The Project Gutenberg eBook of Munkin häät
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Munkin häät

Author: Conrad Ferdinand Meyer

Translator: Toini Kalima

Release date: October 3, 2023 [eBook #71787]
                Most recently updated: October 30, 2023

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY

Credits: Timo Ervasti and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKIN HÄÄT ***





MUNKIN HÄÄT

Kirj.

Conrad Ferdinand Meyer


Suomentanut

Toini Kalima





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1912.






MUNKIN HÄÄT.




Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta
hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden
kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui
ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen
hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias
oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista,
joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä
vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen
sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen
nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies,
jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta.
»Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen
tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä
mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai
laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka
olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot
seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin,
kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on
tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni
kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa
— tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta
leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille»
— hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin
kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään
olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti
tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja
vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta
tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin
päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä
ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden
illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla
Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja
makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa
iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli
tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat.
Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi
Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut
valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin
vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean
huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista,
jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta
tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista
nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä
sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti,
josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta
leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka
oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin
alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin
mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen
ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa,
johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia
huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä
kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen
panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman
saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka
hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen
nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät
sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti
muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt
kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta
pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti
irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante
keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen
uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan
toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin
kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka
ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken
heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään
siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee
sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta
kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin,
sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten
päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden
puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa
ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää
huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän,
tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on
syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme
totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa
hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on
hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta,
sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista
sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai
varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan
saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen
papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui
hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen
miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut
polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat,
oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan
yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta
edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden
harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki
kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on
helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi
hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli
Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin
oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia
sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Eikö sitten niin olekin», kuiskasi pappi puolihämärästä.

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat
piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha
on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme,
miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen,
mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi
skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai
tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi:
»Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan
tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman
tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante
hitaasti ja painavasti.

»Hautakirjoituksesta?»

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi,
jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon
peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin
ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön,
tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven
luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso
välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: '_Hic
jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus_'.»

»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa
Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin
antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan,
ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä
munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut,
eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi
pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä
käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti
heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi
on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten
nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen,
mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien
sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny
vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa;
hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä
kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi
olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi»,
lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen
pään?»

»Sinusta», vastasi Dante rohkeasti, ja Cangrande oli mielissään.

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa
piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän
kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa,
sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar,
jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti:
»kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»

»Minä kerron», sanoi Dante ja alkoi.

       *       *       *       *       *

Taivaallisen ihanana kesäpäivänä huilujen vienosti soidessa liukui
seppelöity alus täynnä juhlapukuista väkeä Brentan nopeilla mutta
rauhallisilla aalloilla, missä joki hennossa kaaressa lähenee Paduan
kaupunkia, siihen vielä koskematta. Umberto Vicedomini ja Diana
Pizzaguerra olivat häämatkallaan. Padualainen toi morsiantaan virran
yläjuoksun varrella olevasta luostarista, jonne kaupungin vanhan tavan
mukaan ylhäistä sukua olevat tytöt vetäytyivät ennen häitään hartautta
harjoittamaan. Morsian istui keskellä alusta purppuranpunaisilla
patjoilla sulhasen ja tämän edellisestä avioliitosta olevain kolmen
kukoistavan pojan välissä. Umberto Vicedomini oli kätkenyt maan poveen
nuoruutensa rakastetun, ruton raivotessa Paduassa viisi vuotta sitten,
ja oli vanhan ja kivulloisen isänsä alituisista kehoituksista hyvin
vastahakoisesti päättänyt mennä toisiin naimisiin, vaikka olikin vasta
parhaassa miehuuden iässä.

Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana.
Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni
sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle
rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin
kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien
joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki
nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen,
Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin
polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että
alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun
huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi
veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta
aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut
hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui
kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja
kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.

Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa
seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan
tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon,
toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen,
joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt
viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat
toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan
jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen
päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä,
kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten.
Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät
olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi
nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi
omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä
elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö
häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä
kuolemanrauha.

»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään,
ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»

Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat
uinuvat silmät.

»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen
soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.»
»Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet
pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»

Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita
koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös
innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.

»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään
tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan,
että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut
heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt.
Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella
tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli
nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli
kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja
palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee
mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»

Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä,
tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja
leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta
valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa.
Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan
hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.

»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani
on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja
minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»

Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat
taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä
siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda
Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä
sanomaa ukon omaisten kuolemasta.

Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä
sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön.
»Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin
vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja
kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia
ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta
sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta
löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin,
teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia
tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön
jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan
toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.

Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea
pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi
munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi,
siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän
miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa
etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä,
henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton
tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara
tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä
paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja
jotka siis olivat sen mieleen.

Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi,
jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä
oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua,
vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis
yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.

Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan
hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä
ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja
runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä,
vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan
rikkain mies ja viheliäisin saituri.

Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja
juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta
todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa
oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät
kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus
tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä
samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.

Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin,
Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.

Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut
vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei
välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki
nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä.
Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat
matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina
sanantuojina tapahtumasta.

Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen,
joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja
valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli
kadottanut tuon miehen.

Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä,
jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan
luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet
puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen,
oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin
kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli
tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut
ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut
koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan
päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen
työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat
pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat
myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen
kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa
tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta
ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan,
olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet
lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut
munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon,
eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen
poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt
kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.

Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei
sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella»
[egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen),
ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta.
Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle,
ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin
tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli
niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli
jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien
padualaisten mielet.

Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului
luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä —
onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet
— niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus»
päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla
lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen
kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän
ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta
häneltä jäi huomaamatta —

 Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä
pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.

— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää,
jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan.
Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka
kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi
vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo
saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen
sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten
rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet
hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea
hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja
hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa
silmiään.

Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin
ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä
syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän
kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja
saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean,
hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan
syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He
kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja
saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa,
keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut
velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana
kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti
ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan,
puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven
suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus
oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun
he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle
sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat
askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty
ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän
koteihin ja taloihin.

»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen
tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt
minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä
ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen
teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»

»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.

»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista,
salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin
ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden
nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä
on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle
tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä
ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä
henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»

»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon
kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en
ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa.
Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle
paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko
paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se
on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit.
Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen
ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä
_ipse facto_ munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa
maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa
tämä pergamentti on sinulle maksanut?»

»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen
ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja
säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni?
Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan
julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen
pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan
— »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet
naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle
siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität
minusta.»

»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään
mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’
sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä
munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?

»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi
minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi
vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka
epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden
joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta
heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui
hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen
onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet
jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.

»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen
siniset silmänsä tummenivat.

»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»

»Brentassa», toisti Diana.

»Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus
kaameasti.

»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti,
»kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi
minun sijastani.»

Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni
sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti
minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»

Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä
palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä
vaan terästäneen eikä lamauttaneen.

»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet
ovat sittenkin ihmeelliset.»

Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut
saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet
mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa
käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle
puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä
tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä
vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino
nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin
valtikkaansa ikään.

»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja
teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja
sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän»,
jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et
voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin.
Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että
luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai
taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja
elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi.
Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä
tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka
minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se
luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän
oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja
munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen
sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen
laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa
tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt
nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta
sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy
isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän
tuville.»

Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi
kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»

Ezzelino kääri auki kirjeen.

»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu!
Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko,
jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja
olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti
paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.

Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja
luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän
astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja
tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.

Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet
lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»

»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua
viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo
tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»

Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun
Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa,
siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja
synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki
sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä
kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta,
sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»

Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia,
mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli
tarttunut.

Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella
nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois
päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän
sulkien silmänsä.

Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen,
ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.

»Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.

»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää
kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä
auringonlaskua.»

Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka
hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.

»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa
sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka
vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt
kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»

Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä:
»köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä
omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.

Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai
houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun
toisaanne.

»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän
suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut
munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko
perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä
tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei
ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»

»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta.
Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin
kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut
täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja.
Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.

       *       *       *       *       *

»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien
parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.

»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti.
»Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa
uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin
tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi
lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän
nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.

       *       *       *       *       *

»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.

»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi
viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös
vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi
saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata,
syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria
naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen
edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa
säädetään.»

Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean
kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti.
Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi
huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden
töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos
palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään,
muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten
muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.

»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on
ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin
olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä
niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät
kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi
rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta,
se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan
tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa,
tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.

»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja
ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on
suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa
vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi
että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen
ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit
mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»

»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi
Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa
jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»

»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka
rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun
valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä
saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun
jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»

Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät
sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.

»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää
heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei
minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi
saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä
kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.

Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti
silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti
munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani?
Taivaanko vai helvetin?»

»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on
lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso,
pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja
— ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»

Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta
loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului
vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.

Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin
kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän
sen minun tähteni», sopersi hän.

»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien
nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on
tullut.»

Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen
elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän
vimmoissaan.

Astorre viittoi papit luoksensa.

»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne
ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo
tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani
kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»

Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi
järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen
partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen
sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen
rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä,
rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»

»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki
ei häntä kuullut.

Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun aloittamiseen.

Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli
harmaahapsista päätään.

»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.

»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.

»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis
vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista
epäröiden. Vanhus vaikeni.

»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen»,
kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan
Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko,
kielletty olkoon ja häväisty ja —»

»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen
valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».

Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli
keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi
Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen
kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne
yhteen.

»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin.
Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.

»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä olen
kristillisessä mielentilassa.»

Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon taakse
mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva vanhus
mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat nähdä teidät
yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan täytyi käsi kädessä
jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen katseen sammumista.

Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja
erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja huutaessa
valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty sielu».
Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen ilo.

Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä
tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja
katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua
muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni
kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.

Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi: »jalosukuinen
neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen vanhempienne
jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän pelastumisestanne.
Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa sopiakseen teille».

»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana
pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka
välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia
suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva puna, ja
sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja valtiaani, emme
voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen, siksi tulin omaksenne.
Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta kuin luostarille. Veljenne
ei rakastanut minua. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin; sanon
yksinkertaisesti totuuden. Olen teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta
minussa on kaksi ominaisuutta, joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen
kiivas, kun kajotaan oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka
siinä, ettei minulle saa luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan
en voinut sellaista kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä
paljoa, enkä mitään mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on
täytettävä. Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa
vääryys syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua
teille, herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee
vaieta. Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne
yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja
katosi tyrannin seurassa.

Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he
asettivat sen paareille ja siunasivat.

Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty munkkikaapu, jonka
alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat tarpeeksi kuulleet ja
päässeet perille omituisesta tapahtumasta, lähestyivät häntä arasti ja
nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu
pyhänsolvaus, joka oli tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa,
— kirjeen sisällyksestä he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja
peloittanut heitä vielä enemmän kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut
surra isäänsä. Kun hän taas oli päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi
hänen sydämeensä epäluulo — mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava
tietoisuus siitä, että hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen
herkkäuskoisuuttaan ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon
olleen salattua petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä
harkittua juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli
naista, joka oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen,
munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan velivainajansa
sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen mielensä
tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.

Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla ihmettelemättä
tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa totuudenrakkautta ja
sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli selvitellyt heidän
suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin kuin legendan vienot
naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia viehkeämmiksi.

Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa
ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi
kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle
maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui
pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle
hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.

Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa
osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla
lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa
olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä
narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn
munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea.
Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän
lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille
jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät
eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään
harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan
ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.

       *       *       *       *       *

»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia»,
selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla
leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä
pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään
mietti kertomuksensa jatkoa.

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen
elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen
laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan
Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian
ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet
harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina
kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja
-tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli
hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta
sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan
herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja
panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi
molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen,
jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja
miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante
jatkoi:

       *       *       *       *       *

Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui
kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun
sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä
maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja
metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia
viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman
jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä
puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa.
Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan
padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai
oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä
vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli
kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän
nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta
miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin
matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle
torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano
ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja,
joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista
ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt
nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.

(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan
tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen
kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä,
jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä
törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä
kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen
asiakirja, eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia,
ratsastaessaan tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa
majatalossa, missä he nousematta satulasta olivat syöttäneet ja
juottaneet hevosiaan, oli puhelias ravintoloitsija kertonut heille
kaupunkia kohdanneesta suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta
harmista, hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä
melkein kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan
kihlauksesta he eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti
tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita! Astorren
ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa, ennenkuin he
omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas olivat saaneet
omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet munkin ainoastaan
sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi nyökäyttäneet hänelle
päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän kunnioittavasti, mutta
samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla
muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät
puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista
asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa
paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista
kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla hampaillaan
pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua. Nähdessään hänen
hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen hartaan ikävöimisensä
luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen nauruun, että taivas
varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo muutenkin
näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta»
vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka», alkoi
hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä suurimpana
salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on iskenyt sinuun
halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä neljä narria:
stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun ankara
hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua
salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja
kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta,
taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa
nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden
päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja,
pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa
ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua,
Gocciola-parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on
nyt asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi
jo takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi
ilmestyä odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat
alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi
mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli
ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän
hampaat kalisten piiloon.

       *       *       *       *       *

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante keskeyttäen
puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi kirjoittanut eikä
kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi tyranniin. Ei
ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo luonne kuin
Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän typeristä
kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi isännälleen, jonka
vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa
sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Tyytyväisenä, melkeinpä hilpeänä Dante jatkoi:

       *       *       *       *       *

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka, kuten
mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

»Seeterin runkoa vasten, Dante», oikaisi tarkkaavaksi käynyt ruhtinatar.

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään
auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä
ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten
tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja
taittoi ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä
aivasti lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden
toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin
puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin
uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen
esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä
niin virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon
ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti
myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät
jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala
oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja minä»,
jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin punastuvan hänen
sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva sinua, että olet jättänyt
kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti
munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen
pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit
kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä
sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja
koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre, koettaessasi
kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan hyvää makua. Hankalan
muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä on kohdeltava suurella
varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin. Matkusta esimerkiksi vuodeksi
keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee lähettejä Paduaan. Siellä sinä
opit moitteettomimman ritarin ja ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa
— tarkoitan toisen Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset
heitä munkin tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin
henki vallitsee sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa,
missä elämä setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja
väkivaltaiseksi, saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo
sinulle Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa
siksi leikki ja tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys,
vilpitön luottamus ja terve epäluulo ovat sopivammassa suhteessa
toisiinsa. Siellä vierähtää sinulta hupaisasti vuosi, seurustellessasi
luvallisesti tai hiukan luvattomastikin omien ja muukalaisten
naisten kanssa» — munkki rypisti otsaansa — »otat osaa sotaretkeen,
antautumatta kuitenkaan ajattelemattomasti vaaralle alttiiksi — sinä
muistat kutsumustasi — vain sen verran ett’et unhota, miten hevosta
ja miekkaa hoidetaan — poikana sen kyllä osasit — säilytät iloisina
ruskeat silmäsi, jotka — niin totta kuin aamunrusotar kultaa maan —
loistavat ja säihkyvät kaikkialla avoimesti senjälkeen kuin jätit
luostarin, ja sinä palaat luoksemme miehenä, joka hallitsee itseänsä ja
muita.»

»Keisarin luona hänen täytyy naida schwaabitar», ehdotti panssaroitu
soturi hyväntahtoisesti. »He ovat lempeämmät ja luotettavammat kuin
meidän naisemme.»

»Vielä mitä», sanoi Ascanio varoittaen sormellaan. »Älä tympäisytä
minua puhumalla liinapalmikoista.» Mutta munkki puristi Germanon kättä,
jota hän ei vielä ollut päästänyt irti.

»Sano suoraan Germano», uteli hän, »mikä on sinun mielipiteesi tästä?»

»Mistä», kysyi tämä jurosti.

»Uudesta säädystäni?»

»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan
hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä
neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä.
Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun
sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle,
sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun
tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, —
ja kuoleva isäsi sitäpaitsi... Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt
hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se
on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.

»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle
sisaresi kättä?»

Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan,
hänenkö, joka suree veljeäsi?»

»Juuri hänen. Hän on minun morsiameni.»

»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi
ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!»
Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon.
Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin
hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa
suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.

Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä.
»Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme»,
jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat
sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin
olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me
olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa,
»voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa,
että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä
kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi
tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun
teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun
murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja
paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt
ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski
tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.

Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies
on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»

»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun
kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä
todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären,
jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän
matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi
kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita
kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti
kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä
hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua
janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen
oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei
pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä
kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi
hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan
käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen
tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka
kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia
rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli
siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan
toisensa jälkeen.

»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut
kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen
viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan
päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan
setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»

»Ezzelino on vain oikeudenmukainen ja rehellinen», arveli Germano.

»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua»,
valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina.
Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja
maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa»,
mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään
omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää
tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En
katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi,
josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja
sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen
veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta
taivasta ja huokasi.

»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on
vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido
Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä
kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat
tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon
tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen
pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston
toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi
valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen
tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on
antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»

»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä,
ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta
kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta
kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa
viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.

Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen:
»periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että
parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja
himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt,
Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan
kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta —
sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden
hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten
mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on
tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan
ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä
tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.

»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino
oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan
mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan
huudahduksen.

Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka
istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin
suihkukaivon kivinaamio.

»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan
tänne ennenkuin minun luokseni?»

»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin
ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän
otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen
eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas,
tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat
kuin minun!»

Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino
kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.

Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi
erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on
järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt
kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen
käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska
nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa?
Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä
on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!»
Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti
keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino
roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin
kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani»,
kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon
harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen.
Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta
silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui
sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista»,
moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli,
lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin
sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan
lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja
lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

    On jumaloita kuin tähkiä näitä,
    ne versoo kun kestävi kauniita säitä,
    vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan
tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle
iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla
viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian
turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi
silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta
pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt?
Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas
— olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», —
auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen,
keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa
hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?... Ratsastaako
saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari
riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle
polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana:
»Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi
henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette
liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan
viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me
ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei
evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte
arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti
kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja
hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja
lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee
jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole
milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan
jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen
liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui
noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit
maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään.
Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee.
Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi
kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona?
Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan
luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan
kanssa!»

»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa
eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät.
Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

       *       *       *       *       *

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut
luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta
silmänkääntäjää?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»

Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen
piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen
mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta
pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä
minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet
arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen
syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan: sisimmässäsi?»

Dante kielsi samoin kuin äskenkin. »Ja komediassasi annat petturin
kuitenkin vakuuttaa viattomuuttaan?»

»Herra», sanoi firenzeläinen puolustaen itseään, »pitäisikö minun,
vaikkei selviä todisteita ole, tuomita eräs niemimaan pojista syypääksi
petokseen, kun joukossamme muutenkin on niin paljon viekkaita ja
petollisia.»

»Dante, ystäväni», sanoi ruhtinas, »sinä tuomitset syylliseksi
uskomattasi syyllisyyteen ja vapautat, vaikka olet syyllisyydestä
varma.» Sitten hän jatkoi leikillisesti kertomusta.

»Munkki ja Ascanio läksivät nyt myöskin puutarhasta ja astuivat
pylvässaliin.» Mutta Dante keskeytti hänet.

       *       *       *       *       *

»Ei ollenkaan, vaan he nousivat tornikamariin, jossa Astorre oli
leikkinyt poikana, leikkaamattomin kiharoin. Munkki väitteli
palatsinsa avaria ja loistavia saleja, sillä hänen täytyi ensin tottua
pitämään niitä ominaan. Samasta syystä hän ei myöskään ollut vielä
sormellaankaan kajonnut perimäänsä kulta-aarteeseen. Ascanion antamasta
viittauksesta seurasi heitä kunnioittavan välimatkan päässä hovimestari
Burcardo jäykkänä ja suuttuneen näköisenä.»

       *       *       *       *       *

Cangranden samanniminen hovimestari oli toimittanut asiansa ja palannut
takaisin saliin uteliaasti kuuntelemaan, sillä hän oli huomannut täällä
puhuttavan tunnetuista henkilöistä. Kun hän nyt kuuli nimensä ja näki
itsensä kertomuksessa ilmielävänä kuin peilissä, tuntui hänestä mitä
sopimattomimmalta ja julkeimmalta, että koditon oppinut ja armosta
elävä pakolainen, jolle hän, huomioon ottaen olosuhteet ja punniten
tunnollisesti arvoeroavaisuudet, oli järjestänyt mahdollisimman
yksinkertaisen huoneen ruhtinaallisen talon yläkertaan, käytti näin
väärin hänen arvoisaa personaansa. Hän rypisteli otsaansa ja pyöritteli
silmiään. Pikkumaisen elsassilaisen julmistuminen huvitti, vaan ei
häirinnyt firenzeläistä, joka jatkoi vakavan näköisenä:

»Arvoisa herra, miten naidaan Paduassa», kysyi Ascanio hovimestarilta —
tulinko jo sanoneeksi, että tämä oli syntyperältään elsassilainen. »Me
olemme kumpikin, Astorre ja minä, tässä tieteessä kokemattomia lapsia.»

Hovimestari syöksyi juhlalliseen asentoon ja tuijotti tuikeasti,
herraansa vilkaisemattakaan Ascanioon, jolla hänen ymmärtääkseen ei
ollut oikeutta vaatia häneltä mitään.

»_Distingendum est_!», sanoi Burcardo arvokkaasti. »On eroitettava
toisistaan kosinta, kihlaus ja häät.»

»Missä se on kirjoitettuna», kysyi Ascanio leikillisesti.

»_Ecce_», vastasi hovimestari avaten suuren kirjan, jota hän aina
kuljetti mukanaan, »tässä», ja hän osoitti jäykästi ojennetulla
sormellaan kirjan nimeä: »Paduan juhlamenot, kaikille kunniallisille
ja säädyllisille kansalaisille opiksi ja hyödyksi, toimittanut
mestari Godoscalco Burcardo.» Selailtuaan sitä hän luki: »Ensimäinen
osa: kosinta. Ensimäinen pykälä: vakavissa aikeissa oleva kosija tuo
mukanaan päteväksi todistajaksi samaa säätyä olevan ystävän —»

»Kaikkien suojeluspyhäin liikojen hyveiden nimessä», keskeytti Ascanio
hänet kärsimättömänä, »jääkööt _ante_ ja _post_, kosinta ja häät,
meidän puolestamme rauhaan. Tarjoa meille keskimäistä, miten Paduassa
kihlataan.»

»Paduassa», kiekui elsassilainen ärtyneenä, ja hänen korvia viiltävä,
vieras italian-ääntämisensä tuntui nyt räikeämmältä kuin koskaan.
»Paduassa sulhasen hovimestari kutsuu kuuden palvelijan seuraamana
kymmenen päivää ennen kihlajaisia, ei ennemmin eikä myöhemmin,
kaksitoista ylhäisintä sukua — hän luetteli ne ulkoa — sulhasmiehen
luokse. Tämän arvoisan seuran läsnäollessa vaihdetaan sormukset.
Juodaan kypronviiniä ja syödään hääleivoksia, amarelleja —»

»Herra varjelkoon meitä nielemästä niissä hampaitamme», sanoi Ascanio
nauraen, tempasi hovimestarilta kirjan ja silmäili nimiä, joista
kuusi perheenpäätä — kuusi kahdestatoista — ja muutamia nuorukaisia
oli pyyhitty pois; niiden yli oli vedetty paksuja viivoja. He olivat
kaiketi sekoittuneet johonkin salaliittoon tyrannia vastaan ja sen
johdosta saaneet surmansa.

»Kuuleppas, ukko», komensi Ascanio toimien munkin puolesta, joka
tuolille vaipuneena oli unohtunut syviin mietteisiin ja täydellisesti
alistui Ascanion ystävälliseen holhontaan. »Sinä otat hetipaikalla,
vähääkään vitkastelematta, mukaasi kuusi kunnon laiskuria ja lähdet
kutsumaan vieraita tänne täksi illaksi iltamessun aikaan.»

»Kymmenen päivää ennen kihlajaisia», toisti herra Burcardo
juhlallisesti, kuin olisi hän julistanut valtakunnallista lakia.

»Tänään ja täksi päiväksi, pölkkypää!»

»Mahdotonta», sanoi hovimestari levollisesti. »Voitteko muuttaa tähtien
kulkua tai vuodenaikain tuloa?»

»Sinä kapinoitset? Syyhyykö kaulasi, ukko», varoitti Ascanio
merkitsevästi hymyillen.

Muuta ei tarvittu. Herra Burcardo ymmärsi. Ezzelino oli käskenyt ja
pikkumaisista pikkumaisin ja itsepintaisista itsepintaisin alistui
murisematta, niin rautainen oli tyrannin ruoska.

»Canossan ruhtinattaria, Olympiaa ja Antiopea et kutsu.»

»Miksei», kysyi munkki äkkiä kuin taikasauvan kosketuksesta heräten.
Oli kuin ilma hänen ympärillään olisi saanut eloa ja väriä, ja hänen
sieluunsa tuli kuva, jonka pelkät ääriviivat valtasivat koko hänen
olemuksensa.

»Siksi että Olympia-kreivitär on mielipuoli, Astorre. Etkö ole kuullut
tämän naisparan elämäntarinaa? Mutta sinähän olit vielä silloin
munkkikaapusi kapalossa. Se tapahtui kolme vuotta sitten, lehtien
kellastuessa.»

»Kesällä, Ascanio. Siitä on nyt juuri kolme vuotta», vastusti munkki.

»Olet oikeassa. Oletko siitä kuullut? Mutta miten se olisi tullut
sinun korviisi! Canossan kreivi vehkeili siihen aikaan lähettilään
kanssa, häntä vakoiltiin, hänet vangittiin ja tuomittiin. Kreivitär
rukoili polvillaan armoa sedältäni, joka ei suvainnut puhua hänelle
sanaakaan. Kreivittären petti sitten mitä törkeimmällä tavalla hänen
rahastonhoitajansa, joka omaa etuaan katsoen uskotteli hänelle kreivin
saavan mestauslavalla armahduksen. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja kun
mies tuotiin surmattuna kotiin, heittäytyi toivosta suinpäin epätoivoon
syösty kreivitär ikkunasta miestään vastaan, loukkaamatta itseään,
ihmeellistä kyllä, muuten kuin nyrjähyttämällä jalkansa. Siitä päivästä
lähtien hän on ollut mielenvikainen. Samoin kuin päivä sammuu riutuvaan
hämärään vaihtuvat terveen ihmisen luonnolliset mielialat huomaamatta
toisiksi, mutta hänessä vaihtelevat kirkkain valo ja synkin pimeys
alituisissa odottamattomissa keikahduksissa. Ainaisen rauhattomuuden
ahdistamana rientää naisparka autiosta palatsistaan maatilalleen ja
sieltä takaisin kaupunkiin ikuisena harhaajana. Milloin hän tahtoo
naittaa lapsensa jollekin maanvuokraajan pojalle, koska muka ainoastaan
alhaison keskuudessa on turvallista ja rauhallista, milloin taas
jalosukuisinkaan kosija, joita kyllä ei ilmaannukaan kammosta äitiä
kohtaan, ei ole hänen mielestään tarpeeksi ylhäinen —»

Jos Ascanio edes ohimennen olisi sanatulvansa kestäessä sattunut
vilkaisemaan munkkiin, olisi hän hämmästyksestä vaiennut: niin
kirkastuneet olivat munkin kasvot säälistä ja myötätunnosta.

Mutta hän jatkoi mitään huomaamatta: »Kun tyranni sattuu ratsastamaan
hänen asuntonsa ohitse, syöksyy kreivitär ikkunaan ja luulee Ezzelinon
nousevan satulasta hänen porttinsa kohdalla ja vievän hänet,
epäsuosioon joutuneen mutta jo tarpeeksi koetellun naisen, armoa ja
suosiota osoittaen palatsiinsa. Siihen ei Ezzelinolla tietenkään ole
mitään halua. Seuraavana päivänä, taikka vielä samanakin, luulottelee
onneton raukka, että tyranni, joka häntä tuskin ollenkaan muistaakaan,
vainoo häntä ja ajaa maanpakoon. Hän kuvittelee köyhtyneensä
putipuhtaaksi ja Ezzelinon ottaneen valtiolle hänen omaisuutensa, johon
Ezzelino ei ole kajonnut. Niin vaihtuvat hänen mielessään jyrkimmät
vastakohdat kuin kuume ja vilu ankarassa vilutaudissa, eikä siinä
kyllin, että hänen oma järkensä on sekaisin, hän saattaa järjiltä
kaikki muutkin, jotka joutuvat hänen mielialojensa pyörteeseen, ja tuo
onnettomuutta kaikkialle, missä häneen uskotaan, sillä hän on vain
puoleksi sekaisin. Toisinaan hän puhuu sattuvasti ja sukkelastikin.
Tytärtään, Antiopea, hän jumaloi ja Antiopen naittaminen on keskipiste,
jonka ympärillä kaikki muu pyörii. On hyvin ihmeellistä, että Antiope
on säilyttänyt järkensä tällä hyllyvällä pohjalla. Mutta tytöllä, joka
on keväimensä kukassa ja kauniinpuoleinen, on erinomainen luonne.» Näin
jatkoi Ascanio vielä jonkun aikaa.

Mutta Astorre oli vaipunut unelmiin. Sanon unelmiin, sillä menneisyys
on unelma. Hän näki tapauksen, josta oli kulunut kolme vuotta:
mestauslavan, sen vieressä pyövelin ja itsensä odottamassa syntistä
raukkaa, jolle hänen piti antaa hengellistä lohdutusta. Rikoksellinen,
Canossan kreivi, saapui paikalle kahleissa, mutta ei tahtonut kurottaa
kaulaansa, ehkä siksi, että hän otaksui viime hetkenä saavansa
armahduksen tai ehkä yksinkertaisesti siksi, että hän rakasti aurinkoa
ja kammoksui hautaa. Hän sätti munkkia pahanpäiväisesti eikä huolinut
hänen rukouksistaan. Kauhistava ottelu oli tulossa, kun kreivi
uppiniskaisena yhä vain teki vastarintaa ja vielä lisäksi piti kädestä
pientä tytärtään, joka vartioitten huomaamatta oli pujahtanut hänen
luoksensa ja syleili häntä lujasti, luoden munkkiin ilmehikkään ja
hartaasti rukoilevan katseensa. Isä painoi tyttöään rintaansa vasten
ikäänkuin ottaen tämän nuoren ihmislapsen suojaksi kuolemaa vastaan,
mutta pyöveli painoi hänet maahan ja asetti hänen päänsä pölkylle.
Silloin laski myös tyttönen päänsä isänsä pään viereen. Tahtoiko
hän herättää pyövelissä sääliä vaiko rohkaista isäänsä kestämään
torjumatonta kohtaloa? Tahtoiko hän kuiskata paatuneen isänsä
korvaan jonkun pyhimyksen nimen? Tekikö hän ihmeellisen tekonsa vain
tulvehtivasta lapsenrakkaudesta, mitään harkitsematta? Tahtoiko hän
kuolla isänsä kanssa?

Värien hehku tuli nyt mielikuvituksessa niin voimakkaaksi, että
munkista tuntui kuin hän uudelleen olisi nähnyt muutaman askeleen
päässä vierekkäin olevat kaulat, kreivin tiilenpunaisen ja lapsen
lumivalkean kullankeltaisine, kiharine hiusuntuvineen. Pieni kaula
oli harvinaisen siromuotoinen ja hento. Astorre vapisi pelosta, että
pyövelin ase sattuisi harhaan, ja oli sielunsa syvimpään saakka
tuskissaan aivan kuin silloinkin. Nyt hän ei kuitenkaan pyörtynyt kuten
oli tehnyt nähdessään todellisena tuon pöyristyttävän tapauksen. Hän
oli silloin tullut tajuihinsa vasta kun kaikki oli ohi.

»Onko herrallani mitään käskettävää», kysyi hovimestari, jonka oli
vaikea sietää Ascanion mestaroimista, häiriten narisevalla äänellään
munkin haltioinutta muisteloa.

»Burcardo», vastasi Astorre heltynein äänin, »muista kutsua Canossan
ruhtinattaret, äiti ja tytär. Älköön sanottako, että munkki torjuu
luotaan maailman hylkäämiä ja halveksimia. Onnettomilla raukoillakin
on oikeus päästä luokseni» — hovimestari yhtyi tähän innokkaasti
nyökäyttämällä päätään — »ja tämän heidän oikeutensa tulen aina
tunnustamaan. Kreivittären kaltainen loukkautuisi syvästi, jos hänet
sivuutettaisi.»

»Ei mistään hinnasta», varoitti Ascanio. »Älä hanki itsellesi
ikävyyksiä. Munkkilupauksesi rikkominen on jo tarpeeksi, ja kaikki
outo viehättää hourupäisiä. Tapansa mukaan kreivitär tekee jotain ihan
odottamatonta ja häiritsee mielettömällä hapatuksellaan juhlaa, josta
paduattarien mielet muutenkin ovat hyvin kiihtyneet.»

Mutta herra Burcardo kumarsi syvään isännälleen. Hän tahtoi kynsin
hampain puolustaa Canossa-suvun oikeutta saada kuulua kahdentoista
valitun joukkoon, olivatpa sen jäsenet viisaita tai mielenvikaisia,
eikä hän pitänyt velvollisuutenaan kuunnella ketään muuta kuin
Vicedominia.

»Yksin sinun tahtosi, jalosukuinen herra, tulee täytetyksi», sanoi hän
ja poistui.

»Oi, sinä munkki, munkki», huudahti Ascanio, »sinä tuot armeliaisuutta
mukanasi maailmaan, jossa hyvyys tuskin jää rankaisematta.»

       *       *       *       *       *

»Me ihmiset olemme kerta kaikkiaan sellaisia», lisäsi Dante, »että
me koetamme sukkeluuksilla, verukkeilla ja viisasteluilla päästä
vaaraa näkemästä, vaikka profetallinen välähdys on näyttänyt meille
onnettomuuden kuilun.»

       *       *       *       *       *

Samoin koetti kevytmielinen Ascaniokin rauhoittaa itseään: »mitä
yhteistä voisi olla munkin ja mielipuolen naisen välillä, jonka
kanssa munkilla ei ole ollut mitään tekemistä. Ja entä sitten, vaikka
kreivitär antaisikin aihetta nauruun, sitenhän hän vain höystää meidän
amarellejamme». Ascanio ei aavistanut, mitä Astorren sielussa liikkui,
ja hän olisikin turhaan arvaillut ja tutkistellut, munkki ei kuitenkaan
olisi maailmanlapselle ilmaissut vienoa salaisuuttaan.

Asiat saivat siis olla semmoisinaan, ja Ascanio sai tyytyä. Muistaen
tyrannin toisen vaatimuksen, että munkki oli saatava ihmisten ilmoille,
hän kysyi iloisesti: »oletko hankkinut kihlasormuksen? 'Juhlamenoissa'
sanotaan toisen osan siinä ja siinä pykälässä: 'sitten vaihdetaan
sormuksia.' Munkki arveli talon aarteistosta löytyvän.

»Älä ota sieltä, Astorre», sanoi Ascanio. »Jos tahdot kuulla
minun neuvoani, niin ostat Dianalle uuden. Kuka tietää, millaisia
juttuja liittyy noihin käytettyihin sormuksiin. Osta uusi sillalta,
firenzeläiseltä. Tunnetko sen miehen? Mitenpä tuntisitkaan. Kuules kun
kerron. Palatessani varhain tänä aamuna Germanon kanssa kaupunkiin ja
ratsastaessamme yli ainoan siltamme täytyi meidän nousta satulasta
ja taluttaa hevosiamme. Oli niin suuri ihmistungos, sillä eräs
kultaseppä oli kuin olikin avannut puodin rappeutuneen siltapylvään
päässä, ja koko Padua temmelsi sen luona kauppaa tehden. Minkätähden
juuri ahtaalla sillalla, kun meillä on niin monta toria? Siksi että
Firenzen kultaseppien kaupat ovat Arnon sillalla. Ihailtavaa muodin
logikkaa: ainoastaan firenzeläiseltä voidaan saada hienoja koristeita
ja firenzeläinen myy aina sillalla. Hän aivan yksinkertaisesti ei
suostu tekemään toisin, muuten hänen tavaransa olisi arvotonta rihkamaa
eikä hän itse olisi mikään firenzeläinen, kuten tämä minun luullakseni
on. Jättiläiskirjaimilla on hänen myymälänsä päällä kirjoitus: Niccolo
Lippo dei Lippi, kultaseppä, jonka Arnon tienoilla niin tavalliseksi
tullut lahjottu, väärä tuomio on karkoittanut kotiseudultaan. Nyt
liikkeelle, Astorre! Nyt lähdetään sillalle!»

Astorre ei vastustanut. Hän tunsi varmaankin itse halua irtautua
kotinsa taikavoimasta, jonka vallassa hän oli ollut siitä saakka, kuin
riisui kaapunsa.

»Oletko muistanut pistää rahaa taskuihisi, ystäväni?» kysyi Ascanio
leikillisesti. »Köyhyydenlupauksesi on hauras ja firenzeläinen
koettaa sinua nylkeä.» Ascanio koputti alakerrassa olevaan pieneen
ikkunaluukkuun, minkä ohi nuorukaiset juuri sattuivat kulkemaan.
Näkyviin tuli ovelat kasvot, joissa jokainen ryppy ilmaisi petosta,
ja Vicedominien isännöitsijä — genualainen, jos minulle on oikein
kerrottu — ojensi matelevasti kumartaen herralleen kultabysantiinejä
täynnä olevan kukkaron. Eräs palvelijoista auttoi munkin ylle mukavan
padualaisen, hilkalla varustetun kesäviitan.

Tultuaan kadulle veti Astorre hilkan syvään silmilleen, enemmän
vanhasta tavasta kuin suojellakseen itseään auringon polttavilta
säteiltä, ja kääntyi ystävällisesti toverinsa puoleen sanoen: »tämän
matkan teen yksin, eikö niin, Ascanio? Yksinkertaisen sormuksen
ostaminen ei mene yli minun munkkiymmärrykseni. Voit uskoa tämän
minulle. Jää hyvästi, kunnes tapaamme kihlajaisissani iltakellojen
soidessa!» Ascanio lähti, huutaen vielä olkansa yli: »yksi sormus, ei
kahta! Muista että Diana antaa puolestaan sinulle!» Tämä oli niitä
kirjavia saippuakuplia, joita hilpeä nuorukainen puhalteli huuliltaan
monta päivässä.

       *       *       *       *       *

Ehkä ihmettelette, arvoisat ystäväni, minkä tähden munkki tahtoi
olla yksin. Saatte kuulla syyn: hän tahtoi antaa taivaallisen äänen
puhtaasti kaikua loppuun, minkä nuori marttyritar lapsenrakkaudellaan
oli herättänyt hänen sydämessään.

       *       *       *       *       *

Astorre oli saapunut sillalle, joka päivänhelteestä huolimatta oli
täpö täynnä ihmisiä. Molemmilta rannoilta tulvi väkeä firenzeläisen
kaupalle. Munkki pysyi viittansa suojassa tuntemattomana, joskin
joku ohimenevä silloin tällöin katseli kysyvästi hänen kasvojaan,
joista näkyi vain alaosa hilkan alta. Kaikki koettivat päästä edelle
toisistaan, niin aateliset kuin porvarit. Kantotuoleista nousi ylhäisiä
naisia, jotka eivät välittäneet tungoksesta eikä sysäyksistä, kunhan
saivat pari rannerengasta tai uusimman kuosin mukaisen otsanauhan.
Firenzeläinen oli kelloja soittaen kuuluttanut toreilla, että hänen
puotinsa sinä päivänä suljetaan jo Ave Marian jälkeen, vaikkei hän sitä
aikonutkaan tehdä. Mutta mitäpä merkitsee valhe firenzeläiselle.

Munkki seisoi vihdoin väkijoukon likistämättä puodin edessä. Joka
puolelta ahdistettu kauppias koetti monistaa itsensä voidakseen
palvella kaikkia. Hän hipaisi munkkia kokeneella syrjäkatseella
ja arvasi heti hänet tottumattomaksi. »Miten voin palvella teidän
jalosukuisuutenne kehittynyttä makua», kysyi hän. »Anna minulle
yksinkertainen kultasormus», vastasi munkki. Kultaseppä otti pikarin,
jota koristi firenzeläistyyliset, jotain hekumallista aihetta esittävät
korkokuvat. Hän helisti maljaa, jonka kuvussa väikkyi sadoittain
sormuksia, ja tarjosi sen Astorrelle.

Munkki joutui kiusallisesti hämilleen. Hän ei tiennyt sormen suuruutta,
jota sormus tulisi koristamaan, ja katseltuaan useampia sormuksia
hän jäi ilmeisesti epäröimään valitsisiko suuremman vai pienemmän.
Firenzeläinen ei voinut pidättyä pienestä ivasta, joka salaisena hymynä
aina pilkistää Arnon rantalaisten puheesta: »ettekö, jalo herra,
tunnekaan sormen omistajatarta, jonka kättä kuitenkin lienette joskus
puristanut», kysyi hän viattoman näköisenä. Mutta kotiseudullaan
vallitsevan katsantotavan mukaan arveli kauppias loukkaavaksi luulla
lähimmäistään liian viattomaksi, ja piti päinvastoin imartelevana
asianomaiselle, jos häntä voitiin epäillä jostain synnistä. Hän tahtoi
siksi viisaana miehenä parantaa sanojaan ja kuiskasi syvään kumartaen:
»Teidän jalosukuisuutenne kummallekin lemmitylle», siirtäen samalla
taitavasti sekä isomman että pienemmän sormuksen etusormiensa ja
peukalojensa välistä munkin etusormien ja peukalojen väliin.

Ennenkuin munkki vielä ehti suuttua tästä veitikkamaisesta lauseesta,
tunsi hän saaneensa kovan sysäyksen kylkeensä. Panssaroidun hevosen
lapa sattui häneen niin rajusti, että hän pudotti pienemmän sormuksen.
Samassa pärisi hänen korviinsa kahdeksan sotatorven lummeuttava ääni.
Voudin saksalaisen henkivartiaston soittokunta ratsasti sillan yli
kahdessa rivissä, kummassakin neljä ratsua, hajoittaen ihmiset ja
työntäen heidät kivisiä kaidepuita vasten.

Piiloittaen suuremman sormuksen vaatteisiinsa syöksyi munkki, heti kun
toitottajat olivat ratsastaneet ohi, etsimään pienempää sormusta, joka
oli vierinyt hevosten jalkoihin.

Vanha puusilta oli keskeltä kulunut ja sormus oli vierinyt siihen
uurtunutta vakoa pitkin sillan toista päätä kohti. Nuori kamarineitsyt
Isotta tai Sotte, kuten Paduassa lyhennetään, oli huomannut kiiltävän
esineen vierivän pitkin siltaa ja siepannut sen maasta, kun pelkäsi sen
joutuvan hevosten survottavaksi. »Onnensormus», huudahti hilpeä tyttö
riemuiten nuorelle ruhtinattarelle, jota hän seurasi, ja pisti sen
lapsellisesti iloiten emäntänsä hentoon sormeen, vasemman käden siroon
nimettömään, johon hänen mielestään tämä pieni sormus erikoisesti
soveltui. Paduassa, samoin kuin luullakseni täällä Veronassakin,
pidetään vihkimäsormusta vasemmassa kädessä.

Aatelisneito näkyi olevan tyytymätön palvelijattarensa kepposeen,
vaikka se häntä samalla hiukan huvittikin, ja koetti parastaan
saadakseen sormestaan sormuksen, joka oli kuin tehty hänelle. Silloin
huomasi hän äkkiä edessään munkin, joka ihmetellen mutta iloisen
näköisenä ojensi hänelle oikean kätensä, pitäen vasentaan sydämensä
kohdalla. Syvän mielenliikutuksen valtaamana oli munkki kaulan hennosta
siroudesta tuntenut lapsen, jonka herttaisen pään hän oli nähnyt
mestauslavalla, vaikka hänen edessään nyt olikin kehittynyt, kukoistava
nainen.

Tyttö katsoi häneen hämmästynein, kysyvin silmin yhä kiertäen
sormessaan uppiniskaista sormusta, ja Astorre epäröi vaatia sitä
takaisin. Mutta hänen täytyi se tehdä ja hän avasi jo huulensa.
»Nuori ruhtinatar», alkoi hän — samassa hän tunsi kahden panssaroidun
käsivarren kietoutuvan ympärilleen ja nostavan ilmaan ja huomasi
samassa istuvansa hajasäärin kavioillaan tömistelevän ratsun selässä.
»Näytäppäs», kajahti hyväntahtoinen nauru, »oletko unhottanut
ratsastustaidon». Hän näki vieressään Germanon, joka ratsasti
johtamansa saksalaisen joukon etunenässä. Vouti oli komentanut sen
tarkastettavaksi kaupungin ulkopuolella olevalle kentälle. Nähdessään
äkkiarvaamatta ystävänsä ja lankonsa ei Germano voinut olla tekemättä
viatonta kepposta vaan nosti hänet hevosen selkään nuoren schwaabin
sijalle, joka Germanon viittauksesta oli hypännyt alas. Tulinen eläin
vainusi toisen ratsastajan, otti pari hurjaa hyppäystä ja joutui
muiden hevosten tielle, joten ahtaalla sillalla syntyi tungos. Astorre
pysyi töin tuskin satulassa, hänen hilkkansa valui päästä ja kansa,
joka oli kauhuissaan väistynyt tieltä, tunsi hänet. »Munkki, munkki»,
kuului joka taholta, mutta sotaisa melske loittoni pian sillalta ja
katosi näkyvistä. Maksutta jäänyt firenzeläinen juoksi jälkeen, mutta
ei enempää kuin parikymmentä askelta, sillä hän tuli levottomaksi
tavaroistaan, jotka olivat jääneet nuoren pojan epäluotettaviin käsiin.
Sitäpaitsi hän kansan huudosta sai tietää olleensa tekemisissä tunnetun
ja helposti löydettävän henkilön kanssa. Hän tiedusteli Vicedominien
palatsia ja koetti saada tavata munkkia jo samana päivänä, sitten
toisena ja kolmantena päivänä. Ensimäisellä ja toisella kerralla
hän sai palata tyhjin toimin, koska munkin asunnossa kaikki oli
ylösalaisin. Kolmannella kerralla hän näki lukitussa portissa tyrannin
sinetin. Sitä hän pelkäsi ja katsoi parhaaksi karttaa, ja niin jäi hän
kokonaan maksua vaille.

Naiset taasen kulkivat päinvastaiseen suuntaan. Antiopeen ja
veitikkamaiseen kamarineitoon oli liittynyt kolmas henkilö, joka
mellakassa sillalla oli joutunut heistä erilleen. Tämä oli oudosti
tähyilevä, nähtävästi ennen aikojaan vanhettunut nainen, kasvoissa
syvät vaot, päässä harmaita hiustöyhtöjä. Kiihtyneen näköisenä kulki
hän keskellä katua, raahustaen pölyssä hienoa mutta laiminlyötyä
pukuaan.

Sotte kertoi ajattelemattomasti riemuiten vanhalle naiselle, joka
kaikesta päättäen oli aatelisneidon äiti, mitä sillalla oli tapahtunut:
munkki — niin oli kansa kutsunut miestä — munkki Astorre, jonka piti
viettää kihlajaisia, kuten yleisesti tiedettiin, oli salaa antanut
kultasormuksen vieriä Antiopelle, ja kun hän — Sotte — ymmärtäen
sallimuksen antaman viittauksen ja munkin kepposen, oli antanut sen
rakkaalle tyttöselle, astui munkki itse hänen luokseen. Antiope oli
kunniallisesti tahtonut antaa sen takaisin, mutta munkki — Sotte matki
hänen elettään — oli painanut hellästi vasemman kätensä sydämelleen
ja ojentanut oikean torjuvasti eteensä, mikä merkitsee kaikkialla
Italiassa: »pidä omanasi, rakkaani!»

Hämmästynyt Antiope sai vihdoin puheenvuoron ja rukoili, ettei äiti
kiinnittäisi mitään huomiota Isotan typeriin loruihin. Mutta turhaan.
Kreivitär Olympia nosti kätensä taivasta kohti, kiittäen kaikkien
nähden kadulla palavan-kiihkeästi pyhää Antoniusta siitä, että tämä oli
kuullut äitiraukan lakkaamattomat rukoukset ja suonut hänen kalliille
lapselleen ylhäistä sukua olevan, kelpo miehen. Tätä tehdessään hän
käyttäytyi niin omituisesti, että ohikulkijat nauraen osoittivat
otsaansa. Antiope oli hämillään ja koetti kaikin mahdollisin keinoin
saada äitinsä mielestä pois häikäisevän, mutta petollisen mielikuvan.
Kreivitär Olympia ei kuunnellut häntä, vaan rakenteli haltioituneena
tuulentupiaan.

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin
holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin
kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana.
Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär
Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon
pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka
kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti
ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini
on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset
ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin:
»kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

       *       *       *       *       *

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta
hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja.
Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat
ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu
tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan.
Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija,
valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki
'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän
pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen
yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä,
joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni,
ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan
tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa
arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle
maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa
minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen.
Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja
itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu
asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa,
vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu
hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa
kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti
vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun
hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi
ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun,
joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen
tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä
lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina
toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean
väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin
käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut
omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys
tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti
lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki
ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä,
astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet
omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän,
eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta
jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden
välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan
jatkaen.

       *       *       *       *       *

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin
seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet
ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista
puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä,
mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun
liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat
puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä
huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan
ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat
arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka
munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä
hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti
aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa.
Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka
pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada
kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti
suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun
paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti
lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla
kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa
muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja
piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja
nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi
pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen
tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista
erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan
enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli
tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja
iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä
päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten
vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja
ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset
estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin
se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja
miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun
kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on
meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani
mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea
veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä
sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä,
ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan
isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa,
arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan
oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan
kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi
valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja
luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua
lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli
minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän
käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi
hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana
puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt
minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan
sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat
juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja
vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä
estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja
rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen
eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli
nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta,
harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen
hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa
toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka
seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein.
Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet
pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin
tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa
vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu
ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi
pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit
palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin
syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli
ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki
ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan
toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan
selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä
mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka
saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista,
arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa
noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista,
sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja
useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää —
kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois
kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja
häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin
vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista
hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin
hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän
yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen
ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että
todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi,
jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja
jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt
sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut
ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut
kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla
voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen
vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti
ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät
hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä
tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton
marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö!
Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta
kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä
Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena
almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä
unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä
Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi
häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären
vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää
äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti
yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet
kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö
oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä
särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui
surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui
polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä
yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi
tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei
munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen
ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs
toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat
hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan
vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana,
Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä,
huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden
vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan
kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen
mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut
sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä.
Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten
mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä,
kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi
nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli
päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia
amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin
siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän
oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä
häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut
kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola,
sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen
kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante
surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!»
kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai
arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus
on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne
tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta
harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen.
Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä
varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin.
Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten
päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi
laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä
ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon
valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan
kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun
järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi
saarnaamaan munkille järkeä.»

       *       *       *       *       *

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante»,
kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti
kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme
ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään,
kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä
mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua,
että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti
jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän
kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin
myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti
juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin
nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä
hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta
intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä
ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa,
sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin
ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana,
nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa
keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset»,
sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on
järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee
ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai
laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän
tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan
juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet
ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä
kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun
hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat
seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä
vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen
silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut
läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa
ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta
palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja
kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua
häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa —
unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä
oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio
oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan
ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo,
tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi
Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut
hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa
kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana
tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta
ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli
kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä
uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla
valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella
Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan
sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa
milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui
myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa
häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi!
Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen
mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle,
se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui
tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa
pyhän Paavalin vieressä' —

»'Pyhän Paavalinko', hihitti 'Pisara'.

»'Pyhän Paavalin vieressä alttaritaulussamme' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula
paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi
joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti
ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä
luostarinpäällikölle'.

»'Mitä luostarinpäällikkö sanoi', uteli Gocciola.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta
riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle
kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin
suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu
on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian
yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli
oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa
hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja
kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon',
riemuitsi hän.

»'Evanko', kysyi narri.

»'Antiopen', vastasi munkki.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö
kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»'Kenen toisen', kysyi munkki. 'Onko olemassa ketään muuta kuin Antiope?'

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään
Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi
hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea
olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja
kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä
ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi:
'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä
häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat
silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et
ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto,
täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut
että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista
ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi.
Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat
sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja
kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean
jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka
tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat
sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre',
sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa
sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen
ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut
kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä
hänen luoksensa!'

»'Eikö Diana lyönyt Antiopea', kysyi munkki.

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi.
Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa
kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin
ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty
juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua
lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja
soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän
rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän
sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua.
Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä
pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella
— oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä
sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin
vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani
tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas
kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki
kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre»,
pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt,
kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se
sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten
edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni,
lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä,
Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä',
kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni
ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei
hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja
ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut
niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin.
Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti
kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen
sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano.
'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi
supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut.
Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt
perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui
yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta
himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä
epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin
kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee
Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä,
ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre
itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja
itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano.
Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti,
Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien
sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota
minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen
sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa.
Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko
hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi
osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään.
'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat
kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio
väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin
sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle
hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma
siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty
ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi
kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta
käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle
vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan
palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa
Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu
kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari
kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen
rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti
myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa
tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja
se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan
myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti
häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden
purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään
kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi
rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi
terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän
oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi
piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala
meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se
on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on
onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän
itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio
ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen
sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki.
Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi
kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle
he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko
verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja
niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja
riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän
taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä
sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se
oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus
syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi
kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat
toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen
naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai
eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä
varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre
ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla,
jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan
lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan
ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä,
mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria
maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt
Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus
oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka
torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen
hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli
olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua,
jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili
hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä
huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän
Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään
rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja
olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt
uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä
munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta
pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten
vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua
saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain
ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti
miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan
selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä
tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre
Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on
tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua
vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on
siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei
saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä
hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa
sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä
minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja
lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko
käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle
toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän.
Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä
huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja
äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa.
Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista
kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa
omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'.
Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano
kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei
kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos
osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja
astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen,
nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä
kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän.
Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti
käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan,
Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin»
selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän
läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei
seurannut häntä.

»Astorre pysyi yhä hartaasti rukoilevassa asennossaan. Vihdoin hän
tarttui vavisten Antiopen käsiin, jotka myös vapisivat, ja irroitti ne
hänen kasvoiltaan. En tiedä kummanko huulet ensiksi lähenivät, sillä
huoneessa oli aivan pimeä.

»Hiljaisuus oli myös niin syvä, että rakastavat olisivat helposti
voineet eroittaa rukousten supatuksen seinän takana, jollei heidän
korviinsa olisi vyörynyt vain rajattoman riemun ja taivaallisen onnen
paisuttamia säveleitä. Antiopen huoneen vieressä oli pari porrasta
alempana kotikappeli, ja seuraava päivä oli kolmas vuosipäivä Canossan
kreivin kuolemasta. Heti sydänyön kuluttua oli pidettävä sielumessu
lesken ja orvon läsnäollessa. Pappi oli jo saapunut ja odotti
apulaistaan.

»He eivät kuulleet maanalaista muminaa eikä myöskään kreivitär Olympian
tohvelien sipsutusta. Kreivitär haki tytärtään ja katseli nyt lamppunsa
niukassa valossa rakastuneita ääneti ja tarkkaavasti. Nähdessään heidän
syleilevän toisiaan kreivitär ei ollut ollenkaan ihmeissään siitä,
että hänen hillittömän mielikuvituksensa rohkein valloitus oli nyt
todellisuutena hänen silmäinsä edessä, eikä hän myöskään — olkoon se
hänelle kiitokseksi sanottu — tuntenut minkäänlaista vahingoniloa.
Hän ei iloinnut katkerasta kärsimyksestä, joka tästä koituisi
rajulle Dianalle, sillä kaikista tunteista oli vienyt voiton äidin
vilpitön ilo, kun hän sai nähdä lapsensa oikeaan arvoonsa asetettuna,
rakastettuna ja haluttuna.

»Astorre ja Antiope jäivät ihmeissään katsomaan valoa, joka kirkkaana
säteenä sattui lyhdystä suoraan heihin. Silloin mielipuoli kreivitär
kysyi, äänessä herkkä, koruton sävy: 'Astorre Vicedomini, rakastatko
sinä Antiope Canossaa?'

»'Yli kaiken', vastasi munkki.

»'Oletko valmis häntä puolustamaan?'

»'Koko maailmaa vastaan', huudahti Astorre uljaana.

»'Niin pitääkin, mutta tarkoitathan täyttä totta? Ethän hylkää häntä
niinkuin Dianaa? Et kai petä minua? Ethän tahdo tehdä onnettomaksi
heikkopäistä raukkaa, joksi minua kutsutaan? Etkä salli kenenkään
enää häväistä lastani? Ethän hae verukkeita tai koeta siirtää asiaa
tuonnemmaksi? Sinä olet valmis näyttämään minulle, miten hurskas
kristitty ja kelpo aatelismies heti vie Antiopen alttarin eteen?
Pappeja ei tarvitse hakea kaukaa. Kuuletko supatusta? Tuossa alhaalla
on pappi polvillaan rukoilemassa'.

»Hän avasi matalan oven, josta pari jyrkkää porrasta vei alas kodin
pyhäkköön. Astorre näki kömpelön holvikaton alla paljasjalkaisen munkin
rukoilevan alttarin edessä, kynttilän lepattavassa valossa. Polvillaan
olevan munkin vartalo ja ikä muistuttivat häntä itseään. Hänellä oli
yllään pyhän Fransiskuksen kaapu ja vyötäisillä köysi, samoin kuin
Astorrellakin oli ollut.

»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan
lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa
Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa
suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena
edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini
ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat
minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä.
Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti
hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen
selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni,
ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun
otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.

»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre
paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet
surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut
miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista
kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre
oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.

»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi
vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa
tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä
oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat
uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis
osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen
vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä
voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten
lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'

»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin
ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat
nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle
ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti
nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet
arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt
emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja
talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut
kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut
palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.

»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka
heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli
unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut
mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt
saamaan tietoja.

»'Signora, mitä on tapahtunut', kysyi hän kiireesti.

»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi
alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti
kantapäillään ja katosi pimeään.

»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi
Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty.
Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi
ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea
nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin
sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli
kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'

»Astorre tempasi sen sormestaan ja viskasi menemään.

»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se
on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki
turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli
alkanut yöllisen kierroksensa.

»'Pari sanaa, Abu Muhamed', huusi Ascanio päättävästi valkopartaiselle,
joka avuliaasti vastasi: 'toivomuksesi on minulle käsky' ja samalla
katosi palatsin porttikäytävään kahden saraseenin ja saksalaisen
seuraamana.

»Abu Muhamed-al-Tabib ei ainoastaan valvonut katujen turvallisuutta,
vaan hän tuli talojen salaisimpiinkin huoneisiin vangitsemaan
maankavaltajia — tai niitä, joille vouti suvaitsi antaa tämän nimen.
Keisari Fredrik oli lahjoittanut hänet vävylleen tyrannille, jolle
Abu Muhamedin oli pitänyt hankkia saraseenilainen henkivartiasto.
Itse oli Abu Muhamed jäänyt Paduaan sen johtajaksi. Hän oli arvokkaan
näköinen ja hänellä oli sulava käytös. Abu Muhamed otti osaa niiden
perheiden suruun, joiden jäseniä hän vei vankilaan tai mestauslavalle,
ja lohdutti onnettomia lausuen huonolla italiankielellään arabialaisten
runoilijain lauseita. Liikanimen 'al Tabib', joka merkitsee lääkäriä,
oli hän luullakseni saanut pikemmin muutamain hänelle ominaisten
lääkärimäisten, rohkaisevien kädenliikkeiden ja rauhoittavain lauseiden
takia kuin kirurgisesta taidostaan. Sanalla sanoen Abu Muhamed koetti
lempeydellään lieventää elämän traagillisuutta, eikä hän kovasta ja
säälimättömästä virastaan huolimatta ollut Paduassa mikään vihattu
henkilö. Myöhemmin, kun tyranni alkoi huvikseen kiduttaa ihmisiä, jota
sinun, Cangrande, on mahdoton uskoa, erosi Abu Muhamed hänestä ja
palasi lempeän keisarinsa luokse.

»Tultuaan salin kynnykselle antoi Abu Muhamed kolmelle seuralaiselleen
merkin jäädä siihen odottamaan. Saksalainen, uljas mies, jolla oli
kädessään soihtu, ei siinä kauan pysynyt. Hän oli saattanut Germanoa
iltakellojen soidessa Vicedominien palatsiin ja tämä oli hänelle
nauraen sanonut: 'nyt saat mennä! Minä kihlaan täällä siskoni Dianan
munkille.' Saksalainen tunsi päällikkönsä sisaren ja oli jollain
lailla salaisesti kiintynyt häneen, hänen kookkaaseen vartaloonsa ja
rehellisiin silmiinsä. Nähdessään nyt munkin seisovan käsi kädessä
pienen, siron naisen kanssa, joka hänen mielestään muistutti nukkea
Dianan komean kuvan rinnalla, aavisti saksalainen uskottomuuden
tapahtuneen, heitti vihoissaan loimuavan soihdun kivilattialle, mistä
toinen saraseeneistä sen varovasti nosti, ja riensi ilmoittamaan
Germanolle munkin petosta.

»Ascanio aavisti, mitä saksalaisella oli mielessä, ja pyysi Abu
Muhamedin kutsumaan hänet takaisin. Mutta saraseenipäällikkö
kieltäytyi. 'Hän ei kuitenkaan tottelisi, vaan surmaisi minut tai
jonkun muun seurastamme, sanoi saraseeni rauhallisesti. Voinko
mitenkään muuten palvella sinua? Pitääkö minun vangita tämä kukoistava
nuori pari?'

»'Astorre, meidät tahdotaan eroittaa', valitti Antiope etsien turvaa
munkin syleilyssä. Yhtä helposti kuin Antiope alttarin ääressä oli
langennut rikokseen, oli hän myös menettänyt luontaisen rohkeutensa.
Munkki, jota rikos päinvastoin oli rohkaissut ja kiihoittanut, astui
askeleen saraseenipäällikköä kohti ja tempasi huomaamatta miekan
hänen kupeeltaan. 'Varovasti, poika, muuten voit haavoittaa itseäsi',
varoitti vanhus häntä hyväntahtoisesti.

»'Kuulehan, Abu Muhamed', alkoi Ascanio selittää, 'tämä raju nuorukainen
on lapsuuteni leikkitoveri, sittemmin tunnettu munkki Astorrena: hänet
olet varmaan nähnyt Paduan kaduilla. Hänen oma isänsä on petoksella
toimittanut hänelle vapautuksen munkkilupauksesta ja kihlannut hänelle
naisen, jota hän ei rakasta. Muutama tunti sitten vaihtoi hän sormusta
morsiamensa kanssa ja nyt on hän tässä edessäsi toisen aviopuolisona'.

»'Sallimus', arvosteli saraseeni leppeästi.

»'Petetty morsian', jatkoi Ascanio, 'on Germanon sisar, Diana
Pizzaguerra. Sinä tunnet Germanon ja tiedät, ettei hän suinkaan ole
luulevainen. Hän päinvastoin luottaa mahdollisimman kauan, mutta jos
hän kerran selvästi huomaa olevansa petetty, veristyvät hänen silmänsä,
ja silloin hän surmaa'.

»'Niin on', vahvisti Abu Muhamed, 'hän polveutuu äitinsä puolelta
Saksasta, joka on uskollisuuden koti'.

»'Neuvo minua, saraseeni. Tiedän yhden ainoan keinon, se ehkä pelastaa.
Annetaan asia voudin ratkaistavaksi. Tuomitkoon Ezzelino. Väkesi
vartioi sillaikaa munkkia hänen omassa palatsissaan ja minä kiirehdin
setäni luokse. Tämän nuoren naisen viet sinä, Abu Muhamed voudin
sisaren, kreivitär Cunizzan, hurskaan ja hyväntahtoisen valtiattaren
luo, joka on hovineen ollut täällä jo muutamia viikkoja. Ota huostaasi
tuo pieni, syntinen kaunotar. Uskon hänet sinun valkean partasi
turviin'.

»'Voit sen tehdä', vakuutti Muhamed.

»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä
epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä
jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten
kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.

»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi
saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön
varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli
filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän
kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon
rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.

»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä
taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä.
Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen
— vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli
mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.

»'Astorre, tunnetko minut', kysyi hän.

»'Olit ystäväni', vastasi munkki.

»'Ja olen vieläkin. Uskollisempaa sinulla tuskin on'.

»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla
äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes
joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.

»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta
miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan
luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian
kadulle jääneeseen kantotuoliin.

»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän
saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän
jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.

»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun
pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen
toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina.
'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta
kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät,
joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata.
Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli
ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan
lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi
tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko
näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt
kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut
Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta
onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.

»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja
säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle
katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin
vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi
valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään
sen muureja.

»'Tehty päivätyö', sanoi Ascanio.

»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta.
Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai
ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti
jumalaisen soihtunsa.

»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut
linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille
kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi
kuin aaltoileva meri.

»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja
siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko
kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen
häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa
rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa,
heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen
naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän
keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne
petolintu.

»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta
syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa,
johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan
käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen
Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa
ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota
aateliston huono esimerkki oli loukannut.

»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa
edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt
ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle
kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona.
'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan,
kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy
voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on
kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai
ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä
heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et
asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut
hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät
toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.

»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa,
koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino
häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan,
ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi
kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen
nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello
yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa
solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja
itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha
saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän
pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen
pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee,
vaikkakin kiristelee hampaitaan'.

»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta.
Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi
ritarikengät länttään ja antoi munkin _cantus firmuksen_ vaihtua
pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä
kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä.
Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka
on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken
tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma.
Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.

»Ascanio katsoi arasti syrjään. Hän muisti kaamean jutun.

»Ezzelino oli kerran valloittanut linnoituksen ja tuominnut
mestattaviksi linnaa puolustaneet kapinoitsijat. Lähinnä saapuvilla
ollut sotilas sai käskyn heiluttaa mestauskirvestä. Kun erään nuoren,
kauniin pojan vuoro tuli polvistua kuoloniskua saamaan, herättivät
hänen kasvonpiirteensä tyrannin huomiota. Ezzelinosta hän näytti
tutulta, ja hän kysyi nuorukaiselta, ketkä hänen vanhempansa olivat.
Pojan äiti oli nainen, jota Ezzelino nuoruudessaan oli luvattomasti
rakastanut. Tuomittu nuorukainen sai armahduksen. Mutta sekä oma
uteliaisuus että mestattujen omaisten alituiset pistosanat yllyttivät
poikaa ottamaan selon, miksi juuri hänet oli armahdettu, eikä
hän saanut rauhaa ennenkuin pääsi arvoituksen perille. Kerrotaan
hänen uhanneen äitiään tikarilla ja niin vihdoinkin saaneen tietää
kammottavan salaisuuden. Häpeällinen syntyperä myrkytti hänen nuoren
mielensä. Hän yhtyi uudelleen salaliittoon tyrannia vastaan, hyökkäsi
kadulla hänen kimppuunsa ja sai surmansa saman sotilaan kädestä, joka
oli surmannut kapinoitsijat ja saapui nyt ensimäisenä Ezzelinon avuksi.
Hän siis kuoli kuitenkin tuon miekan lävistämänä.

»Ezzelino peitti hetkeksi kasvonsa kädellään, sillä hän näki jälleen
poikansa kuoleman. Sitten hän nosti hitaasti päätään ja kysyi: 'mikä
tulee Dianan kohtaloksi?'

»Ascanio kohotti olkapäitään. 'Dianaa seuraa onneton tähti. Hän on
menettänyt jo kaksi miestä, toisen on vienyt Brenta, toisen häntä
viehättävämpi nainen. Sitäpaitsi on hänellä kitsas isä. Hän menee
luostariin. Mikäpä muu tulisi hänen osakseen'.

»Torilta alkoi samassa kuulua huutoja, kirouksia ja uhkauksia. 'Tappakaa
munkki', yllyttivät muutamat, ja kun oltiin jo joka suunnalta
yhtymäisillään tähän huutoon, muuttuikin kansan viha äkkiä kuin ihmeen
kautta hämmästykseksi ja ihailuksi. Kuului vain: 'ah' ja 'miten
kaunis'. Tyrannin ja Ascanion oli helppo ikkunasta seurata mitä torilla
tapahtui. He näkivät Astorren ja hänen nuoren puolisonsa lähestyvän
muulien selässä, siroilla berberihevosilla ratsastavien saraseenien
ympäröiminä. Nuori ruhtinatar Vicedomini ratsasti hunnutettuna. Mutta
kun tuhansia nyrkkejä väkijoukosta kohosi munkkia kohti, heittäytyi
hän kiihkeästi miehensä eteen kuullen vain rakastavan sydämensä ääntä.
Silloin repeytyi hänen huntunsa. Ei ainoastaan Antiopen kasvojen
sulo ja hänen vartalonsa kukkeus, vaan ennen kaikkea sielun välitön
kuvastuminen, tunteen täysi ilmehikkyys ja elämän palava sykintä
saivat väkijoukon kokonaan lauhtumaan ja hurmaantumaan, kuten munkin
edellisenä päivänä. Kukoistavana voittajana ratsasti nyt munkki
lämpimän saaliinsa kanssa, varmana ja ikäänkuin lumottuna.

»Ezzelino seurasi miltei halveksien tätä kauneuden riemukulkua. Sen
sijaan hän kääntyi myötätuntoisesti katsomaan seuruetta, joka saapui
torille toiselta kadulta. Kolme ylhäistä henkilöä, kuten Astorre ja
Antiopekin, koetti lukuisan saattojoukon seuraamana raivata tietä
väkijoukon läpi. Keskellä nähtiin vanhan Pizzaguerran arvokas,
lumivalkea pää, hänen vasemmalla puolellaan ratsasti Germano. Nuori
soturi oli edellisenä päivänä joutunut vihan vimmaan, kun hän
yövartiastoon kuuluvalta saksalaiselta oli kuullut munkin petoksesta.
Suin päin oli hän syössyt kostamaan munkille, mutta saraseeni oli
saavuttanut hänet ja kutsunut kaikki kolme Pizzaguerraa Ezzelinon
tuomioistuimen eteen seuraavaksi aamuksi. Germanon oli täytynyt
ilmoittaa Dianalle munkin uskottomuudesta, vaikka hän olisi sen tehnyt
mieluummin vasta kostettuaan häpeän, ja hän oli ihmetellyt sisarensa
mielenmalttia. Diana ratsasti isänsä oikealla puolella samanlaisena
kuin ennenkin, jokin raskas ajatus vain näytti painaneen leveän niskan
entistä syvemmäs.

»Kansa, joka hetki sitten olisi tervehtinyt petettyä naista myrskyisin
suosionosoituksin ja vaatinut hänelle oikeutta, oli nyt niin kokonaan
Antiopen silmien häikäisemä ja ymmärsi niin hyvin munkin menettelyn,
että tyytyi ainoastaan säälien mumisemaan sorretulle: 'voi poloinen!
Raukka! Ainainen uhri!'

»Kaikki viisi asianomaista ilmestyivät nyt tyrannin eteen, joka istui
autiossa salissa, kaksi porrasta lattiaa ylempänä olevalla tuolilla.
Kunnioittavan näköisinä seisoivat kantajat ja vastaajat Ezzelinon
edessä: Pizzaguerrat, isä ja poika vierekkäin, vähän syrjempänä kookas
Diana, ja munkki ja Antiope käsi kädessä. Ascanio nojasi tyrannin
korkeaan istuimeen kuin tahtoen näyttää ottaneensa puolueettoman kannan
kumpaankin lapsuudenystäväänsä nähden.

»'Jalosukuiset läsnäolijat', alkoi Ezzelino, 'en aio käsitellä teitä
koskevaa juttua valtiollisena, jolloin rikottu lupaus olisi petosta
ja petos merkitsisi majesteettirikosta, vaan anteeksiannettavana
perheasiana. Oikeastaan on Pizzaguerrain, Vicedominien ja Canossain
veri yhtä jaloa kuin minunkin; minun on ainoastaan kiittäminen ylevää
keisaria siitä, että olen täällä voutinanne.' Ezzelino taivutti päätään
mainitessaan hallitsijan nimen, hän ei voinut sitä paljastaa, koska oli
muinaiseen tapaan aina ilman päähinettä — paitsi sotavarustuksissaan,
— olipa sää millainen tahansa. 'Kaikki kaksitoista sukua muodostavat
suuren perheen, johon minäkin erään kantaäitini kautta kuulun. Mutta
miten onkaan tämän perheen jäseniä vähentynyt, muutamien joukkoomme
kuuluneiden sokeuden ja rikollisen kapinoitsemisen tähden korkeinta
maallista valtaa vastaan. Jos seuraatte neuvoani, niin koetamme me
parastamme säilyttääksemme, mitä vielä on jäljellä. Tätä silmällä
pitäen tahdon estää Pizzaguerroja kostamasta Astorre Vicedominille,
vaikkakin periaatteellisesti pidän sitä oikeutettuna. Jos teidän on
vaikea arvostella asiaa yhtä lempeästi», hän kääntyi Pizzaguerrain
puoleen, 'niin ottakaa huomioon eräs seikka: minä, Ezzelino
roomalainen, olen ensimäinen ja siis suurin syyllinen. Ellen sinä
päivänä ja sillä hetkellä olisi ratsullani kiitänyt pitkin Brentan
rantaa, olisi Diana nyt säätynsä mukaisessa avioliitossa ja munkki
supattaisi rukouksia messukirjastaan. Ellen minä olisi komentanut
saksalaisiani tarkastukseen eräänä määrättynä päivänä ja määrätyllä
hetkellä, Germanoni ei olisi nostanut munkkia niin onnettomaan aikaan
hevosen selkään, ja munkki olisi saanut ottaa Antiopelta sormuksen,
jonka hänen paha henkensä saattoi vierimään juuri Antiopen eteen'.

»'Hyvä henkeni', riemuitsi munkki.

»'Jalosukuiset läsnäolijat, pyydän senvuoksi teidän apuanne tämän
monimutkaisen kysymyksen selvittämiseen, sillä jos vaaditte ankaruutta,
täytyy minun tuomita myös itseäni — ja ensi sijassa juuri itseäni'.

»Tästä harvinaisesta puheesta ei vanha Pizzaguerra joutunut ollenkaan
hämilleen, ja kun tyranni kääntyi hänen puoleensa sanoen: 'jalosukuinen
herra, teillä on oikeus syyttää', vastasi vanhus jurosti ja lyhyesti:
'hänen ylhäisyytensä Astorre Vicedomini kihlasi julkisesti ja
säännönmukaisesti lapseni, Dianan, ja vaikkei Diana millään tavoin
rikkonut häntä vastaan, purki hän kihlauksensa perusteettomasti,
laittomasti ja häväisten kirkkoamme. Tämä ei ole niinkään vähäpätöinen
asia ja se vaatii — ellei verta, jota teidän ylhäisyytenne ei toivo
vuodatettavan — ainakin kallista hyvitystä', ja hänen kädenliikkeensä
muistuttivat kauppiasta, kun tämä laskee vaakaansa punnuksen toisensa
jälkeen.

»'Vaikkei Diana rikkonut?» toisti tyranni. »Minun mielestäni hän
menetteli väärin. Hänhän oli tekemisissä heikkopäisen kanssa ja
siitä huolimatta hän soimasi ja löi. Diana on äkkipikainen ja joutuu
suunniltaan, kun luulee oikeuksiansa loukattavan'.

»Diana nyökkäsi päätään: 'se on totta, Ezzelino'.

»'Siksipä Astorre ei voinut häntä rakastaa, hän näki Dianassa
raakalaisen'.

»'Jalosukuinen herra', vastusti munkki loukaten taaskin petettyä
morsiantaan, 'en nähnyt ollenkaan Dianaa, näin vain nämä suloiset
kasvot, joihin lyönti sattui, ja tunsin syvintä sääliä'.

»Tyranni kohotti olkapäitään: 'siinäpä näet, Pizzaguerra, munkki
on kuin nuori, siveä tyttö, joka ensi kerran on maistanut väkevää
viiniä ja käyttäytyy sen mukaan. Mutta me olemme vanhoja ja järkeviä.
Miettikäämme, miten asia saisi parhaan ratkaisunsa'.

»Pizzaguerra vastasi: 'Ezzelino, olisin valmis tekemään hyvinkin
paljon mieliksesi, mutta voiko kunnianloukkausta sovittaa muu kuin
paljas miekka?' Dianan isä teki kädellään juhlallisen liikkeen, mutta
lopulta näytti kuitenkin siltä kuin se olisi avoimena ojentunut rahaa
vaihtamaan.

»'Astorre, tarjoa', sanoi vouti tahallaan kaksimielisesti, tarkoittaen
joko 'tarjoa kätesi' taikka 'tarjoa rahaa ja tavaraa!'

»Munkki kääntyi tyrannin puoleen ja sanoi vilpittömästi ja uljaasti:
'jalosukuinen herra, jos tuomitset minut häilyväksi ja järjettömäksi,
en siitä pahastu. Voimakas jumala, jonka olen tähän saakka kieltänyt,
siksi etten aavistanut Hänen olemassaoloansa, on kostanut minulle
ja voittanut minut. Myrskyn tavoin ajaa hän minua nytkin ja nostaa
vaippani silmilleni. Jos vaaditte minun hengelläni maksamaan onneni
— miten köyhä tämä sana onkaan, miten vaivainen! — maksamaan mitä
elämässä on korkeinta, ymmärrän sen ja hinta on mielestäni mitätön.
Mutta jos saan elää ja saan elää Antiopen kanssa, niin en tingi'. Hän
hymyili autuaana. 'Ota kaikki, mitä minulla on, Pizzaguerra!'

»'Jalosukuiset läsnäolijat', puuttui tyranni puheeseen, 'minä otan tämän
tuhlaajanuorukaisen holhoukseni alaiseksi. Hierokaamme kauppaa, me
kaksi, Pizzaguerra. Kuulithan, että olen valtuutettu. Mitä arvelet sinä
Vicedominien vuorikaivoksista?'

»Kunnianarvoisa vanhus vaikeni, mutta hänen toisiaan lähellä olevat
silmänsä kiiluivat kuin kaksi timanttia.

»'Saat helmikalastamonikin', huudahti Astorre, mutta Ascanio, joka oli
astunut kaksi porrasta alemmas, ei antanut hänen jatkaa.

»'Arvoisa Pizzaguerra, saat vuorikaivokset', houkutteli Ezzelino
vanhusta. 'Tiedän kyllä, että sukusi kunnia merkitsee sinulle enemmän
kuin mikään muu eikä ole mistään hinnasta ostettavissa, mutta tiedän
samalla, että olet kelpo padualainen ja valmis uhraamaan jotain
kaupungin rauhan hyväksi'.

»Vanhus vaikeni itsepintaisesti.

»'Ota kaivokset', toisti Ezzelino, 'ja myy rakkaus!'

»'Vuorikaivokset ja helmikalastamotko?' kysyi vanhus teeskennellen
huonokuuloisuutta.

»'Vuorikaivokset, sanoin minä ja sillä hyvä. Ne tuottavat monta tuhatta
puntaa. Jos vaadit enemmän, huomaan erehtyneeni aikomuksiisi nähden ja
epäilen sinun tahtovan hieroa kauppaa kunniastasi'.

»Kun saituri, joka pelkäsi tyrannia, näki, ettei käynyt pyytäminen
enempää, nieli hän vihansa ja ojensi munkille kuivan kätensä. 'Antakaa
kirjallinen vakuutus, kaikkien mahdollisuuksien varalta», sanoi vanha
Pizzaguerra ja veti esiin vyöstä riippuvasta pussistaan muistikirjan ja
kynän, kirjoitti vapisevin sormin sopimuksen »coram domino Azzolino'
ja antoi munkille allekirjoitettavaksi. Hän kumarsi voudille ja pyysi
tämän suomaan anteeksi, ellei hän — vaikkakin kuului kahteentoista
ylhäisimpään — vanhuudenheikkouden tähden saapuisi munkin häihin.

»Germano, joka seisoi isänsä vieressä, oli koko ajan koettanut
hillitä raivoisaa vihaansa. Nyt hän oli riisumaisillaan toisen
rautahansikkaansa ja olisi heittänyt sen munkin kasvoille, ellei
tyranni käskevällä valtiaanliikkeellä olisi häntä estänyt.

»'Poika, tahdotko rikkoa yleistä rauhaa', varoitti myös vanha
Pizzaguerra. 'Minun antamani sana on takeena myös sinusta. Tottele,
muuten kiroon sinut ja jätän perinnöttömäksi', uhkasi vanhus.

»Germano nauroi. 'Tehkää te vain iljettäviä kauppojanne, isä',
huudahti hän halveksien. 'Mutta sinä, Ezzelino, Paduan valtias, et
saa kieltää minulta miehen oikeutta. Tämä on yksityinen asia. Ellen
tottele keisaria taikka hänen voutiansa, saat ottaa pääni, mutta minun
velvollisuuteni on surmata munkki, joka on loukannut sisartani ja ollut
minulle petollinen. Oikeuttarakastavana et tahtone estää minua siitä.
Jos uskottomuus jäisi rankaisematta, kuka voisi enää elää? Maailmassa
ei ole tilaa meille molemmille, munkille ja minulle. Sen hän kyllä
itsekin ymmärtää, kunhan taas tulee järkiinsä'.

»'Germano', huomautti Ezzelino, 'olen sotapäällikkösi. Huomenna saattaa
sotatorvi jo kajahtaa. Sinä kuulut valtiolle etkä itsellesi'.

»Germano ei vastannut. Hän veti rautahansikkaan jälleen käteensä.
'Muinoin oli pimeydessä vaeltavilla jumala, joka ei jättänyt
uskottomuutta rankaisematta', sanoi hän vihdoin. 'Eikä se kellojen
soitosta liene muuttunut. Jätän asiani ratkaistavaksesi!' Hän kohotti
nopeasti kätensä.

»'Hyvä on', hymyili Ezzelino. 'Tänä iltana vietetään Vicedominin
palatsissa naamiohäät, kuten tapa vaatii. Minä panen ne toimeen ja
pyydän teitä, Germano ja Diana, saapumaan juhlaan. Ilman panssaria,
Germano! Ja kupeella lyhyt miekka!'

»'Julmuri!' vaikeroi sotilas. 'Tulkaa isä! Kuinka voitte enää jatkaa
tätä häpeällistä näytelmää?' Hän riisti vanhuksen mukaansa.

»Entä sinä, Diana?» kysyi Ezzelino nähdessään enää edessään vain hänet
ja äsken kihlautuneet. 'Etkö seuraa isääsi ja veljeäsi?'

»'Sinun suostumuksellasi, herra', sanoi Diana, 'on minun puhuttava pari
sanaa Vicedominin puolison kanssa'. Hän katsoi munkin ohi tarkasti
Antiopeen.

»Tyrannin tuomio oli kipeästi ja syvästi vaikuttanut Antiopeen, jonka
kättä Astorre ei päästänyt. Milloin punehtui hänessä rakastava
aviovaimo, milloin kalpeni syyllinen, joka näki Ezzelinon hymyilyssä
ja suosiossa oikean, häntä moittivan tuomion. Milloin riemuitsi
rangaistuksen välttänyt lapsi. Milloin heräsi nuoren aviovaimon, uuden
Vicedomini-valtijattaren ensi itsetunto. Nyt Dianan puhutellessa häntä
kasvoista kasvoihin, loi hän Dianaan arkoja ja vihamielisiä silmäyksiä.

»Diana ei siitä hämmentynyt. 'Katso tätä, Antiope!» sanoi hän. »Tässä
sormessani' — hän ojensi sormensa — 'on sinun miehesi sormus. Sitä et
saa unohtaa. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta sinun
asemassasi olisi minun paha olla! Sinä olet rikkonut pahasti minua
vastaan, mutta minä olen oleva lempeä ja hyvä. Tänä iltana vietät
naamiohäät, niinkuin tapa vaatii. Minä tulen luoksesi. Saat katuvana ja
nöyränä vetää sormuksen sormestani!'

»Antiope päästi tuskan huudon ja vetäytyi puolisonsa turviin. Astorren
käsivarsien suojassa sanoi hän kiihkeästi: 'Minunko pitäisi alentua?
Mitä käsket, Astorre? Minun kunniani on sama kuin sinun! Olen vain
sinun omaisuuttasi, sinun sydämesi sykintä, hengityksesi ja sielusi.
Jos sinä tahdot ja käsket —'

»Astorre kääntyi Dianan puoleen ja sanoi rauhoittaen hellästi vaimoansa:
'hän kyllä tekee sen. Lepyttäköön sekä hänen että minun nöyryyteni
sinua. Ole vieraani tänä iltana, ja pysyköön kotini suosiossasi!'
Hän kiitti Ezzelinoa armollisesta tuomiosta, kumarsi ja läksi
puolisoineen. Kynnyksellä hän kääntyi Dianan puoleen kysyen: 'ja missä
puvussa olet saapuva, että tunnemme sinut ja voimme osoittaa sinulle
kunnioitustamme?'

»Diana hymähti halveksien. Hän katsoi jälleen Antiopeen ja sanoi
ylpeästi: 'tulen koskemattomana ja neitseellisenä kuin jumalatar,
jonka nimeä kannan.» Sitten hän toisti: »muista, Antiope, katuvana ja
nöyränä!'

»'Oletko vilpitön, Diana? Etkö haudo mitään mielessäsi', kysyi tyranni
epäillen, nähdessään vain petetyn morsiamen enää edessään.

»'En mitään', vastasi nuori nainen yksinkertaisesti.

»'Mitä tulee sinusta, Diana', kysyi vouti.

»'Ezzelino', puhkesi hän katkerasti puhumaan, 'tässä sinun
tuomarinistuimesi edessä on isäni myynyt lapsensa kunnian ja sen
hyvityksen parista lyijymöhkäleestä. Minä en ansaitse auringonvaloa.
Minun kaltaiselleni soveltuu vain luostarikammio'.

»'Kaikkein erinomaisin setä', riemuitsi Ascanio. 'Naitat autuaimman
parin koko Paduassa ja teet vaarallisesta jutusta viehättävän sadun,
jolla minä vielä kunnianarvoisena vanhuksena huvitan takkavalkean
ääressä lapsiani ja lastenlapsiani'.

»'Onpa minulla runollinen veljenpoika', ivasi tyranni. Hän astui
ikkunan ääreen ja katsoi alas torille, jossa kansanjoukko vielä odotti
kuumeentapaisessa jännityksessä. Asianomaiset oli Ezzelinon käskystä
laskettu takaportista.

»'Padualaiset', alkoi Ezzelino voimakkaalla äänellä, ja tuhansiin
nousevassa joukossa vallitsi haudan hiljaisuus. 'Olen tutkinut asiaa.
Se oli monimutkainen, ja syyllisyyttä oli molemmin puolin. Jätin
rankaisematta, sillä olen lempeä, kun hallitsijasta ei ole kysymys.
Tänä iltana on Astorre Vicedominin ja Antiope Canossan naamiohäät.
Minä, Ezzelino, panen ne toimeen ja kutsun teidät kaikki. Pitäkää
puolenne, minä olen isäntä! Teidän vallassanne olkoot tänä iltana
ravintolat ja kadut. Mutta Vicedominin palatsia älköön kukaan
vahingoittako tai siihen astuko, muuten kautta käteni — ja palatkoon
nyt askareihinsa jokainen, joka on ystäväni'.

»Torilta kuului epäselvää sorinaa, joka loittoni ja hiljeni.

»'Miten sinulla on paljon ystäviä', teki Ascanio pilaa.»

       *       *       *       *       *

Dante hengitti syvään. Sitten hän lopetti nopeasti.

»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen,
jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä
ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.

»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä
muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa.
Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta
omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä.
Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella
olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän
tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja
pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen
vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino
nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten
ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli
ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti
ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen
ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit.
Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien
tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa
Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä
ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin
tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän
olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle
tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena
eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.

»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui
juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin
vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri
hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta
päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.

»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten
virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä
oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia
onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään
kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä,
tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat
jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt
he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa
ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin;
milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen
hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä
lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian
saavansa nähdä uuden isäntänsä.

»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin
ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin.
Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan
sammuvalta päivänvalolta.

»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli
väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua,
tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään
temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa
eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt
voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi
miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista
hyökkäystä.

»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin
porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista,
jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi
loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen
nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän
osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu
nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin
ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä
jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja
tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti
kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja,
joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää
kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli
terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen.
Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä
omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja
hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka
lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului
kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia,
ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset
paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät
ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä.
Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä
munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli
luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä
yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa.
Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi
joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja
tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen
vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen
surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset
kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset
tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin.
Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla
kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan
säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa
roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen
linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle
päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen
kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan
vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea
tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen
kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain,
julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen
hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda
minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään
sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä
kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa.
Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit.
Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.»
Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä
sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen
Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja
pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan
vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa
täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän
kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa
hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että
Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä
antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope
kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.

»Hän antoi nyt nopeasti pukea päälleen. Pintapuolinen Sottekin pelästyi
peilissä näkyvien kasvojen kalpeutta. Ainoastaan silmissä kuvastuva
hätä ja yhteenpuristettujen hampaiden välke todisti elämää. Punainen
juova, jälki Dianan iskusta, ilmaantui valkealle otsalle.

»Kun Astorren puoliso oli valmiiksi koristeltu, lähti hän sykkivin
suonin ja takovin ohimoin turvallisesta huoneesta ja kiiti salien
läpi etsimään Dianaa. Pelon synnyttämä rohkeus ajoi häntä eteenpäin.
Riemuiten, valloitettu sormus kädessä tahtoi hän rientää puolisoansa
vastaan, jolta hän aikoi säästää nöyryytyksen näkemisen.

»Naamioitujen joukosta hän pian löysi kookkaan metsästyksen
jumalattaren, tunsi hänet vihollisekseen ja alkoi seurata häntä
vavisten ja mumisten vihamielisiä sanoja. Diana kulki hitaasti
juhlasalin läpi pieneen, himmeästi valaistuun, puolta matalampaan
huoneeseen. Jumalatar näkyi olevan armollinen; hän ei vaatinut julkista
nöyrtymistä, vaan tyytyi katuvaan mieleen.

»Antiope kumartui puolihämärässä Dianan eteen. 'Anna minulle sormus',
sai hän vaivoin sanotuksi ja tavoitteli voimakasta sormea.

»'Oletko nöyrä ja katuva?' kysyi Diana.

»'Voisinko muuta olla, ruhtinatar', tuskitteli onneton kuin kuumeessa.
'Mutta sinä teet minusta pilaa, sydämetön! Miksi taivutat sormeasi ja
koukistat sitä...'»

       *       *       *       *       *

»Kuvitteliko Antiope vai tekikö Diana todellakin hänestä pilaa?
Saattaako sormen koukistaminen mitään merkitä? Cangrande, olet
syyttänyt minua epäoikeudenmukaisuudesta. En tahdo ratkaista.»

       *       *       *       *       *

»Nuori ruhtinatar Vicedomini ojensi suoraksi notkean vartalonsa,
katsoi säihkyvin silmin ankaraa Dianaa ja huusi: 'tyttö, ärsytätkö
aviovaimoa?' Hän kumartui jälleen ja koetti molemmin käsin saada
sormusta — silloin hänelle salamannopeudella selveni. Diana oli antanut
hänelle vasemman kätensä, oikealla hän veti kostonhaluisena esiin
viinestään nuolen ja surmasi Antiopen. Nuori nainen vaipui maahan,
nojasi ensin vasempaan, sitten oikeaan käteensä, kääntyi kyljelleen ja
jäi makaamaan nuoli kaulassa.

»Kun munkki oli sanonut jäähyväiset maalaisvierailleen ja ikävöiden
vaimoansa lähtenyt häntä etsimään, löysi hän Antiopen hengettömänä. Hän
päästi tukahtuneen huudon, heittäytyi polvilleen vaimonsa viereen ja
veti nuolen hänen kaulastaan. Haavasta suihkusi verta ja Astorre meni
tainnoksiin.

»Tultuaan taas tajuihinsa hän näki vieressään Germanon, kädet ristissä
rinnalla. 'Sinäkö olet murhaaja?' kysyi munkki.

»'En surmaa naisia', vastasi Germano surullisena. 'Sen on sisareni
tehnyt saadakseen oikeutta'.

»Astorren käsi tavoitteli nuolta ja löysi sen. Yhdellä hyppäyksellä oli
hän pystyssä ja hyökkäsi raivon sokaisemana lapsuudentoveriaan vastaan
käsitellen pitkää, veristä nuolta miekkanaan. Soturia hieman värisytti,
kun hän näki mustaan puetun, kalpean kummituksen nuoli kädessä ja tukka
epäjärjestyksessä.

»Hän väistyi askeleen, veti tupesta lyhyen miekkansa, jota hän sinä
päivänä, ilman panssaria kun oli, piti kupeellaan, torjui sillä nuolen
ja sanoi säälien: 'palaa luostariisi, Astorre. Sitä sinun ei olisi
pitänyt koskaan jättää!'

»Silloin hän äkkiä huomasi tyrannin, joka astui ovesta sisään hääjoukon
seuraamana.

»Ezzelino ojensi kätensä rauhaa rakentaen, ja kunnioittaen
sotapäällikkönsä käskyä antoi Germano aseensa vaipua. Raivostunut
munkki käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi nuolen entisen
ystävänsä rintaan, tämän katsellessa vastaantulevaa Ezzelinoa. Mutta
hän sai samalla itse kuolettavan haavan, sillä nuori soturi oli samassa
silmänräpäyksessä taas kohottanut miekkansa.

»Germano lyyhistyi ääneti maahan. Munkki otti Ascanion avulla vielä pari
horjuvaa askelta, laskeutui makaamaan vaimonsa viereen, ja he nukkuivat
huulet huulia vasten.

»Hääjoukko oli piirissä aviopuolisojen ympärillä. Ezzelino katseli
kuolemaa. Hän laskeutui toiselle polvelleen ja painoi ensiksi Antiopen,
sitten Astorren silmäluomet umpeen. Hiljaisuudessa kaikui jotain
surumielistä avoimesta ikkunasta. Pimeästä eroittui sanat: 'nyt nukkuu
munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla' ja kuului kaukaista naurua.»

       *       *       *       *       *

Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään
unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja
meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien
katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen
valaisemia portaita.






KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.




I.


Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa
istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän
ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen
kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja
pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa
vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti
ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo
saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla
pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin
ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen,
raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston
kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen
raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata
täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä
hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean
käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli
kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin
kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi
isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska
hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston
tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena,
antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli
tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn
kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon
kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten
Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka
oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi
aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta
kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja
isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä,
mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he
kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten
hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:

 Arvoisa Herra!

 Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi
 palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon
 tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja †
 (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz
 Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan
 tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat,
 rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme
 ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin
 asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että
 hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän
 poikanne osaksi, vakuutamme Teille.

 Teille hyvin suosiollinen

                                        Gustavus Adolphus Rex.

»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan,
»nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella
kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä,
sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä
pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi
katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui
juuri hänen päänsä päällä.

»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran
vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join
liikaa...»

»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta
säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä
onnettomuus on tapahtunut.»

»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret
pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran
tuli kaupunkiimme... Ne tulivat minulle paljon maksamaan...»

»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista
kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa»,
huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä
huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä.
»Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja
mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli
torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta
kertokaa, isä...»

»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen
ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla
torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä
kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden
vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä
että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni
'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä
oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään
suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän
eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta
pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi
hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta
nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi
hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin,
valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa,
ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin —
ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August.
Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'.
Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja
pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan
siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa
Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa
kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa...'

»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli
mustelmassa?»

»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö,
melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä
ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla
sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen
löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli.
Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta...»

»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi
poika.

Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja
kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan
muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien
virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään
keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi
ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona
käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:

    »Maailma vaikk ois täynnänsä
    Pimeyden enkeleitä,
    Päällemme käyden päänänsä,
    Ei peljätä he meitä...»

ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä
olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja
käytös ratsastajan.

»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö
alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään
teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni?
Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen,
joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan
voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää
syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän
ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan
Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen
tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa
syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon
jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku
ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen
jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan
talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan
määräämisvallan.

Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten
rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»

»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin
minä.»

»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen
ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana
vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun
olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»

»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan.
»Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner,
väärä Geuder ja typerä Cresser, _tutte quante_, jotka saivat viedä
kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun
ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»

»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit
ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin
noudattava nuorukainen.

»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu
reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun
katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä
puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet
eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi,
siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä
ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi
saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»

»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi
kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen
harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan
teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa...» Hänen
ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon,
serkku!»

»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle
antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»

»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen
ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert —
olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina
viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja
säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui
pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana
karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun
pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti
mellakassa tämän maailman.»

»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa...», sanoi tyttö.

»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä.
»Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat
vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»

Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren
Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus
levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni
miekkaan.»

»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta
mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut
kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan
likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja
valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan
silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi
hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko
pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»

»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet
ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä
vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus,
josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde
epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka
olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän
uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri
maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni,
kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut
kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki
komentosanoja kimein äänin.

Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja
poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä
näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa
vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»

Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei
kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui.
Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous
ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta
kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja
vei mukaansa.

Palvelija tuli ilmoittamaan, että ruotsalainen kornetti, joka oli
tuonut kuninkaan kirjeen ja jonka piti viedä uusi hovipoika mukanaan
leiriin, oli palannut. Hän oli jättänyt rauhaan mestari Albrechtin
harmaat seinämaalaukset, vaikka oli luvannut syventyä niihin, ja
valinnut kultajuomaisen vihreän lasin iloisessa viinituvassa,
unohtamatta kuitenkaan kuunnella kellonlyöntejä. Vanha Leubelfing
rupesi, kuolemanpelossa pojastaan ja liikkeestään, syleilemään
veljensätyttären polvia, kuten vanha Priamos Akilleksen polvia
pyytäessään poikansa ruumista. Nuoren Leubelfingin joka jäsen alkoi
vavista. Tyttö riistihe irti, naurusta pakahtumaisillaan, ja livahti
huoneesta tuskin silmänräpäystä ennen kuin kornetti astui toisesta
ovesta sisään kannukset kilisten. Nuoren ruotsalaisen silmistä säteili
uljuutta ja tulta, vaikka hän olikin kuninkaan ankaran kurin alaisena.

Augusta Leubelfing puuhasi nopeasti, aivan kuin huumaantuneena
huoneessaan, pani tavaransa pieneen matkalaukkuun, heitti kiireesti
ylleen isänsä puvun, joka oli kuin valettu hänen sirolle ja hennolle
vartalolleen, lankesi polvilleen ja rukoili lyhyesti ja palavasti
anteeksiantoa ja menestystä aikeilleen.

Kun hän tuli takaisin alasaliin, huusi kornetti hänelle: »joutuun,
toveri! On kiire! Hevoset kaapivat! Kuningas odottaa! Sanokaa nyt vaan
jäähyväiset isälle ja serkulle!» ja yhdellä kulauksella meni kornetin
eteen asetettu vihreä viinilasi hänen hienosta pitsikauluksestaan alas.

Ruotsalaiseen univormuun puettu valenuorukainen kumartui liikutettuna
suutelemaan kahdesti vanhuksen kuihtunutta kättä, ja vanha Leubelfing
siunasi hänet kiitollisena. Hovipoika muuttui hillittömän iloiseksi
tarttuessaan serkkunsa käteen, jota hän heilutti ja huusi: »jääkää
hyvästi, neiti serkkuni!» Kornetti hytki naurusta: »Voi sentään... mitä
leikkiä toverini laskee! Luvalla sanoen, päähäni heti juolahti: täysi
vanhapiika tuo herra serkkunne; joka piirre, joka liike... niinkuin
meillä Suomessa lauletaan:

    »Ja luudalla akka se ratsasti...»

»Voi sun peijakas!» Hän otti päähineen palveluksiin valmiin sisäkön
päästä ja työnsi sen nuoren Leubelfingin päälaelle, josta riippui
muutamia harvoja pellavaisia suortuvia. Terävä nenä ja taaksepäin
vetäytyvä leuka täydensivät vanhan ämmän profilia.

Helposti päihtynyt kornetti otti tuttavallisesti hovipoikaa
käsikoukusta. Mutta tämä astui askeleen taaksepäin ja sanoi miekkansa
kahvaan tarttuen: »Kuulkaapas, toveri, minä kannatan malttia ja
paheksun tungettelua!»

»Perhana!» huudahti kornetti, mutta asettui sivuttain oven suuhun ja
antoi kohteliain kädenliikkein hovipojan astua ensin ovesta. Molemmat
huimapäät juoksivat alas rappusia niin että helisi.

Leubelfingit neuvottelivat keskenään vielä kauan aikaa. Oli selvää,
ettei nuoren Leubelfingin, joka oli luopunut henkilöllisyydestään,
enää ollut jääminen Nürnbergiin. Isä ja poika tulivat lopulta
samaan päätökseen. Pojan tuli perustaa liikkeen haaraosasto
nopeasti edistyvään Leipzigin kaupunkiin, Sachseniin, mutta ei
omalla patriisinimellään, jonka oli menettänyt serkulleen, vaan
poroporvarillisella nimellä »Laubfinger» ja ainoastaan vähäksi aikaa,
kunnes nykyinen August von Leubelfing olisi kuninkaansa rinnalla
suistunut ratsunsa selästä tappotantereelle ja saanut surmansa. Tätä
loppua ei kai tarvinnut kauankaan odottaa.

Kun toiseksi henkilöksi vaihtunut nuorukainen pitkän istunnon jälkeen
nousi ja näki kuvansa peilistä, verhosi hänen vääntyneitä kasvojaan
vielä päähine, jonka ruotsalainen veitikka oli hänen päähänsä pannut.




II.


»Kuuleppas, nuori Leubelfing! Tule tänne, minulla on vähän asiaa. Jos
pahimmassa tapauksessa ompelisit näppärillä sormillasi jonkun napin
kuninkaani takkiin, tai ratkenneen sauman, ei se hovipojanarvoasi
vähääkään alentaisi. Etkö ole Nürnbergissä milloinkaan kurkistanut
äitisi tai siskosi olan takaa ompelutyynyyn? Ompeleminen ei ole taito
eikä mikään, sitä voi jokainen ruotsalainen sotilas sinulle opettaa.
Rypistätkö otsaasi, veitikka? Tottele ja ole kohtelias! Tuossa on omat
ompeluvehkeeni! Lahjoitan ne sinulle.»

Ja brandenburgilaissyntyinen Ruotsin kuningatar ojensi nuorelle
Leubelfingille englantilaiset ompeluvehkeet rihmoineen, sormustimineen,
neuloineen ja saksineen. Mustasukkaisen hellyyden ajamana matkusti
kuningatar kaikkialle kuninkaan jälestä ja oli nytkin tullut lyhyellä
käynnillään yllättämään häntä lähelle Nürnbergiä kovaonniseen leiriin,
jonka keskellä olevaan, sodan melkein autioksi hävittämään linnaan
kuningas oli asettunut. Kuningatar avasi hovipojan vastahakoisissa
käsissä olevan ompelukotelon, otti siitä hopeaisen sormustimen ja pisti
sen nuorukaisen sormeen, sanoen lempeästi: »minä jätän sinun asiaksesi,
Leubelfing, pitää tarkkaa huolta siitä, että minun herrani kuningas
tulee aina siististi ja huolellisesti puettuna ihmisten ilmoille.»

»Mitä vietävää minä ymmärrän saumoista ja napeista», vastasi Leubelfing
punastuen harmista, mutta niin hullunkurisin kasvonilmein, ettei
kuningatar vähääkään loukkautunut, vaan nipisti häntä poskesta
armollisesti nauraen. Nuorukaisen korvissa kuului nauru ontolta
ja typerältä, ja hän tunsi ärtyistä vastenmielisyyttä ylhäistä
ruhtinatarta kohtaan, vaikkei tämä hyväntahtoinen nainen voinut sitä
aavistaa.

Kuningaskin, joka oli kynnykseltä kuullut heidän keskustelunsa, ratkesi
nyt myös vilpittömään nauruun nähdessään hovipoikansa miekka kupeella
ja sormustin sormessa. »Mutta Gust», sai hän vihdoin sanotuksi,
»sinähän kiroilet kuin pakana tai paavilainen! Sinussa on paljon
kasvattamista!»

Oikeastaan ei Kustaa Aadolfista ollut mikään rikos pitää kiinni
kunniasta, eikä hän siis myöskään voinut kieltää sitä hyvätapaiselta
ja miellyttävän näköiseltä nuorukaiselta, joka oli aina hänen
läheisyydessään eikä saanut väistyä hänen rinnaltaan, — kohtelihan
kuningas inhimillisellä hyväntahtoisuudella jokaista halvintakin
alamaistaan, pitäen kuitenkin sotilaallisen kurin aina voimassa.
Päälle päätteeksi oli Leubelfing turmeltumaton nuorukainen, joka
pienimmästäkin syystä punastui kuin tyttö, hiusrajaa myöten. Eikä
kuningas myöskään unhottanut, että nuori nürnbergiläinen oli
kohtalokkaissa pidoissa esittänyt eläköön-huudon »Saksan kuninkaalle»,
lausuen ehkä siten profetallisen ennustuksen urhoisan seikkailun
mainehikkaasta päättymisestä.

Elämä sankarin läheisyydessä oli hovipojalle ollut vienoa ja hurjaa,
autuasta ja tuskaisaa satua, vilpittömän kuninkaan tietämättä mitään
tästä salaisesta onnesta. Yhdeksästoista ikävuosi oli alkanut
huumaavasti ja oli myös ihanasti sammuva, kuin varjo aurinkoon.
Nuoressa rinnassa temmelsi suloinen, ylpeä onni, kalvava pelko
ja salattu riemu. Suonet sykkivät kiihkeästi, rinta hengitti
hätäisesti kuin olisi se tahtonut koota sisäänsä kaiken nautinnon
mitä huimapää-sydän voi tuntea kuolettavan luodin tai häpeällisen
paljastuksen aattona.

Kun kornetti esitti nürnbergiläisen nuorukaisen August Leubelfingin
kuninkaalle, oli Kustaa Aadolf työn touhussa ja tuskin ehti vilkaista
häneen. Niin pelastui hän julkeasta valheesta. Kustaa Aadolf istui
eräänä päivänä ratsunsa selkään lähteäkseen valmistamaan toista
toivotonta rynnäkköä voittamatonta friedlantilaista vastaan ja käski
hovipojan lähteä mukaan. Nuorukainen hyppäsi arkailematta raudikkonsa
selkään, sillä hän oli jo pienestä saakka tottunut satulaan ja
perinyt isältään, aikoinaan Ruotsin rohkeimmalta sotilaalta, solakan
ja ritarillisen vartalon. Kun kuningas jonkun ajan kuluttua katsoi
taakseen, oli hovipoika kalmankalpea, mutta se ei johtunut raudikon
hurjasta juoksusta eikä pojan tottumattomuudesta satulaan, vaan siitä,
että puolialastonta naista ajettiin jonkun matkan päässä piiskalla
ruotsalaisten leiristä. Nuorukaista iljetti tämä julkea näky.

Leubelfing ratsasti pelkäämättä kuninkaansa rinnalla kerran toisensa
jälkeen, sillä kuningas teki uuden rynnäkön, kun edellinen oli
torjuttu, pysyen itsepäisempänä kuin mitä hänelle oli ominaista. Minä
hetkenä tahansa saattoi kuningas kuolettavasti haavoittuneena vaipua
ratsultaan hänen syliinsä taikka hän itse kuninkaansa syliin. Kun
he sitten turhan yrityksen perästä ratsastivat takaisin, oli Kustaa
Aadolfin otsa synkkä, mutta hän koetti peittää huolensa ja moitti uutta
hovipoikaansa siitä, että tämä oli hävittänyt jalustimensa ja tarttunut
hevosen harjaan. Taikka hän sanoi nuorta Leubelfingiä uhkarohkeaksi ja
huimapääksi.

Hän ei yleensä kyllästynyt opettamaan isällisesti hovipoikaansa ja
sopivassa tilaisuudessa tutustuttamaan häntä kristinoppiin.

Kuninkaalla oli kiitettävä ja terveellinen tapa päättyneen päivätyön
jälkeen käyttää puoli tuntia ennen maatapanoa virkistyksekseen, jolloin
hän kehitetyllä tahdonlujuudellaan pakoitti itsensä unhottamaan
kaikki huolensa antaakseen niille päivän sarastaessa taas vallan.
Ja tässä tavassaan hän nytkin pysyi ja pysyi sitä lujemmin mitä
enemmän tuloksettomat rynnäköt ja suuri mieshukka särkivät hänen
suunnitelmiaan, loukkasivat hänen ylpeyttään ja soimasivat hänen
kristillistä omaatuntoaan. Näinä myöhäisinä lomahetkinä lepäsi
hän nojaten mukavasti tuoliinsa. Hovipoika istui jakkaralla hänen
vieressään. Pelattiin napupeliä, shakkia tai lautapeliä, jossa
hovipoika sai joskus kuninkaasta voiton. Kun kuningas oli oikein
hyvällä tuulella, kertoi hän kaikenlaisista tapahtumista, joita hänen
mieleensä johtui, kuten esimerkiksi loistavasta saarnasta, jonka hän
oli kuullut häämatkallaan Berlinin hovikirkossa. Siinä oli elämää
verrattu näyttämöön: ihmisiä näyttelijöihin, enkelejä katsojiin ja
esiripun sulkevaa kuolemaa regissööriin. Tai kertoili uskomatonta
juttua, miten hänelle, kuninkaalle, hänen lapsensa synnyttyä oli
ilmoitettu että hän oli saanut pojan, ja miten hän oli hetkisen
antanut pettää itseään. Välistä hän kuvaili juhlia ja pukuja ja
puhui, ihmeellistä kyllä, enimmäkseen sellaisista asioista, jotka
huvittivat ainakin yhtä paljon ellei enemmän tyttöä kuin poikaa,
aivan kuin hän olisi tiedottomasti tuntenut valepuvussa olevan
neitosen vaikutuksen ja huomannut sävyisässä nuorukaisessa kuuntelevan
naisen sulon. Hovipoika joutui usein pelon valtaan. Hän koetti
muuttaa ääntään karkeammaksi ja uskalsi jonkun miehekkään liikkeen.
Mutta epäilemättömän selvä sana tai likinäköisyyttä todistava ele
osoitti pelästyneelle hovipojalle, että Kustaa Aadolf oli nyt saman
harhaluulon vallassa kuin tyttärensä Christelin syntyessä. Heti kun
nuori Leubelfing taas oli varma petoksensa menestymisestä, tuli hän
niin rohkeaksi ja tuttavalliseksi, että kuninkaan täytyi pitää häntä
kurissa. Niinpä hän kuullessaan Kustaa Aadolfin hellästi kiittävän
puolisoaan kysyi ripeästi: »minkä näköinen oli sitten kreivitär Ebba
Brahe?» Tällä Kustaan nuoruuden lemmityllä, sittemmin De la Gardien
puolisolla — kun hänen täytyi luopua vuosisadan urhoollisimmasta
miehestä, otti hän lähinnä urhoollisimman — oli tumma tukka, mustat
silmät ja terävät kasvonpiirteet. Mutta siihen utelias hovipoika sai
vastaukseksi kuninkaan kädestä aika tuntuvan lyönnin vasten liian
rohkeasti lörpöttelevää suutaan, jonka pielissä Kustaa oli huomaavinaan
vallattoman naurun oireita.

Eräänä päivänä tahtoi kuningas lähettää Christelilleen lahjaksi
ensimäisen sinettisormuksen. Jalokiveen oli kaiverrettava
muodinmukainen mietelause, tunnussana, joksi sitä kutsuttiin, ja sen
tuli — eroitukseksi suvun tunnuslauseesta — mahdollisimman lyhyesti
ilmaista jotain sormuksen omistajalle personallisesti ominaista, hänen
keksimänsä elämänohje tai sydämensä toivomus, kuten esimerkiksi nuoren
Kaarle viidennen kunnianhimoa todistava »N o n d u m». Kustaa Aadolf
olisi kaiketi kyllä itse keksinyt lapselleen sopivan tunnuslauseen,
ellei muoti olisi vaatinut, että sen tuli olla latinan-, italian- tai
ranskankielinen.

Kuningas kumartui syvään suurehkon kirjan yli, ja hänen säteilevät
mutta likinäköiset silmänsä etsivät sen tuhansista, kuuluisien tai
terävien miesten lausumista mietelmistä tunnussanaa, jonka hän
olisi suonut vasta seitsemänvuotiaalle mutta varhain kehittyneelle
tyttärelleen. Nämä lakoniset lauseet huvittivat häntä, sillä ne
ilmaisivat usein oikein ja sattuvasti keksijäinsä — suurimmaksi
osaksi historiallisten henkilöiden — luonteen tai välistä sen suoran
vastakohdan, riippuen kysymyksessä olevien henkilöiden inhimillisestä
turhamaisuudesta ja itsensäpettämisestä.

Hento sormi, joka loi jyrkän varjon kirkkaasti valaistulle lehdelle,
osoitti tuntematonta alkuperää olevaa mietelmää. Se oli kuninkaan
olan yli kurkistavan hovipojan sormi, ja tunnussana oli: »_Courte et
bonne_!» Se on: jos minun olisi suotu valita elämäni, valitsisin lyhyen
ja nautintorikkaan! Kuningas luki, näkyi hetkisen miettivän, pudisti
epäilevänä päätään ja veti hovipoikaa siroista korvista puoleensa. Hän
painoi Leubelfingin jakkaralle istumaan aikoen pitää hänelle pienen
saarnan. »Gust Leubelfing», aloitti hän miellyttävän opettavasti,
painaen päänsä tuolinsa täytettyyn selkänojaan, niin että täyteläinen
leuka ja kullankeltainen suippoparta tulivat näkyviin, ja puoli-ummessa
olevien silmien veitikkamainen loiste sattui hovipojan kohotettuihin,
tarkasti kuunteleviin kasvoihin. »Gust Leubelfing, poikani! Tämän
epäilyttävän lauseen on luultavasti keksinyt joku maailmanlapsi, joku
epikurolainen, joksi tohtori Luther kutsuu senkaltaisia ihmisiä.
Elämämme on Jumalan kädessä. Emme saa siis toivoa sitä pitkäksi eikä
lyhyeksi, vaan on meidän tyydyttävä siihen, mitä Hän meille antaa.
Entä hyväksi? Niin, hyväksi kyllä saamme toivoa sen; se on oikein ja
luonnollista. Mutta ei pelkkää huumaa ja hälyä, jota tämä ranskalainen
lause epäilemättä tarkoittaa. Miten olet sinä, rakas poikani,
käsittänyt tämän tunnuslauseen?»

Leubelfing joutui hieman hämilleen ja vastasi ensin arasti, mutta
kävi joka sanalta vapaammaksi ja varmemmaksi: »armollinen herra, minä
käsitän sen näin: tahdon koota kaikki elämäni säteet yhdeksi liekiksi
yhtä ainoata hetkeä varten, että harmaan hämärän sijasta saisin
häikäisevää onnen kirkkautta, joka leimahtaa ja sammuu kuin salama.»
Hän vaikeni. Kuningasta ei näyttänyt miellyttävän tällainen puhetapa
leimahtavine salamoineen, vaikka se olikin vuosisadan lempimetafori.
Hienopiirteiset huulet kaartuivat ivallisesti, mutta ne eivät vielä
ehtineet avautua moitetta lausumaan, kun hovipoika intohimonsa vallassa
huusi: »Niin minä tahtoisin! _Courte et bonne_!» Hän vaipui hetkeksi
mietteisiin ja lisäsi surumielisenä: »rakas herrani, mahdollisesti
ymmärrän tämän lauseen väärin. Sen voi käsittää monella eri tavalla
kuten useimpia tämän kirjan lauseita. Sen vain tiedän, ja se on
puhdasta totuutta: jos kuula, joka sinua, minun omaa rakasta herraani,
tänään hipaisi, olisi» — viimeistä sanaa ei kuulunut — »niin elämästäsi
olisi sanottu _courte et bonne_, sillä sinä olet samalla nuorukainen ja
mies... ja elämäsi on ollut hyvä!»

Kuningas sulki silmänsä ja näytti nukkuvan, väsynyt kun oli päivän
kuormasta ja helteestä. Aluksi hän kuitenkin vain oli nukkuvinaan
ikäänkuin ei olisi kuullut hovipoikansa imartelua ja olisi tahtonut
päästä vastaamasta siihen.

Näin leikitteli leijona koiran kanssa, ja koira leijonan kanssa. Ja
aivan kuin oikullinen tai turmioon vievä kohtalo olisi tahtonut yhä
lujemmin kiinnittää rakastunutta lasta jumaloituun sankariin, näytti se
hänelle yhä uusia puolia sankarissa, paljasti hänen syvimmät tunteensa
ja antoi hovipojan myös ottaa osaa herransa tuskaan, katkerimpaan mitä
on olemassa, isän tuskaan.

Osoittaen Leubelfingille ehdotonta luottamusta, antoi kuningas hänen
lukea itselleen ääneen prinsessansa hovinhoitajattaren Tukholmasta
säännöllisesti kirjoittamat kirjeet, ja hän sai niihin myös vastata.
Tämän ylhäisen naisen käsiala oli niin pientä ja epäselvää ja
hänen tyylinsä niin monisanaista ja perinpohjaista, että Kustaa
tavallisesti heti työnsi hänen seikkaperäiset kirjeensä hovipojalle,
jonka vilkkaat silmät ja liikkuvat huulet yhtä nopeasti kiitivät
pitkin rivejä kuin hänen nuoret jalkansa hyppelivät kiertoportaiden
lukemattomia astimia. Eräänä päivänä huomasi Leubelfing kirjekuoren
nurkassa ison S kirjaimen, jolla siihen aikaan merkittiin tärkeitä
ja salaisia kirjeitä. Ne tuli vastaanottajan personallisesti avata
ja lukea. Hovipojanominaisuudet, uteliaisuus ja rohkeus saivat
ylivallan. Leubelfing mursi sinetin ja sai lukea ihmeellisen jutun.
Prinsessan hovinhoitajatar oli — kuninkaan itsensä laatiman ja kielten
varhaista oppimista tarkoittavan opetussuunnitelman mukaan — hankkinut
Christelille italiankielen opettajan. Huolella tehty valinta näytti
onnistuneen. Nuorella miehellä, joka oli ruotsalainen ja ylhäistä
syntyperää ja joka pitkillä matkoillaan oli nähnyt paljon maailmaa,
oli sekä ulkonaisesti että sisäisesti kaikki hyvät edellytykset:
ylhäisen siro vartalo, miellyttävät kasvonpiirteet, hienosti kaartuva
otsa, sulava käytös, ehdoton siveys — samalla kuitenkin kaukana
synkästä ankaruudesta tai naurettavasta pikkumaisuudesta — aatelinen
kunniantunto ja kristillinen nöyryys. Sitäpaitsi hän täytti vielä
pääehdon: hänessä oli tosi-luterilaisuutta, joka, kuten hän itse oli
tunnustanut, oli muuttunut hänessä opituista dogmeista itsenäiseksi,
lujaksi vakaumukseksi vasta sitten kun hän uuden ajan Babyloniassa oli
nähnyt roomalaisten hirmutyöt. Kylmä ja järkevä hovinhoitajatar toisti
joka kirjeessä, että nuori mies oli hänet lumonnut. Nuori prinsessa,
hyväpäinen kun oli, oppi myös vinhaa vauhtia tällaisen opettajan
johdolla. Ja eräänä päivänä yllätti hovinhoitajatar hyväpäisen
Christelin, jolla oli vilkas mielikuvitus, nurkkaan kyyristyneenä
sormeilemassa hyvänhajuisesta seeteripuusta tehdyn rukousnauhan
helmiä, joita hän silloin tällöin nenä soristen haisteli. »Ulvova susi
lammasten vaatteissa!» kirjoitti kelpo hovinhoitajatar liittäen loppuun
viisi huutomerkkiä. »Minä löin käteni yhteen pääni päällä ja muutuin
valkeaksi kuvapatsaaksi.»

Kustaa Aadolf kalpeni, järkytettynä sielunsa syvimpään ja hänen suuret
siniset silmänsä tuijottivat kaukaisuuteen. Hän tunsi jesuitat.

Jesuitta oli vangittu, ja ankarain Ruotsin lakien mukaan häntä odotti
kuolemanrangaistus, ellei kuningas armahtaisi. Kustaa Aadolf käski
hovipojan viipymättä kirjoittaa hovinhoitajattarelle, että »tytön
suhteen ei tarvinnut ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin, asia oli
pidettävä lapsellisuutena; jesuitta oli huomiota ja hälinää nostamatta
toimitettava rajan yli, sillä» — saneli hän Leubelfingille — »en tahdo
tehdä kenestäkään marttyria. Sokaistu, harhaan johdettu nuorukainen
astuisi kevyesti mestauslavalle toivossa pääsevänsä marttyrien
purppurapilvessä taivaaseen häijysti mielissään siitä, että on saanut
turmella lapseni helposti muovailtavia aivoja.»

»Onnettomuus ja rikos» — niin kutsui hän murhayritystä lapsensa sielua
vastaan — ei antanut hänelle rauhaa moneen päivään. Hän kulki väsymättä
edestakaisin huoneessaan, kunnes hänen lamppunsa sammui paljon yli
keskiyön, ja puheli pikemmin itsekseen kuin lemmikilleen hurskaitten
isäin valheista, viisasteluista ja kavaluudesta. Hovipoika pusersi
puolihämärässä käsiään rintaansa vasten kauhuissaan ja masentuneena ja
tuomitsi itseään hiljaa: »Sinäkin olet valhettelija, viisastelija ja
teeskentelijä.»

Näiden öisten hetkien jälkeen oli hovipoika suunnattomasti jopa
mielettömästikin peloissaan sukupuolestaan ja teeskentelystään.
Pieninkin seikka saattoi paljastaa hänet. Välttääkseen sitä häpeää
päätti poikaraukka ainakin kymmenen kertaa joko iltahämärässä
tai aamunkoitossa satuloida hevosensa, ratsastaakseen maailman
ääreen, mutta kuninkaan viaton hyväily sai hänet aina jäämään. Eikä
Kustaa Aadolf ollenkaan aavistanut, että hänen läheisyydessään oli
nainen. Nuori Leubelfing tunsi mielensä kevyeksi ainoastaan ruudin
savussa. Silloin hänen silmänsä säihkyivät ja hän ratsasti ilomielin
kuulasateeseen, melkein toivoen kuulien lopettavan hänen pelokkaan
unelmansa. Ja kun kuningas senjälkeen jonain iltahetkenä lampun
tuttavallisessa valossa sai hovipoikansa kiinni jostain tyhmyydestä
tai tietämättömyydestä, ja sydämellisesti nauraen tarttui hänen
kiharoihinsa, ajatteli hovipoika sydän täynnä onnea ja tuskaa: »tämä on
viimeinen kerta!»

Näin viivytti hän onnensa surmaamista ja pysytteli elämänsä
huippukohdassa kuoleman turvissa.

Ihmeellistä kyllä Leubelfing tunsi että myöskin kuninkaalle oli
kuoleman ajatus tuttu. Friedlantilainen oli nyt vuorostaan ruvennut
hyökkäämään ja saattanut voittajan väistymään, melkeinpä pakenemaan. Ja
niin pani kristillisyyden sankari kohtalonsa joka päivä ja joka hetki
melkein kuin uhkamielin Jumalan käsiin. Rintahaarniskaa, jota hovipojan
oli tapana hänelle tarjota, kieltäytyi hän itsepintaisesti ottamasta,
koska se muka hieroisi hänen olkapäässään olevaa haavaa. Eräänä
päivänä lähetti kuningatar hänelle pehmeän, hienon panssaripaidan,
alankomaalaisen takomataidon mestarituotteen, joita järkevien ja
varovaisten soturien oli tapana käyttää, ja kirjoitti kuulleensa
friedlantilaisen käyttävän sellaista ja toivovansa ettei hänenkään
herransa ja puolisonsa huonommin suojeltuna lähtisi taisteluun.
Tämän hienon sepäntyön Kustaa heitti halveksien nurkkaan, sanoen sen
todistavan pelkuruutta.

Kerran yön hiljaisuudessa kuuli Leubelfing, jonka päätä eroitti vain
seinä kuninkaasta, miten Kustaa hartaasti rukoili Jumalaansa ottamaan
hänen elämänsä niinkauan kuin hän vielä oli täysissä ruumiin ja hengen
voimissa, ennenkuin hän tulisi hyödyttömäksi ja kelpaamattomaksi.
Kuulijan silmiin tulvehtivat ensin kyyneleet, sitten valtasi hänet
kiireestä kantapäähän itsekäs ilo, salainen onni, riemu ja hurma siitä,
että kuninkaan suuri kohtalo ja hänen oma pieni elämänosansa olivat
niin samanlaiset. Ja lapsellisen yksinkertaisesti iloiten siitä,
että kuninkaan ristimänimi alkoi ja hänen oma nimensä loppui samaan
tavuuseen, nukahti hän vihdoin.

Mutta hovipoika näki pahoja unia, sillä hän kuuli unessakin omantunnon
äänen. Hänen uneksija-silmänsä näkivät tuomitsevia näkyjä: milloin
oli asia paljastunut ja kuningas karkotti hänet luotaan säihkyvin
katsein ja armottomin elein, milloin taas kuningatar ajoi häntä
takaa luudanvarrella, huutaen mitä karkeimpia sanoja, jollaisia tämä
sivistynyt nainen ei milloinkaan päivällä olisi päästänyt huuliltaan ja
joita hän tuskin tiesi olevankaan.

Kerran näki hovipoika unessa raudikon kiidättävän häntä vihaisen
iltaruskon punaaman maiseman halki kuilua kohti. Kuningas ajoi hänen
jälessään, mutta hän syöksyi pelastajansa, tai kiinniottajansa, silmäin
edessä murskaavaan syvyyteen helvetillisen naurun kaikuessa.




III.


Leubelfing heräsi omaan hätähuutoonsa. Aamu sarasti, ja hän huomasi
kuninkaansa, joka sikeästi nukuttuaan taas tunsi mielensä raikkaaksi
ja valoisaksi, olevan mitä hilpeimmällä ja ystävällisimmällä tuulella.
Kuningattarelta saapui kirje. Siinä oli tärkeätä ainoastaan lisäys,
jossa hän pyysi puolisoaan selvittämään erästä tämän avuliaan naisen
sydäntä painavaa asiaa. Lauenburgin herttua, siveetön mies, joka
tuskin kaksi kuukautta sitten oli valtiollisista syistä nainut erään
kuningattaren monista serkuista, oli jo ennen kuherruskuukauden
päättymistä ikävystynyt vaimonsa vaaleisiin palmikkoihin ja veden
värisiin silmiin ja rientänyt takaisin ruotsalaisten leiriin, missä hän
piti luonaan nuorta slovenitarta. Hänet oli herttua sissinä ollessaan
ryöstänyt hajoitetusta friedlantilaisesta joukkueesta. Kuningatar pyysi
nyt puolisoaan tekemään pikaisen lopun tästä räikeästä aviorikoksesta,
joka oli herättänyt yleistä paheksumista, sillä lauenburgilainen
ylpeili kauniista saaliistaan säätyläistensä nähden ja, koettaen
välttää ainoastaan kuninkaan katseita, antautui rohkeasti tähän syntiin
ja häpeään. Kustaa Aadolfille merkitsi asia vain yksinkertaista
velvollisuuden täyttämistä, ja hän käski lyhyesti tuoda slovenittaren,
jota kutsuttiin Corinnaksi, luokseen illalla kahdeksannella tunnilla,
arvellen silloin palaavansa lyhyeltä vakoilemisretkeltään. Ankara mutta
inhimillinen kun oli, aikoi hän nuhdella tyttöä ja lähettää hänet
hänen isänsä luo Wallensteinin leiriin, sillä hän tunsi Lauenburgin
herttuan ja tiesi, että tytön osallisuus rikokseen oli pienempi.
Annettuaan Leubelfingille määräyksen rauhoittaa kirjeessä kuningatarta
ja luvattuaan itse myöhemmin lisätä pari riviä ratsasti kuningas
omille asioilleen. Kahdeksas tunti oli kulunut, mutta kuningasta ei
vielä kuulunut. Sen sijaan saapui Corinna kahden peloittavan näköisen
ruotsalaisen pikenieerin seuraamana, jotka jättivät hänet eteiseen
kirjeen ääressä istuvan hovipojan huostaan. Leubelfingillä oli miekka
ja pistolit vieressään pöydällä. Sitäpaitsi oli linnanportilla vahti.

Hovipoika nosti silmänsä kirjeestä, katseli uteliaasti vangittua
naista, hämmästyi hänen kauneuttaan ja käski hänen istuutua. Nainen
oli keskikokoinen, ja siro kaula, joka kohosi pyöreistä olkapäistä,
kannatti viehättävää pientä päätä. Paljoa ei puuttunut: hieman tyynempi
katse, vapaampi otsa, rauhallisemmat sieraimet ja suupielet, ja tämä
herttainen pää olisi muistuttanut runotarta. Mutta nainen oli kaikesta
päättäen Corinna ja siis kaukana runottaresta. Pikimustat palmikot ja
tummasti uhkaavat silmät loivat kalpeutta ihastuttaviin kasvoihin.
Kirjava puku oli joutunut epäjärjestykseen. Sen värejä ei etelän kirkas
aurinko hillinnyt ja se näytti täällä pohjoisen taivaan alla räikeältä
ja silmiin pistävältä. Hänen rintansa näkyi kiivaasti sykkivän.

Äänettömyys kävi tytölle sietämättömäksi. »Nuori herra, missä on
kuningas?» kysyi hän mielenliikutuksesta melkein huutaen. »Ratsastanut
pois. Tulee kohta!» vastasi Leubelfing mahdollisimman alavalla äänellä.

»Älköön kuningas kuvitelkokaan, että jättäisin herttuaa», jatkoi
intohimoinen tyttö hillittömän kiivaasti. »Olen menehtyä rakkaudesta
häneen. Ja minne minä lähtisin? Isänikö luo? Hän kohtelisi minua
julmasti. Jään tänne. Kuninkaalla ei ole valtaa herttuan yli. Herttuani
on hallitseva ruhtinas.» Hän toisteli hädässään tuon ilkeämielisen
lauenburgilaisen sanoja, joka osaksi vakavasti osaksi piloillaan peitti
ruhtinasvaipallaan kaikki ilkityönsä.

»Ei auta, neito», vastasi Kustaa Aadolfin hovipoika. »Ruhtinas tai
muu, kuningas on sodassa hänen esimiehensä, ja lauenburgilaisen on
totteleminen.»

»Herttua», väitti slovenitar, »on mitä ylhäisintä sukuperää,
mutta kuningas on vain halpaa ruotsalaista talonpoikaissukua.»
Lauenburgilainen oli varmaankin kertonut hänelle Kustaa Waasan
talonpoikaispuvusta alkunsa saaneen tarun. Leubelfing nousi
loukkaantuneena ja astui suorana kuin seiväs Corinnaa kohti, pysähtyi
aivan hänen eteensä ja kysyi ankaran näköisenä: »mitä puhut?» Tyttö
oli pelokkaana myös noussut, ilme hänen kasvoissaan muuttui äkkiä,
ja hän kietoi kätensä hovipojan kaulaan sanoen: »Rakas herra! Kaunis
herra! Auttakaa minua! Teidän täytyy auttaa minua! Rakastan Lauenburgin
herttuaa, enkä luovu hänestä! En koskaan!» Hän huusi ja rukoili,
suuteli ja syleili hovipoikaa ja painoi häntä rintaansa vasten, mutta
astui äkkiä sanomattomasti hämillään askeleen taaksepäin ja ivan
vääntämille huulille ilmaantui mitä omituisin hymy.

Hovipoika tuli kalmankalpeaksi. »Pikku siskoni», sipatti Corinna
viekkain katsein, »jos sinä koettaisit vaikutusvaltaasi» — samassa
silmänräpäyksessä Leubelfing tarttui lujasti hänen käsivarteensa,
pakoitti hänen polvistumaan ja suuntasi pistolinsa, johon hän nopeasti
oli tarttunut, pienen pään ohimoa kohti. »Laukaise vain», huusi Corinna
melkein mielettömänä, »ja tulkoon ilosta ja surkeudesta loppu!»: mutta
väänsi ja kiersi pientä kaulaansa mitä taitavimmin ja notkeimmin,
koettaen välttää pistolin suuta.

Leubelfing asetti kylmän rautaisen pistolin suun keskelle naisen otsaa
ja sanoi kuolemankalpeana mutta tyynesti: »kuningas ei tiedä siitä
mitään, niin totta kuin toivon tulevani autuaaksi.» Vastaukseksi
sai hän epäilevän hymyn. »Kuningas ei tiedä siitä mitään», toisti
hovipoika, »ja sinä vannot tämän ristin kautta» — hän oli kultavitjasta
riuhtaissut sen esiin naisen povesta — »keneltä olet sen saanut?
Äidiltäsikö, sanot? — Sinä vannot minulle tämän ristin kautta, ettet
sinäkään mitään tiedä! Tee se pian, taikka ammun!»

Hovipoika laski aseensa, sillä hän kuuli kavioiden kapsetta,
sotilastervehdyksen hälinää ja kuninkaan raskaiden askelten tulevan
ylös rappusia. Hän loi vielä kerran maasta nousevaan Corinnaan
hartaasti rukoilevan katseen, joka näkyi ilmaisevan, mitä huulet eivät
milloinkaan olisi lausuneet: »ole armollinen! Olen sinun vallassasi!
Älä ilmaise minua! Rakastan kuningasta!»

Kustaa Aadolf astui sisään, kokonaan toisenlaisena nyt kuin kaksi
tuntia sitten ratsastaessaan kotoa. Hän oli ankara kuin tuomari
Israelissa, täynnä pyhää vihaa ja tulista kiivautta, niiden raamatun
sankarien kaltainen, joiden täytyi poistaa huutava vääryys kansansa
keskuudesta, ettei koko kansa joutuisi turmioon. Hän oli vastikään
nähnyt kauhistuttavan, iljettävän kohtauksen, miten saksalaiset
aatelismiehet saksalaisen ruhtinaan johdolla ryöstivät saksalaista
talonpoikaisjoukkoa, joka friedlantilaista paeten etsi suojaa
ruotsalaisten leiristä.

Herrat olivat erään toverinsa teltassa juoneet, pelanneet korttia ja
napupeliä aamun sarastukseen saakka. Mitä epäilyttävin seikkailija
oli pitänyt pankkia ja riistänyt heidät putipuhtaiksi. Vaihdettuaan
muutaman sanan keskenään, päästivät he kaikesta päättäen epärehellisen
pelaajan hätyyttämättä menemään, koska hän oli aatelia ja siis
heidän kaltaisensa, mutta hyökkäsivät sen sijaan kotiin palatessaan
väsyneinä ja ärtyisinä keskelle leiritietä patoutuneeseen vaunukasaan.
Lauenburgin herttua oli ratsastaessaan telttansa ohi vilkaissut
sisään, huomannut pesän tyhjäksi, heti epäillyt kuningasta syypääksi
siihen ja täyttä laukkaa rientänyt toveriensa perästä, yllyttäen heitä
saaliinhimoiseen tekoon, jonka hän tiesi vihlovan Kustaa Aadolfin
sydäntä, niinpian kuin hän saisi siitä tiedon.

Kuningas tahtoi omin silmin nähdä heidän ilkityönsä ja ratsasti
keskelle sekasortoa, missä kirstuja ja arkkuja murrettiin auki, hevosia
pistettiin kuoliaaksi tai ryöstettiin, turvattomia ihmisraukkoja
rääkättiin, ja niitä, jotka puolustivat itseään, haavoitettiin. Kustaa
Aadolfia kohti nousi rukoilevia käsiä, hartaita pyyntöjä, kirouksia
ja sadatuksia, ikäänkuin hän olisi istunut Jumalan valtaistuimella.
Kuningas hillitsi vihansa; hän jätti sen purkamisen toistaiseksi. Hän
antoi ensiksi käskyn pitää huolta rääkätyistä pakolaisista, ja sitten
koko aatelisjoukkue sai määräyksen saapua hänen luokseen yhdeksännellä
tunnilla. Kotimatkalla hän pysähtyi ruoskurin teltan eteen, kehoitti
häntä kääriytymään punaiseen vaippaansa ja seuraamaan pienen välimatkan
päässä.

Tässä mielentilassa oli Kustaa kuningas, kun hän näki lauenburgilaisen
rakastajattaren. Hänen katseensa tarkasti tyttöä, jonka kesytön kauneus
ei häntä miellyttänyt ja jonka räikeä puku loukkasi hänen kirkkaita
silmiään.

»Ketkä ovat vanhempasi», kysyi hän, välittämättä tytön omasta nimestä
tai vaiheista.

»Kroatilainen päällikkö; äitini kuoli varhain», vastasi tyttö, ja hänen
tummat silmänsä välttivät Kustaa Aadolfin kirkasta katsetta.

»Lähetän sinut takaisin isäsi luo», sanoi kuningas.

»Ei», vastasi tyttö, »hän pistäisi minut kuoliaaksi.»

Säälin tunne vähensi kuninkaan ankaruutta, ja hän mietti lievempää
rangaistusta. »Olet miehen puvussa kuljeskellut leirissä; se on
kielletty», syytti hän tyttöä.

»En koskaan», vastasi Corinna vilpittömästi loukkaantuneena, »niin
siveetön en ole koskaan ollut.»

»Mutta», jatkoi kuningas, »sinä rikot toisten avioliittoa vastaan ja
teet nuoren, jalon ruhtinattaren onnettomaksi.»

Slovenittaren silmissä säihkyi kiihkeä mustasukkaisuus. »Mutta jos hän
rakastaa minua enemmän, rakastaakin minua yksin, mitä minä sille voin?
Mitä minua toinen liikuttaa?» sanoi hän uhmaten ja halveksien. Kuningas
katseli häntä hämmästynein katsein, ikäänkuin kysyen itseltään, oliko
tuo tyttö lapsena koskaan saanut kristillistä opetusta.

»Olen pitävä sinusta huolen», sanoi kuningas sitten. »Nyt käsken sinun
kokonaan ja ijäksi jättämään lauenburgilaisen. Rakkautesi on kuoleman
synti. Totteletko?» Nainen kesti kuninkaan katseen, silmät ensin
soihtuina leimahtaen sitten itsepintaisesti tuijottaen, ja pudisti
päätään. Kustaa Aadolf kääntyi ovella seisovan ruoskurin puoleen.

»Mitä tuo täällä tekee?» kysyi tyttö väristen. »Onko se pyöveli?
Mestaako hän minut?»

»Hän leikkaa hiuksesi, sitten ensi lähetys vie sinut Ruotsiin ja siellä
saat pysyä kasvatuslaitoksessa, kunnes sinusta tulee evankelinen
nainen.»

Pieniin aivoihin tulvehti äkkiä sellainen määrä ihmeellisiä aavistuksia
ja outoa pelkoa, että ne olivat mennä sekaisin. Ajettu päälaki!
Saattoiko olla mitään nöyryyttävämpää tai häpeällisempää! Entä Ruotsi,
tuo jäinen maa talviöineen, josta hän oli kuullut puhuttavan, sehän
oli kummitusten ja peikkojen maa! Mitä harkittua ja julmaa kidutusta
merkitsikään tuo outo sana kasvatuslaitos? Evankelinen nainen,
eikö se merkinnyt samaa kuin vääräuskoinen. Täytyikö hänen päälle
päätteeksi luopua taivaallisesta osuudestaan; hänen, joka ei rikkonut
paastoja, eikä laiminlyönyt hartauden harjoittamista... Hän tarttui
rikkirevityissä vitjoissa riippuvaan ristiin ja suuteli sitä kiihkeästi.

Sitten hän antoi katseensa harhailla ympäri huonetta ja pysähdytti sen
täynnä kostonhimoa hovipoikaan. Hän avasi jo huulensa syyttääkseen
kuningasta aviorikoksesta, samasta, josta häntä itseään syytettiin.
Kustaa Aadolf seisoi tyynenä syrjempänä. Hän oli ottanut Leubelfingin
kirjeen käteensä ja katseli sitä likinäköisine silmineen. Tarkkaavain
kasvonpiirteiden lempeä ja oikeudenmukainen ilme, jossa oli jotain
majestetista ja jumalaista, peloitti Corinnaa; se oli hänestä outoa
ja kaameata, jonkatähden hän pelkäsi sitä. Kesyttämättömältä tytöltä,
joka oikealla tavalla tiesi arvostella jokaisen miehen ymmärrettävän
intohimon vääntämiä kasvoja niitä säikähtämättä, jäi tämä jalo ja
inhimillinen ilme ymmärtämättä. Hän ei voinut kauemmin katsella
kuningasta. »Oikeastaan», ajatteli hän, »on tuo lumikuningas jäätynyt
ihminen, joka ei huomaa naisen läsnäoloa, eikä rakkautta, mikä
salaisesti häntä ympäröi. Voisin saattaa tuon nuoren ihmisen turmioon!
Mutta mitäpä hyötyä siitä olisi? Ja sitäpaitsi — hänhän rakastaa
kuningasta!»

Ruoskuri astui askeleen eteenpäin ja ojensi kätensä slovenitarta kohti.
Nuori nainen ei nähnyt mitään pelastumisen mahdollisuutta. Salaman
nopeudella hän kääntyi hovipojan puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
»Lueta minulle kymmenen messua, sisko! Niitä kalliimpia! Olen kyllä
ansainnut paksun kynttilän! No niin, toista seuraa onni, ja toista» —
hän työnsi kätensä taskuun, veti esiin tikarin, viskasi tupen menemään
ja leikkasi taidokkaasti poikki kaulasuonensa, kuin olisi se ollut
kyyhkysen. Leirin keittiössä hän lienee oppinut sillä lailla tikaria
käyttämään.

Ruoskuri levitti punaisen vaippansa, laski naisen siihen pitkälleen,
kääri hänet siihen ja kantoi kuin nukkuvan lapsen ulos sivuovesta.

Viereisestä huoneesta alkoi kuulua vilkasta ja sopimattoman
äänekästä keskustelua ja kellon lyödessä yhdeksän astui kuningas,
jolle Leubelfing avasi kaksoisovet, saapuvilla olevain saksalaisten
ruhtinaitten ja herrain pariin.

Heitä lienee ollut noin viisi- tai kuusikymmentä ja he muodostivat
ahtaassa huoneessa tiheän piirin. Herrat eivät käyttäytyneet erikoisen
kunnioittavasti, monet olivat suorastaan välinpitämättömiä, ikäänkuin
häpy olisi ollut heille yhtä tuntematon kuin pelkokin. Rohkeita ja
viekkaita oli vierekkäin, kunnianhimoisia ja typeriä, hurskaita ja
julkeita. Useimmat heistä olivat antaneet väkeään armeijaan, eikä
heitä voinut jättää huomioon ottamatta. Kustaa Aadolfista vasemmalle
pysytteli vaatimattoman näköisenä kapteeni Erlach, jolla oikeastaan ei
ollut täällä mitään tekemistä. Tämä soturi oli aikansa jumalisimpana
sankarina astunut Kustaa Aadolfin joukkoihin ja oli usein sanonut
kuninkaalle surkuttelevansa kaikkia niitä syntejä, joita hänen täytyi
täällä suuressa valtakunnassa nähdä: kiittämättömyyttä, kavaluutta,
juonittelua, ansojen virittämistä, salapeliä, näyttelemistä, jälkien
peittelemistä, lahjomista, maitten myyntiä, petosta, — kaikki
syntejä, jotka hänen schweitsiläisillä vuorillaan olivat peräti
tuntemattomia ja mahdottomia. Hän oli ehkä tullut saapuville vain
voidakseen kertoa läheiselle ystävälleen, Ranskan lähettiläälle,
jota kapteenin siveellinen yksinkertaisuus miellytti, jotain uutta,
jolle ranskalaiset luonnostaan ovat niin kärkkäitä, vai olisiko hän
tehnyt sen nähdäkseen sielunsa ylennykseksi miten hyve vie paheesta
voiton. Hän siristi tyynesti silmiään ja pyöritteli kädet ristissä
peukaloitaan. Vastapäätä tätä hyveen esikuvaa, kuninkaasta oikealle,
seisoi synti henkilöllistyneenä: Lauenburgilainen upeimmassa puvussaan
ja kalleimmassa pitsikauluksessaan, levottomasti siirrellen jalkojaan,
pirullisesti hymyillen ja silmiään pyörittäen. Hän oli kohdannut
ruoskijan apulaisen, jolle vaippa oli uskottu. Sen laskoksien alla oli
hän tuntenut ihmisruumiin, astunut sen luo ja nostanut vaippaa.

Kustaa Aadolf loi koolla oleviin tuomitsevan katseen. Sitten puhkesi
myrsky. Ihmeellistä — näitten ylpeitten kasvojen, uhmaavan esiintymisen
ja aatelittomia sydämiä peittävien korskeitten pukujen ärsyttämättä
käytti kuningas tahallaan raakaa, talonpoikaista puhetapaa, mikä ei
muuten ollut hänelle ominaista.

»Ryöväreitä ja varkaita olette te ensimäisestä viimeiseen! Häpeä
teille! Ryöstätte omia maamiehiänne ja uskonveljiänne! Hyi! Inhoan
teitä! Sydämeni täyttyy kiukulla! Vapautenne puolesta olen tyhjentänyt
aarreaittani — neljäkymmentä tynnyriä kultaa — enkä sen vertaa teiltä
ole ottanut, että olisin saanut edes parin ratsastushousuja! Niin,
kernaammin olisin minä alastomana ratsastanut, kuin olisin vaatettanut
itseäni saksalaisten varoilla! Teille minä olen lahjoittanut kaikki,
mikä tielleni on sattunut, enkä itseäni varten ole pidättänyt edes
sikopahnaa!»

Näin kovin ja karkein sanoin soimasi kuningas tätä aatelistoa.

Palaten taas aineeseensa, kiitti hän herrojen rohkeutta ja moitteetonta
käytöstä taistelukentällä ja toisti useamman kerran: »Urhoollisia
te olette; niin, sitä te olette! Ratsastajina ja sotilaina olette
nuhteettomia!» mutta sitten leimahti hänen vihansa uudestaan ja vielä
voimakkaampana: »jos nousette kapinaan minua vastaan», uhkasi hän
heitä, »käyn suomalaisten ja ruotsalaisten joukkojeni etunenässä teidän
kimppuunne ja isken ympärilleni, että repaleet lentävät!»

Hän päätti puheensa kristillisillä neuvoilla ja pyysi heitä painamaan
mieleensä sen opetuksen, minkä he nyt olivat saaneet. Kapteeni Erlach
pyyhkäsi kyyneleen silmästään. Herrat koettivat olla sen näköisiä, kuin
asia ei olisi heitä erikoisesti liikuttanut, mutta heidän käytöksensä
oli tullut huomattavasti sävyisemmäksi. Muutamiin näytti puhe
vaikuttaneen ja joitakuita liikuttaneenkin. Saksalainen kestää paremmin
karkeata suoraa sättimistä kuin laimeata saarnaa tai hienoa, purevaa
ivaa.

Tähän saakka olisi kaikki ollut niinkuin olla pitikin. Silloin
Lauenburgilainen, kääntyen osaksi kuninkaan osaksi säätyveljiensä
puoleen, päästi huuliltaan häpeämättömän julkeat, röyhkeät sanat:

»Miksi teidän majesteettinne viitsii joutavasta suuttua? Mitä me herrat
olemme tehneet? Keventäneet alamaisiamme!»

Kustaa kalpeni. Hän viittasi luokseen rankaisumiehen, joka oli oven
takana.

»Laske kätesi tämän herran olkapäälle!» komensi hän. Ruoskija astui
esiin, mutta ei uskaltanut totella, sillä herttua oli vetänyt miekkansa
tupesta, ja vaaraa ennustava sorina kuului piiristä.

Kustaa riisti lauenburgilaiselta aseen, nojasi terää jalkaansa vasten
ja jännitti sitä kunnes se katkesi. Sitten hän tarttui ruoskijan
paksuun, karvaiseen käteen, painoi sen hervottomana seisovan
lauenburgilaisen olkapäälle, piti sitä jonkun aikaa siinä ja sanoi:
»Poika, olet hallitseva ruhtinas, enkä voi sinuun kajota, mutta
pyövelin käsi tarttukoon sinuun!»

Hän kääntyi ja meni. Pyöveli seurasi häntä verkalleen.

Kohtaus oli saattanut miltei kouristuksentapaiseen nauruun hovipojan,
jonka tungos salissa oli työntänyt raskaiden damastiverhojen peittämään
ikkunakomeroon. Corinnan verinen loppu oli sekä järkyttänyt että
keventänyt hänen mieltään, ja hänen sankarinsa lannistamat ruhtinaat
näyttivät hänestä komedian henkilöiltä. Hän oli kuin poika, joka
hyvillään ja nauruaan pidättäen kuuntelee kuinka hänen isänsä, jonka
valtaa ja mainetta hän ihailee ja jonka suojassa hän tietää olevansa,
antaa läksytyksen velvollisuutensa unohtaneelle rengilleen. Mutta
kuullessaan ensimäisen tavuun, minkä lauenburgilainen lausui, lyyhistyi
hän pelosta; niin kammottavasti muistutti lauenburgilaisen ääni hänen
omaa ääntään. Sama sointi, sama tarmo ja metallinen kaiku. Pelko
muuttui kauhuksi, kun lauenburgilainen Kustaa kuninkaan poistuttua
purskahti teennäiseen nauruun ja puhkesi kimeästi puhumaan: »tuo
ruotsalainen talonpoika sätti kuin tallirenki! Tuhat tulimmaista, miten
me hänet suututimmekin tänään. _Pereat Gustavus_! Eläköön saksalainen
vapaus! Tuletkos, arvoisa veljeni, telttaani korttia lyömään? Annan
aukaista tynnyrin würzburgilaista!» Hän pisti kätensä lähinnä seisovan
ruhtinaan kainaloon. Tämä herra vetäytyi kohteliaasti hänestä erilleen
ja vastasi arvokkaasti kumartaen: »valitan. Olen lupautunut muualle.»

Lauenburgilainen kääntyi seuraavan rajakreivin puoleen ja pyysi häntä
mukaansa vieläkin iloisemmin ja innokkaammin: »Et saa kieltäytyä,
toveri! Sinun täytyy saada tappiosi korvatuksi!» Rajakreivi, joka
oli äkkipikainen herra, käänsi hänelle selkänsä. Joka kerta kun
lauenburgilainen uudisti pyyntönsä kieltäydyttiin yhä lyhyemmin ja
tylymmin. Hänen askeltensa ja liikkeittensä eteen muodostui autio
paikka, ja huone tyhjentyi vähitellen.

Vihdoin seisoi hän yksin keskellä huonetta, josta kaikki olivat
poistuneet. Hän huomasi selvästi, että hänen säätytoverinsa aina
vastedes tulisivat häntä tarkasti välttämään. Tuntiessaan itsensä
leimatuksi mieheksi vääntyivät hänen kasvonsa vihasta ja hän kohotti
puristetut nyrkkinsä, uhmaten joko kuningasta tai kohtaloa. Hovipoika
ei voinut kuulla, mitä hän mumisi, mutta ylhäisen kreivin kasvonilme
oli niin pirullinen, että salainen kuuntelija oli vähällä mennä
tiedottomaksi.




IV.


Illan hämärtäessä samana vaiherikkaana päivänä ilmoitettiin kuninkaalle
oikean turvallisuuskirjan näyttäneen friedlantilaisen sotapäällikön
tulosta. Asia koski nähtävästi viime ottelussa kaatuneiden hautaamista
tai jotain muuta kahden sotajoukon välillä kysymykseen tulevaa
sopimusta.

Hovipoika vei päällikön huoneeseen, joka oli vastikään tyhjentynyt, ja
pyysi hänen odottamaan. Leubelfing ilmoittaisi heti päällikön tulosta.
Mutta wallensteiniläinen, laiha mies, jolla oli keltaiset, suljetut
kasvot, pidätti häntä sanoen tahtovansa levähtää hetkisen kiireisen
ratsastuksensa jälkeen. Hän heittäytyi huolimattomasti tuolille ja
rupesi keskustelemaan kaikellaisista vähäpätöisistä asioista hovipojan
kanssa, joka oli jäänyt seisomaan hänen eteensä.

»Äänenne tuntuu minusta tutulta», sanoi hän ohimennen. »Saanko tietää
nimenne.» Leubelfing oli varma siitä, ettei hän milloinkaan ennen ollut
nähnyt näitä kylmästi komentavia eleitä, ja vastasi uljaasti: »olen
kuninkaan hovipoika, Leubelfing Nürnbergistä, teidän armonne!»

»Käsiteollisuuden kukoistuspaikasta», huomautti päällikkö
välinpitämättömästi. »Tehkää hyvin, nuori herra, ja koettakaa tätä
hansikasta; se on vasemman käden hansikas. Jesuitat, jotka minua
nuoruudessani kasvattivat, totuttivat minut nöyrästi ja uskollisesti
nostamaan tielle pudonneita esineitä, mikä tottumus on käynyt minulle
hiukan hankalaksi nyt päällikkönä ollessani. Mutta en ole siitä tavasta
päässyt.» Hän veti taskustaan nahkaisen ratsastushansikkaan, jommoisia
siihen aikaan yleensä käytettiin. Hansikas oli erikoisen hieno ja
kapea niin että yhdeksän kymmenettä osaa wallensteiniläisistä ja
ruotsalaisista sotilaskäsistä olisi heti ensi yrityksellä puhkaissut
sen kaikki saumat. »Löysin sen ulkoportaitten alimmalta rapulta.»

Leubelfingiä lonkkasi hieman päällikön puheen käskevä sävy, mutta hän
tarttui kuitenkin miellyttävän kohteliaasti ja ilman minkäänlaista
epäluuloa hansikkaaseen ja veti sen hentoon käteensä, johon se kävi,
kuin olisi se siihen tehty. Päällikkö hymyili merkitsevästi. »Se on
teidän», sanoi hän.

»Ei ole, herra päällikkö», vastasi hovipoika kummastuneena, »en käytä
niin hienoa nahkaa.»

»Antakaa sitten minulle takaisin!» ja päällikkö otti taas hansikkaan.

Sitten vieras nousi hitaasti tuoliltaan ja kumarsi, sillä kuningas oli
tullut sisään.

Kustaa Aadolf astui muutamia askeleita häntä kohti hämmästyen yhä
enemmän. Kuninkaan ulkonevat, säteilevät silmät suurenivat. Sitten
sanoi hän epäröiden vieraalleen: »Tekö täällä, herra herttua?» Kuningas
ei ollut milloinkaan nähnyt friedlantilaista itseään, mutta oli kyllä
usein katsellut hänen kuviaan, joita oli kaikkialle levitetty, ja pää
oli siksi omituinen, ettei mitenkään voinut erehtyä. Wallenstein myönsi
kumartaen uudestaan.

Kuningas vastasi kumarrukseen vakavan kohteliaasti. »Tervehdän teidän
ylhäisyyttänne ja tarjoan palvelustani. Mitä haluatte, herttua?» Hän
viittasi hovipoikaa menemään.

Leubelfing pakeni viereiseen huoneeseensa, joka oli vaillinaisesti
kalustettu ja muodosti kapean juovan kuninkaan vastaanotto- ja
makuuhuoneen, talon rauhallisimman huoneen välille. Hovipoikaa
kammotti. Se ei johtunut peljätyn sotapäällikön läheisyydestä, vaan
myöhäisen käynnin herättämästä kaameudesta. Hän tunsi hämärästi
kohtalonsa riippuvan tästä käynnistä.

Pikemmin pelosta kuin uteliaisuudesta avasi hän hiljaa syvän kaapin
oven, jota tietä hän kerran — tulkoon se nyt ilmi — mutta vain yhden
ainoan kerran, oli seinänraosta tirkistänyt kuningasta saadakseen
katsella häntä häiritsemättä ja kyllikseen. Keskustelu, jota hän nyt
salaa kuunteli, oli niin ihmeellinen ja omiaan pitämään huolta siitä,
että joko silmä tai korva lakkaamatta painui rakoa vasten.

Vastakkain istuvat miehet katselivat hetkisen ääneti toisiaan,
kuitenkaan tuijottamatta. He tiesivät, että rauhanneuvottelun tai
sopimuksen sanat olivat mahdottomat ennen ratkaisevaa ja asiain
tilaa muuttavaa taistelua, senjälkeen kuin Saksan kohtalon määräävä
shakkipeli oli alkanut arvoituksellisine siirtoineen ja salattuine
suunnitelmineen, ja mutkistunut kaikilla suunnilla. Friedlantilainen
lausuikin tämän heti julki. »Teidän majesteettinne», sanoi hän,
»asiani on yksityistä laatua». Kustaa hymyili kylmän kohteliaasti.
Friedlantilainen alkoi:

»Tapanani on lukea vuoteella, kun en saa unta. Eilen tai varhain
tänä aamuna löysin eräästä ranskalaisesta muistelmajulkaisusta
mieltäkiinnittävän jutun. Tositapaus ja sanatkin tarkoin mainitut,
jotka amiraali todistajana oikeudessa lausui — tarkoitan amiraali
Colignyta, jota kunnioitan erinomaisena sotapäällikkönä. Jos teidän
majesteettinne suvaitsee, kerron sen. Amiraalin luo tuli eräänä
päivänä hänen liittolaisensa, Poltrot — vai mikä hänen nimensä lienee
ollut. Miltei mielipuolena heittäytyi hän tuolille ja alkoi puhua
itsekseen ja käyttää hyvin kiihkeitä sanoja amiraalin valtiollisesta
ja sotilaallisesta vastustajasta, Franz Guisesta, luvaten toimittaa
lotringilaisen pois hengiltä. Kuten sanottu, se oli mielipuolen puhetta
ja amiraalin vallassa oli antaa sille merkitystä tai olla kokonaan
välittämättä — suosittaisin kohtausta draamankirjoittajalle, se olisi
voimakas. Amiraali vaikeni, kun hän piti miehen puhetta tyhjänä loruna,
ja Franz Guise kaatui kuulan...»

»Jos Coligny menetteli niin», keskeytti kuningas, »paheksun minä sitä.
Hän teki epäinhimillisesti ja epäkristillisesti.»

»Ja epäritarillisesti», ivasi friedlantilainen kylmästi.

»Asiaan, teidän korkeutenne», pyysi kuningas.

»Teidän majesteettinne, samantapaista olen minä nähnyt tänään,
murhaajaksi tarjoutunut on vain pannut toimeen vielä mutkikkaamman
kohtauksen. Erään teikäläisen tulosta ilmoitettiin, ja kun minä juuri
olin työssä, käskin viedä hänet sivuhuoneeseen. Kun tulin huoneeseen,
oli hän nukahtanut keskipäivän helteeseen ja puhui kiihkeästi unissaan.
Vain muutamia katkonaisia sanoja, mutta ajatuksen saattoi arvata. Jos
ymmärsin oikein, on teidän majesteettinne kuolettavasti loukannut
häntä, en tiedä miten, ja hän on päättänyt, onpa pakotettukin mistä
hinnasta hyvänsä — ainakin melkoisesta hinnasta — surmaamaan Ruotsin
kuninkaan, mikä on sitä helpompaa, kun hän on läheisissä tekemisissä
ja joka päivä seurustelee teidän majesteettinne kanssa. Herätin hänet
unesta ja kysyin hänen asiaansa. Se koski vuosia sitten keisarin
palvelukseen paennutta reininmaalaista; elikö tämä vielä vai ei.
Perintöasia. Ilmoitin, mitä tiesin, ja laskin tuon petturin menemään.
En kysynyt hänen nimeään, hän ei olisi kuitenkaan sanonut oikeata.
Olisi myös ollut mahdotonta ja samalla huutava vääryys vangita hänet
unessa lausuttujen katkonaisten sanojen perustuksella.»

»Aivan niin», myönsi kuningas.

»Teidän majesteettinne», sanoi friedlantilainen painostaen jokaista
tavuuta, »teitä on varoitettu!»

Kustaa mietti. »En tahdo tuhlata aikaa enkä myrkyttää mieltäni
seuraamalla näin epämääräisiä ja jo hävinneitä jälkiä. Olen Jumalani
kädessä. Eikö teidän ylhäisyydellänne ole muita todistajia tai
todisteita?»

Friedlantilainen veti esiin hansikkaan. »Korvani ja tämä riepu tässä!
Unhotin sanoa, että uneksija oli solakka, kasvot veltot, tyhjät;
luultavasti oli hänellä aivan kasvojenmukainen naamio, jommoisia mitä
suurimmalla taidolla valmistetaan Veneziassa. Mutta hänen äänensä
oli miellyttävästi voimakas, barytoni tai syvä altto, jotakuinkin
samanlainen kuin hovipojallanne, ja hansikas, joka putosi häneltä
huoneeseeni, käy myöskin tälle herralle kuin valettu.»

Kuningas nauroi sydämellisesti. »Voin panna pääni Leubelfingin syliin
ja nukkua rauhassa», vakuutti hän.

»En minäkään voisi epäillä tuota nuorta miestä», vastasi
friedlantilainen. »Hänellä on vilpittömät, rehelliset kasvot,
samanlaiset reippaat pojankasvot kuin kotiseutuni paljasjalkaisilla
talonpoikaistytöillä. En kuitenkaan, teidän majesteettinne, mene
kenestäkään takuuseen. Ulkomuoto voi pettää, enkä minä — vaikkei se
pettäisikään — tahtoisi pitää läheisyydessäni hovipoikaa, en edes
lemmikkiäni, jos hänellä olisi samallainen ääni kuin vihamiehelläni ja
hänen kätensä olisi samankokoinen kuin salamurhaajan käsi. Siinä on
jotain salaperäistä, kohtalokasta. Ja se voi olla turmiollista.»

Kustaa nauroi. Hän näytti ajattelevan, että suuri nousukas, tehtyään
jättiläissopimuksen habsburgilaiskeisarinsa kanssa, oli joutunut
pilventakaisten haaveitten ja kuvitelmien valtakuntaan ja oli siksi nyt
enemmän kuin koskaan kaikenlaisen taikauskon vallassa. Kuningas huomasi
selvästi miten friedlantilaisen usko kohtaloon ja hänen yrityksensä
tehdä tehottomaksi tätä kohtaloa olivat ristiriidassa keskenään. Mutta
vakuutettuna Jumalan olemassaolosta ei Kustaa tahtonut ainoallakaan
sanalla tai viittauksella kosketella alaa, missä hän arveli helvetin
kujeiden pitävän peliään. Hän ei enää jatkanut keskustelua vaan nousi
kiittäen herttuaa hänen vilpittömästä tarkoituksestaan. Samalla
hän kuitenkin tarttui hansikkaaseen, jonka friedlantilainen oli
välinpitämättömästi heittänyt heidän välillään olevalle pienelle
pöydälle, mutta hän teki sen niin huolettomana ja tarkastamatta
hansikasta ollenkaan lyhytnäköisillä silmillään, että terävänäköisen
Wallensteinin ehdottomasti täytyi hymyillä noustessaan tuoliltaan
lähteäkseen.

»Minua ilahduttaa», sanoi kuningas leikillisesti, saattaessaan
friedlantilaista ovelle, »että teidän ylhäisyytenne huolehtii
hengestäni».

»Sehän on luonnollista», vastasi Wallenstein. »Vaikka teidän
majesteettinne ja minä taistelemmekin armadoillamme toisiamme vastaan,
kuuluu teidän majesteettinne ja minä — herttua vältti kohteliaasti
sanaa 'me' — kuitenkin yhteen. Ei voi ajatella toista ilman
toista, ja», laski hän vuorostaan leikkiä, »jos jompikumpi, teidän
majesteettinne tai minä, suistuisi maailmankiikun toisesta päästä,
löisi toinenkin pää säälimättä maahan».

Kuningas vaipui mietteisiin ja hänen päähänsä juolahti vasten tahtoaan
ajatus, että jokin tähtien asento tai tähtisikermä oli osoittanut
friedlantilaiselle, että heidän kuolinhetkensä riippuvat toisistaan,
osoittanut toisen seuraavan toista kuin salaa hiipien. Ihmeellistä
kyllä sai tämä ajatus hänessä vallan huolimatta hänen jumalanpelostaan.
Kristillinen kuningas tunsi, miten taikauskon ilmakehä, joka ympäröi
friedlantilaista, alkoi tunkeutua häneenkin. Hän astui taas askeleen
ovea kohti.

»Teidän majesteettinne pitäisi», lopetti friedlantilainen miltei
tutunomaisesti vierailunsa, »suojella itseään ainakin lapsenne
vuoksi. Prinsessa on hyvä oppimaan, kuten olen kuullut, ja on teidän
majesteettinne silmäterä. Kun ei ole poikia! Minäkin olen samallainen
pelkkien tyttöjen isä!» sanoi herttua jäähyväisiksi.

Hovipoika oli kuunnellut salaa, ja keskustelu oli kuin aave nostanut
pystyyn hänen hiuksensa. Hän näki vielä Kustaan heittäytyvän tuolilleen
ja leikkivän hansikkaan kanssa. Hän vei silmänsä pois raosta, astui
horjuen huoneeseensa, heittäytyi maahan vuoteensa viereen rukoillen
taivaan suojelusta sankarilleen, jolle hänen pelkkä läsnäolonsa —
kuten friedlantilainen arveli ja hän jo itsekin alkoi uskoa — saattoi
tuottaa aavistamatonta turmiota. »Millä hinnalla tahansa», lupasi hän
epätoivoissaan, »riistäydyn minä hänestä, minä jätän hänet, jottei
minun tuhoisa läsnäoloni tuottaisi hänelle onnettomuutta».

Kun häntä ei kutsuttu, hiipi hän kuninkaan luo vasta tuona lomahetkenä,
joka sitten kului suurimmaksi osaksi yhdentekevässä keskustelussa,
lukuunottamatta hovipojan saamaa nuhdetta: »missä olet tänään
päivällisaikaan kuljeskellut, Leubelfing? Minä huusin sinua ja sinä
olit poissa.» Hovipoika vastasi tähän, kuten olikin, että hän oli
tuntenut aamun järkyttäväin kohtausten jälkeen tarvetta hengittää
raitista ilmaa, hypännyt hevosen selkään ja kiidättänyt sitä
Wallensteinin leiriin päin, miltei hänen tykkiensä kantamiin. Hän
koetti saada kuninkaan laittamaan hänet ystävällisesti luotaan, mutta
ei onnistunut siinä. Keskustelu sai taas luontevan suunnan, ja kello
löi yhdeksän. Silloin otti Kustaa hajamielisen näköisenä hansikkaan
taskusta ja sanoi sitä katsoen: »tämä ei ole minun. Oletko sinä
huolimattomuudessasi sen hukannut ja minä erehdyksestä vetänyt sen
käteeni? Katsotaan!» Hän otti leikkisästi kiinni hovipojan vasemmasta
kädestä ja veti pehmeän nahan hänen sormiinsa. »Se sopii», sanoi hän.

Mutta hovipoika heittäytyi hänen eteensä maahan, tarttui hänen käsiinsä
ja antoi kyynelten vuotaa niille. »Hyvästi, herrani, kaikkeni!»
nyyhkytti hän. »Suojelkoon sinua Jumala ja hänen joukkonsa!» Nousten
äkkiä pystyyn juoksi hän kuin mieletön ulos. Kustaa nousi ja huusi
häntä takaisin. Mutta kuului vain nelistävän hevosen kavionkapsetta,
eikä kuningas — omituista kyllä — yöllä eikä seuraavanakaan päivänä
pannut toimeen tiedusteluja hovipoikansa paosta ja poissaolosta. Tosin
hänellä oli tarpeeksi muuta ajattelemista; sillä hän oli päättänyt
lopettaa majailun Nürnbergin luona.

Leubelfing antoi hevosensa nelistää, kunnes se lopulta itsestään väsyi
leirin perimmässä laidassa. Ratsastajankin mieli alkoi rauhoittua.
Kuutamossa oli valoisaa kuin päivällä, ja hevonen astui rauhallisesti.
Pakolainen harkitsi tarkkaan tapahtumaa ja hänen silmiinsä tuli
salaperäisyyden verhosta rakkauden ja vihan sytyttämällä kirkkaudella
hänen aave-seuralaisensa. Se oli lauenburgilainen. Olihan hän nähnyt,
miten tuo rikoksen leimaama mies oli puristanut nyrkkiään kuninkaan
oikeudenmukaisuudelle! Eikö lauenburgilaisen ääni muistuttanut
hänen omaa ääntään? Ja olihan Leubelfingissä ollut tarpeeksi naista
huomaamaan tuona kammottavana hetkenä ruhtinaan nyrkin pienuuden. Asia
oli selvä, lauenburgilainen suunnitteli kostoa ja vainosi kuninkaan
kallista henkeä. Ja tänä kaameana hetkenä, jolloin kuningasta uhattiin
ja hänen luokseen koetettiin hiipiä, oli Leubelfing paennut hänen
luotaan. Pohjaton huoli rakkaimmasta, mitä hänellä koskaan oli
ollut, kouristi hovipojan sydäntä, ja ajatellessaan, ettei hän enää
sitä omistanut, puhkesi hän suruissaan tuskaisaan nyyhkytykseen,
hillittömästi tulvehtiviin kyyneliin. Ruotsalaiselta vahdilta,
harmaaviiksiseltä musketöriltä vääntyi suu hauskaan virnistelyyn, kun
hän näki solakan ratsastajan itkevän. Hän kysyi hyväntahtoisesti:
»Tekeekö nuoren herran mieli kotiin?»

Leubelfing tukahutti itkuaan ja ratsasti hitaasti eteenpäin. Kun
Luoja oli antanut hänelle rohkeuden, jonka taistelutanner oli tehnyt
kaksinkertaiseksi, päätti hän pysyä edelleenkin leirissä. »Kuningas
tulee lopettamaan majailun», ajatteli hän itsekseen, »minä pääsen
johonkin rykmenttiin, ja marssit ja väsymys auttavat minua pysymään
tuntemattomana. Sitten tulee taistelu!»

Hän huomasi nyt erään everstin, joka valppaasti tarkastaen ratsasti
pitkin leiriteitä. Kuuvalo oli niin kirkas, että olisi helposti
saattanut lukea kirjeen. Hovipoika tunsi hänet ensi silmäyksellä
isänsä ystäväksi, samaksi, joka oli ollut kapteeni Leubelfingin
sekundanttina kaksintaistelussa, jossa tämä oli saanut surmansa.
Hovipoika ohjasi raudikkonsa ruotsalaisen everstin vasemmalle puolelle.
Eversti, joka oli viime aikoina enimmäkseen ollut etuvartiostossa,
katseli tutkivasti nuorta ratsastajaa. »Joko minä erehdyn», alkoi
hän, »taikka olen, joskin jonkun välimatkan päästä, nähnyt teidän
armonne ratsastavan hovipoikana kuninkaan rinnalla? Tosiaan, nythän
minä tunnen teidät, vaikka olettekin jonkun verran kuutamon-kalpea
ja surumielisen näköinen.» Ikäänkuin jokin muisto olisi äkkiä hänet
vallannut, jatkoi hän: »Oletteko nürnbergiläinen ja sukua kapteeni
Leubelfing-vainajalle? Olette pelottavassa määrin hänen näköisensä, tai
oikeastaan hänen lapsensa, Gustel-huimapään näköinen, joka kuudentoista
vanhaksi ratsasti meidän mukanamme. Mutta kuutamo se pettää ja loihtii.
Nouskaamme. Tässä on telttani.» Hän jätti hevoset, sekä omansa että
hovipojan, odottavan litteänenäisen ja leveänaamaisen palvelijan
huostaan, joka otti vastaan isäntänsä hyväntahtoisesti ja typerästi
hymyillen.

»Olkaa kuin kotonanne», kehoitti vanhus hovipoikaa, ja tarjosi hänelle
telttatuolin istuutuen itse kovalle vuoteelleen. Valoneuvoina oli kaksi
levotonta tulisoihtua.

Everstin leveä, rehellinen käsi alkoi muitta mutkitta silittää
hovipojan päätä. Hiusrajassa otsalla tuli vanha mutta syvä arpi
näkyviin. »Gustel, veitikka», pääsi vanhukselta, »luuletko, että olen
unhottanut, miten unkarilainen varsa heitti takajalkansa ilmaan ja
viskasi sinut jukopäänsä yli, niin että sinä lensit kauas ilmassa ja
me kaikki kolme jo luulimme sinun heittäneen henkesi, äitisi parkui,
isäsi tuli kalpeaksi kuin aave ja minä itse säikähdin pahasti? Oiva
sotilas oli Leubelfing-vainaja, kunnon kapteenini ja rakkain ystäväni!
Vähän huimapäinen vain, kuten sinäkin, Gustel, taidat olla. Hitto
vieköön, kuinka kauan olet jo hyöriskellyt kuninkaan ympärillä? Olet
muuten kerrassaan kuin poika. Ja vaaleat kiharat on ajettu niskasta,
junkkari», ja vanhus nykäisi häntä tukasta. »Älä vain kuvittele olevasi
ainoa naisolento leirissä. Katsoppas vain Jakob Eriksonia tässä.» Poika
astui juuri sisään tuoden pulloja ja laseja. »Samallainen mies kuin
sinäkin! Ole rauhassa, Gustel! Hän ei ole jaksanut oppia ainoatakaan
saksan sanaa. Siihen hän on liian typerä. Mutta mitä kunnollisin ja
jumalisin nainen! Ja ruma! Muuten luonnollisin asia maailmassa, Gustel:
seitsemän paitaressua, elättäjä määrätty sotaan, vaimo lähtenyt hänen
sijastaan. Mitä parhain mies! En voisi enää mitenkään tulla toimeen
ilman häntä.»

Hovipoika tarkasti tuota kelpo olentoa tuntien ehdotonta
vastenmielisyyttä, ja eversti jatkoi tarinaansa. »Oli miten oli, mutta
ei ole ollut helppoa päästä kuninkaan katon alle, sillä hän inhoaa
naisia miesten puvussa. Olet esittänyt satua, jota Upsalan penkeillä
kutsutaan monodraamaksi, kun jokin ypö yksin riemuitsee, pelkää, on
epätoivoissaan, tuntee hellyyttä, on traagillinen ja haaveilee! Ja
olet vielä Herra ties miten paljon kuvitellut, vaikkei ainoakaan
kuolevainen tiedä siitä mitään tai välitä hituistakaan. Sinä näytät
tyytymättömältä? Hengenvaarallista ei se suorastaan ole, lapsukaiseni!
Jos asia olisi paljastunut: 'korjaa luusi, heittiö!' olisi hän sinulle
tiuskaissut ja jo heti perästä ajatellut jotain muuta. Mutta olisipa
kuningatar nähnyt naamiosi läpi! Huh! Sen minä sanon: lapsia ei pidä
suudella! Sellainen suudelma uinuu ja syttyy jälleen liekkiin, kun
huulet kasvavat ja paisuvat. Ja se on ja pysyy totena, että kuningas
on ottanut sinut kerran minun sylistäni, kummilapseni, hyväillyt ja
suudellut että vain läiskähti! Sillä sinä olit uljas ja sievä lapsi.»
Hovipoika ei tiennyt mitään suudelmasta, mutta hän tunsi sen ja sävähti
punaiseksi.

»Entäs nyt, huimapää, mihin nyt ryhdytään?» Hän mietti vähän aikaa.
»Hyvä, minä luovutan sinulle toisen telttani! Sinusta tulee minun
ratsutyttöni, annat kunniasanasi ettet pötki tiehesi ja ratsastat minun
kanssani kunnes sota päättyy. Sitten minä vien sinut kotiini Ruotsiin
lähelle Gefleä. Minä olen yksin. Minun kaksi nuorempaa poikaani, Axel
ja Erik» — hänen silmästään pusertui kyynel. »Kuninkaan ja isänmaan
puolesta!» sanoi hän. »Jäljelle jäänyt vanhin elää Falunissa sanan
palvelijana ja hänellä on suuri palkka. Voit valita meidän molempien
välillä.» Leubelfing lupasi risti-isälleen mitä jo oli itselleen
luvannut ja kertoi sitten hänelle juurtajaksain seikkailunsa sillä
totuuden kaipuulla, joka pyrkii ilmoille pitkän naamio-elämän perästä
yhtä valtavasti kuin nälkä ja jano pitkän paaston jälkeen.

Vanhus pohti kuulemaansa juttua ja nautti sitten erikoisesti
Leubelfing-serkusta, jonka piirteet hän antoi hovipojan kuvata.
»Liinatukka», punnitsi hän, »ei voi sille mitään, että hän on ämmä. Se
on hänen suonissaan. Minunkin poikani, Falunin pappi, on jänis. Hän on
perinyt äidiltään.»

Kesän lopusta aina elonkorjuun päähän ja aina siihen saakka, kun
eräänä pakkasaamuna ensimäiset ohuet hahtuvat kierivät maantiellä,
ratsasti hovipoika Leubelfing kiltisti risti-isänsä, eversti Åke
Totten vieressä sinne tänne aina sen mukaan, minne sodan epävakaiset
vaiheet milloinkin veivät. Pääkortteeria ja kuningasta hän ei tavannut,
kun eversti useimmiten johti etu- tai jälkijoukkoja. Mutta Kustaa
Aadolf eli nytkin hänen sielunsa silmissä, joskin kirkastuneessa
ja koskemattomassa muodossa, nyt kun hän ei enää ravistanut häntä
kiharoista ja kun hovipoika ei enää kuullut kuninkaan öisin vieressään,
vain ohuen seinän eroittamana, kääntelevän ja rykivän. Sattumalta sai
Leubelfing sitten taas nähdä kuninkaan kasvot. Se tapahtui Naumburgin
torilla. Hovipoika oli viivähtänyt jonkin ostoksen vuoksi ja aikoi
juuri lähteä ratsastamaan tavoittaakseen everstinsä, joka tällä kertaa
komensi etujoukkoja ja oli jo lähtenyt kaupungista. Yhä sankemmaksi
käyvän ihmisjoukon likistäessä häntä ja hänen hevostaan taloja
vastaan, Leubelfing näki ahtaalla torilla näyn, jonka ihmissilmät
ovat vain kerran nähneet, kun rauhanruhtinas useita satoja vuosia
sitten aasintamman seljässä saapui Jerusalemiin. Tosin istui Kustaa
muhkean sotaoriin selässä haarniskoitujen, uljailla ratsuilla ajavien
miesten ympäröimänä; mutta Pohjan kuningasta saartoi satoihin nouseva
ihmisjoukko kiihkeiden tunteiden vallassa: vaimoja, jotka molemmin
käsin nostivat lapsiaan riemuitsevien päitten yli, miehiä, jotka
ojensivat käsiään saadakseen painaa Kustaan oikeata kättä, nuoria
tyttöjä, jotka suutelivat hänen jalustimiaan, köyhää väkeä, joka
heittäytyi polvilleen hänen eteensä pelkäämättä että kuninkaan hevonen
kavioillaan survoisi — hevonen astui muuten lauhkeasti ja rauhallisesti
— rohkeata, rakkauden ja innostuksen huumaamaa kansaa, jonka hengen
omaisuuden kuningas oli pelastanut. Ilmeisesti liikutettuna kumartuen
ratsultaan seudun pappisvanhuksen puoleen, joka vasten kuninkaan
tahtoa suuteli tämän kättä aivan Leubelfingin silmien edessä, sanoi
Kustaa ääneen: »kansa kunnioittaa minua kuin Jumalaa. Se on liikaa ja
muistuttaa minua kuolemastani. Vanhus, minä ratsastan pakanallisen
jumalattaren Victorian ja kristityn kuolemanenkelin seurassa.»

Kyyneleet nousivat hovipojan silmiin. Mutta nähdessään ikkunassa
vastapäätä kuningattaren, jolle kuningas viittasi hellät jäähyväiset,
hovipoika tunsi polttavaa mustasukkaisuutta rinnassaan.

Kun ruotsalaiset joukot tuskin viikkoa myöhemmin kokoontuivat Lützenin
lakealle kentälle, marssi Åke Tott kuninkaan vaunujen lähellä.
Leubelfing huomasi pilvenhattarain alla petolinnun liitävän ja mitä
itsepintaisimmin pysyttelevän kuninkaallisen ryhmän yllä välittämättä
pyssynlaukauksista, joilla sitä koetettiin karkoittaa. Hän ajatteli
lauenburgilaista. Uhkasiko hänen kostonsa kuningasta? Hovipoika kävi
hyvin levottomaksi. Hämärän tullessa hänen rauhattomuutensa yhä kasvoi
ja kun jo oli aivan pimeä, kannusti hän hevostaan, välittämättä
antamastaan kunniasanasta, ja hävisi everstin näkyvistä, joka huusi
hänelle »petturi».

Täyttä laukkaa ratsastettuaan saavutti hän kuninkaan vaunut ja yhtyi
seurueeseen, joka odotetun suuren taistelun edellisenä päivänä ei
näkynyt häntä huomaavan tai hänestä välittävän. Kuningas aikoi
viettää yönsä vaunuissa, mutta kylmyys pakoitti hänet jättämään
ne ja hakemaan suojaa vaatimattomasta talonpoikaistalosta. Päivän
valjetessa tungeskelivat käskyläiset matalassa tuvassa, missä
kuningas jo istui karttojensa ääressä. Ruotsalaiset joukot olivat
järjestetyt, saksalaiset rykmentit vielä järjestämättä. Kuninkaan
ystävällinen kamaripalvelija oli tuntenut Leubelfingin, vaan ei
vaatinut häntä tilille, ja niin oli tämä taas päässyt Ruotsin vaakunan
koristamalle jakkaralleen, jolla hän ennen oli istunut kuninkaan
vieressä, ja nurkkaan vetäytyneenä hän pysyi tuntemattomana vaihtuvain
sotilashahmojen takana.

Kuningas oli antanut viimeisetkin käskynsä ja tullut mitä
ihmeellisimmän mielialan valtaan. Hän nousi hitaasti ja kääntyi
läsnäolevien puoleen, jotka olivat pelkkiä saksalaisia ja joista
useampi kuin yksi oli Nürnbergin luona leirissä saanut häneltä ankaran
nuhdesaarnan. Tunsiko hän sen valtakunnan totuutta ja laupeutta, jota
hän luuli olevansa lähellä? Hän viittoi kädellään ja puhui hiljaa,
miltei uneksien, pikemmin eloisine silmineen kuin huulillaan, jotka
tuskin liikkuivat. »Herrat ja ystävät, tänään lienee minun hetkeni
tullut. Siksi tahtoisin jättää teille testamenttini. En suinkaan
huolehtiakseni sodasta — pitäkööt elossa olevat siitä huolen. Vaan —
paitsi autuudestani — minun muistostani teissä! Olen tullut meren yli
pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia, mutta väkevämpi kaikkea muuta oli
vilpittömästi sanoen huoli sanan puhtaudesta. Breitenfeldin voiton
jälkeen olisin voinut tarjota keisarille siedettävät rauhanehdot ja
turvattuani evankeliumin palata saaliineni petoeläimen tavoin Ruotsini
rotkoihin. Mutta mielessäni olivat Saksan asiat. Hiukan tosin teki
mieleni teidän kruunuanne, herrat! Mutta sanon vilpittömästi: suurempi
kuin kunnianhimoni oli huoli valtakunnasta! Habsburgilaiselle ei se
saa enää mitenkään kuulua, sillä tämä on evankelinen valtakunta. Nyt
te ajattelette ja sanotte: vieras kuningas ei saa meitä hallita!
Ja te olette oikeassa. Sillä on kirjoitettu: muukalainen älköön
perikö valtakuntaa. Lopuksi ajattelin lapseni kättä ja erästä
kolmetoistavuotiasta...» Hänen hiljainen puheensa hukkui majapaikan ohi
kulkevan türingiläisen ratsuväen rykmentin myrskyisään lauluun, josta
erikoisesti eroittuivat sanat:

    »Mutt’ pimeyden vallat me
    Voitamme Herran kautta...»

Kuningas kuunteli ja jättäen puheensa kesken sanoi: »Ei muuta, kaikki
on kunnossa», ja päästi herrat menemään. Hän laskeutui polvilleen
rukoilemaan.

Hovipoika näki lauenburgilaisen astuvan sisään ja hänen sydämensä
alkoi rajusti sykkiä. Tavalliseen ratsupukuun puettuna hän lähestyi
kuningasta matelevasti ja herpoutuneena ja ojensi kätensä kuningasta
kohti tämän hitaasti noustessa. Hän heittäytyi maahan Kustaan
eteen, syleili hänen polviaan, nyyhkytti ja rukoili häneltä armoa
tuhlaajapojan liikuttavin sanoin: »Isä, minä olen rikkonut taivasta
vastaan ja sinun edessäsi», ja taas uudelleen: »Olen rikkonut taivasta
vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa»,
ja hän taivutti katuvana päätään. Kuningas nosti hänet maasta ja sulki
hänet syliinsä.

Hovipojan kauhistuneissa silmissä häipyivät molemmat toisiaan
syleilevät sumuun. »Oliko tämä, saattoiko tämä olla totta? Oliko
kuninkaan pyhyys tehnyt heittiössä ihmeen? Vai oliko tämä pirullista
teeskentelyä? Käyttikö tuo riettaista riettain väärin puhtaimman sielun
lausumia sanoja?» Näin arvaili ja epäili hovipoika miltei suunniltaan
ja ohimot takoen. Hetket kuluivat. Ilmoitettiin, että hevoset olivat
valmiina, ja kuningas huusi nahkapaitaansa. Kamaripalvelija ilmestyi
vasemmassa kädessä nahkapaita ja oikeassa kiiltävä haarniska, jonka
kaulanaukosta hän piti kiinni. Hovipoika tempasi häneltä luodinkestävän
panssarin ja aikoi auttaa kuningasta pukeutumaan siihen. Mutta
hämmästymättä ollenkaan hovipoikansa läsnäolosta kieltäytyi Kustaa sitä
ottamasta. Hän katsoi Leubelfingiin sanomattoman ystävällisesti ja
silitti tämän kiharaista tukkaa, kuten hänen tapansa oli. »Gust», sanoi
hän, »en voi ottaa sitä. Se painaa. Anna nahkapaita.»

Kohta senjälkeen lähti kuningas täyttä laukkaa ratsastamaan,
lauenburgilainen ja Leubelfing kintereillään.




V.


Ruotsalaisten taistelulinjan takana olevan Meuchenin kylän pappilassa
istui puoliyön aikaan leskimies, maisteri Todenus raamattunsa ääressä,
lukien taloudenhoitajattarelleen, Ida-rouvalle, joka oli hento ihminen
ja leski hänkin, Davidin katumussalmeja. Maisteri — muuten asekelpoinen
mies, jolla oli karkeat, harmaat viikset ja jolta pari nuoruusvuotta
oli kulunut sotapalveluksessa — rukoili Ida-rouvan kanssa palavasti
protestanttisen sankarin puolesta, joka vähän matkan päässä olevalla
taistelutantereella oli joko voittanut tai voitettu — kumpaako, hän ei
tiennyt. Samalla ryskytettiin kiivaasti porttia, ja aaveihin uskova
Ida-rouva aavisti saavansa kuulla kuolonsanomia.

Niin olikin. Kun pappi oli avannut portin, horjui häntä vastaan nuori
mies kuolonkalpeana, kuumeisesti tuijottavin silmin, paljain päin,
otsassa ammottava haava. Hänen takanaan nosti toinen hevosen selästä
kuollutta, raskasta miestä. Oudoksi tekevistä haavoista huolimatta
tunsi pappi vainajan Ruotsin kuninkaaksi, jonka tulon Leipzigiin
hän oli nähnyt ja jonka kuva, onnistunut puuveistos, riippui hänen
huoneessaan. Syvästi liikutettuna peitti hän käsin kasvonsa ja alkoi
nyyhkyttää.

Kuumeisesti toimeliaana ja nopeasti puhuen pyysi haavoittunut
nuorukainen, että hänen kuninkaansa laskettaisi paareille vieressä
olevaan kirkkoon. Ensiksi pyysi hän kuitenkin lämmintä vettä ja
pesusienen pestäkseen kuninkaan verisen ja haavojen peittämän pään.
Toverinsa avulla laski hän vainajan, joka oli hänelle liian raskas
nostaa, vaivaiselle vuoteelle, vaipui itse sille istumaan ja katseli
hellästi vahankalpeita kasvoja. Kun hän aikoi kostuttaa niitä sienellä,
meni hän tajuttomaksi ja liukui pitkälleen vainajan ruumiille. Hänen
toverinsa nosti hänet ylös ja huomasi tarkemmin katsottuaan paitsi
otsassa myös toisen haavan rinnassa. Uudesta repeämästä, joka oli
takissa toisen, sydämen kohdalla olevan paikatun repeämän vieressä,
tihkui verta. Avatessaan varovasti toverinsa pukua, ruotsalainen
kornetti ei uskonut silmiään. »Voi sun peijakas!» änkytti hän, ja
Ida-rouva, joka piteli pesuvatia, punehtui tulipunaiseksi.

Samalla temmattiin ovi auki, ja eversti Åke Tott tuli sisään. Hänen oli
täytynyt muona-asioissa lähteä takaisin, mutta toimitettuaan asiat hän
oli rientänyt heti takaisin taistelukentälle ja, tyhjentäessään lasin
paloviinaa kylätiellä, kapakan edessä, kuullut tarinoitavan satulassaan
horjuvasta ratsastajasta, joka oli pitänyt ruumista edessään hevosen
selässä.

»Onko se totta, onko se mahdollista?» huusi hän, syöksyi kuninkaansa
luo ja tarttui hänen käteensä, johon hänen kyyneleensä alkoivat
valua. Kääntyessään hetken kuluttua hän huomasi nuorukaisen, joka oli
pitkällään tajuttomana lepotuolissa. »Helvetissä», huusi hän vihaisena,
»pitipäs tuon Gustelin sittenkin takertua kuninkaaseensa!»

»Näin tämän nuoren herran, tämän toverini», huomautti kornetti
varovasti, »täyttä laukkaa ratsastavan yli taistelukentän kuollut
kuningas edessään hevosen selässä. Hän on uhrannut henkensä kuninkaan
tähden!»

»Minun tähtenipäs», keskeytti hänet pitkä mies, jolla oli vanhan
naisen kasvot. Se oli kauppaherra Laubfinger. Periäkseen melkoisen,
sodan kautta vaaraan joutuneen velan oli hän rohjennut lähteä
turvallisesta Leipzigistä ja epäröiden lähestynyt taistelutannerta.
Jouduttuaan muonarattaita täyteen ahdetulle kylätielle koetti hän
saavuttaa everstin saadakseen häneltä turvallisuuskirjan. Sydän
pelkkää kiitollisuutta ja vapautuksen tunnetta täynnä hän kertoi
läsnäoleville juurta jaksain perheensä historian. »Gustel, Gustel»,
itki hän, »vieläkö tunnet serkkusi? Miten voin maksaa sinulle, mitä
olet puolestani tehnyt?»

»Sillä, herrani, että pidätte kuononne kiinni!» ärjäsi eversti hänelle.

Pappi astui väliin ja puhui rauhallisesti ja vakavasti: »Arvoisat
läsnäolijat, te tunnette tämän maailman. Se on häväistyshalua täynnä.»
Ida-rouva huokasi. »Ja varsinkin silloin, kun jalo ja suuri mies ajaa
jaloa, suurta asiaa. Jos pieninkään epäluulo himmentäisi tätä muistoa»,
hän osoitti äänetöntä kuningasta, »minkä taruhenkilön tekisikään
herjausjanoinen paavilaisuus sääskiraukasta», hän osoitti tajutonta
hovipoikaa, »joka on polttanut siipensä maineen auringossa! Yhtä varma
kuin olemassaolostani olen siitä, ettei kuningas-vainaja tiennyt tästä
tytöstä mitään.»

»Samoin minä, herra pastori», vakuutti eversti, »minäkin olen siitä
yhtä varma kuin autuudestani, uskon kautta ilman lain töitä».

»Varmasti», vahvisti Laubfinger. »Muuten olisi kuningas lähettänyt
hänet pois ja etsityttänyt minua.»

»Voi sun peijakas», päivitteli kornetti ja Ida-rouva huokasi.

»Minä olen sanan palvelija, te, herra eversti, olette harmaapäinen,
te, kornetti aatelismies, se koskee teidän etuanne ja hyötyänne, herra
Laubfinger, Ida-rouvasta minä takaan: me emme siitä hiisku.»

Hovipoika avasi kuolevat silmänsä. Hänen katseensa harhaili pelokkaasti
ympäri huonetta ja pysähtyi Åke Tottiin: »Kummityttösi ei totellut
sinua, ei voinut... olen suuri syntinen.»

»Hourailette», keskeytti hänet pappi ankarana. »Olette hovipoika
August Leubelfing, nürnbergiläisen patriisin, kauppaherra Arbogast
Leubelfingin avioliitossa sinä ja sinä päivänä syntynyt poika,
kuolemaan vaipunut marraskuun seitsemäntenä päivänä tuhat kuusisataa
kolmekymmentä kaksi Lützenin taistelussa päivää ennen saamistaan
haavoista, _pugnans cum rege Gustavo Adolpho_.» [»Taistellen kuningas
Kustaa Adolfin kanssa.»]

»_Fortiter pugnans_» [»taistellen urhoollisesti»], korjasi kornetti
innoissaan.

»Näin kirjoitan minä hautakiveenne. Sopikaa nyt Jumalanne kanssa.
Hetkenne on tullut.» Maisteri ei saattanut kokonaan karkoittaa tylyyttä
äänestään. Vaikka hovipoika oli jo eroamaisillaan maailmasta, ei hän
voinut muuta kuin paheksua tämän lapsen seikkailuhalua, joka oli
saattanut hänen sankarinsa maineen vaaraan.

»En voi vielä kuolla, minulla on vielä paljon sanomista!» korisi
hovipoika. »Kuningas... sumussa... lauenburgilaisen kuula...» kuolema
sulki hänen huulensa, mutta se ei voinut estää hänen sammuvaa
katsettaan vielä kerran etsimästä kuninkaan kasvoja.

Jokainen läsnäolevista teki oman johtopäätöksensä ja täydensi
lauseen omalla tavallaan. Mielenmalttinsa säilyttävä pappi, jonka
isänmaanrakkautta loukkasi ajatus, että saksalainen ruhtinas
olisi salaa murhannut Saksan ja — mikä merkitsi hänelle samaa —
protestanttisuuden asian pelastajan, kehoitti hartaasti heitä kaikkia
hovipojan mukana laskemaan hautaan tämän katkelman puheesta, jonka
kuolema oli särkenyt.

Kun August Leubelfingin kohtalo oli ratkaistu ja hän makasi elotonna
kuninkaansa vieressä, nyyhkytti Laubfinger: »Koska serkkuni nyt on
mennyt ikuisuuteen ja tulee kysymys perinnöstä, otan minä toki oman
nimeni takaisin?» ja hän loi ympärillä oleviin kysyvän silmäyksen.
Maisteri Todenus katseli uljaan nürnbergittären viattomia kasvoja,
joiden ilme oli onnellinen. Ankara mies ei voinut vastustaa liikutuksen
tunnetta. Hän ratkaisi asian: »Ette ota! Te saatte pysyä Laubfingerinä.
Teidän nimellenne tulee kunnia päästä jalon tytön hautapatsaaseen,
tytön, joka vielä kuolemassaankin rakasti ylevää sankaria. Te olette
pelastanut kalleimman omaisuutenne, rakkaan elämänne. Tyytykää siihen.»

Kirkko lukittiin ja teljettiin kiinni ihmistulvan takia. Huhu, että
kuninkaan ruumis oli siinä, oli levinnyt nopeasti. Ruumiit pestiin
ja pantiin paareille kirkon holviin. Päivä oli jo valjennut. Kun
kirkon ovet avattiin kansanjoukolle, joka kärsimättömänä mutta
kunnioittavannäköisenä tunkeili sisään, lepäsivät ruumiit kahdella
paarilla alttarin edessä, kuningas ylempänä, hovipoika alempana ja
päinvastaiseen suuntaan, niin että hänen päänsä oli kuninkaan jalkojen
kohdalla. Aamuauringon säde — edellisen päivän sumua oli seurannut
sininen, pilvetön taivas — hiipi matalasta kirkonikkunasta sisään
ja kirkasti sankarin kasvot, säästyipä vieno heijastus hovipojankin
kiharaiselle päälle.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUNKIN HÄÄT ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.