SUNNUNTAI

Romaani

Kirj.

Ester Ståhlberg

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1922.

Äidilleni.

1.

Ilta hämärtää. Koivut ikkunani ulkopuolella ovat paksussa huurteessa, ja tuulen henki huojuttaa hiljaa niiden valkoisia oksia. On syvä rauha ja hiljaisuus. Viereisestä huoneesta kuuluu yksinäisen keinutuolin natinaa, muuten ei napsahdustakaan koko talossa.

Siellä istuu isä, hitaasti kiikuttaen keinutuolia, pää kätensä varassa. On sunnuntai-ilta. Koko päivä on ollut samaa äänetöntä sunnuntaita, samaa pyhien pyhää. Olemme yhdessä katselleet valokuviasi, yhdessä entisiä kirjeitäsi. Talo on ollut sinua täynnä, ja jokainen soppi ja jokainen esine on kertonut sinusta.

Olen joskus tarkannut isää, kun hän siinä kumarassa istuu sinun kirjeesi hyppysissään. Olen tarkannut hänen raukeata ilmettänsä, hänen laihtuneita kasvojansa. Hän ei saa öisin unta. Hänen kätensä ovat entistä kalpeammat, hänen huulensa väräjävät, kun hän kuvaasi katselee. Ja kun luen kirjeistäsi jonkun kuvauksen entisestä kesäelämästämme tai mistä tahansa, mihin mielesi on ollut kiintynyt, sulkee hän silmänsä ja hänen rinnastaan nousee raskas huokaus ikäänkuin jostakin syvältä, hänen olemuksensa pohjimmaisesta pohjukasta.

Nyt on ilta. Kuuntelen tuota keinutuolin natinaa ja tiedän varsin hyvin missä hänen mielensä vaeltaa. Hän soudattaa siinä esille kuvan toisensa jälkeen murheellisen sydämensä lohdutukseksi. Hän muistaa niitä äskeisiä päiviämme, jolloin sinä muutamalla harppauksella juosten portaat saavuit koulusta ja kerroit illan suussa hänelle juttujasi. Silloin oli vielä viihtymisemme häiriintymätön yhteisen kotilieden ympärillä. Ja karhuntaljalla isän jalkojen juuressa nukahti joka ilta pieni liinatukkainen tyttölapsi.

Kaikki on siitä muuttunut. Nyt on maailma äänetön ja elämämme kulku on pysähtynyt. Arki touhuineen on poissa, ja meillä on sunnuntai. Yhtämittainen, salaperäinen sunnuntai. Tuulen suhina on toisenlainen kuin ennen, junan vihellys kuuluu kuin toisesta, meille vieraasta maailmasta. Huomaan usein isän silmistä, että hän katselee jotakin, jota eivät muut näe, ja kuuntelee jotakin, jota eivät muut kuule. Meille on avattu salattu tie, jota kulkiessamme entisten näköalojen takaa avautuvat uudet, jonka varsilla oudot kukkaset loistavat ja vieraat linnut meille visertävät. Kuitenkin se on oman elämämme polku. Astumme tätä polkua poispäin nykyisyydestämme, mutta on kuin emme olisi siitä ennen mitään aavistaneet.

Pelkään pahoin, ettei isän silmä koskaan enää käänny siitä maailmasta pois edes sen verran, että hän jaksaisi nykypäivän kutsua seurata. Pelkään, että hän on menneen ajan lumoissa niin kokonaan, ettei hän tule mitään tulevaisuutta enää tavoitelleeksi. Uskon oi jospa voisin olla sitä uskomatta! — mutta uskon joskus, ettei hänen katseensa enää koskaan palaja siltä veräjältä, jonka taakse sinä hävisit.

Menen hiljaa hänen huoneeseensa. Hän ei nosta päätään. Lasken käteni hellävaroin hänen olkapäällensä. Hän ei näy huomaavan tuloani. Otsa on uurtunut, suupielissä on syvät vaot. Annan katseeni liukua ulos ikkunasta huurteisten oksien lomitse yli hämärtävien lumikenttien. Miten kutsun hänet takaisin elämään?

Kaareutuuhan täällä vielä taivas ja paistaahan joskus taas aurinko. Onhan tässä vielä koti tallella, on pieni tyttönen vuoteessansa, ovat tuossa ruohokentät lumen alla, ja ensi keväänä ne taas viheriöinä helottavat. Olethan täällä sinäkin, Yrjö. Olet — vaikka oletkin poissa, olet kuitenkin luonamme pysyväisemmin, muuttumattomammin kuin koskaan ennen.

— Onhan hän kuitenkin luonamme — sanon ääneen.

Valkotukkainen mies katsahtaa minuun ja nyökkää päätään. Sitä katsetta en unohda. Siinä ei ollut sillä hetkellä kaipauksen katkeruutta. Siinä on varmuutta jostakin. Mistä?

— Muistellaan yhdessä! — sanon taasen ääneen. — Kaivataan yhdessä! Sillä lailla on helpompi kantaa kuormaa, ja yhteinen kaipuu muuttuu elämän voimaksi. Se, mikä meillä on yhteistä, ei ole kenenkään muun omaa kuin meidän kahden, ja meillä on suuret aarteet. Yrjö on avannut meille portin omaan elämäämme ja elämään yleensä. Hän tulee itse meitä vastaan kaikkialla. Nyt vasta näemme silmillämme, tajuamme toisin kuin ennen oman kohtalomme ja muittenkin kohtaloita. Ja kaiken takana ovat loppumattomat avaruudet.

Hän sulkee käteni omaansa ja minä istuudun tuolille hänen viereensä.

Tuossa ovat mahonkituolit molemmin puolin pöytää ja sohva pöydän takana. Yrjö! Niissä istuimme ennen iltaisin. Tule! Istuudu tuohon isän tyhjään nojatuoliin kuten muinoin! Jutelkaamme keskenämme kuin ennen, ja antakaamme tuon väsyneen miehen lämmetä ääntemme kuulemisesta. Suokaamme hänelle nykyhetken unohduksen lepo ja menneitten päivien lohdutus. Yrjö, auttakaamme häntä, rohkaiskaamme häntä, niin että hän entisyyden muistoista saa voimaa elämään uutta elämää. Aika ei todellisuudessa pysähdy, ihmisen on riennettävä eteenpäin, sillä yksin kohtalo asettaa hänelle hänen matkansa päämäärän. Mutta hän jaksaa paremmin kestää kovat kaudet, kun hän saa rauhassa muistella ja niistä muisteloistaan koota itsellensä uutta tarmoa. Niinpä tehkäämme hänelle tämä ilta leppoisaksi ja rauhan täyttä suloa uhkuvaksi. Kulukoon lohdullisesti tämä pyhäinen sunnuntai loppuansa kohti, lampun hauskasti valaistessa hänen kirjoituspöytäänsä ja hämärän kurkistaessa sisään punaviiruisten uutimien lomitse.

* * * * *

Kerro, poikaseni, tulimmeko sinulle koskaan sanoneeksi, miten paljon me sinua rakastimme? Emme suinkaan. Sillä emmehän tulleet vakuuttaneeksi sinulle päivänselvää asiaa. Emmekä kiittäneeksi sinua siitä, että olit olemassa. Emme siitäkään, että olit meille olemassa, sillä niin oli kohtalomme säätänyt.

Jospa voisin puhua sinulle sanattomasti! Sanat eivät kuitenkaan ilmaise sitä mitä tunnen. Niillä on ahtaat rajansa, mutta en tule ilman niitä toimeen. Kun vaivun sinun kanssasi muistelemaan entistä elämäämme, olen riippuvainen rajoista, muodoista ja väreistä Ja kuitenkin on kaiken takana jotakin rannatonta, jotakin sanoin sanomatonta.

2.

Ajattelen sitä hetkeä, jolloin kohtalomme langat yhtyivät. Et voi sitä muistaa, mutta olen usein kertonut siitä sinulle. Se oli se hetki, jolloin näimme toisemme ensi kerran. Synnyit silloin toistamiseen, sillä synnyit silloin meille.

Siinä huoneessa ei kuulunut kiirehtiviä askelia, ei valituksia, ei huudahduksia. Et tervehtinyt minua kirkunalla enkä minä lähestynyt sinua tyydyttääkseni alkuperäisintä vaistoasi. Siinä huoneessa vallitsi äänettömyys. Ja me kohtasimme toisemme ainoastaan viipyvässä ihmettelevässä katseessa, ikäänkuin olisimme jonkin kadonneen jälleen nähneet.

Eikä ollut silloin muuta olemassa kuin tämä lapsi, joka oli äitinsä löytänyt, ja tämä äiti, joka oli löytänyt lapsensa.

Varmaan sinäkin vaistomaisesti tunsit, että se päivä oli ratkaiseva. Sillä sinä olit siitä asti toisessa suhteessa minuun kuin olit kehenkään muuhun tutussa ympäristössäsi. Enkä koskaan unohda sitä onnen hymyä, joka aina levisi kasvoillesi myöhemmin joskus puhuessamme tästä yhtymisestämme ja lapsuutesi varhaisimmista muistoista.

Sinä päivänä istuit valkoisen jakkarapöydän ääressä, edessäsi kulunut kuvakirja. Huoneen muusta sisustuksesta minulla ei ole aavistustakaan. Sen vain tiedän, että siinä oli pieniä lastenvuoteita ja niissä nukkuvia pikkulapsia, ja meidät saattoi sinne laitoksen johtajatar, diakonissanpuku yllään. Hän oli korkeasukuinen nainen, hienopiirteinen ja komearyhtinen, tottunut käskemään, mutta sinä olit hänen silmäteränsä, ja hän valvoi tarkasti tulevaisuutesi kaikinpuolista turvaamista. Meihin hän oli jostakin syystä saanut ehdottoman luottamuksen. Ja sen takia hän seisoi syrjässä odottaen kohtalomme kehitystä.

Isä jäi äänetönnä sinua katselemaan. Minä lähestyin sinua ja kyykistyin viereesi lattialle. Sinä vain suurilla silmilläsi minua katsoit ja katsoit. Sydämeni oli kuin vellova vesi, toivon ja pelon vaiheilla läikkyvä. Uskaltaisinko koskettaa noita pehmeitä kämmeniä sinun siitä säikkymättä? Otin kätesi omaani ja sinä annoit sen silmiä räpäyttämättä tapahtua. Tunsin silkkisen hipiäsi kosketuksen ja suljin molemmat kätesi omiini. Silloin irroitit ne otteestani ja kiersit hennot käsivartesi kaulaani.

Silmistäni valahtivat kyyneleet ja minä nostin sinut käsivarsilleni.
Suljin sinut syliini ja painoin otsani karkean mekkosi poimuihin.

Ja minusta tuntui kuin olisi jossain ajan kello lyönyt, erottaen ajanjakson edellisestä. Se löi sinulle ja minulle. Ja sinä olit kuitenkin vasta pieni lapsi, joka sopertelit ensimäisiä sanojasi.

Minä nousin ja käännyin isään päin. Näin, että asia hänenkin puoleltaan oli ratkaistu. Huoneen kynnyksellä seisoi johtajatar-diakonissa, eikä hänkään selvityksiä kaivannut. Mitään sanomatta läksimme huoneesta pois, sillä tavanmukaiset kysymykset ja vastaukset olivat tässä tarpeettomat.

Tuosta hetkestä tuli elämämme rajapyykki. Monet muut ovat vähitellen häipyneet tietoisuudestamme, mutta se on aina loistanut vastaamme yhtä kirkkaana muistojemme kätköistä.

3.

Niin se tapahtui. Mutta kesti kauan ennenkuin saimme ottaa sinut mukaamme kotiin, sillä olimme vieraassa maassa, jolla oli omat lakinsa. Odottaessamme asian laillista järjestelyä meidän oli pakko pysyä kärsivällisinä kauankin, ja tämän ajan kestäessä oli aina mahdollista, että jotakin arvaamatonta voisi tapahtua.

Vihdoin isä ei enää voinut aikaansa hukata, hänen täytyi, jos kohta vastahakoisesti, matkustaa kotimaahamme. Minä jäin. Ja olin valmis odottamaan sinua vaikka vuosia, jos sikseen tulisi.

Päivästä päivään elin vain sitä hetkeä varten, jolloin sain sinut nähdä. Sinä tähystelit tuloani ikkunasta ja tallustelit minua vastaan. En tahtonut tavata sinua muitten läsnäollessa, ja siksi vein sinut aina ulos. Pistin yllesi päällystakkisi, jos oli sateista, muuten sait tulla kanssani kävelylle hoitolapuvussasi. Sinä astua tepastelit vieressäni paksut villasukat jalassasi kesähelteestä huolimatta ja punaruutuinen esiliina peittämässä harmaata mekkoasi. Mutta mitäpä minä tamineistasi! Olit silmissäni maailman herttaisin lapsi, ja vieläkin olen varmasti vakuutettu, että todella olitkin. Ja sitäpaitsi, kukapa siinä suurkaupungin vilinässä olisi ennättänyt kiinnittää huomiotaan nuoreen naiseen, joka talutti pientä palleroistaan!

Ne kävelyt olivat minulle elämän puhtainta onnea. Pojan pieni käsi omassani tunsin hänen rajattoman luottamuksensa virtaavan lävitseni ja oman sydämeni sykkivän rakkautta häntä kohtaan. Löytäessäni tyhjän istuimen puistossa nostin hänet syliini ja hän nojasi minuun. Hän istui siinä kuin varmimmassa turvassaan, hän nukkui siihen kuin lintunen pesäänsä. Ja hänen herätessään laulelin hänelle outoja lauluja omalla kielelläni, katsoen hänen ihmetteleviin silmiinsä hänen siinä polvellani kiikkuessaan, rusopintaiset kasvot minuun käännettyinä.

Silloin tunsin, ettei mikään mahti voisi erottaa minua sinusta. Että kaikki äidinvaistoni olivat kasvamassa voimaksi, joka voisi siirtää vuoria sinun tähtesi.

Ja kuitenkin oli vielä mahdollista, että hän, joka oli sinut niin vähäiseksi arvioinut, että miltei synnyinhetkenäsi oli sinut hylännyt, voisi sinut minulta riistää.

Mutta en sitä mahdollisuutta muuta kuin ohimennen pelännyt. Sillä en voinut uskoa hänen vaativan sinua takaisin. Hän oli luopunut sinusta vapaaehtoisesti, jättäen sinut elämän purteen satunnaisen kohtalon varaan. Olit kyllä ollut hyvissä käsissä tähän asti, mutta tällä suojelijallasi oli lupa siirtää sinut eteenpäin muitten huomaan. Synnyttäjäsi oli enää vain nimellisesti äitisi. Sillä elämän laki on lahjomaton.

Eikä tässä ollut muusta kysymystäkään kuin hänen valkoisen kätensä allekirjoituksesta. Uusi sormus välkkyi hänen sormessaan, tiesin sen. Se kiiltäisi siinä hänen piirtäessään nimensä paperille, joka ratkaisisi elämäsi kohtalon.

Vapaaksi hän oli tahtonut tulla — siis olkoon hän vapaa ainiaaksi. Pukekoon hän yllensä nuoruutensa ja kauneutensa hulmuavat vaatteet ja käyköön elämän karkeloon! Huuhdelkoon kulmiltaan öitten salaiset murheet ja rientäköön onnen tanhuville! Tulkoon maailman loisto ja upeus hänen osakseen, jos hän sitä haluaa, mutta älköön hän koskaan vaipuko muistelemaan varhaisimman nuoruutensa haaveita! Silloin hiipii ehkä hänen sydämeensä avuton autiuden tunne, joka hiljaa hänen elinlankaansa jäytää.

Nyt hän ei halunnut menneestä ajasta mitään tietää. Hän tahtoi unohtaa nuo keväiset yöt, jolloin satakielet lehdoissa lauloivat ja kastehelmet ruohonkorsissa hohtivat. Hän heitti ne hetket unholan hämärään, sillä hän ei voinut sitoa itseään siihen, joka oli vain virvatulen leikkiä. Eikä siihenkään, joka teki tämän haihtuvan kuplan todelliseksi hänen silmissään. Hän ei ollut niitä, jotka ottavat lapsensa käsivarrelleen astuaksensa ulos elämään sen kanssa.

Hän siis pakeni, koska hän ei muuta voinut. Hän heitti kaikki luotansa ja sulki portin takanansa, koska hän ei tahtonut mistään vastata. Silloin tulin minä kulkien tietä pitkin ja löysin luomakunnan aarteen hylättynä. Jouduttakoon hän askeleitansa, häntä ei enää tarvittu. Suljin tämän hyljätyn olennon syliini ja kannoin sen ilosta laulahtaen oman kotini kynnyksen yli.

Niin. Minä tunsin, että tämän lapsen takia olin valmis tekemään mahdottomiakin. Nouskoon vaikka koko maailma sanomaan, ettei hän ole omani! Uhmailisin maailmaa vastaten, että se tuomitsi harhaan. Kukaan ei tule äidiksi synnyttämällä lapsen, jota hän ei ole voinut olla synnyttämättä ja jonka hän sitten hylkää. Mutta äidiksi tulee se, joka lasta rakastaen vaalii sitä omana sielunaan, oman elämänsä kukkana.

Mutta ainoastaan harvoin ja sivumennen ajattelin niitä, jotka olivat antaneet sinulle elämän lahjan. Useimmiten unohdin ne tykkänään, eivätkä ne koskaan tulleetkaan tajunnassani täysin eläviksi. Olin ihmeteltävän huoleton. Todella tuntui sieltä, kuin olisit syntynyt sinä hetkenä, jolloin sinut ensi kerran näin. He olivat vain kangastuksia, jotka häipyivät olemattomiin, he olivat vain harhailevaa sumua, joka utupilvinä pakenee päivän kehrän ensimmäisiä valoenteitä.

Mutta sinä — sinä olit kastehelminen kukkaiskupu, jonka yksin meidän silmämme oli nähnyt. Sinä olit kaukaisessa vuoristossa säteilevä hohtokivi, joka meidän yksin oli sallittu löytää. Tai olitko linnunpoikanen, joka oli pudonnut pesästään ja jonka piipitystä me yksin kuulimme? Jonka pelastin käteeni hoitaakseni sydänkäpynäni. Ja elämä sulki meidät sykähtävään helmaansa, ja tuuli riemuitsi ohi liitäessään. Sillä itse pyhä kohtalo oli tarttunut käteemme ohjaten meidät sinne, missä sinä varroit. Se oli meidät vihkinyt löytämään sinut ja ilolla ja ylpeydellä omistamaan sinut Jumalan ja ihmisten edessä.

4.

Kävelyiltämme palattuamme tuli joskus diakonissa-täti vastaamme käytävässä. Ja jos silloin kysäisin ratkaisun päivää tai hetkeä, kohotti hän vain olkapäitään merkiksi siitä, ettei hän mitään tiennyt.

— Ei syytä pelkoon — sanoi hän. — Kukaan ei teiltä lastanne vie. Olen kokenut tarpeeksi tietääkseni sen. On vain yhtä ja toista huolehdittavaa, ennenkuin asiat ovat laillisessa järjestyksessä.

Hän oli oikeassa.

Koitti vihdoin se päivä, jolloin sain noutaa sinut luokseni viedäkseni sinut mukaani merten ja mantereitten taakse omaan kotiimme.

Niinpä tulit omaksemme. Ja se päivä on ollut elämämme kohtalokkaimpia.

Viimeisen kerran tullessani laitokseen juoksit vastaani ilosta kirkuen ja polviini kiinni tarrautuen. Nostin sinut korkealle ilmaan, jolloin sinulta pääsi helähtävä nauru, ja olkapäilläni kieppuen ja käsiäsi huitoen riensit kanssani käytävää pitkin huoneeseesi. Oivalsit heti, että tänään sinua odotti jokin tavallista hauskempi, ja melkein vapisit kuumeisesta malttamattomuudesta. Meillä oli molemmilla tulinen kiire saada päällystakki yllesi ja lakki päähäsi. Ja sitten kiertää laitosta sanoaksemme hyvästit kilteille tädeille.

Hyvästi ja kiitos kaikesta!

Ja sitten seisoimme yhdessä portaitten alla katukäytävällä, sinä ja minä! Muistatko sinä sen — sinä ja minä!

Eikä meitä enää mikään eroittaisi!

Tartuit heti käteeni ja aloit epävakaisilla jaloillasi tarmokkaasti taivaltaa eteenpäin ikäänkuin arvaten, että nyt oli kysymyksessä pitempiaikainen matka. Sinä pieni veijari olit niin sanomattoman tyytyväisen näköinen. Lyhyet jalantypykkäsi ponnistelivat urhoollisesti ja syrjäsilmin kurkistit minuun ikäänkuin urkkien, mihin maailmanmatkojen päähän nyt oli tarkoitus vaeltaa. Sinä et rahtuakaan epäröinyt, sinä olit varma, että siellä paratiisin ovi meille avautuisi. Enkä minäkään sitä epäillyt.

Asfaltti huokui lämpöä allamme, ja raitiovaunut kilisivät. Pikkupojat nappipelineen unohtivat koko muun olevaisuuden, katukaupustelijat huusivat hajamielisesti sanomalehtiänsä, banaanejansa, kengänmustettansa kaupaksi. Avopäälapset tirkistelivät portinpielistä, härnäsivät toisiansa ja tömistivät sitten yhtenä vilinänä pakoon rotevaa poikaa, joka silmät vilkkuen ajoi heitä takaa.

Meitä ei mikään liikuttanut emmekä mitään huomanneet. Me kuljimme käsi kädessä ja katse katseessa kohti yhteistä tulevaisuuttamme.

* * * * *

Millaisia päiviä sitten seurasikaan! Jos voisi niin varhaisista ajoista ammentaa esille unholan pimentoon vajonneita kuvia, muistaisit sinä kuten minäkin ennen kaikkea sen hämyhohteisen iltapäivän, jolloin yhdessä liikuskelimme pauhaavan kaupungin keskuksessa. Oli ainoastaan vuorokausi kulunut siitä, kun ensi kerran omana lapsenani olit käsivarrelleni nukkunut. Seuraavana päivänä lähdimme ulos heti päivällisen jälkeen, sillä en kärsinyt nähdä sinua hoitolavaatteissasi. Pois siis kaikki vanha ja kuta pikemmin sitä parempi! Pojallani tuli olla omat somat vaatteensa eikä rihmaakaan entisyydestään.

Tuo menneisyys oli kuitattu ja ainiaaksi lopussa, ja mikä sitä muistutti, oli karkotettava pois tietoisuudestamme. Tule siis, mennään hakemaan pikkumiehelle sellaiset vaatteet, jotka hänen arvolleen sopivat!

Tuolla jo raitiovaunu tulla hurisi, ja saimme paikan siinä. Matka syrjäkaupungilta keskikaupungille kesti kauan, ja minusta tuntui, että noitten vieraitten vaunussa istujien huomio kiintyi meihin. Enkä sitä ensinkään ihmetellyt. Sillä kukapa ei olisi sellaista lasta ihaillut ja hänen äitiään kadehtinut! Tunsin arvoni monin verroin kohonneen. Olimme siis nyt niin pitkällä, että istuit polvellani kenen tahansa nähden ja olit omanani kaikkien näitten ihmisten edessä. Se oli meille suuri-arvoinen ja merkillinen päivä.

Katsokaa te vain! Kyllä kannattaa!

Sinä et hiiskunut halaistua sanaa koko matkalla, mutta silmäsi seisoivat tarkkaavaisina päässäsi ja korvasi olivat pystyssä. Sinä sirkeäsilmäinen matkamies! Mistä minä silloin arvasin, että luontaiset harrastuksesi sinä hetkenä saivat ensimmäisen vaistomaisen herätteen, että sinussa paloi väkevä intohimo kaikkeen, mikä puhkuen, säikkyen, sihisten tai ulisten liikkui tai pani liikkeelle. Sitten sen selvästi huomasin myöhemmin, kun jouduit tavalla tai toisella tekemiseen koneellisten ilmiöiden kanssa. Nyt katsoin vain hymyillen vaaksanpituiseen mieheen ja hänen tutkivaan ilmeeseensä, jättäen hänet omaan rauhaansa maailman ilmiöitä havaitsemaan.

Astuimme alas jonkin lasten vaatetusliikkeen kohdalla, ja aloin tarkastaa sen varastoja. Seisoit tuolilla lampun alla hiukan ymmällä kaikesta tuosta kääntämisestä ja koettelemisesta, pyörittelemisestä ja mittaamisesta, jonka alaiseksi käsittämättömästä syystä olit joutunut. Mutta koska täällä emme saaneet kaikkia tarpeitamme tyydytetyksi, jatkoimme retkeämme seuraavaan ja sitä seuraavaan liikkeeseen, ja kun nämäkin sijaitsivat keskikaupungilla, kannoin sinut toisesta toiseen niiden välisen lyhyen matkan. Ensimmäiset valot sytytettiin katujen kulmauksissa, sanomalehtipoikain kiljunta kävi yhä äänekkäämmäksi, polkupyöräilijäin tiu'ut helisivät yhä tiheämmin, ja poika painoi yhä enemmän käsivarsillani. Hänen päänsä lämmitti kosteana olkapäätäni, hänen hengityksensä kävi tasaiseksi ja syväksi, hänen jäsenensä raukenivat rennoiksi. Hän nukkui. Jo olin lysähtää kokoon uupumuksesta, ennenkuin tapasin auton ja pääsin ystäviemme kotiin, jossa asuimme ja jossa suurella myötätunnolla seurattiin tarinamme kehitystä.

Mutta tämä ensimmäinen uupumukseni sinun tähtesi värisi ruumiissani niin suloisena raukeutena, että mieltäni vieläkin huumaa sen muisto. Tunnen vieläkin pääsi painon rinnoillani ja käsivartesi kiinteän puristuksen kaulani ympäri. Suu on puoliraollaan ja valkoisten helmirivien lomitse hivelee poskeani hengityksesi keveä kosketus. Ja minusta tuntuu kuin kaikella tällä minut olisi kultaisin kirjaimin kirjoitettu onnellisten ihmisten kirjaan, ja kuin iloni yltäkylläisyydessä tahtoisin jakaa omaa saamaani hyvää koko maailmalle, siunaten kaikkia ja kaikkea.

Siunattu olkoon tämä hämärikkö ahtaitten katujen melussa! Siunattu olkoon grammofoonien laulu avatuista kahvila-ikkunoista, rattaiden räminä ja kellojen kilinä, raitiovaunujen vauhti ja näyteikkunoitten silmiä hivelevä komeus! Siunattu olkoon tuokin ihmismeri, joka hyväntahtoisesti sulki meidät hyrskivään helmaansa, kieltämättä meiltä osuuttamme elämän onneen!

Siunattu olkoon tuo rauhaa henkivä päivänlaskun hetki, jolloin olin vaipua maahan väsymyksestä sinua hoivatessani! Olisin iloiten ponnistellut voimiani sinun tähtesi vielä tänäänkin ja joka päivä tämän päivän maille mentyä. Ja tiedäthän, mikä onni minulle olisi ollut, jos olisit pysynyt vanhuuteni huolenpidon esineenä ja päivieni valona myöhäiseen iltaan asti.

* * * * *

Vihdoin olimme valmiit matkustamaan kotiin.

Teit sen matkan kerran myöhemmin edestakaisin. Tiedät, minkälainen on meri, kun se kirkkaina elokuun päivinä auringonpaisteessa kimmeltää. Silloin se oli kuin peili, ja kalalokit kiersivät laivaamme tehden pitkiä, loivia kaaria.

Sinä peräkannella katselit potkurin kiertämää ryöppyävää vaahtoa tai paistattelit päivää polvellani istuen valkoisessa korituolissa naisten salongin ikkunan alla. Se oli toinen esittelysi maailmalle, paljon tärkeämpi kuin ensimmäinen. Mutta hauskinta meistä oli piiloutua hyttiimme, jossa saimme leikkiä ja jutella mielinmäärin kahden kesken. Siellä kenkäsi purjehtivat edestakaisin sohvalla, ja sinä asuit milloin matkalaukussa, milloin sohvatyynyn takana. Ja samallahan sinun oli opittava ensimmäiset suomalaiset sanasi — minkä niminen oli oma paitasi, mitä rannukkaat puolisukkasi ja nuo muutkin tavarat, jotka olimme yhdessä ostaneet tuona puolihämyisenä iltapäivänä pauhaavassa suurkaupungissa.

Näihin ensimmäisiin tavaroihin on liittynyt niin paljon muistoja, etten koskaan ole hennonut luopua niistä kaikista. Tiedät, että minulla on niitä vieläkin joitakuita piironginlaatikossani, ja olet joskus nauraen levittänyt ne polvellesi tai vetänyt lastensukat suurille kämmenillesi. Lapselliseksi olet minua silloin sanonut ja olkapäitäsi kohottaen minulle naurahdellut, mutta uskon sentään, että olet salaa siitä pitänytkin. Aina, kun sattumalta olemme tulleet niitä yhdessä katselleeksi tai edes vilaukseltakaan nähneeksi, on edessämme ollut hohtava meren pinta, kone on kumeasti jyskyttänyt lattian alla ja olemme häiritsemättä omistaneet toisemme ja aarteemme ihastuttavassa kammiossamme.

Oli ainoastaan pari tuttavaa laivassa, ja muistan vielä, miten eräänä päivänä toinen heistä ihmetellen sanoi minulle:

3°

— Sinähän jumaloit häntä!

Totta hän puhui. Minä jumaloin sinua, Yrjö.

* * * * *

Kun kallioinen saaristomme lähestyi, nousimme kannelle. Siellä näkyi — Suomi! Sitä sanaa olimme hartaasti harjoittaneet pitkin matkaa, ja sinä lausuit sen jo miltei suomalaisesti ääntäen. Suomi oli jotakin suunnattomasti hauskaa. Kaikki oli Suomea. Metsäiset saaret, vaaleaksi maalatut huvilat, veneet laivasiltojen kupeella, uivat lapset rannoilla, haukkuvat koirat kallioilla. Jo näkyivät Viaporin linnoitukset ja vallit, kirkot ja sipulinmuotoiset kupukatot. Molemmin puolin kapeata väylää laivat ja moottoriveneet jyskyttivät ja täksyttivät, ja vihdoin sukelsi meren helmasta esille valkoisen hohtava kaupunki torneineen ja huippuineen.

Näin tuon venäläisen lipun Viaporin valleilla ikäänkuin olisin nähnyt sen ensi kerran. Ja nuo venäläiset sotamiehet, jotka siinä vahtia pitivät pyssyt olallaan. Selkääni karmi ja melkein häpesin. Sellaisen orjuutetun kansan jäseneksi hänet tuon! Vapaasta kansasta sorron alaisuuteen! Mutta olkoon, se on sittenkin kunniakas maa, tämä maamme. Emme ole koskaan sisäisesti taipuneet, ja kai kerran aika koittaa, jolloin jaksamme ulkonaisestikin tästä kaikesta puhdistautua. Se onnellinen maa, josta hänet tuon, ei kuitenkaan ole antanut hänelle kotia, kuten tulee tekemään tuo kahlehdittu ihana maa tuossa.

Karu se myöskin on. Ei siinä vehnä kymmenpenikulmittain heilimöi, eivät kirsikkalehdot valkoista kauneuttaan levitä yli viljavan lakeuden. Vaivaa ja ponnistusta kysyvät täällä pienetkin saavutukset. Mutta sitä varmemmin täällä voimat karaistuvat.

Katso, poikaseni, tuota taivaanrantaa tuossa. Et sitä nyt ymmärrä, mutta se on tulevaisuutesi maa. Siellä saat juosta avojaloin pitkin kallioisia rinteitä ja tuoksuvia nurmia. Saat seesteisinä kesäaamuina nostaa rysiä ja verkkoja järvestä tai viillettää lehtipurjeessa pitkin aavoja, hopeisia selkiä. Talvisin saat piehtaroida pehmeässä lumessa, laskea hurauttaa huimaavia suksimäkiä tai samoilla kulkusten kilistessä halki huurteisten metsien, joissa jäiset oksat raskaina riippuvat yli tukkoon ajautuneen tien. Ihanaa on sinun ollaksesi niin talvet kuin kesätkin raikkaassa pohjolan luonnossa. Heinäkuormalla istuessasi laulaa renkipoika sinulle laulujaan, ja uuninpankolla levähtäessäsi kertoo vaari sinulle tarinoita. Talvi-illoin lampun ääressä tulevat vanhat runomme sinulle eläviksi, sanoin ja sävelin kansamme sielu sinulle avautuu. Saammepa sitten nähdä, tahdotko vaihtaa tämän maan, johon olet kasvanut kiinni, mihinkään muuhun maahan maailmassa!

Tuossa jo näkyy pääkaupunkimme. Se lähenee lähenemistään. Istut liikkumattomana ja jännityksestä äänettömänä käsivarrellani tuota merestä nousevaa ihmemaailmaa tähystämässä. Nikolainkirkon kupu loistaa jo aivan läheltä, ja saattaa nähdä, että torikauppa satamassa on käymässä. Nostan sinut köysistä punotuille tikapuille, jotta paremmin erottaisit touhun rannassa ja suuren kylän sen takana. Tämä on pääkaupunkisi, Yrjö poika! Tämä on sinun maatasi!

Ja mielestäni on tälle maalle kunniaksi se, että sinä tänne saavut.

Vauhti hiljenee, laiva puksuttaen pysähtyy, ja lähestymme varovaisesti laituria. Jo kauan olen odottajien joukosta erottanut vaaleaan päällystakkiin ja valkoiseen hattuun puetun miehen. Nyt näen hänet jo selvästi, näen tuon harmaatukkaisen miehen liehuttavan meille nenäliinaansa. Hän se on, kukapa muu se olisi voinutkaan olla?

— Siinä on isä! — sanon sinulle. — Katso, tuolla on isä!

— Isä! Isä! — huudat heti sellaisella sykkivällä ilolla, että muut matkustajat ympärillämme myötätunnosta hymyilevät.

— Katsos, tuolla! Katsohan tuolla!

— Isä! Isä!

Se kajahtaa vielä riemukkaammin, ja rannalla seisoja koskettaa nenäliinallaan silmiään.

— Katsohan tuota, joka heiluttaa meille valkoista hattua!

Tunnet hänet todella, innostut sen huomatessasi ja huudat niin että äänesi kaikuu yli kantajain ja tullitarkastajain vilinän ja kiireen:

— Isä! Isä! Isä!

5.

Mahtoiko kesä ennen muinoin saapua aikaisemmin kuin nykyään ja loppua myöhemmin? Kaartuiko taivas korkeampana, tuoksuiko heinä hersyvämpänä, hohtiko hanki valkoisempana?

Asuimme silloin maalla viljavassa seudussa, jossa oli laajalti peltoja ja niittyjä. Keskellä tätä maalaisrauhaa kohosivat valtavat tehtaan piiput kohti korkeutta ja niiden ympärille ryhmittyivät tehdasalueet rakennuksineen. Paikkakunta oli kaupungin ja maalaiskylän välimuotoa. Siellä risteilivät kadut, pienet talot molemmin puolin puutarhoineen, ja keskellä oli tori. Mutta yltympäri lainehtivat tasaiset pellot. Ja kadun suoranaisena jatkona oli maantie, joka johti todelliselle maaseudulle, varakkaille talonpoikaistiloille ja näiden karjalaitumille. Asukkaiden vaistot sitoivat heidät vielä vahvasti maahan kiinni, ja maalaisleima oli sentakia vallitsevana yleissävynä.

Muistatko tuon keltaisen kaksikerroksisen rakennuksen, jota ympäröi puutarha ja punainen aitaus? Pihan puolella meillä oli eniten aurinkoa, ja sentakia oleskelimme useimmiten siellä päin. Helteisen verannan sivustalla oli sinulla leikkihuoneesi.

Sinulla oli pieni valkoinen vuoteesi, jossa oli punaiset verkkolangat ja kultaiset nappulat. Siihen sattuivat auringon säteet aamuisin, kutkuttelivat uudinten lomitse silmäluomiasi ja herättelivät kuin peipposen poikaa emon untuvilta, kuin västäräkin sirittävää lasta. Karahdit pystyyn, katsahdit isään ja äitiin, kiepsahdit polvillesi ja aloit kaivaa esille aarteitasi, jotka olit edellisenä iltana kätkenyt tyynysi alle; puunappulat, pienen veturisi ja muut rautaromusi, jotka olit löytänyt pihalta. Jo rupesi kuulumaan hiljainen naputus ja koputus, hyminä ja humina. Silitit lakanan kentäksi ja aloit junia kiidättää ja laivoja säksätyttää, tukutit ja täkätit, kuiskit ja hipristelit. Siinä kävi iloinen aamuviserrys kuin pesästään pulmahtaneella varpusen pojalla.

Ja niin olit täydessä leikin touhussa, että tuskin ennätit syrjäkatsein vaania, milloin äiti tai isä sinulle silmiänsä siristäisivät ja naurusuin sinuun vilkaisisivat. Mutta niin pian kuin sen keksit, päästit heleän naurun, heitit kaikki tavarasi peitteelle ja kirmasit telmien suin päin verkkosi yli viereiselle vuoteelle. Ja siellä hikipäissäsi peuhattuasi karkasit takaisin leikkiäsi jatkamaan, kunnes äiti nousi sinua pesemään, pukemaan ja päivää varten evästämään. Ja posket pullollaan voileipää sinä sitten velliä särvit aamutuimaan.

— Äiti, saanko mennä pikku junaa katsomaan?

— Saat, jos Nenne tulee mukaan.

Nenne tuli ja poika juosta könötti tyttöä kädestä pitäen pihan poikki luvattua maatansa kohti. Puutarhassa oli takaportti, joka vei suurelle niitylle. Se heloitti alkukesästä voikukkia täynnänsä ja ruskeahkon joen rannalla oli miltei läpitunkematon leppien, pajujen ja pihlajien viidakko, joka kurkisti yli samean veden. Mutta se niitty oli merkillinen siitä, että sen halki kulkivat kapearaiteiset kiskot, joita pitkin juna porhalsi edes takaisin kahden tehtaan väliä.

Tuossa se nyt taas tulla suhahti, pieni veturi tuhisten ja puhkuen ja vaunut liukuen sen perässä. Poika oli kuin maahan naulittu sitä katsellessaan. Tupruava savu, pyörien kolina, pannun kupu, vaunujen kiinnikeketjut — mikä ihmeitten maailma! Vaunut olivat kukkurallaan pumpulipaaluja, ja junamies pyyhki mustuneita käsiänsä pumpulitukkoon, koskettaen lakkinsa lippaa pientä miestä tervehtien.

— Ota minut mukaan!

Ja poika karkasi junaa kohti.

Mutta Nenne riuhtaisi hänet takaisin kädestä eikä päästänyt edes kiskoja myöten junan perässä viilettämään.

— Nenne on tuhma — äiti lupasi!

— Ei luvannut — mennään rantaan!

Ja rannan aukealla paikalla he heittivät voileipiä ja munalukkoja ja keikuttivat tyhjää venettä. Katkaisivat pajunoksia airoiksi ja olivat soutavinaan, kunnes vihellys kuului —! Miltei suulleen suistuen heittäytyi poika veneestä ja juosta pyyhälsi kuin veitsellä viiltäen polkua pitkin saadakseen vielä edes vilaukselta nähdä tuon ihmeitten ihmeen, omalla voimallaan kulkevan leikkijunan.

Nenne sai hänet houkutelluksi takaisin pihalle kertomalla, että Ruuna jo oli valjastettu kärryjen eteen ja lähtisi noutamaan jauhosäkkejä kauppapuodista.

Se oli toinen maailma, joka sekin oli mielenkiintoinen, vaikka vasta toisessa sijassa. Nenne oli talonmiehen tytär ja hän tiesi kaikki hevosasiat. Hänen sylissään istuen poika sai taputtaa Ruunan leveätä lautasta, koskettaa sen turpaa ja antaa sen nuolaista kättään. Suloisesti silloin selkää karmi, sillä mitäs jos se olisi puraissut! Nostihan Ruuna välistä huulensa ja irvisti hampaillaan, vaikka se olikin kiltti.

Se olisi voinut purra vahingossa.

Meidän pihamme laidassa oli pitkä punaiseksi maalattu ulkorakennus, jonka päässä Nenne asui. Siellä oli tallit ja liiterit, vaunuvajat ja aitat, joissa saattoi Nennen selässä retkeillä kylästä kylään, talosta taloon. He olivat nukkuvinaan yönsä heinillä tallin ylisillä ja vaunuvajan rattailla istuessaan he matkustivat Helsinkiin ja Turkuun. Ja kun he siihen väsyivät, hyppäsivät he alas rattailta, livistivät maantien puolella olevaan puutarhan aitaukseen, josta he pistinaidan lomitse kurkkivat torille. Sinne ei saanut luvatta mennä. Mutta tirkistää sai. Siellä oli pitkä riimupuu, jonka renkaisiin talonpojat sitoivat hevosensa kiinni käydessään kylässä asioilla. Ja se kaide oli hevosten puremisesta niin kulunut, että siinä oli syvät lovet jokaisen renkaan kohdalla. Posket litistyneinä aidansäleitten väliin lapset tarkastelivat hevosia ja kuormia, ajomiehiä ja arvokasta talonpoikaiskansaa, joka hommaili korien ja pyttyjen ääressä ja levitti koreita raanuja allensa ajoneuvojen istuimille. Lauantaisin oli siellä vielä enemmän liikettä, sillä oli toripäivä ja hauskaa myllerrystä. Silloin oli talon edusta yhtenä vilinänä hirnahtelevia oriita, kirjavia loimia, munavasuja, kaakottavia kanoja, huutelevia eukkoja ja pitäjän kaikenlaista kaupaksi käypää tavaraa.

Lauantaisin toi Maija munajuustoa aamiaiseksi ja joskus soi posetiivi pihalla.

Meillä oli viheriäksi maalatut kaksipyöräiset työntökärryt, joissa istuen kävit isän ja äidin kanssa kylässä. Usein sattui, että niillä vein sinut puiston läpi Henni tädin luo. Siellä oli kuin toisessa maailmassa. Meidän ikkunoistamme näkyi liejuinen maantie, tori, joka oli kuopalla suuren liikkeen takia, kauppapuoti vastapäätä ja sen portailla pyylevä kauppias. Maalaisväkeä ajaa karautti ohitse kärryillään kyyröttäen tai kulki siellä pitkät jonot tehtaan miehiä ja tyttöjä, jotka palasivat työstään. Henni täti taas asui laajassa puistossa, jossa oli upeat koivukujat, monivärinen kukkaisrykelmä ruohokenttien reunamilla ja tuuheat pensaikot varjoineen pehmeän tasaisella nurmella. Siellä sinkosi vettä ilmaan monihaaraisesta suihkukaivosta. Se kimmelsi höyrynä auringonpaisteessa ja liplahteli raskaine pisaroineen kivialtaaseen, jonka ympärillä kasvoi leveälehtinen tuuhea kasvi.

Pysäytin pienet kärryt matalan ja kodikkaan huvilan eteen nostaen pojan maahan. Astuimme sitten leveitä portaita ylös verannalle. Siellä nousi makuultaan suuri newfoundlandilainen koira, jota sai mielinmäärin halata ja taputella. Sai vaikka kavuta selkään istumaan sen liikuttamatta lurppakorviaan ja menettämättä suosiollista ilmettänsä.

Muistathan Prinssin, Yrjö?

Sisällä oli suuret salit ja kiiltävät lattiat ja vanhaa mahonkia ja kustavilaisaikuiset salinkalustot vaalean sinisine oviverhoineen. Ja sitten siellä oli täti, joka aina istui rullatuolissa. Hänellä oli hyvin tummat silmäkulmat ja mustat kiharat, jotka hulmusivat hänen ilakoidessaan. Silloin hän heitti aina päänsä taaksepäin ja nauroi niin että hampaat valkeina välkkyivät. Ja hänestä hersyi nauru yhtämittaa. Sinua ihmetytti, että hän oli iloinen, vaikkei hän voinutkaan juosta ympäri kuin muut. Sentakia pidit hänestä ja istuit mielelläsi hänen sylissään, katsoen hänen suuriin silmiinsä hänen sinulle kertoessaan porsliininukeista, jotka hänen kaapissaan lasisten ovien takana kumarsivat ja nostaen liepeitään niiaten tanssivat. Ne olivat tulleet jostakin kaukaa. Kun olit niihin väsynyt, juoksit toiseen huoneeseen ja kyyrötit joen puoleisessa ikkunassa, josta näkyi matalavetinen koski ja sen takana moni-ikkunaiset tehdasrakennukset. Ne oli rakennettu punaisista tiilistä, ja niistä kuului yhtämittainen salaperäinen surina, johon et koskaan väsynyt.

Mutta joskus otti setä sinut omaan huoneeseensa, nosti sinut polvilleen ja alkoi jutella kanssasi kuin ainakin hengenheimolaisensa kanssa. Hän näytti sinulle kuvia laivoista ja automobiileista, ja sinä tarkastit niitä silmäkulmat rypyssä ja selvästi tuntien, että tuo näyttäminen johtui yhteisestä asiain harrastuksesta. Vielä enemmän tulit siitä vakuutetuksi, kun setä veti kätköstään esille pieniä rattaita ja hihnoja, langanpätkiä ja nappuloita ja yhteisvoimin niitä yhdistämällä ja sommittelemalla saitte aikaan jotakin, joka kulki, säksätti ja veti.

Se setä, se se jotakin tiesi ja osasi, sen se oli se pieni junakin, joka kulki tehtaasta tehtaalle.

— Tuletko joskus ajamaan sillä pikku veturilla ja annatko minun ohjata? — kysyi poika.

— Mennään vain jonakuna päivänä, kun sopii — vastasi setä.

Mutta siitä retkestä ei tullut mitään, vaikka odottamistasi odotit. Hän oli myöskin luvannut suureksi tultuasi ottaa sinut tehtaaseensa työmieheksi, ja sen lupauksen täyttymystä odotit myöskin vuosia — useampia — muistatko sen?

* * * * *

Mutta kaikkein muhkeinta oli kenties talvisin istua reessä vällyihin peitettynä isän ja äidin välissä hämärän jo peittäessä maan. Siinä oli laajat lumipeitteiset aukeamat, joilla ei ollut alkua eikä loppua. Metsä häämötti jossain kaukana taivaanrannalla, ja korkealla syttyi tähti toisensa jälkeen. Siellä ehkä Jumala kulki niitä sytyttämässä, kuten isä sytytti salin kruunua. Jalas nitisi lumessa, tiuku helisi hämärässä, matkamies reppu selässä astui joskus kinokseen väistyen ajajain tieltä. Mutta kääntyipä tie itään tai länteen, etelään tai pohjoiseen, loisti silmien edessä satulinna, valtava monikerroksinen rakennus, jonka kaikista ikkunoista tulet joka ilta loimusivat ja joka yksin pimeässä illassa heijasti valoa ympärilleen.

Sitä taloa sinä vaieten katselit, ja kuva siitä painui syvästi tietoisuuteesi. Moni muu katseli sitä sekavin tuntein. Mutta sinulle se oli todeksi muuttunut ihmelinna, josta et tiennyt muuta kuin että sinne kulki se pikku juna, sitä sai nähdä likeltä se mustakätinen junamies, sen omisti sen mustasilmäisen tädin setä ja sinne hän oli luvannut sinutkin ottaa, kun tulet kerran suureksi.

6.

Kun kesällä pienet viheriät kärryt tai talvella valkoinen työntöreki seisoivat portaitten edessä, oli se merkki siitä, että aioimme lähteä jonnekin vieraisille. Seurasit meitä tavallisesti minne menimmekään, sillä harvoin kyläilimme sellaisissa paikoissa, jonne ei sinua voitu ottaa mukaan. Olin mielestäni kuin lappalaisvaimo, jonka oli pakko pistää lapsi selkäpussiin, jos mieli liikkua kotinsa ulkopuolella. Mutta se ei tuntunut vaivalloiselta. Se oli mieleni mukaista.

Sattuihan kuitenkin joskus, että menimme isän kanssa jonnekin kylään ilman sinua. Silloin jätimme sinut Maijan huostaan, joka sinua jumaloi melkein yhtä paljon kuin me itse.

Maija oli Satakunnan sydämestä tullut, kotikutoinen harmaa villaleninki yllä ja kiiltävät lasit korvissaan. Hän oli sitten jäänyt ja kotiutunut ja tottunut herrasväen tavoille ja huvitti kaikkia ihmisiä suorasukaisilla ja hyväntahtoisilla kokkapuheillaan. Mutta jos kukaan keittiön oven takana uskalsi sanoa jotakin siitä, ettei muka tuo oma ollutkaan, vieras lapsi vain, jonka ovat ottopojakseen ottaneet — silloin kivahti Maija pystyyn, punastui hiusmartoa myöten ja tuulispäänä tuiskahteli:

— Vai ei oma! Pidä nyt kitas, sanon minä! Kenen hän sitten olis? Kenen mahtavat omat kakaras olla — oletkos pitänyt lukua — ja oletkos ne itse mestaroinut itsellesi oman halusi ja kaavasi mukaan? Niinkuin eivät olisi kaikki penikat yhtä paljon Jumalan luomia ja Jumalan lahjoja — omat itsellesi könistettäviksi, koska vissiin sen ansaitsevat — ja tämä näille kauniisti kasvatettavaksi, koska on kuin paratiisilintunen tai kuin kuninkaan poika — sokeainkin nähdä.

— Älä sinä rähise — toinen ei toistaan parempi!

— Vai ei eroa! Oletko ikinäsi nähnyt puhtaampaa ja jalompaa muotoa — toki vallan toista kuin nuo muut pörröpäiset nallikat, joita nurkissa vilisee.

— No pitääkö sitä noin tuhista tuollaisen asian takia?

— Kannattaa se. Sillä ihmisten pitäisi tietämän, mitä he nurkissa tirskuvat ja mitä pahaa he sillä aikaan saavat. Ovat aina omastaan olevinaan ja valmiit nokka pystyssä eroa tekemään siinä missä ei eroa olekaan muuta kuin ihmisten uskossa. — Usko autuaaksi tekee — no niin — ole niin autuas kuin haluat. Minä annan palttua ihmisten puheille.

Jo tuli että ropsahti. Maija käänsi selkänsä ja paiskasi keittiön oven kiinni. Toinen jäi sitä pykälää harkitsemaan ja sitä muille selvittelemään, niin että pian kaikki tiesivät, miltä kannalta asia oli otettava.

Mutta se mikä oli sanottu, oli Maijan mielestä topakasti sanottu. Hän meni sisään, sieppasi pojan polvellensa ja silittäen hänen päätään huvitti häntä herttaisella haasteellaan.

Ja poika katsahti häneen raikkaasti nauraen ja käpristyi hänen kaulaansa itsetiedottomasti iloiten päiviensä rauhasta ja ystävällisten silmäin paisteisesta lämmöstä.

Siten Maija rakensi muurin pojan ympäri, eikä kukaan uskaltanut sitä murtaa. Hän sai elää lapsuutensa ajan pahaa sanaa miltään taholta kuulematta, eikä kukaan eikä mikään häirinnyt hänen uskoaan ihmisten hyvään tahtoon.

Senkö takia olit aina niin valoisa mieleltäsi? Kuin kukka aina aurinkoon päin käännettynä. Vai oliko se sinulle synnynnäistä? Se saattoi johtua niin toisesta kuin toisestakin. Totuit näkemään hyvää, eikä usko siihen sitten ennättänytkään horjua. Eikä olisi itse asiassa horjunut, vaikka olisi ennättänytkin — sydämesi syvimmässä.

* * * * *

Niin kului vuosi ja toinenkin. Yrjöstä tuli intohimoinen laivojen ja rautateiden rakentaja, ja ne syntyivät aina sinne, minne äiti sattumalta oli istuutunut. Jos hän pitemmän aikaa oli kumartuneena työnsä ääressä tai ompelukoneensa ratasta tasaisesti pyöritteli, silloin oli runsaasti tilaisuutta kaikkien temppujen noudattamiseen junien määräaikaista lähtöä tai saapumista varten. Siinä oli signaalin anto muistettava valkoisella tai punaisella, vihellys, alkuunpaneva puhkuminen, töksähdys, sitten tasaista ja sitten lisääntyvää vauhtia ilmaiseva puuskutus, joka herkeämättä jatkui ja kiihtyi, niin että sylki suusta pärskähteli. Sillä jos tukuttaminen olisi jäänyt kesken, olisi myös juna pysähtynyt. Sentakia piti keuhkoissa aina höyryä riittää — ja kyllä sitä riittikin.

Välistä sai jakkara olla laivana keskellä pauhaavaa merta. Tämä ulottui tuonne kynnykselle asti täältä rannan laiturilta, jona oli äidin hameen liepeet. Se kellui vaahtopäisenä, siinä oli saaret ja salmet, jonne pääsi pakoon pauhaavinta myrskyä, ja satamasta lähtö oli usein vaivalloinen ja vaaranalainen. Sitä ennen liputettiin ja toitotettiin, ja paljon puuhaa oli tavarain lastauksesta.

Mutta saattoi tapahtua, että yhtäkkiä laituri lähti kävelemään toiseen huoneeseen ollenkaan ajattelematta sitä tavatonta hämminkiä, joka siitä syntyi, varsinkin jos laiva vielä oli ankkuroituna rannassa ja suurin osa lastista sikin sokin laiturilla. Mutta sinä et koskaan hölmistynyt, harasit vain esiliinaasi tai koppaasi tavarasi jätteet ja ehätit juoksujalkaa tuon uskottoman laiturin jälkeen, menettämättä koskaan luottamustasi sen ehdottomaan uskollisuuteen.

Olin tottunut noihin pikaisiin muuttoihin. Kuulin vain pulikoitten kolinaa ja askelien rapsahdusta takanani ja hymähdin itsekseni..

7.

Äiti otti ranskankielen tunteja ja istui sipisemässä itsekseen käsittämättömiä sanoja.

Yrjö katsoi häneen pitkään kulmiensa alta. Hän ei voinut ymmärtää, että tarvitsi osata muuta kuin suomea. Tosin isä ja äiti usein keskenään puhuivat ruotsia, mutta se kuului heidän omituisuuksiinsa eikä koskenut häntä.

Mutta siihen aikaan äiti sai päähänsä, että pojankin olisi opittava ruotsia. Mitä varten?

Sen tähden, että oli olemassa kokonainen maa, jossa puhuttiin pelkästään ruotsia, ja matkustaisimme joskus sinne. Siellä eivät ihmiset suomea ymmärtäneetkään. Ja Suomessakin oli paljon ihmisiä, jotka puhuivat ruotsia. Kun hän tulisi suureksi, saisi hän oppia myöskin ranskaa ja joskus käydä siinä maassa, jossa kaikki ihmiset puhuivat ranskaa, lapsetkin.

Vai oli niin merkillisiä maita. Maailma tuli yhtäkkiä niin suureksi.
Kolme lajia maita siis oli ja kolme lajia ihmisiä.

Tuli ilta, ja äiti toimitti poikansa vuoteeseen. Hän riisui, pesi kasvot, kädet ja jalatkin. Poika polskutti vettä lattialle, ripsautti kujeillen äitiä silmille ja retkautti itsensä selälleen vuoteeseen potkien ja riemusta kirkuen.

Mutta äiti pingoitti peitteen kiinni molemmilta vuoteen laidoilta, kiersi käsivartensa rauhoittavasti hänen ympärilleen ja odotti iltarukousta ennen poistumistaan.

Poika tyyntyikin pian, silmät kävivät vakaviksi, ja hän aloitti jokailtaisen värssynsä:

— Isä hyvä lapsien — — —

Se oli jo luettu, kädet kurottuivat jo äitiä syleilläkseen, mutta sitten muistui jokin hänen mieleensä. Hän pani uudelleen kätensä ristiin jotakin vielä lisätäkseen Jumalalle:

— Hyvä Jumala, siunaa kaikkia ihmisiä Suomessa, Ranskassa ja Venskassa.

Siinä se nyt oli koko maailma! Ja oli tärkeätä, että Jumala muistaisi mitä siihen kuului. Olisi hän jo ennemmin huomauttanut, mutta kun ei ollut edes tiennytkään, että heitä oli niin monta. Nyt oli kaikki niinkuin ollakin piti ja sitä myöten hyvässä järjestyksessä.

Tyytyväisenä myötävaikutukseensa puristautui hän äidin kaulaan, otti vastaan hänen suudelmansa, kellahti seinään päin ja nukkui.

Hänellä oli usein jotain kahdenkeskistä Jumalan kanssa. Oli niin mukavaa, kun oli sellainen, jolta voi pyytää mitä tahansa, sellaistakin, jota ei äiti eikä isäkään voinut antaa.

Ja niin hän yhdessä Jumalan kanssa järjesti monet asiat.

Ainoastaan silloin tällöin olin puhunut hänelle Jumalasta ja yleensä harvoin uskonnollisista asioista. Halusin jättää hänet rauhaan enkä tahtonut tyrkyttää hänelle sellaista, josta hän helposti saisi kyllikseen. Kun hän myöhemmin tutustui uskonnon asioihin, kirkastuisivat ne hänelle ehkä ilmestyksiksi, joita ei mikään kulunut läksy ollut häiritsemässä. Pelkäsin, että kun niitä pienestä pitäen tottuu ajattelemattomasti toistamaan, niin kuluu usein vuosia, ellei vuosikymmeniä, ennenkuin niiden totuus ja kauneus leimahtaa näkyviin kovettuneen sanakuoren alta.

Olemme siitä perästäpäin keskenämme keskustelleet, ja olet myöntänyt minun olleen siinä oikeassa.

Annoin pojalleni hänen ensimmäisinä elinvuosinaan yhden ainoan uskonnollisen käsitteen, sen nimittäin, että oli olemassa Jumala, joka näki kaiken ja tiesi kaiken ja oli joka paikassa läsnä, koska hän asui ihmisten sydämissä ja puissa ja eläimissä, vieläpä mullassakin ja auringonpaisteessa. Hän kuuli, puhuipa hänelle milloin tahansa, ja hän tahtoi kaikkia auttaa. Tämä oli Yrjöstä selvää ja käsitettävää puhetta ja hänellä oli rajaton luottamus tätä korkeinta olentoa kohtaan.

Hän mietiskeli joskus otsa rypyssä näitä tällaisia asioita.

Muistan erään aamun, jolloin vielä aamutöissäni puuhaten kuljin tomuviuhka ja liina kädessäni huoneesta huoneeseen ja poika kintereilläni pyöriskeli. Silloin hän pysähtyi äkkiä ja katsoi minua silmiin:

— Äiti, olisiko sinusta ikävä, ellei Jumala olisi olemassa?

— Olisihan se ikävä — vastasin pyyhkien pöydän kiiltävää pintaa.

— Olisiko sinusta sitten ikävä, ellei olisi ollenkaan mitään — ellei minua olisi, eikä isää, ei Maijaa eikä mitään koko maailmassa?

— No, sehän nyt vasta olisikin ikävä.

Siirryin seuraavaan huoneeseen tomuviuhkoineni ja poika juoksi perässä.

— Niin, mutta eihän sinulla voisi olla ikävä, sillä eihän sinuakaan silloin olisi olemassa.

Vai niin?! — Käännyin häneen päin. — Oliko pojallani sellaisiakin taipumuksia — ja tuumiko hän jo elämän takaisia? Mitä vielä, se oli vain tuollaista pientä ajattelun leikittelyä, jota hän väliin harrasti. Ja totta oli, että hänellä oli tapana ajatella asiansa loppuun asti.

Tällainen mietiskely huvin vuoksi ei kuitenkaan pienimmässäkään määrässä häirinnyt hänen vakaata luottamustansa Jumalaan. Hän uskoi hänellä olevan kaiken vallan taivaassa ja maan päällä.

Mutta sattui joskus, että hän hänet unohti.

Eräänä yönä heräsin siitä, että kuulin nyyhkytyksiä ja turahduksia seinältä päin. Oli pilkko pimeä.

— Onko Yrjö hereillä?

Poika parahti ääneensä itkemään.

— Miksi poju itkee — sanohan — mikä sinua vaivaa?

— Pelkään niin kauheasti — siellä on virtahepo — ja se aikoi minut syödä!!

Hän parkui ja ulisi kauhusta.

Olin haparoinut sähkönappulaa ja sytytin lampun. Hän karahti nuolena vuoteeseeni hikisenä ja vapisevana ja käpristyi syliini peittäen päänsä lakanan alle. Hän oli aivan suunniltaan.

— No pojuseni — kuulehan, eihän nyt ole enää mitään hätää — miksei poju tullut heti tänne äidin luo?

— En uskaltanut — sehän seisoi tuossa — olisi syönyt — tuossa se seisoi isän huoneen kynnyksellä!

Hän purskahti uuteen itkun tyrskeeseen.

— Älä enää itke — älähän — kas nyt se on poissa — katsohan oikein tarkkaan ympärillesi! Täällä ei ole yhtään mitään vaarallista — tuolla on pöytä — tuolla vuoteesi — ja kynnys on aivan tyhjä — katsohan! — Tuossa on isä, joka tahtoo nukkua, ja meidän täytyy, sentakia supattaa hiljaa — ja tässä on äiti ja sinä — eikä ketään muita — ei kerrassaan mitään virtahepoa — ei kissaakaan, ei koiraa, ei mitään. Olet vain nähnyt pahaa unta.

— Se tuli tuolta isän huoneesta — huusi hän vielä kauhistuksissaan — ja sen kita ulottui lattiasta kattoon.

Hän piti kiinni kaulastani ja nyyhkytti, hätääntynyt ilme silmissään.

Nyt ymmärsin. Hän oli äsken saanut eläintieteellisen kuvateoksen, jossa virtahepo aukaisee kitansa niin että todellakin voisi otaksua sen yhdellä hotaisulla ahmaisevan suuhunsa sekä miehen että hevosen ja vielä vaunut päälle päätteeksi.

Mutta oli tietysti itsestään selvää, ettei virtahepo uskaltanut lähestyä äitiä, ja poika vaipui ennen pitkää sikeään uneen. Nostin hänet käsivarsilleni ja laskin hänet omaan vuoteeseensa.

Eipä aikaakaan niin uudistui sama painajainen, ja hän syöksyi taas parkuen seisaalleen vuoteessansa. Julma virtahepo oli taas avannut kitansa. Sytytin lampun, mutta koetin sillä kertaa sanoin rauhoittaa häntä. Virtahepoja ei ollut koko talossa eikä täällä päin missään, ei yhtä ainoata koko Suomen maassakaan. Ne elivät niin kaukana, etteivät ne jaksaneet juosta tänne asti. Muuten eivät voineetkaan juosta lyhyillä säärillänsä — ja ne pitivät vain kuumista maista — ja täällähän oli kylmä — niin että kyllä ne siellä pysyisivät missä olivat.

Lamppu saisi palaa koko yön — nyt painettaisiin silmät kiinni ja nukuttaisiin heti paikalla, niin ettei enää häirittäisi isän unta.

Ja pojun pitäisi muistaa, kuka on kaikkialla läsnä varjelemassa kaikkia lapsia, niin ettei heille tapahdu mitään pahaa.

Yrjö vaipui uneen ja nukkui rauhallisesti aamuun asti. Heti herättyään juoksi hän loistavin silmin meidän luoksemme huudahtaen:

Arvaatteko, mikä se oli, joka auttoi?

— No mikä?

— Sanoin vain sukkelaan monta kertaa Jumalalle, että hän ajaisi pois tuon ruman virtahevon — enkä olisi uskonutkaan, että hänellä on niin hyvät korvat.

8.

Sitten kävi niin, että muutimme kaupunkiin. — Se ei ollut suuren suuri eikä pienen pieni, vaan keskikokoinen ja maamme kaupungeista vanhimpia.

Sitä Yrjö piti myöhemminkin varsinaisena kotikaupunkinaan, koska hänellä oli sieltä lapsuutensa varsinaiset muistot.

Kotimme ikkunoista näkyi järvi, joka yhdisti sisämaan vesistön mereen, ja sen takana viheriä lakeus taloineen ja puutarhoineen — kokonainen huvilakaupungin osa. Sinne vei silta, ja sen sillan kupeessa oli muhkea vanha linna, torniniekka, tiilistä rakennettu. Se hallitsi seutua. Se katseli oikealle ja vasemmalle, se vahti lukkona kaupunkia, ettei sinne saanut tulla ketään, joka ei sinne kuulunut tai jolla ei ollut oikeata asiaa. Tai ainakin sen olisi pitänyt niin tehdä, vaikka ei tullut tehneeksi, koska sillä oli väärä isäntä. Mutta se vahti sentään uskollisesti vanhoilla silmillään siltaa väärän isäntänsä uhallakin.

Se oli kaupungin kaunistus ja koko maakunnan sinetti. Siihen Yrjön katse vajosi, kun hän pienenä ikkunalaudalla istuen seurasi laivaliikettä sillan arkkujen välissä kääntösillan avautuessa ja ihmis- ja ajurijonon pysähtyessä sen molemmin puolin.

Ja kaiken tuon takana siinsivät toiset vedet ja metsäiset maat, joita pitkin pääsi Saimaan kanavalle ja sitä myöten Saimaan laajoille selille, Suomen sydämeen. Sinne aurinko laski joka ilta ja lähetti sieltä päin hohdettaan yli vanhan linnan, yli rantojen ja satamien, museotorin ja kapeiden katujen ja yli sinisilmäpojan, joka kurkki Vallikadun kivimuurin ylimmän kerroksen ikkunassa.

Siinä talossa oli avonainen piha, jonka portista näki ahdasta katua pitkin kauppatorille asti. Sen laidassa kohosi muinaisista ajoista jäänyt pyöreä torni, entisen kaupungin muurin jäännös. Jos poika karkasi ensimmäisen kadun nurkkaukseen, oli hän kivitetyllä kujalla, joka vietti alas rantaan ja jossa hän kuuli kellojen soivan vanhassa kirkontornissa, joka muinoin oli kuulunut Kathariinan luostariin. Ja sitä kujaa reunustivat valkoiset rakennukset, joiden välillä hintelä koivu siellä täällä kurkotti tukevan kiviaitauksen yli nähdäkseen nykypäivien touhuisaa elämää.

Mutta touhuisa se ei ollut nytkään siellä, koska sitä sen kapeuden ja jyrkkyyden takia ei voitu ajaa. Sentakia oli Yrjön sinne lupa mennä. Ja talvella sitä remuten kelkalla laskettiin kuin parasta kelkkamäkeä.

Se oli se vanha Vesiportin katu, jota myöten ennen oli vettä ajettu Pyhän Kathariinan luostariin. Sen kirkossa oli messu muinoin kaikunut, siellä olivat nunnat tehneet rippitunnustuksensa ja sen avoimista ovista oli suitsutusten tuoksu tunkeutunut ulos. Musta- ja ruskeakaapuiset munkit olivat avojaloin astuneet noita kapeita katuja palvellen Jumalaansa ja vaalien harhaan joutuneita maailman lapsia.

Talomme aurinkoisella pihamaalla oli suuri hiekkalaatikko, jonka ystävällinen vanha talonomistaja oli antanut täyttää hiekalla. Siellä poika kulutti kevät- ja syyspäivänsä rakentelemalla, kaivamalla, täyttämällä, istuttamalla. Siellä teki hän jo ensimmäisenä päivänä tuttavuutta Väinön kanssa, joka asui pihanpuoleisessa matalassa puurakennuksessa ja joka pian oli hänen jokapäiväinen leikkitoverinsa sekä ulkona että sisässä. He solmivat keskenään ystävyysliiton, joka kesti kautta vuosien.

Mutta kun Väinö ei aina ollut saapuvilla, olisi äiti saanut Yrjön mielestä vaihtua milloin Väinöksi milloin muuksi. Sillä eihän sitä voinut äidin kanssa keilojakaan heittää, hän kun vain istua nökötti lattialla eikä ruvennut pitkälleen, niinkuin olisi pitänyt voidakseen tähdätä paremmin. Sentakia ei leikki ollut niin jännittävä kuin se olisi voinut olla jonkun pojan kanssa. Eikä äiti niin paljon kuin Väinö välittänyt siitä, kumpi voitti. Jos menetti, niin ei hänen poskensa punoittaneet eikä hän kiihkeästi vaatinut uutta peliä. Ja jos piilosilla oltiin, niin äiti meni vain oven taakse tai painautui isän matkaturkkiin eteisessä, mutta ei hän keksinyt niin hurmaavan vaikeita piilopaikkoja kuin Väinö, joka kiepsahti korkealle kaapin päälle ja sieltä kukkui ja mahtui puulaatikkoon puittenkin päälle ja melkeinpä seinän rakoon.

— Äiti, olisi paljon hauskempi, jos olisit poika ja yhtä vanha kuin minä. Silloin leikittäisiin kaiket päivät yhdessä.

— Mutta kuka silloin olisi äitinä?

Niin. Se oli totta. Ei sekään käynyt päinsä.

— Mutta jos löytäisit pienen tytön? Etsi se minulle, että minulla olisi edes pieni sisar. Ei sentään sellainen aivan pieni, jolla ei mitään tee. Ei sellainen kuin on Väinöllä!

Se oli ollut pettymys! He olivat eräänä päivänä vesitynnyrissä pihalla antaneet laivansa purjehtia, olivat Viipurissa lastanneet ne sorajyvillä ja Pietarissa sahajauhoilla, pitäen huolta Suomen ja Venäjän kauppasuhteista, kun tultiin ilmoittamaan, että Väinölle oli tullut pieni sisar. Se kapsahti alas kuin taivaasta. Kerrottiin, että Väinön äiti oli saapunut kotiin Pietarista ja oli tuonut sen tullessaan. Siis löydetty! Väinölle oli se jo löydetty! Molemmilla pojilla oli silmät kuin napit päässä, ja sanaakaan sanomatta he jättivät laivansa haaksirikkoutumaan, pinkaisten juoksujalassa heti paikalla katsomaan tuota uutta tulokasta.

Mutta hetkisen kuluttua he taas puuhasivat vesitynnyrinsä ääressä näpeillään napsahuttaen laivansa liikkeelle ja terävästi viheltäen lähdön tai tulon merkiksi, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— No, ettekö ole nähneet Väinön pientä sisarta?

— Kyllä, mutta se on niin joutavan pieni. Ei pitäisi niin pieniä lapsia ollakaan.

Väinön sisarjuttu oli siis täydelleen epäonnistunut. Eikä siitä kannattanut sen enempää puhuakaan pitkiin aikoihin. Se siellä vain vasussaan vikisi ja suutaan väänteli ja pillahti väliin kohti kurkkua parkumaan. Kun kerran lähtivät, niin olisivat paremmin pitäneet silmänsä auki.

Nyt ei ollut toivoa muusta kuin Yrjön äidistä. Mitä hän mahdollisesti saisi aikaan.

Illalla maatapannessa Yrjö jutteli siitä äidilleen:

— Parasta olisi, kun lähtisit hakemaan meille pienen tytön, tuollaisen vähän suuremman, joka jo juoksee ja osaa puhua, niin että sen kanssa voi leikkiä. Mutta älä sinä mene Pietariin, vaan jonnekin muuanne!

— Pitäisihän minun tässä koettaa — tuumaili äiti hymähtäen — mutta ei sitä noin vaan kädenkäänteessä valmista saa sellaisissa asioissa.

— Löysithän sinä minutkin. Ja ottaisit tuollaisen noin suuren — tai ainakin noin — jolla ei ole isää eikä äitiä, eikä Maijaakaan.

Jaa-a. Sellaista ei voinut jättää ottamatta. Pojan ääni kävi ihan kimakaksi myötätunnosta niin tuiki turvatonta olentoa ajatellessaan. Mutta sitten hänen kasvonsa kirkastuivat hänen kuvitellessaan miten erinomaisesti kaikki järjestyisi:

— Ja sinä tulisit hänen äidikseen ja isä hänen isäkseen ja Maija hänen
Maijakseen!

Niin, pitihän sitä ajatella. Ja päätettiin sanoa Maijallekin, että hän torilla ja puodissa käydessään pitäisi varansa, jos hyvinkin sattuisi tiellä vastaan tulemaan.

Mutta vaikkei äiti virunutkaan pitkällään lattialla eikä ryöminyt vuoteitten alle eikä, sen pahempi, edes ampunut maaliin jousella tai lätkäyttänyt kärpäsiä kuoliaaksi eureka-pyssyllä, oli hän sentään hänen kaikkein paras ystävänsä. Entä isä? Isä tietysti myöskin. Kaikkein paras. Isä kun joskus otti häntä kädestä ja vei hänet Valleille, josta näkyi se konepaja ja satama lastaustavaraa täynnä ja ulapalla upeita laivoja! Isä oli ystävä. Ei Väinö lähimainkaan ollut niin hyvä ystävä, vaikka olikin melkein paras, eikä liioin Erik, eikä Ainokaan, eikä Että eikä kukaan muu hänen tuttavistaan.

Poikia oli ja tyttöjä oli — oli somaa, että piti olla molempia lajia. Herroja oli ja rouvia oli, mutta Maija ei ollut herra eikä rouva, hän oli suuri tyttö. Ennen Yrjö oli luullut, ettei herrojen ja rouvien välillä ollut muuta eroa kuin että herroilla oli sekä sääret että jalat, mutta rouvilla vain jalat. Ei se tainnut niinkään olla. — Herroilla oli viikset ja rouvilla ei. — Eroa siinä oli. Mutta ei siitä oikein viisastunut. Eikä Väinökään siitä sen enempää tiennyt.

Yrjö oli kuitenkin huomannut, että tytöt olivat yhtä ja pojat toista. Eivät he aina tahtoneet leikkiä samoja leikkejäkään. Mikä siinä lie ollut.

— Onko sinusta hauska olla tyttö? — kysyi hän äidiltä.

— On kyllä — vastasi äiti.

— Mutta minusta on paljon hauskempi olla poika.

— Tietysti — sanoi äiti. — Jokainen on mieluimmin sitä mikä hän on, sillä hän sopii siihen parhaiten.

9.

Joulut! — Millaiset olivat ennen joulut! Silloin oli joulupukkikin vielä elossa ja häneen uskottiin. Eikä ollut rikkiviisaita vanhempia sisaruksiakaan, jotka olisivat tätä uskoa häirinneet. Ei. Joulupukki saapui turkiksissa ja poronnahka-saappaissa ja suuri kelkka perässään kuten piti. Hänellä oli valkopartaiset, ystävälliset kasvot ja aina hän puhui samalla äänellä, joka vähän muistutti Lasse enoa. Yrjö seisoi hänen edessään kuin kiinninaulattuna, kuin puusta pudonneena, silmät selällään. Sitten hän näytti ukolle hammasharjaansa, koska tämä sitä kysyi. — Oli — oli hän sitä käyttänytkin — ei, ei aivan joka aamu — ja oli hän pitänyt hyllynsä järjestyksessä, kuten isä vaati. Joka ilta hän sitä siivosi. — Hän otti ukkoa kädestä ja vei sen, jännitetty ilme silmissään, omaan huoneeseensa, jossa hän osoitti sille leikkikaluhyllynsä siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hän äidin kanssa yhdessä oli tänä aamuna sen järjestänyt. Mutta eihän sitä silti tiennyt, hyväksyisikö ukko sen aivan täydelleen. — Kaiken aikaa hän tuijotti ukon kasvoihin. Ja jälestäpäin sateli kysymyksiä.

— Äiti, miksi hänen silmänsä olivat niin kummalliset? — Ja isä, miksi eivät hänen huulensa liikkuneet, kun hän puhui?

Niin, tietysti oli niin — eihän joulu-ukko voinut olla kuin muut ihmiset. Ei. Ei.

Silloin oli myöskin joulukuusi sellainen kuin olla piti, piparkakkuineen ja omenineen ja moninaisine koristuksineen, joita oli valmistettu äidin kanssa pitkät ajat. Siinä kun kynttelit paloivat, niin tiesi, että oli riemun päivä.

Sellaisten joulujen jälkeen pääsi satujen kertominen vauhtiinsa. Oli tullut paljon uusia kirjoja jouluksi ja niistä riitti juttuamista. Ja kun kerran alkuun oli päästy, niin ei tarinoista loppua tullut, sillä niitähän alati syntyi uusia. Päivä niitä eloon herätteli ja yö samoin. Jokaisella ihmisellä oli oma satunsa, jokaisella lapsellakin, jokaisella linnunpojalla ja perhosella oli omansa, kun vain pääsi siitä selville. Ja oma satu se sittenkin oli kaikista hauskin.

— Silloin on minullakin satuni, äiti!

— Tietysti, ja sinulla se vasta onkin!

Yrjö kipristi tapansa mukaan nenäänsä ihastuksesta ja heittäytyi kaulaani:

— Kerrothan heti sen minulle, äiti, kerrothan!

Sitten hän istuutui polvelleni ja katsoi kasvoihini:

— No, äiti!

Mutta minä en voinut. Kuinka olisinkaan voinut noin suoraa päätä sanoa hänelle sellaista, joka syöpyisi hänen tietoisuuteensa ainiaaksi! Minun täytyi saada lykkäystä. Minun täytyi saada punnita, mitä hänelle tahtoisin kertoa.

Meillä oli viheriä sohva isän huoneessa ja se on vieläkin meillä. Se tuo mieleeni aina Yrjön, sillä siinä istuessamme aina ajelimme satumaillemme.

Ja nyt lupasin hänelle, että ensi kerralla kun hän pyytäisi omaa satuansa, kertoisin sen hänelle. Kuitenkin sillä ehdolla, että isäkin silloin olisi kotona. Sillä emmehän hennoneet ilman häntä pitää niin hauskaa.

Nyt oli lupaus annettu. Ja mieleni oli sen jälkeen sangen raskas. Miten vaikea olikaan saada se hänelle sanotuksi! Miltä kannalta hän sen ottaisi? Miten se häneen vaikuttaisi? Mutta oli miten oli. Sen täytyi tapahtua. Poika oli nyt kuuden vuoden vanha ja aloittaisi pian koulunsa. Milloin tahansa voisi joku hänen koulutovereistaan tai muuten joku vieras lausua hänelle varomattoman tai pahansuovan sanan, joka kaivautuisi hänen sieluunsa ja joka jäisi ainiaaksi häntä haavoittamaan. Sitä paitsi hän ehkä vastakin tutkistelisi asiaa muilta eikä isältään ja äidiltään. Ei, kyllä minä sen hänelle sanon. Ja kukapa sitä paitsi tietää, vaikka tästä sukeutuisi uusi yhdysside välillemme.

Näin koettaessani itseäni rohkaista pelkäsin kuitenkin lähenevää hetkeä.

Ja se tuli pian.

— Nyt äiti — nyt on isäkin kotona —!

Ja hän hyppäsi tasajalkaa ilosta.

Niinpä hän sitten istui kuin istuikin polvellani, ja hetki oli tullut.
Isä istui vastapäätä odottaen hänkin ja nosti kehoittavasti päätään.
Mutta minä vaikenin ja tuijotin himmenevään tuleen.

— No, äiti?

Isä iski silmää minulle. Tässä ei ollut enää valitsemisen varaa.

Silloin otin pojan käden omaani ja aloin:

— Oli kerran mies ja vaimo, joilla ei ollut yhtään lasta, ei poikaa eikä tyttöä.

— Niin te! — sanoi Yrjö.

Ja vaimo välistä kuunteli, käsi korvan takana: Mikä siinä piipitti? Se kuului vain niin kaukaa. Mutta mies sanoi: Eihän täällä ole mitään. Varpunen kai istui hetkisen katolla. Mutta ei hän sinua kutsunut.

Ja taas oli hiljaista.

Mutta vaimo sanoi jonkun ajan kuluttua:

— En jaksa enää kuunnella tätä äänettömyyttä. Tahdon matkustaa kauas pois siihen suuntaan, josta piipitys kuuluu.

Ja he kokosivat tavaransa ja lähtivät vieraille maille.

Heidän sitten seisoessaan laivankannella ja tähystäessään merta — kas! siinä hohtivat suuret, koreat, moniväriset täplät vedessä. Ne laajenivat ja supistuivat lakkaamatta, Ja aina suuretessaan ne kävivät värikkäämmäksi, ne helottivat aivan kuin sateenkaari olisi suistunut alas kappaleiksi ja palat kääriytyneet kimmoisiksi palloiksi ja pudonneet mereen. Ne liikkuivat alituiseen, avautuivat, sulkeutuivat kuin suuret meren kukkaset, jotka hengittävät auringonpaisteessa.

Silloin ilostui vaimo ja sanoi miehelleen:

— Meri tervehtii meitä merkiksi siitä, että meillä tulee olemaan onnekas retki.

Yrjö nyökkäsi päätään.

Heidän astuttuaan maihin illan tullen, syttyi taivaalla toinen valo toisensa jälkeen ja mies sanoi:

— Luulenpa, että tähdet täällä ovat vieläkin suuremmat ja kirkkaammat kuin kotona. Nekin tahtovat näyttää meille tien.

— Niin, minun luokseni! — sanoi poika, osoittaen sormella itseänsä.

Heidän aamulla noustessaan paistoi aurinko yli valoisan maan, joka oli kuin suuri puutarha, laajat pellot istutuksien keskellä. Siellä oli hyvä jaloitella valkoisia teitä pitkin ja levähdellä metsiköissä. Ja he puhelivat keskenään:

— Olemmeko kuulleet väärin? Eihän se piipitys voinut kuulua täältä päin?

Koska he eivät heti voineet päästä siitä asiasta selville, lähtivät he kiertämään maata nauttiakseen sen nähtävyyksistä.

Silloin saapuivat he toisen meren laitaan lännessä, jossa suuret laineet vaahdoten ja jylisten vyöryivät hiekkarantaa kohti. Vuoksen aikana ne lähestyivät semmoisella vauhdilla, että sai voimansa takaa juosta niitä pakoon, jos keskipäivällä oli unohtunut liian kauas näkinkenkiä poimimaan. Aaltojen taasen paetessa poispäin illemmällä oli ranta vielä entistään rikkaampi näkinkengistä ja muista meren jätteistä. He poimivat niitä kourallisen ja panivat ne pieneen rasiaan. Sen he aikoivat viedä pienelle pojallensa. — Ja sinulla, Yrjö, on ne samat näkinkengät siinä samassa rasiassa vieläkin leikkikaluhyllylläsi, vaikket koskaan ole tiennyt mistä ne ovat kotoisin.

Poika katsoi suurin silmin vuorotellen meihin molempiin, mutta minä olin jo päässyt niin kertomisen vauhtiin, etten enää muistanutkaan pelkoani enkä malttanut siihen kohtaan sen kauemmaksi pysähtyä.

— Sitten he matkustivat pienen, vanhan kaupungin ohi, jonka ulkopuolella oli laaja suo. Se oli täynnään haikaroita, jotka nostivat hitaasti koipiansa hakien sammakoita savesta. Se maa on haikaroitten maa! Siellä seisoi iso haikara yhdellä jalallaan, koskei se enää viitsinyt etsiä sammakoita, vaan piti parempana hautoa mielessään maailman tapahtumia ja koettaa ohjata asiat niin, että kävisi kaikille hyvin.

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin! huusi hän.

Ja kaikki haikarat nostivat samassa toisen jalkansa allensa ja huusivat yhteen ääneen:

— Ei täälläpäin! Ei täälläpäin!

— Tomppelit — sanoi isä — sen tiesimme ilmankin.

Ja kuinka olikaan, tulivat he takaisin samaan kaupunkiin, josta olivat länsimerelle lähteneet.

Siellä risteilivät raitiovaunut sikin sokin, kellot soivat, ajoneuvot kolisivat ja ihmiset juoksivat mikä sinne ja mikä tänne. Siellä oli sellainen melske, että tuskin kuuli toinen toisensa ääntä.

Siellä he eräänä kauniina päivänä näkivät ikkunassa pienen pojan, joka oli aivan yksin koko avarassa maailmassa.

— Aivan kuin sorsanpoika kesällä — keskeytti Yrjö — muistatko äiti? Istuimme juuri rannalla — niin pam! — ja sorsa kuoli — ja sinne jäi poikanen aivan yksin kaislikkoon. Se oli sitten niin hiljaa, ettei sitä näkynytkään, kun se pelkäsi niin kauheasti. Mutta ajattele, äiti, jos siinä tulikin toinen sorsa!

— Tietysti siinä tuli toinen sorsa ja otti sen pienen poikasen hoitoonsa, niin ettei sen tarvinnut lainkaan enää pelätä. Ja he mennä pyristivät yhdessä sitten tiehensä kaislikkoon ja olivat iloissaan.

— Niinkuin sinä ja minä!

— Aivan kuin sinä ja minä! Kas kun sinä osaat hyvin arvata!

Ja Yrjö nauroi, ja me puristimme nauraen toisiamme kaulasta.

Isä istui siinä tuolissaan ja loisti. Hänkin oli jo kokonaan vapautunut.

— Ja mitenkä sitten kävi, äiti?

— Niin, entä sitten? — Kävi niin, että he pysähtyivät sen valkoisen talon edustalle, jonka ikkunassa he olivat nähneet sen pienen pojan, ja soittivat porraskäytävän ovikelloa. Eräässä huoneessa he sitten löysivät hänet pöydän ääressä katselemassa kuvakirjaa. Kun hän heidät näki, unohti hän kaiken muun ja he unohtivat myös kaiken muun hänen tähtensä. Hän tuli heidän lapsekseen, ja he lähtivät hänen kanssaan toiseen maahan. Ja heidän matkallansa paistoi aurinko heille päivällä ja tähdet yöllä, ja meren kauniit värikkäät kukkaset avautuivat heille toivottaen heille onnea.

Ja kun he sitten saapuivat omaan maahansa, liputtivat kaikki laivat satamassa ja kaikki ihmiset nauroivat. Ja kaikki toivottivat sen pojan tervetulleeksi ja he toivoivat, että hän saisi prinsessan ja puolet valtakunnasta, kuten käy saduissa.

Sellainen oli sinun satusi, Yrjö — ja se olikin hyvä, eikö ollut?

Oli. Yrjö oli täysin tyytyväinen, niin päivänselvä asia, ettei hänen tarvinnut sitä ilmaistakaan. Hän luisui alas polveltani ja käyskenteli tyytyväisenä ympäri, selkä suorana. Nähtävästi hän oli omissa silmissään arvoltaan noussut. Ei voinutkaan jokainen kehua sellaisia matkoja tehneensä. Eikä ollut jokaiselle niin ihmeellistä tapahtunut. Hän lähestyi keinutuolia, pani sen kädellään käyntiin tarkkaavasti seuraten sen liikuntoa ikäänkuin sitä tutkien, kapusi sitten siihen istumaan, katsoi isään ja äitiin suurella, riemukkaalla katseella ja sanoi:

Niin, mutta kyllä teillä olisi ikävä ellei minua olisi!

— Niinkö luulet? — huudahti isä vallattomasti! ilakoiden ja nosti pojan olkapäilleen. Poika sätki ihastuksesta, ja kiljuen ja huutaen he sitten juoksivat huoneitten läpi edestakaisin, kunnes kuulin pojan putoavan kuin säkin viereisen huoneen sohvalle. Siinä he vielä jatkoivat telmimistään. Mutta minä kohensin hiiliä takassa ja ajattelin, että jos kävisi yhtä onnellisesti vastakin, kun tarvitsee niihin asioihin kajota, niin ei ollut mitään hätää.

Vielä hän ei ymmärtänyt täydelleen mitä oli saanut tietää, mutta aivan kylliksi sillä kertaa. Vähitellen hän saisi tietää enemmän. Salakareja tulisi kyllä olemaan, siitä olin selvillä, mutta Jumalan kiitos ei meidän tarvinnut selviytyä kuin päivästä kerrallaan. Pääasia oli, että lapsuus- ja nuoruusmuistot pysyisivät puhtaina ja valoisina.

Ja miksi ne eivät sellaisina pysyisi?

Kun sinä iltana autoin poikaa makuulle, piti hänen välttämättä tuiki tarkoin saada tietää, minkälaiset olivat hänen mekkonsa ja esiliinansa olleet tuona merkillisenä päivänä, mitä kuvia hänellä oli ollut kuvakirjassaan ja millä leikkikaluilla hän oli leikkinyt. Entisyys oli kuin ruusunhohteessa ja ihmeellisempää kuin kaikki muu. Vihdoin hän kiersi käsivartensa niskani ympäri ja likisti minua lujasti rintaansa. Silloin päätimme keskenämme kuiskaten, että pitäisimme oman satumme yhteisenä salaisuutenamme, vain meidän kolmen salaisuutena. Kertokoot muut äidit lapsilleen — kertokoon Ainon ja Erikin ja Etan äiti heille, minkälaista silloin oli ollut, kun he olivat heidät löytäneet. Meidän satumme ei kuulunut heille, ei muille kuin yksin meille.

— Mistähän Ainon ja Erikin äiti oli heidät löytänyt?

Niin. Se olisi heidän salaisuutensa, kuten meillä oli omamme. Mutta mitä ikinä Yrjö vain tahtoo tietää itsestään, sen hän kysyköön isältä tai äidiltä. Koetamme niin tarkkaan kuin suinkin muistaa kaikki, silloin riittää puhumista vuosikausia. Niin kummallinen se asia oli.

Mutta vielä kuukausia, miltei vuosiakin senjälkeen kuiskasit illoin joskus korvaani:

— Muistatko satuamme, äiti?

Vähitellen se kuitenkin näytti vaipuvan unhoon, ja kului monta vuotta, ennenkuin kerran taas otit sen puheeksi.

10.

Istuin lattialla Yrjön vuoteen ääressä ja nojasin päätäni hänen pielukseensa. Vierelläni paloi spriilamppu, joka loi punertavan hohteen matolle. Muuten oli huoneessa pimeä.

Hän nukkui, mutta puhui joskus kuumehoureissaan,

— Kiviä ja santaa — sanoi hän — pikkukiviä! Karistaisit pois sannan, äiti! Miks' tässä on santaa? — Kiviä ja santaa. — Karista ne pois, äiti!

Kavahdin pystyyn puolihorroksistani. Jo toista viikkoa oli hän kuumeen noustessa puhunut sannasta ja pikkukivistä, mutta en voinut siihen tottua. Sillä sehän oli kuin ennustus.

Mutta se ei saanut mitään merkitä, hänen täytyi tulla terveeksi.
Hoitaisin häntä yötä päivää enkä luopuisi hänestä mistään hinnasta.

En. En. En mistään hinnasta.

Nousin ja vedin lakanan hänen allansa suoraksi, niin ettei siihen jäänyt pienintäkään poimua. Nostin sitten spriilampulla seisovan kattilan kantta ja panin uuden kääreen hänen kaulalleen. Puolinukuksissa hän vain hiukan räpäytteli silmiään.

Istuuduin taas vuoteen viereen, oikaisin jalkani ja nojasin pääni pielukseen. Lamppu lauloi yksitoikkoista nuottiansa, pojan hengitys kävi tasaisemmaksi, ja minä vaivuin vähitellen takaisin siihen puolihorrokseen, jossa jo olin harhaillut monet yöt, unen ja hereilläolon välimaille, pitäen huolta kääreitten muuttamisesta aina puolen tunnin kuluttua. Isän oli tartunnan ja toimensa takia täytynyt muuttaa kotoa pois, ja minä olin jäänyt palvelijain kanssa sairaan luo. Mutta yksin hoidin häntä yötä ja päivää. Kestäisinkö ajan pitkään? Kestäisin varmaan. En tahtonut hänen luokseen ketään vierasta, itse halusin kamppailla tuon pitkän kamppailun tulirokkokuumetta vastaan, joka oli niin tuimasti iskenyt kyntensä häneen, mutta jonka olisi pakko väistyä.

Ja hän, miten kokonaan hän oli antautunut minulle! Miten täynnänsä hän oli luottamusta ja miten iloinen heti kun tauti hellitti! Tunsin samaa riemua saadessani häntä palvella kuin muinoin ihmisvilinässä suuren kaupungin kaduilla. Tämä se kuitenkin oli todellista ottelua ja todellista voimainponnistusta — josta vasta kannattikin iloita.

Keittiön ovea raoitettiin ja Liisa, Maijan seuraaja, pisti päänsä näkyviin. Hän tulla tassutti lattian yli paljain jaloin ja yönuttu napitettuna rinnan yli ainoastaan yhdellä napilla.

— Ajattelin, että rouva tarvitsisi hiukan levähtää — sanoi hän ystävällisesti.

— Kiitos, Liisa — mutta täytyy olla niin säntillinen kääreitä muuttaessa. Ensi yönä niitä ehkei enää tarvitakaan, ja silloin saan kyllä nukkua.

Mutta Liisa halusi nähtävästi tehdä valvomisajan rattoisammaksi rouvalleen pitämällä seuraa ja istuutui toiselle puolen lampun. Tuijotimme molemmat sen liekkiin.

Liisakin oli ennättänyt kotiutua talossa sen jälkeen kun Maija vihdoin oli suostunut antamaan myönteisen vastauksen kärsivällisesti odottavalle sulhaselleen, nautittuaan omasta puolestaan — kuten hänen oli tapana sanoa — nuoruusvuotensa rauhassa. Hän kuului niihin onnellisiin, joiden nuoruus kestää neljäänkymmeneen tai kauemminkin, eikä hän huolinut sitä ennen kultaista vapauttaan uhrata. Ei mar, sanoi Maija, sillä hän oli länsisuomalainen. Hänellä oli ihailija nuoruuden vuosilta, joka palasi jälleen tultuaan leskeksi, ja tällä oli nelivuotinen poikanenkin — onneksi Maijan mielestä — ei siis tarvinnut silläkään vaivautua. Kaikki oli valmista ja Maijasta tuli talonemäntä.

Mutta hänestä ei mielellään erottu. Häntä hyvästellessään Yrjö riippui hänen kaulassaan, äiti pyyhki silmiään ja isä lahjoitti täydellisen pöytäkaluston Arabian porsliinia.

Siinä istui nyt Liisa punamustassa alushameessaan. Hän tulisi epäilemättä nauttimaan nuoruutensa päiviä vieläkin kauemmin kuin Maija, sillä tuskin ilmestyisi kosijaa, joka häntä odottelisi. Hänellä oli pääkappale huononpuoleinen, mutta sydän paikallaan. Ja koska me tässä talossa panimme pääpainon viimeiseen, oli meidän välillemme sukeutunut uusi ystävyys.

Hän vahti taukoamatta spriilampun liekkiä ikäänkuin olisi hänen ollut hoidettava tulta hellan uunissa ja sanoi:

— Mitenkä tuo poika ihailee rouvaa!

— Mistä Liisa sen tietää?

— No se kun tulee tavantakaa keittiöön ihan vartavasten kehuakseen rouvaa. Silloin se istuutuu pöydälle ikkunan eteen ja se kun sitten panee omiaan! Väliin minun täytyy sille nauraa ihan haletakseni päiväkausia perästäpäin, niin viisaasti se lapsi puhuu.

— Mitä se sitten minusta sanoo?

— Tiedätkös Liisa — sanoo hän minulle — äiti on niin viisas että hän tietää kaikki.

— Vai niin hän arvelee — virkoin hyvilläni.

Liisa oli lausunut sen niinkuin se ei olisi hänestäkään mahdotonta, sillä hän kuului itse noihin sydämestään nöyriin.

— Niin hän sanoo — jatkoi Liisa. — Ja hän on niin toimelias, että paljon toimeliaampi kuin muut rouvat. Mikään muu rouva ei ole kuin hän.

Liisa oikein kehuu ylpeillen pojan puolesta.

— Niin sanovat kaikki lapset äidistään — puutuin välttäen puheeseen, mutta ihastuneena poikani kiitoksista.

— Ja niin kaunis tukkakin hänellä on! — yltyy Liisa vielä ylistämään — ei tuollainen kuin sinulla, Liisa — tuolla tavalla aina pitkin poskia ja silmiä riippumassa.

Hän nauraa, nauraa sydämensä pohjasta siksi, että tuo viisas lapsi hoksaa kaiken — hänenkin suorat ja pitkät hiustupsunsa, jotka aina leyhyvät korvilla.

— Kyllä se näkee, millainen mikin on, — vahvistaa hän.

Eikä Liisan mieleen juolahdakaan, että hän voisi olla toisen näköinen.

Hän jatkaa:

— Ja näkisit hänen piironginlaatikkonsa — sanoo hän — siinä hänellä on paidat tuossa ja sukat tuossa ja nenäliinat tuossa — eikä kaikki sikin sokin niinkuin sinulla on, Liisa.

Häntä huvittavat nämä pojan puheet niin suuresti, että minun täytyy häntä hillitä, jottei hän herättäisi nukkuvaa. Ja hän juttelee edelleen:

— Mistä sinä minun laatikkoni tiedät? — kysyn minä. — Silloin hän hyppää alas ja juoksee kamariin ja nykäisee jonkun laatikoistani auki ja seisoo ja osoittaa sormellaan: — Tuossa on!

— Ja mitä sinä siihen arvelet, Liisa?

— Mitäs minä mitään — nauran vaan!

Ja hänen täytyy kumartua ja peittää kasvonsa käsiinsä, jottei nauraisi ääneen.

Liisa punottaa hiusmartoa myöten antaen vihdoin kätensä vaipua helmaansa ja katsahtaen tuohon älykkääseen lapseen, joka aina kaikkea keksii. Minä annan hänelle kiitollisen silmäyksen hänen siinä istuessaan turkkilaiseen tapaan lattialla, jalat ristissä ja paidan yli vedetty yönuttu auenneena. Kiitollisena — hänen ihailunsa vuoksi — sekä siitä, että hän aina niin uskollisesti kertoi minulle kaiken, minkä Yrjö hänelle uskoi.

Mutta aika on kulunut, ja nostan kattilan kannen, niin että höyry tupruaa ilmoille sen alta. Varovasti irroitan huivin pojan päästä, asetan kuivaa pumpulia hänen poskelleen ja muutan kääreen. Hän aukaisee silmänsä täysin heräämättä, kääntyy toiselle kyljellensä ja nukahtaa uudestaan.

— Lähdehän nyt Liisa nukkumaan! Saat valvoa hänen luonaan ensi yön, jos haluat.

Hän sanoo hyvää yötä ja tassuttelee taas pois.

Mutta istun kauan hereilläni ajatellen, että se ihailu, josta hän oli puhunut, oli saanut ensimmäisen iskunsa. Pojan usko erehtymättömyyteeni oli saanut kolahduksen. Mutta täytyihän senkin ajan kerran tulla, eikä se hituistakaan ollut häirinnyt hyvää suhdettamme.

Olimme eräänä iltapuhteena isän huoneessa talvipäivän auringon juuri laskiessa. Silmäimme edessä siinsi meren lahti ja sen toisella puolella näkyi saha, ja sahan ikkunat hehkuivat laskevan auringon valossa, niin että ne kaukaa hohtivat kuin tulitäplät. Ja miten olikaan, niin alkoi väripilkku toisensa jälkeen tanssia seinällämme, ja Yrjö katsahti ulos ja katsahti sisään ja ihastui ja ihmetteli.

— Äiti, mistä nuo koreat pilkut tulevat seinälle?

— Katsohan — aurinko paistaa saharakennuksen ikkunoihin, ja me näemme heijastuksen seinällämme.

— Heijast —?

— Niin, heijastuksen — se ei ole mitään tavallista paistetta, vaan ainoastaan kajastus — sahan ikkunoiden aikaansaama kajastus.

— Jaa mutta — sinun täytyy selittää se paremmin — tahdon tietää oikein tarkkaan, miten se on.

— Tiedätkö — on niin pitkä aika siitä kun luin sellaisista — ja sitäpaitsi olen käynyt niin hirvittävän vanhanaikaista koulua, ettei siellä opetettukaan paljon mitään siitä, mitä usein näkee — niin että sinun taitaa olla parempi kysyä sitä isältä, kun hän tulee kotiin. Hän voi varmaan tarkemmin kuin minä selittää sinulle tuon kaiken.

Vastasin aivan huolettomasti, kuin olisi ollut kysymyksessä mitä selvin asia, ja ihmettelin sanojeni aikaansaamaa vaikutusta. Poika katsoi minua pitkään, pitempään kuin koskaan ennen. Hän mittaili minua silmillänsä — ja sitten tuli miltei puolustelevalla äänensävyllä:

— No niin — eihän se kumma olekaan, ettet tiedä aivan yhtä paljon kuin isä. — Olethan sinä paljon nuorempi.

Minun kävi häntä melkein sääli ja samalla itseäni. Olinko todellakin ollut niin suuri hänen silmissänsä ja nyt romahtanut alas jalustaltani?

Mutta luontaisella ylevämielisyydellään, joka ei koskaan pettänyt, ryhtyi hän minua lohduttelemaan selittämällä, että tietysti mummo, joka oli isää paljon vanhempi, myöskin tiesi eniten, ja jos olisi semmoisia, jotka olisivat vielä mummoakin vanhempia, niin niiden viisaudella ei olisi rajojakaan.

— Mutta sinä, äiti — kuinka voisitkaan tietää niin paljon kuin vanhat?

Ei, sehän oli mahdotonta, ja niin tyydyimme molemmat kohtaloomme. Heitin menemään viimeisenkin repaleen entisestä kaikkitietäväisyyteni komeudesta ehdottamalla, että ruvetaan me kaksi oppimaan isältä ja mummolta ja tullaan siten koulutovereiksi ja entistäänkin vielä paremmiksi ystäviksi.

Mutta siitä lähtien tiesi Yrjö, missä oli heikoin kohtani.

Ainoastaan muutamia päiviä myöhemmin istuimme ruokapöydässämme, isä ja minä innokkaasti jostakin keskustellen, ja Yrjö itsekseen jotakin hautoen. — Olin kääntynyt isän puoleen ja olin juuri jotakin hänelle esittämässä, kun poika minut keskeytti:

— Äiti, miksi pidetään valokuvauslevyjä vedessä?

— Enpä tiedä niin tarkalleen.

— Miksi niin sanot, äiti?

— Miten minun sitten olisi pitänyt sanoa?

— Miksi sanot, ettet tiedä sitä niin tarkalleen, kun et tiedä sitä ollenkaan?

Olin pyörähtänyt ympäri ja purskahtanut nauruun:

— Ja mistä sinä niin varmaan päätät, etten tiedä sitä ollenkaan?

— Olisit sinä sen heti sanonut, jos olisit tiennyt.

Oliko hän ollut nenäkäs? Pois se, ei ensinkään — ääni ei sellaista hipaissutkaan — hänhän oli vain lausunut ilmeisen totuuden. Sanokoon vain vastakin yhtä peittelemättä ja yhtä hyväntuulisesti mitä hän minusta ajattelee. Silloin ei ainakaan keskinäistä luottamusta puuttuisi, ja se olisi tärkeintä.

Mutta havahdin näistä muistelmistani kuin unesta ja näin spriilampun, vadin sen vieressä hauteineen, pojan vuoteen ja itseni lattialla istumassa. Aamu jo sarasti, päivä pilkisti sisään uudinten raosta ja ruokahuoneen kello löi kuusi.

Siis oli tämäkin yö kulunut loppuun.

Yrjö oikaisihe ikäänkuin olisi ollut heräämäisillään. Laskin käteni hänen otsallensa ja tunsin, että se oli viileä. Kumarruin hänen ylitsensä ja katselin kauan hänen rauhoittuneita piirteitänsä ja kuuntelin hänen tasaista hengitystään.

— Onko mahdollista? Joko tauti on ohi? Jättikö se todella pojan?

Kiviä ja santaa! Jumalan kiitos — se oli ollut tyhjää kuumehouretta eikä mikään ennustus. Ah, Jumalan kiitos!

Ja suuri, suloinen raukeus valtasi minut. Olin voittanut ja saisin levähtää. Ja poikani saisi elää! Ja tulla terveeksi jälleen!

Olin niin kiitollinen, että vedet kihosivat silmiini.

Ja taas tuli mieleeni eräs muisto.

Hän oli kerran pannut minut arvaamaan, kuka oli hänen kaikkein paras ystävänsä. Olin maininnut Erikin, Väinön, Etan —?

— Ei, sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta Jumalasta pidän vain aivan vähän enemmän, sillä täytyyhän Jumalasta enemmän pitää, äiti?

Mutta nyt vihdoinkin heräsit. Katseesi siirtyi ympäri huonetta kuin siihen pitkän ajan perästä taas perehtyäkseen. Sitten se pysähtyi minuun. Käsivartesi nousivat, laihtuneet kasvosi säteilivät, ja sellaisessa äkillisessä rakkaudenpuuskassa, joka välistä sai sinut valtoihinsa, tartuit kaulaani, pusersit minut kovasti rintaasi ja tunnustit rehellisesti ja rajoituksitta:

— Voi, kuinka sinua rakastan, äiti — enemmän kuin mitään, mitään muuta maailmassa!

11.

Pian sen jälkeen alkoi ensimmäinen koulusi. Muistat ruokailuhuoneen, joka eteläänpäin päättyi puolikaareen kolmine suurine ikkunoineen. Ja näet vielä neliskulmaisen pöydän keskellä lattiaa.

Sen pöydän ääressä sait kaiken opin perusteet, sinä ja muutamat toverisi.

Et ottanut ensin uskoaksesi, että äiti osaisi opettaa. Siitä ei tulisi mikään oikea koulu. Mutta kun hän kertoi, että hän kerran ennen oli opettanut suuriakin poikia ja tyttöjä oikeassa koulussa, vaikenit ja aivan jäykistyit ihmetyksestä.

— Niinkö?

Ja tajunnassasi tapahtui taas tuollainen uudestaan arvioiminen, joka muutti jo vakiintuneen arvon — sillä kertaa edukseni. Sen johdosta myöhemmin tovereillesi kehuskelit, että äiti olikin paras opettaja maailmassa.

Myöhemmin muistelimme joskus yhdessä tätä ensimmäistä kouluasi ja kokemuksiasi siellä. Maailma alkoi käydä entistään paljon laajemmaksi. Ei pääasiallisesti kirjojen ja numeroiden avulla, vaan toverien vaikutuksesta. Varsinkin Erik, lääkärin poika, ällistytti Yrjöä uusilla harrastuksillaan. Hänellä oli pieniä tölkkejä rivissä hyllyllään, ja niissä oli pikkueläviä spriissä. Sitten hän oli isoisältään, joka oli ollut hyönteis-professori, saanut suuren hyönteiskokoelman, ja päät yhdessä he tarkastivat neulan päässä törröttäviä kärpäsiä ja perhosia. Isältään hän oli sen lisäksi saanut kasvikokoelman, jossa oli kasveja Suomen eri seuduilta ja muistakin maista. Ja Erik kertoi näistä kaikista aarteistaan yhtä tottuneesti ja yliolkaisesti kuin muut kertoivat tinasotamiehistään tai keilapelistään.

Hänen oppineisuutensa teki toveriin vakaavan vaikutuksen. Ja Erik huomasi hänen tietämättömyytensä näillä aloilla.

Eräänä päivänä lukea jankkasimme, kuten tavallisesti — tavata jauhoimme vuorotellen — mitä lie ollut jostakin talonpoikaistuvasta, jossa oli torakoita uunin takana. Jokainen oli innokas kertomaan, mitä tiesi näistä ihastuttavista elukoista — miten ne pudottautuvat katosta alas — miten ne tarttuvat tikkuun — miten ne luikkivat seinän rakoon tai pärekasan alle piiloon. Ainoastaan Yrjö oli niistä asioista tietämätön. Hän ei ollut torakoita edes nähnytkään.

Vihdoin oli tietovarasto loppunut ja jatkoimme tavailemista. Mutta huomasin, ettei Erik seurannut. Hän oli jostakin levoton. Nähtävästi hänellä oli jotakin sydämellään, mutta hän ei tiennyt, miten saisi sen sanotuksi. Näin hänen silmistään, ettei sitä sopinut sanoa muitten kuullen — mitä lie ollut salaisuutta. Vihdoin hän nousi, tuli luokseni, pani käsivartensa kaulaani, kuten oli tottunut äitinsä kanssa jutellessa tekemään, ja käsi suun edessä jotteivät muut kuulisi, hän kuiskasi:

— Eikö olisi jo aika ruveta opettamaan Yrjölle luonnontiedettä?

— Miksi niin? — kuiskasin vastaukseksi.

— No, kun hän ei tunne torakkaakaan!

Niin, olihan se hämmästyttävää! Todella halveksittavaa ja pöyristyttävää!

Käden liike oli ylenkatseellinen. Hän oli sitä paitsi huolissaan niin suunnattomasta tietämättömyydestä tieteitten tieteestä.

Ja Erik oli oikeassa. Osoitin hänelle katseellani, että hän oli ehdottomasti oikeassa, ja rauhoitin häntä lupaamalla tehdä parastani. Hän syventyikin lukukirjaansa tyytyväisenä siihen, että oli omantuntonsa ääntä noudattanut ja vetänyt Yrjöä edes kappaleen matkaa tietämättömyyden alennuksesta.

Mutta miten täytin lupaukseni, sen tiedät hyvin. Isänhän olisi pitänyt apuun rientää, mutta miten kävi hänen? Niin. Eihän minulla ollut sammakoita spriissä eikä neulaperhosia eikä muutakaan ainehistoa. Minulla oli juuri sillä alalla se heikko kohtani, jonka hyvin tunsit. Ja isältä puuttui aikaa.

Sentakia jäi kuin jäikin Erik yhä edelleen siksi, joka toverilleen avasi luonnontieteitten salaisuudet. Ja Yrjö oli hänen kiitollinen oppilaansa.

Kun tuli kevät ja aurinko paahtoi sammaltuneita rantapaasia kaupungin ulkopuolella, silloin te yhdessä juoksentelitte pitkin kallioita molemmin puolin Havin tietä, harhailitte harventuneessa metsässä, istua kyykötitte kevätlampien liepeillä kooten haaveihinne sammakonpoikasia ja sisiliskoja. Aarteita! Aarteita! Muistatko, miten kostea sammal tuoksui! Ja miten vesi lätäköissä lämpimänä huokui! Ja miten lakki kuumensi päätä! Havi! Se oli ihmemaa, mistä saattoi löytää mitä tahansa. Hiostunein kasvoin ja kiihkein käsin te sitten siellä kotona Erikin luona täytitte pesuvadit vedellä antaen sammakoiden niissä uiskennella ja veditte esille säiliöistänne lehtiä ja korsia ja ensimmäisiä horroksissa olevia kovakuoriaisia.

Kun sitten tulit kotiin, tuoksuit kosteaa multaa, havumetsää ja kevättä. Kengistä miltei tippui vettä — ja kaulus! Missä se oli? — No niin, se oli kaulusnapin syy. Mutta minkänäköinen oli nenäliina?

Nautimme keväästä yhdessä. Nuo illat, nuo läpikuultavat kevätillat, jolloin vedet siinsivät ikkunoihimme ja aavistimme käen kukuntaa ja pihkan hajua noitten Saimaan reittien metsiköissä! Muistatko ne?

Sellaisena kevätiltana poika sai kerran sattumalta käsiinsä pienen rasian, joka pitkät ajat oli ollut unohduksissa hänen hyllyllään ja jonka hän oli saanut Etalta pikkujouluksi. Siinä oli pienen pieniä puisia elukoita, kaikki jokseenkin yhdennäköisiä. Neljä jäykkää jalkaa ja häntä.

Illat olivat niin valoisat, ettei tarvinnut mennä niin aikaisin nukkumaan kuin muuten. Äitikin unohti muistuttaa, ja isä viipyi kävelyllä. Ja näin, miten poika ikäänkuin aikansa kuluksi alkoi asetella pikkuelukoita riviin, kaksi ja kaksi aina vierekkäin.

— Oli sentään hyvä — sanoi hän äkkiä — että Noak oli.

— Noak! Miten niin? — kysäisin, kummastellen hänen ajatusjuoksuaan.

— Niin, no, muutenhan Jumalalla olisi ollut niin paljon vaivaa — olisi pitänyt synnyttää ihmisetkin uudestaan ja kaikki eläimet! — Nyt ei tarvinnut muuta kuin antoi näiden vain mennä arkkiin — joka lajia aina kaksi — kaksi aina joka lajia.

— Niin, jokaisen eläinlajin isä ja äiti.

— Eihän?!

Hän katsahti minuun epäröiden ja miettiväisenä:

— Miten niin isä ja äiti?

— Onhan eläimilläkin isänsä ja äitinsä kuten ihmisillä.

— Niin taitaa —.

Hän vaikeni taasen ja antoi elukkainsa jatkaa matkaa arkkia kohti. Minä ikkunan luona parsin sukkaa käyttäen illan heikkenevää valoa, ja molemmat vaivuimme mietteisiimme.

— Mutta äiti — keskeytti hän hiljaisuuden ja katsoi minuun — on niitä muijia, jotka eivät ollenkaan ole kihloissa, ja sentään he synnyttävät poikia tai tyttöjä.

— Vai on! — Se tuli niin odottamatta, että minun oli vaikea pysyä totisena. — Tiedätkö sinä sitten semmoisia?

— En minä tiedä, mutta kyllä niitä on.

Taasen oli hiljaista. Poika oli sovitellut elukat rasiaan ja asettanut sen takaisin hyllylle. Mutta hän ei halunnut mennä vielä nukkumaan. Hän lojui mieluummin lattialla piirtäen koukerolta paperille.

— Äiti — tuli sieltä taas — aina kun joku saa lapsia, niin hän laskee ensin mätiä.

Kumarruin työni yli ja odotin jatkoa.

— Niin, niin — älä naura — aivan kuin sammakot.

— Mutta eihän ihmiset ole sammakoita.

— Jos kohta — ne tekevät vain samalla lailla.

— Miksi niin luulet?

— Minä luulen vaan — ja tiedätkös äiti, että kun sammakko on laskenut mätinsä rannalle, niin sitten tulee isä ja panee semmoista maidon tapaista päälle, ja siitä syntyy sitten poikasia. — Minäkin olen mädistä syntynyt ja ollut noin rannalla. Jos olisit aikaisemmin hakenut, niin olisit voinut löytää minut sieltä — mutta sinäpä et etsinyt silloin. Etta ja Erikkin ovat syntyneet mädistä — niin minä uskon.

— Jaha — ja sen on Erik kertonut?

— Eikä vain Erik, vaan myös hänen isänsä — ja olen minä senkin nähnyt, miten mäti kelluu veden pinnalla ja tarttuu pesuvadin reunoihin. Ja siitä tulee sitten mitä tahansa.

Mikä saattoi olla vakuuttavampaa? Newton oli puhunut. Arkimedes oli pisteensä löytänyt. Pieni mieheni paisui viisautta.

Silti otti äiti hänet polvellensa ja alkoi kertoa hänelle vielä merkillisempiä asioita. Eihän sen aina tarvinnut olla mätiäkään, mutta jotakin sinne päin se kyllä aina oli. Kukkiin muodostui siemeniä, ja munista tuli linnunpoikasia. Ja oliko poju äskettäin nähnyt Väinön Donnaa? Sille tulee pian pentuja. Ihmeellisiä asioita oli muutenkin elämässä, mutta nämä ne olivat kaikkein ihmeellisimmät. Ja kaunista oli paljon, mutta tämä oli kaikkein kauneinta. Sillä siten elämä aina uudistui ja loi aina uutta elämää vanhan sijalle.

Niin kai se sitten oli, päättivät pojan suuret silmät. Ja äiti kertoi vieläkin enemmän. Niin viisaasti oli Jumala kaikki järjestänyt, että vaikka ihmiset vuosisadasta toiseen sitä tutkivat, niin se kävi vain yhä ihmeellisemmäksi heidän silmissään. Ja kuta enemmän oppi siitä tietämään, sitä enemmän huomattiin siinä olevan sellaista, jota ei vielä ymmärretty. Sillä se on kaikki Jumalan suurta satua, jota hän ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät vain aina häneen katsoisivat jatkoa odottaen. Jumala näes on suurin kaikista satujen kertojista — ja hänkin pitää siitä, että hänellä on jokin kohta ikäänkuin erikoisena salaisuutena kunkin ihmislapsen kanssa. Pojullekin hän tulisi vielä paljon kertomaan — tämä oli vain pikkiriikkinen alku, tämä nyt äidiltä kuultu — ja Yrjöllä voi vielä olla merkillisiä yhteisiä salaisuuksia sen hyvän ja viisaan Jumalan kanssa.

Nojasit minuun ja katsoit totisin silmin ulos ikkunasta punertavaa iltataivasta.

12.

Mutta maailma kasvoi Yrjön silmissä ja antoi yhä enemmän tuumimisen aihetta. Nyt hänestä oli päivänselvä asia, että piti olla sekä poikia että tyttöjä.

Isä tuli eräänä iltana sanomaan hänelle hyvää yötä ja istuutui kuten muulloinkin pojan levolle mentyä hänen vuoteensa laidalle jutellen hänen kanssaan niitä näitä.

— Tiedätkös, kenen otan rouvakseni sitten kun tulen suureksi? — kysyi poika.

— Mistäpä minä sen tietäisin?

— Otan Ainon.

— Vai Ainon! Mutta ethän sinä voi tietää sitä niin hirveän paljon aikaisemmin!

— Tiedän minä, kun kerran niin paljon pidän Ainosta.

— Mutta sinähän vasta olet pieni poika ja Aino pieni tyttö, eikä rouvaa tarvitse ajatella ennenkuin vasta sitten suurena.

— Jaa, mutta itsehän sanot, ettei saa olla ajattelematon — aina pitää kaikkea punnita, ennenkuin mitä tekee.

— Tietenkin — hymyili isä.

— Ja kun oikein kauan tuumii yhtä asiaa, niin siitä tulee sitten hyvä.

— Voi niinkin olla — myönsi isä — mutta tiedätkös, sellaisia asioita ei voi lainkaan edeltäkäsin tietää. Ne tulla tupsahtavat arvaamatta eteen, ja paras ystävä on usein sellainen, jota ei ole koskaan ennen nähnytkään.

Yrjö katsoi pienellä epäluulolla isää. Isä vain ei hänelle Ainoa suonutkaan. Siinä kaikki.

— Jaa. Kyllä minä hänet otan.

— Mutta mitäs, ellei Aino huolisikaan?

— Kyllä hän huolii. Ja voi kuinka hän ihastuisi, jos minä sen hänelle sanoisin!

— Älähän toki — isän ääni kävi hyvin vakuuttavaksi — ei sellaista saa sanoa ennenkuin sitten, kun on aikamies. Älähän nyt vain virka mitään — tottele isää! Eikö niin — ethän? Ajatteles, kun sinun pitää vielä paljon oppia ja käydä monet koulut ennenkuin tulet suureksi ja saat ottaa rouvan itsellesi tai edes sitä ajatellakaan.

Niin tosiaankin — oppia! — Sen hän tässä oli vallan unohtanut. Yrjön silmät kävivät tummiksi. Hänenhän piti oppia tuntemaan kaikki sisiliskot, kovakuoriaiset ja kärpäset ja muut Erikin elukat. — Ja ennen kaikkea koneet, miltä ne näyttivät sisäpuolelta — ja lokomotiivit ja laivat. Se oli tärkeintä. Menisi siihen aikaa.

— Menee siihen vuosia — vakuutti isä. — Kas, sellaisissa asioissa pitää osata odottaa, siksi kunnes se oikea tulee. Opit sitten joskus tuntemaan jonkun, josta pidät yhtä paljon kuin nyt äidistä ja joka on sinulle kuin sisar ja kuitenkin vielä rakkaampi kuin sisar. Ehkäpä hänellä onkin tumma tukka kuin äidillä ja ehkäpä hänen silmänsä nauravat. Hän puhuu ehkä pehmeällä äänellä ja katsoo pehmeällä katseella, ja koskettaa pehmeällä kädellä. Sellaisen isä sinulle toivoo sitten kun olet aikamies.

Poika katsoi isää tutkivin silmin. Hän puhui kuin olisi hän jotakin tietänyt. Kai tiesikin. Piti siis sellaista odottaa.

— Mutta sen minä nyt ainakin sanon hänelle — lopetti hän keskustelun — ettei heillä aina olisi riisiryynipuuroa päivälliseksi, kun tulen sinne vieraisille. En pidä niin suurista ryyneistä.

Siihen asia jäi. Ja hän käytti ensimmäistä tilaisuutta saadakseen asiansa toimitetuksi Ainon äidille. Hän sanoi sen hänelle heti jo eteisessä.

— Teillä ei aina pitäisi olla riisiryynipuuroa kun tulen teille kylään.

Ja Ainon äiti oli kumma kyllä ihastuksissaan huomautuksesta.

Tulevaisuuden suunnitelmat saivat siis toistaiseksi väistyä tuonnemmaksi, mutta ei aivan kokonaan.

Eräänä päivänä hain, esille hänen vanhoja, pieniksi käyneitä vaatteitaan antaakseni ne pois. Hän seisoi siinä tarkastellen, miten tein niistä mytyn ja sidoin nuoran sen ympäri.

— Panisit talteen, niin ne sopisivat sitten lapsilleni.

— Kuinka monta lasta sinulle sitten tulee?

— Neljä, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, niin että ne voivat leikkiä keskenään.

— Jaha — jaa — en tullut sitä ajatelleeksi. Mutta kyllä melkein luulen, että vaatteet kävisivät liian vanhoiksi.

— No niin, anna vain. Täytyyhän minullekin aina vähän väliä ostaa uudet kengät ja kalossit, kun se isä ei ole säästänyt minulle yhtään paria vanhoistaan.

Yrjölle oli säästäväisyyden ihanne selvinnyt erään keskustelun jälkeen äidin kanssa heidän ja muiden ihmisten varallisuussuhteista. Poika nimittäin eräänä päivänä kysyi, olivatko he rikkaita, kun asuivat niin suuressa talossa. Johon äiti antoi hänelle sen hämmästyttävän tiedon, ettei tämä talo heidän omansa ollutkaan, se oli sen vanhan herran, joka oli täyttänyt hiekkalaatikon pihalla ja joka joskus tuli vastaan portaissa aina kiirehtien heitä niin kohteliaasti tervehtimään. Hän oli kohtelias, vaikka oli rikas, ja samalla lailla kohtelias kaikille. Ottihan hän hatun päästään Yrjöllekin, kun poju seisoa töllisteli pihalla ja vanha herra kulki ohitse — eikö totta? — Äiti oli nähnyt parvekkeelta, kun se vanha herra tälle äidin nassikalle oikein kumarsi. Niin. Hän oli hieno herra, ei sentakia että oli rikas, vaan sentakia että oli hieno. Hänellä oli tämä talo ja monta muuta taloa ja metsiä ja sahoja ja kaivoksia ja saikin olla — hän oli hyvä ihminen — äiti hänestä piti. Ja hän antoi meidän asua tässä kodissamme. Meillä oli mitä me tarvitsimme, ja meitä sentakia voitiin sanoa toimeentuleviksi, mutta ei rikkaiksi. Rikkaus sitä paitsi ei aina ollut onneksi — välistä oli, mutta toisinaan ei ensinkään — ja usein teki se ihmiset ylpeiksi ja tuhmiksi.

Niin. Yrjö oli nähnyt muutamia ylpeitä rouvia — ne olivat varmaan rikkaita.

— Mahtoivat olla. Mutta kaikki ne, joilla on mitä he tarvitsevat, ne ovat toimeentulevia.

— Onko Väinökin toimeentuleva?

— On Väinökin.

— Minusta olisi hauskempi, jos meilläkin olisi vain kaksi huonetta kuin
Väinölläkin.

— Miksi niin?

— Silloin sinä lakaisisit ja keittäisit — vaikka minä kyllä Liisasta pidän — mutta me olisimme aina yhdessä.

— Niin, miksikä ei? Mutta olemmehan nytkin yhdessä, kun melkein aina olemme samassa huoneessa. Ja kun se vanha herra nyt on rakentanut meille näin monta huonetta, niin ollaan me nyt täällä tyytyväisiä. — Ja kukapa sen tiennee, vaikka meillä joskus toiste olisi kaksi huonetta ja Väinöllä ties miten monta.

Jaa! — Yrjö paisui jo etukäteen Väinön rikkauksista.

Mutta sen keskustelun jälkeen hän ei enää ollut niin varma vanhempiensa loppumattomista tulolähteistä. Kun hän eräänä päivänä aukaisi eteisen oven äidillensä ja huomasi hänellä olevan kädet täynnä paketteja, niin että hän tuskin mahtui ovesta sisään, nosti hän vakavasti sormensa ja sanoi varoittavasti:

— Ai, ai, äiti — älä osta vain niin paljon tavaraa, että leipä loppuu!

13.

Seuraavana syksynä koulu jatkui Erikin tädin luona, joka asui kaupungissa. Hänellä oli se suuri etu minun rinnallani, että hänen luokseen piti mennä oikein katua pitkin kuten muihin kouluihin. Sielläkään ei ollut kuin kuusi oppilasta. Mutta vaikkei heitä ollutkaan sen useampia, oli tädillä täysi työ koettaessaan hillitä heidän puheluintoansa tunnilla. Sillä he olivat tottuneet heti paikalla ilmaisemaan kaikki ajatuksensa ja tunteensa, ja luettava kappale tai laskettava esimerkki toi usein niin merkillisen tärkeitä muistoja tai mielijohteita kielelle. Täti keksi sentakia sen keinon, että rupesi vetämään muistikirjaansa viivan aina kun joku heistä turhanpäiten jutteli heidän siinä lukiessaan tai laskiessaan.

Kysyin jonkun ajan kuluttua pieneltä rupattelijaltani, montako viivaa hän oli jo saanut.

— En minä tiedä.

— Kuinka? Etkö ole laskenut?

— Tiedätkö äiti, ne muut ovat niin uteliaita, että ne laskevat viivansa joka päivä — minä en huoli.

Ymmärsin yskän. Vedin hänet luokseni kuiskaten:

— Sanopas oikein totta — eikö sinulla lie kaikkein eniten viivoja?

O-on! — kuiskasi hän vastaukseksi.

Myöhemmin koetettiin tehostaa huolellisuutta antamalla pieniä kotimuistutuksia. Kerran sai Yrjökin sellaisen ja hän toi kotiin pienen vihkosen. Näin hänestä selvään, ettei hän oikein tiennyt, oliko se suuri vai mahdollisesti aivan pieni häpeä, mutta kun otin näyttääkseni vakavalta, punastui hän ja häpesi — kuten täti oli tarkoittanutkin.

Jonkun ajan kuluttua oli Erikin vuoro, ja silloin Yrjö ehdotti, että he menisivät joukolla katsomaan, mitä Erikin äiti sanoo. Erikillä ei ollut mitään sitä vastaan, ja koko roikka karkasi sisään lääkärin ruokahuoneeseen, jossa tohtorinna istui ompelunsa äärellä. Siinä he sitten äänetönnä seisoa töllistelivät odottaen vihkosen vaikutusta, Erik ensimmäisenä, tirkistäen syrjästä tovereitaan. Mutta kun Yrjö palasi kotiin ja kertoi äidilleen retkeilystään, niin hän ei ollut hullua hurskaampi, sillä Erikin äiti ei ollut sanonut mitään. Eikä hän liioin ollut miltään näyttänyt.

Tässä pienessä koulussa luki Yrjö maantiedettänsä ja raamatunhistoriaansa ilman päähänpänttäystä vapaasti ja iloisesti, ja kaikki tuli eläväksi. Hänellä oli kaikesta oma käsityksensä ja hän lausui sen rohkeasti julki. Kun hän luki syntiinlankeemuksesta, oli hän kovin pahoillaan Aatamin ja Eevan tottelemattomuudesta. Mutta hän arveli samalla, ettei Jumalan olisi pitänyt millään muotoa istuttaa paratiisiin sellaista puuta, jossa oli niin makeat kielletyt omenat, ettei niihin voinut olla vilkaisematta ohitse kulkiessaan. Jumala ei koskaan sanonut. No ota nyt sieltä omena! Ei. Niihin ei saanut koskea. Olisi ainakin asettanut sen puun vähän syrjemmälle lähelle aitausta! Kun sitten kerran nuo ihmisparat olivat syöneet yhden omenan, oli hän niin pahoillaan, että ajoi heidät ulos. Kaikki olisi mennyt hyvin, ellei sitä puuta olisi ollut.

Ja kun hän kerran kuuli puhuttavan Jumalan pojasta, löi hän kätensä yhteen huudahtaen.

— Ai, onko hänelläkin poika!

Eräänä iltana riisuutuessaan mennäkseen levolle kiskoi hän takkinsa niin rajusti auki että nappeja lensi irti:

— Näin ne papit tekevät!

— Papit? Milloin olet nähnyt pappien tekevän sillä lailla?

— Näin tekivät papit Jerusalemissa. He repivät vaatteensa eivätkä yhtään välittäneet siitä, mitä heidän äitinsä sanoi.

Minulla oli loppumatonta iloa hänen välittömyydestään ja vastaanottavaisuudestaan. Ja ajattelin usein, että sellaisena pitäisi ihmisen säilyä myöhemminkin, kun syvemmät tiedonlähteet hänelle avautuvat. Miten paljon rikkaampia olisimmekaan, jos kaikki tietomme tulisivat eläviksi tajunnassamme!

14.

OLI KAUNIS kesäpäivä. Seisoin pienen höyrylaivan kannella keskellä vakkoja ja voipyttyjä tähystellen sitä saaristolaituria, jonne minun oli noustava. Puitten lomitse näkyi kesähuvilamme katto. Poukamassa oli kyläläisten verkkoja kuivumassa pitkät rivit, oli nähtävästi ollut hyvä kalansaalis-aika. Veneitään olivat vetäneet korkealle hiekkarannalle, lieneekö ollut myrsky viime yönä. Siinä olivat joukolla vastassa vanhat ja nuoret, vilisi valkoisia liinoja ja lippalakkeja laivasillalla. Ja ilma henki merisammalta, ruskolevää ja hailia, auringon paahdetta ja apilasta.

Ja laituri oli pitkä ja kallistunut.

Olin ollut poissa parin viikon ajan ja odotin näkeväni perheeni sillalla. Siellä havaitsinkin ensin isän ja sitten mummon, mutta Yrjöä ei näkynyt missään. Ja kuitenkin hän oli tavallisesti etumaisena huitomassa lakkiansa tervetuliaisiksi sille, jota odotettiin. Hänen piti aina jollakin näkyvällä tavalla purkaa ilonsa.

Olin ihmeissäni. Varjostin silmiäni kädelläni nähdäkseni paremmin. Vaikka hän olisi seisonutkin toisten takana, olisin sittenkin huomannut hänet, sillä hän oli yksitoistavuotiaaksi tavattoman kookas. Ja kotona hän oli varmaan. Retkeltään serkkujensa luo Saimaan rannalle hän oli jo viikko sitten kotiutunut.

Laiva laski maihin. Isä otti kantamukseni ja aukoi minulle tietä tutussa tungoksessa. Pari kertaa piti pysähtyä tervehtimään naapuria. Sitten noustiin käsikoukussa koivumäkeä huvilallemme.

Miten ihanaa taas olla kotona!

— Mutta missä on Yrjö? — kysäisin samalla.

Isä katsahti hiukan kummissaan ympärilleen. Niin tosiaankin! Äsken hän oli ollut verannalla ja isä oli luullut hänen juosseen alas rantaan. Poika oli ollut tavallista vakavampi viime aikoina, kertoi isä, eikä Väinönkään tulo ollut saanut muutosta aikaan. Hän oli iltaisin soittanut selloa isän säestyksellä, ja he olivat harjoittaneet uuttakin äidin tuloa varten. Mutta ei siihenkään saatu oikein vauhtia. Nyt isäkin oudoksuen etsi poikaa silmillään. Mutta kylläpä hän löytynee.

Jatkoimme matkaamme koivumetsikön halki. Pihalla tuli poika meitä vastaan hitaasti astuen.

— Mikä sinun on, Yrjö? — kysyin heti hänet nähtyäni levottomana. —
Oletko sairas?

— En.

— Mikä sinua sitten vaivaa? Oletko jostakin pahoillasi?

Hän ei vastannut, tarttui vain käteeni ja veti minut portaita ylös eteiseen.

Nyt oli jotain aivan erikoista tapahtunut. Hädissäni heitin jonnekin päällystakkini ja hattuni, laukkuni ja päivänvarjoni. Poika ei ollut lainkaan entisellään.

— Tule!

Tuokiossa olimme ullakkohuoneessa ja ovi kiinni. Vaisto neuvoi puhumaan hänen kanssaan kahden kesken.

Hän hyökkäsi heti kaulaani ja itki rajusti.

— Mitä on tapahtunut, Yrjö? Miksi olet noin suruissasi?

— Äiti! — tuli nyyhkytysten kesken hätäisesti ja puoliääneen — onko totta, ettei tämä ole minun oma kotini?

— Oma kotisi! — Miten tulet sellaista ajatelleeksi?

— Sanottiin Toivolassa, ettei ole.

— Kuka sanoi sellaisen valheen?

— Hanna

— Ja kuka Hanna on?

— Heidän palvelijansa.

— Ja kuinka hän sen sinulle sanoi?

— Sitä en tiedä.

— Hänkö se vain niin sinulle sanoi?

— Hän, mutta serkut olivat siinä myöskin eivätkä sanoneet mitään.

Vedin pojan viereeni sohvaan ja olin aivan masentunut. — Olipa siis sittenkin tullut se, jota olin niin huolellisesti koettanut välttää! — Ja hän nosti minuun katseensa ikäänkuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut siitä, mitä tulisin hänelle sanomaan.

Kokosin voimani ja puhuin hitaasti ja vakuuttavasti:

— Se ei ole totta. Ilman vain on Hanna sen keksinyt, koska hän on raaka ja häijy ihminen. Eikö tämä muka ole sinun kotisi? Onko kummempaa kuultu? Kenellä sitten koti on! — Ei, hyvä lapsi, ajattelepa vähän ja sano oikein totta! Etkö aina ole ollut täällä kotonasi? — Rakastammeko ketään tai mitään niinkuin sinua? — Onko olemassa ketään tai mitään, josta huolehdimme enemmän kuin sinusta? — Sano, kyllä sinä sen tiedät! — Tiedäthän ja uskothan, että joka päivä ja kaikessa ajatellaan sinua? Oletko koskaan muuta huomannut?

Ei. Ei hän ollut muuta huomannut. Hän nojasi minuun, uupuneena mielenliikutuksesta hänkin, mutta jo tyynempänä. Ei hän sitä ollut uskonut itsekään. Hän oli vain tullut niin surulliseksi ja ajatellut että ehkä sentään. Kun kerran niin voitiin sanoa.

— Niinpä niin — tuo Hanna kai niin ajatteli — mitäpä hän ymmärsi, hän oli mitä oli. Sanoiko hän ehkä vielä muutakin?

— Hän sanoi vielä, ettei minulla ollut oikeaa isää ja äitiä — että olin vain kasvatti — ja ettei minulla siksi ollut oikein omaa kotiakaan.

— Oliko hän jostain syystä suuttunut sinuun?

— Ei ensinkään — muuten vain hän niin puhui.

Sisässäni kuohui. Jos tuo ihmishirviö olisi ollut edessäni, olisin halunnut hänet nujertaa ja olisin voinut syytää hänen silmillensä mitä vihansanoja tahansa. On niitä ilkiöitä maailmassa, eikä maa kuitenkaan aukea nielaisemaan heitä.

Ja heidän tähtensä piti minun lapseni kärsiä! Minun poikani, joka kuitenkin oli sellainen, ettei heidän olisi tullut saada kajota häneen pikkusormellaankaan, saatikka sitten tällä lailla haavoittaa häntä hänen sielunsa syvimpään.

Saisi kosto kohdata sekä häntä että kaikkia hänen laisiansa! Koko tuota kylmäkiskoista, pahansuopaa, järkeilevää ihmislajia, jolla voi olla sivistynytkin kuori päällä. Kyllä minä ne tiesin!

En voinut heti vastata. Minun piti ensin rauhoittua. Eikä tässä sitä paitsi viha auttanut. En saanut itse myrkyttyä enkä millään ehdolla myrkyttää häntä. Vahinkoa olivat nuo ilkeämieliset sanat saaneet aivan tarpeeksi jo aikaan. Karistin siis pois kaikki pahat päältäni ja jatkoin:

— Katsos Yrjö! — On kummallista, mutta totta, että on ihmisiä, jotka nauttivat siitä, että he pahoittavat muitten mieltä. He eivät viihdy, elleivät saa lausua pistäviä sanoja — se on heidän virkistyskeinonsa. Tuo Hanna kuuluu niihin. Mutta ei välitetä hänestä. Et tiedä, miten olen hyvilläni yhdestä asiasta!

— Mistä niin?

— Siitä, että kerroin sinulle sen sadun!

Poika hymyili.

— Niin — sanoi hän miettivästi — siitähän tiedän, että minulla pienenä on ollut toinen isä ja toinen äiti ja että he ovat kuolleet. — Enkä sen takia viitsinyt niin paljon huoliakaan siitä, mitä hän oli jutellut — ensin — mutta sitten muistin hänen sanoneen, ettei minulla ollut omaa kotiakaan sen takia. Äiti, miksi hän niin sanoi?

— Miksi? — Kai hän niin uskoi. Moni muukin luulee, ettei missään muualla voi olla hyvä olla kuin luonnollisten vanhempain luona. Missä on hyvä, siellä on, ja useimmilla kylläkin on hyvä. Mutta tiedän varmaan, että on paljon lapsia — niitä on enemmän kuin otaksutaankaan — joiden olisi parempi olla muualla ja jotka muilta saisivat enemmän rakkautta kuin saavat omilta vanhemmiltaan. Ja riippuuhan kaikki kuitenkin siitä, kuinka paljon rakkautta saa.

Poika painoi päänsä olkaani vasten.

— Monella on sama käsitys kuin hänellä — jatkoin puhettani — siksi etteivät ole muuta nähneet tai kokeneet — eivätkä voi muuta kuvitella. Mutta mitä me muitten uskosta, me, jotka tiedämme! Isä ja sinä ja minä — me tiedämme enemmän kuin useat muut niistä asioista — tiedämme, ettemme koskaan voisi pitää kenestäkään enemmän kuin pidämme toisistamme. Sen takia olemmekin isäsi ja äitisi, ja sinä olet lapsemme — eikä muu merkitse mitään. Ja missä isä ja äiti on, siellä on myös koti.

Poika laski kätensä minun käteeni ja katsoi hymyillen eteensä.

— Ja miltä luulet tämän kodin näyttävän ilman sinua? Mahtaisiko meillä olla tätä huvilaakaan, ellei sinua olisi! Ja olisiko meillä niin hauskoja suunnitelmia — ja tulevaisuuden tuumia? Emmehän pelkää vanhuuttakaan! Ei, kyllä asia on niin, että sinua me ennen kaikkea ajattelemme — ja sinun pitää olla luonamme, kun me kerran tämän maallisen elämän jätämme. — Sinulle jää silloin kaikki — kaikki vanhat muistommekin menneiltä ajoilta — koko kotimme, sinä ainokaisemme! Sinullako ei kotia olisi!

Yrjöltä pääsi syvä vapautuksen huokaus. Hänen surunsa oli jo kokonaan haihtunut. Tartuin molemmin käsin hänen päähänsä, suutelin häntä monta kertaa ja katsoin häntä silmiin. Hän vastasi katseeseeni suoralla, iloisella silmäyksellä.

— Kyllähän minä sen tiesin — sanoi hän — mutta tahdoin kuulla sinun sen sanovan.

— Ja olet sentakia odottanut minua?

— Olen vain odottanut ja odottanut. Minulla oli sitten niin ikävä Toivolassa — halusin vain kotiin — ja sitten en ole muuta tehnyt kuin vartonut sinua tulevaksi.

Hän kyyneltyi hiukan muistaessaan jälleen tätä pitkää ikäväänsä.

— Mikset kysynyt isältä — tai mummolta — hehän olivat kotona —? Tai olisit jutellut edes Väinölle, joka on seuranasi ollut.

— En, en voinut — tahdoin kysyä sitä sinulta. Ja nythän minä sen tiedän — tiedän oikein varmaan — enkä ajattele koko asiaa enää.

Niinpä päätimme yhdessä olla välittämättä sydämettömien ihmisten puheista — eihän meidän tarvinnut olla heidän kanssaan tekemisissä, me kun voimme turvautua hyvien ihmisten seuraan. Ja hyvänsuovat ihmiset ovat kaikki samaa mieltä meidän kanssamme — serkut myöskin, vaikka olivat olleet liian pienet mitään virkkaakseen. Vihdoin päätimme mennä Pellonpään Ierikka-isäntää tapaamaan pyytääksemme häntä lähtemään purjehdusmatkalle saaristovenheellään. Väinö otettaisiin mukaan — isä hoitaisi kaiketi jalusnuoria — ja Ierikka tietysti tapansa mukaan peräsintä.

Oli kaunis päivä ja hyvä tuuli, ja lähtisimme vaikka Seiskariin asti, josta niin monta kertaa oli ollut kysymys. Mitä sinä, Yrjö, siitä arvelet?

Tietysti! Se oli kädenkäänteessä sovittu. Ja portaat jymisivät hänen jalkainsa alla hänen juostessansa alas — ja samassa kuului hänen heleä äänensä verannalta.

Mutta sen jälkeen sattui sangen usein, että illoin tartuit käsiini kuiskaten:

— Et tiedä miten olenkaan iloinen siitä, että minulla on isä ja äiti ja oma kotini!

— Entä minä, Yrjö! Tuskin jaksaisin elääkään ilman sinua!

15.

Sen vannon ja vakuutan, ettei silloin sumu peittänyt maailmaa, kun valmistimme tuota pitkää matkaa.

Olimme pariksi viikoksi asettuneet asumaan pieneen satamakaupunkiin, jossa oli aallonmurtaja. Se oli ylpeytesi, Yrjö. Sen kylkeen ankkuroivat Ariadne ja Astræa ja muut Itämeren höyrylaivat, jotka kukin vuorostaan mennä porhalsivat muita maita kohti. Siellä olimme vuokranneet pienen huvilan meren rannalla vartoaksemme sitä päivää, jolloin sinä, Yrjö, lähtisit ensimmäiselle ulkomaanmatkallesi.

Sehän oli meille kaikille merkkitapaus. Ja sitä odottaessamme päivä paistoi täydeltä terältään, ja tuulen henkäys pani vain huviksensa veden kalvon väreilemään. Illoin peitti hämärä taivaanrannan, ja majakan valo vilkkui hetkittäin sumussa. Meillä oli huvilamme verannalla lamppu, joka valaisi mäntyjen runkoja ja niiden lomitse rantahiekkaa. Isä istui illan tullen teelasinsa ääressä amerikkalaisessa keinutuolissaan, ja sinä, Yrjö, verannan kaiteella katselit merelle päin. Joskus isä umpimähkään kurottautui ottamaan kirjan verannan pöydältä ja luki siitä jotakin ääneen, tuokion perästä sen taasen unhottaakseen ja tuijottaaksensa vilkuttavaan majakan silmään.

Myöhästyneitä kylpyvieraita harhaili ryhmittäin pitkin rantaa ja hävisi huvila-alueittensa varjoon. Rantaravintolasta kuului jouhiorkesterin hillittyä soittoa.

»Kuin joki — kuin vuolas virta on aika» — luki isä — »tuskin on jotakin noussut pinnalle, kun se jälleen huuhtoutuu pois. Ja uutta kumpuaa esiin vuorostaan jälleen kadotakseen.»

Niinhän kyllä on, ajattelin itsekseni, mutta älkäämme sitä nyt muistako. Harvoin on näin hyvä olla, uskotelkaamme, että tämä aika ei lopukaan — ja että jokaisesta tällaisesta hetkestä syntyy uusia samanlaisia.

»Pian kuolet» — jatkoi isä — »etkä kumminkaan ole vilpitön ja vapaa intohimoista, vielä uskot ulkonaisten seikkojen voivan sinua vahingoittaa, vielä et ole lempeä kaikille, menetellä oikein ei ole vielä ainoa halusi.»

Sinä käänsit silmäsi isään. Katsoit pitkään hänen valkoista tukkaansa ja hänen puhdasta profiliansa hänen siinä istuessaan lampun valossa.

Meri lauloi yksitoikkoista lauluaan ja ilma tuoksui suolaista kosteutta ja havumetsää. Ilta oli lämmin ja valoisa, ja meri ja taivas sulautuivat yhteen.

»Älä elä ikäänkuin sinulla olisi tuhat ikävuotta edessäsi» — kuului taas isän ääni. — »Niin kauan kuin vielä elät, niin kauan kuin vielä voit, ole hyvä!»

Hän laski kirjan pöydälle ja nosti polven toisen polven yli.

Keinutuoli narisi heikosti.

— Luit itsestäsi, isä — lausuit vakavasti — olet jo sellainen, vaikka siinä sanot, ettet vielä ole.

Isä katsahti sinuun hieman oudoksuen. Hän oli itse harvasanainen, ja sinäkin olit häneen nähden tottunut ehkä pidättyväisemmäksi kuin muuten olit, joten tunteenpurkaukset teidän kesken kuuluivat harvinaisuuksiin. Mutta jos kohta isä vaatimattomuudessaan tuskin uskoi sinun todella tarkoittavan mitä sanoit, tuntui äänensävysi hänestä nähtävästi hyvältä.

Istuin siinä äänetönnä tarkastellen teitä molempia. Ja kummastelin silloin, kuten niin monesti ennen, teidän keskinäistä yhdennäköisyyttänne. Oliko se pelkkä sattuma? Kuta vanhemmaksi sinä, Yrjö, tulit, sitä selvemmin sinä myös ulkonaisissa piirteissäsi muistutit isää. Eikä se ollut mielikuvitusta, se minun täytyi itselleni tunnustaa, ja sen sanoivat muutkin. Muistin niitä tilaisuuksia, jolloin olin nähnyt teidät yhdessä jossakin konsertissa istumassa vieretysten, tukka ylöspäin kammattuna, samanlainen kaulus kaulassa, musta kaulaliina samalla tapaa solmittuna molemmilla, yllä musta verkatakki, kasvot molemmilla käännettyinä orkesteria kohti — niin, ei voinut olla naurahtamatta aivan ilmeiselle piirteiden ja ilmeen yhtäläisyydelle. Sinä, Yrjö, olit ruvennut tervehtimäänkin kuten isä, olit käytökseltäsi käynyt yhä vaatimattomammaksi ja hienotunteisemmaksi ja omaksunut isän koruttoman ja hyväntahtoisen seurustelutavan. Niin, niin. Huomasin selvästi tuon sisäisenkin yhtäläisyyden ja aprikoin itsekseni, mikä lopulta lieneekään ihmisessä synnynnäistä ja mikä itsetiedottoman vaikutuksen aikaansaamaa. Miten voimakkaasti kaikissa tapauksissa kasvattajan persoonallisuus vaikuttaa lapsen herkkään sieluun!

Olimme ottaneet matkalaukkuumme muutamia kirjoja kesälukemiseksi, ja isä oli juuri sattunut lausumaan kappaleen Marcus Aureliuksen päiväkirjasta, joka oli ollut esillä pöydällä. Lieneekö hänellä ollut kirjanmerkki siinä oman itsensä varalta? Ehkä, ehkei. Hän ei juuri käyttänyt kirjanmerkkiä eikä hän tavallisesti alleviivannut mitään. Muistin kirjan esipuheen, johon olin alleviivannut muutamia kohtia, koska minulla on se paha tapa. Siinä oli semmoista, joka erikoisesti kiinnitti mieltäni — nimittäin mitä siinä sanotaan kasvatusisän ja pojan keskinäisestä suhteesta Marcus Aureliuksen oman todistuksen ikuistamana jo tuhansia vuosia sitten.

Tarvitsiko minun mennä niin kauas taaksepäin ajassa, löytääkseni vertauskohtia?

Ei tarvinnut, mutta tein sen huvin vuoksi. Kun ajattelen, etteivät kahteenkymmeneen kolmeen vuoteen isä ja poika olleet erillään päivääkään! Että he kaikesta olivat keskenään neuvotelleet! Siinä olivat kulkeneet yhdessä pilarikäytäviä pitkin ja loistosaleissa pehmeillä matoilla orjien palvelemina — nuo sielultaan stoalaiset! — Eikä cæsarin valta noussut kumpaisellekaan vähääkään päähän, kuten nousi Nerolle ja muille. Mitä vielä. Ei se sellaisilla ihmisillä päähän nousekaan. Muistin lukeneeni Caesarin makuuhuoneesta, että siinä seisoi onnen jumalatar kullasta valettuna. Se kuului sille cæsarille, joka parastaikaa hallitsi. Mutta oliko kumpainenkaan kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota? Kaikissa tapauksissa — Antoninus Pius tuntiessaan, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, kannatti jumalattaren tulevan cæsarin makuuhuoneeseen — niin kertoi esipuhe — ja hän puhui hänen kanssaan viimeisen kerran, antaen hänelle perinnöksi tunnussanansa ja elämänviisautensa, joka oli suurempiarvoinen kuin se valta ja asema, jonka hän samalla jälkeensä jätti. — Niin, voiko mikään isä tehdä enemmän poikansa hyväksi? Voiko hän lahjoittaa hänelle mitään kalliimpaa kuin täyden luottamuksensa ja kokemuksensa varaston? — Marcus Aureliuksella ei ollutkaan pitkän elämänsä taipaleella mitään sen pyhempää kuin hänen isänsä muisto. Isän tunnussana oli hänen elämänsä ohjeena. — Ja niin suuressa määrin oli hän kansansa rakastama, että kaikki nimittivät häntä joko »isäkseen» tai »pojakseen» aina kunkin ikäasteen mukaan.

Entä jälkimaailma!

Niin, jälkimaailmaa olimme me kolme tällä verannallamme meren rannalla.
Miltei kaksi tuhatta vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Sellaista ja vielä paljon muuta tuumin itsekseni lampun palaessa ja hämärän peittäessä meren rannan.

* * * * *

Mutta kun aamu valkeni, olivat kaikki syvämietteisyydet häipyneet itsestänsä. Kahvi höyrysi verannan pöydällä ja uimahousut riippuivat kaiteella. Ja ulapalla lähtivät ensimmäiset aallot liikkeelle aamutuulen herättäminä Ensimmäiset purjeet välkkyivät auringossa ja siellä täällä joku varhainen liikehtijä meloi kanootissaan rantaa pitkin.

Silloin juoksit alas portaita lakki niskassa ja uimaliina mytyssä kainalossa.

Se oli sellaista aikaa, ettemme tienneet ihanampaa. Me kolme kuin kaukaisella merensaarella. Muistatko miten aurinko paahtoi selkäämme ja miten koetin punaisella päivävarjollani suojella päätäni, hatuttomana kun enimmäkseen kuljin? Välistä sama varjo siimesti meitä kaikkia meidän rantahiekalla loikoessamme toistemme seurassa.

Ja isän silmät räpyttelivät hyväntuulisina panamahatun lierien alta, ja näin, että aurinko loi pieniä valopilkkuja hänen kasvoihinsa hatun punoksien lomitse.

Ja sinulla, Yrjö, oli pehmeät ja vielä kehittymättömät piirteet, ojensit pitkät, laihat sääresi ja valoit hiekkaa niille, kunnes ainoastaan sandaalien kärjet pistivät esiin kallionkärkinä hiekkaharjujen päässä. Sinulla oli täysi miehen mitta, matala ääni, jota itse mielelläsi kuuntelit, mutta joka hypähti diskanttiin, kun et ollut vanuillasi. Ja sinulla oli jo pientä haituvaa huulten ympärillä, vaikka olit ainoastaan viisitoistavuotias.

— Katsohan, Yrjö — sanoo isä ja osoittaa pään liikkeellä metsän rantaa — heillä on siellä tenniskenttä — sinun pitäisi tutustua muihin nuoriin ja lyödä tennistä heidän kanssaan.

— Juttelen mieluummin täällä teidän kanssanne.

— Meidän seuraahan sinulla on aina — mutta minun käy sinua sääli, kun kuljet täällä niin yksin.

— Yksin? — sanot sinä kysyvästi. — Pian eroan teistä. Matkustanhan pian pois.

— Jos kohta, tulet sitten takaisin ja kaikki on kuin ennenkin, mutta tennistä sinulla ei ole syksyllä.

Mutta sinua ei haluta. Ajatuksesi askaroivat lakkaamatta siinä, mikä sinulla on edessä. Kohottaudut istumaan vetäen sääret allesi ja rupeat puhumaan siitä, mikä nykyään alati täyttää mielesi.

Matkasta. Pian nousisit tuollaiseen suureen höyrylaivaan ja viilettäisit meren yli vieraaseen maahan, joka ei kuitenkaan ollut kokonaan vieras. Saisit liikkua melkein omin neuvoinesi, mutta laivamatkan tekisit yhdessä yhteisen ystävämme kanssa, joka oli sinua vanhempi ja meitä nuorempi juuri sen verran, että hän oli molemmille asianomaisille yhtä läheinen. Tämän ystävän saapuminen läheni päivä päivältä. Ja sinä asuisit samojen omaistemme kodissa, joiden luona me kerran suuren kaupungin surinassa olimme toisiamme odotelleet.

Tietysti olit siitä kaikesta jännityksessä. Olihan aluksi kyllin merkillistä jo sekin, että sait lähteä ulkomaille näkemään kaikkea sitä, mitä siellä olisi nähtävänä. Mutta sen lisäksi oli tuo vieras maa synnyinmaasi. Olihan luonnollista, että se erikoisella tavalla houkutteli puoleensa. Ja siitä riitti puhumista loppumattomiin.

Voisihan nyt ajatella, että meissä vastoin omaa tahtoamme olisi herännyt jonkinlainen kateellisuus tai menetyksen pelko. Mutta omaksi hämmästykseksemme emme lainkaan tunteneet mitään sellaista. Mikset saisi rakastaa muitakin meidän rinnallamme — ja mikset muita maita meidän maamme ohella? Toinen ei toistaan estänyt. Ja jos ehkä näyttäisikin siltä, niin se ei olisi pysyväistä. Tuo toinen maa oli meille itsellemme sangen tuttu ja rakas, ja meillä oli se käsitys, että kuta laajempi on ihmisen kiintymys, sitä vapaampi ja suurempi on hänen katseensa.

Olihan sinulle verraton onni saada viisitoistavuotiaana tehdä ensimmäinen ulkomaanmatkasi tutustuaksesi maahan, johon suuresti ihastuisit ja joka erikoisella tavalla olisi sinua muita maita lähempi. Silloin välttäisit kaiketi myöhemmin ahdasmielisyyden etkä koskaan salpautuisi erilleen siitä yhteisestä, joka kuuluu kaikille.

Sinä siis valmistauduit matkallesi kirjojen ja karttojen avulla, jotka levitit eteesi hiekalle. Ja kyselit tuhansia seikkoja kotiutuaksesi siellä.

Mutta kun iltapäivällä ilma viileni, teimme joskus kahden kesken pienen kävelyretken rantaa pitkin niemelle asti, jonka kärjessä pieni ravintola sijaitsee. Muistatko sen pienen suippokattoisen rakennuksen, jota parvekkeet ympäröivät? Isä väsyi astumaan syvää hiekkaa ja jäi mieluummin istumaan korkeaan rantatuoliinsa ja katselemaan merta. Sellaisina iltahetkinä puhuin sinulle joskus niistä asioista, joihin en omasta aloitteestani ollut kajonnut satusohvan ajoilta saakka. Ajattelin, että sinussa voisi herätä uusia tunteita tämän ulkomaanmatkan varrella, ja koetin evästää sinua kaiken varalta. Olit täynnä kiitollisuutta luottamuksestani. Kerroin sinulle paljon sukuperästäsi, mutta en sittenkään kaikkea. En hennonut. Etkä sinä kysynytkään. Jäit siihen luuloon, etten viimeisiä yksityiskohtia myöten kaikkea tiennytkään. Ne säilytti salaisuutenaan laitoksen johtajatar-diakonissa, ja koulun lopetettuasi saisit häneltä kaikki tiedustella. Sitten ylioppilaaksi tultuasi. Jos silloin tahtoisit.

Koetin sinua tutkia. Tein kiertäen kaartaen kysymyksiä ja katsoin sinua silmiin. Mutta katseesi oli rauhallinen ja kirkas. Sinua ei mikään epämääräisyys näkynyt häiritsevän. Eikä varmaan häirinnytkään.

Mutta minun olisi sittenkin pitänyt sanoa sinulle kaikki. Mitään ei olisi ollut menetetty, mutta paljon voitettu. Annathan anteeksi, etten sitä tehnyt? Se olisi estänyt sinua rupeamasta niitä asioita myöhemmin mietiskelemään ja sureksimaan. Niin, niin. Tiedät hyvin, mitä tarkoitan. Mutta en sitä silloin ymmärtänyt.

Olimme molemmat silloin huolettomat, seurasimme lokkien kiertoja ilmassa ja niiden välkettä auringossa ja lasten hippasillajuoksua veden rajassa. He räpyttelivät käsiänsä kuin olisivat lokkina kaaressa viiltäneet rantaa pitkin. Ja istuessamme jälleen verannallamme isän seurassa oli ranta yhä täynnänsä meren vaahtoa ja värikkyyttä, rattoisuutta ja iloa.

16.

Sitä ilon päivää!

Kun myöhemmin tahdoit osoittaa jollekulle sitä luottamuksellisuutta, jonka soit ainoastaan harvoille, kerroit joskus siitä päivästä.

Kuitenkaan ei silloin tapahtunut mitään odottamatonta tai merkillisempää. Helle oli painavampi kuin koskaan ja havumetsä lemusi. Ystävämme Kaima — kuten häntä kutsuimme, koska teillä oli sama nimi — oli saapunut junalla. Hänellä oli Tapiola niminen talvihuvila kuusimetsässä, mutta tapiolaisuudestaan huolimatta hän ilmestyi hienot, ruskeat kengät jalassa ja uusi panamahattu päässä. Hänessä oli mielestämme jotakin yleismaailmallista, joka meitä viehätti. Eikä sitä ollut ainoastaan ulkonaisesti. Hän oli todella monipuolisesti sivistynyt mies. Erikoinen ja hieno ilmiö. Hänen kanssaan puhuminen vei laajemmille vesille.

Olimme hankkineet matkaliput ja tarkastuttaneet passit ja vielä oli jäljellä puolisen tunnin odotus, ennenkuin Arcturus lähteä jyskyttäisi laiturilta. Oli liian kuumaa olla liikkeellä ja matka liian pitkä tavallisiin olinpaikkoihimme kylpylän puistoon. Istuuduimme sentakia eräälle laiturin lautapinolle aikaamme kuluttamaan. Miksi tuo hetki tuli meille niin unohtumattomaksi? Kuorimme appelsiineja ja vertasimme niitä toisiinsa, kenen oli suurin ja mehevin, olimme kuin lapsia emmekä puhuneet mitään maailman tärkeitä asioita. Ja punainen päivänvarjoni suojasi meitä kaikkia auringolta.

Ainoastaan sivumennen ennätimme huomata pitkän murheellisen siirtolaisjonon, joka vähitellen sai passinsa tarkastetuksi. Vihdoin tuo toimitus loppui ja oli aika nousta laivaan. Olihan sitä olevinaan jo puoleksi suuressa maailmassa Arcturuksen kannella liikkuessaan, kun sai kurkistaa hytteihin ja salonkeihin, nähdä laivan peilit ja samettisohvat ja kuulla monien vieraitten kielten sorinaa. Pian sitä mennä viiletettäisiin ulapalle eikä näkyisi maasta siintoakaan.

Olimme jättäneet toisillemme lämpimät hyvästit.

Juoksit nostosiltaa ylös. Laiva hellitti köysiänsä, ja te seisoitte vieretysten sen kannella, sinä ja ystävämme, huiskutellen meille nenäliinojanne niin kauan kuin meidät erotitte.

* * * * *

Niinpä alkoi matkanne meren yli.

Nyt perästäpäin tuntuu minusta kummalta ajatella, että sinä sitten aloit lähestyä sen toisen maan rantaa, sen maan, josta olit meille tullut.

Näen mielikuvituksessani, miten seisoit laivankannella ja näit tuon uuden maan tasaisena viivana kohoavan merestä. Tulit yhä lähemmäksi, mutta se ei siitä paljoakaan muuttunut.

Miten toisenlaisia ääriviivoja olit tottunut kotona näkemään! Nyt nousi ainoastaan Marmorikirkon kupu pyöreänä kukkulana esille tasaiselta rannalta. Sitten alkoi torni toisensa jälkeen sukeltaa esille, lopuksi suurten rakennusten julkisivut. Kuta lähemmäksi tulitte, sitä enemmän teitä ympäröi kuhiseva elämä satamassa, laivat kaikenkaltaiset, huvipurret ja kalastusveneet, hinaajalaivat ja suuret valtamerentakaiset, jotka kumeasti ulisivat mennessään. Siinä olivat suuret telakat vasarankalskeineen ja paukkeineen, ja laiturilla oli kiirettä ja kirjavuutta.

Mitä sinä tunsit sitä nähdessäsi?

Matkakumppanisi tarkasti sinua sivulta päin. Et mitään muuta kuin iloa.
Vallatonta iloa.

Näkikö hän oikein, Yrjö? Kyselit, olit ihastuksissasi. Oi, Yrjö, se oli ihana matka! Ja olitte, ystäväsi ja sinä, kuin kaksi laitumelle irti laskettua varsaa.

Ennenkuin tiesittekään, olitte keskellä tuoksinaa ja katselitte ympärillenne kihisevässä ihmispaljoudessa.

Hyvä Jumala, miten hyvällä tuulella täällä oltiin! Kaikki ihmiset! Ajuri seisoi vaunujensa ääressä ja nauroi, poika vihelsi operettia, odottaja raitiovaunujen risteyspaikassa kuori banaaneja, herra löi kupeitaan ja käänsi taskunsa nurin pienen tyttönsä huviksi. Ei murjottamisen varjoakaan missään. Kaikki vain täydessä touhussa, mutta miltei kuin huvikseen. Huoleton mieliala tarttui heti teihinkin. Teidänkin piti heti paikalla keksiä jotakin hauskaa. Ja samaa vauhtia te hyökkäsitte alas erääseen kellarikerrokseen, joka vanhastaan on tunnettu parhaimmista hyötymansikoistaan. Minkä niminen? Aivan niin, »Jacobs kælder» se oli, kirjoitit siitä, kuten kaikesta muustakin, sitten meille. Teidän eteenne tuodaan vadit kukkuroillaan mansikoita ja paksua kermaa päälle. Jordbær med flöde! Ja sokeria lisäksi!

Jordbær med flöde!

Osaako mikään tavallinen ihmiskieli ääntää noita sanoja? Kuitenkin te niitä harjoittelitte, nauroitte toisillenne ja itsellenne ja harjoittelitte uudestaan.

Sitten te lähditte tavaroinenne siihen huvilakaupunginosaan, jossa ystävämme asuivat.

Mutta tuskin te olitte ennättäneet lausua terveisenne kotoa ja hiukan perehtyä asuntoon, kun sinä, Yrjö, hävisit. Muut kyselivät sinua toisiltaan ja katsoivat ulos ikkunasta. Sinä lähdit yksin ulos, läheiseen pyökkimetsään.

Mikä sinua sinne veti? Mika kummallinen kaukainen vaisto? Siinä seisoit ja katsoit ympärillesi.

Tällainen on nyt pyökkimetsä, ajattelit itseksesi.

Sen varjo oli syvä, sen harmaat rungot mahtavat, valotäpliä siellä täällä, auringon läikät hohtaen läpi lehtiverkon. Ja korkealla latvoissa oli vaalea, mehevä vihreys.

Suurta ja uhkeata ja rehevää. Ja samalla pehmoista ja ystävällistä.

Niin, tämä oli syntymämaasi.

Ymmärrän, mitä tunsit, Yrjö. Uuvuttava, onnea uhkuva riemu valtasi sinut, mutta et tehnyt siitä itsellesi selvää. Seisoit vain ja hengitit ja hymyilit itseksesi. Ja olit valmis täysin aistimin vastaanottamaan mitä tämä maa sinulle tarjoaisi ja sen itsellesi omistamaan. Tavallaan.

* * * * *

Ensiksi tutustuit pääkaupunkiin.

Harhailit ympäri polkupyörä toverinasi. Kuta vilkkaampi ihmishyörinä, sitä hauskempaa oli sinun huomata, miten keskinäinen hienotunteisuus ja sopuisuus saivat katuelämän miellyttäväksi. Ainoastaan pieni kädenliike, niin väistyivät polkupyöräilijät toistensa tieltä. Automobiilit ajoivat hitaasti, vältellen turhaa häiritsemistä, ja raitiovaunut lähtivät odotussilloiltaan soittamatta. Ja aurinko paistoi näitten hyväntahtoisten ihmisten yli, jotka omaksi huvikseen koettivat tehdä elämän mieluisaksi ja hauskaksi toinen toiselleen.

Sillä välin isä ja äiti istuivat parvekkeellaan sisämaan järven rannalla ja katselivat portille päin, tulisiko sieltä ehkä kirjeenkantaja. Ja portti narahti tuon tuostakin ja he tunsivat käsialasi kuorella. Kiireisesti se avattiin, ja he lukivat sinun vielä jonkun verran lapsellisia kirjaimiasi. Rakas isä ja äiti! He saivat tietää, että olit kotiutunut »Strögetilla», jossa hieno maailma ennen päivällistä kävelee, ja olit astunut kukkastyttöjen ohi Amagertorvilla, jossa Absalonin kuvapatsas korkeudestansa tähystelee maailman turhuutta. Että sieltä olit jatkanut pitkin Östergadea alas Kongens Nytorville, istuutunut polkupyörällesi ja rientänyt eteenpäin puistoja ja katuja pitkin.

Samaa tietä olit kiertänyt, kun kerran eräänä iltapäivänä yhdessä olimme kulkeneet sanomalehtipoikien kilvan huutaessa, grammofonien laulaessa kahviloissa, ensimmäisten lyhtyjen syttyessä palamaan ja pojan painuessa yhä väsyneempänä rinnalleni. Ehkäpä kertomukseni muisto joskus oli vilahtanut tajuntasi läpi. Mutta sinulla ei ollut aikaa missään kauemmin viivähtää. Elit kokonaan hetken elämää. Ja tultuasi ajostasi sekä kuumaksi että väsyneeksi lepäsit välistä katukulmien käsirattaitten ääressä, syöden omenia, päärynöitä, banaaneja!

Ei ollut vielä sota-aika.

Tiedän, että tarkastit kaikki nähtävyydet. Taidemuseot, kirkot, automobiiliasemat, rautatiekonepajat ja telakat. Seisoit Finsenin valo parannuslaitoksen ulkopuolella ja näit ihmisten, kasvot käärittyinä, kulkevan siellä edestakaisin. Muistit silloin kuulleesi, miten tämä Finsen jo poikana talonpoikien tavasta käyttää punaisia uutimia tarttuvien tautien vastustamiseksi saa ensimmäisen herätteensä myöhempään keksintöönsä. Minkälainen nero hän oli ollut — ja miten hän sillä nerollaan oli palvellut muita! Finsen — kas hän se vasta olikin ollut suurmies! Hänestä kerroit meille vielä perästäpäinkin — muistatko — säihkyvin silmin!

* * * * *

Pari kolme vuotta aikaisemmin olin kerran kysynyt sinulta, mitä historiallisia henkilöitä eniten ihailit. — Ja olit vähääkään epäröimättä heti luetellut nimet: Galilei, Newton ja Edison. Ikäänkuin muut heidän rinnallaan eivät olisi voineet tulla kysymykseenkään.

Mutta eräänä iltana sullottiin sinut kymmenien muitten poikain kera laivaan, joka vei teidät kohti kesän suurinta tapahtumaa — partiopoikien kesäleirille Kalöhön. Sinä yönä saitte puolinukuksissa väristä vilusta laivan kannella tai sälylaatikoilla, ainoastaan ohut huopaviltti ympärillänne, tuntien partioelämän kieltäymyksien esimakua. Mutta aamulla oli edessänne Kalön poukama ja sileä ranta-alue, jonne jo muutamia telttoja oli pystytetty. Ja aloitte salvaa ja paukutella täysin voimin.

Kun kuvittelen sinua seitsemänsadan partiolaisen seurassa! Englantilaisiakin oli saapunut, ja norjalaisia ja kourallinen ruotsalaisia. Saksalaisia tuskin oli kutsuttukaan, eivät he ainakaan olleet mukana.

Entä suomalaiset! Silloin oli vielä se aika, jolloin meidän piti istua kotona harmistuneina siitä, ettemme missään saaneet olla näkyvissä.

Eikö totta, Yrjö, sitä oli vaikea sulattaa? Se harmi paisutti mieltäsi siinä pystyttäessäsi telttaasi. Jospa edes nuo tanskalaiset pojat olisivat ymmärtäneet panna arvoa sille mikä heillä oli, mutta eivät he käsittäneet sitä onneksi eikä miksikään. Pitivät sitä vain itsestään selvänä asiana. Sitä oman maasi kohtaloa ajattelit viikon varrella yhä enemmän, varsinkin päivän parhaimpana hetkenä, sinä hetkenä, joka sinut eniten tenhosi.

Se oli heti aamulla. Ensin juoksivat kaikki pojat uimaan, ja siinä oli polskuntaa ja huitomista ja huutamista. Mutta hetkeä myöhemmin oli suuri kenttä aivan äänetön. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa yhteen ainoaan pisteeseen, lipputankoon kummulla — ja siihen nousi hitaasti Tanskan lippu. Kaikki päät paljastuivat ja tangon juurella soitettiin kansallislaulu. Ensin Tanskan, sitten Norjan ja Ruotsin. Viimein Englannin.

Entä Suomen? Niin. Meidän kansallislauluamme ei saanut missään kuulua.

Seisoit kauemmin kuin muut katselemassa tuota punaista vaatetta valkoisine ristineen ja kerroit kirjeissäsi niistä hetkistä. Mitä tunsit, sitä eivät muut aavistaneet. Tuskinpa oikein itsekään selvästi sitä tajusit.

Siellä lepatteli sitten »Dannebrogen» koko päivän, hohtaen auringossa, kunnes se yhtä juhlallisesti laskettiin alas illalla.

Mutta sinä punnitsit mielessäsi, mahtoiko kukaan noista toisista pojista voida aavistaa, minkälaisissa oloissa kotona Suomessa elettiin. Millaiselta oli tuntunut piilottaa partioveitsi kirjoituspöydän laatikkoon ja pusero ullakkokonttoriin, jottei niitä keksittäisi, jos venäläinen santarmi lähetettäisiin kotitarkastukselle. Sillä partioliike oli Suomessa kielletty!

Punastuit suuttumuksesta sitä muistaessasi. Minnekä olitkaan pistänyt suomalaisen partiomerkkisi? Kaikkihan siellä kotimaassa oli kiellettyä ja parhaimmat ihmiset aina jostakin epäilyksenalaisia. Nytkin niitä oli maanpaossa mikä Venäjällä Siperiassa asti, mikä taas Euroopan maissa. Olit ainoa näistä pojista, jonka tarvitsi sellaisia ajatella. Muilla oli kaikki valmiina.

Etkä sentään olisi tahtonut heidän kanssaan vaihtaa osia. Et. Saavatpa joskus nähdä —!

Sitten otit osaa maastoleikkeihin ja leirielämään, avustusretkeilyihin ja kaikenlaisiin harjoituksiin. Teidänhän piti harjoitella monenlaisia kansainvälisiä partiotaitoja. Kerran tuli kuningas kuningattarensa kanssa tervehtimään poikiaan, jotka olivat mukana leirissä, ja lähetti sitten poikajoukolle monet kymmenet kilot mansikoita. Siinä maassa on kaikki korutonta ja herttaista. Siis mansikoita niin että sai syödä aivan vatsansa täydeltä. Eläköön kuningas! Hän johonkin kelpasi. Ja eläköön kuningatar, Frederikillä ja Knudilla oli suurenmoinen äiti!

Ja kun ilta joutui, pidettiin hauskaa suuren nuotion ääressä, ja silloin oli uljain sankari se, joka oli suulain kokkapuheitten keksijä.

* * * * *

Mutta partioleirin jälkeen tuli vielä eräs kokemus, ja se oli paras kaikista. Se oli pitkä polkupyörämatka omaistemme seurassa läpi koko Jyllannin pohjoisesta etelään.

Jyllanti! Se oli oma maakuntasi. Sieltä olit kotoisin.

Näit hiekkasärkät, Yrjö! Näit meren, kun se hengittää kuin nukkuva ja soudattaa aallon aallon jälkeen rannalle. Silloin katsahdit ympärillesi ja huomasit, että tuuli ajaa riuttojen hiekkaa yhtä herkästi ja vaivattomasti kuin vettä niiden alapuolella. Molemmat aaltoilevat. Vinha tuuli vinkuu jaloissa, vaikka onkin tyven. Kun se myrskynä ulvoo, vyöryvät hiekka-aallot korkeana kuohuna kanervikkokankaalle asti.

Annoit meren huuhtoa paljaita jalkojasi ja muistit, että olit lapsena leikkinyt näkinkengillä, joita oli tältä samalta länsirannalta poimittu.

Muistatko kanervakankaan, Yrjö? Ja metsäistutukset, tämän kansan sitkeyden Korkean veisun? Seisoit kukkulalla ja näit viljavan maan. Tuon suuren herraskartanon, jossa sitten vierailit, sen näin minäkin perästäpäin eräänä kesänä ohi kulkiessani. Kaukaa kimalsivat suuret ikkunat sen linnamaisissa julkisivuissa, ja puistossa ylenivät vanhat puut. Ajattelin silloin sinua ja gobeliinipeitteisiä salinseiniä, joista olit kertonut, ruokahuoneen vanhoja kirkkomaalauksia ja puuleikkauksia, mistä lienevät olleet jostakin muinaisesta luostarikirkosta, puistojen pronssi- ja marmoripatsaita, ja päivällisiä, joihin tullessa kaikkien oli tapana pukeutua vartavasten päivällispukuun. Se oli teistä nuorista orjallista. Ajattelin vanhaa periytynyttä hienostumista ja sen merkitystä sivistyselämässä. Mutta juuri sieltä kirjoitit kerran kotiin, että välistä ikävöit kesäiltojen rauhaa kivisellä rannallamme ja koskematonta metsää, missä kasvaa mustikoita miltei portaille asti ja joita poimiessa kuulee kellojen kalkatusta lähimmästä viidakosta.

Kaikkein mieluimmin näen sinun istuvan Klaus Klausenin portailla. Sieltä on laaja näköala. Ruis- ja vehnäpeltoja niin kauas kuin silmä kantaa. Talonpoikaistaloja, pappiloita ja pikku viljelijäin asuntoja, valkoisia, tilavia ristikkorakennuksia vähäisimmälläkin pieneläjällä, maalaiskirkkoja ja pitkiä rivejä hedelmäpuita teitten varsilla. Koko maa puutarhana vainioihin ruudutettuna, ja vainioitten välillä kukkais-aidat.

Siinä istuu nyt Klaus Klausen talonväkensä ympäröimänä, selvittelee ääntään, yskähtää hiukan ja aloittaa sitten jonkin noista vanhoista grundtvigilaisista lauluista, joka kaikuu illan hiljaisuudessa.

Silloin vasta oikein tunnet olevasi Tanskassa. Siinä kuulet maan sydämen sykinnän. Aavistat mitkä henkiset voimat ovat luoneet tämän ulkonaisenkin hyvinvoinnin. Sillä mikään ei synny itsestään. Siellä on ajoissa ymmärretty, että toisen onni on oleva myöskin toisen, ja Tanska on tullut siksi maaksi, jossa kohtalon arpa on langennut tasaisemmin kuin muualla. Yleinen hyvinvointi levitteleikse siunauksena lakeuksien yli ja kuvastuu ihmisten keskinäisessä ystävällisyydessä, avarana hymynä, joka ulottuu Beltiltä Beltille.

Ja ilta-aurinko valaisee Klaus Klausenin portaita, hänen kaljua päätään, hänen vaimonsa leveätä selkää, hänen väkensä kovettuneita käsiä ja suomalaisen pojan miettiväisiä kasvoja.

Heillä on kaikki valmiina, ajattelee hän. Niitä laulujakin, joita he nyt laulavat, ovat he jo ennen laulaneet.

Mutta meillä lauletaan vielä kerran aivan uusia lauluja.

* * * * *

Helsingin satamassa seisoivat isä ja äiti sinua odottamassa.

Tavarasi sullotaan ajurinrattaille, ja nouset itsekin niihin. Me seuraamme toisissa heti kintereillä. Mutta jo Kauppatorilla pyörähdät ympäri ja istut sitten meihin käännettynä ja jalat riippumassa koko matkan kaupungin halki asemalle, josta jatkamme edelleen uuteen kotiimme, omalle konnullemme, Helsingin ulkopuolella. Tämä Koivulamme oli jo ennättänyt tulla meille muita paikkoja rakkaammaksi, ja olit jo paluumatkallasi kuvitellut sitä ilon hetkeä, jolloin saisit avata veräjän ja nähdä koivut tien varrella, saisit juosta sisään, missä kaikki on tuttua.

Ja kun ajoit kaupungin läpi, jalat vallattomasti riipuksissa ajoneuvojen matalan selustan yli, oli sinulla sellainen jälleennäkemisen ilo kasvoissasi, että siitä ilman muuta varmasti tiesimme, mitä kaikesta mieluimmin halusimme tietää.

Jumala sinua siitä siunatkoon, Yrjö poika!

17.

Sangen pian kotiintulon jälkeen täyttyi arvaamatta eräs Yrjön lapsuudentoivomus. Etsimättä löysi äiti sen pienen sisaren, jota poika oli odottanut. Hänet lähetettiin heille heidän sukulaistensa toimesta.

Äiti seisoi eräänä päivänä uuden kotinsa ikkunassa avoin kirje kädessään — luki sen vielä kerran — yhdellä silmäyksellä — ja katseli moneen kertaan valokuvaa, joka oli seurannut kirjettä. Hän laski valokuvan ikkunalaudalle, mutta otti sen taas käteensä oikein sitä tarkastaakseen.

Hän aikoi heti mennä tapaamaan isää, mutta jäi kuitenkin seisomaan, katse tuijottaen puutarhan laajaa ruohokenttää. Se alkoi jo kellertää syyssateista.

Vielä kerran hän tarttui kuvaan ja syventyi siihen.

— Vai niin? ajatteli hän. Vai niin?

Se oli tullut suurena yllätyksenä, ja nyt hän ei tiennyt, miltä kannalta sen ottaisi.

Ensin hän ei tuntenut muuta kuin iloa. Tulihan tässä satu uudestaan heidän tiellensä — uusi rikastuttava lisäys kaikkien heidän elämäänsä. Hän piti kuvaa edessään iloisen uteliaana:

— Todellako! Sinuako siis olen joskus odotellut!

Vai onko tämä vain sattuma, joka ei merkitse mitään sen enempää?

Ihan piti istahtaa hiukan tuumimaan.

Ehkäpä siinä kuitenkin oli jokin järkevä tarkoitus. Miksi muuten näin yhtäkkiä tulisi tuollainen kirje ja tuollainen suora kysymys? Ei sellaista aivan ilman aikojaan tapahdu eikä sen suhteen noin vain kädenkäänteessä suoriudu. Tämä uusi tapahtuma tuli oikealla tavalla — hän ei ollut ryntäämällä rynnännyt sitä kohti, se oli siinä kuin kypsä hedelmä maassa, se läheni häntä suorakatseisena kohtalon lähettinä ja vaati häntä ottamaan varteen sanottavansa. Tänään kolkutan ovellesi — mitä vastaat? — Oi, hänen teki mielensä vastata ilman muuta myönteisesti.

Tule vain! Tuokaa pois!

Mutta seuraavassa tuokiossa heräsi taas hänen levottomuutensa sen uuden johdosta, joka pyrki heidän elämäänsä.

Hän nousi portaita toiseen kerrokseen isän huoneeseen, kirje ja kuva kädessään.

Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä katsahtaen koivujen lomitse puutarhaan, missä Yrjö jäntevällä päättäväisyydellä oli alkanut käyttää leikkuukonetta rehevällä ruohokentällä. Surina kuului selvästi ylös. Isä otti kirjeen, luki sen ja katseli kuvaa, veitikkamainen ilme kasvoillaan.

— Pidä hyvänäsi! Mutta syytön olen minä!

— Minä myöskin!

— Aaa — etpä niinkään! Olet sitä toivonut, ja nyt se tulee.

Niinpä kyllä. Olihan hän sitä tuon tuostakin toivonut ja oikeastaan kauankin. Mutta ei asia silti ollut niin yksinkertainen.

— Eikö se ole yksinkertainen? — kysyi isä yhä vain leikkiä laskien. — Ei se niin aivan mutkikaskaan ole. Kirjoita sinä vain, että pakettiin ja postiin ja »varovasti!» päälle.

— Hm. Se on vakava asia.

— On. On se vakava asia. — Ja hän vajosi mietteisiinsä, lausuen ne ääneen.

Siitä on ollut niin monta kertaa kysymys, muisteli hän, mutta se on ilman muuta jäänyt sikseen, kun ei ole tilaisuus itsestään tarjoutunut. Nyt se oli siinä ja tuli miellyttävässä muodossa. Siihen saattoi kätkeytyä jotakin.

Äiti oli ihmeissään siitä, että isä, joka muuten oli niin varovainen ja harkitseva, nyt otti asian välittömämmin ja huolettomammin kuin hän itse.

— Tarkoitatko siis, että —?

— En tarkoita sitä enkä tätä omasta puolestani, mutta jos sinulla tai
Yrjöllä on siitä iloa, niin en tahdo vastaankaan panna.

— Ei se vielä riitä — sanoi äiti miettivästi.

— Eihän ajatus ole minulle enää vieras. Kun lisäksi tyttönen on niin kokonaan turvaton ja hänet tällä tavalla meille lähetetään — tuossa on! hoida omanasi — niin — en usko, että meissä kummassakaan on kieltäjää.

Niin. Taisipa niin olla, ajatteli äiti itsekseen. Ja täyttäisihän tyttö aivan erikoisella tavalla kodin, varsinkin nyt, kun Yrjö alkoi kasvaa suureksi ja pian lentäisi ehkä pesästään. Olihan hän sitä paitsi aina seisonut taustassa — ikään kuin vuoroaan odotellen — ja Yrjö oli lapsena alituisesti puhunut hänestä. Poika oli ajoittain polttavasti ikävöinyt häntä, ja nyt oli ehkä se vanha ikävä tuonut hänet tänne, vaikka Yrjö jo aikoja sitten oli lakannut odottamasta, kun mitään pikkutyttöä ei kuulunut.

Ja nyt se seisoi oven ulkopuolella ja pyysi päästä sisään.

Isä istui ja katseli hänen kuvaansa. Hento hän mahtoi olla ja vaalea — silmissä hyvä ja ystävällinen ilme. Kuka tiennee, tuumi hän, ehkäpä hän oli heille se oikea — ehkä hänen sielunsa sointuisi yhteen heidän sielunsa kanssa, ehkä hänen askeleensa sopeutuisi heidän askeltensa tahtiin. Ja he kasvaisivat kiinni häneen, kuten olivat kasvaneet kiinni Yrjöön. Ja hengenheimolaisuus ja aika muovailisivat heistä kaikista kokonaisuuden. Näkeehän mieskin ventovieraan naisen ja heidän sielunsa leimahtavat ja he ovat siitä pitäen toisilleen lähemmät kuin ovat olleet omalle äidilleen. Elämässä on niin paljon salaperäistä, mitä emme ymmärrä, ja sielujen keskinäinen kosketus ja se sisäinen silmä, joka silloin avautuu toinen toisensa näkemään, on salaperäisintä kaikesta. Sen vain tietää, ettei ihminen ole toista nähnytkään, ennenkuin myötätunto tai rakkaus on avannut silmät havaitsemaan hänet sellaisena kuin hän todella on.

Ehkäpä kuului tämä pieni lapsi jollakin erikoisella tavalla heille. Hänellä ei ollut maailmassa ketään, joka häntä kysyi. Mikä oli kerran ollut, sen oli kuolema vienyt. Hän oli täydelleen yksin — lastu — tuulten heiteltävänä. Heillä oikeastaan ei ollut valitsemisen varaa — ja se oli tällaisissa tapauksissa parasta.

Oli miten oli — päätteli isä — järkeilyllä ei tässä minnekään päästä. Täytyy antaa tunteen päättää ja siihen luottaa. Usko se tässäkin vuoria siirtää. Ken ei voinut uskoa sellaisen suhteen eheyden mahdollisuuteen, hänen ei pitäisi siihen puuttuakaan. Mutta ei päätetä nyt mitään vielä lopullisesti — tutkitaan itseämme — mietitään ja puhutaan Yrjönkin kanssa.

Niin tietysti. Yrjön mielipide merkitsi tässä kohden yhtä paljon kuin heidän omansakin.

Ja niin sitä mietittiin.

Seuraavan päivän iltana istuttiin isän huoneessa yhdessä. Pikku tytön valokuva oli heidän edessään pöydällä ja äiti katseli sitä isän olkapään yli. Hän oli tullut huomanneeksi, että isän tähänastiset kokemukset olivat kehittäneet hänessä määräsuuntaisen katsantokannan. Vaara siinä tietysti piilee — oli hän sanonut — ja suuren vastuunalaisuuden se tuo mukanaan. Mutta vaaraa ja vastuuta on omistakin lapsista. Kukaan ei tiedä, tuoko vastasyntynyt lapsi onnea vai onnettomuutta mukanaan, ja kuitenkin sitä odotetaan mitä varmimmalla luottamuksella ja vastaanotetaan ilolla. Sehän elimellisesti kuuluu siihen piiriin, johon se syntyy, se on samaa lihaa ja verta kuin se. Ja kukin omaansa luottaa. Mutta miten usein myöhemmin käykään ilmi että perheeseen on sekaantunut jotakin hyvinkin vierasta, ja että yhteys on säilynyt enimmäkseen molemminpuolisen mukautumisen avulla. Luonnollisessa perheessä se tapahtuu itsetiedottomasti. Lapsi muodostuu päivä päivältä ja hetki hetkeltä ympäristönsä mukaan, ja ympäristökin mukautuu lapseen paljon suuremmassa määrässä kuin itse aavistaakaan. Eikä kukaan ole vielä todennut, missä alkuperäinen olennonyhteys on alkanut ja toisten vaikutus on jatkanut siinä iässä, jossa aines on vahaakin pehmoisempaa.

Nyt istui isä tyttölapsen kuva kädessään ja kehitti edelleen tämänaamuisia mietteitään.

Taipumusten ja luonteitten samansuuntaisuus — myönsi hän — oli tietysti tärkeä asianhaara, joka onnellistutti perhe-elämää. Mutta liian suuri yhtäläisyys oli samalla vaara, koska se oli omiansa synnyttämään yksipuolisuutta ja itsekylläisyyttä. Kaikissa tapauksissa oli elämän suuren puutarhurin pakko myöskin käyttää oksastusta välikeinonaan jalostaakseen sukukuntaa ja sen yksilöitä yhä laajenevassa määrässä. Ja kuten tiedetään, voidaan taitavalla oksastamisella saada ihmeitä aikaan. Sitä pitäisi ihmiselämässä käyttää paljon enemmän kuin tähän asti on ollut tapana. Sillä ihmiskunnalla ei ole apua hyleksivästä perhe-eristäytymisestä, joka yliolkaisesti ja armotta jättää suuret arvot hukkumaan. Ja kävisi varmaan ilmi, ettei ero oman ja vieraan välillä ole niin suuri kuin ollaan taipuvaisia uskomaan.

Paras oksastusvaha — lopetti hän — oli ehdoton luottamus. Lapsi oli oma, kun se kerran oli omaksi otettu. Ja oliko se sentakia huonompi, ettei se ollut samaa lihaa ja verta? Olihan yhtä mahdollista, että se oli parempi. Ja siitä kasvaisi paras esille samassa määrässä kuin siihen luotettiin ja sitä todella rakastettiin.

Mikseivät ottaisi pikku Kirstiä vastaan elämän lahjana heille?

Äiti kuuli miltei ihmetellen isän kypsyneitä mietelmiä. Kukaan ei ollut taipuisampi kuin hän niihin uskomaan.

— Mutta mitä sinä, Yrjö, sanot siihen?

— Minä! Miten minulla voisi olla mitään sitä vastaan? Se vain täältä onkin puuttunut.

Hän naurahti ja jatkoi:

— Mitäs siitä, jos nyt olette kymmenen vuotta vanhemmat kuin silloin, kun minä tulin, kyllä te vielä jaksatte lapsia hoitaa. — Äläkä sinä, äiti, ajattele, että hän saapuu liian myöhään, koskei minulla voi muka olla hänestä enää seuraa. On minulla silti — tuollaisesta pienestä lapsesta on kenelle tahansa seuraa.

— Mutta muistatko, Yrjö, että nyt omistat kaikki yksin, vaan jos hän tulee, saisi hänkin osansa?

— Niin, se ei merkitse yhtään mitään. Ajatelkaa mikä suuri tapahtuma tämä sentään on! Heti menisin häntä vastaan.

Sillä taholla siis ei kohdattu mitään vaikeuksia. Ja käsi kädessä me vahvistimme yhteisen päätöksemme.

Parin viikon perästä tuli sitten se pieni tyttö, oman maan lapsi! Ja minkälainen hahtuva hän oli! Minkälainen utukarvainen untuva! Hän oli miltei poispuhallettavissa — eikä juuri minkään näköinen. Hiljainen ja ihmettelevä, arka ja kiitollinen. Hän janosi rakkautta ja suli onnesta, kun hän sitä sai, ja oli ensi hetkestä niin herkkä vaikutelmille, että hän oli ikäänkuin ympäristönsä hypnotisoima.

Yrjön entinen vuode oli tuotu alas vinniltä. Ja nyt lepäilivät Kirstin valkoiset palmikot samoilla pieluksilla kuin kerran Yrjön tasatukkainen pää. Liinakaapista oli otettu esille reikäompeleiset lakanat ja tyynynpäälliset, isänäidin ompelemat, joille isä aikoinaan oli laskettu hänen päivän valon nähtyänsä. Ne oli Yrjön vuoteeseen laskettu ensimmäisen yön tervetuliaisiksi, ja nyt ne ottivat vastaan pienen tyttölapsen. Iltasuutelon jälkeen hän heti nukkui kuin vihdoinkin pesän löydettyään. Ja mummo oli tyttöä sylissään tuuditellut ja matkan jälkeen viihdytellyt, kunnes se laskettiin omaan pehmoiseen, lumivalkoiseen vuoteeseensa.

18.

Nyt oli Yrjöllä kaipaamansa sisko, mummolla oli pieni seuranpitäjänsä, ja isällä oli pellavatukkainen tyttönen polvella soudettavanaan, ellei hän taluttanut häntä kädestä heidän kukkaslavoja tarkastaessaan. Tytöllä oli suuret erikois-oikeudet. Milloin tahansa hän sai hävitä hernemaahan syömään meheviä sokeriherneitä tai tekemään palkoherneistä laivoja. Hän sai kiskoa porkkanoita suoraan puutarhapenkistä ja olla mansikoita maistamassa, kun muut niitä päivälliseksi poimivat. Hän oli kaikkialla ja hänen päänsä loisti valopilkkuna milloin metsikössä, milloin ruohikolla, milloin kuistin portailla.

Kirsti oli tuonut uutta elämää taloon.

Ja kuukaudet alkoivat vieriä. Tyttö saattoi joka aamu isää asemalle hänen työhön mennessään, juoksi Yrjöä vastaan hänen koulusta tullessaan ja auttoi äitiä hänen kukkia kastellessaan ja kaappeja järjestäessään. Hän syötti koiraa keittiön portailla ja ripotteli siemeniä maahan pikkulinnuille.

Ja hän liittyi päivä päivältä yhä kiinteämmin ympäristöönsä, niin että hän pian kuului siihen samalla luonnon ja tinkimättömyyden oikeudella kuin Yrjökin. Ja vuosi vuodelta lujittivat siteitä hoito ja huolenpito, öitten valvominen, päivien ilo ja murhe ja sairausaikojen pelon tuska. Mikään lapsi ei tule rakkaaksi ilman vaivannäön siunausta!

Yrjö oli hänestä saanut todellisen pienen toverin, joka teki kotielämän monipuolisemmaksi kuin se oli ollut ennen. Häntä huvittivat tytön leikit ja hänen pienet tottumuksensa. Kirstiä hän aikaisin ja myöhään tiedusteli, missä tämä oli ja mitä hommaili, varsinkin ensi aikoina, ja kun hän sitten seurasi pienen sisarensa harrastuksia, loistivat hänen silmänsä mielihyvästä. Yrjöstä oli kerrassaan mainiota, että tyttösellä oli tapana herätä ja nukahtaa tarkalleen auringon mukaan. Ja kun hänen pienet tuttavansa tulivat hänen luokseen käymään, oli heillä usein asiaa Yrjön huoneeseen, koska tämä niin hauskasti jutteli heidän kanssaan ja keksi niin hupaisia ehdotuksia.

Hänhän se useimmiten kantoi tyttötypykän yläkerran makuuhuoneeseen, tämän vaivuttua unen helmoihin hämärän saapuessa. Talvella hän vastustamattomasti heti päivällisen jälkeen nukkui makeimpaan uneensa, iltaruskon valaistessa tapetin kuvioita. Hän nukahti vaikkapa istualtaan ja hänen unensa oli niin syvää, että Yrjö olisi voinut miltei häntä käyttää pallonaan hänen siitä heräämättä. Usein hän kepertyi jollekin sohvalle tai isän kirjoituspöydän alle tai minne tahansa. Äiti joskus kulki huoneesta huoneeseen, nostaen oviverhoja tai siirtäen nojatuoleja nukkuvaa lasta etsiessään. Paras paikka oli isän karhuntalja ja vielä parempi äidin syli, kun onni suosi että hän iltapäiväkahvin jälkeen istui keinumassa, se lämmin liina hartioilla. Silloin tyttö piiloutui sen syviin laskoksiin ja vaipui ennen pitkää Nirvanan tiedottomuuteen. Se oli taivaallinen hetki, ja kun Yrjö häntä varovaisesti herätteli viedäkseen hänet yläkertaan, hymyili hän autuaasti kuin olisi kokenut paratiisin ilot.

Aamuisin hän taasen niin kesät kuin talvet heräsi auringon noustessa, mikä monasti oli äidille hiukan epämukava aika. Eikä hän silloin supatellut hiljaa niinkuin Yrjö oli tehnyt, vaan hän ponnahti istualleen, alkoi laulaa ja lauloi koko ohjelmansa läpi kanoista ja pupuista ja oravista ja

Uinuos armahin hiljaa, uinuos hiljaa, niin hiljaa!

— Jospa antaisitkin äidin uinua hiukan kauemmin!

Laulu taukosi tuokioksi: aikomus vaieta oli rehellinen. Mutta muisti oli lyhyt. Sillä hänen täytyi olla vuorovaikutuksessa jonkun toisen kanssa, ja sentakia hän rupatteli, ellei laulanut. Eikä hänen juttelunsa ollut tuollaista itsekseen viihtymistä kuin Yrjön oli ollut, vaan hän vaati vastauksia ja vastakaikua. Hänen sielunsa halusi aina olla viritetty toisen sointuun ja soida itse toiselle. Ellei se soinut, oli se turta. Sen takia hän ennen pitkää taas lauleli Pikku Lassista tai »Luoja, Isä lapsien», eikä äiti hennonut hänen suutaan tukkia. Jos Yrjö viereisessä huoneessa oli hereillä, sai hänkin kuunnella Kirstin aamukonserttia.

Mutta joskus sattui, että syntyi epäsopu sisarusten kesken.

Eräänä päivänä äiti luki Yrjölle kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut ja josta hän tahtoi tietää pojan mielipidettä. Yrjö teki silloin huomautuksen jostakin lausunnasta, jonka hän ehdotti muutettavaksi.

Kirsti istui äidin polvella ja pillahti äkkiä mitä rajuimpaan itkuun.

— Kuulehan, varpuseni, mikä sinulle nyt tuli? — Eihän täällä ole mitään tapahtunut!

Kirsti loi leimuavan suuttumuksen katseen Yrjöön ja huusi nyyhkyttäen:

— Yrjö ei saa sanoa niin — ei saa sanoa niin!

— Mitä Yrjö ei saa sanoa?

— Yrjö on tuhma — äiti ei kirjoita väärin — äiti kirjoittaa hyvin!

Muistatko Yrjö, miten sait häntä tyynnyttää ja vakuuttaa, että äiti tietysti oli erehtymätön? Pieni tumppuni! Et ollut vielä nähnyt väriläikkiä seinillä ja niistä kysellyt.

Yrjölle tuntui tuottavan tyydytystä se, että hänellä nyt oli jokin, joka tarvitsi hänen huolenpitoansa ja turvaansa. Ja tytön pienet harrastukset ja tuumat rikastuttivat samalla hänenkin elämäänsä, koska hänelle niissä lapsuuden valoisa maailma avautui uudelleen.

Siksipä Yrjökin ilostui nähdessään Eijan ilmestyvän kuistille. Helmojaan heilutellen tämä miltei joka päivä tuli toimekkaana kysymään, oliko Kirsti kotona. Hän oli Kuuselasta. Tai Sirkka, jonka silmäripset hitaasti nousivat poskelta, kun hän nosti katseensa, niiasi ja ujosti punastuen kysyi, saako Kirsti tulla heille. Hän oli aivan lähimmästä naapurista, Tapiolasta. He olivat Kirstin parhaimmat ystävät. Mutta he olivat myöskin Yrjön ystäviä, ja siitä he olivat ylpeät.

Usein hän auttoi heitä, kun heidän oli rakennettava talo metsänlaitaan ja saatava siihen navetat ja laitumet ja lehmät kuusen kävyistä. Uskomattoman sukkelaan hän vuoli lehmille jalat tikuista ja piti tunnollisesti huolta siitä, etteivät ne ontuneet. Ja istuen kirja kädessään kuistin portailla seurasi hän salavihkaa tyttöjen taloushuolia heidän sisustaessaan kotiansa tuuhean kuusen juurella. He laahasivat nuket, kalustot ja talouskalut alas yläkerroksesta, ja pian heillä oli kaksi kolme eri taloutta käymässä lapsineen ja palvelijoineen, äkillisine keuhkokuumeineen, lääkärin käynteineen ja kylmine kääreineen. Ja kuta enemmän vaivaa he näkivät, sitä hauskempi oli leikki.

Yrjö muisteli entistä aprikoimistaan tyttöjen ja poikien erilaisuudesta. Nyt hän saattoi sen ilmeisesti todeta. Ja hän tuli nyt ikäänkuin entistä tietoisemmaksi omasta miehekkyydestään, samalla kuin mielenkiinto miehuuden vastakohtaan alkoi hänessä sarastaa. Ja se rupesi aivan uudella tavalla häntä viehättämään.

Mutta kun tytöt väsyivät hommaansa, kantoivat he kapineensa takaisin
Kirstin leikkihuoneeseen ja häipyivät pitkäksi aikaa näkyvistä.
Epäilemättä he pitivät uutta hauskaa yläkerroksessa.

Vasta perästäpäin sai Yrjö tietää, minkä hurmaavan leikin he olivat keksineet. He matkustelivat nimittäin laivalla suuressa, valoisassa kylpyhuoneessa, jossa oli kaakeliseinät ja ruudutettu kaakelilattia ja parveke. Kun he avasivat parvekkeen oven, virtasi raikas metsäntuoksu huoneeseen ja kuului lintujen sirkutusta. He olivat ottaneet silityslaudan laivaksi ja puulaatikko oli laituri. Äidin vaatekammiosta he olivat löytäneet mainioita matkapukuja, hattuja ja päivän varjoja, jotka suojelivat heitä etelän polttavalta helteeltä. Ja kun he nousivat maihin palmulehtojen rannalle, riensivät he tietysti heti kylpemään valkoisen hiekkapoukaman vilppaaseen veteen.

He avasivat ammeen vesihanan, riisuutuivat ihka alastomiksi ja pulikoivat kirkuen kylmässä vedessä, joka loiskui ja räiskyi lattialle ja valui pitkin heidän sätkyviä kinttujaan, kunnes he vihdoin hyppien ja telmien pyrkivät lämpimiksi jälleen.

Isä ja äiti olivat poissa, ja mummo oli pannut ovensa kiinni, eivätkä he uskaltaneet kertoa heille tuosta hurmaavasta Afrikanmatkasta ennenkuin aikoja myöhemmin. Sillä silloin olisi heidät ehkä paha perinyt, ja mitäs jos olisivat sairastuneet, niin olisi sanottu, että oma syy!

Yrjö oli ainoa, joka heti sai siitä tietää. He juoksivat suoraa päätä kuvaamaan hänelle seikkailuaan. Eivätkä he välittäneet vähääkään siitä, että hän nosti sormensa ja oli olevinaan suuri. Sillä hän ymmärsi heitä kuitenkin mainiosti.

Välistä näki hän ikkunastaan, miten Kirsti, Sirkka ja Eija juosta lipittivät tien yli Lehtolaan. Silloin hän hymähti itsekseen, hyvin tietäen, että heillä oli jotakin erikoisen hupaista mielessään.

Siellä asui täti kenraalitar, joka oli hauskin täti maailmassa.

Aina kun Kirsti tuli sinne tai kohtasi hänet tiellä, pani hän liikkeelle parhaimman suomenkielensä ja sanoi aina samalla tavalla:

— Hyve peive, pikku rouva! Mite rouvalle kuulu?

Ja tyttö meni mykäksi pelkästä ihastuksesta, sillä oli niin hirveän hauskaa, kun se täti aina sanoi rouvaksi.

Nyt kiitivät tytöt tien poikki kysymään, olisiko tädillä jotakin pestävää:

— Tarvitseeko täti pyykkäreitä?

— Totta kai — täällähän on vallan surkea se työntekijäin puute — ei saa rahalla eikä millään — hyvä, että tulitte!

Ja täti antoi heille muutamia nenäliinoja pestäviksi. Siinä he sitten seisoivat verannalla hieroen kukin riepuansa omassa pesuvadissaan ja juoksivat niin ahkerasti keittiöön muuttamaan vettä, että vanha keittäjä Johanna lopulta siunaili ja päivitteli ja sanoi veden kaivosta loppuvan.

Sitten pantiin pyykit kuivamaan korituolien selustoille ja palkaksi annettiin niin monta suurta sokeripalaa, että ne yksin houkuttelivat uuteen pyykinpesuun sopivassa tilaisuudessa. Sellaisia sokeripaloja ei saanutkaan muualla, ne olivat ulkomailta.

19.

Joskus kouluaikanaan muisti Yrjö kaipauksella ensimmäistä pikkukouluaan ja sen vapaata välittömyyttä, joka oli tehnyt kaiken eläväksi. Varsinaisessa koulussa luettiin vuosi vuodelta tutkintoa varten. Siellä ei ollut aikaa kiinnittää huomiota henkilökohtaisiin harrastuksiin ja taipumuksiin. Se oli kaiketi auttamaton asia. Piti valaa kaikki samaan muotoon, luonnon moninaisuudesta huolimatta. Mutta nämä tutkintoluvut antoivat vain niukalti ravintoa pojan erikoislahjakkaisuudelle, joka lapsesta asti oli selvästi tullut näkyviin, mutta joka ei koulussa voinut päästä oikeuksiinsa. Hän oli luotu elävää elämää varten, ja hän ikävöi sentakia sitä aikaa, jolloin yksipuolinen tietoperäisyys ei enää pidättäisi hänen vapaata toimintahaluaan ja jolloin hän koko sielustaan saisi antautua erikoisluvuilleen ja omalle käytännölliselle työlleen.

Siitä huolimatta hän tavallaan piti koulustaan ja varsinkin tovereistaan. He saapuivatkin usein hänen luokseen maalle, joko yksitellen tai oikein joukolla. Silloin he täyttivät talon iloisilla äänillään ennenkuin lähtivät retkeilylle jalkaisin tai suksillaan. Mutta samassa tuokiossa he olivatkin ikäänkuin kouluilman ulkopuolella, ja kun äiti sitten heidän palattuaan tarjosi höyryävää kahvia ruokahuoneessa, tuntui heistä kaikista, että he olivat jossain kaukana poissa tavallisista oloistaan.

Eräs tovereista sanoi kerran äidin kanssa kahden jouduttuaan:

— Minulla ei ole ollut Yrjöstä aavistustakaan, ennenkuin olen nähnyt hänet kotona.

— Miten niin?

— Hän on koulussa vakava ja sulkeutunut — melkeinpä hiukan jörö, ikäänkuin hän ei siellä erikoisesti viihtyisi. Mutta kotona hän aina on loistavalla tuulella.

Äiti ei virkkanut mitään. Hän ymmärsi poikaansa.

Mutta kuta vähemmän Yrjö tuli iltapäivisin olleeksi kaupungissa toverien parissa, sitä enemmän merkitsi hänelle kodin seurustelupiiri maalla. Heillähän oli suuri määrä naapureita ja tuttavia, ja kun tavattiin, pitivät he hauskaa keskenään oikein sydämensä kyllyydestä, unohtaen ikärajat ja muutkin eroavaisuudet.

Eniten Yrjö seurusteli Tapiolassa, ja siellä varsinkin sen ystävänsä kanssa, joka oli saattanut hänet meren yli hänen synnyinmaahansa. Tapiolassa harrastettiin soitantoa ja siellä luettiin kirjoja. Moniin seikkoihin kirjallisuuden ja taiteen alalla hän siellä tutustui. Mutta sattui myöskin usein että Kaima oikaisi tien poikki Koivulaan. Silloin hän joskus soitti tuntikausia niin kauniisti, että Kirsti ryömi flyygelin alle ja rupesi siellä pitkälleen, kuunnellen selällään soittoa, kunnes hän lopulta nukahti ja sävel-aallot kantoivat hänet kauneuden asuntoihin.

Mutta Kaima soitti kauan, kauan, ja usein omaa ennen sepittämäänsä tai sellaista mikä juuri sillä hetkellä tuli hänen mieleensä. Hän näkyi vallan unohtavan, oliko päivä vai yö, ja isä ja äiti ja Yrjö eivät koskaan väsyneet kuuntelemaan, vaikka olisivat kuinka myöhään valvoneet. Kirstin mielestä he näyttivät vallan onnellisilta ja olivat kuin toisessa maailmassa. Mutta hän ei voinut ymmärtää, miten sitä sentään voi niin kauan istua yhdessä paikassa nukahtamatta.

Suoraan tien poikki mentiin Lehtolaan. Siellä elettiin niin muhkeasti, että kenraalisetä kajahutti ilmoille milloin mitäkin omalla orkesterilla, johon kuului kolmattakymmentä asianharrastajajäsentä. Siinä istuivat hänen poikansa viulua vinguttaen ja Yrjö selloa syvä-äänisesti tempaisten ja monet muut, mitkä puhallellen, mitkä toitottaen, mitkä mitäkin jousta tai puhallinta käyttäen. Ja Kukkaisrinteen täti tai isä säestivät pianolla.

Säännöllisesti kerran viikossa otti Yrjö sellonsa kainaloonsa ja meni Lehtolaan orkesteriharjoitukseen. Hän tunsi silloin syvästi edesvastuunsa, koska hän joskus yksin hoiti sello-osaa. Ja pitihän tässä tehdä parastaan, sillä tämä orkesteri oli kenraalisedän ylpeys ja koko paikkakunnan silmäterä, ja Yrjölle tuottikin kunniata se, että hän sai siihen kuulua.

Kun sitten kenraali nosti tahtipuikkonsa, niin sävelet humisivat ja soivat. Väliin viulut aivan hiljaa laulelivat, kunnes taasen kaikki soittimet koskena pauhasivat. Siellä soitettiin vanhaa ja uutta, suomalaista ja vierasta, joskus jotakin Kaimankin säveltämää. Milloin isä ei säestänyt, istui hän sohvannurkassaan ja Kirsti painautuneena toiseen. Ja isä sanoi, että se oli hienoa.

Vain harvoin oli kenraalilla kullatut olkalappunsa, loistavat napit ja nauhat housuissaan. Mutta silloin hän olikin niin komea, että jos Kirsti näki hänen siinä asussa tulevan vastaan tiellä, pistäysi hän kotiveräjän sisäpuolelle niiatakseen sieltä kaukaa. Muuten hän astui rohkeasti esiin antaen kättä, sillä tavallisissa oloissaan kenraali oli puettu pumpuliseen puseroon eikä kukaan voinut häntä kenraaliksi uskoakaan. Hän kulki ja kuokki siellä täällä puutarhassa tai naputteli jotakin työpajassaan. Se työpaja oli muuten järjestyksenpidon ihme ja sen monipuolisuus ihastutti Yrjöä. Siellä oli kaikki hienotaonnan välineet, tämä kun oli kenraalin erikoisala soitannon rinnalla. Yrjö ymmärsi enemmän kuin useimmat muut paikkakunnalla panna arvoa sedän taituruudelle, ja sentakia sukeutui heidän välilleen erikoinen ystävyys. Kenraalisetä oli muuten yksilöllistä vapauttaan rakastava, herkkä ja tunteellinen ihminen, joka halusi antautua omille harrastuksillensa ja sillä välin rauhassa nauttia luonnon vaihteluista.

Mutta suurin vetovoima Lehtolassa oli sentään täti kenraalitar. Hänen luonaan oli Yrjökin usein, kuten kaikki huvilayhteiskunnan nuoret. Sillä hän keksi heille jos mitä hauskaa. Väliin saivat pienemmät keijukaisina tanssia, moniväriset siivet hartioilla, Kirsti, Eija ja Sirkka ensimmäisinä. Toisinaan he taasen hyppivät tonttuina ympäri, puettuina päästä kantapäähän harmaaseen, pieni punainen tupsu päälaella. Toisin ajoin oli taasen suurten vuoro. Silloin he alkajaisiksi lausuivat Runebergia tai Rydbergiä tai muuta juhlallista. Minkä jälkeen seurasi soittonumero. Usein siellä oli jokin oikea taiteilija läsnä, ja se oli tietysti suurenmoista, mutta yhtä hauskaa oli itse esiintyä taiteilijana. Ja tädillä oli ihmeellinen taito houkutella esiin taiteilija jokikisestä ihmisvesasta.

Eniten suosittiin Lehtolassa draamallista taidetta, sillä Thalia oli ollut ensimmäinen jumalatarten joukossa tädin nuoruudesta asti. Sen takia oli salissa näyttämö, jonka palkeilla Topeliuksen »Sotavanhus» jutteli tai »Kadonnut kenkä» esitettiin vauhdikkaasti. Tai olivat kaikki puetut ateenalaisiksi ja lauloivat »Ateenalaisten laulun» alusta loppuun, nuorten sankarien kunniakas kuolema silmiensä edessä ja kauniitten sanojen ja komean sävelen elähyttäminä. Elleivät olleet »Värmlantilaisia» marssien liehuvin lipuin kuorossa helähyttäen:

    Hatten från skallen!
    Ropen och trallen:
    Hurra! Hurra!

Koko tädin koti oli välistä yhtenä mylläkkänä, kun oli suuri ohjelma-ilta ja talo lapsia täynnänsä. He täyttivät yläkerran ja alakerran ja juoksivat portaissa ja muuttivat kuumeisella kiireellä pukuja tädin omassa huoneessa. Ja se oli kaikki niin kauhean jännittävää, sillä tädin tuttavat tulivat sitä sitten katsomaan.

Mutta kun nuoret tanssien lomassa harhailivat puutarhassa ja täti jäi isän ja äidin ja Kaiman ja Kukkaisrinteeläisten ja muitten ystäväin kanssa teetä juomaan verannalle, otti hän kitaransa seinältä, viritti sitä hetkisen ja alkoi itseään säestäen laulaa — heleällä äänellä ja synnynnäisellä draamallisuudella. Hänellä oli iloisia lauluja kymmenittäin muistissaan ja hän esitti toisen toisensa jälkeen.

— Ja tahdotteko nyt kuulla Tapiolan isännälle omistetun laulun?

Tietysti tahdottiin.

Ja hän nousi seisomaan. Jotkut läsnäolevista olivat sen ennen kuulleet ja selvittelivät ääntään laulaakseen joukolla kertosäkeet. Se, jolle laulu oli omistettu, odotteli hymyillen, sillä se ei ollut hänellekään enää uusi.

Ja soinnos kajahteli kitaran kielistä.

    För vännen jag sjunger så vänt ett ord,
          :,: Skål o' smutt :,:
    Du är nog den trognaste granne på jord,
        Rosa Lilja o' grön Persilja
    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd.

    O' visan jag sjöng har jag själv satt ihop,
          :,: Skål o' smutt :,:
    På den ska du ha dej ett leverop!
        Rosa Lilja o' grön Persilja
    o' krusade Myntha o' Hjärtans Fröjd!

Laulaessaan hän heitti kauniin harmaatukkaisen päänsä taaksepäin ja silmät säteilivät. Hän oli oikeassa elementissään ja tempasi aina kuulijat mukaansa.

Ja selvää oli kaikille jotka häntä kuuntelivat, että hän täten seuraelämän puitteissa tyydytti synnynnäisiä taiteellisia taipumuksiansa. Hänen kodissaan palvottiin iloisia kaunotaiteita vanhanaikaisella hartaudella. Ja se on nykyään harvinaista.

Mutta sitten yksin jäätyään katsoi hän joskus eteensä synkin ja surumielisin katsein. Ja tottunut silmä, joka sattui hänet näkemään, huomasi helposti, että kärsimys oli hänelle hyvin läheinen tuttu.

Mutta siitä ei nuoriso tiennyt mitään. Heistä täti kenraalitar oli maailman rattoisin ja iloisin täti.

Sillä jos hän tiellä keksi Kirstin, loistivat hänen äsken synkät kasvonsa veitikkamaista hyväntuulisuutta ja kuului heti:

— Hyve peive, pikku rouva — mite rouvale kuulu?

Ja jos Yrjö tuli vastaan alempana kauppapuodin kohdalla, pysähtyi täti hänen kanssaan juttelemaan siitä mikä häntä huvitti, ja he sopivat jostakin hauskasta tilaisuudesta, jonka täti pian panisi toimeen heille kaikille.

Ja Yrjö tuli kotiin hymy huulillaan ja sai Kirstin jännityksellä odottamaan luvattua hetkeä.

Sellainen oli Lehtolan täti, Koivulan-lasten hyvä ystävä.

20.

Kodin piiriin sai Yrjö laskea myöskin mummon.

Hän asui yläkerroksen läntisessä huoneessa, joka oli aurinkoisin kaikista, koska iltapäiväaurinko on lämpimin. Se paistoi sinne, kunnes se vaipui metsän taakse, ja vielä maille mentyänsä se loi punaisen hohteen mummon seinälle.

Siellä oli vanhanaikaiset huonekalut mummon lapsuuden kodista ja paljon kuvia seinillä, hänen vanhemmistaan nuorimpiin lastenlapsiin asti. Mummo istui siellä ikkunan ääressä muistojensa keskellä kutoen tai ommellen ja katsellen vuoroin ulos ja vuoroin sisään.

Sieltä hän seurasi maailman menoa vilkkaalla katseellaan. Hän tiesi mitä talossa häärättiin ja hoiti kukkia ja liinakaappia. Jos puutarhassa kevättyöt olivat kesken, oli hän mukana kylvämässä ja polkuja suoraksi astumassa lavojen välissä, tai jos syksyisin satoja korjattiin, ripusti hänkin korin käsivarrelleen ja lähti papumaahan tai hernemaahan tähystellen taivaanrantaa, tulisiko sieltä ehkä halla yöksi, joka panisi kiirettä. Mummon päivätyö oli milloin mitäkin lajia, ja hän lähetti sen ohessa valmistuneita käsitöitään ympäri maata lapsilleen ja lastenlapsilleen itsekunkin syntymäpäiville tervetulleeksi lahjaksi.

Suuren suuri kirjeenvaihto oli mummolla myöskin, sillä kaikki pienet nallikatkin ja hienohelmat hänen suuressa perheessänsä olivat mummon kanssa suoranaisessa kirjeenvaihdossa ja heidän variksenjalka-kirjeisiinsä ja ukko-akka piirustuksiinsa piti tunnollisesti vastata, puhumattakaan lasten ja muitten omaisten kirjeistä.

Entä päivän lehdet! Ne oli tarkkaan luettava, sillä ei saanut tapahtua mitään tärkeämpää omassa maassa eikä paljon muissakaan mummon siitä tietämättä. Oli hänellä surunsa tai ilonsakin siitä, mitä lehdet milloinkin kertoivat, mielipiteensä hänellä oli siitä myöskin, vaikkei hän niitä juuri muille tyrkyttänyt, hän kun enimmäkseen tyytyi toteamaan, miten kukin asia maailmassa kehittyi. Ne eivät hänen puolestaan muuta kaivanneet kuin että hän ne tiesi.

Se oli aika mukavaa muille, sillä jos he kiireitten sattuessa ennättivät vain ohimennen lehtiin vilkaista, niin ei tarvinnut muuta kuin pistäytyä ammentamaan mummon tietovarastosta pääpiirteet rientävän ajan tapahtumista. Tutkintojen ja kokeitten aikana Yrjö käytti säännöllisesti tätä tapaa hyväkseen ja sillä välin muutenkin. Mummon kautta hän siis tuli perehtyneeksi moniin oman aikansa tapahtumiin.

Varmaan hän sai toisen käsityksen vanhuudesta kuin olisi saanut ilman tätä jokapäiväistä seurustelua. Sillä huomasihan hän, että mummo eli rikasta ja täyteläistä elämää, että hänen luonaan asui maailma pienoiskoossa rauhaisan ilta-auringon valossa. Mutta eikö lähenevä yö luonut varjoaan vanhuksen tielle? — Se ei tuntunut paljoakaan merkitsevän. Mummo näytti olevan huoleton sen suhteen, se näytti olevan hänelle sen yön kaltainen, joka illoin nousi metsän takaa peittäen seudun vaippaansa. Kaikki yöt olivat Korkeimman kädessä, myöskin viimeinen. Siitä ei tarvinnut itse huolehtia. Hänelle kuului ilta, tämä hiljainen lauantai-ilta, jolloin viikon työt oli loppuun suoritettu, ja oli aikaa mietiskellä ja löytää itsensä kaiken kiireen ja askartelun jälkeen. Ja jolloin oli suloista koota omaiset ympärilleen nauttiakseen heidän kanssaan lämmöstä kotilieden ympärillä ja illan leppoisasta rauhasta.

Niin eli mummo vanhuuden päiviään eikä voi ajatella parempaa tapaa. Ja moni, joka hänen luonaan kävi, tuli ajatelleeksi, että se koti, jossa sellainen vanhuus säteilee iltahohdettaan ympärillensä, on suuren rikkauden siunaama.

Se oli hänelle rakas, tuo hänen huoneensa, tuo hänen hiljainen sopukkansa, johon hän kuitenkin sai niin paljon mahtumaan yksinäisinäkin hetkinä. Koko hänen nykyinen pieni maailmansa koivuineen ja puutarhoineen, muistoineen ja jokapäiväisine pikku puuhineen.

Sinne tuli usein Kirsti aapiskirja kädessään tai lankakerä pyörien puikkojen varassa, ja mummon silmien alla pujottautuivat silmukat toisiinsa verkalleen ja kielen suussa kääntyessä. Se oli molemmille yhtä paljon kärsivällisyyttä kysyvää, mutta oppia otettiin ja annettiin kuten sitä on ammoisista ajoista otettu ja annettu, ja ystävyyttä rakennettiin kuten sitä on ennenkin sukupolvien kesken rakennettu.

Ja isä naputti joskus ovelle ja kysyi mielistellen:

— Saako tulla, Sofi?

Vaikkei mummon nimi ensinkään ollut Sofi — isä oli hänet vain siksi ristinyt, ja isä ja mummo pitivät mielellään keskenään kaikenlaista pientä ilvettä.

Yrjö oli melkein ottanut tavaksi lukea läksynsä mummon mukavassa keinutuolissa, minne aurinko niin iloisesti paistoi ja mistä näki kauemmaksi kuin hänen omasta ikkunastaan. Ja mummo pysyi silloin niin ääneti, ettei kuulunut muuta kuin hänen puikkojensa keveätä pakinaa.

Mummo ja Yrjö ymmärsivät toisiansa mainiosti. He olivat hengenheimolaisia tuon aikojen läpi periytyneen sielujen heimouden tietä, joka kulkee salattuna ja yhdistää toisiinsa usein ventovieraat, vieläpä eri kansojen ja eri aikakausien yksilöt. Mummon ja Yrjön kesken vallitsi selvä sukulais-yhteys.

— Mitä nyt ajattelet, mummo? — kysyi Yrjö nähdessään mummon käsien vaipuvan helmaan ja hänen katseensa pysähtyvän yhteen pisteeseen.

— Mitä milloinkin — vastasi mummo — kuka niitä ajatuksia voi niin tarkoin selvitellä!

— Niin, mutta sano nyt sentään!

— Minä tässä vain ajattelin Koivurinteen väkeä — kuulin heidän äänensä äsken hallissa.

— Pidätkö heistä mummo?

— Paljon heistä pidän — kukapa ei heistä pitäisi — he ovat hyviä ja herttaisia ihmisiä.

— Onko sinusta sitten niin tärkeätä olla hyvä ja herttainen?

— Tietysti. En pane mihinkään ominaisuuteen niin paljon arvoa kuin hyvyyteen, oikein tuohon aitoon, välittömään sydämenhyvyyteen. On viisauskin suuri lahja, mutta se jättää ihmisen kylmäksi, jos se yksin jää vallalle. Hyvyys se on, joka tuo mielenrauhaa ja onnea ihmisten keskuuteen. Se on sitä paitsi itsessäänkin viisautta, sillä hyvä ihminen näkee kaikki oikein päin — hän ymmärtää kaiken oikeammin kuin pahansuopa, joka näkee kaikki kierosti, olkoonpa kuinka lahjakas tahansa.

— Sitähän sinä aina, mummo, siitä hyvyydestä — — —.

— Niin, katsos, jos hyvyys pääsisi vallalle, niin siinähän samalla olisi se Jumalan valtakunta, jota odottelemme. Silloinhan olisimme perillä. Ja kun en nyt enää voi mitään muu takaan toimittaa, niin istun tässä toivomassa sitä tulevaksi ja rukoilemassa sen puolesta — ja tiedäthän minun uskovan, että sekin voi auttaa hyvää pääsemään edes hiukankin eteen päin maailmassa.

Kyllä. Sen Yrjö kyllä tiesi. Harvoin mummo siitä näin mainitsi, mutta tiesihän tuon muutenkin. Se tuntui kaiken läpi.

Siinä mummo sitten illan viimeiset hetket itseksensä vietti kirjojen kirjan ääressä tai menneitä muistellen. Paljon hänellä olikin muistettavaa, koko pitkä elämän taival. Koko hänen entinen sukunsa lepäsi jo nurmen alla, hän oli yksin enää jäljellä lapsuutensa perheestä. Mutta he olivat hyvässä tallessa kaikki, ja hän siirtyi päivä päivältä heitä lähemmäksi. Olihan heidän seurassaan jo hänen lapsiaankin, ja ne ne vasta olivatkin liittäneet hänet läheisesti tuohon toiseen maailmaan, joka oli hänelle niin tutunomainen, ettei tuntunut olevan kuin askel tästä sinne.

Ja aurinko meni mailleen kellertävien peltojen helmaan ja loi punaisen hohteensa mummon harmaalle seinälle.

21.

Muistatko, Yrjö rippikouluaikaasi? Olit silloin kuudentoista vuoden vanha ja pitempi kuin isä. Ja sinulla näkyi selvästi haivenia ylähuulessa.

Se syksy ei ollutkaan mikään tuollainen toivoton kausi, jolloin sataa ropisee viikkokausia ja kärryjen pyörät tarttuvat liejuun. Päin vastoin kauniista päivistä ei tullut loppuakaan. Koivujen lehvistö hohti kullan keltaisena ikkunaan sinistä taivasta vastaan. Maa tuli routaan jo ennenkuin lehdet karisivat puista ja lunta satoi jo marraskuussa.

Syystyöt puutarhassamme olivat kesken sinun mennessäsi ensimmäiselle tunnillesi, ja kun palasit viimeiseltä, valmistimme jo joulua.

Kävit mielelläsi rippikouluasi. Sinulla olikin opettajanasi sellainen pappi, joka nuoria ymmärsi ja oli aikansa virtauksia seurannut. Hän oli lämmin ja vapaamielinen eikä vaatinut oppilailtaan sokeata uskoa siihen, minkä suhteen heillä oli epäilyksiä. Oikeastaan hän oli vain vanhempi ystävä, joka uskoi nuoremmille mitä hän itse oli etsinyt ja löytänyt.

Näitten tuntien jälkeen astuit kotiin päin valaistuja katuja pitkin. Kävelit hitaasti kirja kainalossa, ja äsken kuultu sana täytti niin kokonaan mielesi, ettet tullut kiinnittäneeksi pienintäkään huomiota ihmistuoksinaan Ylioppilastalon edustalla. Kirjakauppojen uutuudet eivät houkutelleet sinua pysähtymään, ja musiikkikauppojen kuvat sivuutit niihin katsahtamatta. Kuljit suoraa päätä Rautatientorin poikki ja aseman odotussalin läpi vilkaisematta ympärillesi.

Ja toistit mielessäsi sen, mitä olitte äsken lukeneet.

Sehän oli jo sanottu se merkillinen totuus, joka saattoi maailman pelastaa. — Miksei sen vaikutusta missään huomattu?

Juna nykäisi jo kulkemaan ja ratavallin lyhdyt alkoivat vilahdella vaununikkunoiden ohitse.

Koulussa olitte enimmäkseen saaneet kiviä leivän asemesta, ajattelit vielä siellä istuessasi. Miksi ihmisille tyrkytettiin niin paljon sellaista, mikä oli pelkkää muotoa?

Koneellisesti astuit pois junasta. Kelloa et huolinut vilkaista, tuskin tarkastaa, oliko juna jo kulkenut sillan yli ja oliko asematalo suuri ja valkoiseksi maalattu vai oliko se pieni ja keltainen. Se pieni oli se oikea. Mutta vaisto sanoi milloin sen kohdalla pysähdyttiin.

Ratavalli oli kovassa jäässä. Liu'uit siitä alas ja seurasit sitten huvila-alueen lautakäytävää.

Näit kaiken sen, minkä olit viime aikoina kuullut, kuin ilmestyksen edessäsi. Kai se oli sitä samaa, jota mummokin oli tarkoittanut, kun hän oli puhunut hyvyydestä ja Jumalan valtakunnasta. Niin kai pitäisi olla. — Ei kadehtia. Ei etsiä omaansa. Ei katkeroitua. Ei muistella kärsimäänsä pahaa. Ei saisi kerskailla eikä pöyhkeillä — vaan pitäisi kaikki peittää. Jos voisi olla sellainen — tai edes vähän sinne päin, silloinpa olisi ihmisellä voimaa!

Silloin hän myös voisi ymmärtää kaikki. — Ymmärtää! Siinä se oli: ymmärtää! Joka ymmärtää, hän ei tuomitse. Joka näkee, hän ei ole suvaitsematon. Nähdä —! Mutta ihmiset eivät näe — he ovat sokeita — ja raivoavat sokeina toisiansa vastaan. On ollut olemassa yksi, joka on nähnyt enemmän kuin kaikki muut, ja hänen katseensa mahtoi olla ihmeellinen. Se näki kaiken läpi. Hän näki Jumalan ja hän näki ihmisen. Ja siinä oli silta heidän välillään — voimavirta — säde, joka sitoi taivaan ja maan toisiinsa.

Sehän oli niin yksinkertaista ja niin vanhaa, mutta se oli kuitenkin aina uutta. Oli olemassa jotakin, joka voisi maailman vapauttaa ja uudistaa, mutta elämä näkyi kulkevan juuri päinvastaista latua. Taikka näyttikö vain siltä? Täytyikö kaiken kehityksen tapahtua taistelun kautta? Ja siinä oli ehkä tuon kamppailun alla jokin näkymätön virtaus, joka kerran veisi voittoon. Kyllähän sen epämääräisesti tunsikin siellä olevaksi — ja joskus se pulpahti esille. Sillä olihan sentään rakkautta elämässä.

Oli ollut olemassa yksi — eikä enempää tarvittu kuin että oli yksi ollut. Hänessä oli ollut se voima, johon kaikkien tuli uskoa. Hän tunsi itse, että hän oli maailman pelastus.

Ja hän oli sitä varmaan. Maailma ei häntä tosin tuntenut, mutta hän oli sentään sen pelastus.

Muistatko, Yrjö, miten usein niihin aikoihin puhuimme keskenämme näistä asioista? Kerroit kotiin tultuasi mistä oli ollut kysymys, ja ihmettelimme yhdessä, ettei sellainen oppi, josta niinkin paljon saarnattiin, kyennyt sen enempää oloja muuttamaan. Sitä oli opetettu vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa ja suuri osa ihmiskuntaa sitä muka tunnusti, mutta missä oli sen vaikutus? Istuimme pienessä huoneessasi, jonka edustalla kuuset huojuivat, ja juttelimme elämän syvistä salaisuuksista.

Mutta jos nyt jokainen koettaisi parastansa omalla tavallansa — jos jokainen olisi hyväntahtoinen kaikille, soisi muille hyvää, palvelisi muita?

Niin. Silloin se mullistaisi koko nykyisen elämän.

Mutta kukaan ei voi vastata siitä, mitä toiset tekevät tai jättävät tekemättä; jokainen vastaa vain itsestänsä.

Ja muistelimme siinä kirjoituspöytäsi ääressä yhdessä tuota merkillistä kohtaa, joka muodoltaan vaihteli sitä lausuessamme:

Ellei sinulla ole rakkautta, niin olet kuin kilisevä vaski — niin tyhjä.

Ja vaikka olisit kuinka oppinut ja kuinka viisas —ja vaikkapa sinulla olisi usko, joka voisi vuoria siirtää — niin ei sekään vielä olisi mitään.

Ja vaikka antaisit pois kaiken minkä omistat ja tekisit kaikesta lahjoituksia ja säätiöitä, niin ettei jäisi mitään itsellesi — ja vaikka ponnistaisit viimeisetkin voimasi ja antaisit ruumiisi palaa — mutta sinua ei lämmittäisi hyvyyden lämpö, niin tuo muu ei hyödyttäisi mitään.

Sillä tärkeintä ei ole se, minkä tekee, vaan se, mitä on.

Ja meistä tuntui siinä yhdessä tuumiessamme kuin olisi jossain ikkuna auennut ja kuin siitä ikkunasta olisimme nähneet elämän aivan uudessa valossa. Siitä näki kauas ja laajalti. Siitä ikkunasta näkisimme yhä laajemmalle ja laajemmalle ajan kuluessa, kuka ties lopulta miten kauas —! Kuka ties!

22.

Tuli sitte juhlapäivä. Sunnuntai.

Hanget hohtivat ja huurteet putoilivat puista. Koirat eivät haukkuneet, lapset eivät toisiansa huudelleet. Oli aamusta alkaen sunnuntai.

Se oli Yrjön ripillepääsöpäivä. Mutta se oli samalla isän juhlapäivä, sillä hän oli sitä odotellut. Hän oli suunnitellut sitä mielessänsä, aamuhämärissä laatikoita aukoillut ja jotakin niistä etsinyt, kirjoittanut jotakin vanhan kirjan sisäkannelle ja asettanut sen huoneensa pöydälle. Ja aamiaisen jälkeen ennen kirkkoon lähtöä kutsui hän Yrjön ja äidin ja mummon ja pikku siskon huoneeseensa ja pani kätensä vanhan kirjan kannelle.

Mutta ennenkuin hän sen enemmän siihen kajosi, otti hän pienen rasian pöydältä ja sieltä kantasormuksen, jossa kiilsi suuri karneolikivi keskellä.

Sen sormuksen, sanoi hän, oli hän saanut äidiltään ripille mennessään. Mutta koska äiti oli sen hänen sormeensa painanut, niin saisi Yrjön äiti nyt painaa sen poikansa sormeen.

Ja minä painoin sen silloin sinun sormeesi, Yrjö, ja sinä aina sen jälkeen kannoit sitä.

— Se olkoon merkki meidän välillämme — sanoi isä — että aina kuulumme yhteen.

Mutta isällä oli vielä jotakin muuta annettavaa. Vanha, kulunut, nahkakantinen raamattu. Sen päälle hän laski kätensä ja sanoi vakavasti:

— Tämän sinä saat. Sen haluaisi jokainen omakseen meidän suuressa suvussamme — myöskin toisessa sukuhaarassamme. Sillä se on ainoa muistoesine mikä meillä on jäljellä yhteisestä lähtökohdastamme, pienestä pappilasta, josta olen sinulle kertonut — ja josta kaikki polveudumme. Sain tämän kirjan isältäni lääkäriltä — ja hän oli sen saanut isältään everstiluutnantilta — ja hän papilta — ja nyt sinä saat sen lahjana isältäsi, koska kirja nyt on minun ja minä tahdon että sinä, ainoana poikanani, sen perit.

Kun selailet tämän kirjan lehtiä, niin tiedät, että sitä ovat selailleet ennen isämme ja esi-isämme elämänsä erilaisina ajankohtina, sellaisina kuin ne jokaiselle eteen tulivat. Se oli papin työpöydällä viikot läpeensä, mutta sunnuntaina hän otti sen mukaansa saarnatuoliin. Vanhempana hän levitti sen eteensä ikkunalaudalle, jotta näkisi paremmin, kiinnitti silmälasinsa ja luki sitä pitkät hetket itseksensä. Se onkin sangen kulunut. Perästäpäin sitä ovat kuluttaneet muut, hänen poikansa koskenperkkausretkiltään palattua ja pojanpoikansa sairaan luota kotiin tultua. Jokainen heistä on vuorostaan tarvinnut sitä — ellei ennemmin niin vanhetessaan. Mutta luulen, että he ovat siitä myös jotakin löytäneet.

Nyt sinä sen saat — pidä se hyvin, ja ole nimellesi kunniaksi!

Se oli isän ensimmäinen ja viimeinen puhe Yrjölle.

Mutta Yrjö näytti siltä kuin hän olisi saanut omakseen kalleinta mitä oli olemassa. Jotakin joka oli arvokkaampaa kuin herraskartano, kuin suvun kantatalo, jossa muistot säilyivät itsestänsä, ja jonka hyllylle tämäkin vanha kirja olisi ollut asetettava kaiken perustaksi. Sen kirjan lehdillä eli se vanha henki, josta vanhukset olivat voimansa saaneet ja josta nuoret lähtökohtansa löytäisivät pyrkiessään vuoroonsa jaloon ihmisyyteen.

Ja nyt oli isä asettanut Yrjön tuon kaiken perijäksi. Hän oli työntänyt ponnahduslaudan hänen jalkojensa alle — ja sinä, Yrjö, sinä sen kaiken hyvin oivalsit.

23.

Saanhan puhua siitä, joka oli elämäsi kevät?

En kajoa sellaiseen, joka oli yksin sinun ja hänen keskistä ja jota ette toivoneet muitten tietävän. Sanon vain sen, mitä ette keneltäkään peitelleet. Ja kun sitä ajattelen, on kuin näkisin nupulla olevan oksan, jollaisia kukkivien kirsikkapuitten maassa muutamin pehmein sivellinvedoin niin mielellään maalaillaan valkoiselle silkkikankaalle.

Ja siinä paljaassa paisuvassa oksassa on koko keväimen voima ja runsaus.

Ethän ensinkään salannut, että pidit hänestä enemmän kuin muista ja että hän vastasi tunteeseesi. Sehän oli helppo kenen tahansa huomata. Koko koulu sen tiesi, mutta ei kukaan ollut sitä tietävinään. Oli kuin itsestään selvä asia, että olitte keskenänne ystäviä.

Marja istui edessäsi koulussa, ja näit hänen valkoisen niskansa puseron kauluksen yläpuolella. Hänen tapansa istua oli päiväsi ilmapuntarina. — Jos kaikki oli hyvin ja sujui tasaisesti, näytti hän sinulle raikkaan profiilinsa ja oli iloinen ja huoleton, mutta jos olit jostakin pahoillasi tai jos sattui jokin ikävyys tai harmi, silloin pisti hän heti kätensä sinun käteesi pöydän alla ja kääntyi miltei ympäri sinuun päin. Eikä hän siitä välittänyt, että sai huomautuksia tarkkaamattomuudesta. Hän oli ystäväsi ja tahtoi sen sinulle osoittaa.

Vastapalvelukseksi autoit häntä fysiikan ja geometrian ongelmissa ja laadit hänelle valmiiksi pitkät sanaliuskat hänen käännöksensä.

Mutta tämä kaikki oli teistä vain itsestään selvää, eikä se mielestänne oikeastaan mitään ollut. Ja kuitenkin se oli kaikki. Se oli teidän tapanne puhua toistenne kanssa siitä, mistä ette koskaan saaneet sanaa sanotuksi. Mitä tuskin selvästi ajattelittekaan, mutta minkä tunsitte olevan olemassa suurimpana rikkautenanne ja onnenanne.

Suothan mielelläsi, Yrjö, että häntä kiitän hänen ystävyydestään sinua kohtaan? Olen jo häntä monta kertaa kiittänyt.

Tiesimmehän silloin hyvin kotonasi, että viimeisenä kouluvuotenasi miltei joka päivä saatoit hänet kotiin tai menit häntä vastaan ennen koulutunnin alkamista. Juna-ajatkin olivat niin mainiosti järjestetyt, että tullen mennen jäi juuri sen verran aikaa kuin siihen tarvittiin. Ja ellei jäänyt, niin myöhästyit junasta. Kuinka monta kertaa odotinkaan turhaan ja tiesin syyn.

Olihan se sinusta harmillista, kun huomasit junan juuri porhaltavan tiehensä ja siinä olivat edessäsi vain tyhjät kiskot. Mutta sinä pistit kädet taskuihisi ja palasit odotussaliin, jonne jäit odottamaan seuraavan junan lähtöä, suomatta ympäristöllesi silmäystäkään. Olit kokonaan itseesi vajonnut. Viimeisten päivien tapahtumat kulkivat ohitsesi sellaisina hetkinä, kaikki nuo pikkupiirteet, jotka jäivät muistoina mieleesi. Ja varsinkin se viimeinen hetki juuri erotessanne tänään. Hän oli puristanut kättäsi niin tukevasti jäähyväisiksi ja katsonut sinua suoraan silmiin niin suurella ja pehmeällä katseella. Kuinka se oli suloisesti hivellyt! Tunsit sen kiireestä kantapäähän asti. Et päässyt sen lumoista, etkä tahtonutkaan päästä, et nyt etkä koskaan.

Samassa juolahti jokin kaukainen muisto mieleesi. Isän sanat aikoja sitten eräänä iltana, jolloin hän oli istuutunut vuoteesi laidalle hyvää yötä sanoakseen — ja puhunut siitä, että piti odottaa siksi kunnes se oikea kerran tulisi hän, jolla oli tumma tukka kuin äidillä — jolla oli pehmoinen käsi — ja pehmoinen katse. Ah, isä! — Se oikea on tullut!

Häntä olit sinä, Yrjö, odotellut, ja nyt istui hän joka päivä edessäsi koulussa.

Hänellä oli hiukset solmussa niskassa ja pari pehmeätä suortuvaa riippumassa avonaisella kauluksella. Niin lähellä hän istui, että miltei kuulit hänen hengityksensä. Muistit, että olitte ranskan tunnilla jotakin kuiskailleet — ja näit vieläkin hänen silmänsä — hänen leukansa pyöreyden — hänen valkoiset hampaansa huulten auetessa Kaiken elit uudestaan siinä istuessasi ja ihmisten edestakaisin liikkuessa.

Vihdoin otit esille muistiinpanokirjasi ja lisäsit siihen tapasi mukaan muutamia sanoja viime päivien merkillisistä kokemuksista:

»Olin eilen heillä. Marjan äiti istui ompelu pöytänsä ääressä ja puhuin hänen kanssaan. Silloin tuli Marja ulkoa ja istuutui viereeni. Me katselimme toisiamme koko ajan — uskon varmaan, että hän pitää minusta.

»Hän tuli väliajalla vastaani Martti veljensä kanssa. Martti on aina niin ystävällinen minulle — luulen että hän aavistaa jotakin. Marja katsoi taaksensa. Mahtaako hän tietää, kuinka paljon hänestä pidän? Ja mahtaako hän pitää yhtä paljon minusta?

»Istuimme tänään käsikädessä maantiedetunnilla. Hän tuli vain viereeni, kun Jussi oli poissa, eikä opettaja mitään sanonut. Voi Marja sentään, kun olet minulle hyvä ystävä, ja miten aina olemme samaa mieltä kaikesta! Olet aivan kuin sisar ja kuitenkin rakkaampi kuin sisar voisi olla. Paljon rakkaampi. Kuten isä ennusti.»

Sitten paljon myöhemmin löysin tuon pienen mustakantisen muistikirjasi pöytälaatikostasi ja luin sen läpi. Olithan sen sinne jättänyt — tervehdyksesi perästäpäin meille ja Marjalle. Hän sen sitten sai. Eikä siinä ollut mitään muuta kuin tuon keväisen rakkautenne tarina pikkupiirteittäin, ei mitään, jota ette voisi näyttää koko maailmalle. Mutta me emme sitä näytä — se on teidän pyhättönne.

Tänään, tässä suuressa sunnuntairauhassa, tulevat muistot mieleeni hetkistä, jotka silmäini edessä ennen välkkyivät ja häipyivät pois menneisyyteen.

* * * * *

Oli aikainen kevättalvipäivä ja silloinkin sunnuntai.

Muistelmani näkyvät kulkevan sunnuntaista sunnuntaihin. Omaksi ihmeekseni. Ja kuitenkin se on aivan luonnollista, koska sunnuntait meillä olivat merkkipäiviä jo sen kautta, että silloin isä ja sinä olitte kotona koko päivän. Minusta tuntuu todella nyt perästäpäin, kuin kaikki tärkeät asiat olisivat tapahtuneet sunnuntaisin ja kuin elämämme kokemukset muodostaisivat helminauhan, jonka suurimmat helmet ovat sunnuntaita.

Marja oli tullut luoksemme aikaisella aamujunalla, ja te olitte olleet hiihtämässä yhdessä. Olin sillaikaa kattanut kahvipöydän ruokahuoneessa, kääntänyt vaaleanpunaisen pelargonian valoa kohti, nostanut uunin laidalta ikkunalle muutamia tulppaaneja ja hyasintteja, joiden kukat jo olivat puhjenneet paperitötteröjensä alla, ja katsellut auringonpaistetta, joka heijastui ruudullisena suurten huoneitten matolla. Isän askelia kuului toisesta kerroksesta ja Kirsti leikki pallollaan ylemmässä hallissa. Hän kuului juttelevan isän kanssa.

Silloin te palasitte hiihtoretkeltänne terveyttä ja nuoruutta uhkuen. Olitte puhuneet toistenne kanssa jostakin, mitä lie ollut, juuri sisään astuessanne, ja jatkoitte siitä vielä eteisessä leikillänne väitellen ja raikkaasti nauraen tömistäessänne lumen jaloistanne.

— Eipä, kuin Pariisista Lontooseen!

— Älähän, vaan Lontoosta Pariisiin! —

— Niin, kumpikohan matka lienee pitempi?

Ja siitä väitellessänne pyrähditte sisään, ja sinä, Yrjö, tahdoit saada minutkin vakuutetuksi siitä, mikä suunnaton merkitys lentokoneilla tulisi olemaan tulevaisuudessa. Tulisi aika, jolloin halveksien puhuttaisiin niistä matosista, jotka tyytyivät ryömimään maassa.

— Minä puolestani ainakin aion oppia lentämään — ja sitten nähdään,
Marja!

Olit asettunut kädet selän takana nojaamaan kaarevaa uunia vastaan väliseinän nurkkauksessa ja huojuit siinä edestakaisin puhuessasi. Minä kuuntelin sinua matalalta sohvalta sitä vastapäätä. Silloin tuli Marja, pisti kätensä kainaloosi ja huojui hänkin edestakaisin, loistaen iloa ja katsoen sinua silmiin sinun siinä kertoessasi tulevaisuuden ihmeistä.

Näin ettet rävähyttänyt silmiäsi etkä hievahtanut paikaltasi. Teillä oli molemmilla aivan itsetiedoton ilme kasvoillanne, ikäänkuin tuo kosketus olisi ollut luonnollinen ilmaus ystävyydestänne. Sinä jatkoit:

— Me olemme Marjan kanssa päättäneet, että joskus menemme jotakin opiskelemaan jonnekin ulkomaille, Berliiniin —?

— Eipäs, vaan Lontooseen!

— Vaikkapa Pariisiin — ja silloin on pääasia, että lennämme —! Eikö totta, Marja — hei! Korkealla pilvien yläpuolella katsomme teitä siellä alhaalla ylenkatseellisesti näin —!

— Eipäs, vaan näin —!

— Sinä —! — No niin! — Ja leijailemme ilmassa ja minä hoidan konetta ja ymmärrän pienimmänkin vivahduksen sen surinassa. Ja aurinko paistaa avaruudessa —. Se olisi jotain, Marja!

— Olisi se! Jos sinä vain pyydät, niin kyllä minä tulen. Varmasti!

Istuin ja katselin teitä molempia. Saattoiko olla olemassa kahden ihmislapsen kesken suhde, joka oli noin itsetiedoton, noin raikas ja noin kaunis! Se oli kuin ilmestys jostakin, jota en ollut ennen nähnyt ja johon tuskin olin uskonut. Sillä ei ollut mitään nimeä eikä se mitään tarvinnut. Se oli vain olemassa ja iloitsi olemassaolostaan.

Mutta tiedän, että se vähitellen varttui yhä enemmän tietoiseksi ja että se pyöri mielessäsi yhä polttavampana kiintymyksenä, joka ajoi sinut Marjan läheisyyteen. Se tuli päiväsi ensimmäiseksi ja viimeiseksi kaipaukseksi.

Eräänä sunnuntaina viikkoja edellisen jälkeen tulitte meitä vastaan palatessamme kotiin asemalta. Se on mielestäni kuin eilen. Oli satanut paksulta lunta, tiet olivat aivan tukossa, niin ettette voineet kävellä tasaisesti, vaan kuljitte käsi kädessä eteenpäin jäätynyttä harjannetta pitkin hoiperrellen molemmille puolin. Te nauroitte ja huikkasitte ja teidän silmissänne oli jokin aivan erikoinen yhteisymmärrys. Oli ikäänkuin juuri olisitte uskoneet toisillenne salaisuuden ja kuin jokaisella katseellanne olisitte siitä toisillenne viitanneet. Miksi minä sen niin tarkkaan muistan? En sillä kertaa pannut siihen niin paljon huomiota. Mutta perästäpäin minulle selvisi, että te sinä päivänä todellakin olitte solmineet jonkinlaisen liiton keskenänne. Ja että suhteenne senjälkeen oli entistään vielä paljon läheisempi ja varmempi.

Se oli onnellisimpia päiviäsi, Yrjö. Marja on siitä perästäpäin minulle kertonut.

Mutta keväthanget hohtivat auringossa ja lumi suli vähitellen pois.

* * * * *

Pari päivää tuon tuiskupäivän jälkeen tulla tömähdit kotiin koulusta väliajalla, mitä ei milloinkaan muuten pitkän välimatkan vuoksi tapahtunut. Mutta sinä päivänä tulit asemalta, juosta karautit portaita toiseen kerrokseen ja jäit seisomaan huoneesi ovelle. Luulin, että olit jotakin unohtanut, jota välttämättömästi tarvitsit. Tarjosin sinulle aamiaista ja kahvia — olin miltei säikähtynyt kiireestäsi — mutta seisoit vain ovellasi ja palasit sitten juosten takaisin rautatieasemalle.

Mitä varten olit tullut? Mitä olit oveltasi tarkastanut?

Kirjoituspöydälläsi oli pieni punainen tulppaani, jonka Marja edellisenä päivänä oli sinulle lähettänyt.

Sitäkö olit tullut katsomaan?

Sitä, Yrjö! Muistat hyvin sen pienen kukkasen vaatimattomassa tuohiruukussaan. En voi enää sellaista yksinäistä pientä viestiä nähdä muistamatta sinua. Ja tiedän nyt, että Marja oli sen sinulle antanut eilisen liittonne merkiksi. Ette ajatelleetkaan vielä muita merkkejä. Ei. Tunteenne oli vielä niin herkkää, että sanoihin puhkeaminen olisi sitä vain häirinnyt. Sen symbooliksi sopi pieni veripunainen kukkanen. Ja siitä kukkasesta, siitä Marjan ystävyydenosoituksesta olit niin onnellinen, että sinun täytyi käydä tuo pitkä matka edestakaisin vain vilahdukselta nähdäksesi sen.

Tiedät myös, että se tulppaani jäi seisomaan tuokkoseensa pitkäksi aikaa sen jälkeen kun se oli kuihtunut. Se seisoi siinä vielä keväälläkin muitten tulppaanien jo puhjettua puutarhassa. Sillä kaikki aavistivat, ettei se ollut mikään tavallinen tulppaani, eikä kukaan hennonut sitä heittää pois. Kirstikin katseli tuota sinertävää ja rutistunutta kasvia hienotunteisella arkuudella, sillä hänkin tiesi, kuka sen oli lähettänyt, ja että jos siihen kajosi, saattoi se koskea kipeästi Yrjöön.

24.

Kevät tuli aikaisin sinä vuonna. Kottaraiset pesivät jo huhtikuussa. Peipposet ja leivosetkin saapuivat samassa ja täyttivät ilman liverryksillään. Noilla viljavilla aukeamilla oli kymmeniä ja satoja yht'aikaa nousemassa korkeammalle ja korkeammalle kohti loistavaa taivaan kupua ja kiitostaan laulamassa ylitsevuotavin riemusävelin siitä että olivat olemassa. Siitä kiittivät myöskin helein värein krokukset ja skillat puutarhassa ja siitä paisuivat koivujen nuput. Mutta tuo ihme, joka yhtä vakaavana joka vuosi uudistuu, se tapahtui lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Sunnuntaiaamuna avatessamme ikkunat olivat koivut puhjenneet lehtiin ja voimakas tuoksu lemusi vastaamme kostean lämpimässä aamutuoreudessa.

Viikkoa myöhemmin tulit ylioppilaaksi.

Isä ja minä kävelimme Aleksanterinkatua pitkin jutellen sinusta. Puhuimme lapsuudestasi ja siitä pitkästä ulkomaanmatkasta, jolloin ensi kertaa olimme sinusta erossa ja jolloin meillä lopulta molemmin puolin oli niin ikävä, että laskimme päivät ja tunnit kotiin tuloomme. Meidän sitten saapuessamme eräänä varhaisena aamuna kotiin, nukkui koko talo, mutta äänemme olivat herättäneet sinut ja juosta lippasit ulos paitasillasi portaille asti. Silloin sinä itkit ilosta. Poissaolon aikana olit kasvanut kovasti ja näytit siinä pitkine paljaine säärinesi kuin olisit kävellyt puujaloilla.

Mutta vielä enemmän puhuimme siitä onnesta, että sinulla oli sellainen ystävä kuin Marja. Ja siitä että teidän suhteenne oli saanut säilyä niin häiriintymättömänä molempien kodeissa ja niinikään koulussa. Se oli ollut niin avoin ja raikas, että teidät oli jätetty rauhaan.

Siitä iloitsimme lähestyessämme Senaatintoria. Jäisi ainiaaksi kaunis muisto tästä ajasta teille molemmille, niin sinulle kuin Marjallekin, vaikkei siitä kehittyisikään mitään sen enempää. Senpä takia se tyttö ansaitsisi oikein kauniin ruusukimpun Yrjön vanhemmilta.

Ja isä osti kukkia Yrjölle ja vielä muutamille heidän tovereilleen. Ja hän antoi minulle toisen puolen heille jaettavaksi.

Senaatintori oli sitten täynnä odottavia, kuten tavallisesti tällaisissa tilaisuuksissa. Siellä oli tietysti sukulaisia ja ystäviä — eikä vähimmin ylioppilaita, jotka pari- kolmevuotisen arvonsa huipulta tahtoivat tervehtiä nuoria keltanokkia. Seisottiin ja juteltiin — katsottiin tuon tuostakin Nikolainkirkon tornia ja alettiin ikävystyä.

Silloin kuului huuto. Ja ensimmäinen joukko valkotakkisia juoksi alas yliopiston portaita. Mutta sinä et ollut vielä heidän joukossaan.

Ihmiset saivat taas yrittää lyhentää odotusaikaansa kertomalla toisilleen mitä tiesivät. Helsinkiläisillä oli kyllä hauskin vastaanotto, arveltiin, koska heillä on eniten tuttuja ja he ovat joka vuosi ensimmäiset. Nytkin istui jo ylioppilaita Kaivohuoneella odottamassa uusia tovereitaan yhteiseen juhlaan.

Taas kuului huuto ja taas tulvi valkotakkisia leveitä portaita alas. Pian oli pitkä poikamme raivautunut tungoksen läpi luoksemme ja tervehti meitä ilosta sädehtien. Olit ehtinyt saada kukkia jo matkaltasi — Henrik enolta — ja Etalta — ja Erikiltä — ja Anna tädiltä — ja kaikki olivat tulleet varta vasten sinun takiasi! Ja nyt sinun piti pian hankkia karjalaiset värit lakkiisi.

Sinä otit lakin päästäsi tarkastaaksesi lyyraa. Se ei ollut pienen pieni eikä suuren suuri, vaan juuri sitä lajia kuin pitikin.

Ja koko elämä oli parhaimmillaan semmoisena kuin se oli juuri nyt.

Sitten sinä sait ruususi meiltä ja neilikan mummon ikkunalta ja Kirstiltä kieloja, joita hän oli löytänyt metsästä. Niin tosiaankin, Kirsti! Hän oli surumielisenä pistänyt kukkasensa äidin käteen, sillä eihän hän saanut tulla kaupunkiin niin myöhään valvoakseen. Mutta sinä kaipasit pientä liinapäätä sisartasi. Olisipa tuo ollut paras kaikesta, jos hän olisi ollut mukana!

Mutta kun ei Marjaa näkynyt eikä kuulunut, vaikka häntä odottelimme, saivat ympärillä seisovat toverit ensin oman osansa, ja kun odotus tuntui olevan aivan tuloksetonta, vähitellen myöskin Marjalle aiotut ruusut, niin että lopuksi seisoimme siinä tyhjin käsin.

Silloin hän tuli. Ilmestyi nauravana ja välkkyvin silmin ja kiersi käsivartensa takaa päin kaulaani. Ja Marjan isä ojensi sinulle, Yrjö, ruusun.

Silloin kävin niin murheelliseksi, että jalkani tuntuivat lyijyn raskailta, ja ilta tuli harmaaksi ja värittömäksi. Ja pyysin sanattomasti teiltä molemmilta anteeksi sitä, että olin ehkä nostattanut hattaran teidän pilvettömälle taivaallenne.

Katsoin syrjäsilmällä sinuun ja olinkin huomaavinani pienen pettymyksen ilmeen.

Mutta Marja ei tuntunut mitään odottaneen. Hän oli miltei suunniltaan ihastuksesta:

— Voi miten äärettömän — käsittämättömän — kauhistuttavan hauskaa!

Niin oli. Tietysti niin oli. Koetin salata pahaa mieltäni, mutta sanoin itselleni, että siinä se nyt taas oli, se mitä eniten vihasin — tuo elämän taitamattomuus — ah, juuri senlaatuinen paha, joka estää hetken tulemasta niin rikkaaksi kuin se muuten voisi olla! — Siinä ne aina niin äkkiarvaamatta ilmestyivät eteeni, nuo laiminlyöntisynnit — pahimmat kaikista — joita pitäisi olla helppo välttää ja joita kuitenkin jokaisella on omallatunnollaan hirvittävä liuta.

Mutta tehtyä ei voinut tehdä tekemättömäksi.

Ja heitin luotani mielenapeuteni. Mutta aavistin, että sinä tuossa vieressäni kulkiessasi itseksesi haudoit, miten voisit Marjalle korvata ne kukkaset, joita hän ei saanut isältä ja äidiltä. Pian kävit taas täysin hilpeäksi ja sait minutkin siirtymään omaan tunnelmaasi.

Marja erosi meistä seuraten isäänsä, mutta tunnin perästä nuorten piti tavata toisensa Kaivohuoneella, ja isä ja minä aioimme mennä sinne mekin kerran katsomaan nuorten iloa.

Silloin oli tyyni ilta vaikka hiukan kolkko. Mutta eiväthän nuoret siitä välittäneet. Kaivohuoneen salista kuului remuava melu ja eteisessä juoksi ylioppilaita sisään ja ulos. Löysimme pienen pöydän itsellemme ikkunan luona ja näimme sieltä, miten sinä seisoit portilla Marjaa odottamassa. Napinlävessä sinulla oli ainoastaan pari kolme kukkasta, muut kaikki, koko suuren kimpullisen ruusuja, pidit kädessäsi. Toverit kulkivat toinen toisensa jälkeen ohitsesi päätä nyökäyttäen, ikäänkuin olisi ollut päivän selvää, että siinä jotakin odottelit.

Vihdoin Marja tulikin, valkoisiin puettuna, iloisena ja säteilevänä ja pisti kätensä kainaloosi. Ja sinä, Yrjö — niin, Marja on sen minulle perästäpäin kertonut — sinä otit takinkauluksesi alta pienen orvokkikimpun, ojensit sen Marjalle ja sanoit:

— Tuon lähetti Henrik eno sinulle ja pyysi sanomaan terveiset.

— Hänkin! — Voi kuin tämä päivä on ihastuttava!

Mutta et itsekään muistanut, että Henrik eno, antaessaan sinulle kukat, hienotunteisesti oli sanonut: Ja anna sitten nämä kukat sille tovereistasi, josta eniten pidät. — Niin, sehän oli heti niin selvä asia.

Ja siinä astuessanne leveätä ja tuuheata lehmuskäytävää, nostit koko kukkaisrunsautesi Marjan eteen, ojensit sen hänelle ja sanoit:

— Ja nämä saat sitten minulta!

— Yrjö — ei — miksi annat minulle kaikki kukkasesi?

Marja miltei säikähti.

— Sen takia vain, että annan.

— Miksikä niin — miksi annat kukkasesi pois? — Missä täti? — missä setä? — missä he istuvat? — Tule! Niin paljon en ota sinulta!

Te löysitte meidät nurkastamme.

— Ajatelkaa! — mitä te siihen sanotte? — huudahti Marja. — Yrjö antaa minulle kaikki kukkasensa! — Miksi pitää minun tänään saada niin paljon? — miksi kaikki ihmiset ovat niin hyviä? — ja — kuinka voin ottaa nämä vastaan sinulta, Yrjö?

— Ota sinä, minkä saat — sanoi isä vakavasti. — Sellaisia lahjoja ei anneta eikä otetakaan kuin kerran elämässä, luulen ma.

Sitten katselimme teidän jälkeenne, kun te siinä käsi kädessä kuljitte salin läpi omaa pöytäänne kohti, jossa toverit teitä odottivat. Teihin kiinnitti moni muukin katseensa, yksi ja toinen kääntyi tuolillaan teitä silmillään seuraamaan. Sillä teistä uhkui kevät ja anteliaan luonnon kauneus, ja teitä yhdisti toisiinne se salaperäinen voima, jota kaikki ihmiset tieten tai tietämättään eniten ihailevat ja palvovat.

25.

Kylmä ja sumuinen viima kiersi Kaivopuiston rantoja. Se kiersi katuja ja kulmauksia kuin hyljätty ja petetty; joka tahtoo kostaa pettäjällensä.

Mutta kuka huomaa sellaista sinä päivänä, jolloin on lyyrynsä saanut! Tällaisena aivan erikoisena, unohtumattomana iltana! Jos meri olisi sinisenä siintänyt tai hopeaisena hohtanut Kaivopuiston valleilta ja linnut pitäneet kevätlaulajaisiaan vanhoissa puissa, niin tietysti se olisi ollut hurmaavaa ja olisi tullut siitäkin iloinneeksi. Mutta kun sen sijaan miltei satoi räntää, ei tullut sitä ajatelleeksikaan, vaan oli kuin se olisi asiaan kuulunut, ja kaikki oli siitä huolimatta niin täydellistä, ettei mitään parempaa kaivannut.

Ja sinä tulit salin halki häntä kädestä pitäen, ja te astuitte hitain askelin pöytien lomitse. Mutta toverisi näkivät heti, että kaikki kukkasesi olivat tyttösi kädessä ja että hänen ilmeensä oli tullut sisäisen hartaaksi ja lempeäksi.

Mutta kukaan ei siitä virkkanut mitään.

Sinä toit vettä korkeaan maljakkoon ja te istuuduitte muitten seuraan.

Mutta vaikka katse oli teitä seurannutkin, vaikka muutkin asiat tuokioksi kiinnittivät läsnäolijoitten mielen, missään ei viivytty, kaikki yksityisseikat olivat kuin kuplia rientävän virran kalvossa. Elämän riemu siinä virrassa lainehti. Nuoruuden hurmio siinä vaahtoili. Ja virran mukana kulkijat näkivät maailman kuin lapsi näkee sen unenpöpperöstä herätessään jouluaamuna, kun hän vielä kosteitten silmäripsien lomitse tanssittaa aarrevarastoaan sikin sokin ja ylös alaisin silmäinsä edessä.

Siinä tuli ovesta eräs sanomalehden toimittaja — pelätyimpiä ivansa ja ankaran arvostelunsa vuoksi. Ja miten hän yhtäkkiä näytti iäkkäältä! Pitkän pöydän päässä istui — sanoisinko — vanha aviopari, tutun näköisiä ihmisiä. En olisi koskaan ennen sanonut heitä iäkkäiksi, mutta nyt! Miltä mahdoimmekaan me itse näyttää? Tämä ympäristö oli niin verevää nuoruutta täynnänsä, että kaikki vähänkin pitemmälle elämän polulla ehtineet heti poikkeuksellisesti pistivät silmään kuin oksattomat pökkelöt nuoressa viidakossa, totiset ja harmaat.

Sanomalehdentoimittaja katsoi ympärilleen paikkaa etsien. Hänestä oli kokonaan haihtunut tuo hänelle joskus ominainen yli-ihmisen ilme ja hän näytti miltei vaatimattomalta. Tänä iltana hän antoi vähäpätöisellekin anteeksi hänen vähäpätöisyytensä.

— Onko sinullakin jokin onnellinen täällä — kysyi hän ystävällisesti tuttavaltaan ohitse kulkiessaan ja hipaistessaan hänen tuolinsa selustinta.

— Poika on.

— Minulla on täällä kaksi yhtaikaa.

Ja hänen kasvoilleen välähti leveä hymy.

Siinä aaltoili nyt valkolakkisten meri ja pauhasi kuin vallattomat hyrskyt kirkkaana kevätpäivänä. Ja pökkelöt salissa katselivat sitä vaieten, nykyisyyttään unohtaen, nuoruuttaan muistaen, tapsiinsa sulautuen. Mieli pehmeänä ja ehkä hiukan surunvoittoisena.

Arvoisa toimittaja löysi yksinäisen paikan toisessa nurkassa. Kukaan ei häntä huomannut. Ylioppilaat melusivat ja huusivat — he heiluttivat takkejansa ja laulaa jyrisivät. Hän katseli heitä ikäänkuin he kaikki olisivat olleet hänen poikiansa — tahi ikäänkuin hänen omat nuoruudenpäivänsä olisivat nousseet kuolleista. Ja hän tyytyi täydelleen olemaan unohdettu ja syrjäytetty. Hänen herkkä ja hieno minänsä, joka muuten peittyi kuorensa alle, otti hänet kokonaan valtoihinsa.

Mutta äänten melske pauhasi taukoamatta. Mistään muusta ei tiedetty, ei välitetty, kuin tämän hurmaavan illan taivasta tavoittelevasta ilosta. Pois tieltä! Eläköön! — Ensi kertaa todella vapaita! — Nyt vasta oikein täysi-ikäisiä! — Nimet ylioppilasluettelossa! — Vanhempien ylioppilaiden juhlimia! — Ylioppilas!— Ja koulu vihdoin jossain kaukaisessa menneisyydessä — kirjat suolattuina ja opettajat kuin museossa! — Nyt ei ollut kellään sanomista, vaikka olikin paperossi hampaissa, vaikka olisikin lasia kallistanut! — Sai tehdä niin tai näin, olla maistamatta tai maistaa, niinkuin kukin oli asian mielessään päättänyt. — Nyt oltiin ylioppilaita! Ja pois tieltä vaan, tässä tuli vapaa mies!

Mutta maistoivatpa he tai ei, tarkastelivat he salaa jännittyneellä uteliaisuudella niitä vanhempia tovereita, jotka olivat istuneet siellä tuntikausia ja saaneet jo liikaa.

Ja voi tämän illan ystävyyttä ja veljeyttä! Siellä vaelsi poikia käsikkäin tai kaulakkain tai kädet toistensa olkapäillä — sama hyväntahtoisuus sulki heidät kaikki helmaansa. Pökkelöt kummastelivat itseksensä, mistä mahtoi olla kotoisin tuo myöhempi kinastelu ja puoluekiihko, joka aina pyrki kehittymään jokaisessa ylioppilaspolvessa. Mistä sitten tullee, mutta ei siihen täällä tuntunut alkuvihjaustakaan olevan.

Siinä oli pitkä poika, joka näytti tuntevan sellaista autuuden ylenpalttisuutta, että hänen täytyi hypätä tasajaloin kaikkien lähellä olevien pikkupöytien ääressä — hänen täytyi syleillä jokaista uutta tuttavaa — hänen täytyi nousta tuolille heiluttamaan kättä niille monille, joita hän ei voinut henkilökohtaisesti tavata. Hän oli istunut siellä aikaisemmista iltapäivätunneista saakka, kuten samaan seurueeseen kuuluva toverinsakin, joka piilotteli aarretta takkinsa alle. Hän painoi sen hellästi povellensa, nosti joskus takin reunaa ja tirkisti sen alle. Joillekuille hän sen näyttikin — pyhän vaitiolon ehdolla — he räjähtivät nauramaan, löivät häntä olkapäälle ja pyöräyttivät hänet ympäri. Silloin tällöin tempasi hän sen esille aiheettomalla avomielisyydellä, pisti sen kainaloonsa, eikä ollut tietävinäänkään. Silloin kävi ilmi, että se olikin vain ympyriäinen tuolinistuin, jonka hän oli näperrellyt irti jostain tuolista.

Hän piti sitä yksityishuvituksenaan, joka sulostutti hänen iltansa.

Yrjö ja Marja istuivat kaukana salin toisessa päässä. He pitivät iloansa ilman punssia ja liköörejä — siis myöskin ilman tuolinistuimia ja tasajaloin hyppelehtimistä. Mutta heitäkin ja heitäpä varsinkin hurmasi tuo yhteinen riemu, joka sulki koko maailman povellensa.

* * * * *

Lähdimme aikaisin kotiin päin astumaan. Eteisessä tapasimme Ennin, Yrjön ja Marjan toverin. Hän oli menossa kutsuihin, jotka hänen vanhempansa olivat panneet toimeen hänen kunniaksensa.

Meri oli yhtenä ainoana sankkana pimeänä ja lyhtyjen valo oli kelmeän kellertävä sumussa. Ei tihuuttanut kosteutta, mutta satoi miltei lumiräntää.

Enni ei sitä näkynyt huomaavan.

— Jos ymmärtäisin — tarinoi hän meille herttaisella avomielisyydellään — miksi kaikki on niin hauskaa, ei ainoastaan tämä päivä, vaan muutenkin kaikki — mikään ei ole ikävää. Pidän kaikista tovereista — tuskin koskaan voin heitä unhottaa — ja kun sain lakin, luulin kuolevani ilosta. — Ja nyt saan mennä äidin kanssa huvilallemme kylvämään puutarhaamme. Meillä on ikkunallamme tomaatteja, tämän pituisia. Ja ensi talvena aion itse hoitaa talouttamme — käyn torilla kysymässä kalanhintoja — leivon pikkuleipiä ja teen kastikkeita — se on jännittävää ja hirveän hauskaa! Pidän ihan kaikesta, myös siitä, mitä ennen en voinut kärsiä — niinkuin yleisestä historiasta! Voisin vaikka hakea lisätietoja kuninkaista ja piispoista, mikä ennen oli sietämätöntä. — Mutta toistaiseksi on kaikkein hupaisinta mennä huomenna maalle lavaa kylvämään.

Niinpä niin, Enni! Kaikki on kauhean hauskaa! Ainakin tänä ihmeellisenä, sanomattoman autuaana toukokuun yönä, jolloin sataa räntää ja pohjoinen puhaltaa ja kostea viima jäätää jäsenet lämpimänkin vaipan alla.

26.

Aamulla hohtivat nurmikot valkoisina, ja lumi peitti allensa koivujen lehdet. Isä jäi sanatonna seisomaan huoneensa avattuun akkunaan. Lunta toukokuussa! Oliko talvi todellakin katunut aikaista väistymistään, vai puhalteliko se kylmää vain pilan päiten? Nyt oli maailma kuin loihdittuna tuon pehmeän vaipan alle, ei tiennyt oliko kesä vai talvi, tuskin edes oliko päivä vai yö.

Mutta isä veti voimakkaasti sieraimiinsa mehevän rehevyyden tuoksua, joka täytti kostean ilman.

Ja räystäistä valui vettä, oksista tippui raskaita vesikarpaloita maahan. Ja ilma hohti harmahtavan hopeisen pilviverhon alla, jonka takana päivä paistoi kuin himmeän lasin läpi.

Isä otti nahkasalkkunsa ja astui portaita alas eteiseen, veti takkinsa ylleen, löysi hattunsa ja keppinsä tavallisilta paikoiltaan ja oikaisi puutarhan läpi asemalle päin mennäkseen työhönsä kaupunkiin.

Mutta korkeitten koivujen alle hän pysähtyi. Missä oli se tavallinen piipatus ja vikinä puissa? Kottaraiset pysyivät niin hiljaa pesissään kuin olisivat olleet kuolleet. Mutta sydän heillä varmaan tykytti rauhattomuudesta ja neuvottomuudesta, siipi värisi ja pyöreät silmät katsahtivat pesän reunan yli raskaitten lumipisaroitten tippuessa.

Sinä, Yrjö, olit nukkunut kauan sinä aamuna. Tuntui niin suloiselta herätä ja muistaa ettei tarvinnut mihinkään kiirehtiä. Nousit kumminkin lopuksi ja pukeuduit hitaasti ja vihellellen kylpyhuoneessa. Käväisit suihkun alla tutisten ja päristen kylmässä räiskeessä, ja puistit sitten vaatteesi kappale kappaleelta parvekkeella, avaten oven selkoselälleen ja vetäen vaatteet yllesi raikkaassa ulkoilmassa. Ketään ei näkynyt tiellä, kukaan ei astunut veräjästä sisään. Naapurienkin puutarhat olivat tyhjät, eikä hiiskaustakaan kuulunut mistään. Kaukana vihelsi juna — tullen — mennen — yhtä kaikki.

Vihdoin olit pukeutunut ja sitonut kaulaliinasi. Muutamin harvoin harppauksin laskeuduit tapasi mukaan portaita alas alakertaan, samat vaaleanharmaat vaatteet ylläsi, kuin edellisenä päivänä ollessasi lakkia saamassa.

Ruokahuoneessa odotti sinua aamiaispöytä, katettu yksin sinulle. Pöydällä oli kukkia maljakossa ja toisia taitetun lautasliinan kupeessa. Pehmeäksi keitettyjä munia oli kannen alla.

Kirsti hypähti jostain esille ja karkasi sinuun kiinni. Hän kiskoi sinua kädestä ja istutti sinut kukkia ihailemaan. Ne hän oli näet itse äsken puutarhasta poiminut, vaikka siinä jalat kastuivatkin. Nyt odotti hän kiitosta ja sen hän sai. Sitten istuutui hän veljeään vastapäätä pitääkseen hänelle seuraa.

Te puhuitte puoliääneen. Ikäänkuin salaliitossa keskenänne. Joskus helähti Kirstin nauru ja hän huudahti jotakin äänekkäästi, ja siitä syntyi väittely ja yhteinen ilon temmellys.

— En mene minnekään, kun saan kerran olla rauhassa kotona — kuului vastaukseksi Kirstin kysymykseen.

— En minäkään sitten mene — en Eijan enkä Sirkankaan luo. — Etkö lähde kaupunkiinkaan?

— Ai, se on totta, valokuvaajaan pitää mennä.

— Jaa! Katsopas nyt! — Etpä malttanut olla — etpä malttanut olla — — jaa!

— Kyllä olisin malttanut — —

— Etpä olisi — etpä olisi, kyllä minä sen tiedän — etpä olisi malttanut!

— Mitä sinä muka tiedät?

— En sano. Mutta tiedänpä mitä tiedän. Kaikkea ei sanotakaan — eipä niinkään!

Sitten te taas vaivuitte hiljaiseen yhteisymmärrykseen.

* * * * *

Mummo istui ikkunan ääressä poimuttaen pieluksen päällisten nauhoja, ennenkuin järjesti puhtaat liinavaatteet kaappiin. Hänen valkoista päätään peitti musta pitsimyssy ja hänen ruskeat silmänsä hymyilivät. Hän katsahti silloin tällöin lapsiin, asetti valmiin päällisen muitten valmiitten päälle ja otti käsiteltäväkseen uuden suoranauhaisen viereltään, antaakseen sillekin saman pienen hienostuksen leiman. Niitä ei millään muotoa sopinut järjestää paikoilleen ilman näitä poimutettuja nauhoja, jotka osoittivat niiden sivistyneisyyttä.

Ja mummo katsoi Yrjöön ja Kirstiin ja antoi tapansa mukaan aatoksensa mennä omia menojaan.

— Tuossa ne nyt ovat — ajatteli hän — tuossa on Yrjö nyt ylioppilaana — ja tuossa on Kirsti joka tuli miltei eilen. — Ja isä on kaupungissa ja äiti missä lienee puutarhassa — ja he kuuluvat kaikki toisillensa, vaikkeivät verisiteet sido heitä yhteen. Ja ehyempi on tämä koti kuin moni muu, jossa on toisin. Ja minä tässä myöskin olen ja askaroitsen ja kuulun minäkin tähän kokonaisuuteen, vaikka minulla on monet muutkin lapset ja lastenlapset. Mutta kukapa ei tuota Yrjöä rakastaisi omana lapsenaan — ja olen jo ennättänyt Kirstinkin itselleni omistaa, niin ettei ole eroa mielessäni näitten ja muitten lastenlasteni välillä. — Enhän aivan samalla lailla elä näissä eteenpäin, kuin heissä. — Mutta onhan heihinkin vierasta tullut paljonkin, ovat vain puoleksi tai neljänneksittäin omiani, eikä niinkään paljon, jos oikein ajattelee. Mutta Jumalan kiitos — sitä ei tule tuollaista niin miettineeksi — tulee vain heistä pitäneeksi semmoisinaan — eikä tutkistele miksi. Onneksi ei olekaan tärkeätä sitä tietää — tavallisesti rakastaa eniten silloin, kun ei mitään kysy. Ja minä pidän heistä kaikista — se on pääasia.

Ja kun tulee vanhemmaksi — tuumi hän vielä lepuuttaen kättään helmassaan — niin käyväthän lapset entistään rakkaammiksi, mutta samalla rakastaa ehkä muitakin enemmän kuin ennen. Sillä siirtyy itse ikäänkuin kaikesta loitommalle ja huomaa, että yhtähän he ovat kaikki, omat ja vieraat — ja tänne ne jäävät kaikki, kun itse lähtee — ja niinpä tekee mieli heitä kaikkia siunata mennessään.

* * * * *

Sinä, Yrjö, olit lopettanut ruokailusi ja seurasit silmilläsi mummon työtä. Seisoit siinä ja olit tyytyväisen näköinen. Mummo kysäisi, oliko sinulla ollut hauska eilen.

Hauskako? Sinä nauroit ja vakuutit, että kyllä olit parastasi koettanut. Ensin Kaivohuoneella. Mutta vasta sieltä lähdettyä olitte oikein hullutelleet. Olit Jussin kanssa vaeltanut pitkin katuja ja nähnyt jos mitä hullunkurista. Puistokadulla Henrik enon talon lähellä istua kyykötti kaksi keltanokkaa matalalla puutarhamuurilla erästä ikkunaa tähystellen. Sen takana tietysti asui jokin ihastus, jota he tahtoivat palvoa salaa. Uudin oli alhaalla, mutta uutimen edessä istua mökötti lurppakorva Musti, oikea mopsinaama. Tytön koira tietysti. Toisella pojalla oli kova hattu kainalossa ja hän härnäsi sillä koiraa. Hän vaihtoi ylioppilaslakin hattuun, keikautti sen kallelleen, oli olevinaan päissään ja hoiperteli pitkin muuria jalat sisäänpäin käännettyinä. Koira julmistui, nousi kahdelle jalalle, pullisti silmänsä ja oli vähällä haukkua. Silloin oli mies muurilla selvä taasen, oikaisi jalkansa, piilotti hatun kainaloon ja sai valkolakin päähänsä. Ja koira rauhoittui. Silläpä koiralla oli kauneudenaistia — enemmän kuin monella taidearvostelijalla. Mutta kun ei tyttöä näkynyt, eivätkä ylioppilaat viitsineet enää mopsin kanssa ilvehtiä, valmistautuivat he rauhassa nauttimaan olostansa, heittäytyivät muurille pitkälleen, avasivat voileipäkäärönsä — ja olisit nähnyt, mummo, miten niissä voileivissä oli kokoa! Ja noin paksulta kinkkua! Kyllä olivat varustautuneet kauan odottamaan kaunottarensa heräämistä. Ehkäpä istuvat siellä vieläkin.

Se huvitti sinua vielä perästäpäinkin. Ja kuitenkin sinusta tuntui, kuin se kaikki olisi jo ollut jotakin kaukaista.

* * * * *

Kuljit huoneitten läpi ja pysähdyit ikkunan eteen. Miten siellä ulkona kaikki oli valkoista ja puhdasta! Saviset tietkin ja mustan kiiltävät pellot. Ja miten kaikki oli hiljaista, kuin olisi luonnossa suuri sunnuntairauha. Sinulla oli sunnuntaisi nyt kaikkien noitten vuosien aherruksen jälkeen. Tuo valkeus ulkona oli kyllä vain hetken harhaa, sillä räystäissä helisi sulavan lumen solina, ja puitten oksista satoi. Pian olisivat nuo vainiot taas paljaat, ojissa lorisisi ruskea vesi, ja teillä savi kuohuisi kuten keväällä aina. Mutta sekin oli tuttua ja kotoista ja yhtä rakasta. Sillä siihen kuului leivosen liverrys ja keväthuuhkajan yksitoikkoinen uukahdus valoisina kevätiltoina.

Kerrankin sait nauttia tästä kaikesta täysin rinnoin, kenenkään ja minkään häiritsemättä. Sait vaipua omiin tunnelmiisi ja hommiisi ja vihdoinkin olla rehellisesti oma itsesi omine harrastuksinesi.

Avasit ikkunan äidin huoneessa ja katselit ulos.

Kotirauhan ja kotiviihtymyksen tunne lämmitti sinua niin että selkäpiitäsi suloisesti värähdytti. Kun oli paikka, josta ei tehnyt mieli pois, vaan jonne mieli jäädä! Ja kuitenkin edessä avara maailma, joka sekin aikanaan saisi osansa.

Tuossa oli kellertävä kotiaitaus ja sen takana pellot ruohoisine ojineen. Peltojen keskellä oli lehtosaareke, josta puitten lomitse kuulsi taittokattoinen herraskartanon pääty. Ja sivuitse siitä alempana oli pieni keltainen pysäkkihuone ratavallilla ja sen alla yli äyräittensä paisuvat tienristeykset. Aina niistä kuitenkin ylitse pääsi.

Ja kauempana oli metsäinen taivaanranta, josta paljaana paistoi kivinen kukkula, venäläisten sotamiesten metsättömäksi tekemä. Sinne oli monesti noustu katsomaan kaupunkia kaukaa kesäillan valaistuksessa.

Ja pitkin teitä oli puhelinlankoja ja humisevia puhelinpylväitä ja pieniä huviloita puutarhoineen toinen toisensa vieressä asemalle asti. Siellä oli lautakäytävällä kiirehtiviä kulkijoita junien lähtöaikoina, mutta väliajoin oli maassa rauha, kuten nyt — ja muu maailma kaukana.

Täällä oli ihmisellä koti eikä vain asunto.

Siinä kulki Anna puutarhatietä pitkin kori käsivarrellaan nähtävästi kauppapuotiin. Hän oli äsken sulkenut sähköpumpun, jonka ääni kumisi talossa heti kun sähkönappula nostettiin keittiön seinällä. Kuului silloin siltä kuin olisi tavaton ampiainen hyrräten surissut huoneissa pääsemättä ulos. Aina kuulostelit tuota ääntä päättääksesi, täyttyikö vesisäiliö tasaisesti vedellä ja oliko koneisto kunnossa. Jos oli syytä epäilykseen, kiiruhdit heti vikaa korjaamaan.

Nyt seisoit ja katselit Annaa, joka oli sulkenut portin jälkeensä ja loittoni tietä pitkin.

Hänkin oli sitä, mikä kuului tänne. Miten kauan hän jo oli täällä liikkunut pitämässä huolta kellareista ja keittiöstä ja kaikesta muusta talossa, sitä et muistanutkaan. Ja ennen kuin hän tänne tuli, oli hän ollut mummon kodissa ja sitä ennen isän vanhempien kodissa, niin että meille hän oli kuulunut nuoruudestaan asti. Hän puhui hiljaisella äänellä ja hiukan yksitoikkoisesti, mutta eihän hänen elämässään ollut niin kovin paljon vaihtelua ollutkaan.

Anna oli aarre, uskollinen ja tunnollinen. Kukaan ei siinä häntä voittanut. Eikä hän vaivojaan säästänyt. Hän oli enemmän ystävä talossa kuin perheen palvelija.

Mutta Kirsti oli kiertänyt puutarhat ja verannat, alakerrat ja yläkerrat ja tuli veljensä luokse »Max und Moritz» kädessään, valkoisiin korukansiin sidottuna ja nimi kannella hienoin mustin kirjaimin. Sen olit saanut joskus jonkun ulkomaanmatkan tuomisina. Kirstin mielestä olit nyt vieläkin joutilaamman näköinen kuin joskus iltaisin läksyt luettuasi ja kirjoituspöytäsi laatikoista kaivettuasi esille Husqvarnan tai muitten tehtaitten valmisteluetteloita, joita huviksesi tutkistelit, tai autojen ja ilmalaivojen kuvasarjoja. Et nytkään estellyt, vaan nostit hänet polvillesi ja näytit hänelle aina yhtä hauskan »Max und Moritzin».

Istuit äidin keltaiseen nurkkasohvaan, tyttö sylissäsi, ja aloit:

    Als die gute Witwe Bolte
    sich von ihrem Schmerz erholte — — —

Kirsti tuijotti sinua silmiin, mitään ymmärtämättä ja kuitenkin nauttien runon poljennasta ja vieraan kielen oudosta soinnusta.

Hetkisen perästä juoksi hän taasen tiehensä viedäkseen kirjan takaisin paikoillensa.

Mutta sinä et voinut mihinkään tarttua. Olihan sitä tartuttukin tarpeeksi ja liiaksikin, varsinkin viime aikoina, niin että nyt oli hengähtämisen vuoro. Etkä tällä hetkellä toivonut mitään sen lisäksi mitä oli. Siellä kaupungissa elämä pauhasi ja paloi, hurisi ja humisi mukaansa tempoen tarkoituksettomastikin, usein ilman pontta ja perää. Siellä kai toverit nytkin katuja kiertelivät, heillä kun ei ollut kotia maalla.

Heittäydyit taasen sohvan nurkkaan, josta näit sekä salin että ruokahuoneen ja katselit sieltä lattian kotikutoisia karvamattoja, ruskean punamustine juovineen, jotka muistit siitä asti kun yleensä aloit jotakin tajuta. Holmbergin metsämaisema oli myöskin aina riippunut sohvaseinällä ja Thorvaldsenin friisi flyygelin yläpuolella. Täällä pitäisi kaiken jäädä koskemattomaksi ikuisiksi ajoiksi. Juuri tuossa piti olla nuottikaapin, ja ikkunoissa piti aina olla kukkivia pelargooneja ja nupussa olevia ruusuja.

Tänne pitäisi saada tulla vastakin elämän tuoksinasta — ajattelit sinä — kaukaakin ja pitkienkin aikojen perästä — ja tavata tämä muuttumattomana ja alati samana.

Nousit, suljit ikkunan ja katsoit kelloasi. Voi ihmeitä! — Ihanhan aika oli lentänyt — sinunhan piti joutua päiväjunalla kaupunkiin, ennättääksesi sitten isän kanssa takaisin päivällisille.

— Äiti, missä olet? —Tulehan, katsohan — mitkä kukat sopisivat napinläpeen, kun menen valokuvaajalle!

Harppailit ylös huoneeseesi ja osoitit lasia kirjoituspöydälläsi. Siinä oli isän antama muutama ruusu ja mummon antama neilikka, Kirstin kieloja ja yhtä ja toista sen lisäksi — ei paljon mitään valitsemisen varaa.

— Tämän otan ainakin, sanoit nostaen lasista ruusun, neilikan ja pari kieloa. Mutta jos otan tämän vielä, onko silloin liikaa? En voi kärsiä liikaa kukittamista kuvissa.

Tunsin sen ruusun Marjan eilen antamaksi ja sanoin vain:

— Hyvä on. Juuri niinkuin pitää. Panen ne paperiin. — Kas tässä!

Otit paperitötterön ja juoksit alas portaita:

— Nuppineuloja, äiti!

— Pistin pari paperiin — katsohan tarkemmin!

27.

Seuraavana päivänä panit toimeen tanssiaiset tovereillesi.

Silloin tippui vielä vettä räystäistä ja ruohokentät olivat ohuen lumen peitossa.

Mummo kasteli salissa kukkia ja asetti punaisen kaktuksen niin päin, että sen puhjenneiden kukkien runsaus täytti ikkuna-aukon. Toisessa ikkunassa rehoittivat ruusut, ja läntisellä seinällä korkealla olevalta pitkältä ikkunalaudalta riippuivat kukkivat lobeliat.

Hän kääntyi Kirstiin, joka iltaa odottaessaan ei näkynyt malttavan mihinkään ryhtyä.

— Tänään sinun täytyy auttaa äitiä! Ajattele, kuinka monta voileipää hänen täytyy laittaa! Voit latoa ne tarjottimelle sitä myöten kuin ne valmistuvat.

Tällainen juuri olikin Kirstin mieleistä. Hän lensi yläkertaan, vaihtoi puhtaan esiliinan eteensä ja hävisi keittiön puolelle. Olihan hänelläkin näissä tanssiaisissa osansa, sillä tulisihan Eijakin ja kaikki tyynni Kuuselasta ja kaikki Tapiolasta ja kaikki Kukkaisrinteeltä ja Lehtolasta ja Henrik eno ja Tea täti ja professorin väet ja yleensä kaikki. Ja ne olivat hänenkin tuttaviaan eikä vain Yrjön.

Yrjön toverit oli kutsuttu jo päivällisille.

He tulivatkin määrätyllä junalla ja tuiskahtivat yhtaikaa sisään, koko parvi valkolakkisia. Henrik eno rouvineen ja professori setä kaupungista ja tuttavat huvilayhteiskunnasta saapuivat vähän myöhemmin, mutta kaikki hyvissä ajoin ennen tanssiaisten alkamista. Siinä oli kaikenikäistä koolla, kuten maalla on tapana.

Tytöt juoksivat puutarhakäytäviä pitkin ihastuneina maalla-oloonsa. Ettekö pelkää kastuvanne? Mutta he nauroivat vain, eivätkä välittäneet lumesta tai kosteasta ruohikosta. Valkoiset tanssikengät jaloissa he hyppivät taimilavalle katsomaan kurkuntaimia tai nurmikon yli krokuksia poimimaan. Lumeen tuli jäljet, mutta he eivät tienneet kastuvansa.

He olivat solakkavartaloisia ja heleäihoisia, ja heidän paljaat käsivartensa hohtivat läpikuultavien hartialiinojen läpi. Alusta alkaen oli kevätillan kauneus saanut heidät valtoihinsa.

Nyt kelpasi tanssia ikkunat auki ja nuo soikeat koivut tuossa katsomassa, kuulemassa. Ja toukokuun yö kuultaisi vaaleasilmäisenä sisään ikkunoista. Silloin puutarha jäisi autioksi ja pisarat putoilisivat puista kenenkään niitä huomaamatta.

Valkoisena kyyhkysparvena he pyrähtivät portaille täyttäen kuistit.

Mutta isä oli istuutunut flyygelin ääreen soittamaan mitä sillä hetkellä juolahti hänen mieleensä. Aina olen kadehtinut tuota hänen taitoansa, että milloin tahansa saattoi antaa sävelien puhua puolestansa ja siten lausua julki sen minkä tunsi. Silloin hän antoi sormiensa liukua koskettimien yli leveissä urkujen tapaisissa soinnuissa, jotka olivat hänelle ominaiset. Mutta vähitellen siitä keskittyi sävel, joka ei ollut millekään oratoriolle sukua, vaan oli vanha ylioppilaslaulu, jonka hän muisti ensimmäisiltä ylioppilasvuosiltaan. Se kaikui vihdoin selvänä ja tahdikkaana ja houkutteli nuoret sisään verannoilta ja ruokahuoneen leveästä oviaukosta. Mutta he eivät laulua tunteneet. Ainoastaan sinä, Yrjö, professori setä, Henrik eno ja muutamat muut vanhemmista yhdyitte, ja unohdettu laulu tuli uudeksi jälleen:

Laula sä raittiilla mielellä vaan, riemua nauti sa nuorena viel', uljaana astele ain' elon tiell' vääryyttä vastahan taistelemaan. Tullos veikkonen, liittyös liittohon, työmme, toimemme, ja parhaat voimamme sulle annamme kallihin maa, sulle kallihin syntymämaa. Hurraa!

Henrik eno katsoi nuoriin, katsoi vanhoihin. Hän, perinnäistapojen ja perinnäistietojen mies, tahtoi aina huomata yhdyssiteet sukupolvien kesken, ja sentakia häntä harmitti, ja hän sanoi hiukan äreästi:

— Sellaisia vanhoja lauluja pitäisi kaikkien osata!

Sanoi ja istuutui. Vaikka hyvin tiesi, että se meidän oloissamme on mahdotonta. Mehän elämme sellaista huimaavaa vauhtia, että kaikki on muutamien vuosien kuluessa toiseksi muuttunut. Ja kuitenkin hän oli oikeassakin. Niin, Henrik eno, meillä pitäisi olla enemmän yhteyttä sukupolvien kesken. Ehkäpä sentään onkin, enemmän kuin itse tiedämmekään. Löydämme nytkin toisemme jälleen ja tulemme vastaisuudessa yhä paremmin löytämään.

Eikä Henrik enon pieni huomautus ollutkaan kenenkään tunnelmaa häirinnyt.

Mutta isä oli unohtunut flyygelin ääreen, kuten usein sattui. Hän antoi sävelen seurata toistaan jälkisoiton tapaisessa muistelmasarjassa, joka kertoi muinaisista nuoruudenhetkistä, kauniista kesäilloista Kaisaniemessä, jolloin hän oli istunut pöydän päässä tahtipuikko kädessään ja Töölön lahti oli siintänyt koivujen lomitse. Tai auringon laskuista Saimaan tummilla vesillä, jolloin valkolakkinen seurue laivan perältä kajahutti laulun toisensa jälkeen yli päilyvien pintojen, ja Saimaan saaret niihin kotoisesti vastailivat. Sinne olivat jääneet uinuvien maisemien ainaisiksi aarteiksi.

Mutta Yrjön vieraat olivat taasen hajaantuneet huoneisiin ja verannoille, ja kaikkialla kuului iloisten äänten humu. Tarjottiin virvokkeita, ja mummo ja Tea täti lähettivät hedelmälautaset kiertämään.

Silloin kajahtivat ensimmäiset valssin sävelet. Pojat kavahtivat pystyyn ja tytöt suorivat helmojaan. Itse kenraali täydessä sotilaspuvussaan istui flyygelin ääressä soittaen tahdikasta, huikaisevaa, mukaansa tempaavaa säveltä, jotakin vierassointuista ja etelämaalaisen kiihottavaa. Nuoret eivät olleet vielä milloinkaan tanssineet sellaisen soiton tahtiin. Vanhat taukosivat juttelemasta, pojat kohentelivat kravattejaan, vetivät hansikkaat käsiinsä ja viipyivät jotakin odotellen.

Silloin sinä, Yrjö, lensit lattian yli ja kumarsit Marjalle. Otteesi hänen vyötäisillään oli voimakas ja varma, ikäänkuin ei tässä kukaan voisi riistää sinulta tätä oikeuttasi häneen. Ja Marja nojasi sinuun. Hitaasti keinuen te liu'uitte pitkin salin valkoista permantoa. Teidän vartalonne notkuivat, teidän silmänne hymyilivät. Kaikkien katseet kiintyivät teihin, ja myötätunto ympäröi teidät. Näytitte siltä, kuin olisitte otaksuneet nyt tällä hetkellä aloittavanne voittokulkunne halki elämän mahdollisuuksien, joita aioitte valloittaa toisen toisensa jälkeen. Tämä oli nuoruutenne ja ystävyytenne juhla, josta tie aukesi onnenne maailmaan. Ja mikäpä sille rajoja rakentaisi?

Marja näytti olevan kanssasi samaa mieltä. Hänen poskensa punottivat ja hän oli kaunis valkoisessa puvussansa, sininen reunus helmassa.

Muut unohtivat yhtyä teihin, seuraten teitä silmillään, ikäänkuin olisi ollut itsestään selvää, että tämä ensimmäinen valssi oli tarkoitettu yksin teille. Teille virtasivat sävelet vyöryen läpi talon hiljaiseen puutarhaan asti avonaisista ikkunoista, teille hengitti ulkona kevätyö lemujaan, ja teidän onnenne tapaista aavistaen yksinäiset vaeltajat pysähtyivät tien risteykseen soittoa kuuntelemaan ja itsekseen hymähtäen.

Kun veit Marjan paikoilleen, keskeytti kenraali soittonsa ja aloitti uuden valssin. Ja yleinen karkelo alkoi, joka kesti läpi illan. Nuori maisteri vei Marjan tanssiin ja sinä, Yrjö, olit kohtelias kaikille tyttötovereillesi.

Mutta katsojat olivat nyt kerta kaikkiaan lämmenneet. Heissä läikkyi hyvä mieli siitä, että tässä ehkä oli toteutumassa se mikä ihmiselämässä oli kauneinta, mikä heidän sisimmässään oli pyhintä. Kukaan ei sitä selvään ajatellut, ja he olisivat luultavasti kieltäneet tai pienellä naurahduksella väistäneet, jos kukaan olisi siitä puhunut. Mutta itsetiedottomasti he iloitsivat siitä, että se taas oli heille ilmestymässä, tuossa aivan heidän silmäinsä edessä toteutumassa, niin että siihen sai uskoa ja siinä elää, siinä omassakin, joka alkoi hohtaa entisellä lämmöllään tänä valoisana keväisenä yönä.

Isä oli herkkämielisenä kokonaan sen lumoissa. Hän seisoi kuistin ovella ja katseli ulos puutarhaan. Ja hän ajatteli sitä kohtalon hetkeä, jolloin rakkaus meille ihmisille saapuu, suurena ja vaativana, ja jolloin suljemme silmämme antaumuksen riemu sielussamme. Jolloin meillä ei enää ole entisyyttä eikä tulevaisuutta, vaan ainoastaan onnea uhkuva nykyisyys.

Miten vähäpätöiseksi tuleekaan kaikki muu, kun se hetki saapuu!

Silloin se meitä hallitsee ja me sitä nöyrästi palvelemme, kysymättä palkkaa, tietämättä rikkaudesta tai köyhyydestä, ylhäisyydestä tai alhaisuudesta. Ainoastaan siitä yhdestä, joka on elämän suurin ihme.

Ehkä hän kiitti elämää siitä, että se sarasti Yrjönkin tiellä. Tosin ainoastaan sarasti. Sillä mitä he vielä, niin nuoret ihmiset, saattoivat tietää myöhemmän iän itsetietoisesta, voimakkaasta antaumuksesta? Tämä oli vain aavistusta siitä, mutta kuitenkin aavistusta semmoisesta jota silmä joi, jota kädet epäröivin liikkein haparoivat ja joka pani sielun väräjämään. Joka sai hänet entisensä unohtamaan ja kaikkensa antamaan ja avoimin silmin unta näkemään elämän suurimmasta onnesta.

Tulisitko vielä tuntemaan rakkauden itsensä, Yrjö? Nyt huumauduit jo sen esimausta. Ja aika riensi. Mitä kohti se riensi?

Mutta salissa humisivat tanssin sävelet ja karkelo vilkastui vilkastumistaan. Tanssit vaihtelivat, sorina huoneissa säesti iloa ja Kirsti ja muut pikku tytöt hyppelivät yhä rohkeammin suurten parissa.

Koko illan istui kenraali pianon ääressä, katsoen suoraan eteensä nuotteja hyljeksien ja kuin jostakin kaukaa mielensä komeroista loihtien esiin kumpuavia hyrskypäitä sävelmiä. Siinä oli kuin arojen kuumaa kaihoa — kuin kavioitten kopsetta ja kannusten helinää — kuin vierasmaalaisten tanssisalien loistoa ja menneen ajan huumaavaa komeutta. Hän oli kuin jossakin poissa — missä lie ollut hänkin entisten päiviensä muistoissa.

* * * * *

Mutta, Yrjö, sano minulle tänään, mistä se johtui, että sitten tunnelma salissa vähitellen muuttui? Miksi annoit nuoren maisterin viedä kerta toisensa jälkeen Marjan tanssin pyörteeseen etkä kertaakaan kumartanut hänelle enää? He tanssivat yhdessä pitkät ajat ja istuutuivat sitten toistensa kanssa seurustelemaan. Ja salissa tuntui kuin tyhjältä, ja vanhempien ihmisten mielen täytti kuin pettymyksen apeus. Ja illan kosteus löi uutimet lakoon, niin että sohvan puoleinen ikkuna oli suljettava.

Oliko satanut lunta teidän tunteittenne tuskin puhjenneisiin lehtiin? Vai oliko tämä vain leikkiä ja sokkosilla-oloa? Eihän se perästäpäin mitään merkitsekään. Mutta silloin se tummensi kevätillan valoisia enteitä.

Ehkä oli niin, että lankesi varjo tiellesi, vaikkei kukaan meistä sitä huomannut. En tiedä, näitkö sen itse, mutta oli kuin olisit jotakin väistänyt, ja kasvojesi yli kulki surumielisyyden väreily, joka jätti jälkeensä väsähtäneen ilmeen.

Huomasin kyllä, että seurasit Marjaa silmilläsi. Tiesit aina, kenen kanssa hän tanssi ja missä. Mutta annoit asiain mennä menojaan ja tyydyit siihen että täytit kohteliaan isännän velvollisuuksia muita tyttöjä kohtaan.

Henrik eno ja Kukkaisrinteen isäntä istuivat matalassa sohvassa poltellen, jutellen ja tanssia seuraten.

— Senkin takkiainen! — sanoi Henrik eno ääneen ja heitti savurenkaan ilmaan.

Ketä hän oli tarkoittanut?

— Toivotaan, että se korjautuu — sanoi aina toivorikas professori setä.

Mutta Kukkaisrinteeläinen nosti lasinsa, kilisti, sytytti sikarinsa uudestaan ja he jatkoivat pakinaansa viimeisistä uutisista.

Teekeittiö kannettiin sisään, ja alettiin tarjota teetä. Sinun tuodessasi lasisi täytettäväksi kuiskasin sinulle sitä täyttäessäni:

— Mitä varten? — Miksi, Yrjö —?

— Älä siihen kajoa! — sanoit jyrkästi ja hiljaa.

Ja soitto jatkui. Yhä kuumemmiksi kävivät tyttöjen posket, yhä vilkkaammiksi poikien liikkeet. Tahtia jo poljettiin ja hansikkaat pistettiin taskuihin.

Tea täti, Henrik enon rouva, istui keltaisessa nurkkasohvassa ja katseli tanssivia.

— On sääli Yrjöä — sanoi hän. — Koko tämän illan ilo on mennyt häneltä hukkaan.

— Ei tiedä sentään — sanoin jotakin sanoakseni. — Täytyyhän hänen siihenkin tottua.

— Niin, mutta minä luulen, että se on Yrjössä tavallista syvempää. Ja sitten juuri tänään!

Tietysti. Mutta, se nyt ei ollut autettavissa.

— Älä nyt äiti — Kyllä me asiamme selvitämme. — Niin oli katseesi sanonut. Ja selvitittekin.

Sitä iltaa tosin en ole koskaan täysin ymmärtänyt, mutta kai te sen itse tiedätte. Viimeinenkin valssi soitettiin, mutta ette tanssineet sitä yhdessä.

Mutta tuota päivää ajatellessani on mieleni silti raskas. Silloin laskeutui varjo kohtalosi tielle ja valoisa hetki himmeni. Siinä oli aavistus kaiken katoavaisuudesta, nuoruuden ja rakkaudenkin haihtumisesta kuplana.

Mahtaako kukaan muu enää muistaa, miten valkoisen äänetön se ilta oli?

28.

Tanssin loputtua vieraiden tungeskellessa eteisessä ennättääkseen junalle, sanoit äkkiä:

— Minäkin lähden kaupunkiin.

— Ennätät kai takaisin viimeisellä junalla?

— Ennätän.

Ja talo jäi tyhjäksi.

Mutta oli paljon järjestettävää, ennenkuin ennätin ajatella unta. Isää väsytti, ja hän meni levolle omaan huoneeseensa. Kirsti oli jo aikoja sitten nukahtanut jollekin sohvalle. Mummo sanoi hyvää yötä ja vetäytyi omalle puolelleen. Mutta minä askartelin vielä kauan järjestämällä veitset ja lusikat laatikkoihin ja lasit kaapin hyllylle.

Ja ajatukset kulkivat omia teitään.

Saivat vihdoin olla hetkisen kahdenkesken, ajattelin itsekseni. Ehkäpä saattoivat vetäytyä erilleen muista johonkin vaunun tyhjään osastoon. Ja sitten tietysti kulkevat yhdessä tyhjiä katuja pitkin ja purkavat mieltään toisilleen. Hyvästelevät sitten porraskäytävässä ennenkuin Marja pistää avaimensa oveen.

Hyvä oli niin.

Mutta miksi olin niin apea mieleltäni? Ikäänkuin olisi jokin solumaisillaan pois! — No niin, nuoruuden tarinat ovat harvoin pitkät. — Eikä se sekään mieltäni painanut. Takatalvi ehkä uhkasi hävityksineen. Lehtisilmut ehkä paleltuisivat lumipeitteen alla, ja täytyisi nähdä surkastuneita lehtiä puissamme pitkin kesää. — Tai voisiko jotenkuten viihtymys täällä kotona häiriintyä ja astuisiko tyhjyys sijalle?

Mutta miksi sellaista ajattelin?

Lehdethän olivat hyvässä tallessa peitteensä alla, jos aamupuolella yötä ehkä tulisi halla hiipien ja yrittäisi iskeä kyntensä niihin. Ja muuten elämässähän kävi ainainen vaihtelu, tuskin oli kesään päästy, niin oli taas talvi, ja toiveitten idut saattoivat paleltua kuoliaaksi.

No niin.

Värisin vilusta. Mutta huoneessani vedin uutimet syrjään ennen maata-panoani ja jätin kattolampun palamaan, jotta Yrjö tullessaan näkisi että vielä valvoin.

Oli ruvennut satamaan. Vesipisarat putoilivat ikkunalautaa vastaan, hyräillen yksitoikkoista säveltään.

Ja siihen nukuin.

Heräsin unestani kun verannan ovi kävi. Kuulin askeleita portailla ja sitten naputuksen ovelleni. Sinä, Yrjö, astuit sisään.

Voinko ottaa sitä puheeksi? Koskeeko se sinuun?

Mutta eihän enää — se on niin kokonaan takanasi nyt. Ja kuuluuhan se kaikki yhteiseen elämäämme.

Kesäsateen tuoksu lemusi vaatteistasi.

— Oletko hyvin märkä? — kysyin.

— En ollenkaan — vastasit reippaasti — eikä siellä ollut kylmäkään. He käskivät sanomaan terveisiä — heillä oli äärettömän hauskaa.

— Kenellä esimerkiksi?

— Kaikilla — Olavilla ja Jussilla ja Marjalla — ja he sanoivat, että sellaista pitäisi olla useammin, eivätkä he sillä tarkoittaneet yksin tanssia, vaan kaikkea muutakin — sitäkin että oltiin täällä maalla — ja kotona ja kaikki mukana — ja kaikkea.

— Oliko sinulla itselläsikin hauska?

— Oli minullakin.

Viivähdit ja näytit hiukan vaivaantuneelta ja lisäsit miltei kiihkeästi:

— Ja ellei ollut niinkuin olisi voinut, niin ei minua häirinnyt se, mitä sinä luulet —.

— Vaan mikä sitten?

Vilkaisit minuun ja puna lensi kasvoillesi hiusmartoa myöten. Ja ikäänkuin heti toteuttaaksesi päätöstä, jonka olit tehnyt yksinäisellä kotimatkallasi, syöksähdit puhumaan:

— Tätä iltaahan olen odottanut — et tiedä miten kärsimättömästi — viikkoja ja miltei kuukausia —!

— Mitä — mitä varten?

Olin noussut puoleksi istualleni ja tuijotin kasvoihisi. Sinä tuskin saatoit itseäsi hillitä, ja ohimosi paisuen sykkivät. Miksi, Jumalan nimessä? Koko ruumiisi pingottui jännityksen tuskasta. Oi Yrjö, et saanut sanaakaan suustasi.

Aavistus kuristi kurkkuani. Siinä se nyt oli — siinä oli se, jonka olin tahtonut uskoa tässä tapauksessa kuolleeksi, jota olin väistänyt ja jota olin koettanut lepyttää varokeinoilla ja rakkauden keksimillä hyvityksillä. Siinä se nyt oli, veren voimakas ääni! Ja senkö takia oli iltakin sellainen ollut? Enkä ollut mitään aavistanut! Enkä ollut puhunut ajoissa, vaan antanut tuskallisten ajatusten kasaantua kasaantumistaan, odotuksen kasvaa kasvamistaan, kunnes mieli oli niin täysi, että se uhkasi tulvia yli äyräittensä.

Pitikö siis tämän hetken kerran tulla! Oi, pitihän sen tulla, mutta ei se olisi tällaisena tullut, jos olisin aikaisemmin puhunut kaikki selväksi. Ja ehkä sitä siten olisi voinut väittääkin!

Ja sinä, Yrjö, katsoit minuun miltei arasti, puristaen kourasi yhteen niin että sormien nivelet kävivät valkeiksi.

— Tahdoin kysyä sinulta jotakin — sait lopulta vaivoin sanotuksi.

— Tiedän, tiedän — huudahdin enempää torjuen. — Mikset ole kysynyt ennen? Tarkoitan, miksen ole sitä kertonut sinulle jo aikoja sitten? Tietysti — tietysti saat tietää kaiken minkä minäkin tiedän.

Ja hiljaisella, rauhoittavalla äänellä aloin sinulle sitten kertoa syntyperästäsi, mitään muuta ajattelematta kuin sitä, että voisin tuottaa sinulle lievennystä, että voisin auttaa sinut tämän ylivoimaisesti vaikean hetken läpi.

Tiedät mitä silloin kerroin — yksinkertaisesti ja suoraan. Niin ja niin se oli. Äitisi oli nuori — hyvin nuori — isäsi ei ollut paljoakaan vanhempi.

— Se oli heidän nimensä — sellainen oli heidän säätynsä.

Olit luisunut lattialle vuoteeni viereen ja painoit kuuman otsasi käteeni. Otsa oli hiestä kostea ja ohimoitten valtimot tykyttivät hurjasti.

Oi poikani, minkälaisen hetken me silloin elimme!

Kuinka minun oli sinua äärettömästi sääli! Sellainen poika — muita paljon hienompi ja jalompi — ja hänen piti näin vavisten alkuperäänsä tiedustella! Kapinoin — tuskastuin puolestasi — miksi piti näin olla? Ja voi niitä, jotka tällaista aiheuttavat, jotka elämän sytyttävät sen enempää välittämättä siitä, mitä kärsimyksiä he omille lapsilleen tuottavat! Voi niitä ajattelemattomia! Ja voi niitä itsekkäitä!

Mutta minä rauhoituin. Minunhan piti sinua tyynnyttää ja auttaa.

Ja jatkoin hellävaroen kertomustani.

Siellä ja siellä he asuivat. Äitisi hienosukuinen äiti oli sairaalloinen — makasi enimmäkseen sohvallaan voimatta liikkua — tytär oli kaunis ja kookas, lahjakasta sukua, maansa parhaimpia. — Oli kevät ja lämmin tuoksu täytti ilman. Nuoret kävelivät ja ratsastelivat yhdessä valkoisia teitä ja tuuheitten pyökkimetsien varjossa. Harmahtavien korkeitten runkojen lomitse, joiden päällä oli tiheä lehtikatto ja alhaalla oli auringon läikkiä maassa. Muistat pyökkimetsän, Yrjö! Kaikki heidän ympärillään kukki, ja he antoivat lempensä puhjeta kukkaan, mitään ja ketään kysymättä.

Seuraavana kevättalvena sinä synnyit.

Liikahdit ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi. Minä jatkoin, hiuksiasi hiljaa silitellen:

— Sellainen on tarinasi. Mutta muista, Yrjö, älä katkeroidu mieleltäsi. Hehän olivat niin nuoria, etteivät jaksaneet edesvastuuta punnita. Ja äidilläsi oli liian vähän tukea kotonaan. Kun sitten synnyit, silloin tunsi jo äitisi surun. Se oli hänet yllättänyt, se oli tuonut kauhua mukanansa hänen mieleensä. En tiedä, mikseivät he sitten menneet naimisiin. Kun aika joutui, antautui äitisi tuon hienosukuisen diakonissan huostaan, joka oli suuren laitoksen johtajatar. Hän tunsi heidät, hän otti sinut vastaan ja hän sinua rakasti sinun pienenä ollessasi. Mutta älä sinä, Yrjö, ketään syytä, äläkä syntyperääsi soimaa: olet jalosukuinen ja yhtä puhdasrotuinen kuin parhaimmat ihmisten lapsista, sillä nuori rakkaus on sinut synnyttänyt, eikä kenelläkään voi olla jalompaa sukuperää.

Huoneessa oli hetkisen hiljaista.

Sinä otit käteni omiisi ja tunsin että ne olivat viileät. Et vielä nostanut päätäsi, mutta huomasin että verisuonet otsallasi vähitellen vaalenivat ja suonten tykintä tyyntyi.

Mutta oma tuskani ahdisti vielä mieltäni. Missä olivat ajatukseni olleet ja missä silmäni? Olin luullut sinun olleen kiinni tutkintotyössäsi, ja se olikin ollut syrjä-asia sen ankaran elämäntodellisuuden rinnalla, joka sinua askarrutti. Olin ollut umpisokea enkä ollut aavistanutkaan, mitä välttämättömimmin olisit tarvinnut.

Ja valppauteni ja hyvä aikomukseni torjua olivat kärsineet surkean tappion.

Puhuin sinulle vielä rauhoittavia sanoja, kuten ennen muinoin huvilamme ullakkokamarissa. Emme välitä siitä mitä ihmiset sanovat, nyt enempää kuin ennenkään. Meillä on omat tietomme, joista emme tee heille selvää, eikä kannatakaan heille mitään selvitellä. Me tiedämme, että polveudut kunniakkaasta suvusta, ja vaikkei niin olisikaan, niin se ei sanottavasti paina vaa’assa. Sillä jokaisella on itse asiassa kuitenkin ainoastaan oma kunniansa.

— Pidä pääsi pystyssä, Yrjö poikani — jatkoin puhettani —ja rakenna sydämeesi alttari isällesi ja äidillesi, vaikket heitä tunnekaan. Kukapa heidän vaikuttimensa voi tutkia ja heistä tuomion langettaa! He tekivät sitten minkä voivat — ja varmaa on, etteivät hekään ole kärsimyksittä päässeet. Muuta ei voi ajatellakaan. Heillä on ollut hiljaiset hetkensä, heilläkin tuskan hetket — se on varma — ja vastatkoot he Kaikkivaltiaan edessä itse teoistaan. — Mutta sinä, Yrjö, sinähän et kuitenkaan ole kodittomana kasvanut.

Puristit hiljaa kättäni ja rinnastasi kohosi syvä ja vapauttava huokaus.

— Sinä olet kasvanut täällä uusissa olosuhteissa — juttelin sinulle, itsekin keveämmällä mielellä — ja he elävät siellä, jos elävät. Äitisi on myöhemmin mennyt naimisiin, en tiedä kenen kanssa. Isäsi kohtalosta en ole kuullut mitään. Kerran kysyin johtajatar-diakonissalta, meren takana käydessäni, tietäisikö hän heistä mitään. Mutta hän vastasi, ettei hän tule koskaan antamaan mitään tietoja, ja on väärin sellaisia edes pyytääkään. Sillä tuo vanha on haihdutettava pois kaikkien meidän tietoisuudestamme. He ovat kuolleet sinulle ja sinä heille. Kun oksa istutetaan uuteen maaperään, niin sen on kokonaan juurruttava siellä. — Tahtoisitko heitä etsiä, Yrjö?

— En usko — vastasit tuskin kuuluvasti.

— Jos tahdot, niin teet sen. Oletko milloinkaan ajatellut, että oma äiti kuitenkin — tarkoitan: oletko tuntenut, etten ole oma äitisi?

— En koskaan. Minun on ollut vaikeata ymmärtää, ettet ole. Olet ollut sellainen äiti minulle, etten voi käsittää, miten ihmeellinen mahtaisikaan oma äiti voida olla. Mikä siinä lienee erona?

— Kuka tiennee. Siinä on tietysti tosiasian tietoisuus ja siitä johtuva turvallisuuden tunne. Siinä voi myöskin olla syvä olennonyhteys, joka suhdetta syventää, mutta sitä ei ole hetikään aina. On vaikeata vertailla, kun niin harvalla on samalla kertaa kokemusta molemmista. Ja vaikka olisikin, niin siinä vaikuttavat niin monet asianhaarat puolella ja toisella. Oikeastaan uskon että on suurempi ero mielikuvituksessa kuin todellisuudessa. Sillä rakkaudessa on monta astetta, ja se riippuu monenmoisista syistä. — Voit kuvitella äidistäsi mitä haluat, tosiasia on kuitenkin että hän kielsi sinut. Meille sinä olet kaikki kaikessa — meistä tuntuisi kuin kiskottaisiin sydän ruumiista, jos me sinut kadottaisimme. Mutta jos tahdot äitisi löytää, niin emme kiellä. Me rakastamme sinua niin suuresti, ettemme mitään pelkää.

Niin puhuin. Mutta kuinka raskasta ja luonnotonta sentään olisi ollut kaikkien näitten vuosien jälkeen, jos olisit tähän ajatukseen tarttunut!

Olit noussut istumaan vuoteeni laidalle ja pidit minua kädestä. Kasvosi olivat jo tyyntyneet, jos kohta niissä vielä oli myrskyn jälkiä.

— Suomme sinulle kaiken — jatkoin vielä — mitä onnesi ja rauhasi kaipaavat. Mutta täytyyhän sinun ajatella asiaa myöskin heidän kannaltaan…

— Niin, niin — mitäpä minulla oikeastaan on heidän kanssaan tekemistä?
— Sano, äiti — miten se tapahtui, se — että tulin?

— Äitisi kirjoitti kirjeen, jossa hän sinusta luopui. Ja isäsi kirjoitti alle.

— Hän luopui minusta? Hän sai kirjoitetuksi, että hän luopui minusta?

— Niin.

— He saivat molemmat kirjoitetuksi, että he luopuivat minusta?

— Niin.

Näyttäisinköhän sinulle tuon paperin — se oli ainoastaan parin askeleen päässä tuon laskulevyn takana — tuntisin heti käsialan ja hiukan kellertävän kuoren — mutta ei, ei — se olisi liian kouraantuntuvaa — Jumalan kiitos, ettet itse sitä keksinyt.

— Silloin katkesivat samalla siteet keskenämme — sanoit painokkaasti.

Mutta lausuit sen kuin jos olisit tuntenut suurta vapautusta.

Ja katsoit minua suoraan silmiin lisätessäsi:

— Ja sitä paperia siunaan nyt, sillä sen kautta minulla on ollut koti. Kun kerran näin oli, niin he eivät voineet antaa minulle suurempaa lahjaa. Siitä heitä kiitän.

Olit vielä kalpea ja pyyhit nenäliinallasi otsaasi ja käsiäsi. Mutta ilme kasvoillasi osoitti, että olit päässyt sietämättömästä painajaisesta.

— Niin, Yrjö — sanoin keventynein mielin — sen tiedän, että minulle, meille sinä kuulut.

— Sen tunnen minäkin nyt selvemmin kuin koskaan. Ja minulle on ääretön helpotus, kun nyt tiedän kaikki. Eihän minua ole mikään muu vaivannutkaan kuin vain tuo epätietoisuus.

Nousit ja kävelit edestakaisin huoneessa. Avasit ikkunan ja istuuduit ikkunalaudalle.

Oli lakannut satamasta ja aamu jo valkeni.

— Mikset ole aikaisemmin kysynyt tuosta kaikesta?

— Sinähän kerran sanoit — silloin ennen ulkomaanmatkaa — että saisin tietää lisää täysi-ikäisenä — ylioppilaaksi tultuani, niin sanoit. — En ole tahtonut ennen kysyä.

— Mutta olisithan toki silti voinut — —

— Kaiketi olen myöskin pelännyt —.

— Mitä?

— Ettei todellisuus vastaisi sitä, mitä olen kuvitellut.

— Ja onko se vastannut?

— Todellisuus on aina parempi — ainakin terveempi — kuin kuvittelu. Luulee helposti olevansa jotakin ihmeellistä — ja ellei sitäkään, niin pelkää saavansa kuulla jotakin häpeällistä tai rumaa syntyperästään.

— Ja olet kärsinyt epävarmuudestasi?

— Paljon olen kärsinyt — viime kuukausina. En ennen. En ole aikaisemmin tullut sitä niin tuumineeksi. Mutta sen jälkeen kun tulin ystäväksi Marjan kanssa, enkä voinut hänelle edes sanoa kuka olin! — En itsekään tiennyt, kuka olin! Se ajatus ajoi vihdoin takaa, niin että siitä tuli miltei päähänpisto.

— Ja olet Marjan kanssa puhunut siitä?

— Monta kertaa. Vähänväliä.

— Etkä minulle?

— En voi sitä itsekään ymmärtää, miksi olen itseäni niin vaivannut. Lopuksi oudoksuin sitäkin, että minulla yleensä oli sellaista kysyttävää, jota ei ollut muilla. Mutta nyt tiedän — ja se tieto helpottaa sanomattomasti.

Tulit taasen luokseni ja istuuduit vuoteeni laidalle.

— Sano, Yrjö, miksi juuri tänä iltana kysyit?

— Kaiketi sentakia, että tämä ilta oli ikäänkuin koko tähänastisen elämäni päätekohta — tästä päivästä piti alkaa uusi elämä.

— Puhuitko matkalla Marjalle siitä?

— Puhuin. Hänelle olen viime aikoina puhunut kaikki. Ja hän on aina kehoittanut minua sinulta kysymään, ja tänä iltanakin hän otti minulta sen lupauksen.

— Ja saitte olla kahden?

— Saimme — meidän suhteemme ovat kyllä ennallaan. Etkö ymmärrä, äiti, että itsehän hänestä tänään luovuin — itse toiselle luovutin — siksi kunnes tämä selviäisi. Siksi kunnes voisin mennä hänen luokseen sanomaan: niin ja niin se on. Nyt hän on minun enemmän kuin koskaan ennen.

Vedin syvän tyydytyksen huokauksen:

— Niinpä on kaikki hyvin. Muistatko, Yrjö, kun ennen lapsuudessasi puhuimme keskenämme näistä aroista asioista, niin se yhdisti meitä yhä läheisemmin toisiimme. Ja minusta tuntuu kuin olisi nytkin käynyt samoin, vaikka tämä on ollutkin vaikein hetki, mikä meillä koskaan on ollut.

Hymyilit vapaata, valoisaa hymyä ja muistellen sinäkin jotakin entistä sanoit painokkaasti:

— Voitkohan arvata, äiti, kuka on kaikkein paras ystäväni?

Heti tulit silmissäni pieneksi pojaksi jälleen, joka herää ehkä vaivaavasta unesta hyvään todellisuuteen ja vastasin:

— Kaiketi Erik — tai Väinö — tai Aino — tai —

— Sinähän se olet, äiti — ja Jumala tietysti — mutta pidän vain hyvin vähän enemmän Jumalasta, sillä täytyyhän Jumalasta vähän enemmän — — —

Vaikenimme molemmat.

Ikkunalaudalle tippui yksitellen vesipisaroita, ja kottaraiset alkoivat pesissään liikahdella ja siipiään räpyttäen sirittää. Ja vaalenevana lepäili ulkona aamuyö.

Me pidimme toisiamme käsistä ja annoimme tämänkin hetken hiljaa painua menneisyyden helmaan. Ja avonaisen ikkunan kautta puhalsi aamutuulahdus sisään koivujen tuoksua.

Ja se päivä, joka nyt koitti, oli taaskin sunnuntai. Heittäisimme viikon vaivat ja tämänkin yön tuskat taaksemme ja pukeutuisimme sunnuntaivaatteisiin ja sunnuntaimieleen. Mene, poikaseni, nukkumaan ja nuku syvää, virkistävää untasi! Kun myöhään aamulla heräät, ovat käytävät haravoidut sunnuntaikuntoonsa, ja koivujen ritvat leyhyvät juhlamieltä. Isällä on orvokki napinlävessä ja Kirstillä on uudenuutukaiset kengät jalassa. Ja mummo kamarinsa ikkunassa lukee päivän evankeliumia.

Ja maassa on rauha ja ihmisillä hyvä tahto.

29.

Mutta eipä ulkona maailmalla vallinnutkaan rauha eikä ihmisten kesken hyvä tahto. Siellä riehui suuri sota. Se oli tärisyttänyt valtakuntien perustuksia jo parin vuoden ajan. Suoranaisesti se ei vielä ollut koskettanut Suomea, mutta tietysti sitä täällä seurattiin suurella jännityksellä. Siitä puhuttiin Koivulassa joka päivä sanomalehtien saapuessa, ja hartaasti toivottiin sen pian loppuvan.

Mutta se vaan yltyi. Se heitti hyrskynsä yhä uhkaavammin Suomenkin rannoille.

Jo aikoja sitten oli meidänkin paikkakunnallemme ilmestynyt venäläistä sotaväkeä, joka alkoi metsää kaataa, sotateitä rakentaa pitkin aukeamia, vallihautoja kaivaa ja piikkilanka-aitoja vetää rauhallisten ihmisten alueille. Kauhulla me näimme heidän tuhotöitään ja kuulimme hävitettyjen kotien valituksia. Ei enää tehnyt mieli metsissä kuljeskella, sillä villiintyneitä miehiä vetelehti kaikkialla. Eikä voinut edes ihmisiä vapaasti puhutella, kuten ennen, sillä vieraat kylvivät myrkkyä tietämättömien ihmisten mieliin, ja nämä katkeroituivat ja rupesivat hautomaan mielettömiä kumoushoureita. Oli tuskallista nähdä vierasrotuisia sotureita herroina maassamme ja omat miehemme aseettomina. Kuohutti mieltä ajatellessa, että he esteettä saivat vehkeillä kansalaistemme keskuudessa, sairaalloisilla haaveillansa vieden heidät surkeasti harhaan. Mielet sen kautta pimenivät. Kun kuusien juuret alkoivat kuivua viheliäisten, tiheänä verkkona yli viljelysmaiden risteilevien vallihautojen reunamilla, niin samalla alkoi läpi aikojen periytyneiden, kunnioitettujen katsantokantojen pyhyys horjua laajoissa kansankerroksissa.

Yleinen levottomuus ja uhkaavan maailmanonnettomuuden pelko täytti yhä enemmän mielet.

Sinä kesänä, jolloin sinä, Yrjö, tulit ylioppilaaksi, painui tuo vieras leima yli koko paikkakuntamme ja teki sen vielä entistään rauhattomammaksi. Aukeamalle aseman toiselle puolelle pystytettiin nimittäin suuri venäläinen majoitusleiri, jonka upseerit kulkivat ympäri paikkakuntaa hakien sekä itselleen että kanslioilleen huoneistoa asukkaiden huviloista. Silloin vilisi valkotakkisia ja pitkäsaappaisia kaikilla teillä ja kuului vieraan kielen sorinaa. Illoin kaikui leirillä hanurin ääni. Muistatko, Yrjö, haikeamielisiä tanssisävelmiä ja alakuloisia venäläisiä kansanlauluja, jotka selvästi soivat huvilallemme asti?

Ja sitten eräänä päivänä — —

Isä oli lähtenyt aamujunalla kaupunkiin. Äiti oli juuri pitänyt suursiivousta, pesettänyt salin maalaamattoman lattian ja pingoittanut sen yli viheriäkuvioiset liinamatot. Ovet olivat auki toisesta verannasta toiselle puutarhaan, ja kesäinen tuulenhenki leyhytteli ikkunoitten uutimia. Oli valoisaa, avaraa ja kotoista.

Äiti oli juuri ollut salin ikkunaa sulkemassa, kun verannalta ilmestyi eteiseen neljä — viisi — seitsemän miestä — venäläisiin upseerinpukuihin puettuna. He astuivat suoraa päätä saliin, kursailematta tallaten saappaillaan hänen puhdasta lattiaansa ja vaaleita mattojansa. He katselivat ilman muuta ympärillensä, kurkistelivat keltaiseen nurkkakammioon, astuivat häikäilemättä ruokahuoneeseen, kuin olisivat olleet kotonaan, loivat silmäyksen tarjoiluhuoneeseen ja portaille, jotka sieltä veivät yläkertaan — ja arvelivat, että tämä talo sopisi erinomaisesti heille. He tarvitsivat kansliaa — ja koska eivät olleet löytäneet mitään muuta sopivaa, niin —!

Meidänkö kotimme venäläisten kansliaksi!

Tosin kuultiin sellaisesta ympäri maan. He ottivat kartanoita, taloja, huviloita haltuunsa, antaen niiden omistajien harhailla muitten nurkissa. Ja minkälaisessa kunnossa ne sitten saatiin joskus takaisin! Hyvä, jos seinähirret, lattiapalkit ja katto enää olivat ennallaan. Kaikki oli korjattava, puhdistettava, sisustettava uudestaan. Puut ja pensaatkin talon ympärillä raiskattiin ja koko paikka hävitettiin.

Olit kuullut siitä puhuttavan, että paikkakunnalla majailevan sotilasosaston upseerit hakivat itsellensä ja joukollensa virkahuoneistoa, ja kun yläkertaan kuulit vieraita miesääniä alhaalta, iski sinuun aavistus ja hyökkäsit portaita alas. Ilmestyit salin ovelle juuri äidin astuessa ikkunansyvennyksestä esille, hiukan punoittavana tosin, mutta kylmänä muuten kuin jääpala:

— Tahdon huomauttaa herroille, että tämä on kotimme, eikä se ole saatavissa mistään hinnasta.

Herrat upseerit katsoivat häneen yli olkansa ja arvelivat, että heillä kyllä olisi keinonsa.

Mutta äiti vakuutti heille, että myöskin meillä oli keinomme estää, ja ne keinot tepsisivät. Herrojen oli siis turha meidän kotiamme tarkastaa, me emme sitä luovuttaisi, eikä heillä ollut oikeutta ottaa sitä väkisin.

Sinä riensit äidin avuksi, pannen koko koulussa saamasi venäjänkielentaidon liikkeelle saadaksesi sinäkin heidät vakuutetuiksi toiveittensa turhuudesta. Mutta he vain murisivat jotakin toisillensa, uhkasivat tuoda asiapaperinsa seuraavana päivänä ja ottavansa talomme käytettäväkseen jonkun viikon perästä. Itse saisimme asua parissa kolmessa huoneessa yläkerroksessa.

Mutta äiti katsahti salavihkaa heidän jalkojensa jälkiä puhtailla matoillansa ja toisti:

— Me emme päästä vieraita asustamaan näihin huoneisiimme! Vakuutan teille, älkää vaivatko itseänne turhaan. Kotiamme ette saa.

Herrat vetäytyivät korskeina pois, luvaten vielä kerran palata, mutta heidän varmuutensa oli horjunut. Ja vaikka äiti vielä miltei vapisi mielenliikutuksesta, oli hän tullut siihen käsitykseen, että vaara tällä kertaa oli torjuttu.

Kun isä palasi päiväjunalla, suuttui hän silmittömästi ja ryhtyi varokeinoihin sen varalta, että he koettaisivat toteuttaa uhkauksensa. Ketään ei kuitenkaan sitten kuulunut. Mutta seurauksena oli, ettemme uskaltaneet matkustaa kotoa pois, sillä jos talo olisi jäänyt tyhjäksi, olisivat venäläiset voineet tulla ottamaan sen haltuunsa.

Onnettomat sodan uhrit, niin upseerit kuin sotamiehet, joita oli lähetetty tänne kaukaa Venäjän jokilaaksoista tai Donin aroilta, kuljetettiin, pari kolme viikkoa leirissä levähdettyään, eteenpäin meren poikki suoraan sodan jalkoihin. Sotamiehet saivat siitä tietää ainoastaan päivää ennen kuin se tapahtui, ja silloin koko leiri joutui surun ja epätoivon valtaan. Itkien ja rukouksia lukien he lähettivät viimeiset kirjeensä kotiseuduilleen, sen jälkeen ei tiennyt milloin niitä sai lähettää, tahi saiko koskaan.

Silloin he myös ottivat ainoan jäljelle jääneen omaisuutensa, itse tekemänsä rasian, pienen maalatun kirstunsa, vaimonsa antaman kirjaillun liinan tai vaivalla säästetyn sokerikilon, ja kulkivat huvilalta toiselle tuota tavaraansa kauppaamassa. — Muistatko tuon pienen ruskean kirstun, jonka kannelle oli maalattu kukkia ja jonka sait minut ostamaan tuolta nuorelta Kasanista kotoisin olevalta mieheltä? — Huomenna oli mentävä, eikä saanut ottaa mitään mukaansa. Ja mitäpä kannattikaan sinne ottaa surman suuhun? Ainoa lohdutus oli jokunen rahapenni, jolla sitten myöhemmin saattoi ostaa itsellensä edes vähän tupakkaa ampumahaudoissa kuolemaa odotellessa.

He vetistelivät ja pyyhkivät silmiään ja kertoivat vieraalla kielellään käsittämättömiä asioita. Silloin kävi kaikkien sääli heitä, onnettoman maan onnettomia poikia.

Mutta vaikka ihmisyyden kannalta heitä surkuttelimme, katselimme koko tätä maamme vierasta sotilasvaltaa ehdottomasti vihollismielisenä joukkueena. Toivoimme siitä vapautusta ja tunsimme velvollisuudeksemme, oikean hetken tullen, nousta sitä ja koko vanhaa sortoa vastaan. Ei vaan vielä tiedetty milloin ja miten se tulisi mahdolliseksi. Pääasia vain oli, että Suomi tulisi vapaaksi.

Oli julkinen salaisuus, että pojillemme Saksassa opetettiin sotataitoa ja että sinne sukelsi nuori mies toisensa jälkeen, antautuen jos minkälaisiin seikkailuihin päästäkseen rajan yli. Sieltä käsin valmistettiin maamme nousua sortovaltaa vastaan. Ja useimmissa nuorissa paloi into kuin tuli ja leimaus. Toiset hautoivat muita suunnitelmia, joista keskusteltiin hartaasti suljetuissa piireissä.

Paljon näistä meilläkin puhuttiin, ja sukulaisia oli niiden joukossa, jotka olivat lähteneet rajan yli. Ja Suomen vapauteen uskottiin, jos kohta mahdollisuutena, jonka pikaista toteutumista ei uskallettu toivoakaan. Mutta se oli sittenkin ainaisena keskustelun aineena, jos vieraita saapui, ja kun poikatoverisi tulivat sinua, Yrjö, tapaamaan, ette paljon muusta puhuneetkaan enää viime aikoina.

Silloin ei vielä kukaan aavistanut, että meidän piti vieläkin häpeällisemmän alennustilan ahdistuksesta ja vielä huutavamman hädän kidasta ponnahtaa omin voimin ja palavin innostuksin kuin ihmeen avulla isänmaamme haaveiltua vapautta valloittamaan.

30.

Olit polkupyörämatkalla.

Nyt ylioppilaaksi tultuasi olit halunnut nähdä uudestaan ne seudut, jotka olivat sinulle lapsuudesta tutut, mutta joita olit ainoastaan lapsen silmillä katsellut. Tietoisesti tahdoit niiden olemukseen upottautua, päästäksesi selville siitä, mitä kotimaasi sinulle oikeastaan merkitsi.

Varsinkin viime keskustelusi jälkeen äitisi kanssa olit ollut utelias saamaan selville minkälainen sinun oma suhteesi kotimaahasi todella oli.

Olit nyt tehnyt pitkän kiertomatkan, käynyt sukulaistaloissa ja tuttavissa sekä Savossa että Karjalassa ja olit nähnyt kaikki Itä-Suomen huomattavat nähtävyydet. Et ollut pitänyt kiirettä, vaan antanut matkan sujua omia menojaan. Olit ajaa viilettänyt tuntikausia asumattomia seutuja, seurannut polkua lehdon reunassa, painautunut taas alemmille maille, kunnes olit puskenut mäkeä ylös kanervaiseen hongikkoon. Ja missä illan tullen oli sattunut soma talo vastaan ja lehmisavu noussut aidannurkkauksesta, sinne olit jäänyt yöksi, aitan olkivuoteille nukahtaen tai ladon lemuavilla heinillä hitaasti silmäsi ummistaen. Olit nauttinut tuoksusta, yön viileydestä ja jäsentesi suloisesta raukeudesta.

Tämä oli kotimaasi. Kaikki oli sinulle täällä tuttua. Näköalat harjanteilla ja purojen liritys maantien varrella levätessäsi. Pikkukaupungitkin katuineen ja talonpoikaistalot kaivonvintteineen. Mikään ei sinua hämmästyttänyt — eihän kotona mikään hämmästytä — mutta tunsit ettet koskaan tätä maata vaihtaisi mihinkään muuhun.

Se oli komea maa. Se oli ainutlaatuinen maa, jolla oli suuret mahdollisuutensa ja suuri arvonsa. Ja siitä tulisi vielä parempi, kunhan tässä ennätettäisiin askaroida hiukan enemmän ja kunhan joskus saataisiin asiat niin pitkälle, että itse isännöitäisiin omassa talossamme.

Ajattelit tuota nykyistä nöyryytyksen aikaamme ajaessasi hitaasti eteenpäin. Katselit vainioita ympärilläsi ja niittyjä kapean järvijuovan toisella puolella. Täällä ei ollut merkkiäkään ampumahaudoista. Maa oli siinä suhteessa aivan koskematonta. Täällä saattoi unohtaa alennustilansakin, ja mitäpä hyödytti tällaisena päivänä sitä muistaakaan? Et ollut ajatellut näillä retkilläsi sitä — muuten miten nyt lie juolahtanut mieleen. Mutta et siinä viivähtänyt. Se oli kuin repaleinen puku, joka kerran heitettäisiin menemään — se oli kuorta, jonka alla sydän oli säilynyt terveenä ja voimakkaana. Ja tämä terve sydän tulisi kerran vielä täysiin oikeuksiinsa.

Mutta ei tarvinnut sitäkään nyt muistaa. Sai antaa silmänsä huolettomasti iloita näistä puhtaista maisemista ja ruumiinsa solu solulta uudistua näillä sälöisillä taipaleilla.

Tällä hetkellä sinua kuitenkin hiukan harmitti, että tuo vieras sotilasmajoitus oli estänyt isää ja äitiä saapumasta vanhaan kartanoon, jonne olit matkalla. Oli jo kauan niin suunniteltu, että he olisivat siellä sinua vastaanottamassa, ja olisi ollut hauska saada siihen tutustua heidän opastamanaan, he kun tunsivat siellä jokaisen kannon.

Mutta ei kannattanut sitä nyt ajatella. Olit vasta iltapäivällä irtautunut viimeisestä majapaikastasi, tohtorisedän perintötalosta pikkukaupungin puistonnurkkauksessa. Nyt oli jo aurinko alenemassa. Maa tuoksui ja taivaanrannalla purjehtivat suuret pilvet.

Ypö yksin olit matkaillut näitä pitkiä taipaleita ketään kaipaamatta.

Olit jo sivuuttanut tiilikirkon ja painauduit viidakon halki tuollaisen surkastuneen metsäntapaisen läpi, josta suuremmat puut on kaadettu ja loput jätetty omaan oloonsa.

Tuskin kosketit polkimia — annoit vain pyörän huristaa itsestänsä.

Viidakko harveni, tie leveni ja edessäsi oli laajat pellot. Ne paistoivat keltaisina ja tähkäpäät hohtivat ilta-auringossa. Järvi oli tältä kohdalta sangen leveä eikä se mikään sisämaanlampi ollutkaan, vaan osa laajaa vesistöä, jota myöten laivat kulkivat sekä pohjoiseen että etelään, välittäen liikettä Saimaan vesistöjen pikkukaupunkien välillä. Kauas pujottautuivat sen lahdelmat siintävien etäisyyksien tummuuteen.

Ja suoraan silmiesi edessä oli se vanha kartano puittensa suojassa.

Sen takana siinsivät toiset vedet, jotka hopea nauhana ulottuivat taivaanrannalle asti. Ja metsäisessä taustassa nousivat vaarat toistensa vieressä aaltoilevana utuviivana. Korkeimmalla mäellä paistoi kylä, noita salomaan vankkoja taloja, jotka olivat muun maailman kanssa yhteydessä vain vesiteitse, ja jonne kirkonkylästä oli päivän soutumatka.

Sieltä oli ollut kotoisin se nuori talonpoikaistyttö, joka oli mennyt naimisiin rovastin kanssa. Olit kuullut sukulaisten siitä puhuvan. Ja tuolla oli heidän entinen pappilansa aivan järven rannalla. Se oli harmaaksi maalattu, moni-ikkunainen talo, jonka puutarha ulottui vedenrajaan asti ja jonka säleaita kallistui hiukan veteen. Se näytti vieläkin hoitamattomalta ja ilottomalta, niinkuin ihmiset kertoivat sen näyttäneen nuoren rouvan aikana. Hän kaihosi varmaan takaisin tuohon taloon, joka punaisena hohti tuolla mäellä.

Yhä lähempänä näkyi matkasi määrä, suvun kotikartano, joka oli vienyt sinut näin kauas kohti Karjalan pohjoisia vaaroja. Se pilkisti nyt selvästi esille lehtipuittensa takaa ja sitä piiritti sen laajat viljavainiot, osaksi jo kuhilaalla. Korkea koivukuja halkaisi pellot, vieden metsän reunalta taloon.

Maantie aleni siltaa kohti, joka vei salmen yli. Salmi leveni tuonnempana suvannoksi, jonka rannalla oli paja. Miten tuo silta ja tuo paja olivat sinulle tutut! Sillan kaiteessa olivat penkit, nuorten iltahaaveilua varten. Sen alta tuli esille vene, jota tyttö souti, nähtävästi iltalypsyltä saapuen, koska oli maitoastioita veneessä. Veden pinta välkkyi tyynenä ja tummana korkeitten leppien varjossa, ja joku lintunen piipotti läheisessä puussa iltaviserrystään.

Sillä kohdalla hyppäsit pyörältäsi, etenit sitten taluttaen sitä pitkin tietä, joka kulki metsän reunaa.

On sentään hauska, että on tuollainen vanha kotikartano, jonne voi tulla, ajattelit ja lämpenit.

Tässä sillan kohdallahan suuret matkavaunut pysähtyivät ennen muinoin kahdesti tai kolmesti vuodessa, kun vanha herra tuli Helsingistä loma-aikaansa maalla viettämään. Talo oli hänen, vaikkei hän hallituksen jäsenenä voinut siellä muulloin asua. Mutta se oli perheen varsinainen koti, ja noista talon ikkunoista hänen lapsensa ja lastenlapsensa tiesivät määräpäivänä odottaa hänen tuloansa. Ja kun vaunut ilmestyivät viidakosta peltojen aukeamalle, silloin he hyökkäsivät häntä vastaanottamaan, joutuakseen häntä tervehtimään sillan korvassa. Valkohapsinen isoisä astui alas ja antoi lastenlasten täyttää matka vaunujen joka sopukan. Siinä oli iloa ja kirkunaa. Kuski läimäytti väsyneitä parihevosia selkään ja vei lapsukaisjoukon taloon. Mutta täysi-ikäiset saivat jo tiellä kuulla ensimmäiset terveiset helsinkiläisiltä sukulaisilta ja tärkeimmät päivän uutiset. Tätä kunnioitetun perheen pään tulopäivää vietettiin koko talossa vuoden suurimpana merkkitapauksena.

Siitä ajasta oli nyt jo sata vuotta kulunut.

Sitten oli tullut tavaksi sillan kohdalta lähestyä taloa kävellen, jos tuli matkustavaisena pitemmän matkan päästä ja kuului perheeseen. Monessa sukupolvessa olivat talon ylioppilaat tulleet ajaa karauttaen kyytikärryissä tietä pitkin ja mäen törmällä hypänneet alas kärryistään ja heiluttaneet lakkiaan tervehdykseksi. Kaikki olivat lämmenneet nähdessään vanhan kartanon katonharjojen paistavan esille puitten lomitse.

Siinä oli jotakin erikoista, arvelit sinä, Yrjö. Tuo taitekatto tuossa ja päätyjen ullakkokamari-ikkunat — ja kaikki ne tarinat, joita vanha isoäiti oli tiennyt kertoa noitten kamarien muistoista. Niissä oli mahtanut tapahtua enemmän kuin muualla koko talossa. Nyt loisti aurinko ikkunoihin, niin että ne punoittaen hohtivat. Eikös siinä seisonut jokin navettakaivon luona nostamassa vettä? Ja tallirenki tuli tallista taluttaen hevosta ja alkoi valjastaa sitä kärryjen eteen.

Ajattelit ensimmäistä käyntiäsi tässä talossa. Oikeastaan et siitä mitään muistanut, sillä olit ollut silloin ainoastaan neljän vuoden vanha. Mutta isä ja äiti olivat kertomuksillaan muistiasi verestäneet.

Silloin oli ollut paljon sukulaisia koolla. Oli luonnollista, että tässä suvussa vallitsi yhteistunto. Kaikilla vanhoilla oli niin paljon yhteisiä muistoja, jotka liittyivät taloon. Siellä he olivat nuorina rakastuneet ja menneet kihloihin, ja kuinka monet häät siellä olikaan vietetty! Sitten he olivat tulleet käymään lapsineen, ja näiden hauskimmat lapsuuden muistot liittyivät vuorostaan vanhaan kartanoon. Nyt tulivat jo lastenlapset ja yhä pysyi yhteenkuuluvaisuudentunne kiinteänä. Vanhat olivat jo kuolleet aikoja sitten, mutta nuoremmissa polvissa oli uskollisuus ja kodikas viihtyminen toistensa seurassa säilynyt muuttumattomana.

Silloin olit sinäkin juurtunut tähän yhteiseen maaperään, ja siitä asti olit tuntenut siihen kuuluvasi. Olit suuren suvun jäsen. Kaikki nuo valkotukkaiset suvun vanhukset olivat ottaneet sinut vastaan oman puunsa vesana, olivat laskeneet kätensä päälaellesi kulkiessasi heidän ohitseen ja kiikuttaneet sinua polvellansa. Tädit olivat avanneet sinulle kirjaillut käsilaukkunsa, ja serkut olivat nostaneet sinut olkapäillensä ja hevosina hirnuneet sinulle laukaten ylös ja alas rantatietä, joka vei saunaan ja uimahuoneelle.

Paljon et niistä päivistä muistanut, mutta ne olivat valopilkkuina jääneet jonnekin tajuntasi komeroihin.

Jo kääntyi tie metsän reunalta koivukujannetta pitkin suoraan peltojen poikki taloon.

Mielestäsi oli aivan itsestään selvää, että saavuit sukukartanoon nyt ylioppilaaksi tultuasi. Niin tekivät kaikki muutkin. Kaikki lähtivät siellä käymään heti kun jotakin merkillisempää oli heille tapahtunut. Hakivatko he sieltä entisten polvien sanatonta siunausta? Kuka tiennee mitä kukin haki. Kaikissa tapauksissa se oli tullut suvussa tavaksi.

Ei liikkunut ketään pihamaalla, kukaan ei tullut portaille vastaan.
Sinä tulit täysin odottamatta. Vai kurkistiko joku serkuista ikkunasta?
Sinä nostit polkupyöräsi kuistin seinää vasten, tartuit hiljaa oven
ripaan ja riensit sisään.

31.

Aamulla olit tarkastanut puutarhan kukkamaita. Varmaan ne olivat isoäidin äidin aikuisia. Siellä oli sydämenmuotoinen kukkamaa, joka kasvoi pelkkiä lemmikkejä, puolikuunmuotoinen, jonka keskus oli kaunokkeja ja laidoissa kasvoi nemophilaa. Kaikki kukkapenkereet olivat näkinkenkien reunustamia, ja ne järjestettiin vuosittain samalla tavalla.

Vedit sieraimiisi ruohon ja juurien väkevää tuoksua ja aamun kosteaa lämpöä. Katselit kelluvia veneitä laiturin kyljessä ja kuulostelit kotipääskysten viserrystä niiden lentäessä korkeita kaaria tehden ja kaunista ilmaa ennustaen.

Ja tunsit olevasi kotonasi ja voivasi täysin määrin nauttia olemassaolostasi tässä hyvässä sukulaistalossa.

Eräänä iltapäivänä te yhdessä Aarnen kanssa istuitte ruohopenkillä rantakäytävän syreenimajassa vilkkaasti jutellen. Aarne oli paria vuotta sinua nuorempi ja vielä koulussa. Mutta te olitte yhtä kookkaat varreltanne ja muistutitte käytöstapannekin puolesta jonkin verran toisianne.

Tuli sitten hetken hiljaisuus. Piirsitte kumpainenkin kuivuneella oksan tyngällä kuvioita hiekkaan. Järvi oli tyyni ja laiturilla seisoi rengin poika ahvenia onkimassa.

Aarne nosti päätään ja hänen katseensa kiintyi puutarhan puihin, jotka siinä rehevinä korkeutta tapailivat.

— Tuon suurimman saksankuusen on Heikku setä lapsena istuttanut, sanoi hän. Ukko tuli usein ajaen kaupungista tänne — lauantaisaunaan tai muuten — ja silloin piti kaiken olla niinkuin hänen nuoruudessaan, tuoreet vastat saunassa, piiraat illalliseksi ja pieni tuutinki perästäpäin verannalla nautinnon huipuksi. Ei ollut maailmassa mitään sen parempaa, kuin saada tulla tänne ja antaa hoidella itseään, niinkuin talon monet tädit ja tyttäret ennen olivat hoitaneet — tai edes vähän sinnepäin. Nykyään saa vähempään tyytyä. Ja silloin hän oli aivan kuin liitteistään päässyt, tuo muuten hiljainen mies, pakinoi ja hyräili ja kertoi entisistä ajoista.

— Mitä sinä Herbed sedästä pidit? — kysyit silloin sinä, Yrjö.

— Kävihän hänkin täällä sangen usein — vastasi Aarne. — Vanha tätihän oli täältä syntyisin, eikä matkan pituus näkynyt heitä peloittavan, ja tulihan heistä väkisinkin pitäneeksi, mikäs siinä. Mutta kultahäittensä jälkeen he eivät enää käyneet.

— Olin hänen hautajaisissaan — sanoit sinä. Ja muistelit, miten sinä olit ollut niissä läsnä ainoana suuren poikaparven edustajana ja miten tuo edustaminen oli arvoasi omissa silmissäsi kohottanut. Olit kulkenut lähinnä arkkua, kantaen pientä sammalristiä, joka oli pantava kukitetulle hautakummulle. Ja vasta sitten tuli vanha täti tyttärineen ja sitten miltei koko kaupunki. Sillä kaikki olivat kiitollisuuden velassa vanhalle lääkärille ja kaupungin isälle. Sinä olit silloin ollut kahdentoista vuoden vanha, mutta sen päivän tulisit ikäsi muistamaan.

Herbed setä oli ollut eräs niistä valkotukkaisista, jotka lempeästi olivat hivelleet päätäsi. Niitä oli ollut monta, mutta he olivat kaikki nyt kuolleet.

Teille tuli mieleen vielä muita muistoja, sedistä ja tädeistä, jotka olivat jo manalle menneet, mutta jotka olivat jättäneet elämänsä kokemukset perinnöksi laajan suvun nuorelle polvelle. Heidän sukurakkautensa ja sukuyhteytensä olikin käynyt miltei sananparreksi. Tuo piiri oli sinutkin niin kokonaan omistanut, että aina olit tuntenut täyttä yhteenkuuluvaisuutta sen kanssa.

— Mahtaa olla hauska olla tämän talon poika ja perijä — sanoit sinä
Aarnelle.

— Onhan tuo — arveli toinen. — Minusta tuntuu etten oikein elä muualla kuin täällä. Talvella koulukaupungissa on paljonkin toimittavinaan, mutta aina on ikävä tänne, ja vasta täällä on oma itsensä jälleen.

* * * * *

Niin kului pari kolme päivää, ja olit jo täydelleen perehtynyt sekä talon muistoihin että sen jokapäiväiseen vaatimattomaan elämään. Paljon oli siellä jo saavutettu, mutta parannuksia suunniteltiin monella alalla. Tapasi mukaan olit ollut tarkastamassa vesijohtoja ja puimakonetta, olit tutkinut separaattorin työkelpoisuutta ja lähimmän voimakeskustan koneistoa. Mutta ennen kaikkea olit uhrannut aikaasi talon moottoriveneen kuntoonsaamiseen, ja kun se lopettaen pitkä-aikaisen liikkumattomuutensa lähteä tyksytti rannasta, tunsit oikeutettua tyydytystä. Niin hyvin olit viihtynyt, että muistit pienellä kaipauksella vapaa-aikasi lähenevää loppua.

Vielä oli iltapäivä jäljellä, jonka vietit Aarnen kanssa kahden. Heittäysitte rannan ruohikolle, katsellen suoraan puitten oksia ja oksien lomitse vaaleaa taivaan kupua. Ja ajattelit täällä-oloasi ja tätä taloa ja muita taloja ja kaikkia niitä laajoja maakuntia, joiden halki olit matkaillut.

Tämä talo oli vanha. Mutta yleensä oli hyvin vähän vanhaa ja valmista tässä maassa. Kymmenpenikulmittain oli se vielä vartomassa niitä, jotka siitä kerran tekisivät sen uljaan asuinsijan tälle kansalle, joksi se voisi kehittyä.

Odottivathan pellot vielä hedelmöittäjäänsä ja metsät säästäjäänsä ja hoitajaansa. Entä kosket! — Sinä tulit miltei hehkuvaksi niitä mahdollisuuksia ajatellessasi Saisipa olla rakentamassa ja pyöriä vääntämässä! Ja kuulemassa niiden surinaa, tietäen että siitä tulee jotakin suurta! Saisipa olla uusia rautateitä rakentamassa ja uusia kulkuväyliä aukomassa ja näkemässä miten niiden varsille nousee uusia taloja ja väkirikkaita kyliä.

Kyllä tämä oli maa, joka vie muista maista voiton, ajattelit itseksesi.
Jospa vain saisi olla mukana viemässä sitä eteenpäin!

Täällä oli tehtäviä. Mutta suurin kaikista tehtävistä oli vaikein. Kukaan ei vielä arvannut, miten siitä selviydyttäisiin. Mutta ei hätäpäivää! Selvitä täytyy!

Ja sinä aloit Aarnelle kertoa siitä, mistä oli ollut puhe ylioppilasosakunnan kesäkokouksessa ja josta muutenkin olitte jo monta kertaa puhuneet. Kokouksessa oli siihen vihjattu noin vain miehestä mieheen, salaa, ohjelman ja tanssin lomassa. Jokikisen illan olitte tanssineet jotenkin myöhään, ja olitte sitten saattaneet tytöt kotiin. Sinun oli usein ollut niin kuuma, että paluumatkalla olit paljastanut rintasi ja viillytellyt itseäsi kosteassa yöilmassa. Mutta sitten olitte istuneet yhdessä aamupuoleen yötä yhteisen asuntonne portailla, joukko ylioppilaita kuraattorinsa kera. Olitte tarinoineet niistä, jotka olivat salaa matkustaneet etelään päin sitä tietä pelastaakseen isänmaansa. Olitte kertoneet heistä hehkuvin poskin. Jotkut teistä olivat epäröineet, pitäen kiinni vanhasta ohjelmastamme ja tahtoen odottaa otollista hetkeä. Mutta useimmat heittivät kaikki arvelut sikseen tuon yhden ja ainoan päämäärän vuoksi. Esitettiin huimaavia tulevaisuuden suunnitelmia. Innostuttiin — kiihdyttiin. Nuori joukko ihaili lähteneitä tovereitaan, ja moni toivoi sydämessään pääsevänsä mukaan.

Aarne nosti äkkiä päätään ja viittasi taloon päin⁻

— Elleivät olisi olleet niin vastassa nuo, niin sinne olisin mennyt minäkin!

— Olisit ollut liian nuori.

— Mikä nuori! — On sinne mennyt nuoria muitakin — ja ajatteles, kun saisi olla mukana antamassa ryssille selkään kaikesta siitä, minkä ne ovat meille aikojen kuluessa tehneet!

Sinä, Yrjö, et omasta puolestasi mitään sanonut, lähtisitkö vai et. Mutta sinulla oli pidättäjäsi, joka tällä hetkellä teki sellaiset suunnitelmat mahdottomiksi. Työsi se oli, jumaloimasi työ, jota olit ikävöinyt läpi koko kouluajan ja johon sinulla oli niin selvät taipumukset. Eikä se ollut mielikuvitusta, se oli sinussa synnynnäistä, tiedän sen. Sinusta tuntui kuin olisit ollut itsellesi ja maallesi uskoton, ellet olisi tällä hetkellä sen kutsua kuullut. Olkoon muilla omat tehtävänsä — sinulla oli omasi. Ne vaativat kuin pakkovoimalla. Kosket pauhasivat kuohuen: opi meitä käyttämään! Etäisyydet humisivat toisilleen: missä on yhdistäjämme? Maat ja metsät huokailivat: palvele meitä, niin että voimme sinua palkita!

Iloitsit siitä, että maa tarvitsi sinua, niinkuin se tarvitsi kaikkia poikiansa. Mutta kun se suuri kohtalon hetki kerran tulisi, jolloin maa oli vapautettava, silloin saisi kaikki muu väistyä — kaikki muut tehtävät aikaansa odottaa — sillä silloin olisi vain yksi tarpeellinen.

Kun vain ajatteli sellaista mahdollisuuttakaan! Sellaista onnea, että
Suomesta tulisi vapaa maa!

Ja kaukainen muisto nousi tajuntaasi. Oli aamuhetki; oli uitu meressä, ja suurella kentällä oli hiljaista. Seitsemänsataa poikaa kiinnitti katseensa kummulle, jossa Tanskan lippu hitaasti nousi ilmaan. Silloin paljastuivat kaikkien päät ja kaikkien mielet olivat hartautta täynnänsä.

Miten olitkaan kadehtinut noita muita poikia siitä, että heillä oli itsenäinen isänmaa!

Ja nyt!

Saisitko todellakin kokea sen, mitä aina olit toivonut? Sellaisen ajan tuloa, jolloin ei kukaan enää voisi pakottaa suomalaista poikaa piilottamaan partiomerkkinsä kirjoituspöytälaatikkoonsa? Jolloin ei kukaan enää lähettäisi suomalaisia miehiä maanpakoon ja polkisi suomalaisen lain jalkojensa alle? Jolloin emme enää huokailisi vieraan sorron alla? Vaan meillä olisi rauhoitetut kodit ja omat lakimme ja oma valta omassa talossamme.

Ja Suomen oma lippu nostettaisiin kohti taivasta ja seitsemänsataa kertaa seitsemänsataa suomalaista poikaa paljastaisi sille päänsä!

Olit kuin poistunut kauas ajatuksissasi.

Mutta Aarne heittäysi kyljelleen ja vihelsi jotakin, joka sai huomiosi kiintymään illan viileään rauhaan.

Siellä metsä tummeni tummenemistaan lahden toisella puolen ja heitti mustan varjon veteen. Kuului airojen loisketta jostakin, ja vene tuli esille salmen suusta. Talon nuorin poika heitti riippakiven vanhalle ahvenpaikalleen. Pellon takana ynisivät lehmät. Tyttö askaroitsi lehmisavussa punaruutuinen huivi päässään, ja toinen liinatukkainen tytönressukka huiski koivunvitsalla kärpäsiä loitommalle.

Silloin tällöin kuului ääniä metsästä päin tai laulua sillan kohdalta.

Kotimaa! Isänmaa! — kaikui sielussasi.

Kotoinen tunnelma kiersi nuorten miesten suonissa ja näkyi kietovan pehmoiseen viihtymisen hymyyn vanhan kartanon niityt ja pellot, rannat ja näköalat, laiturit ja venevalkamat.

32.

Kun sitten saavuit kotiin pyöräilymatkaltasi, oli ruohokenttämme valkoisena kukkivaa apilasta. Ja se oli sinusta kaunista.

— Täällähän on rehevää — sanoit sinä. — Luulin että täälläpäin näyttäisi köyhältä kaiken sen rinnalla, mitä olen nähnyt.

Matkavaikutelmat täyttivät kokonaan mielesi. Olit käynyt Imatrat ja Punkaharjut ja risteillyt Laatokalla moottoriveneellä. Kolilla olit nähnyt auringon sekä nousevan että taasen laskevan. Nyt tiesit mielestäsi paremmin kuin ennen, mitä Suomi oli. Ja kun janoissasi olit pistäytynyt mökkipahaseen ja emännän kädestä saanut piimätuopin, olit ajatellut, että ihmiset olivat kuin maa, hyvää lajia, jolla on kehittymisen mahdollisuudet. Kaikki oli vanhan ja uuden välillä. Se oli suuriarvoista sille, jolla oli tulevaisuus edessään. Ja vähällä tultiin toimeen. Ei ollut torpissa sanottavasti kalustoa eikä lapsiressuilla montakaan vaatekappaletta yllään. Mutta ikkunasta siinsi lahti ja rannalla lämmitettiin sauna. Ja vuosittain laajeni uutispelto metsän laidassa.

Ja kaikki maaseudun ihmiset olivat mielestäsi kadehdittavia olentoja.

Mutta nyt sinua väsytti. Sinua väsytti niin että jalat olivat lyijyn raskaat. Mielelläsi olisit hiukan lepäillyt, mutta päivä oli määrätty, jolloin sinun piti ruveta harjoittelijaksi tehtaaseen, eikä täsmälleen saapumista nyt saanut mikään estää. Olihan sinulla muutamien vuorokausien huoahdus välillä, ja se sai riittää, sillä ethän sinä omasta mielestäsi ollut lainkaan rasittunut. Väsymyksesi ei merkinnyt mitään ja minäkin luulin sen olevan vain ohimenevää raukeutta pitkän pyöräilymatkan jälkeen.

Siihen aikaan oli paljon työtä mansikkamaassa, joka oli suuri ja täynnä meheviä marjoja. Kyykötin siellä päivät umpeen marjan poiminnassa, ja kuitenkin siellä aina oli kypsiä jäljellä. Levitin puuvillaa terttujen alle, jotteivät vajoaisi maahan ja tulisi mukaisiksi.

Se nyt on joka tapauksessa tehtävä, ajattelin itsekin uuvuksissani.

Mutta eräänä aamupäivänä me sitten lähdimme yhdessä kaupunkiin ostamaan työpukua harjoittelijalle. Löysimmekin ruskeavärisen pumpulipuvun, sellaisen »overallin», jota työmiehet käyttävät tavallisia vaatteitaan suojaamassa työpajoissa, ja toimme sen kotiin.

Seuraavana aamuna aloitit harjoittelutyösi rautatien konepajassa.

Ensimmäisen päivän iltana kotiin tullessasi arvelit, ettet ollut nähnyt mitään varsinaista uutta. Tosin olit ryöminyt veturin sisään ja huh! — kuinka siellä oli ollut kylmä! Mutta tiesit jo entuudestaan kirjoista miltä siellä näytti.

Oli ollut kuuma päivä, ja aivan hikisenä olit joutunut veturiin. Siellä oli värisyttänyt ja miltei paleltanut. Ja minkä näköiseksi olit tullut — öljyiseksi ja nokiseksi käsistäsi ja vaatteistasi; oikeastaan teki mielesi mennä suoraa päätä kylpemään. Mutta et sitäkään jaksanut.

Nyt sait tuntea työmiehen uupumista, arvelit hymähtäen. Ja sait kokemusta työmiehen elämästä. Siihen olit tyytyväinen.

Sinä iltana läksit pian levolle, sillä sinun piti nousta varhain seuraavana aamuna.

— Enköhän soittaisi insinöörille, että tarvitsisit vielä viikon levon pyöräilymatkasi jälkeen?

— Ei millään ehdolla, äiti, ei tämä väsymys mitään merkitse.

Kolmantena päivänä tulit kotiin tavalliseen aikaan. Istuin puutarhassa käsitöilleni. Kirsti oli Eijan luona leikkimässä ja isä oli vielä kaupungissa. Askeleesi olivat raskaat. Heittäydyit viereeni ruohokentälle mitään sen enempää puhumatta ja nukahdit heti. Mansikkalautanen jäi koskemattomana puutarhapöydälle.

Katsahdin sinuun korituolistani ja tulin levottomaksi. Makasit siinä suorana selälläsi jalat ojona. Ja nukuit syvää unta.

Kylläpä poikaa väsytti. Nyt hän ei ollut terve.

— Tule, Yrjö, nouse ja lähde levolle omaan vuoteeseesi, niin voit levähtää perusteellisemmin. Miten sinua noin tavattomasti nukuttaa?

— En tiedä, olen vain väsynyt työpäivän jälkeen. Mutta se on parasta työtä maailmassa.

Ja sisään mennessäsi puhuit kuin itseksesi:

— Ensin työpajoissa ja tehtaissa, sitten teknilliseen korkeakouluun. — Sitten Saksaan — sitten Amerikkaan — sitten — niin, äiti, olen uraani tyytyväinen. Sillä alalla saa jotakin aikaan, ja se vie mihin maahan tahansa — ja kaikkialla voi olla kuin kotonaan.

— Niin, niin — sanoin huolissani — mutta nyt täytyy sinun nukkua tuo väsymyksesi pois, etkä saa lähteä huomenna minnekään.

Seuraavana aamuna et enää mennytkään työpajaasi. Sinulla oli huimaavan korkea kuume.

33.

Miten hiljaista on ympärilläni! Niin hiljaista, etten kuule muuta kuin kaukaisia askeleita käytävän matolla tai jonkun lukon napsauksen. Äkkiä olen siirtynyt pois tavallisesta elämästäni ja yhteydestä muun maailman kanssa, ja samassa olen miltei unohtanut, että muuta onkaan olemassa kuin tämän valoisan huoneen syvä rauha.

Ja kuitenkin on maailma täynnänsä sotapauhua. Tanteret jyrisevät tykkien jymyä ja raskaitten rattaitten rytinää. Granaatit räjähtävät ja silpovat kaiken kappaleiksi, tiet tärisevät hevosten kavioitten kopsetta, ja palavat kylät peittävät seudut savupilvien harmauteen. Taivaaseen asti nousee uhkausten, kirousten, hätähuutojen ja vihlovien valitusten sekasortoinen kuoro.

Olenhan ennenkin ollut loitolla tuosta kaikesta, mutta olen kuitenkin ollut siitä tietoinen. Se on säestänyt jokapäiväisen elämämme juoksua, kiireitämme, aikeitamme, jos kohta se ei vielä ole suoranaisesti vaikuttanut henkilökohtaisiin oloihimme.

Nyt on tämä kaikki minulle olematonta. Sitä eivät todellisuudessa hipaise etäisimmät ajatuksenikaan. Se ei merkitse minulle mitään. Täällä istun neljän sinertävän seinän sisäpuolella, kuunnellen poikani hengitystä. Eikä ole minulle tällä hetkellä muuta olemassa kuin tämä nuorukainen tässä, hänen kalpeat kasvonsa, hänen hikihelmien peittämä kaareva otsansa ja hänen puoleksi suljetut silmänsä, joiden luomien alla silmäterät hitaasti liikkuvat hänen torkkuessaan kuumeherkkää, keveätä untaan.

Hänen uinahtaessaan lueskelen äänettömyyden salaisuuksista. Avaan kirjan umpimähkään, sillä se on minulle entisestään tuttu ja minulle on yhdentekevää mistä kohdasta alan. Siinä puhutaan kuitenkin kauttaaltaan hiljaisuudesta ja miltei yhtä paljon rakkaudesta, sillä ne kuuluvat yhteen.

Rakkauden valtakunta — luen siinä — on ennenkaikkea suuri varmuuksien valtakunta, koska siellä on sieluilla eniten aikaa. Heillä totisesti ei ole siellä muuta tekemistä kuin tuntea toisensa jälleen, syvästi ihailla toisiansa ja kyynelsilmin tehdä toisilleen kysymyksiä, kuin nuoret siskot tavatessaan, käsivarret toistensa vyötäisillä.

Poikani sairastumisesta saakka on minusta tuntunut siltä kuin en olisi tavannut häntä pitkiin aikoihin. Nyt istuessani hänen vuoteensa ääressä ja silloin tällöin lausuessani sanan juomasta, jonka hänelle ojennan, tai ilmasta, jonka henkäys tunkeutuu sisään avonaisesta ikkunasta, kohtaavat sielumme toisensa herkemmin kuin viikkoihin tai kuukausiin. Emme ennättäneet kuulla toistemme sisäistä ääntä elämän mennessä tavallista menoaan aamusta iltaan ja illasta aamuun. Mutta nyt jouduttuamme kaiken ulkopuolelle suuren äänettömyyden valtakuntaan ja kuunnellessamme elämän salaisuuksien kaukaista aallonloisketta rannoillamme, katsomme toisiamme pitkään, kuin olisimme tehneet matkan vieraihin maihin, ja vihdoin eri haaroilta kotiutuneet. Ja kuin vasta nyt näkisimme toisemme oikeassa ympäristössämme ja vallan toisella tavalla kuin ennen.

Missä siis oltiin viikko sitten? En tiedä, mutta arvattavasti niin sanotussa työn ja toimen maailmassa. Miten kaukaiseksi se onkaan siirtynyt! Kuulin äsken, että vieraita sotalaivoja on Ahvenanmaan vesillä ja että pommeja on heitetty jossakin saaristossa. Miten on mahdollista että kaikki ulkonaiset seikat kädenkäänteessä ovat tulleet niin kaukaisiksi, kuin jos ne tapahtuisivat toisella taivaankappaleella? Vaikka pommit räjähtäisivät sen talon ympärillä, jossa istun, huomaisin sen ainoastaan Yrjön tähden. Jos kuulisin talomme palavan kaikkine irtaimistoineen, peltojamme tallattavan ja metsäämme raiskattavan, voisin sitä tuskin käsittää, ja sisäisimmän minäni se jättäisi koskemattomaksi. Sillä huomioni on jännittyneesti ja yksinomaan kiintynyt siihen, onko se sielu, joka kuvastuu poikani silmissä tai hänen epätasaisessa hengityksessään, pakenemaisillaan luotamme vai onko sillä ainoastaan sellainen lepohetki taipaleella, jolloin ihminen sisäisesti kasvaa?

Mitä me isät ja äidit oikeastaan tiedämme lastemme sielunelämästä siinä touhujen pyörteessä, jota sanomme jokapäiväiseksi elämäksi? Emme ole tottuneet havaitsemaan sitä mikä on ilmiöitten takana. Sentakia emme huomaa mitään heidän katseestaan, kun he työnsä lomasta nostavat silmänsä meihin. Emme päätä mitään heidän liikkeistään, kun he vilahtavat ohitsemme huoneissa. Emme hae heitä itseään heidän sanainsa takaa emmekä etsi niitä hiljaisia hetkiä, jolloin sielumme voisivat toisensa kohdata. Ainaisissa puuhissamme hipaisemme ainoastaan pinnallisimpia ilmiöitä ja heittäydymme aina uudelleen kiihkeän toiminnan ja haihtuvien vaikutelmien hyörinään, joka peittää sisäisen elämän.

Huomaamme suurimman laiminlyöntimme vasta sinä päivänä, jolloin kohtalo lyö kovasti ovellemme. Silloin heräämme kauhuissamme käsittämään, että se, mikä on täyttänyt päivämme kuumeisella kiireellä, käden käänteessä on menettänyt entisen arvonsa silmissämme. Hukkaan on mennyt moni turha touhu, eikä siitä ole jälkeäkään jäänyt, ja arvokaskin työmme on siirtynyt kauas tietoisuudestamme. Ja jäljellä on ainoastaan tämä lapsi tässä ja meidän samassa tuokiossa tietoinen rakkautemme, joka kaikki ymmärtää.

On olemassa vanha lause, jonka ennen muinoin työnsin luotani pitäen sitä kohtuuttomana ja sietämättömän ankarana. Nyt se juolahtaa mieleeni ja näen sen aivan uudessa valossa. »Joka tahtoo elämänsä säilyttää, hän sen menettää; mutta kuka elämänsä menettää minun tähteni, hän saa sen pitää.» Miksi olen sitä hyljeksinyt? Tässä lauseessa kaiketi piilee korkeimman rakkauden mysteerio. Hän, joka sen ensin lausui, tunsi olevansa yhtä Jumalan kanssa ja täynnänsä maailmoitten voimaa ja taivaan valtakunnan viisautta ja autuutta. Hän ei enää ollut oma itsensä, vaan hän oli antautumuksellaan yhtynyt Jumalaan, ja hänen ainoa onnensa oli täyttää hänen tahtonsa. Ystävilleen vakuuttaessaan, etteivät he mitään kadottaisi lakkaamalla itseänsä tavoittelemasta ja niin häneen yhtymällä, että hänen tähtensä menettäisivät entisen itsekkään minänsä, hän tiesi kyllä, että he juuri siten herättäisivät eloon ikuisimman ja olennaisimman minänsä.

Tässä istun poikaani katsellen ja miettien sitä, että ihmisen kokemusten rajallisuus riippuu hänen henkisistä mahdollisuuksistaan. Totta tosiaan, se joka voisi vapautua äärellisyyden rajoituksista ja yhtyä Jumalaan, hän olisi kokenut suurinta mitä ihminen voi kokea. Mutta tunnen että minun mahdollisuuteni eivät ulotu niin pitkälle. Minulla on yllin kyllin siinä että koetan kantaa tätä lasta näitten vaarojen läpi takaisin elämään. Jo sen kautta olen taivaan valtakunnan esikartanoissa ja tyydyn kaikesta sydämestäni esikartanoihin. Sielläkin aavistan Jumalan, kohdatessani poikani katseen ja tuntiessani sydämeni lämpöä sykkivän. Emmehän voi tietää Jumalasta muuta kuin mitä oma kokemuksemme kulloinkin hänestä opettaa, sillä mitä muut hänestä sanovat jää kuolleeksi kirjaimeksi siksi kunnes löydämme hänet omassa itsessämme ja omassa elämässämme.

Minne siis jää tuo itsensä tehostaminen, joka on tullut niin tavalliseksi kielenkäytössä, tuo tietoisuus, joka pyytää tyydykettä omahyväisyytensä halulle? Ken todella rakastaa, hän ei enää pyydä mitään itsellensä, vaan on täynnänsä palveluksen iloa. Eiköhän meillä liene elämämme onnellisimmat hetket silloin kun huomaamme olevamme pelkkää rakkautta ja pelkkää toisen tarpeitten ymmärtämystä? Sellaisina aikoina tunnemme varmaan elävämme paljon täyteläisemmin kuin muulloin, jolloin harrastuksemme on kääntyneenä oman itsemme palvomiseen.

Tämän salaisuuden voi ainoastaan se ymmärtää, joka on sen kokenut. Mutta jokainen meistä on sitä jossakin muodossa kokenut joskus — olemme vain hyvin taipuvaisia heti unohtamaan.

34.

Oli sateinen päivä — tervetullut kaikille sairaalassa oleville, koska sade toi raikkautta kesähelteeseen ja puhdisti ilman tomusta. Istuin kuten tavallisesti korituolissani ommellen. Sinä, Yrjö, olit valveilla ja katsoit minua ja työtäni. Silmissäsi oli tuo sinulle ominainen rauha ja säteilevä loisto, jota olin niissä ihaillut lapsuudestasi asti.

Korkean kuumeen vuoksi en uskaltanut kuin nimeksi puhua kanssasi.
Ainoastaan silloin tällöin sanan:

— Eikö ole suloista olla näin kahden — ja tietää, että maailma on pitkän matkan päässä?

Vastasit ainoastaan hymyn väreellä.

— Huomenna on isäkin täällä luonasi koko päivän.

Nyökäytit päätäsi. Mutta muistit sitten:

— Ehkei hänellä ole aikaa?

— Meillä on molemmilla aikaa panna sinuun miten paljon tahansa. Nyt ei meillä olekaan mitään muuta.

Nyökkäsit taas päätäsi kuin itsestään selvälle asialle.

Auto ajoi ohitse, mutta et näyttänyt kiinnittävän siihen huomiotasi. Suljit silmäsi, mutta avasit ne jälleen ja seurasit neulani liikettä ommellessani.

— Pidätkö ompelemisesta? kysyit sitten.

— Pidän — varsinkin kun tiedän että tästä tulee sinulle mieluinen kapine uuteen huoneeseesi. Ja sen ohessa ajatukseni lepäävät ommellessani.

— Kaikkien pitäisi oppia tekemään jotakin käsityötä — sanoit yhä katsoen sormieni askartelua.

— Minäpä tiedän, mitä sinä voisit oppia sitten kun tulet terveeksi. Oppisit kutomaan verkkoja. Se tulisi olemaan sinulle sopivaa työtä ensi syksynä.

— Ensi syksynä? Minulleko sopivaa? Miten minulla voisi olla aikaa sellaiseen ensi syksynä? Minunhan pitää mennä tehtaaseen!

Ihmeellistä, ettet aavistanut miten vakava sairautesi oli ja että kestäisi kauan, ennenkuin kykenisit työhön. Kuvittelit, että tervehtyisit parin kolmen viikon perästä, ja tietysti sinun piti saada olla siinä uskossasi. Vakuutin sentakia, että ainoastaan lauantai-iltoina ottaisit esille tuon turhanpäiväisen näpertelyn, kun olit kotona etkä tahtonut muutakaan tehdä. Ja siitä olisi sitten hyötyäkin, kun vähitellen saisit valmista seuraa van kesän kalaretkien välineeksi.

Selitys kävi täydestä. Ja vaikenit katsellen ulos ikkunasta, josta näkyi kiiltävä meren ulappa. Molemmat ajattelimme omia ajatuksiamme.

— Oletko ostanut minulle sen kellonpitimen? — kysyit taas hetkisen kuluttua.

Olin tietysti ostanut sen ja otin sen esille käärepaperista iloissani siitä että olin muistanut sen sinulle toimittaa. Noin. Nyt oli sinun mukavampi seurata ajan kulkua. Se olikin siistin näköinen ja saavutti täyden hyväksymisesi. Jalka oli lasista ja yläpuoli hopeoitu.

— Hyvä on — sanoit vain ja kiitit.

Ja pitkään aikaan et kääntänyt katsettasi kellosta.

Silloin ymmärsin, ettet ainoastaan kellon tähden ollut toivonut pidintä, voidaksesi sen aina nähdä. Sinulla oli jotakin kellon kannen sisäpuolella. Muistin Kirstin kerran kertoneen minulle, että olit nostanut hänet polvellesi, avannut kellosi ja näyttänyt hänelle pienoiskuvan Marjasta. Sitten olit painanut ulkokuoren taas kiinni ja se oli napsahtanut somasti. Nyt katsoit siis Marjaa kellon kuoren läpi.

Sitten sulkeutuivat taas suuret silmäsi ja sinä nukahdit. Nukuit tuota levotonta kuumeunta, jonka kestäessä silmämunat vaelsivat luomien alla hitaasti edestakaisin ja hetkittäin näkyivät kauankin valkoisina silmäripsien väliltä. Silloin kävivät kasvot äärettömän riutuneen ja elottoman näköisiksi, ikäänkuin olisit jo haihtumaisillasi pois meidän luotamme tuntemattomiin etäisyyksiin.

Silloin kouristi sydäntäni taas ahdistus ja rupesin huutamaan apua sieluni tuskassa. Anoin armoa elämän ja luonnon haltijoilta, kaikilta salatuilta terveydenvoimilta, kaikilta taivaan ja maan mahtajilta, joita koetin rukouksen voimalla puoleeni taivuttaa. Huusin avukseni Jumalaa Kaikkivaltiasta, pyysin häneltä armahdusta tämän ainoan kerran — armoa ja apua epätoivoisessa hädässäni.

En tahtonut pojastani luopua — en voinut hänestä luopua, en mistään hinnasta. — Kiviä ja santaa! — olit kuumehoureissa huutanut lapsena — ennustellen? — Ei, ei! Kamppailisin sinusta nyt niinkuin silloinkin — ja sillä kertaa olin voittanut.

Yötä päivää olin puolestasi rukoillut siitä hetkestä asti, jona sinut vietiin kotoa. Viltteihin peitettynä oli sinut paareilla kannettu puutarhan läpi ja sitten tietä pitkin pysäkille. Lehtolan asukkaat olivat osaaottaen ikkunoistaan katselleet synkkää saattoa, ja Tapiolan isäntä oli metsäpirtistään rientänyt sairasta saattamaan. Itse olit ollut tyyni. Olin pannut sinisen harsoni kasvojesi yli, ettei tulisi tomua sieramiisi, ja sinä olit harson alta seurannut molemmin puolin tietä näkyviä peltojen lyhteitä.

Junan sitten kiitäessä eteenpäin ja sinun maatessasi paareillasi silmät tuijottaen epämääräiseen kaukaisuuteen, olin istunut siinä sinun vieressäsi kädet puristettuina yhteen, ja mieleni oli ollut kuin yhtenä ainoana avun parahduksena. Suuri Jumala! Avun täytyi tulla, muu ei ollut mahdollista! — Suuri Jumala!

Siitä asti oli jatkunut yhtämittaista kamppailua yötä päivää kestävänä hiljaisena huutona ja varsinkin silloin kun näin sinussa tuon kärsivän ilmeen nukkuessasi.

Mutta herättyäsi kasvoihisi tuli eloa ja katseesi oli taasen valoisa ja onnellinen. Silloin aina tyynnyin ja antauduin uudestaan toivoni valtaan, koettaen juuri toivoni voimalla parantumistasi kannustaa.

Ja oli kuin olisit tahtonut minua siinä auttaa ja kuin olisin kuullut iloisen äänesi lapsuutesi ajoilta, kun keinutuolissa istuen huudahdit: Niin mutta kyllä teillä olisi ikävä, ellei minua olisi!

Eikö niin, Yrjö, sehän olisi vallan mahdotonta. Sellaista ei voine koskaan tapahtua.

Ja sinä katsoit taasen eteesi hymyillen kuin olisit muistanut jotakin iloista, ja kasvosi loistivat.

— Mitä ajattelet, Yrjö? — kysyin varovasti.

— Matkaani.

Olisin mielelläni tahtonut tietää lähemmin mitä muistelit, mutta en uskaltanut väsyttää sinua kysymyksilläni. Ajattelitko auringonnousua Kolilla sumujen hälvetessä? Vai juolahtiko sinulle mieleen jokin hupaisa kohtaus vaelluspäiviltäsi — ilmestyit äkkiä vieraan pikkukaupungin kaduille — tai saavuit tuttaviin taloihin ja ystävien kesäasuntoihin heitä tulollasi hämmästyttämään. Siinä oli koko pitkä kuvasarja värikkäitä kuumekuvia todellisuuden pohjalla. Lepäilit niissä kuin olisit herttaisena kesäpäivänä heittäytynyt pitkällesi veneen pohjalle, antaen tuulen sitä kuljetella, ja katsellut taivaan sinertävää lakea ja vedenpinnan välkettä puoleksi ummistuneitten silmäluomien alta. Ja kuin olisit tuntenut kasvoillasi lämpimän tuulenhengen, joka rannasta toi mukanaan apilaan tuoksua.

Mutta olit kuitenkin hyvin kaukana elämästä.

Laskin käteni vuoteellesi ja aloin houkutella sinua takaisin epämääräisestä kaukaisuudestasi lupailemalla sinulle kaikenlaista, jota ehkä haluaisit.

— Ensi kesänä meillä pitää olla kalastajamaja meren rannalla ja siinä kuisti länteen päin. Ja sen saat ihan omaksesi.

Et vastannut mitään.

— Ja ellet ensi vuosina saa ajaa pyörällä, niin saat moottoripyörän sijaan. Täytyy sinun voida liikkua minne haluat. Ja purjeveneen saat, jos tahdot. Kai pitäisit siitä?

— Ehkäpä — mutta en jaksa sitä nyt ajatella.

Ei. Et ollut houkuteltavissa. Et ehkä millään enää. Koko sairautesi aikana olit ollut kuin jossakin poissa. Laihduit laihtumistasi, kädet kävivät valkoisen läpikuultaviksi, haivenet leuan alla kasvoivat, mutta et mitään huomannut. Mistään huolehtimatta, mitään toivomatta näytit ainoastaan jotakin odottelevan. Mutta itse tuskin tiesit mitä odotit. Kaiketi luulit edottavasi terveyttä, mutta itse asiassa olivat ajatuksesi jossain tavallisen tajuntapiirisi ulkopuolella. Otit vastaan mitä sait, ja kiitit kaikesta, mutta et mitään pyytänyt, et mitään halunnut. Ja kuitenkin elit omituisessa onnen tilassa, joka sai kasvosi salaperäisesti sädehtimään.

Mutta kun isä tuli sinua katsomaan tuoden sinulle kukkia puutarhastamme ja kun hän sitten jäi vuoteesi viereen istumaan ensin tunniksi, sitten päiväksi ja vihdoin istui siinä yötä päivää, silloin iloitsit kukkien väriloisteesta ja halusit ne asetettaviksi niin että näit ne hyvin ja että valo somasti taittui niihin ja niiden takana olevaan siniharmaaseen seinään. Taikka kun isä kauan hyväili tukkaasi, suljit mielihyvästä silmäsi. Isä otti silloin usein peililaatikosta esille kampasi ja antoi sen kevyesti solua läpi hiuksiesi. Se tyynnytti ja vilvoitti kuumeista päätä; avasit puoleksi silmäsi ja sanoit hymyillen:

— Isä kampaa kevyemmin kuin äiti. — Anna anteeksi äiti!

Nukahdit taas. Ja nuo ihanat kasvot kävivät entistään kalpeammiksi ja riutuneemmiksi, silmät vaelsivat taas luomiensa alla, ja näytti taaskin siltä kuin tuo nuori elämä olisi ollut sammumaisillaan ja henki rientämäisillään muille maille, joihin ei jälkiä mene ja joista ei viesti saavu.

Oi Yrjö! Kuinka voin sinulle enää pitemmälle kertoa? Siitä kaikesta tuskin itse tiedät — tai tiedät ehkä paljon enemmän kuin minä. Tiedätkö senkin, mitä vanhempasi tähän aikaan kokivat? Tiedätpä tai et, niin se oli suurta ja ihmeellistä aikaa. Siitä pitäen ei kuolema ole meille ollut enää mitä se ennen oli.

35.

Siinä istuimme sinun luonasi päivästä päivään ja valvoimme vuorotellen öisin. Ainoa ihminen jonka tapasimme, lääkäriä ja sairaanhoitajattaria lukuunottamatta, oli eräs tuttava, joka kesähelteestä huolimatta oleskeli kaupungissa ja joka silloin tällöin pistäysi meitä katsomassa.

Hän oli omaperäinen ja välitön ihminen, eteläisemmän auringon kasvattama. Meille hän tuotti lohdutusta tänä raskaana aikana. Ja hän sanoi meille:

— Antakaa valonne loistaa ihmisille! — Antakaa sen loistaa Yrjölle!

— Valomme! Ei meissä ole valoa.

— On sitä, mutta näen kyllä, että nyt olette surun ja pelon pimittämät. Ei saa olla. Pitää olla rohkea ja toivorikas, sillä siitä saa Yrjö voimaa. Pitää antaa valon loistaa hänen ylitsensä.

— Pitäisi kaiketi antaa, jos vain voisi sen jostakin ottaa.

— Se on teissä, olen sen ennen nähnyt. Se on kaikissa, kun vain ihmiset antaisivat sen näkyä, kunhan vain asettaisivat sen kynttiläjalkaan eivätkä sitä piilottaisi sielunsa perimmäiseen nurkkaan. Ja nyt Yrjö tarvitsee sitä enemmän kuin koskaan ennen, ja teidän täytyy antaa se hänelle.

— Jospa vain jaksaisimme!

Mutta neuvojamme sanoi että meidän täytyi jaksaa. Tuossa oven takana oli poikamme, ja hänellä oli matka edessään, kohti elämää vai kuolemaa, sitä emme tienneet. Mutta ei se ollutkaan tässä pääasia. Pääasia oli että hän rohkeasti astui astuttavansa. Meidän tuli luottaa Jumalaan ja hänen pyhään tahtoonsa. Siten voimamme meihin palajaisi ja virtaisi siunauksena meistä poikaamme.

Hän lähti ja me katsoimme toisiimme. — Antakaa valonne loistaa ihmisille! — kumma kehoitus! — Älkää asettako sitä vakan alle, vaan kynttiläjalkaan, niin että sen kaikki näkevät! — neuvo vanha ja sentään outo!

Kai hän oli oikeassa. Ja kaiketi olikin niin, että ihmisten sieluissa tuikki valo ja että heistä itsestään riippui, pääsikö se valaisemaan heidän silmäinsä ikkunoista elämän hämärään. Useimmat tuskin ovat mistään niin varuillaan kuin siitä, ettei heidän sisäinen minänsä millään tavoin pääse itseään ilmaisemaan. Luukut kiinni ja ovet salpaan! Ja niinpä jääkin elämä monelle erämaaksi, jossa jokainen astuu polkuansa muista paljoa tietämättä.

Oikein kai hän oli sen vanhan kehoituksen ymmärtänyt. Piti asettua yhteyteen elämänsä lähteen kanssa ja siten tulla kuin kanavaksi, jonka kautta elävöittävä voima pääsee virtaamaan ihmiselämään. Olihan se vanha totuus, jota vain olisi koetettava toteuttaa.

Me puolestamme tietysti koettaisimme poikaamme palvella kaikella sillä, mikä oli meissä parasta. Etsisimme itsestämme viimeisen kipinänkin ja kurottaisimme taivaasta valoa lisää, ja koettaisimme antaa hänelle voimaa niin paljon kuin vain meiltä liikenisi ja itse voisimme korkeuksilta saada.

Mutta sinä, Yrjö, lepäsit kuten ennen vuoteessasi, tuskattomana ja kirkkain katsein eteesi katsoen. Hyvin vähän puhuimme keskenämme. Meni päiviä ettemme vaihtaneet kuin muutamia sanoja. Mutta oloomme ja suhteeseemme oli tullut jotakin uutta lisää. Olimme ainaisessa sanattomassa ajatuksenvaihdossa asioista, jotka eivät kuuluneet tähän maailmaan.

Kuuntelitko ehkä sitä ihmeellistä satua, jota Jumala ei koskaan kerro loppuun asti, jotta ihmisten silmät aina vain häneen odottaen katsoisivat? Oli ehkä nyt kysymys siitä erikoisesta satusalaisuudesta, joka oli hänen ja itse kunkin ihmislapsen yhteisomaisuutta. Ehkäpä jo aavistit oman salaisuutesi ja puhuit sanatta siitä.

Sinä et ajatellut etkä odottanut kuolemaa — sinä odotit elämää — ja meistä rupesi tuntumaan kuin mekin sinun kanssasi kulkisimme elämää kohti. Elämääkö? Siinä ei ollut mitään selvästi tai tietoisesti ajateltua, päinvastoin se oli jotakin itseltämmekin verhottua. Mutta emme olleet koskaan olleet toisiamme ja sinua niin lähellä, ja vaikka meissä oli jäljellä sinun kadottamisesi pelko ja ainainen tuska siitä, olimme tyyntyneet ja voimistuneet ja koetimme sinua voimallamme tukea. Ja elimme yhdessä kuin kaukana tavallisesta minästämme ja kuin olisimme nähneet unta itsestämme ja toisistamme.

Huoneemme seinät olivat avartuneet. Taivaan laki tähtineen oli meillä kattona.

* * * * *

Joskus kysyit kuin ohimennen, oliko Marjalle kirjoitettu, ja kun sait myöntävän vastauksen, olit tyytyväisen näköinen. Näytit kirjettä odottavan. Mutta et mitenkään kärsimättömästi, sillä tiesithän, että postinkulku ulkomaille oli sodan takia sattuman varassa. Marja oli hyvässä tallessa omaistensa luona siellä meren toisella puolella, ja hän muisti kyllä sinua, vaikka kirje viipyi. Vielä se tulisi. Ja syksyllä hän palaisi — ja sinä tehtaasta vapaana ollessasi menisit häntä tervehtimään. — Kaikki oli nytkin hyvin. Tämäkin tauti oli lepoa vain — tosin hiukan liian pitkää. Mutta vielä sekin loppuisi ja elämä alkaisi.

Siihen suuntaan näkyivät ajatuksesi joskus kulkevan, ja silloin katselit pitempään kelloasi. Sitten kääntyivät silmäsi ikkunaa kohti ja kävivät päivä päivältä loistavammiksi. Seurasit yhä useammin isää tai minua katseellasi, kuin olisit nähnyt meissä jotakin aivan erikoista tai kuin olisit katsonut lävitsemme. Minusta tuntui kuin emme voisi siltä katseelta mitään salata, se näki mitä oikeastaan sisimmässä itsessämme olimme, ja mielelläsi saitkin nähdä ajatustemme ja tunteittemme pohjaan asti. Olisin antanut kaikkeni saadakseni huuliltasi kuulla, mitä meissä näit ja minkä kuvan meistä mukanasi veisit, jos tulisi eron hetki. Mutta minua esti hienotunteisuus ja varovaisuus. Silmissäsi paloi niin outo kirkkaus, etten voinut häiritä rauhaasi ja sielusi sisäisiä näkemyksiä.

Niin kului päiviä ja öitä.

Lääkärit tulivat ja menivät ja olivat tervehtymisen toiveessa. Mutta hiljainen huone kävi yhä hiljaisemmaksi, ja sairaan silmäluomet sulkeutuivat yhä pitempiaikaisempaan horrostilaan.

36.

Eräänä iltana kävelin edestakaisin talomme edustalla sen saman tuttavamme seurassa, joka meitä joskus kävi tervehtimässä. Oli lämmin ja tumma elokuun ilta ja meri välkkyi himmeästi äsken sytytettyjen lyhtyjen valossa. Aallot liplattivat hiljaa rantalaiturin tasaista kivireunaa vastaan.

Hän puhui minulle siitä, että kuolema on elämän palvelija. Ei tarvinnut epäillä kuoleman jälkeistä elämää, hän uskoi siihen varmemmin kuin hän uskoi silmäinsä todistusta siitä minkä näki. Monta kertaa ollessaan ankarasti sairaana oli hän tuntenut loittonevansa jonnekin kauas pois — ja aina palatessaan tästä välitilastaan oli hän ollut toinen kuin ennen. Sen oli saanut aikaan kokemus, johon hän oli taudissaan tullut.

Mutta kun ihminen kuolee, on hän nimeltään kutsuttu. Eikä häntä silloin mikään pidätä. Hän on tietämättään luonut katseensa verhon toiselle puolelle, ja hänet valtaa sellainen itsetiedoton ikävä, että hän rientämällä rientää pois. Silloin ei mikään hoito auta, ja me teemme rikoksen, jos koetamme häntä estää.

Voimme joskus tahtomme voimalla — jatkoi hän taas — viivyttää ehkäpä vuosiakin jonkun meille rakkaan ihmisen kuolemaa. Mutta jos olemme pakottaneet palaamaan takaisin jonkun jo lähdössä olevan, niin olemme sillä asettuneet Jumalan tahtoa vastustamaan ja kasanneet onnettomuutta sen tielle, jota tahdoimme auttaa. Hän luuli itse kaksi kertaa käyttäneensä voimaansa väärin toisen ihmisen kohtaloon vaikuttaessaan. Hänen aikaisempina nuoruusvuosinaan sairasti hänen isänsä kerran niin ankarasti, että lääkärit jo olivat hänet hylänneet. Mutta tytär jumaloi isäänsä. Hän manasi häntä palavin rukouksin takaisin elämään, hän makasi polvillaan hänen vuoteensa ääressä yötä päivää, kunnes hänet miltei tajutonna kannettiin pois. Ja hän sai isänsä jälleen, mutta ei koskaan enää tuntenut häntä samaksi. Hän oli kokonaan muuttunut. Voimakkaasta, älykkäästä, hyväntahtoisesta miehestä oli tullut ärtyisä, vallanhimoinen, sielunsa ja ruumiinsa puolesta vaivaantunut sairas olento. Hän oli elänyt yli aikansa.

Myöhemmin, aivan äskettäin, hän oli taistellut tyttärensä elämästä. Hän oli luvannut mitä tahansa saadakseen hänet pitää. Tytär itse saisi tuottaa hänelle tuskaa ja vaikeuksia, se ei mitään merkitsisi, kunhan vain jäisi elämään. Omasta puolestaan oli tytär jo vapautunut — oli valmis lähtemään. Mutta kuume aleni ja hän parani. Vuotta myöhemmin teki hän äitinsä ja itsensä niin onnettomaksi, ettei mikään voinut hänen aikaansaamaansa haavaa parantaa. Heidän välilleen oli syntynyt niin ammottava juopa, että kuoleman tuottama ero ei olisi ollut mitään sen rinnalla. Äiti oli hänet tuhansin verroin katkerammin menettänyt, sillä kuolema olisi sittenkin yhdistänyt, tämä taas todella erotti.

Kuolema on oikeastaan lempeä — sanoi vieras hiljaa koettaen saada minut siitä vakuutetuksi — ja se antaa aikaa myöten uudessa muodossa takaisin minkä on ottanut. Harvat tuntevat sen todellisen olemuksen. Kuoleman tuottamassa surussa on elämän itu sille, joka ei itse pane elämälle esteitä. Mutta moni muu suru on kuin se sadun myrkky, joka tippui vuoren onkaloon kahlehditun Loken päälaelle.

Lokella oli sentään vaimo, joka kokosi myrkyn maljaansa, mutta harvoin niin onnellisesti käy. Moni menehtyy pieniinkin suruihin ja pettymyksiin. Totta kyllä on, ettei mikään kärsimys voi meitä vahingoittaa, jos meillä vain on voimaa kaikesta kasvaa ja kirkastua. Silloin kasvamme eniten juuri kärsimyksestämme. Kaikkein vähimmin meitä saisi heikontaa se, mikä tulee Jumalan viestinä tuntemattoman, iäisen maailman sanansaattajana. Sen edessä meidän on nöyrästi taipuminen, sille antaminen mitä se vaatii ja siltä ottaminen mitä se antaa. Jos sen teemme, saamme voimaa kestämään kaikki minkä elämä ja minkä kuolema tuo, ja tunnustamaan molempien käsittämättömän suuruuden.

Kaiketi se oli totta. Mutta voi, kuinka raskasta opittavaa se sentään oli!

Yrjön uutimien lomitse lankesi valoviiru pienen puistikon ruohokentälle. Katseemme kulki valoa pitkin ikkunalle. Siellä sisällä istui yöhoitajatar kirjansa ääressä, ja isä lepäili jalat ojona lepotuolissaan. Oli hänen vuoronsa valvoa sairaan luona yö. Mutta tuttavani sanoi hyvästit ja minä jatkoin kävelyäni sähkölampun himmeässä valossa, kuunnellen aaltojen yksitoikkoista loisketta rantaa vastaan.

En enää tiennyt mitään ajasta enkä paikasta, ainoastaan suuresta äänettömyydestä, joka kaiken synnyttää ja joka siunaten ottaa kaikki jälleen vastaan tummaan helmaansa. Kuolemaa ei ole — ainoastaan muuttumista. Ja muutoksesta kehittyy uutta elämää iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa.

Jumalasta Jumalaan kulkee kaikki loppumattomassa kiertokulussa. Jumala singahuttaa ajatuksensa maailmaansa, mutta hänen aatoksensa harhailevat rauhattomina ympäri, kunnes löytävät tiensä alkuperäänsä takaisin.

Silloinhan täytyy minunkin voida sanoa: tapahtukoon Sinun tahtosi! Sinun tähtesi, Yrjö, täytyi minun voida niin sanoa, sillä en saanut ajatella itseäni.

Minusta oli kuin olisin kulkenut elämän virran rantaa ja kuunnellut puitten huminaa toiselta puolen. Se oli samaa maailmaa, se ja tämänpuoleinen, saman taivaan alla. Toisen näemme, toista emme, lieneekö ollut kaukainen vai muuten peitossa. Ja niin syvyyksien kuin korkeuksienkin yli liitelee Jumalan henki vielä tänään, kuten luomisen ensimmäisenä päivänä.

37.

Seuraava päivä oli sunnuntai.

Aamu oli häikäisevän kaunis. Meri oli kuin peili ja kalalokit kiersivät ilmassa tehden pitkiä, loivia kaaria. Oli kuin ennen muinoin kerran — eräällä matkalla.

Oli sellainen sunnuntaipäivä, jolloin luulisi kirkonkellojen soivan aamusta iltaan pelkkää kauneuden hartautta ja kesäisen luonnon juhlaa.

Isä tuli vastaani loistavin kasvoin käytävässä Yrjön huoneen edustalla. Tänä aamuna oli tullut käänne parempaan! Ei kuumetta enää! Se oli kuin ihme — eilen vielä korkea kuume kuten muuten koko ajan — ja nyt yhtäkkiä ei ensinkään!

Hän oli niin onnellinen, että hänen äänensä värisi.

Aukaisin oven sairaan huoneeseen, ja vuoteesta hymyilivät vastaani läpikuultavat, mutta iloiset kasvot. Ne todensivat äskeisen ilosanoman. Ja Yrjö kertoi, miten syvästi hän oli nukkunut, ja miten virkistävää oli herätä ilman kuumetta.

— Katsos nyt äiti! Nyt tulee terveys itsestään. Niin, niin! — Saisit lähettää sanan Kaimalle — en ole ennen jaksanut ketään tavata — mutta nyt tahtoisin hänet nähdä.

Seurasin yöhoitajatarta käytävää pitkin saadakseni kuulla tarkemmin. Hän kertoi nuoren herran heränneen aikaisin ja heti näyttäneen tavallista virkeämmältä. Kun isä aamulla oli nukahtanut lepotuoliinsa, niin poika ei ollut tahtonut puhua edes kuiskaamalla, vaan oli käsin viittaamalla lausunut toivomuksensa aamuhoidosta, jonka suhteen hän tähän saakka oli ollut täysin välinpitämätön. Ankarasti hän oli valvonut, ettei isän unta saanut mitenkään häiritä. Sitten valmiiksi tultuaan ja levätessään puhtaalla tyynyllään, oli hän kuiskaten kertonut hoitajattarelle lähimmistä aikeistaan. Hän oli katsellut käsiään ja naurahtanut niiden kalpeudelle. Miten ne olivatkaan käyneet laihoiksi ja ohuiksi ja vallan verettömiksi! Ainoastaan kolme päivää oli hän työskennellyt työpajassa — se ei vielä voinut niissä näkyä. Mutta terveeksi tultuaan hän harjoittelisi konepajoissa vaikkapa kokonaisen vuoden. Sittenpähän kädetkin muuttuisivat karkeammiksi! Ja insinöörikoulun jälkeen tulisivat toiset koulut — ja sen jälkeen alkaisi hauska aika.

Oliko hän todellakin puhunut niin paljon hänen kanssaan?

Oli hän puhunut. Se oli terveyden merkki.

Hoitajatar oli ylpeä hänen luottamuksestaan ja siitä, että tervehtyminen oli alkanut hänen valvomisvuorollaan. Hän pani sen jotenkin omalle tililleen.

Tämähän oli vallan ihmeellinen päivä. Nyt piti Yrjön saada levähtää oikein rauhassa, nukkua niin paljon kuin suinkin, niin että hän saisi voimia päästäkseen todella parantumisen alkuun. Me päätimme oleskella parvekkeen muotoisessa ikkunansyvennyksessä juuri Yrjön oven ulkopuolella, josta kuulimme jokaisen äänen sairashuoneesta häntä läsnäolollamme häiritsemättä. Ja katselimme sieltä välkkyvää meren ulappaa.

Kaupungissa astuivat ihmiset kirkkoon ja urut soivat. Yli koko maan ne soivat tänä kirkkaana sunnuntaipäivänä, ja virrenveisuu nousi kuorona kirkot täyttäen ja levisi pitkin siintäviä selkiä ja metsäisiä rinteitä kauas syrjäisille poluille. Ja kaikissa kirkoissa puhuttiin tänään Kristuksen kirkastuksesta, miten hän yhtäkkiä nousi ystäviensä näkyvistä ja katosi auringonpaisteeseen. Se sana kertoi vapautuksesta ja onnesta, kaikkien toiveitten toteutumisesta. Oli mahtanut silloinkin olla sellainen sabatinpäivä, jolloin öljyvuoret tuoksuivat ja laaksot huokuivat lämpöä ja hedelmällisyyttä ja päivä paistoi täydeltä terältä. Sellainen sabatti, jolloin voi ihmeitä tapahtua sen takia että päivä itse oli päivien ihme.

Palasin hetkisen jälkeen Yrjön luo. Hän nukkui vielä. Aurinko paistoi vinosti sisään ja valaisi hänen vuodettaan. Tuokion perästä hän heräsi ja näytti jotakin ajattelevan.

— Äiti — sanoi hän äkkiä — anna minulle vaatteeni kaapista!

— Ethän aikone nousta?

— En, mutta minun pitää etsiä pientä kuulaa, jonka olen kadottanut.

Katsoin häneen hämmästyneenä. — Äkillinen ahdistus kouristi sydäntäni — mitä tämä merkitsi? Hänen katseensa oli tyyni ja kirkas, mutta hyvin pingoittunut, hänen kätensä harhailivat levottomasti peitteellä, kuin hän olisi kiireesti tahtonut löytää kuulan. Kuumehouretta se ei ollut — mitä saattoi se merkitä?

Tein hänelle mieliksi ja otin esille kaapista hänen vaalean kesäpukunsa, joka hänellä oli ollut yllään hänen saadessaan ylioppilaslakkinsa ja viimeksi matkalla kotoa. Ja hän alkoi hapuilla taskuja, sitten takin ja housujen alaskäännettyjä ompeleita. Sitä tehdessään hän katsoi suoraan eteensä johonkin kaukaiseen etäisyyteen. Mutta hänen laihat sormensa etsivät ja etsivät, kopeloivat ja kopeloivat ompeleittenkin alta.

Tulin aivan kuumaksi tuskasta. Jospa lääkäri pian saapuisi!

Silloin astui isä sisään.

— Isä — sanoi Yrjö vakavasti — minun täytyy nyt olla kahden äidin kanssa. Anteeksi, mutta hän auttaa minua juuri löytämään mitä etsin.

— Ja mitä sinä etsit?

— Tiedäthän — tuollaista kuulaa — olen käyttänyt sellaisia valokuvatessani.

— Mutta nythän sinä et sitä tarvitse.

— Tarvitsen minä — ne valaisevat äkkiä — niitä voi milloin tahansa käyttää.

Isä kalpeni ja katseli poikaa silmänräpäyksen neuvotonna, nyökkäsi hänelle lempeästi päätään ja lähti huoneesta telefonoimaan lääkärille.

Jäimme Yrjön kanssa kahden.

— Äiti — sanoi hän taas miltei käskevällä äänellä — anna minulle kaikki mitä minulla oli päälläni tänne tullessani!

Annoin hänelle lakin, harson, sukat — kaikki — ja hän tapaili taas reunoja ja ompeleita, silmissä tähystävä, kuulostava ilme.

— Sano, poikani, mitä sinä oikeastaan etsit?

— Sellaista, jota tarvitaan matkoilla.

— Mutta ethän sinä nyt tule matkustamaan.

— En tiedä — katsohan äiti, nouse tuolille ja katso, onko se vasemmalla hyllyllä — tuon kaapin — tuon — minä tarvitsen sitä välttämättä.

Tein mitä hän pyysi.

— Ei, Yrjö, täällä ei ole mitään.

Astuin alas tuoliltani ja näytin hänelle tyhjät käteni.

Silloin hän huokasi syvään ja lakkasi etsimästä.

Sydämeni oli kuin kivi rinnassani, kun käänsin hitaasti kokoon kaikki nuo hänen matkatamineensa ja asetin ne takaisin kaappiin.

Hyvä Jumala — oliko hänellä sittenkin matka edessään!

Hän oli kääntynyt ikkunaa kohti ja piti kätensä hiljaa peitteellä. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut sen, mikä äsken oli häntä askaroittanut. Annoin hänelle siemauksen viiniä, järjestin tyynyt hänen päänsä alla ja näin että hän nukahti.

Käytävässä puhelimme hiljaa keskenämme. Emme voineet tätä selittää. Lääkäri oli saaristossa huvilallaan ja oli luvannut tulla tunnin kuluttua. Emme saaneet muitakaan käsiimme, sillä olihan sunnuntai ja kesän helteisin aika, jolloin lääkärit nauttivat vapauttaan, ja ne harvat jotka olivat kaupungissa, olivat tällä tuokiolla työssä muualla. Meidän täytyi odottaa. Istuuduimme taas nojatuoleihin käytävän ikkunan ääreen ja koetimme toivoa parasta. Ehkäpä tämä olikin käänne, jota aina odotettiin tällaisessa tapauksessa — olihan kuume laskeutunut, ja tästä päivästä alkaen ehkä saisimme seurata hänen varmaa paranemistaan.

Silloin kuulin äkkiä huudahduksen. Hypähdin pystyyn — katsahdin ympärilleni — se tuli kuin hyvin kaukaa:

— Äiti!

Ääni oli voimakas kuin olisi se voinut tunkeutua sairashuoneen kiviseinien läpi.

Kiiruhdin sisään.

Yrjö oli noussut kyynärpäilleen vuoteessaan ja katsoi minuun, selittämätön ilme silmissään. Hänen kasvonsa loistivat ja hänen silmänsä säteilivät jännitettyä odotusta.

— Äiti, kuka sieltä tulee?

— Kuuletko jonkun tulevan? — ehkäpä tohtori? — ehkäpä Kaima —!

— Oletko sanonut hänelle — olen odottanut — en ole ennen pyytänyt — mutta nyt —

— Olen Yrjö — jo lähetettiin sana.

Hän vaipui tyynylle ja varjo kulki hänen kasvojensa yli —.

— Äiti, minä en voi hengittää — —

Samalla silmät sulkeutuivat puoleksi — ja harmaa kalpeus levisi yli otsan — suun —

Heitin oven auki ja isä juoksi sisään. Hän näki silmänräpäyksessä kaiken, kiersi käsivartensa poikansa ympärille ja nosti hänet istualle rintaansa vasten.

Mutta yhä syvempi varjo peitti hänen kasvonsa.

— Yrjö! Yrjö!

Yrjö ei enää kuullut meitä.

Hänen päänsä lepäsi raskaana isän rinnalla ja hänen silmänsä olivat murtuneet.

38.

Siinä me ihmislapset olimme maahan lyötyinä — masentuneina — menehtymäisillämme.

Siinä olimme avuttomina vihlovan tuskan vallassa — tietämätöntä tietämättä — uskomatonta uskomatta — käsittämätöntä käsittämättä.

Katsoimme poikamme kalvenneita kasvoja — ja valoviirua, jonka hän oli jälkeensä jättänyt kadotessaan näkyvistämme.

Oi kaikkien kysymysten kysymystä!

Ja kaikkien arvoitusten arvoitusta!

Sinä olevaisuuden avain, jolla Jumala sulkee ja taasen avaa —!

Olimme siinä poikamme vuoteen ääressä — kuoleman voiman iskeminä —
Jumalan sormen koskettamina.

39.

Ja mummo tuli kotoa kukkia tuoden.

Hän lyyhistyi tuolille peittäen vanhat kasvonsa käsiinsä ja hiljaa valittaen.

Hiljaa ja tuskissaan valittaen — kuin jos olisi hänen sydämensä lävistetty.

* * * * *

Mutta sinä Yrjö, minne olit hävinnyt? Mikä käsittämätön arvoitus!

Siinä olit sinä, mutta et sittenkään enää ollut.

Äsken puhuit — äsken katsoit sinä — minne pakenit?

Itse — itse — minne katosit sinä?

Yhtäkkiä ainiaaksi poissa!

Mutta voima ei kuole.

Ihmishenki ei sammu.

Olit lähtenyt luotamme, emmekä saaneet sinua häiritä kaipauksellamme ja kysymyksillämme.

Ainoastaan sydämemme pohjasta kiittäen sinua siunata.

40.

Muukalainen, joka oli käynyt meitä tervehtimässä, oli aamupäivällä ollut sairaalassa kysymässä Yrjön tilaa ja saanut kuulla hänen olevan parempana. Päivä oli tukahduttavan kuuma ja autiot kadut painostavan helteiset. Matka oli ollut pitkä, ja asuntoonsa palattuaan hän paneutui levolle.

Hän nukahti.

Jonkun tunnin kuluttua hän heräsi jälleen, nousi istualleen vuoteessansa, katsoi kysyvänä vanhaa, hienopiirteistä miestä, joka istui nojatuolissa hänen vieressään, ja sanoi:

— Mitenkä mahtaa olla Yrjön laita? Näin hänestä niin ihanaa unta.

Mies laski kirjansa pöydälle, nojasi tuolin selustimeen ja odotti. Ja nainen kertoi:

— Olin seisovinani sairaalan edustalla. Eilen illalla kävelimme siellä yhdessä, Yrjön äiti ja minä — mutta nyt oli aamu. Katselin merta, mutta kun käännyin mennäkseni sisään, tuli Yrjö astuen alas sairaalan portaita. Hän oli puettu vaaleanharmaaseen kesäpukuunsa, kuten viimein hänet nähdessäni, ja käsissään hänellä oli suuri määrä kukkia, värikkäitä ja minulle outoja, mutta ikäänkuin juuri puutarhasta poimittuja. Hän tuli kiirehtien siivekkäin askelin, ja hänen kasvonsa loistivat ilosta.

— Mitenkä? — kysyin hämmästyneenä. — Minne olette menossa?

— Menen matkalle — vastasi hän reippaasti.

— Te matkalle? — Ja tietävätkö ne tuolla sisällä teidän aikeistanne?

— En ennättänyt heiltä kysyä.

— Ettekö te ajattele heidän kauhuansa, kun huomaavat teidän lähteneen?

— Kauhuako? — Enhän minä kauas matkusta ja pääsen milloin tahansa takaisin.

— Niinkö? — Mistä teillä sitten on nuo kauniit kukkaset käsissänne?

— Ne sain heiltä — ne ovat heidän rakkautensa minuun!

— Ja kuitenkin te riennätte heidän luotaan pois?

— Ah, ei se mitään merkitse. — Sanokaa te heille, että kaikki minkä ovat minulle antaneet, sen lähetän heille takaisin — moninkertaisesti. Sanokaa heille, että tulen takaisin monin tavoin — tuhansin muodoin! —

Ja näin että kellertävä valo ympäröi häntä. Se oli kuin auringonnousun enne — se kasvoi — se punertui — se hehkui kullankarvaisena. Muistin nähneeni sentapaista joskus ennenkin — jonkun maalarin mielikuvituksen ja pensselin tuotteena —? Missä — Roomassa? — Guido Renin aamuruskon taivaana Auroran takana. Tiedäthän!

Vanha mies nyökkäsi päätään.

— Ja Yrjö seisoi keskellä aamuruskoa ja kiirehti pois. Mutta aurinko kultasi kiviportaat, veistokset, seinät, puut ja puistot. Se heitti heijastuksensa yli kiiltävän ulapan, se sulki maat ja taivaat hohteeseensa. Ja nuori mies oli hohteeseen hävinnyt.

41.

Sitten sytytimme ne kahdeksantoista kynttilää, jotka olivat hänen elämänsä kahdeksantoista vuotta. Liekkukoot ne hautakappelin hämärässä ja sammukoot yksitellen, kuten hänen vuotensakin olivat sammuneet.

Noudimme kotoa sen korkean kellokukan, joka täydessä kukassa ollen oli kuin valtava vahakynttilä, ja asetimme sen hänen leposijansa pääpuoleen. Taittukoon ikkunasta tuleva valovirta sen lumivalkoiseen kruunuun.

Hymiskööt sitten urut hänen lapsuutensa laulua säestäen. Se oli häntä varten säestetty ja vuosittain jouluna laulettu hänen kodissaan.

Hänelle oli hänen isänsä tehnyt virren ja Kaima aamuhymnin, ja vanha perheenystävä professori kauniin muistorunon. Ei tarvinnut hänen hahmonsa lähteä laulutta, runotta eikä kukatta maan poven lepoon.

* * * * *

Kiviä ja santaa!

Ja kuitenkin tahdoimme viettää hänen muistojuhlaansa eikä hänen hautajaisiaan.

42.

Syksy oli saapunut. Silloin palasi matkaltansa hän, jota Yrjö ei koskaan väsynyt saattamaan ja taasen kohtaamaan ja jota mekin olimme malttamattomasti odottaneet, saadaksemme puhua hänen kanssaan pojastamme.

Hän tuli rata vallin portaita alas. Katsomatta ympärilleen hän astui suoraa päätä liejuisen maantien yli odottavaa kohti.

Ja hän sulki odottajan syliinsä ja painoi poskensa poskelleni. Minkälainen kevät ja kesä hänestä uhkui! Kyyneleet valuivat hänen silmistänsä ja kostuttivat hänen kasvojansa, mutta hän katsoi vain kosteitten silmäripsien lomitse eteensä kotiamme, joka siinä näkyi koivujen takaa.

— Miksi? — Miksi piti sen tapahtua?

Kuljimme vaieten käsikädessä syksyisen pilvitaivaan alla lautakäytävää pitkin. Molemmin puolin kiilsivät mustat peltomaat ja maantienkuopat olivat vettä täynnänsä. Ne peitti ohut jääkuori, joka särkyi pienestäkin kosketuksesta. Harmaata ja liikkumatonta oli kaikki. Surullista oli kaikki. Lakastunutta oli kaikki.

Siinä oli veräjä. Niin monta kertaa iloisesti auki temmattu. Hakanen nousi ja portti sulkeutui itsestään. Siinä oli tuttu tie, ruusupensaat molemmin puolin. Kun ne juhannuksena kukkivat, oli käytävä valkoisten ruusulehtien vallassa. Sivuutimme hitaasti korkeat koivut.

Tien käänteessä verannan ovella seisoi isä meitä vastassa.

Hän oli iloisen näköinen, sillä olihan nyt Marja luonamme. Hän, joka tiesi pojastamme enemmän kuin kukaan muu ja joka ei väsyisi hänestä kertomasta.

Marja riippui isän kaulassa ja Kirsti odotti vain vuoroansa lentääkseen hänen syliinsä. Palvelijatkin kiersivät keittiön portaita häntä tervehtimään.

Mutta hän, joka ennen vallatonna oli rynnännyt sisään ja sitten vihurina huoneitten läpi ja portaita ylös yläkertaan, astui nyt vitkalleen miltei seiniin painautuen. Äänetönnä hän lähenteli sinun huoneesi ovea, Yrjö, peitti kasvonsa käsiinsä ja nyyhkytti rajusti. Ovi oli raollaan, kuin olisit juuri lähtenyt huoneestasi ulos.

Ja Marja hoiperteli sisään.

Voi sen pienen huoneen muistoja! Jokainen esine oli hänelle tuttu. Kirjojesi rivit hyllylläsi, monet kerrat yhdessä katsotut. Kirjoituspöytäsi laatikot, yhdessä pengotut. Pikku tavarat pöydälläsi — kynätelineesi, suurennuslasisi — kaikki entisellään. Tuossa oli lamppu, jolla olit näyttänyt hänelle tietä rappusissa. Tuossa avainkimppusi — tuossa nuo pikkuesineet, joita olit kantanut taskuissasi. Sinulla oli tuskin mitään, jota et ollut hänelle joskus näyttänyt.

Siellä oli myöskin kehityspuitteet ja siinä kuva, jonka olit auringonpaisteessa kehittänyt istuessamme mäellä viimeisenä päivänä ennenkuin menit konepajaan. Marja otti sen käteensä ja katseli sitä. Hän näki siinä sinut ja itsensä Kaivopuiston juhlan jälkeisenä päivänä, jolloin Martti veli oli valokuvannut teidät yhteisine kukkinenne Marjan kodissa.

Miten arvoituksellinen oli elämä! Mikä tarkoitus mahtoi siinäkin olla, että Marjan piti seistä tuossa itkemässä? Miksi piti isän menehtyä kaipaukseensa ja suruunsa — miksi piti kotimme jäädä autioksi kuin hävitystään odottaen?

Mutta turhaa on kysyä. Tule, Marja, tule isän huoneeseen ja anna hänelle nuoruutesi lohdutusta. Sinulla on tulevaisuutesi, kaikesta huolimatta. Itse et siitä nyt tiedä, mutta tuolla tienkäänteessä se sinua odottaa. Silti tämä nuoruutesi tarina ei menetä pyhyyttään elämässäsi, ja se tulee sitä aina tuhannesti rikastuttamaan. Tule, anna isän se aavistaa, anna hänen katsoa elämään nuorilla silmilläsi. Ja puhu hänelle siitä jota hän aina ikävöi, puhu meille molemmille Yrjöstä!

Silloin Marja puhui sinusta, Yrjö. Kuinkahan kauan me siinä muistojamme täydensimme, sitä en aavista. Kysyimme häneltä tiettyäkin, vain houkutellaksemme häntä kertomaan lisää. Ja kaikkien kysymystemme alla piili arkana se yksi ja tärkein, jota emme voineet keneltäkään suoraan tiedustella. Mutta Marja aavisti sen sanojemme alta. Ja kun hän vakuutti, että sinä olit kodissasi onnellinen ja että teillä molemmilla oli tapana kilvan kehua kotejanne, niin se oli kuin juomaa erämaan janoavalle vaeltajalle.

— Sanoiko Yrjö sen milloinkaan suoraan?

— Sanoi toki monta kertaa. Silloinkin kun tapasimme viimeisen kerran ennen matkaani ja hän kertoi minulle siitä yöllisestä keskustelusta.

— Miten hän silloin sanoi?

— Että hän oli sen yön jälkeen kokonaan vapautunut ja että hän nyt vasta oikein tiesi, miten paljon hän teistä piti.

Emme kysyneet enempää — eikä meidän tarvinnut enää kaipauksella ikävöidä Yrjön omaa suoraa vastausta.

43.

Sen jälkeen kun sinä, Yrjö, lähdit, ei meillä ole arkea ollutkaan. Sinä olet kokonaan täyttänyt jokaisen sunnuntain kuten tänään, ja se sama sunnuntaitunnelma on seurannut meitä läpi viikon, kunnes on koittanut uusi sunnuntai, joka on vaeltanut päivää kohti ja laskeutunut iltaan, kuten tämäkin päivä, jolloin olemme yhdessä entisiä muistelleet.

Sentakia meistä nyt perästäpäin tuntuu siltä kuin olisi elämäsi ollut yhtämittainen, päivänpaisteinen pyhäpäivä. Oli sunnuntai, kun maailmaan saavuit, ja sunnuntai, kun lähdit. Ja sunnuntain olet jättänyt jälkeesi kodillesi.

Se onkin meille tarpeen. Sillä emme ole jaksaneet vielä arkitouhuihin antautua.

Katso isää tässä, Yrjö! Milloin luulet sinä hänen voivan elämää ajatella? Kasvot ovat kalvenneet, katse sisäänpäin kääntynyt. Maailma on niin kaukana, ettei mikään ääni sieltä saavuta häntä. Vaikka hän kuulee ääntemme sorinan, niin luulee hän ehkä sittenkin vain kuuntelevansa omien ajatustensa kulkua. Jospa hän jaksaisi luottaa siihen, että niin rikkaana lähdit, että sentakia taaksesi katsot ja viivähdät meillä! Mutta kysymykset eivät jätä häntä rauhaan. Hän kysyy kysymistään saamatta mistään vastausta — — kysyy tuota kysymysten kysymystä, johon elämä ja iäisyys eivät vastaa — tuota tuskallista miksi ja mitä varten?

Mutta mehän emme tiedä miksi ja mitä varten, emmekä saa tietää. Lähdit pois ja tulit takaisin ja muistat sinäkin menneisyyttämme ja menet edelleen ja tottelet Korkeimman tahtoa. Luulen, että olit jo opittavasi oppinut, olit jo ennen jossain koulusi käynyt ja olit jo tullessasi miltei valmis. Mutta kai sinulla oli muutamia jumalallisia sanoja vielä tajuntaasi painettavina, ja kun olit ne oivaltanut, sait kutsun pois. Hyvä olisi meistä ollut, jos olisit jäänyt tänne meidän muiden tähtemme, sillä me kaipaamme kipeästi sinunlaisiasi ristiriitaiseen maailmaamme. Mutta kai tehtäväsi oli suoritettu ja sinulla oli tärkeämpää tehtävää muualla. En tiedä.

Emmehän varmuudella tiedä mitään kaikkein syvimmistä asioista. Niiden suhteen voimme ainoastaan aavistaa. Olen sentakia lakannut kysymästä, kun en sittenkään saa mihinkään vastausta, ja sen sijaan uskon. Uskon lujasti siihen, että vaikka lähditkin, olet kuitenkin luonamme uudella tavalla ja täytät elämämme uudella voimalla, josta meillä ei ole ennen ollut aavistustakaan. Eikä minun tarvitse edes uskooni turvautua, sillä tunnen sen, huomaan sen kaikesta.

Koettakaamme saada isäkin huomaamaan se. Hän on tähän asti katsonut vain siihen raollaan olevaan oveen, jonka taakse katosit, ja siihen valosäteeseen, jonka jälkeesi jätit. Joskus tuntuu kuin hänkin olisi nähnyt jotakin sen oven takana häämöttävän ja saanut sen hivuttavan ikävän. Sinuako hän niin katkerasti kaipaa? Sinuako, Yrjö? Vai olisiko hänkin valmis?

En tahdo ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Hän on tänään kanssamme muistellut kaikki yhteiset muistomme ja hänen kiikkutuolinsa jalas on pysähtynyt. Hänen otsansa vaot ovat silenneet ja hänen silmäinsä ilme on käynyt eloisammaksi. Hänen sydämensä taakka on tänä rauhaisana sunnuntai-iltana keventynyt. Katso, hän ottaa kätensä pois silmiltään ja hymyilee meille.

Ja talossa on niin äänetöntä, ettei kuulu hiiskahdustakaan. Lampun valossa näemme huurteisten oksien tuskin huomattavasti huojuvan ikkunaimme edessä.