The Project Gutenberg eBook of Papurikko-valakka. Ukkovaari, by Sándor Petőfi

Aleksanteri Petöfi (unkaril. kirjotustavan mukaan Petöfi Sandor), Unkarin suurin ja kansallisin runoilija, syntyi Ris-Rörössä lähellä Pestiä, jouluk. 31 pnä 1823. Riitaannuttuaan isänsä kanssa, keskeytti hän 1840 opintonsa ja lähti maailman kylille. Ensin rupesi hän sotilaaksi, mutta heikkoutensa tähden pääsi vapaaksi ja alotti kiertolaiselämänsä, kuleksi ympäri Unkaria jalkaisin, usein ilman penniäkään taskussa, antautui palavalla innolla milloin mihinkin teatteriseurueeseen, mutta aina ilman menestystä, opiskeli ja lueskenteli väliin, kierteli taas, teki puhtaaksikirjotusta, käänteli englannin ja ranskan kielistä ja alkoi julaista lehdissä runojaankin, joilla heti saavutti suurta suosiota. Seikkailujensa jälkeen saapui hän v. 1843 Pestiin jalkaisin, sauva kädessä ja runojen käsikirjotuksia povessa.

Pestissä otettiin hänet suosiollisesti vastaan, hänen runojaan painettiin ja hän sai aputoimittajan paikan eräässä muotilehdessä, jossa työskenteli vuosikauden. Mutta kansa ihastui hänen runoihinsa päivä päivältä, niitä alettiin laulaa ympäri katuja ja kyliä. Ja kun hän taasen lähti kiertämään ympäri maatansa, otettiin hänet vastaan kaikkialla riemusaatossa, ja teattereissa, jossa hänet näyttelijänä oli vihelletty alas, otettiin hänet runoilijana vastaan seisoaltaan kunnioittaen ja kansallishymniä laulaen. Näillä matkoillaan oppi hän tuntemaan Julia Szendreyn, erään tilanomistajan tyttären, ja pitkien ottelujen jälkeen pääsivät nuoret naimisiin 1847.

Mutta kauvan ei perheonnea oltu madjaarien kansan laulajalle suotu. Tuli myrskyvuosi 1848. Ensin hän julkaisi tulta iskeviä vallankumouslauluja, mutta pian heitti kynän nurkkaan, läksi sotaan ja nousi pian majuriksi. V. 1849 nähtiin hänet viime kerran eräässä taistelussa. Tietenkin hän siellä kaatui ja haudattiin hänet muiden mukana joukkohautaan. Hänen elämänsä oli kuin salaman välähdys, hänestä ei oikein tietty mistä hän tuli, vielä vähemmin, mihin hän katosi.

Mutta hänen runoissaan salaman välähdykset elävät ijät kaiket, niissä elää luonnontuores kukkastuoksu, kotoisempi kansanomaisuus kuin kenenkään muun unkarilaisen kanteleessa on helkähdellyt. Niitä on jo ennen pienonen vihko suomeksikin käännetty. Tässä tutustutetaan suomalaista lukijaa pariin hänen parhaaseen kertomukseensa. Niistäkin kimmeltää jumalainen neronkipinä, niissä pienimpiäkin olentoja kultaa todellisen runouden päivänsäteily. Toivottavasti ennen pitkää saadaan suomeksi enemmänkin hänen kirjallisia helmiään, sillä useimmat niistä ovat käännetyt vieraammillekin kuin "veljeskansan" kielelle.

Yksin ja hyljättynä seisoo hän maailmassa, kuten kaupungin reunalla hirsipuu, jota jokainen karttaa kammosta tai inhosta. — Mieliimme on juurtunut, että surkastuneessa ruumiissa täytyy asustaa turmeltuneen sielun. "Paetkaa häntä kuin ruttoa!" huudamme. — —

Hän oli kelpo poika, parempaa sydäntä ei ollut kellään; mutta luonto oli rumentanut hänen kasvonsa ja ihmiset karttoivat häntä.

Hänen isänsä oli suutarimestari Daniel Csigolya, joka nuoruutensa päivinä oli ahertanut kokoon kohtalaisen varallisuuden.

Äkkiä pälkähti hänen päähänsä, kuinka kaunista olisikaan, jos hän sepittäisi runojakin eikä ainoastaan kenkiä. Parasta näytti hänestä olevan alottaa ottamalla tihkipäätä viinisiemaus, koska rypälemehu oli paras runollisten mielialojen herättäjä; tällöin olivat hänestä kaukana tunnonvaivat, että hän tuhlasi rahaa, päinvastoin hän sitä vielä käärisi kokoon.

Daniel Csigolyan oli täytynyt olla sangen oppivainen ihminen, koska hän juomataidossa pian pääsi mestariksi; ja se ei ole niinkään helppoa, sen tiedän omasta kokemuksesta. Minun täytyy nimittäin huomauttaa, että minäkin pyhitin näille opinnoille muutamia vuosia siihen aikaan, jolloin suurta juopottelua vielä pidettiin hyveenä. Se aika on mennyt — luojan kiitos — ja minä olen saavuttamani tiedot unhottanut siinä määrin kuin en olisi niitä koskaan tiennytkään.

Poloiset ravintoloitsijat! Surkuttelen teitä sydämestäni, mutta yhtä sydämestäni toivon, että hyvin monet seuraisivat esimerkkiäni.

Mutta kuten sanottu: herra Daniel Csigolya oli ahkera viinamäen mies herran edessä. Ei kestänyt kauvan, kun hän jo joi vanhan tuomarin ja kanttorin pöydän alle, ja nämä olivat, täällä kuten kaikkialla, väkevimmät kapakkasankarit.

Ennenkuin vielä oli kaksi vuotta vierinyt, oli hänen omaisuutensa hävitetty; talon osti raajarikko turkkuri, viinitarhan huusi huutokaupassa kunnianarvoisa kirkkoherra. Vähitellen mentiin niin pitkälle, että lestit ja muut työkalut vaelsivat nekin kapakkaan…

Rouva Csigolya oli säästäväinen, kelpo emäntä, joka ei tietystikään iloinnut miehensä uudenlaatuisesta taloudenhoidosta. Hän vuodatti katkeria kyyneleitä, kun hänen miehensä juopuneena toikkaroi kotiin, ja valitti, kun sydämensä oli ylen täysi, väliin naapurivaimoillekin hätäänsä. Miehensä edessä hän vaikeni, osaksi sentähden, ettei hän oikein uskaltanut lausua nuhteita, osaksi, koska hän ajatteli miehensä itsestään palaavan järkiinsä ja velvollisuuksiensa täyttämiseen.

"Laupiaan Jumalan nimessä! Mies, mitä tästä on tuleva? Sinä juot ja juot yhtä mittaa etkä enää koskaan työtä ajattelekaan."

Tämän puhuttelun aikana koetti Daniel pörhistää selälleen viininraukaisemia silmäluomiaan, hän levitti hajalleen horjuvat säärensä näyttääkseen mahtavammalta ja huusi sitten vakavalla arvokkuudella:

"Rakas mies", jatkoi vaimo, "kun minä vihdoin puhun, niin tahdon keventää sydämeni kaikesta siitä, mikä sitä rasittaa. Olen vaiennut kyllin kauvan."

"Vaimo! Älä napise taivasta vastaan. Pyhässä raamatussa seisoo — mitä siellä seisookaan? — seisoo, että Jumala loi maailman kuudessa päivässä, seitsemäntenä lepäsi hän. Sentähden asetu."

"No, koska se ei ole mitään leikkiä, tänne sitten partaveitsen kera, että leikkaan kielesi pois."

Samalla aikoi hän antaa vaimo raukalle iskun, joka ei kuitenkaan sattunut paikalleen, niin että hän pyyhkäsi vaan päähineen pois. Sitten heittäytyi hän tyydytettynä vuoteelle heti kohta kuorsaten kuin raihnaisen sotilaan vanha piippu. Vaimo hiipi kyökkiin, valvoakseen lieden ääressä itkien läpi yön.

Siten kuluivat päivät päästään. Mies oli juovuksissa, vaimo rukoili, riiteli, torasi — lyhyesti, koetti kaikkensa johtaakseen hänet pois harhapolultaan; mutta lopuksi kävi aina niin, että Daniel herra pakotti julmistuneena vaimonsa olemaan vaiti. Vaimo älysi nyt kuinka kaikki oli turhaa, hän ei itkenyt eikä valittanut enää, vaikeni, kun mies palasi myöhään öisin juopuneena kotiin. Mutta mies oli sillä välin jo tottunut iltaripitykseen, niin ettei hän voinut olla ilman sitä ja alkoi rähistä, kun hänen vaimonsa ei virkannut sanaakaan.

Niin kuluivat päivät, niin katosivat yhä vähemmiksi myöskin tavarat ja vihdoin astui autioon tupaan tuhlaavaisuuden nälkäinen, ryysyinen lapsi — hätä! Se hiipi sisään kutsumattomana vieraana ja oli pian talon valtiatar; ja tämä tapahtui aikaan, jolloin rouva Csigolya tunsi, että pian tulisi kolmas huolehdittavaksi, siellä missä kahdenkin täytyi kärsiä puutetta…

"Tuli ja leimaus!" murisi Csigolya, kun hän kuuli lähestyvästä isänonnesta. "Tuli ja leimaus! — Nyt en voi antaa eukolle enää kunnollisesti selkäänkään, sillä se voisi olla sikiöparalle pahaksi, eikähän se voi mitään sille, että hänen äitinsä on sellainen — — sellainen — —"

Hän etsi kauvan oikeaa sanaa, mutta ei löytänyt, vaikka paljon ajattelemisen tähden alkoi aivan ruveta hänen päätään huimaamaan.

— Silloin ajautui hänen mieleensä kysymys, miksi hän oikeastaan antoi vaimolleen selkään.

— Ja silloin hämärteli hänen mielessään tunnustus, että hän oikeastaan oli itse syypää siihen. Hän päätti vastaisuudessa pysyä kapakkasakista loitolla.

Eräänä päivänä poltti jano jälleen kirveltävänä hänen kurkkuaan; mielellään olisi hän tämän hehkun sammuttanut, mutta talossa ei ollut enää mitään, jolla olisi saattanut suorittaa kustannukset. Murheissaan tuijotti hän kohden taivasta, josta päivänterä häikäisevänä säteili häntä vastaan.

"Ah", huusi hän, "voisinpa edes tuon auringon siepata taivaalta! Heti tahtoisin sen myydä kilveksi parturi pahaselle, sillä hänen entisensä onkin jo kurjan risainen. — Mitä tehdä? — Niin, mitä tehdä? Saanhan kysyä, mutta kukapa minulle vastaisi! Minä näännyn! — Sata dukaattia antaisin kunnollisesta viinikulauksesta tai paremmin sanoen: en antaisi yhtä kulausta sadasta kultakolikosta. — Jospa tietäisin suonissani virtaavan viiniä veren sijasta, avaisin ne kahdestatoista kohden ja virkistäisin kurkkuani, viisi siitä, vaikka silloin päättäisinkin päiväni. — — Ah, miksei minua ole luotu viinitynnyriksi, tuollaiseksi kauniiksi, täpötäydeksi, sadan ämpärin vetoiseksi viinitynnyriksi! Laupias vapahtaja, olisin jo tyytyväinen, vaikkapa olisin edes kannunpullo; tai olisinpa vain tuollainen savilautanenkaan, joka vetelehtii tynnyrin tapin alla! No, olisipa se kylläkin alhainen asema! — Mutta yhdellä ehdolla: pian — heti täytyisi sen tapahtua!"

Niin kuului herra Daniel Csigolyan surumielinen yksinpuhelu. Hänen toiveensa muuttua viiniastiaksi, oli pettävä, hän pysyi sinä, mikä oli, ainoastaan hänen janonsa tuli yhä tuntuvammaksi. — Hän antoi katseensa, joka oli pelkkää toivoa ja epätoivoa, harhailla yltympäri, eikö mistään keksisi mitään, mikä kelpaisi kapakassa maksuksi tai pantiksi.

Huolellisesti penkoi hän kaikki taskunsa, vaikkakin hän tiesi, että ne jo aikoja sitten olivat olleet vain tyhjää täytenään. Kentiesi olisi sittenkin johonkin sopukkaan kätkeytynyt jokin kokoonrypistynyt seteliraha.

Äkkiä juolahti hänen mieleensä aatos. Hän pani kätensä otsaansa vasten ja napsutteli sormillaan.

"Nytpä tiedän! — Tänne lukko ovesta! Se on sitäpaitsi tarpeeton siellä, missä ei ole mitään varastamista. — Daniel Csigolya, sinä olet sentään kekseliäs mies!"

Hän etsi kirvestä toteuttaakseen aikomuksensa; hän unhotti aivan, että tämä työkalu oli jo aikoja juotu. Hän etsi ja etsi, vieläpä pöytälaatikostakin; vihdoin ryömi hän myös vuoteen alla. Siellä pimeässä sinne tänne haparoidessaan, sattui hänen käteensä pikkumytty, joka oli kätketty kaukaisempaan nurkkaan; hän veti sen esille, katseli sitä kynttilänvalossa ja huudahti riemastuneena:

"Nyt en tarvitse lukkoa, se voi jäädä vastaiseksi, täksi päivää riittää tämäkin! — Vaimoni juttelee naapurissa, voin sen siis häiritsemättä viedä. Jos hän huomaa sen myöhemmin, niin kylläpähän hänestä aina selvitään! — Muuten ei hän tarvitse tätä rääsyä enää. — — Ja nyt: tule veli Dan!"

"Ulos, hiukan tuulettamaan, vaimoseni. Vuoteen alla on liian kosteaa, sehän voisi siellä kokonaan mädätä."

"Tuulettamaan! — Niin! — Kenties! kapakkaan! — Siitä ei tule mitään, heti vaan tänne se! Se ei saa mennä toisten tietä. Siinä astuin minä alttarin ääreen, siinä tahdon myös astua Jumalan eteen, se oli morsiuspukuni ja pitää olla myös kuolinverhonani. — Oi! etten tiennyt sitä paremmin kätkeä, sillä enhän olisi voinut ajatellakaan, että nuuskit kaikki, sinä onneton!"

"Vaimo! Tiedät, että saan sinua käskeä, koska olen sinun herrasi. Mutta minä en käske, minä pyydän: Anna minulle puku! Pyydän sinulta, rakas, hyvä Sofie."

Vaimo ei antanut mitään vastausta, vaan tarttui yhä lujemmin myttyyn, jonka hän oli temmannut mieheltään.

Samalla löi hän vaimoraukkaa vasten kasvoja, niin että tämä kaatui takaperin. Mies sieppasi pudonneen mytyn ja kiiruhti kapakkaan.

Viini virtaili kuin olisi hän saanut sen ilmaiseksi. Herra Daniel päätti, ettei hän ennen nouse pöydästä, ennenkuin on juonut koko morsiusleningin hinnan suuhunsa.

Kun taskut ja pullot olivat tyhjentyneet, toikkaroi hän laulaen kotia kohden. Tiellä alkoi hän tanssia, mutta ryhtyi siihen pahimmalla paikalla, suuren lammikon rannalla, jossa sikojen oli tapana rypeä. Tanssinpyörteessä kadotti hän pian vaivalla pitämänsä tasapainon, hän putosi syvänteeseen, ja kun yövahti hänet huomasi ja veti ylös, oli hän jo lammikossa tukehtunut.

Vartija laahasi ruumiin asuntoon, missä vaimo oli tunti sitte antanut elämän lapselle.

Pimeässä tuvassa oli nyt kolme: kuollut isä, pikku poika, jonka elämä oli juuri alkanut ja äiti, joka horjui elämän ja kuoleman välillä…

Leski hautautti miehensä ja kastatti lapsen. Hänet nimitettiin Martiksi. Tästä menevä maksu papille oli aivan hyödytön menoerä, sillä elämän keväässä eivät toiset lapset kuitenkaan nimittäneet poikaa muuksi kuin "punaiseksi koiraksi", ja myöhemmin, kun hän vanheni, tunnettiin hänet vain nimeltä "Papurikko". — Jokainen lyönti, jonka hänen äitinsä ennen pojan syntymistä oli tämän isältä saanut, oli merkittyinä hänen kasvoihinsa, joiden oikea puoli oli hehkuvalla punalla peitetty.

Monen ihmisen elämän täyttää tuska ja kurjuus. Mutta jokaisella on kuitenkin aika, lapsuuden päivät, jotka ovat onnelliset, riemun päivät, joiden muistoihin ajatus palaa niin mielellään kuin pääskyset syksyn kolkkoina päivinä aurinkoiseen etelään.

Martilla ei ollut tätäkään aikaa; hänen lapsuuttaan ei mikään valokohta kirkastanut enempää kuin myöhempiäkään päiviä. Pojat eivät tahtoneet leikkiä hänen kanssaan, he antoivat hänen joko seistä syrjässä tahi ajoivat pois; silloin oli hänen tapana juosta kotiin itkien äidilleen välittääkseen, kuinka hän oli kaikkien tiellä. Ja äiti puristi hänet sydäntään vasten ja itki hänen kerallaan…

Kukaan ei tahtonut ottaa "punaista koiraa" naapurikseen ja kun opettaja hänelle vihdoin määräsi paikan, kiusasivat ja pilkkasivat pojat häntä niin, että hän sen mielellään jätti; hän sai paikkansa viimeisimmässä penkissä ja etäisimmässä nurkassa. Kun joku häiritsi opetuksen rauhaa jutellen tahi vinkasten ja opettaja vihaisena etsi syyllistä, niin osotettiin Marttia aina yksimielisesti pahantekijäksi; se oli aika riemu, kun hän sitten viattomana kärsi kipeän kurituksen, joka häntä kuitenkin vähemmän piinasi kuin selkäsaunat ja herjaukset, joita hän sai tovereiltaan…

Miehensä kuoleman jälkeen vetäytyi rouva Csigolya omaisuutensa vähäpätöisten jäännösten kanssa veljensä, kylänsepän luo, joka oli vanhapoika; ystävällisesti otti hän vastaan nuoremman sisarensa ja tämän pojan. — Kukaan ei tiennyt, miksi hyvinvoipa mestariseppä oli jäänyt naimattomaksi; juorukellot tosin kertoivat, ettei kukaan tyttö tahtonut ottaa häntä, mutta se oli vaan tyhjää puhetta, sillä ei ollut ainoatakaan todistusta siitä, milloin hän olisi oikeastaan koettanut kosia…

Martti oli kahdentoista vanha, kun hänen enonsa sanoi hänen äidilleen: "Sisar Sofia, kuinka pojan tulee nyt käymään? Tuleeko hänestä renki vai ajuri?"

"Sitä en voi sanoa", vastasi rouva. "Hänen isänsä oli käsityöläinen" samalla huokasi hän — "voisi kai hänestäkin se tulla."

"Sitä minäkin luulen ja siksi tahdoinkin asiasta puhella kanssasi. Olisi kai parhainta, että opettaisin hänelle ammattini; kun myöhemmin erkanen työstä tahi kun kuolen, voi hän ottaa pajan haltuunsa. Poika parka! En rakasta häntä liioin, mutta säälin häntä ja siksi tahdon hankkia hänelle toimeentulon, ettei hän olisi tulevaisuudessa määrätty ihmisten armoille, sillä siinä tapauksessa täytyisi hänen kuolla nälkään. Muuten onkin hän työhön sopiva, ponteva ja voimakas kuin Herkules. Ja jos häneltä joskus puuttuu hiiliä, tarvitsee hänen vaan asettaa rauta poskelleen, niin se tulee hehkuvaksi. Hahaha!" —

"Hannu", sanoi rouva alakuloisena, "miksi teet sinäkin pilkkaa raukasta. Eikö siinä ole kylliksi, että hän on koko kylän pilkkatauluna!"

Mestari Hannukin kuului niihin, jotka hyväntekeväisyydestään mielellään kantavat pienen koron, joka vähentää lahjan arvoa…

Seuraavana päivänä erkani Martti koulusta, mikä oli hänestä mieluista. Kirjojen sijaan otti hän vasaran käteensä, sillä mitäpä hyödyttikään turha päänvaiva. Eihän hänestä olisi kumminkaan tullut pappia, vaikkapa olisikin istunut kirjojen ääressä päivät päästään.

"Hei! Olisinpa tiennyt ennemmin, kuinka vahva olen", puheli hän itsekseen, "niin olisin hankkinut jo aikoja rauhan itselleni!" Ja vihaisena löi hän rautaa kuin olisi se ollut hänen tuskiinsa syypää…

Kylän lapset rakastivat pajoja! Tuntikausia vetelehtivät he siellä, ilokseen kuunnellen palkeen pauhinaa ja vasaran kalsketta ja katsellen hehkuvaa rautaa, jonka kipenet joka lyönnillä täyttivät ilman, ikäänkuin metalli olisi suuttunut kovan painon tähden. — Mestari Hannun pajalle eivät pojat tulleet ainoastaan uteliaisuudesta, mutta melkein yksinomaan pilkatakseen ja haukkuakseen Marttia. —

"Pojat, katsokaas, kuinka musta ja likainen hän on; punaisesta koirasta on tullut musta piru!" huusi joku joukosta.

Mutta pojat nauroivat ja menivät ilkeydessään yhä pitemmälle, kunnes Martti kadotti kärsivällisyytensä. Kädessään kanki, jota hän Juuri takoi, syöksyi hän vintiöiden joukkoon ja alkoi huimia, jotta he epäilemättä olisivat menneet mäsäksi, jolleivät olisi olleet lujempitekoisia kuin muutaman pojan jalka, jonka hän löi poikki; hän liikkaa vielä tänäkin päivänä…

Pitkiin aikoihin ei kukaan uskaltanut lähestyä pajaa, jokainen pelkäsi hänen tanakoita jäseniään; kuukauden perästä oli löylytys kuitenkin unohtunut ja pilkkasanat satelivat taas.

Martti kiskotti särkynyttä vaununreunaa, kun lurjukset taas saapuivat ja räkyttivät pahemmin kuin koskaan.

Ivanauru oli vastaus! — Yhä karvaammiksi kävivät pistopuheet, kunnes Martti, riehuen raivoissaan, heitti hehkuvan raudan erään pojan kasvoihin. Kauhistuneena hajaantui poikasakki.

"Mene!" huusi Martti, "mene, kanna sinäkin Jumalanmerkkiäsi! — Ja jos eksyt, löydetään sinut kyllä polttomerkistäsi!"…

Tämä tapaus saattoi Martille paljon pahaa, mutta myöskin hyvää, sillä yksikään pojista ei uskaltanut häntä enää pilkata…

Työpäivinä oli hän työssään ja juhlahetkinä sekä lepopäivinä pysyi hän kotona. Ainoastaan sunnuntaisin meni hän kirkkoon, kumminkin siihen aikaan, jolloin kaikki kyläläiset olivat jo menneet sisään; hän asettui pimeään nurkkaan, oven viereen, ja kun pappi oli lausunut aamenen, kiiruhti hän ulos ja oli jo kotona, kun toiset vasta lähtivät kirkosta. Iltapäivin, kun oppipojat huvittelivat kirkkoniityllä pallosilla tai muilla leikeillä, istui hän äitinsä luona tupasessa ja luki hänelle raamattua. Tämä lukeminen ei tosin häntä suuresti huvittanut, mutta hän kärsi mielellään ikävääkin, kun siten voi hankkia äidilleen iloa, hänelle, joka häntä niin hellästi rakasti, ja oli ainoa kaikkien joukossa, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle pahaa sanaa…

Myöskin Martin kuusi oppivuotta kuluivat, hän suoritti opinnäytteensä ja — oli kisälli!

Suurempi on oppilaan riemu, suurempi hänen ylpeytensä sälliksi päästessään kuin sällin, suoritettuaan mestarinäytteensä ja päästyään mestariksi. Martti Csigolyakin tunsi tätä onnea. "Nyt on minusta kumminkin tullut toinen mies", ajatteli hän. "En ole enää poika, vaan nuorukainen, en renki, vaan vapaa kisälli. Kun nyt saavun ihmisten luo, ei kai kukaan uskalla tehdä sitä, mitä he ovat tehneet hyljätylle, avuttomalle pojalle. Niin — tuskinpa he tuota pilkkaa enää muistavatkaan, vielä vähemmin alkavat sitä uudestaan."

Siten ajatteli Martti ja hän — pettyi pahoin. Hän ei ollut ainoastaan jokaisen pahansuovan ajatuksissa, vaan etsivät kylän nuorukaiset tilaisuutta, voidakseen alkaa vanhan pelin jälleen.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä astui Martti ensikerran kapakkaan! Tupa oli täynnä ihmisiä; muutamat nuorista miehistä joivat, toiset taas tanssivat — lyhyesti, kaikki huvittelivat. Martti istuutui pöydän ääreen ja tilasi viiniä. Äkkiä kysyi hänen naapurinsa.

"No, kuinkas sinä tulet tänne? Oletko se todellakin sinä? Tuskin uskoisin sitä, jollen näkisi irvinaamaasi!"

Huolimatta tästä armottomasta tervetuliaispuheesta, vaikeni Martti, joka näytti antavan toisille jatkamisen aihetta:

"Käännähän kasvosi! Viini lasissa happanee kateudesta nähdessään kauniimpaa punaista kuin omansa".

"Katsokaahan, kuinka sympaalin kalkuttaja katselee karsaasti! Hän tahtoisi mielellään itselleen punaiset housut Martin nahkasta." —

"Papurikko! — Papurikko! — Hahaha!" Niin sinkoilivat pilkkasanat läpi huoneen.

— Tuosta hetkestä lähtien ei Marttia kutsuttu enää "punaiseksi koiraksi", vaan "papurikoksi".

Kun kaikki puhe ja nauru loppui, puhui Martti enempi surullisena kuin suuttuneena:

"Taivaan tähden! Miksi kiusaatte te minua, kun en kumminkaan ole tehnyt teille mitään pahaa. Kuuden vuoden jälkeen astun taas ensikerran teidän joukkoonne; sopiiko ihmistä ottaa tällä tavoin vastaan. Pojat! Olkaamme ystäviä. Tahdon unohtaa ja antaa anteeksi mitä aikaisemmin ja tänään olette minulle tehneet, ainoastaan yhtä vaadin minä: Rauhaa! Miksi sysäätte takaisin veljenkäden, jonka ojennan teille? Enkö minäkin ole ihminen niinkuin te?"

"Veljenkäsi!" huusi pilkallisesti toinen. "Ei koiranakaan saisi tuollainen epäluoma olla, vielä vähemmin veljenäni!"

"Olkaa, hylkiöt! Kun ette tahdo ystävyyttäni, niin ottakaa halveksumiseni; vihalleni olette liian halpoja!"

Näin sanoen jätti Martti pöydän ja sekaantui tanssijoihin. Ei täälläkään ollut vastaanotto ystävällisempi, hän ei näyttänyt kumminkaan tahtovan sitä huomata. Martti pyysi lähinnä istuvaa tyttöä tanssiin; tämä sanoi aivan punaisena, ettei hän tanssi hänen kanssaan. Hän pyysi toista, joka mitään virkkamatta juoksi pois. Epäröiden astui hän kolmannen luo, se oli Julia Biro, kylän kaunein tyttö. Hän ei empinyt hetkeäkään, vaan astui hänen kanssaan tanssiin, aivankuin olisi Martti ollut nuorukaissakin kaunistus.

Hän, pilkattu, jolle jokainen tyttö käänsi selkänsä, hän voi nyt käsikädessä mennä tanssiin kaunokaisista kauneimman kanssa.

Riemuissaan kuin sotapäällikkö voitokkaan taistelun jälkeen, palasi hän illalla kotiin. Yö oli vielä autuaampi kuin päivä. Hän uneksi niin paljosta onnesta, että se tuntui hänestä itsestäänkin liian paljolta. Hän uneksi, että Julia Biro, kaunis Julia, häntä rakastaa ja ojentaa hänelle kätensä. He astuivat riviin asettuneiden kyläläisten keskitse kirkkoon ja joka silmässä näkyi kysymys: "Rakastaako siis kaunis Julia rumaa nuorukaista ja menee todella hänelle vaimoksi?" Mutta hän jatkoi ylpeänä matkaansa ja oli vaiti, niin mielellään kun olisikin hämmästyneille huutanut: "Mitä töllistelette? Niin se on! Kaunis Julia rakastaa minua, jota te olette alituisesti haukkuneet ja pilkanneet. Hän tulee nyt vaimokseni ja me elämme onnellisena elämämme loppuun saakka!"

Hm! Tämä uni on Jumalan sallima. Valveilla en olisi uskaltanut ajatellakaan maailmaa niin avaraksi. On tosin totta, että ajattelin, ennenkuin nukuin, Juliaa, mutta ei juolahtanut mieleenikään rakkaus eikä avioliitto. Taivas! Jos tämä uni toteutuisi! — Kuka olisi minua onnellisempi!…

Tuosta aamusta lähtein ei Martti ajatellut mitään muuta kuin Julia Birota. Aamuisin nousi hän häntä ajatellen, iltaisin meni maata häntä muistellen. Rakkaus kauniiseen Juliaan kiihdytti häntä työhön, samoinkuin pale sammunutta hiillosta; ja kun hän kalkutteli punaista rautaa, ajatteli hän sykkivää sydäntään, joka oli vielä tulisempi kuin hehkuva metalli. "Jos minun sydäntäni lyötäisiin", puheli hän itsekseen, "niin räiskyisi se vielä voimakkaammin, mutta siitä ei sinkoilisi kipunoita, vaan timanttisirpaleita, jotka kaikki antaisin Julialle." — Kuinka tarkastelikaan kelpo nuorukainen sydämensä auringon nousua! Kuinka usein tähystelikään hän ulos, kulkisiko tyttö ohitse, ja kun se joskus tapahtui, kun poika sanoi hänelle aamutervehdyksen ja toinen ystävällisesti hymyillen vastasi — kuinka onnelliseksi tunsi hän itsensä ja kuinka riemullinen oli hän työssään aivan kuin maksettaisiin hänen palkkansa kiiltävissä dukaateissa. — Kerran toi kaunis Julia pytyn pajaan vannotettavaksi; tähän työhön pani Martti parhaansa, niin että vanteiden täytyy vielä tänäänkin pysyä kiinni.

Sunnuntai-iltoina meni hän kylän kapakkaan. Nuoret miehet eivät antaneet pilkan puuttua, mutta mitä huoli hän siitä! Olihan siellä kaunis Julia, joka otti hänet aina ystävällisesti vastaan eikä koskaan kieltäynyt tanssimasta! Ainoastaan yhdestä ei hän voinut olla välittämättä: nuorukaisten härnäämisestä häntä, "papurikkoa", "valakalla"…

Herra Lorenz Ratolla oli kolme tytärtä, joista vanhin oli Lotta, "valakaksi" haukuttu, koska hänen hiuksensa, kulmakarvansa ja silmäripsensä oli vaaleat kuin valkein pellava. Aikaisemmin haukuttiin häntä "kaniiniksi"; uuden pilkkanimen sai hän vasta siihen aikaan, jolloin Martti uudessa kasteessa nimitettiin "papurikoksi". Lotta sai vähemmän pilkkaa kärsiä kuin punatäplä-poskinen sepänkisälli, kumminkin oli hän murheellisempi kuin Martti, koska luonto oli hänet erittäin herkällä sydämellä siunannut tai — kironnut. Hän voi, ensikerran kuultuaan tämän pilkkanimen, itkeä koko päivän. Hän ei kuvitellut itselleen, että hyvä luontoäiti olisi antanut hänelle kauneuden lahjoja; kuitenkaan ei se olisi häntä loukannut, jos hänet olisi jätetty rauhaan. Kun kaikki häntä hylkivät, karttoi hän eläviä ja pakeni kuolleiden asuntoon, villipensaikon ympyröimään kirkkotarhaan, missä matalien hautakumpujen välissä kohosivat akasiapuut, joiden varjossa hänen oli tapana kävellä. Hämärähetkinä lauleli hän kaihomielisiä lauluja; kun syksy lähestyi, niin sitoi hän akasian kirjavista kukista seppeleen ja koristi sillä sen haudan puuristin, jossa hänen äitinsä lepäsi.

"Oi", valitteli hän usein huoaten, "miksi ei ole sydämeni tuon kukan kaltainen! Kuihdu kuin tämä, sinuahan ei kukaan tarvitse! Ja kuitenkin — miten voisin minä rakastaa!"

Siten raateli häntä ajatusten risteikkö, hän ei uskaltanut itsekään tunnustaa, ketä hän rakasti. — Ja sitten alotti hän taas surullisen laulunsa, ketään tahi mitään ajattelematta. Kun tuohon aikaan ihmisiä kulki kirkkomaan ohitse, sanoi toinen toiselle: "Kuules, kuinka pöllö rääkkyy! Se on valakan laulu."

"Uskotkos, veliseni, hänestä tulee vanhaksi tultuaan noita, joka sekottaa maitoa vereen ja noituu lapset keskosiksi äitinsä kohdussa…"

Lotan sisaret naitiin jo nuorina, sillä tytöt olivat kauneita ja isä varakas. Välistä ilmaantui hänelle kosija, mutta tämä sai kieltävän vastauksen:

"Ette te minua kosia tahdo, vaan isäni omaisuutta. Ei teitä ole sydämenne matkalle kehottanut, ja minä olen jo kylliksi onneton, pitäisikö minun tulla vielä onnettomammaksi. Menkää! Jumala kanssanne! —"

Sellaisella vastauksella oli Lotan tapana lähettää kosijat pois. Mutta siihen oli vielä tärkeämpikin syy, jonka tahdon nyt ilmaista, mutta jota tyttö ei olisi kaiken maailman hyvyyksistä tunnustanut. Hän rakasti Martti Csigolyaa.

Kun hän kuuli kuinka pojat pilkkasivat Marttia, koski se häneen kipeämmin kuin oma tuskansa. — Raukka ei aavistanut, millaista inhoa Martti tunsi häntä kohtaan, joka tunne vähitellen kasvoi vihaksi, sillä päivä päivältä eneni pilkka, joka sitoi hänet tyttöön. Lopuksi ei "papurikkoa" enää mainittu muuten kuin "valakan" yhteydessä.

Ja samalla kun hänen vihansa Lottaa kohtaan kasvoi, kasvoi hänen rakkautensa myös kauniiseen Juliaan, joka oli aina hyvä ja aina ystävällinen hänelle.

Martti täytti kaksikolmatta vuotta, kun hänen enonsa kuoli; hän peri pajan ja tuli mestariksi. Vaikkakaan ei vainajan ja hänen sisarensa pojan välillä vallinnut mikään sydämellinen suhde, suri poika kuitenkin vilpittömästi miehen kuolemaa, miehen, joka oli ollut hänen ainoa hyväntekijänsä.

Suruvuoden kuluttua otti hän mustan surunauhan hatustaan ja hänen ensimäinen ajatuksensa oli — pyytää Julia Biron kättä. Mielellään olisi hän lähettänyt jonkun toisen kosimaan puolestaan, mutta hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää!…

Martti pukeutui hopeanappiseen juhlapukuunsa, mutta pani sen kuitenkin takaisin; hänestä oli jokapäiväinen puku ensi käynnillä paljon sopivampi. Hän ei myöskään pitänyt muodollisuuksista eikä osannut niitä oikein noudattaa. Yksinkertaisena, nahkaesiliina edessä ja paidan hihat ylös käärittyinä asteli hän illalla Julian kotiin. Siten ei kukaan voinut aavistaa, mitä varten hän meni sinne. —

Taivaan peittivät mustat pilvet, jotka kaiken synkensivät. Joskus ainoastaan pilkisti niiden lomitse täysikuu ja silloin oli hetkisen valoisampaa. Hiljaisuus ympärillä! Ainoastaan kaukaa kirkkomaalta kaikui kaihomielinen laulu — "valakan" laulu!…

Martti lähestyi häntä ja sanoi iltatervehdyksen, johon tuli vastaus. Hän istuutui tytön viereen, molemmat vaikenivat. Tyttö alkoi taas soittaa huuliharppua; vihdoin pani hän sen pois ja sanoi vaikenevalle nuorukaiselle:

"Olisipa sekin sitten jotain! En osaa ollenkaan hyvin ja sitäpaitsi on huuliharppukin jo kelvoton."

"Älä usko sitä, Julia! Sinä soitat mestarillisesti ja soitin ei ole ollenkaan kelvoton. Soita vaan! Minusta kuuluu se suloisemmalta kuin Gazsiksen viulunsoitto ja hän osaa soittaa viulua. Sellaista mustalaista kuin hän ei ole mailla eikä halmeilla. Soita toki, Julia, pyydän!" —

"Etkö mitään! — Toisinaanhan voit puhua niin paljon, ettei siitä tule loppuakaan."

"Pitääkö minun? Minähän tekisin sen niin mielelläni, jos vaan pääsisin alkuun."

"Oi, Julia! Sinun on helppo laskea leikkiä. Minun sijassani kävisi se sinulta huonommin."

"Niinpä tahdon sanoa sen sinulle. Jumala nähköön! Minua värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta yhdentekevä! Ennemmin tai myöhemmin täytyy sen tapahtua! Siis — — Olkoon menneeksi! — — Näetkös, minusta tuntuu juuri siltä kuin pitäisi minun tarttua hehkuvaan rautaan ilman pihtejä. — Mutta ei, siihenkin voin vielä tarttua paljoa ennemmin kuin — kuin — — Sinä olet hyväsydäminen olento! Kerron sinulle kaiken, mikä mieltäni painaa."

"Olet oikeassa, Julia! Näetkös kuinka hullu olen! — Nyt olisin jo aikoja ohitse, sen sijaan, etten ole vielä alussakaan. Niin, jospa ei asia olisi niin arka. Mutta sama se, aivan sama! Minkä täytyy olla, sen täytyy olla ja kun sen täytyy olla, niin se on! — Mutta enhän voi äkkipäätä hypätä keskelle, siis sievän verkkaan vähitellen. Kuuntelethan sinä, Julia?"

"Huomaa siis! Sillä asia ansaitsee tulla huomatuksi ja jos ei se tule huomioon otetuksi, niin on kaikki puhuminen turhaa. — Ymmärräthän!"

"Minähän kuuntelen tarkkaavaisesti. —Jospa vaan tietäisin, mitä oikeastaan tahdot sanoa."

"Niin — siinä olisikin alku! — No kuulehan!… Voi tuhatta, kuinka pian sentään tämän mulperipuun hedelmät ovat kypsyneet; kun äskettäin kuljin ohitse, näkyi tuskin ainoatakaan."

"Ei olisi ollut! Johtui äkkiä mieleeni, kun huoaten katsoin taivaalle, kuinka Radar, josta on kirjotettu: 'Radar kohotti katseensa taivasta kohden.' — Mutta sehän ei kuulu tähän!"

"Kärsivällisyyttä! Ei se käy niin pian! — Olen jo asiassa. — Siis, enoni on kuollut, levätköön hän rauhassa, ja jätti jälkeensä minulle pajan; nyt olen mestari. Ymmärrätkö minua! — Mutta ei ainoastaan paja jäänyt minulle, vaan myöskin talo, komea talo, missä vaikka kirkkoherra voisi asua. Sitäpaitsi vielä peltoja, viinitarhoja ja paljon muuta. Kaikki yhteen luettuina ei suinkaan ole vähän. Sehän voi elättää kahdenkin. Eikö niin, Julia! Mitä ajattelet?"

"Katsohan! — Olen siis ajatellut: miksi olla yksin kun kahdellekin on sijaa kylliksi. Minä menen naimisiin! — Olen jo valinnut, arvaahan, Julia, kuka se on!"

"Kärsivällisyyttä! — Tunnet hänet heti kun kuvailen hänet sinulle:
Kaunis, hyvä, rakas tyttö — Mutta ei, se ei ole kyllin selvästi! —
Kaunein, parhain tyttö maailmassa, enkeli! — No, nyt tunnet sinä hänet
kumminkin."

"Näinhän jo, etten tätä tietä tule perille. Siis suoraan sanottuna: Tuo tyttö, rakas Julia, olet — sinä!"

"Hukka minut periköön, jos olen puhunut pilaa", sanoi Martti, joka oli selityksensä aikana noussut ylös ja käveli rauhatonna ympärinsä, jääden äkkiä seisomaan.

"Niinkö se onkin! Hahaha!… Olet oikeassa, Julia, aivan oikeassa! Oli narrimaista minulta, toivoa sinua vaimokseni. Mutta yhtä toivon sydämestäni. Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus sellaisena kuin hän vihassaan voi rangaista!" —

"Kiitos kaunis hyväntahtoisuudestasi, Martti! Siten siis palkitset minulle ystävällisyyden, jota olen sinulle osottanut."

"Kirottu hyvyytesi, joka villitsi minut! Olisit karttanut minua kuten toisetkin. Mutta leikkisällä tuulella ollessasi huvitti sinua heittää koukkusi minuun ja raastaa sydän rinnastani. Et sinä säälistä ollut ystävällinen halveksitulle, vaan siksi, koska sinulle johtui mieleen viekotella minut. Minä sokea narri, en nähnyt, että hyvyytesi oli vaan itserakkautta, en aavistanut, että nauraisit pilkallisesti minulle vasten kasvoja silloin, kun minä tunnen tosituskaa. Ja siksi sanon sinulle vielä kerran: Kohdatkoon sinua Jumalan rangaistus!"

"Minä taas kiitän vielä kerran, mestari Martti, siunauksestanne. Nyt ainakin tiedätte, etten välitä teistä. Menkää! Löytyyhän kylässä kylliksi tyttöjä. Koettakaa — 'valakan' luona! Siinä olisi sopiva pari."

Pilkallisesti nauraen juoksi hän sisään, sulkien oven jälkeensä. Mestari Csigolyan valtasi tuskan, vihan ja häpeän sekainen tunne. Liikkumatonna kuin hedelmiä kantava mulperipuu seisoi hän hetkisen; vähitellen palasi hän järkiinsä ja huomasi turhaksi harmitella kelvottoman tytön tähden. Hän naurahti itsekseen, meni kotiin, meni vuoteeseen ja — nukkui!… Ei, hän ei nukkunut! Koko yön kierittelihe hän vuoteellaan, niin että se oli vähällä laueta liitteistään…

Voimakas kuin ruumiinsakin oli myös Martin sielu, tätä sai hän kiittää siitä, että oli toipunut myrkystä, jota Julia Biro oli vuodattanut hänen elonsa maljaan. Tosin valtasi hänet ensi päivinä epäonnistuneen kosinnan jälkeen ollessaan työssä usein ajatus: eikö olisi parempi, jos raudan sijasta asettaisit pääkallosi alasimelle ja antaisit lyödä siihen raskaimmalla vasaralla? — Lyönti vaan ja — kaikki olisi ohi!

Vähitellen väistyivät kumminkin nämä raskaat ajatukset, hän rauhottui ja koko hänen elämäntoivomuksensa näytti olevan juominen. Ihmisten joukkoon ei hän kumminkaan tahtonut mennä, sillä hän pelkäsi enentynyttä pilkkaa. Mutta sittemmin arveli hän, että hänet voitaisiin merkitä pelkuriksi, siksi päätti hän mennä seuraavana lepopäivänä kapakkaan…

"Tahdon vaan sanoa teille, että loppukoon täksi päivää ja ainaiseksi tuo pilkka."

"Katsokaahan! Minusta näyttää hän uhkaavalta!" huusi joku. "Martti uhkaa, ettekä te edes juokse pakoon! — Hei isäntä! Ovi auki, että voisimme paeta." —

"Sen voitkin tehdä, poika!" vastasi Martti. "Myöhemmin kenties et voisi päästäkään enää ovelle."

"Sen saat kyllä nähdä, tai paremmin sanottu, et saa nähdä, sillä paiskaan tämän pullon kasvojasi vasten."

"Varmasti! Ja nyt käsken sinua olemaan haukkumatta minua kauvempaa jos silmäsi ovat sinulle rakkaat."

"Käsketkö minua! Sinä! — Ja vaikka irvinaamasi toinenkin puoli olisi yhtä punainen kuin — —"

"Tuoss' on! — Olkoon omasi samoin", huusi Martti ja heitti pullon nuorukaisen päähän, niin että tämä verta virraten hoiperteli taaksepäin.

Raivoten hyppäsi siten satutettu Martin kimppuun ja antoi hänelle kepiniskun, jolloin nuori seppä tarttui vastustajaansa kurkkuun ja olisi vähällä kuristanut hänet, jolleivät toiset olisi riistäneet pois hänen käsiään. Nyt hyökkäsivät kaikki Martin kimppuun, mutta toinen toisensa jälkeen lensi ulos kapakan ovesta.

Kun viimeinen oli kyytinsä saanut, astui Martti paljastetuin puukoin esiin ja huusi:

"Kas niin! — Nyt olette vielä päässeet jokseenkin vähällä, mutta jos vastaisuudessa uskallatte tulla tielleni, maksaa se henkenne. Ymmärrättekö!"

Ulkona neuvottelivat nuorukaiset kauvan aikaa siitä, mitä olisi tehtävä; vihdoin päättivät he rynnätä sisään ja hyökätä joukolla Martin kimppuun. Mutta kun jokainen tahtoi olla toisena eikä kukaan ensimäisenä, hajautuivat he suuttuneina.

Voittonsa ylpeäksi paisuttamana joi Martti lasin toisensa perästä, niin että hän illalla kotiin mennessään asteli hyvin epävarmoin askelin. Mutta kun hän erkani päätieltä, poiketen eräälle sivutielle, karkasi hänen kimppuunsa takaapäin kolme nuorukaista. Eräs huusi:

He kuristivat kurkusta Marttia, joka avuttomana vaipui maahan, sitten paukuttivat he häntä vielä päähän. Senjälkeen kiiruhtivat he pois, jättäen elottomalta näyttävän makaamaan.

Tähän aikaan hiipi "valakka" kirkkomaalta kotiin. Vähällä oli hänkin vaipua maahan, huomatessaan Martin vertavirtaavan ruumiin; mutta hän tointui pian, kiiruhti lähimmälle kaivolle, mistä nouti vettä; sitten pesi ja sitoi hän tajuttoman. Kun hänen kasvonsa olivat veritahroista puhdistetut, aukaisi hän silmänsä ja sammalsi: "Oi, sepä vasta oli paha uni!"

"Se ei ollut mikään uni, vaan kauhea todellisuus. — Kuka löi sinut maahan?"

"Tahdon auttaa sinua! — Kuljin tästä ohitse ja näin silloin sinun avuttomana makaavan. —"

Nyyhkyttäen lähti tyttö pois. Martti, joka katui kovia, kiittämättömiä sanojaan eikä voinut nousta ylös omin voimin, koetti lepyttää loukattua:

"Älähän toki itke! Eihän ollut tarkoitus niin paha. Enhän tiedä oikein mitä puhunkaan. Tulehan, ole hyvä, auta minua jaloilleni."

"Kiitos!" soperteli Martti. "Kiitos! — Mutta tunnen, etten yksin pääse kotiin; tahdotko saattaa minua?"

"Mielelläni!" vastasi tyttö. Hän tarttui hänen käteensä ja Martti nojautui häneen; hellävaroen kuin äiti kuletti tyttö hänet asuntoonsa. Ovelle saavuttua kiitti Martti auttajaansa ja sanoi hänelle, että hän tulisi vaan tarpeen tullen hänen luokseen, sillä hän tekisi niin mielellään vastapalveluksen.

Martti makasi muutamia päiviä voimatonna vuoteella. Useammin kuin kerran tahtoi "valakka" mennä tervehtimään sairasta, mutta kääntyi aina puolitiestä arkana takaisin.

Ei päivällä eikä yöllä mennyt Martti hänen mielestään. Kun hän näki tämän unissaan täysin terveenä — kuinka iloitsikaan, hän! Nähdessään hänet kuolemansairaana makaavan — kuinka murheellinen olikaan tyttö parka ja kuinka hän itki!…

Kun hän ensikerran jätti sairashuoneen virkistyäkseen raittiissa ilmassa, näki hän kaukana kylässä hääpukuisia ihmisiä ja nauhoilla ja kirjavilla vaatteilla koristettuja hevosia. Iloisia riemun säveliä kaikui eräästä talosta, jonka hän hyvin tunsi, hänen korviinsa. Hän astui lähemmäksi, katsellakseen yli aidan, mutta vetäytyi pian takaisin, kun vaunut, joissa istui morsian — Julia Biro, ajoivat ohitse. Hän meni naimisiin naapurikylän kauneimman nuorukaisen kanssa.

"Ole onnellinen!" sopersi Martti. "Ole onnellinen hänen kanssaan koko elämäsi ajan! — Hyvä onkin, että hän menee pois!… Näen häntä harvemmin ja unohdan."

Hän karttoi kapakkaa, ei pelosta; etevämmyytensä oli hän jo heille näyttänyt, heittäessään koko poikalauman ovesta ulos. Pelkurit! Suoraan häntä vastaan eivät he uskaltaneet astua; takaapäin hyökkäsivät he hänen kimppuunsa ja vielä sellaiseen aikaan, jolloin hän ei ollut aivan selvä. Sen lajisten kanssa ei hän tahtonut seurustella.

Hiljaa ja yksitoikkosesti vietti hän aikansa osaksi pajassa, osaksi tuvassa äitinsä luona, joka topakasti hoiti taloutta.

Taivas tietäköön, minkä tekosyyn nojalla hän tuli kerta tervehtimään Csigolya vanhusta, joka pyysi häntä tulemaan useamminkin. Ja Lotta tuli. — Martti karttoi alussa hänen läheisyyttään, sittemmin puhui hän jonkun sanan hänen kanssaan ja lopuksi näki hän mielellään hänen tulevan ja oli ikävissään hänen lähteissään. Hän ei huomannut enää Lotan omituista ulkomuotoa — rumaksi häntä ei voinut sanoa — ja hän tuli yhä enemmän huomaamaan, että Lotta oli parempi kaikkia muita tyttöjä…

Julia Biron näki hän enää ainoastaan kerran elämässään; ja hänen sydämeensä koski silloin, koski katkerasti. Julian uudessa kodissa majaili sotilaita ja kaunis Julia rakastui erääseen korpraaliin. Kun tämän täytyi lähteä pois, pakeni nuori rouva hänen kanssaan. Puoliso ajoi pakolaista takaa ja toi hänet väkisin takaisin. Se oli silloin kuin Martti näki entisen rakastettunsa, jota suuttunut miehensä ajoi lyöden edellään pitkin katuja. Itkien astui hän hevosen edellä; lyönnit ja häpeä kirvelivät kovasti.

"Vaimo raukka!" puheli Martti itsekseen. "Parempi sinun olisi ollut, jos et olisi ajanut minua pilkaten pois. — Ei sentään! Se ei olisi ollut sen parempi, sillä vielä armottomammin olisin minä sinua rangaissut, jos olisin saanut sinut kiinni uskottomuudesta."…

Tähän tapaan, ilman onnea ja onnettomuutta kului yksi — kaksi — kolme vuotta. Nuorukaiset ja neitoset menivät naimisiin; Vanhemmista pojista oli Martti ainoa naimaton ja tytöistä "valakka". Martti ei ajatellutkaan avioliittoa, vielä vähemmin johtui hänen mieleensä se, että Lotta olisi hänelle sopiva puoliso. Ja tyttö kätki rakkautensa kuten aarteen!

Vanhus oli käymässä naapurissa. Martti istui polttaa tupruttaen tuvassa, välistä vaipuen mietteisiin, välistä taas jouten katsellen sinisiä savurenkaita.

"Ei, sydänkäpyseni! Hänelle tuli ikävä minun luonani ja meni vähän naapuriin pakinoimaan. Huvitelkoon hän."

"Mutta ethän toki saa tuolla tavoin juosta pois. Vai onko sinullakin ikävä minun luonani?"

Nyt vaikenivat molemmat ja istuivat hetkisen äänettöminä vierekkäin. Lotta asetteli esiliinaansa paikoilleen ja Martti kopisteli verkalleen tupakkia piipustaan. Vihdoin lopetti tyttö hiljaisuuden:

"Se on tosi, mutta kummallista ihmisessä on se, ettei hänellä ole mitään puhumista silloin, kun hän mieluimmin tahtoisi puhua. Mutta älähän! — Kuules —

"Kuules, sano minulle, miksi et ole mennyt naimisiin, Lotta! Annapas minulle siihen nyt vastaus."

"Ja jospa sentään olisi joku, joka rakastaisi sinua, tahtoisitko sanoa: kyllä?"

"Minä rakastan sinua!" kuiskasi tyttö, mutta niin hiljaa, ettei Martti sitä kuullut tai ei näyttänyt kuulevan. Hän kysyi:

"Armas Lotta!" huudahti Martti myrskyisesi, "sinä rakastat siis todellakin minua! Sinä voit rakastaa pilkattua, herjattua 'papurikkoa'!"

"Tule syliini, kyyhkyseni! Tule, syleilkäämme ja suudelkaamme, olet ensimäinen tyttö, jota suutelen ja tulet myöskin olemaan ainoa. Jollet sinä tule vaimokseni, sitten — ei kukaan."

Kun Martin äiti palasi kotiin, löysi hän parin vielä sydän sydäntä, suu suuta vasten. Kuinka iloitsikaan kelpo vanhus! Jo kauvan oli hän toivonut tätä yhdistystä, mutta ei uskaltanut sitä ilmaista, koska hän luulotteli siten loukkaavansa poikaansa…

Nyt se vasta juoru alkoi, mutta he eivät välittäneet ihmisten häijyistä kuiskutuksista, vaan elivät onnellisina ja iloisina kuten ensimäinen ihmispari ennen syntiinlankeemusta.

Kyläläiset eivät tehneet vähemmän pilkkaa heidän jälkeläisistään, mutta häijyt ennustukset näyttäytyivät vääriksi: sillä "papurikon" ja "valakan" lapset olivat mitä kauneimpia tummia poikia ja vaaleita tyttöjä.

Alastomat tähtiraukat vapisivat ja värisivät vilusta, niin että melkein kuuli niiden hampaiden kalinan ja oli lukevinaan surullisia ajatuksia niiden kirkkaasti tuikkivissa silmissä; niin mieluinen kuin tuo loisto olikin, paljon parempi olisi sentään palvella paimenena tai renkinä lammasnahkaturkkeihin kääriytyneenä kuin alastomana tähtösenä loistaa kylmänkorkealla taivaalla.

Iltakellot olivat vaienneet. Koko kylässä ei ollut kadulla ketään muita kuin vanha suntio, joka kiirehti tornista kotiin. Lumi kirskui hänen jalkojensa alla; eivät edes koirat haukkuneet, joko siksi, että ne jo tunsivat kulkijan, tai siksi että olivat liian laiskoja aukomaan kitojaan sellaisella pakkasella.

Kuinka onnellista oli sentään istua tuollaisena aikana lämpimässä tupasessa! Ja kuinka onnellinen oli se, jonka ei tarvinnut tuvassa yksin istua, vaan lämmitellä mukavasti omaistensa ympäröimänä!

Monta tällaista onnellista oli kylässä, mutta kukaan ei tuntenut itseään herra Peter Pergötä onnellisemmaksi. Hän ei olisi ansainnut jumalansiunausta, jollei hän olisi ollut tyytyväinen. Hänet yhteen luettuna istui katetussa pöydässä yhdeksän henkeä, mieluisan lämpimässä tuvassa.

Illallinen tuotiin esille. Ensimäisenä istui vanha Peter Pergö, hänen rinnallaan hänen rakas elinkumppalinsa, vasemmalla Michel, heidän poikansa, ja tämän pikku poika, kahdeksanvuotias Peter. Toisella puolella oli kolme istujaa. Ensimäisenä istui yhdeksänvuotias Katri, kolmantena kuusivuotias Rosa ja molempien välissä lasten äiti, Michelin vaimo. Pöydän loppupäähän oli katettu palvelijoille: palvelustyttö Pannille ja renki Ferkolle.

Kun talonemäntä oli tuonut liemen pöydälle, nousivat kaikki ruokarukoukseen. Lapset lausuivat sen kovaan, täysikasvaneet hiljaa itsekseen; sitten istuutuivat kaikki jälleen syömään.

Äkkiä kuului portti aukenevan, koirat alkoivat haukkua ja lapsen ääni huusi: "Olkaa hyvä, tulkaa, se tahtoo purra minua."

"Tosiaankin, hän se on", vastasi äiti. — "Kiiruhda ulos Panni, ja tuo poika sisään."

"Istu vaan, poikaseni", vastasi Michel leikkisästi. "Miksi täytyy teidän molempien vaivautua! — Liika sukkela poika, Ferkoseni! Kuinka pian olisikaan hän ollut siellä, painaakseen ulkona Pannin sydämelleen. Heitä veikkonen! Hänhän ei rakasta sinua kumminkaan."

"O-ho, hän rakastaa minua, tiedän sen paremmin!" ajatteli Ferko, istuessaan taas paikalleen, punastuneena, koska hänen isäntänsä oli arvannut syyn hänen palvelusintoonsa.

"Terveisiä rakkaalta isältä kummi herralle ja kummi rouvalle ja vanhalle kummi herralle ja vanhalle kummi rouvalle. Voisitteko tulla meille illalliselle, meillä on tappajaiskeittoa."

"Se on samantekevä!" vastasi poikanen. "Hännän olen jo syönyt. Mutta äiti näpähytti minua niin kovasti sormille, että vieläkin tekee kipeää."

"Aivan oikein herkkusuulle!" huomautti pikku Peter, "minä en koskaan herkuttele."

"Etpä varmaan! vastasi" loukkaantunut Steff; "entäs silloin, kun tartuit hunajavanukkaaseen kiinni, aha?"

"No, poikaseni!" sanoi talonrouva sovitellen. "Molemmat olette te hyviä lapsia, toinen toistaan parempia. Älkää nyt tarttuko toisianne tukkaan. Kerro, Steff, kummi rouvan, meidän kiittävän kutsusta, mutta me olemme jo syöneet illallisen."

"Se ei käy päinsä", vastasi poika, "sillä isä kielsi minua ennen lähtemästä, ennenkuin te tulette mukaan. Hän ei sanonut alkavansa ilman teitä syömistä, vaikka hänen pitäisi odottaa aamuun asti."

"Menkää vaan", sanoi vanha Peter; "myöskin sinä, äitimuori voit mennä mukaan, minä jään tänne lasten kanssa."

"Ei, ukkoseni", vastasi hänen rouvansa; "sinä menet ja minä jään.
Tiedäthän, että olin viimeksi hääkemuissa."

Molemmat vanhukset vaihtoivat monta sanaa siitä, kumpi oli viimeksi ollut hääpidoissa, kumpi menisi nyt tappajaiskeitolle, kumpi jäisi kotiin; lopuksi sopivat he, että mummo meni mukaan, ukkovaari sitävastoin jäisi kotiin poikansa lasten kanssa. Sillaikaa kun lähtijät kietoutuivat lammasnahkaturkkeihinsa, veti pikku Steff pikku Katrin syrjään ja kuiskasi hänelle: "Entä sinä, Katri, etkö sinä tulekaan?"

"Mikä vahinko! Olisin ollut paljon enemmän mielissäni. Jos tulet mukaan niin tanssimme. Luulen että mustalainen tulee myös sinne."

Samassa olivat Michel ja hänen vaimonsa pukeutuneet turkkeihin, isoäiti taas oli kääritty kaikella huolella, sitten menivät he; sitä ennen tarkasti kumminkin vanhus, oliko hänen vaimonsa suojattu hyvin pakkasta vastaan. Hän rakasti häntä yhtä hellästi kuin kolmekymmentä vuotta sitten ottaessaan hänet vaimokseen. Panni meni samalla ulos, sulkemaan portin menijöiden jälkeen; ja Ferko pujahti hänen perässään odottaakseen kyökissä hänen paluutaan.

Minkä komean parin muodostivatkaan nämä palvelijat! Ferko tumma, tulinen nuorukainen. Panni suloinen, vaalea tyttö; poika kaksikymmenvuotias, tyttö kuusitoista. Ja kuinka hyviä, uskollisia ja työtelijäitä olivat molemmat! Isäntäväki rakasti heitä kuin omia lapsiaan. He saisivat vuodetarpeita niin paljon kuin tahtoisivat, myöskin vasikan; eikä hääkustannuksiakaan heidän itsensä tarvinnut suorittaa. —

Kyökissä paloi vielä valkea aivankuin olisi siellä vielä illallinen kiehumassa. Ferko nojasi uunia vasten ja kun tyttö palasi, kuiskasi hän hänelle:

"Mutta täällä on parempi. Tule, kun pyydän sinua koko sydämestäni, taivas siunatkoon sinua siitä. — No! — Mutta vielä hiukan lähemmäksi. — Katso minua nyt silmiin, mutta rohkeasti ilman pelkoa. — Näetkös, minä en ole ujo. — Etkö siis tahdo katsoa silmiin?" — Hän puhui niin hartaasti, ettei tyttö voinut kauvemmin vastustaa hänen pyyntöään. Hän katsoi häneen, mutta painoi kumminkin pian taas silmänsä alas. Ferko oli hurmaantunut; silmänräpäyksessä oli hän kietaissut oikean kätensä tytön kaulaan, vasemmalla tarttui hän hänen pyöreään poskeensa ja suuteli hänen pientä punasuutansa ja hänen suuria, sinisiä silmiään monesti, monesti. Panni vaaleni, sitten punastui hän jälleen ja muutama suuri kyynel vieri hänen poskelleen. Tuskaisesti kysyi nuorukainen.

Ferko, tulipoika, tahtoi häntä jälleen syleillä, mutta tyttö pujahti pois ja avasi tuvan oven, jossa vanha Peter poikansa lasten kanssa lopetteli illallista.

"Tule vaan tänne tyttö!" sanoi vanhus sisäänastuvalle. "Mutta missä on
Ferko?"

"Olen täällä, herra!" huusi tämä, ja astui nyt samaten tupaan. "Olin vaan hevosille hiukan heiniä heittämässä."

Vasta sitten, kun oli jo puhunut, huomasi Ferko valehdelleensa. Se koski häneen, mutta hän ei uskaltanut ottaa sanaansa enää takaisin ja rauhotti omaatuntoaan ajattelemalla, ettei tuollaisesta pikku valheesta toki Jumala voine rangaista. Kelpo nuorukainen! Kuinka paljon onkaan sellaisia, jotka paljon suuremmista valheista eivät tunne katumusta.

Illallisen jälkeen otti vanha talonherra raamatun kaapista, veti silmälasit esille, asetti ne nenälleen ja luki tarkkuudella sivun toisensa jälkeen. Katri koetti nukuttaa Rosaa, pikku Peter leikki lattialla maissijyvien kanssa. Panni meni kyökkiin korjaamaan ruuan tähteitä, Ferko taas talliin syöttämään ja juottamaan hevosia ja härkiä.

Kun palvelijat olivat lopettaneet työnsä, ottivat he esille tavallisen iltatehtävänsä, maissin puhdistuksen. Kumpikin asettui matalalle jakkaralle, jonka päähän oli lyöty veitsenterä, jota käytettiin maissintähkien jyvittämiseen. Olisi voinut luulla, että tämän työn nopeasta joudunnasta oli luvattu palkinto, niin sukkelaan se kävi. Mutta siitä huolimatta eivät he olleet ollenkaan niin suuresti kiintyneet työhön, etteivät olisi joutaneet vaihtamaan silmäyksiä keskenään, Jumala paratkoon!

"Isäntä, miksi pilaatte silmänne tuolla lukemisella?" sanoi pitkän vaitiolon jälkeen Ferko. Mestari Peter kohotti hitaasti katseensa kirjasta ja kysyi Ferkoon kääntyen:

"Kysyn, miksi isäntä tärvelee silmänsä lukemisella. Kirjaimethan ovat niin pienet, että kolme niitä tuskin vastaa vähäpätöisintä täplää."

"Aivan oikein, Ferko! Mutta mitäpä tekee, kun on vielä liian aikainen mennä levolle."

"Kertokaa jotain, isäntä, sehän sopii. Silloin eivät silmänne rasitu ja meiltä kuluisi aika paljon pikemmin."

"Oi rakas isoisä, kerro jotain!" huudahti Katri ja alkoi vanhusta mielitellä ja pyytää että hän kertoisi, vaan kertoisi.

Mestari Peter Pergö ei ollut liian kova, mielellään täytti hän tuon yhteisen pyynnön. Hänen oli sitten tapanaan kysyä, mitä hänen pitäisi kertoa: Haltijattaresta, peukalonpituisesta Hannusta, kolmesta kuninkaanpojasta, rautanenästä vai muusta sellaisesta; tätä kaikkea taisi hän.

"Odottakaas, lapset", sanoi ukkovaari hetken mietittyään. "Tahdonpa nyt kerrankin kertoa teille elämäkertani. Se ei ole niin kirjava kuin tuo haltijatarsatu, mutta sensijaan on se ehkä paljon arvokkaampi, sillä se on tosi, ettekä te ole vielä koskaan kuulleet sitä. — Eikö niin?"

Vanhus riisui saappaansa, sytytti lyhyehkön piippunysänsä ja istuutui uunipenkille. Nuorimman lapsenlapsensa otti hän syliinsä, molemmat toiset nojasivat häneen kahden puolen. Panni ja Ferko jatkoivat työtänsä. Maissijyvät vierivät sitä varten asetettuun säkkiin, suuri seinäkello naksutteli hauskasti tiktakkiaan, öljylamppu lieskui savuten. — Kaikki kuuntelivat ukkovaaria, joka nyt alkoi:

"Siitä on jo kauvan, kauvan, kun se tapahtui, jonka tahdon nyt teille, lapset, kertoa; sillä minä olin silloin kahdenkolmatta vuotias ja olen jo aikoja sitte kulkenut yli kuudenkymmenen. Tuohon aikaan viljeltiin vielä sitä maata, mihin nyt haudataan. Ja nyt viljellään siellä mihin silloin haudattiin. En ollut erilaisempi muita kylän poikia, minäkään — mutta mitäpä sanonkaan! Olin kahdenkolmatta vanha. Totta tosiaan olisin silloin hävennyt ryömiä uunin nurkkaan, kuten nyt; mutta älkää naurako! Aika tulee teillekin."

Tässä keskeytti mestari Peter puheensa, sillä ulkoa koputettiin ikkunaan ja heikko, vapiseva ääni rukoili:

"Mene, Panni", sanoi ukkovaari, "työnnä salpa syrjään ja päästä Jumalan nimessä onneton sisälle."

Panni päästi kerjäläisen sisälle. Hän oli ryysyinen, vanha mies, joka lisäksi vielä ontui. Hän oli aivan kylmän kohmettama; hänen silmäripsiinsä oli jäätynyt kyyneleitä, jotka myrsky oli pusertanut hänen silmistään; hiuksilla ja parralla törrötti jääpuikkoja. Hän oli paljain päin ja kenkien sijasta peittivät oljet hänen jalkojaan. Mestari Peter antoi hänen ottaa paikan lähellä uunia ja Panni toi esille joitakin ruuan jäännöksiä. Mielellään suotiin hänelle täällä yösija.

Sitten jatkoi vanhus kertomustaan, tahi paremmin sanoen, hän alkoi sen uudestaan. Kerjäläinenkin kuunteli tarkkaavaisesti hieman syötyään ja lämmiteltyään. —

"Olin renkinä eräällä rikkaalla herralla. Kelpo herra, rauha hänelle! Mutta hänen poikansa oli heittiöiden esikuva. Onnettomaksi tunsi itsensä jokaisen kauniin tytön isä ja kauniin vaimon mies, sillä tuo jumalaton nuori herra koetti turmella jokaisen. Eikä kukaan uskaltanut valittaa, sillä kuka sen teki, hänen kävi vielä huonommin. Mitäpä ei mahtava herra voisikaan aseetonta kansaraukkaa kohtaan! Mutta ei palvelusväelläkään ollut siellä hyvä olla. Hän piinasi heitä kaikin tavoin; ja jollei kaikki käynyt hiuskarvalleen hänen mielensä mukaan, annatti hän heille raippoja tahi pani heidät kaakinpuihin. Palvelusväki vaihtuikin joka kolmas kuukausi; en minäkään olisi jäänyt kauvemmaksi, mutta minua pidätti tärkeä syy, joka poisti kaiken arvelemisen. Isoäiti, lapset, palveli myös siellä ja me rakastimme toisiamme jo silloin täydestä sydämestämme. Hänellä ei ollut mitään valittamista, sillä hän oli kaunis tyttö ja sentähden suosi nuori herrakin häntä. Isoäiti ei huomannut ollenkaan syytä hänen suosimiseensa, sillä muuten olisi hän kyllä etsinyt toisen palveluspaikan. Vihdoin tunnusti nuori herra hänelle rakkautensa ja kysyi: 'No, Julia, rakastatko sinäkin minua?' Julia vastasi, ettei hän rakastanut häntä vähintäkään.

"'Tiedätkös, lapsi', puheli nuori herra edelleen, 'korotan palkkasi kahdenkertaiseksi ja annan vielä etukäteen punaisen kenkäparin, jollaisia kreivittäret käyttävät, mutta rakastaa täytyy sinun minua!'

"'Siksi, kun te olette rikas herra ja minä köyhä palvelustyttö. Mutta vaikkapa olisi toisinkin, en sittenkään voisi herraa rakastaa, koska rakastan jo toista. Ymmärrättekö?'

"Kaikin mokomin tahtoi nuori herra tietää, kuka hänen rakastettunsa oli, mutta hän ei tahtonut sitä mistään hinnasta tunnustaa ja siihen se jäi. Nuori herra teeskenteli nyt täydellisintä välinpitämättömyyttä, mutta salaa hiipi hän hänen perässään, saadakseen vihiä asiasta.

"Eräänä iltana — muistan sen kuin olisi se ollut eilen, — heitin juuri rehuja lehmille, Julia lypsi lehmää, senkin muistan vielä, mikä lehmä se oli.

"Pienen käyräsarven, sen polttomerkin muistan vielä. Sen vasemmassa reidessä oli H. L. Vähän ennen oli armollinen herra ostanut sen yhdessä suuren härän kanssa; molemmat olivat niin samankaltaisia kuin olisivat ne olleet syntyisin samoista vanhemmista. — Siis Juliani lypsäessä käyräsarvea, astuin äkkiä hänen vierelleen ja sanoin:

"Hän jatkoi työtään, ikäänkuin ei olisi ollenkaan kuullut minua. Silloin johtui mieleeni näpätä häntä herrasihmisten tavoin poskelle; niin, hänen kasvonsa olivat silloin aivan toisenlaiset kuin nyt, ne muistuttivat puhkeavaa ruusua. Tosiaankin! — Nyt eivät ruusutkaan ole enää niin kauniit kuin ne olivat ennen; minusta ainakin näyttää siltä. — Kuten sanottu, näppäsin häntä poskelle ja toistin vielä kerran:

"Piru, eikö hän tiennyt sitä! Kun olin kolmannessa naapuritalossa, etsiskeli hän minua uteliaana. Mutta sehän nyt on kerta tyttöjen tapa: he tahtovat meitä aina uskotella, pienimmistäkin murheistaan huolehtivat he aina enemmän kuin meistä. — No sanos Panni eikö se ole niin? — Hä!

"'Sitten kysyin Julialta, tietäisikö hän, mitä minä ajattelin; hän vastasi, ettei hän tiennyt sitä, koskei hän voinut sitä tietää.'

"'Sinähän osaat vaan rakastaa, eikö niin?' vastasin minä. — 'Tahdon sanoa siis sen sinulle! Minulle johtui tuossa mieleen, kuinka somalta näyttäisi, kun lypsäisit meidän lehmäämme tai lehmiämme. Antaneehan hyvä Jumala meille toki enempi kuin yhden lehmän; hän auttaa kyllä kelpo ihmisiä.'

"Julia ei vastannut siihen mitään, huokasi vaan, mutta ei murheellisesti, mikä näytti minusta hyvältä merkiltä. Kumarruin alas hänen puoleensa — hänellä oli juuri maitokiulu kädessään — ja tahdoin suudella häntä, mutta arvelin, että hän kentiesi suuttuu siitä; siksi kuiskasin vaan hänen korvaansa:

"Mutta sitten kun lehmät oli lypsetty ja hän aikoi lähteä navetasta, en voinut enää pidättäytyä sanomasta hänelle: 'Sananen, Julia, jos rakastat minua!'

"'Oi, suloinen kyyhkyni, kunpa kerran olisit vaimoni! Silloin meille vasta maailma aukenee. — Eikö niin, Julia! Tulen iltaisin väsyneenä kotiin ja sanon: Syleile minua, rakas lapsi! Näytähän toki, näytähän kuinka teet sen sitten! Pyydän sinua niin kauniisti.'

"Mitä olisi voinut raukka tehdä muuta — hän syleili minua. — Se oli aivan oikein ja hyvin kauniisti, mutta siitä sai myöskin kolmas tiedon ja tämä kolmas oli nuori herra.

"'No pienoseni', sanoi hän Julialle, 'tiedän jo, ketä rakastat, vaikket tahtonutkaan ilmaista sitä.'

"Hän sanoi tämän hymyillen; mutta löytyy hymyjä, joita ihmiset pelkäävät kuin ukonjyrinää, ja nuori herra hymyili sitä hymyä. Pian selveni se meille, mutta me saimme täydellä syyllä pelätä tätä hymyä.

"Nuori herra käski minua niittämään heiniä niityllä ja tuomaan sitten ruskon ja valakan kotiin. Tein niin. Kun nyt purin pihassa heinäkuormaa, karkasi nuori herra kimppuuni kuin hullu koira ja huusi, mitä minä teen.

"'Kuka sinun on käskenyt sitä tekemään, sinä kaakinpuuhun pantava?' ärjyi hän.

"'Uskallatko sinä minulle sitä sanoa, tallirenki! Odotahan hetkinen. —
Enkö minä käskenyt sinua viemään tiiliä lammastarhaan? — Mitä?'

"'Totisesti ei armollinen herra maininnut siitä sanaakaan, tahdon vannoa vaikka pyhän valan.'

"'Jopahan minä tarvitsenkin sinun valojasi, heittiö! Tahdon opettaa sinua kunnioittamaan käskyjä. Pääset kaakinpuuhun ja älä luulekaan kuuteen tuntiin siitä pois pääseväsi.'

"'Kuten tahdotte, armollinen herra, mutta työt olen tehnyt, niinkuin on käsketty.'

"Hän jätti minut seisomaan ja pian tuotiin tuo kirottu puu, johon minut kaulastani ja jaloistani kiinnitettiin. Asetuin siinä tilassa kyökin oven luo, jossa luulin tuskasta, häpeästä ja mieliharmista kuolevani. Välistä meni Julia ohitseni; lapsiraukka katsoi minuun niin tuskaisesti, että sydämeni kärsi vielä enemmän kuin jalkapuussa olevat jäseneni. Siten istuin siinä kaksinkertaista tuskaa kärsien. Hitaasti kului aika kuin olisi sen jalkoihin kuormitettu neljänkymmenen naulan rautapaino. Äkkiä kävin aivan siniseksi, kasvot sinisiksi, silmät punaisiksi! Ja kun rakas, pikku Juliani sen näki, alkoi hän itkeä; hän nojautui seinää vasten ja nyyhkytti ja puhkesi kovaan valitukseen; vihdoin vaipui hän voimatonna viereeni. Siinä makasi hän nyt enkä minä voinut häntä auttaa, sillä jäseneni olivat kahlehditut; enpä edes voinut häntä lohduttaen ilahuttaa, sillä itse olin liiaksi lohdutuksen tarpeessa. Mutta en vielä kuuden tunninkaan kuluttua päässyt irti kaakinpuusta, sillä avain oli nuoren herran taskussa ja hän harhaili Jumala tiesi missä.

"Saatuani jälleen vapauteni, kutsuin Julian luokseni ja ilmoitin hänelle, että jättäisin talon. Hän arveli sen olevan aivan hyvän eikä hänkään tahtonut viipyä siellä silmänräpäystäkään kauvempaa. Me saisimme kyllä muuallakin palveluspaikan, sillä Jumalankiitos, me emme olleet kumpikaan taitamattomat. Ja jos toiselle kävisi huonosti, jakaisi toinen hänen kanssaan vaikka viimeisen suupalan. Menimme nyt yhdessä vanhuksen luo, kiitimme tähäsastisesta hyvyydestä ja ilmotimme eroavamme palveluksesta. Mutta nuori herrakin oli siellä ja sanoi että minä saisin Jumalan nimeen mennä, mutta Julian täytyisi vielä jäädä, hän ei päästäisi häntä pois.

"'Tahdotpa tai et, sinä jäät; olet palkkautunut vuodeksi etkä epämääräiseksi ajaksi.'

"'Kelvottomalla ei ole sijaa minun luonani; tuo menköön, mitä varemmin sen parempi. Mutta sinä jäät ja täytyy jäädä, semminkin, kun olet ottanut suuren osan palkastasi. Tahi voitko ehkä maksaa sen takaisin?'

"Tuon tiesi nuori herra aivan hyvin ja siksi hän sitä kysyikin. Nyt ei auttanut mikään muu kuin erota. — Vanhus ei puhunut sanaakaan, hän antoi kaiken käydä, niinkuin nuori herra, hänen ainoa lapsensa, tahtoi; hän rakasti häntä liiaksi, tehdäkseen jotain vastoin hänen tahtoaan. Kokoilin kimpsuni ja kampsuni ja kannoin ne naapuritaloon; vanhempia ja sukulaisia ei minulla ollut, siksi täytyi minun asua vieraiden tykönä.

"'Ole rohkea vaan, sydänkäpyseni', sanoin Julialle, 'ole rohkea vaan! Tästä huolimatta näemme me toisemme usein; ja kun vuotesi on täysi, tahdomme taas samassa paikassa palvella. Siihen saakka kärsivällisyyttä ja toivoa. Ja nyt Jumalan haltuun!'

"'Takapihan portilla', vastasin. 'Kun olet tehnyt iltatyösi, niin tule sinne, odotan sinua siellä.'

"'Ja vaikka minulle luvattaisiin muualla kuninkaan valtakunta, jään tänne, enkelini! — Jumala kanssasi!'

"Naapurissa, johon vein omaisuuteni oli ihmisystävällinen vanha isäntä, joka pyysi minua sydämellisesti vieraakseen siihen asti, kunnes menisin taas palvelukseen. — Minä kuljin nyt läpi koko kylän, menin talonpojalta toiselle, mutta ei kellään ollut nyt juuri renkiä tarvis; siksi täytyi minun odottaa, kunnes jokin paikka tulisi vapaaksi. Sopimuksen mukaan yhdyimme joka ilta Julian kanssa. Hän kiirehti, tehdäkseen nopeammin työnsä, ettei minun tarvitsisi odottaa kauvan. Ja toivatpa päivät hyvää taikka pahaa tullessaan, olivat illat ja yöt aina ihania.

"Hyvä Jumala, kuinka onnellinen olikaan aika tuon pikku portin luona. Jos olisi ollut mahdollista, olisin ostanut tuon talon, ainoastaan antaakseni kullata tuon pikku portin. Siellä seisoimme me yhdessä, puhelimme, kuuntelimme toisiamme ja olimme aina, aina onnellisia. Katselin Julian silmiin ja sitten tähtitaivaalle, mutta ei ainoakaan niistä loistanut niin kuin tämä silmäpari, joka on jo himmeä kuin tuon pöytälampun… Kuinka muuttuvainen on ihminen!

"Jos oli paha ilma, peitin minä rakkaani turkillani, siten oli hän painautuneena rinnalleni ja me tunsimme toistemme sydänlyönnit. En koskaan elämässäni ole kuullut kauniimpaa musiikkia. Kun erosimme huusi vartija useinkin jo ensimäistä tuntia puolenyön jälkeen.

"Siten kului kuukauden päivät. Paitsi rakasta Jumalaa, ei yhtymisestämme tiennyt ainoakaan vieras siihen saakka, kunnes nuoren herran palvelija sai siitä tiedon. Tästä oli kanteleminen mieluisin tehtävä. Varokaa itseänne vaan siitä, rakkaat lapset, sillä ei löydy likaisempaa tekoa kuin tämä on. Kanteleminen on kateen tytär ja se joka on kade, se ei voi olla rehellinen, ja on vahinko, että sellainen on syntynytkään; hän saattaa toisille harmia ja sitä ei Luoja tahdo. Tämä antaa jokaiselle aarteen: voiman olla hyvä, jos vaan tahdomme. Älkää hukatko tätä aarretta! Sillä se poika, joka on sen hukannut, kieltää isänsä, osottaa hänelle ovea ja sanoo: 'mene, minä en tunne sinua!' — Ja voi sitä, josta taivaallinen isä kääntää armollisen katseensa. Hän on kuivuneen puun kaltainen, joka ei anna varjoa eikä hedelmiä, ottaa vaan tilaa ja jonka ohitse väsyneet ja nälkäiset matkustajat kulkevat kiroten. Ja minä sanon teille, parempi on teidän päästä yhden Jumalan kuin tuhansien ihmisten suosioon. Olkaa hyviä, jumalaarakastavia, mutta ei jumalaapelkääviä. Älkää uskoko niitä, jotka opettavat teille, että Jumalaa täytyy peljätä, sillä sitä emme vilpittömästi rakasta, jota pelkäämme ja Jumala vaatii meiltä rakkautta…"

Tässä vaikeni vanha Peter ja vaipui mietteisiin; hetkisen kuluttua kavahti hän ja alkoi taas:

"Mihin jäinkään?… Tosiaan!… Palvelija antoi meidät siis ilmi nuorelle herralle, joka tuli meidän seuraavalle yhtymisellemme ja torui tyttöä, etteikö hän hävennyt öiseen aikaan yhtyessään jonkun miehen kanssa, eikö hän pelännyt turmelevansa hyvän maineensa.

"'Se kuuluu kyllä minuun, olkaa hyvä, kysyn nöyrimmästi! — Mitä huvia tuottaisi armolliselle herralle saattaa meidät onnettomiksi?'

"'Mitäkö? Sitä, etten voi sietää sinua, kelvoton heittiö. Mikä ei ole minun, ei myöskään ole sinun! Ymmärrätkö.'

"'Ymmärrän, junkkari!" huusin leimahtaen; "nyt vasta ymmärränkin aivan hyvin. Mutta varokaa itseänne! Olen rehellinen, rauhaa rakastava mies, joka mukaudun moniin asioihin; mutta jos joku raatelee liiaksi sieluani, silloin kyllä on tapani osottaa, ettei käsivarteni ole pajupuusta. On kai junkkarikin ymmärtänyt?'

"Siten vastasin vasten kasvoja ja viskasin turkin yltäni. Vihan valtaamana huusi junkkari:

"'Senkin hirtehinen! Olisipa minulla nyt vaan keppi kädessä, niin hakkaisin luusi kappaleiksi.'

"'Minulla on kyllä, oikea solmuniekka', vastasin ojentaen samalla kepinkalikkaa; 'tässä on, junkkarini, ottakaa se, lyökää, jos uskallatte!'

"'Koirani repikööt sinut, talonpoikaisroisto!' huusi hän ja alkoi viheltää ja houkutella koiria nimeltään, jotka pitkin loikkauksin syöksyivät esiin.

"'Hei! Usuu! Kiinni!' yllytti junkkari koiria päälleni; haukkuen ne kävivät kimppuuni. Mutta kun ne olivat aivan lähelläni, huusin minä niitä ystävällisesti nimeltään. Heti tunsivat ne minut; liehitellen tunkeilivat ne ympärilleni, vinkuen ikäänkuin pahoillaan siitä, että olivat silmänräpäyksenkään pitäneet minua vihollisenaan. Yksi kyyristyi jalkoihini, toinen hyväili kättäni ja kolmas juoksenteli iloisena ympärilläni.

"'Näettekös, junkkari', sanoin hymyillen, 'koirilla on parempi sydän kuin teillä. Hävetkää! Entäpä, jos minä nyt tekisin sen, mitä te aijoitte tehdä? Jos yllyttäisin omat koiranne päällenne? Sillä ne ovat kerrassaan viisaita eläimiä, eivätkä unohda koskaan sitä kuka niille on tehnyt jotain hyvää ja kuka pahaa. Nehän tietävät varsin hyvin saaneensa minulta yhtä monta leivänpalaa kuin junkkarilta samaan aikaan kepin lyöntejä, Koetetaanpas! Us kiinni!' huusin koirille osottaen herraa, joka kauhistuneena hyppäsi aidalle, kun koirat syöksyivät häntä kohden. Rauhoitin eläimiä; sitten kysyin nauraen: 'No, uskotteko nyt minua, junkkari? Suotta olette sinne kiivenneet, sillä jos tahdon, tuovat koirat teidät vaikka kirkontornista alas. En tahdo kumminkaan piinata junkkaria, antaa vaan pienen opetuksen. Ja nyt: Hyvää yötä! Neuvon vielä olemaan tähtäämättä minua tulevaisuudessa aseilla, sillä jokainen laukaus voi kimmota itseenne takaisin. — Hyvää yötä, Julia!'

"Sitte menin kotiin; kaukaa kuulin junkkarin pauhaavan, kuinka hän minulle kostaisi, nyt oli hänellä kaksikin kaunaa hampaansa kolossa minua vastaan. Tahdon tunnustaa: kun vereni tuli rauhallisemmaksi, tuntui minusta tuo pilantekoni pahalta, sillä köyhän ihmisen ei ole hyvä tehdä pilaa suuresta herrasta. Mutta se nyt oli kerta tapahtunut. Rakas junkkarini ei antanutkaan kauvan odottaa lupauksensa täyttämistä. Hän osasi saattaa minut sellaiseen maineeseen, etten minä osannut ryhtyä mihinkään toimeen, että olin tyhjäntoimittaja, taivastella, joka oli välttämättä pistettävä sotilastakkiin. Päätettiinkin vangita minut tätä tarkoitusta varten. Uskomattoman paljon minua vainottiin; mutta minulle jäi sentään vielä aikaa kylliksi kätkeytyä heiniin. He nuuskivat koko talon läpeensä, tuvan, kamarit ja ullakon! Kuulin heidän askeleensa, heidän puheensa enkä uskaltanut hengittääkään kätköpaikassani, pelosta, että se voisi minut ilmaista. Kun he olivat kaikkialta etsineet, poistuivat he tyhjin käsin.

"'Sanoinhan jo, ettei hän enää tänään ole ollut täällä!' puheli suojapaikkani kelpo vanhus.

"Nyt menivät ihmiset piilopaikkani ohitse. Eräs heinähankolla varustettu mies huudahti nauraen: 'Eihän hän vaan liene täällä?' ja pisti samalla heiniin, juuri pääni yläpuolelle. Vereni jähmettyi, kadotin tajuntani. Kun taas tulin tuntoihini, vallitsi hiljaisuus ympärilläni; he olivat menneet pois. En minä itseni tähden pelännyt sotamieheksi tulemista, se tapahtui Julia raukan tähden. 'Kuinka hänen kävisi — ajattelin — jos meidät ainaiseksi erotettaisiin toisistamme? Hänen heikko sydämensä murtuisi tuskasta ja minun pitäisi hävittää se, minkä tähden mielelläni uhraisin elämäni!' Yömyöhällä ryömin heinistä, heitin turkin ylleni, asetin repun olalleni ja otin jäähyväiset talonisännältä.

"'En tiedä, koska taas näemme toisemme', sanoin hänelle, 'jos näette Juliaa, niin sanokaa hänelle sydämelliset terveiseni, olkoon hän minusta huoleton, kun päiväni paranevat, niin palajan taas tänne takaisin. Kiitos teille kaikesta hyvyydestänne, rakas ystävä, Jumala siunatkoon teitä siitä!' Ojensimme toisillemme kätemme, sitten menin minä.

"'Niin, jospa tietäisin mihin! Tänne en voi jäädä. Sillä he vangitseisivat minut ja pistäisivät minut sotamiehiksi.'

"Kuulin siitä. Taivaallinen isä! Eläessäni en ole niin paljon kärsinyt kuin noina lyhyinä hetkinä. Näin, kuinka ihmiset menivät etsimään sinua. Oi, sydämeni vapisi kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Olisin mielelläni itkenyt, mutta en voinut. Oh, kuinka on katkeraa, kun ei ihminen voi edes itkeä. Näin, kuinka he sinua hakivat ja hakivat ja kun he palasivat, vapisin kuin kuumeessa. Sinua en nähnyt joukossa, mutta silmissäni kimmelsi niin ja pelkäsin niin kovasti, että en itsekään sitä voisi uskoa. Juoksin ulos ja kysyin joltakin, olivatko he vanginneet sinut; hän sanoi: ei vielä. Vasta sitten rauhoituin minä.

"'Suloinen olento, enkeli!' huudahdin minä syleillen häntä, 'kuinka palkitsisin sinulle rakkautesi!'

"'Rakasta minua, niinkuin minä sinua rakastan ja olen palkittu kylliksi', vastasi hän. 'En tarvitse mitään muuta maailmassa kuin sinun rakkautesi, sinun sydämesi.'

"'Rangaiskoon minua taivas, jos joskus ajattelenkaan jotakin toista, kuin sinua, helmien helmeä!'

"'Älä sano niin, Peter, tiedänhän sen sanomattasikin… Mutta mihin aijot nyt?'

"'Sanoinhan jo sinulle, etten tiedä sitä itsekään, tiedän vaan, että minun täytyy täältä poistua.'

"'Älyäthän itsekin, että meidän täytyy erota; vähintään joksikin aikaa, sillä täällä en ole silmänräpäystäkään turvassa.'

"'Kuulehan, lapsukaiseni', sanoin, hilliten itseni, 'kuulehan! Sinä tiedät kuinka epävakainen on tieni, niin etten tiedä, mihin tänään pääni kallistaisin. Päivät käyvät yhä koleammiksi. Rahaa ei minulla ole; ainoastaan leipäkannikan puolisko, joka on repussani, syötäväksi, enkä edes tiedä mistä toista ottaa.'

"Julia ei antanut minun jatkaa puhettani. Hän sanoi olevansa valmis minun kanssani näkemään nälkää, kärsimään kylmää, vaivoja ja vastuksia kuten minäkin, hän sanoi, että helppo olisi onnessa rakastaa toisiaan, vaan kurjuus oli rakkauden opetuskivi. Nyt olisi paras tilaisuus näyttää, kuinka uskollinen hän tahtoi olla, enkä minä saisi häntä ollenkaan rakastaa, jos kieltäisin häneltä tämän koenäytteen. Turhia olivat kaikki sanat; hän pysyi päätöksessään seurata minua. Ja niin lähdimme me yhdessä.

"Mutta oi! Kylän lopussa kohtasimme me oikeudenpalvelijan vaimon! Oli pimeä yö ja oikeudenpalvelijan vaimo oli jo ijäkäs. Mutta vanhat vaimot ovat kissojen kaltaisia: he näkevät pimeässä. Hän tunsi Julian ja kysyi:

"'Minnepä, tyttönen, noin yksissä?' ja naurahti lisäksi pilkallisesti. 'Kuinka turmeltunut on nuoriso nykyaikaan, herra Jesus, älä unohda minua!'

"'Älä katso taaksesi', kuiskasin Julialle, 'näytät siltä kuin et olisi kuullut mitään ja ikäänkuin ei asia sinua liikuttaisikaan. Kenties luulee hän erehtyneensä. Tiedäthän, millaisia kielikelloja vanhat ovat; aamulla tietävät kaikki että hän näki sinut erään nuoren miehen kanssa ja silloin ei siitä ole meille mitään vahinkoa, sillä tiedetäänhän, ettei se voinut olla kukaan muu kuin minä. Meitä tullaan ajamaan takaa.'

"Nopeasti astelimme me siksi, kunnes vihdoin olimme melkoisen matkan päässä kylästä. Suurella tiellä katselimme varovasti ympärillemme, sillä pelkäsimme kohtaavamme vielä vaarallisempia kuin tuo vanhus. Astelimme nyt vasemmalle maissipeltojen yli, toivoen voivamme yöpyä johonkin yksinäiseen taloon; mutta yön pimeydessä harhailimme me niin eksyksiin, ettemme enää kuulleet kaukaisintakaan koiran haukuntaa, mikä olisi voinut olla oppaanamme.

"Väsyneinä laskeusimme tieojaan, jossa pian nukuimmekin. Turkkini oli jotenkin leveä, se suojeli meitä molempia; Julia painautui rinnalleni, ettei paleltuisi. Siten nukuimme makeasti ja suloisesti aivankuin olisimme levänneet silkkipatjoilla… Hm! Saduissa puhutaan lumouksesta ja tenhosta. Mutta sitä ei löydy yksin saduissa! On olemassa lumous, ja sen nimi on rakkaus. Eikö niin, Panni tyttöseni?"

Panni oli niin syventynyt kertomukseen, ettei hän kuullut ollenkaan vanhuksen puhuttelua. Hänen edestään vastasi Ferko innoissaan:

Onnesta kukkuroillaan katseli hän pikku rakastansa, joka näytti hänestä nyt vielä kauniimmalta kuin muutoin. Ja todella hän olikin komea tyttö, punaisine pikku suineen ja sinisine, suurine silmineen.

"Minä heräsin ensiksi, Julia nukkui vielä hetkisen. Pysyin liikkumatonna, ettei hän heräisi. Rinnallani lepäsi hänen päänsä niin kauniina, niin suloisena kuin olisi sen itse taivaanherra siihen asettanut, Vihdoin aukaisi hän silmänsä, katsoi hämmentyneenä minuun ja punastui. No, siihen nyt ei ollut mitään syytä! Minä käyttäydyin hurskaasti kuin olisin viettänyt yöni alttarin ääressä, pyhän neitsyen kuvan edessä. Mutta eihän ollut mikään ihme, että hän hiukan häpesi, sillä päivää aikaisemmin samaan aikaan ei hän olisi uskaltanut ajatellakaan, että hän täten tulisi viettämään yönsä. Me nousimme ylös ja neuvottelimme, minne nyt menisimme ja tulimme siihen päätökseen, että oli samantekevä minne, sillä hyviä ihmisiähän ei olisi missään. Julian isä tosin eli, mutta hän ei voinut sietää tytärtään, koska tämän elämä oli maksanut äitinsä hengen; tämä kuoli antaessaan elämän tyttärelleen, ja siksi vieroi isä niin tytärtään, että lähetti hänet jo lapsuusvuosina vieraiden palvelukseen ja siitä asti oli tuskin ollenkaan välittänyt hänestä. Emme siis voineet sinne yrittää löytääksemme asuinsijan hänen luonaan.

"Päätimme siis, että olisi samantekevä minne asti kulkisimme, kunhan löytäisimme sopivan palveluspaikan.

"Iltaan saakka kuljimme me talosta taloon kysellen kaikkialla, eikö palvelusväkeä olisi tarvis Kaikkialla vastattiin samalla tavoin: ei, ja useimmiten tarkasteltiin meitä karsain katsein, josta ymmärsimme, että meidän pitäisi mitä pikemmin laputtaa tiehemme. Ja me menimmekin tiehemme, surullisina, pettyneinä! Ei ollut vielä niin myöhä, mutta syksyinen aika varhaisine iltapimeineen, kun saavuimme viimeiseen taloon. Kaukana ja yksinäisenä sijaitsi se pustalla. Pustan toista sivua rajoitti korkea metsikkö, toista kaislaakasvava lammikko. Talon keskellä sijaitsevasta tallista loimusi meitä vastaan avoimesta ovesta roihuava valkea. Takapuolelta, lammasnavetasta kuului karjan kellojen kilinä. Muuten oli aivan hiljaista. Astuimme sisään talliin, missä liekehti kirkas tuli. Noin seitsemisen ihmistä oli siellä. Vanha talonisäntä, hänen kaksi poikaansa, tytär ja kaksi tai kolme betyaria [hevosrosvo, pustanryöväri]. Isännän nuorin poika piti tulta vireillä; juuri meidän astuessamme sisään, heitti hän taas tukun olkia tuleen. Hetkiseksi pimeni paikka, sitten leimahti tuli äkkiä kirkkaasti ja valaisi koko tallin. Me näimme tulen ympärille asettuneet ihmiset, savustuneet hirret, joilla oli viikatteita, varstoja, sirppejä ja muita senlaatuisia. Keskiseinällä oli kaappi, jonka päällä oli puinen vesiastia, johon oli pistetty ruoko. Oikealla söivät hevoset soimista, vasemmalla makasi muutamia lehmiä lattialla, niiden vieressä valkoinen susikoira, joka haukkui meitä sisään astuessamme.

"'Etsimme majapaikkaa, olisiko mahdollista', sanoin taas ja vedin lähemmäksi Juliaa, joka oli pysähtynyt kynnykselle.

"'Jos vaan tahdot tyytyä, on se kyllä mahdollista', huomautti vanhus ystävällisesti. 'Minne matka, poikaseni? Mutta tulkaahan lähemmäksi tulta, että näkisin, onko pikku tyttö enemmän viluinen kuin nälkäinen.'

"Me istuuduimme ja minä kerroin, mikä meidät oli tänne tuonut; sanoin kaiken muun suoraan, paitsi yhtä: että Julia oli rakastettuni. Sanoin hänen olevan sisareni.

"'Älä nuku Michel!' huudahti vanhus nuorimmalle pojalleen, kun olin lopettanut kertomukseni. 'Älä nuku, poikaseni, muutoin kirvelee kylmä nenääsi ja korviasi herätessäsi. Jos nukut, nukkuu tulikin! Pane lisää!'

"Michel totteli käskyä, mutta kiireessään heitti hän niin suuren tukon heiniä tuleen, että se olisi melkein sammunut, ellei joku olisi tuonut heinähankoa väliin ja puhaltaen virittänyt sitä. Nyt leimahti se yhä mahtavampana ylös! Vihdoin tarkastelin betyareja; eräs oli noin kolmenkymmenen, toinen tuskin kahdenkymmenen vanha.

"'Kerro nyt edelleen, veliseni', sanoi vanha talonisäntä nuorimmalle niistä; 'kerro vaan edelleen. Kuunnelkaamme! — Pysähdyit isäsi kuolemaan.'

"'Siis isäraukkani kuoli; levätköön hän rauhassa. Hän kuoli, ja tuli kysymys: kuinka hänet haudattaisiin? Sillä meillä ei ollut ainoatakaan lautaa ruumisarkuksi, vielä vähemmän rahaa siihen. Ei jäänyt siis mitään muuta keinoa jälelle kuin varastaa tarpeet. Tuolla, herraskartanon luona oli jo vuodenpäivät maannut lautaläjä. Hän ei ollenkaan tarvitse niitä, ajattelin minä, ja tuskin huomaakaan jos otan sieltä yhden tai pari lautaa. Menin sinne, ja äitini vartioidessa kuollutta, varastin minä ruumisarkun laudat, jotka sitten itse naulailin yhteen, sillä puusepällekin olisi pitänyt olla maksu siitä. Seuraavana päivänä asetimme rakkaan isäni ruumiin siihen, päivää myöhemmin löimme naulat kiinni ja kannoimme sen ulos. Juuri kun aijoimme jättää talon, tuli herra, tarkasteli arkkua joka puolelta ja käski sitten avata.'

"'Mutta sehän on jo naulattu kiinni', sanoin pelokkaasti, sillä omaatuntoani painoi.

"Puheestamme ei välitetty, meidän täytyi avata arkku, ja herra katseli sitä sisäpuolelta, mistä hän vihdoin löysi sen, mitä etsi. Hän huudahti:

"Sitten meni hän pois. Tuskin oli hautaus ohitse, kun minut vietiin kuulusteltavaksi; kieltäminen olisi ollut turhaa, minut tuomittiin varkaaksi. Puoli vuotta vankeutta ja viisikolmatta paria raippoja tuli osakseni. Kun pääsin vankeudesta, makasi äitiraukkanikin jo siellä, missä isäkin oli.

"Tässä alkoi nuorukainen katkerasti nyyhkiä. Lyhyen vaitiolon jälkeen kuivasi hän kyynelet silmistään ja jatkoi:

"'Jumala tietää kuinka vanha vaimo kuoli? Kenties nälkään. Sillä hänellä ei ollut ainoatakaan muuta koko maailmassa. Nythän on samantekevä, ajattelin minä, viisi rehellisyydestä! Mutta ei kartanonherrankaan pitäisi päästä aivan ilman mitään! Ajoin hänen pihastaan viisikymmentä härkää, yhden joka kepinlyönnistä. Fehertòssa möimme eräälle teurastajalle, jonka oli tapana ostaa nautakarjaa ilman passia; hän rikastui siten. Mutta he ajoivat takaa karjan varasta ja pakottivat minut pakenemaan Theissin yli. Näiden kelpo ihmisten kera yhdyin Revberer pustalla ja nyt aijomme yhdessä Bakonyhin. Sanon teille, siellä on vielä jotain saatavaa köyhille pojille, (maantierosvoille), jolleivät he ole liian hitaita.'

"'Se on totta', sanoi vanha talonisäntä; 'ja on siellä sekin hyvä, että kuuluisa Vessprimerin hirsipuu on aivan lähellä. Säälin sinua sydämestäni rakas veliseni, sillä jos jossakin pesisivät varikset pääkalloosi, niin et toki itse ollut syyllisyyteesi alkusyy. Mutta samantekevä. Lusikoi vaan soppaasi. — Hm, ne viisaat lainsäätäjät! Rikas ja köyhä ovat heille yhdenvertaiset, mutta on siitä suurikin apu! Helppo on rikkaan olla varastamatta; mutta kuolkoonpas hänen isänsä ja puuttukoonpas häneltä laudat arkuksi, silloin olisi hauska nähdä mitä hän tekee, jos hänellä on sydän rinnassaan. Ja sitten huutavat he vielä köyhän jälkeen: Lyökää häntä! Hirttäkää hänet! Hän on varas, lurjus! — Nouse ylös tyttöseni Vicga! Tuo juustonkimpale tänne! Syökäämme, se on parasta.'

"Vicza toi kauniissa pikkuastiassa, mitä oli vaadittu, ja toi lisäksi leipääkin ja me kävimme siihen urhoollisesti käsiksi. Ruuan jälkeen otti vanhus tamburiinin naulasta ja soitteli sillä niin kauniita laulunpäitä, että aivan teki sydämelle kipeää. — Tuli riittyi, liekki lieskahti enää vaan silloin tällöin; vanhus soitteli, me kuuntelimme hartaasti… Äkkiä kuulimme aseiden kalsketta, ja kun hypähdimme pystyyn, seisoi ovella aseellisia miehiä. —

"'Siinäpäs olet vihdoinkin!' huusi muuan tarttuen minuun. 'Ja nuo toiset, mitä lintuja he ovat? Ottakaa heidät kiinni!'

"Kahden betyarin onnistui pujahtaa pakoon ja kadota pimeään, kolmas saatiin kiinni, ja hänet sidottiin kuten minutkin. Hän oli juuri sama, joka äsken kertoi elämäntarinansa, nuorin kaikista.

"Julia, poloinen, seisoi hämmentyneenä ja hädissään. Kuten ajettu metsänotus, aikoi hän ryhtyä puolustautumaan.

"Mutta hän ei antanut perään, ennenkuin muuan sotamies antoi hänelle kovan sysäyksen, niin että hän vaipui maahan. Minusta tuntui, kuin olisi puukko pistetty sydämeeni! Jos olisin ollut vapaa, olisin miehen paiskannut mäsäksi lattiaan. Mutta minä olin köysissä enkä voinut liikahtaakaan. Kyynelet pursuivat silmiini, vaahto huulilleni! — Meidän täytyi pois. Pyysin heitä odottamaan vielä vain hetkisen, kunnes Julia heräisi tainnoksistaan, jotta voisin sanoa hänelle jäähyväiset, mutta he eivät suostuneet. He veivät minut pois, veivät yhdessä tuon pojan kanssa, joka varasti puita ruumisarkuksi ja oli Ladislaus Horgay nimeltään…

"Siten tehtiin minusta sotamies ja Horgaysta myös minun mukanani, koskei meillä ollut mitään passia. Seuraavina päivinä marssimme ulkomaille Napoleonia vastassa seisovaan sotajoukkoon. Kahden kuukauden perästä olin jo onnellisesti sivuuttanut ensimäisen taistelun. Horgay, josta oli tullut kelpo toveri minulle, säästi somia summia. Ei ainoatakaan helleriä menettänyt hän turhaan, vaan lähetti kaikki kotikylänsä kirkkoherralle pyynnöllä, että niillä pystytettäisiin muistokivet hänen vanhempiensa haudoille, jotta hän löytäisi paikat, kun hän kerran palaisi kotiin. Mutta turhaan toivoi kelpo poika, sillä hän kaatui pian sen jälkeen taistelussa. Sivultani ammuttiin hänet hevosen selästä ja minä kysyin tuskan liikuttamana kuolevalta:

"'Kotiinko?' sanoi hän. 'Ei minulla ole mitään kotipaikkaa. Minulla oli vaan isä ja äiti, ja he ovat kuolleet ja nyt menen minäkin sinne, missä he ovat. Kuinka onnellinen olenkaan elämästä vapautuessa.'

"Olin taas yksin. Ladislaus raukan kanssa voin joinakin hetkinä puhella Juliastani, nyt ei minulla ollut enää sitäkään. En saanut mitään tietoa hänestä. Tosin olin kirjottanut hänelle yhden kirjeen, mutta en saanut mitään vastausta, sillä me olimme milloin siellä, milloin täällä. Ajattelin ja mietiskelin usein öisin istuessani leirivalkean ääressä: Mitä on tytöstä tullut? Eikö hän ole kuollut. Ja ellei hän ole kuollut, eikö hän ehkä ole naimisissa? Rakastaako hän minua vielä, rakastaako hän minua sitten, kun palaan takaisin kotiin? — Murhe syöpyi sydämeeni ajatellessani hänen ehkä kuolleen tai rakastavan toista, ja usein karkasi tuska niin kiivaana kimppuuni, että rukoilin taistelun edellä: 'Armollinen Jumala, ota elämäni!'

"Mutta aika riensi ja huuhtoi palan palalta murhettani niinkuin aallot rantaturvetta. Ja vuosien kuluttua en tuntenut enää mitään tuskaa, vaan jonkullainen suloinen tunne vetäytyi sydämeeni. Hitaasti kuihtuva toivo on ihmisrinnassa kauniin, nuoren tytön kaltainen pää seppelöitynä muistojen valkoisilla ruusuilla.

"Neljä vuotta olin sotamiehenä, sitten sain eron. Vasen käteni oli ammuttu läpi, en kelvannut enää sotamieheksi. Sota-aikaan karttuu muutamille enemmän rahaa kuin muulloin; minäkin olin raapinut kokoon suunnilleen viisisataa guldenia. Huoleti voin siis palata kotiin tarvitsematta peljätä nälkään nääntymistä, niinkuin moni muu jota painoi sodan kurjuus. Ensi ajatukseni oli Julia; mutta ajatus oli melkein välinpitämätön. Surra — olin surrut kylliksi; iloita — ei ollut mitään syytä iloon, sillä en tiennyt mikä minua odotti kotona.

"Kaikkein ensiksi menin siihen kylään, missä olimme palvelleet yhdessä; mutta sieltä en voinut saada minkäänlaista tietoa, hän ei ollut tullut sinne takaisin. Etsin senjälkeen sen talon, josta minut oli viety väkipakolla sotamieheksi. Oli kaunis kesäilta, kun taas katselin kaukaa tuota viidakon ja kaislalammikon välillä sijaitsevaa taloa. Tätä katsellessani pamppaili sydämeni kuin sellainen kellolaitos, joka kauvan seisottuaan on taas äkkiä ruvennut käymään. Jokainen verenpisara syöksyi kasvoihini ja sieltä taas takaisin sydämeen, aivankuin jokin rauhaton lapsi. Aloin pelätä, toivoa! Mitähän, jos hän on kuollut… Jospa hän elää… Jos on mennyt naimisiin… Entäpä, jos hän nyt vielä odottaa minua!…

"Huomasin sillä välin jo saapuneeni majan luo, mutta jalkani vapisivat niin, että tuskin voin pysyttäytyä pystyssä. Kun astuin kynnykselle, kietoutui joku takaapäin kaulaani ja huusi:

"Hän oli kastelemassa kasviksia puutarhassa huomatessaan minut ja juoksi luokseni. Hänen silmänsä epäilivät, mutta sydän sanoi, että hänen edessään olin minä… Mitä jo sanoin! Hän heittäytyi kaulaani, minäkin syleilin häntä, ja päät yhdessä itkimme me kauvan — hiljaa, huojentavasti! Kuinka suloiset ovatkaan ilonkyyneleet!

"Tänä yönä emme ollenkaan nukkuneet; me puhelimme. Minun täytyi kertoa kaikki, mitä minulle oli tämän neljän vuoden aikana tapahtunut. Kun mainitsin kuulasta, joka lävisti käteni, huudahti Julia tuskaisesti, kalpeni ja tarttui omaan käteensä; minulle ei haavani voinut tuottaa niin paljon tuskaa kuin hänelle. — Sitten kertoi hän kuinka hänelle oli käynyt. Kelpo vanhus otti hänet taloonsa sanoen, että missä neljä tulisi ravituksi, siellä ei viidennenkään tarvitsisi kuolla nälkään. Mutta vanhus kuoli pian, tytär meni naimisiin, ja niin jäi taloon vaan kolme: vanhuksen molemmat pojat ja hän. Vanhempi olisi tahtonut naida hänet ja ahdisti häntä siihen saakka tarjouksillaan, kunnes hän ilmoitti, että se, joka oli tullut sinne hänen mukanaan, ei ollut hänen veljensä, vaan sulhasensa ja ettei hän tahtonut kuulua kenellekään muulle kuin hänelle. Kelpo nuorukainen ei puhunut siitä lähtein enää sanaakaan asiasta; mutta öisin kuuli hän hänen usein katkerasti huokaavan. Mielellään olisi hän lohduttanut häntä, mutta sehän olisi ollut turhaa. Päivisin oli hän iloinenkin, ainakin näytti olevan. Edellisenä syksynä oli hän kuollut keuhkotautiin ja testamenteerannut Julialle koko omaisuutensa ja pyytänyt häntä pitämään huolta veljestään Michelistä. Näin päätti Julia:

"'Puolet tästä omaisuudesta kuuluu minulle, tahdotko jakaa sen kanssani,
Peter?'

"'En', sanoin minä, 'jättäkäämme se pikku Michelille. Mutta tahdotko sinä jakaa minun omaisuuteni kanssani?'

"Kolme viikkoa myöhemmin riisui hän parton [tyttöjen päähine] päästään ja asetti hipin sijalle ja oli nimeltään rouva Peter Pergö, samoinkuin tänäänkin.

"Poissaollessani olivat hänen kasvonsa hiukan surkastuneet, mutta vaimokseni tultuaan kukoisti hän päivä päivältä yhä enemmän ja tuli yhä kauniimmaksi. Minusta ainakin näytti, että hän rouvana ollessaan oli vielä kauniimpi kuin tyttövuosinaan. Mutta sanonpa teille enemmänkin, vaikkakin sille nauraisitte! Hän on nyt kuusikymmenvuotias ja kumminkin näyttää hän minusta kauniimmalta kuin kaikki ne tytöt, joita olen nähnyt ja näen.

"Jokainen mustalainenkin kehuu hevostaan", ajatteli Ferko ja katseli Pannia, joka taas hänen mielestään näytti auringon alla vaeltavaisista kauneimmalta; ja siinä asiassa oli vähän perääkin, vaikkei se ollut aivan niin kuin hän luuli.

"Me perustimme talouden", jatkoi vanhus, "joka menestyi kelpo lailla. Michel oli kerran tyytyväinen, hän meni naimisiin myöhemmin ja me asetuimme sitten asumaan tähän kylään, ostimme talon ja näimme omaisuutemme enenevän. Minun pitäessä huolta taloudesta, kasvatti vaimoni ainoata poikaamme. Eikä hän turhaan olekaan niin paljon huolehtinut hänen kasvatuksestaan, sillä pojasta tuli kunnon mies. Niin, teidän isänne, rakkaat lapset, on kiireestä kantapäähän kunnon mies, ehkä vielä parempi talonisäntä kuin minä olin, hän on ymmärtänyt kartuttaa saatua omaisuuttaan."

En tiedä, tahtoiko vanhus vielä jatkaa kertomista vai ei? — Samassa palasivat pienokaisten vanhemmat ja mummo tappajaiskeitolta. — Pikku tyttönen oli jo aikoja sitte nukahtanut isoisän syliin, hänen sisarensa, Katri, kantoi hänet vuoteeseen. Pikku Peter oli sitävastoin vielä aika reipas ja meni heti kysymään, mitä tuomisia hänelle tuotiin. Palvelijat menivät levolle, toinen kyökkiin, toinen talliin. Kun he astuivat ulos tuvasta, tarttui Ferko Pannin käteen ja kuiskasi:

"Sanohan, rakas Panni! Jos minut vietäisiin sotamieheksi, kuten vanha isäntä, odottaisitko sinäkin minua neljä vuotta? Sanohan suoraan se!"

"Kyllä, totisesti odottaisin minä sinua", vastasi tyttö; "en odottaisi sinua ainoastaan neljää vuotta, vaan viimeiseen hengenvetooni saakka."

Sisällä tuvassa kertoi vanhus lapsilleen, että vanha kerjäläisparka oli pyytänyt yösijaa, voitaisiinhan toki hänelle valmistaa vuode uunin luo, johon hänen miniänsä oli heti valmis.

"Mutta sanohan, isoisä", sanoi äkkiä pikku Katri, "kuinka on käynyt sitten tuon pahan junkkarin, joka teki niin paljon pahaa isoisälleni ja isoäidilleni?"

"Tottapuhuen en tiedä sitä!" vastasi vanhus. "Sillä en ole ajatellut häntä sen enempää."

"Niin, minä tiedän sen. Isänsä kuoleman jälkeen eli hän kuin viimeistä päivää ja joutui vihdoin niin pitkälle, että hän nyt ryysyisenä kerjäläisenä ja paljain päin, jalat kiedottuina olkiin kenkien sijasta, seisoo edessänne, katuen tekojaan nyt, kun katumus on liian myöhäistä!"

Ukkovaari astui hämmästyneenä takaperin; säälien katseli hän miestä, joka oli suuresta herrasta alentunut kurjaksi kerjäläiseksi ja jupisi hiljaa itsekseen: "Jumala, kuinka suuri on sinun voimasi ja vanhurskautesi!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPURIKKO-VALAKKA. UKKOVAARI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Papurikko-valakka. Ukkovaari

PAPURIKKO JA VALAKKA. UKKOVAARI

ALEKSANTERI PETÖFI

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE