The Project Gutenberg eBook of Taikaviitta, by Kálmán Mikszáth

Hupsuja ovat ne kaupungit, jotka voivottelevat: "Olemme paljon kärsineet, meillä ovat turkkilaiset vuosisadan, pari asustaneet." Kaikkein pahimmin ovat ne kaupungit kärsineet, joita eivät turkkilaiset, eivät labantsit eivätkä kurutsit [Labantsit ja kurutsit olivat unkarilaisia palkkasotureita.] ole miehittäneet ja jotka ovat yrittäneet tulla toimeen omin voimin kuten Kecskemet; siellä, minne joku taisteleva sotapuolue asettui, siellä vallitsi, ryösteli vain yksi puolue, muut eivät uskaltaneet sinne pyrkiä, mutta missä ei ainoakaan asustanut, sinne samoili koko maailma.

Jonakin päivänä pälkähti Budan pashan päähän hieman veroittaa ihmiskuntaa. "Poikani, Dervish beg, kirjotapa Kecskemetin tuomarille!" Ja heti paikalla lähti kirje, jonka vuolaasta kaunopuheisuudesta ei puuttunut peräkaneettia; "Kysymyksessä on päänne!"

Mutta eipä Szolnokin Mustaf begkään menetellyt toisin, sillä hän niinikään veroitti Czeglediä, Körösiä, Kecskemetiä ja ympäristön kyllä. Joka siunattu viikko hän sälytti heidän kannettavakseen uusia taakkoja kirjoittaessaan: "Nämä käskyohjeet pitää teidän hevosin viedä jokaiseen kaupunkiin, joka kylään ja toimia niiden mukaan."

Hänen armonsa, urhokas herra Emerich Kohary luotti samaten äveriäihin kaupunkeihin, ja keisarin nimessä hän lähetti Szecsenystä määräyksiä, eikä edes Gacsln piirituomari, hänen armonsa herra Johann Darvas ollut laiska heitä ahdistelemaan, jos kurutseilta mitä puuttui. Kaiken lisäksi oli vielä raitteja harhailevia tatarilaumoja ja kaikenkarvaisia hajajoukkoja, jotka työskentelivät omiin nimiinsä. Ja kaikkiin näihin piti olla ystävällisissä suhteissa!

Kecskemetissä pidettiin jo siihen aikaan kuuluisia markkinoita. Mikä silmää hiveli, kielelle maistui, sen kasasivat turkkilaiset, saksalaiset ja unkarilaiset kauppiaat tänne, ja markkinoilla oli aina surullinen loppu, sillä juuri kun kaikki oli parhaassa käynnissä, kohosi pölyiseltä kujalta pilvi, tuli kurutsi tai turkkilainen tai välähti kuin salamana labantsijoukko ja hävisi kalleimmilla tavaroilla sälytettynä jälleen tomupilveen.

Mutta ylväs kaupunki sai niellä karvaat pillerit, sillä jos turkkilaiset olivat teltit ryöstäneet, niin hyökkäsivät labantsit nyt suurin vaatimuksin sen kimppuun.

Kaupungin oli viivyttelemättä korvattava kauppiaiden vahingot, muuten syttyi melske; kun labantsi ryösti, oli kecskemetiläis-paroilla sama pulma esillä, sillä silloin vaativat kurutsit ja turkkilaiset vahingonkorvausta omille kauppiailleen, ja nämä vaatimukset nousivat miltei aina tuhanteen kultakolikkoon.

Turhaan huokaili ylituomari Johann Szucs: "Mistä ottaa, mistä? Meillähän ei ole Kremnitzin kultakaivosta, allammehan on vain hiekkakenttä, hiekkaa hamaan helvettiin asti."

Vihdoin kävi tilanne toki aivan sietämättömäksi, pidettiin ankaria neuvotteluja, sitten menivät nuo kunnon porvarit palatinin luokse, joka herra Paul Feketen kertomuksen mukaan joutui varsin pahalle tuulelle, kun he näet ilmoittivat hänelle, että heillä oli esitettävänä muuan pyyntö.

"Sikäli emme pyydä mitään suurta, että meille itsellemme on jo liiaksi siinä, mitä meillä on."

Palatini tuumaili, yskähti. "Hm, amici, kunnon hallitus ei koskaan ota ihmisiltä sellaista, mistä ottajalle ei ole minkäänlaista hyötyä."

Kuitenkin kaikitenkin julkaistiin pian keisari Leopold I:n määräys, että Kecskemetin markkinat siitä pitäen olivat lopussa. Tietysti raivostuivat nyt sekä turkkilaiset että kurutsit, yhtä ankarasti kummatkin. "Nuo kurjat filistealaiset riistävät meiltä sivutoimemme." He saivat nyt eriskummaisia päähänpistoja. Pääsiäisviikon edellisenä mustana sunnuntaina tulla tupsahti kuuluisa kurutsipäällikkö Stefan Csuda joukkoineen kaupunkiin. He karauttivat suoraa päätä pääluostariin. Täällä antoi johtaja väelleen seuraavan käskyn: "Älkää kajotko mihinkään, lapset, mutta luostarin esimies teidän pitää vangita, sillä hänet he kyllä lunastavat meiltä." He sieppasivat todella esimiehen, paksun isä Brunon, istuttivat hänet muulin selkään, muulin, joka tähän asti oli ollut luostarin puutarhan uskollinen työmies, vesiastioiden hilaajana. Ja jottei sadatteleva, sätkivä isä keikahtaisi Burin selästä (Buri oli muulin nimi), sitoivat he hänet köysin ja remelein… He eivät pettyneetkään laskelmissaan. Järkyttävä hämminki valtasi katoliset uskovaiset. Paul Fabianin leski, kyssäselkä Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki alkoivat heti isä Litkein johdolla kerätä lunnasrahaa, kulkien talosta taloon. "Lunastakaamme isä Bruno parka vapaaksi. Hän on pääsiäispyhiksi valmistanut oivallisen saarnan, siitä emme saa jäädä osattomiksi." Haalittiin kokoon sata kultarahaa, nämä mukanaan lähtivät naisten valtuutetut matkalle kurutsileiriin: senaattori Gabriel Porossnoki, kuraattori Johann Babos ja vaunuseppo, herra Georg Doma.

Monet seikkailut ja kommellukset koettuaan löysivät he vihdoin Stefan Csudan, joka heille kiivaana ärjyi: "Olette kecskemetiläisiä, eikö niin? No, mitä tahdotte?"

"Olemme saapuneet noutamaan hänet", uskalsi hurskas Babos luoden pienet harmaat silmänsä ylös taivaaseen.

"Henkiherra ei juuri mihinkään kelpaa, muulia voimme kyllä käyttää. Se kantaa selässään suurta rumpua."

Tämä kurutsin selitys valoi hyvää mieltä kunnon kecskemetiläisiin, sillä jos hengenmies ei mihinkään kelpaa, voi hänet lunastaa huokealla, ja he nyykäyttivät hyväksyvästi päätänsä.

Kolme miestämme katselivat toisiinsa hymyillen, he ikäänkuin virkkoivat toisilleen: "halvalla, kovin halvalla tosiaankin!" Porossnoki työnsi syrjään sinisen viittansa liepeen ja meni taskuunsa ottamaan nuo kolme kultarahaa. "Kas tässä. Ottakaa, herra!"

Kurutsipäällikkö sysäsi senaattorin käden sivulle. "Hengenmiehen toi tänne muuli, nyt saa hengenmies viedä muulin mukanaan. Niin on asia, ilman muulia ei synny kauppoja."

"Hiisi vieköön", arveli senaattori rattomielin. "Minkä lunnasrahan suoritamme muulista?"

"Sen tinkimätön hinta on", vastasi Csuda jokaista sanaa korostaen, "satayhdeksänkymmentäseitsemän kultakolikkoa".

Porvareissa veri aivan salpautui, piskuinen Babos vilautti katseen kurutsiin, leikkiäkö tuo lasketteli, mutta nuo ahavoittuneet kasvot olivat nyt sangen vakavat ilmaistuaan tähän asti hymytuulta. Kecskemetiläiset eivät silti hellittäneet.

"Varjelkoon, herra, tehän pyydätte muulista rahasummaa, jolla voisi ostaa neljä arabialaista ratsua. Luovuttakaa meille hengenmies erikseen. Lunastamme mieluummin joskus toiste muulin", lopetti herra Babos.

Nyt otti herra Georg Doma jälleen ajaakseen diplomaattisia neuvotteluja. Hän arveli, että arvoisat isät eivät tästälähin enää voineet käyttääkään muulia, senjälkeen kun siitä oli tullut epäilyttävä olento, joka oli jo ollut leiripalveluksessa protestanttisessa joukko-osastossa.

Terävin äly oli sentään herra Porossnokilla, sillä hän huomasi heti, että kurutsipäällikkö tahtoi saada esimiehestä kaksisataa kultarahaa ja että muulijuttu oli vain naljailua. Hän kalvoi esiin kukkaronsa, tavanomaisen sukan, ja antoi kullan kulista. "Sata virheetöntä kappaletta, ei kolikkoakaan enempää. Joko viemme kullan mukanamme kotiin tai esimiehen. Riippuu teistä, urhon herra."

"Muistelkaa", ehätti Babos, "että herramme Kristus myytiin kolmellakymmenellä hopeapenningillä. Eikö isä Brunosta siis riittäisi sata kultarahaa?"

"Älkää raamatullistuttako asiaa", huusi kurutsi; "tosin myytiin Vapahtajamme kolmellakymmenellä hopeapenningillä, mutta te ette tiedä, millä summalla kristikunta olisi hänet kuolemasta lunastanut".

Tällaisessa sanasolmuilussa kaupat vihdoin päätettiin sataan dukaattiin, jotka Csuda yksitellen tarkasteli, ettei ollut mitään jyrsitty; sitten hän kilisten niitä tutkiakseen, helähtäisikö niistä ehkä siebenbürgiläinen ääni (niihin aikoihin näet oli siellä rahanväärentäjiä). Kaikki tuli niin kuntoon, ja nyt luovutti hän huostastaan laihtuneen isä Brunon, jota lähetystö nyt alkoi riemukulussa saattaa kotiin.

Mutta pitkää aikaa ei heidän iloansa kestänyt, sillä kun he lähestyivät kotikontuja, lähdettyään vastikään Nagy-Körösistä, jonka talot vielä iltausvassa häämöittivät, vilahti oikealta esiin Kecskemetin tuomiokirkon hoikka torni ja tuprahti edessä yhä lähenevä pölypilvi. "Mitä lempoa tuo on?" kyselivät miehemme toisiltaan.

"Ilmeisesti on tulossa juhlakulkue meitä vastaan. Pidetään puhe reverendissimukselle, tietysti sellainen pidetään. Eipä haittaa, vaikka hieman valmistaisi vastauspuhetta."

Isä Brunon silmissä kimmelsi kyyneliä. "Rakkaat seurakuntalais-pahani rakastavat minua hirveästi. Kuka pitänee puheen? Todennäköisesti kaunopuheinen isä Litkei. Niin, niin. Näen jo hänet. Hän se on, ensimäisenä. Olen koira, ellei se ole hän."

Isä Brunon ei tarvinnut olla koira, sillä se oli todellakin isä Litkei; hänen jättiläishahmonsa voi jo kaukaa tuntea, — hänen seuralaisensa eivät tosin olleet juhlakulkueväkeä, vaan turkkilaisia sotilaita. Heitä johti Ali Mirze aga, se hirsipuujoudukas. "Hyvää ehtoota, hyvää ehtoota", huusi hän ajaessaan matkalaistemme ohi, "kuljetatteko hengenmiestä kotiin, te kelpo ihmiset? Niinpä mekin omaamme."

Aga virnisteli, munkki Litkei toisteli Jeesuksen nimeä, isä Bruno viittoili hänelle nenäliinallaan. "Sinutkin me kyllä lunastamme, rakas poikani."

Kotiuduttuaan hän ensi töikseen kutsuikin seurakuntansa koolle. Paul Fabianin leski, kyssäselkänen Julia Galgoczi ja kuihtunut Klara Bulki kulkivat jälleen armeliaiden ihmisten ovilla. "Älkää antako munkki-raukan sortua kurjan pakanan käsiin. Mitä kristikansa meistä ajattelisikaan!" Ellei kukkaro tällöin avautunut, lisäsi rouva Fabian:

"Entä mitä virkkaisi siihen Nagy Körös?" [Nagy Körösin ja Kecskemetin välillä on jo vuosisatoja ollut pikku kilpailuja.]

Näiden sanojen johdosta kaivoi jokainen harras kecskemetiläinen kaksikymmentänsä esiin, ja munkki Litkeikin noudettiin kotiin. Mutta juttu ei päättynytkään tähän, sillä kaupankäynti hengenmiehillä tuli niin tavanomaiseksi, että minkä joukonjohtajan tahansa tarvitessa hieman rahaa hän heti antoi määräyksen: "Täytyy noudattaa tänne joku Kecskemetin hengenmiehistä", (sillä oli jo määrätty hinta rahamarkkinoilla). Jonkun aikaa hurskaat porvarit lunastelivat heitä, kunnes herra ylituomari Johann Szucs itse, kaupunkinsa riistäntää surkeillen, teki siitä lopun seuraavin jumalattomin selityksin: "Kun Jumala kerran sallii palvelijansa joutua ryöstettäviksi, miksemme sitä sietäisi? Onhan heidän Herransa lopultakin ensikädessä velvollinen heitä auttamaan."

Jokunen munkki jäi tällöin rosvojen niskoille, ja seurauksena oli, että hengenmiesten arvo aleni nollaan ja valtaajaherrat alkoivat tähystellä uutta saalista. Heitä olikin mahdoton nolata. Pietari — Paavalin päivänä murtautuivat Szolnokin turkkilaiset kaupunkiin ja riistivät kirkosta palaavien vaimojen seasta ylituomarin nuoren vaimon ja Georg Doman rouvan. Kaupunki kuohui. "Nyt ei olekaan kyseessä enää kujeilu, hiisi vie!" Sillä keinottelu papeilla, eihän se nyt vielä ollut niin häijyä. Eihän heillä ollut hätää turkkilaisten parissa ollessaan. Mutta rouvat! Onhan se aivan toista. Tuhat tulimmaista, eihän rouvia käy niin piteleminen!…

Johann Szucs katkeroitui niin, että luopui paikalla ylituomarinvirastaan ja myytyään kivitalonsa lähti Georg Doman kanssa emäntiä noutamaan. Herra Szucs pulitti aviosiipastaan kaksisataa dukaattia.

Georg Doma tarjosi vain viisikolmatta dukaattia, jos hänen vaimonsa päästettäisiin kotiin, sata, jos hänet pidettäisiin, mutta ainiaaksi — hän voisi näet silloin hankkia itselleen uuden.

Zülfikar aga tuumaili hetken ja virkkoi sitten surullisena: "Ota vain vaimosi, ystäväni."

Sillävälin oli Kecskemetin vallannut hurja kauhu. Kurutsitkin olivat saapuneet ja ryöstivät häistä Thomas Veghin neitseellisen tyttären Viczan, juuri kun tämä pyöri lattialla nuoremman Mikael Nagyn kanssa. Mitä tästä kaikesta tulee, herra ja luoja? Tänään tai huomenna riistetään kodeista kalliit emännät!

Kalgaun sulttaanikin tiedoitti jälleen, että hänen osalleen piti tulla kymmenen ihaninta naista. Ja Budan turkkilaiset voivat saapua hetkellä millä hyvänsä. Vaikka silloisista Kecskemetin tyttäristä ei laulu vielä kertonutkaan: "Joka vain mies on, hän noutaa morsiamensa sieltä", olivat ne silti jo aika uhkeita. Sitä eivät Körösinkään nuorukaiset kieltäneet. Ei tarvinne siis ihmetellä, että epätoivo oli yleinen. Tilanne oli samanlainen kuin sadun tuomituissa kaupungeissa, missä seitsenpäinen lohikäärme vuoron perään ahmasti kaikki neidot. Kenen on seuraava vuoro? Tämä tietämättömyys oli kuin näkymätön nuoransilmukka, jonka itsekukin tunsi kaulansa seutuvilla. Kymmenesti päivässä kauhistui yksi ja toinen kauppias näkemäänsä pölypilveä, ja kun Talfaja metsän kuivat puut öisin alkoivat ähistä, luulivat he siinäkin kuulevansa lähestyvien laumojen töminää: "Ah, ne lurjukset tulevat taas."

Iltasin ristivät rouvat pienet kätensä ja rukoilivat palavasti kaupungin suojeluspyhimystä, pyhää piispa Nikolausta. Ehkä hän voisi tehdä jotakin koukkusauvallaan, joka oli kaupungin sinetissä.

(Luulen, että näihin rukouksiin sisältyi — sub clausula — seuraavaa: "Mutta jos Jumalan tahto niin on, niin salli, oi Herra, Csudan husaarien tulla mieluummin kuin koirankuonolaisten tatarien tai Budan turkkilaisten.")

Mieliala kasvoi yhä katkerammaksi. Kaupungin asiat näyttivät yhä huonommilta. Oikeustoiminta taukosi, sillä tuomareja ei voitu saada puuttumaan mihinkään, vaikka Kecskemetissä tavallisesti pidettiinkin "etsikkokäräjät". Nyt muodostivat torille kokoontuneet vieraat oikeusistuimen.

Mutta kun nyt Johann Szucs luopui ylituomarin sauvasta, ei ollut ketään siihen tarttumaan. Ei kukaan ollut niin päätön!

Saada päivittäin neljä, viisi määräystä, joissa kaikissa esitettiin mahdottomia toivomuksia ja joissa kaikissa oli ystävällinen peräkaneetti: "Sillä muussa tapauksessa teilautan sinun armosi" — ja kun maailma kerta kaikkiaan oli hullu, täytetään tällainen uhkaus myöskin. Ihmiset voivottelivat ääneensä: "Joko muutamme täältä pois, tai kuolemme tänne, mutta näin emme voi kauempaa elää. Jotakin täytyy tehdä."

"Mutta mitä? Turkkilaisiahan emme voi maasta ajaa, koska itse keisarikaan ei siihen pysty."

Senaattorien neuvotellessa tähän suuntaan kaupungintalolla, huusi äkkiä muuan ääni avoimesta ikkunasta huoneeseen: "Mutta minä sanon teille, ettei turkkilaisia pidäkään kartoittaa, vaan pitää heidät noutaa tänne."

Senaattorit katsahtivat kaikki ikkunaan. "Kuka on se hullunhurja? Ken puhuu tuolla ulkona?"

"Kuinka tohtii hän sekaantua keskusteluumme", ärähti Martin Zaladi vihastuneena ja viittasi heitukalle. "Sulkekaa ikkuna!"

Gabriel Porossnoki hypähti pystyyn kuin sähköiskun saaneena. "Mutta minä sanon, ettei tuota nuorta miestä saa karkoittaa, vaan kutsukaamme hänet tänne kuulustellaksemme häntä."

Vakaat kaupunginisät ravistelivat päätänsä, eivät toki sentään uskaltaneet arvokkainta senaattoria vastustaakaan, vain Kristoffer Agoston murisi: "Isä on hupsu, ja poika niinikään. Ylioppilaaltako me neuvoja pyytämään? Niin, mutta hänellä sentään on pätevyyttä."

"Consllium abeundi… hahahaa. Hänet on karkoitettu Grosswardeinista. Niin, hän neuvokoon meitä. Meitä ei muutenkaan suurin kunnioiteta, eipä meidän arvomme siitä paljoakaan alene."

Sitten hän kertoi, että isä oli tylsämielinen. Hiljattain lähetti
kunnon isä Bruno hänelle takkinsa puhdistettavaksi rasvapilkuista.
Hän poistikin ne, mutta niin, että leikkasi ne saksilla pois. Isä
Bruno-parka oli saada halvauksen.

Gyuri Pintyö, heitukka, oli sillaikaa hengästyneenä tuonut nuoren Lestyakin huoneeseen. Hän oli sorea, solakka nuori mies, jolla oli harjantiheä tukka.

"Poikani", puhui Porossnoki kohteliaasti, "vastikään huusit jotakin, mikä osui korvaani. Selitähän lähemmin."

Maks Lestyak ei hätääntynyt, hän sorvasi sanansa selviksi ja ymmärrettäviksi. "Olen todellakin tuuminut, ylhäiset herrat, etteivät niissä olosuhteissa, missä rakas kotikaupunkimme nykyisin elää, etteivät kuolleet pykälät, kirjalliset vakuutukset ole suurenarvoisia. Sata kertaa arvokkaampi olisi elävä beg, joka keskellämme asuen vapauttaisi meidät varsin monesta pikkuikävyydestä. Olemme vapaa kaupunki, jalot herrat, mutta meidän vapautemme on kahleista taottu. Etsikäämme tyranni, jotta voisimme elää."

Senaattorit katselivat toisiaan kummissaan, ihastuneina. Sellaisia kauniita lämpimiä sanoja he eivät olleet pitkään aikaan kuulleet, niin kaunis, sointuva ääni ei ollut tässä salissa koskaan kajahdellut. Aamusta alkaen he ovat täällä istuneet, neuvottomina, ja katso, nyt oli kuin olisi odottamatta soihtu sytytetty pimeydessä valaisemaan.

"Hän on oikeassa", virkkoi harmaantunut Georg Pato viittansa ketjuja hypistellen, "hän on keksinyt puhtaan jyvän akanoiden seasta".

Senaattori Porossnoki nousi tuoliltaan, astui Maks Lestyakin luokse ja taputti häntä olalle. "Nuori mies, sinulla on tästäedes yksi ääni", sanoi hän juhlallisesti. "Istukaa keskeemme, herra Mikael Lestyak." (Vihreän pöydän ääressä olikin yksi tuoli tyhjänä: Johan Szucsin )

Nämä sanat saivat intomielen puhkeamaan. Unkarilaiset rakastavat yllättäviä käänteitä, ja tässähän oli nyt sellainen. Kaupunginisät ponnahtivat pystyyn puristamaan nuorukaisen kättä. Kristoffer Agostonkin mutisi leppyneenä Frans Kristonille kuiskaten: "Kunpa hänellä vain ei olisi isänsä piirteitä! Hänen isänsä tuli slovakkina Kecskemetiin sandaaleissa."

Jokainen voikin eräästä lääkeopillisesta ammattilehdestä lukea äsken, että jos valkoihoisen haavan (lääkärien kielessä: ihoyhtenäisyyspuute) paikkaa neekerin nahalla, tuo pieni musta iholaikka muuttuu vähitellen vaaleaksi ja päinvastoin valkoinen paikka tulee neekerin ihossa mustaksi. Tällaista muutantaa on vuosisatojen vieriessä tapahtunut myöskin suurissa unkarilaisissa kaupungeissa. Vieras suku toisensa jälkeen sulautuu unkarilaiseen, saapa vielä ympäristönsä värinkin. Räätäli Lestyak harmaine karvoineen, pyöreine päineen oli kuin atsteekki, Maks taas soikeine, kovine naamoineen, pähkinänvärisine silmineen ja ohuine viiksineen oli jo kuin aito kumaani, joka tässä salissa, jos hän olisi esiintynyt kunnollisissa pukeissa eikä paitahihasillaan, olisi näyttänyt yhtä ylhäiseltä kuin joku seinällä riippuvan vanhan senaattorin lapsenlapsista.

Nyt käytiin yleisen innostuksen vallitessa neuvottelemaan. Yksimielisesti hyväksyttiin, että Kecskemetin politiikka pyrkisi tästälähin hinnalla millä hyvänsä saamaan turkkilaiset kaupungin puolelle. Sitten esitti puheenjohtaja Porossnoki uuden asian: "Ylituomarin paikka on vielä avoinna. Onnellisina aikoina on se virka kansalaiskunnon palkkiona. Koko kaupunki ottaa osaa vaaliin. Mutta nykyisin, jolloin pitkä rivi ylituomareita on kärsinyt marttyyrikohtalon, — yhden sitoi Budan sandshak-pasha teilirattaaseen, toinen nääntyi Konstantinopolissa vankilassa, kolmannen kurutsit lävistivät piikeillään, neljänneltä ryöstivät puolison, — nykyisin, sanon, vaatii tuomarinsauvan vastaanotto sankarillista uhrautumista, eikä meillä ole oikeutta vaalien kautta syöstä ketään kansalaisista onnettomuuksien kouriin. Sillä kenen hyväksi yksilöt nyt äänensä antaisivat? Senkö, jota he korkeimmin kunnioittavat, vaiko sen, jota he vihaavat? Onko mahdollista, ettei yleinen luottamus, vaan yleinen viha asettaa miehet julkisten toimien etunenään? Minä, jalot herrat, pidän sitä mahdottomana." (Myrskyisiä suosionosoituksia.)

"Asiain näin ollen, koska ylituomari on valittava senaattorien keskuudesta, on vain yksi ainoa modus vivendi, — että joku teistä ottaa vapaaehtoisesti ylituomarin viran vastaan…"

"Ei kukaan?" kysyi hän synkin otsin. "Sitten meidän täytyy turvautua viimeiseen keinoon, jonka vanhat tapamme määräävät milloin jonkun senaattorin suoritettavaksi joutuu turmiota uhkaava tehtävä. Pintyö, noutakaa tänne lyijyinen lipas."

Heitukka toi sivuhuoneesta pienen lyijyisen laatikon, jonka neljään sivuun oli veistetty pääkallon kuva.

"Tässä on kaksitoista arpanappulaa", sanoi Porossnoki koleasti ja antoi niiden kolisten vieriä keskelle pöytää, jonka viheriällä pinnalla syysauringon sisäänhiipivät säteet vastenmielisesti väreilivät. Yksi musta ja yksitoista valkoista, "joka mustan saa, siitä ylituomari!" Hän pani nappulat takaisin lippaaseen.

"Läsnä on vain yksitoista senaattoria", huomautti herra Kriston vapisevin äänin, "yksi nappula on liikaa".

"Jos hän kerran saa äänestää, täytyy hänen myöskin arpoa", arveli herra
Zaladi; "oikeuksien viitassa on velvollisuuksien vuori".

Lestyakin silmät loistivat, kasvot paistoivat. "Jospa saisin mustan nappulan", tuumi hän itsekseen.

Sillävälin levisi heitukan kautta Lestyakin historia ulkona odottavaan joukkoon, että näet senaattorit olivat aamusta asti mihinkään pääsemättä neuvotelleet ja että Maks tuli ikkunan alle ja sinkosi viisauden kipunan heidän joukkoonsa, minkä johdosta Gabriel Porossnoki kutsutti hänet sisään ja istutti vihreän pöydän ääreen kaupungin vanhimpien pariin.

Onko kukaan mokomaa kuullut? Mutta Gabriel Porossnoki on älyniekka, joka löytää jyvän siitäkin mistä muut vain lusteita, pöllön nokassakin huomaa välkkyvää.

Väkijoukko aaltoili kiihkeänä rakennuksen edustalla. Aika-ajoin kohosi joukosta huuto: "Eläköön Maks Lestyak! Tahdomme nähdä Lestyakin! Tahdomme kuulla hänen puhuvan!"

Rouva Fabian puhui suurelle ryhmäkunnalle vilkkaasti elehtien: "Hänen ymmärryksensä on kuoriutunut. Jumala on unessa ilmoittanut, mitä hänen on sanottava, millä tavalla kaupunkimme voi vapauttaa pahojen pakanoiden kynsistä. Kysytte, rouva Letasi, miksi Jumala valitsi juuri hänet? Koska Hänen pyhä Majesteettinsa työskentelee aina käsityöläisten lapsilla. Vapahtajamme, Kristus, oli puusuutarin poika, tämä kraatarimestarin poika. Mutta katsokaa, tuolta saapuukin isä."

Naapuritalosta tuli nopein askelin herra Matias Lestyak kiivaasti heilutellen toisessa kädessään kyynärpuuta ja pidellen toisessa ruiskukanväristä viittaa. "Missä on se pojanlurjus, isken hänet kuoliaaksi!" huusi hän hurjana. "Hän tuli tännepäin, hänen pitäisi olla täällä."

"Kuka? Maksko? Kuinka hän sinne joutui? Minuako meni piiloon? Odotan, kunnes hän palaa. Kyllä minä sille miehenalulle näytän! Tomuksi minä hänet jauhan. Tunti sitten annoin hänelle silitysraudan kuumennettavaksi, sillä vielä tänään piti kotiin viedä Halasin pormestarin viitta, hän näet menee siinä huomenna lähetystön mukana Neugradin komitaattiin. Huudan keittiöön: 'Maks, tuopas viimeinkin se silitysrauta!' Mutta ei silitysrautaa eikä Maksiakaan kuulunut. Eikö ihminen tällöin jo kiukusta pakahdu?"

"Täysikasvuista nuorukaista ei saa enää kohdella kisällinä eikä kiusata liesiraudan kuumentamisella."

"Hoitakaa te omaa vasikkaanne", vastasi räätäli karkeasti. "Mitäpä minä sitten teen koko pojalla? Ennemmin tai myöhemmin hänet kuitenkin hirtetään. Hän nuuskii alati kaupungin asioita. Kyllä minä annan sinulle kaupungin asioita pohdittavaksi. Sen viikarin hakkaan ruskeaksi ja siniseksi."

"Ei tule mitään siitä", tokaisi Valentin Katona jälleen, ajatellen nuoren miehen tänpäiväistä suurta ansiotyötä.

Valentin Katona alkoi juuri pehmeämpää raaka-ainetta käsittelevälle ammattiveljelleen selittää, kuinka Maks joutui senaattiin, kun samassa neuvottelusalin ikkuna rämisten aukeni ja jalo herra Gabriel Porossnoki siitä huusi ukkosäänellä: "Kunnioitettavat Kecskemetin kaupungin asukkaat!" Haudanhiljaisuus seurasi. "Ilmoitan teille senaatin nimessä, että tästä päivästä alkaen vuodeksi eteenpäin on jalo ja kunnioitettava herra Mikael Lestyak lakiemme ja tapojemme mukaan valittu kaupungin ylituomariksi."

Mutta pian tapaili mukaan toisia ääniä, jotka totunnaisesti huusivat: "Eljen! Eläköön!"

Ja näihin ensimäisiin 'eljen'-huutoihin yhtyi pian satoja, ja näin kasvoi valtavan voimakas huuto… Jos ensimäinen 'eljen' olisi ollut vaatimattomampi ja ensimäinen hahaha raikkaampi, silloin olisi 'eljen' saanut hajaääniä ja taivaita tavoitteleva huuto olisi kajahtanut kuin helvetin nauru: "Hahahaa! Hihihii!"

Mitä suurempi joukko on, sitä häälyvämpi. Kuten kevyt untuva, jonka ensimäinen tuulenleyhkä nostaa korkeuksiin, kallistuu sekin milloin oikealle milloin vasemmalle.

Riemukkain 'eljen'-huudoin tulvaili kansaa kaduilta. Kaikilta suunnilta riensi uteliaita. Muutamilla oli vesisangot käsissä, ja ne huusivat; "Missä palaa?" Toiset kyselivät: "Mitä on tekeillä, mitä tapahtunut?"

Kaupungintalon portti avautui ja kaksittain tulivat senaattorit ulos,
Mikael Lestyak keskellään.

"Hän tulee! Hän tulee!" Syntyi kauhea tungos. Jokainen tahtoi tulla lähemmä.

Hän asteli ylpeänä, arvokkaana, ikäänkuin ei enää olisikaan Mikael. Nuoruuden puna hehkui hänen poskillaan, hän loi hymyilevän katseensa väkijoukkoon, niinkuin onnenlapsen sopiikin.

Hänen sivullaan kulki kaksi heitukkaa [maakuntapoliisi] kohotetuin sauvoin kuten ennen vanhaan Rooman konsulien liktorit. Siinä olivat vallan attribuutit.

Mutta se olikin varsin suotavaa arvoisalle herra tuomarillemme — sillä tuo kahdenkolmatta vuotias nuori mies, paitahihasillaan ja hiukioimissa liiveissään, näytti noiden hopeanappisissa dolmaneissa [levätti] komeilevien arvonsenaattorien rinnalla aikalailla erikoiselta. Ehkäpä juuri tämä nähtävyys sai kansan riemusta remahtamaan.

Lestyak-ukko oli vuoroon kalpea, vuoroon purppuranpunainen. "Jumalani, jumalani, uneksinko minä siis?" (Ja tällöin hän hieroi pieniä harmaita silmiään, pyyhkäisi ehkä pois esiinpyrkivän kyyneleenkin.) "Naapuri, tukekaa minua!" Ja hän olisikin lyyhistynyt siihen paikkaan, ellei Valentin Katona olisi pidellyt häntä pystyssä.

"No, nyt heilutelkoon teidän jalosukuisuutenne espanjanruokoa kaupungin ylituomarin selässä, jos olette niin mahtava valtias."

Hän ei vastannut mitään, mutta keppi putosi hänen voimattomasta kädestään; hän sulki silmänsä, mutta pimeässäkin hän tunsi ylituomarin lähestyvän; hän hypähti kuin elohiiri hänen luoksensa, peitti hänet silittämättömään uuteen viittaan, jossa vielä näkyivät valkoiset ompeleet ja räätälin tekemät liituviivat.

Joukko hyväksyi raikuvin riemuhuudoin tämänkin tempun, vain Valentin Katona virkkoi ilkamoiden: "Hehei! Matias kuomaseni! Kuinka puettuna menee nyt Halasin pormestari Fülekiin?"

Räätälivanhus vastasi äkeän uhmaavasti: "Menköön szürissään [mekkoa muistuttava vaatekappale]. Hän on niikseen liian vähäpätöinen henkilö minun ommella hänelle viittoja."

Ja nyt hän syöksyi raivostuneen härän lailla joukon läpi, kiiruhti kotiin, talopahastansa varjostavaan pikku puutarhaan, jossa suuri päärynäpuu huojutteli haluakiihoittavasti ruosteenpunaisia hedelmiään ja kurkoitti tukevia oksiaan pitkälle kadun yli. Oravan kepeänä hän kiipesi aivan sen latvaan ja alkoi kuin mieletön ravistaa sen latvaoksia. Ihanatuoksuiset päärynät, hänen kateellisesti varjelemansa ylpeydet, putosivat nyt joukon sekaan, "tsup, tsup", ja lapset ja naiset heittäytyivät tämän taivaanlahjan niskaan, niinkuin ihmiset kullan kimppuun, jota ylirahastonhoitaja kruunauksen aikana kujille siroittelee. Ikämiehetkin kumartuivat poimimaan kieriviä pääryniä.

"Syökää itsenne hulluiksi ja pulleiksi! Siinä teille on ateriaa!" kirkui vanhus ja ravisteli ja ravisteli hurjana vanhaa puuta niin kauan kuin siinä oli yksikin päärynä. — — — Siten juhlittiin hänen poikansa virkanimitystä.

"Sen ovat ne neropatit, senaattorit tehneet, pelastaakseen nahkansa hyvään talviuneen."

Sieltä ja täältä kohosi kiukunääniä, huokui kademieltä, ja tyytymättömyys puhkesi kukkaansa.

Zülfikar aga lähetti hänelle "lujasta Szolnokin linnoituksesta" kirjeen, jossa kehoitti tätä aloittamaan virkatoimensa sillä jalolla teolla, että hän lunastaisi hänen huostassaan olevat kaksi erakkoa.

Herra Stefan Csuda pyysi häneltä melkoisen ystävällisin äänensävyin neljä kuormavaunullista leipää.

Vain Budan kaimakanin luottamusmies Halil effendi, joka saapui Kecskemetiin järjestämään sikäläisiä verotusoloja, riehui kaupungintalolla raivoissaan siitä, että hänen annettiin neuvotella parrattoman nulikan kanssa; ylituomari kääntyi kerran kantapäiilään ja paiskasi ulosmennessään oven tiukasti kiinni. Jonkun minuutin kuluttua palasi heitukka Pintyö vanhaa vuohipukkia nuorasta raahaten.

"Tuon sen herra ylituomarin käskystä. Herra suvaitkoon neuvotella pukin kanssa, sillä on parta."

"Siinä on mies! Hän ei joudu ymmälle. Hän on rökittänyt effendiä kelpotavalla. Sellaista ylituomaria ei meillä vielä ole ollutkaan." Ja he seurasivat tarkasti hänen tekojaan, nähdäkseen, mitä miehestä oikein lähtee. Ja melkein jokainen päivä antoikin yleisen mielipiteen jauhettavaksi pikku herkun. Kerrottiin ylituomarin kutsuneen luoksensa kultaseppä Johann Baloghin ja Kronstadtista tänne muuttaneen kuulun kullantakojan Venzel Valterin; heidän piti valmistaa ruoska, jonka varsi olisi puhdasta kultaa, topaasein, smaragdein ja kaikenmoisin sädehtivin jalokivin koreiltu, ja edelleen kultakudonnainen fokosh, jonka varsi niinikään piti olla kullasta ja huotra puhtaasta hopeasta. He eivät saaneet pitää päivää yötä parempana, pikemmin ehkä päinvastoin. Nämä molemmat arvokkaat työt nielisivät miljoonan. (Niin, liikeneekö siis kaupungilta sellaiseen varoja?) Seuraavana sunnuntaina kävivät tuomarit ja molemmat senaattorit kaikki myymälät ja ostivat kaikki kansallisväri-nauhavarastot, sitten he ajoivat kaupungin neljällä hevosella "Szikralle". Szikra on Kecskemetin Sahara. Hiekkameri. Sittemmin ovat lastenlapset istuttaneet sinne puita; silloin oli hiekka vielä vapaata, se liikkui ja vyöryi korkeina, rajuina aaltoina mielensä mukaan, loppumattomiin. Yltympärillä rajattomilla lakeuksilla ei vettä, ei ainuttakaan kasvia, aurinko heittää liljanvalkoiset säteensä miljardeille hiekkajyville, jotka liikahtelevat silmää häikäisevän nopeasti, aivan kuin tuhannet näkymättömät luudat olisivat toiminnassa, tai kuin auringonsäde itse niillä liikkuisi ja hypähtelisi. Eläimistä, elävästä olennosta ei merkkiäkään. Tämä lakeus ei voi elättää edes pientä myyrää. Sillä tämä alue onkin vain läpikulkumatkalla. Täällä ei kukaan voi olla kotonaan, sillä maa ei ole itsekään kotonaan. Maamyyräkin tahtoo pesästä kerran lähdettyään sen löytää jälleen. Kukapa voisi osoittaa yhdenkin hiekkakummun, jonka hän huomenis löytäisi samanlaisena? Kummut siirtyvät paikoiltaan kuin rauhattomat vaeltajat, ne hajoavat ja muodostuvat toiseen paikkaan uudelleen… Syvä kuolonhiljaisuus vallitsee. Vain joskus visertää pääsky korkealla ilmassa, se ei halveksi lentää sen ylitse. Kaukana, hyvin kaukana näkyy sorsaparvi. Siellä on jossain lampi. Aurinko nousee hiekkakummusta esiintaistellen ja iltaisin painuu se hiekkakumpuun takaisin. Aurinko itsekin on kuin loistava hiekkakunnas, jonka kultainen pöly laskeutuu korkeuksista harmaanruskeaan yksitoikkoiseen maahan. Kauas, kauas on vaellettava, ennenkuin tahaton ilonhuudahdus kirpoaa huulilta. Silloin ei ole vesi enää kaukana. Kääpiöpajujen lomitse kiemurtelee runollinen Tisza, sulovesi-virtamme. Vasemmalla välkkyy matala maja. Sen takana levittäytyvät rehevät laitumet huojuvine ruohoineen. Ylituomarin mielenkiintoa herätti aavikon elämä; hän tarkasteli kaikkea vuoron perään. Sitten hän antoi härkä- ja hevospaimenille määräyksen, että tästä päivästä neljän viikon perästä pitää auringonnousun aikoihin kaupungintalon edustalla olla sata kaunissarvista valkoista härkää ja viisikymmentä virheetöntä ratsua, joiden harjat ovat kansallisvärisin nauhoin koristellut. Tämä toimenpide ei pysynyt salassa, senjälkeen kun herrat olivat kotiin palanneet, ja jos Kecskemetissä jo tällöin olisi ilmestynyt sanomalehtiä, niin olisi vastaava toimittaja julaissut tämän uutisen välikkein harvennettuna. Mutta nyt haastelivat porvarit asiasta vain viinikulhojen ääressä: "Kultainen fokosh! Kansallisvärisin nauhoin koreillut härät ja hevoset! Kuninkaanpoika ehkä haluaa kaupungille paimentinkiläiseksi." Mutta entistäkin suuremmaksi kasvoi hämmästys seuraavana päivänä, jolloin Gyurka Pintyö rummun päristessä pääkadulla karkealla äänellään teki tiettäväksi:

"Trum, trumm, ta-ra-ra! Kaikille niille, joita asia koskee, ilmoitetaan." Tässä oli rumpua kuljettavan Gyurkan säännöllisenä tapana hetkinen hengähtää ja kallistaa sellerinmuotoista päätänsä sivulle kuni surumielisen hanhen, mutta niin taiten, että hänen huulensa osuivat levätin sisätaskussa pullottavan taskumatin suulle, josta hän otti hyvän siemauksen ja sitten kostutetuin kurkuin jatkoi jyristen; "Että joka tahtoo päästä Turkin keisarin puolisoksi, ilmoittautukoon jalolle herra ylituomarille."

Nyt tietysti seurasi sopotusta sinne, sopotusta tänne. "Ylituomari on tullut hulluksi."

"Kypsymätön poika", murisivat monet. Kysymykseen tutustutetut, ne jotka tiesivät, mikä oli tarkoitus, ravistelivat päätänsä: "Ei synny mitään." Lapselliset toki kummastelivat ja iloitsivat kunnianosoituksesta, sillä olihan kaunista, että Turkin keisari valitsi puolisonsa Kecskemetistä; (Puhukoonpa nyt Nagy-Körös!) Tytöt ja nuoret lesket haastelivat kummissaan tuosta merkittävästä uutisesta. He pilkkasivat ja ahdistelivat toisiaan rohkeilla kaivopuheilla viisi päivää. Ylituomarin suunnitelma piteni kuin etanan sarvet yhä kauemmaksi. Levisi tieto, että sulttaani Muhamed IV saapuisi piakkoin Budaan; niinikään kerrottiin, että hänelle vietäisiin sata härkää ja viisikymmentä ratsua ja että senaattorit valitsevat hänelle lahjaksi neljä Kecskemetin ihaninta neitosta.

"Ja jospa tietäisit, sisar Borcsa", selitti Matias Toth, "että hänellä on kotona vielä kolmesataa kuusiseitsemättä vaimoa".

"Hänellä on varmaankin paljo touhua", pisti tähän sanansa älykäs rouva Georg Ugi, "ennenkuin hän aamuisin saa ne kaikki kuritetuksi". (Ja hän maiskutti vastenmielisesti kieltään.) Kirkas naisenäly, tällä kerralla Kata Agostonin, keksi heti onnettomimman noiden monien joukosta. "Surku sitä raukkaa, jonka vuoro on helmikuun 29:nä, sinä vuonna, jolloin helmikuussa on vain päivää kahdeksankolmatta. Kuinka hänen käy?"

Siihen ei Matias Tothkaan osannut vastata, hän mutisi jotakin, että turkkilaisilla on toinen kalenteri, mutta se ei estänyt naisia kyyneliin asti säälimästä kolmattasadannettakuudettakymmenettäkuudetta vaimoa. (Oi, onnetonta sielua!) Sitten sai uteliaisuus johtoaseman, kenellä on kylmää uskallusta ilmoittautua. Ei olisi hullumpaa tietää, keitä ne neljä Kecskemetin kukkatarhan kauneinta ruusua olisivat, jotka valtuusto valitsisi. Salaisesti askarrutti tuo turhamainen ajatus turhamaista sydäntä. Mutta hävyntunne sanoi: "Seis!" Ylituomarin kasvot saivatkin pian pettyneen ilmeen. Sunnuntaihin mennessä ei ainoatakaan kalaa koukussa. Niin tosiaankin, rouva Fabian saapui mustatuin kulmakarvoin, pinkkonutussaan. "Arvaatteko, herra ylituomari, miksi tulin?" sanoi hän silmillään veikistellen.

Rouva Fabian painoi surullisena päänsä alas ja huokasi: "Ellette arvaa, olisi suotta minun sitä sanoa." Hänen äänensä ilmaisi tuskallista kieltäymystä, sydäntäkouristavaa surumieltä.

"Mutta mitä sanovat siihen isä Bruno, isä Litkei?" urahti ylituomari puolin vihaisena puolin nauraen. "Hehän ovat teistä tehneet miltei pyhimyksen."

"Luetan sieluni puolesta messun. Sieluni jää edelleenkin kirkon omaksi, ruumiini uhraan kaupungilleni."

Paitsi häntä ilmoittautui vielä jokunen kalpeaposki. Panna Nagy Czegled-kadulta, leskirouva Kemenes, Maria Ban. Toisia ylituomari ajoi huoneesta ulos. "Menetkö tiehesi, rumilas, ketä lempoa sinäkin voisit miellyttää?" Eräälle rokonarpiselle tytölle hän sanoi vihaisena: "Eikö sinulla ole kotona kuvastinta?"

"Mene sitten, lapseni, etsi jostakin vesisaavi, katso itseäsi siinä ja tule takaisin, jos sinulla on rohkeutta."

Kaikki nämä yksityisseikat herättivät tarkkatietoisissa piireissä suurta riemua. Seuraavana päivänä, maanantaina, oli senaatinistunto, ja senaattoritkin laskettelivat teräviä huomautuksia tuloksettomasta yrityksestä. "No, onko ketään jo häkissä?"

"Olemme tehneet vääriä laskelmia. Kecskemetistä olisi helpompi keisarille löytää neljä äitiä kuin neljä lumoojatarta", sanoi ylituomari jyrkästi. Hän oli jäykkä ja taipumaton asioissa, jotka hän oli saanut päähänsä. "Emme voi lähteä ilman kukkavihkoa." Ja samalla hän ojensi senaattoreille Budan sandshak-pashan ystävällisen kirjeen, jossa tämä tiedusteluun, minkälainen lahja miellyttäisi hänen majesteettiaan, vastasi itämaalaisen hämärästi: "Tuokaa hänelle hevosia, aseita, paistia ja kukkia!"

Kukkia siis pitää olla. Piste. Tähän asti ei tosin kukaan ilmoittautunut — koska ei ollut syöttiä. Turkin sulttaani ei ole syötti. Kuka haaveilee Turkin sulttaanista? Olisipa kyseessä joku Tisza-seudun rikas, juureva mylläri, sirossa, ruumiinmukaisessa hohtoharmaassa dolmanissa ja saappaissaan, ja etsisipä hän itselleen laillista puolisoa. Mutta Turkin sulttaani. Hänestähän tienoomme naiset tietävät vain, että hän on pashojen pasha. Eihän varpunenkaan anna houkutella itseään loukkaaseen, valkoisista hevosenjouhista punottuun renkaaseen, ellei olkien lomasta pilkoita punertavia jyviä. Eihän pikku hiirikään mene satimeen, ellei siinä ole viekottelemassa perällä vilahteleva valkoinen rasvakimpale. Kecskemetin naisillekin pitää asettaa syötti. Mikä on tämä syötti? No, taivasten tekijä, mikä muu kuin — vaatteet! Helmet, nauhat, röyhelöt. Se on helvetinkin pyhä kolminaisuus. Belsebubista alkaen hallitsee niiden avulla jokainen paholainen. Yksi huutaa: "Tule, katsele minua!" Toinen rohkaisee: "Koettele minua!" ja kolmas kuiskii: "Ole kirottu minun tähteni!"

Mikael Lestyak lähetti senjälkeen päteviä naisia liikkeelle, yhdet Szegediniin, toiset Budaan sikäläisten turkkilaiskauppiaiden luo ostamaan kokoon ihanimmat silkkikorukankaat, kulta- ja hopeakukin kirjailtuja kankaita, hienoja silkkiröyhelöitä, rubiinikimmeltäviä vöitä; Heitä kehoitettiin kaikessa valikoimaan välkkyvintä upeutta. Heidän tuli kaiken aikaa pitää mielessä, että kyseessä oli nyt oikeastaan puettaa prinsessoja tanssiaisiin.

Vanha Lestyak itsekään ei ollut puuhaton, poikansa vaatimuksesta hän istui vaunuihin ja lähti naapuriherrasperheisiin, Bayn, Fayn ja Bariuksen, entisten työnantajiansa luokse (sillä hän oli laajalti maineikas taitavana räätälinä) pyytämään näiltä kaupungin yhteisten pyrkimysten hyväksi (sillä hekin ovat kaikki Kecskemetin kiinteistönomistajia) pukuja ompelevia neitosia. Kaikkialla esiytyivät herrasnaiset, "kaupungin suojelijat", armollisesti. Mestari Matias voi palata kotiin kokonainen vaununlasti neitoja mukanaan. Kun tavaratkin pian saapuivat suurissa arkuissa ja kaikki oli erinomaista lajia, alkoi mestari Matias Lestyakin valvoessa kuumeinen työ päivin ja öin. Sakset ja sormustimet rapisivat, neulat välähtivät, ja vähitellen alkoivat monet sametti- ja silkkipalaset saada muotoja. Huntujakin tehtiin, kahdelle neidolle ja kahdelle rouvalle. Ei tarvinne huomauttaa, että niin paljon kuin tyttöjä ja rouvia olikin, kaikki päivisin haastelivat ja öisin uneksivat näistä ihmepuvuista. Kaikki olisikin luistanut oikein sulavasti, elleivät esimies Bruno ja isä Litkei olisi sekaantuneet asioiden kulkuun. Näitä ei näet ollenkaan miellyttänyt koko puuha, että Kecskemetissä olisi turkkilainen hallitus ja että kaupunki itse sitä vielä anoisi.

"Joka on Jehovan uskottu, se ei saa liehiä Allahia. Sillä uskottoman palvelijan hylkää toinen herra eikä toinen ota häntä vastaan. Olkaa varuillanne, Kecskemetin jumalaapelkääväiset asukkaat." He sättivät uutta ylituomaria ja pitivät kiihoittavia puheita häntä vastaan, joka ajaa turkkilaisten asiaa tahtoessaan näille turvata p. Nikolauksen kaupungin, ryöstää neidot ja myy sielujen autuuden.

Unkarilaissydän on kuin hyvää tuohtunutta taulaa; pienikin kipuna sen sytyttää. Yhä useammat ja useammat kiihtyivät Seuraavana sunnuntaina kokoontui pyhän saarnan jälkeen levottomia joukkoja raatihuoneen edustalle ja uhkaavin elein huudettiin: "Alas ylituomari! Alas senaattorit!" Varsinkin katolilaiset olivat kuohuissaan. Luterilaiset, joiden esi-isät toistasataa vuotta sitten olivat muuttaneet kaupunkiin, ja Tolnasta saapuneet kalvinilaiset, jotka näihin aikoihin asuivat eristettyinä Hautuumaakadun varsilla, sietivät hieman paremmin Siebenbürgin protestanttisten ruhtinaiden kanssa liittoutuneita uskottomia. Protestanteista on turbaani yhtä eriskummainen kuin tiara.

Herrat Porossnoki ja Agoston kiiruhtivat kiihtyneinä ylituomarin luo. "Nyt ovat asiat hullusti. Kansa tuolla alhaalla on kuohuissaan. Ettekö kuule?"

Maks katseli heitä ivahymyten. "Kysymys on siitä, onko se huonompi senjälkeen kun luostarin esimies sitä vastustaa."

"Eihän se ole käynyt huonommaksi", sanoi Porossnoki, "mutta meidän täytyy ottaa mahdollisuudetkin laskuihimme. Kahden viikon perästä käyvät molemmat isät, joiden vaikutusvalta kansaan on niin suuri, kuokin ja lapioin meitä vastaan."

"Kysymys on edelleen siitä, ratkaisemmeko me Kecskemetin kohtalot vaiko katu. Luullakseni me. Mitä olemme päättäneet, se pysyy."

Niin tarmokkaasti ylituomari lausui nämä sanat, että ne tehosivat Porossnokinkin rautaiseen luonteeseen, vain Kristoffer Agoston olisi vielä mielellään kiistellyt. "Uhma ei ole aina paikallaan, herra ylituomari. Paha on jo liikkeellä Sitä vastaan pitää johonkin ryhtyä, ennenkuin se kasvaa yli voimiemme."

"Istukaahan, hyvät herrat, mutta pitäkää suunne lujissa salvoissa, sillä jos joku teistä ilmaisee mitä nyt sanon, sitä minä rankaisen."

Sillävälin olivat senaattorit saapuneet, kalpeina, pöhistynein kasvoin, muutamien katseista puhui kauhu. "Kuulkaa! Kuulkaa!"

"Herra Agoston, te lähdette kurutsijoukon luo, nimittäin Stefan Csudan puheille."

"Te ette tee hänelle mitään, neuvottelette sensijaan hänen kanssaan kohteliaasti ja kysytte häneltä, millä hinnalla hän olisi taipuvainen vielä kerran ryöstämään esimiehen ja isä Litkin — mutta heti. Näitä kahta miestä emme tarvitse vähään aikaan."

Kaupunginisien synkät kasvot kirkastuivat hymyilyyn, ei kukaan enää ollut kalpea. Herra Porossnoki iski iloisena kädellään otsaansa. "Sepä vain ei olisi pälkähtänyt päähäni. Teidän armonne on synnynnäinen valtiomies."

"Välttämättömyys on hyvä opettaja, usein parempi kuin kokemus. Pappeihin ei meillä ole valtaa, emme voi heitä vangita emmekä heiltä kieltää saarnatuolia. On vain yksi keino, — Stefan Csuda."

"Te voitte yrittää selviytyä halvalla, sillä hänellähän ei nykyisin ole mitään tehtävää, ja kuuluuhan se sitäpaitsi hänen alaansa. Luvatkaa hänelle puolet siitä mitä hän vaatii."

Puolta tuntia myöhemmin tuprutti jo Agostonin tamma pölyä Czegled-kadulta, ja kolmannen päivän iltapuolella veivät Csudan miehet hurskaita munkkeja sidottuina samaa tietä… Näin menestyksellinen oli herra Kristoffer Agostonin salainen lähettitoimi; kuolinpäiväänsä asti hän kertoi alati mielellään tästä toimestaan, yhä mainiommasta, yhä romanttisemmasta, ja harmaatukkaisena hän aloitti kertomuksensa seuraavin maalailevin sanoin: "Hei kuulkaa! Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä olin täysivaltaisena lähettinä hänen majesteettinsa, herra Tökölyn hovissa".

Papit vietiin, ja Kecskemetin kansankapinahanke nukahti, ja läheni se merkittävä päivä, jolloin senaattorien piti lahjoineen lähteä Budaan — Turkin keisarin luo. Puvut olivat valmiit ja kolmeksi viimeiseksi päiväksi ne pantiin kaupungintalolle yleisön tarkastettavaksi. Siitä syntyi oikea juhlakulkue. Heitukka Pintyö vartioi suurta pöytää, jolle aarteet oli levitetty houkuttelemaan. Gyurka vanhus siinä seisoi kerubina, mutta lieskamiekan asemesta hän heilutti kädessään pähkinäpuusauvaa. Niin ihanasti kaikki välkkyi, että hänkin näytti sen tartuttamalta. Sellaiset verkot ovat naiskasvoille suuri jälkiapu. Tavallista sievempiä neitoja hän rohkaisi toisinaan, sekin oli hänen virkaansa. "Koetelkaapa vain sitä, kyyhkyseni, tuolla sivuhuoneessa." Ja kuka olisi voinut vastustaa? Oliko sydäntä, joka ei olisi rajummin sykkinyt, katsetta, joka ei olisi kiehtoutunut? Kaikki "tuhannen ja yhden yön" aarteet eivät olleet mitään näiden rinnalla. Kuinka moni tyttö hiipikään arkana kuin metsäkauris kaikkien näiden ihanuuksien ympärillä ja antoi katseensa hempeänä niillä harhailla, mutta pian avautuivat silmät suuriksi ja alkoivat loistaa kuin kaksi liekehtivää kynttilää, jäsenet alkoivat hiljaa vavahdella, ohimoissa poltti ja takoi rajusti, ja juuri samaan aikaan sitten alkoi heitukka puhua. "Koetelkaa toki, kyyhkyseni!" Ja he koettelivat ja olisivat sitten mielellään kuolleet! Mutta voi sitä, joka tuon loiston kerran oli ylleen pukenut! Ihania nauhoja pujotettiin heidän kiharoihinsa, vartalo nyöritettiin solakaksi, heidän ylleen pantiin kummasti ommellut paidat, taivaansiniset silkkipuvut, joihin oli kirjailtu hopeisia puolikuita, ja lisäksi jalkoihin karmiininpunaiset pikkusaappaat ja huikaisevat koristukset. "Kas noin, enkeliseni, tarkastele nyt itseäsi!" Heidän eteensä pantiin kuvastin, ja tyttäret alkoivat riemusta remuella; he näkivät keijukaisunta. Ja heidän siinä itseään kummeksiessaan, kaipuun polttamin sydämin, aaltoilevin povin ja turhamaisuuden nälän kalvamina, astui kerubi jälleen esiin: "Nyt riittää jo, riisuudu — tai jos sinun tekee mielesi, niin käy aina noissa pukimissa".

Kelläpä olisi voimaa tällöin sanoa: "Nauran teidät pihalle", avata nuo ihastuttavat nyöriliivit, kuoria yltään nuo kummat puvut, panna pois nuo viehkeät karmiinisaappaat, irroittaa tuo säteilevä koristus ja ryömiä takaisin vanhaan mekkoon. Kaikki antautuivat koettelemaan — ei ainoakaan pannut noita ihanuuksia mielellään pois. Vanhemmatkin naiset saivat pian kuumeen, he olisivat mielellään nähneet itsensä noissa vaatteissa — ja niiden joukossa oli, jumala paratkoon, sellaisiakin, jotka Szegedinissä olisi noitina poltettu. Vihdoin täytyi seinälle panna kielto. Vain kauniit, orvot ja köyhät saivat pukuja koetella. Gyurka kuoma oli asiat kehittänyt niin pitkälle, hän ratkaisi, kuka oli kaunis. Pariksella oli vain yksi omena, hänellä niitä oli koko korillinen. Hänen suosiotaan hankituinkin kiehtovin hymyin, kinkuin ja paistoksin, täysinäinen viiniastiakin löysi tänne tiensä milloin sieltä milloin täältä. Sillä hänen virkansa ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Se tuli niin sanoaksemme vasta, myöhemmin ilmi, kun kymmenen parinkymmenen vuoden perästä naisilla vain sikäli oli arvoa, jos he voivat sanoa: "Ohho, minä en olekaan entisen teeren lapsia, minunkin ruumiini on kerran prameillut lestyakilaisissa vaatteissa." Siitä tuli miltei sananparsi. Kuinka siis silloin, kun asia vielä oli lämpimimmillään, voi olla yhdentekevää, kuka sai vaatteita pitää kuka ei, kuka virallisesti tunnustettiin kauniiksi ja kuka kelvottomaksi havaittiin. Monta karvasta polttavaa kyyneltä silloin vuodatettiinkin. En tahdo vanhusta syyttää virkavaltansa väärinkäytöstä enkä siitä, että hän olisi ottanut vastaan lahjuksia (hieman vaikeata olisi syytöstä todistaakin nykyisin kahden vuosisadan perästä), mutta tosiseikkana pysyy, että hän monesti käyttäytyi aika lailla tahdittomasti. Niin esimerkiksi mustalaistyttö kohtauksessa.

Saapui näet kerran paikalle pikkuraukka tyttö, ryysyissään, paljain jaloin, naarmuisena, ahmi suurin silmin aarteita ja jäi sitten suu auki seisomaan. Kuin hohtavat Idän helmet välkkyivät hänen valkoiset hampaansa punaisessa suussa. (Se vanha aasi ei huomannut niitä ollenkaan.) Hän oli vielä lapsi, hoikka, mutta voimakasrakenteinen. Kauan siveli hän aarteita, vavahteli, kunnes vihdoin puhutteli heitukkaa: "Entä minä — saanko minäkin?"

Gyuri kuoma kohmettui ensin jääksi, sanoi sitten halveksien: "Miksi hevosenkenkää kilpikonnan jalkaan? Mene hemmettiin!"

Oli kuin jokainen sana olisi ollut pilvi, joka kuuroina valui tytön kasvoille, niin murheelliseksi kävi lapsi. Tämäkin villinä kasvanut oravainen karkoitettiin pureksimasta. Hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kädellään silmistä kumpuavat kyyneleet.

Onneksi — tai ehkä onnettomuudeksi — oli ylituomari parastaikaa huoneessa ja huomasi hänen murheensa. Hän kosketti kädellään häntä olalle. Pelästyneenä kohottausi hän suoraksi. "Valitse näistä puvuista joku ja pukeudu!"

Arkaillen katsahti hän puhujaan. "Tuo ei salli." (Hän viittasi ilmein
Pintyöhön.)

Tyttö hymyili kyyneltensä lomasta häntä tarkastellen. "Sinäkö täällä käsketkin? Todellako?"

"Pintyö", virkkoi ylituomari hymyillen, "tuokaa tälle pikkuiselle kauneimmat vaatteet. Katsokaamme, mitä hänestä voi tehdä."

Neljännestunnin kuluttua he sen näkivät. Kun hän astui pukukammiosta, pestynä ja pyntättynä, humahti halki huoneen ihmettelyn sorina. Onko tuo vain unikuva vai elävä olento? Hän oli kuin häikäisevän kaunis kuninkaantytär. Kirsikanpunainen silkkipuku esitti ihania muotoja, nuttu soljui sulavana polviin saakka. Hänen huulensa kilpailivat punassa rubiinien kanssa ja hänen sysimusta palmikkonsa valui niin pitkälle alas, ettei hänen ruumiissaan ollut ainoatakaan kohtaa, jonka ympäri se ei olisi voinut kiertyä.

"Vanhan Burün, jonka tapana on soittaa 'Sievää husaaria'". ("Sievä husaari" oli kuuluisa csardas-tanssi Tiszarantaman uutisasutuksilla.)

Näin löydettiin kukkavihon ensimäinen kukka. Toisetkin saatiin. Täytyi vain monista valita sopivimmat. Pellavapää Maria Bari orvokinsinisine silmineen, ihastuttavine vartaloineen, ylväs, komea Magdolna ja pyöreä, rehevä Agnes Pal punaisin poskin, oikea puhkeava malva. Ei koskaan sulttaani saisi suudella kauniimpia, ei koskaan Firdusi ole laulanut ihanammista.

Nyt voivat he lähteä matkalle. Sunnuntaina saapui karja, sata uljasta härkää, kaikkien kaulassa kilkuttivat iloiset kellot, kaikkien sarvet olivat nauhoin koreillut, saapuivat hevoset, viisikymmentä salskeaa varsaa, kullakin hopeinen tiuku kaulassa. Kaksiin vaunuihin istuivat parittain tytöt — kaksi heistä oli rouvaa, mitä "väärennetyintä" rouvaa, sillä he tekeytyivät vain niiksi. Sinisiin, hopeasoljin kirjailtuihin vaippoihinsa kietoutuneina astuivat herrat senaattoritkin vaunuihin. Ensimäisissä istuivat ylituomari ja Frans Kriston, takalaudalla Josef Inokai. Yksi kuljettaa ratsuja, toinen nautoja. Herra Agoston, joka matkasi seuraavissa vaunuissa, kohosi lähettiläästä kukkatarhuriksi — sellaistahan on politiikka. Gabriel Porossnoki kantoi aseita upeassa silkkikotelossa. Kaupungintalon kuudes, pieni epämuodostunut Georg Imecs, ei tosin näyttänyt viehättävältä, mutta hän puhui hyvin turkkia ja tataria, hänet otettiin senvuoksi mukaan "voitelijaksi". Kokoontuneen joukon 'eljen'-huuto raikuu, kotiinjääneet naiset tempaavat päästänsä liinat niitä heiluttaakseen, ajurit hoputtavat hevosiaan, csikosit [hevospaimenet] läimäyttelevät ruoskillaan, ja näin lähtee tuo loistava matkue musiikin soidessa, sillä sadan härän kellot kalkattavat ja viisikymmentä hopeatiukua kilisee. Matka on yksitoikkoista, emme kuvaa sitä, aroilla on kaikki samanlaista. Tienoot, kaupungit, kylät, tasangot kangastuksineen, joista vain painuva päivä tekee lopun, harmaa maa, josta valju syysaurinko loihtii esiin kirjavia kukkia, ovat kaikkialla samanlaisia. Maatila muistuttaa toista kuin kyynärän kangaspala toista palasta, joka on leikattu samasta pakasta. Siellä täällä näkee yksinäisen uutisasunnon, valkoisen talopahasen, kaivon. Asutun tienoon päässä oli tuulimyllyjä levitetyin siivin. On todellakin outoa, kuinka yksitoikkoisia pusztan kaupungitkin olivat. Jokaisella oli jotakin mistä rehennellä. Debreczinillä lukionsa, Szegedinillä Matiaksen kirkkonsa, Kecskemetillä Nikolauksen torninsa, johon oli maailman parhaimmassa sovussa ripustettu kaikkien nähtäville kalvinilainen kukko, luterilainen tähti ja katolinen risti; jokaisella kaupungilla oli niinikään tuotavana kaupan omia kuuluiksi tulleita elintarpeitaan, Debreczinillä makkaraa, Kecskemetillä omenia, Szegedinillä paprikaa. Henkisestikin ne pyrkivät kehittymään samaan mittaan; jokainen osoitti, mihin hän hengen viljelyssä pystyi. Debreczinillä oli Csokonainsa, Szegedinillä Dugonitsinsa ja Kecskemetillä Katonansa [unkarilaisia runoilijoita].

Mutta sankarimme matkasivat iloisina, kunnes he vihdoin saapuivat Budan suureen muurahaiskekoon, jossa he heti suoriutuivat tehtävineen, kukin omalle erikoiselleen. Ensimäinen osa oli "voitelijan", joka eroaa tavallisista "voitelija"-naisista [unkarilainen hierojatar] vain siinä, että he hierovat tuskat ihmisistä kullalla eivätkä rasvalla. Hän juoksi Pontiuksen luota Pilatuksen puheille, saadakseen siellä varmuuden, että vastaanottoon suostutaan. Padishah myöntyi siihen, että seuraavana keskiviikkona Kecskemetin kaupunki saisi astua hänen säteilevien kasvojensa eteen.

Loistoasussaan ilmestyivät ystävämme, miekat kupeella. Herra Lestyak osoittihe uljaaksi sorjaksi nuorukaiseksi. Hän piti puheen, kuvaili Kecskemetin oloja niin uskollisesti, niin kauniisti, että hänen takanaan seisovat neljä senaattoria puhkesivat kyyneliin. (Herra Imecs oli lähetetty eilen kotiin.) Monien tyylikukkasten jälkeen kärjistyi puhe siihen anomukseen, että kecskemetiläiset lankeavat Kaikkivaltaisen jalkojen juureen, anoen, että tämä suostuisi antamaan heille Kecskemetissä aina asuvan pashan tai jonkun muun arvohenkilön, vaikkapa vain pikkusormen kokoisen, joka heti vapauttaisi heidät riistolta. Vain se tietoisuus, että mahtavan sulttaanin mies asuu Kecskemetissä, takaa kaupungille rauhan ja olemassaolon. Puhetaiteellisen käänteen jälkeen hän sitten maalaili lennokkaasti, mitä ihanaa elämää pasha saisi siellä viettää; he rakentavat hänelle kivitalon, he pitävät arvossa ja kunnioittavat häntä, palvelevat häntä, heidän käsistänsä hän saa syödä makeaa hunajaa ja niin edespäin.

Budan pashan tulkki Nazur bey käänsi nyt puheen sulttaanille, joka kuunteli sitä ilmeettömin kasvoin ja ylen ikävystyneenä. Hän oli — sivumennen — aika miellyttävä herra; nelissäkymmenissä. Paikoitellen hän nyökäytti päätään.

Ibrahim pasha, Budan kenraali, seisoi kädet ristissä ryntäillä sulttaanin vieressä ja vaani kaikkea verestävin silmin; oli kuin olisi tahtonut sanoa: "Puheen olemme kuulleet, sallikaa meidän nyt nähdä jotakin painavampaa. Se seurasikin heti."

Gabriel Porossnoki astui esiin, avasi omenanvihreän silkkikotelon, jota hän piti käsissään, otti siitä hyvin tehdyn ruoskan ja fokoshin ja pani ne tyynylle sulttaanin jalkoihin. "Mahtava herra, me laskemme jalkojesi juureen Kecskemetin vaakunamerkit."

Sulttaani kumartui, nosti ruoskan permannolta ja tarkasteli sitä hetken. Sitten hän virkkoi hiljaa pari sanaa Ibrahimille.

Sillävälin oli herra senaattori Inokai karaissut kurkkuaan ja pamautti nyt kunnioittavasti kröhisten seuraavan: "Sinun sankarillisille sotureillesi olemme tuoneet pienen paistin, suurin sulttaaneista, ole armollinen ja katsele sitä ikkunasta."

Nazur bey tulkitsi tämänkin koneellisesti, ja vastahakoisesti nousi sulttaani sohvaltaan astuakseen ikkunan ääreen, minne pulskat härät ja hevoset voi hyvin nähdä, joista herra Frans Kriston oli esipuheen änkyttänyt. Kaikki nämä nähtävyydet eivät erikoisesti huvittaneet Idän mahtavaa herraa, väsyneenä hän pudottautui jälleen sohvalle… Nyt aukeni salin ovi ja vilpas tuulenleyhkä hiipi sisään. Ehkä sen oli synnyttänyt neljän naishameen kahina. Kecskemetin tyttäret astuivat huoneeseen, raikkaina ja suloisina.

Sulttaani ponnahti kiihkeänä ylös. Kristoffer Agoston astui keskelle salia, koulupojan tavoin ja elein aivan kuin hänen kädessään olisi ollut kukkavihko, jonka hän ojentaa isälleen, ja lausui hämillään: "Armollinen herra, me toimme myöskin pienen kukkavihon."

Sulttaani ei tosin ymmärtänyt näitä unkarilaisia sanoja, suvaitsi silti ilman lisäselityksiäkin hymyillä. Sitten hän huudahti iloisena Budan pashalle: "Huntu heidän kasvoilleen, pian, Ibrahim!" (Tämä merkitsi itämaisin kielin: "Älkää hetkeäkään kauempaa saastuttako näitä himokkailla katseillanne.")

Pashan syöksyessä ulos ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteihin, jutteli sulttaani tulkilleen jotakin pitkäveteisin, venytetyin sanoin.

"Hänen majesteettinsa sulttaani, jonka varjoa Allah varjelkoon, sanoo teille, te uskottomat, että hän ottaa tutkiakseen toivomuksianne. Olkaa siihen asti rauhassa ja odottakaa ulkona." Tulkki viittasi, ja näin oli lähetystö saanut käskyn poistua.

Mutta kun herra Agoston huomasi sulttaanin iloisen mielialan, luuli hän hetken lyöneen suorittaa jotakin ikuisesti merkittävää; hän pidätti uloskiiruhtavaa esimiestä viitanliepeestä ja virkkoi tulkille: "Mahtava tulkki, herrasi oikea käsi, välitä vielä muutama pyyntö!"

Suurvisiiri, salissa olevat pashat ja ulemat katselivat ällistyneinä tuota hullunrohkeata. Kecskemetin herrat eivät liioin olleet vähemmän säikähtyneitä, mutta sulttaani, joka ajatteli Kecskemetin kukkasia, hymyili yhä, ja kun sulttaani hymyilee, paistaa päivä, ruoho kasvaa, kivet soittavat harppua ja kaikki on niinkuin olla pitääkin.

"No, mitä vielä tahdotte?" huudahti Hassan, Ibrahim pashan edustaja.
"Sanokaa pian, sillä toiset lähetystöt odottavat."

"Asia on näin", sanoi Kristoffer Agoston rohkeampana. "Näimme ulkona Nagy-Körösin lähetystön ja me pyydämme alamaisimmin Hänen majesteetiltaan, ettei hän suostuisi siihen, mitä se anoneekin."

Sulttaanin edustaja nauroi ja tulkitsi itse uskovaisten hallitsijalle tämän toisen pyynnön.

Uskovaisten valtias nauroi niinikään tätä omituista toivomusta (sellaista ei ollut hänelle vielä ennen esitetty) ja kysyi vilkkaasti, mikä sen perustana oli.

Lestyak otti vastatakseen: "Nagy-Körös ja Kecskemet ovat toisiinsa kuin
Mekka ja Medina, kuin koira ja kissa."

Sulttaani tuli hyvälle tuulelle, tulkki käänsi heti ilosta säteilevin kasvoin valtiaan vastauksen: "Iloitkaa! Armollinen padishah harkitsee tarkoin ensimmäistä pyyntöänne, täyttää toisen."

Kecskemetiläiset lähtivät nyt ulos, toivottaen mennessään vuoroaan odottaville körösiläisille naapureilleen "hyvää huomenta".

Hetken perästä pujahti sulttaanin uskottu heidän pakeilleen, ja lohdutteli senaattoreja heitä olalle taputtaen: "Te olette onnellisia lurjuksia! Olette valloittaneet sulttaanin täydelleen. Ei epäilystäkään, kaikki toivomuksenne täytetään." Hän hieroi tyytyväisenä käsiään. Hänelle oli luvattu jälkeenpäin sata dukaattia, jos Kecskemetiin sijoitettaisiin turkkilainen hallinto.

Suuria toiveitaan hautoen kulkivat he edestakaisin ylistellen ylituomarin puhetta ja Agostonin esiintymistä. Agoston itse oli aivan hurmaantunut. "Eikö totta, olen minäkin jonkin arvoinen? Jotakin järkeä on minullakin, kuomakullat."

Noin puolentoista tunnin kuluttua saapui turkkilainen uskottu takaisin. Vihaisena huitoi hän käsillään, hänen kasvonsa olivat kiukun punaamat kuin paprika. "No, siat", huusi hän jo kaukaa. "Olette onnenne tallanneet jalkoihinne!"

Kunnon miehemme katsoivat häneen kivettyneinä. "Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut?"

"On tapahtunut, te aasit, että Nagy-Körösin lähetystö Budan ja Szolnokin pashojen etäisyyttä valittaen toivoivat Kecskemetiin sijoitettavaksi turkkilaisen komennuskunnan."

"Niin, te saitte sulttaanin lupaamaan, ettei hän täyttäisi Nagy-Körösin anomusta, mikä se lieneekin. Jähmettykää!"

Sitten hän käänsi heille selkänsä, kirottuaan sitä ennen jonkun kerran turkiksi.

Olisi pitänyt olla näkemässä sitä ällistystä. Lestyak hieroi viiksiään, rehellinen Porossnoki sadatteli, Kriston sai kauhusta verenvuodon nenästään, vanhaa Inokaita alkoi nikottaa, herra Agoston juoksi suoraa päätä vaunuille, jotka seisoivat Tonavan rannalla, painui yhteen niistä ja kietoutui bundaansa [unkarilaiset turkit], sillä häntä kouristeli sellainen horkka, että se — tasan jaettuna — olisi riittänyt sataankin nuhaan.

Lienee ollut iltasoiton aika, kun sulttaanin kaimakani saapui tulkin mukana heitä noutamaan. Hän vei heidät erääseen saliin ja jätti heille viitan ja virkkoi tulkin suun kautta heille: "Tämän lähettää teille hänen majesteettinsa padishah. Arvattavasti osaatte sitä käyttää hyvin."

Senaattorit katselivat surullisina tuota tummanvihreätä samettikauhtanaa, joka oli kirjailtu kultanyörein ja -nauhoin, ja kummissaan tuntuivat kecskemetiläiset virkkavan toisilleen: "Näinkö paljo siis?"

"Ei enempää", vastasi kaimakani ylen levollisena. "Sulttaani katsoi teidän parastanne, mutta hän ei voinut syödä sanaansa. Te itse olette näin halunneet."

"Koska niin on asiat", sanoi ylituomari kylmästi, "niin ottakaa te, herra Kriston, viitta huostaanne".

Frans Kriston tarttui äkäisenä ja halveksien tuohon karhuntaljalla vuorattuun vaippaan niin, että sen lieve laahasi maata, ja vei sitä pahasti mokaten ylituomarin perässä. Vaunuille saavuttuaan hän heitti sen nurkkaan kuin minkäkin rääsyn.

Herra Agoston oli jo hävinnyt. Toinen ajureista tiesi hänestä sen verran, että hän oli käskenyt ajaa Waitzeniin, missä hänellä oli nainut tytär; hän ei ollut puhunut paljoa, sillä hänen hampaansa löivät loukkua, mutta sen verran hän toki oli sanonut, ettei häntä kuunaan enää nähtäisi Kecskemetissä. Kun hevoset oli syötetty ja juotettu ja miehemme pääsivät lähtemään, hämärsi jo ja savutorvien sauhu sekaantui nousevaan usvaan, sammakot kurnuttelivat rumasti Pestin soissa (nykyisen ketjusillan tienoilla), papit hoilasivat taukoamatta Budan minareteista ja Pestin vanhasta tornista pöllöt aaveellisesti huhuilivat. Vain kaukaa, jostakin kyläpahasesta kuului kristityn kellon itkevä ääni. Sumu oli vaaleanpunervaa kuin vastalypsetty maito, melkein läpinäkyvää, niin että siinä saattoi helposti eroittaa tiimeltäviä louhikäärmeitä, panssaripeitteisiä ihme-eläimiä ja lakana-aaveita. Taivaankumulle levittäytyi raskasmielisenä yksi ainoa tummansininen pilvi.

Pestin talot oli jo sivuutettu, ja hädin tuskin selviydytty Hatvanin portin pieleisistä soista, joiden liejuun Kristonin vaunut olivat tikahtaa kiinni, kun äkkiä pilvi syöksyi esiin ja nielaisi kuun aivan kuin siniseen sukkaan uppoaa suuri hopeataalari. Pimeni; juhlallinen, alakuloinen hiljaisuus painui nukkuvan luonnon yli. Vain vaunut natisivat akseleistaan ja tuolloin tällöin kuului kukon luikutus Pestin uutisasunnoilta. Hevoset kulkivat varsin vastahakoisina, ajurit sadattelivat ja senaattorit istuivat syvissä mietteissään sanattomina toistensa vieressä, vaihtoivat sentään joskus sanan pari. Ja silti he olisivat voineet ajatuksiaankin vaihtaa, sillä samanlaisia ne olivat kaikkialla. Jos yksi ajatteli: "Kuinka meidän pitää nyt kotona antaa saamamme suuri olematon?" vastasi toinen tuijottaen ensin syvään yöhön: "Olisin mieluummin paimenkoira kuin senaattori." Kolmas kohotti painuneen päänsä ja lisäsi huoahtaen: "Sadasta härästä ja viidestäkymmenestä hevosesta yksi vihreä viitta — sitä voi sanoa hyväksi kaupaksi." Taas he vaikenivat ja tuijottivat jälleen tuohon valkeahtavaan usvaan, josta yhä ilmestyi noita ihmeotuksia. Äkkiä astui tästä usvapylväistöstä muuan aave. Selvempänä, todellisempana kuin toiset — se asteli päin hevosia… ja sen varjo piirtyi tielle. Ensimäisten vaunujen hevoset hätkähtivät. Ajuri silmäsi sinnepäin. Pehmeä naisääni kuului: "Pysähtykää!"

Ensin pelästyi vain Inokai, mutta nyt säikähtivät Kriston ja Porossnoki miltei kuoliaiksi. Seuraavissa vaunuissa ajava ylituomarikaan ei pitänyt sopimattomana hypähtää ulos vaunuista. "Kuinka tänne tulit, variksenpoikanen?"

"Sinä koiranmaksa", ähisi Kriston korvallistaan raapien. "Tiedätkö, että meidät sinun tähtesi hirtetään? Menetkö kiireenvilkkaa tiehesi! Mitä teemme? Mihin ryhdymme?"

Kuun kiiltävä naama pilkisti pilvien raosta ja valaisi kaunista tyttöämme. Hänen upea pukunsa oli yltyleensä tahraantunut, hänen pikkusaappaansa olivat loassa, nuttu läpikastunut suossa, jonka halki hän oli kahlannut.

"En halua palata", uhmaili hän ja hänen valkoiset hampaansa välähtivät, sillä kylmästä ne hieman kalahtivat. Väristen hän napitti päällysnuttunsa.

Tyttö lysähti kokoon, suuntasi kauniit, suuret silmänsä ylituomariin, mutta niin ihmeellisin ilmein, että ylituomari huudahti: "Tule, istu viereeni minun vaunuihin! Vien sinut kotiin."

"Herra ylituomari! Herra ylituomari!" varoitti Porossnoki alakuloisena.
"Mitä teettekään!"

Czinnan silmät välähtivät jälleen, niissä oli koiran uskollisuuden lämpöä. Sitten hän hypähti ylituomarin luo keveänä ja notkeana kuin metsäkissa.

"Sinun on kylmä", virkkoi ylituomari kuunnellen hänen hengitystään. Hän otti keisarin viitan esiin ja kietoi sen hänen polviensa ympärille. Käden sivulla hän kosketti tytön otsaa, se oli hieman kuuma, mutta kuinka sileä ja pehmyt sivellä!

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili ensimäisissä vaunuissa Inokai, "herra Kristoffer Agoston, joka on saanut päänsä turvaan Waitzeniin".

"Ah, maailmassa on vain yksi onnellinen ihminen", huokaili perimmäisten vaunujen vierellä härkäpaimen vanhalle hevospaimenelle, "ylituomarimme, herra Lestyak, sillä hän saa maistaa mustalaistytön punaisia huulia ja kietoa käsivartensa hänen ihanan, solakan vartalonsa ympäri".

"Hoputin niitäkin lähtemään, mutta he eivät tahtoneet. Kotona heidän täytyisi käydä päivätöihin, täällä tarjottiin runsas päivällinen, paisti, kolmenlaista maukasta hedelmävanukasta. Taisi olla mamaligaakin [Jonkunlaista maissimuhennosta]. Jälkiruokaa en enää odottanut."

"Aijai", virkkoi ylituomari surullisena, "Kecskemetille voit vielä tuottaa monta pahaa! Sinua ajetaan takaa, saat olla siitä varma, Czinna!"

Tyttö takertui pelokkaana ylituomariin ja koko hänen ruumiinsa vapisi kuin haavanlehti.

"Älä pelkää, en jätä sinua, kun kerran lupasin sinua suojella. Mitä sanoin, se pysyy."

Hermostuneena, miltei töykeästi tarttui nuori mies hänen päähänsä irroittaakseen sen kädeltään ja mutisi pahatuulisena: "En minäkään ole mikään piispa." Mutta kun hän kohotti tytön päätä, pyöri maailma äkkiä hänen silmissään, se kieppui yhtenä hyrränä ja tähtiä sinkoili hänen edessään, vaunut tuntuivat kaatuvan, ja hän painoi tuota ihanaa päätä rintaansa vasten. Äkkiä hän katui… ja hän päästi sen irti.

"No no, mitä lempoa sinä teet, Czinna? Älä hulluttele äläkä suutele kättäni, sillä muutoin sidon palmikkosi seinään, jottet voi päätäsi liikuttaa. Sinähän panet ihmisen sekaisin!"

"Luulen parhaaksi", virkkoi hän vihdoin kuiskaten, "että sinun palmikkosi leikataan tyystin pois".

"Kumarru lähemmä minua, Czinna, jottei ajuri kuule, mitä minä sanon.
Nojaa korvasi kasvoihini. Vielä lähemmä. Älä pelkää, en sinua suutele."

"Sillä sinua etsitään, eikä minulla ole kylliksi voimia sinua suojella. Kukapa tietänee, kuinka minunkaan käy. Hankaluudet panevat tieni pystyyn. Sinun täytyy poistua, se on varmaa."

"Koska sulttaani tahi Budan pasha ovat mahtavampia kuin Kecskemetin tuomari. Jos minä olisin heitä voimakkaampi, saisit sinä nyt jäädä luokseni eikä hiuskarvaakaan päästäsi pudotettaisi."

"Pian ymmärrät. Tuossa arkussa on miehen puku, ostin sen vastikään itselleni Budassa. Hypättyäsi vaunuista voit jossakin pukeutua pojaksi. Sinusta tulee sorja poika, saat uskoa! Lempokaan ei tuntisi sinua entiseksi Czinnaksi."

"Hyvin hitaasti, päivien vieriessä sinä kuljet Kecskemetiin takaisin, mikäli mahdollista toisia teitä, ja menet isäni luo kiertelevänä räätälinkisällinä, joka hakee työtä."

"Älä hirnu kuin pikku varsa… Asema on vakava. Jos vanhus kieltäytyy ottamasta sinua taloonsa, niin sinä näytät hänelle tätä sormusta merkiksi, että minä niin tahdon."

"Enhän tiedä, kuinka minun käy", vastasi toinen yrmeissään, otti sormestaan opaalisormuksen ja antoi sen Czinnalle.

Hetkiseksi vaiettuaan hän lisäsi: "Mutta jos hän ottaa sinut ilman sormustakin, niin älä näytä sitä ollenkaan; isäni ei saa aavistaa, kenenkään ei tarvitse tietää, kuka on miehenpukuun kätkeytynyt. Minä tahdon niin."

"Ja nyt käymme työhön. Sinun täytyy ehtiä pois vaunuista niin kauan kun vielä on pimeää."

Laatikossa oli isot keritsimet, joilla tasailtiin varsojen harjat. Kun ylituomari oli ne ottanut esiin, alkoivat hänen kätensä vapista ja varsinkin silloin kun hän tarttui tytön paksuun palmikkoon tuhotakseen sen.

"Miksi suotta epäröitte?" kiivaili tyttö siepaten keritsimet.
Terävä rauta kirahti, ja hiusmetsä oli kaadettu. Tyttö hymyili
kruunuriistetyin päin. Sitten hän irroitti suortuvistaan nauhat
Lestyakin ottaessa arkusta miehenpukua.

"Kun olet saanut tämän yllesi, — kuuntele tarkoin —, sinä menet Tiszan rannalle mistä sen nopeimmin löytänetkin ja siellä sinä jätät omat vaatteesi pajupensaan juurelle, niinkuin itsemurhaa havittelevien tyttöjen on tapa tehdä; hehän heittävät vaatteensa rannalle mukaansa vain suuren surunsa…"

"Olemme vajoamassa suohon." Se ei ollutkaan ihme. Siihen aikaan olivat kunnat vielä neitseitä tienteossaan. Valituksella, että lokaa kasattiin loan niskalle ja sitä sanottiin tieksi, ei silloin vielä ollut perusteita, sillä ylimalkaan ei kasattu mitään. Se käsitys oli yleinen, "että vaunut tehkööt itse tiensä". Missä rattaanjälkiä näkyi, siellä oli ihmisiä liikkunut, ja mistä jo oli kuljettu, "sieltä voimme mekin mennä".

Tie loppui äkkiä ja vaunut olivat akseleitaan myöten suossa, joka kuutamossa oli näyttänyt viherväsilkkiseltä niityltä. Tällainen puszta, jota Petöfi kutsuu avoimeksi kirjaksi, on hullua seutua. Päivisin se näyttää kangastuksiaan, maan vedeksi, öisin veden maaksi. (Milloin voi ihminen siihen luottaa?)

Ajuri sadatteli, suomi hevosia niin että siimat olivat katketa, mutta hän ei oikein tiennyt, mikä suunta oli valittava, missä poikkitie oli. Toiset vaunut koettivat onneaan toisaalla. Nekin painuivat suohon.

"Niin paljon on varmaa, että me olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'", sanoi herra Porossnoki. "Jostain kulkee ajotie. Olen usein kuullut ajomiesten sanovan, että järvien lomista kyllä voi löytää oikean tien."

"Täytynee herättää vanha Marcsi; hän on jo usein ajanut härkiä Pestiin, myöskin sateisilla syksyillä. Ehkä hän tuntee tien? Sinä, pieni hevospoika siellä perivaunuissa, herätä veljesi Marton."

Hoikka Pali ei tarvinnut enempiä kehoituksia, hän ravisteli nukkuvaa vanhusta kaikin voimin.

"Kunnioittaen pyydän teitä ilmoittamaan, vanha sukulainen, tunnetteko tien Kecskemetiin?"

"Olemme nyt 'Helvetinlammikoilla'. Kahdet ensimäiset vaunut makaavat jo suossa. Katsokaahan ympärillemme, mistä löydämme oikean tien."

Marcsi tähyili taivaalle ja katseli hyvin tarkkaavasti tuota suunnatonta holvikkoa miljaardeine tuikkivine tähtineen.

Ja jälleen hän loi tutkivan silmäyksen taivaanlakeen. Äkkiä kohottautui hän vaunuissaan pystyyn ja huusi Kristonin vaunuissa oleville: "Näetkö, rakas poikani, Otavan tällä puolella noita kahta pikku tähteä, toinen on kalpea, kirkkaanvaalea, toinen säkenöivämpi, mutta vähäisempi, molemmat ovat toisiaan vastassa".

"No hyvä, ohjaa vaunut päin näitä kahta tähteä, veliseni. Siitä kulkee tie."

Senjälkeen hän kaikessa rauhassa paneutui levolle, niinkuin ainakin mies, joka on saanut kaikki hyvälle tolalle.

Herrat kiipesivät nyt polvensyvyisestä vedestä vaunuihinsa, mutta kun ylituomari saapui omilleen, ei Czinnaa näkynyt missään. Yleisen hämmingin aikana hän oli huomaamatta kadonnut, vain hänen suuri hajaantunut palmikkonsa enää kiilsi vaunujen nurkassa. Maks otti huoaten nuo ihanat kiharat käteensä, alkoi sitten suortuvin viskellä pieninä palleroina suohon. Nuo mustat kutrit leijailivat hiljalleen alas, tuuli kuljetti niitä, niin että ne näyttivät ikäänkuin lentävän; vihertävä vesi leikki niillä ja kietoi ne vesililjojen, kaislojen ja kirjavien vesiherneiden ympärille… Kun vihdoinkin oli päästy turvaan, oli ylituomarin kädessä enää vain yksi hapsi; sen hän kietoi sormensa ympäri.

"Hoi, kuulkaa!" huusi hän jyristen. "Minne on tyttöni joutunut? Missä vaununsa hän on?"

"Jumalan kiitos!" kuiskailivat senaattorit keventynein mielin, "että hän on hukkunut, se pieni kilpikonna!"

Seikkailu oli nyt lopussa. Nyt saavuttiin selkkauksitta uutisasunnoilta kyliin ja kylistä uutisasunnoille. Silloin tällöin ajettiin harhaan, mutta ei ollut hätää, olihan Marcsi mukana; kun hänet herätettiin, neuvoi hän heti oikean suunnan.

"Ajakaa vain päin tuota vilkkuvaa pientä tähteä, jonka tuolla Pikku
Otavan kyljessä näette…"

Hän liikkui kuin kotonaan tähtitaivaan tuikkivilla kiertolaisilla. Maa on muuttelevainen, mutta taivas sinisine pohjineen on vankkumattomasti aina samanlainen. Sieltä käsin hän mittasi tien Pestistä hamaan Kecskemetiin. Hän löysi sieltä niin tarkan ratkaisun, hän näki tien niin selvästi, että sillä hänen silmissään suorastaan tuprui pölypilviä…

Pintyö asetti ladatut kanuunaräiskät torille; sinne tänne pystytettiin ulkojulisteita: "Tervetuloa!" "Eläköön!" y.m.s. Loistava kaunopuhuja Paul Fekete hikoili paraikaa valmistaessaan puhetta, joka alkoi: "Kukapa ei tuntisi oppineen ja kunnioitettavan Senecan mainetta?" (Tietysti kaikki sen tunsivat, sillä herra Paul Fekete eli tuon kuuluisan ja oppineen miehen lauselmilla.)

Burün mustalaiset hankasivat käyriinsä hartsia, lyhyesti, oli ryhdytty suuriin valmistuksiin ja olisi kukaties soitettu suuria kellojakin, ellei herra Porossnoki terveen järkensä neuvoa noudattaen olisi Czegledissä istuttanut Palia, koreaa hevospaimenta, hevosen selkään ja antanut hänen tehtäväkseen ajaa kotiin sanomaan, ettei järjestettäisi minkäänlaista huvinäytelmää, koska iloisuuksiin ei nyttemmin ollut mitään syytä.

Lähetti sai aikaan melkoisen mielenmasennuksen, äkämielin ja vihaisina katseltiin ikkunoiden ja aitojen takaa, kun edustajat iltasella saapuivat. Ei kajahtanut ainoatakaan 'eljen'-huutoa, koirat vain ärhentelivät vaunujen jäljessä. Mutta näin olikin parempi, miksi suurentaa häpeää, joka muutenkin oli kyllin suuri!…

Samana iltana vielä saivat Budan tapahtumat siivet alleen; saatiin selville, minkä sopan Körös oli Kecskemetille, tai paremmin minkä Kecskemet oli itselleen keittänyt, ja että sulttaani annettujen monien lahjojen vastineeksi oli heittänyt heille viitan.

Mutta kuinka heillä saattoi olla häpyä tuoda tuo viitta kotiin? Seuraavana päivänä kokoontui sankkaa joukkoa raatihuoneen edustalle; arvokkaammat kansalaiset menivät saliin asti kuullakseen oikein virallisesti matkan vaiheista kerrottavan. Sellainen oli näet tapa jokaisen suuren yrityksen jälkeen.

Tavallinen rahvas, vaimoja ja lapsia, elämöi ulkona, hoilasi ja yritti aivan mahdottomin äänin sovittaa säveltä runosäkeihin, jotka tekijättöminä olivat syntyneet roskaväen huulille:

Muutamat kujia kulkevat Suur Körösin ajomiehet vielä lisäsivät ärtymystä. Tukevasti hevosiaan läimäytellen he viskasivat joukkoon ivallisen:

Ja ainakin se lämmitti sisällä istuvia senaattoreja aimotavalla. Synkkinä he istuivat tuoleillaan. Toiset, kuten herra Inokai, aivan murtuneina ja toivottomina. Vain ylituomarin kauniit kasvot ilmaisivat rohkeutta ja uhmaa.

Porossnoki kuvaili matkan vaiheita hyvin sepitetyssä puheessa, ja hän alkoi taivaan jumalasta, joka koettelee Kecskemetiä niin usein, että häntä jo voi pitää vakinaisena kaupungin asukkaana. He olivat tehtäväänsä käyneet hyvää tarkoittaen (Herra jumala on siitä todistajana!) eivätkä he voineet mitään, että suunnitelma ajautui karille.

Mikä on totta, se pysyy totena, kulunki oli suunnaton, mutta he olivat ajatelleet: "rohkea rokan syö!"

Aluksi kuunneltiin häntä tyynesti ja tuo kaunis puhe olisi kenties pelastanutkin maistraatin, ellei niiden yksityisseikkojen yhteydessä, jolloin Porossnoki mahtipontisesti lausui: "Ja keskiviikkona me ilmestyimme hänen majesteettinsa, Turkin keisarin eteen, joka siinä istui kaikessa prameudessaan", ellei tällöin, kuten sanottu, Gaspar Permete olisi huutanut väliin: "Piippua hänellä ei ainakaan ollut suussa?"

Hillitön ilo kuvastui kaikkien kasvoille ja sitten seurasi ruma sivuhuudahdus toinen toistaan. Arvovalta laski ja tuskin oli ensimäinen kipuna singonnut olkikasaan, kun jo kaikki leimahti ilmiliekkiin.

"He ovat heittäneet ne ihanat rahat lemmon kitaan! Rubiinivälkkyvät puvut he ovat noille neulottaneet! Virallisia tilaisuusmiehiä! Jalokivivartisen ruoskan he ovat ottaneet mukaansa! Rahaa tuhlattiin tolkuttomasti! He ovat meidät saaneet imeväisten pilkattaviksi! Tulen juuri ulkoa ja siellä torilla körösiläiset huutelevat: 'Pitääkö kauhtana lämpimänsä?' Sellainen häpeä kaupungillemme!… Siitä saatte vastata!"

Jättiläisvartaloinen Josef Berkes kimmahti pystyyn ja pyörivin silmin, karjuvin äänin ja nyrkit ojossa syyti:

Ja turmiota ennustaen täytti salin sadoista kurkuista kajahtava huuto, joka kulki kuin myrsky puutarhan puissa.

Kiihoittuneet kansalaiset tunkeutuivat yhä kiinteämpänä renkaana vihreän pöydän ympärille. Lestyak sysäsi tuolinsa kumoon, tempasi liiviensä reunuksesta irti kaupungin sinetin, joka siinä riippui ketjusta, ja viskasi sen ketjuineen päivineen permannolle, niin että se kierähti salin äärimmäiseen nurkkaan.

"Hoo! Ei niin, kuomaseni! Sinä jäät. Syytän sinua Jumalan ja ihmisten edessä, että sinä vedät yhtä köyttä kaupungin vihollisten kanssa, että sinä olet myynyt pyhän äitikirkkomme aarteet. Sinä olet kaupungin vanki."

Putnoki nolostui aivan kuin häneltä olisi kieli katkaistu, Lestyak puolestaan poistui paiskaten salinoven mennessään lukkoon. Kukin vuoroonsa nousivat nyt toisetkin senaattorit alistuen yleiseen tahtoon. He luopuivat virastaan. Syntyneessä sekamelskassa raivasi herra Josef Berkes tien presidentinpaikalle.

"Ehdotan, että kunnes kypsän harkinnan jälkeen uusi virkamiehistö on valittu, kaupungin asioita hoitaa kolmijäseninen toimikunta. Yksi katolinen, yksi luterilainen ja yksi kalvinilainen jäsen."

Heti valittiin ne kolme, herrat Samuel Holeczy, Josef Berkes ja Blasius Putnoki. Joukon hajottua siirtyi triumviraatti viereiseen huoneeseen neuvottelemaan, ja sen ensimäinen päätös oli vangituttaa nuori Lestyak.

Vanha Lestyak itki ja huusi, kun hänen sydämensä ylpeyttä, hänen Maksiaan vietiin vankilaan. Ensin hän tarttui silitysrautaan ja aikoi kolhia kuljettajat kuoliaiksi. Kun hänen kädestään riistettiin silitysrauta, otti hän käyttääkseen sopivia raamatunlauseita, jotka hän sivautti ukonnuolina Gyuri Pintyön ja Pistä Muskan piille.

"Asiaa ei pidä ottaa noin pahalta kannalta, rakas isä", virkkoi hieman äkäisenä entinen ylituomari. "Eihän tämä kestä kauaa."

"He saavat tätä vielä katkerasti katua!" huusi vanhus puristaen kätensä nyrkkiin kuin näyttämösankari. "Voi sinuas, Kecskemet, sinun käy kuin muinoin Sodoman ja Gomarran!"

"Onni?" Ja vanhus alkoi jälleen nyyhkyttää kuin nainen. "Onnikin on jumalatar, nainen sukunsa lajia. Se juoksee alati uusien miesten perässä. Kenen kanssa se kerran lemmenliiton solmi ja kenen se hylkäsi, sen luokse se ei koskaan palaa."

Senjälkeen tarttui hän epätoivoisena mielipuolen elein saksiin ja alkoi leikata palasiksi juuri valmistamaansa uutta viittaa, käheästi voihkien:

Maailman loppu ei tosin tullut, mutta kyllä viitan, ja Maks-rukkakin teljettiin raatihuoneen tympeään vankilaan. Hän juoksi jäljissä, mutta porttikäytävällä hänen vanhat jalkansa pettivät ja hän kykeni vain kynnykseltä huutamaan:

"Älä pelkää, rakas poikani, minä kyllä sinut sieltä päästän, kilvoittelen sinut vapaaksi."

Eikä se niihin aikoihin niin erin vaikeata ollutkaan! Mentiin vain Budan pashan luo, hankittiin pieni käsky, että hänet päästettäisiin vapaaksi. Ellei Budan pashan sydän tällöin kylliksi heltynyt, mentiin Szolnokin pashan puheille ja hänenkin myöntymyksensä oli pätevä. Olettakaamme, että Szolnokinkin pasha oli huonolla tuulella, silloin oli viisasta käydä tapaamaan Kalgan sulttaania tai kulkea puhuttelemaan Fülekin varaispaania ja pahimmassa tapauksessa voi pyytää vapautuskäskyä herra Csudaltakin, ellei ole yksinkertaisinta lähteä Szecsenyyn hänen ylhäisyyttään herra Stefan Koharya tapaamaan. Kaikki nämä jalot herrat isännöivät Kecskemetissä.

Juuri silloin, otolliseen aikaan, saapui muuan kulkijapoika tarjoutumaan työhön. Se oli sievä, luottamusta herättävä nuorukainen.

Nyt voi herra Lestyak turvallisena heittää haarapussin olalleen ja yllämainitun nimiluettelon sen lisäksi. Tuo poika saa vartioida taloa, ottaa vastaan tilauksia, pakista kärsimättömien asiallisten kanssa, Érzike tyttö keittää hänelle ruoan ja pitää häntä silmällä.

"Mutta kuuleppas, Laczi poikani — nimesihän on Laczi? — älä kureile tytön kanssa, sillä hän on minun kummilapseni."

Tämänvuotisen martinhanhen jalka ennusti ankaraa talvea ja sellainen tulikin. Taistelevat sotapuolueet kärsivät siitä surkeasti. Herra Tökölyn armeijasta paleltui sata jouluun päästäessä. Edellisen vuoden huonon sadon johdosta oli elintarpeitakin niukalti, soturit eivät kärsineet ainoastaan vilua, vaan myöskin nälkää. Ei siis ihme, että he toisinaan käyttäytyivät varsin sydämettömästi.

Samana iltana, jolloin vanha Lestyak tuli kotiin Budan pashan käskykirje taskussa, saapui hänen mukanaan samalla osasto Kalgan sulttaanin pahamaineisia sotureja kaupungin edustalle. Heidän hallussaan oli varsin paljon orjankahleisiin kytkettyjä naisia ja miehiä, ja heidän päällikkönsä Olaj beg lähetti ratsastajan viemään seuraavaa käskyä triumviraatille:

"Uskottomat koirat! Ellei minulle huomiseksi aamupäiväksi lähetetä kahdeksaa vaunullista leipää, neljääkymmentä härkää, kahtakymmentä kuormallista halkoja ja neljäätuhatta viittäsataa guldenia rahaa, saavun iltapäivällä niitä sotilaineni noutamaan ja katkaisemaan Kecskemetin hallitusmiehiltä kahden päät, sillä yhdellä tuomarilla on yhdessä päässä tarpeeksi. Ymmärtäkää! minua hyvin!"

Raatihuoneessa syntyi hirveä kauhu. Heitukat juoksivat kiireenvilkkaa talosta taloon kehottaen leipomaan mahtavalle Olaj begille kakkuja, hakkaamaan halkoja; mutta vaikeinta oli haalia kokoon rahoja, sillä kaupungin kassa oli tyhjä. Sellaista suoneniskua ei nyt jakseta kestää.

Kun Mikael Lestyak astui nöyränä saliin, tapasi hän raatimiehet sangen murheellisina.

"Tietysti, kyllä te päästätte", uhitteli vanhus levittäen herra
Putnokin silmäiltäväksi Ibrahim pashan kirjeen. "Mutta kuten vain
Teidän armonne suvaitsee."

Triumviri tuli jokseenkin noloksi vilkaistuaan pashan kirjeeseen; tarttuipa hän kauhun valtaamana jo kaulaansa, sillä tuo hyväkäs Budan pasha ei kuivannut mustetta hanhensulastaan koskaan panematta vakavien rivien lomaan jotakin pikku sukkeluutta. Nytkin oli kirjeessä seuraava lyhyt rivi: "Näen, että Teidän selkänahkanne syhyy armottomasti."

"Tilanne on melkoisesti muuttunut", virkkoi triumviri nöyränä. "Tottelemme käskyä. Tänään on jo kovin myöhä, eikä vanginvartijaakaan ole saapuvilla. Huomenis varhain me vapautamme veljemme."

Räätäli meni kotiinsa, mutta aamuhämärissä hän oli jälleen raatihuoneen portin edustalla. Oli oikea koiran ilma; paksua sumua kiertyi kaikkialle ja luntakin alkoi tuhuttaa. Kaupungin päät saapuivat varsin varahin, etenkin Putnoki, joka yöllä oli saanut hyvän ajatuksen ja kiiruhti sitä tovereilleen kehittelemään.

"Ei ole hyvä, että Lestyak päästetään vapaalle jalalle. Hänen pääkopassaan asustaa suuri ymmärrys ja vehkeilynhalu."

"Ei minunkaan mielestäni. Me laskemme hänet vapaaksi, mutta minä lähetän hänet semmoiseen paikkaan, mistä hän ei kuunaan palaja. Jättäkää se asia minun huolekseni!"

Kadut täyttyivät tavattoman varhain. Asukkaat kuljettivat mikä ajorattailla mikä työntökärryillä tavaroitaan läheisille uutisasunnoille.

Olaj begin ilmestyminen näköpiiriin sai kauhun ilmeet ihmisten kasvoille. Sillä tuo hyväkäs Olaj beg ei todellakaan ollut vähäpätöinen rihkamoitsija kuten esim. Stefan Csuda tai Dervish beg, jotka tyytyivät ryöstämään jonkun papin tai kauniin tytön. Ymmärtävä Olaj beg työskenteli en gros. Hän tuli harvoin, mutta kun hän tuli, otti hän mukaansa kokonaisen kadun, vaimot ja lapset, kilut ja kalut, hevoset ja naudat, jättäen paikalle vain siat, jotka ovat saastaisia elukoita ja ovat jyrkässä ristiriidassa Koranin määräyksiin. Sellainen mies oli Olaj Beg, häntä oli pelättävä.

Kun tieto hänen vaatimuksistaan levisi kaupungille, tuli vaikutusvaltaisimpia kansalaisia ani varhain yksitellen raatihuoneelle; yhdellä oli hieman rahaa, toinen saapui tarjoamaan leipää ja halkoja. Huono uutinen on hyvä herättäjä.

Monet napisivat, kun herra Putnoki antoi käskyn noutaa nuori Lestyak tyrmästä. Hän saapui hieman kalpeana, mutta pystypäin.

Lestyak ei vastannut mitään. Hän liikahti hermostuneesti ikäänkuin aikoen poistua.

"Ei siellä ole Buda. Malttakaa hetkinen! Budan pasha ei ole Rooman paavi, herra entinen ylituomari, hän voi kyllä lukot murtaa ja salvata, mutta ei synneistä päästää. Ne teidän täytyy sovittaa."

Tuskastuttava hiljaisuus palasi, henkeä pidätellen odotettiin mitä tapahtuisi.

"Rajoillamme oleskelee julma Olaj beg, Csalanos-lammen tuolla puolen.
Hän on vaatinut kaupungilta suuren verosumman, joka on hänelle vietävä
tänään ennen puoltapäivää, mutta se on mahdotonta. Tiedättekö siis,
Lestyak, mihinkä rangaistukseen me teidät tuomitsemme?"

"Te olette tuonut tänne kuuluisan viitan, katsokaamme nyt, mitä sillä saatte aikaan. Te puette sen yllenne ja menette se yllänne begin luo."

Nuoren miehen sydäntä kouristi. Isku tuli odottamatta. Hänen jalkansa hetkahtivat. Mutta pian hän voimistui. Aivan kuin itsekseen hän virkkoi: "En saa pelätä, en saa…" Hänen sydämensä takoi voimakkaasti, hänen äänensä kävi soinnuttomaksi; mutta rohkea väri levisi hänen kasvoilleen.

"Sanokaa hänelle, että hän tyytyisi puoleen veromäärään ja odottaisi sitä vielä pari päivää, kunnes olemme haalineet sen kokoon. Tahi, lempo soikoon, tarjotkaa hänelle viittaa, jonka arvo vastannee viittäkymmentä hevosta, sataa härkää ja noin neljäätuhatta dukaattia. Hän tyytyy siihen. Hahahaa! Ja mitä jää yli, sen tuotte kaupungin kassaan. Hahahaa!"

Hän suuntasi katseensa triumvireihin, kaupungin harmaahapsisiin isiin, vuoroon kuhunkin. Nämä nyökäyttivät päätänsä merkiksi, että tuomio oli oikea. Yleisten varojen tuhlareille pitää näyttää peloittava esimerkki.

"Viekää minut ennemmin tyrmään takaisin", sanoi Maks malttinsa menettäen, mutta katui sanojaan heti.

"Mitä te oikeastaan niin kovin pelkäätte?" viisasteli triumviri purevasti. "Saattehan yllenne sen viitan."

"Ei ole tapani peljätä", virkkoi toinen ylväästi. "Koska minun pitää lähteä?"

"Aamupäivällä, kunhan saan kaikki järjestykseen. Tahdotteko siihen mennessä ripittäytyä?"

Vanha räätäli toitotti epätoivoisena koko kaupungille, kuinka huutavan väärin oli lähettää hänen poikansa tatarijoukkojen kynsiin. Se on kuolemantuomio ilman kuulustelua ja puolustusta.

"Muistakaa, kuinka te häntä kolme kuukautta sitten ihailitte. Nouskaa kapinaan, tarttukaa kuokkiin, heinähankoihin, tulkaa, minä johdan teitä nitistämään tuon kolmilehtisen apilan." (Se oli triumviraatin pilkkanimi.)

Ei ainoakaan käsi noussut; juuriahan on vain kasvavilla puilla… korkeintaan rosmarinien ja muskottien peittämien ikkunoiden taakse ilmestyi ruskeat tai vaaleat tytön kasvot ja syvä huokaus kenties pusertui kukanlehvien väliin: "Maks Lestyak parka!" Siitä asti jäivät nuo kauniit kasvot ikkunan taakse tähyilemään.

"Milloin hän saapuu? Kovin mielelläni tahtoisin hänet nähdä tuossa kauhtanassa! Kuinka kauan hän viipyy?"

Raatihuoneen pihalla satuloitiin hänen hevosensa. Kevyesti hän hyppäsi selkään, vaikka vihreä silkkiviitta ulottui aina hänen kantapäihinsä asti. Hän viheltelikin pannessaan vasemman jalkansa jalustimeen. Kaksi keihäsmiestä nousi niinikään ratsuille; he asettuivat paljastetuin sapelein vartijoiksi hänen kummallekin puolelleen.

He pujahtivat ulos takaportista, jotteivät kokoontuneet uteliaat saisi huutaa ja nauraa. Mutta sehän olikin itkettävää! Triumvirit katselivat ikkunoista niin kauan kuin yhä tihenevän sumun läpi voi nähdä. Herra Putnoki hieroi tyytyväisenä käsiänsä.

"No niin, tuo ei ainakaan enää kuule Kecskemetin sarvenääntä!" (Yleisenä tapana näet oli p. Nikolauksen tornista torventoitotuksella ilmoittaa puolipäivän hetken koittaneen.) Sitten hän kääntyi vilkkaana kokoontuneiden kansalaisten puoleen: "Mutta nyt kiiruhtakaamme lastaamaan verot rattaille, jotta Olaj beg, joka tietysti vihapäissään lähtee kaupunkia kohden, löytäisi lähetyksen puolitiessä jo vastaantulossa."

Keihäsmiehet seurasivat mukana vain kaupungin laidalle saakka, niinkuin karkoitettuja oli tapa saattaa. Niin kuului käsky. Olisi ollutkin sääli lähettää keihäsmiehet hamaan vihollisleiriin asti, missä varma tuho heitä odottaisi.

Ehkei Lestyak menekään kauaksi, ehkä hän poikkeaa johonkin sivulle pensaikkoon, maailmahan on avara ja sillä on neljä nurkkaa — no, tehköön vain niin, kunhan ei vain kauempaa ole meidän vaivoinamme.

Mutta osuttiinpa nyt oikeaan mieheen. Ratsastaessaan rajatonta lumi-aavaa ajatteli Lestyak itsekseen:

"Lähden pois; minun täytyy se tehdäkin, sillä jos jään, olen iäksi kuollut. Mutta jos olen poissa, voi käydä niinkin, että vielä kutsuvat minut takaisin. Olaj beg on järkimies; vainajata hän ei voi mihinkään käyttää, elävällä sitävastoin on arvoa, jos esim. tahtoo orjakauppaa hieroa. Pahimmassa tapauksessa hän heitättää minut tyrmään. Ainahan voi jotakin uskaltaa."

Alasvaluvan viittansa liepeillä hän sivalsi koniaan selkään, ja tamma rukka yritti hieman nopeampaan vauhtiin. Ratsu oli kohoutunut nopeasti arvosta toiseen. Eilen se vielä oli pyörittänyt kaupungin vääntömyllyn ratasta, ja nyt istui sen satulassa tuomari. (Kyllin hyvä tatareille, järkeilivät triumvirit.)

"Minut laahataan mestauslavalle", tuumi matkamies, ja kiukun veri kiehui hänen suonissaan.

Sitten hän antoi hevoselleen uuden iskun, joka tosin oli tarkoitettu triumvireille, mutta jonka tuo luontokappale alistuen sieti. Pureva tuuli alkoi puhaltaa. Csalanos-lammikon takaa kuului etäistä tohinaa ja melua: tatarien leirielämän kohua.

Hän ajoi siirrettävän ruokomuurin ohi, jonka suojassa paimenet tavallisesti talvehtivat, mutta joka suojasi oikeastaan vain tuulilta. Lestyakin täytyi ratsastaa sen ohi. Hevosen selästä hän huomasi sen kupeella seisomassa erään vaippaan kietoutuneen miehen, leveälierinen musta hattu päässä; tämä oli ehkä sinne paennut lumituiskua. Mies tuli lähemmä ja sanoi:

Lestyak ei edes vilkaissut häneen, vastasi vain äreästi: "Ette tunne sitä sanaa, joka saisi minut pysähtymään."

Oli siis kumminkin sana, joka hänet pysäytti, saipa hypähtämään hevosen selästä maahan.

"Onneton tyttöseni, kuinka tänne tulet? Ah, kuinka sievä sinä oletkaan poikana!" Ja hän hymyili väsyneesti ja surullisena.

"On hyvä, että olette tullut hevosen selästä, sillä minä aijon heti nousta satulaan. Tulkaa tänne muurin suojaan, mutta heti, ja antakaa minulle viitta."

"Olen kaikki tarkoin tuuminut, kuultuani kotona, mihin he teidät lähettävät. Jos menette tuonne, tappavat ne teidät, tai myyvät teidät orjaksi, eikö niin?"

Hän katseli tyttöä hämmentyneenä eikä tuntunut voivan häntä kyllin katsella.

"Mutta jos teidät surmataan, ei voi enää olla kysymystäkään palaamisesta."

"Ei leikitä nyt! Te olette kauhea ihminen. Ja jos teidät pannaan vankeuteen, ei kukaan teitä lunasta vapaaksi. Senaattorit estäisivätkin sen."

"Mutta jos minä menen tuonne ja esiinnyn Lestyakina ja he tahtovat minut surmata, niin he huomaavatkin minut naiseksi, ja naiselle eivät tatarit tee pahaa, ja silloin voitte te minut lunastaa; jos he panevat minut tyrmään, voitte te minut Lestyakina sitäkin paremmin vapauttaa. Antakaa siis pian minulle viitta."

Ja puhuessaan näin kiehtovin, hempein äänin oli hän jo riisunut vaipan
Lestyakin yltä.

"Mahdollisesti olet oikeassa", ja hän hieroskeli otsaansa. "Minä lunastan sinut, tietysti minä lunastan. Sinähän sanot olevasi minulle elämän velkaa. Vaiti, älä nyt vielä hätäile. Älä viisastele, tyttö. Malta vähäsen. En tiedä itsekään, mitä meidän pitäisi tehdä."

Tyttöpä ei jäänytkään odottamaan; hän oli heittänyt vaipan solakalle vartalolleen, seuraavassa tuokiossa hän hypähti satulaan. Silmänräpäys senjälkeen oli sumu hänet niellyt. Lestyak juoksi raivoissaan hänen jälkeensä.

"Pysähdy!" huusi hän ukkosenäänellä. "En päästä sinua lähtemään! Minä käsken sinun pysähtyä!"

Hän sai huutaa, hän. Hetken heikkous, ja virhe oli tehty. Heikkouden hetki on suurten miesten turmion alkuna. Tyttö lähti ja pysähtyi vasta tatarileirin edustalle.

"Viekää minut päällikkönne luokse. Olen Maks Lestyak, Kecskemetin lähetti."

"Astu satulasta, hyvä mies, ohjaan sinut perille", sanoi muuan pienikokoinen tatari puhuen hyvää unkaria. "Kurjan hevosenpa Kesckemetin tuomarit sinulle antoivat. Mutta tuoltapa tuleekin päällikkömme, beg Olaj, Allah valaiskoon kauan hänen partaansa."

Sieltä tuli todellakin väkevä beg Oiaj, kauniin raudikkonsa selästä hän tarkasteli paraikaa joukkojaan.

"Kecskemetin lähetti on täällä, mahtava beg", ilmoitti se pienikasvuinen nuori mies.

Beg tarkasteli lähettiä ja hänen vaippaansa varsin kiinteästi, sitten hän sanoi lempeästi:

Beg Olaj katseli nyt viitan selkäpuolta. Sitten hän hyppäsi satulasta, heittäytyi Czinnan eteen maahan ja suuteli kolmesti viitan lievettä. Czinna tuijotti häneen suurilla mustilla silmillään, hän luuli uneksivansa.

"Allah on suuri ja Muhamet hänen profeettansa. Mitä käsket, sinä
Kecskemetin lähetti?"

Nöyränä ja kumartuneena hän seisoi Czinnan edessä. Tämä epäröi hetken, sanoi sitten karkealla äänellä:

Olaj beg nosti uneliaat lampaansilmänsä kohti taivasta, kääntyi sitten huutamaan lujaa joukoilleen:

Lestyak jäi ruokomuurin suojaan vaivaten päätänsä, mihinkä ryhtyä, mihin mennä. Hänen sekavissa aivoissaan olivat ajatukset kuin sulaa lyijyä, hänen jäsenensä olivat turtuneet, hänen sydäntään kalvoi itsemoite: "Olen menetellyt kehnosti; se oli itsekästä heikkoutta." Tuskastuttava levottomuus pisteli häntä kuin okaat.

Usva haihtui harvemmaksi ja sen keskestä loisti Csalanos-lammen jättiläissilmä, joka räpäytellen luomiaan oli kutsuvinaan: "Tule, Lestyak, järkevintä on tulla lepäämään tänne, vetää hopeinen peite ylle, uinailla hiekkapatjalla! Tuosta käy suorin tie."

Hän astuikin jo jonkun askeleen lammelle päin, mutta muuan pensas osui hänen tiellensä, koko seudun korkein pensas; sen ohuet oksat olivat lumihileiden peitossa. Hän ei huomannut oksia ja kompastui niihin. Ja kun hänen korvansa tällä karvaalla hetkellä kosketti "rakkaan maaemon" ruumista, kuuli, tunsi hän äkkiä sen hiljaa tärisevän, tuhansien kavioiden töminä kuului selvästi. Häntä puistatti. "Ah, tatarit hyökkäävät kaupunkia kohden."

Mutta tulikin rauhallisempaa, melu oli etääntyvinään, hiljeni hiljenemistään ja häipyi pian vallan. Vain yksi hevonen lähestyi. Kop! Kop! Kas todella, vain yksi hevonen ja sillä ratsastaa Czinna! Lestyak kimmahti pystyyn, ei ravistanut edes lokaa vaatteistaan, hän juoksi läähättäen tyttöä vastaan.

"Sinäkö se? Olet selvinnyt eheänä? Oletko todellakin siinä? Mitä tapahtui?"

Czinna hymyili iloisesti. Ennenkuin vastasi, antoi hän pikkukasvoilleen naisellisen uhkamielen sävyn:

"Tapahtui vain, kuten nyt alamaisimmin ilmoitan, että minä olen karkoittanut tatarit. He juoksevat kuin riivatut."

Sen piti merkitä: "Pyydän sinua puhumaan, selittämään!" Hän selittikin; mutta sitäennen hiveli hänen välkkyvä katseensa hellästi vihreää kirjailtua viittaa.

"Kun Olaj beg sen näki, hyppäsi hän satulasta, suuteli sen lievettä kolme kertaa ja kysyi hyvin nöyrästi, mitä minä suvaitsin käskeä. Minä tietysti käskin heidän heti poistua seudulta. He noudattivatkin määräystä ja lähtivät."

"Näin tapahtui sanasta sanaan. Mutta minulla ei ole paljon aikaa lepertää. Ottakaa viitta, tässä on hevosenne, nouskaa satulaan. Minä poistun toista tietä."

"Lempo soikoon! Onpa tapahtunut todellinen ihme!" riemuitsi Maks, joka ei ollut osata tointua kummastuksestaan. "Tämä viittahan on siis oikea aarre!"

"Niin luulen minäkin. Mutta kiirehtikää toki, he voivat tulla. Olen jo näkevinäni mustien vaunujen vierivän kaupungista tännepäin."

"Olet oikeassa, Czinna, älä virka kenellekään tapahtumasta. Kiitän sinua kaikesta mitä olet tehnyt. Puhun siitä sinulle myöhemmin… vieläpä tänään. Niin, juttelen kanssasi vielä, Czinna."

Lestyak lähti suoraa tietä. Pian häntä vastaan todella tuli pitkä vaunujono; siinä oli leipää ja puita, Marzsi kuljetti härkiä rehevin sadatuksin. Vaunujen edellä ratsasti yksi triumvireista, herra Samuel Holeczi, sivullaan riippuvassa keltaisessa nahkamassissa kantaen "asioiden ydinhermoa" (nervus rerum). Mutta tuo nainen noissa vaunuissa, punertavien leipäkasojen keskellä, on totta totisesti rouva Fabian; hänet on pelkkä uteliaisuus saanut mukaan, jotta hän kerrankin saisi nähdä nuo "koirankuonolaiset tatarit"; ja hänen vierellään kyyhöttää puhevalmis Paul Fekete vilkuttavin jäniksensilmin lukien kirjoitustaan.

"Katsokaas! Eikös olekin tuo Lestyak!" änkyttivät kummastuneet kecskemetiläiset. "Hän tulee manalasta!"

Samuel Holeczi, joka ei oikeastaan koskaan ollut ollutkaan yrmeissään
Lestyakille (onhan tiettyä että luterilaiset aina pitävät toistensa
puolta) ja jota sitäpaitsi kalvava uteliaisuus alkoi vaivata, teki herra
Maksille pehmeästi seuraavan kysymyksen:

"Seitsemän seppää! Minä olen minä itse ilman sielua", ärähti Lestyak katkerana (kukapa tiennee mihin hän näillä viittasi?). "Entä te, mihin teidän matkanne?"

"Ystäviä on saapumassa tienoillemme", huomautti Holeczi kevyen hirsipuuleikkisästi: "Olemme menossa pitämään heille pientä tervetuliaisjuhlaa." (Tuo jalo herra oli useimmiten siunatussa mielentilassa.)

Lestyak kertoi vaippakohtauksen; sen kestäessä alkoivat herra Samuel
Holeczin kasvot säteillä kaikkia värejä.

"Ei olekaan tavallinen pikku tapaus", mutisi hän raapien tyytymättömänä tylppää nenäänsä. "Ei pikku tapaus, hm, senjälkeen kun maailma luotiin, ei mokomaa ole sattunut."

Hänen hämiänsä kesti toki vain tuokion; hän oli vanha, ovela kettu, joka osasi helposti päästä aseman herraksi.

"Hei, ajomiehet, nyt kääntykää takaisin! Suuri päivä on koittanut
Kecskemetille."

"Nouskaa minun hevoselleni, herra Maks Lestyak. Minusta on synti ja häpeä antaa teidän ratsastaa tuollaisella luuskalla."

"Antakaa mennä vain. Kiitän. Tämä ratsu on kyllin hyvä minulle. Kun kolme triumviria on minut sen selkään asettanut, ei yksi riitä minua sen satulasta poistamaan."

"Sitten nouskoon herra Fekete minun ratsulleni viemään kaupunkiin tietoa tapahtumasta."

Mutta se ehdotus sopikin vallan mainiosti "kaupungin Cicerolle", siten sai hän tilaisuuden pitää kelpaamattoman puheen asemesta uuden.

"Tietysti lähden! Kuinka en lähtisi? Onhan todellinen ilo ratsastaa niin kauniilla hevosella. Mutta antakaa minulle myöskin raippanne, sillä minulla ei ole kannuksia."

Tulinen juoksija ei tarvinnut ruoskaa, se laukkasi suurine puhujineen kuni sadun varsa, jonka apepussiin on pantu hehkuvia hiiliä eineeksi. Mutta Fekete itse ähkyi ja puhkui ja oli perille päästyä läpimärkä. Täällä hän tiedoitti yhä suurenevalle väkijoukolle rohkein puhekääntein, mikä erikoinen Jumalan armo oli tullut kaupungin osalle, sillä kuollut vaatekappale oli tullut eläväksi ja karkoittanut rajoilta perivihollisen.

"Tapahtui ihme. Jalot kecskemetiläiset kansalaiset, pankaa kellot soimaan. Ylpeä Olaj beg heittihe maahan ja suuteli kolmasti Lestyakin viittaa nöyrästi ja kysyi häneltä musertuneena: 'Mitä Kecskemetin kaupungin lähetti suvaitsee käskeä?' Tällöin kohotti herra Lestyak nuorempi päätänsä ja vastasi: 'Älkää tulko rajan yli — s.o. menkää tiehenne!' Ja nyt he tulevat takaisin, leipävaunut, härät, rahamassi, triumviri ja Maks Lestyak."

Voimakas ilohuuto kajahti nyt ilmoille. Kulovalkean lailla levisi tieto kadulta kadulle. Talosta taloon vietiin uutista. Nujerretut, vihatut senaattorit tulivat jälleen päivänvaloon, sekaantuen väkijoukkoon. Porossnokia tervehdittiin 'eljen'-huudoin, vanhalle Inokaille tehtiin paljastetuin päin tilaa. Herra Frans Kristonia vaadittiin ankarasti meluten puhumaan; tämä ei kauaa epäröinytkään, hän nousi keskellä toria olevalle kukkapenkeille ja sanoi vain:

"Vaadin teiltä oikeutta tuolle nerokkaalle nuorukaiselle, joka on taistellut tämän suuren voiton."

Kansa aaltoili sinne tänne kuin tulvilleen paisunut virta. Elämää, hälinää kaikkialla — miehet ja naiset kertoilivat puhuvan viitan ihmeistä. Jokainen tietysti hieman korjaili toisen kertomusta. Suuri innostus huokui ihmisistä. Jokainen liikkui edestakaisin, jokainen huusi jotakin, ja jokainen tuumi itsekseen jotakin.

Kauniit puhkeavat nuput, nuoret tytöt, pukivat rouvat päästä jalkoihin asti valkoisiin, kunnianarvoiset porvarit kiiruhtivat kaupungin talliin valjastamaan kuuluisat neljä ravijuoksijaa (nopeasti nauhoja harjaan!), vanhat miehet laahasivat kadulle kanuunaräiskät. Sivutein he poikkesivat "Kolmeen omenaan" rakettimestarin luo. (Tulkaa toki, herra Hupka, jos jumalaa kunnioitatte. — "Yksi siemaus vielä", pyysi Hupka.)

Kaupungin luterilainen pappi, arvonherra Peter Molitorisz, nousi itse p. Nikolauksen torniin, soittaakseen sopivalla hetkellä kelloa. Kattoaukoista pistivät esiin lipputangot liehuvine, hulmuavine kolmivärikankaineen. Hieman haalistuneita ovat värit jo, nehän ovatkin peräisin Bethlenin [Siebenbürgiläinen ruhtinas] ajoilta. Siitä asti ovat Kecskemetin talonkatot hieman verran kukoistaneet. Kukistetut yksitoista senaattoria pukivat joutuin ylleen hopeanappiset viittansa, sitaisivat vyölleen rämisevät miekat, ja nyt he jo seisoivat puoliympyrässä raatihuoneen portin edessä.

Paljon vaikeampi tehtävä oli Paul Feketen suoritettavana (ja tästäkin on selvää, etteivät julkisen elämän miesten hartioita rasita samanlaiset taakat), hänen täytyi muovailla käsikirjoituksensa uudelleen; nimite "mahtava beg" täytyi pyyhkäistä pois, tämän puhuttelusanan tilalle piti panna: "Kunniakas isänmaanystävä!" "Saavuimme luoksesi" lauseen tuli kuulua: "Sinä palasit luoksemme taas" j.n.e. (kaikki tuli silti sangen sievää).

Vaikka olikin tilapäistä, kävi kaikki kuitenkin mainiosti; loistovaunut vain hieman myöhästyivät; mutta kanuunat pamahtivat yhtaikaa, kellot kumahtivat juhlallisesti, ja kun Lestyakin vartalo tuli esille, kajahti kadulta riemuhuuto, joka lumivyöryn lailla eteni, kauas, aina kaupungin porteille saakka. Juuri silloin astui juhlittu ratsultaan, kuunteli herra Paul Feketen hyvinsommitellun puheen, nyökäytti hymyilevän tervehdyksensä valkopukuisille naisille, puristi kukistuneiden senaattorien käsiä ja syleilikin herra Porossnokia — jonka jälkeen hänet nostettiin hartioille kannettavaksi riemusaatossa kaupungintaloon ja vihdoin asetettavaksi raatihuoneen viheriän pöydän presidentintuolille.

Kun melu oli hieman hälvennyt (sillä sali oli tungokseen asti täynnä yhteiskuntaelämän ylhäisöä), otti valkohapsinen Matteus Puszta puheenvuoron ja ilmoitti heikolla, iltakellon kaltaisella vienolla äänellä Lestyakin ansioista ja huudahti lopuksi:

Kas, kuinka seinät nyt vavahtelivat riemuhuudoista! Kesti minuutteja ennenkuin Kaspar Permete sai sanoiksi ja äänensä kuuluviin, vaikka hän yritti kaikin neljin ulottimin saada näkyviin, että hänellä oli jotakin aivan erikoisen tärkeää sydämellään.

"Mutta minä, Kaspar Permete, joka kaksitoista vuotta sitten yhdellä ainoalla suuni sanalla sain kukistumaan hallituksen, minä en emmi väittää, että korkeimman virka-arvomme elinkautinenkin uskominen hänelle on liian lyhytaikainen tunnustus."

"Mutta eihän hän voi kuolemansa jälkeen toimia presidenttinä", huomautti herra Gerson Zeke.

"Mutta, mutta… Jättäkäämme se seikka ja merkitkäämme pöytäkirjaan, että kuten valtakuntamme kruunu Jumalan armosta kunniakkaasti hallitsevassa Habsburgin suvussa kulkee isältä pojalle, samoin periytyköön ylituomarinsauva Lestyakin miesjälkeläisille nyt ja ijankaikkisesti."

Tämän pienen välikohtauksen lopetti herra Johann Deak, Czegled-kadun asukas, joka oli hyvin ymmärtävän miehen huudossa.

"Veli Zeke on aivan oikeassa, sillä kruunu välkkyy kirkkaana heikonkin miehen päässä, mutta tuomarinsauva on aina hauras heikoissa käsissä. Ei käy laatuun tätä sauvaa sokeasti panna syntymättömien perillisten käsiin. Sitäpaitsi ei ole sopivaa juhlia tätä suurta päivää tuontapaisilla kinasteluilla. Pysykäämme kunnioittavan vakavuuden poluilla, älkäämme hätäilkö, sillä eihän kukaan meille lausu kiitosta siitä, jos annamme hänelle arvon, jonka aikanaan toinen saa. Kokous päättäköön siis, että muutenkin vain väliaikaiseksi valittu triumviraatti hajoitetaan."

"Sehän on jo vapaaehtoisesti luopunut! Ei kukaan niistä uskalla näyttäytyä", kuului joka suunnalta.

"Senjälkeen te valinnette vanhat senaattorit jälleen virkoihinsa ja sitten vasta voi tapahtua pöytäkirjaan merkintä Lestyakin elinkautisesta tuomaritoimesta."

Tarpeetonta sanoa, että kaikki hyväksyttiin. Uusi ylituomari istui niin arvokkaana kuin oikea hallitsija ja nyökäytti kylmän kiitoksen päällänsä. Hänen tähän asti kalpeat kasvonsa sävähtivät sentään tulipunaisiksi, kun kuului huuto:

"Tahdomme kuulla viittahistorian! Hän itse kertokoon sen meille tässä paikalla!"

Hermostuneesti hän liikahti tuolillaan, oli kuin rautainen koura olisi kuristanut häntä kurkusta. Kertoa sadoille kohtauksesta Olaj begin kanssa… Kohtauksesta, jossa hän ei ollut mukana, jota ei ollut nähnyt. Valehdella koko kaupungille vasten kasvoja! Ah, minkä korvaamattoman virheen hän tekikään, kun ei itse ollut mennyt leiriin. Lempoko sen tytön hänen tielleen lennätti. Ja kun hän nyt ei kerta kaikkiaan ollut siellä käynyt, olisi ollut parasta tunnustaa kaikki. Nyt on jo myöhäistä, mahdotonta.

Mitä ihanampi hänen asemansa nyt oli, sitä syvemmälle kalvoi hänen sieluaan tietoisuus, että odottamaton tuulenpuuska voi hetkellä millä hyvänsä musertaa hänet; Midaksenkin aasinkorvat paljastuivat. Häntä vaivasi tunne, että hän oli maineensa varastanut, hän ei voinut siitä iloita, ja silti, olihan se hänen omaansa, sillä hänhän oli viitan hankkinut.

Ei ollut mihin pujahtaa. Hämillään hän riisui viitan yltään ja pani sen vihreälle pöydälle. Siinä se nyt oli Kecskemetin kallis aarre. Sitten hän kertoi vielä kerran sokeltaen viitan ihmeellisen tarinan. Hänen esityksensä palkittiin hurjin ilohuudoin: jokainen riemuitsi, vain yksi murtunut vartalo itkeä nyyhkytti perimmäisellä rahilla. Mahtava ylituomari, nyttemmin Kecskemetin diktaattori, nousi, meni tuon hytkähtelevän miehen luokse, otti häntä kädestä ja virkkoi:

Pikkuportilla odottivat jo pieni Erczi ja Laczi. Hedelmäleivokset olivat jo sieviksi leivotut ja pörkölt'kin [unkarilainen kansallisruoka] oli jo kypsää, porsaspaisti kohtuullisen jäähtynyttä, kun he saapuivat.

"En ole sinulle vielä kertonutkaan, poikani, niin, koskapa siitä olisin voinut sinulle puhuakaan, että minulla nykyisin on työssä apulainenkin, me aherramme nyt kaksin miehin."

"Minun täytyi hänet ottaa silloin kun lähdin Budan pashan luo neuvottelemaan. Sillä minä olen sinusta tehnyt ylituomarin, ettäs sen nyt tiedät. (Vanhuksen silmiin tuli vihertävä hohde.) Vanha Lestyak on mies kerrassaan, eikö?… Kisälli, sanon, haki työtä, vaikka huomaankin, ettei hän rahtuakaan saa valmista. Minulla ei ole ollut tilaisuutta tutkia, mihin hän pystyy. Tähän asti olen hosunut politiikassa. Älä naura, nuori mies, taikka minä närkästyn. Nyt saat sinä hoitaa politiikan. Suurta rotua, Lestyakien suku. Mutta kas, nyt olemme kotona."

Kuinka ihanalta tuntuu koti, jota ei ole pitkiin aikoihin nähnyt. Tutusti rököttää savupiippu, iloisina nyökkäävät vanhan päärynäpuun oksat, pihalla juoksee Bodri-rakki meitä vastaan, tuvassa mirri Czirmos, — kiviruukut, seinäkaapin astiat nauravat, huonekalut alkavat haastella, suuressa takassa räiskyy tuli ja luo loimujuovan ruskeaan oveen.

Ruoka tuodaan pöytään, sen tuoksu täyttää huoneen, Erczi häärää edestakaisin, samoin kisälli Laczi.

"Mene, Laczi-kulta, holviin, juokse ja riennä! Mutta sinä, poikani, istu pöytään, sillä tiedän, että olet nälissäsi, vankilan ruoka on laihduttanut sinut. Kauhunpäivien jälkeen en minäkään ole syönyt. Ensin haittoi suuri suru, ja nyt suuri ilo. Budassa elelin kuin Nikolaus Toldyn hevonen. Mutta sinut olen sittenkin vapauttanut."

"Ibrahim pasha on kunnon mies", kuiskasi ylituomari hajamielisenä (vastapäätä istuvan Czinnan omituinen asema hermostutti häntä).

"Varjelkoon! Vihainen koira on se ukko, ensin hän kiivaili minulle, ei paljoa puuttunut, etten joutunut minäkin tyrmään."

"Sen mustalaisletukan vuoksi, jos häntä vielä muistat. Eikö keitto olekaan hyväksi suolattu? Tuopas suolasalkkari tänne, Laczi."

"Mikä sinua oikein vaivaa? Pelkäätkö poikaani? Ei se pure, vaikka siitä onkin tullut suuri herra."

"Hän väitti, että tyttö oli livistänyt teidän kanssanne, ja kunnes hän oli palannut tai ilmoitti missä hän oli, pidättäisi hän minut vankina. Sanoin, etten ollut sen koommin nähnyt hänen varjoaankaan."

"Onneksi saapui samaan aikaan virallinen tieto, että tytön vaatteet oli löydetty Tiszan rannalta ja ruumiskin naarattu joesta."

"Mitä?" huudahti kisälli ja pudotti paistinvadin, jonka hän oli ottanut uunista tuodakseen sen pöydälle.

"Sinua nahjusta! Nosta se ylös ja häviä sitten!" Pian hän taasen sentään nauroi. "Paljon ihmeitä tapahtuu tänään, kuolleet porsaatkin jo liikkuvat." (Kauniin ruskeaksi paistunut porsas oli vierinyt vuoteen alle.)

"Pysähdy!" komensi ylituomari, viittasi hänet luokseen ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Nyt voit mennä."

"Tahdotko jotakin? Annan määräykseni mieluummin Erczille. Tuo toinen on taitamaton", virkkoi isä pojan lähtöä tarkaten, "en luule hänen paljoakaan ymmärtävän räätälinammatista. Se on, poikani, suurenmoinen ammatti, ihanaa tiedettä. Jumalan luomien korjailua, minä paikkaan ruman vartalon, luon miehevyyttä vinoihin olkapäihin. Se on jo jotakin, poika-kulta." (Vanhus siveli haltioituneena takkuista pellavatukkaansa.) "On sääli tuota nuorukaista, hänellä on niin lempeät, miellyttävät kasvot, että hän aivan hyvin voisi olla tyttö."

"Se on totta, mutta maistapa paistia. Meillä on myöskin hedelmäleivoksia. Etkö syö mielelläsi päätä?"

"Kun virallinen todiste saapui, tuli Ibrahim pasha hyvälle tuulelle; voithan käsittää, kuinka sulttaani häntä ahdisteli. Hän lähetti heti kuolintodistuksen padishahille, kutsui minut luoksensa, taputti olkapäille ja sanoi: 'Huomaan että olette rehellistä väkeä' (me Lestyakit olemme aina olleet rehellisiä). 'Tässä on käsky vapauttaa poikasi, mutta älä sano, koira, että olet saanut sen ilmaiseksi, sillä siten sinä voisit syöstä minut turmioon.' Ja näin pääsin minä käsiksi käskykirjeeseen."

Avoimesta ovesta leijui sisään iloisesti hymyilevä Czinna, mustalaistyttö; hänellä oli näpsä röyhelöpusero yllänsä ja musta huivi kaulassa: Ercziken juhlapuku.

"Jumala ompi linnamme!" huusi vanhus kauhuissaan, ja kylmiä hikihelmiä kihosi hänen otsalleen. "Mustalaistyttö! Väisty, varjo!"

Ovelta kuului koputus, lempoko lienee kutsua noudattanut. Eihän toki sentään. Senaattori Matteus Puszta sieltä tuli Paul Feketen ja Kaspar Permeten kanssa.

He kertoivat lyhyesti, että kokous oli hänen lähdettyään päättänyt: Herra Agostonin luo Waitzeniin toimitetaan lähetystö, se oli ensimäinen (varsin järkevä) päätös, toiseksi, viitta pannaan kolmeksikymmeneksi päiväksi julkisesti nähtäväksi; jokainen saa sitä maksutta ihailla, köyhä niinkuin rikas, paikallinen asukas niinkuin vieraskin; suurkörösiläiset vain maksavat kymmenen denaria. (Sekin on varsin järkevää.)

"Mutta tärkein päätös on", jatkoi Matteus Puszta, "että me noudatimme p. Nikolauksen kirkosta pyhäinjäännöslippaan; sinne pannaan viitta päiviksi ja öiksi. Avaimen lähettää kokous teille, ylituomari; te vartioitte sitä kuin silmäteräänne ja säilytätte sitä paikassa minne vieras käsi ei voi päästä."

Czinna punastui korviansa myöten; hän veti vaistomaisesti punaisen liinan kasvojensa katteeksi; silloin tosin pistivät takaa esiin hänen pojanomaisesti lyhyet kiharansa.

Herra Matteus Puszta keikautti ikkunaan päin kääntyen suurta päätänsä; siinä siis paikka, minne vieras ei pääse. Kauniin naisen lumenvalkeat parmaat.

"Canis mater! Kisälli Laczi!" (Hän tunsi hänet tukasta.) Ylituomari hymyili.

"Niin käy, isä-kulta, kun on ihmeiden aika. Aikakirjoihin kerran kirjoitetaan, kuinka räätälinsällistä tuli ylituomarin vaimo."

Kirkastuksen sädekehä hohti tytön otsalla, Maksin katseen tenhovoimaa hän ei jaksanut kauempaa sietää. Hän luuli onnesta kuolevansa. Painaen kädellä sydäntänsä hän syöksyi huoneesta. Räätäli ponnahti kuin metsähiiri pystyyn myrkyllisenä.

"Mitä kujeita sinulla on tuon pojan kanssa? Ellet olisi Kecskemetin kaupungin ylituomari, sanoisin sinulle jotakin. Onneksesi, onneksesi olet. Ja mitä merkitsevät sinun naurettavat sanasi? Mitä aijot?"

"Sinä, Kecskemetin kaupungin elinkautinen ylituomari?" Vanhus antoi surullisena päänsä vaipua.

"Pashaakin vastaan suojaa vitta. Eikä Czinnaa sitäpaitsi enää etsitäkään, koska ovat saaneet päähänsä, että hän on hukkunut Tiszaan."

"On kyllä joku, joka kuiskaa hänelle totuuden. Mutta puhukaa toki jotakin, herrat, neuvokaa häntä, älkää toki seiskö siinä kuin puutukit."

Tästä kehoituksesta puuttui Gaspar Permete puheeseen ja selitti Maksille, että hän saisi valita itselleen puolison kaupungin rikkaimmista tytöistä; viisitoista joka sormelle. Czinnan alhainen syntyperä ei mitenkään sopisi hänen korkealle arvolleen.

"Ei ole sanottu vaikka sopisi", arveli Maks nauraen. "Jospa Czinna polveutuukin Egyptin faraoista?"

"Yhtä vaikeata vain kuin teidän todistaa päinvastainen, ettei hän ole faraoiden jälkeläinen."

Permete nauroi, Matteus Pusztakin nauroi; sillä Matteus Pusztan käsitys asiasta oli: "Ylituomari tietää kyllä mitä tekee. Häntä ei tarvitse kenenkään mennä neuvomaan."

"Ei kuka tahansa kelpaa ylituomarin rouvaksi, hänen tulee edes olla henkilö, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy kaikenlaisiin tehtäviin ja sen ohessa on älykäs."

"Kuulkaas", virkahti Maks harmistuneena, "arvon herra Seneca väittää, että naiselle riittää, jos hän tietää niin paljon, että sateen tuhuttaessa ymmärtää mennä hakemaan katonsuojaa".

"Täällä puhumme turhaan", huudahti herra Permete olkapäitään kohauttaen, ja hyvää ehtoota toivottaen hän poistui muiden keralla huoneesta.

"Tyttö on käyttänyt taikaa, on sekoittanut jotakin hänen juomaansa, muuten on asia käsittämätön. On kauheata, kuinka pahasti niin älykäs mies voi kompastua."

Vielä enemmän kuin juorukelloja miellytti tämä tarina Blasius Putnokia. Samana iltana hän jo oli matkalla Budan pashan puheille ilmoittamaan tälle, että mustalaistyttö vielä eli. Maks Lestyak piti häntä kätkössä ja aikoi naida hänet. Mutta hänelle kävi Budan pashan luona merkillisesti, kuten myöhemmin tuli selville. Pasha kuunteli hänen juttuaan ja kysyi sitten otsa rypyissä:

"Väität siis hänen elävän?" — "Kyllä hän on hengissä." Pasha kutsui henkivartioston paikalle. "Viekää tuo mies ulos — antakaa hänelle viisikymmentä kepiniskua jalkapohjille ja tuokaa hänet jälleen tänne." Kun he olivat hänet tuoneet, kysyi hän uudelleen ystävällisesti: "No, elääkö tyttö vieläkin?" — "Varjelkoon, ei hän enää elä, armollinen pasha." Ibrahim hieroi tyytyväisenä käsiänsä. "Opi tästä, mies, että henkilö, jonka minä kerran olen sulttaanille ilmoittanut kuolleeksi, makaa haudassa vähintäin kuusi jalkaa multaa päällänsä."

Näin kävi kavalan Putnokin, mutta Maks Lestyakin onni onkin harvinaisuuksia. Ihanan sädehtivästi paistoi aurinko häneen. Hänen valtansa kasvoi päivä päivältä, hänen asemansa lujittui sekä sisään- että ulospäin.

Kecskemet esitti nyt suurta osaa. Viitta oli kokonaisen sotajoukon veroinen, se piti viholliset aisoissa. Se oli armeija, joka ei tarvinnut univormuja, ei muonitusta, jota voivat vahingoittaa korkeintaan vain koit.

Kecskemetiläiset eivät peljänneet enää vihollisia. Päinvastoin, he odottivat perin tyytyväisinä sitä hetkeä, jolloin tienoilla harhaileva turkkilaislauma iskisi heihinkin. Siitä koitui aina kansalle suuri nautinto. Ylituomari ratsasti tällöin kaupungista mustalla orhilla, neljä heitukkaa ratsasti hänen edellään, neljä hänen jälessään, miehet, naiset, lapset, usein koko kaupunki seurasi mukana, nauttiakseen siltä huumaavasta hetkestä, jolloin turkkilaiset päälliköt kumarsivat viittalippaalle ja jolloin he nöyrinä kysyivät ylituomarilta:

Pitkiä tarinoita oli liikkeellä ihmeviitasta, niitä koristivat kaikenmoiset kirjavat lisäilyt. — Milloin väitettiin sen vaaranhetkinä puhuvan ja antavan tuomarille neuvoja, milloin kerrottiin että viittaa hypistellyt sairas parani, leski tai neito jotka sitä suutelivat saivat miehen. Viisaammat väittivät, ettei viitta suinkaan ollut erikoinen jumalanihme, vaan että sen koko voima oli siinä, että siihen oli ommeltu sulttaanin allekirjoittama lause: "Totelkaa tämän viitan omistajaa." Herra Mikael Lestyak itse, joka tarkasteli tuota maankuulua vaatekappaletta ammattimiehen silmin, sanoi halveksien:

"Eipä tuossa ole erin kummallista. Tuollaisen voisin minäkin tehdä, jos vain tahtoisin."

Viitan taikavoima loi tenhoa myöskin sen kantajaan. Maks joutui tarinan värihehkuiseen pukuun. Kauniina iltoina hänestä juteltiin majoissa satojen penikulmien päässä. Kaukana Szegedinin alapuolella kalastajaveneen lipuessa hiljaa soljuvilla aalloilla mietti veneessä-istuja itse: "Mitä tehnee nyt Kecskemetin ylituomari?"

Hän syö kultaista silavaa rubiinihelaisella veitsellä. Puhuva viitta ei vain sanonut viholliselle: "Pysy loitolla Kecskemetistä!" vaan se virkkoi myöskin ystävälle; "Tule Kecskemetiin." Äveriäitä ihmisiä, jalosukuisia herroja saapui sinne aarteineen asuakseen maailman turvatuimmassa kaupungissa; vanhemmat lähettivät lapsensa mieluimmin sinne; niihin aikoihin ilmestyivät Kecskemetin kaduille ensikertaa ne erilaiset ylioppilasmuodot, joita siellä sitten on ollut meidän päiviimme saakka; koulu kukoisti, asukkaat rikastuivat aivan satumaisen nopeasti.

Kaikella on toki pahatkin puolensa. Viitta siitti paljot rahat, paljot rahat siittivät kaikenlaisia hirtehisiä ja rosvoja, jotka yhä uskalsivat poiketa Kecskemetinkin alueelle. Mutta kaikella pahallakin on hyvät puolensa. Hirtehisiä varten perustettiin sotaoikeus, ja koska maakunnassa ei voitu enää vapaasti liikkua, annettiin Kecskemetin maistraatille väliaikaisesti ylin tuomiovalta hengenrikoksiin. Vielä askel ja Kecskemetistä tulee kuninkaallinen vapaakaupunki.

Maks Lestyak oli elämän ja kuoleman valtias, ja jotta hänen arvonsa yhä kasvaisi, antoi kuningas hänelle aatelisarvon, joka oikeutti hänet käyttämään lisäkettä "Kecskemetistä". Vaakunassa oli kuvattuna hopeisella kentällä seisova viittaniekka ritari. Kilven toisessa puoliskossa seisoi takajaloillaan kolmella kullatulla tyynyllä kettu. (Hänen majesteettinsa oli tässä osannut varsin oikeaan.) Vain yhtä puuttui enää täydellisestä onniautuudesta: Czinnan vihkiminen.

Eikä sitäkään ollut enää tarvis kauaa odottaa. Lestyak ukko oli jo aikoja sitten leppynyt, tuo pikku olento osasi häntä kaikessa miellyttää, ja kun tyttö kutkutteli häntä poskesta, luuli hän tulleensa taivaaseen. Czinnasta hersyikin päivä päivältä yhä kauniimpi, muodot pyöristyivät ja kasvot olivat kuin kirsikka, jonka verenväri hennon ihon aitakin hohti. Ei kukaan koko Kumaniassa vetänyt hänelle vertoja. Hänestä tuli vanhuksen lemmikki, uskottu, hän kutsui tätä "tyttärekseen", "miniäkseen", ja hoputti poikaansa kiirehtimään häitä, koska hän muuten, jumala auttakoon, naisi tytön itse.

Maks raivosi kärsimättömyydestä, jos pieninkin este ilmaantui; mutta ellei estettä ollut, nauroi hän koko asialle.

Ensimäinen määräaika oli sovittu päiväksi, jolloin hän saa Budan pashan lupakirjan, ilman sitä ei toki voi mitään tehdä, lintu vain rakentaa pesänsä, vaikka se pelkääkin, että julmat kädet sen hävittävät. Lupa tuli itsellään: se oli kirjoitettu Putnokin jalkapohjiin. On varmaa, ettei pasha enää koskaan ahdista tyttöä.

"Odottakaamme vielä, kunnes Czinnan tukka on kasvanut entiselleen", vastasi Maks. "Lyhyellä tukalla näyttäisi kruunu rumalta."

Vuoden kuluessa kasvoivat hänen hiuksensa, ja kuinka ihaniksi! Eräänä iltana hän hajoitti ne vienon kuiskailun aikana; hän piti niitä nyttemmin suurten naisten tavoin kierrettyinä päänsä ympäri ja sitoi kahdella paksulla palmikolla Maksinsa molemmat kädet yhteen, kuten on tapana sitoa vangittujen kädet.

"Todellakin, hääaikahan olisi jo käsillä, olen sitä jo niin kauan odottanutkin, mutta jos asiaa oikein tuumii, ei haittaa, vaikka vielä oppisit hieman enemmän; minä puolestani tahdon sitä ennen ansaita niin paljon, että voin ylituomarinrouvan elättää."

Ylituomari oli näet ottanut hyvin oppineen herra Molitoriszin Czinnan kotiopettajaksi; kun puolisen vuotta oli kulunut, arveli tuo arvon herra:

Maks oli haalinut kokoon hieman rahoja, mutta juuri siihen aikaan saapui aateliskirja. Tuo onnenpoika alkoi nyt elää suurellisesti; ympäristön aateliset pyrkivät hänen tovereikseen, he tulivat häntä tervehtimään, ja hän vastasi vieraskäynteihin. Czinnan hän jätti yksikseen. Aatelismieshän ei voi aina kuherrella, sehän olisi naurettavaa. Tuo kurja pergamenttipaperi oli muuttanut hänet kokonaan toiseksi, hänen verensä oli kuin käynyt sinisemmäksi, ja hänestä tuli nyt kaiken lisäksi oikullinen.

Kaikkialla jo juoruttiin, että hän naisi Beniczkyn perheestä, silloin hänestä tehtäisiin varamaaherra johonkin Emerik Tökölyn maakuntaan, joka vielä oli keisarin hallussa. Tällainen huhupuhe oli kuitenkin vain juorua. Kecskemetiläiset sellaisen sorvasivat senjälkeen kuin heidän ylituomaristaan oli paisunut niin suuri mies, että Kecskemet näytti hänen rinnallaan pieneltä.

Ah, Czinnan sydän vuoti verta! Sillä pienellä, päärynäpuun varjostamalla penkillä, jolla he olivat suvi-illoin niin usein toisilleen kuiskailleet, jolla Czinna oli tuntenut itsensä niin onnelliseksi, istui Maks nyt tuiki harvoin; usein hän viipyi viikkokaupalla linnoissa ja kun hän sitten joskus tuli kotiin ja lausui hänelle jonkun kauniin sanan, oli hänen puheensa loppuna aina:

"Mutta varokin liikoja sanoja, Czinna, kyyhkyseni, älä koskaan puhu kenellekään tuosta päivästä; tiedäthän mitä päivää minä tarkoitan, älä sano kenellekään, että sinä olit silloin siellä — Olaj begin luona, sillä se olisi minun turmioni."

Oli kuin veitsi olisi työnnetty Czinnan sydämeen. Hän alkoi epäillä, että Maks pelkäsi häntä, mutta ei rakastanut; hän kahlehtii hänet kihlasormuksin vain sentähden, että saisi olla varma hänen vaitiolostaan. Päivä päivältä hän kävi surullisemmaksi, punaiset ruusut kuihtuivat hänen kasvoiltaan, silmissä ei ollut enää entistä tenhoavaa kiiltoa, lempeä alakuloisuus oli nyt hänen ominaisuuksiaan.

Mutta kaunis hän oli sellaisenakin. Vanha Lestyak pelästyi; hän luuli hänen sairastuneen, hän oli myöskin keksinyt sairauden syyn.

"Älä loukkaudu, älä ole surullinen, pikku resedakukkani. Hän rakastaa sinua, ja usko minua, kun sanon, että hän veisi sinut jo huomispäivänä vihkialttarin eteen, jos hänellä vain olisi rahaa. Mitä hänellä on, sen hän tuhlaa Fayn ja Beniczkyn perheissä. Tunnen hänet, tuon Maksin, hän on täynnä tyhmyyksiä, mutta hänen sydämensä on hyvä. Voittehan te tosin elää minunkin talossani, vaikka hieman köyhästi, mutta tiedäthän kuinka hassu hän on, kun hän tahtoo elää oikein herroiksi; eipä hän syö mansikoitakaan, ellei hänelle tarjota niitä hopeiselta lautaselta. Ja juuri nykyisin potee hän tuota sairautta. Jättäkäämme hänet rauhaan, kunnes hän on saanut kyllänsä vaakunaketustansa. Joko syö kettu hänet tai hän ketun. Yleensähän tuollaiset vaakunaeläimet syövät hyvin paljon, Czinna kulta."

Sellaisen puheen aikana Czinna vain huokaili, kauniit sanat eivät lääkinneet hänen haavaansa.

"Älä huokaile, hymyile toki kuten ennenkin. Jos saisin puhua, sanoisin sinulle jotakin, mikä panisi sinut ilosta hypähtelemään."

Salaperäisenä hän vilkutti silmiänsä ja mutisi itsekseen: "Vait', pidä suusi kiinni, vanha mies!"

Mitä tuo salaperäisyys tarkoitti, ei Czinna voinut aavistaa. Vain yksi seikka oli herättänyt hänen huomiotaan. Jo muutamia päiviä oli kaksi herraa käynyt Lestyakin puheilla; myöhään illalla he tulivat, kauan siinä kuiskailtiin ja takahuoneeseen tällöin sulkeuduttiin, mutta vanhus ei koskaan maininnut, mitä he asioivat, vaan vaiteliaana ja pää painuksissa hän liikkui omaistensa parissa.

Eräänä iltana vihdoin hän otti Czinnan pään käsiinsä ja siveli hänen tuuheaa mustaa tukkaansa. Se oli hänen lempihyväilyjään.

"Iloitse, Czinna-pikku, iloitse! — Sinun päiväsi on tullut ja häät pidetään, minä laitatan sinulle sellaisen morsiuspuvun, että Fayn neidit ovat kateudesta aivan viheriäisiä. Naura toki, Czinna, sillä sinulla on niin paljon rahaa, että sinun pienokaisesi, kun sellaisia saat (ei sinun senvuoksi ole tarvis punastua, miksi häpeät minun lapsenlapsiani?) voivat leikitellä kultakolikoilla."

Vanhus otti taskustaan kouran täyden kultarahoja ja antoi niiden välkkyä Czinnan katseitten edessä.

"Mitä on tämä muuhun verraten? Kuule, lapseni, kerron sinulle kaiken. Sinun hyväksesi sen teen minkä teen, koska tiedän, ettei Maks voi sinua naida ilman rahaa. Toisaalta on siinä mukana hieman turhamaisuuttakin minun puoleltani. Minä tahdon tehdä asun sellaisen, että räätälit vielä vuosituhannenkin kuluttua tarinoivat siitä: 'Eli kerran mies, Matteus Lestyak nimeltä, joka valmisti tämän vaatekappaleen'".

"Kaksi herraa tuli luokseni, tunnethan ne, pieni lihava toinen ja toinen oikea Goljatti. He saapuivat erään kaupungin asioissa, mutta sen nimeä eivät ilmaisseet edes minulle. En kysynytkään, sillä onhan yhdentekevää, mikä se on. He tulivat kuten sanottu ja virkkoivat: 'Mestari, räätälien räätäli, kaikkien räätälien suurin! Saavuimme luoksesi tehdäksemme sinut upporikkaaksi.' 'Mitä tahdotte?' 'Ompele meille viitta, joka on aivan samanlainen kuin Kecskemetin kaupungin, mutta sen täytyy olla alkuperäisen kaltainen kuten kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää toistensa rinnalla; pystytkö siihen?'

"Teimme kaupat. Puoleen ja toiseen haasteltuamme sovimme, että he maksavat viisituhatta guldenia; viisisataa he suorittivat etumaksua, kaikki on sinun, lapseni."

"Minäkö?" Ja hänen silmänsä välähtivät. "Ole nyt, tyhmyri! Minä minua pidät? Siitä tulee loistoteos, sen sinulle sanon."

"Mitäpä voisi tapahtua? Toinen kaupunki saa niinikään viitan, siinä koko asia. Niin, ja turkkilainen, joka nykyisin ryöstelee noin kahtasataa kaupunkia, on tällöin pakoitettu tyytymään sataan yhdeksäänkymmeneen yhdeksään. Eikä se silti nälkään kuole."

"Sinä, lapseni, annat minulle avaimen, ei siitä kenenkään tarvitse tietää: minä tarkastan viittaa, tutkin ja koettelen sitä tarkoin; sitten teen kädenkäänteessä sen tarkan jäljennöksen, ja sitten vietetään häät jommoisia ei vielä kuunaan ole ollut. Hei vaan, kuinka sinun hennot jalkasi hypähtelevät morsiuskarkelossa!"

Sitten suunniteltiin kaikki yksityiskohdittain: mimmoinen morsiuspuku tehtäisiin, millainen kruunu ja minkälaiset jalkineet hankittaisiin, kuinka hän tarjoisi viidestätuhannesta dukaatista neljätuhatta Maksille: "Tuossa, ota äläkä soimaa vaimoasi siitä, ettei hän ole tuonut mitään pesään." Siihen hän tietysti vastaisi: "Mistä olette tämän summan saaneet?" Czinna puolestaan vastaisi: "Olemme sen löytäneet lahonneelta sillalta." Ja lopuksi he keksisivät jonkun perintöjutun ja kaikille koittaisi ikuinen onnen aika.

Czinna tuli iloiseksi, nauroi, taputtipa käsiäänkin; niin rajattomasti miellytti häntä tällainen tulevaisuuskuva, jonka Lestyak maalasi hänen eteensä. Seuraavana päivänä aukeni vanhalle räätälille raatihuoneen rauta-arkku Czinnan luovuttaman avaimen avulla; hän tutki kerran myöhemminkin hyvin perinpohjaisesti viittaa ja meni sitten Czegediniin siellä asuvilta ylhäisiltä turkkilaisilta kauppiailta ostamaan välttämättömät tarvikkeet, hienoa tummanvihreää samettia, nauhoja ja karhuntaljaa vuoriksi. Ja kun kaikki oli hankittu, kävi hän luomisinnon kuumeisena työhön käsiksi.

Se ei ollutkaan vähäpätöinen tehtävä. Joka ilta nouti hän salaa päällysnuttunsa alla viitan kotiinsa ja aamuisin hän vei sen samalla tavalla takaisin paikoilleen. Ylituomarin huoneeseen hänellä oli vapaa pääsy; senvuoksi ei kukaan kysellytkään, miksi hän siellä tämän tästä kävi. Ehkä oli ylituomari lähettänyt hänet sieltä jotakin noutamaan?

Illasta myöhäiseen aamuun hän ahersi, perimmäiseen huoneeseensa sulkeutuneena, taiteilijanomaisen innoittuneena ja kiihtyneenä. Joskus hän herätti Czinnan yöpuulta, näyttääkseen hänelle yksityisiä osia, jotka vähitellen alkoivat saada ihanan alkumuotonsa hahmoa. Hänen silmänsä välkkyivät, otsa hohti, sieraimet värähtelivät ja ääni vapisi iloista ylpeyttä:

Ja kun sitten kahden viikon kuluttua viittajäljennös oli viimeistä neulanpistoa myöten valmis, täyttyi hänen sydämensä suloisilla tunteilla:

Oli jo yö. Kukot kiekuivat. Räätäli katseli ikkunasta ulos. Sydänyöksi hän oli kutsunut miehensä ja jossakin lähistöllä he vuottivat hetkeä, jolloin hän saisi viitan valmiiksi näytettäväksi. Pihakoira Bodri alkoi jo haukkua luskuttaa. Ahaa, se vainuu ihmisiä. Ja he saapuivatkin.

Ihmettelyn huudahdus kirposi heidän huuliltaan. Vuoteelle oli levitetty kaksi kullankimmeltävää viittaa ja ne olivat niin toistensa kaltaiset kuin kaksi kananmunaa tai kaksi vehnänjyvää.

"Sinä olet tosiaankin räätälien räätäli, kaikkien aikojen suurin mestari."

Toinen ei hiiskunut mitään, ottihan vain suuren vyön uumiltaan ja kaatoi kasan kultarahoja keskelle pöytää.

"Tuossa on säntilleen neljätuhatta viisisataa kappaletta. Laske ne, mestari, ellet muuten usko."

"Kumman saamme mukaamme?" kysyi nyt Goljatti, viittoihin viitaten.
"Kumpi on meidän?"

"Annanko heille oman työni? Enkä enää koskaan, en koskaan sitä saa nähdä? He vievät sen, Jumala tiesi minne, enkä tämän koommin saa kuulla sen vaiheista. Ja sitten alan tuskaillen surra, mitä siitä on tullut. En näe sitä turkkilaista, joka kumartuu maahan asti minun teokseni edessä, — joka suutelee sitä, minun teostani! Ei, ei. Tulos ei saa mennä sen mukana. Työni on täydellinen. Tahdon sen pitää alati silmieni edessä, huumaantua sen ihanuudesta!"

"No, miksette lopultakin näytä, kumpi on uusi?" tiukkasi Goljatti kärsimättömänä.

"Koska tiedän, että olette meille määrännyt juuri uuden." Lestyak hypähti loukkaantuneena.

"En, en", sammalsi hän käheästi: "Juuri vanhan saatte mukaanne, vanhan, oikean. Uusi… jää Kecskemetiin."

Jättiläinen otti viitan ja pani sen nopsasti vaippansa alle. Ovi kävi ja painui jälleen pian lukkoon. Molemmat vieraat häipyivät öiseen pimeään.

Vanhus meni levolle, mutta virkistävä uni ei vain ollut tullakseen. Pahat painajaiset häntä ahdistivat. Dukaatit, jotka hän oli latonut koriin ja pannut vuoteen alle, alkoivat ohuilla hämähäkinjaloilla kiipeillä ylös seiniä. "Mars, hämähäkit, alas seiniltä!" Muuan kolikko hypähti hänen rinnalleen ja alkoi siinä hulluna karkelon. "Odotapas, lurjus, jahka saan sinut näppeihini." Hän haroi rahaa, mutta mahdotonta oli saada sitä kiinni, vaikka sen kylmät jalat pistelivät häntä ja saivat hänet värisemään, niin että hampaat alkoivat kalista; oli kuin jääkärkisillä neuloilla olisi häntä pistelty.

Sitten hän uneksi, että kikatteleva Saatana otti tuon lemmon kullan, sulatti sen padassa ja valutti sen sitten hänen korvaansa, — tuo polttava neste virtaa hänen suoniinsa ja puhkaisee ohimon, ja hänen verensä kuumana kiehuessa huutavat hänelle hirvittävät äänet; "Lestyak, mitä olet tehnyt, ah, mitä olet tehnyt?"

Hän nousi, pukeutui, painoi päänsä ikkunanpieleen ja vuotti aamua. Hän tunsi ankaraa ahdistusta, mutta ei tunnustanut sitä itselleenkään. Ah! Kaikkihan on kunnossa. Asia on varma, aivan varma. Hän vei viitan raatihuoneen suureen rauta-arkkuun, sitten hän meni Czinnan makuusuojaan jättämään tälle avaimen ja kuiskasi tällöin hänen korvaansa:

"Kaikki hyvin, sydänkäpyni. Tuolla vuoteen alla haukahtelevat jo kultaketut. Meillä on jotakin mitä valjastaa häävaunujen eteen."

Turhaan hän ponnistelihe tyyneksi. Hänen vääntyneet kasvonsa eivät ilmaisseet rauhaa. Hän ei voinut hetkeäkään pysyä alallaan.

Kuin hullu kärpänen liehui hän sinne tänne, kunnes hän vihdoin lähti tapaamaan poikaansa; tämä oli paraikaa saamassa kirjettä heitukka Pintyöltä.

Ylituomari näytti hyvinvoivalta, hänen kasvonsa loistivat. Hän oli juurikään pukeutunut.

Hänen pukunsa olikin tavallista erilaisempi, sellainen joka aatelismiehelle sopiikin. Tavallisen viitan asemasta oli hänen yllään oikea attila uurretuin hihoin; uurrereunoissa oli koreanpunaisia silkkiompeleita.

"Se koskee pikkuseikkaa, oikkua. Kun tämän jälkeen vihollisjoukko saapuu Kecskemetin edustalle, tahtoisin minä viitta yllä mennä sitä vastaan."

"Lempo soikoon, ei hullumpaa! Sopiikin mainiosti, sillä minun olisikin tänään täytynyt panna joku toinen tilalleni."

"Suurvisiiri Kara Mustatan joukko majoittui sydänyöllä jokseenkin lähelle kaupunkia. Se on menossa Belgradista Kekköhön ja lähettää noutamaan täältä elintarpeita. Pintyö toi vastikään heidän kirjeensä."

"Raro lienee parempi, se on lauhkeampi. Tänään en voi itse mennä, oikeus istuu tänään. Aatelkaas, isä, syyttäjä ei ole sen pienempi kuin Kalgan tatarisulttaani. Jotkut Kecskemetin pojat ovat ryöstäneet lammaskatraan ja mukiloineet neljää vahdissa ollutta tataria. Yksi näistä kuolikin."

"Suurenmoisinta asiassa on", jatkoi ylituomari, "että Kecskemetin maine pakottaa Kalgan sulttaanin vaatimaan oikeutta meidän lakiemme mukaan, eikä hän hae korvausta omalla tavallaan. Kaikki tämäkin on viitan ansiota. Mutta maltas, olin aivan unohtaa erään asian, odottakaa, Pintyö. Ennen kaikkea menkää torille ja tuokaa sieltä neljä tuomariksi kelpaavaa miestä; joukossa voi olla turkkilaisiakin jos hyvin sattuu."

Oli ensimäinen markkinapäivä (sillä siitä asti, jolloin viitta tuli esille, alettiin Kecskemetissä pitää markkinoita), vanha Pintyö kurkisteli kojuihin, juoksi hyvinpuettujen miesten jälkeen, ja saatuaan pyydystetyksi jonkun arvokkaan henkilön, lausui hän tälle juhlallisesti:

"Kecskemetin kaupungin ylituomarin, hänen jalosukuisuutensa, herra Maks Lestyakin nimessä. Teille, hyvä herra, on suotu kunnia ja älköön olko teille taakaksi saapua vaatimattomaan kokoushuoneeseemme jakamaan viisasta ja tasapuolista oikeutta kansalaisillemme. Järkevää ei ole olla tottelematta tätä käskyä."

Pian hän oli saanut toimeen suostumaan oppineen Paul Börcsökin Szegedinistä, nerokkaan Frans Baloghin Szentesistä; jälkimäisen hän löysi kansankeittiöstä kuudennen lasinsa äärestä. (Mutta onhan sekin hyvin.) Sitten hän haastoi czeglediläisen viestinviejän Stefan Tordan, ja koska ylituomari puhui jotakin myöskin turkkilaisesta, otti hän mukaan pitkäpartaisen budalaisen Mollah Cselebitin, joka myyskenteli astrakan-nahkoja ja joka sellaiset kaupungit, joissa kadi (tuomari) pyydystetään ansoilla, manasi hornan tuuttiin. Näin asiansa toimitettuaan meni Pintyö raatihuoneen talliin, puhdisti ja harjasi Raron, antoi sille kauroja, satuloi sen ja lähetti sanan Lestyakille, että vanha herra saisi nyt tulla.

Joustavin askelin riensi vanha Lestyak raatihuoneelle, jonne oikeus jo oli kokoontunut; ylituomari oli lisännyt sen jäsenlukua vielä kahdella senaattorilla, Gabriel Porossnokilla ja Agoston Kristonilla, hän itse seitsemäntenä oli puheenjohtaja. Kun hän huomasi isänsä, lähetti hän Pintyön kaupungin sinetti mukanaan Czinnalta hakemaan avaimen, sitten hän otti rauta-arkusta viitan ja senaattorit panivat sen vanhan herran ylle. Se oli virallinen toimitus:

Ulkona isä Lestyak nousi jalustimeen, heittäytyi satulaan pää taaksepäin kenossa, kuni oikea ratsumies. Vieraspaikkaiset markkina-ihmiset kiiruhtivat uteliaina paikalle nähdäkseen ylituomarin isän, jonka kaidan vartalon yllä maailmankuulu viitta liehui. Kecskemetiläiset heiluttivat hymyillen lakkejaan, lapset kirkuivat:

Ja nyt hän oli todella onnellinen. Täysin keuhkoin hän hengitti raikasta ilmaa. Raro tepasteli ylpeänä hänen allaan. Talojen pikku tarhoista nauroivat hänelle jasmiinit ja liljat, oman kodin ikkunasta heilutti Czinna hänelle valkoista liinaa. Hänen levottomuutensa kävisi, hän ei ollut väsynyt eikä kiihoittunut. Sotilaan ennen taistelua tuntema pelko katoaa taistelussa. Ja hän oli nyt tulessa, hän oli kuulevinaan rummun äänen: "Eteenpäin, voittoon!"

Hän hävisi tien pölypilviin; sillaikaa istuivat senaattorit ja ylituomari rauhallisina istuntosalissa, kuuntelivat lammaskatraan ryöstöjutun yksityisseikkoja, todistajien ja syyttäjien pitkäpiimäisiä vakuutteluja. Melko usein sekaantui tuohon autioon keskusteluun jalojen herrojen äänekäs haukottelu.

Kaupungin ulkopuolella temmeltävä nälkäinen lauma ei näitä herroja liikuttanut. Joutavaa! Vihollinen on nykyisin vain kuin joku juokseva asia, melkein samaa kuin antaisi ojennusta jollekin torimuijalle. Toiseen riittää mies ja keppi, toiseen mies ja viitta.

Vain ylituomari liikahti levotonna tuolillaan, kun saliin astui Kalgan sulttaanin lähettinä Olaj beg silmäillen haukankatseellaan tuomareita ja kysyi sitten, kuka heistä oli se kuulu ylituomari Maks Lestyak — siihen Agoston vastasi viitaten kädellään pöydän päähän.

"Ja kuitenkin olen minä Maks Lestyak", vastasi ylituomari soinnuttomalla äänellä.

"Joko minun silmissäni hämärsi silloin kun kaksi ja puoli vuotta sitten tapasimme toisemme leirissäni, tai on tuon jalon herran pää senjälkeen vaihtunut toiseksi."

"Ja sitäpaitsi minulla onkin kirje teille." Kirjeen oli kyhännyt Kalgan sulttaani hunajanmakealla kynällä.

Rankaise, minä pyydän sinua, niitä pahoja susia, sillä ellet näytä maailmalle kammottavaa esimerkkiä, niin luulen että minulta siepataan vielä turbaanikin päästäni. Näkisin mielelläni, että lähettäisit minulle korillisen ihmispäitä (rosvot täyttävät kaksikin). Pitkään aikaan en olekaan nauttinut katkaistuista kecskemetiläisistä päistä. Kohdelkaa suuresti kunnioittaen lähettiäni, Olaj begiä, joka teille antaa lähempiä selityksiä.

Lestyak silmäili kirjettä hajamielisenä, sekavin ajatuksin, ojensi sen sitten toisille tuomareille, jotta näkisivät, kuinka säädyttömästi tuo vallananastaja kohtelee Kecskemetin ylltuomaria.

Kesken kaiken hän kohtasi Olaj begin tutkivan katseen, joka yhä tähysteli häntä, ja hän punehtui korviaan myöten. Hän istui vastenmielisine tunteineen kuin neuloilla; lisätkäämme tähän tunteja kestänyt kuulustelu ja salin tukahduttava ilma. Häntä pyörrytti; hän aikoikin jo luovuttaa puheenjohtajan toimen Porossnokille, mutta silloin kuului ulkoa kauhunhuuto, joka katuja vyöryen läheni lähenemistään ja pani ikkunat helisemään.

Tuomarit hypähtivät akkunaan ja ponnahtivat kalmankalpeina takaisin. Raro juoksi hurjana raatihuoneelle päin, sen selässä istui lujasti sidottuna vanha Lestyak, viitta yllä — mutta päättömänä. Typistetystä ruumiista virtasi verta. Hevonen ja viitta olivat yltyleensä veressä.

"Käsittämätöntä!" huomautti Olaj beg, kun hänelle selitettiin, että vanhus oli viittoineen lähtenyt suurvisiirin joukkueen luo.

"Tulkaa, jalo herra. Keskeyttäkäämme istunto. Velvollisuudenkin rajan yli kohoo se suuri suru, joka teitä on kohdannut."

"Olen vahva. En askeltakaan hievahda paikaltani, ennenkuin olen kostanut rakkaan isäni puolesta. Tätä ei ole turkkilaisleirissä tehty."

Hän antoi heti määräyksen, että ruumis vietäisiin kotiin ja pestäisiin. Kahden ratsumiehen piti lähteä seuraamaan verijälkiä, kunnes he löytäisivät pään ja selityksen tähän arvoitukseen.

"Riisukaa viitta hänen yltään ja tuokaa se tänne", lisäsi Porossnoki määräykseen.

Hetken perästä toi nyyhkyttävä Pintyö verisen viitan. Olaj beg ja Mollah Cselebit ponnahtivat pystyyn ja syöksyivät sitten suutelemaan viitan liepeitä, mutta päästyään lähemmäksi väänsi Olaj beg kasvonsa rumaan irvistykseen.

"Allahin nimessä, tuo ei ole oikea viitta! Siitä puuttuu shek-ul-lslamin merkki."

Kecskemetin kansalaiset, jotka istuivat kuulijoiden mukana, katselivat mykkinä ylituomaria.

"En tiedä mitään", virkkoi ylituomari ärtyneenä. (Hän oli kuin rauta; sitä sitkeämpää, mitä kauemmin sitä taotaan.)

"Mikä ankara isku, mikä isku Kecskemetille!" huudahti Porossnoki käsiään väännellen.

Niinkuin singotun kiven suhina sävähti ilmassa ääniä: "Kuolema syylliselle!"

"Hän ei ole paikallaan presidentin tuolilla, hän kuuluu syytettyjen penkkiin."

"Hiljaa!" huusi ylituomari ja helisti sapeliansa, joka siitä lähtien, kun hänestä tuli aatelismies, oli alati hänen edessään pöydällä. "Tällä istun presidentintuolilla ja tänne jään. Tahdon nähdä, kuka rohkenee liikahtaa, kun Kecskemetin ylituomari vaatii hiljaisuutta."

"Ken on se lurjus, joka on näin ojentanut pistimensä minua vastaan? Jos olisin tiennyt, ettei viitta ollut oikea, olisinko lähettänyt oman isäni siihen puettuna matkalle? Asia on käsittämätön. Jumala on tahtonut lähettää koettelemuksia Kecskemetille, mutta älkäämme napisko, sillä mitä tapahtuneekin, vielä hallitsee täällä voimakas käsi. Senvuoksi, hyvä herra senaattori Kriston, lähtekää heti viemään turkkilaisille Taitajaan vaadittu veromäärä, jottei meille kahdesta pahasta kasvaisi kolmea."

Kriston teki heti lähtöä, mutta tuskin hän oli ehtinyt ovelle, kun se aukesi kovalla melulla ja sisään syöksyi Czinna. Hän oli kalpea kuin lilja, hänen käyntinsä oli horjuvaa, hänen kauneista silmistään herui kyyneliä.

"Mitä sinä haet täältä?" kysyi häneltä ylituomari kulmiansa rypistäen.
"Mene kotiin itkemään!"

Ja hän lankesi polvillensa. Hänen punaisen, pitsein koristetun hameensa lieve kohosi hieman ja paljasti hänen ihastuttavan sievät nilkkansa.

"Hän se on, hän se on! Herra Maks Lestyak, katsokaa tuota. Tämä tyttö kävi luonani leirissä. En ikinä, näe Mekkaa, ellei se ole totta."

Porossnoki ja Agoston tähtäsivät tuijottavat katseensa ylituomariin, joka kävi pahasti hämilleen ja punehtui korviansa myöten. Hänen heikkoon kohtaansa satutettiin. Nyt hän oli kadottaa lujuutensa. Czinna taivutti murheellisena päätänsä.

Ylituomari loi häneen kiitollisen katseen, ikäänkuin sanoakseen: "Et ole minua paljastanut", sitten hän pusersi hampaittensa raosta: "Kaikki sortuu, murskaantuu, kaikki on hukassa."

"Minä olen kaikkeen vikapää. Olen antanut isä Lestyakille rauta-arkun avaimen, hänen luoksensa saapui eräästä vieraasta kaupungista miehiä pyytämään häntä valmistamaan aivan samanlaisen viitan kuin meidän, viidestätuhannesta kultarahasta."

Uhkaava murina seurasi näitä sanoja. Ylituomari suuntasi kalpeat kasvonsa seinään. Tällaiseen iskuun hän ei ollut valmistunut.

"Kuinka voit niin tehdä!" huusi Porossnoki; "ole rehellinen, vain suora tunnustus voi rikostasi lieventää".

Czinna painoi kädellänsä sydänalaansa, silmäluomet sulkeutuivat. Hän luuli menehtyvänsä häpeäänsä, ja silti täytyi hänen sanoa kaikki tällä murheen hetkellä.

"Koska minä rakastan, rakastan Maks Lestyakia enemmän kuin tätä kaupunkia. Vanhus on määrännyt neljä tuhatta kultarahaa minun osalleni, jotta hänen poikansa, joka on ollut puolen kolmatta vuotta sulhasenani, ottaisi minut vaimokseen. Hän ei ole sitä tähän asti tehnyt, koska olen köyhä. Uskoin hänen sanoihinsa ja luovutin hänelle avaimen."

Hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, valkeasta liljasta tuli ruusu, mutta vain harvoiksi hetkiksi.

"Mikä häpeä!" raivosi herra Agoston. "Olisinpa vain jäänyt lopuksi elämääni Waitzeniin!"

Ylituomari tarttui kouristuksenomaisasti tuolinsa selkämystään, maailma alkoi pyöriä hänen silmissänsä, ne pienet kirjaimet, joita kirjuri pani paperille, alkoivat hyppiä hänen edessään. Hän puri huulensa verille. "Täytyy kestää, vain puoli tuntia, vielä en saa olla heikko."

"Ja sitten?" aloitti Czinna kuolevan äänellä. "Niin sitten. Mitä tapahtuikaan?" (Hän hieroi marmorinsileää otsaansa.) "Hän kävi öisin rauta-arkulla, otti viitan mukaansa ja ompeli aivan samanlaisen. Viime yönä sen saivat tilaajat."

"Kaikki on selvää", mutisi Porossnoki. "Hän oli ylpeä taidostansa ja arveli voivansa näyttää, että molemmat ovat aivan samanlaiset. Ja tänään hän otti sen yllensä, saadakseen nauttia loistoteoksensa tehosta."

"Keitä olivat tilaajat?" tutkaisi Szegedinin Börcsök. Hän ajatteli:
"Olisivatko kenties meikäläisiä?"

"En tiedä", vastasi Czinna. "Vainajakaan ei tiennyt. Kaikki tapahtui salaa. 'Joku etäinen kaupunki', enempää hän ei minulle sanonut."

"Me löydämme sen", virkkoi ylituomari käheästi. Ne olivat hänen ensimäiset sanansa koko tunnustuksen aikana.

"Se on tiettyä, jos niin pitkälle pääsemme", huomautti herra Permete katkeruutta äänessään, "mutta teidän pitää langettaa tuomio, jos siihen kykenette".

Permeten huomautus valoi uutta verta hänen suoniinsa. Häntä, Maks
Lestyakia, vaadittiin esiintymään miehenä! Hänen silmänsä iskivät tulta.

"Sen teen", hän sanoi karkeasti ja otti taskustansa sinetein merkityn asiakirjan. Hän nousi ja alkoi juhlallisesti lukea: "Me Leopold I, Jumalan armosta Itävallan keisari…"

Ääni petti, se muuttui soperrukseksi, kädet vapisivat, ilmaa haukkoen hän ojensi asiapaperin herra Agostonille.

Ja kun nämäkin sanat tuntuivat tuottaneen hänelle tuskia huudahti hän
Pintyölle:

Agoston luki sillaikaa kuninkaallisen käskykirjeen, jossa julkaistiin Kecskemetin kaupunkialueella noudatettava, varkauksia ja petoksia koskeva sotaoikeus-päätös ja jonka mukaan Kecskemetin raatimiehillä oli oikeus tuomita hengestä ja elämästä.

"Tämä tyttö on kavaltanut kaupungin. Tuomitsen hänet miekalla mestattavaksi."

"Hän ei tiennyt, että hänen teostaan koituisi kaupungille näin hirveä onnettomuus. Katukoon hän tekoaan!"

Oli niin syvän hiljaista, että kuuli sydänten sykinnän ja ikkunaruudulle lehahtaneen perhosen siivenpärinän. Kaksi tuomitsi kuolemaan, kaksi muuta vaati armahdusta. Szegledin viestinkuljettajan oli nyt äänestettävä, hän tuumi kauan, hänen otsalleen kihoili hikihelmiä.

Ne, jotka tunsivat syvää sääliä tyttöä kohtaan, hengähtivät keventyneinä, he eivät tahtoneet, että pyövelinkirves katkaisisi tuon ihanan kaulan. Jälellä oli enää vain herra Agoston.

Jälleen olivat äänet tasan. Puheenjohtajan ääni ratkaisi. Hirveä tilanne! Ylituomari nousi ihmeteltävän tyynenä; joustavana taipui hänen ruumiinsa, hän tarttui säilänsä vieressä olevaan sauvaan ja taivutti sitä. — Sauva katkesi; se oli murtunut poikki.

Tyttö silmäsi häntä kauhuissaan, sydäntäsärkevästi kiljahtaen hän lysähti permannolle. Kuulijaparvesta kuului sekaisin murinaa ja "eljen"-huutoja.

Ylituomari ei ollut mitään tietääkseen, hän lähti tuomaripöydän äärestä, hänellä ei enää ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Hän kumartui rakkaansa yli, kohotti hänet ylös, suuteli häntä ja kuiskasi hänen korvaansa:

Ja tuo kaksisydäminen mies lähti salista varmoin, miehekkäin askelin, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; sitten hän meni kotiin, sulkeutui huoneeseensa ruumiin viereen ja puheli siellä tälle kauan.

"Miksi tämän teit, miksi tämän teit? Katso nyt, minkä onnettomuuden olet tuottanut itsellesi, minulle ja hänelle. Et ollut huono luonne, tiedän sen hyvin… Sinun kunniahimosi oli pyövelisi. Sinussa on herätetty henkiin tämä unkarilainen pahe. Kunnianhimoisena olet tehnyt viitan, kunnianhimoisena olet meidän viittamme antanut toisille. Olet sekoittanut tytön samaan vyyhteen, jospa et vain olisi tätä tehnyt, hänen sydämensä tunteet kannustivat häntä. Olet ne keksinyt. Kaikki sortui. Tässä seison murtuneena… En osannut arvioida sen aarteen suuruutta, joka minulla siinä tytössä oli…"

Sitten hän siirtyi viereiseen huoneeseen ja otti vuoteen alta sen suuren kultakolikoiden täyttämän korin…

Nyyhkyttävä tyttö tuijotti häneen jäykkänä kummastuksesta, mutta totteli sitten kaupungin ylituomarin käskyä ja siroitteli kiiltäviä rahoja kadun hiekalle, uuranteihin, risukkoihin. Ylituomari katseli ikkunasta hetken aikaa joukkoa, joka tungeskellen kumartui kahmaisemaan rahoja.

Mutta kun Erczi palasi, ei hän ollut enää huoneessa. Milloin hän lähti, minne meni, ei kukaan ollut nähnyt. Kecskemetissä ei kukaan ole häntä sen koommin puhutellut.

Kolme päivää hän vietti teloitettavien kopissa. Hän rukoili rlstiinnaulitun-kuvan edessä, jonka yläpuolella päivät yöt paloi kaksi vahakynttilää.

Tämä aika käytettiin kaikenlaisiin valmistuksiin. Kirvesmiehet pystyttivät mestauslavaa raatihuoneen vihreän oven edustalle, Paul Fekete oli saanut luottamustoimekseen noutaa Fülekistä mestaajan. (Senaattoreilla oli muuta puuhaa, he etsiskelivät Kecskemetin lammikoista kadonnutta ylituomaria.)

Vihdoin neljäntenä päivänä, kun p. Nikolauksen tömistä helähti yhdeksäs tunti, alkoi torille kokoontunut väkijoukko liikehtiä. Teloitettavan kellot soivat.

Czinnaa tuodaan paraikaa mestauspaikalle. Hänen yllään on yksinkertainen valkea puku, jonka miltei kokonaan peittävät hänen pitkät valtoinaan valuvat hiuksensa.

Niihin tarttuu heti Gaspar Szekeres, parturi. Sulavasti hän saksineen jouduttausi tuomitun luo ja yhdellä ainoalla leikkauksella hän katkaisi tuon kauniin kassan… jottei se olisi pyövelin tiellä. Sitten nousi Frans Kriston tuolille ja luki kuolemantuomion kansalle.

Nyt tarttui isä Bruno tyttöä kädestä taluttaakseen hänet lavalle, missä mestaaja jo odotti, toisessa kädessä teräväksihiottu pyövelinmiekka, toisessa valkea side. Sillä peitettäisiin hänen silmänsä.

"Kauheata on tätä kaikkea katsella", puheli rouva Paul Nagy ja sulki silmänsä.

"Vielä hetki", selitti rouva Fabian, "ja jälleen on maailmassa yksi naimakuntoinen tyttö vähemmän".

"En ole vielä koskaan ollut mukana näin ikävässä teloituksessa", sanoi Istvan Toth kovin tärkeän näköisenä, "ja yhtä ja toista olen sentään minäkin kokenut. Ensinnäkin: ei ainoatakaan kosteata silmää. Vanha Burükään ei ole kokonaiseen viikkoon käyräänsä koskenut. Toiseksi: mistäänpäin ei ole odotettavissa armonliinan lehahdusta; kolmanneksi…"

Hänellä ei ollut aikaa lopettaa aloittamaansa lausetta, sillä paksu pölypilvi pullahti Szegled-kadulta, uhkeita kurutsiratsureita syöksyi säilät sojossa, hurjin sotahuudoin mestauspaikalle. Etunenässä muuan lasketuin silmikoin kauniin ratsun selässä.

Syntyi ankara hämminki. Isä Bruno loikkasi lavalta maahan ja hampaat kauhusta kalisten syöksyi raatihuoneelle päin.

Senaattoritkin hakivat turvaa paosta. Pyöveli pudotti miekkansa, hänkin pakeni.

Kaikki tapahtui kädenkäänteessä, etumainen rautapukuinen ratsuniekka nelisti mestauslavan luo ja tempasi tytön kuin höyhenen satulaansa. Ei kukaan yrittänyt hänen tiellensä, ei kukaan kysynyt mitä hän aikoi. Ei hänkään keltään kysynyt, kenenkä luvalla hän näin teki. Tuo pieni joukko katosi kuten oli tullutkin jollekin sivukadulle.

Vähitellen uskalsivat paenneet piiloistaan. Senaattorit iloitsivat, että oli viety vain Czinna, ei muuta. Ei ollut väliä tytöstä.

Pyöveli oli nyrpeillään; hänelle täytyisi toimittaa työtä, koska hän on niin kaukaa vaivautunut tänne asti.

Monet niistä, jotka taampana olivat seuranneet kohtausta, vannoivat taivaan ja maan nimessä, että se sankari, jolla oli laskettu silmikko ja joka karautti mestauslavan kupeelle, oli Maks Lestyak. Hänet muka tunnettiin ryhdistä, liikkeistä, välkkyvistä, pähkinänruskeista silmistä. Älköön häntä enää etsittäkö hiljaisen lammen vesistä.

Rouva Johanna Deak, varsin luotettava henkilö, kuuli Czinnan kuiskaavan ohimennen sankarilleen:

Oliko näin, vai ei, taivas sen tiennee. Siitä päivästä lähtien, ei Maks Lestyakia ainakaan enää etsitty kuolleitten parista, vaan odotettiin hänen palaavan minä päivänä tahansa.

Hänellä oli tietenkin omat syynsä kadota. Hän lähti hakemaan viittaa ja otti morsiamensa mukaan. Mitä outoa siinä on? (Hän on tehnyt niinkuin pitikin.)

Joskus, — te sen näette hän palaa kotikaupunkiinsa kultasuitsisella hiirakollaan, viitta hartioilla. Kun Kecskemetiä joskus uhkaa suuri vaara, saapuu hän kotiin, istuu ylituomarintuolille ja iskee kuin salama vihollisiin.

He odottivat kauan, kauan. Ovat jo hautaan menneet nekin, jotka lapsina juoksentelivat viitan perässä, mutta lastenlasten lastenlapset odottavat yhä hänen paluutaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAIKAVIITTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Taikaviitta

TAIKAVIITTA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE