The Project Gutenberg eBook of Veikaten vihille, by Kaarlo Terhi

Niin oikein! Kravatistahan se alkoikin koko juttu. Mutta nyt, kun kaikki on onnellisesti ohitse, on aika ihmetellä, miten noin vähäpätöinen esine voi niin korkeat asiat matkaan saattaa.

Meitä istui Kallenpäivillä v. 1920 seurue herroja ja naisia. Sanon kiusallakin herroja ensiksi, sillä vaikka valitettavasti mies tavallisesti joutuukin naisen komennettavaksi, on hän toki nimellisesti aina vaimon pää ja luomakunnan herra.

Minä olin pitkin iltaa kääntänyt puoleeni suurimman huomaavaisuuden — naisten taholta. Poikamiehenä sanon sen ylpeydellä, vaikken olekaan taipuvainen kallistamaan korviani imartelulle. Vihdoin alkoi kuitenkin tuntua, etteivät seurustelulahjani yksin kyenneet hankkimaan minulle moista etuoikeutta. Jotakin mahtoi olla vinossa, siihen viittasi naisten salaperäinen supattelu ja hillitty tirskuminen.

Herrat olivat vetäytyneet sivuhuoneeseen tupakoimaan. Tupakkaraittiina jäin nauttimaan naisseurasta, mutta iloni ei tullut pitkäaikaiseksi. Minua läheni taidemaalari Sutisen rouva, yhtä tunnettu kauneudestaan kuin purevasta kielestään. Ottaen kaikkein herttaisimman ilmeen hän kumarsi ja sanoi:

"En. Pidän kuvastimeen kurkistelemista naisten yksinoikeutena", vastasin mielestäni purevasti.

Kuitenkin alkoi asemani tuntua kiusalliselta. Kun nainen suosittelee miehelle kuvastinta, lienee luomakunnan herralla hullusti asiat. Ajattelin pistäytyä sivuhuoneeseen, mutta suloinen rouva kysyi:

Viekas rouva tirkisteli minua toisella silmällään salaperäisesti hymyillen ja sanoi:

Tämä letkaus selvitti aseman. Jotakin oli epäkunnossa. Olinko saanut mustepilkun nenänpäähäni, oliko kaulukseni likainen, kävelikö hämähäkki selässäni?

Perinpohjin masentuneena etsin turvaa tupakkahuoneesta. Takanani kuulin rouvien naurun. Naurunko? Ei, se ei ollut kristillistä naurua, se oli kikatusta. Niin voivat vain naiset nauraa poloisen vanhanpojan kustannuksella. Lähenin erästä tuttua ja sanoin: "Lainaahan, veliseni, hieman peiliä."

Muistin eteisen kuvastimen ja syöksyin sinne. Turha vaiva! Neljä rouvaa seisoi sen ääressä kurkistellen itseään edestä ja takaa. He eivät minun tuloani huomanneet. Enkä minäkään heitä häirinnyt hyvin luvallisissa hommissaan.

Kopeloin rintamuksiani ja otin esiin pahennusta tuottaneen kravattini. Niskassa se ei kyllä ollut, mutta ei paljoa paremminkaan. Sovitin sen paikalleen niin hyvin kuin taisin ilman kuvastinta ja lähdin kaupungille.

Kello oli vasta kahdeksan. Yksinäiseen, kolkkoon nuorenmiehen kotiini ei minua miellyttänyt mennä. Tein nopean päätöksen ja pistäysin ravintolaan. Siellä istui muutamia vieraita. Sivuhuoneesta kuului lasien kilinää ja äänekästä puhelua. Silmäilin hajamielisenä ruokalistaa, vaikkei minua haluttanut syödä eikä juoda. Äkkiä kuulin tuttuja ääniä ja päätin liittyä seuraan, toivoen nyreyteni paremmin haihtuvan.

Pienessä tupakansavun samentamassa huoneessa istui puolisen tusinaa herrasmiehiä, Kallenpäiviä viettämässä kai hekin. Useimmat olivat aviomiehiä sitä lajia, joka tavallisesti kantaa vihkisormustansa liivintaskussa, saadaksensa kapakassa korvausta menetetystä vapaudestaan.

Minut vastaanotettiin avosylin. Huomasin, että he aikoivat varata minulle hovinarrin paikan. Kamreeri Holopainen, vanha veitikka, alotti:

"Terveeks, Kalle—vanhapoika! Onneks olkoon!" Ja hän syleili minua innoissaan.

"Terve teille, te jalot sankarit — tohvelisankarit tarkoitan!" pistin minä katkaistakseni jo alussa heidän pilkkansa kärjen.

Kysyivät, mitä minä suvaitsen. Heillä oli rahaa, he maksavat. Sanoin, etten ole juomaretkellä, tunnen väsymystä ja lähden kotiin nukkumaan. Mutta he vakuuttivat, että siitä ei tule mitään, ei niin kerrassaan mitään. Koska olen Kalle, on minun juotava heidän onnekseen, ja he kallistavat minun terveydekseni.

Alistuin kohtalooni, painoin puuta ja kuuntelin heidän hävyttömyyksillä höystettyjä sukkeluuksiaan, vaikka suoraan sanoen minua ei mikään niin iletä kuin humalaisten lavertelut.

Pilkkanauru seurasi kysymystä, vaikka minä en siinä pienintäkään sukkeluutta tajunnut. Koska en sattunut olemaan leikkisällä tuulella, annoin vastaiskun:

Heillä takertui nauru kurkkuun vähäksi aikaa. Mutta kohta he alkoivat pommittaa minua järeällä tykistöllä. Tekivät kaikenmoisia häijyjä kysymyksiä, väittivät minun puhelevan yksikseni ja valehtelevan itseni nuoremmaksi kuin olen, — julkesivatpa salakähmäisesti letkaista sillä, että minulla muka oli jonkunlaisia hellempiä välejä vuokrarouvani kanssa. Maksoin samalla mitalla, mutta lopulta oli minun peräydyttävä ylivoiman tieltä hyvässä järjestyksessä. Mietin tekosyytä luikkiakseni seurasta; ylpeyteni ei näet sallinut minun myöntää, että olin sortunut tappiolle.

Ja he lähtivät arvaamaan, miksi naiset muka halveksivat minua. Siinäkös noukittiin kaikki minun virheeni ja heikkouteni, sekä sisälliset että ulkonaiset. Lopputulokseksi jäi, ettei vielä ollut syntynyt niin hullua naista, joka minun muijakseni suostuisi.

Mutta nyt oli minulta kärsivällisyys lopussa. Jymäytin nyrkkini pöytään ja lausuin:

"Kuka teistä lyö vetoa siitä, etten minä ole naimisissa ennen tämän vuoden loppua?"

Aviomiesten joukossa syntyi ääretön hälinä. Joka taholta ojennettiin minua kohden käsiä:

Ehdotin vetoa tuhannesta markasta. Mutta kun he näkivät, millä päättäväisyydellä minä esitin asian, vetivät he kätensä pois yksi toisensa jälkeen. Lopuksi oli vain Holopaisen käsi koholla.

"Lyö! Voitat sinä, varmasti voitat. Kuka tuosta hakoniskasta huolisi", yllyttivät toiset.

Holopainen lupasi lyödä sadasta markasta. Vaikka pidinkin summaa pienenä, suostuin kumminkin lopuksi. Toverit eroittivat kädet.

Vedonlyönnin synnyttämä jännitys vaikutti, että minä sain hetkeksi jäädä rauhaan. Käytin tilaisuutta ja lähdin pois. Hyvästi jättäessäni tarjouduin:

"Jos joku herroista on ilman portinavainta, niin hän voi tilata sen minun välitykselläni."

Omituisessa mielentilassa laskeusin portaita. Lisäksi satuin puolipimeässä käytävässä törmäämään suunnattomaan möhömahaan, joka puhisten kuin moottorivaunu ajelehti minua kohti. Vaikka törmäys oli tavaton, ei tuo norsu hievahtanutkaan, jota vastoin minä viskauduin tolalta kappaleen matkaa. Ja vaikka minä olin loukattu puoli, muljotti otus minuun kuin härkä ja karjaisi:

"En ole tiedustellut teidän sukuperäänne", sanoin minä ja jatkoin matkaani, viisaasti välttäen uutta yhteentörmäystä.

Kadulla teki tuuli minulle sen kiusan, että riisti lakin päästäni ja pyöritti pitkin käytävää. Juostuani karkulaisen perässä pari kilometriä sain sen kiinni. Kotiportilla huomasin unohtaneeni avaimen arkipuvun taskuun. Kiusaannustani lisäsi se, että vastikään olin tehnyt pilaa aviomiehistä ja nyt sain kokea, miten poikamieskin voi jäädä portin taakse.

Käveltyäni tunnin paikkeille talon edustalla tuli muuan neitonen kotiin kavaljeerinsa saattamana. Heidän kuherteluansa portin pielessä kesti tarkkaan laskettuna tunnin ja kolme neljännestä. Vilu vihdoin ajoi kotiin, ja samalla pääsin minä portin sisäpuolelle. Kun pimeitä portaita noustessani otin esiin sähkölamppuni, huomasin patterin olevan lopussa. Kauvan kopeloituani löysin oven ja sovitin avainta reikään. Se ei kuitenkaan mistään hinnasta onnistunut. Aloin kaikin voimin röykyttää ovea. Kun ei sekään auttanut, soitin vimmatusti ovikelloa. Vihdoin ilmestyi eteiseen valoa, ja äreä herrasmies alusvaatteissaan ärjäisi:

Pyysin parituhatta kertaa anteeksi ja lähdin kompuroimaan alaspäin — olin näet noussut porrasvälin liikaa.

Olin siis vihdoin onnellisesti omassa huoneessani. Jättäen silleen sellaiset pikkukiusat kuin että huone oli kylmä kuin kellari ja lamppu ilman öljyä, heittäysin raskaasti huoaten tuolille. Kuten Job kirosi syntymäpäivänsä, sadatin minä nimipäivääni.

Aloin riisuutua. Riuhtasin onnettoman kravatin kaulastani ja viskasin kaikella voimallani nurkkaan. Ajattelin polttaa sen roviolla, mutta muistin, että se oli uusi ja markan seitsemänkymmenenviiden pennin hintainen. Se sai siis armon.

Paneuduin maata kovalle, yksinäiselle vanhanpojan vuoteelle, mutta uni ei tullut silmään. Naisten nauru, miesten pistosanat soivat yhä korvissani. Ja sekasorron keskeltä kaikui hornan henkien kuoro, aivan kuin olisi legioona pikkupiruja kaikissa sävellajeissa, duurissa ja mollissa kirkunut:

Taistelin terhakasti vastaan, mutta paholaisjoukko piiritti minua, näytti pitkäänenää ja virnisteli:

Sinä iltana minä otin lopullisen, ratkaisevan askeleen: päätin mennä avioliittoon… Pinttyneinkään vanhapoika ei olisi minun asemassani voinut toisin tehdä.

Tähän päätökseen päästyäni valtasi koko olemukseni ihmeellinen rauha.
Kiihtyneet hermoni tyyntyivät, minä nukuin kuin pölkky.

Herättyäni en alussa muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Vähitellen virkosi kaikki mieleeni; onneton kravatti, vedonlyönti, yhteentörmäys möhömahan kanssa, seikkailu rappusissa ja lopuksi tärkeä päätökseni. Ja minä sanoin:

"Mikä on päätetty, se on päätetty! En minä ole se mies, joka sanastani peräydyn."

Lukija tietenkin nauraa arvellen, että minä olen puhunut itseni pussiin. Eihän sitä naimisiin niin vaan mennä. Sillä kuten kasteen sakramenttiin kuuluu kaksi asiaa: vesi ja lapsi, niin tarvitaan avioliitossakin kaksi riitapuolta: mies ja nainen.

Maltappa, rakas lukija! Tiedossani on tyttö ja hyvä, kunhan ehdin hakea hänet käsiini. Toivoakseni jo seuraavassa luvussa voin esitellä hänet.

TOINEN LUKU.

Ehkenpä sattumalta tunnettekin lemmittyni, Katrini tarkoitan. Mutta hyvä on, jos ette astu väliimme. Olenpa hieman mustasukkainen hänen tähtensä. Sillä totta puhuen: kunniallisempaa tyttöä ette löydä hakemallakaan. En ainakaan minä ole löytänyt. Tässä ei kelpaa se vanha veruke, että omaansa kukin kiittää. Kun minä sanon Katristani, että hän on paras tyttö maailmassa, on se tosiasia, johon ei tarvitse lisätä muuta kuin jaa ja aamen.

Nuori hän on ja herttainen. Ja sydän puhdasta kultaa. Se jo merkitsee jotain. Sillä kun jokainen vuosi vie osan naisen ulkonaista suloa, kehittyvät jalon luonteen avut päivä päivältä yhä suurempaan täydellisyyteen.

Tietysti ei pistäisi päähäni mennä väittämään Katrista, että hän on pyhimys tai enkeli. Päinvastoin on hänellä pikku heikkoutensa niinkuin muillakin kuolevaisilla. Hänen pahin vikansa on se, että hän on köyhä, kovin köyhä. Ja paljonhan niitä Jumala paratkoon on ihmisiä, jotka eivät koskaan voi antaa anteeksi niin pahaa rikosta kuin köyhyys on. Niinpä sanoivatkin tuttavani usein, että minun pitäisi ottaa rikas tyttö, jos kerran aion avioliittoon. Se on muka ainoa keino, millä mies nykyaikana voi luoda itselleen vakiintuneen aseman. Itse olivat he järjestään hakeneet varakkaan siipan ja viettivät mukavia päiviä tämän turvissa. Mutta, nähkääs, minussa oli vielä hitunen n.s. ihanteellisuutta. Ymmärsin, ettei raha yksin pysty onnea luomaan.

Tutustuminen Katriini tapahtui neljä, viisi vuotta sitten, ja jonkun verran romantillisissa olosuhteissa.

Opintoaikoinani olin puutteen pakoittamana joutunut kuoron johtajaksi — se toimi tuotti kokonaista 30 markkaa kuukaudessa. Laulajien parvessa näin hänet ensi kerran. Niin helkkyvää ääntä kuin Katrilla ei ollut kellään. Hän ei laulanut vain äänellä — hänen koko sielunsa eli sävelissä. Kun katseeni milloin sattumalta kohtasi hänet, punehtui hän, ja hänen silmänsä painuivat alas.

Kuoroni esiintyi kerran kirkkokonsertissa. Laulunumeroiden välissä oli urkusonaatti. Esityksen kestäessä istuivat laulajat parvella, mutta Katri oli hiipinyt erään tyhjän penkin päähän. Katri ei näköjään huomannut minua, mutta miten lieneekään: andante'n aikana kohtasimme toisemme penkin keskikohdalla. Tunsin hetken tulleen. Otin Katrin käden omaani, likistin sitä kauan ja kuiskasin: "Katri, rakastan teitä!" Hän punastui, katsoi toisaalle eikä vastannut sanaakaan. Vihdoin hän kääntyi ja katsoi minua kauan ja tutkivasti, ikäänkuin kysyen: "Onko se totta?" Sitten hän puristi kättäni kovaa ja kiihkeästi, virkkamatta sanaakaan. Siitä hetkestä kuljimme yhdessä, mihin menimmekään. Me emme koskaan puhelleet avioliitosta, vaikka emme ajatelleet muuta kuin sitä.

Vuodet vierivät, ratkaisu lykkäytyi. Rakkauden rinnalle oli astunut toinen suuri elämänkysymys, jota minä en voinut tyydyttävästi järjestää, niin paljon kuin olinkin ponnistellut — leipäkysymys.

Olin menestyksellä suorittanut opintoni, mutta en onnistunut saamaan "vakinaista". Missä ikään vilahti leivänsyrjä näkyviin, siihen iskivät heti kymmenet kädet. Kilpailun kiihkeydessä minut sysättiin syrjään — se oli elämän laki, ankara ja säälimätön.

Vihdoin toki pääsin väliaikaisesti erään sanomalehden toimitukseen, mutta sain pian potkut artikkelin vuoksi, jota pidettiin liian vapaamielisenä. Tämä kolaus pani minut miettimään, eikö vanhoillisuus löisi paremmin leiville. Kuitenkin kaikitenkin jätin sillä kertaa sanomalehtimiehen uran sikseen. Sen sijaan aloin sommitella romaaneja, osittain hyvinkin paksuja, joissa oli kiihkeitä lemmenkohtauksia ja moni kärsi surkean kuoleman rakkautensa tähden — lukuunottamatta niitä, jotka tapaturmaisesti menettivät henkensä. Mutta kustantajat palauttivat säännöllisesti käsikirjoitukseni sillä huomautuksella, että tekeleeni potivat pitkälle kehittynyttä taiteellisen keskityksen puutetta ja parantumatonta luonnonkuvauksen pintapuolisuutta. Sepustelin sitte näytelmiä, ilveilyjä, joille minä itse nauroin vatsani kipeäksi, ja murhenäytelmiä, joita lukiessani itkin niin surkeasti, että naapurit tulivat kysymään, onko joku tehnyt minulle pahaa. Mutta kun vein tuotteeni teatterinjohtajille, sanottiin niiden olevan mahdottomia ja näyttämölle kelpaamattomia — elleivät kukaties soveltuisi johonkin laitakaupungin elävienkuvien teatteriin.

Mutta elettävä sitä oli sittenkin. Antamalla yksityisopetusta soitannossa, julkaisemalla siirappisia rakkausrunoja, jotka luonnollisesti olivat Katrille omistettuja, pääsin päivästä toiseen. Mutta joka sellaisilla tuloilla ajattelisi perhettä perustaa, se vain lisäsi nälkätaiteilija-parin moniin entisiin.

Eräänä aamuna pari viikkoa edellisessä luvussa kuvatun tapauksen jälkeen sain kirjeen ruusunpunaisessa kuoressa. Käsialan tunsin jo kaukaa. Avasin kirjeen ja luin:

Ethän sinä tullutkaan sunnuntai-iltana hakemaan minua, kuten oli puhe. Toivoakseni et ottanut vakavalta kannalta sitä pientä pilaa, minkä tuhmasti kyllä kohdistin sinuun. Luulitko tosissasi minun aikovan rikkoa välimme senvuoksi, että sinä sanoit Elsa Ihalalla olevan kiehtovan katseen? Eihän mokomasta asiasta maksa vaivaa riidellä, vallankin kun koko väitteesi on tuulesta temmattu. Jos olisit suudellut minua, olisi koko juttu ollut kuitattu. Sen sijaan sinä aloit pitää kauheata ripitystä, käyttäen tekstinä nais-sukupuolen heikkouksia. Voi sinua, vanhapoika! Sinä et ensinkään ymmärrä naisia, vaikka niin paljon kirjoitat ja puhut heistä.

Apropos! Mamma menee iltapäivällä hartauskokoukseen, ja olisi tässä joutilasta aikaa pistäytyä siellä. Minulla on jotakin hauskaa sinulle. Vakuutan että tulet iloiseksi.

P.S. Suutelin kirjettä ennenkuin suljin sen, mutta muste oli tuoretta, ja tahrasin suuni. Sen vuoksi tuli kirjekin hiukan suttunen."

Kun ovikello kuuden tienoissa soi, menin itse aukaisemaan, sillä syystä tai toisesta ei ruokarouvani oikein pitänyt siitä, että minun luonani kävi naisvieraita.

Yhtä iloisena ja kukoistavana Katri tuli kuin ennenkin. Hänellä oli kädessä jotakin paperiin käärittynä. Minä arvasin, että siinä se yllätys oli, mutta en tahtonut uteliaisuuttani paljastaa.

"Tästä piti tulla Kallenpäivä-lahja, mutta en saanut sitä valmiiksi, kun lanka loppui kesken."

Hän avasi käärön ja piti sitä ylhäällä. Se oli seinäkudos, johon oli ommeltu soma mökki pienen lammen rannalla. Tuvan ikkunasta kiilui tuli, takasta tuprusi sininen savu kohden korkeutta.

Mieleni valtasi liikutus, sanoin selittämätön onnellisuus. Katri oli kutonut oman sielunsa hienoimmista säikeistä lahjan.

"Niin. Siinä on runoutta enemmän kuin kaikissa minun lemmenlirkutuksissani yhteensä. Sinä ansaitset siitä ylimääräisen suudelman."

Ja minä suutelin häntä kerran toisensa perään — montako, sitä ei kumpikaan muistanut, koska Katri ei koskaan saanut suudelmista kyllikseen.

Kiinnitimme kudoksen väliaikaisesti parilla nuppineulalla seinälle vastapäätä vuodettani. Katri tahtoi, että minä näkisin sen heti aamusin herätessäni.

Vaikka Katri olikin puhelias, huomasi helposti, että hänellä oli jotakin sydämellään. Kysyin, oliko jotain tapahtunut, mutta hän istui ja katseli alaspäin. Vihdoin hän alotti:

"On ikävää, kun ihmistä täällä maailmassa ymmärretään ja tuomitaan väärin. Ei tahdota ottaa huomioon, että olosuhteet usein pakoittavat menettelemään toisin kuin tahto olisi."

"Me olemme luvanneet olla suoria toisiamme kohtaan, salaamatta mitään ajatustamme tai tunnettamme. Sen vuoksi tahdon olla rehellinen. Ihmiset puhuvat paljon ja monenlaista siitä, että me näin kauan olemme seurustelleet ilman…"

"Mutta eihän meitä voida syyttää mistään", sanoin minä ja tunsin, että sanoissani ilmeni sisällinen kiihtymys.

"Minä en yleensä välitä siitä, mitä ihmiset minusta ajattelevat ja puhuvat, kun itse tiedän tehneeni oikein. Mutta käsitäthän, ettei ole hauska joutua väärin ymmärretyksi. Sitä paitsi on äitini sanonut, että meidän on erottava tai…

"Mentävä naimisiin", lisäsin minä. "Hyvä — minä olen jo tehnytkin ratkaisevan päätöksen. Sen asian suhteen saat olla aivan huoleton, Katri-kulta."

Sanojeni vaikutus oli ihmeellinen. Katri kavahti pystyyn, kietaisi kätensä kaulaani ja sanoi:

Selitin, että se oli pakosta niinkuin köyhän kuolema. Olin lyönyt vetoa, että olisin naimisissa ennen vuoden loppua. Mutta sitäpä ei minun olisi pitänyt mennä sanomaan. Katri kävi kovin surulliseksi ja pahoitteli:

"Elähän itke, Katri-kulta! Ei se ollut yksin veto. Siihen oli muitakin syitä."

"Muun muassa se, että… että minä… että minä niin kamalasti rakastan sinua."

Katri päästi vallattoman, iloisen naurun. Ja kietoen taas kätensä kaulaani hän puheli:

"Nyt sinä kerrankin puhut järkevästi. Mutta miten järjestämme sen toisen…"

"Niin senkö leipäkysymyksen? Minä olen tuumaillut, että ehkä me aluksi tulemme paljaalla rakkaudella toimeen. Vai mitä sinä arvelet?"

Hän katsoi minua silmiin niin totisena, etten milloinkaan uskonut nuoren tytön voivan näyttää niin vakavalta. Sitte hän sanoi:

"Mitäkö arvelen? Sitä, että rakkaus ainakin auttaa meitä voittamaan vaikeudet, mitä laatua ne lienevätkin."

Puhelimme vielä kauan rakkaudesta ja leivästä, ja kun väsyimme siihen, keskustelimme leivästä ja rakkaudesta. Vihdoin sanoin minä:

"Eipä käy kieltäminen, sinä pikku strateegi. Mutta lopullisesti en minä vielä ole voitettu."

"Luulen, että sinä ymmärrät minut väärin. Arvelet kenties minun tulleen tänne kosimistarkoituksissa. Ei, kyllä sittenkin on paras, että erotaan lopullisesti. Äitikin arveli…"

"Ei, Katriseni", sanoin minä, "me emme eroa, Minä olen tehnyt päätökseni, enkä peruuta sitä. Ja sitä paitsi… veto… tiedäthän…"

Parin viikon perästä olimme Katrin kanssa onnellisesti kihloissa. Sormukset, joita vaihdettiin, olivat puhdasta kultaa; siitä oli kultaseppä luvannut kolmen vuoden takuun. Ja että rakkaus, joka meitä yhdisti, oli oikeata, väärentämätöntä, siitä minä menen elinkautiseen takuuseen. Pankaa se sydämellenne, te herrat naisten narraajat, Don Juanit, jotka kuutamoiltoina porttikäytävissä lemmenvaloja vannotte ja toisena päivänä rakastettunne kohdatessanne hämillänne sanotte: "Taisin tulla illalla puhuneeksi roskaa. Suokaa se minulle anteeksi, neiti! Minä peruutan jokikisen sanan."

KOLMAS LUKU.

Talvi oli ollut pitkä ja vaikea. Jokainen päivä yhtämittaista nälkävyön kiristämistä. Saattoi sanoa, että minä olin nälkätaiteilijana saavuttanut sellaisen taituruuden, että olisin huoleti voinut kilpailla maailmanmestaruudesta siinä urheilussa.

Vaan nyt oli kevät tullut. Koko Helsinki pyrki ulkoilmaan ummehtuneista kosteista kellarikerroksista tai ahtaista ullakkokamareista. Lapset löivät leikkiä pihoilla ja puistoissa, esplanaadi vilisi kävelijöitä, uudet keväthatut olivat päivän polttavin kysymys naisten piireissä.

Katri ja minä päätimme tehdä pienen kävelymatkan — ensi kerran kihlauksemme jälkeen.

Valmistuspuuhissa sattui pieni "kohtaus". Elköön tämä säikähdyttäkö lukijaa. Kihlatuilla on lupa kinastella keskenään, vaikkei heillä vielä ole oikeutta panna toimeen perhenäytelmää, jossa silitysraudat ja paistinpannut esittävät tärkeintä osaa.

Riitakapulana oli luonnollisesti hattu. Sanottakoon kuitenkin heti, että Katrin hattu oli uusi, vallan viimeistä muotia. Mutta tuskin saattoi antaa sitä tunnustusta minun pääkappaleestani. Kun aioin panna sen paikoilleen, sanoi Katri loukatun näköisenä:

Minä torjuin hattuani kohdanneen solvauksen, — sanoin, ettei se ikäloppu ollut, — kahdeksas kesä käytännössä. Mitä taas kulumiseen tuli, pysyi se vielä joltisestikin koossa, joskin oli myönnettävä, että parista halkeamasta pisti hiustöyhtö esiin. Mutta se oli välttämätöntä ilmanvaihdon vuoksi, selitin minä.

Siihen minä vastasin, että musiikkimieshän minä olinkin, ja mitä posetiivin soittoon tuli, olin minä sennimisestä laatikosta ensi kerran kuullut m.m. Verdin aarian "La donna é mobile", joka niin liikuttavasti ylistää naisen huikentelevaisuutta. Mutta siitäkös Katri suuttui; sanoi, että jos minä aloin naisten heikkouksia morkata, oli hänen pakko vetää esiin miesten koko syntirekisteri, ja se paisuisi kutakuinkin pitkäksi. Minä rukoilin häntä säästämään sen toiseen tilaisuuteen, johon hän armollisesti suostuikin. Mutta pihalle tultua hän vielä sanoi:

"En minä kehtaa sinun kanssasi kävellä, ellet hanki oikeata hattua.
Sulhasmiehen pitää olla moitteettomasti puettu."

Estääkseni enempien vihollisuuksien puhkeamisen lupasin ostaa uuden pääkappaleen — niin pian kuin saan rahoja. Viimeiset sanani olivat strateeginen liike, jonka tarkoitus oli turvata avoin peräytymistie.

Kadulla tarttui Katri niin lujaa käsivarteeni kuin olisi tahtonut sanoa: nyt en laske sinua ikänä irti.

Teimme pari kierrosta espiksellä. Tuttavat vastaan tullessaan katsoivat pitkään ja hymyilivät. Heidän kasvoillaan saattoi lukea: se, joka on kihloissa, ei vielä ole naimisissa, ja kihlauksen purkaminen käy paljoa nopeammin kuin sen solmiminen. Me annoimme ihmisten päätellä, mitä päättelivät, ja jatkoimme matkaa.

Katri painautui tiukasti kylkeeni. Liukaskielinen rouva tuijotti meihin kaukaa hyvin tarkkaan ja hämmästyneen näköisenä, mutta lähemmä tultua ei hän ollut näkevinäänkään. Nostin parjattua hattuani ja pakoitin hänet tervehtimään. Varmastikin hän luki ansiokseen, että minä olin ottanut ensimäisen vakavan askeleen avioliiton satamaa kohti. Luulen näet huomanneeni, että naiset kernaasti välittävät avioliittoja muille niin pian kuin ovat saaneet omat hommansa siinä suhteessa vakavaraiselle kannalle.

Katri ehdotti, että menisimme puistoon, missä lapset löivät palloa tai askartelivat hiekkakasassa pikku lapioineen. Hän ei väsynyt katselemaan pienokaisten puuhia, vaikka minun korviani särki heidän melunsa ja kirkumisensa. Katri sanoi, että sellaiseen oli aika tottua, — mitä lieneekään se veitikka tarkoittanut.

Huomaamattamme oli läheiseltä penkiltä noussut vanhanpuoleinen herrasmies. Vaikka kevätaurinko paistoi lämpimästi, oli miehellä turkinkaulus korvilla, karvalakki päässä ja kalossit jalassa — vieläpä sateensuojakin kainalossa.

Ukko siristeli silmiänsä ja tirkisti meihin molempiin — enemmän kuitenkin Katriin.

"Niin, minähän se olen. Etkö enää tunne setääsi? Ja tämäkö se on sinun uusi hempukkasi?"

Katri niiasi kuin koulutyttö. Setä oli juuri ojentamaisillaan kätensä tervehtiäkseen, mutta tarttuikin äkkiä sääreensä ja sanoi:

"Ai saakeli, kun kolottaa koipeani! Reumatismi, mikäs muu. Varmaankin olen vilustunut. Sitä kun ei aina hoksaa panna kyllin päälleen ulos lähtiessään. — Vai niin, vai niin! Että sinulla siis taas on uusi! No eipä ole hullumpi näköjään. Sanon sen asiantuntijana. Naiset olivat nuorena minun erikoisalani. — Ka, mitäs siinä tollotat! Hahhaa! Mustasukkainen! Tietysti sinä olet mustasukkainen. Mutta enpä ihmettele, en totisesti ihmettele. Vielä sitä on minussa miestä, vaikka olen jo alun seitsemännelläkymmenellä. Kas peeveli, kun tulin sanoneeksi ikäni nuoren naisen kuullen! Mutta yhtä lystiä. En aio väliinne tuppautua. Kuten sanottu: minä olen vieläkin suuri naisten suosikki. Ellei olisi näin monta näkijää, en takaa miten kävisi."

Hän rykäisi ja sylkäisi huolimattomasti sivulleen. Vähällä piti, ettei se lentänyt ohimenevän hienon rouvasihmisen silkkihameen helmoihin.

"Ei maar, kylmä tässä tulee seistessä. Voi saada keuhkokuumeen. Kesä on vielä kaukana. Hyvästi, Kalle! Käyhän talossa!"

Ja setä lähti lönkyttämään Erottajalle päin. Katri oli äärettömästi ihastunut ukon suorapuheisuuteen, niin paljon kuin siihen sekaantuikin karkeutta. Eikä hän heittänyt minua rauhaan ennenkuin kerroin, mitä hän välttämättömästi tahtoi tietää sedästäni. Samuli-setä oli vanhapoika ja varakas, mutta saituri. Kuitenkin oli hän rahallisesti auttanut minua opintovuosina. Olin hänelle suuressa kiitollisuuden velassa. Vieläpä minä kannoin salaista toivoa saada kerran periä setäni — ellen sitä ennen kuolisi nälkään. Siihen sanoi Katri purevasti, että jos setä antaisi minulle rahaa uuden hatun ostoon, olisi hän paras kaikista sedistä auringon alla — johon toivomukseen minä sanoin voivani kaikin puolin yhtyä.

Samana keväänä tulimme me Katrin kanssa mieheksi ja vaimoksi. Minä ehdotin siviiliavioliittoa, mutta Katri ja hänen äitinsä eivät tyytyneet vähempään kuin kirkolliseen vihkimykseen, joka lisäksi oli tapahtuva alttarin edessä. Miehet muka olivat kovin petollisia. Mutta minä luulen sen johtuneen naisten halusta tehdä pikkuseikasta suuri numero — vieläpä niinkin tavallisesta jutusta kuin naimisiin meno on.

Varsinaisia häitä emme aikoneet viettää, koska moinen muodollisuus oli kulunut ja vanhanaikainen. Jotkut tuttavat tulivat kuitenkin todistamaan onneamme. Niiden joukossa soitti ensi viulua kielevä rouva Sutinen. Samoin kamreeri Holopainen, joka oli aikalailla nolo. Hän tunnusti menettäneensä vedon ja maksoi sen kuittia vastaan. Katri suhtautui yhä vastenmielisesti vetoon ja väitti, että minä menin naimisiin enemmän tuon summan kuin hänen tähtensä. Ikäänkuin joku noin vähäisestä hyvityksestä menisi elinkautiseksi.

Kehumatta sanoen ne olivat hauskimmat häät, joissa minä olen ollut mukana. Vieraat vakuuttivat yhdestä suusta, etteivät he eläissään olleet nähneet niin viehättävää morsianta kuin Katri eikä niin nolon näköistä sulhasta kuin minä. Olin muka niinkuin mies, joka oli tehnyt hevoskaupan ja hävinnyt. Minä kuittasin kohteliaisuuden sanomalla, etten ollut eläissäni nähnyt vierailla niin hyvää ruokahalua, johon kaksimieliseen kiitokseen mahtui imartelu yhtä hyvin kuin ilkeä letkaus.

Ylimmilleen nousi ilo, kun setä Samulin rattoisa olemus ilmestyi näyttämölle. Hän tuli pikamarssissa, asettui keskelle häähuonetta täysissä talvitamineissa ja sanoi:

"Vai niin! Niinkö te aiotte varastaa minulta koko hääilon! Onneksi sain vihiä asiasta — naisten kautta. Hehheh! Sellaista se on, kun on hyvissä väleissä neitosten kanssa."

Lausuimme sedän tuhannesti tervetulleeksi ja pyysimme häntä riisuutumaan. Ukko kyseli tarkkaan, oliko huoneessa mahdollisesti vetoa. Vasta sitte hän uskalsi ottaa turkit yltään.

Me saimme sen jälkeen kuulla perinpohjaisen, monilla esimerkeillä höystetyn esitelmän kaikista nykyajan sairauksista, ennen kaikkea reumatismista, sen syistä ja parannustavoista. Vaikka aine ei ollutkaan suoranaisessa yhteydessä juhlapäivän tekstin kanssa, kuunneltiin luentoa suurella mielenkiinnolla hauskan esitystavan vuoksi.

Illemmällä kutsui setä morsiusparin sivuhuoneeseen ja rökitti meitä jumalattomasti, koska teimme sen tyhmyyden, että menimme naimisiin, vaikka olimme köyhiä kuin kirkon rotat. Kauanko me luulimme tulevamme toimeen paljailla suudelmilla! Sitten hän otti shekkikirjansa, kirjoitti tuhannen markan osoituksen ja ojensi Katrille sanoen:

Katri tuli nyt vasta hupsuksi, ilosta, ja aikoi suin päin syöksyä sedän kaulaan, mutta minä sain onneksi hihasta kiinni.

Setä hymyili filosoofisesti, otti toisen shekin ja kirjoitti samanmoisen summan.

"Ka, mitä siinä on punehtumista! Tietysti te saatte lapsen niinkuin muutkin. Mutta katsokaakin, että siitä tulee tyttöpallero, kaunis ja lihava. Jos vain menette ja hommaatte pojan, niin…

"Pane vain! Mutta jos saatte pojanjolpin, menetätte summan. Pankaa se mieleenne, rakastuneet narrit."

Mutta Katri ei enää voinut hillitä iloansa. Hän lensi sedän kaulaan ja suuteli häntä kummallekin poskelle ja olisi varmaan muiskauttanut kolmannen kerran keskelle suuta, ellen minä viime hädässä olisi ehtinyt väliin. Katri sanoi äkäisesti:

"Älä sinä, Kalle, nyt ole niin mustankipeä! Kyllä sinä ehdit osasi saada."

"Ähä, siitä sait! Joko huomaat, että minä vielä saan naisen lämpenemään? Mutta muistakaa, mitä minä puhuin perillisestä. Voisin vielä lisätä, että minusta tulee lapsen itseoikeutettu kummi."

"Mitä! Samuliksi! Tyttölapsen! Oletko kaistapää, tyttöseni! Niin se rakkaus sekoittaa järjen. Ansaitsisit, että rankaisen sinua suudelmalla."

Setä alkoi valittaa, että huone tuntui kostealta, mikä on reumatismia poteville erittäin vaarallista. Hän kiiruhti lausumaan jäähyväiset ja lähti varoittaen meitä elämään sovinnossa keskenämme, vaikka nyt oltiinkin mies ja vaimo. Me lupasimme tehdä niin, ellei voittamattomia esteitä ilmaannu.

Häitten jälkeen aloimme hommata maallemuuttoa. Katri sai parin kuukauden kesäloman: hän näet palveli eräässä liikkeessä. Siitä tuli samalla meidän kuherruskuukautemme. Pienet kapistuksemme olimme pian sulloneet matkalaukkuun. Jo seuraavassa junassa mennä huristelimme elämämme ihaninta aikaa viettämään.

On turha yrittää kuvata kesänviettoamme. Se oli keskeymätöntä hääiloa. Samosimme metsiä, soutelimme, kalastimme, uimme, otimme aurinkokylpyjä, jotta olimme mustia kuin murjaanit, loikoilimme verkkokiikussa lueskellen Zolata, Dickensiä, Reuteria, nidoksen toisensa perään. Välipalaksi järkeilimme elämästä, onnesta ja rakkaudesta.

Enimmän osan päivää kulutimme kuitenkin — suutelemiseen. Ja sangen vakavaa erimielisyyttä syntyi siitä, mikä määrä olisi pidettävä kohtuullisena. Katri tahtoi, että alin raja olisi sata suudelmaa päivää kohti. Minä puolestani ehdotin minimiksi 25. Mutta pahinta oli, että me emme koskaan muistaneet pitää tarkkaa lukua. Katrilla kyllä oli jonkunlainen "rakastavaisten päiväkirja", mutta minä huomasin, ettei hänen luettelonsa ollut lähestulkoonkaan luotettava. Jos näet jonakuna päivänä oli minun laskujeni mukaan suudeltu esim. 60 kertaa, näytti hänen taksameetterinsä vasta 45. Minä en voinut selittää eroitusta muuten kuin että hän tahtoi petollisella tavalla anastaa kokonaista 15 suudelmaa. Mutta koska minä en todistusten puutteessa voinut häntä varkaudesta syytteeseen saattaa, tyydyin ainoastaan panemaan "ankaran vastalauseen", jota hän ei viitsinyt edes pöytäkirjaan merkitä.

Tällaisista asioista meillä riitti kinastelua pitkin päivää. Vähällä piti, ettei syntynyt tappelua siitä, kumpi enemmän toista rakasti.

Lopun aikaa me käytimme toistemme kauneuden ja jalojen ominaisuuksien ylistämiseen, kuten vastanaineiden pyhä velvollisuus on. Katri oli minun mielestäni täydellisin olento auringon alla, ja minä hänen silmissään paras niistä monista miehistä, joita hän eläissään oli ihaillut.

Vähitellen alkoi mitalin toinenkin puoli tulla näkyviin. Minä en voinut itseltäni salata, että uudet hatut ja muut muotiesineet anastivat Katrin sielunelämässä melkoisen tilan. Eikä hän puolestaan voinut olla huomaamatta, että minä olin epäkäytännöllisin kaikista miehistä päiväntasaajan tällä puolen. Mutta tietysti me vaikenimme visusti näistä huomioista — sehän kuuluu rakkauden olemukseen, — rakkauden, joka peittää virheet.

Kuitenkaan kaikitenkaan minä en voinut olla tuntematta suurta muutosta, mikä minussa huomaamattani tapahtui niin sisällisesti kuin ulkonaisesti. Hellällä, hienotunteisella tavallaan osasi Katri karistaa minusta terävimmät särmät ja omituisuudet, jotka vanhanpojan oloissa olivat kasvettuneet luonteeseeni kuin taula koivun kylkeen. Kun rakastava ja itse rakkautta kaipaava olento vaati osanottoani ja huolenpitoani, siirtyi oma tärkeä henkilöllisyyteni pakostakin toiselle sijalle. Opittuani ymmärtämään häntä aloin samalla paremmin tuntea itseäni. Koko maailma laajeni ja avartui tullessani huomaamaan, että siihen kuului muitakin kuin minä yksin. Mikäli opin unohtamaan itseni, sikäli alkoivat muut merkitä minulle jotakin. Ja sitä mukaa hävisi myöskin toisten tuomitseminen, katkeruus ja ihmisviha.

Sanalla sanoen: tulin tuntemaan sen väitteen totuuden, että ken tahtoo rakastaa kaikkia, sen täytyy ensin oppia rakastamaan yhtä.

NELJÄS LUKU.

Pian puhui meille ääni vatsasta, ettei elämä ole paljasta kuhertelua ja suutelemista. Rupesimme ajattelemaan Helsinkiin siirtymistä. Minä ymmärsin, että taistelu leivästä tulisi tästäpuolin kahta katkerammaksi, vaikka useat tutut aviomiehet väittivätkin, että nuorenmiehen talous kuluttaa yhtä paljo, jopa enemmän kuin perheen ylläpito vaatii.

Katri oli järkevä tyttö — tai rouvaksi meidän tästäpuolin onkin häntä sanottava. Hän oli päättänyt edelleen pitää toimensa, ansaitakseen lisää. Asetuin vastustavalle kannalle, koska kodin hoito tuottaisi hänelle kylliksi työtä, mutta hän vakuutti suoriutuvansa molemmista. Minä alistuin niinkuin oikean aviomiehen tulee — sitä mieluummin, kun tiesin hänen tarkoittavan yhteistä parasta.

Mutta toisin oli sallittu. Liike oli kesän kuluessa vaihtanut omistajaa, ja uuden hallinnon ensi tehtävänä oli palveluskunnan vähentäminen. Siten joutui Katri käyttämättömäksi, ja se seikka tuotti hänelle suurta mielipahaa. Mutta eihän asia ollut autettavissa.

Ensi työksemme kaupungissa tuli asunnon hankkiminen. Ehdotin säästäväisyyssyistä, että asuisimme aluksi kalustetussa huoneessa ja kävisimme syömässä jossakin huokeanlaisessa ruokalassa. Niin olin kuullut monien vastanaineiden tekevän. Sentapainen perhe-elämä ei joka suhteessa vastannut Katrin toivomuksia, mutta ei hän liioin tahtonut vastustavallekaan kannalle asettua.

Minä siis otin ja sommittelin näin kuuluvan ilmoituksen: "Nuori, lapseton pariskunta haluaa vuokrata pienen, vaatimattomasti kalustetun huoneen." Siihen tahtoi Katri tehdä pikku oikaisun, jotta sepustus sai seuraavan muodon: "Nuori, toistaiseksi lapseton pariskunta" j.n.e. Minä repesin nauramaan ja kysyin, tarvitsiko sitä koko maailmalle toitottaa, että me toivoimme perillistä. Silloin ymmärsi hänkin asian ja nauroi, että mikä se pistikään hänen päähänsä tuon aatoksen.

Kun sitten menimme hakemaan vastausta, saimme niitä kilokaupalla. Niiden mukaan haimme kortteeria, juoksimme kokonaiset kaupunginosat ja korttelit, rappuja ylös ja alas, mutta vasta illan tullen löysimme huoneen, josta saattoi ruveta keskustelemaan. Se oli pieni ja viidennessä huonekerrassa, josta oli verrattain kaunis näköala: takapiha ja naapuritalon autio tiiliseinä — kattoja ja savupiippuja lukuunottamatta. Vuokra oli 50 markkaa kuukaudelta valon ja lämmön kera, mutta Katri osasi tinkiä siitä viisi markkaa. Minulta olisivat varmaan ottaneet 60 markkaa.

Seuraavana päivänä lähdin uudelle kiertomatkalle. Kävin kaupungin kaikkien sanomalehtien toimituksissa tarjoamassa kykyäni niiden palvelukseen. Kaikkialla oli vastaus sama: heillä oli vakinaisten toimittajien lisäksi sellainen reservi ylimääräisiä, että se tyydytti kysynnän kymmeneksi vuodeksi eteenpäin. Eräässä iltalehdessä kuitenkin luvattiin työtä sen jälkeen kun saivat kuulla, että olin harjoittanut soitannollisia opintoja ja pystyisin hoitamaan musiikkiarvostelua. Siinä sivussa saisin julaista lehden kellarikerroksessa kaunokirjallisia tuotteitani. Laskin summittaisesti, että jos olisin tuottelias, saattaisi palkkani nousta sataan markkaan kuussa, mikä oli ruhtinaallinen tulo minun oloissani.

Samoihin aikoihin vilahti minulle leivän kanta toiseltakin taholta. Tapasin kadulla muutaman tuttavani, maisterismiehen, joka kauppasi hallussaan olevaa viikkolehteä. Asetuin epäröivälle kannalle, mutta hänen onnistui todistaa, miten edullinen kauppa tulisi olemaan minulle ja epäedullinen hänelle. Lehti oli suuresti suosittu, vakinainen tilaajamäärä lähenteli viittätuhatta, mutta sen voisi helposti koroiltaa kymmenkertaiseksi. Lisäksi oli sillä varakas ilmoittajapiiri. Minä en malttanut olla kysäisemättä, miksi hän tuollaisen kultakanan laski käsistään. Siihen hän vastasi, että hänellä ei ollut riittävästi aikaa lehden toimittamiseen. Koska minulla oli aikaa enemmän kuin omiksi tarpeiksi, suostuin kauppaan. Hinnaksi sovittiin 5,000 markkaa, josta summasta minä kirjoitin vekselin.

Ylpeänä ja onnellisena kiiruhdin kotiin ilmoittamaan Katrille suurta uutista. Mutta iloni ei, ihme kyllä, oikein tarttunut häneen. Päinvastoin hän morkkasi minua, että olin ruvennut kauppoihin ottamatta tarkempaa selkoa lehden kannattavaisuudesta.

"Elä ollenkaan huolehdi", sanoin minä. "Siitä lehdestä minä teen Suomen enimmin levinneen. Siinä on meille oikea kultakaivos. Luonnollisesti pitää alussa jonkun verran kiinnittää rahoja, mutta sitte menee kaikki kuin rasvattu."

Ei Katri sen enempää moittinut, kun näki, millä innolla minä asiaani ajoin.

Yhteiselämämme oli alussa niin sopusointuinen ja onnellinen kuin se voi olla kahden ihmisen välillä, jotka ymmärtävät ja rakastavat toisiaan. Tosin minä olin poikamiespäivinäni tottunut vapauksiin, jotka eivät oikein sopineet avioelämän kehyksiin. Vaikka minussa oli seuramiestä mahdollisimman vähän, kaipasin toisinaan toveripiiriä, suurempaa seuraa, leikinlaskua, poikamaisia kujeita. Mutta Katri osasi taitavasti järjestää niin, etten milloinkaan päässyt ikävystymään. Hän täytti toivomukseni ennenkuin olin ehtinyt sitä ilmaisemaankaan. Illat istuimme yhdessä, Katri käsitöitä tehden, minä katsellen hänen sievien kätöstensä näppärää leikkiä tai lukien ääneen jotakin. Toisin ajoin keskustelimme enemmän tai vähemmän tärkeistä elämän kysymyksistä. Ja joskin useasti oltiin vastakkaista mieltä, ei väittelymme koskaan muuttunut kiihkeäksi, vielä vähemmän riitaiseksi.

Katri ei ainoastaan ollut vaimoni; hän oli samalla ystävä, toveri, elämänkumppani sanan kauneimmassa merkityksessä.

Kuitenkin kaikitenkin huomasin, että Katri oli kuvitellut avioliittoa ja perhe-elämää toisenlaiseksi. Hän kaipasi oikeata kotia, omaa taloutta, missä hänellä oli johto ja sananvalta. Yllättääkseni hänet minä kerran sanoin:

"Jospa meillä sentään olisi varoja hankkia huonekaluja, niin vuokraisimme oman huoneuston."

"Oletko sinäkin sitä ajatellut! Tiedätkö, minä suunnittelin sitä jo silloin kun naimisiin menimme, jopa ennemminkin", sanoi Katri ja säteili niin kirkkaasti kuin olisi armas aurinko paistanut minua silmiin.

Koska meillä oli setäni lahjoittama summa pankissa, päätimme hankkia vaatimattoman kaluston, päästäksemme alkuun. Onnistuimme vuokraamaan keittiön ja kamarin 60 markalla. Eräänä päivänä meillä oli hirveä pinnistys ja päänvaiva, johon oman kodin sisustaminen oli aiheena. Katri harppoi pitkin askelin seinästä toiseen, mittasi välimatkoja, puheli ääneen itsekseen ja teki kustannusarvioita. Koska minäkin arvelin itselläni olevan äänioikeuden, virkahdin ajatuksissani: "Minkäslaisen sängyn sitä oikein hankkisi, pari- vaiko…"

"Sänkykö se tässä nyt on ensimäinen! Tyhmyri!" torui Katri loukkaantuneena muka. Vähästäpä nokastuu, tuumin ja sanoin: "Ei suinkaan tässä permannollekaan käydä pitkäkseen."

Minua halutti tehdä hänelle kiusaa. "Lapsen vaunujako sinä sitten aiot lähteä ostamaan!"

"Tyhmyri! Kolminkertaisesti tyhmyri!" hän mutisi ja kurkoitti varpaisillaan pitkin seinää niin korkealle kuin sormenpäillä yletti, mutta kadotti tasapainonsa ja putosi lattialle istualleen, jotta mätkähti. Minulta pääsi aika nauru. Sitä hän ei huomannut, vaan höpisi itsekseen:

"Metri ja kuusikymmentä sentimetriä… Piironki sopii paraiten nurkkaan. Tuohon tulee sohva ja tuolit, tuossa on pöydän paikka…"

Minä huomasin, ettei tässä jäänyt pienintäkään rakoa minun viisaudelleni; siksi vaikenin kuin kakluuni. Tietämättömyyteni sai pian virallisen vahvistuksen, kun Katri sanoi:

"Te miehet ette tajua talousasioista tämän taivaallista, mutta kuitenkin sekaannutte kaikkeen ja olette muka myös ymmärtävinänne jotakin."

"Milloin minä olen viisaudellani röyhennellyt?" kysyin. Hän vastasi siihen, että nyt hänellä oli tarkalleen tiedossa, miten isoja ja minkä mallisia huonekaluja otetaan.

Arvelimme, että 500 markkaa riittäisi huonekaluihin. Katri kehui tuovansa tärkeimmät keittokalut kotoaan; paistinpannun ja sen semmoiset saisi lainaksi naapureilta.

Koko seuraava päivä meni huonekalujen valikoimiseen, tinkimiseen ja kulettamiseen. Katri se oikeastaan sen tehtävän suorittikin. Minun osakseni jäi vain — maksaminen. Ja hauskaahan oli, että edes sen verran sain olla mukana tässä tärkeässä edesottamisessa.

Aamulla komensi Katri minua ottamaan hattuni ja seuraamaan häntä. Sain kunnian kantaa vasua ja arvasin siitä, mihin matka piti. Torilta lähdimme ylöspäin. Minulla oli täysi työ kantamisessa. Matkalla pysähtyi Katri kirjakaupan ikkunalle, mikä sai minut suuresti ihmettelemään. Ensi kertaa hän näet tällaiseen paikkaan eksyi — useimmiten hän seisahtui muotikaupan edustalle.

"Kah, siinähän on Zolan romaani: 'Naisten paratiisi.' Sitäkö mielesi tekee?" kysyin.

"Tiedätkö, mikä on 'naisten paratiisi'? No — keittiö! Ja minä haen keittokirjaa", selitti Katri.

Ja hän tarttui minua hihaan ja veti perässään kirjakauppaan. Siellä hän tilasi tiskille koko keittokirjavaraston, valikoi, vertasi ja arvosteli, kyseli hintoja ja osti vihdoin paksun nidoksen. Sitte hän käski minun maksaa ja lähti.

Mutta olisittepa nähneet sitä häärinää ja touhua, mikä kotona syntyi, tai tunteneet sen katkun ja käryn, joka keittiöstä lähti. Näytti siltä kuin olisi ollut tulossa pidot sadalle ihmiselle, jotka eivät pariin viikkoon olleet suuruksen murenaa suuhunsa pistäneet. Kuului kerran niin ankara pihinä, että minä ryntäsin keittiöön luullen onnettomuuden tapahtuneen. Katri tuli vastaan pitkä, valkea esiliina vyöllä ja hihat olkapäihin käärittyinä ja käski minun pysyä poissa, kunnes hän saa ruuan valmiiksi. Häveten uteliaisuuttani hiivin takaisin ja päätin, että tulkoon soppa hyvä tai huono, minä en sekaannu naisten askareihin.

Katri oli nyt omassa elementissään, ja minun teki hyvää katsella, miten tyytyväinen ja onnellinen hän oli. Kun vihdoin istuuduimme puhtaalla liinalla verhotun pöydän ääreen, tunsimme ensi kerran oman kodin esimakua.

Päälaji Katrin ruokalistassa oli erästä sotkua, joka näytti olevan puuron ja vellin sekasikiö. En malttanut olla tiedustamatta, mikä moinen herkku oli nimeltänsä.

Katri mainitsi mutkikkaan vieraskielisen nimen — liekö ollut syyrian- vai arabiankieltä. Minä yritin lausua saman, mutta silloin meni koko "muhennos" väärään kurkkuun, ja minä huomasin, että kieliopinnot ruokapöydässä ovat enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

"Se riippuu siitä, että sinun suussasi on vika. Mutta ei saa moittia mitään sen vuoksi, ettei satu sitä ymmärtämään. Sinäkin kirjoitat hämäriä, käsittämättömiä runoja, mutta siitä huolimatta minä luen niitä, vieläpä kiitänkin."

"Ahaa! Jos siitä on kysymys, niin voinhan minäkin kiittää, vaikka totta puhuen tämä herkku käy yli minun ymmärrykseni."

Katri uhkasi toisella kertaa; valmistaa vielä suuremman yllätyksen.
Lupasi laittaa "vanukasta".

"Sitä lajia minulla on varastossa pitkäksi aikaa", vakuutti Katri ja suuteli toisen ja kolmannen kerran, ja vielä monta kertaa lisäksi.

"Totta puhuakseni ei sinun 'muhennoksesi' minua erikoisemmin miellyttänyt, mutta jälkiruoka oli kerrassaan verratonta."

Katri näytti ylen onnelliselta, kun edes siten olin tyytyväinen. Hänen kunniakseen olkoon sanottu, että hän pian omin päin oppi niin taitavaksi ruuanlaitossa, että olisi kyennyt tyydyttämään suuremmankin herkkusuun vaatimukset kuin minä satuin olemaan. Sillä jos toden sanon: yksipuolisempaa ruokalistaa on mahdoton kuvitella kuin se, jota minä poikamiespäivinäni olin seurannut. Vai mitä sanotte tällaisesta ruokajärjestyksestä: aamiaiseksi leipää, perunaa, silakkaa; päivälliseksi perunaa, silakkaa, leipää; illalliseksi silakkaa, perunaa, leipää. Vaihtelu ilahuttaa!

Oikeastaan minun pitikin tässä luvussa puhua myötäjäisistä, mutta siitä asiasta voisi kirjoittaa erityisen kirjan. Tyydyn toteamaan, että tyhjin käsin ei köyhinkään tyttö miehelään lähde. Eikä Katrikaan. Liinavaatteitakin hän toi pari vasullista, joita oli äitinsä kanssa neulonut parin kolmen vuoden aikana ennen häitä. Eikä hän ollut niinkään vähän ylpeä latoessaan niitä lipaston säilöihin.

Muun hyvän mukana Katri toi uuteen kotiin ison laatikollisen kirjeitä — rakkauskirjeitä tietenkin! Eivät naiset muunlaiseen kirjevaihtoon ryhdykään kuin hätätilassa. Nähdessäni, miten hellävaroen hän arkistoansa piteli, alkoi mieltäni hyvin ymmärrettävistä syistä kaivella. Vaadin häntä polttamaan koko töskän, koska hän nyttemmin oli minun yksityisomaisuuttani. Hän suostui sillä ehdolla, että minäkin poltan kaikki naisilta saamani kirjeet. Väitin, ettei minulla sellaisia ollut, mutta niin lopulta kävi, että minunkin täytyi vetää esiin muistojeni kätköt. Ennen polttamista luimme kaikki läpi. Minun on tunnustettava, että joltisellakin mielenkarvaudella luin "hellimmistä tervehdyksistä", "ikuisista uskollisuusvaloista" ja "polttavimmista suudelmista". Katri puolestaan luuli erään minun kirjeeni nojalla voivansa päättää, että minä olin joskus ollut kihloissa jonkun toisen kanssa. Eikä siitä jutusta selvitty ilman kyyneleitä — kuinkas muuten! Minä vakuutin, että olin monta kertaa ollut kauheassa vaarassa joutua kihloihin, mutta aina suoriutunut voittajana, kunnes Katri tuli ja vangitsi minut lopullisesti.

Kun näin olimme tehneet tiliä menneisyydestämme, heitimme koko kirjevaihtomme keittiön pesään. Sitte pani Katri kahvipannun tulelle sanoen ettei meillä ollut varaa hukata niin kallisarvoista polttoainetta kuin rakkauskirjeet ovat! Oli miten oli: iloinen valkea siitä tuli, ja hyvälle se kahvi maistui.

Katrin tuomien tavarain joukossa oli muuan paperiin kääritty esine, jota minä alussa arvelin kuvastimeksi. Mutta kun kääre poistettiin, tuli esiin vanha, pölyttynyt maalaus, jonka mustunut kehys todisti, ettei taulu eilispäivänä ollut siveltimestä lähtenyt. Pidin sitä koholla ja sanoin:

Mutta sitä minun ei olisi pitänyt sanoa. Se haavoitti häntä kauheasti.
Kyyneleet tulvivat esiin, ja hän sanoi:

Miten kaduinkaan sanojani! Koetin lohdutella: "Katri kulta! Ei ollut tarkoitukseni loukata. Sinä olet tuonut maailman parhaat myötäjäiset: uskollisen, rakastavan sydämen. Se on paljoa enemmän kuin minä ansaitsenkaan."

Muuta ei tarvittu: Katri hymyili taas kyyneltensä lomasta, vieläpä nauroikin ja sanoi: "Tahdotko kuulla taulun historian?"

Otin taulun lähemmin katsellakseni, sillä Katrin sanat olivat äkkiä tehneet kuvan mielenkiintoiseksi.

Se oli noita madonnankuvia, joita vanhan ajan mestarit niin hartaasti maalasivat: Jumalan äiti lapsineen. Mutta millä antaumuksella olikaan aihetta käsitelty, — mikä neitseellinen puhtaus kuvastui äidin maahanluodusta katseesta, ja mikä jumalallinen hohde heijaili lapsen pään ympärillä, jota sädekehä — kauan sitten tummennut — kaunisti! Katselin kuvaa kuin lumottuna. Se alkoi elää, melkeinpä liikkua silmissäni.

"Oletko sinäkin sen huomannut! Moni väittää samaa", myönsi Katri hymyillen.

"Niin, historia. Kaikki tietoni supistuu siihen, että se on kulkenut suvussamme perintönä satoja vuosia. Siitä kerrotaan, että se tuottaa onnea ja että madonna kuulee rukouksen."

"Emmehän me ole kuvain kumartajia. Katolisissa maissa rukoillaan
Jumalan äitiä ja muita pyhimyksiä."

"En tiedä. Kysyin kerran nuorelta naiselta, joka kuului katoliseen kirkkoon. Hän vakuutti, että Maria kuulee rukouksen."

Olin uudelleen ottanut kuvan esille. Samassa putosi lattialle rypistynyt paperi, joka oli ollut pistetty kehyksen taakse. Tuskin olin ottanut sen, kun Katri hyökkäsi kimppuuni ja koetti riistää sen minulta.

Hän sieppasi paperin, mutta minä pidin urheasti puoliani, joten se repesi kahtia. Onneksi jäi alku minun käteeni.

"Tuossa! Ota loppukin!" huusi Katri ja heitti minulle puoliskonsa.
Sovitin palaset yhteen ja luin:

MADONNA.

Ma katson kuvaa lapsosen ja pyhän, puhtaan neitsyen, ja sydämeni heltyy ain': Madonna, kuule huutoain!

    Jumalan äiti, miksi niin
    sa painat lasta parmaisiin
    kuin kohtalonsa aavistain! —
    Madonna, kuule huutoain!

    On ilta, päivä mailleen käy,
    mut ystävääni vain ei näy.
    Oi, etkö helly itkustani!
    Madonna, kuule huutoain!

    Oi neitsyt puhdas taivahan,
    oi lapsi, Poika Jumalan,
    sa auttaos mua murheissain!—
    Madonna, kuule huutoain!

    Oot puhdas yli kaikkien,
    mut minä kurja syntinen.
    Ah, jospa pyhyytes ma sain!
    Madonna, kuule huutoain!

"Niin, minä. Mutta et saa nauraa. Se on niin tuhma. Se oli hetken oikku, päähänpisto."

"Siitä on kauan. Olimme äsken tutustuneet. Istuin yksin eräänä iltana.
Olin ikävissäni. Epäilin rakkauttasi. Sinä näytit niin kaukaiselta,
saavuttamattomalta. Silloin sattuivat silmäni madonnankuvaan seinällä.
Huokaukseni sai rukouksen muodon."

"En. Mutta sen uskon, että madonna tuntee itse onnea. Katso, miten kiihkeästi se painaa lasta rintoihinsa!"

"Niin, Katri, sinä olet oikeassa. Se, joka rakastaa, on onnellinen.
Rakkaudessa yksin on oikea, pysyvä onni."

Aurinko sukelsi samassa esiin, sen säteet lankesivat viistoon madonnankuvan yli. Ajan himmentämä sädekehä sai ikäänkuin uuden loisteen… näytti siltä kuin olisi Jumalan äiti lapsineen hymyillyt meille — meille, jotka rakastimme ja olimme onnelliset rakkaudessamme…

VIIDES LUKU.

Tuli syksy, vuodenaika, joka Helsingissä on niin pitkä, pimeä ja ikävä. Myrsky ravisteli puita, meri vaahtosi valkoisena, taivas vetisteli ikäänkuin itkien kesän kadonnutta kauneutta.

Ränsistyneet, puolilahot ihmiset, setä Samulin kaltaiset, valittivat vaivojansa: millä oli nuha ja kurkkukatarri, millä reumatismi ja influensa; monet tuskin tiesivät, mikä heitä vaivasi, mutta ruikuttivat muiden mukana.

Katri ja minä emme valittaneet. Olimme nuoria, terveitä, elämänhaluisia. Meillä oli elämä edessä ja luotimme tulevaisuuteen. Olin vielä kerran koettanut saada vakinaista tointa, mutta yritys päättyi yhtä surkeasti kuin kaikki edelliset. Pettymys ja ajanhukka oli ainoa tulos — kuluista puhumattakaan. Nähtävästi oli minulla huono onni elämän suurissa arpajaisissa.

Senpä vuoksi pidinkin kynsin hampain kiinni sanomalehtimiestoimestani. Mutta menestyksestäni on paras olla puhumatta. Olin joutunut ristituleen, jossa minua yhtäältä pommitti lehden johtokunta, toisaalta lukijat ja yleisö. Onnettomuudekseni olin musiikkiarvosteluissani kirjoittanut vilpittömästi eräistä varsin keskinkertaisista, mutta yleisön jumaloimista taiteilijoista. Ja siitäkös melu nousi! Sain kuulla kunniani — mikäli sitä minulla vielä oli. "Julkiset vastalauseet" ja "ankarat paheksumiset" koristivat parin viikon ajan lehden yleisön-osastoa. Minä kuittasin kaikki säälivällä hymyllä. Sitä pahempi oli, että johtokunta antoi minulle viimeisen varoituksen, — koska sellaista hävyttömyyttä oli ennenkin tapahtunut, että minä uskalsin olla jossakin makuasiassa eri mieltä kuin pääkaupungin sivistynyt musiikkiyleisö. Luvattuani ruveta kiittämään kaikkia esityksiä, hyviä niinkuin huonojakin, sallittiin minun armosta ja suosiosta pitää laihatuloinen toimeni.

Kahta hullummin oli viikkolehteni laita. Kuten ennustettiin tuli siitä kultakaivos, mutta ei sellainen, joka tuottaa kultaa, vaan pohjaton kaivo, joka nieli vanhatkin säästöni. Ostaessani lehden siirtyivät sen velatkin minulle. Ja jos kohta ne eivät itse asiassa mahdottomat olleetkaan, tekivät ne minun hoikkaan kukkarooni tuntuvan loven. Heti alussa sain suorittaa viidettäsataa markkaa, ja kummiakin oli kauppahinta vielä maksamatta. Vakituisia tilaajia ei lehdellä ollut tuhattakaan, ja ilmoittajapiiri supistui muutamiin punssiliikkeisiin, jotka uhkasivat keskeyttää ilmoittamisensa, koska siitä ei ollut vastaavaa etua. Huomattuani, että olin pistänyt pääni permeen, päätin siirtää vahingon, s.o. myydä lehden, mutta en osunut löytämään ketään yhtä tyhmää kuin itse olin ollut. Katrille en kehdannut puhua asiasta halaistua sanaa, siihen olin liian ylpeä. Ihmettelin vain, miten ystävä voi niin pahasti toisen pettää. En ymmärtänyt, että liike-elämässä oma voitto on ensi sijalla, ystävyys toisella.

Koleana, sateisena päivänä istuessani artikkelini ääressä soi ovikello. Katri tuli ilmoittamaan, että nuori neiti kysyi minua. Hän näytti hämmästyneeltä, oli kenties mielikuvituksessaan jo luonut historian nuoruuden lemmitystä, hyljätystä rakastajattaresta, jollaiseen nuoret rouvat ovat erittäin taipuvaisia.

"Mitä hän tahtoo?" kysyin tyynenä kuin ei käynti olisi minua vähääkään liikuttanut.

Viimeisten sanojen vaikutus minuun oli omituinen. Laskin kynän kädestäni ja menin eteiseen.

"Sirkka! Sinä!" pääsi minulta. Tartuin tytön käteen, jota likomärkä hansikas peitti.

Sisareni tytär seisoi siinä puolilyhyessä hameessa vielä, suruharso kasvoilla, tukka kahdella paksulla palmikolla. Tervehdykseksi hän puolittain niiasi, puolittain kumarsi, aivan kuin tietämättä kumpi paremmin soveltuisi hänen ikäiselleen.

"Eihän sinulla poloisella ole edes sateensuojaa. — Miten löysit tänne?" kysyin.

Katri meni keittiöön, jättäen meidät kahden. Mieliala muistutti hautajaistunnelmaa.

"Miksi sinun piti kadottaa äitisi! Jumala sen tahtoi", sanoin tietämättäni, mikä toi nuo sanat suuhuni.

Ääneti vaipui nuori tyttö kokoon tuolillaan ja tyrskähti katkeraan itkuun. Hiukan tyynnyttyään hän kuivasi kyyneleensä ja katseli kostein silmin alaspäin. Hänen surussaan oli jotakin ylevää ja kaunista. Sirkka-rukka! Tuskin oli muutama vuosi kulunut hänen isänsä kuolemasta — ja nyt riisti kohtalo häneltä äidin. Yksin, orpona oli hänen kuljettava elämänsä. Mitä se merkitsee turvattomalle, seitsemäntoista täyttäneelle tytölle, sitä tuskin käsitämme me, joita vanhempien hellä huolenpito ohjaa maailman liukkaalla tiellä.

"Äiti lähetti tämän kirjeen. Hän kirjoitti sen vähää ennen kuolemaansa."

Kun joskus saat tämän, ei minua enää ole elävien joukossa. Viimeinen ajatukseni kohdistuu Sirkkaan. Hän oli ainoa lapsemme, silmäterämme. Miten jaksaa hän kulkea yksin, turvattomana elon myrskyjen läpi! Kuitenkin valitessani sinut holhoojaksi tiedän hänen kasvatuksensa joutuvan hyviin käsiin.

Hän saa itse kertoa asiastaan. Hän siirtyi koulussa seitsemännelle luokalle. Tarkoitukseni oli, että hän jatkaisi lukujaan ja siinä sivussa kehittäisi musikaalisia lahjojaan, mikäli koulutöiltä jää aikaa. Ylioppilaaksi tultuaan saa hän antautua musiikin alalle, johon hänellä on suuret lahjat ja palava halu.

Sirkan perimän omaisuuden uskon täydellä luottamuksella sinun hoitoosi. Sen pitäisi riittää, kunnes hän kykenee itse huolehtimaan toimeentulostaan. Jos Jumalan tahto on, että hän joskus joutuu avioliittoon, toivon sinun huolehtivan siitä, että hän saa kunnollisen elämänkumppanin.

Vaikka vaivoin saatoin pidättää kyyneleitäni, koetin hillitä liikutustani, sillä pelkäsin saattavani tytön uudestaan itkun valtaan.

Katri oli hommannut kahvit. Juodessa sanoi Sirkka matkatavaroidensa vielä olevan asemalla. Hänen oli mentävä matkailijakotiin, kunnes ehti hankkia asunnon. Katri lupasi järjestää niin, että Sirkka saisi asua luonamme siihen mennessä, vaikka meillä olikin ahdasta. Hotelli on huono koti, siellä käy kaikenlaista väkeä, — nuoren, kaupunkioloja tuntemattoman tytön ei ole hyvä sellaiseen asettua.

"Voi, kun emme tienneet! Olisimme vuokranneet yhden huoneen lisää. Olisi ollut hauskaa, kun olisimme olleet kaikki yhdessä. Minäpä kuulustelen, eikö tässä talossa ole yksityistä huonetta vapaana."

Neuvottelimme Sirkan opinnoista ja omaisuuden hoidosta. Hänen perintönsä teki noin kymmenentuhatta markkaa rahaa, pari velkakirjaa ja muutamia pankinosakkeita. Äiti oli toivonut, että omaisuutta pidettäisiin säästeliäästi; olisi käytettävä etupäässä korkoja. Musiikkiopistossa hän työskentelisi aluksi ylimääräisenä oppilaana, jollaisena hänellä olisi vapaus sovittaa tuntinsa kouluajan mukaan. Hänen pianiinonsa oli myyty huutokaupalla, koska sen kulettaminen olisi ollut hankalaa. Aikomus oli ostaa hänelle uusi Helsingissä.

Katri oli pannut, liikekannalle koko keittotaitonsa. Ja hyvin hänen valmisteensa vajosivat niin hyvin omaan väkeen kuin vieraaseen. Emäntä pyyteli anteeksi, ettei ollut arvannut hankkia mitään erikoista vierasta varten, ja minä katsoin sopivaksi selittää, että jos olisi osattu odottaa Sirkkaa, niin toisenmoinen juhlapöytä olisi katettu.

Tyttö-parka joutui hämilleen näistä kohteliaisuuksista. Häntäkö varten olisi kannattanut varustaa — hänhän oli vaivaksi muutenkin! Kävi ilmi vielä kerran, että sukulaisten kesken kursaillaan enemmän kuin ventovieraiden parissa.

Päivällisen jälkeen oli Sirkan käytävä kaupungilla ostamassa oppikirjoja ja nuotteja. Katri ja minä lähdimme oppaiksi, koska tytön olisi ollut vaikea löytää oudossa kaupungissa.

Sade oli lakannut. Asteltiin yhdessä keskikaupunkia kohti. Sirkka herätti vastaantulijoissa huomiota surupuvullaan. Moni nainen näytti kadehtien katselevan häntä; naiset nyt kerta kaikkiaan luulevat, että musta pukee heitä erinomaisesti. Mutta vielä enemmän herätti Sirkka miehisen sukupuolen mielenkiintoa. Sirkka näet oli viehättävän kaunis maalaisessa ujoudessaan ja vaatimattomuudessaan. Se seikka herätti minussa monenlaisia huolia, jotka liittyivät läheisesti minulle uskottuun kasvattajatehtävään.

Sirkka meni ostoksilleen, ja me kävelimme myymälän edustalla. Ymmärtäen, että naisten seurassa aina on puhuttava jotakin, sanoa tokaisin paremman puutteessa leikillä:

"Etkö sinä toivo minun pian kuolevan, jotta saisit ruveta kantamaan surupukua?"

Myönnän, että sanoissani oli melko annos ilkeyttä. Katri ei kuitenkaan loukkaantunut, vaan sanoi:

Sirkka tuli käärö kädessä. Kirjakauppa-apulaiset kurkistelivat ikkunasta, mihin päin hän menisi.

Lähdimme musiikkikauppaan. Sirkka osti Beethovenin piaanosonaatit ja puheli innostuneena, ettei ole mitään niin ihanaa piaanolle sävelletty — mikä seikka sai minut ihmettelemään hänen hyvää makuansa. Näyttelimme Sirkalle kaupungin merkillisyyksiä ja lähdimme kotiin.

Hänen vuoteensa tehtiin väliaikaisesti keittiöön. Matkan vaivoista väsyneenä tyttö nukahti pian. Katri ja minä keskustelimme koko illan hänen tulevaisuudestaan. Ymmärsimme, että orvon kohtalo oli lähinnä Jumalaa tästälähin uskottu meidän käteemme.

Sinä iltana ei uni tahtonut tulla silmääni. Tunsin edesvastuun raskaan painon lepäävän hartioillani ja itseni kovin heikoksi näin vaikeaan tehtävään, jonka epäkäytännöllisyyteni teki kaksin verroin vaikeaksi.

"Minä en osaa. Siitä on kauan, kun olen rukoillut. Äidin kanssa lapsena rukoilin usein."

"Rakas Jumala taivaassa! Sinä olet suuri ja voimallinen — Sirkka pieni ja heikko. Suo meidän olla hänelle isänä ja äitinä! Auta häntä edistymään koulussa, anna hänen oppia laulamaan ja soittamaan oikein kauniisti! Ja suo hänen lopuksi päästä onnellisiin naimisiin! Aamen!"

"Tietysti! Mikä sinusta on tärkeämpää? Kotona rukoilimme usein äidin kanssa, että Jumala soisi minulle hyvän miehen. Ja hän kuulikin rukoukseni."

Sen sanottuaan hän nukkui. Mutta minä valvoin vielä kauan. Tuntui niin omituiselta. Tuolla nukkui Sirkka viattomuuden unta, ulkona myllersi kaupunki kuin myrskyinen meri tuhansine vaaroineen ja viettelyksineen. Kuka voisi orpotytön onnellisesti kulettaa kuohujen läpi!

Samana hetkenä, jona uni minut yllätti, kohosi huuliltani hiljainen huokaus: "Jumala siunatkoon Sirkkaa!"

KUUDES LUKU.

Emme onnistuneet saamaan Sirkalle asuntoa samasta talosta, niin hartaasti kuin sitä toivoimmekin. Mutta Katri oli kuullut, että saman kadun vastapäisessä talossa otettiin täysihoitolaisia. Koska tahdoin olla kasvattaja enkä paljas taloudenhoitaja, ilostuin saadessamme hänet sijoitetuksi lähelle, jotta saattoi parhaiten valvoa hänen asioitaan. Siirrettyämme tavarat asemalta ryhdyin puuhaamaan uutta soittokonetta. Hyvä sen piti olla, ja niinpä maksoinkin siitä 1,400 markkaa. Kauppias kehui, että minä tein edullisen kaupan. Myöhemmin sanoi eräs tuttavani, että samoja koneita sai 1,200 markalla. Liian myöhään tuli mieleeni, mitä kaikkea kahdellasadalla markalla olisi voinut hankkia.

Helsingin vilkas syksy esitti Sirkalle niin paljon uutta ja harvinaista, että hänen surunsa pian alkoi tasaantua. Ja kun hänellä ei vielä ollut sanottavasti tuttavia, antautui hän koulutyöhönsä ja musiikkiinsa kaikella sielunsa innostuksella. Soitonopettaja kehoitti häntä rupeamaan yksinomaan harjoittamaan musiikkia, mutta äiti-vainajan toivomusta noudattaen hän tahtoi suorittaa ensin ylioppilastutkinnon, saadakseen taiteilijalle tarpeellisen yleissivistyksen.

Naisille ominainen avomielisyys ja puheliaisuus teki Katrista ja Sirkasta pian mitä parhaimmat ystävykset. He sinuttelivat toisiaan ensi päivästä lähtien, ja heillä oli tuhansia pikkuseikkoja kerrottavana toisilleen. Ylen syvällisiin asioihin he eivät antautuneet: enimmäkseen pohdittiin vierailuja, kavaljeereja ja muotiuutuuksia. Mutta niissä he osoittivatkin hämmästyttävää asiantuntemusta ja monipuolisuutta.

Minä huomasin piankin jääväni sivuhenkilöksi. Jos joskus yritin puuttua puheeseen, annettiin minun ymmärtää, ettei miehen sovi pistää nenäänsä naisten asioihin, koska hän ei niitä ymmärrä. Kerran kesken heidän puhelunsa otin vapauden virkkaa:

"Eduskunnalla on tänään tärkeä istunto. Ratkaistaan satojentuhansien tilattomien kohtalo."

Ja hän alkoi kehittää uutta väitelmää, jonka mukaan vanhan hatun voi pukea niin, että se ottaa ja näyttää ihan uutukaiselta.

Minun suhteeni Sirkkaan muodostui arkaluontoisemmaksi ja vaati suurta varovaisuutta. Toisaalta ei sopinut liiaksi rajoittaa hänen vapauttaan, mutta samalla oli hänet varjeltava kaupunkielämän vahingollisilta vaikutuksilta. Pakostakin jäi meidän väliimme jonkunlainen etäisyys. Tyttö kyllä kertoi minulle opinnoistaan ja ulkonaisista oloistaan, mutta harvoin hän minulle sydäntään avasi. Sanalla sanoen: minä en ollut hänelle muuta kuin holhooja. Omaisuutensa hoidossa hän jätti minulle täydellisesti vapaat kädet. Kun kerran aioin neuvotella hänen rahojensa sijoituksesta, keskeytti hän pian sanoen:

Aivan kuin ei olisi ollut kysymys hänen rahoistaan, vaan minun tai jonkun muun!

Setä Samuli oli useasti kutsunut meitä luokseen, mutta monien puuhiemme vuoksi oli käynti lykkäytynyt. Eräänä sunnuntaina tullessamme kirkosta sanoi Katri:

Luultavasti se oli joku toinen vanhapoika, joka myöskin sairasti reumatismia ja siten muistutti setää.

Iltapäivällä ehdotti Katri, että vihdoinkin tekisimme vierailun. Hän oli utelias tutustumaan sedän vanhanpojan-kotiin. Minun täytyi suostua, vaikka tiesin, että setä syksyisin aina oli äreä ja pahalla tuulella. Olihan Katri jos kukaan luotu saamaan juroimmankin vanhanpojan hyvälle tuulelle, — siitä minulla oli mieskohtainen kokemus.

"Ei, mutta kuule! Meidän pitää ottaa Sirkka mukaan. Hänellä ei ole täällä ketään, jonka luo mennä."

"Mitäpä nuoresta tytöstä kärtyisen vanhanpojan seuraan", estelin minä muistaen sedän karkeapuheisuuden.

"Päinvastoin, setä on mielenkiintoinen. Minä viihdyn oikein hyvin hänen seurassaan."

Sirkka asui kolmannessa huonekerrassa. Jo ulkoa kuulimme soittoa. Portaille tultua pysähdyimme kuuntelemaan. Katri aikoi soittaa ovikelloa, mutta minä kielsin. Sävelten tenho tempasi minut mukaansa. Olin monta vuotta sitten kuullut Sirkan soittavan, mutta miten toiselta kuuluikaan se nyt! Kosketus oli varma ja joustava, esityksessä tietysti kaipasi syvyyttä, mutta tytöltä, joka vielä oli melkein lapsi, ei voinut vaatia mestarin tulkintaa.

Sirkalla ei ollut aavistusta tulostamme. Hän jatkoi soittamistaan.
Kuullessaan oven aukeavan hän kääntyi äkkiä, punehtui ja tuli hämilleen.

Hän ei mitenkään olisi tahtonut, valitti sormiensa jäykkyyttä. Vihdoin hän kuitenkin suostui pyytäen, ettemme arvostelisi ankarasti.

Hän soitti teeman variatioineen, menueton ja synkän juhlallisen Marcia funebren. Se soi kuin kuolinhymni. Syvä hiljaisuus vallitsi; kuului vain raskaat akordit, jotka hitaassa kulussa vyöryivät eteenpäin kuin meren mainingit. Kun se oli lopussa, tuntui kuin olisi kohtalon käsi raudanraskaana tarttunut minuun; jotain nousi kurkkuuni, minun täytyi kääntyä pois salatakseni liikutustani.

Vielä oli allegro soittamatta. Sirkka oli juuri laskemaisillaan kätensä koskettimille, kun hän äkkiä kysyi:

"Huokasi! En mitään. Tuli vain mieleeni, että minäkin olin kulkenut pitkän taipaleen musiikin alalla, mutta…"

"Kyllä se on katkeraa!" sanoi Sirkka, ja minä olin näkevinäni kyyneleen tytön silmäkulmassa.

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on varoja, voidaksesi vapaasti harjoittaa soiton ihanaa taidetta. Ei ole suurempaa onnea kuin saada antautua siihen, mitä kaikesta sielustaan harrastaa."

"Mitä pidät uudesta soittokoneestasi?" kysyi Katri saadakseen kaihon haihtumaan.

Kysyin, emmekö vielä saisi kuulla jotakin tilaisuuteen sopivaa, esim.
Chopinia, mutta Katri päätti:

Sirkkaa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän syöksyi kuin nuoli huoneesta. Vähällä piti, ettei kaatanut isoa viikunaa ruukkuineen päivineen. Pian hän palasi täydessä vierailupuvussa ja koetti urkkia tarkempia tietoja "nuoresta herrasmiehestä". Mutta Katri sanoi vain, että perilläpä näkee.

Setä Samuli asui mahtavassa, kasarmimaisesti rakennetussa talossa lähellä merenrantaa. Hän tuli avaamaan omassa luuvaloisessa persoonassaan tohvelit jalassa, pitkä piippu suussa. Nähdessään, että tulijoita oli kolme ja että ovi pysyi tavallista kauemmin auki, hoputti hän:

"Pian, pian! Tulee kylmä. Reumatismi riivattu on siirtynyt sääristä reisiin. Sen kanssa on ihan pääsemättömissä."

Katri lausui muutamia säälin sanoja, ja minä toivotin pikaista paranemista. Siitä sedän sydän suli, ja hän toivotti meidät tervetulleiksi.

"Kukas tämä neitonen on, jonka posket hohtavat kuin omenat?" kysyi hän
Sirkkaa katsellen.

"Aa, perh… Aivan niin! Hän oli pikku tyttö silloin. Ja nyt tuollainen daami! Niin ne nuoret kasvavat."

"Kyllä hän aikoo toistaiseksi jäädä tänne. Hänestä tulee suuri pianisti", sanoin minä.

"Suurenmoista!" sanoi setä ja näytti varsin tyytyväiseltä. "Minä pidän paljon laulusta ja soitosta, vaikka liioittelematta sanoen olen epämusikaalisin mies maailmassa. Minun on mahdoton laulaa Savolaisen laulua virheettömästi."

"Vai niin, — sinä, Kalle, et polta. Paras olisi minunkin ruveta tupakkalakkoon; ei se reumatismikaan siitä oikein pidä, mutta ei pyhäpäivänä ole parempaakaan työtä."

Keskustelun alkajaisiksi setä piti meille laajahkon esitelmän vaivoistaan ja sairauksistaan. Niin vähän kuin moinen esitys meitä huvittikin, kuuntelimme kuitenkin kärsivällisinä loppuun. Tiesimme, että jos ken hänet keskeyttää lempiaineessaan, sen ei ole hyvä toista kertaa tulla soittamaan hänen ovellaan.

Kevennettyänsä sydäntään vei setä naiset sivuhuoneeseen ja esitteli emännöitsijälleen. Tämä oli noin 40—50-vuotias, kaikkea muuta kuin miellyttävä yksilö. Mutta setä näki hänessä monta hyvää ominaisuutta. Puhuttiin, että setä olisi nuorempana aikonut naidakin hänet, vaikka tuuma sitte raukesi, niinkuin vanhanpojan naimapuuhien tavallisesti käy — minua lukuunottamatta.

Jäätyäni sedän kanssa kahden otti hän esiin toisen lempiaineensa, liike-elämän. Olen aina tuntenut suurta vastenmielisyyttä liike-elämää kohtaan, mutta ollessani nyt holhooja ja uskotun omaisuuden haltija arvelin, ettei haittaisi hiukan perehtyä siihenkin. Samalla sain tilaisuuden kysyä sedältä neuvoa eräissä tärkeissä asioissa.

"Näyttää siltä kuin olisi talletuskorko nousemassa. Eräs pankki jo kuuluu nostaneen. Olen ajatellut siirtää talletukseni sinne", puheli setä.

"Minun juuri piti kysyä neuvoa, miten sijoittaisin sisarentyttäreni rahat, joiden hoito on uskottu minulle."

Viime sanoja lausuessani tunsin itseni ylpeäksi siitä, että olin saanut näin tärkeän tehtävän. Olin muuten varma, että naimiseni minulle tuon luottamustoimen hankki, sillä naiset eivät yleensä arvioitse poikamiesten pätevyyttä kovin suureksi. Tätä huomiotani en kuitenkaan uskaltanut sedälle ilmaista.

"Kyllähän raha sellaisenaan on hyvä, mutta jos tahtoo korkoa, on paras hankkia hyviä osakkeita ja obligationeja. Sitten ei muuta kuin ottaa sakset ja leikkelee kuponkeja ja pistää osingot taskuunsa."

"Niinkö setä arvelee! Pitää sitten sijoittaa Sirkan rahat osakkeihin", sanoin viisaan näköisenä kuin olisin jotakin ymmärtänyt, vaikka — jos toden puhun — koko osake- ja kuponkijärjestelmä oli minulle silkkaa hepreaa.

Liike-elämästä siirryimme yhteiskunnallisiin ja valtiollisiin kysymyksiin. Setä väitti, että puolue-elämän vaikutus maassa on verrattava jäsensärkyyn ihmisruumiissa — se on välttämätön paha, jota täytyy sietää, kun siitä ei pääse eroon.

Emännöitsijä toi kahvit, ja naiset palasivat isännän seuraan. Juotuaan kupin ja odotellessaan toista sanoi Katri:

"Ka, mitäs se taas tekeekään yhtiövuokra tänä vuonna… 78 mk 96 p muistaakseni."

"Kolme huonetta ja keittiö! Sehän on uskomattoman helppoa. Me maksamme 60 markkaa pienestä huoneesta ja keittiöstä, eikä meillä ole mitään mukavuuksia."

"Minulla on osakkeita talossa." Ja setä alkoi selittää, miten ja milloin asunto-osakeyhtiö perustettiin. Kehui, että hänen neljästä tuhannen markan osakkeestaan oli tarjottu yhdeksäntuhatta eli enemmän kuin kaksinkertainen hinta, mutta hän ei luovuta niitä. Myöskin hän kertoi, että yksi huoneista oli kalustettuna vuokrattu parille ylioppilaalle 60 markasta, joten hänen ei tarvinnut maksaa kuin 20 markkaa keittiöstään ja kahdesta huoneestaan.

Emme voineet kyllin ihmetellä, miten setä oli osannut järjestää asuntokysymyksen, vaikka olikin vanhapoika ja sairasti nivelkolotusta. Hän lähti nyt näyttämään huoneustonsa uudenaikaisia laitoksia ja mukavuuksia.

Mentiin aluksi keittiöön. Siellä onnellinen emännöitsijä — varmaan hän olisi ollut vielä onnellisempi, jos olisi päässyt emännäksi — ylpeänä näytteli kaasukeittiötään, paistinuuneja, kylmä- ja lämminvesijohtoja. Katrin ihastuneista kasvoista näki, että täällä hänenkin kelpaisi "muhennosta" ja "vanukasta" valmistaa.

Sitte kuletti setä meitä katsomaan muita mukavuuksia, tilavia ruoka- ja vaatekonttoreita. Edelleen hän avasi oven, josta näkyi kylpyhuone ammeineen ja suihkuineen, näyttäen samalla, miten mitäkin laitosta oli käsiteltävä. Me olimme pelkkänä silmänä ja korvana.

Naiset olivat menneet sisään. Emännöitsijä tarjosi kolmannen kupin kahvia — eikö jo lie ollut neljäskin!

"Katsokaa tekin ajoissa eteenne! Alussa on vuokra uusissa yhtiöissä hiukan korkea, mutta sitä mukaa kuin velat lyhenevät laskee vuokra, ja lopun aikaa saa asua ilmaiseksi, vaikka eläisi tuomiopäivään asti", selitti setä.

Sanoimme hyvästi ja kutsuimme sedän vastavierailulle. Hän lupasi tulla heti, kun reumatismi hiukan hellittäisi. Kotimatkalla virkkoi Katri:

Ei kumpikaan sanonut mitä olisi, mutta tiesimme hyvin, mitä toinen ajatteli. Mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia ilmalinnoja, jotka säännöllisesti särkyivät ankaraan kysymykseen: mistä rahat?

Kun seuraavana aamuna heräsin, räjähti Katri nauramaan ja nauroi niin, että oli kierähtää lattialle.

"Kas siinä nyt on virnistelemistä! — Entä sinä? Lupasit antaa lapsille rottinkia, kun olivat avanneet kylpyhuoneen vesihanan."

Koska sain sattumalta kuulla, että olette aikeissa ostaa asunto-osakkeita, ilmoitan, että olen tilaisuudessa myymään erittäin edullisilla ehdoilla. Yhtiö on ensiluokkainen, kiinnelainat varmat, vuokrat helpot. Osakkeita on kolme 1000 markan ja myyn ne yhteensä 5000 markalla. Suosiollista vastausta odotan kirjeessä tai suullisesti.

Kirje herätti vilkkaan ajatuksenvaihdon, mutta tulos oli kielteinen — siitä yksinkertaisesta syystä, että meiltä sattui puuttumaan juuri nuo viisituhatta markkaa.

Seuraavana päivänä tuli toinen kirje, jossa kauppias ilmoitti "sattuneesta syystä" luovuttavansa osakkeensa nimellisarvosta, kolmestatuhannesta. Minä sanoin, että onni oli otettava sarvista kiinni. Toista näin edullista tilaisuutta tuskin tulisi. Mutta Katri ei innostunut. Hänestä oli hauskempaa ruveta uuteen yhtiöön, se vasta tuntuisi omalta kodilta. Enkä minä tahtonut päättää asiasta vastoin hänen tahtoaan.

Vielä kolmaskin kirje tuli, ja siinä tarjottiin osakkeita kahdestatuhannesta markasta. Minä hain jo lakkiani ja olin lähteä hieromaan kauppoja, ettei joku toinen ehtisi ennen. Mutta Katri pelkäsi, että siinä saattoi olla koira kuopattuna, kun tavaraa noin tyrkytettiin ja joka kerralla pudotettin pari tuhatta. Hänen epäilyksiinsä raukesi koko kauppa.

Katri oli oikeassa. Myöhemmin tavatessani sedän kysyi hän heti, oliko joku kaupannut minulle asunto-osakkeita. Vastattuani myöntäen sanoi hän:

"Kiitä Jumalaa, että sinulla on niin järkevä vaimo. Kuulin juuri, että sama yhtiö on mennyt kumoon, joten niillä osakkeilla ei ole viiden pennin arvoa", sanoi setä.

Emme voineet Katrin kanssa kyllin kiittää, että olimme välttäneet turmion. Olisipa ollut ikävä afääri, jos olisimme paiskanneet kaksituhatta markkaa kuin Kankkusen kaivoon!

Kohta tuli kumminkin kolaus, jota emme voineet välttää. Vekseli, jonka olin antanut viikkolehden ostaessani, lankesi maksettavaksi. Siihen upposi sedän omaa kotia varten lahjoittamat rahat. Mutta vielä pahempi oli, että minun piti lopettaa koko lehti-pahanen päästäkseni enemmistä tappioista, jotka vielä lisääntyivät sillä, että suuri joukko lukijoita vaati tilausrahojansa takaisin, uhaten muuten vetää asian oikeuteen.

Niin se lehti kuoli ja kuopattiin. Parempaa hautajaistekstiä tuskin olisi saattanut valita kuin vanhan, monasti koetellun totuuden:

SEITSEMÄS LUKU.

Tirehtööri Esa Ansio istui vastaanottohuoneensa työpöydän ääressä kirjoittamassa, kultasankaiset kakkulat nenällä. Pöydällä oli läjittäin asiakirjoja, joiden alareunaan hän piirsi suurta arvoa ja luottamusta nauttivan nimensä.

Tämä merkkimies piteli miltei lukemattomien liikeyritysten ja yhtiöiden johtolankoja. Niinpä hän oli Ansio ja Kumpp. liiketoimiston johtaja, kiinteimistöosakeyhtiö Oman Tuvan isännöitsijä, kasvisvoitehdas Rasvan johtokunnan puheenjohtaja, kaivosyhtiö Kultalan neuvotteleva jäsen, Kansan Pankin hallintoneuvoston miehiä y.m., y.m., y.m. Mies, joka kaikkeen ehti ja näin suuria sai aikaan, oli jos kukaan ansainnut liikeneron arvonimen. Siltä mieheltä voi vielä odottaa paljon — sitä enemmän kun hän ei vielä ollut edes 50-vuotispäiväänsä viettänyt.

Vastapäätä johtajaa istui näköjään 30—40 ikäinen neitonen, joka täytti asiakirjojen tyhjät sijat nimillä ja numeroilla ja jätti ne tirehtöörille allekirjoitettaviksi. Tämä tarmokas naikkonen oli tirehtöörin oikea käsi, konttoripäällikkö, kassanvartija, lainopillinen neuvonantaja ja tarvittaessa rouva.

Pöytä oli lastattu täyteen monenlaista tavaraa: kirjeitä, kauppakirjoja, vekselilomakkeita, sääntöehdotuksia, oikeuden päätöksiä. Luuli olevansa lakiasiain toimistossa eikä yritteliään liikemiehen työhuoneessa.

Varsinaisessa konttorissa istui kolme neljä neitosta kirjoituskoneiden ääressä. He eivät saaneet lähestyä tirehtööriä muutoin kuin "rouvan" välityksellä. Muuten oli periaatteena, että apulaiset vaihtuivat vähän väliä — pelosta että he liiaksi perehtyisivät talon tapoihin. Mutta jotkut väittivät, että tirehtöörin suojeluspyhimys naisen mustasukkaisuudella siten valvoi hänen sisälle- ja uloskäymistään.

Esa Ansiosta saattoi sanoa, että kaupanhalu oli hänessä sukuvika. Isä oli kuulu markkinahuijari, joka ajoi markkinoilta markkinoille, osti, myi ja vaihtoi hevosia. Sanottiin hänen pettäneen mustalaisenkin hevoskaupassa. Äiti kuljeskeli kyliä kaupustellen kamaa kaikenkaltaista: neuloja, nauloja, naskaleja, vieläpä kirjallisuutta Lukija tulee tuntemaan erään liikeneronkin: arkkiveisuja, unikirjoja ja Sipillan ennustuksia.

Kun isä oli matkoillaan ajanut itsensä kuoliaaksi vikurilla sälköhevosella, passitti äiti pojan maailmalle, antaen hänelle evääksi neuvon: "myy ja osta, niin tulee rahaa jostain. Rehellinen työ ei leiville lyö, kaupassa saa paremmin pennin syrjästä kiinni."

Esa tekikin ensi yrityksensä liikealalla mustalaispojan kokoisena: kokosi luita, metalliromua ja muuta sellaista ja myi kauppiaille. Pian ohjasi vaisto hänet panemaan toiset pojat kokoomaan. Hän maksoi heille työstä jonkun pennin ja pisti ylijäämän omaan taskuunsa. Koulussakin veti luonto häntä enemmän kaupantekoon kuin läksyihin. Sivutyönä hän harrasti pakkoluovutusta: hänen pöytälaatikostaan tavattiin aina joskus toverien lyijykyniä, imupaperia, joskus rahojakin. Tämä taipumus teki lyhyen lopun Esan opinnoista, suureksi iloksi hänelle — kenties opettajalle ja tovereillekin.

Koskei hänellä vielä ollut pääomaa suurempiin liikeyrityksiin, otti hän pestin suutarin oppiin. Mutta kun luonto kerran oli määrännyt hänet liikemieheksi, peri hän kenkärajoja kotiin viedessään enemmän maksua kuin mestari oli määrännyt. Ylijäämän hän sijoitti housunlakkariinsa — kantopalkkiona. Kun mestarin hihna osoittautui tehottomaksi, joutui poika kilometritehtaalle.

Viidentoista vanhana onnistui Esan päästä puotipojaksi, ja nyt hän tunsi olevansa omalla alallaan. Hän veti moukkia nenästä, mutta koska ostajan vahinko on kauppiaan voitto, oli isäntä tyytyväinen apulaisensa liiketapoihin. Poika puolestaan osasi lujittaa asemaansa: vietteli tyttären ja sai sen vihdoin vaimokseen. Kauppiaan kuoltua otti hän ohjat omiin käsiinsä ja oli yksin kukkona tunkiolla. Velkojista hän suoriutui vararikolla, s.o. luovuttamalla pienen osan omaisuutta saamamiehille. Sellaista sanotaan rikoslaissa petolliseksi menettelyksi, mutta oikea liikemies ei antaudu lainopillisiin saivarteluihin. Esa alotti uuden liikkeen, kunnes kietoutui vekselijuttuihin, joista selviytyminen tuntui käyvän yli hänenkin ymmärryksensä. Nyt alkoi maa polttaa liikemiehen jalkoja, hän sukelsi hetkeksi pohjaan, mutta nousi pinnalle äkkiarvaamatta. Ja monien harhailujen jälkeen hän vihdoin löysi itsensä huijarien luvatussa maassa — Helsingissä.

Kun Esa Ansio alkoi muokata itselleen maaperää pääkaupungissa, havaitsi hän närkästyksekseen, että hänellä oli monta vaarallista kilpailijaa. Hänen piti töllistellä ympärilleen hyvän aikaa ennenkuin löysi oikean liiketuttava-piirin. Lisäksi hän huomasi, että paitsi loistavia luonnonlahjoja tarvitaan eräitä ulkonaisia etuja: silkkipytty, kultasankalasit ja komea toiminimi. Niinpä hän heittikin romukoppaan entisen maalaisen sukunimensä Tossavaisen ja otti sointuvan Ansio-nimen — luultavasti sen vuoksi, että hänellä oli monia suuria ansioita liike-elämän alalla.

Aluksi hän toimi osakkaana muutamassa toimistossa, joka keritsi maalaisia, vaikkei se kaupunkilaisiakaan uhreja hylkinyt. Mutta koska hän oli luotu johtamaan, alkoi hän ennen pitkää toimia omalla uskalluksellaan. Pääomaa oli aluksi vaikea saada, mutta senkin pulman hän pian voitti.

Hän oli ollut kyllin viisas jättääkseen maalle vaimonsa ja lapsensa, jotta saattoi käyttää vapauttansa. Eräässä ravintolassa oli hän tutustunut tarjoilijattareen, jolla oli jonkun verran säästöjä. Esiintyen poikamiehenä hän heitti verkkonsa. Neitonen laski sydämensä ja rahansa ihailijan jalkojen juureen — ja siitä päivästä oli Esa Ansion matka paljasta voittokulkua.

"Jahah, juu. Nyt se on tehty. — Mutta mitä h—ttiä se Lehtinen ajattelee, kun ei se tuo niitä talon piirustuksia!"

"Kapakassa kait istuu! Ja sille retkulle sinä uskoit tehtävän. Mikset ottanut oikeata arkkitehtiä?" puheli neitonen.

"Tiedätkö, mitä arkkitehdit nylkevät? Lehtinen tekee sen työn puolta helpommalla."

Samassa kuului liikettä ulkoa; eräs apulainen pisti päänsä ovesta ja ilmoitti:

"Käske sen mennä suorinta tietä h—ttiin, minulla ei ole hänen kanssaan mitään tekemistä."

Mutta ennenkuin se kohtelias pyyntö ehti perille, temmattiin ovi auki, ja mies seisoi tirehtöörin edessä. Oikeana liikemiehenä pysytteli tirehtööri tyynenä kuin kala vedessä.

Mies alkoi hätääntyneenä vapisevin äänin vaatia tekemäänsä talonkauppaa purettavaksi. Taloa rasitti kiinnelaina, josta hänellä ei ollut tietoa kauppaa tehdessä. Häntä oli hävyttömästi vedetty huulesta.

Miehen sisua tuollainen esiintyminen ärsytti, ja hän alkoi menettää malttinsa.

"Petkuttaja!" karjaisi hän ja hyökkäsi tirehtööriä kohti. "Minä teille opetan! Poliisille ilmoitan!"

"Sanoitte pahan sanan. Asia ratkaistaan raastuvassa. Jutku ja Metku ovat minun asianajajani."

"Yhtä lystiä", sanoi hän. "Minä annan haasteen petoksesta, ja se on kierä paikka."

Ja hän poistui. Mutta tirehtööri tarttui tyynesti puhelimeen, pyysi numeron ja puheli:

"Onko se Jutkun ja Metkun asianajotoimistossa? Hyvää päivää! Tämä on tirehtööri Ansio. Ajattelin kysyä, mitä siitä saa, kun sanoo toista petkuttajaksi.— Vai niin! Pääseekö sakoilla? Niinkö! Vankeutta? Hyvä! Niinkö? Hyvästi! Haloo jaa! Vai niin! Mekö voitimme sen vekselijutun. Hyvä! Senaattiinko? Vääriä todistajia meidän puolella? Haloo! Haloo! Haloo!"

Puhelin sulettiin. Sisään astui ränstyneen näköinen olio, käärö kädessä. Hänestä levisi väkevä löyhkä. Hän otti paperin, levitti pöydälle, tarkasteli ja mittaili.

Tirehtööri otti nurkassa olevasta kaapista pullon ja tarjosi "arkkitehdille" suunavausta, kaivoi sitte pöytälaatikosta jotakin ja työnsi miehen käteen, jonka jälkeen tämä suutaan pyyhkien lähti ulos.

"Jahah, juu! Piirustukset ovat valmiit. Nyt vaan kutsumus perustavaan yhtiökokoukseen."

"Kunnioittaen kutsumme teitä täten Asunto-osakeyhtiö Onnelan perustavaan kokoukseen, joka pidetään allekirjoittaneen konttorissa ensi maanantaina klo 8 i.p., jolloin otetaan keskusteltavaksi seuraavat asiat:

Tirehtööri avasi käärön. Siinä oli painettu sääntöehdotus:
Asunto-Osakeyhtiö Onnelan yhtiöjärjestys.

"Noin kymmenes osa. Pitää ilmoittaa paremmin. Suunnittelen tässä reklaamia, joka menisi yleisöön."

"Pahin, mikä voi kohdata, on konkurssi. Mutta se on sen ajan murhe.
Minä kyllä pesen käteni."

"Niin, pääasia on, että ajoissa voi vetäytyä syrjään", lopetti nainen varoittavasti.

Tirehtööri nyökkäsi ymmärtävästi apulaiselleen. He näkyivät päässeen yksimielisyyteen niin hyvin keinoista kuin tarkoitusperästä. Tirehtööri rummutti kädellään pöytää ja murahti:

Ja hän teki sellaisen liikkeen kuin olisi salaa pistänyt kätensä jonkun kukkaroon ja siirtänyt sieltä jotakin omaan taskuunsa.

KAHDEKSAS LUKU.

Siitä silmänräpäyksestä, jona setä Samuli tutustutti meidät mukavaan ja hauskaan vanhanpojan kotiinsa, liiteli oman kodin kuva öin päivin sisäisten silmiemme edessä. Ja mitä mahdottomammalta sen päämäärän saavuttaminen tuntui, sitä kiihkeämmäksi kävi halumme kerran löytää unelmiemme luvattu maa.

Jokapäiväinen aherruksemme ja ponnistelumme tuntui helpolta, nyt, kun sillä oli päämaali. Jokaisen liikenevän markan panimme säästöön "oman kodin rakennusrahaston" nimellä.

Katrin oli jälleen onnistunut saada toimi eräässä virastossa. Koska se kiinnitti häntä vain 4—5 tuntia päivässä, jäi hänelle kylliksi aikaa kodin ja talouden hoitoon. Hänen lisänsä olikin välttämätön elatuksen hankinnassa, sillä minulle oli sattunut kommelluksia jos jonkinlaisia.

Musiikkiarvosteluni olivat herättäneet pahaa verta laajoissa piireissä. Minua syytettiin klassillisen musiikin, etenkin Beethovenin jumaloimisesta. Sitä vastoin en muka tajunnut nykyaikaista, varsinkaan saksalaista musiikkia, Richard Straussia. Minulta kysyttiin, enkö mahdollisesti haluaisi ruveta uutisten kerääjäksi. Vaikka tämä ehdotus syvästi loukkasi ylpeyttäni, kärsin nöyryytyksen leivän tähden. Monta palstaa en kuitenkaan ehtinyt uutisilla täyttää. Erästä epäilyttävissä olosuhteissa syttynyttä tulipaloa selostaessani tulin sanoneeksi, että se kenties oli murhapoltto. Asianomaiset katsoivat sen käyvän kunnialleen ja nostivat kanteen, josta oli seurauksena, että lehden vastaava tuomittiin sakkoihin. Juttu ei tietysti ollut mikään ansio minulle. Ja koska olin liian vanha ja hidas juoksupojaksi, ei toimituksessa ollut muutakaan minulle sopivaa virkaa.

Katriin tämä tieto teki kovin masentavan vaikutuksen. Ensi kerran huomasin hänessä katkeruutta, kun hän sanoi:

"Sinulla ei näy olevan onnea yrityksissäsi. Olet varmaan tullut takaperin tähän maailmaan."

"Eiköhän se riipu vähemmän huonosta onnesta. Päätekijä on luullakseni sinun epäkäytännöllisyytesi", päätteli hän.

Pahemmin ei tämä kohtaus kuitenkaan häirinnyt välejämme. Katri päinvastoin osoitti minulle entistä suurempaa rakkautta, ja minä puolestani aioin näyttää, ettei minulta ainakaan hyvää tahtoa puuttunut.

Erään tuttavani välityksellä sain tilapäisen laulunopettajan toimen. Kun virka myöhemmin julistettiin haettavaksi, päätin jättää paperini. Todennäköisesti olisin tällä kertaa onnistunut, jos olisin ottanut hännystakin ja pistäytynyt kumarrusmatkalle erään vaikutusvaltaisen henkilön luo. Mutta kun selkäni oli kovin jäykkä, jäi koko kumarrusmatka sikseen. Ja siihen se viransaantikin hupeni.

Mutta Katrin kekseliäisyys pelasti tälläkin kertaa aseman. Eräänä päivänä hän sanoi:

"Etkö sinä antanut laulutunteja poikamiehenä? Ansaitsit muistaakseni aika hyvin."

"Se on totta, se. Mutta kun kerran piti viedä panttiin soittokoneeni kunnallisverojen suoritukseksi, täytyi lopettaa se homma."

"Mutta voisithan nyt käyttää Sirkan pianiinoa. Hän on päivällä koulussa", jatkoi Katri innostuneena.

"Sinäpä sen sanoit!" pääsi minulta. Ja minä ihmettelin, ettei asia ennemmin ollut tullut mieleen.

Sirkka suostui mielellään ehdotukseen sanoen, että voisin ottaa vaikka sata oppilasta, — se ei häntä mitenkään häirinnyt.

Ilmoitin lehdissä, ja jos kohta en saanutkaan Sirkan mainitsemaa oppilasmäärää, saatoin kuitenkin alottaa työn.

Vaikka olin päättänyt panna kirjailijan lakkautuspalkalle, suunnittelin samoihin aikoihin suurta romaania, josta summittaisten laskujen mukaan uhkasi paisua 4—500 sivun kokoinen. Tarkoitukseni oli luoda jotakin uutta ja käänteentekevää niin hyvin sisällyksen kuin tyylin puolesta. Päätin esim. poistaa rakkaudentunnustuksista kaiken kieräilyn ja teeskentelyn ja antaa henkilöitten puhua suunsa puhtaaksi. Edelleen julistin pannaan imelät vertaukset sellaiset kuin "simasuu" ja "samettiripset", koska tuommoinen hämäryys eksyttää kehittymätöntä lukijaa. Tässä työssä antoi Katri minulle arvokasta apua. Niinpä hän kuullessaan, että päähenkilö oli nuori tyttö, vaati heti saada itse asettua tämän sijalle. Lisäksi hän sanoi, että jos teoksessa oli rakastuneita, niin ei heitä saatu millään tavoin johdattaa korvaamattomaan onnettomuuteen, vaan oli toimitettava niin, että he vanhempien vastustuksen ja monien erehdysten jälkeen vihdoin onnellisesti saivat toisensa ikiomaksi. Lupasin ottaa varteen neuvon, ja Katri ennusti, että kirjani saavuttaa suunnattoman menekin, jotta neljäs, vieläpä viideskin painos loppuu kesken.

Aikaa myöten karttui rakennusrahastomme. Se olisi ollut tuntuvasti isompi, ellei onneton viikkolehti olisi aluksi niellyt kaikkea; sitäpaitsi useat lauluoppilaistani suvaitsivat lopettaa opintonsa ja jättää tuntinsa maksamatta.

Eräänä aamuna tapahtui ihme. Katri hyöri keittiössään. Minä olin vielä sängyssä ja luin aamulehteä.

Olen aina kohdellut sanomalehden ulkosivuja niinkuin kirjan kansilehtiä. En tiedä, mikä tällä kertaa sai minut silmäilemään etusivua. Ilmoitusten joukossa oli eräs, johon katseeni pysähtyi kuin naulittuna. En ollut lukenut montakaan riviä ennenkuin ponnahdin istualleni ja aloin suurella äänellä huutaa:

Katri istahti viereeni sängyn laidalle ja kietoi kätensä kaulaani, pysyäkseen paremmin pystyssä. Osoitin tarkoitettua paikkaa sormellani, ja sitte luettiin kuorossa poski poskessa kiinni seuraava suurta huomiota herättävä viesti:

Suurenmoisen vuotuisen säästön tekee jokainen, joka nyt heti liittyy osakkaaksi vasta perustettuun asunto-osakeyhtiö Onnelaan, joka hetimiten alkaa rakentaa ensiluokkaista, kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustettua taloa Helsingin hienoimmassa kaupunginosassa. Yhtiöllä on varmat lainat ja raha-asiat, jonkavuoksi vuokrat tulevat olemaan uskomattoman alhaiset. Pieni määrä osakkeita on enää merkittävänä allekirjoittaneen luona, jolla myöskin piirustukset ja sääntöehdotus ovat nähtävinä.

Uutisen vaikutus meihin oli aivan mullistava, istuimme katsellen ihan jäykkinä eteemme, ja taivas tiesi, milloin olisimmekaan havahtuneet aatoksestamme, ellei keittiöstä olisi alkanut kuulua kauheata kohinaa.

"Hyvä Jumala! Kahvi kiehuu ylitse!" kirkaisi Katri ja hellitti kaulastani, jolloin minä kadotin tasapainoni ja keikahdin selälleni.

Mitä liekin erimielisyyttä sattunut välillämme, siinä olimme yhtenä sieluna, että oman kodin perustamisen hetki oli nyt lyönyt, vaikka sataisi vanhoja ämmiä ja piilukirveitä.

Sinä päivänä ei romaania syntynyt monta riviä, ja Katri oli myöhästyä toimestaan. Seuraavana päivänä lähdin tapaamaan sitä jaloa miestä, joka oli meille tuntematon, mutta jonka nimeen unelmamme ja toiveemme nyt mitä moninaisimmilla säikeillä kietoutuivat.

Tultuani konttoriin kysyin herra Ansiota. Apulainen huusi viereiseen huoneeseen: "onko tirehtööri siellä?" Minä huomasin esiintyneeni moukkamaisesti, kun sain ojennuksen naiselta.

Tirehtööri tuli samassa sisään, kumarsi kohteliaasti ja ojensi kätensä. Hän oli keskimittainen, puoleksi kaljupäinen, nykerönenäinen mies, jonka silmät katsoivat kummallisesti kieroon, niin että häntä oli vaikea tähystää suoraan silmiin.

Ennenkuin ehdin ilmaista asiaani kysyi tirehtööri, asuinko Helsingissä ja mikä oli toimeni. Ilmoitin, että minua syyttömästi sanottiin kirjailijaksi. Tirehtööri vilkastui ja sanoi osaaottavasti:

"Jahah, juu! Olenhan minä lukenutkin teidän kirjojanne. Tehän olette kirjoittanut sen Laulun tulipunaisesta kukosta."

"Kukostako?" sanoin minä. "Senvärisestä kukkasesta on Linnankoski kirjoittanut."

"Aivan niin, se on totta, — minulla oli muuta mielessäni. Tarkoitin kyllä viime kirjaanne, sehän oli mainio!"

Koska en ollut tullut töistäni tiliä tekemään, ilmoitin saapuneeni puhumaan uudesta asunto-osakeyhtiöstä. Tirehtööri ei ilmaissut pienintäkään kaupanteon halua, vaan kysyi, olinko perheellinen mies, ja kun vastasin myöntäen, sanoi hän, että perhe ilman kotia oli kuin lintu ilman pesää. Sitte hän alkoi loistavin värein kuvata uutta taloa, josta oli tulossa oikea Onnela. Nähtyään liikutukseni katsoi hän minua omituisen tutkivasti kulmiensa alta ja sanoi:

Oli vähällä, etten hyrähtänyt kyyneliin nuo sanat kuultuani. Olen siis taas myöhästynyt! Mitä Katri sanoo! Toruu tietysti.

"Olipa se kovin ikävää", sanoin koneellisesti, sillä vaitiolo tuntui sietämättömältä.

"Niitä on täällä perustettu niin kovin paljon humpuukiyhtiöitä, ja moni on joutunut kärsimään, niin että kun kerran saadaan kannattava, niin kaikki tahtovat päästä mukaan."

Ja hän ryhtyi uudestaan luettelemaan uuden yhtiön etuja ja mukavuuksia, helppoja vuokria, ihanaa näköalaa, terveellistä ilmaa, varmoja raha-asioita ja ties mitä.

"Eikö enää ole yhtään huoneustoa vapaana?" kysyin tehdäkseni lopun kiduttavasta epävarmuudesta.

"Jahah, juu! Antakaas olla! Osakkeiden joukossa on eräs, jonka raha-asioita minä en oikein tunne. Yhtiöömme ei oteta hulikaaneja; kaikkien pitää olla sivistynyttä, luotettavaa väkeä."

Sain tietää, että ylimmässä huonekerrassa pihan perällä oli keittiö ja kolmen huoneen "lukaali", jonka voisi saada. Meille riitti huone ja keittiö. Samassa muistin, että olimme aikoneet ottaa Sirkan luoksemme. Tirehtööri huomautti, että viisaampaa oli ottaa iso huoneusto, jotta voisi vuokrata muillekin. Sellaisessa talossa voi saada kalustetusta huoneesta 60—70 mk, ja sittekin siitä vielä tulee tappelu.

Asia ratkesi siten, että minä merkitsin tarjotun huoneuston. Tirehtööri otti paperin, johon kirjoitin nimeni ja osakkeitten määrän. Listalla näkyi 3—4 nimeä. Se ei minusta oikein vastannut tirehtöörin ilmoitusta, että osakkeet jo olivat loppuun merkityt, mutta eihän se asia minua liikuttanut.

Tuntui kuin olisi jotakin tarttunut kurkkuuni. Ymmärsin, että jos heti vaadittiin neljätuhatta markkaa, oli parasta sanoa hyvästi koko hommalle.

Tirehtööri selitti aluksi riittävän, kun suoritti viidennen osan. Se oli toista. Ja kevein mielin lähdin, luvaten pian tuoda rahat.

Katri ei ollut täysin tyytyväinen siihen, että huoneusto oli pihan puolella ja kovin korkealla, mutta kun taloon oli tulossa hissi ja vuokra ylemmissä huonekerroissa oli huokeampi, mukautui hän piankin.

Seuraavana päivänä menin uudelleen tirehtöörin luo. Tuli minun sääli rahojani, mutta kun muistin, kuinka kauniiseen tarkoitukseen ne joutuivat, laskin ne sentään ilomielin kädestäni.

"Et suinkaan tullut ilman kuittia! Jos hän tahtoo olla petollinen, menetämme rahat."

Minä juoksin takaisin sydän kurkussa, Tirehtööri nauroi ja kirjoitti paperin, käskien minun istua. Hetken päästä hän otti pöytälaatikostaan jotakin ja sanoi kuin sivumennen:

Hän pisti kynän käteeni. Minä istuuduin ja aioin juuri piirtää nimeni, kun samassa satuin nostamaan silmäni ja huomasin vastapäätä istuvan neitosen iskevän viekkaasti silmää tirehtöörille. Synkkä aavistus tuli mieleeni. Nousin ja hellitin kynästä sanoen:

"Minun vähäpätöinen nimeni ei mene vekselissä. Korkeintaan se kelpaa runonpätkän alle."

Monta päivää ei kulunut, ennenkuin sain kirjeen, jossa vaadittiin osakemaksun toista viidennestä. Tämän erän saatoin vielä omistani ja Katrin säästöistä suorittaa; sitten tulisi sedän rahojen vuoro.

Kun taas tapasin tirehtöörin, istui hän allekirjoituksellaan vahvistamassa joitakin uusia osakkeita. Otettuaan rahani hän laski painostavasti kätensä pöydälle ja sanoi:

"Nämä ne vasta ovat osakkeita, joita kannattaa omistaa! Niitä jos on muutama kymmen, ei tarvitse muuta kuin leikkelee kuponkeja ja makaa ja syljeskelee kattoon."

Sanoin että olisi ollut kovin hauska päästä hiukan helpommille päiville, mutta toistaiseksi täytyi vielä turvautua työntekoon, kun minulla ei ollut varaa hankkia osakkeita. Mutta samassa minä muistin jotakin ja sanoin:

Annoin halutun tiedon, vaikka mielestäni hänenlaisensa liikemiehen piti kysymättäkin olla siitä selvillä. Tirehtööri alkoi pitää esitelmää siitä, miten huono holhooja minä olin, kun käytin holhottini rahoja pankissa vaivaisella viiden prosentin korolla, vaikka hyvät osakkeet tuottivat 10—15, jopa 20 prosenttia. Eikö minulla ollut järkeä päässä! Huomautin, että pankki sentään oli varmin talletuspaikka, mutta hän sanoi:

"Vai varmin! Tokihan olette lukenut viimeaikaisista pankkiskandaaleista? — No, ja missä pankissa rahat ovat?"

Minä annoin pyydetyn tiedon. "Kas sitä! Paraaseen paikkaan olettekin pannut rahat! Juuri se pankki on perikadon partaalla. Olisi somaa, jos sisarentyttönne menettäisi koko omaisuutensa."

Tirehtööri pyysi mitä vakavimmin minua sijoittamaan rahat kaivososakkeihin, jotka varmasti tuottivat ainakin kymmenen prosenttia Mainittuja osakkeita oli vain rajoitettu määrä tarjolla.

Katri oli kanssani yhtä mieltä siitä, että Sirkan rahat sopi sijoittaa varmoihin osakkeihin. Tahdoin kuitenkin puhua Sirkalle itselleenkin, mutta tyttö vastasi välinpitämättömästi:

"Kyllä eno sen asian parhaiten ymmärtää. Mutta tietysti kymmenen on enemmän kuin viisi."

Aluksi kiinnitimme puolet rahoista osakkeihin. Tirehtööri otti minut vastaan suurella kunnioituksella. Huomasin, että arvoni oli kohonnut hänen silmissään viime käynnin jälkeen. Nähtyään minut hän heti lopetti työnsä, vieläpä tarjosi ryypyn, jonka kohteliaisuuden kuitenkin hylkäsin. Tirehtööri tuli hiukan hämilleen ja sanoi:

"Minäkin kannatan raittiutta, mutta kun tekee rasittavaa istumatyötä, pitää joskus saada jotakin virkistävää."

Hän otti rahat ja sanoi saavani osakekirjat sitte kun johtokunnan jäsenet olivat ne allekirjoittaneet. Muistin Katrin varoituksen ja vaadin kuittia. Tirehtööri sanoi, että se oli tarpeetonta rehellisten miesten kesken. Mutta kun huomautin, että olin vastuussa varoista, joita hoitamaan olin joutunut, suostui hän kirjoittamaan kuitin.

YHDEKSÄS LUKU.

Sirkka menee ja rakastuu silmittömästi, ja minun kasvatustaitoni tekee kuperkeikan.

Jos herra tirehtööri ei ollutkaan mikään kirjallisuuden tuntija, osoittautui hän pian ensiluokkaiseksi liikemieheksi. Hän oli oikea todistus siitä, että oikea talousnero ei kaipaa korkeampaa sivistystä, kun on vain hyvä puheenlahja ja tarvittava määrä hävyttömyyttä.

Kun yhtiön perustava kokous pidettiin, halusin minäkin olla saapuvilla. Yhtiömiehistä sanottiin useita rakennusmestareiksi. Minä pidin sitä hyvänä enteenä, koska uudesta talosta ammattimiesten käsissä tulisi kunnollinen. Puheista päättäen olivat he perillä yhtiötoimintaa koskevissa asioissa ja puhuivat asiaintuntijain tavoin vekseleistä ja kiinnityksistä. Minä olin ainoa muukalainen joukossa. En siis rohjennut pyytää puheenvuoroa, koska pelkäsin paljastavani tietämättömyyteni ja joutuvani halveksituksi. Äänestyksissä kannatin puheenjohtajaa, tirehtööriä, koska hän tuntui kaikessa tarkoittavan yhtiön parasta.

Myöhemmin huomasin, että yhtiössä oli syntymässä vastustuspuolue, vaikka se oli vähemmistönä. Enemmistö kannatti tirehtööriä, ja tämä valvoi tarkkaan, että johtokunnan jäsenet ja tilintarkastajat valittiin hänen hengenheimolaisistaan. Jos ken rohkeni olla eri mieltä, sitä hän koetti saivartelulla, pilkkanaurulla, jopa henkilökohtaisilla hyökkäyksillä musertaa. Minua ei huvittanut heittäytyä taistelun pyörteisiin. Katsoin parhaaksi antaa sananvallan ammattimiehille, koskei minun kirjallinen viisauteni ja musiikintuntemukseni tässä mitään pyhittänyt.

Kokouksesta lähdettäessä antautui tirehtööri puheisiin minun kanssani, ja se seikka nosti suuresti arvoani omissa silmissäni. Hän piti minulle vielä kerran korkean veisun yhtiömme kunniaksi. Sanoi perustaneensa kymmenittäin yhtiöitä, mutta tämä uhkasi voittaa kaikki entiset. Onnelan osakkeista maksettaisiin jonkun ajan perästä nelinkertainen nimellisarvo. Hänen osakkeistaan oli jo tarjottu enemmänkin, mutta hän ei niitä möisi hinnasta mistään. Varoitti minuakin sitä tekemästä, muutoin saisin katkerasti katua. Samalla hän huomautti, että osakemaksujen kolmas viidennes oli ensi tilassa suoritettava, sillä yhtiö tarvitsi rahoja vekseliensä lunastukseen.

"Kuinkas on niiden sedän tyttären rahojen laita? Eiköhän ole viisainta ottaa ne pankista ja sijoittaa tuottaviin osakkeihin? Tänään kuului taas pahoja uutisia samaisesta pankista. Se voi romahtaa jo huomenna, ja silloin on kaikki mennyttä."

Kotiin tultuani kerroin huoleni Katrille. Hänen neuvostaan tiedustelin pankista, oliko tirehtöörin jutussa perää. Pankkiherrat nauroivat ja kysyivät, kuka moista roskaa puhui. Hienotunteisuudesta en maininnut nimeä, vaan että olin "varmalta taholta" kuullut asian.

Kun kerroin tirehtöörille tästä, nauroi hän yksinkertaisuuttani. Tietysti pankkimiehet olivat niin ovelia, etteivät menneet sellaista tunnustamaan. Kuka siellä sitte talletuksiaan enää pitäisi!

Miten olikaan, — joka tapauksessa minä otin loputkin Sirkan rahoista ja sijoitin kasvisvoitehtaan osakkeihin, jotka lupasivat suurta voittoa.

Tuskin oli se kysymys saatu pois päiväjärjestyksestä, kun toisaalta nousi uhkaava ukkospilvi elämäni taivaalle.

Sitä mukaa kuin Sirkka unohti surunsa, alkoi pääkaupungin elämä vetää häntä pyörteisiinsä. Tunteellinen, herkkä ja avonainen luonne otti nopeasti vastaan vaikutuksia.

Ensimäiset merkit painoi kaupunkilaiselämä hänen pukuunsa. Se puoli menoerää paisui yhä suuremmaksi. Minä annoin aluksi kaikki, mitä hän pyysi, mutta sittemmin heräsi minussa ajatus opettaa hänelle säästäväisyyttä. Selitin, ettei ihmisen arvo riippunut siitä, miten oli puettu; itsekin pidin neljä tai viisi vuotta samaa vaatekappaletta. Tyttö vastasi nauraen, ettei sillä ollutkaan väliä, miten "vanha" nainut mies oli puettu.

Olisin kenties kuitenkin kukistanut turhamielisyyden epäjumalan, mutta Katri asettui tytön puolelle; hän sanoi, että nuoren tytön piti käydä hyvin puettuna, etenkin kun ei tarvinnut keltään lainata. Minä annoin asiassa sellaisen välipäätöksen, että Sirkka sai näyttää minulle neulojan laskut. Mutta he selittivät yhdestä suusta, ettei mieshenkilön sopinut urkkia, mitä kaikkea naiset tarvitsevat. Minun täytyi tunnustaa itseni voitetuksi.

Sirkan kauneus ja soitannollisuus hankki hänelle pian ihailijapiirin, joka liehui hänen liepeissään kuin mehiläisparvi kukan ympärillä. Näimme usein ikkunasta, kun hän tuli koulusta jonkun keltanokan seurassa, joka kantoi hänen kirjojaan tai nuottilaukkuansa. Alussa oli hänellä miltei joka kerta uusi liehittelijä, joskus kaksi, jopa yhtaikaa kolmekin, jotka kiihkeästi kilpailivat tytön suosiosta ja loivat murhaavia silmäyksiä toisiinsa. Lopuksi jäi vain pari hupeloa, jotka hän naisille ominaisella viekkaudella piti kiihoittamassa toistensa rakkautta ja mustasukkaisuutta, kunnes näistäkin toinen väsyi ja jätti aseman herraksi onnellisen voittajan.

Mutta niin pian kuin nuori tyttö jää yhden miehen saaliiksi, on hän mennyttä kalua. Sirkka vetäytyi yksinäisyyteen, vaipui haaveiluihin ja itki ilman syytä. Luulimme häntä sairaaksi, mutta hän antoi kierteleviä vastauksia ja koetti välttää keskustelua.

"Ei ole epäilystäkään. Sirkka on rakastunut, usko tai älä", vakuutti hän.

"On siinä ero kuin yöllä ja päivällä. Jos mies rakastuu, hoitaa hän siitä huolimatta tehtävänsä, mutta nainen kulkee ja uneksii rakastetustaan, unohtaen koko maailman. Korkeintaan hän sepustaa rakkauskirjeitä."

Huomasin Katrin alahuulesta, että hän piti tätä väitettä hirveänä loukkauksena koko naissukua kohtaan. Ajattelin jo hiukan lieventää sitä myöntämällä, että rakastunut nainen joskus lisäksi neuloo kirjoitusmaton tai palttoon nimikirjaimet sulhaselleen.

"Niin, näetkös, asia on se, että nainen ottaa alunpitäin rakkautensa syvemmältä kuin mies. Kun nainen rakastaa, hän rakastaa koko sielullaan; muu kaikki on hänelle toisarvoista. Mutta miehelle rakkaus on sivuasia", innostui Katri.

Huomasin keskustelun luistaneen pois asiasta ja palautin sen oikeille raiteille:

"Tästä asiasta riittäisi miehen ja naisen välillä kinastelua vaikka tuomiopäivään saakka. Mutta kaikissa tapauksissa on syytä olla varuillaan Sirkan suhteen, jos hän todella on saanut rakkauden houreita päähänsä."

"Eikö mitä! Rakkaus kehittää naisen tunne-elämää ja syventää hänen luonnettaan. Rakkaus se oikean taiteilijankin tekee."

Minun täytyi tunnustaa, etten ollut odottanut Katrilta tällaista perinpohjaisuutta. Melkein liikutettuna sanoin:

"Sinä voit olla oikeassa. Mutta asialla on toinenkin puoli, ja se hyvin ikävä. Mies, jota Sirkka rakastaa, saattaa tunnottomasti käyttää väärin nuoren tytön kokemattomuutta. Sellaisia konnia on Jumala paratkoon turmeltuneessa kaupungissa enemmän kuin kylliksi."

Katrin vakavista kasvoista huomasin, että asia hänestäkin oli ajattelemisen arvoinen. Mutta hän koetti ottaa kaikki parhaimmalta puoleltaan ja sanoi:

"Sirkka on vilkas, mutta hän ei ole kevytmielinen. Hän ymmärtää torjua lähentelemisyritykset, jotka uhkaavat hänen mainettaan."

Katrin luottamus ei kuitenkaan voinut minua täysin rauhoittaa. Päätin sen vuoksi vakavasti kehoittaa Sirkkaa karttamaan kaikkia epäilyttäviä miestuttavuuksia.

Eräänä iltana pistäydyin Katrin tietämättä Sirkan luo. Sain kuulla, että joku herrasmies oli käynyt hakemassa häntä ulos. Hänen huoneessaan vallitsi epäjärjestys, aivan kuin olisi kiireessä vaihdettu pukua. Pöydällä oli monenmoista pikkutavaraa: hajuvesipullo, hammasjauhetta, jonkunlaista kauneusvettä, karamellilaatikko. Piaanolla oli kukkakimppu, luultavasti ihailijalta saatu. Mutta ennen muuta kiintyi huomioni keskeneräiseen kirjeeseen, joka oli unohtunut pöydälle. En voinut vastustaa kiusausta vilkaista siihen. Kirjeen tuttavallinen sävy ja monet viittaukset yhdessä vietettyihin hauskoihin hetkiin ilmaisivat liiankin selvään, kelle se oli aiottu. Siinä laskettiin pilaa "kraapaamisesta", opettajien antamista muistutuksista ja kaikenmoisista pikkusynneistä. Istuuduin odottamaan syntipukin kotiintuloa. Aikani kuluksi aloin rangaista piaanoa — siksi kunnes saisin sen ihanan omistajattaren käsiini.

Vasta yhdentoista jälkeen tyttö tuli ja hämmästyi kovin minut nähdessään. Nuhtelin häntä aluksi myöhäisestä ulkonaolemisesta. Hän sanoi tulevansa toverin nimipäiviltä. Luotuaan lyhyen silmäyksen pöydälleen hän huomasi kirjeensä ja katsoi minuun kuin salapoliisi:

Tuntien syyllisyyteni painoin pääni alas ja mutisin jotakin, mutta sanat takertuivat kurkkuuni. Olin paljastettu…

Aloin tiedustella hänen voinnistaan, rahantarpeista ja muusta sellaisesta. Sitte kävin valmistamaan päähyökkäystä: miksi oli Sirkka typeryyttään rakastunut?

Mutta tuo veitikka teki kiertoliikkeellä minun suunnitelmani tyhjäksi.
Hän istahti äkkiä piaanon ääreen.

Luonnollisesti tahdoin. Ja vastoin tahtoani tempasi sävelten tenho minut valtoihinsa. Ja kun viimeinen akordi haihtui, olin unohtanut maan ja taivaan ja koko tytön ja mitä varten olin tullut. En mahtanut muuta kun kyynelsilmin puristaa tytön kättä ja sanoa:

Mutta kotimatkalla minä tytön kepposta muistellessani puristin nyrkkiä taskussani ja ajattelin: voi sinua julmettunutta!

Enkä kehdannut mainita Katrille sanaakaan siitä, minkä kovan kolauksen minun kasvatusopillinen viisauteni oli saanut.

KYMMENES LUKU.

Pitkin talvea oli pidetty yhtiökokouksia, varsinaisia ja ylimääräisiä, tehty päätöksiä ja purettu vanhoja.

Minä olin mukana milloin tilaisuus myönsi. Koskihan asia minuakin läheltä. Toisinaan, kun keskustelu kävi riitaiseksi, lähdin kesken pois. En näet voinut ymmärtää, miksi piti väitellä asiassa, jossa kaikkien yhteinen etu oli kysymyksessä.

Tällävälin ilmestyi rakennustontille valtava tiilikasa. Se merkitsi, että rakennustöihin vihdoin ryhdyttiin täydellä todella.

Eräänä päivänä tuli tirehtööri kovalla touhulla vastaani kadulla. Hän suvaitsi antautua puheisiin. Kertoi olevansa menossa raastuvanoikeuteen. Hänellä oli pari sotkuista vekseliasiaa. Kertoipa hän avomielisesti itseään syytettävän vekseliväärennyksestä, mutta hän kyllä toimittaisi toisen pojan "tiilenpäitä lukemaan". Ennenkuin erottiin sanoi hän:

"Jahah, juu! Nyt voitte jonakin kauniina päivänä mennä rakennuspaikalle. Siellä on perustus valmis, ja elleivät merkit petä, päästään syksyllä omaan taloon."

On mahdoton kuvata, minkä riemun nämä sanat minussa herättivät. Oma talo, oma koti! Sehän oli aina ollut rakkain unelmamme, ihanne, jota kohti ponnistelimme puutteiden ja vaikeuksien läpi. Kunnioituksemme ja kiitollisuutemme tirehtööriä kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän se asiat järjesti ja kantoi päivän kuorman ja helteen!

Kirkkaana talviaamuna käskin Katrin pukeutua. Matkan määrää en maininnut, — aioin valmistaa hänelle yllätyksen. Aikomukseni oli ottaa Sirkka mukaan; pieni aamukävely olisi tehnyt hänellekin hyvää. Mutta hänen sanottiin lähteneen ulos automobiilillä parin herrasmiehen seurassa.

Aamu oli mitä ihanin. Keväinen aurinko heloitti sinisellä taivaalla, sulava lumi virtasi tuhansina pikkupuroina. Varpuset sirkuttivat iloisina räystäillä. Kadut vilisivät hilpeitä jalankulkijoita, toiset matkasivat ajurilla tai voimavaunuilla.

"Mennään vielä vähän matkaa! Minua huvittaa nähdä eräs paikka", sanoin salaperäisenä.

Tulimme aukealle, jonka laidalla oli havumetsää, toisella lehtipuita kasvava kumpu. Siinä se nyt oli! Perustus oli laskettu, etusivun pari tiiliriviäkin muurattu.

Selittämätön ilo loisti Katrin kasvoista, koko hänen olemuksestaan, ikäänkuin olisi aurinko sadepäivänä pilkistänyt pilvien alta ja kirkastanut kaikki. Hän seisoi unelmiinsa vaipuneena, tarkasti joka kiveä kuin tahtoen ottaa ne syliinsä ja hyväillä niitä sen vuoksi, että ne ystävällisesti liittyivät yhteen tehdäkseen meille kodin, rauhaisan sataman maailman myrskyissä.

"Vielä kysyt! Syrjässä vain on. Mutta niinpä olemmekin poissa kaupungin pölystä ja kuumuudesta."

"Entä mikä näköala ja ympäristö! Se on toista kuin takapiha ja ikuisesti yksitoikkoiset tiiliseinät. Täällä me elämme kuin sadun lumotussa linnassa. Metsä ympärillämme humisee viihdyttävää kehtolauluansa, avatusta ikkunasta meitä aamulla tervehtii lintujen tuhatääninen kuoro, ja päivän päättyessä me käsikädessä istuen katsomme, kun auringon kultainen kerä painuu metsän vihreään syliin…"

"S—nan rakennusmestari on tehnyt auttamattoman virheen! Eikö se hulikaani sen vertaa ymmärrä! Jos minun silmäni hiukan välttää, silloin menee kaikki päin seiniä."

Katri pelästyi luullen humalaisen räyhäävän. Mutta minä tunsin tirehtöörin äänen. Mies tuli esiin tiilikasan takaa rahastonhoitajattarensa — etten sanoisi rakastajattarensa — kera. He kuuluivat kinastelevan jostakin rakennusta koskevasta asiasta.

"Jahah, juu! Olette tulleet taloa katsomaan. Kannattaakin! Näittekö, millaista h—tin hökkeliä tuohon viereen rakentavat! Tästä tulee talo, ettei vertaa koko Helsingissä."

Hän tirkisteli Katria omituisin kiiluvin silmyksin, mikä ei jäänyt huomaamatta hänen valppaalta vartijattareltaan. Katri joutui hämilleen, katsoi toisaalle ja kuiskasi, että lähtisimme kotiin. Tirehtööri kiipesi telineille ja pauhasi sieltä:

"Se rakennusmestarin lurjus on ottanut töihin niitä kirottuja sosialisteja, jotka eivät tee muuta kuin laiskottelevat työmaalla ja haukkuvat porvareja."

Sanoin olevan yhdentekevää, mihin puolueeseen työläiset kuuluivat, kunhan vain talo tulisi hyvä, se oli pääasia.

Mutta tirehtööri uhkasi eroittaa töistä jokikisen sosialistin ja sanoi, ettei taloon huolita niitä asumaankaan niin kauan kuin hän on isännöitsijänä.

Samassa kuului telineiltä kolaus, ikäänkuin olisi jotakin pudonnut. Näimme tirehtöörin nojaavan tukipuuta vasten ja pitelevän jalkaansa. Ennenkuin ehdin kysyä, mitä oli tapahtunut, sanoi hän: "Nyt kävi hullusti. Luulen, että katkaisin jalkani. Mutta olen tapaturmavakuutettu, ja jos yhtiö kieltäytyisi maksamasta, pyydän teitä todistamaan, miten onnettomuus tapahtui."

Hän vihelsi ajuria, mutta kun sellaista ei kuulunut, alkoi hän surkeasti valittaen ja ontuen kävellä nojaten neidon käsivarteen. Heidän mentyään kysyi Katri: "Tuoko on yhtiön isännöitsijä? Hän näyttää olevan hävytön lurjus koko mies. En usko, että hän satutti jalkaansa."

Minä kielsin häntä ajattelemasta pahaa miehestä, jolle me olimme niin paljosta kiitollisuuden velassa.

Samassa tuli paikalle keski-ikäinen mies naisen ja kolmen lapsen seurassa. Hän esitteli itsensä, sanoi olevansa yhtiön osakas; me olimme joutumassa asumaan samassa huonekerrassa, vieläpä aivan naapureina.

Käytin tilaisuutta kysyäkseni, mitä hän piti isännöitsijästä. Hän ei sanonut tuntevansa tirehtööriä, mutta kaikesta päättäen tämä oli tarmokas liikemies, jolla oli monipuolinen kokemus alallaan. Niin kauan kuin johto oli hänen käsissään naapurini uskoi yhtiön menestyvän.

"Hän satutti äsken pahasti jalkansa, tuskin pääsee pitkiin aikoihin liikkeelle."

Nyt oli meidän vuoromme hämmästyä. Arvoitus selvisi, kun myöhemmin kuulin, että tirehtööri nosti tapaturmavakuutusyhtiöltä korvausta "työkyvyttömyydestään" kymmenen markkaa päivältä ja että sairautta kesti viikkoja, jopa kuukausia. Siinä oli liikemiestä!

Edellämainittu käyntimme antoi uutta voimaa ja intoa ponnistuksiimme. Tuntui ihanalta ajatella, että joka päivä seinät kohosivat ja omakin kerroksemme pian nousisi. Iloamme eivät suuresti häirinneet ikävät viestit, joita pian alkoi kuulua työmaalta. Isännöitsijä oli joutunut erimielisyyteen työnjohtajien ja työläisten kanssa. Hän oli jo eroittanut pari kolme rakennusmestaria ja otti vihdoin itse johdon käsiinsä. Seurauksena oli, että rakennustarkastaja määräsi revittäväksi osan seinää, joka oli tehty rakennussääntöä sivuuttamalla. Se tuotti ajanhukkaa ja melkoisen tappion yhtiölle. Lopuksi puhkesi lakko sen johdosta, että isännöitsijä mielivaltaisesti eroitti työväkeä.

Sijoittaessani Sirkan rahat osakkeihin, en ollut muistanut, että hänen opintonsa nielivät paljon rahaa. Tosin oli minulla pari velkakirjaa, mutta toinen, joka sisälsi saatavan konkurssipesästä, meni mitättömäksi sen vuoksi, että olin laiminlyönyt valvonnan. Hätääntyneenä menin tirehtöörin luo ja pyysin peruuttaa viimeisen sijoitukseni. Hän nauroi ja sanoi, ettei se voinut tulla kysymykseen; kauppa oli sitova. Mutta luonnollisesti oli minulla oikeus myydä osakkeet kelle halusin ja millaisilla ehdoilla hyvänsä, vaikka kymmenkertaisesta hinnasta. Lopuksi hän ilmoitti, että minun oli ensi tilassa suoritettava osakemaksujeni neljäs viidennes, koska yhtiöllä oli lankeamassa vekseli.

Minä jouduin pahaan pulaan. Karhusin lauluoppilaitani, vaikka tuntui siltä, että he huomasivat rahapulani. Onneksi oli minulla nostamatta palkkio kyhäyksistä, jotka olin viimeksi julkaissut aikakauslehdessä.

Mutta miten ponnistinkin, en kuitenkaan onnistunut saamaan tarvittavaa summaa. En voinut lainaankaan turvata, sillä Jumala on antanut minulle sellaisen luonnon, että olen valmis antamaan muille ainoat housuni, mutta en saa suutani auki, kun minun pitäisi hommata tuttaviltani viitonen.

Katri tälläkin kertaa pelasti aseman. Hänellä oli parin kuukauden palkka nostamatta. Hän oli sen säästänyt uuden puvun hankintaan, mutta luovutti nyt mielellään sen.

Lukuvuosi läheni loppuansa. Sirkka oli käynyt kalpeaksi, laihtunut ja kärsi päänkivistystä. Hän sanoi sen johtuvan paljosta istumisesta, mutta minä arvelin siihen olevan muita syitä, vaikka pidin ne omina tietoinani. Ensiksi päättelin hänen käyttävän erästä kapinetta, jonka tarkoituksena oli tehdä vartalo siroksi ja hoikaksi. Toiseksi hän valvoi liian paljon. Miltei joka ilta hän istui teatterissa tai konsertissa. Se oli tietysti kehittävää sille, joka aikoi ottaa musiikin elämäntehtäväkseen. Mutta se kulutti hermoja.

Vieläkin eräs seikka tuotti minulle paljon huolta. Hänellä oli aina rahan tarve. Vaikka suoritin hänen täysihoitonsa ja koulumaksunsa, ahdisti hän tavan takaa minua, ottaen rukoilevan ilmeen ja sanoen: "nyt minä taas tulen kerjäämään enolta rahaa". Kielto ei olisi auttanut, sillä silloin alkoi sataa — ja kuka mies kestää naisen kyyneleitä!

Päättelin, että hänellä oli salainen rahanreikä. Arvelin toverien mahdollisesti lainailevan. Hän oli liian hyväsydäminen ja uhrautuvainen kaikkia kohtaan.

Koulun päätyttyä aloimme hommata maallemuuttoa. Soittokone piti ottaa mukaan, vaikka kulettaminen olikin hankalaa. En aikonut antaa tytön juoksennella jouten koko kesää; soittaa hänen piti, jotta sormenpäitä pakoittaisi.

Katri ei päässyt mukaan: hänen lomansa alkoi vasta juhannuksen jälkeen.
Siihen asti saisi Sirkka olla taloudenhoitajana.

Oli mitä herttaisin kesäaamu. Sirkka oli päivän kunniaksi kukitettu, ja toverit tulivat saattamaan häntä.

"Pitäkää nyt hauskaa!" toivotti Katri ja juoksi kauas jälessä huiskuttaen nenäliinallaan, kunnes juna katosi näkyvistä.

Sirkka jäi vaunusillalle. Radan varrella seisoi nuori herra, joka alkoi heiluttaa hattuansa hänelle junan kiitäessä ohi. Sirkka huusi jotakin ja huitoi käsillään, taisi lentomuiskunkin lähettää. Sitte hän tuli vaunuun ja alkoi lukea Emilie Flygare-Carlénin romaania.

YHDESTOISTA LUKU.

Sulhasmiehiä tulee taloon, mutta minä näytän, mistä viisi hirttä on poikki seinässä.

Kesä meni kuin siivillä. Syyskuun ensi päiväksi piti Sirkan saapua kaupunkiin alottamaan viimeistä kouluvuottansa. Hän oli maalla voimistunut, tullut päivänpaahtamaksi ja vereväksi. Soitellut hän oli, ei sentään läheskään niin paljoa kuin minä olisin tahtonut. Enimmän aikansa hän käytti rakkausromaanien lukemiseen ja haaveiluun — siltä ainakin minusta näytti. Vähintään pari kertaa viikossa hän kirjoitti rakastetulleen Helsinkiin, ja ellei ensi postissa tullut vastausta, kävi hän hermostuneeksi ja arveli jonkun onnettomuuden tapahtuneen. Tyttö-hupakko oli pihkaantunut nenännipukkaa myöten!

Minä olin koko kesän valmistanut suurta romaania. Ennakkolaskujen mukaan piti siitä tulla maailmaamullistava. Helsingissä viimeistelin tekeleen ja annoin sen urakalla Katrin ja Sirkan puhtaaksikirjoittaa. Katri pani ehdoksi, että omistaisin teokseni hänelle. Sirkka oli vaatimattomampi: pyysi kirjaa yhden kappaleen, kun se ilmestyisi. Minun olisi omakätisesti kirjoitettava siihen: "Sirkka Vanamolle kiitollisuudella tekijä". Lupasin siihen vielä lisätä "ikuisella". Siitä hän taas lupasi olla ikuisesti kiitollinen.

Kun olin korjannut kirjoitusvirheet, joita Sirkan työssä oli vilisemällä — ihmekös se, kun on rakastunut! — lähetin käsikirjoituksen kustantajalle.

Heti kaupunkiin tultuamme menimme katsomaan, miten pitkälle talomme oli edistynyt. Lakkoselkkaus oli vihdoin sovittu, työt jälleen saatu käyntiin. Rakennuksen ulkopuolinen osa näytti olevan valmis. Aloimme taas haaveilla, miten hauskaa tulee, kun Sirkkakin muuttaa luoksemme ja saamme kuulla kaunista soittoa joka päivä.

Samassa näin tirehtöörin tulevan seuralaisensa kanssa käsikynkässä kuin mies ja vaimo ikään. Katri ei voinut sietää moista pariskuntaa ja tahtoi lähteä kotiin. Mutta mies oli huomannut meidät ja sanoi:

"Jahah, juu! Onko oltu poissa, kun ei ole nähty kokouksissa? On tehty tärkeitä päätöksiä, osakepääomaa koroitettu ja niin poispäin. Konttorissa saatte kuulla tarkemmin."

"Rouva" katseli Katria sillä kateuden ja vihan sekaisella tunteella, jolla vanha, ruma nainen aina silmäilee nuorta ja kaunista. Nostin hattuani ja lähdin. Mutta tirehtööri lisäsi vielä:

"Teillä on maksamatta viimeinen erä osakemaksua. Se on suoritettava ensi tilassa, yhtiöllä lankeaa näinä päivinä pari vekseliä."

Tieto ei tullut yllätyksenä, ja kuitenkin se teki minuun masentavan vaikutuksen. Mistä sieppaisin yhtäkkiä ne rahat? Pohdin asiata pari päivää ja yötäkin, pääsemättä askeltakaan pitemmälle. Kohta tuli jyrkkään muotoon laadittu kirje, jossa sanottiin, että ellen heti maksaisi puuttuvaa summaa, myytäisiin osakkeeni yhtiön sääntöjen mukaan huutokaupalla. Säikähdin, mutta muistin samassa setäni, joka usein oli ollut viimeinen turvani. Sydän kurkussa juoksin kuin olisi tuli ollut nurkassa.

Setä oli huonolla tuulella, sadatteli ja noitui syksyä, joka oli niin turmiollinen luuvaloisille. Kuuntelin kärsivällisesti valitusvirren loppuun — muutoin ei olisi maksanut vaivaa edes puhua rahapulastaan. Katsoinpa eduksi asialle muutamin valituin sanoin huomauttaa, että setä oli viime aikoina tullut nuoremmaksi ja terveemmän näköiseksi, niin etten ihmettelisi, vaikka joku nuori neitonen vielä rakastuisi häneen.

Se oli kuitenkin taktillinen virhe, sillä setä sai siitä tervetulleen aiheen kehua monia valloituksiaan naismaailmassa, eikä siitä epistolasta tahtonut loppua tulla. Sitte hän tyrkkäsi minua salaperäisenä kylkeen ja kysyi, joko minulla oli perillisen toivoa. Vastasin, etten ollut vielä mitään virallista ilmoitusta saanut. Ukko näytti pettyneeltä, tuumi, että alkaisi jo niinkuin olla aika.

Tullakseni lähemmäksi asiaa rupesin puhumaan oman kodin hommasta. Hän tuntui olevan huvitettu ja sanoi:

"Vai että jo ollaan niin pitkällä! No, minkä niminen on yhtiö ja missä talo sijaitsee?"

"Olet sinäkin yhtiömies, kun et tiedä yhtiön osakepääomaa! Entä kuka on isännöitsijä?"

Mainittuani tirehtöörin kunnianarvoisan nimen kävi setä totiseksi ja vaipui syviin mietteisiin.

Hän ravisti epäilevästi päätänsä ja sanoi: "Pelkään, että olet joutunut veijarin kynsiin."

"Veijarin! Hyvä Jumala! Mitä sanotte!" huudahdin hypähtäen kauhistuneena ylös kuin olisi käärme puraissut minua.

"Niinkuin sanoin, en tunne lähemmin miestä, mutta olen kuullut hänestä paljon pahaa ja tuskin ollenkaan hyvää. On paras olla varuillaan sen herrasmiehen suhteen."

Mitä ristiriitaisimmat ajatukset riehuivat sekavissa aivoissani. Tuntui kuin olisin tullut suljetuksi pimeään, sokkeloiseen luolaan, josta oli mahdoton löytää tietä ulos.

Lopettaakseni tuskallisen vaitiolon sanoin: "Siinä tapauksessa on viisainta, etten suorita penniäkään lisää yhtiölle." Setä hymähti.

"Siinä tapauksessa menetät kaikki, mitä jo olet pannut osakkeihin. Lisäksi voi yhtiö velvoittaa sinut maksamaan eroituksen, jos myyntihinta jää alle nimellisarvon."

Mutta setä selitti, että merkintä oli sitova, siitä ei mihinkään päässyt. Yhtiölaki oli merkillisen ilkeä keksintö.

Kaikesta huolimatta hän antoi pyytämäni summan, mutta kehoitti ottamaan tarkan selon yhtiön tilasta. Jos asema tuntui horjuvalta, oli minun heti myytävä osakkeeni mihin hintaan hyvänsä, sillä parempi pieni tappio kuin suuri.

Toistaiseksi en hiiskunut mitään Sirkan rahoista, vaikka alusta lähtien ajattelin niitä enemmän kuin omiani. Jos tuhlasin omat rahani, oli se yksityisasiani, mutta minulla ei ollut oikeutta vetää holhokkiani samaan kadotukseen.

Kun lähdin tirehtöörin luo, päätin panna hänet ankaraan ristikuulusteluun. Mutta hänen tavallinen kohteliaisuutensa ja kaunopuheisuutensa riisti minulta aseet. Ajattelin, että noin vakuuttavasti ei voinut puhua se, jolla oli petos mielessä. Kun tiedustelin Sirkan rahoista, nauroi hän ja sanoi, että kaikki oli varmassa tallessa, — ei ollut pelkoon kaukaisintakaan syytä. Samalla hän jätti minulle kaivososakkeet. Pian saisin nostaa niistä osingon.

Verrattain rauhallisena lähdin kotiin. Katri sanoi, että jos Sirkan monet ihailijat tietäisivät hänellä olevan kauneutensa ja soitannollisuutensa ohella arvopapereita, kyllä pian sulhasmiehiä tulisi taloon.

Eräänä päivänä tuli Katri ilmoittamaan, että joku herrasmies tahtoi puhutella minua. Eteisessä seisoi nuori mies, joka juuri riisui palttoota yltään. Sitte hän kiversi viiksiänsä, suoristi hännystakkinsa ja järjesti kaulanauhansa — pelkäsi ehkä sen joutuneen niskaan niinkuin minun oli käynyt. Saatuaan kaikki asianmukaiseen järjestykseen astui hän juhlallisesti sisään, kumarsi ja esitteli itsensä tuomari Johanssonina. Osoitin hänelle tuolin, ja hän käytti sitä hyödykseen.

Kaikesta näkyi, että nuorukainen tahtoi tehostaa tärkeyttänsä. Hän hiveli ensimäisiä viiksenitujaan, veti näkyviin kalvosimensa osoittaakseen, että niiden puhtaus oli tyydyttävä, ja hypisteli kellonperiään, jotka nähtävästi olivat nikkeliä.

Odotin, että vieras kertoisi, mitä hänellä oli sydämellään, mutta hän näkyi odottavan, että minä kysyisin hänen asiaansa. Lopuksi hän avasi suunsa ja sanoi syvämietteisesti:

"Olen kuullut, että te olette neiti Sirkka Vanamon holhooja. Ja koska hänen vanhempansa ovat kuolleet, ajattelin kääntyä…"

Samassa tuli mieleeni sisar-vainajani viimeinen pyyntö, ja päätin menetellä ankarasti, ettei kasvattini joutuisi keljun kelkkaan istumaan. Kohdistin sulhaskokelaaseen murhaavan tulen ja sanoin musertavasti:

"Nuori herrasmies! En tunne katsantotapojanne, mutta olen siinä ijässä, ettei minua miellytä kuulla puhuttavan palturia, kun on vakavasta asiasta kysymys."

"Palturia! Suokaa anteeksi!" huudahti hän loukkaantuneena ja alkoi hermostuneesti hivellä ylähuulensa haivenia.

"Pankaa mieleenne", jatkoin, "mitä nyt sanon. Ensiksi ei ole tapana, että koulutytöt menevät naimisiin. Toiseksi kehoitan teitä menemään kotiin ja tutkimaan sydäntänne, jos teillä sellainen on."

Tämän sanottuani osoitin hänelle sitä paikkaa, mistä tie kulki ulos. Hän laski käden mahtipontisesti sydämelleen ja lausui kuin paras näyttelijä:

"Pyydän anteeksi! Neiti Vanamolla on talletuksia, ja minulla olisi tilaisuus sijoittaa ne erittäin edullisesti."

"Todella oiva näyte tunteittenne puhtaudesta! Mutta neiti Vanamon talletuksista huolehdin minä. Teillä ei ole mitään tekemistä siinä asiassa. Menkää — ja olkoon tämä käyntinne viimeinen niinkuin se oli ensimäinen!"

Tuskin oli ovi sulkeutunut sulhasmiehen jälkeen, kun Katri, joka tietysti oli kuunnellut oven takana, tuli ja sanoi:

"Mutta tuolla lailla ei sovi kohdella vierasta henkilöä! Hän teki erittäin sivistyneen ja miellyttävän vaikutuksen."

"Teillä naisilla on oma tapanne katsella asioita. Kun miehellä vain on moitteeton ulkoasu ja siro käytöstapa, on hän teidän mielestänne kaiken vanhurskauden täyttänyt."

Katri ei antanut vaikuttaa itseensä. "Sirkka on kertonut, että hän on erittäin lahjakas ja lupaava lakimies ja lisäksi hyvästä perheestä — isä on valtioneuvos tai kunnallisneuvos."

"Kauppaneuvos kaiketi, koska pojalla näkyy olevan taipumusta ahvääriin", sanoin minä ivallisesti ja jatkoin:

"Nuorukainen voi olla minkä neuvoksen poika hyvänsä, mutta minun silmissäni hän on hävytön lurjus. Mies, joka rakastaa, ei ensi työkseen kysy naisen talletuksia. Vai teinkö minä sillä tavalla, kun kosin sinua?"

Katri joutui hämilleen ja sanoi: "Eihän minulla ollutkaan mitään. Mutta ei se minusta rikos ole, jos sulhanen huolehtii tulevan vaimonsa varojen tallettamisesta. Se osoittaa käytännöllistä älyä."

Tiesin hyvin, etten tässä asiassa saisi Katrilta viimeistä sanaa.
Lausuin senvuoksi:

"Elkäämme kiistelkö! Osoittakoon tulevaisuus, kumpi meistä on oikeassa. Jos minä erehdyn, sen parempi Sirkalle. Mutta sisareni viimeinen tahto on minulle pyhä, enkä ikänä hyväksy miestä, joka ottaa Sirkan etupäässä rahojen takia."

Kaikesta päättäen oli tyttö ollut lähettyvillä ja saanut tietää, millaisen vastaanoton sulho oli saanut. Hän oli kartteleva ja harvasanainen. Nähtävästi olin koskettanut häntä arimpaan kohtaan: loukannut hänen rakkauttansa. Eikä nainen koskaan salli sitä rankaisematta tehdä.

Eräänä aamuna sain kustantajalta postipaketin — käsikirjoitukseni oli hylätty. Se oli karvas pala, mutta nielaisin sen ääneti. Olin liian ylpeä ilmaistakseni Katrille tappiotani. Itsepäisenä tarjosin kirjaani toiselle kustantajalle ja levottomana odoteltuani pari viikkoa sain vastauksen, tällä kertaa myöntävän.

Kirjani siis näki päivänvalon. Käänteentekevää ei siitä kuitenkaan tullut. Arvostelu päinvastoin piteli sitä varsin kovakouraisesti. Mutta kekseliäs kustantaja ymmärsi alleviivata sen ansiopuolet. Kun muuan aikakauslehti kirjoitti: "Jos teos olisi rakenteeltaan kiinteämpi ja esitystapa selvempää, olisi se taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani", niin kustantaja lainasi lausunnosta ainoastaan sanat "— — — taiteellisesti arvokas ja mielenkiintoinen romaani". Sellainen arvostelu ei ollut hullumpi esikoisteoksesta!

Mutta Katrin ennustus viidennen painoksen keskenloppumisesta ei ikänä toteutunut. Pahoin pelkään, että ensimäistäkin on vielä melkoinen osa kirjakauppojen hyllyillä pölyttymässä.

Mikä todistaa, ettei kirjailijan ole hyvä käyttää omaa vaimoansa arvostelijana — eikä toisenkaan muuta kuin hätätilassa!

KAHDESTOISTA LUKU.

Kun tirehtööri mainitsi osakepääoman koroittamisesta, en aavistanut, että se toimenpide koski minunkin kukkaroani. Myöhemmin sain selville, että aijottiin laskea liikkeeseen etuoikeutettuja tuhannen markan osakkeita ja että minunkin piti lunastaa pari sellaista. Sanoin kiinnittäneeni omat rahani ja osittain muidenkin varoja osakkeihin, joten minulla ei ollut tilaisuutta ottaa lisää. Tirehtööri vastasi, ettei hän ryhdy turhaan väittelyyn. Jos en hyvällä suostuisi, oli yhtiöllä keinoja minun pakoittamisekseni siihen. Ellei osakepääomaa koroitettaisi, niin yhtiö menisi nurin, ja minä menettäisin rahani. Sain siis valita kahden pahan välillä. Ja tirehtöörin mielestä oli pienempi paha se, että minä hellitin hyvällä pari tuhatta, jotta yhtiö pysyisi pystyssä.

Samoihin aikoihin oli yhtiön vuosikokous. Siitä tuli jyrykokous. Ilmassa oli sähköä. Ilkeitä huhuja kulki miehestä mieheen. Talon tiedettiin tulevan paljoa kalliimmaksi kustannusarviota. Ja koko hökötys seisoi savijaloilla: vekselien vellovalla pohjalla. Yhtiön tilit olivat sotkuiset. Vika oli johdossa. Hyökättiin rajusti tirehtööriä ja hänen aseenkantajiansa vastaan, mutta hän teki kiertoliikkeitä ja sai enemmistön kannatuksen.

Samalla kuulin, että talo vihdoinkin oli asuttavassa kunnossa. Lähdettiin katsomaan uutta kotia. Kaikki oli vielä mullin mallin ja keskeneräistä. Vaikea oli uskoa taloa siksi, joka meille oli esiintynyt niin ruusuisessa valossa. Luvattuja mukavuuksia ei näkynyt: turhaan haki hissiä ja kylpyhuonetta. Katri huokasi raskaasti ja sanoi, että kylpyhuone olisi ollut välttämätön. Kun katsoin häntä tarkemmin, ymmärsin liiankin hyvin, mitä hän tarkoitti…

Vaikka pettymyksemme olikin suuri, ei meillä ollut aikaa sitä vaikeroida. Olihan se sittenkin kauan kaivattu oma koti, jonka luomiseen olimme hikemme ja väkemme uhranneet! Jahka kaikki saataisiin järjestykseen, niin tulisi kyllä mukavaa ja hauskaa. Sirkan huone sisustettiin hänen oman makunsa mukaan. Hän otti osaa keväällä pidettäviin ylioppilaskirjoituksiin, ja minä olin iloinen kyetessäni nyt valvomaan, etteivät kaikenlaiset herrankekkaleet saaneet viekoitella tyttöä kahvilaan ja automobiiliretkille.

Uudessa kodissa saatoin taas paremmin antautua laulunopetukseen, koska Sirkan soittokone oli käytettävissäni. Se oli tärkeänä eränä tuloarviossani. Niin paljon kun olinkin ahertanut kynä kädessä, oli siitä kuitenkin hyvin vähän kertynyt kukkaroon.

Hääpäiväämme lukuunottamatta oli elämämme hauskin hetki se, jolloin muutimme uuteen kotiin. Sirkka auttoi muuttopuuhissa. Madonnankuvan nähdessään hän alkoi uteliaasti tarkastaa sitä, katsoi Katria ja sanoi:

"Jos istuisit tuossa asennossa lapsi sylissä, olisit ihan ilmetty madonna", väitti Sirkka uudelleen.

"Onko Katri kirjoittanut laulun?" ihastui Sirkka ja alkoi heti vaatia sitä lukeakseen. Eikä hän hellittänyt ennen kuin voitti. Luettuaan hän sanoi:

"Voi, jos osaisin säveltää, kirjoittaisin lauluun musiikin. Siitä tulisi erinomainen. Kuka olisi uskonut, että sinä osaat runoilla. Mutta ihmekös se, kun on runoilijan kanssa naimisissa! Jospa minäkin saisin runoilijan! Ei sentään, he ovat niin juroja ja kömpelöitä eivätkä välitä vähääkään ulkonaisesta esiintymisestään."

"Enon pitää sepittää sävellys tähän lauluun! Enohan on opiskellut musiikin teoriaa", sanoi tyttö.

"Voisihan sitä koettaa, kun pääsisi muuttopuuhista", lupasin saadakseni hänet kimpustani.

Jos talo oli kehno, olivat vuokrat sitä komeammat. Emme olleet uskoa silmiämme! Keskikaupungilla olisi helpommalla asunut. Mitä jäisi meille enää ruokaan ja vaatteisiin! Katri laski kumminkin, että liika huone tuottaisi 40—50 markkaa, mikä vähentäisi vuokraa tuntuvasti. Sirkka puolestaan lupasi ottaa asuintoverin, jos saisi siistin naisen, joka olisi päivät poissa. Se ei häiritsisi hänen opintojansa, ja se voisi tuottaa 15—20 markkaa kuussa.

Aloimme ahkerasti ilmoittaa lehdissä, mutta pitkiin aikoihin ei kukaan ottanut sitä huomioonsa. Siihen oli syynä matkan pituus ja talon kehnous. Ilmeisesti oli myöskin huoneita enemmän kuin kysyjiä.

Eräänä aamuna tuli vihdoin nuori, hienosti puettu neiti, kädessään sanomalehti, toisessa hatturasia. Hän hyväksyi huoneen ja lupasi muuttaa heti. Uusi asukas oli hyvin puhelias, kertoi omistavansa suuren muotiliikkeen. Tavarat olivat tulipalossa joutuneet hukkaan, mutta hän oli saanut korvauksen yhtiöltä. Tulipa hän siveellisellä kuohumuksella maininneeksi siitäkin, että kaupungilla oli iltasin vaarallinen liikkua hävyttömien herrojen tähden, jotka eivät antaneet naisten kulkea rauhassa.

Olimme iloisia, kun saimme Sirkalle vakavahenkisen huonekumppanin, ja kun nainen lisäksi vaikutti sivistyneeltä, ei meillä ollut mitään häntä vastaan. Vuokran hän lupasi suorittaa kuukausittain tai viikottainkin, miten vain halusimme.

Käydessäni ensi kertaa vuokraa maksamassa huomautin tirehtöörille, ettei talo ollut lupausten arvoinen ja että kauhea vuokra saattaisi varattoman osakkaan perikatoon. Hän nauroi: talo oli joka suhteessa uudenaikainen, mutta jos tahdoin nähdä huonon talon, piti minun mennä katsomaan sille ja sille kadulle sitä ja sitä taloa. Hissi kyllä puuttui, mutta minä olin nuori kiipeämään. Mitä kylpyhuoneeseen tuli, niin oli Helsingissä riittävästi saunoja, eikä siis likaisena tarvinnut olla. Huoneiden kylmyyttä oli kovasti moitittu, mutta se tuli siitä, että keskuslämmitys alussa toimi epäsäännöllisesti; se vika kyllä korjaantuisi. Vuokrat eivät isännöitsijän mielestä olleet korkeat, ja ne vielä alenisivatkin pian. Lopputuloksena oli siis, että talossa asui kuin ruhtinas palatsissaan. Ei muuta kuin maksaa vuokransa täsmällisesti, silloin kaikki menee kuin rasvattu.

Samassa tilaisuudessa jouduin todistajaksi välikohtaukseen, joka herätti minussa pahoja aavistuksia. Olin aikeissa lähteä, kun sisään tuli mies, jonka kiihtyneestä puheesta eroitin sanoja sellaisia kuin "keinottelu", "huijaus", "petkutus". Samassa hän veti tukun papereita taskustaan ja heitti ne tirehtöörille vasten naamaa huutaen: "Tuossa ovat roskapaperinne!" Tirehtööri ei ollut toipunut hämmästyksestään, kun mies jo huusi ovelta: "Kaikkien roistojen kanssa pitää joutua tekemisiin!"

Mutta mies oli jo hävinnyt. Katselin hänen hylkäämiänsä papereita ja huomasin ne kauhukseni kaivosyhtiön osakkeiksi. En malttanut olla kysymättä, olivatko kaivososakkeet arvottomia, kun mies oli ne pois heittänyt. Hän vastasi nauraen, että räyhääjä oli mielipuoli. Kysyin osinkoa; tirehtööri selitti, ettei ollut vielä päätetty, maksettaisiinko kymmenen vai viisitoista prosenttia. Hän oli ehdottanut kahtakymmentä.

Sirkan asuintoveri oli ollut meillä pari viikkoa, ja yhä salaperäisemmältä hän alkoi tuntua. Hän oli iltasin myöhään ulkona, toisinaan koko yön. Hän pyysi anteeksi, liikkeessä tehtiin ylityötä. Eräänä päivänä hänen hattukotelonsa äkkiä katosi. Aloimme pelätä pahaa, ja kun ei häntä toisenakaan päivänä kuulunut, soitin liikkeeseen, jossa hänen piti työskennellä. Sain vastaukseksi, ettei siellä ollut mitään tietoa sennimisestä henkilöstä.

Pian selvisi, mikä otus vuokralaisemme oli. Sirkka kertoi, että nainen eräänä yönä oli aikonut tulla kotiin humalaisen herrasmiehen seurassa, mutta kääntynyt takaisin huomatessaan hänen olevan hereillä. Kuinka me kauhistuimmekaan saadessamme tietää, miten läheisessä kosketuksessa Sirkka oli ollut katunaisen kanssa! Vähemmän merkitsi se, että hän hyväsydämisyydessään oli lainannut mokomalle neljäkymmentä markkaa muka aivan tilapäiseen tarpeeseen.

"Kylläpä olemme tulleet nenästä vedetyiksi! Mutta kuka siitä naisesta olisi uskonut sellaista!" päivitteli Katri.

"Siitä näet, että ulkonäkö pettää. Olkoon tämä opiksi! Paras on vaatia asukkailtamme vuokra etukäteen, niinkuin itsekin maksamme yhtiölle."

Vielä ikävämpää oli, että minä en saanut oppilaita, niinkuin olin toivonut. Matka oli liian pitkä.

Siunatuksi lopuksi ilmoitti Katri salaisuuden: saisin valmistautua vastaanottamaan iloista tapausta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Herra tirehtöörillä oli omissa nimissään suuri, komea huoneusto talossa, ja uusia hienoja huonekaluja tuotiin monta kuormallista.

Niin pian kuin isännöitsijä muutti taloon, jouduimme me muut kovan komennon alaisiksi. Tirehtöörin vanha vältti oli: "Tämä juttu jatkuu raastuvanoikeudessa". Etenkin hän valvoi ankarasti, ettei talossa saanut asua huonomaineisia, epäsiveellisyyttä harjoittavia henkilöitä — itse hän tietysti oli sen lain yläpuolella.

Ei kuitenkaan hänenkään olonsa Onnelassa ruusuilla tanssimista ollut. Mustasukkainen rakastajatar pani toimeen kohtauksia, ja naapurien yörauha tuli usein mitä ikävimmin häirityksi.

Me emme hakeneet Sirkalle uutta toveria, mutta toisen huoneen vuokrasimme eräälle työläisperheelle. Tällä kertaa menettelimme varovammin: vaadimme vuokran etukäteen. Pian kuitenkin mies joutui työttömäksi lakon takia. Emme julenneet heitä häätää, etenkin kun tiesimme, että työläiset yleensä rehellisesti maksavat parempien aikojen tultua.

Jokainen päivä lisäsi meille vaikeuksia. Sirkka alkoi sairastella. Se johtui vilustumisesta. Huoneemme olivat kosteat ja kylmät kuin kellari.

Katri oli käynyt ostamassa kimpun vereksiä kukkia, ja kun ensi parvi "vastaleivottuja" riemuhuudoin ja valkolakkiansa heilutellen kiiti alas yliopiston korkeita rappusia, lähdimme etsimään häntä. Kesti kauan ennenkuin löysimme hänet, sillä senaatintori oli kuin kuohuva, valkea meri. Sitte tulivat toverit ja ihailijat, ja pian oli tyttö kukissa kiireestä kantapäähän. Katrin kukat aivan hukkuivat noihin loistaviin ruusu- ja orvokkikimppuihin, mutta Sirkka sanoi, että ne olivat kaikista rakkaimmat.

Kesänviettomme oli kuitenkin vaikeasti järjestettävissä. Huoneustostamme oli vuokra maksettava, asuimmepa maalla tai kaupungissa. Olimme pitkin talvea ilmoittaneet, mutta emme onnistuneet saamaan sopivaa kesäasukasta.

Paljon kiusaa ja tappiota koitui meille asukkaistamme. Vaimo sairasteli, mies oli yhä työtönnä — ja monen kuukauden vuokra maksamatta. Heidät oli sanottava irti, mutta en tiedä, miksi se tuntui niin vaikealta.

Kun ei minulla ollut luontoa tehdä sitä muutoin, turvauduin hätävalheeseen. Sanoin, että olimme vuokranneet huoneuston kokonaisuudessaan. Meillä olisi ollut oikeus pidättää huonekalut vuokrasta, mutta pidimme mieluummin vahingon hyvänämme. Katri sanoi katkerasti naurahtaen:

"Sitä minäkin pelkään. Ei saisi olla sydäntä — ainoastaan kylmä, omaa etuansa laskeva järki."

Hädin saimme kokoon sen verran, että saatoimme maksaa oman vuokramme yhtiölle, sillä siltä ei ollut armoa odotettavissa.

Kesän viettoa painostivat raskaat huolet ja synkät aavistukset tulevaisuuden suhteen. Ennen muuta tuotti Sirkan asia vaikeuksia. Hänen oli määrä syksyllä lähteä ulkomaille. Mutta hänpä sanoikin jättävänsä soitto-opinnot ja ryhtyvänsä laulua harjoittamaan. Tiesin hänellä olevan hyvän lauluäänen, mutta asetuin kuitenkin vastustavalle kannalle, koska hän jo oli peräti pitkällä piaanonsoitossa. Mutta naisen itsepäisyyttä vastaan on hyödytön taistella — ja lopuksi täytyi minun taipua. Nyt kuitenkin puuttui kaikkein välttämättömin — raha. Perintö oli sijoitettu osakkeihin. Kuka muuttaisi ne takaisin rahaksi? Yritin ottaa osakkeita vastaan lainan, mutta rahamiehet eivät huolineet niitä vakuudeksi. Eikä niiden myymistä kannattanut ottaa puheeksikaan.

Kiusaannuksissani menin tirehtöörin luo ja kerroin, mitä muut ajattelivat hänen suurta voittoa tuottavista arvopapereistaan. Hän antoi lyhyitä, kiertäviä vastauksia ja päästäkseen eroon minusta asettui itse hyökkäävälle kannalle.

"Teillä on monen kuukauden vuokra suorittamatta. Maksakaa se ensi tilassa, muuten…"

Parin päivän perästä ilmoitti isännöitsijä, että koska minä en ollut maksanut vuokraani, oli yhtiö päättänyt periä sen laillista tietä. Tämä uhkaus sai minut suunniltani. Katrin tila oli nyt sellainen, että hänen oli pitänyt jättää toimensa. Minun täytyi jälleen vedota setäni avuliaisuuteen, mutta hän sanoi jo kylliksi uhranneensa minun tähteni —, jota en parhaalla tahdollanikaan voinut kieltää.

"Enkö minä pahaa pelännyt! Sinun on heti myytävä osakkeet, jos se vielä on mahdollista."

Raskain mielin lähdin kotiin. Katri ei tahtonut kuulla puhettakaan osakkeiden myynnistä. Hetikö taas pitäisi lähteä omasta kodista toisten nurkissa elää kituuttamaan? Ei! Niin pian kuin hän tulee entiselleen, tekee hän työtä yöt päivät, jotta saataisiin asua omassa kodissa.

Olin pyytänyt yhtiötä ottamaan huomioon vaikean tilani ja odottamaan. Mutta eräänä aamuna tuli haastemies. Minä seisoin kuin puulla päähän lyötynä. Koetin salata koko asiaa Katrilta, mutta hän loukkaantui ja kysyi, miksi minä en luottanut häneen.

Menin vielä kerran isännöitsijän luo ja pyysin järjestää asian, mutta hän sanoi sen jo menevän laillista latuansa. Minä sain syyttää itseäni; miksen maksanut ajoissa?

Kun minulla ei ollut varoja asianajajan palkkaamiseen, oli minun itse lähdettävä vastaamaan asiastani. Katrille en ilmoittanut mitään, sillä olin varma, että hän siinä tapauksessa tulisi oikeuteen minua rohkaisemaan.

Eräänä aamuna otti korkea oikeus jutun käsitelläkseen. Tirehtööri oli itse vetäytynyt kulissien taakse ja antanut jutun Jutkun ja Metkun asianajotoimiston huostaan.

Raastuvanoikeuden puheenjohtaja, pieni, kuivettunut, kärtyisen näköinen herra, käännähti tuolillaan, jotta se narahti pahaenteisesti. Hän rykäisi virallisen kuivasti, sijoitti lasit nokalleen, jonka väri oli sinipunainen, ja alkoi selailla pöydällä olevia papereita. Lopuksi hän aivasti ja niisti nenänsä peloittavalla ankaruudella. Minä luin kaikessa tuossa varoituksen: "arvonantoa, herraseni, te, joka olette hävyttömästi jättänyt vuokranne maksamatta".

Pöydän kummallakin sivulla istuivat neuvosherrat ikävystyneinä ja haukottelivat. Tuntui siltä kuin olisi heidät siirretty pikkutunneilta suoraan oikeuden istuntoon. Heidän elottomilla kasvoillaan saattoi lukea minulle osoitetun paheksumislausunnon: "miksette hyvällä maksanut vuokraanne, ettei meidän olisi joutavan jutun takia tarvinnut hauskasta seurasta lähteä?"

Puheenjohtaja suvaitsi kääntyä minun vaivaisen syntisen puoleeni ja kysyä, olinko haastekirjassa mainittu henkilö. Vastasin, että minulla oli kunnia olla se mies. Mutta selvästi näki, ettei sitä minään kunniana pidetty. Ja totta puhuen hävetti itseänikin olla omissa housuissani. Sata kertaa mieluummin olisin ollut joku muu henkilö — yksi noista, jotka tähän aikaan luovivat jotakin ravintolaa kohti tilatakseen maukkaan aamiaisen.

Herra puheenjohtaja alkoi ruotsiksi murtaen lukea haastekirjaa — nähtävästi minun laskuuni, vaikka minä osasin koko sepitelmän ulkoa sekä etu- että takaperin. Musertavan taidepaussin jälkeen hän kysyi, oliko minulla mitään sen johdosta sanottavaa.

Minä rykäisin — minäkin vuorostani. Mutta se ei tehnyt toivottua vaikutusta. Siltä puuttui virkamahtia. Sitte minä sanoin, että minulla oli asiakirjan johdosta yhtä ja toista sydämelläni.

Korkea oikeus osoitti hiukan vilkkautta ja asettui odottavalle kannalle. Mutta tuskin olin päässyt alkuun yhtiön perättömistä lupauksista, kun puheenjohtaja kysyi kärsimättömästi, mitä se asia tähän kuului. Vastasin, että se hipaisi jokseenkin läheltä, ja jatkoin esitystäni.

Puheenjohtaja kysyi sitte kantajalta, mitä hän arveli minun puolustuspuheestani. Siihen sanoi Jutkun ja Metkun mies julkeasti, että heidän nähdäkseen se ei vaikuttanut mitään itse asiaan. Hän vaati juttua heti päätettäväksi.

Lyhyen neuvottelun jälkeen julisti korkea oikeus päätöksen, joka meni siihen suuntaan, että minun piti heti mukisematta maksaa yhtiölle korkojen kanssa, mitä olin sille maksava, sekä oikeuskuluja niin ja niin paljon.

Kun minä maahan lyötynä ja musertuneena tulin kotiin, riensi Katri vastaani ja sanoi olevansa aivan varma, että minä olin suoriutunut voittajana. Hän ei ymmärtänyt, että lakimiehet pitelevät lakipykäliä kuin etevä peluri sakkinappuloita.

"Katri-kulta", sanoin, "mitäs minä mahdoin yksin kokonaista yhtiötä vastaan. Jos olisin voinut palkata ovelan asianajajan, olisin ehkä voittanut."

Asia jatkui laillista kulkuansa. Eräänä aamuna, kun Sirkka oli lähtenyt opistoon, tuli pari hienoa herrasmiestä, joista toisella oli salkku kainalossa. Toinen luki oikeuden päätöksen. Häikäilemättä tulivat he sisään, ja alkoivat merkitä huonekaluja, liimaten kuhunkin keltaisen lapun.

Ryöstöherrojen mentyä kiitin sydämestäni Jumalaa, ettei Katri ollut tätä murhenäytelmää näkemässä — hän oli päivää ennen siirtynyt synnytyslaitokseen.

Sattui sadepäivä, ja saattoi pitää varmana, että omaisuutemme menisi polkuhintaan. Märkinä viruivat huonekalumme, nuo meille niin tutut ja rakkaat. Sirkan pianiino oli kolhittu naarmuille.

Koko omaisuudestamme kertyi tuskin sen vertaa, että yhtiön saatava tuli kuitatuksi.

Kun Sirkka kotiin tultuaan näki huoneensa tyhjänä, jäi hän alussa aivan sanattomaksi. Minun täytyi ilmaista kaikki; mitäpä olisi hyödyttänytkään salata totuutta.

Lupasin järjestää asian parhaani mukaan, ja hän oli taas iloinen kuten ennenkin.

Vihdoin tuli Katri kotiin kantaen jotakin, jota hän piteli kuin olisi siinä ollut helposti särkyvä esine. Hän laski sen sänkyyn, oikaisihe ja sanoi veitikkamaisesti hymyillen:

Kun hän sitte katsoi ympärilleen ja näki, että huone oli tyhjä, säikähti hän niin että pelkäsin hänen pyörtyvän ja otin hänestä kiinni. Mutta hän sanoi:

Hän istahti sängyn laidalle — ryöstömiehet olivat vieneet tuolit. Hän oli kalpea ja vapisi.

Ja hän puristi sitä rintaansa vasten aivan kuin olisi tahtonut sydänverellään sitä lämmittää…

NELJÄSTOISTA LUKU.

"Mutta mitä sanoo setä, kun saa kuulla, että meille onkin tullut poika!" nauroi Katri eräänä aamuna kylvettäessään lasta keittiön astiasoikossa.

Mutta Katri väitti, että lapsi oli hänen, hän antaa sille nimen. Minä huomautin vaatimattomasti, että poika oli hiukan niinkuin minunkin. Sitä puhetta ei otettu kuuleviin korviin. Myöhemmin heillä oli pitkä ja perinpohjainen neuvottelu lapsen nimestä. Koko almanakka tutkittiin kannesta kanteen.

Nähdessäni, millä sanomattomalla rakkaudella Katri katseli esikoistaan, tunsin suurta iloa, mutta samalla syvää surua sydämessäni. Tulevaisuus näytti nyt synkemmältä kuin milloinkaan. Katrin oli täytynyt jättää paikkansa voidakseen hoitaa lastaan. Lauluoppilaani olivat huvenneet olemattomiin. Olin tarjonnut erästä näytelmääni teatterille, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen se hylättiin. Emme edes olleet onnistuneet saamaan vuokralaista tyhjään huoneesemme, vaikka olimme panneet suuret rahat ilmoituksiin. Kuin uhkaava Damokleen miekka häilyi vuokravelka yllämme, eikä ollut armoa odotettavissa.

Kaikkein pahimmin painoi kuitenkin Sirkan kohtalo minua. Hänen kehutut osakkeensa eivät tuottaneet mitään. Minussa vakaantui yhä enemmän se käsitys, että niiden arvo oli tuottonsa mukainen. Pankkiosakkeet myin nimellisarvosta erään liiketoimiston välityksellä. Setä väitti, että minua oli taaskin hävyttömästi kynitty, sillä osakkeiden arvo oli pörssissä kolminkertainen.

Eräänä päivänä kutsui isännöitsijä minut puheilleen — vuokravelan takia tietenkin. Hän kohteli minua kylmästi, sanoen minua huonoksi yhtiömieheksi ja kehoittaen minua myymään osakkeeni; muussa tapauksessa myyttäisi yhtiö ne pakkohuutokaupalla. Minä käytin tilaisuutta ja kysyin, miten niiden kaivososakkeiden laita oli. Hän vastasi, ettei hän nyt joutanut enempiin keskusteluihin. Mutta minä päätin pysyä lujana ja sanoin:

"Turha on sitä teille selittää. Te ette ole mikään liikemies ettekä ymmärrä osakkeiden arvoa."

"Jos teissä on rahtunen rehellisyyttä, niin myöntäkää, että osakkeet ovat paljasta, käärepaperia."

Hän oli hetken ääneti ikäänkuin olisi arvioinut vastustajansa voimia ja sanoi sitten:

"No, jos tahdotte, niin olkoon sanottu, että kaivosyhtiö juuri jättää vararikkoanomuksen, mutta me muodostamme uuden yhtiön."

"Totuus esiin!" huusin minä sellaisella voimalla, että tirehtööri otti askeleen takaperin.

Hän haki sanoja vastaukseen, mutta minä kuulin vain epäselvää mutinaa.
Se riitti minulle.

"Vähänkös sellaista sattuu! Liike-elämä on arpajaispeliä. Te teette panoksen, mutta sattuu tyhjä arpa. No, mitä siitä. Toisella kertaa voitte voittaa."

Moinen kiemurteleminen viilsi minua kuin olisin saanut puukonpiston.
Astuin uhkaavana tirehtööriä kohti ja sanoin:

"Mutta minulla ei ole rahoja uuteen panokseen. Sitäpaitsi olen vastuunalainen sisarentyttäreni rahoista, jotka olivat uskotut hoitooni, tietäkää se!"

"Mitä minulla on teidän sisarentyttärenne kanssa tekemistä!" murahti hän olkapäitään ylenkatseellisesti kohauttaen.

Tirehtööri nauroi. Hän näytti pikemmin iloitsevan kuin loukkaantuneen sanoistani.

"Hyvä että huusitte niin kovaa, että kuulivat sen viereisessä huoneessa. Juttu jatkuu raastuvanoikeudessa!"

Olin siinä määrin kiihtynyt, etten ensinkään oivaltanut, mitä uhkaus tarkoitti.

"Sirkka-raukka! Mitä hän nyt sanoo! Ja sinä onneton! Mikset ottanut tarkempaa selkoa asiasta?"

Mutta nyt oli katumus myöhäinen. Itku ja valitus ei auttanut. Mikä oli menetetty, se oli hukassa. Pyysin häntä olemaan puhumatta Sirkalle onnettomuudesta ainakin toistaiseksi.

Huijari ei ollut turhia uhannut. Muutaman päivän päästä sain haasteen, jossa vaadittiin edesvastausta kunnianloukkauksesta. Lakimies-lurjukset Jutku ja Metku olivat uudelleen kimpussani.

Epätoivoisena menin kertomaan sedälle kaikki. Hän piti varmana, että olin joutunut veijarien saksiin. Kun sanoin, että Sirkan perintö oli menetetty, suuttui hän yhä enemmin.

"Elä sinä syytä muuta kuin omaa tyhmyyttäsi! Huijari on menetellyt liikemiehen tavoin. Myyjä kehuu aina tavaraansa; ostajan asia on katsoa, ettei tule petetyksi."

"Setä näkyy puolustavan sitä roistoa! Sitä en toki olisi odottanut", sanoin loukattuna.

Vaikka tuntui siltä, että setä ei ymmärtänyt minua, kerroin hänelle kunnianloukkausjutusta.

"Yhä parempaa!" sanoi hän. "Menet lörpöttelemään roskaa ja sotket itsesi vielä pahemmin sen heittiön verkkoihin. On parasta, että menet pyytämään häneltä anteeksi."

"Anteeksi! En ikänä! Minä päinvastoin todistan, että hän on se, miksi häntä sanoin."

"Millä sinä sen todistat? Hänellä on ovela asianajaja, joka pistää sinut pussiin."

"Niinpä hankin minäkin lakimiehen", sanoin itsepäisesti ja jätin pahoillani sedän. Olin mennyt siinä toivossa, että hän auttaisi minua, mutta sen sijaan hän olikin soimannut. Ja ylpeydessäni minä päätin, etten enää ikinä käänny setäni puoleen, käyköön miten tahansa.

Niinpä lähdinkin Hodon ja Ahmatin asianajotoimistoon. Herrat lupasivat ottaa jutun ajaakseen ja vakuuttivat varmasti voittavani. Mutta kun kysyin palkkiota, määräsivät he niin mahdottoman summan, että lupasin hakea helpomman edustajan. Sanoin hyvästi, mutta lakiherra huomautti kohteliaasti:

Maksoin ja menin Puntin ja Pykälän lakiasiaintoimistoon. Täällä harjoitti kaksi herrasmiestä nyrkkeilyä jonkun häväistysjutun vuoksi. Lakimies seisoi syrjässä odottaen vesissä suin, että saisi edellisen lisäksi pahoinpitelyjutun ajaakseen. Tappelijat kuitenkin erosivat vaihtaen nimityksiä sellaisia kuin "aasi" ja "sika" sekä muita kohteliaisuuksia. Kutsuttuna esiin kerroin asiani. Hekin vakuuttivat, että voitto varmasti kuului minulle, ja jos kuitenkin menettäisin, niin he vetoaisivat hovioikeuteen, vaikkapa senaattiin asti.

Kun juttu ensi kerran huudettiin esille, toi huijari koko konttorihenkilökuntansa todistamaan, että minä olin häntä, kunniallista miestä, sanonut rosvoksi. Asianajajani pyysi lykkäystä näyttääkseen toteen, että rosvon nimi oli sangen sattuva miehestä, joka oli puhaltanut turvattoman orpotytön perinnön.

Sirkka viipyi eräänä iltana tavallista myöhempään ulkona. Hän tuli ilman saattajaa, mikä tapahtui hyvin harvoin. Pihalta oli valaistus jo sammutettu. Pimeässä tunsi tyttö jonkun käyvän käsivarteensa. Säikähtäen kapaisi hän rappuja ylös. Löytämättä heti avaimen reikää alkoi hän kovasti röykyttää ovea. Hyppäsin ylös, avasin oven ja laskin tytön eteiseen. Näin tumman haamun, joka aikoi livistää tiehensä.

"Täälläkö se tyttö asuu!" sanoi haamu, joka ei ollut sen vähempi henkilö kuin itse herra tirehtööri.

"Isännöitsijänä olen velvollinen valvomaan, ettei huonoja naisia asu talossa."

"Tämän tytön kunniallisuudesta vastaan minä. Mutta jos tahdotte epäsiveellisyyttä vastustaa, niin asuu täällä eräs Esa Ansio niminen heittiö, jonka elämä jättää siinä suhteessa melkoisen paljon toivomisen varaa."

Mies aikoi vetäytyä portaita alas, mutta minä sanoin hänen omilla sanoillaan:

Sirkka kertoi saman miehen häntä ennenkin vahtineen ja houkutelleen luoksensa.

Hykersin käsiäni ilosta. Nyt oli lurjus käsissäni! Tytön holhoojana en ollut ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin vetämään veijarin tilille kunniallisen tytön ahdistamisesta epäsiveellisessä tarkoituksessa. Eikä sata saivartajaa pystyisi pesemään häntä puhtaaksi.

Mutta kun puhuin asiasta naisille, pyysi Sirkka, ettei siitä puhuttaisi enempää. Tulisi poliisitutkinto ja oikeudenkäynti, ja hän saisi hävetä. Katri oli samaa mieltä. Nuoren tytön maine siitä kärsisi, niin syytön kuin hän olikin.

"Katsotaanko siis läpi sormien tuollaista konnantyötä! Mies, joka on tehnyt meille niin paljon pahaa, ryöstänyt Sirkan perinnönkin viimeistä penniä myöten!"

"Niin juuri. En aikonut sitä vielä sanoa, mutta on parasta, että tiedät, millainen heittiö sinun ahdistajasi on."

Olin varma, että hän nyt muuttaisi mielipiteensä. Mutta hän sanoi lempeästi:

"Olkoon, että se mies on tehnyt väärin meitä kohtaan. Mutta me emme saa pahaa pahalla kostaa."

Katsoin liikutettuna, melkein kyynelsilmin tyttöä, joka noin saattoi antaa anteeksi. Ajattelin samalla itseäni. Minäkin olin tehnyt väärin Sirkkaa kohtaan, olin saattanut hänet kurjuuteen, eikä hän ollut minuakaan syyttänyt.

Mutta sitä katkerampaa vihaa kantoi huijari minua kohtaan. Niin pian kuin tuli hiukankin vuokravelkaa, antoi hän haasteen. Asia meni laillista menoansa: oikeudenkäynti, tuomio, ulosmittaus. Mutta kun meillä ei enää ollut mitään otettavaa, vaativat ryöstöherrat ullakkokonttorin avaimia. Siellä oli madonnankuva pölyttyneenä nurkassaan. Toinen potkaisi Kristus-lasta otsaan, johon tuli tahra, ja sanoi:

Alas tullessaan kysyivät asunto-osakkeita. Sanoin, etten aio niitä luovuttaa. He uhkasivat mennä neuvottelemaan isännöitsijän kanssa. Parin päivän perästä ilmestyi lehtiin näin kuuluva ilmoitus:

osakeyhtiössä Onnela, å 1,000 markkaa, myydään — ellei maksua tai muuta laillista estettä tule — julkisella täkäläisessä huutokauppakamarissa pidettävällä pakkohuutokaupalla.

Ostohinnasta on puolet heti maksettava ja loput viikon kuluessa.
Muuten annetaan lähempiä tietoja myyntitilaisuudessa.

Synkässä alistuvaisuudessa katsoin tulevaisuuteen. Kuin hukkuva oljenkorteen, tartuin siihen ajatukseen, että setä tulisi ja huutaisi osakkeeni. Mutta hän ei tullut.

Osakkeista tarjottiin 100 markkaa kappaleelta. Yhtiön sääntöjen mukaan oli entisillä osakkailla etuoikeus niiden lunastamiseen.

Seuraavana päivänä lähetti huijari sanan, että minun oli heti muutettava, koska asunto oli hänen.

Sinä yönä emme saaneet unta silmäämme. Meidän ei auttanut muuta kuin lähteä etsimään huonetta, mihin voimme siirtää vähät kapistuksemme. Satoi, ja kaikki tuli likomäräksi. Sirkka huolehti lapsesta sillaikaa kun me kuletimme tavaroitamme käsikärryillä, koska meillä ei ollut varaa ottaa ajuria. Pihalla hyöriessämme huusi huijari ikkunastaan talonmiehelle:

Kuinka ne sanat viilsivätkään sydäntäni, sillä vaikka olimmekin köyhiä, oli ylpeyteni vielä lannistumaton.

Illan hämärtyessä lähdimme viimeisen kerran katsomaan rakasta kotiamme. Juuri kun aioimme lähteä sieltä vaipui Katri maahan ja itki niin toivottomasti, että luulin hänen kuolevan.

"Katri rakas! Jumala koettelee, mutta Hän ei vielä ole hyljännyt meitä.
Kaikki vielä kääntyy hyväksi."

Näin sanoen nostin hänet ylös. Viimeisen kerran painoin tutun oven kiinni. Oli tullut pimeä. Muistin madonnankuvan unohtuneen ullakolle ja lähdin sitä hakemaan. Katri lupasi odottaa kadulla.

Palatessani huomasin katulyhdyn valossa miehen, joka läheni Katria ja tarttui julkeasti häntä käsivarteen. Salaman nopeudella hyökkäsin huijaria vastaan ja iskin häntä kaikin voimin vasten naamaa, niin että hän tupertui maahan.

"Rosvo!" huusin minä. "Kaikki veit minulta, aiotko lopuksi ryöstää vaimoni!"

"Valitettavasti ei ole lakia ja oikeutta huijareita ja naisten häväisijöitä vastaan", sanoin minä ja tartuin Katrin käsivarteen.

Ja me lähdimme. Tultuamme jonkun matkaa päähän kääntyi Katri ja jäi synkkänä katsomaan. Hänen näkyi olevan mahdoton käsittää, että meidän oli iäksi jätettävä kotimme, jossa olimme niin paljon suurta uneksineet. Ja suuret kyynelkarpalot putoilivat pitkin hänen laihtuneita, kalpeita poskiaan.

"Elä itke, armaani! Jumala kyllä auttaa meitä. Rakkaus rakensi kodin — ja rakkautemme on meillä jälellä", koetin lohduttaa onnetonta, itsekin taistellen itkua vastaan.

Hän tarttui käteeni lujasti, luottavana, uskollisena. Ja me kävelimme käsi kädessä tukien toisiamme synkkää tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään toivon säde näyttänyt valaisevan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sanotaan, että kun puute astuu sisään yhdestä ovesta, menee rakkaus ulos toisesta.

Katrin ja minun suhteen tämä väite joutui häpeään. Meidän rakkautemme varttui ja vahvistui vastoinkäymisissä. Luonnollisesti meidänkin kesken tuli erimielisyyttä ja väärinymmärrystä, mutta ne unohtuivat pian. Myrskyä seurasi tyven, ja rakkauden lempeä päiväpaiste hajoitti murheen mustat pilvet.

Kun me unettoman, raskaan yön jälkeen heräsimme ahtaassa, pimeässä asunnossamme, tuntui alussa siltä kuin ei enää kannattaisi nousta jatkamaan elämää. Me olimme kuin haaksirikosta pelastuneet. Vähät tavaramme olivat sateen ryvettämät ja naarmuja täynnä; osa oli mennyt kiireessä rikki. Ilma huoneessa oli ummehtunut, seinäpaperien raoissa vilisi syöpäläisiä. Ehkä oli tästäkin viheliäisestä hökkelistä joku onneton perhe häädetty vuokravelan takia.

Emme olleet vielä pukeutuneet, kun tultiin ilmoittamaan, että ensi kuun vuokra olisi maksettava etukäteen.

"Sellaista se on, kun on köyhä. Ei kukaan luota", sanoin minä ja istahdin raskaasti huoahtaen takaisin sängyn laidalle.

Katri katseli minua ääneti, tarttui äkkiä päähäni ja veti sitä puoleensa säälitellen:

"Ei suinkaan", väitin minä, sillä kukapa kernaasti myöntäisi olevansa vanha. Katsahdin peiliin ja näin, että niin kuitenkin oli laita. Ja raskas huokaus kohosi rinnastani.

Entä Katri? Hän oli kuin haamu, surkea jäännös ennen niin kauniista ja iloisesta olennosta. Suuret, kirkkaat silmät olivat syvällä kuopissaan, äsken niin verevä iho oli lakastunut kalpeaksi. Sydäntäni vihloi katsellessani häntä. Tunsin katkeraa soimausta sisimmässäni. Pidin itseäni syyllisenä hänen onnettomuuteensa.

"Meidän täytyy kaikista huolimatta elää — lapsemme tähden", sanoi hän päättävästi.

Ja hän otti lapsen ja istuutui imettämään sitä. Nähdessään masennukseni hän jatkoi:

"Kadun sitä, että olen saattanut sinut kärsimyksiin, joihin minä yksin olen syypää."

"Ei sinun sitä tarvitse katua. Vapaasti olen kohtaloni valinnut, ei minua ole kukaan pakoittanut."

Minä istahdin hänen viereensä, silitin hänen päätänsä ja suutelin kalpeata poskea.

Hän hymyili hiljaisesti, entinen iloisuus kirkasti hetkeksi hänen piirteitään, ja hän sanoi:

KUNINGAS.

Kun nälkä suolissani kurnuttaapi, ja reiät irvistävät vaatteissain, kun vaimo vieressäni jurnuttaapi, ja kuolo kummittelee aatteissain,

ma kuningasta silloin kuvittelen ja herkkupöydän laitan linnassain, ja juhlavieraitani huvittelen, ministereitä virast' erottain.

Mun onhan laulun, aatteen valtakunta, jot' itsevaltiaana hallitsen, Sun kanssas, kuningatar, näämme unta, ja onnemme on suuri, ikuinen.

"Niin minäkö kuningatar! Luulen, että hänen korkeutensa perintöruhtinas on sairas; se oli levoton koko yön", sanoi Katri ja viihdytti lasta, joka oli ruvennut itkemään.

"Mutta sanohan, Katri, eikö ole ihmeellistä, että ihminen voi ajatuksissaan luoda aivan uuden maailman, jossa kaikki on sellaista kuin hän toivoo ja tahtoo?"

"Kyllähän se on kaunista, mutta nälkäinen vatsa ei tule toimeen kuvitteluilla, eikä talon isäntä huoli sinun runojasi vuokran maksuksi", sanoi Katri. Hänen pilassaan oli totta toinen puoli — ehkä vähän runsaamminkin.

Sirkka astui samassa sisään. Nähdessään kaiken sen surkeuden, jonka keskellä olimme, tuli hänen muotonsa kovin murheelliseksi. Huomasimme, miten hän koko sydämellään otti osaa onnettomuuteemme. Hän istahti puulaatikon syrjälle ja katseli ääneti ympärilleen. Äkkiä hän näki jotakin nurkassa ja sanoi:

"Madonna on tuolla! Madonna ja lapsi!" jatkoi hän ja silmäsi veitikkamaisesti Katria.

"Nytpä sitä taitaa joutaa säveltämään. Ei ole juuri muitakaan töitä", vastasin saadakseni tytön kimpustani.

Hänellä oli nähtävästi jotakin sydämellään, mutta hänen oli vaikea saada sitä esiin. Lopulta hän aivan kuin ohimennen sanoi:

"Voiko eno hommata hiukan rahaa minulle? Tarvitsen Schubertin laulut ja sitten… uuden… uuden…"

"Lauluihin ehkä saadaan rahoja, mutta uuden hatun ostaminen täytyy lykätä parempiin aikoihin", sanoin.

"Kyllä minä olen huono holhooja. Mikään rangaistus ei olisi minulle kyllin ankara. Jos äitivainajasi olisi tiennyt…"

Tyttö tuijotti mietteissään eteensä. Sen sijaan että olisi moittinut minua hän sanoi:

"Mutta tiedättekös, mitä minä olen keksinyt? Rupean antamaan soittotunteja, ja voin minä alotteleville lauluakin opettaa."

Ja tytön silmät säihkyivät aivan kuin hän jo puuhaisi oppilaittensa kanssa.

"Tosiaankin, tee se! Oppilaita ei sinulta tule puuttumaan — ei ainakaan miespuolisia", ihastui Katri tuumaan.

"Sirkka-rukka!" pahoittelin minä. "On surkeata, että sinun, jolla kerran oli omaisuutta, täytyy antautua leipätyöhön, vaikka opintosi ovat kesken."

"Mitä surkeata siinä on! Päinvastoin on hyvä, että opin ansaitsemaan.
Tähän asti olen vain tuhlannut rahoja."

Huomasin ihmeekseni, että Sirkassa oli tapahtumassa käänne. Hänkin oli viime aikojen kokemuksissa muuttunut, kehittynyt. Hän katseli ympärilleen ja sanoi:

"Mitä? Vieraita! Ei, kyllä me tästäpuolin saamme olla omissa oloissamme. Kun ihminen joutuu kurjuuteen, silloin kyllä ystävät pysyvät piilossa."

"Niin minustakin. Sen on kärsimys tehnyt. Antaisin polttaa käteni hiljaisella tulella, jos vain voisin hankkia takaisin hänen omaisuutensa."

Katri asetti lapsen sänkyyn ja alkoi siistitä huonetta. Minä sillaikaa vein madonnankuvan ja muuta romua ullakolle. Saatuamme huoneen näyttämään hiukan ihmisasunnolta ehdotin, että menisimme johonkin ravintolaan syömään. Mutta Katri sanoi, että siellä voisi kohdata jonkun tuttavan. Minä ymmärsin, että hän häpesi pukuaan, joka oli kulunut ja kuosiltaan vanhettunut.

"Vielä on meissä ylpeyttä. Miksi muutoin häpeäisimme köyhyyttämme, ikäänkuin se olisi rikos?" sanoin hänelle.

"Niin, mistähän se johtuu, että tuntuu niin vaikealta tunnustaa olevansa huonompi muita?"

"Ja kuitenkin vaihtuu ihmisen onni alinomaa. Köyhällä on toki se lohdutus, ettei hänen tilansa enää huonommaksi tule, jotavastoin rikas on alinomaa lankeamisen vaarassa."

Iltapäivällä tuli vieraita, niinkuin Sirkka oli ennustanut. Se oli hänen sulhasensa! Kun nuorukainen näki, että entinen siisti kotimme oli muuttunut viheliäiseksi kellarikopiksi, antoi hän meidän ymmärtää, mikä suuri armo ja kunnia meille tapahtui, kun hän suvaitsi astua köyhän kynnyksemme yli. Tämä alentuvaisuus lisäsi sitä epäedullista vaikutusta, jonka hänestä olin ensi kerralla saanut.

"Morsiameni, neiti Vanamon toivomuksesta ilmoitan, että me olemme kihloissa ja menemme naimisiin niin pian kuin mahdollista."

"Hyvä herra", sanoin minä, "jos asia osoittautuu välttämättömäksi, ei ole minun vallassani sitä vastustaa. Sallikaa minun kuitenkin kysyä, onko asemanne semmoinen, että voitte elättää vaimon?"

"Se ei ole tarpeellistakaan. Neiti Vanamolla on talletuksia. Sen on hän itse sanonut."

"Elkää antako pettää itseänne", sanoin minä. "Onnettomien asianhaarojen johdosta on neiti Vanamo menettänyt kaiken omaisuutensa."

Ylkämiehen muoto oli äkkiä muuttunut. Hän kadotti viimeisenkin kunnioituksensa ja huusi:

"Tästä seikasta aion ottaa selvän, ja jos asia on tosi, niin en onnittele teitä!"

Seuraavana aamuna sain pari kirjettä. Toinen oli sulhaselta. Hän haukkui minua silmät, korvat täyteen ja sanoi nostavansa oikeusjutun minua vastaan kavalluksesta ja uskottujen varojen väärinkäytöstä. Pitkin matkaa hän puheli "vaimoni varoista" ja "yhteisestä omaisuudestamme". Minä olin kumminkin kylliksi vanha osatakseni oikein arvostella moisia purkauksia, ja hänen puheensa kavalluksesta olisi herättänyt naurua, ellei se olisi ollut yhteydessä niin vakavan asian kanssa kuin Sirkan omaisuuden menetys oli.

Enemmän huolta tuotti toinen kirje. Siinä asianajajani ilmoitti, että tirehtöörin nostama kunnianloukkausjuttu oli tulossa uudestaan esille ja että minun oli hankittava todisteita syytökseni tueksi, koska oikeus tuskin enää myöntäisi lykkäystä. Rivien välistä saattoi lukea, että juttu oli päättyvä minulle huonosti. Kirjelmän lopussa pyydettiin minua samalla käymään suorittamassa asianajopalkkio.

Mutta kaikista pahinta oli, että Sirkka tuli illalla itkien ja valittaen, silmät turvonneina ja sydän syttä mustempana, heittäytyi lattialle, vieritteli itseänsä ja voihki, ettei hän tahdo elää.

"Hän ei enää rakasta minua! Hän on hyljännyt minut! Voi minua onnetonta! Minä hukutan itseni!" vaikeroi tyttö-parka.

"Sulhosiko hyljännyt! Se mies ei todellakaan ole sinun surusi ja kyyneleittesi arvoinen. Lurjus hän on, joka rakkautta teeskennellen on yksinomaan tavoitellut omaisuuttasi."

"Eno ei saa puhua noin hänestä! Minä en salli sitä, minä rakastan häntä!"

"Mutta kuulehan toki, mitä minä sanon. Niin pian kuin kerroin sulhasellesi, että olet menettänyt rahasi, oli hän heti valmis hylkäämään sinut. Todistaako se rakkautta!"

"Sen vuoksi että tahdoin paljastaa hänen oikean luonteensa. Ei, Sirkka rakas, pyyhi sinä kyyneleesi ja kiitä Jumalaa, että pelastuit vaarasta joutua huonon miehen vaimoksi."

Ja hän alkoi uudelleen itkeä. Jätin hänet, sillä olin varma, että hän huomenna katselisi asioita toisessa valossa.

Vieläkin tuli Jobin posti. Kustantajani oli hyljännyt uuden teokseni sen "raskaan tyylin ja pessimistisen maailmankatsomuksen" vuoksi. Tämä pettymys löi minut aivan lamaan.

Pienokaisemme oli sairastunut nähtävästi vilustumisesta muuttohommissa.
Katri oli kovin huolissaan ja valvoi yöt päivät sen vieressä.

Olin pari viime päivää hautonut kolkkoa suunnitelmaa. Karkoitin sen, mutta se palasi yhä itsepintaisempana. Minussa alkoi juurtua ajatus, että koko elämäni oli hyödytön ja ilman tarkoitusta. Olinhan saattanut itseni ja perheeni perikadon partaalle ja tuhonnut lisäksi holhottini elämän.

Kun Katrin illalla piti viedä lapsemme sairaalaan, ryhdyin panemaan päätöstäni täytäntöön. Menin ullakolle, otettuani mukaani nuoranpätkän.

Oli myrskyinen kuutamoilta. Sysimustia repaleisia pilviä ajelehti taivaalla, peittäen kuun milloin puoleksi, milloin kokonaan.

Ajattelin vielä hetken, miltä tuntui kuolla, ja tulin siihen tulokseen, ettei se ollut ainakaan pahempaa kuin se elämä, johon olin suistunut. Sinä hetkenä unohdin itseni, Katrin, lapseni, Sirkan — kaikki, mitä minulle oli ollut rakasta ja kallista elämässä. Ajattelin vain lepoa, unhotusta, jonka kuolema tuottaisi. Olin suunniltani.

Otin köyden, viskasin toisen pään katon tukipuun yli ja aloin tehdä silmukkaa. Mutta samassa vihlova ääni sai minut keskeyttämään työni ja kuuntelemaan. Kenties se oli myrskyn kohina. Äkkiä hajosivat pilvet, ja kuu sukelsi esiin täydessä kirkkaudessaan. Silmäni sattuivat nurkkaan, jossa häämöitti jotakin: madonna lapsineen! Pyhä neitsyt katseli minua surumielisenä, mutta samalla lempeänä, lohduttavana. Silloin muistin Katrin ja lapsen. Jättääkö heidät yksin jatkamaan toivotonta kamppailua kohtalon leppymättömiä valtoja vastaani Pelkuri, kurja raukka silloin olisin!

Köysi oli pudonnut kädestäni. Kiiruhdin alas ja kävelin kauan kadulla, antaen tuulen jäähdytellä sekavia, hourailevia aivojani.

Vihdoin menin sisään. Katri ei ollut palannut, mutta hän tuli pian ja ilmoitti, että lääkäri oli antanut rauhoittavia tietoja lapsen tilasta.

Vasta aamulla rohkenin kertoa Katrille kamalan aikeeni. Hän tuli hyvin liikutetuksi ja sanoi: "Kuinka hyvä olet, kun et jättänyt minua yksin nälkäkuoleman kanssa taistelemaan!"

KUUDESTOISTA LUKU.

Mutta yhä vaikeammaksi kävi elämämme. Meidän piti myydä tai pantata se vähä, mitä ryöstöherroilta oli jäänyt, saadaksemme jotakin syötävää. Eräänä päivänä huomasin vihkisormuksen hävinneen Katrin sormesta. Kun kysyin sitä, sanoi hän hymyillen:

Sirkka ansaitsi tunneillaan sen verran, että sai vuokransa ja ruokansa maksetuksi. Hän oli vähitellen tullut käsittäneeksi sulhasensa petollisen rakkauden ja lausui ilonsa siitä, että oli onnettomuuden välttänyt.

Kun suuremmat kirjalliset yritykseni olivat tehneet haaksirikon, turvauduin pikkutuotantoon: sepustelin kertomuksia ja runoja, vaikka palkkio oli perin niukka. Katri auttoi niin paljon kuin lapselta saattoi, mutta kaikesta huolimatta kasvoi velkataakka yhä raskaammaksi. Pienet talous- ja huonekalumme olivat vähin erin siirtyneet panttikonttoriin. Meillä ei enää ollut omaa taloutta, ja Katri oli siitä perin onneton. Söimme mitä milloinkin satuimme saamaan. Pahinta oli, että kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, ja meidät uhattiin häätää minä päivänä hyvänsä.

Kerran, kun hätä oli pahimmillaan, olimme pari päivää syömättä. Harhailin kadulla tietämättä mitä tehdä. Nälkä ja epätoivo lamauttivat tahtoni. Silloin tuli vastaani ystävä, joka kerran oli myynyt minulle onnettoman lehtensä. Hän tarjosi päivällistä. Halveksien hylkäsin ensin tarjouksen, mutta nälkä voitti. Söin kuin susi ja ajattelin, miten voisin pistää jotakin taskuuni, viedäkseni Katri-raukalle.

Ulkona ravintolan oven takana seisoi repaleinen lapsi, jonka kohmettuneessa kädessä oli jokunen kuparikolikko. Hänen rukoileva katseensa puhui paremmin kuin sanat. Olin jo astunut ohitse, kun samassa otin kukkarostani viimeisen kolikkoni ja annoin pienokaiselle, joka kiitollisena otti almun. Ja minä sanoin itselleni:

"Mikä onkaan ihminen! Äsken olin itse tyhjin vatsoin, ja nyt kun olen syönyt kyllikseni, aioin mennä tarvitsevan ohi ojentamatta auttavaa kättä."

"Ei, tästä täytyy tulla loppu! Parempi on pikainen kuolema kuin tällainen kidutus", sanoin minä.

Hän pukeutui ja lähti ulos, pyytäen minua katsomaan lasta. Vasta illalla myöhään hän palasi tuoden jotakin paperiin käärittynä.

"Missä olet ollut?" kysyin. Mutta hän vastasi kiertäen: "Olinpahan vain jossakin." Kamala aavistus lensi mieleeni. Kävin hänen käsivarteensa, puristin sitä rajusti ja sanoin: "Vastaa, onneton!" Hän istahti ja alotti:

"En aikonut sitä ilmaista. Menin työnvälitystoimistoon, ja minut lähetettiin erään herrasväen ikkunoita pesemään. Huimasi kovin päätäni seistessäni korkealla, mutta suljin silmäni ja ajattelin lasta."

Häpeän tunne valtasi minut. Tartuin hänen käteensä hellästi hyväillen ja sanoin:

"Katri rakas, sinä helmi kaikkien vaimojen joukossa, voitko antaa anteeksi, että ajattelin alentavasti sinusta?"

"Lain mukaan on aviopuolisoiden omaisuus yhteistä", sanoi hän, ja pieni naurunväre leikki hänen silmänurkassaan.

"Äiti opetti lapsena, että jakaja saa tyytyä pienempään. Mutta miksi et syö? Eikö sinun ole nälkä?"

Kun olimme menneet levolle ja valo sammutettiin, huomasin Katrin polvistuvan vuoteella ja rukoilevan niinkuin silloin kun Sirkka tuli Helsinkiin. Ja minusta tuntui, että niin vähän kuin itse olinkin ansainnut armoa, Jumalan täytyi kuulla Katria — niin hyvä, puhdas ja jalo hän minun mielestäni oli. Ja minä nukuin rauhallisemmin kuin milloinkaan onnen päivinä.

Mutta yhä synkemmäksi kävi tulevaisuus. Kuolema heilutti uhkaavana viikatettaan meidän ylitsemme, varmana voitostaan.

"Eikö meillä enää ole mitään panttiin vietävää?" Me puhuimme siitä apukeinosta jo ihan tyynesti.

En voinut katsella tuota äänetöntä tuskaa, joka viilsi kuin säilänterä ja samalla syytti minua.

Hain käsikirjoitusteni joukosta, lähdin erään lehden toimitukseen ja tarjosin sepitelmiäni. Sanottiin, että heillä oli laatikot täynnä käsikirjoituksia julkisuutta odottamassa, mutta luvattiin kuitenkin ottaa minun tuotteeni niin pian kuin tila salli. Pyysin jonkun verran etukäteen, mutta minulle vastattiin, että heillä oli periaatteena maksaa vasta kun tuote oli ilmestynyt.

Palasin kotiin ja kerroin, että olin tehnyt viimeisen ponnistukseni. Katri lähti kaupungille ja ilmoittautui työnvälitystoimistoon, mutta siellä oli satoja vuoroaan odottamassa. Ja hän palasi matkaltaan yhtä toivottomana kuin minäkin.

"Elä kiroa elämää!" sanoi Katri lempeästi nuhdellen. "Elämä on suuri, kaunis Jumalan lahja, mutta tunnottomat ihmiset ovat sen turmelleet."

Minä etsin joka nurkan, mutta en löytänyt mitään kelvollista. Lähdin ullakolle.

Madonnankuva oli siellä sopessaan… Ulosottomiehen potkusta syntynyt tahra näkyi yhä Kristus-lapsen jumalaisella otsalla. Otin taulun, käärin paperiin ja lähdin ulos.

Panttikonttori oli täynnä kurjannäköisiä, onnen hylkimiä olentoja, jotka tarjosivat viimeisiä tavaroitaan voidakseen jatkaa elämäänsä jollakulla päivällä tai kenties viikolla. Suunnattoman iso, ihravatsainen mies seisoi tiskin takana, arvioi esineitä, hyväksyi ja hylkäsi, ilman sydäntä, kylmästi, koneellisesti.

Kun takana olevat vihdoin tyrkkäsivät minut esiin, poistin nopeasti kääreen ja käänsin madonnankuvan ulospäin. Panttiherra katsoi minuun kysyvästi.

"Ei me huolita sitä. Meillä on sellaista rojua makasiinit täynnä", sanoi mies ja sysäsi madonnan syrjään, ottaen sen sijaan eräältä jätkältä vanhat housut.

Nolona ja häveten peitin kuvan ja poistuin. Kaikki katselivat minua, toiset ivallisesti, toiset ehkä säälien.

Kävelin umpimähkään katua ylös, toista alas. Väsyttyäni istahdin puistoon ja katselin onnellisempien kiirettä ja touhua.

Samassa sattui katseeni vastapäätä sijaitsevan rakennuksen seinälle, jossa näkyi isoilla kirjaimilla:

KIRJAKAUPPA JA ANTIKVARIAATTI. VANHOJA KIRJOJA JA TAIDETEOKSIA OSTETAAN.

Niinkuin olisi joku kutsunut minua hypähdin penkiltä. Astuin suurehkoon saliin, missä oli hyllyt täynnä kirjoja lattiasta kattoon ja seinät taulujen ja piirustusten peitossa. Alussa en nähnyt elävää olentoa, mutta pian huomasin kaksi herrasmiestä hartaassa keskustelussa erään taideteoksen edessä. He väittelivät niin kiivaasti, etteivät lainkaan huomanneet minun tuloani; hosuivat käsillään, puhuivat renessanssiajasta, alankomaalaisesta koulusta ja muista viisaista asioista.

Nuorempi herroista, joka näytti olevan taidekauppias, huomasi vihdoin minut ja tuli kysymään asiaani.

"Minulla olisi vanha taulu", sanoin hämilläni ja otin kuvan esiin kääröstä.

Tuskin olin sen tehnyt, kun taidekauppiaan kasvot osoittivat mitä vilkkainta mielenkiintoa. Hän sieppasi kuvan, piteli sitä päivää, vasten ja alkoi kiireesti hakea sen kulmasta tekijän nimeä.

Vanhempi herrasmies, jolla oli pitkä valkoinen parta, mutta ei hiuskarvaakaan päässä astahti myöskin esiin ja nähtyään kuvan tarttui siihen innokkaasti, sanoen:

"Tämä näyttää totisesti alkuperäiseltä", puheli taidekauppias ihmeissään. Hän silmäili minua kuin pökertyneenä. Vanha herrasmies, nähtävästi taiteentuntija, otti taulun hänen kädestään ja tarkasteli sitä huolellisesti.

"Ainakin se on hänen kouluaan, ja varmasti vanha. — Kenties jonkun oppilaan. Arvokas joka tapauksessa:"

Minäpä osasin olla vielä siksi ovela, että päätin käyttää hyväkseni heidän innostustaan. Yritin tekeytyä rauhalliseksi liikemieheksi.

"Kymmenen markkaa!" huudahti taidekauppias, ja hän ei voinut olla remahtamatta nauruun. "Sanokaa sentään kymmenen kertaa kymmenen! Sen se sietää. Tehdään siis kauppa siitä hinnasta."

En voinut muuta kuin katsella häntä hölmistyneenä. Samassa virkkoi vanha herrasmies vakavasti:

"Jos voitte tyydyttävästi selittää taulun alkuperän ja omistusoikeutenne, niin esitän, että myytte sen minulle kolmestakymmenestätuhannesta markasta! Olen konsuli S.; olette kenties kuullut, että minä päätän asioista pikaisesti enkä koskaan korolta tarjoustani. Taulu voi olla paljoa enemmän arvoinen, — ja luultavasti onkin, sen sanon suoraan. Mutta jos erehdyn, olkoon vahinko minun."

Taidekauppias kumarsi ikäänkuin kieltäytyen sekaantumasta hyvän liiketuttavan kilpailijaksi.

Kärsimysteni katkeroittamana luulin katselevani huonoa ilveilyä ja vastasin tuskastuneesti:

"Hyvä herra! Kenties olette rikas, ja teidän kannattaa kerskua rahoillanne. Mutta elkää sentähden pilkatko köyhää miestä, jolla ei ole muuta kuin tämä vanha kuva. Minäkin omistin kerran jotakin, mutta ihmisten petollisuuden tähden menetin kaikki. Luulin taululla olevan jonkun markan arvon, ja olihan toki oikeus kysyä —"

Vanha herrasmies sai minut kuitenkin varsin pian vakuutetuksi siitä, että hän oli tosissaan. Saatuaan kuulla, miten taulu oli tullut haltuuni, ja ystävällisesti urkittuaan liikaakin oloistani, hän vei minut kuin unessakävijänä kotiinsa, missä sain allekirjoittaa hänen laatimansa kauppasopimuksen, samalla kun hän kirjoitti minulle maksuosoituksen. En tiennyt, seisoinko päälläni vai jaloillani, kun läksin hänen luotansa, korvissani hänen vielä toistamansa vakuutus, ettei ollut aivan varmaa, kumpainen meistä oli tehnyt hyvät kaupat.

Luonnollisen vaiston kannustamana ryntäsin pankkiin. En vieläkään voinut uskoa, että onnenpotkaus oli tosi. Mielenkuohuni arvattavasti herätti epäilyksiä, mutta rahat luettiin eteeni! Nyt vasta aloin olla varma. En kerinnyt tarkastamaan setelitukkoa, vaan sieppasin sen ja lähdin vilistämään niin rajusti kuin olisi minun ollut saavutettava maailmanennätys pikajuoksussa. Kaadoin vastaantulijoita, ja onni oli, etten juossut automobiilin alle!

Kotiin tultuani viskasin setelit pöydälle ja aloin mielettömänä ilosta huutaa:

"Katri, Katri! Madonna! Kolmekymmentätuhatta Rubensia Harvinaisen arvokas taidekauppias! Vanha valkopartainen herra, luultavasti jonkun alankomaalaisen mestarin tekemä!"

"Ei, Kalle, vie pois rahat, mistä oletkin ne ottanut! Sinä et ole tuollaista summaa rehellisellä tavalla hankkinut."

Minun piti kertoa koko historia moneen kertaan alusta loppuun, ennenkuin sain hänet uskomaan, että todella olin madonnasta saanut rahani.

Hän lensi kuin raketti ulos ja palasi hetken päästä vetäen Sirkkaa perässään. Minä kouraisin setelitukkoa, siirsin siitä umpimähkään Sirkan eteen aimo osuuden ja sanoin:

"Tuossa on sinun perintösi! Ja siinä on kärsimyksistä! Ja tässä myötäjäisiksi, kun kerran joudut naimisiin!"

"Saat tusinan hattuja — ettei ne aina lopussa ole", sanoin minä. "Ja sullo nyt nuottisi ja lähde ulkomaille: Pietariin, Roomaan, Parisiin, Tokioon, mihin tahansa!"

Ilon kyyneleitä pyyhkien virkkoi Katri: "Ehkä se kuulee rukouksenkin!
Kuka tietää!"

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Huijaritirehtööri oli menestyksensä rohkaisemana mennyt riemukulussa voitosta voittoon. Hän pudisti uusia yhtiöitä kuin turkin hihasta, ja joka siirrossa tuli voitto hänen taskuunsa, samalla kun toiset menettivät, mitä olivat yritykseen sijoittaneet. Hän oli maneetti, joka veti metallia puoleensa. Kaiken tämän ohella hän näytteli ihmiskunnan hyväntekijää, jolla vähempiosaisten onni oli sydämellään. Tämä korkea päämäärä silmäinsä edessä hän oli päättänyt perustaa suurenmoisen kansankeittiön. "Soppa"-nimisen osuuskunnan säännöt olivat jo vahvistetut, ja yrityksen luoja katsasteli, mistä löytäisi niitä, jotka löisivät pöytään tarvittavan pääoman. Ja mikseikös niitä löytyisi! Olihan paitsi hyvää tarkoitusta odotettavissa varmat voitot ja osingot!

Niinpä kokoontui eräänä iltana tirehtöörin luo joukko lampaita, kyllin yksinkertaisia antautuakseen kerittäviksi. Tutkittiin sääntöehdotusta, tehtiin kannattavaisuuslaskelmia. Huijari levitteli käsiään aivan kuin tahtoen sulkea syliinsä koko kärsivän ihmiskunnan, jota hän niin rajattomasti rakasti, ja todisti suullisesti ja kirjallisesti, että "Soppa"-yhtiö tulee lyömään laudalta kaikki muut sensuuntaiset yritykset. Ja kuulijat uskoivat hurskaina — olihan tirehtöörin nimi kaiken takeena.

Kokouksen alkajaisiksi tirehtööri piti pitkän puheen, missä hän virallisesti ja kaunopuheisesti esitti mitä ennen oli nurkissa kuiskannut osakkeiden korvaan.

Ensiksi otettiin esille kysymys uuden yhtiön toimitusjohtajasta. Syntyi äänettömyys.

Esa Ansio oli vaatimaton mies. Hän ei tuppautunut vastuunalaiseen tehtävään, katseli alaspäin ja sanoi:

"Ellei kellään ole vastaan, niin pidetään asia päätettynä", sanoi tirehtööri ja aikoi lyödä asian kiinni, kun samassa ovi aukeni ja kaksi miestä astui sisään. He katselivat tutkivasti kokouksen jäseniä, ja toinen kysyi:

"Jahah, juu! Kyllä se olen minä!" sanoi huijari ja kumarsi kohteliaasti, ehkä toivoen saavansa yhtiömiehiä lisää "Soppa"-osuuskuntaansa.

Mutta vieraat vetivät esiin etsivän poliisin merkit ja tirehtööri Esa
Ansioon kohdistuvan — vangitsemismääräyksen.

Kokous tyrmistyi, puheenjohtaja kalpeni, mutta tyyntyi pian. Hänen kierot, sieluttomat silmänsä osoittivat viatonta hämmästystä, hän kääntyi mahtipontisella liikkeellä jäseniin ja sanoi:

"Tässä on tapahtunut ennen kuulumaton erehdys. Herrat ovat hyvät ja odottavat hetkisen. Minä palaan pian."

Hän meni eikä palannut. Kun jäsenet olivat turhaan odottaneet tunnin ajan, sanoi eräs: "Meniköhän se sitä soppaa keittämään!"

Kokous hajaantui. Soppa jäi keittämättä sillä kertaa, ja keittämättä se on tänä päivänä.

Me olimme vuokranneet vaatimattoman huoneuston ja kalustaneet sen yksinkertaisesti, mutta hauskasti. Vaikka meillä nyt olikin varoja, päätimme elää säästäväisesti. Sirkka oli matkustanut Parisiin jatkamaan lauluopintojaan. Olin ostanut hänelle uuden soittokoneen, joka nyt jäi minun haltuuni, joten saatoin taas antaa laulutunteja — talletustilinä korkotulojen lisäksi. Sen ohessa jatkoin kirjallisia töitäni. Katri oli nyt kotona, hääri keittiössä ja hoiti pienokaista. Hän oli nuortunut ja voittanut entisen hilpeytensä takaisin. Kuitenkin jäi häneen jotakin hiljaista, nöyrää, vakavaa muistona eletyistä kärsimyksistä.

Eräänä aamuna istuimme sanomalehteä lueskellen. Katri kurkisteli kihlattuja ja vihittyjä, minä ahmin päivän uutisia. Silloin sattuivat silmiini seuraavat rivit:

"HUIJARI JOUTUNUT SATIMEEN. SUUNNATTOMIA VÄÄRENNYKSIÄ JA KAVALLUKSIA SAATU ILMI.

Täkäläinen etsivä poliisi vangitsi eilen 'tirehtööri' Esa Ansion syytettynä huijauksista, joihin sisältyy lukemattomia petoksia, vekselinväärennyksiä ja kavalluksia. Mainittu veijari on vuosikymmenen ajan toiminut täällä ja perustellut kaikennimisiä yhtiöitä, joista useat ovat olleet olemassa vain paperilla. Monet herkkäuskoiset, etupäässä vähempivaraiset, ovat joutuneet hänen keinottelustaan kärsimään.

Kuulustelua varten on myöskin pidätetty muuan huijarin kanssa suhteissa ollut nainen, jota epäillään osalliseksi rikoksiin.

Odotimme jännityksellä enempää valaistusta asiaan ja koetimme arvailla, mikä tuon ovelan keinottelijan oli satimeen saattanut.

Luonnollisesti kykeni vain toinen vielä viekkaampi kukistamaan niin monipuolisesti harjaantuneen roiston. Vihollinen nousikin omasta leiristä. Käärme, jota hän oli povellaan elättänyt, pisti häntä. Naisen loukattu rakkaus, viha ja mustasukkaisuus hänet syöksi turmioon.

Nainen oli omaisuudellaan auttanut hänet satulaan. Avioliiton toivossa oli hän uhrannut kaikkensa, vaiennut veijarin pahimmista teoista, joista hänellä yksin oli tieto. Tästä kaikesta ei hän pyytänyt muuta kuin uskollisuutta, etuoikeutettua asemaa miehen sydämessä.

Tirehtööri oli ottanut konttoriinsa nuoren, sievän tytön. Hän näet rakasti kauniita naisia yhtä kiihkeästi kuin rahaa. Mutta kaksi kuningasta ei sovi samaan valtakuntaan. Tyttö eroitettiin, ja rauha vallitsi taas talossa. Mutta pian alkoi kuulua kuiskeita, että tirehtööri oli vuokrannut rakastetulleen yksityisasunnon ja vietti hauskoja hetkiä hänen seurassaan. Syntyi kohtaus, joka pani Onnelan muutenkin heikolla pohjalla lepäävän rakennuksen vapisemaan. Lemmenkateuden kiihdyttämänä alkoi loukattu puoli vaatia tirehtööriä tekemään täyttä totta naimalupauksestaan. Siinä selvittelyssä paljastui, että mies oli jo ennestään sidottu. Nainen erosi liikkeestä ja vaati rahojansa takaisin korkojen kanssa. Mutta koska liikemiehillä on periaatteena aina ottaa eikä koskaan antaa, jätti huijari vaatimuksen silleen ja kirjoitti apulaiselleen passin harmaalle paperille.

Ja apulainen lähti — lähti etsivään osastoon ilmiantamaan sulhasensa ja isäntänsä.

Kauan kesti poliisitutkintoa, uusia rikoksia paljastui joka päivä, asiakirjoja karttui kilokaupalla.

Mies, jonka mielilause oli "juttu jatkuu raastuvanoikeudessa", toivoi nyt varmaan, ettei sellaista paikkaa olisi olemassakaan.

Kun juttu ensi kerran otettiin esille, menin Katrin kera asian käsittelyä seuraamaan. Vaikka kavallusjutut olivatkin muodissa, oli oikeussali täynnä uteliaita, ja lakimiehet väittelivät vilkkaasti pykälistä.

Syytetty pysyi oikeudessa tyynenä, kuten oikean liikemiehen tulee. Hän väitti jyrkästi kaikki valheeksi, ja hänen asianajajansa Jutku ja Metku panivat koko oveluutensa liikkeelle, pestäkseen miehen puhtaaksi kuin pulmusen. Mutta lainopillinen saivartelu taittoi kärkensä tosiasioiden musertavaa painoa vastaan.

Pari päivää tämän tapauksen jälkeen otettiin tirehtöörin kunnianloukkausjuttu minua vastaan lopullisesti käsiteltäväksi. Mutta tällä kertaa ei kantaja tullut kannettansa jatkamaan, joten koko juttu raukesi. Tuntuvan loven se kuitenkin teki kukkarooni. Asianajajani oli nylkyri, mutta minä maksoin mielihyvällä, koska olin voittanut.

Kavallusjuttu lykkäytyi istunnosta toiseen; näytti siltä, että se tulisi jatkumaan monta vuotta. Jutku ja Metku yrittivät väärien todistajien avulla tehdä valkeasta mustan ja päin vastoin. Kun yleinen syyttäjä ja puolustusasianajaja olivat aikansa kiistelleet, kokoontui oikeus päätöstä antamaan. Tuomio sisälsi kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menettämistä pitkiksi ajoiksi.

Kun istunnon loputtua vankilan keltaiset vaunut ajoivat pihalle, sattui surullisenhauska kohtaus. Tuomittujen joukossa oli kuuluisa rosvo. Kun tämä oli kömpinyt vaunuihin, katseli tirehtööri häntä karsaasti, arvellen kait itsensä liian hyväksi hirtehisen seuraan. Mutta voro sanoi ilkeästi nauraen:

Vanginvartija auttoi tirehtöörin sisään ja lukitsi oven. Ja kuorma lähti liikkeelle kahleiden kalistessa.

"Hän on saanut palkkansa. Mutta miten on mahdollista, että sivistymätön mies, entinen suutari, saattoi vetää viisaampia nenästä — sinuakin?"

"Vaan eipä sinua olekaan vaikea petkuttaa. Te hengenmiehet liitelette aina yläilmoissa ja ja unohdatte sen, mitä maan päällä tapahtuu", jatkoi hän.

"Se on totta, minä olen epäkäytännöllinen enkä ollenkaan ymmärrä liikeasioita. Mutta vahingosta viisastuu. Uskallanpa vakuuttaa, etten toista kertaa anna huijarin kyniä itseäni."

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Pari vuotta oli Sirkka Vanamo opiskellut ulkomailla. Sieltä tuli tuon tuostakin kirjeitä, joissa hän innostunein sanoin kertoi edistyksistään tai kuvaili maailmankaupungin loistoa.

Viimeisessä kirjeessään hän kertoi palaavansa kotimaahan syksyllä. Silloin hän antaisi ensi konserttinsa ja lähtisi sen jälkeen kiertomatkalle maaseudulle.

Me aloimme uudelleen saada uskomme ihmisiin ja elämään sekä luottamusta hyvän ja kauniin voittoon, joka murheen päivinä oli tahtonut meissä sammua. Sanottakoon, että kärsimys jalostaa, mutta asian laita on kuitenkin usein päinvastainen. Kovat kokemukset tekevät ihmisen helposti katkeraksi, syyttäväksi, tyytymättömäksi. Etenkin jos on joutunut syyttömästi, toisten tunnottomuuden ja petollisuuden tähden kärsimään.

Edelleen lisäsi iloamme uuden perheenjäsenen ilmestyminen. Tälläkin kerralla se oli poika — vastoin sedän selvästi lausuttua toivomusta. Katri ennusti, että siitä oli tuleva onnen poika ja sen nimikin piti olla Onni. Minä tyrkytin taaskin Mattiani, mutta ei kelvannut tälläkään kerralla. Katri oli kysynyt Sirkan mielipidettä Parisista asti. Hän oli kovin ihastunut ranskalaiseen Honoré-nimeen, mutta kun se oli hiukan vaikea lausua, niin hänkin kannatti Katrin ehdotusta.

"Mitäpä siitä! Eihän meillä madonnankuvaakaan enää ole. Mitenkähän sen taulun lopulta kävi?"

En ollut rohjennut siitä tiedustaa. Hartaista pyynnöistäni hän vihdoin toi runon. Aloin vaivata päätäni, luodakseni siihen sävelmän ennenkuin Sirkka palaisi ulkomailta. Hän näet varusti joka kirjeensä jälkikirjoituksella: "Joko eno on säveltänyt sen madonnalaulun?"

Syyskuun lopulla saapui Sirkka kotimaahan. Kun laiva hiljaa läheni rantaa, näimme kaivatun vieraan seisovan yläkannella. Tyttö oli kehittynyt naiseksi, jonka piirteet taide ja elämä olivat hienostaneet.

Ennen julkista esiintymistään halusi Sirkka laulaa yksityisesti entisen opettajansa ja parin arvostelijan kuullen. Nämä olivat erittäin ihastuneita. Ääni olikin kaunis, jalokaikuinen, helkkyvä kuin hopea. Mutta vieläkin enemmän kiinnitti mieltä sielukkuus, tunteen syvyys ja herkkä antaumus, joka leimasi koko esityksen. Hänen laulunsa oli kultaa, kärsimysten tulessa puhdistettua ja karaistua. Tästä kaikesta johtui, että hänestä odotettiin jotakin erikoista.

Sanoin kyllä sepustaneeni laulupahasen, mutta se oli aivan liian mitätön julkisesti esitettäväksi. Töin tuskin se sopisi kodin piirissä laulettavaksi. Mutta Sirkka väitti umpimähkään, että siitä tulee ohjelman päänumero, ja ellei se mene yleisöön, ei hän tahdo toista kertaa esiintyä Helsingissä.

Ja hän alkoi heti pianiinon ääressä tutkia laulua, piankin vakuuttaen, että siitä tulee erinomainen ja että se se soveltuu oivallisesti hänen äänelleen ja tempperamentilleen.

Konsertin edellä hän sairasti kovaa ramppikuumetta, ei syönyt eikä juonut, käveli rauhattomana ja koetteli äänensä luistavuutta. Ja lähtikin hänen kurkustaan mitä ihanimpia liverryksiä, niin että minä, parantumaton haaveilija, näin unta kesästä ja laululinnuista keskellä synkintä syksyä.

Määräaikana oli konserttisaliin kokoontunut yleisöä "hyvä huone", s.o. ei läheskään täyttä salia, mutta kuitenkin runsaasti siihen nähden, että alottelijat usein saavat laulaa tyhjille seinille. Setä Samuli oli tietysti saanut vapaalipun ja istui aivan lavan edessä talvipalttoo yllä ja kalossit jalassa, sillä olihan taas se kirottu syksy ja jäsen kolotuksen aika. Lakin hän kuitenkin oli ottanut päästään.

Kun Sirkka astui yleisön eteen, alkoi setä ankarasti paukuttaa käsiään, saaden osan yleisöä tekemään samoin. Ensi numeroiden jälkeen olivat suosionosoitukset hillittyjä; olipa huomattavissa jonkunlaista kylmyyttäkin, mutta vähitellen tarttui esiintyjän lämpö ja innostus vastustamattomasti kuulijoihin. Kotimaisessa osastossa saivat suosionosoitukset myrskyisän luonteen. Joka numero oli toistettava, madonnalaulu vaadittiin kolmasti. Lopussa ei yleisön riemu asettunut ennenkuin laulajatar oli esittänyt monta ylimääräistä numeroa ja vieläkin kerran madonnan.

Konsertin jälkeen piiritti joukko arvostelijoita ja laulunystäviä Sirkan. Joku tahtoi haastatella häntä, toinen pyysi hänen kuvaansa johonkin lehteen, kolmas halusi kiinnittää hänet oopperayritykseen. Setä sanoi pöyhkeilevänsä siitä, että hänen suvustaan oli taiteen taivaalle uusi tähti noussut, ja tarjosi illallisen. Hän oli jo tilannut automobiilin ja tahtoi itse saattaa laulajatarta.

Ravintolassa esitteli Sirkka meille erään ystävänsä, tohtori Valtimon. Kun setä sai kuulla, että tämä oli lääkäri, lyöttäytyi hän juttusille ja otti puheenaineeksi nivelleininsä. Pelkäsimme, että hän paljastaa jalkansa ja pakoittaa tohtorin tekemään tutkimuksen.

Innostuksen ollessa ylimmillään otti setä maljan, rykäisi ja alkoi pitää puhetta. Se ei ollut mikään korkealentoinen eikä syvästi runollinen puhe, mutta erittäin sopiva tilaisuuteen. Näin hän lausui:

"Hyvät naiset ja herrat! On hetkiä ihmiselämässä, jolloin sydän ei tunne sitä, mitä kieli tahtoisi haastaa. Me olemme tänä iltana kuulleet satakielen, joka jättää varikset ja muut vaakkujat kauas taaksensa. En tahdo väittää olevani musiikin tuntija, päinvastoin, jos toden sanon, olen epämusikaalisin mies tässä talossa, tampuurimajuria lukuunottamatta. Mutta tästä huolimatta uskallan väittää, että joka sellaisella kyydillä kuin neiti Sirkka laulaa niin mutkikkaan ja monikoukeroisen laulun kuin Sevillan aarian Rosinan parturista, sitä, sanon minä, sopii sydämensä pohjasta onnitella. Sellaisella laulajattarella on loistava ura takanaan… ei kun edessään. Niinpä tyhjennän illan maljan hänen menestyksekseen ja kehoitan muita tekemään samoin. Eipä muuta kuin hei ja eläköön! Kippis!"

Ja setä tyhjensi maljansa yhdellä siemauksella ja sanoi, että jos hän olisi nuorempi eikä häntä vaivaisi reumatismi, hän pistäisi pienen polskan laulajattaren kanssa. Heti hän kuitenkin oikaisi lausuntoansa sikäli, ettei ikä hänelle kyllä haittaa tehnyt, mutta reumatismi oli viime aikoina osoittanut pahenemisen oireita.

Istuimme vielä kauan. Mieliala oli korkealla. Olihan Sirkka, holhottimme, leikannut ensimäiset laakerinsa taiteen ohdakkeisella tiellä ja kulki nyt kunniakasta tulevaisuutta kohti.

Aamulla lähti Sirkka kaupungille lukemaan päivän lehtiä. Hän oli utelias näkemään, miten arvostelu häntä kohteli. Hän palasi iloisena, josta näki, että hänellä oli syytä olla tyytyväinen. Hänen mukanaan oli tohtori Valtimo. Päättelin eilisiltaisten huomioitteni perusteella, että jotain erikoisempaa oli tekeillä.

Kun oli puheltu konsertista ja minä olin pyytänyt anteeksi setäni hieman karkeata puhetapaa, esitti tohtori asiansa. Vaikka minulla ei ollut vähintäkään syytä epäillä hänen tarkoitustensa rehellisyyttä, katsoin kuitenkin holhoojana asianmukaiseksi tutkistella tulevaa vävymiestä.

"Annan suuren arvon tunteillenne neiti Vanamoa kohtaan, mutta pyydän teitä ottamaan huomioon, että hänen taiteellinen kehityksensä on vielä kesken. Sitäpaitsi häntä painaa raskas velkataakka sen jälkeen kun hän minun kokemattomuuteni johdosta menetti koko omaisuutensa. Lyhyesti: neiti Vanamolla ei tätänykyä ole muuta kuin äänensä ja laulunsa."

"Hänen kauneutensa, taiteelliset lahjansa ja ennen kaikkea jalo tunteensa ovat herättäneet rakkauteni. Ellei teillä muuta ole minua vastaan, rohkenen pyytää hänen kättänsä ja isällistä siunaustanne."

"Pyydän huomauttaa, että olen ainoastaan holhooja. Mutta te näytätte olevan mies, joka ansaitsee luottamusta. Eikä se mainitsemani velkaantuminenkaan sentään ihan sillä kannalla ole. Niin ottakaa siis hänet, ja Jumala…"

"Tietysti sinä kuuntelit, se on selvä. No, koska olette olleet niin tyhmiä, että olette menneet rakastumaan toisiinne, niin täytyy teidän tietysti saada toisenne, vaikka tuskin uusi tyhmyys edellistä parantaa."

Ja minä otin nuorten kädet ja yhdistin ne ajatellen, että lopusta kai
Herra huolen pitää niinkuin oli pitänyt Katrista ja minustakin.

Rakastuneet menivät sivuhuoneeseen, saadakseen olla kahden kesken. Katri tuli puhumaan kihlauksesta ja häävalmistuksista. Minä sanoin, että se oli liian varhaista, ja käskin hänen mennä suohon. Hän ei kuitenkaan mennyt pitemmälle kuin keittiöön.

Mutta nyt alkoi seinän takaa kuulua naurua ja tukahtunutta läiskinää. Raotin hiljaa ovea ja huomasin, että nuoret olivat ottaneet itselleen vapauksia, jotka kuuluivat rakkauden myöhempään kehityskauteen. Yllätin heidät äkkiä, otin ankaran muodon ja sanoin:

Rakastuneet karahtivat tulipunaisiksi ja katselivat hämillään toinen lattiaan, toinen kattoon. Mutta minä jatkoin:

"Minä olin tuntenut nykyisen vaimoni viisi vuotta, eikä päähänikään pälkähtänyt suudella häntä ennen kuin olimme julkikihloissa."

"Sinä hävytön valehtelija!" torui Katri, joka huomaamattani oli hiipinyt selkäni taakse.

"No, jos joskus otin pikku muiskun, tein sen siksi, että sinun teki niin kovin mielesi."

"Ohoo, isäseni! Vai teki minun mieleni! Tämä menee liian pitkälle!" soimasi Katri ja antoi nuorille rohkaisevia silmäniskuja aivan kuin olisi sanonut: muiskailkaa te vaan, ei siitä huulet kulu!

Huomasin enemmät estelyt turhiksi sen jälkeen kun olin näin häpeällisellä tavalla tullut paljastetuksi, ja jätin nuoret rauhaan.

Jonkun viikon kuluttua vietettiin nuorten kihlajaisia. Setä Samuli sai kutsun; hän olisikin muutoin loukkaantunut kauheasti. Huomatessaan, että poika n:o 2 oli nähnyt päivänvalon, ei hänen paheksumisellaan ollut mitään rajoja. Hän sanoi paljon muun hyvän ohella:

"Niinhän se on kuin minä aina olen sanonut: minun vaatimattomimpiakaan toivomuksiani ei oteta varteen. Ja kuitenkin olen auttanut teitä yhdessä ja toisessa asiassa. Mutta kiittämättömyys on maailman palkka!"

Emme voineet puolustaa itseämme. Ainoaksi lohdutukseksi saatoimme huomauttaa sedälle, että parannus ei kenties vielä ollut myöhäistä, mutta siihen hän ei tuntunut paljoa luottavan.

Tietysti piti Sirkan kihlajaisissaan laulaa. Sen hän tekikin ilolla, ja minusta tuntui, ettei hän konsertissakaan ollut sellaisella hartaudella laulanut.

"Jättäydyitkö sinä aikoinasi yhden varaan! Minä tunsin tämän ennen kuin sen edellisen."

Minä huomautin, että nuoret tytöt valinnassaan usein erehtyvät: jättävät hyvän ja ottavat huonomman. Sirkka sanoi:

"Valitettavasti minäkin annoin turhamielisyyden johtaa itseäni harhaan.
Suostuin siihen, jolla oli sileämpi ulkokuori ja liukkaammat sanat.
Onneksi tuli onnettomuus ja paljasti miehen todellisen olemuksen."

"Missä se entinen varatuomari nyt on? Hänen isänsä piti olla valtioneuvos ja ties mitä kaikkea."

"Hän oli yhtä paljon tuomari kuin hänen isänsä valtioneuvos. Rappiolle joutunut ylioppilas, joka oli laiskotellut yliopistossa muka lakitiedettä lukien."

"Hän uhkasi vetää minut oikeuteen tulevan vaimonsa omaisuuden hukkaamisesta. Tähän päivään mennessä ei haastetta ole kuulunut."

Lopuksi en malta olla mainitsematta, että setä osoitti kihlatuille suurta huomaavaisuutta. Melkein tuntui siltä kuin hän olisi alkanut kohdistaa toivomuksensa sinnepäin, koska Katri ja minä olimme pettäneet hänen luottamuksensa. Saattoi pitää päätettynä asiana, että hän Sirkan hääpäivänä olisi paikalla reumatismineen ja shekkikirjoineen.

Katri ja minä elimme Sirkan onnessa uudelleen ensi rakkautemme ja kihlauksemme ihania kevätaikoja…

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Taaskin oli pari onnellista vuotta vierinyt. Meillä oli sillävälin ollut sanomalehdessä ilmoitus:

"SYNTYNYT.

Se oli kolmas järjestyksessä. Voitte arvata, miten setä Samuli irvisti, jos sattui tuon tiedonannon lukemaan, mikä on enemmän kuin luultavaa, sillä hän tutki hyvin tarkkaan lehtien ilmoitusosaston.

Sirkkaa on jo vuoden sanottu tohtorinrouva Valtimoksi. Hän jatkaa uutterasti lauluopintojaan ja esiintyy usein omissa konserteissa tai avustajana monenlaisissa tilaisuuksissa. Tohtori Valtimo on etevä amatööri, joka soittelee viulua ja säestää vaimoansa. Heidän onnestaan ei puutu muuta kuin… Mutta kunhan aika tulee…

Viisastuneena katkerista kokemuksistani epäilin ryhtyä toistamiseen vakinaisen kodin perustamiseen, mutta kun sain tietää eräästä luotettavien henkilöiden muodostamasta asunto-osakeyhtiöstä, liityin siihen kuitenkin osakkaaksi. Enkä ole kauppaani katunut. Tohtori Valtimokin on yhtiömiehenä ja lähimpänä naapurinamme. Me muodostamme yhteisen suuren perheen, joten meillä on joka päivä tilaisuus kuulla Sirkan laulua ja hänellä leikkiä lastemme kanssa, joita hän niin paljon rakastaa.

Teimme juuri muuttoa uuteen taloon. Saimme vielä kerran ahertaa oman kodin rakentamispuuhissa; se oli rasittava tehtävä, mutta samalla rakas ja toivoa herättävä. Huonekalut olivat jo järjestetyt, ja Katri asetteli uutimia paikoilleen. Minä autoin häntä pitäen kiinni tuolia, jolla hän seisoi. Ikkunastamme oli laaja, ihana näköala yli meren rannattoman ulapan. Aurinko meni lännessä mailleen, ja illan varjot alkoivat laskeutua yli meluavan kaupungin.

Saatuaan työnsä valmiiksi hypähti Katri alas ja horjahtui putoamaan syliini. Laskin hänet hellästi maahan.

Istuuduimme sohvalle ja katselimme ääneti toisiamme. Poveamme paisutti onni niin syvä ja täyteläinen, että mitkään sanat eivät kykene sitä ilmaisemaan. Vihdoinkin, vihdoinkin olivat murheen mustat pilvet poistuneet ja riemun päivä paistoi täydeltä terältään.

"Minusta tuntuu kuin olisi onnemme tullut aivan odottamatta", puhkesi
Katri vihdoin puhumaan.

"Odottamatta, niin, mutta ei aivan ansiotta. Olemmehan ostaneet sen vuosien pettymyksillä ja raskailla kärsimyksillä."

"Kun muistelen menneitä, raskaita aikoja, tuntuu minusta kuin kaikki olisi pahaa unta tai kauhea painajainen."

"Samoin minustakin. Ja tuntuu lisäksi kuin ei meidän sopisi syyttää ketään tai olla katkera kellekään. Kaikki on ollut meidän hyväksemme. Sillä se, joka on kestänyt onnettomuuden, ymmärtää oikein käyttää onneakin."

"Se kurja hylkiö oli tietämättään Sallimuksen kädessä välikappale, jonka avulla uusi onnemme luotiin."

"Miten olisi minun käynyt, ellet sinä olisi ollut minua tukemassa,
Katri! Sinua minun tulee kiittää kaikesta."

"Muistatko hetkeä, jolloin päätimme mennä naimisiin ja puhelimme toimeentulostamme? Sinä arvelit, että alussa tulisimme paljaalla rakkaudella toimeen."

"Ja sinä vakuutit, että rakkaus auttaa meitä vaikeuksissa. Nyt huomaan, miten oikeassa sinä olit. Rakkaus se antoi meille voimaa elämään silloin kun kaikki olivat meidät hyljänneet ja velkojat, haastemiehet ja ulosottajat olivat ainoat, jotka meitä käynnillään kunnioittivat."

Esikoisemme, joka jo käveli, vaikka mieluummin neljällä jalalla, konttasi sisään ja alkoi kiskoa pöytäliinaa. "Katri kielsi, mutta poikavekara ei ollut millänsäkään vaan raastoi kaikin voimin. Silloin Katri torui:

Säikähtyneenä juoksi lapsi äitinsä luo, kätki päänsä helmaan ja jokelsi;

"Miksi olet ruvennut peloittelemaan lasta huijarista puhumalla?
Näethän, miten se vapisee", sanoin minä.

"Minusta on mieletöntä säikyttää lapsia möröillä ja pöröillä, joita ei ole olemassa. Huijari sitävastoin on todellinen, ja on hyödyllistä jo lapsena oppia tuntemaan, että se on kauhea olento, joka tekee pahaa."

Sitte hän meni ja toi sylyksen puita ja latoi pesään. Olimme siksi vanhanaikaisia, että pidimme runollista, räiskyvää takkavalkeata kaikkia kehuttuja keskuslämmityslaitoksia parempana.

Pian leimusi pesässä iloinen tulennos. Aioin sytyttää lampun, mutta Katri sanoi, että hämärässä istuminen oli rattoisaa, etenkin kun me vietimme ensi iltaa kodissamme.

Nuorin lapsi heräsi. Hän otti pienokaisen syliinsä, siirsi tuolin takan ääreen ja istui antaen loimottavan pystyvalkean lämmittää lasta.

Ilta oli pimennyt. Kadulla syttyi lyhty toisensa perästä. Meren pinta välkehti iltaruskon sammuvassa hohteessa, ulapalla kynti laiva aaltoja kymmenien tulien tuikkiessa.

Kun taas käännyin ja loin katseeni Katriin, joka istui lapsi sylissä syrjittäin minuun, näin kuvan, joka monin verroin voitti edellisen. Siinä oli jotakin niin tutunomaista, kodikasta, elettyä, että minä aivan hätkähdin ja kysyin itseltäni, missä olin ennen nähnyt samanlaista. Äkkiä, vaistomaisesti minulta pääsi huudahdus:

"En, tämä on todellisuutta, ihanaa todellisuutta. Asetu niinkuin olit äsken, niin olet ihan ilmetty… Kas niin! Nyt on arvoitus selvinnyt: madonna olet sinä!"

"Rakkauden ja uskollisuuden sädekehä ympäröi päätäsi. Pitäkööt pyhimykset ja enkelit kruununsa, minun silmissäni sinulla on loisto, jota ei mikään maallinen eikä taivaallinen kirkkaus himmennä."

Huone oli pimennyt. Vain hiilivalkean himmenevä hehku levitti salamyhkäistä kimmellystään. Minä tunsin sillä hetkellä sielussani jotain niin korkeata, suurta, pyhää, että tuntuisi loukkaukselta yrittää pukea sitä sanoihin.

Nyt kuulin liikuntaa seinän takaa. Sirkka oli palannut kaupungiltapa käveli huoneessa, hyräillen ihanalla äänellään. Sitte hän avasi pianiinon. Muutaman valmistavan akordin jälkeen hän alkoi laulaa — laulaa madonnalaulua. Kuulimme selvään:

    "On ilta, päivä mailleen käy,
    mut ystävääni ei vain näy.
    Oi etkö helly itkustain!
    Madonna, kuule huutoain!"

    "Oot puhdas yli kaikkien,
    mut minä kurja syntinen.
    Ah, jospa pyhyytes ma sain!
    Madonna, kuule huutoain!"

Kuului muutama vihlova sointu, mikä kohta suli vienoon, hyräilevään pianissimoon, jonka kaiku etääntyi, kuoli pois kuin väsynyt laine rannan ruohikossa…

Hiilloskin oli riutunut. Sen viimeinen hohde kajasti Katrin kasvoille ja siitä lapseen.

"Ehkä on niin. Sen minä ainakin tiedän, että madonna on itse onnellinen, sillä se rakastaa."

"Sinä olet oikeassa: madonna rakastaa, siksi se on onnellinen", sanoin minä. "Rakkaus yksin tekee onnelliseksi!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEIKATEN VIHILLE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.