vasta hän ymmärsi, kuinka vieras hän oikeastaan oli hänelle.

Hän sai niinikään kirjeitä ainoalta ystävättäreltään, Margrethe Lydersiltä; mutta vieraaksi hän tunsi itsensä häneenkin nähden. Tuo myöntyminen, joka aina oli piillyt hänen sanoissaan, nuo silmät, jotka aina olivat leveästi hymyilleet, suun ollessa tunteellisen pehmeänä…

Aada meni joskus talon ylikertaan ja katsoi ulos ikkunasta, ja silloin hän tunsi, että kernaimmin tahtoi olla täällä Vorre-kartanossa, vaikkapa yksinkin. Ihmiset tuolla ulkona maailmassa olivat hänelle vieraat…

Sellaisina hetkinä hän rupesi rakastamaan tätä taloa, missä olivat asuneet hänen kaltaisensa esi-isät, ja missä hän itse oli elänyt niin monta vuotta. Tämä iso, vanhoista tammi-palkeista kyhätty talo, joka ei antanut hänen olla koditon, nuo palkit jotka vielä tulivat kantamaan häntä monta vuotta — — —

Seuraavana aikana tapahtui oikeastaan niin vähän. Silloinkin, kun päällikkö Bög kuoli, liikkuivat vaan muutamat muistot, tuotiin muutamia kukkia ja seppeleitä hänen paareilleen, laulettiin virsiä ja vuodatettiin kyyneliä — sitten kului aika taas kuin ennen.

— Onhan Bögin kuolema viittaus minulle… ja jonkun päivän hän kulki ikäänkuin odottaen lähempää sanaa.

Mutta ei tullut mitään sanaa. Se pyörtymys, joka tuonoin oli häntä pelästyttänyt, ei enää toistunut. Usein hän virkkoi:

— Niin, niin, ihmiset usein turhaan surevat! Jos silloin olisin tietänyt, että olin elävä niin monta vuotta ilman kipuja, olisin kyllä ollut paremmalla tuulella näinä kuluneina vuosina.

Muuten näyttäytyi varmoja merkkejä siitä, että hän oli elänyt aikansa. Hänen muistinsa petti ja silloin tällöin hän oli jotenkin itsepäinen. Mutta toiste hän taas oli mitä rakastettavin, ja silloin hän kyllä tunsi, ettei aina ollut, niin kuin olisi pitänyt olla. Koko hänen menettelynsä oli noina hyvinä päivinä anteeksi pyyntiä.

Aada oli joka päivä hänen kanssaan kävelyllä. Hän vei hänet jollekin lähistössä olevalle penkille, niissä ilman ollessa suotuisa, istuivat keskustellen. Tapahtui tällöin että Wilde kutsui luokseen ohikulkijoita ja puheli heidän kanssaan hetken, vaikka ei heitä tuntenutkaan. Usein ne olivat vanhoja talonpoikia, joilla oli ryppyinen iho, puoliavoin suu, vaaleahkot silmät. Heidän siinä seisoessa puhelemassa, niin tyyneinä, niin valmiina kaiken suhteen, Aada äkkiä huomasi, mitä ei koskaan ennen onnenpäivinään ollut nähnyt, nimittäin ettei tämä rahvas elänyt hyvissä oloissa.

Jos ohikulkija oli Vorre-kartanon alustalaisia, pysäytti Sakarias Wilde hänet aina ja kyseli hänen toimeentuloaan. Varsinkin hän mielellään ajomies Iisakin kanssa puheli säästä.

— Tänään on mainio ilma metsälintujen ampumista varten, saattoi Iisakki sanoa. Auringonnousunaika tulee olemaan kirkas.

(Tämä puhe metsälinnuista oli jälellä niiltä ajoilta, jolloin Sakarias
Wilde ja kapteeni Kruse olivat metsästäjiä, ja jolloin he kysyivät
Iisakilta neuvoa ilmaan nähden.)

— Tänään ei kannata lähteä metsälle, sillä lähestyvätpä ilmat, jotka tulevat viipymään kauan. Sillä tulen juuri Böhrig-harjulta, ja mustaa on lännessä ja lähemmäksi se tulee. Aloin jo huomata sitä eilen illalla.

— Niin oli. Mutta tähdet tuikkivat ihanasti, ja monet liekehtivät keltaisina, punaisina ja sinisinä… ja se merkitsee myrskyä yläilmoissa… ja kohta se on täällä, sillä se laskeutuu alemmaksi…

Mutta eräänä kevätpäivänä — Sakarias Wilde kävi silloin kahdeksattakymmenettä — hän läksi kävelemään päivällisaikaan, ilman että Aada oli mukana, ja kun aurinko paistoi hyvin lämpimästi, hän riisui takkinsa ja istuutui lepäämään kivelle tien laitaan. Mutta talvi piili tuossa isossa kivessä, ja talven jäätävä viima liikkui niinikään tuulessa, joka silloin tällöin puhalsi, kun aurinko meni pilviin.

Vanha mies tunsi äkkiä jäätävää kylmyyttä… häntä paleli, niin että värisi ja että hampaat kalisivat.

Hän luuli itse, että se vaan oli yleistä pahoinvointia. Mutta seuraavana aamuna hän oli hyvin sairas. Lääkäri noudettiin ja hän selitti heti, että Wildellä oli keuhkokuume, ja että oli hyvin epäilyttävää, oliko hän voittava tämän taudin.

Näyttäysikin ennen pitkää, että tauti johti kuolemaan. Vaaleaverinen Sakarias Wilde, joka aina oli kovin pelännyt kuolemaa, sama mies makasi nyt ja odotti sitä sangen levollisena. Näytti siltä, kuin olisi hän iloinnut tästä kuolemasta, tuosta hitaasta solumisesta toiseen maailmaan…. Tuntui siltä, kuin olisi hän iloinnut siitä, ettei halvauskohtaus sentään ollut saanut häntä nujerretuksi.

Kuolinpäivättään hän sanoi Aadalle, joka seisoi hänen vuoteensa ääressä:

— Teen kaiken, mikä on vallassani… antaakseni pojalleni kodin. Ja tehdäkseni hänet onnelliseksi. Olen tutkiva itseäni ja ponnisteleva tehdäkseni kaiken… Ja kun sen teen, olen muistava, mitä sinä olet sanonut.

Sakarias Wilde oli hetken ääneti. Sitten hän virkkoi, ääni kaikuen kaukaiselta ja rasittuneelta:

— Älä väärinkäsitä minua… Tee se, jos voit sen tehdä… vahingoittamatta sieluasi…

— Ilman että sinun tarvitsee nöyrtyä, ilman että sinun tarvitsee polkea sitä ylpeyttä, joka sinussa on kaunis ja tosi.

Myöhemmin illalla Sakarias Wilden ääni kävi hyvin heikoksi. Hän puhui usein sellaista, mitä ei voitu ymmärtää, mutta väliin tuli selviä sanoja:

— Onpa merkillistä… katsokaa käsiäni… ne eivät ole puhtaat… Aada, tahdon vettä… pestäkseni itseäni… En voi… ymmärtää tätä.

Aada huomasi, että hänen kasvonsa olivat muuttuneet kuten sen ainakin, jota kuolema lähestyy ja melkein koskettelee. Ainoastaan silmät elivät, ja nämä tuijoittivat järkähtämättä käsiä. Aada katsoi niihin: ensin hän ei nähnyt siinä mitään erityistä; olivathan ne sangen valkeat. Mutta sitten hän huomasi, että kynnet olivat kauttaaltaan sinertävät… Ja nämä siniset kynnet eivät jättäneet häntä rauhaan.

Aada toi vettä ja pesi hänen kätensä. Hän tunsi nyt, että isän sormenpäät olivat jääkylmät ja jäykät, ja hän käsitti, että kuolo teki tuloaan, ja että se kai teki kynnet tummiksi.

Kun hän näki, että tuo tumma väri pysyi, tahtoi hän, että hänen kätensä uudelleen pestäisiin. Mutta sitten hän äkkiä taas vaikeni ja kuiskasi:

— Voihan se jäädä… huomiseen. Mene kotia, Aada, ja pane maata.
Nukkukaamme… kaikki tyyni.

Sitten hän ummisti silmänsä ja kuoli helposti ja hiljaa. Kylmä viima kulki samassa huoneen läpi.

Aada tunsi itsensä hyvin yksinäiseksi isänsä kuoltua. Hän istuutui vuoteen ääreen, missä vainaja makasi vanhana ja harmaana, vaikkakin harmaiden hiusten joukossa oli useita keltaisia. Kahtena viimeisenä päivänä ennen hautajaisia hän istui tunti tunnilta ruumiin ääressä, ja hän joutui omituisten tunteiden valtaan. Vanhus vainajan ummistuneet silmät, äänetön lepo, joka peitti hänen kasvonsa, nosti hänessä voimakkaan levon kaihon, syvän, pitkällisen unen, jopa kuoleman ikävän.

Kerran hän nukahti, ja hän tuntui nyt liikkuvan paikoilla, missä kaikki oli rauhoitettua, missä ei aurinko paahtanut taivaalta. Missä himmeä valo lepäsi kaikkialla — ikäänkuin toisesta valonlähteestä kuin auringosta lähteneenä.

Hautauspäivä tuli. Mustiinpuetut ihmiset, jotka lauloivat, pappi, joka puhui, vahva kukkaistuoksu… kaikki teki, että hän yhä pysyi siinä omituisessa ilmapiirissä, missä oli ollut viime päivinä.

Kirkkomaan kulmassa oli ison kalliolohkareen luona paikka, missä oli malmiaitauksen ympäröimänä Wildein vanhat perhehaudat. Kesäisin sinne ryhmittyi kauniita kukkia, ja syksyisin oli kivi punaisen hohtava auringon laskiessa, ja talvisin kasaantui lunta kiven ympärille kuin hohtava torni ikään. Tämä kiven läheinen hautauspaikka — viisi kyynärää leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä, oli Wilden perheen oma, eikä sitä koskaan voitu riistää heiltä eikä heidän vainajiltaan. Sillä kun eräs ensimäisiä Wildejä myi ahon kirkkomaaksi, hän meni ja aitasi tuon paikan lähellä kalliota ja sanoi:

— Kaiken muun saatte, mutta tätä paikkaa en myy. Se on oleva minun ja jälkeläisteni, siihen asti, kuin kivi on vajonnut maahan. Suostutteko siihen?

Ja he suostuivat, he kun olivat saaneet ahon halvalla. Mutta kun kauppa oli pantu paperille ja allekirjoitettu, lisättiin nämä hänen sanansa ja vahvistettiin nimikirjoituksilla.

Tähän haudattiin Sakarias Wilde, vaalein Wilde suvun jäsenistä. Uusi risti hakattiin isoon kiveen, ja siihen liitettiin hänen nimensä, syntymä- ja kuolinvuotensa.

XI.

Alf ei edistynyt koulussa, mistä Aada ei ottanut huolestuakseen. Eihän Alfin tarvinnut oppia monta kirjaa ja luetteloa. Eihän hänestä pitänyt tulla virkamiestä. Ollen vanhan maanomistajasuvun jälkeläinen ei Aada sanottavasti ihaillut virkamiehiä, joita hän katsoi valtion konttoripalvelijoiksi, mitkä kuljeskelivat kaupungista kaupunkiin. Ei, Alfin oli määrä tulla Vorre-kartanon isännäksi isoksi vartuttuaan.

Kun siis Alf oli ulkona toverien kanssa koko iltapäivän ja kun hän tuli kotia, väsyneenä ja hengästyneenä pitkiltä soutoretkiltä aavalta mereltä, tai kun tuli kotia vaatteet repaleina kiivettyään puissa tai nenä verissä tapeltuaan, ei Aada häntä torunut; sillä hän luuli, että tuo alituinen samoileminen, nämä soutoretket ja tappelut tuottivat hänelle hyötyä. Näin hän kaiketi oli varttuva ja tasaantuva.

Koko joukon pieniä ilkivaltaisuuksia hän teki, ja ne äiti sitten sai hyvittää. Vallesmanni, joka asui puolen neljänneksenmatkan päässä, tuli kokonaista kolme kertaa valittamaan, että Aadan poika kolmen toverin kanssa huusi ja riehui maantiellä hänen talonsa edustalla kuin »villipedot». Toisetkin tulivat valituksineen, mutta kaikki, minkä johdosta he valittivat, oli pelkkää vallattomuutta, joka pohjaltaan oli viatonta laatua eikä sisältänyt pahan ituja.

Mutta eräänä päivänä tuli kiukkuinen harmaapartainen mies ylös Vorre-kartanoon ja kertoi, että Alf ja hänen toverinsa olivat polttaneet poroksi pienen kalastajamökin eräällä saarella. Kuullessaan tämän, Aada kauhistui. Hän vei Alfin syrjään, kun hän tuntia myöhemmin tuli kotia, ja tekipä hän sen tavalla, joka näytti poikaa ihmetyttäväni Tuskin hän uskoi, että äitinsä saattoi olla sellainen.

Hän ja kolme toveria olivat olleet retkellä merellä. He olivat loikoneet saarella ja sytyttäneet valkean. Lähtiessään saarelta päivän sarastaessa ja tultuaan taas merelle, he näkivät, että vanha maja (jossa muuten ei kukaan asunut) alkoi palaa. He palasivat saareen ja koettivat sammuttaa tulen, mutta eivät saaneet sitä tukahutetuksi. Nyt tuli äreä harmaapartainen mies esiin ja sanoi, että he muka olivat sytyttäneet mökin palamaan, sanoi edelleen tietävänsä, kutka he olivat, ja että he saivat vastata teostaan, sillä maja oli hänen. Kun he vastasivat, etteivät olleet sytyttäneet majaa, hän ärjäsi, että he kyllä tiesivät sen tehneensä. Jos eivät suorastaan olleet sitä omin käsin sytyttäneet, niin olivat kipinät heidän nuotiovalkeastaan sen sytyttäneet… he saattoivat luopua enempää puolustautumasta. Ja sitten he olivat menneet tiehensä; mutta toisilta he olivat saaneet kuulla, ettei se mies ollut suurenarvoinen… hän oli puoleksi maankulkija. Kun kerran venäläisiä oli soutanut saaren suojaan, eräiden, jotka aikoivat siinä kalastaa, ampui heitä siinä joku suolalla vastakkaisella puolella olevalta tunturilta… Ja se oli varmaankin tämä mies.

— Sentähden… että pelkäsin, etten useammin saisi lähteä sinne retkille.

Aada käski Alfin tuomaan mukaansa toverinsa siltä retkeltä. Sen Alf teki, ja he selittivät jotenkin samaa. He olivat kaikki vihoissaan tuolle harmaapartaiselle miehelle; mutta he eivät liioin rohjenneet väittää, etteivätkö säkenet nuotiosta olleet sytyttäneet majaa.

Vuosien kuluessa mainitsi Alf usein sanan, joka osoitti, että hän vähimmin kaikista ajatteli ruveta maanviljelijäksi. Retket tuntureille ja metsälle kävivät yhä harvemmiksi. Ainoa, mikä hänelle kelpasi, oli soutu ja purjehtiminen — sisällä lahdissa tai aavalla merellä. Loma-ajoilla hän usein oli niin kauan ulkona, että Aada oli hyvin levoton hänen tähtensä, kun nousi kova myrsky.

Mutta aina hän palasi takaisin ja nauroi niin turvallisena, kun äitinsä kertoi hänelle, miten levoton oli ollut hänen tähtensä. Eräänä iltana Alf sanoi kotia tullessaan:

Äiti katsoi häneen katsomistaan. Tavallaan hän häntä ymmärsi, mutta sanoi kuitenkin:

— Niin, onpa ihmisiä, jotka voivat lähteä merille, mutta joista ei kuitenkaan koskaan tule merimiehiä; mutta toiset taas tulevat siksi luonnostaan. Ei mikään onnistu heille huonosti. Pahinkin kapteeni leppyy heille. Eivätkä he koskaan huku merellä… he aina selviytyvät, kävi, miten kävi. Sellainen merimies olen minä, äiti! Kapteeni Fjelde, hän, jota sanovat »Sudeksi», sanoi sen minulle tänään.

— Se- on hyvin kummallista, vastasi Aada, että sinä niin paljon pidät merestä. Minä pidän enemmän tasangosta ja metsästä. Olen harvoin ollut merellä.

— Rakas Alf… olet jo niin iso, että sinun pitäisi ajatella tulevaisuuttasi. Koulussa on käynyt huonosti; mutta olethan sinä kuitenkin osoittanut, että sinulla on älyä ja hyvät voimat. Rakas Alf! olen aina ajatellut, että sinä ottaisit Vorre-kartanon johdon… En voi ajatella, että kartano on siirtyvä vieraisiin käsiin.

Nämä sanat, jotka hänen poikansa tässä lausui, olivat muutamia niistä monista, hänen viime aikoina sanomistaan, joiden äänenpaino pani äidin kuuntelemaan. Tuntui siltä, kuin olisi tämä äänenpaino ilmaissut hänelle, että poika tiesi, mikä oli syy siihen, että hänen äitinsä ja hän nyt asuivat täällä, kun sillävälin hänen isäänsä ei koskaan näkynyt, vaikka tämä eli.

Ja siinä piili samalla salainen äidin menettelyn hyväksyminen, ja samalla kiitollisuuttakin näiden sanojen sävyssä.

Vähän myöhemmin alkoi Alf harjoittautua maanviljelyksessä. Hän pani aikaisin maata, nousi varhain ja otti usein osaa kaikkein kovimpaan maatyöhön. Hän hankki itselleen myös ne kirjat, jotka käsittelivät maataloutta, ja hän matkusti pääkaupunkiin hankkimaan paraita koneita.

Mutta lyhyesti: hän ei siinä viihtynyt. Silloin tällöin hän huomaamattaan mutisi itsekseen:

Tämä oli lausuttu yleisenä sananpartena, mutta sen alla piili jotain, mitä eivät sanat ilmaisseet, mutta minkä hän sisällään tunsi.

— Rakas Alf, ihmisellä pitää olla lupa ruveta siksi kuin mitä itse tahtoo. Luulen, että sinulla on ruumiissasi merille-lähdön halu, mistä sinun pitää vapautua, ennenkuin viihdyt elämään rauhassa kotona… Oikein pitkä merimatka, ja sitten näet, miten iloisena asetut tänne lepoon. Joudu siis merille, Alf, ennenkuin tulet liian vanhaksi… Sinun täytyy saada tuo intosi tyydytetyksi. Sillä ellet pääse siitä vapaaksi, on mahdollista, että se jää vereesi koko elinajaksesi, ja silloin sinä ehkä lähdet toisille kaukomatkoille… jotka voivat olla pahempia.

— Tahdon, olen aina halunnut päästä oikein kauas. Kaupunkeihin… jotka ovat merkittyinä etäällä merikartalla… keskellä isoja meriä… kummallisen nimisiä saaria… jonnekin seutuun, mitä ei kukaan tunne…

Aada näki, miten pojan silmät tuijoittivat eteensä, ikäänkuin olisivat nähneet edessään haamoittavan niiden etäisten seutujen, joista puhui.

— Matkusta siis niin kauas, Alf… mutta älä unhoita äitiäsi… tule takaisin… eikö totta, tulethan takaisin?

Aada oli kyllä suruissaan siitä, että Alf matkusti, mutta hän oli kuitenkin tyyni. Se suru, joka hänellä oli ollut elämässä, oli tehnyt hänet hieman kiihkoiseksi. Eihän onni ja onnettomuus riippunut ulkonaisista seikoista.

Sentähden hän levollisempana katseli Alfin matkaa, kuin mitä moni äiti olisi tehnyt. Ja kuitenkin rakkaus tähän hänen ainoaan poikaansa oli suurempi kuin useiden äitien.

Kun Alf oli matkustanut, hänelle selvisi, että hän nyt todella oli yksin. Olihan hänellä paljon tointa Vorre-kartanon hoidossa, ja olihan työ hyvä… mutta kuitenkin…. ihminen kaihoaa muuta, kuin satunnaista tointa. Hän ikävöi jotakin, mihin silmänsä kohdistuisi, hän ikävöi henkilöä, jolle voisi sanoa: — katso nyt se on pian valmista! — katso, nyt se on täytetty!

Miksi hän nyt vaivasi itseään? Jos nyt Alf valitsi merimiesuran… jos hän oli, kuten sanoi, syntynyt merimieheksi?… Sellaisia usein oli mahdoton saada asumaan maalla. Hän oli nähnyt sellaisia aito merimiehiä, jotka kulkivat mailla sangen vaivaloisesti ja kasvoissaan ja silmissään ilme, joka viittasi siihen, etteivät täällä olleet kotonaan. Eiköhän Alfilla ollut jotain sellaista eriskummallista luonnossaan?… Epäilemättä hänellä se oli! Hänen viime päivinään kotona Aada oli nähnyt jotain sellaista askaroituvan esille hänestä, hänessä oli huomannut sisäistä ponnistelua ja se oli ilmaissut itseään vaikenemisen muodossa, samoin kuin linnussa, joka on ääneti sinä hetkenä, jolloin se valmistautuu koettelemaan voimakkaita siipiään.

Toiste Aada luuli varmasti, että hän oli palaava kotia ja jäävä sinne asumaan. Ja iloiten hän ajatteli hänen tulopäiväänsä ja niitä päiviä, kun he yhdessä tulivat kulkemaan vanhoja tuttuja teitä ja jolloin hän oli sanova äidilleen: — nyt olen iloinen siitä, että taas olen kotona.

Kuukauden päivät Alfin lähdön jälkeen Aada odottamatta sai vieraakseen rouva Lydersin. Hän oli matkalla veljensä, rovasti Bjelken luo, joka asui noin kymmenen peninkulmaa kauempana laaksoseudussa… eikä hän voinut kulkea Vorre-kartanon ohi tervehtimättä rakasta ystävätärtään. Mutta miksi ihmeessä he eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen vuoteen? Kuinka kummallista se oli, he kun kuitenkin asuivat niin lähellä toisiaan! Aada epäilemättä oli elänyt hyvin yksinäisenä. No, olihan se hänen tapaistaan. Oli, niinkuin eräs herra pitkän aikaa sitten oli sanonut eräässä seurassa, missä Aada oli läsnä: — hänessä on jotain samantapaista kuin vanhassa perityssä maassa… niin, hän ei todella koskaan ollut voinut sekoittua säälittäviin porvarisieluihin… Mutta joka tapauksessa… olisi ollut niin hyvä, jos he olisivat tavanneet toisensa noina ensimäisinä kymmenenä vuotena… viime aikoina hän, rouva Lyders, oli ollut niin paljon matkoilla.

Rouva Margrethe Lyders oli vielä hyvin kaunis nainen, ja hänellä oli tavattoman sievä esiintyminen. Hymy hänellä vielä oli tarjona, ja se vaikutti sangen miellyttävältä; mutta kaikki nuo pienet lempeät sanat, jotka olivat vaikuttaneet niin kiehtovasti, kun niitä käytti tuo nuori nainen, olivat nyt tuon nelikymmenkuusi-vuotiaan naisen suussa muuttuneet hieman häiritseväksi sanatulvaksi.

— Rakas Aada! Sinä ja Carsten Stahl olette eräässä suhteessa käyttäytyneet hienosti ja järkevästi siinä, että ette ole tehneet asiaanne julkiseksi avioeron ja sentapaisen huomion herättämisen muodossa. Sillä huomiotahan se herättää, kun moista tekee. Kuinka tuo onneton juttu on valunut hiekkaan! Vielähän moni Sandbyssä kulkee siinä luulossa, että rouva Stahl asuu isänsä luona, hän kun ei siedä meri-ilmaa. Ja että hänen miehensä käy häntä tervehtimässä, kun hänellä on aikaa… sillä Carsten Stahl matkustelee joskus… Mutta (hän hiljensi äänensä) rouva Orne on poissa… Herra tietää minne hän on joutunut. Orne on silloin tällöin kaupungissa. Hän matkustelee paljon.

Kaiken tämän puheen aikana valtasi Aadan jokin seikka, jonka kanssa hän ei halunnut yhteyttä. Vastahakoisesti hän tahtoi kuulla enempää. Hän sanoi sentähden pian:

— Rakas Margrethe… muista, etten minä ole tottunut puhumaan näin paljon täällä maalla. Olemme jutelleet niin kauan. Levätkäämme nyt vähän.

— Tietysti, olet oikeassa, Aada, olet oikeassa, rakkaani. En minäkään pidä liiasta puhelemisesta… ohhoh, minulla usein on niin kova hengenahdistus.

Hän painoi, samoin kuin Aadan viimeksi ollessa hänen seurassaan, valkean kauniin kätensä povelleen. Hän teki sen tavalla, joka osoitti, että hän tiesi tämän liikkeen pukevan häntä.

Molemmat ystävättäret menivät aikaisin levolle. Seuraavana aamuna rouva
Margrethe Lyders matkusti eteenpäin.

XII.

Pieni tumma höyrylaiva liikutti rattaitaan varovasti. Se ei ollut turvallinen: sillä sen kulkuväylässä — se oli Sandbyn itäisen satamansuun puolella — oli monta pientä salakaria, ja sumu oli sinä päivänä tullut mereltä päin ja oli tehnyt ilman sakeaksi ja pimeäksi, vaikka kello ei mela ollut muuta kuin viisi iltapäivällä.

Kapteeni, joka oli vakava ja tunnollinen mies, huusi alas putkeen: — Puolivauhti! Ja hän puhkui rasittuneena ja tuijoitti eteensä, kääntäessään peräsinratasta milloin toiselle, milloin taas toiselle puolelle. Vihdoin saapui perämies, joka juuri oli ollut lippuja myymässä, ja tuli hänen sijaansa. Ja nyt molemmat seisoivat vieretysten ja katsoivat, missä Kynsin valotorni, »kaupungin varoittaja» pisti esiin sumusta.

Tämä höyrylaiva oli oikeastaan lastialus. Matkustajia ei ollut monta. Muutamia talonpoikia ja ruotsalaisia kalastajia; viimemainitut paksut iislantilaiset takit yllä, seisoivat etukeulassa, ja kannella kulki edestakaisin kaksi kaupunginpukuista herraa. Muita ei ollut.

Ilma kävi pimeämmäksi ja kylmemmäksi. Useimmat talonpojista ja kalastajista jäivät seisomaan paikoilleen; mutta molemmat herrat menivät kajuuttaan, jota ensiluokan matkustajat käyttivät tupakkahuoneena. Siinä he istuutuivat. Ohuen lautaseinän läpi virtasi sisään lämpöä pannuhuoneesta. He nojasivat molemmat tätä seinää vastaan ja pudistelivat itseään täynnä mielihyvää. Sitten he sytyttivät sikaarinsa ja puhelivat yhdessä. Tasaisesti ja tyynesti tulivat sanat, kuten on laita, kun keskustelijat ovat hyviä ystäviä ja tyytyväisiä oloonsa. Ensin he puhuivat yksityisasioista, mistä ilmeni, että toinen oli tullivirkamies, toinen asianajaja-apulainen, molemmat sillä haavaa asuen läheisellä satamapaikalla; lisäksi, että asianajaja-apulainen oli syntyisin Sandbystä ja sitten että he nyt olivat matkalla kaupunkiin ottaakseen osaa juhlaan, jota vietettiin samana iltana, sen johdosta, että klubi-seuran perustamisesta oli kulunut puolisataa vuotta.

— Naurettavaa, sanoi asianajaja-apulainen nauraen, että noiden molempien vanhusten pitää olla mukana… Muuten luulen, että kaikki on hyvin onnistunutta… mutta että nuo vanhukset on kutsuttu… ja vielä lisäksi kunniavieraina… se on totisesti nurinkurista.

— Kaksi ukkoa. Vallan nuorina he olivat mukana perustamassa klubia. Ne ovat lihan-vientimies… entinen suolalihan-vientimies Smuk ja eräs vanha herra Grunck… myöskin joku entinen… luullakseni viinikauppias.

— Toista, lihan-vientimiestä Smukia… sanotaan ystävien kesken Yorkshir-siaksi. Sen nimen hän sai monta vuotta sitten. Muuan teurastaja Sandbyssä oli ostanut mustan yorkshir-sian, joka loikoi laatikossa ja jota monet kävivät katsomassa. Silloin tuli taidemaalaaja; hän oleskeli ulkopuolella kaupunkia ja maalasi Otto Ullgaardin talon kuvan — sitten hän tuli ja kurkisti alas laatikkoon ja sanoi:

Ja silloin kaikki luonnollisesti nauroivat, niin että heitä hikoitti.
No, ei se ollut hullummin sanottu. Onhan mies jotenkin sennäköinen.

— Entä toinen, jatkoi apulainen, ja nauroi vielä kovemmin, hän on totisesti kuin piru itse!… se on viinikauppias Grunck. Hänet saatiin hinatuksi alas siitä huoneesta, missä hän viimekuluneena kymmenenä vuotena on istunut ja päästänyt ääniä… käsität, minkälaatuisia. No, ei hän sille mitään mahda; se on kivulloisuutta hänessä, ja tohtori mainitsee sitä latinalaisella nimellä. Ja voihan hän siitä huolimatta olla kunniallinen porvari. Mutta… mitä? Esittää sellaista juhlalliselle seuralle? Tietysti… kun tuo kivulloisuus mainittiin toimikunnalle, jolta kysyttiin, mitä aiottiin tehdä, jos nuo äänet kuuluisivat juhlassa, niin herrat kynsivät korvallistaan ja päättivät jättää miehen kotia. Mutta eihän silloin liioin käynyt laatuun pyytää Yorkshir-sikaa… eihän hänkään ollut mikään loistokappale. No hyvä, molemmat pyyhittiin luettelosta. Mutta eipä se vaan käynyt niin helposti. Sillä Yorkshir-sika pitää hyvästä ruuasta ja juomasta. Ja kun hän vainusi, ettei puolisatavuotis-juhlaa vietetä ilman kumpaakaan, niin… niin hän meni klubin johtokunnan luo ja nosti suuren melun siitä, ettei häntä oltu kutsuttu. Ja lopuksi sekä hän että tuo toinen äänekäs herra sai kutsun.

— No… ketä muita siellä vielä tulee olemaan? Enhän minä tunne melkein ketään.

— Ei se tee mitään. Kyllä sinä tulet tutuksi. Niin, ketä siellä onkaan?
Siellä on esimies, konsuli Sparr, jonka sinäkin tunnet… ja kapteeni
Tambs ja kandidaatti Rick, hyvin tunnettu mies kaupungissa… niin ja
sittenhän siellä on kapteeni Stahl.

Hän oli komentajani kun harjoittelin kesäkentällä. Minusta tuntuu… kuin olisi hän, miten sanoisin? kylmän näköinen. Oletko sinä nähnyt hänet? Pane merkille ne silmät; ne ovat totisesti kylmät. Melkeinpä tahtoisin sanoa: salakavalan kylmät.

— Muistan, kuinka hän kerran näki sotamiehen pyörtyvän. Niin, mies kaatui pitkäkseen maahan. Silloin huusi Stahl, niin kuin huudetaan koiralle: ylös siitä! Ei mitään kujeita! Ei mitään ilveilyä!… no ei se ollut ollenkaan ilveilyä… Sotamiehellä oli sydänvika… kuoli parin päivän päästä.

— No niin… sellaista tulee helposti sanoneeksi, vaikka ei niin pahaa tarkoita. Hän on pohjaltaan uljas mies… hän on kyllä elämöinyt hurjasti aikoinaan.

— Niin… mutta voinpa kertoa, ettei hänen elämöimisensä aina ole ollut iloista laatua. Kuuluu kyllä olevan jotain epäselvää, lievimmin sanottuna epäselvää hänen oloissaan. Mutta, jumalparatkoon, onhan hän monessa suhteessa kelpo soturi, ja taitaapa olla hyvissä kirjoissa esimiestensä tykönä, mikäli olen kuullut… Hän osaa kyllä olla hieno ja ystävällinen sopivaan aikaan. Näin hänet kerran, kun hän puhui komentavan kenraalin kanssa… no, se vasta oli keskustelua. Niin, kyllä kai häntä monessa suhteessa pidetään helpossa kurissa.

He istuivat hetken puhumatta. Äkkiä joku laivaväestöstä tuli sisälle ja sytytti lampun. Molemmat herrat kysyivät: — Kuinka pitkällä ollaan? Ja merimies vastasi: — olemme niemen kohdalla.

— No, huusivat molemmat. He nousivat ja menivät ulos kannelle. Sumu oli harventunut, tai sitä ei ollut niin lähellä rantaa: taivas oli melkein selkeä, ja kaupunki lyhtyineen näkyi sangen lähellä.

Muutamat klubin jäsenistä alkoivat juhlanvieton jo kello kolme iltapäivällä, mutta varsinainen juhla alkoi kello seitsemän. Mitä hilpein mieliala vallitsi pian kaikissa. Kaikki olivat saapuvilla: molemmat vanhukset, viinikauppias Grunck ja lihan-vientimies Smuk istuivat kumpikin erikseen keskustellen parin klubin vanhemman ja huomatun jäsenen kanssa.

Istuuduttiin pöytään hymyillen ja pakinoiden. Esimies kumarsi molemmille vanhuksille ja asetti heidät istumaan pöydän yläpäähän juhlatoimikunnan keskelle.

Ryyppyä tarjottiin ja senjälkeen lohta, joka oli loistavan punainen ja hyvin lihava. Sen kera juotiin paljon Bordeaux-viiniä, hyvää Leoville-lajia. Se tasoitti mielialan, asetti ikäänkuin tahtipuikon ilmaan ja soinnutti seuran yhteiseen rauhalliseen innostukseen. Se teki, ettei raa’asti räyhätty; naurettiin maltillisesti ja juotiin toisten maljoja.

Mutta ruokalajit kulkivat yli pöydän toisten viinien seuraamina, ja tunnelma kohosi. Vastaiseksi kaikki kävi hyvin sopusuhtaisesti. Silloin kajahti äkkiä kova ääni eräästä pöydästä. Mitä se oli?… no, se oli talonpoikais-upseeri Halvor Flaaland, joka pahoin morkkasi pöytäviinejä ja tahtoi jotain väkevämpää. Ja hän saikin sitten käsiinsä pienen ruskean rommi-pullon ja maisteli sen sisällystä ahkerasti. Mutta siihen hänen ei olisi pitänyt kajota viinien jälkeen; sillä se ei vaikuttanut hyvää. Alussa paljon naureskeltuaan ja iloittuaan hän kävi vallan mykäksi. Ja vähitellen hän tuli kalpeammaksi — kunnes nousi ja meni ulos, ja vanha tanskalainen tarjoilija Gulland meni hänen jälkeensä ja pudisti hymyillen päätänsä:

— Pullo soodaa, herra luutnantti… tarvitsette soodavettä… Pitäkää nyt vaan pahoinvointianne aisoissa, luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä luutnantti Flaaland… ei täällä sisällä.

Klubin illatsut ja juhlat olivat tunnetut koko levottomiksi. Tämä puolisatavuotis-juhla näytti käyvän hyvin rauhattomaksi, huolimatta rauhallisesta alusta. Niin, kun jälkiruoka ja samppanja tuli, pääsi aika ajoin naurun remahdus valloilleen, niin että seinät paukkuivat. Puheltiin kaksittain, ja puheltiin innokkaasti. Kaksi kapteenia piti kiinni toisensa takin rinnusliepeistä ja väitteli siitä, oliko pari patteria asetettava rannikkosaarelle vai kaupungin lähistöön. Toinen huudahti monasti keskeytettynä:

— Mutta mitä nyt sanotte… mitä nyt sanotte… se ei pidä paikkaansa… siitä muistuu mieleeni… mies, jonka piti saada uusi satula… satula… ja hän sai sen satulasepältä… mutta sitten hän sanoi satula… sepälle: mutta katsokaa, tämä satula ei ole tehty minun pääni mukaan… niin satulaseppä vastasi: — ei se olekaan tehty… teidän päänne, vaan peränne mukaan.

Toinen kapteeni vaipui pohtimaan tätä, ja samassa kumpikin unhoitti molemmat patterit ja minne ne oli asetettava.

Kauttaaltaan viini vaikutti. Muutamat niistä monista puheista, jotka pidettiin, päättyivät täydelliseen sekamelskaan. Mutta usein se seikka, että puheita tulvi liiaksi esiin, oli omansa saattamaan niitä vielä kiihkeämmiksi, ja puhujat huitoivat kädellään ja jatkoivat loruilemistaan — kunnes joku tuuppasi heitä niskaan, niin että he pudottivat lasinsa, tai kolhaisi heitä takaa polviniveleeseen, niin että he kaatuivat kumoon.

Muutamat selväpäiset, järkevät miehet kulkivat ympäri ja pudistivat päätään: Kun oltiin sivistyneitä ihmisiä, ei pitäisi elämöidä tällä tavalla. Mutta ei auttanut, että he pudistivat päätään. Melu ei siitä vähentynyt; täällä lauloi joku, tuolla oli toinen kymmenennen kerran noussut pöydälle, mistä kaikin mokomin tahtoi pitää puheen Iislannnille. Kaikki kävi vielä laatuun, niin kauan kuin oltiin ystäviä. Mutta tuollahan jo seisoi vastatusten lattialla kaksi nuorta miestä, jotka luettelivat toisilleen ansioitaan, molemmat viime muodin mukaan puetut, toisella ruusu napinlävessä. Äkkiä satoi alas korvapuusti ja seuraavassa tuokiossa he karkasivat toistensa kimppuun. Koetettiin eroittaa heitä, mutta oli mahdotonta saada heitä irti toisistaan. Ja kun he kopsahtivat kumoon ja kaatoivat pöydän sekä juopuneen miehen, joka oli tahtonut välittää rauhaa, niin heidät muitta mutkitta heitettiin ulos.

Luultiin, että he pian hellittäisivät. Mutta hetken kuluttua näkivät muutamat sisään tulevan miehen, jota ensin eivät tunteneet, mutta jonka sitten huomasivat toiseksi riitapukareista. Hänen tilansa oli nyt surkuteltava. Hän ei ainoastaan ollut menettänyt ruusunsa, mutta kauluksensakin, valkean kravattinsa ja toisen hännystakin liepeensä. Nyt hän kulki tirkistellen vaivoin toisella käyttökuntoisella silmällään; sillä toinen oli turvonnut kiinni. Kaksi tarjoilijaa tarttui häneen ja hautoi hänen ohimoitaan, ja monet juopuneet herrat tulivat paikalle ja käskivät heidän (he puhuivat kuin olisi toinen ollut läsnä) olla ihmisiksi. Hieman myöhemmin toinen tuli sisälle, ja hänetkin he ottivat hoitoonsa; sillä ei hänkään ollut sen vähäisemmän hävityksen alainen. Äskeiset riitapukarit näyttivät nyt katuvaisilta, ja kaikki luulivat, että he olivat tulleet järkiinsä. Mutta vahvistettuaan itseään, he vielä kerran kohtasivat toisensa käytävässä, missä ei kukaan heitä nähnyt. Ja kävivätpä he totisesti kolmannen kerran toisiinsa käsiksi. Tietysti. Pitkän aikaa he loikoivat ja vääntelivät itseään ja pieksivät toisiaan, ja kun tanskalainen Gulland ja toinen tarjoilija sattumalta kulkivat siitä, he näkivät siinä jotain loikovan ja liikkuvan, mikä havaittiin noiksi molemmiksi riitaveljiksi, jotka nyt olivat sennäköiset, että tuskin saattoi tuntea heidän kasvojaan.

Hieman erikseen toisessa salissa istuivat kapteeni Tambs ja kapteeni Stahl. He olivat olleet yhdessä pitkällä ratsastusretkellä iltapäivällä ja olivat saapuneet juhlaan ylen nälkäisinä. Ja he olivat syöneet vahvasti ja juoneet yhtä vahvasti. Molempien pää punoitti, ja Carsten Stahlin silmät hieman verestivät. Kuten aina, juotuaan paljon, hän nytkin puhui vähän epäselvästi, ikäänkuin ei kokonaan olisi hallinnut kieltänsä.

He näyttivät alussa ilkkuvan sitä juopumusta, joka hitaasti levisi ympäri salia, ja sitä mieshukkaa, minkä se aiheutti. Itse he samalla istuivat täynnä viiniä ja väkevämpiä juomia, mutta sangen liikkumattomina.

Carsten Stahl kaatoi itselleen täyteen ison lasin konjakkia ja tyhjensi sen. Hänen päänsä alkoi vähän enemmän punoittaa. Hieman myöhemmin hän sanoi:

— Ha haa! Viime kerrallahan ivasimme häntä. Hänhän tuli liian naurettavaksi, ja se teki häneen vaikutuksen, että me niin vähän välitimme siitä, että hän sen huomasi. Käytimmehän häntä vartijanvirkaan, mitä? Ha, ha, haa.

— Urhoollinen, ei totisesti, sitä hän ei ole. Se oli meidän suurin… meidän kaikkein suurin huvimme, että hän sen huomasi. Tuo nainen oli viehättävä… oh, hän oli kerrassaan hurmaava! Ei kukaan ole hänen kaltaisensa… Otin hänet usein vallan miehen nenän alta… kokonaista neljä kertaa.

Tambs istui taapäin nojaten ja silmät puoleksi ummessa. Hän näytti miettivän asiaa. Sitten hän sanoi:

— Minua ei miellytä, että sinä siitä ylpeilet… Sitä et olisi tehnyt, jos hän olisi ollut minun vaimoni.

— Sinähän olet humalassa, mutisi Carsten Stahl ja vilkaisi ystäväänsä.
— Mitä sinä tarkoitat… sinun vaimosi?

— Minä tarkoitan, mitä sanon. Sinä et olisi ylpeillyt, jos olisit ollut rakastunut minun vaimooni.

— No, eikö siis Orne ole mikään mies; sinun ei tarvinnut häntä pelätä. Sinä olit yksinkertaisesti… niin tahdonpa kerrankin saada sanotuksi sen! (hän käänsi päänsä Carsten Stahlin puoleen ja tuijoitti häneen). Sinä olit yksinkertaisesti raukkamainen ja paheinen ja julma, kun teit tuon tekosi… Noita kolmea ominaisuutta sinulla aina on ollut vähän pohjalla, niin sinähän… no, kun olit oikein nuori, ei kukaan olisi sitä uskonut.

Vielä kapteeni Tambsin puhuessa Carsten Stahl käänsi päänsä hitaasti ja tuijoitti taas kapteeni Tambsiin. Molemmat istuivat hetken ylen punoittavina vastatusten. Lopulta Stahl hymyili ja mutisi:

— Älkäämme nyt tulko naurettaviksi. Olemmehan juovuksissa. Minä muuten luulen, että sinä varmasti olet paljoa juopuneempi kuin minä. Olethan sinä tuntenut minun oloni niin hyvin, että tiedät… että minulla… on ollut tarpeeksi teko… kainoutta ja akkamaista haaveilua elämässäni… ja sentähden panen arvoa luon… luonnollisuuteen.

Sinä hetkenä tuli kolme herraa siihen ja istuutui heidän luokseen. Näillä oli monta pikkutapahtumaa kerrottavana. Yleensä oli tämä riemujuhla hyvin onnistunut. Olivathan monet tosin hyvin hillittömiä, mutta vähät siitä. Eihän joka vuosi vietetty puolisatavuotis-juhlaa.

Äkkiä kuului kovaäänisiä naurunhohotuksia eräästä viereisestä huoneesta. Se oli sellaista naurua, joka tietää, että jotain erityistä on tekeillä. Nuo viisi herraa nousivat ja menivät sisälle huoneeseen, missä nauru vallitsi. Se ei koskaan tahtonut loppua. Oli helppo nähdä, että naurettiin viinikauppias Grunckille, sillä kaikki katselivat häntä, joka seisoi keskellä huonetta nojaten pöytään. Itse hän ei nauranut, pikemmin hän näytti hämmästyneeltä. Viimein nauru herkesi; hänelle huudettiin:

— Puhuin ensimäisestä keilanheitto-tilaisuudesta, hyvät herrat! Mutta sallikaa minun huomauttaa, ettei tässä ole naurunaihetta!… Sillä on hetkiä, jolloin on sopimatonta… sopi… ma… tonta nauraa. Ja monet muistot, jotka saattavat nostaa kyyneliä silmiin, liittyvät vanhaan keilirataan, jota ei nyt enää ole olemassa. Mutta kun on vanha ja voi sanoa, että on ollut iloinen elämässään… niin, sanon minä, onko onnella määrää?

Nyt kuului vanhuksesta äkkiä jotain, mikä heti paikalla nosti uuden naurunremahduksen, ja keskellä meteliä kuului:

— Siinä on kunnialaukaus! Siinä on torventoitotus!… Onko onnella mitään määrää!

Ja nauru tarttui enemmän ja vähemmän juopuneisiin. Juomatoverit syleilivät toisiaan ja ulvoivat. Muutamat puristivat nyrkkejään ja huusivat:

— Paiskatkaa hänet maahan, tuo vanha raato! Antakaa hänelle potku takapuoleen!… Tänne raakoja munia!

Ja äkkiä eräs otti täyden lasin punaviiniä, ja sen hän paiskasi vanhan puhujan kasvoille.

— Polttakaa hieman suitsutusta sen otuksen ympärillä!… polttakaa paperia!… ikkunat auki.

Hänen jälkeensä heitettiin kaikenlaista: omenia, viinilaseja, pullon tulppia, sokeroituja luumuja…

Vasta kun monet olivat hajaantuneet, tuli rauhallisempaa, mutta vielä kaikui huminaa ja naurua joka taholla.

Vanha loruilija tietysti oli raivoissaan. Hän vapisi kiivaasta vihanpurkauksesta. Hän puhkui ja polki lattiaa. Hän hyökkäsi sinne tänne ja uhkasi joka taholle puristetuin nyrkein:

— Kirottua roskaväkeä! hän huusi, kirottua roskaväkeä! Kirottua roska… väkeä!

Mutta tämän jälkeen ansaitsi näkemistä toinen vanhus, lihan-vientimies Smuk, Yorkshir-sika. Hän tallusteli sinne tänne paksuilla säärillään ja paisui pöyhkeydestä. Hän puristi esimiehen kättä ja sanoi: ikäänkuin anteeksiantavasti pudistaen päätään:

Yorkshir-sika joi yhä enemmän tämän jälkeen. Hän joutui istumaan muutamien jotenkin nuorten herrojen pariin, ja hän kertoi heille rivoja juttuja monenlaisista rikkaan elämänsä kokemuksista. Nämä jutut herättivät innostusta, ja lopuksi eräs nuorista piti puheen hänelle, joka oli sen iloisen vanhuuden edustaja, mikä oli nuoruuden päämääränä…

Yorkshir-sika nousi vaivoin ja hymyili ja kiitti ympärillensä. Mutta niin juopunut hän oli, että hänen pian taas täytyi istuutua. Ja äkkiä hän nukahti. Hän vaipui uneen siinä istuessaan, ennenkuin kukaan sitä vähääkään aavisti. Nenästä tuli nyt pitkä säännöllinen ääni. Se kuului hauskalta, kuin olisi hän nauttinut unestaan. Hänen vanhat lihavat kasvonsa loistivat hiestä. Hän nukkui, kuin ei hän olisi enää koskaan voinut herätä.

Nuoret herrat istuivat katsellen häntä, ja yksi rupesi toisia hauskuuttaakseen koristamaan häntä. Hän otti georgineja ja astereita maljakosta, ja näitä kukkia hän pisti nukkujan kaulaan, korvien taakse ja povelle. Yorkshir-sika vaipui nukkuessaan alas sohvalle. Nuoret herrat kohentelivat, niin että hän pian loikoi siinä pitkänään. Nyt otti eräs nuppineulan ja pisti häntä moneen kertaan käsivarteen. Kerran Yorkshir-sika huitoi kädellään, kuin olisi unissa karkoittanut luotaan kärpäsiä. Mutta ainoastaan kerran. Tuo nuori herra pisti, niin että toiset nauroivat ja huusivat yhtä aikaa. Yorkshir-sika ei enää liikahtanut.

Yötä oli jo kulunut myöhäiseen. Monet juhlan herroista olivat menneet kotia tai muualle. Isossa salissa oli sammutettu kaikki valot. Vielä olivat useimmat pöydät täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja ja laseja, joita tarjoilijat eivät ehtineet sinä yönä korjata pois. Koko tuo monilukuinen seura oli sulanut kokoon pariin pieneen ryhmään, jotka istuivat keskustellen pikkuhuoneissa.

Vihdoin olivat nuoret miehet nauraneet tarpeekseen lihan-vientimiehelle, ja he aikoivat nousta (se huone, missä he istuivat, oli puolipimeä; tarjoilija oli jättänyt yhden ainoan lampun palamaan), kun Frederik Rick tuli siihen, missä he istuivat. Ihmeteltiin, että hänet nyt vasta nähtiin: missä hän oli ollut? Miksi ei häntä oltu nähty sinä iltana?

— No mitä? vastasi Frederik Rick, tapansa mukaan rakastettavana. Minä olen vanha, siinä kaikki. Muistakaa, että otan suihkukylpyä joka aamu rakkaan terveyteni vuoksi. Minulla ei ole varaa yhtenä iltana tuhlata niin paljoa terveyttä, mitä moinen rämäkkä vaatii. Millaista muuten on ollut?… loistavaa?… Mutta mitä tuo on? — hän osoitti Yorkshir-sikaa. — Tuossahan makaa kaunis Smuckimme kukkien koristamana. Kuka hitossa on tehnyt tuon mestariteon?… Onpa hän soman näköinen nyt. Hän on aivan kuin paistettu sika… Niin, noin tarjottiin vanhoina hyvinä aikoina sikoja, kun ne paistettiin kokonaisina. Hän on tavallaan komea, tuossa loikoessaan… tyylikäs… onpa teillä ahdas kauneuskäsitys, kun ette sitä myönnä. Hei, kuinka hän loistaa valkoisena ja punaisena… kukkia korvien takana… mainiota!

— Mutta missä te olette ollut tänä iltana? Miksi te tulette nyt vasta, herra kandidaatti?

— Niin, se on kokonainen tarina itsekseen, vastasi Frederik Rick ja kaatoi itselleen aivan pienen lasillisen sherryä, — olen oikeastaan ollut monessa paikassa… mutta kuulkaahan, onko kukaan nähnyt täällä laivanvarustaja Ornea?

— Eikö hän ollenkaan ole tullut? Luulin, että hän oli täällä. Erosin hänestä puoli tuntia sitten. Hän sanoi lähtevänsä tänne. Ja hän meni, ja minä astuin kotiapäin; mutta sitten sain halun tulla tänne näkemään juhlan loppua, juoppouden huonoja seurauksia, ja niin tulin tänne kuitenkin.

— No, voinhan sitten kertoa koko jutun. Minulla oli siis se hyvä aikomus, että en tulisi tänne, mutta että menisin aikaisin levolle ja nukkuisin nuo tunnetut tunnit ennen puoliyötä. Istun siis huoneessani ja luen kirjaa niistä monenlaisista hyönteisistä, jotka elävät meren pohjalla — hyvin huvittavaa kirjaa. Silloin… juuri kun minä aion nousta ja mennä makuuhuoneeseen, joku soittaa ovikelloa. Se on Orne. Hän tuli sitten sisälle ja istui luonani tunnin tai pari. Sitten olimme yhdessä pitkällä kävelyllä. Hänen talolleen, sen ympärillä ja erään siellä olevan tunturi-joen rannalla. Niin, hän sai, omituista kyllä, minut mukaansa, huolimatta myöhäisestä hetkestä. No, hän oikein pyytämällä pyysi minua tulemaan kanssaan. Mutta, silloin teidän olisi pitänyt kuulla hänen puhuvan siitä, mitä erityistä tuollaisessa vuolaassa tunturijoki-vedessä on. Eräänä syysyönä, tyynenä syysyönä — tuo vesikin oli tyyntä. Levottomana syysyönä, tuskan liidellessä ilmassa — tuo tasainen, rauhallinen vesi loiski, se ikäänkuin kiiti rannalla märin jaloin. Orne oli yleensä paljon askaroinut tuon veden ääressä. Hän puhui jotain kummallista vedenpaisumuksesta… kaikista kauniista naisista, jotka silloin hukkuivat. Hän väitti, että turkkilainen oli säilyttänyt jotain vedenpaisumusaatteesta. Turkkilaisethan kostavat uskottomuuden hukuttamisella. Kaikki uskottomat naiset hukutetaan.

— Ha haa, etkö kysynyt häneltä, miksi hän antoi vaimonsa matkustaa
Etelä-Ameriikkaan?

— Niin, sehän tapahtui aikoinaan; mutta minä muistan, että rouva Orne matkusti omituisella tavalla. Orne tosin sanoi eräänä päivänä: vaimoni on matkustanut pois! mutta tuo vaimo oli kadonnut, siinä kaikki. Ei kukaan nähnyt laivaa. Ei kukaan nähnyt hänen astuvan laivaan. Kaikki oli rouva Orne jättänyt jälkeensä… No, voihan sen kaiken selittää. Mutta olisipa teidän pitänyt kuulla Ornen puhuvan tänä iltana. Se oli erityistä puhetta, sen voitte uskoa… Hän on, jumalparatkoon, varmaankin onneton.

— Se on totta… Hän tulee lähtemään pois maasta muutaman päivän kuluttua. Ja tiedättekö, että hän on myynyt liikkeensä? Sehän on uutinen!

— Niin… en muista nimeä… se oli jollekin henkilölle itäkaupungeista. No, siinähän Orne teki sangen viisaasti. Onhan hän aina matkoilla, niin että sellainen liike kai paljon saa itse itseänsä hoitaa.

Sinä hetkenä tuli tanskalainen tarjoilija Gulland tuoden pullon ja muutamia laseja. Hän näytti lempeältä ja tuijoitti jäykästi eteensä, niin kuin vanhan puoleisilla ihmisillä on tapana kun ovat lievästi juopuneet. Hän kumarsi Frederik Rickille.

— Juuri sitä olen tehnyt, vastasi Gulland, mutta nähkääs, herra kandidaatti. Tunsinhan sen, että teidän piti tuleman, ja sentähden panin syrjään tämän madeiran. Ei ollut muuta kuin neljä pulloa tätä lajia. Se oli määrätty juhlatoimikuntaa varten, mutta minä panin sen syrjään. Ja jos joku nuorista herroista tahtoo ilmiantaa minut, niin ilmiantakoot. Minä sen kyllä kannan. Minulla on leveä selkä.

— Ja se on minua varten. Se on hyvin rakastettavasi tehty, Gulland.
Malvoisir-madeiraa… Kiitos paljon. No pankaa se sitten virtaamaan.

Sitten hän kaatoi laseihin, ja he joivat. Tuo madeira oli todella erinomaista. Sillä oli tuo oikean hienon madeiran ominaisuus täyttää suu maullaan; niin se levitti höyste-yrttien ja vanhan savun sekaisen makunsa kitalaen kaukaisimpiin osiin.

Gulland seisoi vieressä ja oli palvelukseen altis. Hän katseli kandidaatti Rickiä, ja tämä nyökkäsi vakavana.

— Siinä olette oikeassa!… Kuulkaa, Gulland, ettekö ole nähnyt laivanvarustaja Ornea täällä tänä iltana?

— Kyllä… näin hänet juuri nyt. Hän istuu pikkuhuoneessa… Siellä istuu vielä muutamia herroja… muuten ovat kaikki lähteneet.

— Vai niin, onko hän siellä, no silloin menemme sinne. Tuokaa madeira sinne, tehkää hyvin… Entä Smuk… mitä teemme hänelle?

He kävivät käsiksi lihan-vientimieheen, mutta hän makasi siinä raskaana kuin jauhosäkki.

— Ei, jääköön hän makaamaan. Kohentakaamme nyt hänen asentoansa, ja sitten hän saa maata huomiseen. On liian raskasta työtä kuljettaa häntä mukanaan noin myöhään.

— Ei, ei se teekään mitään, jos hän loikoo täällä, huomautti Gulland, onhan se tapahtunut ennenkin, sekä minun aikanani, että ennen minua. Onhan hän vanha täällä. Ja jos herrat ovat valmiit täällä, sammutan tulen.

He menivät sisälle pikkuhuoneeseen ja näkivät muutamien istuvan pöydän ääressä. He säpsähtivät nähdessään Carsten Stahlin ja laivanvarustaja Ornen istuvan jotenkin likellä toisiaan. Kapteeni Stahl ilmeisesti taas alkoi selvitä. Hän näytti kalpealta ja väsyneeltä. Mutta laivanvarustaja Orne punoitti ja oli innoissaan. Hän jutteli milloin kenenkin kanssa. Mutta joskus hän vaikenikin, eikä kuullut ja nähnyt mitään ympärillään. Sitten hän ikäänkuin taas heräsi ja jatkoi puheluaan.

— Kas, herra kandidaatti, hän huusi, kun Rick istuutui. Minä koetan selittää näille herroille sitä, minkä selitin teille, ja minkä te tunnustitte oikeaksi; mutta täällä se ei käy niin helposti.

— Muistakaa, herra laivanvarustaja, että selititte sen minulle, kuinka sanoisin, alkuperäisen luonnon helmassa ja yötuulessa, ettekä neliskulmaisen pöydän ääressä.

— Ei sinne nyt sovi mennä, sanoi Orne vallan vakavana… Mutta minusta tuntuu, kuin pitäisi sitä ymmärtää. Sanotaan, että turkkilainen on julma. Mutta emme saa mitata häntä meidän kyynärämitallamme. Minä siis väitän: kun turkkilainen hukuttaa uskottoman vaimonsa säkkiin suljettuna, niin hän kostaa kaikessa hiljaisuudessa ja surullisena.

Kaksi vanhanpuoleista herraa nauroi paljon: — siis hiljaisesti ja surullisesti hän kostaa vaimolleen, ha, ha haa.

— Niin, sanoi Orne, ja siveli ohutta harmaata tukkaansa, olen itse kuullut sen turkkilaiselta, jonka hyvin tunsin. Olenhan tuntenut paljon ihmisiä; sillä olen ollut monessa paikassa maailmalla. Ja tämä siis oli turkkilainen, jonka tunsin. Minä sanoin hänelle: — luulenpa kuitenkin, että turkkilainen itkee, hukuttaessaan uskottaman vaimonsa. — Ja hän vastasi: — Muhamettilainen ei itke; mutta vaimonsa kuolema on hänelle surullinen tyydytys kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta. Ettekö käsitä, että silloin on, niinkuin olla pitää: lämpöinen, hekkumallinen uskoton vaimo säkissä. Ja vielä enempikin: hän on säkissä, kun tämä viskataan veteen ja vajoaa pohjaan. Katsokaahan, nyt loikoo tuo valkoinen ruumis ja vääntelee itseään, liikkuu rajusti, lakkaamatta. liikkukoon vaan, onhan se kyllin temmeltänyt niinä öinä, jolloin petti miehensä. Oi, kuinka hänessä sentään on paljon elämää. No, hetken kuluttua se asettuu, ehkä silloin tällöin raju nykäys, mutta yhä hiljaisemmaksi se käy. Ja muhamettilainen näkee hänen lopulta loikovan siinä liikkumattomana. Ja hänen suunsa ja silmänsä ja korvansa ovat täynnä vettä, hän on kylmä ja jäykkä… kuolema sovittaa… Muhamettilainen tuijottaa eteensä, ikäänkuin näkisi hänet. Kuten sanottu, hän on saanut surullisen hyvityksen kaikesta kirvelevästä tuskasta ja surusta… Niin, tuollaista hän puhui. Minä hänet ymmärrän.

Monet herroista katsoivat toisiinsa ja hymyilivät. Toiset rypistivät nenäänsä ja kohottivat hartioitaan. Jokunen katsoi salaa kapteeni Stahliin. Tämä ei sanonut sanaakaan, poltti hyvin tyynesti tummaa sikaaria ja tuijoitti järkähtämättä laivanvarustaja Orneen, joka nyt oli vaiti. Stahlin suu oli koko ajan vääntynyt hieman sivulle. Jonkunlaista ivaa tai hymyä.

Mutta hetken kuluttua kapteeni Stahl nousi äkkiä ja poistui kulkien huoneiden läpi, sanomatta kellekään hyvää yötä. Kuultiin hänen hoipertelevan pöytiä vastaan, niin että laseja kaatui kumoon.

Useimmat katsahtivat kummastuneina. Muutamat nuorista herroista hymyilivät. Eräs kuiskasi:

Hieman jälkeen poistuivat toisetkin, juhlan viimeiset vieraat. Heitä ihmetytti kuullessaan tarjoilijalta, joka päästi heidät ulos, ettei tämä ollut nähnyt kapteeni Stahlin menevän ulos ovesta. Mutta he olivat liian väsyneet, sitä sen enempää ajatellakseen. Kun he menivät, kuuli yhden sanovan laivanvarustaja Ornelle: — Te saatte kauniin ilman matkalle! Muuten kuuli ainoastaan välinpitämättömiä sanoja, kuten:

— Nyt on selkeä ilma, sangen selkeä… tuuliviiri osoittaa etelää kohti… Sellaisia huomautuksia, joita tehdään säästä, kun mennään kotia levottoman lokakuun yönä.

Syysyötä jatkui. Myöhään tuli pilvien lomista näkyviin alakuu. Se punoitti kummallisena pilvien keskellä, eikä se loistanut selvänä, ennenkuin kohosi korkeammalle. Silloin taivaanranta vielä oli täynnä pilviä, jotka sukelsivat esiin ja liitelivät pois. Mutta käyrää kuuta, joka kävi kirkkaammaksi, kuta ylemmäksi se nousi, ne eivät enää kosketelleet. Se erosi vilkkuvan kirkkaana tummalta taivaan taustalta ja valaisi kaikkialla, minne loi säteensä.

Se katsahti niinikään sisälle vanhan klubin ikkunoista, ja ikkunoista se hiipi sisälle juhlan jälkeisiin tyhjiin huoneisiin ja saleihin, ja sen vavahteleva loiste pani seinät vapisemaan ja ikäänkuin perääntymään. Se ei kumoittanut mihinkään määrättyyn kohtaan. Kaikesta mitä se kosketteli, se kosketteli ainoastaan osaa. Mutta sen valossa tulivat näkyviin huoneet ja mitä niissä oli sisällä. Yorkshir-sika näkyi siinä sohvalla loikomassa. Hän oli vaipunut rajattoman syvään uneen. Hänen kasvonsa loistivat valkoisina kuutamon himmeydessä: Kukat olivat vielä hänen kaulallaan ja povellaan. Hän loikoi selällään siinä asennossa, mihin Gulland oli hänet yöksi pannut.

Mutta toisella sohvalla huoneen pimeässä kulmassa loikoi toinen mies nukkumassa. Mutta unissa hän hampaitaan kiristäen päästi muutamia pitkiä kumeita huutoja. Ja hieman senjälkeen hän meni kiemuraan ja kaatui lattialle. Ja noita pitkiä kumeita huutoja jatkui kauan aikaa, ja niihin sekaantui hampaiden kiristys. Lopulta tuli hiljaista. Eikä hänestä enää kuulunut hiiskaustakaan.

Yö kului edelleen. Ainoastaan Yorkshir-sian hengitys kuului. Hän loikoi siinä yhä vaan samassa asennossa. Eiväthän nuo pitkät kumeat huudot olleet voineet häntä herättää.

XIII.

Eräänä päivänä saapui sanoma hänen miehensä kuolemasta aivan odottamatta hänelle. Hän sai tietää enempää: Carsten Stahl oli eräänä aamuna juhlan jälkeen löydetty hengettömänä eräästä klubihuoneesta. Hän oli kuollut sydänhalvaukseen.

Juuri päivää ennen kuolinsanoman saapumista oli Aada saanut kirjeen Alfilta, joka kirjettä kirjoittaessaan ei ollut hyvin kaukana. Aada oli ajatellut tätä kirjettä lukiessaan: — tokko hän koskaan palaa kotia? Ja kun hän nyt kulki näissä ajatuksissa, tuli sanoma Carstenin kuolemasta. Se vaikutti häneen hyvin kamalasti. Hän ajatteli: — kuinka ihmiset ovat yksinäisiä… kaikki olemme yksinäisiä… Carsten on yksin, ja Alf on yksin, ja minä olen yksin. Hän loi katseensa Vorre-kartanon maille, metsille ja tuntureille. Nyt ne eivät kehoittaneet häntä tulemaan luokseen, kuten aina ennen. Nyt ne lepäsivät unisina ja äänettöminä.

Aada matkusti Sandbyhyn. Hän oli läsnä hautajaisissa. Ei kukaan saattojoukosta häntä tuntenut. Hän istui itsekseen ajatuksineen. Sillä paljon liikkui hänen sisällään. Ajatukset tulivat suurina joukkoina: valkeat, kultaiset ja synkät ajatukset. Ja nämä ajatukset kulkivat varjojen tavoin hänen ohitsensa. Äkkiä ne ilmaantuivat, äkkiä ne katosivat.

Palattuaan Vorre-kartanoon hän tunsi itsensä hyvin heikoksi ja lamautuneeksi. Hieman häntä tosin auttoi se, että hän lähimpänä aikana sai paljon hommaa Carstenin raha-asioiden järjestämisestä (niin, tämä toimi todella oli omansa hajoittamaan hänen ajatuksiaan), sillä Carsten oli jättänyt jälkeensä paljon velkoja. Tiesihän Aada, että isänsä oli maksellut niitä monta kertaa. Mutta siitä huolimatta oli hänen isänsä elinajoilta vielä paljon muitakin velkoja jälellä.

Ja kun tämä oli suoritettu, eräs toinen seikka siirtyi hänen ajatusmaailmaansa: Alfilta tuli kirje, joka kertoi, että hän pian tuli kotia — kuukauden tai parin kuluttua. Tarkemmin ei paluu-aikaa oltu mainittu. Kuinka suuresti tämä kirje häntä ilahutti. Sillä edelliset hänen saamansa kirjeet olivat hänen surukseen kertoneet, että hän, Alf, nyt oli tullut perämieheksi englantilaisella parkkilaivalla: — missä hyvin viihdyn. Kotona on niin hiljaista. Missä vaan liikkuu kotimaassa etelässä tai pohjaisessa, on niin hiljaista. —

Eräänä päivänä hän äkkiä astui sisään ovesta äitinsä luo. Aada joutui voimakkaan mielenliikutuksen valtaan näin odottamatta nähdessään hänet. Ensi hetkinä hän saattoi mutista ainoastaan muutamia epäselviä sanoja. Alf otti hänen päänsä käsiensä väliin, nyökkäsi hänelle ja suuteli häntä moneen kertaan. He istuivat nyt yhdessä jutellen, ja äiti katsoi häneen koko ajan. Niin, hän oli hänen Alfinsa. Olivathan hänen silmänsä kuin hyvillä lapsilla. Mutta jotakin muutakin hän huomasi: noissa silmissä piili vielä kaukomatka, se purjehdusinto, joka ei hellitä. Alf ei puhunut siitä; mutta juuri kun hän ei puhunut, huomasi, missä hänen ajatuksensa harhailivat, harhailivat vahvassa tuulessa kaukana valtamerellä. Niin, sen sanoivat äänettöminä hetkinä hänen tuijottavat katseensa.

Ja kun hänessä näkyi jotain hymyn tapaista, oli, kun olisi hän lähestynyt maata, jota ei ennen ollut nähnyt, mutta jonka tarjoamia ihanuuksia hän nyt ikävöi syliinsä.

Merimiehillä on aina ilme, kasvojen sävy, johon he usein ikäänkuin pysähtyvät ja jälleen vajoavat. Nämä kaksi seikkaa: tuo pitkä tuijoittava katse ja odottava hymy — ne olivat Alfille ominaiset.

Alf ja hänen äitinsä juttelivat. Äiti nyökkäsi usein hänen sanoihinsa.
Hän ei voinut muuta, sillä Alf oli väkevä. Eräänä päivinä Aada sanoi
tyynesti: — hän ei voinut sanoa muuta heidän keskustelunsa jälkeen —:
Ymmärrän sinua, täytyyhän sinun päästä matkustamaan.

Kolme päivää myöhemmin hän saattoi häntä ahojen ja kallioiden yli tuon pitkän matkan meren rannalle. Siellä odotti vene häntä. Hänen lyhyet sanansa kaikuivat niin järkähtämättömiltä, niin rakkailta, että Aada kävi kummallisen levolliseksi ja sanoi: — Rakas Alf, tiedän, että sinä minusta pidät.

— Pidänkö sinusta? hän katsoi äitiinsä ja toisti vielä kerran: pidänkö sinusta?

Ehkä hän ajatteli jotain; sillä muutamat kyynelet välkkyivät hänen katseessaan, eikä hän koettanut niitä salata.

Seuraavina päivänä Aada huolimatta pitkästä tiestä meni meren rannalle asti ja tuijoitti aavalle ulapalle. Eräs Vorre-kartanon palvelijatar, joka näki hänen menevän sinnepäin, kysyi, pitikö hänen tulla mukaan. Mutta sitä Aada ei tahtonut. Kolme kertaa meni pari renkiä häntä vastaan, hän kun viipyi myöhään.

Aadan oli tapana näinä vuosina, jolloin eli sangen yksin, nousta varhain aamulla ja mennä alas puistoon, kun vaan vuodenaika ja sää sen sallivat. Siellä hän sitten käveli ja katseli, kasvoivatko ne yrtit, kukat ja puut, joita siihen aikaan vaali, jopa hän istutti uusiakin. Tiesiväthän kaikki Vorre-kartanossa hyvin, että hän oleskeli siellä. Ja kun palvelijatar nouti häntä aamiaiselle, ei hän hakenut häntä mistään huoneesta, vaan puutarhasta jonkun kasvin tai puun luota.

Pitkin päivää hän oli useimmiten omassa huoneessaan, missä pehtori silloin tällöin kävi puhumassa kartanoa koskevista asioista, kysyen miten niiden suhteen oli meneteltävä. Aada harrasti suuresti sellaisia kysymyksiä, ja keskustelu pehtorin kanssa saattoi usein kestää kauan. Kun hän sitten lopulta oli mennyt, tuntui Aada usein muistavan vielä monta seikkaa. Sillä monasti hän veti kellon nuoraa ja käski palvelijattaren kutsua pehtorin takaisin. Hänellä oli vielä jotain hänelle sanottavaa.

Eräänä aamupäivänä, juuri kun Aada oli istuutunut tuoliinsa, ilmoitettiin hänelle, että muuan herra, joka tahtoi tulla hänen puheilleen, odotti sinisessä huoneessa. Hän meni nyt sinne sisälle, ja näki vanhanpuoleisen herran tulevan vastaan. Hän ei häntä tuntenut.

— Rouvaseni, hän sanoi, tahdoin tulla teitä tervehtimään. Olin kapteeni Stahlin ystäviä. Olen tehtailija Nils Maag, entinen luutnantti. Olen kerran nauttinut teidän ja miesvainajanne kestiystävyyttä … se oli Börgen linnoituksessa. Mutta siitä on nyt kaiketi kolmekymmentä vuotta. Niin että teillä oikeastaan on täysi syy pitää tarpeettomana, että nyt käyn teitä tervehtimässä.

— Sen tein arvatenkin. Ja mikäli muistan, te molemmat olitte kyllin rakastettavia kuuntelemaan, mitä kerroin… No niin, hyvä rouva. Se oli silloin. Eikä se aika enää palaa. Onhan paljon nyt muuttunut. Carsten Stahl on kuollut.

— Vai niin, poikanne on merillä… Teillä on siis hyvin yksinäistä, rouvani.

— No niin, onhan täällä jotenkin yksinäistä. Ja kuitenkaan — en enää huomaa yksinäisyyttä.

— Ei, vastasi tehtailija Nils Maag hitaasti, on joka tapauksessa helpompi olla yksin vanhana kuin nuorena. Ja kun olitte nuori… niinä päivinä joita muistelen… silloin ette ollut yksin.

— Tahtoisin kernaasti sanoa teille jotakin, rouvaseni. Tapasin kapteeni Stahlia muutaman kerran. Hän ei paljoa puhunut asioista, jotka koskivat teitä molempia. Mutta niin paljon saatan sanoa: Rakkautensa teihin hän säilytti — huolimatta siitä minkä tiedätte ja enempääkin.

Aada istui kauan vastaamatta. Tuntui ehkä siltä, kuin ei hän olisi voinut sanoa mitään. Mutta sitten hän alkoi puhua, käyttäen paljon sanoja, kuten usein ne ihmiset tekevät, jotka ovat tottuneet paljon vaikenemaan.

— Tavallaan minua kummastuttaa, luutnantti Maag, (sallikaa, että käytän samaa arvonimeä kuin silloin), että puhun teidän kanssanne, joka oikeastaan olette minulle vieras, asioista, joista en koskaan ole kellekään puhunut. Mutta kun nyt ajattelen, muistan, että minä silloinkin tunsin itseni hyvin varmaksi teihin nähden, kun aikoja sitten olitte vieraanamme Börgessä. Ajattelin: tuo mies on niitä ihmisiä, joille voi uskoa asioitaan, ja joka ei väärinkäsitä. Sanon tämän, ainoastaan sentähden, että tahdon sanoa jotakin ja kysyä teiltä, viisas mies kun olette. Muistakaa, kun minun tavoin kulkee omissa ajatuksissaan, joita ei ennen ajatellut, kun elämän satunnaiset tapahtumat kiinnittivät huomion. — Mitä tarkoittaa mies rakkaudella naiseen? Että toisen naisen silmät ovat ruskean kaihomieliset, että toisen naisen silmät leimuavat? Että toisen naisen mieli on taipuisa, toisen naisen mieli kiivas? Että toisen vartalo on sellainen, toisen taas toisenlainen? Että hän rakastaa heitä molempia — kenties useampia. Että hän rakastaa sitä naista enimmin, josta hetkellisesti on ollut kauimpana, ja sitä vähimmin, jonka seurasta kauimman aikaa on nauttinut. Jos miehen pyyteet ovat sellaisia… hyvä, senlaatuinen rakkaus ei minua liikuta…

Tiedän, että annoin hänelle kaiken, rakkauteni, ruumiini, sieluni. Kun siis näin, että hän puolestaan oli jättänyt minulle kenties vaan murun itseään, menin pois hänen luotaan. Sillä, luutnantti Maag, minä olen, jos sallitte, himokas, enkä koskaan ole tahtonut jakaa kenenkään kanssa.

Ehkä Carsten Stahl ja monet hänen kanssaan valittivat, etten palannut hänen luokseen… Mitä olisinkaan tehnyt, jos kuitenkin olisin elänyt yhdessä hänen kanssaan? Koko tämä seikka tuntuu mahdottomalta… minä en löydä mitään vastausta.

Monet naiset, hän jatkoi, sanovat kyllä samaa kuin te. Harvat, tai ei kukaan menettele sen mukaan. Mutta teidän sisäinen luontonne antoi teille siihen voimaa. Se tuntuu minusta eheältä ja kauniilta. Ja kaikkea eheää ja kaunista minä ihailen.

Sitten he puhuivat paljon Alfista. Aada kertoi hänen lapsuudestaan, siitä selittämättömästä etäisyyskaihosta, joka sitten hänet valtasi. Ja hän kertoi hänelle, miten Alf, viimeksi kotona ollessaan, oli vaihteleva ja kuitenkin uskollinen, rakastava ja kuitenkin kova.

— Te sanotte, rouvaseni, jotenkin seuraavaa: minulla on poika; hän on vahva, jopa tavallaan kovakin, ja kuitenkin rakastava. Hän on huikenteleva, häneen ei voi varmasti luottaa, ja kuitenkin hän on hellä ja uskollinen. Kun te nyt katsotte ja ajattelette poikaanne ja puhutte hänestä… ettekö siis ajattele, että Carsten Stahlilla oli samanlaisia avuja ja samanlaisia vikoja? Muistatteko Carstenia?… hänelläkin oli vahva kaukaisuuskaiho. Muistan, mitä hän sanoi minulle ollessaan Börgessä… No niin, sellainen tyydyttämätön kaiho on vaarallinen. Se voi levitä. Ei kukaan tiedä, mitä merkillisiä vaikutuksia sillä voi olla. Mainitsitte itse äsken sanoneenne pojallenne, että oli parasta kun hän läksi kaukomatkalle, jotta ei kulkisi samaa tietä elämässä… ymmärrätte, mitä tarkoitan. Ja jos huomaatte jotain totta siinä mitä sanon… niin… kun rakastaen ajattelette poikaanne… niin ajatelkaa samalla Carstenia. Silloin, rouvaseni, on poikanne tarttuva isänsä käteen ja pyytävä äitinsä antamaan hänelle anteeksi.

— Käyntini on kestänyt kauan, hän sanoi, minun on sanominen hyvästi. Vielä yksi seikka: Carsten puhui eräänä päivänä kihlausajastaan ja aviostaan. Ja nyt minä sanon: Kerran olette omistanut hänet, jota niin täydesti ja eheästi rakastitte, kuin tekin, ylpeä nainen, suinkin saatoitte vaatia. Antakaa sen myöskin olla mielessänne, kun muistelette häntä… Hyvästi!

XIV.

Kun Aada nyt taas kulki omissa ajatuksissaan, hän usein muisti, mitä Nils Maag oli sanonut. Omituista noissa hänen sanoissaan oli se vaikutus, että joka kerta kun Aada ajatteli Alfia, Carsten tuli hänen mukanansa. Ja kun hän joka päivä ajatteli Alfia, kaihoten hänen kotiatuloansa, niin Carstenkin usein oli hänen ajatustensa vieraana. Kuinka Nils Maagin sanat sentään olivat selittäneet monia Carstenin luonteen puolia. Ja kuinka nuo sanat kaikuivat hänen korvissaan, että hän kerran oli omistanut hänet niin täydesti ja eheästi, kuin Carsten hänet.

Seuraavina aikoina hän palautti mieleensä monen muiston puutarhasta, metsästä, lehtokujasta, missä hän ja Carsten olivat liikkuneet kihla-aikanaan. Tätä tehdessään hän tunsi lempeyden vuotavan sydämeensä.

Hienon tuoksun tapainen tuulahti häntä vastaan. Ja jotain ikäänkuin kuiski: Täytyyhän muistojen olla kadonneita. Saavatko ne siis palata? Ja hän tunsi äkkiä tarvetta avata sydäntään: Kun on vanha ja hyvin yksin… niin on myöntyväinen. Ja ovathan ajatukset hyviä. Ja siltä ajalta tahdon saada esille muistoja.

Ja muistot tulivat hiipien… vielä arkoina, kuin olisivat pelänneet ankaruutta… ja kuitenkin niin hienoina ja helakkoina ja vallan elävinä, loukkaantumattomina siitä pitkästä ajasta, joka oli karkoittanut ne pois. Ne olivat muistoja, ja ne hyräilivät ja ne lauloivat muistojen surullista hienoa laulua… Muistoja, pelkkiä muistoja kaikki tyyni.

Metsässä oli ikivanha tammi, jonka juurella Aada ja Carsten usein retkillään olivat levänneet. Lehtokujassa oli paikka, missä he ratsastusmatkoillaan olivat toisiaan suudelleet, lehdet kun siinä kohdassa olivat tarjonneet niin tiheän suojan. Ja puutarhassa, vanhan kukkalavan luona, loikoi vielä veistetty kivikala, joka ammoitti, sama, johon hän oli tuijottanut sinä unettomana kesäyönä, kun oli mennyt ulos puiston puiden ja pensaiden joukkoon, nähtyään hänet ensi kerran.

Eräänä päivänä hän tuli ajatelleeksi, että ne kirjeet, jotka hän oli lähettänyt Carstenille tuona puolena vuotena ennen häitä, varmaankin olivat jossakin säilössä. Häntä halutti lukea nuo kirjeet. Ne olivat epäilemättä siinä lippaassa, joka Carstenin kuoltua oli tuotu hänelle, ja jota hän ainoastaan ohimennen oli avannut.

Nyt hän etsi avaimet ja avasi lippaan. Kaikki pienet laatikot hän veti ulos, yksitellen. Siinä oli paljon sellaista, mikä ei kiinnittänyt hänen huomiotansa, monta virkakirjettä, kirjoitettuja paksulle kellastuneelle paperille ja varustettuina juhlallisilla leimamerkeillä. Hän haki edelleen. Siellä oli muutamia Carstenin äidin kirjeitä; siinä oli yksi Aadankin kirjoittama, mutta myöhäisemmältä ajalta.

Lopulta hän todella löysi kaksi hakemaansa kirjettä. Hän muisti toisen, niin, hän muisti varsinkin toisen niistä. Hän oli kirjoittanut sen kovan lumipyryn jälkeen, joka oli tukkinut kaikki tiet. Hän muisti hyvin sen iltapäivän, jolloin oli sen kirjoittanut, hän oli istunut juuri samassa huoneessa pienen mustan eben-puisen kirjoituspöydän ääressä. Siinä oli muun muassa seuraavaa: — Käsialani ei varmaankaan tällä kertaa ole selvä, sillä kirjoitan tätä pienellä eben-puisella kirjoituspöydällä pohjoiseen päin olevassa kulmahuoneessa, ja se on niin pieni, että oikea käsivarteni on vallan hellä, kun ei ole mihin sitä nojaisi.

Mutta nuo kirjeet eivät olleet järjestettyinä. Useampia kuin nuo kaksi hän ei voinut löytää. Mutta siinä oli muutamia muita yhteen sidottuina. Hän otti ne ja katsoi käsialaa. Silloin hän hämmästyi… Sehän oli Margrethe Lydersin käsialaa. Mitä hänellä oli ollut kirjoitettavaa Carstenille? Koskiko se häntä, Aadaa?… vai mitä? Eihän hän ollut tuntenut Carstenia niin tarkoin.

Aada otti yhden näistä kirjeistä ja luki äkkiä. Hän ei melkein uskonut, mitä näki:

— Oi kuinka sinua kaihoan. Kokonaista kaksi vuorokautta siitä kuin erosimme. Kokonaista kaksi päivää ja kaksi yötä, siitä kun suutelit ja syleilit minua viimeksi. Tulehan nyt toki (tällä kertaa vanhan Marthan luo) ja muista kulkea koivumetsän läpi. Minä tulen toiselta taholta. Kuinka mainiota onkaan, että olemme löytäneet nuo kaksi vanhaa eukkoa. He ovat vallan luotettavia. Ei sanaa, ei sanaakaan puhuta meistä, ja olemmehan kuitenkin kaikkein rajuimmin rakastava pari koko kaupungissa.

Onkohan nyt tuo tumma rouva kuollut ajatuksissasi pois matkustettuaan? Onko tämä vaaleatukkainen rouva ollut, mitä niin kernaasti tahtoisi, sulattavana yrttinä?

— Kuinka usein olin vähällä sanoa Aadalle: kuinka oikeastaan kadehdin sinulta miestäsi. Se tilaisuus, missä oikein huomasin, miten sinä olit sellainen mies, jota minä himoitsen, oli se juhla englantilaisten upseerien kunniaksi, missä sinä hurmasit rouva Ornen. Niin, sinä iltana minä totisesti manasin salaman taivaalta, kuten sanoin, saadakseni Aadan kääntämään pois huomionsa. Olen sittemmin ajatellut, että ehkä olisi ollut parasta, että Aada olisi saanut nähdä mitä silloin teit. Siitä olisi kyllä noussut rajuilma; mutta se olisi kaiketi mennyt ohi, ja niin sinä olisit oppinut taidon olla varovainen, jota minun on täytynyt sinulle opettaa…

Tänään on mieheni kutsuttu suurille herrain päivällisille V:lle. Saatamme olla yhdessä kokonaista viisi tuntia. Tule Gorine Dalen luo kello 5. Sinä kuljet kankaan yli, minä menen valtatietä. Oi, ystäväni, kello on nyt ainoastaan 12. Onpa pitkä odotusaika, eikö totta? Kuinka hetket tällä ajalla kuluvat hitaasti, ja kuinka ne kiitävät, kun sinä lepäät povellani.

— Kirjoitin tänään Aadalle, saattaakseni hänet pian järkiinsä. Mutta vastaus tulee kai olemaan samanlainen kuin ennen — sen pahempi. Niin, sen pahempi, Carsten, sillä vaikka minulla kyllä olisi vapaana valinta omistaa sinut yksin, tahtoisin kuitenkin niin mielelläni, että kaikki olisi hyvin taas teidän välillänne. Niin, pidänhän Aadasta niin paljon. Onhan hän kuitenkin niin rakastettava ja hyvä, vaikka onkin hyvin ankara…

Aada ei lukenut enempää. Hän pani loput kirjeistä takaisin. Ja hän lukitsi lippaan ja pani avaimet siihen, mistä oli ne ottanut.

Hän ei tuntenut mitään katkeruutta eikä vihaa. Hän tunsi vaan suurta ihmettelyä ja jotain alakuloisuuden tapaista sisimmässään.

Ja muistot?… Hän ei karkoittanut niitä pois, mutta hän ei jaksanut niitä useammin palauttaa. Ja niin ne vähitellen itsestään jäivät pois.

Seuraava Alfin kirje tuotti hänelle surua. Hän tahtoi nyt vastata rehellisesti siihen, mitä äiti niin usein oli kirjoittanut ja kysynyt häneltä, nimittäin että hän tulisi takaisin ja ottaisi Vorre-kartanon hoidon. Sitä hän ei voinut äidilleen luvata. Usein hän siitä oli huolissaan äitinsä vuoksi, jota rakasti; mutta hän ei mitenkään voinut asettua sinne lepoon. Saattoihan hän silloin tällöin käväistä kotona, mutta oikein pysyvästi asettua sinne hän ei voinut. Koko maa oli aina tuntunut hänestä liian hiljaiselta. Hän kaihosi nyt yhä enemmän levottomuutta, matkoja ja monia ihmisiä, ja sen hän löysi ainoastaan suurkaupungeista.

XV.

Pitkällä matkalla on monta tietä. Ensin kulkee tietä, joka on kostea aamukasteesta. Tuskin tuntee astumiaan askeleita. Sitten johtaa tie vilkkaiden seutujen halki, joissa on paljon taloja ja ihmisiä. Mutta tie kulkee tummien tunturienkin yli. Ja koko ajan katselee ympärilleen, ja tapahtuu niin paljon.

Mutta sitten tulevat pitkät tiet, jotka ovat edessä harmaina ja autioina. Siellä täällä kasvaa joku kukka tien laidassa; mutta nämä kukat eivät ole entisaikojen kukkia. Niillä ei ole entisten kukkien nuorta, pehmeätä voimaa; ne ovat kasvaneet karummassa maassa ja kylmemmässä ilmassa.

Joskus pyyhkäisevät jäätävät tuulet yli vaeltajan. Ja tie, joka on autio kuin ennen, johtaa yhä kauemmaksi pohjoiseen.

Mutta näinä hetkinä, jotka kuluvat hitaina, tapahtuu niin vähän, ja niistä on vähän kerrottavaa. — —

Mutta sellainen matka on ihmiselämä. Kun kulkee päivänsä iloisilla, auringonpaisteisilla seuduilla, tai tummilla tuntureilla, silloin päiväkin jo on aikaa, ja vuosi pitkä aika. Ja jos aika kuluu nopeasti niin katoaa joka hetki, joka päivä, joka vuosi kuin itsestään. Ne muodostuvat kukiksi, helmiksi, kyyneliksi. Muistelemme sitä vuotta, ja hymyilemme silmän tuikkiessa. Muistelemme toista vuotta, ja katse käy raskaaksi kuin lyijy.

Mutta kuten jo sanottiin: pitkistä hetkistä ja autioista teistä on varsin vähän kerrottavaa.

XVI.

Hän antoi elämän häipyä pois. Vähitellen hän oli oppinut paljon, niin että hänellä oli harvoja tarpeita. Sitäpaitsi hän oli hyvin väsynyt. Ja hän huomasi, että voimat vähenivät.

Sentähden hän tuli ystäväksi vierasten seikkojen kanssa, tai seikkojen, joita ihmiset sanovat vieraiksi: luonnon ja yksinäisyyden, jotka kohoavat maasta ja taivaasta. Jotka tarjoavat lepoa ja uskollisuutta niille, jotka tuntevat, että pian siirtyvät pois.

Hän piti kolmesta vuodenajasta. Keväästä, joka levottomasti herätteli elämää, kesästä, ja sen pauhinasta, ja syksystä ja sen kullasta, kun luonto vaipui. Talvea hän piti rasittavana kylmän vuoksi. Sentähden hän pitkinä talvikuukausina kömpi ikäänkuin pesäänsä ja luki kirjojaan. Ne kirjat, joita hän vanhana luki, eivät olleet niitä kaikuvasti laulavia kirjoja, jotka olivat ilahuttaneet häntä yhdeksäntoistavuotiaana, jolloin ensimäinen kaiho lempeä ja elämää kohti hänet valtasi, ei niitä, jotka kertoivat kovista sieluntaisteluista, ja joita myöhemmin mielellään oli lukenut, kun itse oli elämää kokenut. Ne kirjat, joista hän nyt piti, kertoivat useimmiten seikoista, jotka olivat kaukana menneisyydessä, niin että taistelu ja melu muuttui vaan heikoksi humuksi, jota pitkä aika hiljensi kuin paksu verho. Näitä kirjoja saattoi verrata niihin, jotka vaivoin kohosivat haudoista ja puhuivat silmät puoleksi ummessa. Ja ne sanat, joita ne puhuivat, olivat tylsiä sanoja, jotka vivahtivat vaalenneisiin gobeliini-kudoksiin.

Näin oli pimeänä talvi-aikana. Mutta kun se aika tuli, jolloin elämä alkoi uudelleen, hän avasi ikkunansa ja huomasi miten maa hengitti. Hän huomasi puhkeavien lehtien hapahkon tuoksun, hän huomasi ensi hyönteiset, jotka vielä unisina talvihorroksesta kömpelösti lentelivät sinne tänne.

Mutta kesä tuli, ja aurinko oli korkealla taivaalla ja levitti itsestään sen suuren valon, josta kaikki kasvoi. Joskus hän, varsinkin alkukesästä, istuutui tuoliin ikkunan ääreen ja antoi auringon paistaa päälleen. Se loi lempeää voimaa hänen jäseniinsä.

Mutta eräänä päivänä, kun hän siinä niin istui, tapahtui seuraavaa. Hän ei sitten tietänyt, oliko nukkunut, vai oliko ollut hereillä.

Hänestä tuntui, että hän oli hyvin nuori ja että istui jossakin Vorre-kartanon puutarhassa. Aurinko levitti paistettaan hänen ylitseen ja joku varpunen viserteli puissa. Hän oli juuri ollut keittiössä ja puhunut puutarhurin kanssa. Heidän oli määrä sinä iltapäivänä poimia puutarhamansikoita. Silloin kulki hänen isänsä ohi ja huusi: — Aada, Aada, tule nyt sisälle! — Kaikki oli niin selvää, että hän avattuaan silmänsä, huusi: — Kyllä, isä, minä tulen! ja hän tahtoi kavahtaa ylös ja joutui kovin hämilleen, kun istuikin siinä vanhana raihnaisena naisena.

Silloin tällöin hän unissa oli nähnyt aikaisempia tapahtumia. Mutta ne eivät olleet muodostaneet mitään selviä kuvia. Tämä uni herätti hänessä suuren alakuloisuuden. Hän istui kauan paikoillaan ja ajatteli, miten lapsena oli juoksennellut puutarhassa ja lähistössä. Hän ajatteli sitä vaaleanvihreätä kukkaa, joka tuoksui niin kummalliselta, hän ajatteli valoisia kesäpäiviä, jolloin oli nyökäyttänyt päätään kukkien nuorille tytöille ja vanhoille eukoille ja hän ajatteli valoisia kesäöitä, jolloin oli noussut ja mennyt katsomaan ulos ikkunasta ja kuuntelemaan yötuulen suhinaa.

Ikkunastaan hän tuli monen linnun ystäväksi. Värinokkaiset laululinnut katselivat häntä lähimmältä oksilta kirkkaine silmineen. Ja kun hän hitaasti kulki kotia tietä pitkin, olivat suon varikset ja harakat vallan lähellä häntä, lähimmät vaan muutaman askeleen päässä. Eivätkä ne pelänneet, vaikka hän kääntyi niitä katselemaan. Jopa eräänä myöhäisenä syyspäivänä harakka lensi sisälle hänen huoneeseensa avoimesta ikkunasta. Se räkätti ja heilutti pyrstöänsä, ja meni nurkkaan ja räkätti vielä kerran. Lopulta se taas lähestyi ikkunaa ja lensi ulos. Aada olisi kernaasti suonut sen istua siinä, missä se istui; sillä eipä sillä ollut aivan hyvä olla ulkona. Päivä oli kylmä ja vaalea aurinko piili lämmittämättä valkoisten pilvien takana.

Ikkunastaan hän näki ne metsäpuu-hedelmät, jotka loistivat syksyllä eriskummaisen muotoisina ja kirjavan värisinä. Usein, kun lehdet olivat varisseet pois, ja kun kuura oli ilmaantunut, oli jokunen punainen omena jälellä oksalla ja loisti siinä. Hän piti näistä metsähedelmistä. Olihan lokakuun aika niiden kaltainen. Metsällä oli silloin niiden palavat värit, ja ilma virtasi sisälle tuoden mukanaan ikäänkuin noiden villihedelmäin mehun tuoksua.

Päivä päivältä hän heräsi, ilta toisensa jälkeen hän vaipui uneen. Hän huomasi yhä enemmän kuihtuvansa, mikäli aikaa kului. Hänen välinpitämättömyytensä maailmaan nähden kasvoi.

Missä olivatkaan kaikki ihmiset, jotka ennen oli kohdannut? Olivatko ne poissa pilvissä, vai lähellä häntä? Hänestä tuntui välistä, että hän puhui jonkun kanssa, jonka ennen oli tavannut, mutta jota ei nyt enää tuntenut… Mutta missä oli hänen poikansa, missä oli Alf? Eiköhän hän tullut liian myöhään, jos hän yleensä koskaan palasi hänen luoksensa? Hän ymmärsi niin vaikeasti hänen kirjeitään. Niissä oli ainoastaan meri — tai ihmisvilinä, jotka liikkuivat hänen edessään varjojen tavoin.

Hän huomasi viimein, että lähestyi hautaa. Hän jäi loikomaan vuoteeseen, ja lääkäri noudettiin. Ystävällinen vanha mies, joka puhui paljon.

— Onhan hän jo hyvin vanha ja heikko… Eihän ole oikeastaan mitään vaaraa; mutta ei mitään myöskään erityistä ole tehtävissä… vahvistavia lääkkeitä … ei muuta. — —

Eräänä yönä, muutaman hetken ennen kuolemaansa, hän heräsi siitä, että Martha täti oli hänen luonansa. Aada loikoi hiljaa ja odotti. Martha täti sanoi:

— Niin, muistatko nyt, että tulit luokseni hääpäivänäsi, ja minä sanoin sinulle: — Kuinka hieno ja valoisa sinä olet! Minä ajattelinkin usein: Tulkoon hän valoisalle puolelle elämää. Tulithan sinä oikeastaan valoisalle puolelle, rakas.

Aada vastasi: — Niin, kun nyt taas tapaamme, Martha täti, voin sanoa sinulle, että onhan minulla ollut paljon hyvää ja kaunista elämässäni. Mutta minulla on myöskin ollut paljon vaivaa ja raskasta surua… niin että vastenmielisesti ottaisin sen takaisin uudelleen… Mutta, Martha täti, kun puhun sinun kanssasi, niin notkistan polveni.

— Niin, Martha täti, sanon sen vielä kerran: minä notkistan polveni sinun edessäsi. Sillä olenhan kuitenkin iloinnut elämässä, olenhan riemuinnut. Mutta sinä, Martha täti, sinä et koskaan ole riemuinnut. Ja minä olen itkenyt elämässäni; mutta minä olen itkenyt, mitä ihmisten Herran vanhurskaan lain mukaan tulee itkeä… minä olen itkenyt kyyneliä. Mutta sinä, Martha täti, itkit verta. En tiedä, mitä tulee tämän elämän jälkeen; mutta sinä näytät niin korkealta, Martha täti, sinä näytät niin korkealta, ja valokehä ympäröi sinut… Niin, sellaisia varten kuin sinä, lienee autuus olemassa. Meille toisille ainoastaan kuoleman lepo maailman ilojen ja surujen jälkeen. Mutta teidän kaltaisianne varten autuus varmaan on olemassa.

XVII.

Näiden kuiskaavien sanojen jälkeen Aada Wilde loikoi kuin unissa. Hän kuoli helpon kuoleman, kun ensi aamunsarastus alkoi.

Hänet haudattiin sinne, missä muut Wildet lepäsivät haudattuina, ja missä he olivat lepäävät, kunnes heidän päänsä kohdalla oleva kalliolohkare oli vajonnut maahan.

Hänen paariensa ääreen kokoontui ainoastaan harvoja. Olihan hän viimeisinä vuosinaan elänyt outona kaikille. Ne, jotka tulivat, nyökkäsivät toisilleen ja kulkivat samaa tietä kotia palatessaan.

Mutta hautajaisissa oli läsnä vieras mies, jota ei kukaan hautajaisväestä tuntenut, ja jota ei kukaan palvelijoista koskaan vieraana ollut nähnyt Vorre-kartanossa.

Se oli hyvin vanha mies, joka hitain askelin seurasi toisia, ja joka katsoi arkkua, kun se oli laskettu alas hautaan, niin kauan kuin olisi hän ollut kokonaan ajatuksiinsa vaipunut.

Kuka hän oli? Sitä en tiedä. Mutta olen ennen maininnut, että nuori nainen kulkee, levittäen jälkeensä säteitä kuin haihtuvan kesän kuteet. Että hän, miehen salaisten katseiden seuratessa häntä, siroittelee ympärilleen kohtalon jyviä, jotka ovat vaarallisia, kun ne löytävät pehmeätä multaa itääkseen. Ja että hän kulkee edelleen, eikä itse tiedä, mitä on tehnyt.

En tiedä, kuinka monet salaiset katseet olivat seuranneet Aada Wildeä niinä vuosina, jolloin hän nuorena neitosena kulki tiellä ja Vorre-kartanon lehtokujassa. Ja yhtä vähän kuin hän itse, minä tunnen henkilöä, joka ajatteli häntä koko ikänsä, ja joka kulki yksin läpi elämän hänen tähtensä.

Mutta tämä mies, joka erillä seisoi hänen hautansa luona ja joka poistui pää kumarassa, ilman että kukaan häntä tunsi, on antanut minulle ajattelemista. Oliko hän rakastanut vainajaa? Oliko vainaja, tietämättään, kauneudellaan, rakkaudellaan toiseen, tuottanut hänen kuolonsa elämässä?

Ei hyödytä mitään sitä tutkistella. Mutta tähän mieheen tahdon kuitenkin koota kaiken, minkä Aada Wilde lienee tehnyt, mitä en tässä ole kertonut ja mitä ei kukaan tunne.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK AADA WILDE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.