LÄÄKÄRIN USKONTO

(Religio medici)

Kirj.

SIR THOMAS BROWNE

Kariston klassillinen kirjasto 15

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.

Esipuhe.

Edustavaksi suunniteltua klassillisen kirjallisuuden käännösvalikoimaa toimitettaessa ilmenee käytännössä piankin välttämättömäksi noudattaa ohjeena parin ranskalaisen kirjallisuushistorioitsijan lausumaa periaatetta. »Ylimalkaan voi sanoa», huomauttaa Louis de Loménie, »että kielestä toiseen, kansalta toiselle siirrettäessä on otettava hyvin suuressa määrin lukuun kirjailijan asema hänen kotimaassansa, jos mielii välttää harha-arviointia. Jokainen ulkomaalainen, joka tahtoo nojautua vain omaan käsitykseensä, johtuu helposti oikkuihin. Kukaan ei ole tietämätön siitä, että La Fontainen ansiokkuus tehoaa muukalaiseen vähän; epäilemme tokko Bossuetia kovinkaan innokkaasti ihaillaan meidän rajojemme ulkopuolella; mitä Molièreen tulee, niin hän on [Saksassa] saanut varsin vähän puolta: asettihan Schlegel hänet muitta mutkitta Scriben alapuolelle; Goethen mielestä du Bartas oli omassa maassaan väärintunnettu suuri runoilija, ja vakuutetaanpa olevan saksalaisia, jotka pitävät herra Capefigueta ranskalaisena Tacituksena. Juuri Goethen erehtyminen du Bartasista sai Sainte-Beuven huomauttamaan perin järkevästi, arvostellessaan muukalaisen pätevyyttä: 'Runoilijain ja kirjailijain aseman määräämisessä on kukin kansa omiensa etumainen arvostelija.'»

Kaikki käännökset, tunnollisimmat ja luontevammatkin, menettävät alkuperäisen tehoa kahdesta auttamattomasta syystä: ne eivät kykene tuomaan mukanansa koko sitä henkistä ilmapiiriä, jossa alkuperäinen teos on syntynyt ajanhengen ja kansallisluonteen vaikutuksen alaisena, ja kielten vajava keskinäinen vastaavaisuus ehkäisee saamasta käännöksessä kunnollisesti esille alkutekstin kenties juuri sellaisenaan tärkeätä esitystapaa, etenkin milloin tämä huomattavammin perustuu asianomaisen kielen erikoisuuksiin. Kumpainenkin haitta saattaa johonkin kuuluisaan teokseen nähden ilmetä niin suureksi, että kääntäminen ei enää ollenkaan vastaisi tarkoitustaan, ja samoista syistä ovat monet vanhat hengentuotteet menettäneet asemaansa kotimaassakin, käyden jälkipolville vieraiksi ja vaikeatajuisiksi, olojen muuttumisen ja kielen ainaisen kehityksen takia. Mutta näiden käytännöllisten esteiden rajoissa lienee klassillisen käännössarjan esitettävä puolueettomasti, mitä kukin maailmankirjallisuuden huomattava vaihe on luonut suurinta sen kansallisuuden sukupolvien vakiintuneessa arvostelussa, jolle ne ovat olleet läheisimmät.

Yleensähän sellaiset tuotteet tosin ovatkin tulleet kaikkien varsinaisten sivistyskansojen tai koko ihmiskunnankin yhteiseksi omaisuudeksi, mutta kun esim. Euroopan nuorimman sivistysmaan johtava arvostelu katsoo Ciceron liian vähäpätöiseksi esitellä laajassa klassillisessa valikoimassa, käy yhäti tarpeellisemmaksi karttaa tällaisen sarjan suunnittelussa yksilöllisen uudestaanarvioimisen oikukasta polkua, jota jokainen viitoittelisi eri tavoin, ja pitää sarjan tarkoituksena olevan näyttää, mitä yleismaailmallinen sivistys todella esittää edustavimpina lähteinään, tapahtuipa se suuremmalla tai vähäisemmällä oikeutuksella.

Sir Thomas Brownen nyt suomenkielisenä ilmestyvä pääteos on niitä maailmankirjallisuuden merkittäviä tuotteita, jotka edellämainituista kahdesta syystä eivät ole päässeet sulautumaan ihmiskunnan yleiseen sivistyselämään. Englannin uskonnollinen kehitys on tapahtunut melkoisesti erillään mannermaan hengellisistä virtauksista, ja Lääkärin uskonto kuuluu siinä erityiseen vaiheeseen, puritaanisuuden nousukauteen, esittäen tähän suvaitsemattomuuteen verraten varsin vapaata ajattelua, joka antoi teokselle suuren alkuvauhtinsa. Toisekseen sen esitystapa vastaa nykyisen englanninkielen vanhempaa kehitysjaksoa, jolloin englantilainen proosatyyli ei ollut latinankielen vastapäättyneen valtakauden jälkeen vielä muodostunut selkeäksi ja taipuisaksi, oikeinkirjoitus oli epävakainen ja sanavarasto nykyiseen verraten suuresti toisenlainen sekä latinalla ja kreikalla vahvasti höystetty.

Kuitenkin on uskonnollisen lääkärin ja mietiskelijän teos — 1600-luvun alkupuoliskon huomattavin englanninkielinen suorasanainen julkaisu — yhä edelleen kaikkein etumaisia koko anglosaksilaisen maailman sivistyselämässä, kuuluen Englannin ja Yhdysvaltain suppeimpiinkin klassillisiin valikoimiin niinkuin useat muut vuosisatojen pyhittämät tuotteet, joita sikäläinen eristynyt hengenelämä ei ole saanut maailmansivistyksessä läheskään niin tunnetuiksi kuin mantereen johtavat kansallisuudet ovat omia huippusaavutuksiaan kaikkien kansojen nautittaviksi toimittaneet. Siinä on vain erityinen syy suomennosvalikoimallemme esittää anglosaksilaisenkin kulttuurin pääilmennyksistä muuan.

* * * * *

Seitsemästoista vuosisata aloittaa Englannin kirjallisuudessa uuden jakson. Se suurten runoilijain ja draamakirjailijain luomiskausi, joka antoi loistetta Elisabet-kuningattaren hallitusvuosille, siirtyi menneisyyteen. Spenser oli kuollut vuosisadan kynnyksellä, sir Philip Sidney ja ensimmäiset uudenaikaisen näytelmän mestarit Marlowe ja Greene jo varemmin, ja vaikka Shakespeare ja Drayton sekä useat muutkin elisabetilaisen kauden kuuluisuudet vielä jonkun vuoden jatkoivat työtänsä Jaakko-kuninkaan hallitessa, olivat heidän luonnonlaatunsa ja ihanteensa edellisen kehitysajan edustusta. Vuosisata toi Englantiin kuten muuallekin Eurooppaan uuden ajatustavan, antoi inhimillisille harrastuksille ja toimille uuden suunnan, niin erilaisesti kuin tämä kansallisluonteiden ja -olojen mukaan ilmausikin.

Muuttunutta ajanhenkeä on tosin vaikeampi osoitella vuosisadan suurimpien englantilaisten kirjailijain teoksissa; Milton ja sir Thomas Browne kohoavat siksi paljon eroon aikalaisistansa, että uusi kehitysjakso selkeämmin kuvastuu vähäisempien ja unohtuneiden kirjoittajien työssä. Nero on oma lakinsa, se toimii toisella tasolla, sen suuruuteen kuuluu yksilöllisempi riippumattomuus ajankohdasta ja muusta ympäristöstä, ja tämä seikka onkin luovan työn »klassillisuuden» peruste. Mutta tuon ajanjakson kirjallisuutta kokonaisuudessaan tarkastellen havaitsee, että se seitsemännentoista vuosisadan henki, joka siirtää uudennuksen ja tätä seuranneen ajan tuotannon erityisiksi päättyneiksi kehitysvaiheiksi, on sävyltään ensi kertaa oleellisesti nykyaikainen.

Määriteltynä se merkitsee havaitsemuksen harrastusta, yksityiskohtiin syventymistä, kiintymystä asiatietoihin, tunteiden ja sieluntoimintain erittelyä, vapaata vakiintuneiden laitosten ja hallituksen pohdintaa. Suhtautumisessaan tietoon se on tieteen henkeä, ja tieteellinen tutkimus — uudenajan historian varsinainen henkinen ilmiö — polveutuu juuri tältä ajalta, Baronista, Newtonista, Descartesista. Kirjallisuuteen se suhtautuu arvostelun henkenä, ja Englannissa on kirjallisuusarvostelu 17. vuosisadan kehitysilmiöitä. Positivinen luonnonlaatu, realismin kanta, on pääsemässä valtaan kaikkialla. Kuudestoista vuosisata teki löytöretkiä; seitsemästoista ryhtyi arvioitsemaan ja selvittelemään kotoutuneita ainehistoaarteita. Ensi kertaa alettiin englantilaista kirjallisuutta käyttää tosiseikkojen tallettamisen ja ilmaisemisen välineenä.

Esimerkkinä tästä kirjallisuuden laadun muuttumisesta, sen alan suuresta laajenemisesta, mainittakoon elämäkerta-teoksien esiintyminen Englannille uutena kirjallisuudenhaarana, joka siitä asti on siellä päässyt aivan erikoiseen valtaan, muodostunut koko anglosaksilaiselle maailmallekin luonteenomaiseksi laajuudeltaan ja saavuttamansa suosion puolesta. Osittainhan jo Plutarkhos oli uudennuksen aikana herättänyt harrastusta muinaisten valtiomiesten ja soturien uran tarkkailuun, mutta ajanhengen herättämä tosiasiaan kaipuu nyt kannusti kynämiehiä käsittelemään aikalaistensa elämäntoimintaa. Tältä ajalta polveutuvat varhaisimmat elämäkertateokset tosin — Plutarkhoksen tavoin — käsittelevät vain toiminnan miehiä, ja kun sir Fulke Greville kirjoitti lyhyen selostuksen ystävästään sir Philip Sidneystä, tahtoi hän ikuistaa hovimiehen ja soturin vaiheita, ei hänen runoilijaolemustansa. Mutta kirjallisuudenkin miehet joutuivat pian käsiteltäviksi, ja vaikka tämä harrastus heräsi liian myöhään, tuottaakseen jälkimaailmalle mitään aikalaisesitystä Shakespearesta, ovat jo runoilijat Herbert ja Donne saaneet oivat kuvauksensa Isaak Waltonilta. Fuller ja Aubrey, vain kaksi muuta tekijää mainitaksemme, käyttivät elinaikaisen työteliäisyytensä pienimpienkin asiatietojen etsimiseen ja merkitsemiseen aikansa kuuluisuuksista ja heidän lähimmistä edeltäjistään.

Omat muistelmat seurasivat biografisen kirjallisuuden antamaa esimerkkiä. Cherburyn loordi Herbert ja Newcastlen herttuatar Margaret antautuivat uuden muodin valtaan kuten monet vähempiarvoisetkin henkilöt. Peräti tärkeiksi ajan olojen lähdeteoksiksi muodostuivat tällöin Pepysin ja Evelynin laajat, pikkupiirteiset päiväkirjat. Niinkuin runoudessa lyriikka — omakohtaisen tunteen ilmaisu — tuli vallitsevammaksi, hienosäikeisemmäksi ja vilpittömämmäksi, samoin proosassa kirje, päiväkirja ja autobiografia muodostuivat kirjallisuudenhaaroina vastaamaan uutta harrastusta, erittelemään todellisten miesten ja naisten tunteita ja sisäisiä ajatuksia. Ja tämä subjektivisuuden virtaus se selvästikin on saanut aikaan, että Lääkärin uskonto on joutunut paperille, vain tekijänsä oman käsityksen mukaan vain ystäville näytettäviksi yksityisiksi mietteiksi, mutta ikäänkuin alitajuisena vaikuttimena kaiketi on ollut käsikirjoituksen laajempikin julkisuus aikaa voittaen, vähitellen viimeisteltynä.

Siten on sir Thomas Browne saanut rohkaisunsa yksityisen ajattelun esilletuomiseen, ja sen ajattelun moniseikkainen ala taasen on Baconin laajasta kaikenkaivelusta johtunutta; aivan vallitsevana ilmenee tämä vaikutus Brownen muissa teoksissa. Joutuessaan nuorena ylioppilaana Oxfordiin v. 1623 — hän oli kauppiaan poika Lontoon läheltä ja syntynyt lokakuun 19 p:nä 1605 — Browne hyvissä varoissa ollen ja luonteeltaan kaikkia mahdollisia tiedonaloja harrastavana sai erityistä kannustusta silloisesta luonnontieteellisen tutkimuksen heräämisestä, johon Francis Baconin Novum Organum antoi suuren virikkeen. Alunpitäin läpeensä uskonnollisena olemukseltaan ei Browne kylläkään kyennyt omaksumaan Baconin täydesti kokemusperäistä kantaa luonnon järjestelmälliseksi tulkitsemiseksi, mutta hänet valtasi baconilainen havainnontekijä-innostus, kaiken olevaisen utelias tarkkailu, ja enemmän pelkästä tieteellisestä halusta kuin ammatillisen kehityksen saavuttamiseksi hän lääketieteen kandidaattina lähti v. 1630 ulkomaille jatkamaan opintoja Montpellierin, Paduan ja Leydenin yliopistoissa, jotka silloin olivat tieteellisen tutkimuksen etuvartioita.

Esillä oleva teos sallii meidän nähdä muutamia merkitseviä vilahduksia noiden kolmen opintovuoden ajalta. Havaitsemme nuoren protestanttisen lukumiehen, astellessaan toverijoukossa Montpellierin tai Paduan kaduilla, jo tässä dogmaattisen innon ikävaiheessa kuuntelevan Ave Maria-soittoa mielenylennyksestä paisuvin sydämin, vieläpä liikutettuna vuodattavan viljavia kyyneliä jonkin juhlallisen saaton mennessä ohi, »jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti pilkkaamaan ja nauramaan». Tai tapaamme hänet väittelemässä italialaisen lääkärin kanssa, »joka ei voinut oikein uskoa sielun kuolemattomuutta, koska Galenus näyttää sitä epäilevän».

Leydenissä lääketieteen tohtoriksi sukeutunut tiedemies osoittautuu siten jotensakin harvinaiseksi luonnonladultaan tällä ammattialalla, kuten hän itsekin huomauttaa, ja Lääkärin uskonnossa hänen harras kristillisyytensä, äärimmäinen suvaitsevaisuutensa ja kaiken ymmärtämiseen pyrkivä myötätuntonsa sekä tieteellinen luonnontarkkailunsa kuvastuu peräti elävänä ja mielenkiintoisena kokoomuksena, jossa tuhkatiheään toistensa tielle sulloutuvat ristiriitaisuudet vaativat asianomaisen ainaista yksityistä tulkintaa in casu. Käsikirjoitus näkyy valmistuneen v. 1635; siihen viittaa muuan tekijän lausuma silloisista tähtiasennoista, — jollaista keskiaikaista vaikutusta niinikään alinomaa kohtaamme tämän uudenaikaisen tieteenedustajan kaikkisulattavassa olemuksessa.

Käsikirjoitus kierteli yhä laajenevassa ystäväpiirissä useita vuosia, kunnes joku heistä sen luovutti halukkaan kustantajan saaliiksi. Luvaton painos ilmestyi joulukuussa 1642 niin tärveltyneenä monien jäljennösten vioista, että tekijälle tuli kiire saada julkisuuteen oikea teksti heti seuraavan vuoden alussa, hieman kiivaammalla esipuheella varustettuna kuin näin ylen leppoisalta mieheltä odottaisi, mutta sen julmistuneempi ei Browne toki ollut tekosesta, kuin että antoi tämänkin painoksen tuolle samaiselle kustantajalle. Kirjan maine levisi kuin kulovalkea. Hollannissa julkaistu latinankielinen käännös (teoksen nimi oli jo alunpitäin latinankielinen, Religio medici) teki sen tunnetuksi mannermaalla. Ajan ankara dogmatismi ei luonnollisestikaan voinut sietää Brownen lempeätä myötämielisyyttä kerettiläisiä ja paavinuskoisia kohtaan, ja peloittavan Alexander Rossin Medicus medicatus heilutteli jykevää tapparaa Lääkärin uskonnon hauraassa kudelmassa, sen henkistä sisältöä vahingoittamatta.

Tällöin oli Browne jo toiminut muutamia vuosia lääkärinä Norwichissa, jossa hän sitten viettikin koko ikänsä, hyvissä varoissa ja menestyen ammatissaan. Hän oli myös mennyt naimisiin v. 1641, ja hänen esikoisteoksessaan lausuttu lievä halveksuminen siitä »alhaisesta ja joutavasta liitynnästä» ei näy estäneen Thomas ja Dorothy Brownea hyvin onnellisesta avioelämästä. Brownen käsitys naisesta ja tämän asemasta oli tosiaan yhtä jyrkästi miehinen kuin Miltoninkin, joskin omalaatuiseen tapaan ilmaistu; hänestäkin mies oli »koko maailma ja Jumalan henkäys, nainen miehen kylkiluu ja koukero kappale». Tuon hän kirjoitti poikamiehenä ollessaan, mutta vielä neljän vuoden avioelämän jälkeen tapaamme hänet Pseudodoxia epidemica eli Tutkistelua yleisistä erhetyksistä nimisessä teoksessaan ihmettelemässä, mitä Jumala oikein tarkoitti luodessaan Eevan Aatamille »avuksi». Hänen arvelunsa mukaan tässä voitiin ainoastaan määrätä ihmiskunta lisääntymään sukupuolisesti, »sillä mitä kaikkeen muuhun apuun tulee, olisi ollut parempi tehdä toinen mies».

On selvää, että Browne, joka mietiskeleväisissä harrastuksissaan osoittaa varsin haaveksivaa mielenlaatua, ei yksityisessä elämässään ollut vaarallisen romanttinen. Hänelle oli mielikuvituksensa helliminen salaperäisillä asioilla rakasta, ja hurmaantuneesti hän Lääkärin uskonnon toisen osan alkusivuilla pohtii ystävyyden mysteriaa, yhtä sielua kahdessa ruumiissa; mutta nähtävästi rakkaus ja ystävyys olivat hänellä vain vivahduksia siitä yleislaatuisesta sydämellisyydestä, jota hän ulotti kaikkiin aistivan elämän muotoihin, »paholaista» ja »joukkoa» lukuunottamatta, sulkien myötätuntonsa piiriin espanjalaisen ja juutalaisen, kansallistunteen sitä ystävällisyyttä lainkaan heikentämättä, ja asettuen leppoisaan lähimmäissuhteeseen kyykäärmeen ja korpisammakon kanssa. Sellainen luonnonlaatu ei voinut tuottaa elämänuralle sitä taistelun vaiherikkautta, joka monille on ajallisen olon pääviehäkkeenä, vaan turvallisen ja tyvenen sopusoinnun. Ja pelkästään tätä olikin Brownen maallinen vaellus loppuun asti, vaikka se osui myrskyiseen aikaan.

Puoluekuohunta ja kansalaissodat eivät häirinneet hänen rauhaisaa aherteluaan; »valloituksen rummutuksessa ja töminässä» — hänen useinmainittua lauselmaansa käyttääksemme — hänellä oli »hiljainen leponsa», sillä parlamenttipuolue piti alusta saakka vankasti hallussaan koko Norfolkia, ja vakaasti kuningasmielisenäkin Browne oli mitä »käytännöllisin» puoluemies. Hänen kirjoittelussaan ilmenee tuskin ainoatakaan viittausta politiikkaan. Kamppailun ensimmäisenä riehumiskautena hän Lääkärin uskonnossa tulkitsi maailmalle leppeän kristillisyytensä, joka sävyltään — ellei pääsisällykseltään — oli peräti kaukana silloin taistelevista oppisuunnista. Kuninkaallisuuden asian ollessa sortumassa hän jälleen ilmestyi esille tekemään tiettäväksi, mihin tuloksiin oli johtunut tutkimuksissaan phoiniks-linnun ja griipin tosiperäisyydestä, laulaako joutsen ennen kuolemaansa ja ovatko mäyrän oikeanpuoliset ja vasemmat koivet yhtä pitkät (Pseudodoxia epidemica 1646). Kun Cromwellin kuolema vihdoin antoi toiveita kuningasvallan »riemukkaasta palautuksesta», niin Browne — oltuaan ääneti koko kansanvaltakauden — lausui painavat sanansa mietiskelevissä tutkielmissa hautaus-uurnista (Hydriotaphia 1658) ja »yrttien erinomaisesta rinnastuksesta» (Kyroksen puutarha, samassa niteessä), molemmat yhtä majesteetillisen loitolla ajankohdan intohimoista ja puoluetemmellyksistä kuin itse Kadotettu paratiisi, — jonka tekijä silti antoi myös osuutensa valtiolliseen kiihkokirjallisuuteen. Neljäkolmatta vuotta Browne sitten eleli edelleen Norwichin johtavana kansalaisena, kuuluisana, äveriäänä, kasvattaen eteviksi kansalaisiksi liudan poikia ja hyviin naimisiin joutuvia tyttäriä. Paikkakunnalla käydessään kuningas aateloitsi hänet v. 1671. Olemukseltaan yksinkertaisen, hilpeän ja hiljaisen mietiskelijän elämä päättyi hänen 77. syntymäpäivänään, 1682.

* * * * *

Noin rauhaisaa ja sopusointuista elämää viettäneet kynänkäyttäjät ovat harvoin niin erillisiä ja yksinäisiä ajattelussaan. Ei voi sanoa Brownen ainoankaan teoksen kuvastavan tai suoranaisessa johtumisessa ilmaisevan mitään vallitsevaa kantaa, mitään voimaantullutta mietiskelyn järjestelmää tai erityistä kirjallista perintöä. Hänen innokas anglikaanisuutensakin oli — kuten Hobbesin teoria itsevaltiudesta — liian yksilöllisesti muovaeltua ajattelijan omalaatuisissa aivoissa, vastatakseen mitään ennenlausuttua uskonnollista maailmankäsitystä. Brownen mietiskelyn varsinaiseksi mielenkiintoisuudeksi jää tuo uskonnollisen vakaumuksen ja tieteilevän järjen omituinen kokoomus, odottamattoman sopusointuinen tulos, näköjään saavutettu ilman kumpaisenkaan älyllisen virtauksen väkinäistä työntymistä pois uomastaan; ne ikäänkuin pujottelehtivat toistensa lomitse erivärisinä lankoina, luoden loistokkaan kudoksen.

Sekä hänen uskontonsa että tieteilynsä juontuu samasta juuresta — herkästä ja kuvitusrikkaasta myötätunnosta kaiken olevaisen muotoja kohtaan; etäinen houkuttelee tätä, erikoinen herättää sen huomiota, ihmeellinen lumoaa. Tällainen luonne ei ole terävän arvostelijan, ja Brownen älyllisyys oli aina pikemmin palvelemassa hänen luonnonlaatunsa tarpeita ja sysäyksiä kuin tarkistamassa niiden tuloksia. Hyödyllinen ja hommakas palvelija, väsymätön etsimään mielenkiintoista tietoutta, kiitäen maitten ja merten yli mahtavan ja kiihkeän mielikuvituksen käskystä, ja aina valmis isäntänsä virkistäviksi voimisteluhetkiksi tarttumaan harjoitusmiekkaan, säveästi ottaakseen itselleen häviön. »Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin», huudahtaa Browne jonkinlaisessa epikurolaisessa ihastelussa, »koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Se on varmaa, koska se on mahdotonta.» Brownesta voisi sanoa — huomauttaa C.H. Herford — että hän ajatteli mielikuvituksellaan, niin voimakkaita ovat sen näkemykset hänen uskonsa sisällön määräämisessä. Ajatuspitoinen vertaus kutakuinkin valloittaa häneltä hyväksymyksen milloin hyvänsä. Jumalan kuvaannollinen esittäminen ympyränä, jonka keskipiste on kaikkialla ja kehä ei missään, miellyttää häntä enemmän kuin mitkään jumaluusoppineiden metafyysilliset määritelmät. Eikä mikään mystikon tai platonikon haavelma turhaan vedonnut sir Thomas Browneen. Ihminen oli kaikkeuden pienoismaailma; näkyväinen maailma näkymättömän kuva; ja rahvaanomaisessa kapakkasoitannossa, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, hän juhlallista ihastusta tuntien keksii hieroglyfisen ja verhotun opetuksen koko maailman olemuksesta — sellaisen sävelmän korvalle kuin koko maailma oikein käsitettynä tarjoisi ymmärrykselle, — aistittavan ilmauksen siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

Brownen »ajattelu mielikuvituksella» merkitsee tietysti, että hänen pääansionsa kuuluu kirjallisuuteen, ei filosofiaan. Vielä vähemmin se kuuluu tieteeseen, jonka edustajaksi hän kuitenkin erityisemmin asettui myöhemmissä teoksissaan. Lääkärin uskonnon tekijä on paljon edellä ajastaan vapaamielisessä inhimillisyydessään, vaikka hän ei esim. katsonutkaan voivansa yhtyä noitien olemassaolon epäilijöihin, mutta Yleisten erhetysten uuras tutkistelija käytteli Baconin ohjeita liian herkkäuskoisena, joskin hän ikäänkuin täpärästi johtuu siihen vakaumukseen, että phoiniks on satua.

Mutta niinpä onkin Browne aikalaisistaan ainoa, josta voi varmasti sanoa, että hän piti tärkeämpänä lausumisen tapaa kuin sisältöä. Hän on englantilaisen kirjallisuuden ensimmäinen harkitseva ja tietoinen tyyliniekka, hänen kirjoittelunsa ei ole raskasta ja teennäistä tietojen tarjontaa, se nostattaa mieleen enemmän kuin sanoina ilmaisee. Vaikka hän hyvinkin laajalti omistaa huomiotansa vähäpätöisille tai turhanaikaisille seikoille, kykenee hänen pirteä luontonsa luomaan kaikelle mielenkiintoisuutta, usein pelkällä herttaisesti kuvastuvalla inhimillisyydellään, kun hän esim. viattomasti ihailee vaatimattomuuttansa ja luetellen henkisiä saavutuksiaan on ylpeydelle yhtä vihainen kuin muuan meidän kansalaisemme tyhmyydelle, — ja merkitsevämmistä aiheista hänen useinkin jäyhä ja pedanttinen esitystapansa saattaa kohota vakavan ja juhlallisen kaunopuheisuuden tasolle. Hänellä on ollut suuri vaikutus sellaisiin essein mestareihin kuin Charles Lambiin ja Coleridgeen, Stevensonin Virginibus puerisque noudattaa hänen käsittelylaatuaan, ja nykypäivien lukuisat anglosaksilaiset pakinateokset kuuluvat norwichilaisen lääkärin koulukuntaan.

Nuori kirkonmies, jolle Lääkärin uskonnon vaikea siirtäminen suomenkieliseen asuun oli uskottu, temmattiin keskuudestamme ennen kuin hän ehti viimeistellä työnsä. Käännös on sittemmin tarkistettu alkutekstin mukaan.

V. H.-A.

ENSIMMÄINEN OSA.

Mitä uskontooni tulee, niin on kyllä useitakin asianhaaroja, jotka voisivat ihmisille vakuuttaa, ettei minulla lainkaan ole uskontoa. Onhan sen puute ammattikuntani yleisesti tunnettu pahennus, ja lisäksi tulee opintojeni luontainen suunta sekä välinpitämätön tapani käsitellä uskonnollisia asioita, minä kun en kiivaasti puolusta yhtä enkä niin yleisen tavan mukaan kiihkeästi ja jyrkästi vastusta toista. Mutta sittenkin uskallan ottaa itselleni kristityn kunnianarvoisan nimen. Eipä sillä, että saisin tuosta arvonimestä kiittää pelkästään kastemaljaa ja kasvatustani enempää kuin ympäristöäkään, jossa olen syntynyt. Sillä vaikka olenkin kasvatettu joko hyväksymään periaatteet, joita vanhempani istuttivat mitään aavistamattomaan tajuntaani, tai sitten suostumaan maassani vallitsevaan uskontoon, olen kuitenkin kypsyneemmällä iällä ja arvostelukykyni varmistuttua nähnyt ja tutkinut kaikkea, ja sen johdosta huomaan sekä jumalallisen armon periaatteitten että oman järkeni päätelmien nojalla olevani velvollinen omaksumaan vain tuon nimen. Eikä liioin siihen kiintymiseni saata minua niin unhottamaan sitä yleistä myötätuntoisuutta, jonka olen velkapää ihmisyydelle, että esimerkiksi pikemmin vihaisin kuin säälisin turkkilaisia, uskottomia ja — mikä vielä pahempi — juutalaisia; tyydyn mieluummin iloitsemaan onnellisesta asemastani kuin kiroamaan niitä, jotka kieltäytyvät omaksumasta kristityn kunniakasta nimitystä.

Mutta kristityn nimi on käynyt liian yleiseksi ilmaisemaan uskoamme, koska uskonnonkin alalla on rajaviivansa, yhtä hyvin kuin maantieteessä, ja jokainen maa eroaa, paitsi lakiensa ja rajojensa, myöskin opinkappaltensa ja uskonsääntöjensä puolesta toisista. Senpä vuoksi, ilmaistakseni tarkemmin kantani, mainitsen kuuluvani reformeerattuun, uuteen uskontoon, jossa minulle ei ole muuta epämieluista kuin nimi. Sitä samaa uskoa Vapahtajamme opetti, apostolit levittivät, sen isät hyväksyivät ja marttyyrit vahvistivat. Mutta ruhtinaitten pimeät suunnitelmat, samoin kuin pääpappien kunnianhimo ja ahneus sekä lisäksi aikojen surkea rappeutuminen tärveli ja huononsi sitä niin, että se menettäneenä alkuperäisen kauneutensa tarvitsi nykyajan huolellisia ja helliä käsiä palauttamaan sen alkuperäiseen eheyteensä. Sen perustajan alhainen ja syrjäytetty asema ja vähäpätöiset välikappaleet, joilla hän melkein kuin sattumalta pani niin hyvän työn alkuun, täyttää minut ihailulla, samalla kun se vastustajissamme herättää ylenkatsetta ja vihaa, jota häpeämättömät pakanat myöskin ensin purkivat Kristusta ja hänen opetuslapsiaan vastaan.

Kuitenkaan en ole siten tutustunut noihin edellämainittuihin asioihin enempää kuin niiden edustajiinkaan, että olisin asettunut jyrkästi sotakannalle heitä vastaan. Hehän ovat mieluummin purjehtineet lahonneella aluksellansa kuin olisivat tuoneet sen telakkaan korjattavaksi; he ovat summakaupassa säilyttäneet kaikki, poistamatta mitään, ja itsepäisesti pysyvät sellaisina kuin ovat, pikemmin kuin palaisivat sille kannalle, millä alunpitäin ovat olleet. Me olemme uudistaneet uskomme heistä lähtien, mutta emme heitä vastaan, sillä lukuunottamatta sopimattomia sanoja ja loukkaavia nimityksiä, jotka erottavat vain tunteitamme, mutta ei asiaamme, meillä on yhteinen nimi, yhteinen usko ja yhteinen uskomme perustus.

Senpävuoksi en tunne mitään epäröintiä seurustelussani ja eläessäni heidän kanssaan, käydessäni heidän kirkoissaan, silloin kun ei ole omaa, tai rukoillessani joko heidän kanssaan tai heidän puolestaan. En ole milloinkaan voinut nähdä mitään järkeä noissa monissa säännöissä, jotka kieltävät Israelin lapsia saastuttamasta itseään pakanain jumalanpalveluksessa, me kun olemme kaikki kristittyjä eivätkä meitä erota sellaiset törkeät jumalattomuuden ilmaukset, jotka voisivat saastuttaa rukouksiamme tai niitä paikkoja, joissa rukoilemme. Miksikä ei siis vakautunut uskonnollinen tunne saattaisi kunnioittaa Luojaansa missä hyvänsä, erittäinkin sellaisissa paikoissa, jotka ovat hänen palvelukseensa pyhitetyt? Jos heidän jumalanpalveluksensa siellä häntä loukkaa, saattaa minun hartauteni olla hänelle mieliksi; jos he häpäisevät pyhäkköä, saattaa minun hartauteni sitä pyhittää. Vihkivesi ja ristiinnaulitun kuva, jotka ovat niin vaarallisia rahvaalle, eivät petä minun arvostelukykyäni eivätkä saata harhaan johtaa hartauttani.

Minä olen, sen tunnustan, luonnostani taipuva siihen, mitä harhaan joutunut intoilu nimittää taikauskoksi. Myönnän keskustelutapani yleensä olevan jäykkää ja käytökseni ankaraa, vieläpä joskus juroakin; kuitenkin tahdon hartautta harjoittaessani osoittaa mieltäni sekä polvistumalla että ottamalla hatun päästäni ja muutenkin osoittamalla noita ulkonaisia ja havaittavia liikkeitä, jotka saattavat ilmaista tai edistää näkymätöntä hartauttani.

Mieluummin vioitan omaa kättäni kuin kirkkoa enkä tahallani häpäise minkään pyhimyksen tai marttyyrin nimeä. Ristiinnaulitun kuvan nähdessäni voin olla muistamatta hattuani kohottaa, mutta tuskin olla ajattelematta tai muistamatta vapahtajaani. En voi nauraa pyhiinvaeltajien hyödyttömille retkille, vaan pikemmin sääliä heitä, enkä tuomita munkkien viheliäistä elämää, sillä vaikka he ovatkin harhaan johtuneita käytöksessään, on siinä jotakin hartautta sittenkin. En ole milloinkaan voinut kuulla Ave-Maria-kellon soivan tuntematta mielen ylennystä, enkä voi liioin väittää, että kun he yhdessä kohdassa erehtyvät, minulla olisi oikeus erehtyä vieläkin enemmän jäädessäni mykkänä heitä halveksimaan. Senpä vuoksi, kun he omistivat hartaudenharjoituksensa Marialle, osoitin minä rukoukseni Jumalalle ja oikaisin heidän rukouksessaan esiintyvän erehdyksen, osoittamalla omani oikeaan.

Juhlallisen kulkueen nähdessäni olen itkenyt liikutuksesta viljavia kyyneliä, jollaikaa toverini vastustushalun ja ennakkoluulojen sokaisemina ovat joutuneet sopimattomasti vihastumaan ja nauramaan. Onhan kieltämättä sekä Kreikan että Rooman, niin hyvin kuin Afrikankin, kirkoissa juhlallisia muotoja ja menoja, joita viisaammat hurskaat saattavat kristillisellä tavalla käyttää. Meidän ei tarvitse tuomita niitä itsestään pahaksi, vaan ainoastaan taikauskoisuuden aiheuttamiksi houkuttelukeinoiksi ja syöteiksi noille tietämättömille, jotka katsovat kieroon totuuden kasvoihin eivätkä epävakaisuudessaan saata pysyä hyveen ahtaassa pisteessä ja keskuksessa, kallistumatta tai horjumatta ympärystään päin. Samoin kuin on ollut monta uudistajaa, on myöskin ollut monta uudistusta, sillä jokaisella maalla on omat tapansa ja menetelmänsä, riippuen kansallisista harrastuksista, yhteiskunnallisesta järjestyksestä ja ilmastosta. Muutamissa tapauksissa on uudistus tapahtunut ankarasti ja äärimmäisyyksiin saakka ulottuen; toisissa rauhallisesti ja kohtuullisesti, niin että yhteistä omaa ei ole hajoitettu, vaan on hellävaroin jaettu ja jätetty kunniallisen sovinnon mahdollisuus. Sellaistapa rauhalliset mielet toivovatkin, ja odottavat ajan vaiheiden ja Jumalan armon sen saavankin toimeen. Sekin mielipide, joka tarkastelee nykyisiä vastakohtia noiden kahden äärimmäisyyden välillä tunteissa ja harrastuksissa, saattaa yhtä hyvillä toiveilla odottaa niidenkin yhteen sulautumista.

Mutta käydäkseni lähemmäksi itseäni ja liikkuakseni rajoitetummassa piirissä, ei ole muuta kirkkoa, joka jokaisessa kohdassa niin sointuisi tuntooni ja jonka uskonkappaleet, järjestys ja tavat tuntuisivat niin järkeen soveltuvilta ja niin sanoakseni minun erikoiseen hartauteeni soveltuvilta, kuin se, johon kuulun, Englannin kirkko. Senpä uskoon olen vannoutunut ja senvuoksi tunnen olevani kaksinkertaisesti velvoitettu hyväksymään sen opinkappaleet ja koettamaan noudattaa sen säädöksiä. Mitä sen ulkopuolella on vähäarvoisempia asioita, noudatan niitä oman yksityisen järkeni sääntöjen mukaan tai riippuen hartauteni kulloinkin sattuvasta mielialasta, enkä usko jotakin asiaa senvuoksi, että Luther sen hyväksyi, tai hylkää toista sen vuoksi, että Kalvin on sen tuominnut. En tuomitse kaikkea, mitä Tridentin kokous päätti, enkä liioin hyväksy kaikkia Dorthin synoodin päätöksiä.

Lyhyesti sanoen: siinä, mistä raamattu on vaiti, on kirkko tekstinäni; mistä taas raamattu puhuu, siinä on jälkimäinen vain apunani selittämään. Missä taas kumpikin on yhtä vaitelias, en käy etsimään uskolleni ohjeita Roomasta enempää kuin Genevestäkään, vaan noudatan oman järkeni neuvoja.

Vastustajamme ovat häpeäkseen aivan väärin väittäneet, niinkuin me itsekin olemme törkeästi erehtyneet, että uskontomme juontaisi alkunsa Henrik VIII:sta, joka, vaikka hän irtautuikin paavista, ei siltä luopunut Rooman uskonnosta eikä saanut aikaan mitään muuta kuin mitä hänen omat edeltäjänsä olivat toivoneet ja kokeilleet menneinä aikoina ja mitä Venetsian valtio olisi saattanut yrittää meidän päivinämme. Mutta yhtä kiittämätöntä on meidän käydä jatkamaan Rooman piispan ivapuheita ja häpäiseviä herjauksia, sillä häntäkin kohtaan, koska hän on maallinen ruhtinas, olemme velvolliset käyttämään soveliasta puhetapaa. Tunnustanhan tosin välillämme olevan kiihkon syytä: hänen toimestaan olen kirkonkiroukseen langetettu, ja harhaoppisen nimitys on lievintä, mitä hän minusta sanoo. — Mikään korva ei sentään ole milloinkaan kuullut minun nimittävän häntä puolestani Antikristukseksi, synninihmiseksi tai Baabelin portoksi. Rakkauden tapa on kärsiä kostamatta. Saarnatuolissa usein käytetyt pilkkapuheet ja herjaukset saattavat hyvin tehota jokapäiväisiin ihmisiin, joiden korvat ovat herkempiä puhetulvalle kuin logiikalle; ne eivät kuitenkaan millään tavoin vahvista ajattelevampien uskovaisten uskoa, nämä kun tietävät, että hyvää asiaa ei edistetä kiihkolla, vaan se kyllä pitää puolensa rauhallisessa väittelyssäkin.

En ole milloinkaan voinut loukkaantua keneenkään mielipiteitten eroavaisuuksien vuoksi enkä suuttua siitä, että jonkun arvostelu ei ole soveltunut siihen käsitykseen, jota ehkä en itsekään muutaman päivän perästä enää hyväksyisi. Minulla ei ole neronlahjaa väitelläkseni uskonnosta, ja usein olen pitänyt viisaimpana välttää sellaisia väittelyitä, erittäinkin ollessani epäedullisessa asemassa tai milloin totuus saattaisi kärsiä minun heikon puolustukseni vuoksi. Siinä, missä tarvitsemme opetusta, on hyödyllistä väitellä itseämme etevämpien kanssa; jos taas on tarvis lujentaa ja varmistaa mielipiteitämme, on parempi väitellä sellaisten kanssa, joiden arvostelukyky on omaamme heikompi, jotta heidän mielipiteistänsä helpommin saatu voitto kohottaisi ja varmistaisi omaa mielipidettämme.

Ei jokamies ole sovelias totuuden puolesta taistelemaan eikä kelvollinen ottamaan taisteluhansikasta vanhurskauden asiassa. Monet, jotka eivät näitä periaatteita tunne ja jotka ajattelematta kiivailevat totuuden puolesta, ovat liian äkkipikaisesti ahdistaneet Erehdyksen joukkoja ja itse joutuneet Totuuden vihollisten saaliiksi. Voi yhtä täydellisesti omistaa totuuden kuin pitää hallussaan kaupunkia ja silti joutua antautumaan, minkä vuoksi on parempi omistaa se rauhassa kuin saattaa se taistelussa vaaraan. Senpä vuoksi, jos mieleeni joitakin epäilyksiä sattuu, unhotan tai ainakin siirrän ne tuonnemmaksi, kunnes varmistuneempi arvosteluni ja miehekkäämmät järkisyyni kykenevät ne voittamaan. Pidän näet jokaisen omaa järkeä hänen parhaana oppaanaan, joka saadessaan rauhassa toimia keksii keinon, millä katkaista ne siteet, joilla valheen viekkaus on kahlehtinut heikomman ja horjuvan arvostelukykymme.

Filosofian kannalta, jolloin totuus näyttää kaksinaamaiselta, ei kukaan ole eriskummaisempi kuin minä itse, mutta uskonnon asioissa pysyn mielelläni selvällä tiellä. Ja vaikkakaan en sokeasti, niin kuitenkin nöyrästi uskoen seuraan kirkon suurta ratasta, jonka vetämänä liikun, enkä säilytä itselleni mitään omaa liikuntavapautta aivojeni ahtaammassa piirissä. Siten en jätä mitään tilaa harhakäsityksille, oppiriidoille ja erehdyksille, ja tällä hetkellä saattanenkin totuutta loukkaamatta sanoa olevani kaikesta niiden tartunnasta vapaa. Täytyyhän minun tunnustaa, että aikaisempiin opintoihini sekoittui pari kolme harhakäsitystä, jotka eivät olleet viime vuosisadoilta kotoisin, vaan vanhoja ja unohdettuja, niitä, joita ainoastaan minun kaltaiseni säännöttömyyksiin johtuvat yltiöpäät jälleen päivänvaloon tuovat. Harhaopit eivät näet häviä esittäjiensä mukana, vaan ovat Arethusa-joen tapaisia, joka jossakin paikassa maahan hävittyään jälleen puhkeaa esille toisessa paikassa.

Yleinen kirkolliskokous ei kykene tykkänään tuhoamaan edes yhtä ainoata harhaoppia, joskin se voi sen siksi hetkeksi sysätä syrjään. Sillä ajan kierto ja olojen muutokset tuovat sen uudelleen esille, jolloin se taas kukoistaa, kunnes jälleen tuomitaan. Käypi aivan kuin sielunvaelluksessa, jos sielu siirtyisi ihmisestä toiseen: jonkun ajan kuluttua mielipiteet jälleen löytävät henkilöitä ja mieliä, samankaltaisia kuin nekin, jotka ensiksi herättivät ne eloon. Saadaksemme jälleen nähdä itsemme, ei meidän tarvitse odottaa Platon vuotta [jolloin kaikki asiat palaavat entiselleen], sillä ei kukaan ihminen ole pelkkä itsensä. On ollut monta Diogenesta ja yhtä monta Timonia, vaikka perin harvoja sen nimisiä; ihmiset eletään uudelleen ja maailma on samanlainen kuin se oli muinaisinakin aikoina. Joskaan ei silloin ollut olemassa jonkun ihmisen kaksoisolentoa, on myöhemmin ollut semmoisia, jotka ovat niin sanoaksemme kuin hänen uudelleen henkiin herännyt minuutensa.

Ensimmäinen noista harhakäsityksistäni oli se arabialaisten esittämä, että ihmisten sielut häviävät heidän ruumiittensa mukana, mutta tulevat viimeisenä päivänä jälleen herätettäviksi. Eipä sillä, että olisin täysin käsittänyt sielun kuolevaisuutta, mutta jos sellainen olisi mahdollista (mitä seikkaa filosofia ei ole vääräksi väittänyt, vaikka kylläkin usko) ja molemmat yhdessä menisivät hautaan, säilytin siitä kuitenkin saman käsityksen kuin mikä meillä kaikilla on ruumiista, että se näet on nouseva jälleen. Sehän olisikin mitättömän luontomme mukaista, jos nukkuisimme pimeydessä viimeiseen herätyskäskyyn saakka. Vakavasti ajatellessani omaa arvottomuuttani peräydyin vaatimasta mitään etuoikeutta sielulleni. Jos vaan sain lopuksikin olla Vapahtajani seurassa, saatoin kärsivällisesti tyytyä olemaan olemattomana melkeinpä ikuisuuteen asti.

Toinen harhakäsitys oli Origineen opettama, että Jumala ei ole leppymätön vihassaan, vaan määrätyn ajan kuluttua vapauttaa tuomitut sielut kidutuksesta. Tähän erehdykseen jouduin miettiessäni vakavasti yhtä Jumalan suurista ominaisuuksista: Hänen laupeuttansa. Tuudittelin itseäni siihen ajatukseen, koska en huomannut siinä mitään pahaa, jotapaitsi se oli omiansa käännyttämään minut takaisin äärimmäisestä epätoivosta, johon synkkämieliset ja mietiskelevät luonteet liiankin helposti joutuvat.

On kolmaskin harhakäsitys, jota en milloinkaan varsinaisesti kannattanut enkä noudattanut, mutta jonka usein olisin toivonut olevan sopusoinnussa totuuden kanssa, loukkaamatta uskontoani, ja se on rukoileminen kuolleitten puolesta. Olin siihen taipuvainen jonkinlaisesta hyvänsuonnista, jolloin tuskin voin pidättää rukoustani ystävän puolesta hautauskellojen soidessa tai nähdä hänen ruumistansa kohottamatta esirukousta hänen sielunsa puolesta. Ajattelin, että vainaja täten on kauniisti jälkimaailman muistissa, paljon ylevämmin kuin historiassa.

Noista mielipiteistä en milloinkaan itsepäisesti pitänyt kiinni enkä liioin yrittänyt ketään houkutella omaan uskooni, enpä edes niinkään paljoa, että olisin ilmaissut niitä tai väitellyt niistä läheisimmänkään ystävän kanssa. Minä en siis levittänyt sellaisia käsityksiä toisille enkä niitä vahvistanut omassakaan mielessäni, vaan annoin niiden pysyä vireillä omalla voimallansa, lisäämättä uutta polttoainetta, joten ne huomaamatta itsestänsä sammuivat.

Niinpä nämä mielipiteet, vaikka ovatkin laillisissa kokouksissa tuomitut, eivät olleet minussa mitään harhaoppeja, vaan pelkästään erehdyksiä ja ymmärrykseni yksinkertaisia hairahduksia, joihin ei liittynyt tahtoni turmeltumista. Ei ainoastaan turmeltunut ymmärrys, vaan myöskin sairaalloiset tunteet on niillä, jotka eivät voi harrastaa mitään erikoisasiaa joutumatta harhaoppiin tai esittää jotakin käsitystä, muodostamatta samalla lahkokuntaa. Siinähän oli Luciferin ensimäisen lankeemuksen kataluus, että hän ei tyytynyt vain yksinään kulkemaan harhateillä, vaan viekoitteli puolelleen legioonittain henkiä, ja tämän kokemuksensa mukaisesti hän kiusasi vain Eevaa, hyvin ymmärtäen synnin kyvyn tarttua muihin ja sen, että yhden eksyttäminen merkitsi hiljaisuudessa ja johdonmukaisesti heidän molempain pettämistään.

Että harhakäsityksiä oli ilmestyvä, sitähän jo Kristus ennusti, mutta että vanhat harhakäsitykset poistettaisiin, siitä meillä ei ole mitään ennustusta. Ja että harhakäsityksiä täytyy olla, se ei toteudu ainoastaan meidän kirkossamme, vaan kaikissa muissakin. Ja harhaoppien joukossa tulee olemaan niistäkin poikkeavia harhaoppeja. Areiolaisethan eivät ainoastaan eronneet kirkostansa, vaan olivat erimielisiä keskenäänkin. Ne, jotka ovat taipuvaisia erimielisyyteen ja luonnostansa aina uutta etsivät, eivät tietystikään sovellu yhteiselämään eivätkä liioin milloinkaan tyydy yhden yhdyskunnan järjestykseen ja hallintoon. Siitä syystä he erottuaan toisista liittyvät keskenäänkin vain heikosti yhteen eivätkä edes tyydy kirkkonsa yleiseen hajoittamiseen tai jaoitteluun, vaan jakautuvat sitten itse melkeinpä aivan atomeihin saakka.

Totta on, että erinäiset ihmiset eivät ole milloinkaan olleet vapaita eriskummaisista mielipiteistä ja käsityksistä. He ovat aina säilyttäneet jotakin oman kirkkonsa tai minkä tahansa muun kirkon käsityksen ohella ja yksityiseenkään täysin mukautumatta. Mutta terve arvostelukyky saattaa näin menetellä herättämättä pahennusta tai joutumatta harhaoppeihin, sillä onhan, kaikkien kirkolliskokouksien päätöksistä ja koulukuntien määritelmistä huolimatta, vielä monta koskematonta ja mieleenjohtumatonta asiaa, joita rehellinen järki huoleti voi vapaasti käsitellä silti ollen loitolla kaiken harhaopin piiristä.

Mitä sitten tulee noihin jumaluuden siivekkäihin salaisuuksiin ja uskonnon hienoimpiin vivahduksiin, jotka ovat suistaneet pätevämpien päiden aivoja saranoiltaan, eivät ne milloinkaan ole minun ajuani pingoittaneet. Minun nähdäkseni ei reipas usko havaitse uskonnossa kylliksi mahdottomuuksia; meidän uskontomme syvimmät salaisuudet eivät ole ainoastaan saaneet valaistustansa, vaan myöskin virikettänsä päätelmien ja järjen voimasta. Minä vaivun mielelläni jonkin salaisuuden tutkimiseen, seuraamaan järkeäni huippukohtaan asti. Minun yksinäinen virkistyskeinoni onkin koettaa älyni avulla tutkia kolminaisuuden, Kristuksen lihaantulemisen ja kuolleistanousemisen monimutkaisia pulmia. Voin vastata kaikkiin saatanan väitteisiin ja kapinallisen järkeni muistutuksiin tuolla merkillisellä lauseella, jonka olen oppinut Tertullianukselta: Certum est, quia impossibile est [Se on varmaa, koska se on mahdotonta]. Minä tahdon harjoittaa uskoani vaikeimmassa kohdassa, sillä tavallisten ja näkyväisten asioiden hyväksyminen ei ole uskoa, vaan opiskelua.

Muutamat uskovat paremmin nähtyänsä Kristuksen haudan; ja kun he ovat nähneet Punaisen meren, eivät he epäile sen ylitse kulkemisen ihmettä. Minä sitävastoin onnittelen itseäni ja olen kiitollinen siitä, etten elänyt ihmetekojen päivinä enkä ole milloinkaan nähnyt Kristusta enempää kuin hänen opetuslapsiaankaan. En olisi tahtonut olla noiden israelilaisten mukana, jotka kulkivat Punaisen meren yli, enkä yksikään Kristuksen potilaista, joille hän ihmeitänsä teki, sillä uskoni olisi silloin ollut kuin pakolla minuun pantua enkä silloin olisi voinut iloita siitä suuremmasta siunauksesta, joka on luvattu niille, jotka uskovat, vaikka eivät näe. Onhan helppo ja pakko uskoa sitä, mitä silmämme ja aistimme ovat tutkineet. Minä uskon, että hän oli kuollut ja haudattu ja nousi kuolleista jälleen, ja toivon mieluummin saavani nähdä hänet kunniassaan kuin katsella häntä hautakappelissaan tai haudassaan. Eikä siinä olekaan paljoa uskomista; meillä kun on järki, on tämä uskokin historian ansiota. Ne vain omistivat rohkean ja ylevän uskon, jotka elivät ennen hänen tulemistaan, jotka saattoivat epäselvien ennustuksien ja salaperäisten esikuvien nojalla uskoa ja odottaa näköjään mahdottomia asioita toteutuviksi.

On totta, että kaikessa lujassa uskossa on terävyytensä tai yksinkertaisella vertauksella sanoaksemme miekkansa. Mutta näissä hämärissä kysymyksissä minä mieluummin käytän samaa vertaussanaa kuin apostoli käyttää, nimittäin kilpeä, jonka suojassa ymmärtääkseni voi varovainen taistelija säilyä koskemattomana. Siitä alkaen, kun opin käsittämään, ettemme mitään tiedä, on järkeni ollut taipuvaisempi uskonalaisuuteen, ja nyt tyydyn ajattelemaan jotakin salaisuutta, vaatimatta tarkempaa määritelmää, hyväksyen helpomman ylimalkaisen kuvauksen. Hermes-jumalasta esitetty allegorinen selitys miellyttää minua verrattomasti enemmän kuin kaikki jumaluusoppineitten metafyysilliset määritelmät. Missä en voi tyydyttää järkeni vaatimuksia, siinä mielelläni annan mielikuvitukseni vapaasti liikehtiä. Yhtä hyvin saattaisin täysin asianmukaisena hyväksyä väitteen, että anima est angelus hominis, est corpus Dei [sielu on ihmisen enkeli, Jumalan ruumis] kuin ilmeisenä seikkana, että Lux est umbra Dei [valo on Jumalan varjo].

Siinä, missä on järjellemme liian syvä hämäryys, on hyvä tyytyä kuvauksiin, mukailuihin ja ylimalkaiseen hahmoitteluun. Sillä osoittaessamme järjellemme, kuinka kykenemätön se on selittämään luonnon näkyviä, ilmeisiä ilmiöitä, se käy nöyremmäksi ja alistuvaisemmaksi suhteessaan uskon salaisuuksiin. Näin minä opetan vastahakoista ja kesytöntä järkeäni kumartumaan uskon viehätykseen. Uskon, että oli jo olemassa puu, jonka hedelmistä onnettomat esivanhempani maistoivat, vaikka samassa luvussa, jossa Jumala kieltää siitä syömästä, nimenomaan sanotaan, että maassa ei vielä kasvanut kasveja, sillä Jumala ei vielä ollut antanut sataa maan päälle. Lisäksi uskon, että käärme (jos se on kirjaimellisesti niin ymmärrettävä) muotonsa ja rakenteensa takia ryömi vatsallansa jo ennen kuin se kirottiin.

Minusta se koetus tyttöjen neitsyyden toteamiseksi, jonka Jumala määräsi israelilaisille, on sangen epävarma. Kokemus ja historia opettavat, etteivät ainoastaan monet yksityiset naiset, vaan vieläpä kokonaiset kansakunnat ovat vapautuneet lasten synnyttämiseen liittyvästä kirouksesta, jonka Jumala näyttää määränneen koko ihmissuvulle. Siitä huolimatta uskon, että kaikki tämä on totta, vaikka tosin järkeni saattaisi vakuuttaa minun olevan väärässä. Tätä en suinkaan pidä alhaisena puolena uskoa, jos uskomme asian, joka ei ainoastaan ole järkemme yläpuolella, vaan vieläpä sitä vastaankin ja aistimiemme todistusten kanssa ristiriidassa.

Sulkeutuessani yksinäisyyteen mielikuvituksessani

(neque enim cum porticus aut me lectulus accepit, desum mihi),

muistan etten sittenkään ole yksinäni, enkä siis unohda mietiskellä Jumalaa ja hänen ominaisuuksiansa, etenkin noita kahta valtavaa ominaisuutta: viisautta ja iankaikkisuutta. Toisella niistä virkistän ymmärrystäni, toisella taas sitä tyrmistytän. Sillä kuka voi puhua iankaikkisuudesta, joutumatta virheeseen syypääksi, tai ajatella sitä hurmautumatta? Aikaa voimme käsittää; sehän on vain viittä päivää vanhempi kuin me itse, ja sen kohtalo on sama kuin maailman. Mutta jos on palattava taaksepäin niin pitkälle, että pääsisimme havaitsemaan alun, tai jos yritämme päästä niin rajattomasti eteenpäin, että näkisimme lopun, kun kerran vakuutamme, ettei kumpaakaan ole, panee se järkeni Paavalin järjen tavoin pysähtymään. Minun filosofiani ei uskalla väittää, että enkelitkään siihen pystyisivät. Jumala ei ole tehnyt yhtään luotuansa kykeneväksi häntä käsittämään; se jää hänen oman olemuksensa etuoikeudeksi. Minä olen se mikä olen oli hänen oma määritelmänsä, jonka hän antoi Moosekselle, ja se oli lyhyt, omansa hämmentämään kuolevaista, joka uskalsi kysyä Jumalalta tai pyytää selitystä, mikä hän oli. Hänpä todella vain on, kaikki muut ovat olleet ja tulevat olemaan.

Mutta iankaikkisuudessa ei ole mitään eroa aikamuotojen välillä ja siitä syystä tuo kauhea sana predestinatio [edeltämääräys], joka on vaivannut niin monta heikkoa päätä käsittämään ja monta viisainta yrittämään sitä selittää, ei ole Jumalan kannalta mitään edeltäpäin tietävää tulevaisen kohtalon määräämistä, vaan hänen jo täyttyneen tahtonsa lopullinen ilmaus samalla hetkellä kuin hän asian päättikin. Sillä hänen iankaikkisuutensa kannalta, joka on jaksoihin jakautumaton ja sisältää kaikki alusta loppuun saakka, on viimeinen pasuuna jo soinut, tuomitut jo liekeissä ja siunatut Aabrahamin helmaan päässeet. Pietari puhuu vaatimattomasti sanoessaan, että tuhannen vuotta Jumalan edessä on kuin yksi päivä, sillä puhuaksemme filosofin tavoin ne ajanhetket, jotka muodostavat tuhannen vuotta, eivät Jumalan edessä ole edes hetkeäkään. Se, mikä meille on vielä tulevaa, on hänen iankaikkisuutensa kannalta jo nykyistä, sillä hänen koko olevaisuutensa on yksi ainoa pysyvä kokonaisuus, jossa ei ole jatkuvaisuutta, ei osia, ei vaihtelua eikä jakautumista.

Mitään muuta Jumalan ominaisuutta ei ole, joka enemmän lisäisi kolminaisuuden salaisuuden pulmaa, — jossa, vaikkakin suhteellisesti puhumme Isästä ja Pojasta, emme kuitenkaan voi myöntää toiselle mitään vanhemmuutta. Minua ihmetyttää, kuinka Aristoteles saattoi pitää maailmaa iankaikkisena tai kuinka hän voi sovittaa toisiinsa kaksi iankaikkisuutta. Hänen vertauksensa kolmiosta, joka sisältyy neliöön, saattaa jotenkin valaista sielumme kolminaista olemusta ja tämä taas Jumalan kolmiyhteyttä, sillä meissä ei ole kolmea sielua, vaan sielujen kolminaisuus. Meissä on näet, jollei kolmea eri sielua, kuitenkin toisistaan eroavia sielun kykyjä, jotka voivat olla ja todella ovatkin erillään eri olioissa, mutta meissä ovat niin yhdistetyt, että niistä tulee yhden ainoan sielun olemus. Jos yksi sielu olisi niin täydellinen, että se elähyttäisi kolmea eri ruumista, olisi siinä jo pikku kolminaisuus: ajatellaanpa nimenomaan kolme olemusta, jotka eivät ole eroitetut toisistaan ymmärryksensä puolesta, vaan todellisuudessa kuuluvat sen yhtenäisyyteen, niin siinä on täydellinen kolminaisuus.

Usein olen ihmetellyt Pythagoraan salaperäisiä ajatuksia ja numeroiden salaista taikaa. Varoitus, että kavahtaisimme filosofiaa, on neuvo, jota ei ole noudatettava liian laveassa merkityksessä, sillä luonnon moninaisuudessa on asioita, joiden otsaan on merkitty (vaikka tosin ei suurilla kirjaimilla, niin ainakin pikakirjoituksella ja lyhyillä merkeillä) joitakin piirteitä jumalallisuudesta, jotka viisaammille riittävät tulisoihduiksi tiedon sokkeloluolissa ja arvostelukykyisille uskovaisille askelmiksi, heidän päästäkseen kiipeämään jumaluuden korkeimmille huipuille. Ankarammat filosofi-koulukunnat eivät milloinkaan saata minua pilkanteollansa hylkäämään sitä Hermeen filosofista käsitystä, että tämä näkyväinen maailma on vain näkymättömän kuva, jossa, niinkuin konsanaan muotokuvassa, asiat eivät ole todellisessa, vaan kuvaannollisessa hahmossaan, ja niinkuin jäljitellään todellisempiakin olioita tuossa näkymättömässä tehtaassa.

Toinen Jumalan ominaisuus, jonka tutkimisella virkistän hurskauttani, on hänen viisautensa, jonka ajattelemisessa tunnen itseni onnelliseksi. Pelkästään tätä mietiskellessäni en kadu, että olen saanut oppisivistystä. Se etu, joka minulla siinä on tavallisten ihmisten rinnalla, ja se tyytyväisyys ja onnellisuus, jonka siitä saan, on runsas korvaus vaivannäöistäni, olkoonpa ollut niiden aiheena mikä tiedon ala hyvänsä. Viisaus on Jumalan ihanin ominaisuus. Kukaan ihminen ei voi sitä saavuttaa, ja kuitenkin Salomo oli mieluinen Jumalalle, toivoessaan itselleen viisautta.

Jumala on viisas, koska hän tietää kaikki asiat, ja nämä hän tietää, koska on ne itse tehnyt, mutta hänen suurin tietonsa on sen käsittäminen, mitä hän ei ole tehnyt, nimittäin itsensä. Ja tämä on myöskin ihmisen suurin tieto.

Senvuoksi pidän kunniassa omaa ammattiani ja otan vastaan neuvoja, vieläpä itse paholaiselta. Jos hän olisi paratiisissa esittänyt sitä, mitä hän esitti Delfoissa, tuntisimme paremmin itsemme emmekä pelkäisi niin oppia tuntemaan häntä.

Minä tiedän, että Jumala on viisas ja ihmeellinen kaikessa, mitä tajuamme, mutta verrattomasti ihmeellisempi siinä, mitä emme käsitä. Sillä me näemme hänet vain välillisesti, kuin heijastuksena tai varjona. Ymmärryksemme on hämärämpi kuin Mooseksen silmä, emmekä tiedä mitään hänen jumaluutensa toisista tai alemmista puolista. Siitä syystä hänen teittensä sokkeloihin kurkisteleminen ei ole ainoastaan hulluutta ihmisessä, vaan julkeutta yksinpä enkeleiden puolelta. Hekin ovat, kuten me, hänen palvelijoitansa eivätkä hänen senaattoreitaan: hänellä ei ole muuta kuin kolminaisuuden salaperäinen neuvosto, jossa, vaikka siinä onkin kolme persoonaa, on vain yksi tahto ratkaisemassa ja määräämässä ilman vastaväitteitä. Sitäpaitsi hän ei tarvitse neuvonantajia: hänen toimensa eivät johdu harkinnasta, sillä hänen viisautensa tietysti tietää, mikä on parasta. Hänen älynsä on aina valmiina, täynnä hyvyyden korkeimpia ja puhtaimpia aatteita; harkinta ja valinta, jotka meissä ovat kaksi eri asiaa, ovat hänessä yhtenä, ja hänen tekonsa purkautuvat hänen voimastaan esille hänen tahtonsa ensimmäisellä kosketuksella.

Nämä ovat metafyysillisiä mietiskelyjä; minun vaatimattomat mietteeni kulkevat toista uraa ja tyytyvät etsimään ja löytämään niitä ilmauksia, jotka hän on jättänyt luotuihinsa sekä luonnon silminnähtäviin ilmiöihin. Näihin salaisuuksiin tunkeutumisessa ei ole vaaraa, filosofiasta puuttuu sanctum sanctorum [kaikkein pyhin]. Maailma tehtiin luontokappalten asuttavaksi, mutta ihmisen tutkittavaksi ja katseltavaksi. Sen on järkemme velkaa Jumalalle, ja siinä suoritettavamme tunnustus siitä, ettemme ole luontokappaleita. Ilman tätä maailma on vielä niinkuin ei sitä olisikaan ollut, tai niinkuin se oli ennen kuudetta päivää, jolloin ei vielä ollut luotua olentoa käsittämässä ja sanomassa, että on maailma. Jumalan viisaus ei saa suurtakaan kunniaa niiden arki-ihmisten puolelta, jotka vain tuijottavat ympärilleen ja törkeän kömpelösti ihailevat hänen tekojaan; ne vain häntä korkeasti ylistävät, jotka ymmärtäväisesti pyrkien tutkimaan hänen tekojansa ja hartaasti syventymään hänen luomakuntaansa täyttävät velvollisuutta hurskaasti ja valistuneesti ihailla Jumalan tekoja.

Ja tämä on melkein ainoa kohta, jossa vähäpätöinen luotu olento voi yrittää osoittaa kiitollisuuttaan ja jollakin tavoin korvata Luojalleen, sillä jollei se, joka sanoo »Herra, Herra», tule taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen Isän tahdon, niin täytyy totisesti tahtojemme olla samaa kuin tekomme, ja aikomustemme kelvata töiden sijasta. Muussa tapauksessa hurskaatkin toimemme tuottavat meille vain tuskaa, yksinpä haudassamme, ja parhaimmatkin yrityksemme saattavat meidät, ei toivomaan, vaan pelkäämään kuolleitten ylösnousemista.

Joka oliolla on vain yksi ensimmäinen syynsä ja neljä toisarvoista syytä. Toisilla ei ole alkuunpanijaa, kuten esimerkiksi Jumalalla; toiset ovat aineettomia, kuten enkelit; toisilla ei ole muotoa, kuten esimerkiksi ensimmäisellä aineella, mutta jokaisella oliolla, joko luodulla tai luomattomalla, on jokin lopullinen syy ja jokin nimenomainen päämäärä sekä olemuksellensa että toiminnallensa. Tätä lopullista syytä minä etsin luonnon ilmiöissä, ja siihen perustuu Jumalan kaitselmus. Vain hänen taitonsa ilmausta oli luoda niin kaunis rakenne kuin maailma ja sen olennot, mutta niiden moninaiset ja erilaiset toimintamuodot edeltäpäin pantuine päämäärineen ovat Jumalan viisauden aarrekammiosta kotoisin. Auringon ja kuun pimennyksen syissä, ominaisuuksissa ja vaikutuksissa on erinomaisia tutkimisen aiheita, mutta kun pyrimme syvemmälle miettiessämme, miksi hänen kaitselmuksensa on niin järjestänyt ja määrännyt niiden liikkeet tuossa äärettömässä kehässä, että ne sattuvat yhteen ja pimittävät toisiaan, on siinä vieläkin ihastuttavampaa tehtävää järjelle ja jumalallisempi filosofisen ajattelun esine.

Siitäpä syystä minusta joskus ja joissakin asioissa näyttää Galenuksen kirjassa De Usu Partium olevan yhtä paljon jumaluusoppia kuin Suarezin metafysiikassa. Jos Aristoteles olisi ollut yhtä tiedonhaluinen tämän asian kuin muiden tutkimisessa, ei hän olisi jättänyt jälkeensä niin epätäydellistä filosofiaa, vaan aivan täydellisen jumaluusopin.

Natura nihil agit frustra [luonto ei mitään tee turhaan] on ainoa kiistämätön selviö filosofiassa. Luonnossa ei ole mitään eriskummaista; ei mitään, joka olisi tarkoitettu täyttämään tyhjiä paikkoja ja tarpeettomia aloja. Epätäydellisimmissäkin luoduissa olennoissa ja sellaisissa, joita ei Noakin arkissa säilytetty, vaan joita on kaikkialla, missä auringon elähdyttävä voima vaikuttaa, koska niiden siemen ja elämänmahdollisuudet olivat luonnon helmaan kätkettyjä, näkyy Jumalan töiden viisaus. Siitä piiristä Salomo valitsi ihailunsa esineet. Mitäpä kaikkea onkaan järjen opittava mehiläisten, muurahaisten ja hämähäkkien viisaudesta? Kuinka viisas onkaan se käsi, joka on opettanut niille sellaista, mitä järki ei voi opettaa meille?

Kehittymättömämpi järki hämmästyy nähdessään sellaisia luonnon suurenmoisia töitä, kuin valaskaloja, norsuja, dromedaareja ja kameeleja. Nehän ovatkin, sen myönnän, luonnon jättiläisiä ja majesteetillisia teoksia. Mutta noissa pienissä koneissa on ihmeellisempää matematiikkaa, ja noiden pienten luonnonasukkaitten kehittyneisyys ilmaisee vielä selvemmin niiden luojan viisautta. Kukapa ei ihmettelisi Regiomontanuksen kärpästä enemmän kuin hänen kotkaansa tai enemmän noiden pienten hyönteisten ruumiissa toimivia kahta sielua kuin yhtä seetripuun rungossa?

En ole milloinkaan voinut tyytyä katselemaan noita yleisiä ihmeitä, jollaisia ovat meren vuoksi ja luode, Niilin tulvehtiminen ja kompassin neulan kääntyminen pohjoista kohti, vaan olen tavoittanut näiden veroisia ihmeitä luonnon tutummissa ja enemmän laiminlyödyissä ilmiöissä, joita kauemmaksi matkustamatta saatan tutkia oman itseni pienoismaailmassa. Meissä itsessämme ovat ne ihmeet, joita etsimme ulkopuolelta: koko Afrika ihmeellisine ilmiöineen on meissä; me juuri olemme sellainen luonnon uhkea ja vaiherikas kappale, että viisaasti työskentelevä tutkija meissä tapaa yhteen paikkaan koottuna sen, mitä toiset työläästi löytävät eri tahoilta ja äärettömän laajalta alalta.

Kahdesta kirjasta siis kokoan jumaluusoppini pääpiirteet: Jumalan kirjoittaman kirjan ohella on toinen hänen palvelijansa Luonnon kirjoittama, kaikille yhteinen ja julkinen käsikirjoitus, joka on kaikkien meidän nähtäväksemme levitetty. Ne, jotka eivät ole nähneet Jumalaa toisessa, ovat löytäneet hänet toisesta. Tämä jälkimäinen oli pakanain raamattu ja jumaluusopin väline. Auringon luonnollinen liike saattoi heidät ihailemaan Jumalaa enemmän kuin sen yliluonnollinen pysähdys ihmetytti Israelin lapsia, ja luonnon tavalliset ilmiöt herättivät heissä enemmän ihailua kuin kaikki Jumalan ihmeet jälkimäisissä. Varmasti pakanat paremmin ymmärsivät tavata ja lukea noita salaperäisiä kirjaimia kuin me kristityt, jotka välinpitämättömämmin tarkastelemme näitä tavallisia hieroglyyfejä emmekä viitsi koota jumalantietoa kedon kukista. Toisaalta en unohda Jumalaa niin että palvoisin luontoa. Tätä en oppineitten tavoin määrittele liikunnon ja levon alkuaiheeksi, vaan suoraksi ja säännölliseksi viivaksi, tarkoin määrätyksi ja jatkuvaksi suunnaksi, jota myöten Jumalan viisaus on määrännyt luotujen olentojensa elämän kulkemaan, kunkin erikoislaadun mukaan. Auringon luontona on tehdä kierroksensa joka päivä sen vuoksi, että Jumala on sen sille säätänyt, eikä se voi siitä poiketa muutoin kuin sen äänen voimasta, jolta se ensiksi sai liikuntonsa.

Tätä luonnon kulkua Jumala vain harvoin muuttaa tai keskeyttää. Hän on, kuten erinomainen taiteilija, niin suunnitellut työnsä, että juuri tuon teoksensa avulla, tarvitsematta mitään uutta luoda, voi toimeenpanna salatuimmatkin aikomuksensa. Niinpä hän sulostuttaa järviä metsillä, säilyttää arkissa luotujansa, vaikka hänen suunsa henkäys olisi riittänyt yhtä helposti ne uudelleen luomaan. Sillä Jumala on kuin taitava mittausopin tutkija, joka voisi helpommin ja yhdellä ainoalla harppinsa vedolla jakaa suoran viivan, ja joka kuitenkin mieluummin tekee sen ympyrän avulla tai monimutkaisemmalla tavalla, taiteensa sääntöjen ja ennakolta määrättyjen perusteitten mukaan.

Tästä säännöstänsä hän kuitenkin joskus poikkeaa osoittaakseen maailmalle etuoikeutensa, jottei järkemme ylpeydessään panisi kysymyksenalaiseksi hänen voimaansa ja päättelisi, ettei hän siihen kykene. Siten nimitän luonnon ilmiöitä Jumalan töiksi, sillä luontokin on vain Jumalan käsi ja välikappale. Siis Jumalan töiden omistaminen luonnon toimittamiksi on vain itse tekijän kunnian siirtämistä hänen työaseellensa. Jos näin voimme hyvällä syyllä tehdä, antakaamme silloin vasaramme kohottaa päätänsä ja kerskua rakentaneensa talomme ja ottakoon kynämme itsellensä kunnian kirjoituksemme laatimisesta.

Minusta Jumalan teoissa on yleensä nähtävissä kauneus, ja senvuoksi luomakunnan olioissa ei ole minkäänlaista epämuodostusta olemassa. En ymmärrä, minkä logiikan perusteella nimitämme rupisammakkoa, karhua tai norsua rumaksi. Niillähän on ne muodot ja rakenteet, jotka parhaiten ilmaisevat niiden sisällistä toimintaa, ja ne ovat läpäisseet Jumalan lopullisen tarkastuksen, joka näki, että kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli hyvää ja siis hänen tahtonsa mukaista, ja joka ei muodottomuuksia suosi, vaan on järjestyksen ja kauneuden perustus. Ainoastaan n.s. luonnonoikuissa on epämuotoisuutta, vaikka niissäkin sentään on jonkinlaista kauneutta. Luonto rakentaa näet niin nerokkaasti epäsäännöllisetkin osat, että ne joskus käyvät huomattavammiksi kuin itse päärakennus.

Vielä tarkemmin lausuaksemme, ei ole koskaan ollut mitään rumaa tai rujomuotoista paitsi kaaos, mutta tässäkään (täsmällisesti puhuen) ei ollut mitään epämuotoista, koska sillä ei ollutkaan muotoa. Sitäpaitsi ei se ollut vielä Jumalan äänen hedelmöittävää vaikutusta kuullut. Luonto ei ole taiteen kanssa ristiriidassa enempää kuin taidekaan luonnon kanssa. Sillä molemmat ovat Jumalan kaitselmuksen toimeenpanijoita. Taide on luonnon täydellistymistä. Jos maailma olisi vielä sellainen kuin se oli kuudentena päivänä, olisi vielä olemassa kaaos. Luonto on tehnyt yhden maailman, taide toisen. Lyhyesti sanoen, kaikki asiat ovat taideteoksia, sillä luonto on Jumalan taidetta.

Tämä on hänen kaitselmuksensa yleinen ja avoin tie, jonka taito ja uutteruus ovat suureksi osaksi keksineet. Sen vaikutuksia voimme edeltäpäin määritellä, tarvitsematta siihen oraakkelia. Eikä niiden edeltäpäin ilmoittaminen ole ennustamista, vaan luonnollisten seurausten osoittamista. Mutta on toinenkin tie, täynnä mutkia ja sokkeloita, joista paholaisella ja hengillä ei ole aivan tarkkoja muistiinpanoja. Ja se on hänen kaitselmuksensa erikoisempi ja salatumpi puoli ja johtaa yksilöiden ja erikoisolioiden toimia. Me nimitämme Fortunaksi, onneksi, tätä mutkikasta, kiemurtelevaa viivaa, jonka kaltaisiksi hän säätää viisautensa suunnittelemia tekoja oudommalla ja salatummalla tavalla.

Tätä hänen kaitselmuksensa salaista ja monimutkaista menettelytapaa olen aina ihaillut, enkä voi elämäni vaiheita, minua kohdanneita tapauksia, vaaroista pelastumisiani ja hyviä sattumuksia lukea pelkästään onnen oikuiksi, sitä niistä kiittäen, tai hyvän tähteni suosiosta johtuneiksi. Aabraham olisi voinut ajatella, että oinas oli joutunut pensaikkoon sattumalta; inhimillinen järki olisi voinut sanoa, että pelkkä sattuma johdatti Mooseksen ruokovasussansa faaraon tyttären nähtäväksi. Ja mikä sokkelo onkaan Joosefin historiassa, joka kykenisi käännyttämään stoalaisenkin!

Varmasti on jokaisenkin elämässä erinäisiä häiriöitä, mutkia ja survaisuja, joita aluksi voidaan luulla sattumiksi, mutta jotka lopuksi, tarkoin tutkittuina, osoittautuvat pelkästään Jumalan sormen johtamiksi. Ei ollut mikään sokea sattuma, joka saattoi kirjeen harhaan joutumisella ilmi tunnetun ruutisalaliiton. Minä pidän vuonna 1588 saavutettua voittoa sitä suuremmassa arvossa sen ainoan tapauksen vuoksi, jota vihollisemme sanoivat häpeäksemme ja onnen puolueellisuudeksi, nimittäin myrskyjen ja vastatuulten. Kuningas Filip ei kuitenkaan halventanut meidän kansallisuuttamme sanoessaan lähettäneensä laivastonsa taistelemaan ihmisiä eikä tuulia vastaan. Missä on huomattavana ilmeinen voimien ero kahden eri tekijän välillä, voimme järjen päätelmillä luvata voiton väkevämmälle; jos taas odottamattomia asianhaaroja siihen liittyy ja aavistamattomia tapauksia väliin sattuu, täytyy näiden tulla sellaisen tekijän taholta, jonka ei tarvitse noudattaa järkemme päätelmiä ja jonka käden jälkiä voimme nähdä, niinkuin nähtiin seinälle ilmestyneessä kirjoituksessa, vaikka emme voikaan huomata kädenliikkeen alkuunpanijaa. Pienen Hollannin saavuttamaa vaurautta (kansan, josta Turkin sultaani ylpeästi sanoi: jos he häntä häiritsisivät, niinkuin espanjalaisia, lähettäisi hän miehensä lapioineen ja kuokkineen heittämään sen mereen) en voi kokonaan lukea kansan älykkyyden ja uutteruuden, vaan jumalan armon ansioksi, joka on heidät johtanut sellaiseen onnistuvaan älyyn, samoin kuin hänen kaitselmuksensa tulokseksi, sillä hän antaa suosionsa kullekin maalle edeltä määräämänään aikana.

Eiväthän kaikki voi olla onnellisia samaan aikaan, sillä kun yhden valtion kunnia perustuu toisen häviöön, on niiden suuruus vaihtelevassa kiertokulussa ja niiden täytyy noudattaa sen pyörän heilahduksia, joka ei noudata ihmisälyn määräyksiä, vaan jota liikuttaa Jumalan käsi ja jonka voimasta kaikki kohoaa huippuunsa ja taas laskeutuu alimpaan kohtaansa sen mukaan kuin niiden vaiheet edeltäpäin ovat määrätyt. Sillä ei ihmisten eikä valtioiden, enempää kuin koko maailmankaan elämä noudata sellaista kiertoliikettä, joka yhä avartuu, vaan kulkee kehässä, jossa se noustuaan korkeimmilleen puolipäiväpiirissä laskeutuu pimeäänpäin ja vaipuu vihdoin näköpiirin taakse jälleen.

Senvuoksi tällaisia asioita ei saa sanoa onnen oikuiksi muutoin kuin suhteellisessa merkityksessä ja siten kuin nimitämme luonnon tekoja. Ihmisen järjen tietämättömyydestä tuo nimi onkin syntynyt ja väärin käytettynä päässyt merkitsemään Jumalan kaitselmusta, sillä mikään syy ei voi vaikuttaa satunnaisella ja säännöttömällä tavalla, eikä ole olemassa mitään ilmiötä, joka ei johtuisi maailmankaikkeudessa vallitsevasta eli ylemmästä syystä. Ei ole naurettavaa hurskautta rukoilla ennen pelipöytään istumista, sillä yksinpä arvanheitossa ja mitä epävarmimmissa asioissa on aina määrätty ja edeltäpäin säädetty syiden ja seurausten yhteys. Mehän olemme sokeita eikä onni. Kun meidän silmämme on liian samea nähdäkseen onnen vaikutuksen salaisia syitä, kuvaamme sen hulluudessamme sokeaksi ja sidomme umpeen kaikkivaltiaan kaitselmuksen silmät. En voi hyväksyä tuota kehnoa sananpartta, että vain hupsut ovat onnellisia, enkä sitä julkeata väitettä, että viisas mies on onnen saavuttamattomissa, ja vieläkin vähemmän runoilijain sille antamia häväistysnimiä, kuten portto, parittaja. Tunnustettava on, että erikoisesti lahjakkaiden ihmisten tavallinen kohtalo on olla vailla onnen lahjoja, mutta sehän ei millään tavoin murehduta viisaampia ihmisiä, jotka täydellisesti ymmärtävät siinä ilmenevän oikeudenmukaisuuden. Sillä kun he ovat saaneet ylevämpiä rikkauksia, katselevat he kylmäkiskoisemmin noita onnekkuuden arkipäiväisiä lahjoja.

Kerrassaan väärää mielitekoa on toivotella lisiä kaikkivaltiaan armolahjoihin, tyytymättömänä hengenlahjoihin ja himoten ruumiillisia etuja tai onnettaren antimia. Ja harhaoppiakin pahempi erehdys on ihailla noita onnellisuuden täydentäviä ja toisarvoisia asianhaaroja ja sensijaan vähäksyä niitä täydellisiä ja oleellisia onnellisuuden ehtoja, joissa voimme saavuttaa jotakin luojamme kaltaisuutta. Viisaammille toiveille on jo tyydytystä siinä, että on oikeutettu onnen antimiin, vaikkakaan ei niitä saa: täyttäköön kaitselmus hupsujen tarpeet. Se ei suinkaan osoita Jumalan puolueellisuutta, vaan tasapuolisuutta: hän kohtelee meitä niinkuin luonnolliset vanhempamme — ne, jotka ovat ruumiinsa ja sielunsa puolesta kykeneviä, hän jättää oman onnensa nojaan; heikkolahjaisemmille hän taas antaa suuremman osan ja jakaa siitä, mitä toisella on liikaa, täyttääkseen sillä toisen puutetta.

Emme esimerkiksi ole oikeutettuja moittimaan luontoa, että se muka jättää meidät alastomiksi, eikä meidän sovi kadehtia toisten luotujen sarvia, kavioita, nahkapeitettä ja turkkia, koska meillä on järki, jonka avulla voimme hankkia tuon kaiken.

Ei kannata tuhlata niin monia todisteluja kumotaksemme ymmärtäväistä tähdistäennustamista, sillä jos siinä on jotakin perää, ei se loukkaa Jumalaa. Jos se seikka, että satumme syntymään Merkuriuksen merkeissä, tuottaa meille älykkyyden taipumuksia ja Jupiterin merkeissä rikkauden lahjoja, ei minulla ole velvollisuutta silti niiden eteen polvistua, vaan sensijaan kunnioittaa sitä armollista kättä, joka on järjestänyt minun vähäpätöisen ja satunnaisen syntymiseni sellaisten siunausta tuottavien olojen ajaksi. Ne, jotka luulevat Onnen järjestävän kaikkia asioita, eivät silti olisi erehtyneet, jolleivät olisi siihen pysähtyneet. Roomalaiset, jotka rakensivat temppelin onnen jumalattarelle, antoivat sillä, jos kohta sokealla tavalla, jonkinlaisen tunnustuksen Jumalalle. Sillä järkevämmin ajatellessa, kaikki asiat alkavat ja päättyvät Kaikkivaltiaassa. On olemassa lyhyempikin tie taivaaseen kuin Homeroksen ketju; yksinkertainen päätelmä voi yhdistää taivaan ja maan, ja vähemmällä vaivalla kuin monijaksoisella johtopäätöksellä voi tunnustaa kaikki asiat Jumalan alkuunpanemiksi. Sillä vaikka nimitämmekin ilmiöitä niiden lähimpien ja ilmeisimpien syiden mukaan, on Jumala kuitenkin kaiken olevaisuuden todellinen ja välttämätön syy. Hänen toimintansa, vaikka se onkin yleistä, jakautuu kuitenkin jokaisen eri olion erikoiseksi toiminnaksi, ja hän on se henki, jonka varassa jokainen olio ei ainoastaan ole olemassa, vaan myöskin suorittaa tehtävänsä.

Väärä selitys ja nurinkurinen käsitys näistä toisasteisista syistä eli Jumalan näkyväisistä käsistä on monesta hurskaasta tehnyt jumalankieltäjän. He ovat unohtaneet uskon vakavat varoitukset ja totelleet intohimojen ja järjen viekoituksia. Senvuoksi olen aina koettanut sovittaa tunteen ja uskon ynnä järjen välisiä taisteluita ja ankaria ristiriitoja, sillä sielussamme on jonkinlainen triumviraatti eli kolmen kilpailevan voiman hallitus, joka häiritsee tämän yhteiskuntamme rauhaa eikä suinkaan vähemmän kuin tuo toinen kolmivalta aikoinaan Roomaa.

Samoin kuin järki ja usko ovat ristiriidassa, samoin myös intohimo ja järki. Samoin kuin uskon esitykset tuntuvat järjen mielestä takaperoisilta, samoin järjenkin päätelmät ovat intohimon kannalta mahdottomia, ja sekä usko että intohimo ovat järjen mielestä hulluja. Kuitenkin voitaisiin maltillisesti ja rauhallisesti arvostellessa niin järjestää näiden suhde, että kaikki kolme saavat hallita eikä siitä sittenkään tule useampia kuin yksi kuningaskunta, jossa kukin käyttää hallitusvaltaansa ja etuoikeuksiansa oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa, mikäli olot kulloinkin myöntävät.

Samoin kuin filosofiassa, on jumaluusopissakin sitkeitä epäilyksiä ja kapinallisia vastaväitteitä, joihin kohtalokas tietomme liiankin läheisesti tutustuttaa meidät. Niistä ei kukaan ihminen ole enemmän tietänyt kuin minä itse. Tunnustan voittaneeni ne enemmän polvistuen kuin asettuen taisteluasentoon niitä vastaan. Sillä meidän ei ole ainoastaan taisteltava epäilyksiä vastaan, vaan täytyy myöskin väitellä paholaisen kanssa. Tuon viekkaan hengen katala tapa on ottaa tutkimuksiemme esineestä jokin viittaus, joka johtaa epäuskoon, ja osoittamalla jonkin asian luonnollisuutta saattaa meidät epäilemään ihmeen mahdollisuutta toisessa. Niinpä, kun olin tutustunut Paracelsuksen Archidoxis-teokseen ja lukenut olioiden salaisesta yhteydestä, tahtoi se järkyttää uskoani vaskikäärmeen ihmeeseen ja saada minut luulemaan, että tuo kuva vaikutti salaperäisen yhteyden avulla ja oli sellaisena vain egyptiläinen temppu, jolla voitiin parantaa tauteja ilman ihmettäkin.

Ja samoin, kun olin saanut nähdä muutamia kokeita maapihkan ominaisuuksista ja lukea vielä enemmän naftasta, se kuiskasi, että alttarin tuli saattoi olla aivan luonnollinen, ja kehoitti minua olemaan uskomatta Eliaan ihmetyötä, kun hän laittoi alttarin ympärille syvennyksen, täyttäen sen vedellä, sillä tuo palava aine mielellään väistää vettä, ja palaa vastustajansa syleilyssäkin. Ja samaten se koetti saada minua uskomaan, että Sodoman hukkuminen tuleen saattoi olla luonnollista — että Gomorran tulen aiheutti Kuolleen meren jo silloin ilmennyt asfalttipitoisuus.

Tiedän, että mannaa kootaan nykyään runsaasti Kalabriassa, ja Josefus kertoo, että hänen aikanaan sitä oli yhtä runsaasti Arabiassa. Senpävuoksi paholainen saattoi minulta kysyä, mikä siinä oli ihmettä Mooseksen aikana? Israelilaiset näkivät hänen aikanaan vain sen, mitä noiden maiden alkuasukkaat näkevät meidän aikanamme. Sillä tavoin paholainen pelasi shakkia minun kanssani ja luovuttaen talonpojan luuli voittavansa minulta kuningattaren, käyttäen hyväkseen rehellisiä pyrkimyksiäni. Sillä aikaa kun minä rakentelin järkeni rakennusta, koetti se järkyttää uskoni perustuksia.

Kumminkaan ei tällaisilla eikä muillakaan yrityksillä ollut sitä menestystä minuun nähden, että ne olisivat minua vähääkään taivuttaneet uskottomuuteen tai jumalankieltämisen toivottomiin väitteisiin. Muuten olen näinä monina vuosina ollut sitä mieltä, ettei näitä ole koskaan esitettykään. Ne, jotka ovat väittäneet uskonnon olevan ihmisen erotuksena eläimestä, ovat ehkä puhuneet ja kehittäneet periaatetta, joka on yhtä opettavainen kuin toinenkin. Epikuroksen tunnettu oppi, joka kieltää Jumalan kaitselmuksen, ei ollut ateismia, vaan suurenmoinen ja ylevä käsitys Jumalan majesteetista, jota hän piti niin ylhäisenä, ettei se välittänyt näin alhaisten luotujen vähäpätöisistä toimista. Stoalaisten opettama välttämättömyyden laki ei ole muuta kuin Jumalan tahdon järkähtämättömyys. Ne, jotka ovat tähän asti kieltäneet Pyhän hengen jumaluuden, ovat saaneet vain vääräuskoisina tuomionsa, mutta ne, jotka nykyään kieltävät Vapahtajamme (vaikka ovat enemmän kuin vääräuskoisia), eivät sittenkään ole edes ateisteja, sillä vaikka he kieltävät kolminaisuuden kaksi persoonaa, tunnustavat he kuitenkin niinkuin mekin, että on vain yksi Jumala.

Se kelvoton mies ja paholaisen sihteeri, joka laati kunnottoman kirjoituksensa Kolmesta petturista, ja joka tosin oli vailla kaikkea uskontoa eikä ollut juutalainen, ei turkkilainen eikä kristittykään, ei sittenkään ollut varsinainen ateisti. Myönnän, että jokaisella valtiolla on oma Machiavellinsa ja joka aikakaudella Lukianoksensa, joista tavallisten ihmisten ei ole hyvä mitään tietää, mutta ei kehittyneempienkään pitäisi liian äkkiä tuomiotansa langettaa. Ne ovat saatanan kaunopuheisuuden edustajia ja voivat helposti johtaa harhaan heikon ja ennakkoluuloisen uskovaisen.

Tunnustan tutkineeni niitä kaikkia enkä voinut löytää niistä mitään, mikä olisi heikontanut uskoani. Kuitenkin on ihmisiä, joita tuulen henkäyskin horjuttaa tässä kohden. Muistan erään lääketieteen tohtorin Italiasta, joka ei voinut täysin uskoa sielun kuolemattomuutta senvuoksi, että Galenus sitä epäili. Ja Ranskassa tutustuin erääseen toiseen mieheen, jumaluusoppineeseen ja muuten etevään, joka samassa kohdassa, oli niin takertunut kolmeen Senecan riviin, etteivät kaikki meidän vasta-annoksemme, jotka otimme sekä raamatusta että filosofiasta, voineet hänen erehdyksensä myrkytystä poistaa.

On olemassa sellaisia henkilöitä, jotka voivat uskoa merimiesjuttuja, mutta epäilevät Paavalin todistuksia, ja niinikään summakaupassa hyväksyvät Aelianuksen tai Pliniuksen tarinoita, jotavastoin raamatun kertomuksissa herättävät kysymyksiä ja esittävät vastaväitteitä, ollen uskomatta enempää kuin mitä pitävät tavallisten ihmisten kirjoitusten veroisena.

Tunnustan kyllä, että raamatun kertomuksissa on sellaisia, jotka käyvät runoniekkaan tarinoitten edelle ja oikullisesta lukijasta tuntuvat samantapaisilta kuin Gargantua tai Bevis. Etsittäköönpä kaikki menneen ajan tarinat samoin kuin nykyajankin merkilliset mielikuvitusjutut, ja vaikea on sittenkään löytää yhtään, joka kelpaisi Simsonin aseenkantajaksi. Ja kuitenkin tämä kertomus on hyvin mahdollinen, jos otamme huomioon Jumalan avun tai vaikkapa edes Kaikkivaltiaan pikkusormen kosketuksen.

Onhan mahdotonta, ettei joko ihmisten keskusteluissa tai Jumalan erehtymättömässä äänessä ilmestyisi heikon käsityskykymme kannalta epäjohdonmukaisuuksia, ristiriitoja ja säännöttömyyksiä. Voisinpa itsekin esittää tuollaisen luettelon epäilyksiä, joita ei ole vielä milloinkaan ajateltu eikä tietääkseni pohdittaviksi otettu, ja joita ei voi ensikuulemalta ratkaista. Eivätkä ne ole haaveellisia ja tuulesta temmattuja kysymyksiä ja vastaväitteitä, sillä minä en voi myöntää jumalallisissa asioissa olevan mitään vähäpätöistä.

Voin lukea kertomusta kyyhkysestä, joka lähetettiin arkista eikä enää palannut, silti kysymättä, kuinka se löysi kumppaninsa, joka jätettiin arkkiin; samoin kertomusta Latsaruksesta, joka herätettiin kuolleista, tahtomatta urkkia, missä hänen sielunsa sillä aikaa oleskeli. Enkä liioin kysele, saiko hänen perillisensä laillisesti pitää sen omaisuuden, jonka hänen kuolemansa sille toimitti, ja menettikö hän itse, vaikka palautettiinkin elämään, kaiken oikeutensa entiseen omaisuuteensa.

En kiistele siitä, oliko Eeva otettu Aadamin vasemmasta kyljestä, sillä en ole vieläkään varma, mikä on ihmisen oikea puoli ja onko mitään sellaista eroitusta luonnossa. Uskon, että hänet sommiteltiin Aadamin kylkiluusta, mutta en välitä kysymyksestä, kellä ylösnousemuksessa on tuo sama kylkiluu. Samoin jätän kysymyksen siitä, oliko Aadam kaksineuvoinen kuten rabbiinit väittävät tekstin kirjaimen mukaan, sillä minusta on järjenvastaista, että olisi olemassa kaksineuvoisia, ennenkuin oli nainen, eli kahden sukupuolen yhtymä, ennenkuin tuo toinen oli luotukaan. Ja aivan samanarvoinen on kysymys, luotiinko maailma syksyllä, kesällä vai keväällä, koska se luotiin kaikkien niiden kestäessä. Sillä millä kohtaa taivasta aurinko milloinkin onkaan, ovat nuo neljä vuodenaikaa todellakin aina olemassa. Tuon valonlähteemme luonnon mukaista on eroittaa vuoden eri ajat toisistaan, mutta nehän ovat yhtaikaa olemassa eri osissa maapalloa ja vuorotellen sen joka osassa.

On olemassa joukko jonninjoutavia kysymyksiä, ei ainoastaan filosofiassa, vaan myös jumaluusopissa, joita itseänsä kykeneviksi kuvittelevat miehet esittävät ja käsittelevät, mutta jotka eivät suinkaan ansaitse joutohetkiemme huomiota, saatikka vakavaa tutkimista. Ne ovat asioita, jotka soveltuvat vain Pantagruelin kirjastoon tai sidottaviksi Tartaretuksen kirjaan De modo cacandi.

Nämä saivartelut eivät kuulu niille, jotka tutkivat näin vakavaa salaperäisyyttä. Sitten on toisia, joita yleisemmin kysellään ja otetaan tarkastettaviksi, mutta joiden todenperäisyys on minun nähdäkseni helppo ja mahdollinen.

On naurettavaa siirtää tai hukuttaa Noakin yltyleinen vedenpaisumus Deukalionin erikoiseen tulvaan. Se, että kerran oli vedenpaisumus, ei näytä minusta niin suurelta ihmeeltä kuin se, että ei alinomaa ole. Kuinka kaikenlaiset eläimet, eikä ainoastaan ne itse, vaan niille tarvittavat ruokavaratkin voitiin sovittaa yhteen ainoaan arkkiin ja kolmensadan kuutiokyynärän tilaan, se on oikealla tavalla tutkivalle järjelle näyttäytyvä hyvinkin toimeensaatavaksi.

On olemassa eräs toinen salaperäinen asia, josta ei kerrota raamatussa ja joka on vaikeampi ymmärtää ja on saanut kirkkoisän turvautumaan ihmeeseen. Ja se on tällainen: Kuinka maailman eri osat ja toisistaan erilliset saaret saivat ensin ihmisasutuksensa, vieläpä joutuivat tiikerien, pantterien ja karhujen asumapaikoiksi? Onhan hyvin kummallista, että Amerikassa oli runsaasti peto- ja vahingollisia eläimiä eikä kuitenkaan tuota niin tarpeellista eläintä: hevosta. Mitä tietä myöten nuo, ei ainoastaan linnut, vaan vaaralliset ja inhottavat pedot, pääsivät sinne ja kuinka siellä oli eläimiä, joita ei ole tässä kolmen mantereen muodostamassa vanhassa maailmassa, senhän kaiken täytyy olla hyvin kummallista meistä, jotka oletamme vain yhden arkin olleen olemassa ja eläinten levinneen Araratin vuorelta alkaen edemmäksi. Ne taas, jotka tästä päästäkseen tahtovat väittää vedenpaisumuksen olleen vain paikallisen, siirtyvät sellaiseen perusteeseen, jota ei voi millään tavoin hyväksyä. Enkä sitä ole hyväksymättä ainoastaan pyhän raamatun päinvastaisen ilmoituksen johdosta, vaan oman järkenikin perustuksella, sillä minä pidän luultavana, että maailma oli yhtä kansoitettu Noakin aikana kuin nykyään. Ja minun mielestäni oli 1500 vuotta yhtä riittävä aika maailman kansoittamiseen kuin 4000 vuotta siitä lähtien on ollut meille.

On toisiakin väitteitä ja yleisiä päätelmiä, jotka ovat raamatusta johdetut ja joihin yleisesti uskotaan kuten raamatun sanaan, mutta joille silti en milloinkaan kavaltaisi järkeni vapautta. Minusta on yleisesti hyväksytty se väitös, että Metusalem eli kauimmin Aadamin lapsista. Kuitenkaan ei kukaan kykene sitä todistamaan, kun taas minä voin tekstistä päättäen osoittaa, että asian laita saattoi olla toisinkin. Eikä raamatusta saa aivan täyttä varmuutta siitä, että Juudas hirtti itsensä, vaikka se yhdessä kohdassa näyttääkin niin kertovan ja erään epämääräisen sanan vuoksi on aiheuttanut sentapaisen käännöksen, mutta sitten toisessa paikassa raamattu selvemmillä sanoilla tekee sen epätodenmukaiseksi ja näyttää kumoavan. Yleisesti uskotaan ja pidetään varmana, että esi-isämme vedenpaisumuksen jälkeen rakensivat Baabelin tornin suojellakseen itseään toiselta vedenpaisumukselta. Kuitenkin on raamatussa ilmoitettu heillä olleen toisenkin aikomuksen. Sitäpaitsi se on epätodenmukaista tornin paikasta päättäen, joka näet oli Shinearin tasangolla. Nämä eivät ole uskonasioita, ja senvuoksi saa niistä vapaasti keskustella.

Sitten on vielä toisia, vieläpä tekstistä itsestään helposti johtuvia asioita, joissa (suotakoon anteeksi) en huomaa johdonmukaisuutta. Roomalaiskatolinen kirkko päättelee hyvässä uskossa, että on olemassa suojelusenkeleitä, ja johtaa tämän mielipiteen Pietarin saamasta vastauksesta, kun hän koputti eräälle ovelle: »Ei se ole hän, vaan hänen enkelinsä.» Tämähän oli (saattaisi joku sanoa) hänen lähettinsä tai joku hänen luotaan tullut, sillä sitähän alkuperäinen sana merkitsee ja sitä myös epäilevä ystäväpiiri saattoi tarkoittaa. Esitin kerran tämänlaisen selityksen nuorelle jumaluusoppilaalle, jonka oli tehtävä selkoa tästä kysymyksestä. Muistan, että hänen fransiskaanilainen vastaväittäjänsä ei enää siihen vastannut, vaan sanoi ainoastaan, että se oli uusi eikä suinkaan luotettava selitys.

Nämä ovat vain ihmisten päätelmiä ja heikkoja mielijohteita Jumalan sanasta, sillä sellaisena pidän pyhää raamattua. Kuitenkin, jos se olisi ihmistyötä, en voisi sanoa muuta kuin että se on erikoisin ja etevin teos mikä luomisesta asti on aikaan saatu. Jos olisin pakana, en olisi sitä lukematta. Enkä voi olla yhtymättä Ptolemaioksen mielipiteeseen, ettei hän pitänyt kirjastoansa täydellisenä ilman sitä. Turkkilaisten koraani (puhun vapaana ennakkoluuloista) on huonosti koottu teos, sisältäen joutavia ja naurettavia filosofisia erehdyksiä, joille ei edes kannata nauraa ja joita puolustetaan ilmeisillä viisasteluilla, käyttäen hyväkseen tietämättömyyttä, halveksien yleisesti pätevää tietoa ja karkoittaen kaiken opetuksen. Jälkimäinen uskonto on hankkinut jalansijaa vain aseilla ja väkivallalla; edellinen sensijaan on itsestänsä levinnyt yli koko maan piirin.

On sangen huomattavaa, mitä Philo ensiksi pani merkille, että Mooseksen laki pysyi voimassa 2000 vuotta ilman vähintäkään muutosta, jotavastoin näemme muiden valtioitten lakien muuttuvan olojen mukaan. Vieläpä semmoisetkin, jotka ovat väittäneet olevansa jostakin jumalasta kotoisin, ovat hävinneet jättämättä jälkeä tai muistoa. Uskon, että paitsi Zoroasteria on useita kirjoittajia ennen Moosesta kohdannut ajan yleinen kohtalo. Ihmisten kätten teoilla on ikänsä kuten tekijöilläkin; vaikka ne saattavatkin jäädä elämään tekijöittensä jälkeen, kestävät ne kuitenkin vain määrätyn aikansa. Mooseksen laki vain on liian kova ajan hampaalle eikä voi hävitä muuten kuin siinä yleisessä tulipalossa, jossa kaikki tuhaksi muuttuu.

Olen kuullut jonkun syvästi huoaten valittavan Ciceron hävinneitä rivejä ja toisten yhtä katkerasti ruikuttavan Aleksandrian kirjaston paloa. Omasta puolestani luulen maailmassa olevan sellaisia liian paljon ja voisin aivan tyynesti katsella Vatikaanin paloa ja tuhkaa, jos vain voisin, kuten moni muukin, toivoa saavani takaisin Salomonin kirjoittamat hävinneet lehdet. En tahtoisi olla vailla Eenokin pilareita, vaikka niillä olisi monta lähempääkin tekijää kuin Josefus ja vaikkei niissä olisi mitään tarunomaista.

Muutamat ihmiset ovat kirjoittaneet enemmän kuin toiset ovat puhuneet. Niinpä Pineda mainitsee useampia kirjoittajia yhdessä ainoassa teoksessa kuin mitä koko maailmassa tarvittaisiin. Kolmesta suuresta Saksassa tehdystä keksinnöstä on kahdella hankaluutensakin, ja kysymyksenalaista on, eivätkö niiden haitat ole suuremmat kuin hyöty ja mukavuus.

Ei ole vain pelkkää minun alakuloista mietiskelyäni, vaan paremmatkin päät ovat toivoneet, että saataisiin aikaan yleinen kokous, ei sovittamaan yhteen uskonnon sovittamattomia erilaisuuksia, vaan kaiken tiedon ja opin avuksi ja hyödyksi palauttamaan sen siihen, missä se alunpitäin oli, nimittäin muutamiin harvoihin ja kunnollisiin teoksiin, ja samalla tuomittaisiin poltettaviksi nuo miljoonat kaikennäköiset kyhäykset, jotka ovat syntyneet vain häiritsemään ja harhaan johtamaan heikompia oppineiden joukossa ja ylläpitämään kirjanpainajien ammattisalaisuuksia.

Minun täytyy ihmetellä, että samarialaiset poikkeuksena kykenivät rajoittamaan uskontonsa viiteen Mooseksen kirjaan. Minua hävettää juutalaisten rabbiinien selitykset Vanhasta testamentista, samoin kuin heidän jyrkkä vastahakoisuutensa Uutta testamenttia kohtaan. Ja todellakin on enemmän kuin ihmeteltävää, kuinka tuo halveksittava ja turmeltunut Jaakobin suku, joka kerran oli niin halukas taipumaan pakanalliseen taikauskoon ja niin helposti tarttui naapuriensa epäjumaliin, nyt niin itsepäisesti ja taipumattomalla uskolla kiintyy omaan oppiinsa ja odottaa mahdottomia ihan kirkon silmäin alla pysyen jäykkänä, niin ettei ole toivoakaan heidän käännyttämisestään. Se on tullut heissä paheeksi, vaikka se olisi hyvä meissä. Sillä se, mikä pahassa asiassa on itsepintaisuutta, on hyvässä asiassa vain lujuutta. Ja tässä kohdassa minun täytyy moittia omia uskolaisiani, sillä ei ole mitään uskoa niin häilyvää, epävakaista, kuin kristittyjen; eikä ketään, joka niin usein muuttaisi mielipiteitään ja siirtyisi, ei vain kristinuskon muihin muotoihin ja lahkoihin, vaan vieläpä aivan luonnottomiin ja tavattomiin juutalaisten ja muhamettilaisten käsityksiin. Niinpä moni saattaa tyytyä siirtymään Vapahtajan nimestä pelkkään profeetan nimeen ja vanhasta uskosta, että hän on tullut, siirtyi uuteen odotukseen, että hän vasta tulee.

Kristuksen lupaus on, että hän kokoaa meidät kaikki yhteen laumaan, mutta miten ja milloin tämä yhdistäminen tapahtuu, on yhtä peitettyä minulta kuin viimeinen päivä. Neljästä uskonnonhaarasta meillä on niukka osa. Tunnustan, että olemme saaneet eräitä lisiä, mutta ne ovat kuitenkin pieniä verrattuina vastustajien saamiin voittoihin. Ja edellisetkin on saatu vain kapinallisten pakanain taholta, joiden jumalattomuus on kielteistä laatua, he kun kieltävät Kristuksen siitä syystä, etteivät koskaan ole hänestä kuulleet. Mutta juutalaisten uskonto on nimenomaan kristinuskon vastaista, ja muhamettilaisuus on kummankin vastustaja. Sillä turkkilaista, ainakin nykyisessä mahtiasemassaan, on aivan toivotonta koettaa käännyttää. Jos se valtakunta hajoaa, saattaisi olla jotakin toivoa, vaikka sekin on hyvin epätodennäköistä.

Juutalaiset ovat uppiniskaisia kaikissa vaiheissaan. Tuhannenviidensadan vuoden vaino on heitä vain vahvistanut erehdyksissään. He ovat jo kärsineet kaikkea, mitä voidaan yrittää heitä vastaan, kärsineet huonon asian vuoksi, kunnes vihamiehensä ovatkin heidät ihan kironneet.

Vainoaminen on epäsuora ja kelvoton uskonnon levittämisen tapa. Sitä ovat kiihkoiset hurskaat onnettomuudeksi kyllä harjoittaneet eikä ainoastaan oikean uskonnon vahvistamiseksi, vaan myös tukeakseen vääriä harhaoppeja ja eriskummaisia mielipiteitä. Se oli uskomme ensimmäinen kulmakivi ja perustus. Kukaan ei voi paremmalla oikeudella kerskata vainoista ja pitää kunnianaan lukuisampien marttyyrien rohkeutta. Sillä puhuaksemme suoraan, he ovat todellisia ja melkein ainoita urhoollisuuden esimerkkejä. Ne esimerkit, joita saadaan taistelukentiltä tai otetaan sotilaselämän toimista, eivät useinkaan ole oikeastaan urhoollisuuden, vaan pikemmin uhkarohkeuden ilmauksia, jota parhaimmissakin tapauksissa voidaan pitää sekarotuisena urheutena.

Jos tarkoin tutkimme niitä seikkoja ja vaatimuksia, joita Aristoteles esittää oikeasta ja täydellisestä miehuudesta, tapaamme sitä hänen kannaltaan vain nimeksi hänen hallitsijassansa Aleksanterissa ja yhtä vähän roomalaisessa kuuluisuudessa, Julius Caesarissa. Ja jos joku on tuollaisella helpolla ja toimeliaalla tavalla saanut jotakin niin jaloa aikaan, että on ansainnut tuon nimen, ovat kuitenkin marttyyrit heidät voittaneet kärsimyksissä ja paljon kauheammissa asioissa, ollen paljon sankarillisempina oikeutetut vaatimaan itselleen tuota kunniakasta arvonimeä. Ei ole minkä hyvänsä rehellisen uskovaisen voimissa päästä niin pitkälle ja kulkea taivaaseen liekkien kautta. Ei jokaisella ole uskoa niin täydessä mitassa eikä niin rohkeata ja päättävää mieltä, että voisi kestää näin kauheita kidutuksia ja tuskia, vaikkapa hän rauhallisemmalla tavalla todellisesti kunnioittaa Vapahtajaansa ja vaikka hänellä epäilemättä on usko, joka kelpaa Jumalan edessä.

Samoin kuin ei kaikkia, jotka kuolevat sodassa, voi sanoa sotamiehiksi, samoin en myöskään oikeudenmukaisesti voi niitä, jotka kärsivät uskon tähden, sanoa marttyyreiksi. Konstanzin kokous tuomitsi Johan Hussin kerettiläisenä; hänen omien kannattajiensa kesken nimitetään häntä marttyyriksi. Se, joka sanoo, ettei Huss ollut toista enempää kuin toistakaan, loukkaa sillä arvatenkin kummankin jumalaa. On varmasti monta, jotka maan päällä ovat julistetut pyhimyksiksi, mutta eivät silti ikinä tule olemaan pyhiä taivaassa. Ja samoin on eräiden laita, joiden nimet ovat historiassa ja marttyyrien luetteloissa, mutta jotka eivät Jumalan silmissä ole niin hyviä marttyyreita kuin viisas pakana Sokrates, jonka kuolemaan oli syynä niin perustava uskonnon käsitys kuin Jumalan ykseys. Minä olen usein säälinyt sitä onnetonta piispaa, joka kärsi antipodien vuoksi, enkä kuitenkaan voi muuta kuin moittia häntä sellaisesta hulluudesta, että hän pani henkensä alttiiksi niin mitättömän asian vuoksi, samoin kuin moitin niiden tietämättömyyttä ja hupsuutta, jotka tuomitsivat hänet.

Uskonpa, että omatuntoni ei minua syytä valehtelijaksi, jos sanon, ettei ole monta elävää ihmistä, jotka ylevästi pelkäävät kuolemaa vähemmän kuin minä itse. Ja kuitenkin, sen siveellisen velvollisuuden vuoksi, joka minulla on Jumalan käskyä kohtaan, ja luonnollisen harrastuksen johdosta, jolla pyrin säilyttämään olentoani ja henkeäni, en tahtoisi tuhoutua jonkin ulkonaisen menon, poliittisen mielipiteen tai joutavan asian tähden. Sitäpaitsi ei uskoni ole niin vääjäämätön, ettei se taipuisi tuollaisten syiden edessä ja suostuisi asioissa, jotka eivät kuitenkaan ole julkijumalattomuutta.

Senpä vuoksi on sekä maallisissa että uskonnollisissa asioissa viisaus oikea hapatus ja hiiva. Ilman sitä on poltettavaksi antautuminen selvää murhaamista ja (pelkään) ainoastaan siirtymistä tulen kautta toiseen tuleen.

En voi todistaa enkä liioin jyrkästi kieltää, että ihmeet ovat loppuneet, saatikka määritellä niiden loppumisen aikaa ja hetkeäkään. Raamatusta näkee selvästi, että niitä tehtiin Kristuksen jälkeenkin, emmekä voi kieltää, että niitä jatkui apostolien ajankin perästä. Lisäksi ne uudelleen esiintyivät kansojen kääntymisessäkin monia vuosia myöhemmin, jollemme ala epäillä niitä kirjoittajia, joiden todistuksia emme kumoa silloin kun ne käyvät yhteen omien mielipiteittemme kanssa. Siksi voi niissäkin kertomuksissa olla jotakin perää, joita jesuiitat kertovat ihmeteoistansa Intiassa. Soisinpa, että ne olisivat tosia tai että niistä saataisiin muittenkin todistuksia kuin heidän omasta kynästään heruneita. Helpostihan saattavat uskoa noita ulkomailla tapahtuneita ihmeitä juuri ne, jotka päivittäin näkevät suurempia ihmeitä kotonaan, nimittäin ehtoollisen näkyväisten ainesten muuttumisen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sillä veden muuttaminen viiniksi, jonka Jeesus toimitti Kaanaassa, tai kivien muuttaminen leiviksi, jota saatana vaati häneltä erämaassa, ansaitsevat tuskin tähän verrattuna ihmeteon nimeä. Tosin ei ole, puhuaksemme totuudenmukaisesti, yksikään ihme toistansa suurempi, sillä ne ovat kaikki Jumalan käden erikoisia ilmiöitä, hänelle kun kaikki on yhtä helppoa: yhtä helppoa luoda maailma kuin jokin yksityinen luontokappale.

Sillä onhan sekin ihme, että aikaansaa jonkin ilmiön, ei ainoastaan vastoin luontoa tai sen yli, vaan myös ennen luontoa. Ja luonnon luominen on yhtä suuri ihme kuin tehdä luonnonvastaista tai siitä riippumatonta. Määrittelemme liian ahtaasti Jumalan voimaa, jos rajoitamme sitä omien kykyjemme mukaan. Minun mielestäni Jumala voi tehdä kaikkea, enkä siis voi ymmärtää, kuinka hän töissänsä toimittaisi mitään ristiriitaista, mitä en silti uskalla kieltää. En voi ymmärtää, miksi Jumalan enkeli olisi haastanut Esraa palauttamaan mennyttä aikaa, jos se kerran ei ollut itse Jumalankaan vallassa, — että Jumala olisi määrännyt kuolevaisen suorittamaan, mitä hän itse ei voi toimeenpanna. En tahdo sanoa, ettei Jumala voi, mutta hän ei tahdo toimittaa monta asiaa, joita väitämme hänelle mahdottomiksi. Tämä on mielestäni toki säädyllisimmin sanottu, mutta siinä en silti väitä olevan mitään ristiriitaista, sillä tarkoin puhuen Jumalan voima on sama kuin hänen tahtonsakin, ja ne molemmat, kuten kaikki muukin, muodostavat vain yhden Jumalan.

Uskon senvuoksi, että ihmeitä on ollut, enkä kiellä, että nykyisetkin ihmiset vielä voivat niitä tehdä. Mutta minulla ei ole mitään luottamusta niihin, jotka luetaan kuolleitten tekemiksi. Ja se on minut aina saanut epäilemään pyhäinjäännösten tehoa, tutkimaan niiden luita ynnä tarkastelemaan pyhimyksien pukujen ja kaikenlaisten esineitten, vieläpä Kristuksen itsensäkin muka omistamien esineiden alkuperää. En voi ymmärtää, kuinka risti, jonka Pyhä Helena löysi ja jolla Kristus itse kuoli, kykenisi ketään henkiin herättämään. En usko lainkaan Konstantinuksen välttyneen putoamasta ratsunsa selästä tai karttaneen vihamiestensä kepposia siitä syystä, että hänellä ohjaksissaan oli niitä nauloja, joilla Vapahtajan kädet oli ristiin naulittu. Minusta on hurskaiden valheiden joukkoon kuuluvaa eikä paljoakaan parempaa kuin pyhitetyt miekat ja ruusut, että Baldwin, Jerusalemin kuningas, lähetti genualaisille palkaksi heidän avustaan sodassa Johannes Kastajan tuhkaa. Ne, joiden mielestä pyhimysten sielun pyhyys jättää heidän ruumiiseensa jonkin pyhän vaikutteen ja ominaisuuden, pitävät ihmeitä luonnollisina eivätkä suinkaan lievennä epäilystä.

Yksi syy, jonka vuoksi niin vähän kunnioitan pyhäinjäännöksiä, on luullakseni se, että yleensä niin vähän ja epäillen välitän muinaisjäännöksistä. Sillä se, mitä todella ihailen, on parempaa kuin muinaisuus, nimittäin iäisyys, ja se on Jumala itse. Ja vaikka häntä ehkä nimitetään päiviltä vanhimmaksi, ei häntä kuitenkaan voi nimittää muinaiseksi, sillä hän oli, ennenkuin maailma oli, ja on jäävä sen jälkeen, eikä kuitenkaan ole vanhempi kuin se, sillä hänen vuosissaan ei ole mitään asteikkoa. Hänen aikansa on ikuisuutta, joka on paljon enemmän kunnioitettavaa kuin muinaisuus.

Mutta ennen kaikkea ihmettelen, kuinka niin monen viisaan huomio on sivuuttanut erään suuren ja kieltämättömän ihmeen, nimittäin oraakkelien loppumisen. Kuinka heidän järkensä oli seisauksissa, kun tyytyivät sellaiseen etsittyyn ja naurettavaan selitykseen kuin Plutarkoksen antamaan! Juutalaiset, jotka voivat uskoa Joosuan aikuiseen yliluonnolliseen auringon seisahdukseen, julkeavat kuitenkin kieltää auringon pimenemisen, jonka jokainen pakanakin myönsi tapahtuneen Vapahtajan kuolinhetkellä. Sitäpaitsi se on kaiken epäilyksen yläpuolella, sillä paholainen itsekin on sen tunnustanut. Eihän tosin ole puolustettavissa sellainen omituisuus, että tutkitaan raamatun todenperäisyyttä inhimillisen historian avulla tai koetetaan vahvistaa Esterin ja Danielin kirjan luotettavaisuutta Megastheneen tai Herodotoksen todistuksilla. Minä tunnustan valitettavasti menetelleeni sillä tavalla, kunnes nauroin itsekseni tavatessani erään kohdan Justinuksessa, missä hän väittää Israelin lasten joutuneen Egyptistä karkoitetuiksi sen vuoksi, että he olivat rupitaudin saastuttamia. Enkä tosiaankaan siitä asti, kun olen ymmärtänyt maailman asioita ja tiedän, kuinka väärennetyissä ja petollisissa muodoissa nykyinen aika esittää menneitä tapauksia, juuri paljon enemmän usko niitä kuin tuleviakaan. Muutamat ovat olleet samaa mieltä ja yrittäneet kirjoittaa omaa elämäkertaansa, mutta Mooses on siinä heidät kaikki voittanut, sillä hän ei jättänyt ainoastaan omaa historiaansa, vaan (kuten muutamat väittävät) myöskin kertomuksen omasta kuolemastaan.

Minulle on arvoitus, kuinka oraakkelien loppu ei ole saanut maailmasta hävitetyksi henkien ja noitien epäiltyä uskomusta. Ovathan kyllä monet oppineet henkilöt niin voineet unohtaa metafysiikkansa ja niin hävittää olioiden jaoituksen ja arvoasteikon, että ovat panneet kysymyksenalaiseksi henkien olemassaolon. Omasta puolestani olen uskonut ja nyt tiedän, että on olemassa noitia. Ne, jotka tätä epäilevät, eivät kiellä ainoastaan heidän, vaan myös henkien olemassaolon. He ovat siitä syystä tavallaan ateisteja, joskaan heitä ei voi uskottomiksi sanoa. Ne, jotka voidakseen kumota tuollaisia epäilyksiä, haluavat nähdä ilmestyksiä, eivät varmaankaan milloinkaan saa mitään sellaista nähdä eikä heillä ole kykyä edes ruveta noidiksi. Paholainen on jo saanut heidät harhauskoon, joka on yhtä paha kuin noituus; jos heille ilmestys esiintyisi, aiheuttaisi se vain heidän kääntymisensä.

Kaikista niistä petoksista, joilla paholainen eksyttää kuolevaisia, ei ole yhtään, joka minua niin hämmästyttää, kuin sen kujeileminen vaihdokkailla. En usko järkiolentojen muuttumista pedoiksi tai että paholainen kykenisi muuttamaan ihmisen hevoseksi, vaikka hän kiusasi Kristusta osoittamaan jumalallisuuttansa muuttamalla vain kiviä leiviksi. Saattaisin uskoa, että henget voivat pitää ihmisten kanssa lihallista yhteyttä, jopa molemmin sukupuolin, ja käsitän, että ne voivat omaksua, varastaa tai itselleen kyhätä ihmisen hahmon, jossa saattaa olla tarpeeksi pirteyttä tyydyttämään raihnasta halua tai jossa on intohimoakin tyydyttääkseen täydellisempää lihallisuutta. Kuitenkaan en kummassakaan tapauksessa usko niiden pystyvän sukua jatkamaan. Ja siitä syystä se mielipide, että Antikristus muka syntyy Danin heimosta, yhteydestä saatanan kanssa, on naurettava ja vain keksintö, joka sopii paremmin rabbiineille kuin kristityille.

Minä myönnän, että paholainen todella on saanut valtaansa muutamia ihmisiä, ja synkkämielisyyden henki on vallannut toiset ja erehdyksien henki taas kolmannet. Niinikään myönnän, että aivan samoin, kuin muutamat salaavat ja kieltävät paholaisen olemassaolon, muutamat ovat olevinaan Jumalan ja hyvien enkelien vallassa, josta seikasta erään saksalaisen neidon petoksen äskeinen paljastaminen on kuvaava esimerkki.

Uskon edelleen etteivät kaikki, jotka käyttävät manaamisia, loitsuja ja lumoja, ole noitia eli taikureita. Minusta on olemassa perittyä taikuutta, jota on opittu, ei suorastaan paholaiselta, vaan toisessa kädessä hänen oppilailtaan, nämä kun kerran saatuaan salaisuuden haltuunsa kykenevät sitä harjoittamaan ja niin tekevätkin hänen neuvomattaan, noudattaen siinä vain luonnon lakeja, joiden mukaan myönteiset asianhaarat soveliaalla tavalla yhdistettyinä kielteisiin saavat minkä hyvänsä tekijän kädessä aikaan samanlaisia tuloksia.

Niinpä luulenkin, että suuri osa filosofiaa oli aluksi taikuutta, joka jäljestäpäin johdelmilla kehitettynä osoittautui vain filosofiaksi eikä ollutkaan muuta kuin luonnon todellisten ilmiöiden tutkimista: se, mitä meidän keksimänämme sanotaan filosofiaksi, on luonnosta opittuna taikuutta. Me saamme hyvien ja pahojen enkelien keksimistä kiittää monen salaisuuden keksimisestä. En voi milloinkaan sivuuttaa seuraavaa Paracelsuksen lausetta, tekemättä muistiinpanoa tai huomautusta: Ascendens constellatum multa revelat quaerentibus magnalia naturae i.e. opera Dei [nouseva tähtisikermä paljastaa tutkiville paljon luonnon suuria asioita, s.o. Jumalan töitä]. Luullakseni ovat monet omiksi sepittämiksemme luullut salaperäiset asiat olleet henkien ystävällisiä ilmoituksia, sillä nämä jalot taivaan olennot ajattelevat ystävällisesti maan päällä olevia henkiheimolaisiansa. Ja senvuoksi uskon, että nuo monet ihmeet ja enteet, joita huomataan valtioiden, ruhtinaiden ja yksityisten henkilöitten häviön edellä, ovat hyvien enkelien armeliaita muistutuksia, joita huolimattomat ihmiset nimittävät vain sattumuksen ja luonnon ilmiöiksi.

Paitsi näitä erityisiä ja yksityisiä henkiä saattaa hyvinkin olla yltyleinen ja koko maailmalle yhteinen henki. Sitä mieltä oli Plato ja samoin edelleen hermeettiset filosofit. Jos kerran on olemassa luonto, joka yhdistää ja sitoo hajalliset ja erikoiset yksilöt samaan heimoon, miksi ei voisi olla sellaista, joka yhdistää ne kaikki? Ainakin olen varma siitä, että on olemassa yhteinen henki, joka vaikuttaa meissä, mutta ei ole osa meistä. Ja se on Jumalan henki, sen ylevän ja mahtavan olennon tuli ja säteily, joka on henkien elämä ja todellinen voima, samoin kuin niiden olentojen, jotka eivät tunne auringon voimaa. Se tuli on aivan toisenluontoista kuin helvetin tuli. Sama lempeä elämän voima ja lämpö liikkui vetten päällä ja kuudessa päivässä hautoi esiin maailman. Ja tämä säteily karkoittaa manalan sumut ja poistaa kauhistuksen, pelon, murheen ja epätoivon pilvet ja säilyttää sielun rauhan. Ken ei tunne tämän hengen lämmintä ja lempeätä tuulahdusta, sitä en uskalla sanoa eläväksi olennoksi, vaikka tuntisin hänen valtimonsa sykähtelevän. Sillä totisesti ilman sitä ei mielestäni edes päiväntasaajan seudulla ole mitään lämmintä, eikä mitään valoa, vaikka asuisin itse auringossa.

Mitä siis henkiin tulee, niin kaukana siitä, että kieltäisin niiden olemassaolon, pikemmin uskon, ettei ainoastaan kokonaisilla valtioilla, vaan yksityisillä henkilöilläkin on ohjaava ja suojeleva enkelinsä. Tämä ei ole Rooman kirkon uusi mielipide, vaan jo Pythagoraan ja Platon esittämä. Siinä ei ole mitään vääräuskoista, ja vaikka sitä ei nimenomaan mainitakaan raamatussa, on se kuitenkin ihmiselämälle hyvä ja hyödyllinen ajatus. Se saattaisi olla hyvä olettamus poistamaan monia epäilyksiä, joille tavallinen filosofia ei voi antaa mitään ratkaisua.

Jos vaaditte minun mielipidettäni ja selitystäni niiden luonteesta, täytyy minun sanoa, että käsitykseni ovat niukat. Enimmäkseen voin määritellä niitä vain kielteisellä tavalla, niinkuin Jumalankin olemusta, tai vertaillen itseemme ja muihin luotuihin. Sillä tässä maailmankaikkeudessa on olemassa asteittainen kehitys ja luontokappalten arvojärjestys, joka ei ylene satunnaisesti ja epäjärjestyksessä, vaan soveliaan järjestelmän mukaisesti ja suhteellisesti. Pelkästään vain olevien ja todellisesti elävien välillä on suuri ero; kasvien ja eläinten välillä sitäkin suurempi ja edelleen näiden ja ihmisten välillä kaikkein suurin ero. Ja jos tämä suhde pitää paikkansa, tulisi ihmisten ja enkelien välillä olla vielä tuntuvampi eroavaisuus.

Me emme ymmärrä enkelien olemusta, jotka eroavat meistä kuolemattomuudellaan, — sillä vaikka luullaan myös ihmisen ennen lankeemusta olleen kuolemattoman, täytyy kuitenkin myöntää, että ihminen silloinkin oli toisenlainen kuin enkelit. Kun siis emme voi hankkia mitään varmaa tietoa jälkimäisten luonteesta, ei ole mikään huono menettelytapa se erinäisten oppisuuntien noudattama, että mitä tahansa hyviä ominaisuuksia tapaamme itsessämme kätkettyinä, voimme niitä heissä edellyttää sitä suuremmassa ja täydemmässä määrässä. Uskon, että heillä on välitön tietämys ja että he kykenevät järkensä ensimmäisellä päätelmällä suorittamaan sellaista, mitä me emme osaa muutoin kuin harkiten tai opiskeltuamme. Samoin uskon heidän tuntevan asioita ja esineitä niiden muodosta ja määrittelevän erikoisten eroavaisuuksien perusteella sellaista, mitä me osaamme kuvata vain ominaisuuksien ja ilmiöiden avulla. Siitä syystä ne asiat, jotka meistä näyttävät vain mahdollisilta, voivat heistä olla päivänselviä. He myös tuntevat yksilöiden sekä erikoisia että myöskin luvullisia muotoja ja ymmärtävät, minkä erityisen eroavaisuuden nojalla kukin yksityisolento tulee, paitsi sen suhdetta heimoon, yksilölliseksi. Samoin kuin sielu kykenee panemaan liikkeelle sen ruumiin, jota se elävöittää, hekin voivat vaikuttaa keneen hyvänsä, vaikka eivät olekaan sen asukkaita. Meidän vaikutuksemme on riippuvaista ajasta, paikasta ja välimatkasta, mutta se näkymätön käsi, joka johdatti Habakukin jalopeurain luolaan tai Filippuksen Asdodiin, rikkoo tätä sääntöä salaperäisellä tavalla, jota kuolevainen ei voi tuntea.

Jos heillä kerran on tuo välitön tietämys, jonka avulla he voivat nähdä toistensa ajatuksia ikäänkuin kasvoilla heijastuvina, en voi jyrkästi kieltää, että he myöskin tuntevat suuren osan meidän ajatuksiamme. Ne, jotka tehdäkseen turhanaikaiseksi pyhimyksiin vetoamisen, ovat kieltäneet, että heillä on mitään tietoa meidän asioistamme, ovat menneet liian pitkälle ja saavat suoda anteeksi, jos olen toista mieltä, kunnes voin täydellisesti vastata tuohon raamatun kohtaan: taivaan enkelit iloitsevat syntisen kääntymisestä.

En voi suuren kirkkoisän ja hänen kannattajiensa tavoin varmasti selittää ensimmäisen luomispäivän sanaa tulkoon valo vain enkelien luomista tarkoittavaksi. Myönnän kyllä, ettei ole mitään muita luotuja, jotka luonnostaan olisivat niin läheisesti auringonvalon kaltaisia. Me kyllä sanomme sitä pelkästään sattumaksi, mutta siinä, missä valo on omaperäistä, se on henkistä ainetta, ja voinee olla enkeli. Lyhyesti sanottuna: ajattele valoa näkymättömäksi, niin se on henki.

Nämä ovat varmaankin Luojan mestariteoksia, hänen luomisensa kukka tai niin sanoaksemme tyhjyyden paras osa. Ne ovat todella olemassa sillä asteella, jota me vain toivomme ja pidämme joskus mahdollisena. Me olemme vain ruumiillisen ja henkisen olotilan välisiä olennoita, näitä kahta tilaa yhdistävä rengas, joka toteuttaa sekä Jumalan että luonnon toimintamuotoja. Tällöin ei hypätä äärimmäisyydestä toiseen, vaan sietämättömät välimatkat on täytetty tällaisilla keskiarvoisilla ja ositetuilla olennoilla. Kieltämätöntä on, että me olemme saaneet osan Jumalan henkeä ja kaltaisuutta, mutta itsemme nimittäminen mikrokosmokseksi, pienoismaailmaksi, oli mielestäni vain korupuhetta, kunnes lähemmin tutkittuani ja ajateltuani asiaa huomasin, että siinä onkin perää. Sillä ensin olemme vain raaka-ainetta ja kuulumme niiden luotujen joukkoon, jotka vain ovat olemassa ilman varsinaista elämää tai tajuntaa ja järkeä; seuraava aste on verrattavissa kasvin elämään; sitä seuraava on eläimen ja sitten ihmisen elämää. Ja lopuksi seuraa henkisen elämän aste, yhdistäen salaperäisellä tavalla nuo viisi eri olevaisuuden lajia, joihin sisältyy ei ainoastaan tämän maapallon, vaan koko maailman olioiden oleminen.

Ihminen on siis todellinen ja suurenmoinen »moniluonto», joka on määrätty elämään, ei ainoastaan muiden olentojen tavalla eri olotiloissa, vaan erilaisissa, erillisissä maailmoissa. Sillä vaikka aistimme tajuavat vain yhden maailman, käsittää järki kaksi maailmaa: toinen on näkyvä, toinen näkymätön. Mooses näyttää antaneen niistä selostuksen, mutta se on ainakin jälkimäiseen nähden niin epäselvä, että eräät sen osat ovat vieläkin kiistanalaisia. Ensimmäisen Mooseksenkirjan alkuluvut ovatkin mielestäni sangen hämäriä. Vaikka jumaluusoppineet ovat koettaneet inhimilliselle järjelle sovittaa kaikki kirjaimellisesti ymmärrettäväksi, voinevat vertauskuvalliset tulkinnat myös olla hyväksyttäviä. Ehkäpä Mooses oli egyptiläisten hieroglyyfikoulussa oppinut tätä salaperäistä esitystapaansa.

Mitä tähän aineettomaan maailmaan tulee, ei meidän tarvinne mennä ensimmäisen liikkuvan toiselle puolen. Sillä tässä aineellisessakin kulkevat henget yhtä vapaasti, välittämättä ajasta, paikasta tai liikuntarajoituksista, kuin tämän maailman äärimmäisten rajojen tuolla puolen. Jos vain oletamme, että ruumiillisuus häviää tai että esineet lieuennetaan äärimmäisiin alkuaineisiinsa asti, niin tapaamme enkelien asumasijan, ja jos sitä nimitänkin Jumalan kaikkialla läsnä olevaksi olemukseksi, en sillä toivoakseni loukkaa hänen arvoansa. Sillä ennen maailman luomista oli Jumala kaikki kaikessa. Enkeleitä varten hän näet ei luonut uutta maailmaa eikä nimenomaista olopaikkaa, ja siitä syystä ne ovat siellä, missä on hänen olemuksensa, jopa elävät matkan päässä hänessä itsessään.

Tavallaan on totta, että Jumala loi kaikki ihmistä varten, mutta ei sentään niin pitkälle, että noiden ylevämpien olentojen luominen riippuisi meidän luomisestamme, vaikkakin he palvelevina henkinä ovat halukkaita täyttämään Jumalan tahtoa ihmisen vähäpätöisemmissä, maallisissa asioissa. Jumala on tehnyt kaikki itseänsä varten, ja mahdotonta on, että hän olisi luonut muun takia kuin omaksi kunniakseen. Mitään muuta ei hänellä työstään ole, eikä muu ole hänen ulkopuolellaan. Sillä kun kunnia on ulkonainen ominaisuus ja riippuu enemmän kunnioittavasta kuin kunnioitettavasta, niin oli tarpeellista luoda olento, joka hänelle osoittaisi kunnioitusta. Sellaisia olentoja ovat toisessa maailmassa enkelit ja tässä ihminen. Jos me sen laiminlyömme, unhotamme koko luomisen tarkoitusperän ja voimme syystä kylläkin saattaa Jumalan katumaan ei ainoastaan sitä, että hän on luonut maailman, vaan sitäkin, että hän on vannonut olevansa sitä hävittämättä.

Että on olemassa vain yksi maailma, on uskon päätelmä. Aristoteles ei koko filosofiallaan ole kyennyt sitä toteen näyttämään, ja yhtä heikosti hän on koettanut todistaa maailman ikuisuutta. Väittely tästä asiasta vaivasi paljon muinaisia filosofeja, mutta Mooses ratkaisi kysymyksen, ja kaikki on nyt pelastettu uudella sanalla: luominen, joka merkitsee jonkin tekemistä tyhjästä. Mitä taas tämä viimemainittu merkitsee? Sitä, mikä on jonkin vastakohta, tai tarkemmin sanoen sitä, mikä on täysi vastakohta Jumalalle. Sillä hän ainoastaan on; kaikki muu on olemassa vain riippuvaisena ja on jotakin vain erikseen tarkastettuna. Ja siinä jumaluusoppi yhtyy filosofiaan, eikä siis vain siittäminen perustu vastakohtiin, vaan myös luominen. Jumala, joka itse on kaikkien olioiden kokonaisuus, on tyhjyyden vastakohta. Tyhjyydestä hän loi kaikki, joten siitä, missä ei ollut mitään, tuli jotakin ja kaikkiolevaisuus elähdytti olemattomuuden olevaisuudeksi.

Koko luominen on salaperäistä, mutta erittäinkin ihmisen luominen. Muut luodut tehtiin Jumalan hengen puhalluksesta, syntyen tyhjästä hänen pelkän sanansa kutsumuksesta. Mutta ihmistä kyhätessään (kuten raamattu esittää) hän oli havaannollisena tekijänä, eikä hänen työnsä ollut niin paljon luomista kuin valmistamista. Kun hän oli valikoinut muiden olentojen ainekset, oli heti tuloksena muoto ja sielu, mutta kun hän oli kyhännyt ihmisen ulkonaisen hahmon, täytyi hänen suorittaa toinen työläämpi, luominen, — luoda jotakin itsensä kaltaista, mikä on katoamaton ja kuolematon sielu.

Näistä kahdesta ominaisuudesta meillä on takeena myös pakanallisten filosofien lausumat mielipiteet. Plato myöntää ylimalkaisesti, eikä Aristoteleskaan kiellä. Mutta jumaluusoppi on tässä luomiskysymyksessä herättänyt toisen pulman, jota on saksalaisissa oppisaleissa paljon käsitelty niin samankaltaisilla ja yhdenvertaisilla syillä ja vastasyillä, että vaikeus on jäänyt selvittämättä. Minä en hyväksy Paracelsuksen mielipidettä, joka rohkeasti esittää, miten ihminen voitaisiin luoda käyttämättä sukupuoliyhteyttä, mutta en voi olla ihmettelemättä, että on suuri joukko sellaisia, jotka kieltävät sielunperiytymisen, vaikka heillä ei ole muuta tukea käsitykselleen, kuin Augustinuksen puhetaidollinen lause ja sanaleikki: Creando infunditur, fundendo creatur [luomalla vuodatetaan sisään, sisään vuodattamalla luodaan]. Kumpikin käsitys soveltuu hyvin uskontoon. Kuitenkin olisin mieluummin jälkimäisen puolella, jollei eräs vastaväite minua vaivaisi. Se ei ole syntynyt mietiskelystä eikä viisasteluista, vaan aivan terve järki ja tavalliset huomiot ovat sen herättäneet, eikä se ole kenenkään kirjailijan teoksista otettu, vaan se on kasvanut omien aivojeni rikkaruohojen joukossa. Tarkoitan johtopäätöstä tapahtuneiksi väitetyistä hirveistä tuloksista, joita tuottaa ihmisen ja eläimen yhtyminen. Sillä jollei ihmisen sielu ole hänellä synnynnäinen, vanhempain siemenessä hänelle siirtynyt, miksi eivät nuo tulokset ole pelkkiä eläimellisiä, vaan niissä on nähtävissä järjen ilmiöitäkin, mikäli niitä niin soveltumattomissa elimissä voi ilmaantua?

Enkä taasen voi jyrkästi kieltää, että sielu tässä maallisessa tilassaan on kokonaan ja kaikissa suhteissa elimetön, mutta että sen tavallisten toimien suorittamiseksi tarvitaan sekä elimien sopusuhta ja oikea järjestely että myöskin sen toimintaan sovelias lämpömäärä. Kuitenkaan ei tämä ihmisen ruumiin kokonaisuus ja näkyväinen rakenne ole sielun väline eikä varsinainen asunto. Pikemminkin se on aistimien asunto ja järjen välikappale. Tutkiessamme ihmisen ruumiin rakennetta, tulemme monenlaisiin filosofisiin kysymyksiin, vieläpä sellaisiin, jotka johtivat pakanoitakin jumalallisiin asioihin. Kuitenkaan en saa niin suurta tyydytystä kaikista merkillisistä huomioista ja ihmeellisistä asioista, joita keksin ihmisen ruumiin rakenteessa, kuin siitä seikasta, etten löydä minkäänlaista sielun elintä tai välinettä. Sillä ihmisen aivoissa, joita nimitämme järjen asunnoksi, ei ole huomattavana muuta kuin mitä tavataan eläimen kallossa. Ja tämähän on havaannollinen eikä suinkaan vähäinen todistus sielun elimettömyydestä, ainakin siinä merkityksessä kuin tavallisimmin sitä käytämme.

Me olemme siis ihmisiä emmekä tiedä miten. Meissä on jotakin, mikä voi olla ulkopuolellammekin ja jää jälkeemme. Ihmeellistä vain on, ettei se mitenkään voi ilmaista, mitä se on ollut ennen meitä, eikä voi sanoa, kuinka se meihin tuli.

Mitä sitten tähän ruumiillisen olemuksemme vankilaan tulee, jonne sielu näyttää olevan suljettu ennen ylösnousemista, ei se ole muuta kuin aivan alkeellista rakennetta, jonka täytyy tuhaksi muuttua. Että kaikki liha on ruohoa, se ei ole vain kuvaannollisesti, vaan kirjaimellisestikin totta. Sillä kaikki luontokappaleet, joita näemme, ovat vain kedon ruohoja, jotka ovat muuttuneet niiden ruumiiksi, ja sitten ne taas siirtyvät meidän ruumiiseemme lihaksi. Voinpa mennä vielä pitemmälle ja sanoa, että olemme kauhuksemme ihmissyöjiä, jotka emme ainoastaan syö ihmisiä, vaan vieläpä itseämmekin. Eikä sekään ole mikään vertauskuva, vaan suora totuus. Sillä ruumiimme koko ainejoukko, jonka nyt näemme, on tullut suumme kautta; tämä runko, jota katselemme, on ennen ollut edessämme pöydällä; lyhyesti sanoen: me olemme syöneet oman itsemme.

En usko, että Pythagoraan viisaus milloinkaan suoranaisesti ja kirjaimellisessa merkityksessä sai toteen näytetyksi metempsychosis-teoriaansa, jonka mukaan ihmisen sielu voi siirtyä eläimeen. Kaikista hahmonmuuttumisista uskon vain yhden, nimittäin Lootin vaimon muuttumisen. Sillä Nebukadnesarin muuttuminen ei mennyt niin pitkälle. Muissa sellaisissa en ole nähnyt muuta totuutta kuin mitä niihin kätketty ajatus ja siveellinen opetus sisältää.

Uskon, että eläimen koko olento häviää ja jääpi samanlaiseen tilaan kuoleman jälkeen kuin ennenkuin se aineellistettiin eläväksi. Samoin uskon, että ihmisen sielu ei joudu vastakohtaansa eikä rappioon, vaan jää jäljelle ruumiista ja pysyy kuoleman jälkeenkin varsinaisen luonteensa perustuksella, ilman mitään ihmettä, ja että uskovaisten ihmisten sielut, jätettyänsä maan, ottavat asuntonsa taivaassa. Lisäksi uskon, että kuolleitten ilmestymiset ja aaveet eivät ole ihmisten harhailevia sieluja, vaan paholaisten rauhattomia retkeilyjä, ne kun koettavat viekoitella meitä pahuuteen, verenvuodatukseen ynnä muihin rikoksiin, uskotellen meille, että autuaat henget eivät saa rauhaa haudoissaan, vaan harhailevat huolissaan maailman asioista. Syynä siihen, että tuollaisia ilmiöitä usein esiintyy hautausmailla, ruumishuoneissa ja kirkoissa, on se, että nämä ovat vainajien lepopaikkoja, joissa paholainen, kuten röyhkeä tappelija, katselee ylpeänä Aatamista saamansa voiton merkkejä ja saalista.

Siinäpä on se surkea tappio, jota valitamme ja joka saa meidät niin usein huudahtamaan: voi, Aatami, mitä sinä teitkään! Minä kiitän Jumalaa, etteivät ne siteet ja velvollisuudet, jotka kiinnittävät minua maailmaan, ole niin tiukat ja tärkeät, jotta olisin elämään hullaantunut tai vapisisin kuoleman nimen kuullessani. Eipä sillä, että olisin tunnoton sen uhkauksia ja kauhua vastaan, tai että olisin haudankaivajan tapaan tylsistynyt ja menettänyt kykyni ymmärtää kuolemaa, koska olen penkonut kuolleitten sisälmyksiä, alinomaa nähnyt avattuja ruumiita, luurankoja ja mädäntyneitä jäännöksiä. Päinvastoin juuri toimittaen noin kauheata ja ajatellen sen äärimmäisiä seurauksia, en tapaa siinä mitään, joka voisi lannistaa ihmistä, saatikka vakautuneen kristityn uskoa. Senpä vuoksi en ole suutuksissani ensimmäisten vanhempiemme erehdyksistä enkä haluton kantamaan osaani tässä yhteisessä kohtalossa ja siis kuolemaan, niinkuin parhaatkin ihmisistä, lakaten hengittämästä, jättäen jäähyväiset kaikelle näkyväiselle, ollakseni tuokion aikaa kuin olematon ja muuttuakseni hetken perästä hengeksi.

Kun täysin tarkastan itseäni ilman tuota kaiken tasoittajaa ja lahjomatonta oikeuden jakajaa, kuolemaa, pidän itseäni kaikista olevaisista kurjimpana. Jollei olisi toista elämää, johon toivon pääseväni, ei tämän maailman kaikki turhuus saisi minusta yhtäkään hengähdystä houkutelluksi. Jos paholainen saisi minut uskomaan, etten milloinkaan voi kuolla, niin siitä pelkästä ajatuksesta heittäisin henkeni. Minulla on niin halveksiva käsitys tästä tavallisesta elämästä, auringon alustalaisuudesta, ettei täällä eläminen mielestäni ole oikeata ihmisenä olemista, inhimillisyyden arvoista. Odottaessani parempaa voin kuitenkin kärsivällisesti elää tätä elämää ja silti parhaimmissa mietteissäni uhmata kuolemaa. Minä kunnioitan jokaista, joka kuolemaa ylenkatsoo, enkä voi rakastaa ketään, joka sitä pelkää. Senpä vuoksi luonnostani rakastan sotilasta ja kunnioitan ryysyisiä ja halveksittuja rykmenttejä, jotka ovat valmiit jonkun päällikön käskystä kuolemaan. Pakanalla saattaa olla syytä rakastaa elämää, mutta jos kristitty hätkähtää kuolemaa, en voi ymmärtää, kuinka hän voi vapautua siitä pulasta, että hän on joko liian halukas tähän elämään tai toivoton tulevaiseen elämään nähden.

Muutamat jumaluusoppineet arvioivat Aatamin olleen kolmenkymmenen vanhan silloin, kun hänet luotiin, koskapa olettavat hänet luoduksi täysikäisenä ja täysin kehittyneenä. Tosin olemme kaikki vähän vanhempia kuin ikämme ja jokainen on muutamia kuukausia vanhempi kuin luuleekaan, sillä me elämme, liikumme, olemme olemassa aineellisuuden vaikutuksen alaisina ja taudeille alttiina siinä toisessa maailmassa, todellisessa mikrokosmoksessa, joka on äidin kohtu. Sillä paitsi sitä yleistä olemassaoloa, jonka käsitämme meille kuuluvan kaaoksessamme, jolloin lepäämme elämämme alkusyyn huomassa, olemme ja elämme kolmen eri maailman piirissä, saaden mitä selvimmin eri asteita. Äitimme pimeässä maailmassa ja kohdussa on oloaikamme lyhyt, laskettuna kuukausissa, mutta kuitenkin pitempi kuin monen elävän olennon aika auringon valossa ollessaan. Me emme silloinkaan ole ilman varsinaista elämää, aistimista ja järkeä, vaikka olentomme, ilmaistakseen toimintaansa, näkyy odottavan tilaisuutta päästä esineihin käsiksi ja viettävän siellä vain alkeellisinta elintapaa. Sittemmin astuessamme tähän maailmaan me nousten tulemme toisenlaisiksi olennoiksi, ryhdymme toimittamaan ihmisen järkeviä tekoja ja ilmaisemme, joskin himmeästi, jumalallista alkuperäämme, joka kuitenkin vasta sitten täydellisesti ilmenee, kun olemme vielä kerran luoneet yltämme maallisen verhomme, se on: lihan aineellisen painon, ja vapaudumme toiseen, viimeiseen maailmaan, apostoli Paavalin selittämättömään paikkaan, henkien varsinaiseen asuntoon.

Se vähä, mitä olen oppinut viisaiden kivestä (joka on jotakin parempaa kuin kullan korkein olomuoto), on opettanut minulle koko joukon jumaluusoppia ja ohjannut uskoani ymmärtämään, kuinka kuolematon ja häviämätön sieluni voi vähän aikaa piillä lihani suojassa. Silkkimadon salaperäiset ja omituiset muutokset johtivat filosofiset ajatukseni jumaluusoppiin. Noissa luonnon ilmiöissä, jotka näyttävät saattavan pulaan järkemme, on jotakin jumalallista; niissä on enemmän kuin tavallinen katsoja havaitsee.

Luonnostani olen kaino. Ei seurustelu, ikä, enempää kuin matkatkaan ole voineet ujouttani poistaa tai minua paaduttaa. Mutta erästä häveliäisyyteni laatua olen harvoin tavannut muissa: totta puhuakseni en niin paljon pelkää kuolemaa kuin häpeän sitä. On suorastaan luontoamme alentavaa joutua pienessä hetkessä niin muuttumaan, että lähimmät ystävämme, vaimo ja lapset pelästyvät ja karttavat meitä ja että taivaan linnut ja metsän pedot, jotka luonnostaan peläten ennen tottelivat meitä, nyt rupeavat raatelemaan. Tämä ajatus on kerran myrskyssä saanut minut toivomaan, että joutuisin meren pohjaan, jonne katoaisin muiden näkemättä ja säälimättä, kenenkään ihmettelemättä ja vuodattamatta kyyneliä ja pitämättä puheita kuolevaisuudesta tai sanomatta:

Quantum mutatus ab illo!

Kuinka on muuttunut mies!

Eipä sillä, että häpeäisin ruumiini kokoonpanoa tai voisin syyttää luontoa jonkin kohtani pahasta patustamisesta, tai valittaa omaa paheellista elämääni minkään inhottavan taudin saamisesta, joten en voisi nimittää itseäni yhtä terveelliseksi matojen ruuaksi kuin joku toinenkin.

Muutamat voivat kärsivällisemmin suhtautua kuolemaan sen rohkaisun perusteella, jota tuntevat hedelmällisestä lapsisadostaan, kun he elämänsä päätyttyäkin jäävät näköjään vielä siinä eloon ikäänkuin todellisimmassa aikakirjassa. Tämä käsitys, että elämä jatkuu jälkeläisissä, näyttää minusta olevan vain itsepetosta, arvotonta ihmiselle, jonka pitäisi vain ajatella tulevaa maailmaa ja jalommalla tavalla kunnianhimoisena toivoa saavansa elää omana itsenään taivaassa mieluummin kuin mitään nimellistä ja varjoelämää maan päällä.

Senvuoksi aion kuollessani sanoa täydelliset jäähyväiset tälle maailmalle, välittämättä muistopatsaasta, elämäkerrasta tai hautakirjoituksesta. Enpä edes välitä pelkän nimeni muistamisesta muualla kuin Jumalan yltyleisessä luettelossa. En ole vielä niin kyynillinen, että hyväksyisin Diogeneen testamentin, enkä liioin ole aivan samaa mieltä kuin Lukanus kerskatessaan:

Cæto legitur, qui non habet urnam.

Taivas kattona sen, ken ei ole pantuna uurnaan.

Mutta maltillisemmin arvostellen hyväksyn niiden sävyisät aikeet, jotka haluavat levätä isiensä uurnien likellä ja sievimmällä tavalla maaksi muuttua. En kadehdi korppien ja varisten osaa enkä liioin ennen vedenpaisumusta eläneitten isien pitkiä ja väsyneitä elinpäiviä. Jos astrologiassa on jotakin perää, saattanen minäkin elää jonkun riemuvuoden yli. Tähän asti en ole nähnyt ainoaakaan Saturnuksen kierrosta eikä valtimoni ole tykyttänyt kolmeakymmentäkään vuotta. Ja kuitenkin olen yhtä vaille nähnyt Euroopan kaikkien kuninkaitten tomun laskettavan maahan. Aikalaisiani ovat olleet kolme keisaria, neljä sulttaania ja yhtä monta paavia. Tuntuu kuin olisin elänyt yli oman aikani, alkaen jo väsyä elämään auringon alla. Olen puristanut kättä ihastuksen kanssa vereni läikehtiessä lämpimänä elämäni mätäkuussa, ja nyt huomaan jo odottelevani vanhuuden vaivoja. Maailma on minusta vain uni tai pilanäytelmä, ja me itse siinä vain ilveilijöitä ja kummallisuuksia, kun asiaa vakavammin mietiskelen.

Luonnollisestikaan ei ole luvatonta pyytää saada elää kauemmin kuin Vapahtajamme eli, siis saavuttaa korkeampi ikä kuin missä hän katsoi sopivimmaksi kuolla. Kuitenkin, jos taivaassa jumaluusopin vakuutuksen mukaan ei ole harmaita hiuksia, vaan kaikki nousevat kuolleista täydellisessä kukoistuksessaan, elämme täällä vain kuluttamassa noita hyviä puoliamme, jotta sitten tulevaisessa elämässä vielä suuremman ihmeen kautta ne saisimme takaisin, ja siispä elämme täällä vain taantuaksemme myöhemmin. Jos olisi mitään toiveita saada elää niin kauan, että vapautuisi paheesta tai että määrä-iässä pääsisi synnistä, olisi aivan täysi syy rukoilla Metusalemin ikää. Mutta ikä ei ojenna, vaan pikemmin käpertää luontoamme, tehden huonoista taipumuksista vieläkin huonompia tottumuksia ja (niinkuin usein tauditkin) tuottaen parantumattomia vammoja. Sillä joka päivä, jonka vanhenemme, käyden heikommiksi, tulee synti meissä voimakkaammaksi, ja kuta useammat elämämme päivät ovat, sitä lukemattomammiksi karttuvat syntimme. Kuudentoista vuoden iässä tehty synti ei ole, olojen samankaltaisuudesta huolimatta, enää samanarvoinen neljänkymmenen vuoden ikäisessä, vaan se paisuu ja monikertaistuu ikämme mukana, ja jos jo alinomainen rikkominen on puolustamatonta, sitä vähemmin oikeuttaa meitä puolusteluun arvostelukykymme kypsyminen.

Kuta useammin teemme jotakin syntiä, sitä enemmän se käy paheeksi. Mikäli sen tekeminen jatkuu, sikäli se edistyy pahempaan suuntaan, sillä pahuuden määrä lisääntyy kerta kerralta, niinkuin lukuarvot numeroissa, joilla äärimmäinen on arvoltaan suurempi kuin kaikki muut yhteensä. Ja vaikka luulen, ettei kukaan voi elää hyvin yhtä kertaa, ellei saisi elää kahdesti, en kuitenkaan omasta puolesta tahtoisi uudelleen elää kulunutta elämääni, uudelleen aloittaa päivieni vaellusta. Tätä en sano siitä syystä kuin Cicero, koska muka olen elänyt hyvin, vaan koska pelkään, että eläisin uudelleen huonommin. Huomaan, että kehittyvä arvostelukykyni joka päivä neuvoo minua, kuinka tulisin paremmaksi, mutta vallattomat mielihaluni ja piintynyt pahuuteni saavat minut päivä päivältä tekemään pahemmin. Huomaan miehuuteni iällä samat synnit, joita ilmeni nuoruudessanikin. Silloin tein monta niistä, koska olin lapsi, ja kun nytkin niitä teen, olen vieläkin lapsi. Siitä syystä ymmärrän kyllä, että ihminen voi olla kahdesti lapsi, ennenkuin ehtii vanhuudenhöperöksi, ja tarvitsee Aesonin kylpyä ennen kuudenkymmenen vuoden ikää.

Ja totisesti tarvitaan melko paljon kaitselmuksen johtoa, jotta ihminen pääsisi kuudenkymmenen vanhaksi. Tarvitaan paljon enemmän kuin kelpo luonto tuota ikää varten. Vaikka rohkea ja elämänhaluinen mieli itsessään sisältää öljyä seitsemäksikymmeneksi vuodeksi, näyttää minusta, että muutamissa sitä ei riitä elämänvaloksi paljoakaan yli kolmenkymmenen vuoden. Ne, jotka kirjoittavat kokonaisia kirjoja pitkästä elämästä, eivät tunne kaikkia pitkän iän syitä. Ne, jotka tuntevat elävänsä parhaimmissa voimissa ja pirteimmällä mielellä, eivät määrittele, miksi Aapeli ei elänyt yhtä kauvan kuin Aatami.

Niinpä on elämämme pituuden mittana salainen sääntö: Jumalan viisaus määräsi sen, mutta hänen jatkuva huolenpitonsa ja kaitselmuksensa toteuttaa sitä, ja näin täyttävät kaikki henget, me itse ja kaikki Jumalan luodut olennot, salaperäisellä ja käsittämättömällä tavalla hänen tahtoansa. Älkööt ne, jotka kuolevat kolmenkymmenen ikäisinä, siis valittako, että ovat kypsymättömiä. He poistuvat elämästä niinkuin kerran koko maailmakin, jonka luja ja hyvin sommiteltu ainejoukko ei saa odottaa kestävänsä enempää kuin sille on aikaa suotu. Silloin, kun kaikki on siinä täydennetty, on sen ikäkin täyttynyt. Viimeinen ja yltyleinen kuume saattaa yhtä luonnollisesti sen tuhota ennen kuudentuhannen vuoden ikää kuin minut pääsemättäni neljänkymmenen vanhaksi.

On siis elämämme lankaa punomassa toinen kuin luonnon käsi. Me emme ainoastaan ole tietämättömät itseämme vastustavista salaperäisistä voimista, vaan elämämme loppukin on yhtä kätketty kuin alkumme. Elämämme ura on yöhön kätketty, ja sen eri tapahtumat ovat merkityt näkymättömällä kädellä. Jos siinä tunnustammekin tietämättömyytemme, emme varmastikaan erehdy, kun sanomme, että sitä johtaa Jumalan käsi. Minua miellyttää hyvin pari Lukanuksen säettä, sittenkun en ainoastaan ole kyennyt niitä kääntämään, kuten koulussa, vaan myöskin ne ymmärtänyt:

Victurosque Dei celant, ut vivere durent, felix esse mori —

»jumalat salaavat voitokkailtakin, kuinka onnellista on kuolla, jot jaksaisivat elää.» Tällä runoilijalla on monta etevää ajatusta, hänen stoalaisen neronsa lahjoittamia. Samoin on Zenolla filosofiassaan ja yleensä stoalaisten lauselmissa erinomaisia oppeja, jotka nähdäkseni saarnatuolista esitettyinä kävisivät nykyaikaisesta jumaluusopista. Siinä he kuitenkin liioittelevat, että sallivat ihmisen ruveta omaksi surmaajaksensa ja suuresti ylistävät Caton loppua ja itsemurhaa. Tämä ei todellakaan ole kuolemanpelkoa, mutta toisaalta se on elämänkammoa. Uljasta tietysti on halveksia kuolemaa, mutta siinä, missä elämä näyttää kauheammalta kuin kuolema, on todellinen uljuus juuri se, että uskaltaa elää.

Tässä kohden uskonto on opettanut meille ylevän esimerkin. Sillä eipä yksikään Curtiuksen, Scaevolan, enempää kuin Codruksenkaan uljaista teoista kestä vertailussa Jobin uljuuden rinnalla, eikä ole mitään kidutusta, joka vetäisi vertoja taudin tuottamille kärsimyksille, samoin kuin ei kuolemassa itsessään mitään tikaria voi pitää kauheampana kuin sen edellä käyviä enteitä. »Emori nolo, sed me esse mortuum nihil curo» — en tahtoisi kuolla, mutta en välitä, vaikka olisinkin kuollut.

Jos minulla olisi Caesarin uskonto, toivoisin kuten hänkin saavani mieluummin kuolla yhdestä iskusta kuin että kiduttava tauti minut palasiksi sahaisi. Ihmiset, jotka eivät näe omaa nenäänsä pitemmälle, luulevat terveyden kuuluvan elämän vakinaisiin ilmiöihin ja moittivat ruumistansa siitä, että se on sairas. Minä sitävastoin, joka olen tutkinut ihmisen ruumista ja tiedän, kuinka heikkojen kiinnikkeiden varassa koko laitos on, ihmettelen sitä, ettemme aina ole sairaita. Ja ottaen huomioon ne tuhannet mahdollisuudet, jotka aiheuttavat kuoleman, kiitän Jumalaa siitä, että voimme kuolla vain yhden kerran. Eivät ainoastaan tautien tuottamat vammat ja myrkkyjen häijyys tee meistä loppua, vaan niiden lisäksi olemme voimattomia kaikkia uusia surma-aseita vastaan. Kuka hyvänsä kykenee tuhoamaan meidät, ja jokaista, jonka tiellämme tapaamme, voimme epäillä pahoista aikeista henkeämme vastaan.

Senvuoksi on vain se lohdutus jäljellä, että vaikka heikommankin käden vallassa on ottaa henkemme, ei voimakkainkaan käsi voi estää meitä kuolemasta. Eikä Jumala itsekään tahtonut poiketa siitä, vaikka kuolemattomalle tuotti suurta kurjuutta lihassa esiintyminen; hän ei valinnut kuolematonta olomuotoa. Tässä ruumiillisessa elämässä ei totisesti ole mitään onnellisuutta, eikä näiden silmiemme nähtäväksi ole annettu mitään onnea. Ensimmäinen juhlapäivämme on kuolema. Paholainen on siis pettynyt toiveissaan: me olemme onnellisempia kuoleman avulla kuin olisimme ilman kuolemaa; mitään kurjuutta ei ole muualla kuin siellä, missä onnettomuus ei koskaan lopu. Ja siitä syystä on stoalainen tavallaan oikeassa. Hän tosin unhottaa, että sekin voi kuolla, joka valittaa onnettomuuttaan; mikään onnettomuus ei voi meitä vallita, kun kuolema on omassa vallassamme.

Paitsi tätä kirjaimellista ja varsinaista kuoleman muotoa on toisiakin, joita jumaluusoppineet mainitsevat ja jotka eivät liene vain vertauskuvia, kuten lihankuoletus, kuoleminen synnistä ja maailmasta. Sanon sentähden, että jokaisella ihmisellä on kaksinainen horoskooppi: toinen koskee hänen ihmisyyttänsä, syntymistään; toinen kristillisyyttä, kastetta. Ja tästä jälkimäisestä lasken kohtaloni uran enkä ota huomioon noita välipäiviä tai katso itseäni miksikään, ennenkuin tulin Vapahtajani omaksi ja hänen kirjaansa merkityksi. Sitä, joka ei elä tällaista elämää, en voi pitää muuna kuin ilmiönä, vaikka hänellä onkin ruumiillisuuteen kuuluvat ominaisuudet. Tältä siveelliseltä kannalta on kuolemattomuuteen päästäkseen joka päivä kuoltava. Minun mielestäni emme vielä silloin oikein ymmärrä kuolemaa, kun tarkastelemme pääkalloa tai katselemme luurankoa arkipäiväisin miettein, joita ne meissä herättävät. Senvuoksi minusta on näyttänyt hyvältä muuttaa tavallisesti käytetty Memento mori [muista kuolemaa] kristillisemmäksi muistolauseeksi: Memento quatuor novissima, muista neljää välttämätöntä kohtaa jokaisen vaiheissa: kuolemaa, tuomiota, taivasta ja helvettiä. Eihän pakanainkaan mielikuvitus pysähtynyt vain hautaa ajattelemaan, vaan hekin käsittivät jonkinlaisen tuomion tulevaksi kuoleman jälkeen, vaikka toisenlaisen kuin me, riippuen heidän käsityskannastaan. En voi muuta kuin kummeksia, miltä sibyllalta tai oraakkelilta he sieppasivat ennustuksen maailman häviämisestä tulessa tai mistä Lukanus oppi sanomaan:

    Communis mundo superest rogus, ossibus astra
    mixturus.

    Vuottavi maailmaa tulenlieska, mi ihmiset, tähdet
    nielevä yhdess' on.

Uskon maailman rientävän loppuaan kohti, vaikka se ei vielä ole vanha eikä rappeutunut eikä konsaan häviä omien perusteittensa luhistumisella. Samoin kuin luomistyö oli luonnon yläpuolella, samoin tulee sen vastakohtakin, häviäminen, olemaan. Muutoin maailma ei loppuisi, vaan muuttuisi. Mutta mikä muu voima voisi sen niin loppuun kuluttaa paitsi Jumalan hengähdys, joka on kaikkein kuluttavin tuli, sitä ei ainakaan minun filosofiani voi selittää.

Muutamat luulevat, ettei maailman luomisessa tarvittu edes yhtä minuuttia ja ettei sen häviämisessäkään enempää aikaa tarvita. Luomisen kuusi päivää, jotka niin täsmällisesti esitetään, näyttävät heistä vain kuvaavan Jumalan suuren työn suunnitelmaa ja aatetta eikä sitä, kuinka hän työssään edistyi. Minun kuvitelmani mukaan ei viimeisenä päivänä ole sellaista oikeudenkäyntiä tai haastetoimitusta kuin raamattu tosin näyttää esittävän ja sen piintyneet selittäjätkin käsittävät. Sillä raamatun käsittämättömät salaisuudet ovat usein esitetyt kansantajuisesti ja havaannollisesti, ja kun ne ovat kirjoitetut ihmisiä varten, eivät ne ole esitetyt siten, kuin ne todellisuudessa ovat, vaan niin, että voitaisiin ymmärtää. Tämä ei tietystikään estä omaksumasta erilaisista kyvyistä johtuvia erilaisia selityksiä kunkin omaksi hartaudeksi, niin että yksityisen mielenylennykselle ei mitenkään tule haittaa.

Jos yrittää määrätä tuon välttämättömästi kerran tulevan tapauksen vuotta ja päivää, on se sekä suoranaista hulluutta että myöskin ilmeistä jumalattomuutta. Kuinka voisimme selittää, mitä tarkoittaa Eliaan kuusituhatta vuotta, tai kuvitella sitä salaisuutta jollekulle rabbiinille ilmoitetuksi, kun Jumala on sen enkeleiltäkin salannut? Olisihan siinä ollut erinomainen aihe tiedustella Delfon oraakkelilta, jonka ehkä olisi täytynyt antaa jokin eriskummaisen kaksimielinen vastaus. Maailman lopun määräämisessä eivät ole joutuneet häpeään ainoastaan menneen ajan tähdistälukijain ennustukset, vaan myös monet heikkopäiset profeetat meidänkin päivinämme. Vaikka eivät kunnollisesti ymmärrä menneisyyden eivätkä nykyisyyden ilmiöitä, ovat he kuitenkin tietävinään tulevia tapahtumia. Heidän aivonsa ovat pikemmin aiotut ilmaisemaan heikkopäisyyden uskomattomia vaikutelmia sekä toteuttamaan vanhoja ennustuksia kuin itse olemaan uusien ennustuksien sepittäjinä.

Minusta se, että niinä päivinä saatte kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista, ei vielä ole ennustus, vaan pysyvä totuus, joka on ilmennyt siitä saakka, jolloin se lausuttiin. Silloin on merkkejä kuussa ja tähdissä, mutta kuinka hän siis tulee niinkuin varas yöllä, jos hän kerran antaa merkkejä tulostaan? Antikristuksen ilmestymisestä saatu merkki on yhtä epäselvä kuin mikä hyvänsä. Tavallisten laskelmiemme mukaan hänen olisi jo monta vuotta sitten pitänyt saapua. Mutta minä olen (puhuakseni suoraan) ainakin puolittain sitä mieltä, että Antikristus on tavallaan viisasten kivi jumaluusoppineilla, sillä sen keksiminen on tarkoista säännöistä ja ohjeista huolimatta tuskin vielä kenellekään onnistunut. Se yleinen käsitys, että maailma on lähellä loppuansa, on vallinnut ihmisten kesken kaikkina aikoina samoin kuin meidänkin päivinämme. Pelkäänpä, että ne sielut, jotka nykyään lähtevät täältä, eivät pääse vapaiksi alttarin juurella odottavien pyhien huokauksesta: Quousque, Domine? kuinka kauvan, Herra? ja valittamasta odottaessaan suurta riemujuhlaa.

Viimeinen päivä varmasti tuo esille Jumalan erinomaisen oikeamielisyyden. Sen täytyy sovittaa ne hellittämättömät epäilykset, jotka kiduttavat viisaimpiakin ihmisiä, ja korvata tässä maailmassa esiintyvät näennäiset epäoikeudenmukaisuudet ja epätasaisuudet tulevan maailman yhdenvertaisuudella ja palkitsevalla oikeudenmukaisuudella. Tuo yksi päivä on sisältävä kaikki edellä kuluneet päivät, ja niin sanoaksemme viimeisessä kohtauksessa täytyy kaikkien näyttelijäin astua esille, täydentämään ja loppuun suorittamaan tätä suurta esitystä. Ja tämä on se päivä, jonka muistaminen on kyllin tehokas tekemään meidät rehellisiksi pimeässäkin ja hyveellisiksi tarvitsematta todistajia.

Ipsa sui pretium virtus sibi,

hyve on oma palkintonsa,

on vain kylmä järkilause, joka ei kykene pitämään huikentelevaa tahtoamme muuttumattomasti ja pysyvästi hyvyyden uralla. Minä olen yrittänyt toteuttaa kelpo Senecan neuvomaa keinoa: kuvitellut yksinäisyyden hiljaisuudessa, pysyäkseni vapaana paheiden saastutuksesta, olevani parhaiden ja rakkaimpien ystävieni parissa, joiden nähden mieluummin menettäisin pääni kuin harjoittaisin jotakin pahetta. Kuitenkin huomasin sen olevan vain siveellistä rehellisyyttä, mikä ei vielä merkitse hyveellisenä olemista hänen tähtensä, joka meidät lopullisesti palkitsee.

Olen koettanut noudattaa Senecan suurta ohjetta: olla hyveellinen ajattelematta taivasta tai helvettiä. Ja tosiaankin huomasin, että, ollen luonnostani taipuvainen hyveeseen ja sitä kunnioittamaan, saatoin sitä palkattakin palvella, mutta en kuitenkaan niin päättäväisesti ja kunnioitettavalla tavalla, että oman luonteeni heikkous ei pienenkin kiusauksen esiintyessä voisi viekoitella minua sitä unhottamaan.

Siitä syystä on kaiken toimintamme elinvoimana ja henkenä usko ylösnousemukseen ja se vakaa tieto, että tomumajamme saa nauttia hurskaiden ponnistustemme hedelmiä. Ilman tätä olisi kaikki uskonto pelkkää harhaa, ja Lukianoksen, Euripideen ja Julianuksen jumalattomat ajatukset eivät olisikaan mitään herjausta, vaan ylevintä totuutta, ja ateistit olisivat olleet ainoita oikeita filosofeja.

Kysymys siitä, miten kuolleet nousevat, ei koske minun uskoani. Mahdollisuuksien olettaminen ei ole uskoa, vaan filosofiaa. Monet jumaluusopin kohdat ovat tosia siitä huolimatta, ettei niitä järki voi johdella enempää kuin aistimetkaan vahvistaa, ja monet filosofian kysymykset aistimilla varmennettavia, vaikka järki ei niihin pysty. Niinpä on esimerkiksi mahdotonta pätevillä, kouraantuntuvilla järkisyillä saada ketään uskomaan kompassineulan kääntymistä pohjoista kohti, vaikka tämä ilmiö on sekä mahdollinen että todellinen, vieläpä helposti uskottavakin, kunhan vain aistimilla teemme kokeen.

Uskon, että muuttunut ja hajaantunut tomumajamme jälleen yhtyy, että sen ainekset, suoritettuaan niin monta kiertokulkua ja muutosta kivennäisten, kasvien, eläinten ja muiden olioiden kautta, Jumalan äänen kutsumina palaavat alkuperäiseen muotoonsa ja yhtyvät jälleen olemaan entisenä alkuperäisenä kokonaisuutena.

Niinkuin luomisessa sekava ainejoukko erotettiin eri lajeihinsa, samoin maailman häviössä tapahtuu erittely eri yksilöiksi. Niinkuin luomisessa kaikki eri lajit, joita nyt näemme, piilivät yhdessä ainejoukossa, kunnes Jumalan hedelmöittävä ääni eroitti ne toisistansa, niin on viimeisenäkin päivänä, kun kaikki pilaantuneet tähteet ovat hajallaan lukemattomissa muodoissa ja näyttävät unohtaneen varsinaiset ominaisuutensa, Jumala väkevällä kädellänsä ne palauttava varsinaisiin muotoihinsa ja kutsuva ne esiin kunkin paikallensa.

Silloin esiintyy Aatamin jälkeläisten paljous ja sen siemenen taika, joka on paisunut niin moniksi miljooniksi. Olen usein ihmeenä katsellut elohopean uudelleen ilmestymistä ja eri hahmoja, kuinka se oltuaan ikäänkuin muuna aineena palautuu omaan muotoonsa. Puhuaksemme luonnollisesti ja filosofien tapaan, voimme sanoa, että muuttuvaisten kappaleiden muodot eivät häviä näissä ulkonaisissa turmeluksissa eivätkä, kuten luulottelemme, kokonaan jätä asuntopaikkojansa, vaan kiintyvät niiden salaisiin soppiin, joissa ne parhaiten voivat suojella itseään hävittäjältään. Niinpä kasvi, joka on poltettu tuhaksi, saattaa kamarifilosofeista näyttää kokonaan hävinneeltä ja sen muoto ainaiseksi menneeltä, mutta herkän taiteilijan silmissä eivät sen muodot ole hävinneet, vaan kätkeytyneet palamattomaan olomuotoonsa, missä ne säilyvät turvassa kuluttavan liekin vaikutukselta. Sen voi näyttää toteen kokeella, sillä kasvin tuhasta saatamme uudelleen herättää eloon kasvin runkoineen ja lehtineen. Jos ihmisen taito voi näissä vähäpätöisissä esineissä jotakin aikaan saada, kuinka suurta pilkkaa onkaan puhua, ettei Jumalan sormi voisi tehdä samanlaista täydellisemmissä ja ylevämmissä rakenteissa! Tämä kuuluu siihen salaiseen filosofiaan, joka ei ketään todellista tiedemiestä tee ateistiksi, vaan tarkastaessaan luonnon silminnähtäviä ilmiöitä hän kehittyy todelliseksi jumaluusoppineeksi, joka ei näe vain unessa, kuten Hesekiel, vaan todellisissa esineissä kuolleistanousemisensa esikuvia.

Meidän kuolleista nousseen olemuksemme asunnoiksi on määrätty nämä kaksi vastakohtaista ja toisiinsa soveltumatonta paikkaa: taivas ja helvetti. Niiden määrittelemiseen tai tarkoin selittääkseni mitä ja missä ne ovat, ei minun jumaluusoppini riitä. Sulopuheinen apostoli, joka näyttää saaneen nähdä vilahduksen taivaasta, on antanut siitä vain kielteisen määrittelyn: mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mikä ei ole ihmisen sydämeen noussut. Hän oli siirretty pois itsestään, voidakseen sitä nähdä, mutta saatuaan jälleen palata itseensä ei voinut sitä ilmi lausua. Kun apostoli Johannes kuvaa taivaan asunnoita rakennetuiksi smaragdeista, krysoliiteistä ja muista kalliista kivistä, on se liian laimeata ilmaisemaan todellista taivasta.

Senvuoksi saatamme sanoa, että missä sielulla on täydellinen onnellisuus, missä henkemme rajaton kaipuu on täydellisesti tyydytetty, niin ettei se enää toivo lisäystä eikä muutosta, siellä lienee todella taivas. Ja tämä voi toteutua ainoastaan sen olennon yhteydessä, joka rajattomassa hyvyydessään kykenee täyttämään kaikki omat toivomuksensa, samoin kuin meidänkin pohjattomat kaipuumme. Missä Jumala siten ilmaisee itsensä, siinä on taivas, vaikka se jäisikin tämän näkyväisen maailman piiriin.

Näin ihmisen sielu voi olla taivaassa missä hyvänsä, vieläpä oman ruumiinsa sisäpuolella, ja kun se lakkaa elämästä ruumiissa, voi se jäädä asumaan omassa sielussaan, se on Luojassaan. Ja niin voimme sanoa, että apostoli Paavali, kun hän ei sanonut tietävänsä oliko hän ruumiissaan vai ulkona siitä, oli kuitenkin taivaassa. Taivaan asettaminen kymmenennen kehän ulkopuolelle on ristiriidassa sen tiedon kanssa, että maailma on häviävä, sillä kun tämä näkyväinen maailma hävitetään, silloin on kaikki täkäläinen samanlaista kuin nyt siellä eli tavallaan tyhjyyttä. Jos kysymme, missä taivas siis on, merkitsee se samaa kuin kysyä, missä on Jumalan olopaikka tai missä meille se kunnia tulee, että saamme nähdä hänet.

Mooses, joka oli perehtynyt Egyptin kaikkeen viisauteen, teki filosofian kannalta suuren erehdyksen tahtoessaan ruumiillisilla silmillään nähdä Jumalan ja siis pyytäessään tekijäänsä, joka on itse totuus, kumoamaan itsensä. Niillä, jotka kuvittelevat taivaan ja helvetin olevan naapureita ja ajattelevat niiden välistä rajaakin, perustaen käsityksensä Jeesuksen vertaukseen Latsaruksesta ja rikkaasta miehestä, on liian karkea käsitys noista kirkastetuista olennoista, jotka silmillänsä voivat helposti katsoa auringonvalonkin taakse ja nähdä pisimpienkin matkojen päähän. Sillä jos kirkastetuissa silmissämme tulee olemaan kyky nähdä ja tuntea esineitä, tahtoisin ajatella näkemiskykymme olevan yhtä rajattoman kuin nyt ajatuksemme on.

Myönnän, että jos kaksi olentoa on sijoitettu kymmenennen kehän ulkopuolelle eli tyhjyyteen, niinkuin Aristoteleen filosofiassa esitetään, eivät he voisi nähdä toisiansa, koska puuttuu välittävä aine, joka siirtäisi esineen valonsäteet aistimiimme. Mutta missä ei ole valonsäteitä siirtävää väliainetta eikä edes valoa, joka käyttäisi tuota välittäjää, ja kuitenkin on olemassa täydellinen kyky nähdä, siinä meidän tulee syrjäyttää filosofiamme säännöt ja selittää kaikki johtuvaksi täydellisemmästä näöstä.

En voi ymmärtää, että tuli on helvetin varsinainen olemus, enkä ymmärrä, mitä ajattelisin kiirastulesta, enkä liioin voi käsittää sellaista liekkiä, joka voisi kuluttaa tai puhdistaa sielua. Tulikiven palavat liekit, joita on raamatussa mainittu, eivät mielestäni kuulu tähän puheena olevaan helvettiin, vaan tulevaiseen, jossa tulella on täydentävä tehtävä meitä kohtaavassa rangaistuksessa ja jolloin se voi ruumiillisia olennoita kohtaan valtaansa käyttää.

Muutamat, joilla on ollut kunnia selittää raamattua, ovat sitä mieltä, että tuli sielläkin on samaa lajia kuin nyt meillä. Sitä on vaikea käsittää. Mutta voin ymmärtää, että sekin voi polttaa ruumistamme, kuitenkaan kuluttamatta sitä, sillä tässä aineellisessakin maailmassa on kappaleita, jotka voittamattomina kestävät ankarimmissakin liekeissä, ja vaikka ne tulen voimasta syttyvät ja sulavatkin, eivät ne siinä kuitenkaan häviä. Haluaisin mielelläni tietää, kuinka Mooses tavallisessa tulessa poltti kultaisen vasikan tuhaksi, sillä tuo salaperäinen kultametalli, jonka aurinkoista laatua ihailen, tulen vaikutukselle alttiiksi annettuna vain kuumenee ja sulaa, mutta ei kulu. Samoin, kun palavat ja haihtuvat osat ruumiistamme puhdistuvat kestävämmiksi, kiinteämmiksi, siis kullan kaltaisiksi, jotka tosin kärsivät liekkien vaikutuksesta, eivät ne kuitenkaan häviä, vaan pysyvät tulessakin kuolemattomina.

Varmasti siis, jos tämä ruumiimme saa kärsiä vain tämän alkuaineen vaikutuksesta, jää monta ruumista jäljelle. Ja silloin sekä taivas että myöskin maa pikemmin on vasta kehityksensä alussa. Sillä nykyjään tämä ei ole maa, vaan tulen, veden, maan ja ilman kokoomus, mutta tulevaisena aikana, kun se on näistä aineksistaan vapautunut, se esiintyy itsensä kaltaisemmassa tilassa, tuhkanansa.

Filosofit, jotka arvelivat maailman häviävän tulessa, eivät kuitenkaan uneksineet sen tyhjään katoavan, mikä on maallisten syiden vaikutuspiirin ulkopuolella. Sillä tulen viimeinen ja varsinainen tehtävä on muuttaa ja sulattaa lasiksi, ja senvuoksi muutamat kemisteistämme naljaillen väittävätkin, että viimeinen palo kiteyttää ja muuttaa kaiken olevaisen lasiksi.

Ei meidän myöskään tarvitse pelätä häviämistä tai kummeksia, että Jumala tahtoo tuhota luomistöitänsä. Sillä kun on jäljellä ihminen, joka nyt on ja sitten vasta oikein on mikrokosmos eli pienoismaailma, ei maailmaa voi sanoa hävinneeksi. Sillä Jumalan silmät, samoin kuin ehkä omatkin kirkastetut silmämme, saavat yhtä todellisesti nähdä maailman tämän supistetussa olemuksessa kuin se nyt on nähtävissä summakaupalla ja paisutettuna. Niinhän Jumalan silmissä, samoin kuin ihmisenkin ymmärryksen kannalta, kasvin siemenessä on jo olemassa, vaikka näkymättömällä tavalla, sen täydellinen runko, lehdet, kukat ja hedelmät. Sillä se, mikä on aistimillemme vain mahdollista, on ymmärryksemme kannalta todella olemassa. Näin siis Jumala näkee kaikki, tuntien omat työnsä yhtä täydesti niiden vähäisessä alussa kuin täydellisyydessä; hän näki myös koko maailman yhtä täydesti kuudennen päivän pienoismaailmassa kuin edellisten viiden päivän hajallisissa ja moninaisissa tuloksissa.

Ihmiset tavallisesti selittelevät laajalti helvetin tulen tuskia ja ruumiillisen kidutuksen ankaruutta ja kuvailevat helvettiä yhtä selkeästi kuin Muhammed kuvasi taivasta. Tosin se on kouraantuntuvaa ja jylisee jotenkin rahvaan korvissa, mutta jos sen on esitettävä asian pelottavaa puolta, ei sitä kannata panna vastakohdaksi taivaalle, siellä kun onnellisuus perustuu siihen osaan, joka on kykenevin sitä tajuamaan, eli sieluun, Luojan siirrettyyn jumaluusvoimaan ja uutisasuntoon. Ja vaikka sijoitamme helvetin maan alle, on paholaisen alue sen ympärillä. Perin lapsellista taas on selittää sen olevan tulivuorissa, jotka alkeellisen käsityksen mukaan edustavat helvettiä.

Mutta ihmisen sydän on paholaisen asuinsija, ja joskus tunnen helvetin suorastaan itsessäni; Lucifer pitää hoviansa rinnassani, ja koko legiona paholaisia on asettunut minuun. On siis olemassa yhtä monta helvettiä kuin Anaksagoraan mukaan on maailmoja. Olihan Magdaleenassa useampia kuin yksi helvetti, koska hänessä asusti seitsemän paholaista ja jokainen paholainen on helvetti itsellensä, saaden riittävästi kidutusta omassa olinpaikassansa, tarvitsematta enää ympäristön kurjuutta lisäksi kärsimyksiinsä. Ja niinhän paha omatunto on täällä jo tutustuttamista vastaiseen helvetin tuskaan. Kuka voi muuta kuin säälien ajatella niiden armeliaita aikomuksia, jotka lopettavat oman elämänsä? Niinhän paholainenkin tekisi, jos voisi, mutta kun se on mahdotonta, on sen kurjuus loppumaton ja se kärsii enimmin sen ominaisuuden vuoksi, jossa se on kestävin, nimittäin kuolemattomuutensa takia.

Kiitän Jumalaa ja ilomielin mainitsen, etten ole milloinkaan pelännyt helvettiä enkä kauhusta kalvennut, kun sitä on kuvattu. Olen niin kiinnittänyt katseeni taivaaseen, että olen melkein tykkänään unohtanut helvetin ajatuksenkin ja pelkään pikemmin edellisen riemujen menettämistä kuin joutumista kärsimään jälkimäisen kurjuutta. Edellisten menettäminen on täydellinen helvetti eikä tarvitse mielestäni mitään lisää täydentämään kärsimyksiämme. Tuo julma nimitys ei ole minua koskaan pidättänyt synnistä, enkä sen takia liioin ole mitään hyvää tehnyt. Pelkään Jumalaa enkä kuitenkaan ole kauhuissani hänen edessänsä; hänen armonsa saattaa minut häpeämään syntejäni, ennenkuin hänen tuomionsa minua pelottaa. Tuomiot ovat hänen viisautensa pakollisia ja toisarvoisia menettelytapoja, joita hän käyttää vain viime keinona ja siihen yllytettynä, ja pikemmin ne estävät kehnoja aikomuksissaan kuin innostavat hurskasta häntä palvelemaan. Tuskinpa on ketään pelotettu taivaaseen. Ne, jotka tahtovat ilman helvetinpelkoa palvella Jumalaa, pääsevät suorempaakin tietä taivaaseen, kun taas sellaiset, jotka helvetinpelossa matelevat hänen edessään, ovat siitä huolimatta, että nimittävät itseänsä Kaikkivaltiaan palvelijoiksi, kuitenkin vain hänen orjiansa.

Puhuakseni totta ja ilmaistakseni sieluni vakaumuksen, en voi, kun katselen elämäni tapauksia ja johdatan muistiini Jumalan sormen jälkiä, havaita muuta kuin rajattoman paljon armotekoja niin hyvin koko ihmiskunnalle kuin itselleni erityisesti. Ja lisäksi (johtuneeko se sitten rakkauteni ennakkoluulosta tai hänen armonsa puolueellisesta käsittämisestä, sitä en tiedä) minusta sellaiset asiat, joita muut pitävät ristinä, kärsimyksinä, Jumalan tuomioina, onnettomuutena, tarkastellessani niitä lähemmin kuin vain niiden näkyviä seurauksia, näyttävät olevan ja perimmälti aina ovat hänen laupeutensa salaisia, verhottuja osoituksia.

Erikoinen viisauden lahja on oikein ja kiihkottomasti arvostella Jumalan tekoja, voidakseen niin hyvin eroittaa hänen vanhurskautensa hänen armostansa, ettei väärin nimitä noita yleviä ominaisuuksia. Samoin on oikeata logiikkaa selittää Jumalan teot sillä tavoin, että hänen tuomionsakin on hänen laupeutensa ilmaus. Sillä Jumala on armollinen kaikille, ollessaan pahimmillekin laupiaampi kuin parhaat ansaitsevat. Ja jos sanomme, ettei hän ketään rankaise tässä maailmassa, ei se suinkaan ole järjettömyyttä, vaikka siltä saattaa tuntua. Järjetöntä olisi nimittää rangaistukseksi sitä, että tuomari määräisi murhaajalle sakon, ja nureksia tuomiota sensijaan että pitäisi kiittää tuomarin lempeyttä. Kun siis rikkomuksemme ovat kuoleman ansainneita ja lisäksi ansaitsevat kadotuksen, niin jos Jumalan hyvyys tyytyy sivuuttamaan ne vain jollakin tappiolla tai onnettomuudella tai sairaudella, eikö olisi järjetöntä nimittää tätä rangaistukseksi eikä hänen armonsa ylenpalttisuudeksi ja valittaa hänen kurituksensa alaisena pikemmin kuin ihailla hänen armonsa valtikkaa! Senvuoksi olemme velvolliset ylistämään ja kunnioittamaan häntä kiitollisina kaikesta siitä, mitä olemme saaneet ja mitä olemme. Ja kun mielessäni on näitä ajatuksia, ei Hän, joka ne parhaiten tuntee, ole tunnustamatta, että minä häntä ihailen. Jos saan osakseni taivaan ja sen autuuden, on se aivan satunnaista eikä suinkaan hurskauteni tarkoitettu tulos, sillä se on onnellisuus, jota en uskalla ajatella ansaitsevani enkä häveliäänä oikein odottaakaan; nämä molemmat kohtalot, sekä palkinto että rangaistuskin, annetaan meille armosta, aivan epäsuhteessa tekoihimme, koska toinen niistä on suunnattomasti kaikkien ansioittemme yläpuolella ja toinen taas rikoksiamme niin suunnattomasti pienempi.

Niillä ei ole mitään pelastusta, jotka eivät usko Kristukseen, nimittäin, kuten muutamat sanovat, hänen syntymisensä jälkeen, tai niinkuin jumaluusoppineet esittävät, jo sitä ennenkin. Tämä saa minut hyvin pelkäämään niiden rehellisten, kunnianarvoisain ja viisasten puolesta, jotka ovat kuolleet ennen hänen ihmiseksi tulemistaan. Vaikeata on ajatella noiden sielujen olevan helvetissä, sillä heidän arvokas elämänsä on ollut omiansa johtamaan meitä hyveisiin maan päällä. Ehkäpä heille on varattu helvetin monissa esikartanoissa jokin helpotus. Kuinka ihmeellistä lieneekään heidän nähdä runolliset mielikuvituksensa luomat muutettuina todellisuudeksi ja kuvitellut hornanhenget todellisiksi paholaisiksi! Kuinka kummalta heistä kuuluneekaan kertomus Aatamista, kun he saavat kärsiä hänen vuoksensa, josta eivät milloinkaan olleet mitään kuulleet, ja kun ne, jotka juontivat alkunsa jumalista, huomaavatkin olevansa syntisen ihmisen onnettomia jälkeläisiä!

On röyhkeätä käydä järjen avulla vastustamaan Jumalan tekoja tai epäillä hänen toimiensa oikeudenmukaisuutta. Jospa nöyryys saisi opettaa muitakin, niinkuin se on minua opettanut, muistamaan ääretöntä ja käsittämätöntä eroa Luojan ja luodun välillä, ja jospa tutkisimme vakavasti seuraavaa apostoli Paavalin vertausta: Sanooko saviastia valajalleen: »miksi olet minut tällaiseksi tehnyt?» niin se estäisi järkeä tuollaisista ylpeistä kiistoista, emmekä myöskään silloin moittisi Jumalan lopullisia tuomioita, joko hän tuomitsee taivaaseen tai helvettiin. Ihmiset, jotka elävät järkensä nojassa, elävät vain omaa elämää niinkuin eläimetkin. He noudattavat luontonsa vaatimuksia eivätkä senvuoksi kohtuullisesti voi vaatia palkkaa teoistansa, koska tottelevat vain järkensä luonnollisia käskyjä. Niinpä siis täytyy lopultakin ilmetä, että kaikki pelastus tulee Kristuksen kautta. Ja pelkään että nuo suuret hyveen esikuvat joutuvat vahvistamaan tämän totuuden, jolloin käy ilmi, etteivät parhaatkaan maan päällä tehdyt työt oikeuta vaatimaan pääsyä taivaaseen.

Toisaalta en usko, että näiden edellä mainittujen tai kenenkään muunkaan elämä olisi aina ollut joka kohdassa heidän oppinsa mukainen. On ilmeistä, että Aristoteles rikkoi omia siveyssääntöjänsä vastaan. Stoalaiset, jotka tuomitsevat intohimot ja kehoittavat ihmisiä nauramaan Phalariksenkin sonnissa [Muinaisen hirmuvaltiaan Phalariksen kerrotaan poltattaneen kuolemaantuomituita hehkuvassa vaskisonnissa. Suom], eivät ähkimättä kestäneet sappikiven tai vatsanvaivojen puuskaa. Skeptikot, jotka väittivät olevansa mitään tietämättä, joutuivat juuri tuossa väitteessään ristiriitaan itseänsä vastaan, luullen tietävänsä enemmän kuin kaikki muut. Diogenes on minusta aikansa turhamielisin ihminen ja paljon kunnianhimoisempi hylätessään kunnianosoitukset kuin Aleksanteri Suuri, joka ei kieltäytynyt yhdestäkään.

Paheet ja paholaisen vehkeet virittävät ansoja järjellemme ja kiihoittaen meitä liian kiireesti pyrkimään pakoon sotkevat meidät niihin sitä pahemmin. Venetsian herttua, joka vihki itsensä avioliittoon meren kanssa heittämällä siihen kultaisen sormuksen, ei minun mielestäni haaskannut, sillä sellaista juhlallista toimitusta pidettiin valtion asioissa hyvänä ja merkitsevänä, mutta filosofi, joka heitti rahansa mereen välttääkseen ahneuteen lankeamista, oli ilmeinen tuhlari.

Hyveeseen ei ole mitään valmiiksi muokattua oikotietä, eikä meidän ole suinkaan helppo vapauttaa itseämme synnin seiteistä. Päästäksemme kehittymään täydellisiksi hyveissä samoin kuin uskonnollisestikin, tarvitaan panoplia eli täydellinen asevarustus, niin ettemme ollessamme varuilla yhtä pahetta vastaan joutuisi toisen hyökkäykselle alttiiksi. Ja tosiaankin viisaat ja arvostelukykyiset, joilla on järjen johto käytettävänään, rikkovat anteeksiantamattomasti, jotavastoin heikompiälyiset voivat kompastua ilman häpeää. Yhden ainoan hyvän työn toimittamiseen vaaditaan niin monta asianhaaraa, että hyväksi tullakseen täytyy perinpohjin harjoitella ja hyveellisyyttä suorastaan opiskella.

Toistan vielä, että ihmisten käytös ei kulje rinnakkain teorian kanssa, vaan usein käy tykkänään sitä vastaankin. Luonnostamme kyllä tiedämme, mikä on hyvää, mutta luonnostamme teemme myöskin pahaa; se kaunopuheisuus, jolla tahdon toisille jotakin vakuuttaa, ei tehoa itseeni. Meissä on luonnottomasti kehittynyt halu, joka kyllä tahtoo kärsivällisesti kuunnella järjen neuvoja, mutta ei kuitenkaan pane toimeen mitään muuta kuin sen omiin oikkuihin soveltuu. Lyhyesti sanottuna: me olemme kaikki hirviöitä, se on: ihmisen ja eläimen sekoituksia, joissa meidän täytyy koettaa esiintyä niinkuin runoilijat kuvaavat erään Chiron-nimisen viisaan eläneen, nimittäin pitämällä ihmisen aluetta eläimen tyyssijan yläpuolella ja aistillista puolta istumassa vain järjen jalkojen juuressa.

Lopuksi toivon, että Jumalan avulla kaikki ihmiset tulisivat tuntemaan pelastuksen, vaikka tosin ilmenee, että vain muutamat harvat sen päämäärän saavuttavat. Elämäntie on soukka ja sille johtava silta kapea; kuitenkin ovat ne, jotka ovat Jumalan seurakunnan rajoittaneet johonkin erikoiseen kansakuntaan, kirkkoon tai sukuun, tehneet sen kapeammaksi kuin Vapahtajamme milloinkaan tarkoitti.

Ne arki-ihmiset, jotka kietovat Jumalan seurakunnan Strabon viittaan ja rajoittavat sen Eurooppaan, tuntuvat minusta yhtä huonoilta maantieteilijöiltä kuin Aleksanteri Suuri, joka luuli valloittaneensa koko maailman, vaikka ei ollut lannistanut vielä puoltakaan. Sillä emmehän voi kieltää, että Jumalan seurakunta on myös Aasiassa ja Afrikassa, jollemme tahdo unohtaa apostolien lähetysmatkoja ja marttyyrien kärsimyksiä, samoin kuin useiden (meidänkin reformeeratun käsityksemme mukaan laillisten) kirkolliskokousten istuntoja, joita pidettiin noissa seuduissa silloin, kun me vielä olimme alaikäisyyden tilassa. Sitäpaitsi eivät pienet eroavaisuudet, jotka ovat ehkä enemmän huomattavia meidän silmissämme kuin Jumalan, oikeuta ketään sulkemaan toista pois taivaan osallisuudesta, saatikka sellaisia kristityitä, jotka kaikki ovat olleet jollakin tapaa marttyyrejä, ylläpitäen uskoansa jalosti vainojenkin aikana ja palvellen Jumalaa yksinpä polttoroviollakin, kun taas me kunnioitamme häntä vain päiväpaisteessa. Totta on, niinkuin mekin kaikki myönnämme, että monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut. Mutta kuitenkin, jos meidän kaikkien mielipiteet koottaisiin yhteen, ei niiden yleisestä sekasotkusta lainkaan löytyisi sellaista asiaa kuin pelastus, eikä yksikään tulisi autuaaksi.

Sillä ensiksikin Rooman kirkko tuomitsee meidät ja me puolestamme heidät; uusreformistit ja lahkolaiset tuomitsevat meidän kirkkomme opit, ja atomistit eli familistit kiroavat nämä kaikki, jotka sitten puolestaan sinkauttavat kirouksensa heitä vastaan. Kun siis Jumalan armo lupaa meille taivaan, niin meidän käsityksemme ja mielipiteemme sulkevat meidät pois siitä paikasta. Siten on meillä useampia kuin yksi Pyhä Pietari, sillä erinäiset kirkot ja lahkot valtaavat taivaan portit ja kiertävät oven toisilta lukkoon, ja niin me menemme taivaaseen vastoin toistemme tahtoa, käsityksiä ja mielipiteitä, yhtä armottomina kuin tietämättöminäkin erehtyen, kuten pelkään, ei ainoastaan oman, vaan myöskin toisten pelastuksen asiassa.

Uskon, että monet pelastetaan, jotka ihmisten mielestä näyttävät kadotukseen tuomituilta, ja monta sellaista joutuu kadotukseen, joita pidetään valittuina. Viimeisenä päivänä on ilmestyvä outoja ja odottamattomia esimerkkejä sekä Jumalan vanhurskaudesta että armosta. Ja senvuoksi on yritys tarkoin määritellä kumpaakaan suoranaista hulluutta ihmisessä ja yksinpä paholaistenkin puolelta röyhkeyttä. Nämä viimemainitut viekkaat henget kykenevät tuskin kaikella sukkeluudellaankaan saamaan selville, kutka pelastuvat. Sillä jos he kykenisivät sen edeltäpäin tietämään, olisi niiden työ lopussa eikä niiden tarvitsisi enää kiertää maita mantereita etsimässä, kenen saisivat niellä.

Ne, jotka turhantarkkaan lakia soveltaen tuomitsevat Salomonin kadotukseen, eivät tuomitse ainoastaan häntä, vaan itsensäkin ja koko maailman. Sillä Jumalan kirjoitetun sanan mukaan me olemme kaikki poikkeuksetta ansainneet kuoleman. Mutta Jumalalla on etuoikeus ja vapaa valta tehdä mielensä mukaan oman lakinsakin kirjainta vastaan. Ja yksin sen nojalla me voimme odottaa pelastusta, ja siten Salomokin saattoi yhtä helposti pelastua kuin nekin, jotka hänet tuomitsevat.

Niiden lukumäärä, jotka luulevat tulevansa pelastetuiksi, ja se ääretön joukko, joka luulee voivansa pujahtaa neulansilmän läpi, on hämmästyttänyt minua suuresti. Nimitys »piskuinen lauma» ei rohkaise, vaan päinvastoin masentaa hartauttani, etenkin kun ajattelen omaa arvottomuuttani, jossa suhteessa oman nöyrän pelkäilyni mukaan olen kaikkia muita alempana. Uskon, ettei taivaassa koskaan ole anarkiaa, vaan niinkuin enkelien kesken on eri arvoasteita, samoin siellä on Pyhienkin joukossa eri asteita etevyyden nojalla. Vakuutan kuitenkin, etten suinkaan pyri ensimmäisille sijoille; toivoni on vain (ja siinä olen onnellinen) saada olla edes viimeisenä miehenä, taivaan joukkojen jälkipäässä. Olen vakuutettu pelastuksestani, vaikka en sitä uskalla valalle ottaa. Olen niin sanoakseni varma ja uskon epäilemättä, että on sellainen kaupunki kuin Konstantinopoli. Kuitenkin olisi sen vannominen minun puoleltani tavallaan väärä vala, koska minulla ei ole siitä omin aistimin saatua pettämätöntä vakuutta. Ja vaikka tosin monet vakuuttavat ehdotonta varmuutta pelastuksestaan, niin kuitenkin nöyrä sielu, tarkastaessaan omaa arvottomuuttaan, kohtaa monta epäilyksen syytä ja äkkiä huomaa, kuinka vähän tarvitsemme apostoli Paavalin neuvoa: toimikaa pelvolla ja vavistuksella niin että pelastutte. Sama perustus, jonka nojassa on valitsemiseni, on uskoni mukaan pelastuksenikin, nimittäin Jumalan armo ja hyvä suosio, joka oli olemassa ennen minua, vieläpä ennen maailman perustamista. Ennenkuin Abraham oli, olin minä, sanoo Kristus. Samaa voin sanoa jossakin merkityksessä myös itsestäni, sillä minä en vain ollut olemassa ennen itseäni, vaan Aatamiakin, nimittäin Jumalan ajatuksissa ja iankaikkisessa päätöksessä. Ja siinä merkityksessä saatan sanoa maailmankin olleen ennen luomista ja myös loppuneen ennen alkuaan. Ja siten olin kuolleena ennen kuin sain elämän: vaikka haudakseni koituu Englanti, oli kuolinpaikkanani paratiisi, ja Eeva synnytti minut keskoisena, ennenkuin Kain sikisi.

Röyhkeät kiihkoilijat, jotka kieltävät hyvät työt ja luottavat yksinomaan uskoon, eivät kuitenkaan tee tyhjäksi ansiota. Sillä kun he nojaavat uskonsa tehoon, vahvistavat he Jumalan asemaa ja näyttävät rikkiviisaasti uhmaavan taivasta. Jumala oli määrännyt, että vain ne, jotka latkivat vettä koirien tavoin, saivat kunnian päästä midianilaisia hävittämään, eikä silti yksikään heistä voinut oikeudenmukaisesti vaatia tai kuvitella ansainneensa tuota kunniaa. En kiellä, että oikea usko, sellainen, jota Jumala vaatii, on pelastuksen tuntomerkki ynnä sen välikappalekin. Mutta mistä se usko on löydettävä, se on minulle yhtä hämärää kuin viimeinen hetkenikin. Jos Vapahtaja saattoi moittia omia oppilaitaan ja suosikkejaan uskon puutteesta, joka kuitenkin, vaikka se olisi sinapinsiemenen kokoinen, kykenisi vuoria siirtämään, kuinka sitten meidän uskomme, josta kerskaamme, voisi olla muuta kuin tyhjää tai korkeintaan juuri vähän enemmän kuin tyhjää. Tämä on uskoni perusajatus. Jos siinä onkin monta eriskummaista kohtaa, johtuen luonteeni ominaisuuksista, olen valmis, jolleivät ne kestä kehittyneempien arvosteluja, ne peruuttamaan enkä niitä edusta enempää kuin mikäli oppineemmat ja kykenevämmät niitä vahvistavat.

TOINEN OSA.

Mitä tulee toiseen hyveeseen eli laupeuteen, jota ilman usko on pelkkä käsite, vailla todellista olevaisuutta, niin minä puolestani olen aina koettanut kehittää sitä lempeätä ja inhimillistä taipumusta, jonka sain jo vanhemmiltani, sekä soveltaa sitä rakkauden kirjoitettujen ja säädettyjen lakien mukaan. Ja jos tutkin itseäni totuudenmukaisesti, niin luullakseni olen alusta asti suunniteltu ja muovaeltu juuri sitä hyvettä harjoittamaan. Sillä rakenteeni on niin yleislaatuinen, että se myötätuntoisesti soveltuu ja mukautuu kaikkiin asioihin. Minussa ei ole minkäänlaista vastenmielisyyttä tai erikoista mielihalua, olkoonpa puhe ruuasta, ilmasta tai mistä tahansa. En ihmettele lainkaan, että ranskalaiset voivat syödä sammakoita, käärmeitä ja tatteja, enkä sitäkään, että juutalaiset söivät heinäsirkkoja, vaan heidän joukossaan asuessani syön niitä tavallisina ravintoaineina ja havaitsen niiden soveltuvan vatsaani yhtä hyvin kuin heidänkin vatsaansa. Voisin sulattaa hautuumaalta kerättyä salaattia yhtä hyvin kuin vihannestarhasta saatua. En hätkähdä nähdessäni käärmeen, skorpionin, sisiliskon tai salamanterin. Kohdatessani rupikonnan tai kyykäärmeen en tunne mitään halua siepata kiveä niitä tuhotakseni.

Yleensä en tunne mitään noista tavallisista vastenmielisyyksistä, joita on muissa. Kansalliset vastakohtaisuudet eivät koske minua enkä ennakkoluuloisesti kohtele ranskalaisia, italialaisia, espanjalaisia tai hollantilaisia, vaan missä huomaan heidän toimintansa olevan sopusoinnussa oman maani asukkaiden kanssa, kunnioitan, rakastan ja hyväksyn heitä vastaavassa määrässä.

Olen syntynyt lauhkeassa ilmanalassa, mutta minusta tuntuu, että sopisin asumaan kaikissa. Minä en ole sellainen kasvi, joka ei menestyisi puutarhan ulkopuolella. Kaikki paikat, kaikki ilmanalat ovat minulle kuin yksi ainoa maa. Minä olen Englannissa kaikkialla ja jokaisen leveysasteen kohdalla ollessani. Olen joutunut haaksirikkoon enkä kuitenkaan ole meren tai tuulten vihamies. Voin lukea, huvitella ja nukkua myrskynkin raivotessa. Lyhyesti sanoen: en viero mitään, ja omatuntoni sanoisi minun valehtelevan, jos väittäisin jyrkästi inhoavani tai vihaavani jotakin olentoa, paitsi paholaista, tai ainakin kammoavana siinä määrin, etten voisi siihen mukaantua. Jos yleisten vihattujen asioiden joukossa on jotakin, mitä tuomitsen tai halveksun, niin se on tuo kaiken järjen, hyveen ja uskonnon vihollinen, joukko, monipäinen hirviö, joka eri osiinsa jaettuna näyttää ihmisiltä, Jumalan luomilta järkeviltä olennoilta, mutta toisiinsa sekaantuneena on vain yksi ainoa valtava peto, hirveämpi epäsikiö kuin mikään monipäinen lohikäärme.

Laupeuden kanssa ristiriitaista ei ole nimittää sellaisia olennoita hulluiksi. Sillä tavoin kaikki pyhät kirjoittajat ovat heitä nimittäneet Salomonin antaman esimerkin mukaan, ja meidän uskomme mukaan se tulee hyväksyä. Myöskään en joukkonimityksellä tarkoita pelkästään alhaisempia ja vähäarvoisempia ihmisiä, sillä ylempienkin joukossa on huonompia aineksia, jonkinlaista rahvasta, jonka mieli on yhtä oikullinen kuin edellistenkin ja joka on käsityöläisten tasolla, vaikka varallisuus jonkun verran kultaa heikkouksia ja kukkaro on vastapainona hassutuksille. Mutta samoin kuin lukua laskiessa kolme tai neljä miestä yhteensä voi joutua takapajulle yhden ainoan rinnalla, joka pitää itseään heitä heikompana, samoin myös kokonainen joukko noita tietämättömiä kultakaloja ei ansaitse todellista kunnioitusta senkään vertaa kuin moni kurja ihminen, joka asemansa puolesta on heidän jalkainsa juuressa. Puhukaamme poliitikkojen tapaan: on olemassa aatelisia ilman sukutaulua, luonnollista jaloutta, jonka nojalla pääsee kohoamaan toisen tasalle vieläpä yläpuolellekin ansioittensa ja eteväin ominaisuuksiensa mukaan. Vaikka aikamme turmelus ja nykyiset pyrinnöt näyttävät viittaavan toiseen suuntaan, olivat asiat edellämainitulla kannalla alkuperäisissä valtioissa, ja siihen perustuu vieläkin kaikkien oikeinjärjestettyjen yhteiskuntien elämä, kunnes väärinkäytökset pääsevät valtaan, karkeammat vietit pyrkivät saavuttamaan sitä, mitä viisaammat ylenkatsovat, ja kullakin on vapaus koota ja keinotella itselleen rikkauksia, joiden avulla taas voidaan hankkia, mitä kukin himoitsee.

Luonteeni yleinen ja puolueeton laatu taivuttaa minut etusijassa yllämainittuun jaloon hyveeseen. Onnellista on olla syntymästään ja luonnostaan taipuvainen hyveeseen ja niinmuodoin kasvaa kuin siemenestä, tarvitsematta joutua kasvatuksen kautta oksastetuksi ja siihen pakotetuksi. Kuitenkaan emme ole muuta kuin siveellisyyden saarnaajia, jos noudatamme vain omia luonnollisia taipumuksiamme emmekä anna minkään korkeamman lain kuin järjen niitä säännöstellä, ja Jumalan sanan mukaan olemme silloin vielä pakanoita. Siksi täytyy rakkauden suurella työllä olla muitakin vaikuttimia ja päämääriä. En anna almuja vain tyydyttääkseni veljeni nälkää, vaan täyttääkseni Jumalan tahtoa ja käskyjä. En ota esiin kukkaroani pelkästään hänen tähtensä, joka pyytää, vaan Hänen tähtensä, joka on sen minulle antanut. En tahdo auttaa ketään sen vuoksi, että hän kaunopuheisesti puhuu kurjuudestaan, enkä tyydyttääkseni säälintunnettani, sillä se olisi pelkkää moraalista armeliaisuutta ja johtuisi enemmän intohimosta kuin järjestä. Sillä se, joka auttaa toista pelkän säälin vaikutuksesta, ei anna apuansa niin paljon hänen kuin oman itsensä vuoksi, sillä säälien toisten onnettomuutta otamme sen omaksemme, ja auttaessamme heitä siitä autamme samalla itseämme. Samoin on erehdyttävää koettaa korjata toisten onnettomuutta sitä armeliaitten luonteitten tavallista ajatusta seuraten, että voimme itsekin kerran joutua samanlaiseen asemaan. Sillä se on nurjaa ja ovelaa laupeutta, koska sitä osoittamalla näytämme houkuttelevan ihmisten sääliä kaiken varalta.

Olen muuten pannut merkille, että varsinaiset almuihin turvautuvat, vaikka liikkuvatkin suuressa kansanjoukossa, kuitenkin osaavat pyynnöillään kääntyä määrättyjen, valittujen henkilöiden puoleen. Nämä kokeneet ja ammatissaan taitavat kerjäläiset ovat varmastikin perehtyneet kasvojen ilmeitä tuntemaan, ja sen avulla he oitis keksivät armeliaan ihmisen. Sillä kasvoissamme on joitakin salaperäisiä merkkejä, jotka ilmaisevat sielumme laadun ja joista sekin, joka ei tunne edes aakkosia, voi lukea luonteemme ominaisuudet.

Olen myös sitä mieltä, että ilmeitä on tavallaan havaittavissa, ei ainoastaan ihmisissä, vaan kasveissakin, joten kussakin niistä on jokin ulkonainen piirre ilmaisemassa sisällistä muotoa. Jumalan sormi on jättänyt merkin kaikkiin töihinsä, ei tosin kuviolla tai kirjaimilla ilmaistuna, vaan niiden erinäisissä muodoissa, rakenteessa, osissa ja toiminnoissa, joista yhteensä saadaan niiden laatua kuvaava sana. Näillä sanoilla Jumala antaa tähdille nimet ja samojen aakkosten avulla Aatami pani kullekin luontokappaleelle sen erikoista laatua vastaavan nimen.

Paitsi näitä kasvojemme piirteissä esiintyviä merkkejä on käsissämmekin eräänlaisia salaperäisiä kuvioita, joita en uskalla sanoa vain sattumalta muodostuneiksi, koska ne ovat sellaisen kynän piirtämiä, joka ei milloinkaan suotta piirtele. Tämän otan huomiooni sitäkin suuremmalla syyllä, kun omassa kädessäni on sellaista, mitä en ole nähnyt kenenkään toisen kädessä. Myönnän kyllä, ettei Aristoteles etevässä ja ainokaisessa teoksessaan fysionomiikasta mainitse mitään käsien piirteitten tutkimisesta eli khiromantiasta; mutta uskon egyptiläisten, jotka harjoittivat tällaisia hämäriä, salaperäisiä tieteitä, olleen siihenkin perehtyneitä, ja sitähän myöhemmät maita kiertelevät ja egyptiläisinä esiintyvät petkuttajat olivat tuntevinaan ja ehkäpä olivatkin siitä tallettaneet joitakin tärveltyneitä jäännöksiä, joiden avulla voivat ennustuksissaan joskus oikeaankin osua.

Ihmiset yleensä ihmettelevät, kuinka niin monien miljoonien eri ihmiskasvojen joukossa ei ole toistensa kaltaisia. Minä puolestani ihmettelisin yhtä paljon, jos kahdetkaan kasvot olisivat yhtäläiset. Se, joka ottaa huomioon, kuinka monta tuhatta erilaista sanaa on voitu helposti sepittää neljästäkolmatta kirjaimesta, ja niinikään, kuinka monta sataa erilaista piirrettä on ihmisen kuvassa, käsittää muitta mutkitta, että tuollainen vaihtelu on aivan välttämätön. Ja vaikeatahan olisikin kaikkien eri piirteitten niin yhteen sattua, että ne muodostaisivat toistensa peilikuvia. Jos taiteilija umpimähkään sommittelee miljoonan eri kasvoja, niin huomataan ne kaikki erilaisiksi; vieläpä sittenkin, vaikka hän jokaisen niistä laatisi mallin mukaan, jää niihin kaikesta hänen taitavuudestaan huolimatta helposti havaittavia eroavaisuuksia. Sillä kaikkien olioiden todellinen esikuva on lajiaan täydellisin, emmekä sitä saavuta, vaikka laatisimme sitä paremmankin kuvan, koska tämä ei silloin olisi alkuperäisen kuvattavan kaltainen.

Toisaalta ei luontokappaleiden suurempi yhtäläisyys loukkaa luonnon vaihtelevaisuutta eikä millään tavoin halvenna Jumalan töitä. Sillä samanlaisissakin olioissa on eroavaisuuksia, ja parhaitenkin toisiansa vastaavissa on ilmeisiä ristiriitoja. Ja sillä tavoin ihminenkin on Jumalan kaltainen. Sillä juuri niissä asioissa, joissa samankaltaisuus ilmenee, olemme samalla perin erilaisia kuin hän. Ei milloinkaan ole ollut mitään toisen kanssa niin samankaltaista, että ne kaksi kaikilta kohdiltaan yhtyisivät. Sillä aina pääsee jokin eroavaisuus esille, estäen samaisuuden; muutoinhan kaksi eri asiaa eivät olisi ainoastaan samankaltaisia, vaan ihan samoja, mikä on mahdotonta.

Mutta palataksemme filosofiasta laupeuteen, en käsitä tätä hyvettä niin ahtaasti, että katsoisin ainoastaan almujen antamisen olevan laupeudentyötä, — että jokin määrä anteliaisuutta olisi tämän hyveen koko saavutus. Jumaluusoppi on viisaasti jakanut laupeudentyöt eri haaroihin ja osoittanut tällä kapealla tiellä useita eri polkuja hyvyyteen, niin että yhtä monella tavalla kuin voimme tehdä hyvää, voimme myös laupeutta toteuttaa.

Ihmisessä ei ole ainoastaan ruumiin, vaan sielunkin vikoja, samoin kuin on ulkonaisia sattumuksia, jotka kaipaavat armeliasta apuamme. Minä en voi ketään halveksia tietämättömyyden vuoksi, vaan tahdon kohdella häntä yhtä sääliväisesti kuin Latsarusta. Ei suinkaan ole suurempaa laupeutta verhota hänen ruumistansa kuin vaatettaa hänen sielunsa alastomuutta. Kunniakasta on nähdä muiden ihmisten järki puettuna meidän liveriimme ja heidän lainaamansa ymmärrys tuottamassa kunniaa omamme suosiollisuudelle; se on huokeinta lajia hyväntekeväisyyttä, ja auringon osoittaman luonnollisen hyväntekeväisyyden tavoin se valaisee muita, pimittämättä siltä lainkaan itseänsä. Kitsauden osoittaminen tämäntapaisessa hyväntekeväisyydessä on surkeinta lajia ahneutta ja vieläkin häpeällisempää kuin saituus raha-asioissa.

Olen siis velvollinen harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä asemani vuoksi, kun näet esiinnyn oppineena. Senpä vuoksi en teekään päästäni tietojen hautaa, vaan aartehiston. Opiskelua en tahdo pitää yksinoikeutenani, vaan kaikkien yhteisenä omaisuutena. Niinmuodoin en opiskele vain oman itseni hyväksi, vaan niidenkin, jotka eivät itse hanki oppia. En kadehdi ketään, joka tietää enemmän kun minä, mutta säälin niitä, jotka tietävät vähemmän. En opeta ketään näyttääkseni taitoani tai mieluummin ylläpitääkseni ja lisätäkseni sitä omassa päässäni kuin herättääkseni ja edistääkseni hänen tietojansa. Näissä kaikissa harrastuksissani on vain yksi ajatus, joka minua vaivaa, nimittäin että kaikkien hankittujen ominaisuuksieni täytyy hävitä minun mukanani, enkä voi niitä testamentata arvoisille ystävilleni.

En voi vihata tai halveksia ketään erehdyksen vuoksi enkä ymmärrä, miksi mielipiteiden eroavaisuus kumoaisi tunteet. Sillä eri mielipiteet, väittelyt ja todistelut, sekä filosofiset että jumaluusopilliset, jos niitä käsittelevät ymmärtäväiset ja rauhalliset ihmiset, eivät suinkaan loukkaa laupeuden lakeja. Kaikissa väittelyissä on kiihtyminen päätöntä, sillä silloin järki syöksyy hullun koiran tavoin väärille jäljille ja unohtaa alkuperäisen kysymyksen. Ja siinäpä on yksi syy, miksi riitakysymykset eivät milloinkaan saa ratkaisuaan. Sillä vaikka niitä lavealti esitettäisiin, joutuvat ne tuskin lainkaan käsiteltäviksi, — niihin kietoutuu tarpeettomia sivuasioita, ja riitapuolia itseään pohditaan usein yhtä laajasti kuin esillä olevia asioita.

Uskonnon perustukset ovat jo lasketut ja pelastuksen periaatteet kaikkien hyväksymät, niin ettei ole jäljellä montakaan kysymystä, jotka oikeuttaisivat kiihkoon. Eikä silti kukaan ole väitellyt ilman kiihkoa edes jumaluusopin alalla, saatikka halpa-arvoisemmista asioista. Mikä taistelu riehuukaan Lukianoksella S:n ja T:n välillä! Kuinka huitovatkaan kielimiehet kiistellessään Jupiterin genetiivistä! Ja kuinka he kolhivatkaan omia kallojaan, pelastaakseen Priskianuksen pään! Si foret in terris, rideret Democritus [Jos Demokritos vielä eläisi, niin hän nauraisi].

Kuinka monta haavaa on viisaampienkin taistelijain kesken annettu ja kuinka monta tehty kunniattomaksi vain mitättömän mielipiteen voiton vuoksi tai jotta jokin vaivainen eroavaisuus saataisiin toteen! Ovathan tiedemiehet rauhanmiehiä eivätkä kanna aseita, mutta heidän kielensä ovat terävämmät kuin partaveitsi, heidän kynänsä piirrot ulottuvat kauemmaksi ja kuuluvat kovemmin kuin ukkosen jyrinä. Minä kestän mieluummin basiliskin kammokatsetta kuin armottoman kynämiehen raivoa.

Viisaat ruhtinaat eivät suojele taiteita ja kohtele suvaitsevasti oppineita pelkästään tiedonharrastuksen tai runotarten palvomisen takia, vaan he haluavat saada nimensä ikuistetuiksi heidän kirjoituksissaan ja pelkäävät jälkimaailman kynämiesten kostoa. Sillä kun he ovat osansa suorittaneet ja siirtyvät tästä maailmasta, tulee kynämiesten astua esiin, tarjota maailmalle heidän elämänvaiheittensa siveellinen puoli ja jättää jälkipolville täysi luettelo heidän hyveistään ja paheistaan. Ja totisesti tarvitaankin koko joukko omaatuntoa historian kyhäämiseen; mitään mahdollisuutta ei ole puolustautua jonkin jutun häväistystä vastaan, sillä valhe esiintyy siinä niin arvovaltaisena, että se häpäisee meidän hyvät nimemme kaikkien kansojen ja koko tulevaisuuden edessä.

Onpa eräs toinenkin loukkaus laupeutta vastaan, josta ei mikään kirjailija ole kirjoittanut ja vain hyvin harvat muuten välittäneet. Tarkoitan sitä, ettei soimata ainoastaan eri uskontunnustuksia, kirkonmenoja ja yhteiskuntaluokkia, vaan kokonaisia kansoja, me kun solvaamme toisiamme häpäisevillä nimityksillä ja tylysti arvostellen muutamain harvojen käytöstä päätämme kaikkien olevan samanlaisia:

    Le mutin Anglois, et le bravache Escossois,
           et le fol François,
    le poultron Romain, le larron de Gascongne,
    l'Espagnol superbe, et l'Aleman yvrongne.

Apostoli Paavali, joka sanoo kreetalaisia valehtelijoiksi, lausuu sen kuitenkin vain epäsuorasti ja viitaten heidän omaan runoilijaansa. Sellainen on yhteen suuntaan yhtä verinen ajatus kuin Neeron oli toisaalle, sillä sanoilla haavoitamme tuhansia ja yhdellä iskulla surmaamme koko kansakunnan kunnian. Yhtä hullua on riehua ja haukkua aikakausia vastaan tai luulla voivamme saattaa ihmisiä järkiinsä intohimon puuskilla. Demokritos, joka luuli voivansa naurulla palauttaa ihmiset hyvyyteen, tuntuu minusta yhtä raskasmieliseltä kuin Herakleitos, joka itki aikojen pahuutta. Minua ei sapeta se, että näen joukon olevan oikeassa mielentilassaan, se on: järjettömän oikullisuuden vallassa, sillä hyvin ymmärrän, että viisautta ei ole annettu maailman arkitavaraksi ja että vain harvojen etuoikeus on olla kelvollinen. Ne, jotka pyrkivät paheita hävittämään, tuhoavat myöskin hyvettä, sillä vastakohdat, vaikka ne kumoavat toisiansa, ovat kuitenkin toistensa elinehto. Niinpä hyve (pahan hävittäminen) on aate, mutta toisaalta synnin yleisyys ei alenna hyvyyden arvoa, siliä kun pahe voittaa enemmistön, saa hyve niissä, jotka jäävät sen kannattajiksi, yhä suuremman arvon. Jos se siis häviää toisista, monistuvat sen hyvät vaikutukset toisissa, jotka pysyvät koskemattomina ja säilyvät hukkumasta yleiseen tulvaan.

Senvuoksi voin katsella paheellisuutta, sitä ivaamatta, tyytyen vain nuhtelemaan ja ojentamaan. Sillä jalot luonteet, sellaiset, jotka pystyvät hyvyyttä osoittamaan, joutuvat pilkkapuheen kautta johdetuiksi pahaan yhtä helposti kuin nuhteen ja ojennuksen kautta hyvään. Meidän tulisi kaikkien olla sen verran hyvän puoltajia, että suojelisimme sitä pahan vallasta ja voisimme ylläpitää puhtaan totuuden arvoa. Eihän ihminen voi oikeudenmukaisesti arvostella ja tuomita toista, koska todellisuudessa kukaan ei oikein tunne toistansa. Sen käsitän itsestäni, sillä olenhan minä koko maailmalta näkymättömissä, eivätkä lähimmät ystävänikään näe minua muutoin kuin sumun läpi. Ne, jotka tuntevat minua pintapuolisesti, arvostavat minua vähemmän kuin itse ajattelen itsestäni, lähemmät tuttavani taasen enemmän. Jumala, joka minut täysin tuntee, tietää etten ole mitään. Sillä Hän yksin näkee minut ja koko maailman. Hän ei katsele meitä harhautuneen valonsäteen mukaan eikä minkään heijastuksen avulla, vaan näkee itse olemuksen ilman sen satunnaisten ominaisuuksien lisää ja olioiden muodot, niinkuin me näemme niiden toiminnan ilmaukset. Edelleen ei kukaan voi tuomita toistansa senvuoksi, ettei tunne omaa itseäänkään, sillä me moitimme toisia vain sikäli, kuin he poikkeavat siitä, mitä pidämme itsessämme kiitettävänä, ja suosimme toisia vain sen vuoksi, missä he näyttävät olevan kanssamme yhtä mieltä. Niinpä siis lopuksi kaikki on pelkkää itserakkautta, jonka me jokainen kuitenkin tuomitsemme.

Nykyajan ja ehkä entisaikojenkin yleinen valitus on se, että rakkaus kylmenee. Sen huomaankin parhaiten niissä, jotka enimmin ilmaisevat innostuksen palavuutta, sillä se on hyve, joka parhaiten soveltuu kylmimmille luonteille, sellaisille, jotka ovat nöyryyteen taipuvaisia. Mutta kuinka voisimme odottaa laupeutta toisia kohtaan, kun olemme armottomia itsellemme? Rakkauden työt alkavat kotoa, se on yleisesti tunnettu totuus, ja kuitenkin on jokainen oman itsensä pahin vihamies ja niin sanoaksemme oma pyövelinsä. Älä tapa, sanoo Jumala, mutta tuskin kukaan sitä huomioon ottaa. Sillä minusta jokainen ihminen on oma kostottarensa ja avustaa omien elonpäiviensä lyhentämisessä. Kain ei siis ollut ensimmäinen murhamies, vaan Aatami, joka hankki ihmisille kuoleman ja näki siitä havaannollisen esimerkin oman poikansa Aapelin kohtalossa, toisen kokemuksessa juuri sen toteutettuna, mitä usko ei ollut saanut häntä käsittämään oman itsensä teoriassa.

En luule olevan ketään, joka vähemmän välittäisi omasta surkeudestaan kuin minä, eikä ketään, joka niin läheisesti välittäisi muiden onnettomuudesta. Voisin menettää toisen käteni vuodattamatta kyyneltäkään ja joutua luullakseni paljonkaan valittelematta vaikka teilatuksi. Kuitenkin voin mitä katkerimmin itkeä näytelmää katsellessani ja todellisesti heltyen ottaa vastaan noiden ammattiteeskentelijäin kuviteltua surua. Epäinhimillistä raakalaisuutta on lisätä onnettomuutta jo ennestään murheellisille tai koettaa suurentaa intohimoa ihmisissä, joiden luonne muutenkin on hillittömän kiihkoinen. Juuri se oli Jobin suurimman kärsimyksen aihe, ja hänen ystäviensä kierot syytökset tuottivat hänelle suurempaa tuskaa kuin paholaisen suoranaiset iskut. Eivät ainoastaan omat, vaan myöskin ystäviemme kyyneleet kuivaavat surujemme tulvaa, sillä kun sen vedet jakautuvat useampiin puroihin, juoksevat ne kaikki rauhallisemmin ja mahtuvat kapeampiin uomiin.

Rakkauden vallassa on siirtää intohimon kiihko toisen ihmisen rinnasta toiseen ja jakaa suru melkein olemattomiin, sillä tuskankin voi, kuten minkä hyvänsä suureen, jakaa niin pieniin osiin, että vaikka se ei vielä olisi jakautumaton, se ainakin on huomaamaton.

Kuitenkaan en ystävän seurassa tahdo jakaa, vaan suurentaa hänen surujansa, jotta ne omikseni ottaen voisin helpommin niistä puhella. Sillä omassa järjessäni ja olemuksessani voin hallita sitä, mihin en pysty oman itseni ulkopuolella enkä toisen ihmisen piirissä. Minusta on usein tuntunut siltä, että kertomukset ylevistä ystävyysliitoista eivät oikeastaan esitä todellisuutta, vaan ovat kuvitelmia siitä, mitä pitäisi olla. Mutta nyt en niissä näe muuta kuin pelkkiä mahdollisuuksia, niin että sellaisissa sankarillisissa esimerkeissä kuin Damonin ja Pythiaan, Akilleen ja Patrokloksen, ei ole mitään, jota en tavallaan voisi toteuttaa oman olentoni rajoitetussa piirissä.

Se, että joku antaisi henkensä ystävänsä puolesta, tuntuu oudolta arki-ihmisistä ja sellaisista, jotka rajoittuvat maailmalliseen periaatteeseen: rakkauden työt alkavat kotoa. Omasta puolestani en voisi muistaa suhdetta itseeni enkä sitä arvonantoa, jota olen velvollinen osoittamaan omalle luonnolleni, jos on kysymyksessä Jumalan, isänmaani tai ystävieni asia. Näitä kolmea lähinnä pidän itseni. Tunnustan, etten noudata sitä järjestystä, joka kouluissa sovitetaan tunteisiimme ja jonka mukaan tulee rakastaa vanhempiamme, lapsiamme, puolisoamme ja sitten ystäviämme. Sillä, lukuunottamatta uskonnon vaikutuksia, en tapaa itsessäni tuollaista välttämätöntä ja purkamatonta myötätuntoa omia veriheimolaisiani kohtaan. Toivon, etten silti riko neljättä käskyä vastaan, jos huomaankin rakastavani ystävää enemmän kuin lähimpiä omaisiani, vieläpä niitäkin, joilta olen elämäni alun saanut. Milloinkaan en ole vielä tuntenut todellista kiintymystä yhtä naista kohtaan, mutta ystävää olen rakastanut niinkuin hyvettä, omaa sieluani ja Jumalaa. Siitä voin luullakseni käsittää, kuinka Jumala rakastaa ihmistä, mitä autuutta on Jumalan rakkaudessa. Jättäen kaikki muut sikseen, on olemassa kolme mitä salaperäisintä yhdistystä: 1. kaksi luontoa yhdessä henkilössä; 2. kolme henkilöä yhdessä luonnossa; 3. yksi sielu kahdessa ruumiissa. Sillä vaikka ne ovatkin todella erikseen olemassa, ovat ne niin yhdistyneet, että näyttävät vain yhdeltä ja ovat pikemmin kaksoisolento kuin kaksi eri sielua.

Todellisessa rakkaudessa on ihmeitä: se on oikea kokoelma arvoituksia ja salaisuuksia, jolloin kaksi liittyy niin yhdeksi, että kummastakin tulee kaksi. Minä rakastan ystävääni enemmän kuin itseäni enkä mielestäni kuitenkaan riittävästi; jonkun kuukauden perästä saa lisääntynyt rakkauteni minut ajattelemaan, etten ole häntä lainkaan rakastanut. Ollessani poissa hänen luotansa olen kuin kuollut, kunnes taas palaan hänen luoksensa; ollessani hänen luonansa en ole tyytyväinen, vaan tahtoisin olla vieläkin lähempänä häntä. Yhdistetyt sielut eivät tyydy syleilyihin, vaan tahtovat olla toinen toisensa. Mutta kun se on mahdotonta, ovat heidän kaipuunsa rajattomat ja jatkuvat ilman tyydytyksen mahdollisuutta.

Toisena kiusana rakkaudessa on se, että kun todella rakastamme jotakuta kuin omaa itseämme, emme voi muistaa hänen katsantoaan, vaan unohdamme kasvojen piirteetkin. Eikä sitä ole ihmeteltävä, sillä hän on kuin oma itsemme ja rakkautemme näyttää hänet itsemme kaltaisena. Tällainen ylevä tunne ei esiinny alhaisissa ja tavallisissa ihmisissä, vaan sellaisissa, jotka ovat erikoisesti huomattavia hyveistänsä. Se, joka voi rakastaa ystäväänsä näin ylevän hellästi, kykenee myös täydellisesti rakastamaan kaikkia.

Jos voimme johtaa tunteemme ruumiillisuuden ulkopuolelle ja luomme katseemme sieluun, silloin olemme tavanneet sen, johon ei ainoastaan ystävyys, vaan myös rakkaus todella saa kohdistua. Ja suurin onni, mitä sielulle voimme lahjoittaa, on se, mihin kaikki lopullisen autuutemme panemme, nimittäin pelastus. Sitä emme tosin kykene omin voimin toimittamaan, mutta sen saantia voimme edistää rakkaudellamme ja hurskailla rukouksillamme. En voi tyytyä rukoilemaan vain itseni puolesta, liittämättä luetteloa ystävistäni, enkä voi pyytää onnea, johon en sosiaalisen taipumukseni vuoksi kaipaisi naapuriani osalliseksi. En milloinkaan, keskellä iloanikaan, voi kuunnella hautauskelloja, tuntematta tarvetta rukoilla ja toivottaa kaikkea hyvää poistuvalle sielulle. En voi lähteä hoitamaan potilaani ruumista unohtamatta ammattiani niin, että rukoilen Jumalaa hänen sielunsa puolesta. Enkä voi nähdä kenenkään rukoilevan kohottamatta rukouksia hänen puolestansa, sen sijaan että häntä matkisin, vaikka hän ehkä ei merkitsisi minulle enempää kuin tavallinen tuntematon. Ja jos Jumala on suvainnut kallistaa korvansa rukouksilleni, on varmastikin monta onnellista, jotka eivät milloinkaan ole minua nähneet, mutta saaneet siunausta minun tuntemattomista harrastuksistani. Rukoileminen vihollisten puolesta — heidän pelastuksensa hyväksi — ei ole liian ankara ohje, vaan kuuluu uskontomme jokapäiväiseen harjoittamiseen. En voi uskoa erään italialaisen sanoja, että pahat toivotuksemme ja lemmettömät ajatuksemme eivät ulotu tätä elämää kauemmaksi, vaan sensijaan juuri paholainen samoin kuin helvetin kaikki pahat voimat toivovat onnettomuuttamme tulevaisessa maailmassa.

Varhaisempina vuosinani ja maltittoman tunteeni mukaan oli sellainen periaate, ettei saa tehdä kellekään pahaa eikä liioin itse suvaita vääryyttä, jo riittävä siveellisyyden mitta. Mutta kypsyneemmällä iällä ja saavutettuani kristillistä kokemusta olen alkanut vaatia enemmän. Voin väittää, ettei ole mitään sellaista kuin vääryyden kokeminen, ja jos onkin, ei ole mitään sellaista vääryyttä kuin kosto eikä sellaista kostoa kuin vääryyden halveksiminen; että toisen vihaaminen on oman itsensä vahingoittamista ja todellisen rakkauden osoittaminen oman itsensä syrjäyttämistä. Olisin kohtuuton omaatuntoani vastaan, jos sanoisin olevani kenenkään kanssa niin riidassa kuin itseni kanssa. Huomaan olevan tässä ihmisolennossani monta erilaista kappaletta; ihmisluonto on täynnä ristiriitaisia tunteita.

Minä olen kaiketi samanlainen kuin koko maailma, jossa sittenkin vilisee eri olentoja ja kussakin niistä toinen ristiriitojen maailma. Meillä on yksityiset kotivihamiehemme sisässämme, julkiset ja vihamielisemmät vastustajamme ovat ulkopuolella. Paholainen, joka vain kiusasi Paavalia, hyökkää ehkä tuimasti minun kimppuuni. Vaikka minut hukka perisi, niin sisälläni riehuu Lepanton taistelun veroinen kamppailu, intohimo järkeä vastaan, järki uskoa vastaan, usko paholaista vastaan ja omatuntoni kaikkea vastaan. Minussa on toinen ihminen, joka vihaa, moittii, käskee ja ahdistaa minua. Eikä omatuntoni ole niin kivestä, että se kestäisi ankarampien hyökkäysten iskuja, eikä toisaalta niin pehmeä ja vahasta tehty, että siihen jäisi merkki jokaisesta pikku synnistä tai heikkoudesta.

Minulla on sellainen omituinen usko, että on aivan yhtä helppo saada anteeksi muutamia syntejä kuin tehdä, toisia. Sillä perisyntini katson pestyksi pois kasteessa todelliset rikkomukseni, tehdessäni tiliä Jumalan kanssa, lasken vain viimeisestä katumuksestani ja sakramentin yhteydessä saamastani yleisestä synninpäästöstä enkä siis kauhistu nuoruuteni syntejä ja hullutuksia. Kiitän Jumalan hyvyyttä siitä, ettei minulla ole sellaisia syntejä, joilta puuttuu nimi; en ole mitään erikoista rikkomuksiltani; hairahdukseni ovat kulkutaudin luontoisia, johtuen kaikki yhteisestä turmeluksestamme. Sillä onhan eräitä ruumiinlaatuja, jotka yhdyttyään turmeltuneeseen mieleen hautovat ja purkavat esille niin outoja riettauksia, ettei niillä uutuutensa ja kauheutensa takia ole edes nimeä. Sellainen oli esimerkiksi se hekumoitsija, joka rakastui kuvapatsaaseen, ja Neero luonnottomissa irstailuissaan. Sillä samoin kuin taivaat alinomaa näyttävät uusia ja ennestään tuntemattomia tähtiä ja maa tuottaa kasveja ja eläimiä, samoin ihmistenkin mieli on täynnä uusia ilkeyksiä ja paheita.

Järkeni jäykkyys ja taipumusteni arkipäiväisyys ei ole koskaan yllyttänyt kekseliäisyyttäni tai taivuttanut tunteitani mihinkään tuollaiseen, mutta kuitenkin ovat tavalliset, jokapäiväiset heikkouteni, jotka niin välttämättä näyttävät kuuluvan minuun ja olevan varsinaista luontoani, niin masentaneet minut ja niin supistaneet oman arvoni tuntoa, joka minussa muutoin olisi itseäni kohtaan, että omasta mielestäni pakostakin olen kelvottomimpia kuolevaisia. Jumaluusoppineet sanovat, että katumukseen kuuluu surunpuuska; minun katumukseeni kuuluu suuttumusta, vihaa, surua, vimmaa, toisillensa vastakkaisia intohimoja, jotka eivät näytä sopivan tähän asiaan enempää kuin varsinaiseen luonteeseenikaan. Siinä emme laiminlyö rakkautta itseämme kohtaan, jos olemmekin taistelussa paheita vastaan tai vihaamme sitä itsemme osaa, joka vastustaa rakkauden perustusta, Jumalaa, vaan silloin ainoastaan jäljittelemme isoa itseämme, maailmaa, jonka erilaiset myötätunnon ja vastenmielisyyden ilmaukset kuitenkin tarkoittavat yhteistä parasta ja edistävät yleistä sopusointua, pitäen kurissa kapinallisia voimia, koska nämä hallitsemaan päästyään saattaisivat tuhota kaikki.

Kiitän Jumalaa siitä, että niiden miljoonien vikojen joukossa, jotka olen perinyt Aatamilta, olen pelastunut saamasta erästä, joka lisäksi on rakkauden perivihollinen ja ensimmäinen kaikista synneistä, ei ainoastaan ihmisissä, vaan myös paholaisessa: tarkoitan ylpeyttä. Olen välttänyt sitä asemastani huolimatta, jossa tuskin voi olla sitä ilman. Ne pikku saavutukset ja luulotellut ansiot, jotka lisäävät muiden ihmisten oman arvon tuntoa, eivät lainkaan pöyhistä minun höyheniäni. Olen nähnyt kielimiehen rehentelevän yhdestä ainoasta Horatiuksen rivistä ja ylpeilevän enemmän yhden ainoan oodin selittämisestä kuin tekijä ehkä koko teoksen sepittämisestä.

Omasta puolestani osaan, lukuunottamatta erinäisiä paikallisia murteita, kokonaista kuutta kieltä, mutta siitä huolimatta en ajattele itsestäni sen suurempia kuin esi-isämme ennen Baabelin kielten sekoitusta, jolloin oli vain yksi kieli maailmassa eikä kellään ollut tilaisuutta ylvästellä kielimiehenä tai kriitikkona. Lisäksi olen nähnyt useita maita, tutustunut niiden luontoon, oloihin ja kaupunkeihin, vieläpä tutkinut niiden lainsäädäntöä ja hallintoa. Mutta silti ei kaikki tämä voi saada jäykkää mieltäni sellaisiin käsityksiin itsestäni, kuin olen huomannut monien nokkelain isottelijain heikkoudeksi, vaikka eivät ole milloinkaan saaneet kurkistaa oman pesänsä ulkopuolelle. Minä tunnen näköpiirimme kaikkien tähtisikermien nimet, ja vähän muutakin niistä, mutta olen tavannut lörpöttelevän merimiehen, joka tunsi vain kompassinpiirut ja Pohjantähden ja kuitenkin vaiensi minut puheillaan, ollen olevinaan minua suunnattomasti etevämpi. Minä tunnen useimmat kotimaani kasvit ja samaten naapurimaidenkin enkä kuitenkaan tiedä mielestäni niin paljon kuin silloin, kun tunsin niitä vain satasen ja tuskin olin käynyt kauempana kasveja keräämässä kuin lähimmässä esikaupungissa.

Totisesti onkin niin, että kyvykkäät ja ne, joiden päässä ei ole vain kourallinen tietoa, eivät mielestänsä tiedä mitään, ennenkuin tietävät kaikki. Mutta kun tämä on mahdotonta, jäävät he Sokrateen kannalle, sanoen tietävänsä vain sen, etteivät mitään tiedä. Enpä luule, että Homeros kiusasi mieltänsä tuumimalla kalamiesten arvoitusta tai että Aristoteles, joka ymmärsi tiedon epävarmuuden ja niin usein tunnusti ihmisen järjen liian heikoksi ymmärtämään luonnon ilmiöitä, milloinkaan oli vähällä hukuttaa itsensä koettaessaan selvittää Euripos-salmen virtauksia. Se, mitä tänään opimme, saattaa jo huomenna paremman arvostelumme edessä olla mitätöntä. Ja niinhän Aristoteles opettaa meille, mitä Plato oli hänelle opettanut, nimittäin itsensä kumoamista. Olen tutkinut kaikkea, enkä kuitenkaan voi tyytyä mihinkään, sillä jos ensimmäisten opintojemme ja nuoruusvuosiemme harrastusten mukaan saattaisimmekin luulla olevamme joko peripateetikkoja, stoalaisia tai akateemikkoja, näyttävät minusta viisaimmat miehet ainakin lopuksi olevan järjestään skeptikkoja, epäilijöitä, ja esiintyvät kaksinaamaisina kuin Janus tiedon tantereella.

Siitä syystä minulla on ensiksikin yleinen, tunnustettu filosofia, jonka opin koulussa, ja siitä keskustelen ja sillä tyydytän muiden järkeä, ja toiseksi itseäni varten omintakeisempi, kokemukseen perustuva järjestelmä, jolla tyydytän omaa järkeäni. Salomo, joka valitti tietämättömyyttään tiedon huipuilla ollessaan, ei ainoastaan ole masentanut minua omissa luuloissani, vaan laimentanut pyrintöjänikin. Vielä on eräs ajatus, joka joskus on saanut minut panemaan kirjani kiinni ja sanomaan itselleni, että on turhaa hukata aikaa tiedon umpimähkäiseen haalimiseen: parempihan olisi odottaa vähän aikaa, kunnes saamme vaistomaisesti ja välittömästi havaita sen, mitä nyt yritämme vaivalla ja tutkimisella saavuttaa. Parempihan on istua alallaan häveliäässä tietämättömyydessään ja tyytyä oman järkemme alkuperäiseen siunaukseen kuin hankkia epävarmaa tietoa tästä elämästä hikoillen ja tuskitellen, koska kuolema kuitenkin antaa selvyyden joka hupsullekin ilmaiseksi, — koska se itsestään kuuluu kirkastukseemme.

En ole vielä ollut avioliitossa ja yhdyn niihin, jotka eivät nai kahta kertaa. Silti en tarkoita, etten hyväksyisi toista avioliittoa, niinkuin en myöskään joka tapauksessa kieltäisi moniavioisuuttakaan, joka joinakin aikoina ja ottaen huomioon eri sukupuolten epätasaisen lukumäärän saattaisi olla välttämätönkin. Koko maailma luotiin miestä varten, mutta kahdestoista osa miehestä naista varten; mies on itsessään koko maailma ja Jumalan henkäys; nainen on miehen kylkiluu ja koukero kappale. Olisin tyytyväinen, jos ihmissuku lisääntyisi kuin metsä ilman yhtymystä, — jos maailma pysyisi pystyssä ilman tuota alhaista ja joutavaa liityntää, sillä se on hupsuinta, mitä viisas mies eläissään voi tehdä, eikä ole mitään muuta, joka niin nolaisi hänen jälleen raitistunutta mielikuvitustaan, kun hän muistelee, mihin eriskummaiseen ja arvottomaan hullutukseen on tuossa teossa langennut.

Tätä en puhu ennakkoluulon vallassa enkä nurjamielisyydestä kauniimpaa sukupuolta kohtaan, sillä luonnostani rakastan kaikkea kaunista. Voin kokonaisen päivän ihastuneena katsella kaunista maalausta, vaikka se esittäisi vain hevosta. Mutta luonteeni mukaista on mieluisampana harrastaa kaikkea sopusointua. Ja onhan kauneudessakin sopusointua ja Kupidon hiljaisissa sävelissä enemmän suloa kuin soittokoneen äänessä. Sillä musiikkia on kaikessa, missä on sopusointua, järjestystä ja suhteellisuutta, ja sikäli voimme tunnustaa olevan myös maailmankaikkeuden musiikkia. Sillä nuo hyvin järjestetyt liikkeet ja säännölliset askeleet, vaikka eivät annakaan korvassa kuuluvaa ääntä, tarjoavat ymmärryksen havaittavaksi mitä sopusointuisimman säveleen. Tasasuhtaisesti kehittynyt luonne iloitsee kaikesta sopusoinnusta. Ja se saa minut suuresti epäilemään, ovatko ne lainkaan päänsä puolesta eheärakenteisia, jotka vastustavat kaikkea kirkkomusiikkia.

Omasta puolestani kannatan sitä, enkä ainoastaan kuuliaisena kirkon jäsenenä, vaan tuntien sitä erikoisesti kaipaavani. Sillä yksinpä rahvaanomainen kapakkamusiikkikin, joka ilahduttaa toista ja kiukuttaa toista, saattaa minun mieleni hartaaksi ja kohottaa sen ajattelemaan ensimmäistä säveltäjää. Siinä on jotakin jumalallista, enemmän kuin korva käsittää. Siihen sisältyy hieroglyfimäinen ja verhottu opetus koko maailmasta ja kaikista luoduista, korvalle sellainen sävel, jota koko maailma, oikein käsitettynä, tarjoisi ymmärrykselle. Lyhyesti sanottuna se on aistittava ilmaus siitä sopusoinnusta, jonka Jumalan korva henkisessä merkityksessä kuulee.

En tahdo sanoa, niinkuin Plato, että sielu on sopusointu, vaan sopusointuinen ja lähimmin tuntee myötätuntoa säveliin. Siitä syystä muutamat, joiden ruumiinlaatu on vireessä heidän sielullisten taipumuksiensa mukaan, ovat synnynnäisiä runoilijoita, vaikka kaikkikin ovat luonnostaan taipuvia rytmiin. Se johti Tacituksen historiansa ensi riveillä käyttämään runomittaa, ja Cicero, viheliäisin kaikista runoilijoista, vaikka tekeytyy runoilijaksi, aloittaa esityksensä erinomaisella heksametrillä.

Minulle ovat aivan outoja ammattiini muutoin kuuluvat alhaiset ja epäkristilliset toivomukset. Minä en salaa toivo ruton puhkeamista enkä iloitse nälänhädän tullessa tai kurkistele ennustuksiin ja almanakkoihin, haluten nähdä pahoja merkkejä, onnettomia tähtien asentoja ja pimennyksiä, enkä liioin iloitse siitä, että keväisin on niin epäterveellistä ja talvet ovat niin epäsuotuisia. Minun rukoukseni käyvät samaan suuntaan kuin maanviljelijäin ja toivoisin kaikkien asioiden tapahtuvan oikealla ajallaan, niin etteivät ihmiset enempää kuin vuodenajat joutuisi suunniltaan. Toisinaan on potilaani tauti suorastaan sairautta minulle itselleni. Mieluummin haluan parantaa hänen vammojansa kuin saada välttämättömiä tarpeitani. Jollen saa hänelle mitään hyvää tehdyksi, niin en voi oikein kunniallisesti maksua ottaa, vaikka myönnänkin, että palkkio suoritetaan hyvää tarkoittavien yrityksiemme korvaukseksi.

Minua ei ainoastaan hävetä, vaan olen sydämestäni pahoillani, että paitsi kuolemaa on myöskin parantumattomia tauteja, kuitenkaan en omasta puolestani enkä siitä syystä, että taitoni ei kykene niitä parantamaan, vaan ihmiskunnan yhteisen asian tähden, jota pidän omanani. Ja puhuakseni yleisemmin, ne kolme ylevää ammattia, joita kaikissa sivistyneissä maissa pidetään arvossa, johtuvat vain Aatamin lankeemuksesta, eivätkä suinkaan ole vailla heikkouksiansa: ei ole ainoastaan tauteja, joita lääketiede ei pysty parantamaan, vaan on myöskin asioita, joita laki ei voi ratkaista, ja vikoja, joita ei jumaluusoppi pysty oikaisemaan.

Jos kerran yleiset kirkolliskokoukset voivat erehtyä, en ymmärrä, miksi yksityiset oikeusistuimet olisivat virheettömiä. Niiden parhaimmatkin säädökset nojaavat ihmisen erehtyvään päättelyyn, ja toinen laki tuomitsee toisen, niinkuin Aristoteleskin useasti hylkäsi edeltäjiensä mielipiteet, koska ne, vaikka olivatkin hyväksyttäviä järjen kannalta, eivät silti soveltuneet hänen omiin sääntöihinsä ja hänen periaatteittensa logiikkaan.

Omasta puolestani, puhumattakaan Pyhää Henkeä vastaan tehdystä synnistä, jonka koko laatukin kuten parantaminen on tuntematon, voin pikemmin parantaa luuvalon tai sappikiven joistakin ihmisistä kuin jumaluusoppi voi poistaa ylpeyttä tai ahneutta toisista. Ja lääketaidollani voin parantaa vikoja, joihin ei jumaluusoppi lainkaan pysty, ja ne tottelevat pillereitäni, mutta eivät vähääkään hellitä saarnoista. En kehu, vaan sanon suoraan, että me kaikki työskentelemme omaa parannustamme vastaan, sillä kuolemahan on kaikkien tautien parannuskeino. Muuta yleistä parannuskeinoa en tunne. Se kyllä on perin tympeä nirsovatsaisille, mutta asianmukaisen maitin vallitessa suorastaan nektaria ja kuolemattomuuden makeata juomaa.

Seurustelussani noudatan samaa sääntöä kuin aurinko, joka suhtautuu ystävällisesti sekä hyviin että pahoihin. Ehkä ei olekaan pahoja ihmisiä, ja pahinkin saattaa olla paras, — jos hän saa olla niiden ominaisuuksien piirissä, jotka hänessä ovat hyviä. Ei liene yhtään niin riitaista ihmistä, ettei oikean virityksen hetki voisi siinä herättää sulosoinnun säveltä. Magnae virtutes, nec minora vitia [suuret hyveet eikä pienemmät paheetkaan] on parhaiden luonteitten tunnus, mutta samaa voidaan kääntäen sanoa pahimmista, sillä turmeltuneimmassakin luonteessa on jotakin, mikä on pysynyt koskemattomana ja toisin päin vaikuttaen esiintyy parempana, taikka hänessä on voimakas vastenmielisyys määräsuuntaan, suojaten häntä saamasta tuhoavan paheen myrkkyä ja auttaen kestämään yleisenkin turmeluksen keskellä. Samaa huomataan luonnossakin. Tehokkaimmat lievikkeet ovat kätkettyinä syövyttävimpiin aineisiin.

Lisäksi väitän kokemuksen perustuksella, että myrkyt sisältävät itsessänsä oman vastamyrkkynsä, joka suojelee niitä itsemyrkytykseltä, ne kun ilman sitä olisivat vaarallisia ei vain muille, vaan itselleenkin. Minäpä pelkäänkin omassa itsessäni tapahtuvaa tärveltymistä enkä niin paljon toisista tarttuvaa. Itsessäni kapinoitseva joukko tahtoo tuhota minut ja itse tartutan itseäni; vanha Aatami asustaa minussa yhä. Tunnen tuon alkuperäisen syövän jäytävän ja ahmivan itseäni, ja sen vuoksi kuuluu litaniaani myöskin rukous: Defenda me, Dios, de me, Herra, suojele minua itseltäni.

Ei yksikään ihminen ole ihan yksinänsä, sillä jokainen on pienoismaailma ja kuljettaa siis mukanaan koko maailman. Nunquam minus solus quam cum solus [ei koskaan ole vähemmän yksinään kuin yksin ollessaan] on erityisesti viisaan miehen suussa mielevä lause, mutta myös totta hullunkin sanoiksi. Niinpä ihminen ei edes erämaassa ole yksinään, ei ainoastaan siitä syystä, että hänellä on seurana oma itsensä ja ajatuksensa, vaan senkin vuoksi, että paholainen aina tulee seuraamme yksinäisyydessä ja tuo häijy kapinoitsija aina yllyttää meitä kaikenlaisiin vallattomuuksiin, jotka tavallisesti liittyvät yksinäisiin ajatuksiimme. Eikä tarkemmin sanottuna olekaan mitään sellaista kuin yksinäisyys eikä mitään sellaista, jonka voisi sanoa olevan yksin ja itsessään, paitsi Jumala, joka on oma piirinsä ja vain oman itsensä varassa. Kaikki muut, erilaisten ja yhteen sopimattomien osiensa ohella, jotka tavallaan monistavat niiden luontoa, ovat olemassa Jumalan myötävaikutuksella ja hänen kätensä tukemina. Lyhyesti sanoen ei voi olla mitään muuta todella yksinäistä ja itsekseen kuin se, joka on todella yksi, ja sellainen on vain Jumala; kaikki muut poikkeavat ykseydestä ja ovat siis moninaisia.

Mitä minun elämääni tulee, on se kolmekymmentä vuotta jatkunut ihme, jonka selostaminen ei olisi historiaa, vaan runoutta ja kuulostaisi tavallisesta ihmisestä sadulta. Sillä minun mielestäni maailma ei ole majatalo, vaan sairashuone, ei elinpaikka, vaan kuolinsija. Se maailma, jota tarkastelen, olen minä itse; omassa itsessäni olevaa pienoismaailmaa minä tutkistelen. Toista maailmaa käytän vain samaan tapaan kuin karttapalloani, jota huvikseni silloin tällöin kääntelen. Ne, jotka tarkastelevat ulkopuoltani ottaen huomioonsa vain asemani ja varallisuuteni, eivät lainkaan älyä, kuinka korkealla olen, sillä minä olen Atlaankin hartioita ylempänä. Maa on kuin piste, ei ainoastaan taivaaseen verrattuna, joka on yllämme, vaan myöskin itsessämme olevan taivaallisen puolen rinnalla. Se lihamäärä, joka on olentoni ympärillä, ei voi rajoittaa sieluani. Tuo pinta, joka ilmoittaa näköpiirillä olevan rajansa, ei voi vakuuttaa minua yhtä rajoitetuksi. Minun ympyräni on laajempi kuin kolmesataakuusikymmentä astetta, ja vaikka ruumiini mitat mainitaan numeroilla, ei se kuitenkaan koske sieluani. Ja samalla kun tutkin itseäni ja huomaan olevani pienoismaailma, havaitsen kuitenkin olevani myös jotakin enemmän kuin iso maailma onkaan.

Meissä on varmasti jotakin jumalallista, sellaista, mikä oli olemassa ennen alkuaineita ja minkä ei tarvitse aurinkoa kiittää. Luonto sanoo yhtä hyvin kuin raamattukin minun olevan Jumalan kuvan. Joka ei sen vertaa ymmärrä, ei ole vielä ensimmäistäkään läksyänsä oppinut ja häätyy aloittamaan ihmisen aakkosista.

Toivoakseni en sillä halvenna kenenkään onnea, jos sanon olevani yhtä onnellinen kuin kuka hyvänsä. Ruat coelum, fiat voluntas Tua [vaikka taivas romahtaisi, tapahtukoon Sinun tahtosi] pelastaa kaikesta. Sillä mitä hyvänsä tapahtuukin, on se vain samaa, mitä päivittäin rukoilemme. Lyhyesti sanottuna: olen tyytyväinen, ja mitäpä kaitselmuksella olisi muuta annettavaa? Ja tämähän todella on onnellisuutta, ja sitä saan kokea. Siksi olenkin onnellinen kuin unessa ja yhtä tyytyväinen nauttiessani onnea mielikuvituksessa kuin toiset ilmeisemmässä todellisuudessa.

Varmasti voimme unissamme paremmin tajuta niitä asioita, jotka meitä ilahduttavat, kuin valveilla ollessamme. Ilman sitä olisin onneton, sillä hereillä tekee arvosteluni minut tyytymättömäksi, aina kuiskaten minulle, että olen poissa ystäväni luota. Mutta lempeät uneni öisin hyvittävät minua ja saavat minut uskomaan, että olen hänen sylissään. Kiitän Jumalaa onnellisista unistani, samoin kuin hyvästä levostanikin, sillä ne tarjoovat tyydytystä kohtuullisille toiveille ja sellaisille ihmisille, jotka tyytyvät vähäänkin onnellisuuteen. Eikä liene synkkämielinen se käsitys, että me kaikki olemme kuin nukuksissa tässä maailmassa, että tämän elämän käsitykset ovat pelkkiä unelmia verrattuina tulevaisen maailman tajuntaan, niinkuin unihaaveet selvän päivän tajunnan rinnalla. Molemmat ovat yhtä erehdyttäviä, ja toinen näyttää vain olevan toisen vertauskuva. Me olemme vähän enemmän kuin oma itsemme nukkuessamme, ja ruumiimme uinailu tuntuu aloittavan sielun valveutumisen. Aistimemme ovat kyllä sidotut, mutta järkemme vapautuu, eivätkä ajatuksemme valveilla ollessamme voi kilpailla unessa saamiemme haaveiden kanssa.

Syntymämerkkini osui Skorpionin vetiseen tähtikuvioon; syntymiseni tapahtui Saturnuksen kiertotunnilla, ja luulenpa itsessäni olevan jonkun verran tämän kiertotähden lyijymäisyyttä. Minä en ole lainkaan taipuvainen leikinlaskuun, eikä minulla ole lahjoja esiintyä pilapuheilla ja sukkeluuksilla seurassa. Mutta yhdessä ainoassakin unessa voin laatia kokonaisen huvinäytelmän, katsella sen suorittamista, panna merkille pilapuheet ja nauraa itseni hereille sen hullutuksista. Jos muistini olisi yhtä uskollinen kuin järkeni on silloin tuottelias, harjoittaisin tutkimuksia vain unissani. Samoin valitsisin sen ajan myöskin hartauteni harjoittamiseksi. Mutta karkealaatuinen muistimme ei kykene pitämään tallella keveämmin liikkuvan älymme vaikutuksia, vaan unohtaa ne ja herättyämme pystyy esittämään vain epäselvän ja katkonaisen kertomuksen siitä, mitä on tapahtunut.

Aristoteles, joka on kirjoittanut eri tutkielman unesta, ei mielestäni ole tarkoin sitä määritellyt. Eikä Galenuskaan, vaikka hän näyttää oikaisseen edellämainitun käsitystä. Sillä unissakävijöillä, vaikka he liikkuessaan nukkuvatkin, on kuitenkin aistimien toiminta jäljellä. Senvuoksi meidän täytyy sanoa, että meissä on jotakin, mikä ei ole Morfeuksen vallassa, ja että hurmiotilaan joutuneet sielut vaeltelevat omassa ruumiissaan niinkuin hengetkin asunnoikseen ottamissaan ruumiissa, joihin pukeutuneina ne näyttävät kuulevan, näkevän ja tuntevan, vaikka elimet ovat vailla aistimiskykyä. Niinpä huomataan ihmisten joskus lähtöhetkellänsä puhuvan ja ajattelevan asioita, jotka ovat heidän tavallisten kykyjensä yläpuolella; silloinhan näet sielu, joka alkaa vapautua ruumiin kahleista, puhkeaa kuin itsekseen toimimaan ja pääsee kuolevaisuuden rajojen ulkopuolelle. Me nimitämme unta kuolemaksi, vaikkakin herääminen meidät tappaa ja hävittää ne henget, jotka ovat elämän varsinaisena olinsijana. Tosiaankin tuo elämän puoli parhaiten esittää kuolemaa. Sillä jokainen ihminen elää todellisesti juuri niin kauan kuin hän saa varsinaisen luontonsa toimimaan tai jollakin tavalla toteuttaa kykyjänsä. Siksi Themistokles, joka surmasi erään sotilaistaan tämän nukkuessa, oli lempeä pyöveli. Sentapaista rangaistusta ei mikään laki ole lempeimmilläänkään ajatellut. Kummastelen, ettei Lucanuksen eikä Senecan mielikuvitus sitä keksinyt. Sellaista kuolemaa saattaa kirjaimellisesti sanoa meidän itse kokevan joka päivä, ja sellaisen kuoleman alaiseksi Aatamikin joutui ennenkuin hänestä tuli kuolevainen; sen kuoleman nojalla elämme elämän ja kuoleman välisessä tasoittavassa tilassa, ja se on niin tosikuoleman kaltainen, etten uskalla siihen antautua rukoilematta ja maailmalle puoleksi hyvästi jättämättä. Puheluni Jumalan kanssa kelpaa minulle hyväksi unilääkkeeksi. Muuta en kaipaa saadakseni hyvää unta, ja sitten suljen silmäni turvallisesti tyytyen sanomaan jäähyväiset auringolle, jos minun on nukuttava ylösnousemukseen asti.

Sitä menetelmää, jota minun olisi noudatettava tuomitessani, käytän usein keskinäisissä asioissa ja sovitan siihen geometrisen suhteen, jonka vuoksi, koettaessani olla toisille tasapuolinen, olen puolueellinen itseäni kohtaan ja liioittelen noudattaessani sääntöä: mitä tahdot ihmisten sinulle tekevän, tee se myöskin heille. En syntynyt perittyihin rikkauksiin, eikä tähteni lie ennustanut minulle varallisuutta. Tai jos olisikin niin ollut, niin sieluni vapaus ja mieleni suoruus olisivat tehneet tyhjiksi kohtaloni määräykset. Sillä minusta ahneus ei niin paljon tunnu paheelta kuin surkuteltavalta hulluudelta. Se, että pidämme itseämme saviastioina tai uskomme olevamme vainajia, ei ole niin naurettavaa eikä niin monta astetta aivastusyrtin vaikutuksen ulkopuolella kuin tämä. Ihmisten teoreettiset mielipiteet ja väittämät eivät ole niin järkeä vailla kuin heidän käytäntönsä johtopäätökset. Jotkut ovat väittäneet, että lumi on mustaa, että maa liikkuu ja että sielu on ilmaa, tulta, vettä; mutta kaikki tämä on filosofiaa eikä siinä ole suorastaan hulluutta, kun sitävastoin vähänkin ajatellen tajuamme, kuinka hupsua ja nurinkurista on himo maanalaiseen jumalaan, kultaan.

Minun täytyy tunnustaa olevani siinä merkityksessä ateisti. En voi suostuttaa itseäni kunnioittamaan sitä, mitä maailma palvelee. Mitä hyvänsä sen vaikutus saaneekin aikaan ruumiissani, ei sillä ole mitään tekemistä eikä vaikutusta sen ulkopuolella. Koko Intian hinnasta en pitäisi mielessäni alhaista aietta tai suunnittelisi tekoa, jonka vuoksi minua voitaisiin nimittää heittiöksi. Pelkästään tämän takia rakastan ja kunnioitan omaa sieluani, ja minulta puuttuu toinen pari käsivarsia syleilläkseni itseäni. Aristoteles on liian ankara, hän kun ei myönnä meidän voivan olla todellisesti anteliaita ilman rikkautta, onnettaren suopeaa kättä. Jos tämä on totta, niin tunnustan olevani laupias vain anteliaissa aikeissani ja runsaissa toivotuksissani. Mutta jos lesken ropo ei ollut vain kummastusta herättävä teko, vaan mitä ylevimmän uhraavaisuuden osoitus, silloin köyhätkin ihmiset saattavat rakentaa sairaaloita eivätkä rikkaat yksinään kykene pystyttämään temppeleitä.

Minä noudatan omaa menettelytapaani, jota muut eivät käytä: otan huomioon omat pienet tilaisuuteni hyvää tehdäkseni, supistan omia välttämättömiä tarpeitani anteliaisuuden osoituksiin ja tyydytän toisten puutetta silloin, kun itsekin enimmin kaipaan. Sillä rehellinen sotajuoni on yllättää itsensä ja niin järjestää hyveiden ilmauksia, että silloin, kun niitä puuttuu yhdessä kohdassa, ne voisivat saada korvauksen toisessa. En toivo saavani Perun rikkauksia, vaan tyydyn kohtuulliseen toimeentuloon ja kykyyn voida tehdä sitä hyvää, johon Jumala on antanut minulle taipumuksia. Se, jolla on kyllin voidakseen olla antelias, on rikas, ja vaikeaapa on olla niin köyhä, ettei jalo mieli keksi keinoja toteuttaakseen hyvää tahtoansa. Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle; siinä on lyhykäisesti enemmän kaunopuheisuutta kuin saarnakokoelmassa. Ja jos todellakin lukija ymmärtäisi tuollaiset lauseet niin vakavalta kannalta kuin ne on lausuttu, emme tarvitsisi laveita opetuksia, vaan olisimme rehellisiä pienen otteen kuultuamme.

Jo tämäkin syy vaikuttaa, etten voi nähdä kerjäläistä huojentamatta hänen hätäänsä kukkarostani tai hänen sielunsa taakkaa rukouksillani. Näennäiset ja satunnaiset eroavaisuudet meidän välillämme eivät saata minua unohtamaan meissä molemmissa olevaa yhteistä ja koskematonta. Ryysyisen puvun ja viheliäisen ulkoasun alla, raajarikkoisen ja vajavaisen ruumiin suojassa asuu sielu, joka on samaa sukua kuin omammekin, Jumalasta kotoisin niinkuin meidänkin ja yhtä hyvin pelastettavaksi aiottu. Kansantalousmiehen työskennellessään saadakseen aikaan yhteiskunnan, jossa ei köyhyyttä olisi, poistavat tilaisuuden harjoittaa armeliaisuutta eivätkä ymmärrä kristityn yhteiskunta-ajatusta, unohtaen myös Kristuksen ennustuksen.

Mutta on toinenkin laupeuden puoli, joka on edellisen perustus ja kulmakivi, nimittäin rakkaus Jumalaan, jonka nojassa voimme rakastaa lähimmäistäkin. Sillä se minusta on oikeata laupeutta, että rakastamme Jumalaa hänen itsensä vuoksi ja lähimmäistämme Jumalan vuoksi. Kaikki, mikä on todella rakastettavaa, on Jumalaa tai tavallaan osa hänestä, joka heijastaa ja kuvastaa häntä. Eikä ole ihmeellistä, että rakkautemme kiintyy näkymättömään, sillä kaikki, mitä todella rakastamme, on näkymätöntä. Se, mitä hellimme aistimiemme vaikutelman takia, ei ansaitse niin puhdasta nimitystä. Niinpä siis ihailemme hyvettä, vaikka emme aistimillamme voi sitä havaita. Samoin ei se puoli, mitä ylevissä ystävissämme rakastamme, ole käsin tavoiteltavissa, vaan se on jotakin sisäistä, jota emme voi syleillä. Jumala, joka on itse hyvyys, ei voi rakastaa muuta kuin sitä, mikä on hänestä. Hän rakastaa meissäkin sitä, mikä on niin sanoaksemme häntä itseänsä ja hänen Pyhän Henkensä vaikutusta. Jos tarkastamme todellisuuden mukaisesti vanhempain, vaimon ja lasten rakkautta, niin se kaikki on tyhjää kuvitelmaa ja unennäköä, vailla todellisuutta, totuutta ja pysyväisyyttä. Sillä vaikka aluksi meidän ja vanhempien välillä on voimakas yhdysside, niin kuinka helposti se katkeaakaan! Me kiinnymme vieraaseen naiseen ja unohdamme vaimon takia oman äitimme ja sen kohdun, jossa sikisimme, muistaen vain sitä, jossa oma kuvamme on sikiävä. Kun tämä nainen lahjoittaa meille lapsia, ei rakkautemme enää pysy yhtä korkealla, vaan laskee, siirtyen seuraamaan uutta sukupolvea, jossa taas rakkaudella ei ole vakaata asuinsijaa. Kun lapset varttuvat, toivovat he meidän jo lähtevän tieltä pois tai kiintyen johonkin naiseen käyttävät laillista keinoa rakastaa vierasta ihmistä enemmän kuin meitä. Näin ollen kuvittelen ihmisen joutuvan elävältä haudatuksi ja näkevän hautansa omissa jälkeläisissään.

Niinpä siis lopettaakseni sanon, ettei auringon alla (tai niinkuin Kopernikus tahtoisi sanoa: yllä) ole mitään onnellisuutta, eikä ole perätön Salomon niin usein toistettu viisas lauselma: kaikki on turhuutta ja hengen vaivaa. Ei ole mitään onnellisuutta siinä, mitä maailma ihailee. Kun Aristoteles ponnistelee kumotakseen Platon aatteita, joutuu hän itse samanlaiseen kumottavaan aatteeseen, sillä hänen esittämänsä summum bonum, korkein hyvä, on vain mielikuva, eikä ole olemassakaan sellaista, mitä hän pitää onnellisuutena.

Se, missä Jumala itse on onnellinen ja enkelit autuaita ja minkä puutteessa paholaiset ovat onnettomia, sitä vain uskallan nimittää onnellisuudeksi. Mikä hyvänsä siihen johtaa, ansaitsee myös tuon nimen, mutta sensijaan mikä muu hyvänsä, mitä maailma nimittää onnellisuudeksi, on minusta vain kuin Pliniuksen tai Boccacion tai Malizspinin juttuja, haavekuva tai harhanäky, jossa ei ole muuta onnellisuutta kuin sen nimi. Siunaa minua, oi Herra, tässä elämässä vain omantunnon rauhalla, tunteitteni hallinnalla, omalla ja kalleimpien ystävieni rakkaudella, niin olen onnellinen Caesarin kadehdittavaksi. Nämä ovat perin vaatimattoman kunnianhimoni nöyrät toiveet, ja niihin sisältyy kaikki, mitä maan päällä uskallan onnellisuudeksi nimittää. Siinä en tahdo panna mitään rajoja Sinun kädellesi tai kaitselmuksellesi. Määrää kohtaloni oman hyväksinäkemisesi viisauden mukaan. Tapahtukoon Sinun tahtosi, vaikka se merkitsisi minun tuhoani.