ANNA

Kyläkertomus

Kirj.

HEIKKI IMPOLA

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1913.

I.

Oli syksy. Taivas oli hyvin harva Kankaan talon Matti isännän sanojen mukaan, kun se aina vettä maahan varisti. Aurinkoa ei ollut näkynyt moneen aikaan ja jos se jolloinkin pilkistikin pilvien välistä, niin se ei saanut kauvan katsella märkää maata ja lämmöllään kuivata rapakoisia teitä, sillä pilvet, vettä varistavat, piiloittivat sen tuonne taivaan korkeuksiin. — Ja tiet ne ne vasta viheliäisiä olivat, tuntuivat ihan rapakoksi sulavan tuossa loppumattomassa vesivalossa.

Nyt olikin harvinaisen myöhäinen syksy. Vaikka oltiin marraskuun alkupäivissä, niin ei talvesta tai sen alusta tuntunut tuulahdustakaan.

Niin, oli jokin noista marraskuun alkupäivistä, jolloin palvelijain vuosi loppuu ja toinen vuosi heille alkaa, jolloin he jonkun päivän pitkän vuoden perästä saavat vapaana olla omissa oloissaan. Silloin he kokoovat vähät tavaransa pieneen myttyrään, siinä heidän, piikatyttöin ja renkipoikain talot ja tavarat ovat. Tämä mytty mukanaan jättävät he marraskuun alkupäivinä talonsa, toiset ikävästä itkien, toiset vihasta hammasta purren. Monen emännän silmistä silloin, kun ikkunasta katsovat kujaa pitkin menevää, vierähtävät vesikarpalot; silloin muistuvat mieleen monet tapaukset vuoden varrelta. Kerkeäähän sitä vuodessa kiintyä toisiinsa.

Kankaan talon — eli Ison-Kankaan, siksihän sitä kyläläiset nimittivät — suuressa honkapirtissä paloi kirkkaasti kattolampussa tuli, valaisten suuren pirtin joka loukon, paitsi tuota uunin loukkoa oven vieressä, jossa istui kissa sylissään vanha, sokea huutolaismuori. Sinne hän aina meni, kun siellä muuria vasten selkäänsä nojaten oli niin lämmin.

— Mutta kauvanpa Väinö viipyykin, puheli emäntä, vilkaistessaan pitkän pöydän kohdalla seinällä olevaan kelloon.

— Eihän lentämällä sellaista matkaa, — kun on noin onnetonta tuo tiekin, arveli isäntä.

— Minkälainen lie se uusi tulokas, Annahan sen nimi on? sanoi taasen emäntä.

— Reipas tyttö, tiesi isäntä.

Hänet oli isäntä pestannut. Tämä oli ensimäinen kerta, kun isäntä oli pestannut piian. Se oli aina ollut emännän huolena. Mutta kesällä, kun kolmas piika meni naimisiin, ja isännällä oli asiaa naapuripitäjään, niin samalla retkellä käski emäntä hänen tiedustella sieltä piikaa ja tämän, jota nyt odotettiin, oli isäntä saanutkin.

Kaikki tuntuivat odottavan tuota uutta tulokasta, sillä häntä eivät olleet nähneetkään muut heistä kuin isäntä.

— Meillä se on vaan piikatyttösille onnellinen talo. Aina ne miehen saavat. Onko meiltä nytkään moneen vuoteen muuten kuin miehelle lähtenyt pois?

— Eipä olekaan. Kolmas vuosi sitten, joutui naimisiin Hanna, viime vuonna Anna ja Annahan tämäkin on, joka tulee. Ja vielä se entinen Anna pääsi sellaiseen taloon kuin Mattila, puheli emäntä.

— Pitäkääpä, tytöt, tekin varanne, ettei tämä uusi kerkeä ennen teitä! Kyllä meidän talosta kelpaa, kun vaan yrittää, jutteli isäntä tytöille, jotka villoja karstasivat.

— Vielä noita yllyttää niinkuin eivät itse osaisi, sanoi emäntä.

— Täytyyhän nuoria neuvoa, vastasi isäntä.

Tytöt nauraa tirskuivat. Tuo se Kankaan talon mieluisaksi olinpaikaksi palvelijoille tekikin, kun isäntäväki, emäntä ja varsinkin isäntä olivat mieleltään nuoria.

— Sinun neuvomisiasi ne enään tarvitsee. Onhan niillä koulu sitä varten, jossa he opettelevat miehiä pyydystämään, sanoi emäntä.

— Jaa, se naimakoulu, äänsi isäntä.

— Joko taasen, tuli Kallen suusta, pöydän takaa, jossa hän oli lukemassa sanomalehteä.

Naimakouluksi olivat kyläläiset nimittäneet nuorisoseuran talon.

— Mikäpä se muu on; sieltähän ne kumppalinsa kaikki löytävät. Mutta et sinä, Kalle, näy löytävän, vaikka sinähän sitä oikein kuin etunenässä puuhasitkin, ivasi isäntä.

— Siltihän Kalle lie sitä niin toimessa laittanutkin, että löytäisi sieltä kylkiluunsa, sanoi Helmi, Kallen sisar.

— Mutta sinä itse olet sellainen kapine, joka ei tunnu olevan poissa kenenkään kyljestä, koska sinusta ei kukaan huoli, vastasi Kalle.

— Äläs sano! Kyllähän Helmin paikkaa muutaman kyljessä jo pakottaa, niin että tuska muillekin näkyy, puhui renki Matti.

— Kukas tätä meidän neitiä niinkuin — — —? tiedusteli emäntä.

— No sehän se Saarelan Jaakko.

— Äläpäs! tiuskasi Helmi punan poskille kohotessa.

— Sepä juuri, intti Matti.

— Vai siltä tämä meidän tyttö tuntuu poissa olevan, puheli isäntä ja emäntä myhäili hyvillään ajatellessaan: kunpa tuossa perää olisikin.

— Kyllähän ne piiat osaavat miehen pyytää, mutta renkiraukat ne eivät saa akkaa itselleen teilläkään. Ne ovat sellaisia, joista ei kukaan huoli, puheli Matti.

— Eivät kait ne rengitkään akkaa ottaisi, tytön kaiketi hekin tahtoisivat, sanoi Aappo, päiväläinen.

— Kyllähän Mattikin saapi, kun vaan on halua, mutta eihän ne tahtomatta tytötkään syliin lennä, sanoi isäntä.

— Eivät vähällä tahtomallakaan, jatkoi Tekla, piika.

— Niitä nyt ei paljon tahtoa tarvitse ennenkuin ne kaulaan kapsahtavat, puheli Aappo.

— Älä valehtele, huusivat tytöt.

— Näkeehän tuon jo niistä päälle päinkin, että sitä ne vailla ovat, miestä — — —

— Se on toisinpäin, huusivat taasen tytöt.

— Kun vaan pikkusenkaan sinne päinkään vihjasee, niin silloinkos tyttö tulessa on. Koettaa olla niinkuin ei mitään välittäisi, mutta silmät palaa ja välkkyy kuin sammumaton tuli sisässä palaisi. Koettaa muka panna vastaan, jos syliinsä kaappaa, mutta ei pane vastaan kuitenkaan tarpeeksi asti.

— Oletko sinäkin muka niin likelle ketään päässyt? —

— No antakaa, kun selitän. Ja silloinkos ne vietävät ovatkin vaarallisia. Silloin ne pään pyörälle panevat.

— Sinun pääsi on pyörällä panemattakin.

— Niin, silloin ne pään pyörälle panevat vakavaltakin mieheltä. Silloin siitä tytöstä ei saa selvää onko se kala vai lintu vai onko se mikä.

— Sammakko sinun sylissäsi on istunut.

— Mieluinen kapine se vaan tuntuu olevan, jatkoi tyynenä Aappo. Moni mies sillä tavalla on antanut itsensä pettää.

— Sinun ei sitä tarvitse peljätä.

— Niin, ja on tahtonut tyttöä ikuiseksi omakseen ja niin saapikin sen sitten.

— Mutta sinä et ole saanut.

— Mutta tietääkö tuosta kumpi se toistaan on pyydystänyt, tyttökö vai poika? Miehetkin sen syyn muka saavat pitää, että ne ne asian alulle panevat naimiskaupassa. Mutta tyttö totta vie sen useinkin aloittaa. Sellaista se on, vaikka ne muka ovat olevinaan niin viattomia. Jos ei vaan tyttö useastikin aloittaisi tuota peliä, niin olisi maailma vanhoja poikia täynnä.

— Kyllähän Aapon puheessa perää on, sanoi isäntä. Ja mitä varten ne naiset muka tahtovat sitten tasa-arvoiseksi nykyaikana miesten kanssa, kun he jo sellaisia ovatkin. Tuossa naimiskaupassakin. Nehän ne sen alulle panevat ja viettelevät miehen heitä sitten muka niin tahtomaan, että näyttää sellaiselta, että mies se on se, joka heitä pyydystää ja he sitten miehen pyynnöstä hänelle rupeavat, vaikka se onkin kokonaan toisin päin.

— Kylläpä nyt tulee selvää! Kutka ne tyttöjen tähden sitten vaikka kaivoon menisivät, kun oikein rakastuvat? Kutka ne hartaana pyytävät, että tule minulle, muuten en elää voi? Ja sitten jos tyttö hartaasta —

— Halusta heltyy, pisti isäntä väliin nauraen.

— Ole hiljaa! Hartaasta rukouksesta — niin juuri, heltyy ja heille tulee, niin sitten muka tytöt ovat miestä vailla. Kaikkea sitä kuulee!

— Mutta kuka sen asian alulle panee? — Olkaa hiljaa! — Niin siitähän se olikin kysymys. Kutka ne miehen viettelevät niin tekemään kuin sinä selitit? Tytöt tietenkin. Hehän sen leikin alkavat silmillään, pyörähdyksillään ja hetaleillaan. Heillähän se mielessä on, että tuon minä viettelen itselleni. Tai jos ei mitään määrättyä ole heidän mielessä, niin he kiekkuvat kaikkien edessä ja kyllä jonkun miehen täytyy syöttiin tarttua; ja kun tyttö huomaa, että nyt on karhu kierroksessa, niin sitte se vasta peli alkaa, joka siihen loppuu, että mies tahtoo tuota kiilusilmää. Mutta kuka sen alkuun pani? Siitähän kysymys oli.

— Kyllähän sinä osaat, mutta se totta on, että miehet ne sen ensin alottavat, väitti emäntä.

— Kuulepas! Muistellaanpa sitä meidänkin alkamista! Kuka se ensin sen alotti? Olethan tuon sanonutkin, myöntänytkin, kun kahden on oltu, että — — —

— Pidä nyt suusi!

— Että sinä sen — — —

— Ole hiljaa! huusi nauraen emäntä.

— Siinä sen kuulette! Kun rupeaa totuutta sanomaan, niin silloin suu tukkoon. Sellaisia ne ovat. Mutta semmoista se on ollut maailman alusta ja on maailman loppuun, että tytöt ne sen leikin alkavat ja kun saavat jonkun onkeensa, niin antavat hänen leikin lopettaa, ja itse ovat ihan viattomia. Eikö niin?

— Niin on, myönsivät miehet.

— Mutta miksi ne miehet sitten niin tyhmiä ovat, että onkeen tarttuvat?
Silloin täytyy tyttöjen olla paljon viisaampia kuin miesten, sanoi
Helmi.

— No siinä tuli todistus, että niin he tekevät. Mitä me enään muuta kaipaammekaan! Eihän viisaudesta puhetta ollutkaan kuin miesten onkimisesta ja siihen te viisaita olette. Pidä, Helmi, vaan Jaakkoa kuumana, kun olet onkeesi saanut! Kyllä se on kummaa tässä maailmassa, kun saa ruveta omien lastensa kanssa väittelemään naimiskaupoista.

Kaikki räjähtivät nauramaan. Ulkona rapisi sade ikkunoihin, joista näkyi musta pimeys. Sisällä lämpöisessä pirtissä tuntui niin turvalliselta.

— Nyt ne tulevat, sanoi Helmi, kun ulkoa kuului Mustin haukahteleminen ja rattaitten ratina.

Emäntä laitteli kahvikuppeja pöydälle ja kaikki katsoivat odottavasti oveen päin. Onhan niin jännitettyä, kun outo henkilö tulee taloon, vaikkakin se olisi piika-tyttökin, sillä vuosihan vähintäänkin hänen kanssaan täytyy yhdessä olla.

Nyt hän ovesta pyörähtikin vaatenyytti kädessään.

Tuommoinenko hän nyt onkin, mietti Kalle, joka pöydän takana istui lukemassa. Tuollainen pikkunen, vikkeläliikkeinen, notkea kuin kissa, tuollainen pitkäpalmikkoinen piian nappula.

— Iltaa! virkkoi tulija.

— Iltaa! Nytkö sieltä tullaan. Eikö siellä kastunut ihan läpi, tuommoisella valolla? toimitti emäntä ja meni lähemmäksi. Nosti vaatemytyn, jonka tyttö oli lattialle laskenut, penkille. Tarjosi kättä tulijalle.

Kättelemässä kävi tämä kaikkia. Isännälle hän notkautti polviaan ja niin riivatun nätisti, mietti Kalle. Toinen jalka noin varpaillaan taakse päin ja toisella notkautti. Se näkyi niin selvään, kun hänellä oli noin lyhköset hameet, melkein kuin pikkutytöillä. Kalle ei saanut katsettaan irti hänen jaloistaan. Miksi tuolla on noin lyhyet hameet? mietti hän. Näkyi selvästi heikot nilkat ja sievät, pienet kengät hameitten alta. On tuolla vähän liian lyhyet hameet, mietti Kalle.

Kalle istui pöydän takana kirja edessään. Oli katsovinaan kirjaan, vaikka salaa vilkuilikin tyttöön. Tyttö oli epävarma, että kävisikö tuota tervehtimässä, joka ei mitään näytä hänen tulostaan välittävän vai jättäisikö sikseen. Tuli kuitenkin kaikkein viimeksi Kallen luo ja ojensi kätensä.

— Terve! virkkoi hän.

— Terve! vastasi Kalle ja ojensi kätensä. Katsoi samalla tytön silmiin eikä muistanutkaan heittää kädestä irti, vaan puristi tietämättään sitä. Kalle näki tuollaiset nauravat silmät, jotka näyttävät nauravan, vaikka kasvot ovat totisena. Ei hän nähnyt muuta kuin nuo silmät. Ne hänet vangitsivat, niihin hän tuntui ihan uppoavan. Samassa vetäsi tyttö kätensä pois ja hymyili kasvoiltaankin Kallelle. Kalle heräsi, hän punastui ja katsoi ympärilleen näkikö kukaan tuota käden puristusta, joka tuntui ikuisuudelta. Mutta eihän sitä ollut kukaan miksikään huomannut. Eihän se ollut kauvan kestänyt.

Tuolla tyttö istui jo emännän vieressä.

Mitähän hän ajatteli, mietti Kalle, kun puristin enkä päästänyt hänen kättään irti. Kyllä minä olen tollo.

Mutta nuo hänen silmänsä. Minkälaiset ne olivatkaan? Sinisetkö vai ruskeat? Ei hän sitä muistanut. Ne olivat — nauravat.

Olkootpa minkälaiset tahansa, mietti hän suutuksissaan. Sama kait minulle.

Hän rupesi lukemaan, mutta korvissaan kuuli hän tytön äänen, kun tämä puhui.

— Oletko jo minkä ikäinen? kuuli hän äitinsä tytöltä kysyvän.

— Kesällä täytän seitsemäntoista, vastasi tyttö.

— Vai niin nuori. Et tuota ole vanhan näköinenkään.

— Kenenkä tyttöjä sinä oikeastaan oletkaan?

— Sen Kantalan lesken.

— Kantalan. Sehän on suuri talo.

— Onhan se.

— Vai sen tyttöjä. Se isäntähän kuoli. Kuinka kauvan siitä onkaan? muisteli emäntä.

— Olin silloin kolmentoista, sanoi tyttö. Pääsin juuri sinä kevännä kansakoulusta.

— Sehän hukkui, sanoi isäntä, joka oli kuunnellut heidän puhettaan.

— Niin, vastasi tyttö.

— Mitenkä se hukkuikaan? tiedusteli emäntä.

— Jäihin putosi markkinoilta palatessaan, sanoi tyttö.

— Niin, täälläkinhän siitä puhuttiin, muisteli emäntä. Mutta ei jatkanut enään, kun muisti, että puhuttiin kuinka Kantalan rikkaan talon isäntä oli markkinoilta palatessaan päissään ajanut sulaan ja sinne jäänyt.

— Jäikö teille mitään sitten, kun piikana täytyy sinunkin olla? kysyi isäntä.

— Ei jäänyt kuin sen verran, että äiti mökin sai, vastasi tyttö.

— Vai niin, tuli painokkaasti isännältä. Itsekseen mietti hän: Siihenkö senkin rikkaus hupeni. Komeasti se elikin. Markkinoilta markkinoille korskuvilla orihilla kulki ja joi.

Tyttö istui niin alakuloisena.

— Älähän sure! sanoi emäntä. Jäihän sinulle terveet kädet ja niillähän toimeen tulee, kun vaan niitä käyttää. Kyllähän luulen, että meillä aika kuluu.

— Niin, meillä on hyväonninen talo. Meillä ne tytöt aina miehen saavat, sanoi isäntä.

— Joko taasen, äänsi emäntä.

Iloiseksi mieli lehahti kaikilla. Tuo isäntä se aina osasi siihen paikkaan iskeä, että alakuloisuus ei kauvan viihtynyt hänen talossaan.

— Meidän tytöillä alkaa tänä vuonna kova kilpailu. Kukahan noista puolensa pitää? puheli isäntä.

Toiset nauraa tirskuivat. Anna istui vakavana ymmärtämättä isännän tarkoitusta.

— Saa nähdä kuka noista oikein yrittääpikään, puheli isäntä hiljalleen.

— Minä ainakin yritän niin paljon kuin minusta lähtee, sanoi Anna reippaasti.

— Se on oikein, että yrität. Sinä vasta tyttö olet, kun suoraan sanot sen, jota toiset salaavat, puhui nauraen isäntä.

Anna joutui hämilleen, kun toiset nauroivat.

— Mikä kilpailu se sitten on? sai hän kysytyksi.

— No se miehenottokilpailu, selitti isäntä.

Kaikki nauroivat.

— Siitähän ne tytöt kilpailevat, että kuka ennen miehen saa. Aijotko vielä kilpailla? kysyi isäntä.

— Tietenkin, sanoi Anna reippaasti. Mutta en tiedä, pidänkö puoleni.

— Kyllä sinä sellaiselta näytät, ettet sinä kauvan meillä ole. Pidä vaan silmäsi auki! Ne näkyvät olevan sellaiset, että niihin tarttuu miesparka, sanoi isäntä.

Tyttö käännähti pöytään päin, ja Kalle näki, että taasen hänen silmänsä nauroivat, vaikka äsken lienevät muutamia vesiäkin varistaneet.

— Niin, mitäpä siinä, sitähän ne kaikki tytöt tekevät. Sehän on niillä luonnossa, vaikkeivät sitä tietäisikään. Koita sinä, Anna, vaan emännäksi päästä! Meiltä ne aina vievät. Nythän teitä on kolme ja tuo meidän tyttö neljäs. Kukahan teistä kilpailussa ensiksi voiton saa? jutteli isäntä.

Kalle näki taasen tytön nauravat silmät. Ne olivat siniset. Ja kasvot! Ne eivät ensi silmäyksellä olleet kauniit, mutta niin elävät. Aina vain naurunväreet syntyivät poskille ja katosivat suuhun.

Kalle ei ollut oikein tyytyväinen tyttöön. Sievä hän oli, sen hän myönsi. Mutta tuo alituinen nauraminen, se ei häntä oikein miellyttänyt.

Ei hän ymmärtänyt mitä pahaa naurussa oli, kun hän sitä mietti. Se häntä ärsytti. Se pahoitti hänet tyttöä ajattelemaan.

Kalle oli jo nukkumassa, mutta yhä soi hänen korvissaan tytön nauru.

Hän koetti nukkua, mutta ei vaan päässyt uneen. Aina tytön kuva tuli hänen eteensä. Se oli jos jonkinlaisessa asennossa. Jos hän jotain muuta koetti ajatella, niin hetken perästä sekaantui tuohon ajatukseen tyttö, niin että tuo ajatus ja tyttö olivat kuin toisiinsa sulaneet.

Hän ajatteli huomenna noutavansa hevosella heiniä, mutta heinäkuormaa tarvitsi tulla jonkun hänen avukseen purkamaan. Tytön hän siihen toimeen pani. Hän ajatteli leikata silppuja ja toista henkilöä hän siihenkin tarvitsi ja tuo toinen oli tyttö.

Hän ei tahtonut päästä nukkumaan.

Helkkariin koko tyttö! ajatteli hän. Mitä minä tuommoisesta harakasta välitän. Häntä tuntui kyllästyttävän koko tyttö-suku ja tuo varsinkin, tuo lyhythameinen. Mutta tyttö ei siitä huolimatta tahtonut häipyä hänen mielestään.

Viimein hän nukkui.

II.

Kului aika. Anna oli Kankaalla piikana ja hyvin hän menestyikin. Kaikki olivat häneen tyytyväisiä, sillä hän oli reipas työssä ja aina iloinen.

Mutta Kallen mielestä ei hän vaan häipynyt. Vaikka Kalle hänet joka päivä näki, niin sittekin oli tyttö hänellä aina mielessä. Jos hän oli hevosella jossain niityllä heiniä noutamassa tai jos hän oli kotosalla halkoja hakkaamassa, niin aina oli tytön kuva hänen mielessään.

Kun hän näki iltasella Annan, kaikkien kokoontuessa puhdetöihin, niin oli hänellä paljon helpompi olla. Hän ei silloin miettinyt mitään. Hänen aikansa kului tyttöä katsellessa.

Mutta yksin ollessaan ajatukset ajoivat toisiaan hänen päässään.

Hän ei koskaan tähän asti ollut tytöistä mitään välittänyt. Ne olivat olleet tuollaisia kummallisia kapineita, joiden seuraa hän oli koettanut välttää, vaikkakin oli ollut halukas päästä heitä tuntemaan.

Tovereittensa oli hän kyllä kuullut puhuvan tytöistä ja rakkausseikkailuista, mutta kun hänellä itsellään ei ollut mitään kokemusta näissä asioissa, niin ei hän ollut mitään heidän puheistaan välittänyt. Ne olivat häntä melkein kuin iljettäneet. Hän oli pitänyt tyttöjä ja heitä koskevia asioita tuollaisina turhanpäiväisinä, joita ei kannata miettiä.

Vaikka tytöt hänestä tuntuivatkin vastenmielisiltä toisinaan, niin huomasi hän kuitenkin olevansa halukas saamaan heistä selvää. Hän tunsi monesti olevansa hyvinkin utelias. Olivathan he hänen mielestään tuollaisia mukavia kapineita, toisinaan miellyttäviä ja niin pehmeitä. Se hänestä tuntui hyvin sopivalta määrittelyltä tytöille. Tuo heidän pehmeytensä kaikessa, kävelyssä, työssä, naurussa ja puheessa häntä kiihoitti ja vieroitti.

Ei hän keneenkään heistä ollut erityisesti mieltynyt. Kaikki he olivat tuntuneet samallaisilta. Moni tyttö oli kyllä häneen mieltynyt ja koettanut saada häntä pauloihinsa hänen ymmärtämättä tarkoitusta. Mutta kun tuollaisen viettelijän peli alkoi erota toisten tyttöjen käytöksestä häntä kohtaan, niin teki hän jyrkän eron viettelijän kanssa. Sulkeutui kuoreensa, että tyttö huomasi selvästi hänen karttavan häntä. Kun vaan suhde jonkunkaan kanssa kävi hiukankaan kahdenkeskiseksi, niin oli hän niin arka, että tuon suhteen täytyi loppua.

Tämän tähden pidettiinkin häntä tuollaisena jöröjukkana, joka tytöistä ei mitään osaa välittää. Ja siinä luulossa hän itsekin olisi tahtonut olla ja koetti sitä puolta itsessään kehittää ja niin elää, että se selvästi nähtäisiin. Tämän hän teki pelosta, ettei sisintään muille paljastaisi.

Tuo tyttöpelko ei tuottanut hänelle mitään tuskia, koska hän likemmin, tähän asti, ei ollut keneenkään heistä kiintynyt.

Mutta nyt tuli tuo uusi piika, tuo Anna, johon hän tunsi erikoisempaa kiintymystä kuin muihin tyttöihin ja samalla myöskin suurempaa vastenmielisyyttä, joka johtui siitä, että hän vaistomaisesti tunsi hänen omistavan naisten yhteiset ominaisuudet, tuon pehmeyden ja erilaisuuden kaikessa, joka heille on ominaista. Hän tarkasteli ja tutki tyttöä salaa ja tuossa tytössä paljastui hänelle nainen, hänen naisensa, koska hän mieltyi tuohon enemmän kuin keneenkään toiseen.

Nyt hän tunsi omasta kokemuksestaan mitä rakkaus on; sillä tuollaista se mahtanee olla, joka aina panee samasta tytöstä miettimään, joka tekee mielen niin kumman levottomaksi tuon tähden, että jospa tuo toinen ei mitään välittäisikään. Tuo toinen, kummallinen, kiehtova, ärsyttävä ja joka on erilainen sielultaan ja ruumiiltaan kuin hän. Näin kehittyi tuo tunne hiljalleen, kunnes hän lopulta huomasi, ettei hän tuolta tytöltä tämän maailman läpi voisi vaeltaa. Ja alun tuolle huomiolle antoi Annan ensi ilta Kankaan talossa, hänen nauravat silmänsä, väreilevät poskensa, lyhyet hameensa ja sievät jalat, ne jokainen erikseen ja kaikki yhdessä. Se oli sellaista sekamelskaa.

Tuo häntä suututti, kun hän oli niin arka, ettei uskaltanut tuota tunnettaan tytölle selvästi näyttää, sanomisesta puhettakaan.

Mutta monesti sattui niin, kun hän oli hevosille kaivosta vettä noutamassa, että tyttökin sattui olemaan kaivon kannella, toisinaan lehmille vettä vinttaamassa, toisinaan sisälle noutamassa. Silloin hän otti tytön kädestä kaivon salon ja täytti tytön ämpärinkin. Silloinkin, sellaisissa tilaisuuksissa, olisi sopinut puhua tytölle asiat selväksi, mutta kun ei uskaltanut.

Ei hän tuota miksikään huomannut, kun nuo veden noutoretket rupesivat sattumaan niin ihmeen useasti heillä yhtä aikaa. Melkein vaikkapa milloin Kalle kaivolle tuli, niin siellä oli tyttökin, tai jos ei ollut niin sattui tulemaan. Jos hän tuon huomasi, niin ei uskaltanut kuitenkaan ajatella, että tyttökin haluaisi samaa kuin hänkin, olla yhdessä kaivolla, sisällä ja kaikkialla. Ettäkö tyttökin tuntisi tuollaista!

Ei hänellä tahtonut puhe riittää tytön seurassa kahdenkesken. Tyttö kyllä pärpätti hänenkin edestä, etteivät nuo sattuman suomat hetket aivan lyhyiksi jääneet.

Pitkän aikaa sattui tuollaisia yhteisiä vesiretkiä. Ainahan niitä sattuu kun samassa talossa asutaan.

Mutta kun Kalle näytti, vaikka mitä olisi sattunut, niin saamattomalta tytöstä, niin rupesi tämäkin miettimään, että ei poika hänestä ehkä välitäkään. Jonkun aikaa oli hän välinpitämättömänä ja oli jo vähällä heittää kaiken sikseen. Mutta kun se rakkaus iskee ihmiseen, vaikkapa tyttöönkin, niin eihän se annakaan tehdä mitä aikoo ja ajattelee, vaan se teettää mitä tahtoo, useinkin toisin päin kuin miten on aikonut tehdä. Ja niin sattui yhä edelleen heidän tiensä toisiaan leikkaamaan.

Monesti päätti Kalle ilmaista asiansa Annalle, mutta ei vaan uskaltanut. Hän kuvitteli edeltä päin niinkuin kaikki rakkauden tautia sairastavat, miten hän tuolla ratkaisevalla hetkellä menettelee, mitä hän sanoo ja mitä hän tekee. Mutta kun tuo ratkaiseva hetki tuli, josta tyttö ja hän yhteisesti huolen pitivät, niin silloin loppuikin häneltä rakkaus. Ennen olisi hän karhua vastaan sulin käsin käynyt ennenkuin tytölle olisi aikeistaan puhunut tai ennenkuin tyttöä olisi sylissään pitänyt.

Oli maaliskuu kulumassa.

Kallelle oli alkanut ilmaantua navettaan asiaa hyvin tiheään. Hän tarvitsi sieltä lämmintä vettä, tehdäkseen appeita hevosille. Ja jos sattui navetassa jotain särkymään, lehmäin partta tai muuta, niin kyllä Kalle mielellään lähti navettaan. Tiheään tarvitseekin navetassa käydä sellaisessa talossa, jossa yli viidenkymmenenkin lehmää on navetassa. Joka päivä siellä jotakin särkyy. Isäntä niistä oli saanut huolen pitää tähän asti, mutta nyt ei hänen tarvinnut, sillä pienimmänkin tarpeen piti Kalle silmällä, että vaan pääsisi sinne. Sitä mukaa kun Kallen navetassa käynti tiheni harvenivat yhteiset vesiretket. Ennen oli etupäässä tyttö pitänyt huolen noista yhteisistä retkistä, mutta nyt olivat osat vaihtuneet. Tottumuksen mukanahan rohkeus kasvaa karhuntappajallakin ja niinhän suunnilleen se on tytön pyydystäjälläkin.

Niin, oli maaliskuu kulumassa. Sehän se on kuukausi, joka antaa aavistuksen kesän tulosta. Silloinhan hanget kovettaa yön aikana pureva pakkanen, jonka päiviksi täytyy paeta kirkkaan auringon loistetta. Silloinhan illat ovat kuulakkaan kirkkaat, silloinhan aurinko talven jälkeen ei tahdo malttaa iltasillakaan piiloon mennä ja jos meneekin, niin heittää jälkeensä kajastuksen, joka ei tunnu olevan valoa eikä pimeää, mutta jolloin kuitenkin näkee selvästi kauas vanhat, harmajat, ilmansyömät rakennukset ja yksinpä niiden seinän raotkin. Silloinhan, sellaisena iltana, raikkaasti kaikuvat kirveen iskut talojen kartanoilta, kun miehet seinän vieressä aidaksia halkovat.

— Tulkaa karsinaa korjaamaan, että vasikka saadaan sinne! kävi kerran tällaisena maaliskuun iltana Anna pirtin ovelta huutamassa.

— Minä tulen, vastasi isäntä.

— Kyllä minä menen, sanoi Kalle, joka ikkunan pielessä luki. Rengit ja Väinö olivat tallissa, piiat navetassa, ainoastaan isäntä ja emäntä olivat Kallen kanssa pirtissä. Huutolaismuori nukkui.

— Mene sitten, tuumi isäntä.

Kalle lähti juoksujalassa, kaapaten ovenpäältä kohosta kirveen mennessään. Isäntä katsoi ikkunasta ja näki Annan maaliskuun illan hämärtyessä juoksevan jo likellä navetan ovea.

— Oletko noista mitään huomannut? kysyi isänsä emännältä.

— Tuonhan nyt huomaa sokeakin, virkkoi nauraen emäntä keittäessään lieden luona.

— Tuosta minä tässä yhtenä päivänä pääsin perille, kun poika on ruvennut palostamaan tuonne navettaan. Eihän tuota ennen ajamallakaan tahtonut tuonne saada, puheli isäntä piippua imien.

— Mitä arvelet, sopivatkohan nuo pariksi? Se siinä kuitenkin lopulta tulee, puhui naurussa suin emäntä.

— Miksei. Onhan meillä talo, jossa ihmisiä tarvitaan. Eihän tuo Anna ole rikas. Olisihan noita rikkaampiakin; mutta reipas tyttö se on. Kunhan vaan saisi Kallen vietellyksi niin pitkälle, että tuosta jotain tulisi. Pitäneekö tuota ruveta auttamaan.

— Älä tee sitä! Anna noiden keskenään asiansa hoitaa. Kyllä siitä tosi tulee. Anna on ylpeä, jos hän kuulee jotain, niin se pian siihen jää. Saahan niistä pari tulla, kun kumpikin näyttävät sitä tahtovan. Odotetaan! Onhan tuota niin mukava syrjästä katsoa, jutteli emäntä.

— Niin, kyllähän Annakin osaa huolen siitä pitää, että saapi Kallen kosimaan, vaikka itse sen alkuun panisi — — —

— Joko taasen, nauroi emäntä.

Navettaan mennessään mietti Kalle: nyt sen täytyy tapahtua. Eihän tuo nyt päälle tulle, vaikka sanookin.

Navetassa oli Anna ja toinen piika. Anna piteli vasikkaa, jota eri karsinassa pidettiin ruokkimista varten. Kun Kalle tuli kirves kädessä heidän luo, sanoi toinen tyttö:

— Kyllä kait te kahdenkin saatte sen karsinaan. Minä lähden juottamaan lehmiä.

— Mene vaan! Kyllä me toimeen tullaan, sanoi Anna ja katsoi nauraen
Kalleen.

Kalle korjasi karsinaa. Kun se oli juuri valmistumassa, niin mietti hän: nyt jos ei, niin ei milloinkaan. Mutta ei vaan löytänyt sopivia sanoja miten alottaisi. Tyttö oli siinä vieressä kädet vasikan kaulan ympäri. Kyllä olet sievä, voi sentään, puheli hän vasikalle.

Helkkari, kun olisin vasikkana, mietti Kalle. Häntä ihan puistatti, kuvitellessaan miltä tuntuisi, kun tyttö noin kaulasta puristaisi.

Karsina tuli valmiiksi ja yhdessä nostivat he vasikan karsinaan. Mutta
Kalle hidasteli.

— Mitä sinä katsot ja mietit, kun et nosta? kysyi tyttö.

— Sinua, sai Kalle kuiskatuksi.

Tyttö lehahti punaseksi. Nyt hän tunsi tuon kauvan odotetun asian tulevan.

— Sonni pääsi irti! kuului huuto navetan toisesta päästä.

Silloin lähti tyttö juoksemaan sinne.

Siihen jäi Kalle karsinan viereen. Mikä juutas sen nyt pani irti repimään, mietti hän harmistuneena. Hän lähti kanssa tuonne toiseen päähän navettaa. Hän korjasi perän, jolla sonni oli ollut kiinni ja kun tuo otus ei tahtonut rauhassa pysyä, mätki hän kirvesvarrella sitä pitkin selkää.

— Älä nyt Jussi parkaa! säälittelivät tytöt.

— Lempoako se siinä riuhtoo! ärjäsi Kalle ja löi taasen.

Sonni saatiin kytketyksi.

Pahalla tuulella tuli Kalle pirttiin. Hän huomasi kuinka isä iski äidille silmää. Hän arvasi, että hänestä he tuohon aihetta saivat. Mutta ei ymmärtänyt minkä vuoksi. Petoako he nauravat, mietti hän kiukustuneena.

— Sonni pääsi irti, sanoi hän jotain sanoakseen, ja samassa tulivat miehet tallista sisälle.

III.

Pakojoen kylässä, Ison-Kankaan maalla, peltojen keskellä kohosi nuorisoseuran komea talo. Siitä oli jo useita vuosia, kun se rakennettiin.

Kalle oli tuon seuran perustamispuuhissa suurimman vaivan nähnyt. Hän sen syntysanat kotikylässään ensi kerran lausui. Hän oli kuullut tuosta liikkeestä, joka Etelä-Pohjanmaalta alkoi levitä Suomen salokyliin. Hän oli kuullut liikkeen tarkoitusperistä, kuinka se tahtoi herättää nukkuvan nuorison elämään. Hän innostui satojen muitten samallaisten kanssa ja hautoi tuota tuumaa päässään. Jollekin hän siitä yksityisesti puhui kotikylässään ja sai muutamia muitakin innostumaan, mutta totta nuorisoseuran perustamisesta ei tuntunut tulevan. Hän kuvitteli tuon seuran valmiiksi mielessään. Ja viimein kypsyi aate ja seura syntyi.

Ja talo oli sillä kuin linna.

Paljon vastustusta oli tuo hanke herättänyt. Kaikki vanhempi väki sitä vastusti. Sehän on sellainen seura, joka viettelee nuorison liian maailmalliseksi. Kävisivät kirkossa ja uskovaisten seuroissa, niin olisi toista. Ja sen lisäksi se viepi aikaa ja rahaa ja sitä kumpaakaan ei talonpojalla ole liiaksi tuollaisiin tuhlata. Kehittyäkö? Mitä talonpojan tarvitsee kehittyä. Kyllä se maata osaa tonkia ja leipänsä syödä sellaisena kuin hän on. Kunhan lukemaan oppii ja kirkossa käy, niin siinä kehitystä. Mitä hän kehityksestä ymmärtää. Sellainen osaksi oli ajatus yhteiskunnan ylimmillä ja sellainen muutamin paikoin talonpojilla. Vai kehittyä! Hupsuksi tulee, kun sellaista päähänsä saa.

Sellaista kuin ylhäällä ja samallaista alhaalla ja välinpitämättömyys noissa, joille liike oli tarkoitettu, niin lujalle otti ennenkuin seura syntyi.

Mutta syntyi se sittenkin.

Ja kun Kalle sai isänsä takuuseen, niin valmistui talokin: naimakoulu, joksi kyläläiset tuota taloa nimittivät. Nimitys ei kuvaa niinkään itse taloa, vaan sitä käsitystä, mikä ihmisillä oli tuosta liikkeestä. Syödä, juoda, naida ja — kuolla. Kas siinä suuren lauman elämän sisältö, ja kun siihen lisäämme käydä kirkossa ja kinkereillä, niin mitä muuta me kaipaammekaan.

Tällaista oli melkein läpeensä, ottamatta huomioon uskonnollisen herätyksen vaikutusta harvoissa, joitten luku oli vähäinen suureen joukkoon verrattuna.

Ja tuo uskonnollinen liike oli jo laimennut sulkematta piiriinsä toista, sen liikkeen ajoilta seuraavaa sukupolvea.

Nukuttiin.

Mutta rauhaa häiritsi, alkoi häiritä, tuo liike, joka Etelä-Pohjanmaalta levisi ja herätti yhden sieltä, toisen täältä kansan suuresta joukosta. Nämä sitten ympärilleen kokosivat toisia, jotka vielä nukkuivat, eivätkä nähneet muuta nuorisoseuran talossa kuin — naimakoulun.

Mutta liikkeelle oli lähdetty.

Heti alussa kohtasi Kallea kova vastustus nuoren väen puolelta. Hän nimittäin tahtoi saada seuran sellaiseksi, ettei sen iltamissa saisi tanssia ollenkaan. Sillä jos se yhdistetään seuran toimintaan, niin silloin ei seura vastaa tarkoitustaan, se muuttuu tanssiseuraksi. Mutta kun hän tätä koetti esittää vasta perustetun seuran jäsenille, niin aikoivat he luopua seurasta pois. Silloin täytyi Kallen mukautua heidän tahtoonsa, vaikkakin hän tunsi suurta katkeruutta mielessään. Hän oli jörömäinen luonteeltaan eikä koskaan ollut yrittänytkään tanssia, niin ettei hän voinut ymmärtää mitä huvia ihmisille on tanssimisesta.

Seurassa tuli siis tanssi luvalliseksi. Mutta Kalle koetti lohduttaa itseänsä sillä, että ajan kuluessa kun muutkin kerkeävät mieltyä aatteeseen, tanssi jääpi itsestään pois. Mutta hän erehtyi, sillä noista toisista oli tanssi mieluisampaa kuin hän luulikaan. Hän ajatteli tanssia käyttää syöttinä, joka houkuttelisi seuraan rupeamaan sellaisia, jotka eivät vielä muusta välittäneetkään. Näistä hän toivoi tulevan tuollaisia, jotka innostuvat seuran vaikutuksesta todelliseen nuorisotyöhön, sellaiseen, jollaiseksi hän sen työn ja tarkoitusperän oli itselleen muodostanut. Hänen mielestään nuorisoseura oli sellainen seura, joka liittää yhteen köyhät ja rikkaat; se oli seura, joka sulattaa yhteen kehittyneet ja kehittymättömät, jossa kehittyneemmät ohjaavat ja samalla itse oppivat ajattelemaan elämän kysymyksiä ja määräämään elämänsä suunnan järjellisen ajatuksen mukaan. Rakkaus ja usko tulevaisuuteen ovat nuorisoseuran toiminnan voiman lähteet.

Hän oli itsekseen opiskellut lueskelemalla sitä ja tätä ja siten ikäänkuin kohonnut yläpuolelle kyläkuntansa muita nuoria ihmisiä. Hän kärsi heidän raaoista puheistaan ja vastenmielisesti otti hän osaa heidän tavallisiin huvituksiinsa.

Mutta nyt oli nuorisoseura ja sen hän toivoi vaikuttavan herättävästi noihin toisiinkin. Ja rohkealla mielellä ryhtyi sieltä käsin maailmanparannuspuuhiinsa.

Hän koetti järjestää iltamia, joissa puhui nuorisoseuran tarkoituksista. Hän sai etupäässä yksin järjestää näihin iltamiin ohjelman. Sen suorittajat hän itse valitsi. Kenelle hän antoi runon, kenelle kertomuksen, kenelle puheen j.n.e. Ei hän määrännyt ketään suorastaan tehtäviinsä vaan hän antoi jokaisen kuvitella itse vapaasta tahdosta valinneensa osansa.

Seuran toiminta tuli hänen työnsä vuoksi vilkkaaksi. Joskus sai hän toisetkin innostumaan niin, että ilta kului hupaisesti sekä häneltä että muilta.

Iltamien kautta sai seura rahaa, joka oli tarpeeseen talon rakennuksessa syntyneen velan maksamiseksi. Mutta tuloista sai Kalle osan pidätetyksi kirjastoa varten. Kirjaston hän oli halunnut jo heti seuran perustamisen jälkeen.

Hänellä itsellään oli kirjaston alku, jonka hän oli saanut hankituksi ja myötäänsä hän koetti omaa kirjastoaan lisätä. Hänellä olikin suuri osa suomenkielellä ilmestyneistä teoksista.

Nuorisoseura sai myös kirjaston. Hänen mielipiteensä mukaan ei seuran toiminnan arvo ollut riippuvainen iltamista eikä loistavista tuloista, vaan siitä sisäisestä työstä, jota seuran jäsenet tekevät itsensä kehittämiseksi. Tähän sisäiseen työhön oli kirjasto tarpeeseen ja siksi oli hän niin innokkaasti sitä koettanut saada.

Mutta vaikka hän kuinka harvojen häntä kannattavien seuran jäsenten kanssa koetti saada seuran toiminnan tarkoitustaan vastaavaksi, niin huomasi hän ponnistelevansa turhaan. Ei hän ei siellä saa enemmän huvitella.

Tämän hän ymmärsi, jos luopuminen tulisi yleiseksi, olevan seuran kuoleman. Tuhansien markkojen velka painoi hänen tuntoaan kuin kivi. Hänen toimestaanhan oli seura etupäässä syntynytkin ja hänen toimestaanhan oli velka otettu ja talo tehty. Hänellä ei ollut muuta edessä kuin joko taipua toimimaan yleisen huvitteluhalun mukaan tai luopua seuran johdosta ja antaa kaiken mennä menojaan. Jos seurasta tekisi tanssiseuran, niin pian se voisi silloin veloistaan päästä, sillä olihan seura laajassa, varakkaassa seudussa. Mutta paha oli hänen päättää niin tai näin. Monta kertaa kirosi hän tuon ijankaikkisen tanssikiihkon, jota hän ei ymmärtänyt. Monta kertaa kirosi hän tytöt, nuo hänelle tuntemattomat kapineet, joitten hän luuli olevan syynä huvitteluintoon.

Mutta sentään toivoi hän parasta. Hän uskoi voivansa saada asiat mielensä mukaan järjestetyiksi.

IV.

Tuli kesä ja sen jälkeen syksy. Anna rupesi seuraavaksikin vuodeksi
Kankaalle.

Oli pyhä-ilta. Syksyn ensimäiset pakkaset olivat kuivanneet rapakot teiltä ja kujilta. Jää kattoi vesilätäköt teitten ojissa ja pihoilla. Maa oli kohmetuksissa ja askeleitten ääni kuului pitkän matkan päähän, kun joku tiellä käveli.

Valo loisti kauvaksi nuorisoseuran talon suurista ikkunoista.

Tänä iltana oli seuran vuosikokous. Ja saadakseen selville seuran jäsenten mielipiteen oli Kalle päättänyt alustaa keskustelukysymyksen: Eikö olisi syytä lopettaa tanssi seuran iltamista, ettei tanssittaisi muulloin kuin suuremmissa iltamissa?

Siellä istui hän seuran tarjoiluhuoneen loukossa ja mietti vielä kertaansa miten alustaisi tämän kysymyksen.

Ei ollut vielä ketään tullut kokoukseen.

Anna oli kyökissä erään toisen tytön kanssa keittämässä teetä ja kahvia. Hän oli niin viehättävän näköinen valkoisessa esiliinassaan.

— Tule, Kalle, ryyppäämään meidän kanssa kahvia! sanoi hän Kallelle, tuodessaan kuppeja tarjoiluhuoneen pöydälle.

— Annatteko te kahvia minulle, sanoi Kalle ja meni kyökkiin.

— Kenellekäs antaisimme, jos ei esimiehellemme, sanoi toinen tyttö.

— Saanko olla täällä teidänkin esimiehenä? kysyi Kalle.

— Ole vaan meidän esimiesnä, siksi kunnes toisiakin tulee! vastasi tyttö nauraen.

— Sittekö virka loppuu? kysyi Kalle. Tuleeko teille sitten toiset esimiehet?

Hän säpsähti. Ensi kertaa eläissään oli hän nyt tyttösten kanssa leikkisille ruvennut. Hän hämääntyi. Mutta nuo nauravat olennot näyttivät hänestä niin vietteleviltä, ja varsinkin Anna.

— Kyllä sinulle tulee toinen esimies, sanoi Anna veikistellen toiselle tytölle.

— Ja entäs sinulle? sanoi toinen.

— Ei minulle — — mutta sinulle, sanoi Annakin ja hämmentyi ja tapaili sanoja. Huomaamatta hän oli sellaiseen umpikujaan itsensä puhunut, ettei tiennyt miten siitä pelastuisi.

— Kalleako sinä pidät esi-, esi-, — miehenäsi, puhui kiusoittavasti toinen tyttö, korostaen miehenäsi-sanaa.

Kalle näki Annan hämmentyvän ja punastuvan. Mutta eihän tytöt kauvan ole sanojen puutteessa.

— Tuossa on esimiehelle toinen kuppi kahvia! sanoi samassa toinen tyttö.

— Annatteko te vieläkin, sanoi Kalle.

— Tietenkin esimiehelle, vastasi tyttö.

— Ja ensi vuoden esimiehelle, jatkoi joutuin Anna.

— Mistäpä sen tietää kuka ensi vuoden esimies on, sanoi Kalle.

— Tietenkin se, joka valitaan, ja kukapa muu kuin sinä, puhui toinen tyttö.

— Saapa nähdä, sanoi Kalle ja meni saliin, jonne oli tullut muutamia poikia.

Hän kuuli tänne tyttöjen naurun kyökistä.

Tuli yhä enemmän väkeä ja pian alkoi kokous.

Kalle meni pöydän taa puheenjohtajan paikalle ja aloitti kokouksen.

Kun oli edellisen vuoden vuosikertomus ja tilit luettu, nousi hän seisomaan ja sanoi: Hyvät toverit! Meillä on nyt vuosikokous, jossa on valittava ensi toimintavuodeksi esimies ja johtokunta seuralle. Mutta ennenkuin siihen toimeen käymme käsiksi, pyydän saada esittää erään kysymyksen teidän keskusteltavaksenne ja päätettäväksenne, koska nyt vielä näyttää olevan aikaa. Hän jatkoi: Te tiedätte mikä on nuorisoseuran tarkoitus: itsekasvatus, lyhyesti sanoen. Me itse olemme itsemme kasvattajia ihmisiksi, kykeneviksi toimimaan itsemme ja muitten hyödyksi. Mutta tätä toimintaa ehkäisee tanssista johtunut liiallinen huvitteluhalu suuressa määrin. (Kuului epäselvää mutinaa salista). Senhän kaikki tunnette. Meidän joukossamme on sellaisia, eikä aivan vähänkään, jotka tanssin tähden lyövät laimin kaiken muun korkeamman. Iltamissa he eivät odota mitään muuta niin hartaasti kuin tanssia, ja viikon varrella ei heidän mieleensä mahdu muuta kuin että tulisi pian pyhä, että saataisiin kokoontua taasen tanssimaan. Kaikki muu heiltä jääpi syrjä-asiaksi. Tämän tähden pyydän, että noita, tuollaisia tanssisairaita pelastaaksemme hyväksyisimme seuraavan ponnen:

Tästä lähtien Pokojoen kylän nuorisoseurassa ei tanssita muulloin kuin suurimmissa iltamissa.

Pyydän käyttämään puheenvuoroja.

Puheenvuoroa ei pyytänyt kuin pari kolme sellaista, jotka puolsivat ehdotusta. Toiset sen sijaan ilmoittivat äänekkäästi vastustavansa ehdotusta, ei selvästi, mieskohtaisesti, mutta sen päätti Kalle tyytymättömästä mutinasta, joka kuului joka puolelta salista.

— Tahdotaanko äänestää siitä, hyväksytäänkö vai hyljätäänkö tämä ehdotus. Tai mitä se siitä paranee. Kuulustaa siltä, että se hylätään.

— Niin, niin! kuului hyväksyviä huudahduksia.

Sen jälkeen seurasi esimiehen valitseminen.

Tyynenä istui Kalle puheenjohtajan paikalla. Mutta hänen sisässään kiehui. Jos hänen olisi tarvinnut puhua, niin ei hän olisi voinut, sillä viha olisi sulkenut hänen suunsa. Posket vuoroin hänellä kuumenivat ja toisinaan hän tunsi niiden kylmiksi valahtavan. Kädet puristuivat nyrkkiin pöydän alla. Voi sitä vihaa! Hän luuli siihen paikkaan pakahtuvansa.

Puheen sorina kuului epäselvänä hänen korvissaan. Voi noita raukkoja, kun eivät kykene muusta nauttimaan kuin tanssista, mietti hän. Ei mistään muusta. Hypätkööt kuin eläimet kiima-aikana. Sellaisia he ovatkin. Vielä heille kirjallisuutta, noille, jotka rippikoulun käytyään pelkäävät kirjaa kuin kummitusta. Olkoot sellaisia kuin ovat. Ei heitä muuksi saa, ei he mitään ymmärrä vaikka Herran enkeli heitä johdattaisi. Mutta en totta vie heidänlaiseksi jää, en, en, en. Ennen seinän läpi itseni pusken kuin tuollaisessa joukossa tahdon olla.

Hän havahtui mietteistään ja koetti tyynnyttää itseään.

Hän katsoi saliin. Minne hän silmänsä loi, näki hän nuoruutta, ilosta loistavia kasvoja. Tuolla etempänä istui tyttöjä, pitkä rivi. Heillä näytti olevan jotain erikoisempaa. Annakin oli heidän joukossaan. Mistä ihmeestä he aina nauramisen aihetta saivat? mietti Kalle. Eivät he muuta osaa tehdäkään, aina vaan nauravat. Tuo alituinen nauru kävi kyllästyttäväksi. Hän tunsi kuin olisi puukolla rintaan pistetty. Hän kadehti noita nauravia ja samalla he suututtivat häntä.

— Niin, nyt olisi valittava seuralle esimies ensi vuodeksi. Miten valitseminen toimitetaan, lipuilla vai julkisesti? kysyi hän.

— Julkisesti! Ehdotan valittavaksi entisen esimiehen, sanoi eräs poika.

— Hyvä! Kannatetaan! Kuului ympäri salia.

— Eikö ehdoteta jotain toista, minä luulen, etten enään voi olla esimiehenä, sanoi Kalle vapisevalla äänellä.

— Ei, ei ole muita sellaisia. Mikset sinä voi olla niinkuin tähänkin asti; eihän sinulla mitään estettä ole, jonka tähden et voisi olla, kuului salista.

Kalle tunsi asemansa tukalaksi. Ei hän tahtonut noille itseänsä paljastaa eikä kieltäytymisensä vaikutteita selittää, koska hän ei itsekään löytänyt muuta syytä kieltäytymiselleen kuin tuon, että hän vihasi tanssia ja tahtoi sen sijaan saada seuran työohjelmaan muuta, sellaista, josta hän piti, mutta josta toiset eivät niin paljoa välittäneet. Hän ymmärsi, ettei hän väkipakolla saa toisia jälessään kulkemaan. Mutta hän ymmärsi myös, ettei hän niin osaa kieltäytymisensä syitä selittää, että nuo toiset sitä ymmärtäisivät. He senkin selittäisivät, että hän suuttui, kun ei saanut äskeistä ehdotustaan hyväksytyksi ja tämän tähden pelkäsi hän joutuvansa naurettavaksi. Sitä ei hän tahtonut.

— En minä mielelläni rupeaisi. Koettakaa esittää jotain toista! sanoi hän vielä neuvotonna.

— Selitä syy, minkä vuoksi et rupea! tiukkasi ääni salista.

Kalle ei puhunut mitään.

— Silloin tietenkään et kehtaa kieltäytyä, kun ei ole mitään syytä, kuuli hän taasen sanottavan.

— Olkoon sitten niin tällä kertaa, sanoi Kalle ja sen jälkeen valittiin seuralle muut virkailijat ja johtokunta.

Varaesimieheksi valittiin Antti Pikku-Kangas.

Kun kaikki vuosikokouksen tehtävät oli tehty, alkoi tanssi.

Salin nurkkaan istui puolisokea Samppa, jota sanottiin Sokea-Sampaksi ja joka oli kylän soittoniekka.

Kun ääni hänen viulustaan vingahti, niin silloin tuli eloa saliin. Oli kuin sähkövirta olisi johdettu lattiaa pitkin. Tyttösten jalat alkoivat soiton mukaan elää, silmät paloivat ja povet kohoilivat, puoliavoimet huulet päästivät lävitseen kuumia henkäyksiä.

Tuolta tuli ensimäinen, tuolta poikajoukosta. Tyttösten silmät kiilsivät, paloivat. Kenen ottaa? Annan otti, Ison-Kankaan piian. Tuo, joka otti, oli Pikku-Kankaan Antti. Kaikki katsoivat heitä. Muutamia kertoja saivat he kahden lattian kiertää. Tuli toinen ja otti tytön kainaloonsa, taas toinen ja pian oli pareja lattialla yhtenä vilinänä. Soittaja lämpeni, ja sävelet juoksivat kuin keväinen virta. Tanssijat lämpenivät ja sävelet valloittivat heidän korvansa ja veivät silmistäkin näkövoiman. Eivät he nähneet selvästi mitään. Korvat vaan toimivat, muut aistit lepäsivät.

Kalle istui salin seinän vierellä ja katseli tanssia. Hän ajatteli lähteä pois, mutta ei vaan saanut päätetyksi: nyt lähden. — Aina hetken perästä meni siitä Anna sivu. Hän ei näyttänyt mitään tietävän tästä maailmasta. Vihloi niin kipeästi Kallen sisässä, kun Anna siitä sivu meni, käsi toisen olalla ja tuon toisen käsi Annan vyötäröillä. Kalle toivoi, ettei hän näkisi Annaa eikä tuota toista ollenkaan, mutta kuitenkaan ei hän tahtonut päästää heitä pois näkyvistään aina hän odotti, kun he tuolta toisen kautta tulivat näkösälle ja taasen katsoi niin kauvan heidän jälkeensä, kun he taasen katosivat toiselle suunnalle. — Hän kadehti heitä kaikkia ja melkein vihasi itseään, kun ei ollut opetellut tanssimaan. Mutta kerkeäisihän vieläkin. Lempo tuohon myllyyn lähteköön, en minä, mietti hän. Ei, en voi yrittääkään, vaikka mitä tehtäisiin. — Taasen tuli Anna tuon toisen kainalossa. Kallen sydäntä vihlasi niin kipeästi. Hän vihasi tyttöä. Tuollainen tyttö menee kenen syliin kerkeää. Hän olisi mielellään tahtonut jotain tehdä, jotain sellaista, mikä olisi kiduttanut tyttöä, kiduttanut hirveästi, samalla tavalla kuin häntä itseään. Siinä hän istui ja kärsi. Eikä vaan saanut päätetyksi lähteä pois.

Jo alkoivat tanssijat saada kyllänsä. Tuolla yksi pari erosi, tuolla toinen. — Jälellä oli enään muutamia. Niiden joukossa oli Annakin tuon toisen kainalossa. Nyt näki taasen Kalle heidät selvästi, kun he kiersivät lattialla. Hän ei saanut heistä katsettaan irti. Hän oli ihan parkaista tuskasta, kun Anna äkkiä painoi päänsä tuon toisen olkaan. Samassa he taasen menivät sivu. Kalle tunsi kylmän viiman pyyhkäisevän kasvojaan, kun Annan hame heilahti siinä hänen lähellään. Voi, kun hän vihasi ja rakasti! Ei hän tiennyt kumpaa se oli, se oli tuskaa, jota hän kärsi. Minkä vuoksi? Ei hän tiennyt luonnollista syytä siihen. Vaistomaisesti vihasi hän tyttöä, tuota Anttia, joka Annaa pyöritti, soittoa, tanssia ja noita kaikkia, jotka tanssin tähden unohtivat kaikki — väsymyksenkin. Hän ei voinut tanssia. Häntä ei voinut huumata tuo joku, tuo sanoin selittämätön voima, joka nuo toiset oli valtaansa ottanut. Hänen täytyi siinä istua ja kiduttaa itseään, kiduttaa ja vihata itseään ja muita.

Samassa loppui soitto ja hän näki, kuinka Anna erosi tuosta toisesta.
Joko nyt vihdoinkin maltoit lopettaa, mietti hän katkerasti.

Mutta hetken perästä alkoivat sävelet taasen kevätvirran lailla vyöryä kautta salin. Taasen tuli eloa ja taasen tuo — joku — otti nuo toiset valtaansa. Taasen oli Anna jonkun toisen pojan kainalossa ja taasen Kalle vihasi ja kärsi.

Hän odotti yhtätoista kuin köyhä joulua. Sillä yhdentoista aikana lopetettiin aina iltamat ja kokoukset. Mutta vielä ei kello ollut kuin kymmenen. Vielä sai hän pitkän tunnin tuskitella.

Hän istui ja puhuikin jonkun kanssa, mutta tuo, joka hänen sisässään raateli ja repi, ei häntä jättänyt. Hän salasi sitä muilta ja se se väsytti.

Jo tuli yhdentoista aika. Hän riensi soittajan luo ja käski lopettaa soittamisen. Mutta vielä hetken soitottakin parit pyörivät.

Sitten he lopettivat.

— Eikö esimies vielä pikkusen aikaa anna tanssia, pyysivät tyttöset rukoilevin silmin.

— Ei enää, niinhän on päätetty, että täsmälleen lopetetaan, kun se aika tulee, sanoi Kalle.

— Mutta nyt tällä kerralla! ja kymmenet silmät pyytelivät kauniisti.

— Ei, tuli jäykästi Kallelta.

Väsymyksestä huohottivat tanssineet. Mutta vielä väsyneempänä huokasi
Kalle helpotuksesta, kun vihdoin toki loppui.

Jo tyhjeni sali. Ääniä kuului pihalta ja tieltä, kirkkaita, nauravia ääniä. Kalle aukoi salin ikkunoita, päästääkseen kuuman, kiehtovan ja likaisen ilman ulos. Kuu valaisi vaalealla valollaan kylmästä kohmettuneen, kuuraisen maan ja nukkuvan kylän. Tuolla tiellä häilyi kuin varjoja. Ne olivat kotiin meneviä, jotka äsken lähtivät täältä. Yötuuli kantoi tuolta kaukaa ääniä nauravista parvista, joilla ei vielä ollut kotia kiire. Sieltä kuului raakoja huudahduksia ja kirouksia. Sieltä kuului tyttöjen kauvaskantavia naurun sekaisia kiljahduksia. Siellä meni niin monenlaista sekaisin. — Kyynärpäillään nojasi Kalle ikkunalautaan ja antoi yö-tuulen kasvojaan pyyhkiä. Tuo nukkuva kylä syksyisessä yössä näytti kuun valossa niin lumoavalta. Se näky rauhoitti hänen mieltään. Äskeinen tuska unohtui.

Tuolla etempänä näki hän vielä jonkun tietä pitkin kävelevän. Ei, niitä on kaksi. Pettävä on kuun valo, vaikka se on kirkaskin. Se sallii rakastuneiden nauttia muiden huomaamattomuudesta enemmän kuin kirkas päivä. Tuolla kauvempana he menivät. Ei tarkoin metsän laitaa vasten eroita. Likekkäin he kävelevät.

Kyökistä kuuli Kalle astioiden kalinaa ja nauravia, iloisia ääniä. Siellä olivat nuo kaksi tyttöä, Anna toinen ja eräs poika, jolla Kallen kanssa oli vuoro olla tänä iltana kokouksessa isäntänä. Oli nimittäin seuran jäsenet jaettu nelihenkisiin ryhmiin, joissa oli kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Näiden kunkin ryhmän oli oltava vuoron perään seuran iltamissa taloudenhoitajana, kuin isäntinä ja emäntinä, jotka huolehtivat tarjoilusta ja muusta sellaisesta. Usein sattuivatkin isännät ja emännät tulemaan samaan ryhmään sellaisia, joista sittemmin tulikin toisilleen isäntä ja emäntä. Sattuuhan sitä sellaista yhdistelyä.

Nyt oli Kalle kokonaan tyyntynyt. Levollisesti voi hän kuunnella kuinka tuo toinen poika tyttöjä nauratti. Hän sammutti salista lamput ja vielä hetken katsoi ikkunasta kuun valaisemaa seutua.

Hän tuli toisten luo.

— Tulepas, Kalle, taasen tänne. Me tytötkin kerran tarjoamme, sanoi toinen tyttö ja antoi Kallelle höyryävän teekupin.

— Harvoinpa tapahtuu, että te tarjootte, aina tuota vailla olette, sanoi ilveillen Kalle.

— Sali on vielä lakaisematta, sanoi Anna.

— Mutta kun sammutin jo tulet sieltä, ilmoitti Kalle.

— Emme me nyt lakaise. Tullaan huomenna, illalla, niin päästään nyt kotia, ehdotti toinen tyttö.

— Tehdään niin, myöntyi Anna. Odota, Kalle, minua, ettei minun tarvitse yksin tulla! kuiskasi Kallelle Anna. Nuo toiset eivät kuulleet tuota, olivat tarjoiluhuoneessa.

Sehän Kallella oli mielessä.

Hän tunsi poskiaan polttavan. Nyt viimeinkin se tapahtuu, mietti hän. Kuinka lämpöisen näköinen olikaan tyttö tanssin jäleltä hänen vierellään.

Ei muistanut Kalle äskeistä synkkämielisyyttään, ei tanssia eikä vihaansa. Hän näki tytön panevan takkia ylleen. Minun tyttöni, mietti hän.

He tulivat ulos, lukitsivat ovet ja seisoivat hetken kuun valossa hengittäen puhdasta yöilmaa.

— Sammutitteko, tytöt, tulen sisästä? kysyi Kalle.

— Sammutimme, vastasi Anna.

— Ihanko varmasti?

— Ihan varmasti. Kalle ei luota paljon meihin tyttöraukkoihin, sanoi toinen tyttö.

— Teihin ei juuri ole luottamistakaan, nauroi Kalle.

He lähtivät kujaa pitkin kävelemään maantielle.

Tytöt kävelivät edellä. Annalla kädessä astia, jolla oli tuonut kahvimaitoa. He keskenään supattivat. Pojat kävelivät vierekkäin heidän jälessään.

Tulivat maantielle. Toinen tyttö ja poika erosivat Kallesta ja Annasta lähtien toiselle suunnalle.

He jäivät kahden.

Lähtivät kotia päin kävelemään.

Kuu valaisi ja vesilätäköiden jää kimalteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Nukkuvan näytti koko kylä.

Kun tytön käsi sattui hipaisemaan Kallen käsivartta heidän rinnakkain kävellessä, niin tunsi Kalle aivankuin kuuman virran leviävän tuosta paikasta yli ruumiin.

— Anna minulle se astia! sai hän sanotuksi ja kumartui ottamaan sitä tytön kädestä.

— Ei tämä mitään paina, vastusteli tyttö.

Mutta astian otti Kalle käteensä. Hänestä tuntui, että hän tekisi vaikka mitä tytön tähden.

Eivät he paljon puhuneet. Mitäpä heillä oli puhumista. Kumpikin luuli tietävänsä toisensa ajatukset, mutta sentään kumpikaan ei uskaltanut omia ajatuksiaan toiselle sanoa.

Pian kului lyhyt matka. He saapuivat kotia.

— Kyllä on kaunis ilta, sanoi tyttö.

— On, kuului pojan ääni.

Siinä hetken he seisoivat, eivätkä osanneet puhua toisilleen mitään.

Viimein virkkoi tyttö: Ei nyt vielä tunnu nukuttavan. Paljoko lienee kello?

— Kaksitoista, — ei vielä aivan, sanoi poika, vaikka se oli jo ylikin kahdentoista.

— Minne mentäisiin vähäksi aikaa istumaan? ehdotti viimein Kalle.

Tyttö ei puhunut suullaan mitään, mutta silmillään. Tätä puhetta ei poika voinut väärin ymmärtää.

— Lähdetään tuonne pirttiin, sanoi poika.

— Mutta jos joku näkee, sanoi tytön suu epäilevästi, vaikka silmät puhuivat: lähdetään.

— Eihän siellä ole kuin Reeta-muori ja hänkin sokea ja nukkuuhan hänkin. Rengit ovat vielä poissa, puhui Kalle jo rohkeampana.

Sinne he menivät rinnakkain. Hiljaa ja varpaillaan he hiipivät, etteivät herättäisi eteisen läpi mennessään kamarissaan nukkuvia, toisen isää ja äitiä, toisen isäntää ja emäntää.

Reeta-muori nukkui. Tasainen hengitys kuului hänen sängystään.

— Nukkuu se, sanoi poika.

— Nukkuu, äänsi tyttö kuiskaten.

Tuo nukkuva sokea muori ja heidän hiipimisensä nauratti tyttöä, mutta hän pidätti nauruaan.

Kuun valo tulvi pirtin ikkunoista sisään. Huone tuntui heistä niin oudolta. He istuivat ikkunan viereen.

Pojalla oli vielä kädessään läkkiastia, jonka hän tytöltä oli tiellä ottanut. Hän laski sen lattialle. Mutta se helähti ja muori kuuli sen unensa läpi ja äänsi ja kääntyi vuoteessaan.

Tyttö tarttui pojan käteen ja puristi sitä, puristi aivan kuin olisi tuota nukkuvaa muoria tahtonut tyynnyttää.

He eivät uskaltaneet hengittääkään. Katsoivat hymyssä suin toisiinsa.
Ja voi kuinka tytön silmät loistivat kalpeassa kuun valossa.

Muori alkoi taasen tasaisesti hengittää. Mutta eivätpä kädet tytöllä ja pojalla eronneetkaan. Kumpikin käsi puristi. Nyt ei poika enään voinut epäillä. Hän tunsi varmasti tuon lämpimän käden puristuksen kädessään.

Tyttö kumartui katsomaan ikkunasta ulos.

— Kyllä on kaunista kuiskasi hän. Samassa aukasi hän toisella kädellään takkinsa nappeja. Miten lie käännähtänyt, että hänen olkapäänsä vastasi pojan rintaan, ja poika tunsi hänen hiuksensa kutkuttavan poskeaan.

Samassa tunsi tyttö käden, pojan käden, solahtavan kainalonsa alitse ja puristavan hänet pojan rinnoille. Mutta muuta ei poika tehnytkään, puristi vaan, puristi, että henkeä ahdisti.

— Kuule, Anna! Älä nouse! sanoi poika, kun tyttö nousi seisomaan; sillä hänellä oli paha siinä kierossa istua.

— Etkö päästäisi minua pois? kysyi tyttö kuiskaten, seisoessaan pojan edessä ja pitäessään kättään hänen olallaan.

— En, en, en vaikka mikä olisi, kuiski poika, etsien katseellaan tytön silmiä.

— Pidä sitten näin! sanoi tyttö ja istahti pojan polvelle, tarttuen samalla häntä kaulasta ja puristi itsensä häneen kiinni ja painoi huulensa toisen huuliin.

Kallea pyörrytti. Hän ihan vapisi. Vaistomaisesti kiertyivät hänen kätensä tytön ympäri.

Välähtelevinä salamoina risteili hänen päässään: tuossa hän on, tuossa hän on! Samassa katosi hänen tietoisuudestaan kaikki, sillä tytön kuuma suudelma poltti hänet tiedottomaksi.

Kun hän selveni, niin istui vapiseva tyttö hänen polvellaan ja nyyhkytti.

— Mikä sinulla on, rakas? kysyi ihmeissään Kalle.

— Mitä sinä ajattelet minusta, puhui tyttö, kun minä olin tuollainen? kun minä — — minä — en tiennyt itsekään mitä tein.

— Minä rakastan sinua, kuuletko, Anna! Minä ajattelen ainoastaan, että rakastan sinua. Sano, rakastatko sinä! Sano! kuiski kuumana Kalle.

Tyttö istui ääneti, kasvot lujasti painautuneena Kallen rintaan.

— Sano, sano! kuiski Kalle.

Tyttö istui vaan.

— Sano, muuten en usko, ennenkuin kuulen sen suustasi. Sano!

Nyt tytön huulet sulkivat hänen suunsa, ettei hän voinut puhua —

— Etkö usko, vaikka tunnet, kuiskasi tyttö.

— Tunnen sen, mutta sano kuitenkin!

— Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan sinua, sinua, sinua! Uskotko nyt?

Samalla liukui hän pois pojan sylistä ja juoksi pois.

— Älä vielä mene! huusi Kalle.

— Mitä? Kuka siellä on? kuului samassa sokean muorin uninen ääni sängystä.

— Kalleko? Mitä sinä huusit?

— Enhän minä huutanut.

— Kuulutti sellaista unen läpi, puheli muori ja nukkui uudelleen.

Kalle meni portaille. Ei koskaan ollut kuu niin kauniisti valaissut. Täysin vedoin hengitti hän kylmää, raikasta ilmaa. Ei tuntunut nukuttavan, vaikka yö jo aamua etsi.

Nopeasti meni hän kamariinsa kuullessaan renkien tullessaan puhelevan tiellä.

Kuu kamarin ikkunasta työnsi huoneen valoa täyteen. Hän istui pöydän viereen tuolille ja vetäisi toisen kengän jalastaan, mutta unohtui siihen istumaan. Hän antoi katseensa liukua esineestä toiseen. Tuossa hänen takanaan oli vuode, tuossa ikkunan edessä pöydällä lamppu, jolle kuu näytti nauravan. Mitä lampulla tällaisena yönä. Tuolla toisella seinällä oli kirjahylly; oli siellä kirjoja koko joukko. Sitä aikaa oli Kalle uneksinut aina, että tuo hylly olisi täynnä luetuita kirjoja. Tuolla oli vielä — nyt hänen katseensa hairahtui — nauravat tytön silmät, kirkkaat, kyynelten läpi loistavat tytön silmät. Voi sitä raukkaa, kun itki, että mitä minä ajattelen, kun hän rakastaa minua, rakastaa, rakastaa. Kalle tunsi sellaisen tunteen, joka melkein nostatti kyyneleet silmiin. Hän tunsi sanomatonta hellyyttä, ei kiihkoa ollenkaan, tyttöä kohtaan. Tuo raukka, kun on niin turvaton, tuo Anna. Kyllä minusta turvan löysit. Kadutti, kun ei tullut noin puhutuksi. Olisinhan tiennyt hänen minua rakastavan ilman kyselemättäkin.

Hän havahtui ja riisui nopeasti.

Mutta uni ei tahtonut tulla. Kuin kuumeessa, silmät kuivina ja suurina hän makasi ja eli vielä illan tapaukset. Oli tapahtunut liian paljon yhdellä kertaa. Ensin itsensä kiduttaminen nuorisoseuran talolla. Kyllä olen tyhmä, pässinpää, kun en antaisi muittenkaan iloita, kun en ole itse osannut iloita. Mitä elämä ilotta? Kuin reki hevosetta. Mihin sillä pääsee? Nyt se vasta toimi luistaa, kun ymmärtää elämän toisellekin puolelle arvoa antaa. Hänelle tuli mieleen tyttö, mutta pois hän sen vielä työnsi ajatuksistaan. Oli niin somaa olla ajattelematta tuota, jota teki mieli ajatella. Oli kuin jotain nautintoa työntää tuon tytön kuva silmistään pois ja ajatella muuta. Hän ikäänkuin herkutteli ja säästi parhaan herkun viimeiseksi. — Niin, jatkoi hän mietteitään, miksi ei saisi iloita? Kyllä olen ollut tyhmä tähän asti. Olen murjottanut kuin vihainen härkä ja olen murjottanut vielä enemmän kun en ole saanut muita kanssani murjottamaan. Olenko parempi kuin muutkaan? Mitä vielä. Kun en ole tanssinut, niin syy on ollut siinä etten ole osannut. Onkohan siinä tarpeeksi syytä? vilahti hänen sielussaan ajatus, mutta nyt, nyt kun hänkin iloitsi, niin ei hän siihen tarttunut, vaan antoi sen mennä ja toisia tulla.

Mutta nyt tunkeusi tytön kuva väkisinkin hänen mieleensä. Hän muisti äskeisen kohtauksen tytön kanssa. Muisti hänen kuumat suudelmansa ja oli ylpeä, kun hänenkin huulensa ovat koskettaneet naisen huuliin. Tuosta oli hän lukenut, tuosta suutelemisesta ja miettinyt, miltähän se mahtaisi tuntua. Nyt hän sen tunsi ja se tuotti hänelle tyydytyksen. Rakastan, rakastan, rakastan, kaikui hänen korvissaan. — Viimein katosi hänen tietoisuudestaan kuun valaisema huone, kun silmät painuivat kiinni ja yön loppu otti miehen haltuunsa vähäksi aikaa. Miehen, jolle yön ennen ei naisten tähden ollut tarvinnut olla mustasukkaisena. — Kuu oli kulkenut ja katsoi suoraan nyt nukkuvaa silmiin ja veikistellen vanhalla naamallaan nauraa virnotti: Minä se olen sellainen, joka tyttösten silmät panen kummasti kiiltämään. Kun niihin mies katsoo, niin yö ei enään saa yksin hallussaan pitää, vaan sen kanssa kilpailevat loistavat silmät.

V.

— Kuule, Anna! Minä ilmoitan isälle ja äidille meidän aikeemme, puheli Kalle seuraavana iltana heidän tullessa seuran talolta puhdistamasta sitä. Nyt tänä iltana sen jo ilmoitan.

— Ei nyt vielä. Kerkeäähän tuon sittemminkin. Emmehän me vielä itsekään oikein tiedä onko se tottakaan, sanoi Anna.

— Etkö sinä totena sitä pidäkkään? sanoi Kalle raivoisasti ja pysähtyi.

— Enhän minä sitä tarkoittanut, ettei meidän rakkautemme todellista olisi, mutta kun tämä kaikki tuntuu niin uudelta, ettei sitä tahdo todeksi osata uskoa. Eikö sinustakin tunnu sellaiselta?

— Mikä sinulle tuli? kysyi Anna, kun Kalle käveli äänettömänä.

— Ei mikään, minä olen sellainen houkkio. Kun sinä äsken sanoit, ettemme vielä itsekään tiedä, onko se totta, niin vihlasi minua niin kipeästi. Mutta eihän se mitään haittaa enään. Minä olen sellainen.

— Voi, enhän minä tarkoittanut sitä, ettei rakkauteni olisi todellista, satuin vaan niin sanomaan.

— Kyllähän minä sen ymmärrän nyt, mutta —

— Mutta mitä?

— Ei mitään. En minä osaa selittää mitä ajattelin. Se oli sellaista hurjaa. Tuntui kuin olisin tahtonut paeta ihmisiä. Tuntui kuin en olisi tahtonut ketään nähdäkään. Vihasin, viha leimahti kuin salama.

— Vihasitko minuakin?

— En osaa sanoa. Mutta enhän toki sinua vihaa. Rakastan sinua.

— Sinä olet niin kummallinen, sanoi Anna.

— Miten kummallinen?

— En osaa sitä sanoa. Erilainen kuin kukaan, puhui Anna.

— Rakastatko minua sittenkin, vaikka olenkin — — — kummallinen?

— Rakastan, rakastan! Etkö eilen illalla vielä päässyt sitä uskomaan? sanoi Anna ja siirtyi lähemmäs Kallea kävelemään.

— Sanotaan sitten se isälle ja äidille. Mennään heti naimisiin! puhui
Kalle.

— Ei vielä heti.

— Miksei? Mikä meitä estää?

— Ei, en minä sitä osaa selittää. Mitä sanoisi isäsi ja äitisi?

— Eivät he sano mitään. Ovat vielä hyvillään, kun saavat noin nätin miniän. Ja pianhan he sen kuitenkin tulevat näkemään. Eihän sitä niin osaa elää, etteivät he sitä huomaisi. Parastahan se on heti ilmoittaa. Eikö olekin?

— Kyllä kait. Mutta minua niin peloittaa.

— Mikä?

— Se. En osaa selittää sitä. Mutta mennään kihloihin sitten syksypuoleen vasta!

— Miksi ei ennemmin?

— En minä sitä saata sanoa nyt. Älä kiusaa, Kalle! Minä sitten selitän, niin kyllä ymmärrät. Kerkeämmehän me sittekin, puheli Anna. Mutta itsekseen mietti hän: Sormuksen tahdon ostaa Kallelle omalla rahallani ja sitä ei minulla ole niin paljoa ennen syksyä. Se on sellaista, eikä se siitä muutu.

— Mutta minä sanon tänä iltana jo aikeemme isälle ja äidille.

— Sano sitten, kun niin tahdot. Mutta minä niin pelkään, kun sinä — kun minä olen — —

— Mikä?

— Köyhä, vastasi Anna ja painoi päänsä alas.

— Älä sinä siitä välitä. Eivät hekään. Saat nähdä.

He tulivat kuun valaisemalle kartanolle. Hevoset tallissa koluuttivat ja kissa porrasten edessä käyristi selkäänsä.

— He ovat jo kamarissaan, sanoi Kalle, heidän eteiseen tultuaan. Samassa sieppasi hän Annan toisella kädellään kainaloonsa ja toisella etsi avainta.

— Mitä sinä teet! Et saa! Kuuletko! huudahteli Anna.

Mutta samassa sai Kalle oven auki ja kirkas lampun valo tulvahti eteiseen.

Kalle työnsi vastustelevaa tyttöä edellään ja veti oven kiinni.

Kummissaan katsoivat isäntä ja emäntä heidän tuloaan.

— Niin, kuulkaahan, kun me olemme — —

— Päättäneet mennä naimisiin, jatkoi isäntä naurussa suin, ennenkuin
Kalle kerkesi mitään puhua. Sen näköistä joukkoa te olette.

— No voi sentään! pääsi emännältä. Noin väkistenkö sitä morsianta pitää kuljettaa? Ei kaiketi siitä silloin mitään tule.

— Tuo Kalle kun väkisten kaappasi tuolla porstuassa ja toi, puhui Anna hiljaa punaisena.

Kaikki nauroivat.

— Niin me olemme Annan kanssa tuumineet, selitti Kalle. Ei kait teillä ole siihen mitään sanottavaa?

— Onhan toki, poika, sanoi isäntä totisena.

— Mitä? kysyi Kalle terävästi.

Anna kalpeni.

— Sitä, että menkää vaan! Minä olisin sinuna mennyt jo paljon ennemmin, kun tuollainen tyttö on ollut saatavissa.

— Istukaahan toki! sanoi emäntä. Milloin te olette saaneet asianne keskenänne selväksi?

— Eilen illalla, vastasi Kalle.

— Mutta on siihen aikaa tarvittukin. Toista vuotta, toista pitkää vuotta, puheli nauraen isäntä. Nyt kait teillä on kiire saada toisenne? Vai miten? Ei se tämä Kalle ole hätäinen ollut. Tosi siitä viimeinkin tuli, mutta onhan tuota saanut odottaakkin.

— Mistä te olette tienneet odottaa? kysyi Kalle.

— Tuotako nyt ei olisi nähnyt, tuota teidän puuhanne. Olethan sinä, Kalle, niin tiheään navetassa hypännyt, että tuostakinhan tuon on arvannut, jos ei muusta.

— Vai tällainen miniä minulla nyt on, puheli emäntä ja istui punastelevan Annan viereen. Tuttu on, se on hyvä.

— No huomenna kaupunkiin kihlan ostoon! sanoi isäntä.

— Kyllä muutoin, mutta tuo Anna ei vielä sitä tahdo, sanoi Kalle.

— Miksei? kysyi isäntä.

— En minä häntä oikein osaa selittää. Mutta kerkeäähän tuota syyspuoleenkin ensi vuonna, sanoi Anna nolon näköisenä ja melkein itkuun puhkeamaisillaan.

— Mitäpä siinä. Sittehän siitä luja tulee, kun ensinnä sulhanen viivyttää ja sitten vuorostaan morsian, puheli emäntä naurussa suin. Mutta nyt minä keitän vielä kahvia, vaikka onkin näin ilta, tämän asian muistoksi. Tuossahan tuota pesässä tulee.

— Itsepä asianne saatte sopia milloin tahdotte kihloilla käydä. Mutta ajattelen tuota, että joku sattuisi Annasta edelle herkeämään, kun hän viime syksynä aikoi ruveta kilpasille miehen otossa. Jos joku toinen meidän tytöistä sattuisi käymään ennen kihlamarkkinoilla, niin et ensimäisenä, Anna, kerkeäisikään, jutteli isäntä.

— Välipä tuolla! vastasi nauraen Anna.

— Niin, välipä tuolla. Tiedäthän tuon itse, että ensin sinä kerkesit eli kerkeäisit, jos vaan tahtoisit. Sanoinhan jo syksyllä, että meillä on hyvä onninen talo tyttösille. Mutta en arvannut, että sinä silmäsi näin likelle isket. Mutta mitäpä tuosta. Talon emännäksipä pääsit niinkuin ennustinkin. Mutta aikaa se Kallelta otti ennenkuin tosi tuli. Ja vielä nyt viivyttelette. No niin, itsepä asianne parhaiten tiedätte. Täytyy sitä, Kalle, näille tytöille antaa perään niin kauvan, kuin saapi ne kiinni kytketyksi, puheli isäntä.

— Mutta ei tästä tarvitse mitään kenellekään puhua ennenkuin se aika tulee, jolloin kaikki saavat sen tietää, sanoi Kalle.

— Mitäpä tuosta puhuu, kun vaan itse maltatte sillä tavoin elää, ettei kukaan teistä selvää saisi, jota kuitenkin epäilen, sanoi isäntä.

Emäntä laitti kahvia ja saatuaan sen valmiiksi kehoitti toisia sitä nauttimaan.

— Kun minulle ei sattunut nisuakaan, vaikka tuli tällaiset juhlat, sanoi emäntä.

— Oma syynsä. Mitä he näin äkkinäisiä juhlia laittavat, sanoi isäntä. Olisi minulla tarjota miestä väkevämpää, mutta eihän se Kalle siitä välitä. Ne ovat nyt nuo nuoret miehet sellaisia. Ei taida morsiankaan minun lääkkeestäni välittää?

— En välitä, vastasi Anna.

— Hyvä on, hyvä on sekin. Taitaa olla hyvinkin hyvä. Mutta sen minä sanon, että ennenkuin minä elatukselle teille rupean, niin teidän täytyy luvata minulle joku litra vuodessa sitä entisajan väkevää. En minä muuten rupea teidän lapsianne hoitamaan. Tietäkää se! puheli isäntä ja meni kaapilleen ja otti juhlan kunniaksi ryypyn.

— Joko sinä taasen loriset, sanoi emäntä.

Kun oli kahvit juotu ja istuttu hetken aikaa, sanoi isäntä:

— Sen minä sanon, ettei pidot parane, jos ei vieraat vähene. Minä panen nukkumaan. No, mutta älkäähän nyt aamuun asti valvoko sentään!

— Mutta ole nyt tuossa, sanoi nauraen emäntä.

— No, no, muori! Muistetaanhan tuo entisestään, ettei sitä nukkumaan tahdottu joutaa sinä aikana. Et olisi päästänyt ennen aamua, vaikka mikä olisi ollut. Ja nämät kun samassa talossa saavat olla, niin saahan noita varottaa.

— On siinä varottaja paikassa, kuulivat nuoret vielä ovessa mennessään emännän äänen.

VI.

Entistä innokkaammin alkoi Kalle tämän jälkeen toimia nuorisoseurassaan. Hän uskoi varmasti saavansa kaikki, jos ei nyt aivan kaikkia, niin ainakin suurimman osan kylänsä nuoria ihmisiä heräämään siitä välinpitämättömyyden unesta, jota he tähän asti olivat nukkuneet. Olihan tuo uusi aate, tuo, joka tahtoi saada kaikki kansankerrokset sivistyksen hedelmistä nauttimaan, saanut ilmaisumuotonsa nuorisoseuraliikkeessä. Hän uskoi varmasti tämän liikkeen ihmeitä tekevään voimaan. Hän päätti kotikylänsä nuorisoseuran saada sellaiseksi, jollaiseksi hän oli sen kuvitellut ennen sen perustamista.

Tämän innostuksen vallassa, kun hän tahtoi itse kehittyä ja kehittää muita, rupesi hän yhä innokkaammin hankkimaan tietoja itselleen. Kaikki vapaat hetket käytti hän lukemiseen.

Kun hän ahmi tietoja, minkä kerkesi, niin viehätti se häntä. Hänelle aukeni uusi maailma ja hän oli onnellinen. Hän hankki tietoja kaikista mahdollisista asioista. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut siitä mitään hyötyä, vaan sen vuoksi että häntä viehätti tuo askartelu.

Moni rakastunut ei tahdo joudattaa aikaansa muuhun kuin rakastetulleen. Mutta Kallea ei tuo estänyt käyttämästä aikaansa muuhunkin. Hän oli ennenkuin sai asian selville tytön kanssa ollut jo kauvan aikaa levoton ja ei ollut häneltä tahtonut mikään luistaa. Mutta nyt, kun hän sai tietoonsa tytön tuumat, rauhoittui hän. Sillä hän oli nyt varma siitä, että hän tytön saa. Mitäpä se enään tarvitsee miettimistä, ajatteli hän. Kyllä hän mietti ja kuvitteli tulevaisuuttaan. Tyttö oli hänellä aina mielessä, sillä hän rakasti häntä. Mutta se oli tuollaista levollista rakkautta, joka ei yli äyräittensä paisu kuin joessa tulvavesi, joka hävittää kaiken muun. Ei. Se oli hiljaista ja syvällä kytevää hiilosta, josta ei liekit korkealle kohoa, mutta joka kuitenkin on kuumaa. Hän sai rakkaudeltaan rauhan. Siihen ehkä vaikutti osaltaan sekin että tyttö oli joka päivä hänen nähtävänään. Hän aina tiesi missä hän on ja mitä hän tekee.

Nuorisoseurassa hän puuhasi ahkerasti ja saikin seuran toiminnan taasen hetkeksi mielestään tarkoitustaan vastaavaksi. Ei hän enään vihannut tanssia niinkuin ennen. Sekin tuntui hänestä luonnolliselta. Hän olisi melkein itsekin voinut tanssia, kun vaan olisi ennemmin tullut opetelluksi.

Hän perusti nuorisoseuran keskuuteen lukurenkaan, jossa kaikki seuran jäsenet ottaisivat velvollisuudekseen lukea jonkun teoksen seuran kirjastosta ja sen sisällön sitten esittää seuran kokouksissa. Itse hän ensin esitti Kiven "Seitsemän veljestä".

Jonkun aikaa kävi tämä hyvin laatuun. Niin kauvan, kun tähän toimeen innostuneet saivat vuoronsa täytetyksi. Niitä ei ollut kovin monta. Mutta kun näiden vuorot loppuivat, niin silloin syntyi taasen hämminkiä. Tuli sellaisten täytettäväksi tämä tehtävä, jotka eivät siitä välittäneet ja jotka eivät siihen kyenneetkään, ja silloin taasen Kalle huomasi pettyneensä.

Hän itse oli itsensä kehittänyt edelle muita seutukuntansa nuoria ja vaati näiltä samaa kuin itseltäänkin. Siinä hän pettyi.

Lukurengas oli ihan kuolemaisillaan.

Yhtenä sunnuntai-iltana oli seuran varaesimiehen, Pikku-Kankaan Antin vuoro esittää erään teoksen sisältö. Mutta kun hän tuli seuran talolle ja Kalle kehoitti häntä ryhtymään toimeensa, vastasi hän:

— En minä ole valmistanut.

— Miksikä et? kysyi Kalle.

— Enpä vaan ole joutanut, puolusti toinen.

— Miksei sitä jouda, kun vaan on halua, sanoi Kalle närkästyneenä.

— Ei kaiketi se nyt pakollista liene. Kuka siihen voi pakottaa, kun ei vaan tahdo, sanoi toinenkin terävästi.

— Kylläpä se on pakko, kun kerran lupaa. Miksi lupasit? kun sitten et lupaustasi täytäkään, sanoi Kalle. Nyt sinun tähtesi meni koko ilta hukkaan, eihän muutakaan ohjelmaa ole.

Kaikki olivat hyvin nolon näköisiä.

Antti vihellellen lähti tarjoiluhuoneeseen. Hän, vaikka olikin teräväkielinen, ei löytänyt sanoja tällä kertaa.

— Tanssi lopuksi, sanoi joku.

— Tanssi pystyyn! kuului kiihkeitä ääniä.

Kalle huomasi joittenkin heittävän häneen vahingoniloisia syrjäsilmäyksiä.

— Tanssikaa sitten! sanoi Kalle. Mutta otetaanhan tästä lähtien tavaksi täyttää velvollisuutemme seuran työssä, sillä muuten siitä ei mitään tule. Mutta hänen äänensä hukkui hälinään ja meluun.

Samassa alkoi viulun viritys-äänet kuulua.

Jonkun aikaa pidätetty tanssi-kiihko otti taasen vallan käsiinsä. Hetken perästä oli pareja lattialla täydessä menossa. Kalle istui taasen seinän viereen katselemaan toisten iloa, tuota, josta hän ei osannut nauttia. Hän tunsi mielensä hiukan katkeraksi; mutta toivoi kuitenkin, ettei tämä ollut muu kuin tuollainen poikkeustilaisuus, sattuman kaupassa tullut, joka tällä kertaa oli hänen aikeensa tyhjäksi tehnyt.

Samassa sattui hänen katseensa Annaan, joka seisoi seinän vierellä. Hän huomasi kuinka tytön silmät loistivat ja kuinka hän odottavan näköisenä seisoi. Kalle siirtyi hänen luokseen, siinä oli pari muutakin tyttöä.

— Tekeekö tyttöjen mieli pyörimään, kysyi hän iloisella äänellä, painaen äsken kohonneen suuttumuksen alas.

— Tekee niin hirmuisesti. Etkö lähde, Kalle tanssimaan kanssani?
Minusta ei kukaan huoli, sanoi yksi tytöistä piloillaan Kallelle.

— Mutta kun en minä osaa.

— Kyllä minä opetan. Lähdepäs! sanoi tyttö.

— Me kolmen pyöritämme sinua koko illan, niin kyllä viimein opit, jatkoi tyttö.

— Koetetaanpas!

— Ei, en minä opi. Ei minusta tule kalua, sanoi Kalle. Suuttumus kokonaan katosi. Hänestä tuntui kuin hänkin voisi ottaa osaa tuollaiseen iloon. Mutta kun ei ollut ennemmin tullut opetelluksi. Tuntui mieli käyvän niin keveäksi tyttösten kanssa jutellessa. Sävelet hivelivät hänen korviaan ja hän sai hiukkasen käsitystä tuosta, joka toiset sai valtoihinsa, tuosta tanssista.

Mutta samassa tuli Pikku-Kankaan Antti ja vei Annan tanssiin.

Se oli kuin isku vasten kasvoja. Mieli kävi katkeraksi. Tuo se sai paremman ajanvietteen tänä iltana pilalle, mietti Kalle. Hän vihasi Anttia, sillä tämä oli tuollainen "iloinen poika," josta tytöt pitivät sukkelan kielensä ja mainion tanssitaitonsa vuoksi. Monen tytön pään hän oli pyörälle pannut, ja huhuiltiinpa hänen saaneen pahempaakin aikaan tyttöväen keskuudessa.

Kalle halveksi häntä. Ja äskeinen tapaus toi vihankin hänen sydämeensä.

Silmillään seurasi Kalle heitä. Hän näki kuinka iloisen näköisenä Anna pyörähteli.

Mutta Kalle oli synkkänä koko illan.

— Oliko hauska? kysyi hän Annalta, heidän kotia mennessään.

— Oli niin hirmuisesti, kuului vastaus.

— Oliko sinulla? kysyi tyttö.

— Ei.

— Miksikä?

— Kun panivat pilalle koko illan.

— Miten?

— Tanssilla.

— Saahan sitä nyt joskus tanssiakin. Mikset sinä ole opetellut tanssimaan? Sinun kanssasi olisi hauska tanssia.

— En minä siitä välitä.

— Mikset?

— Se on niin joutavaa. Nytkin sen tähden Antti pilasi iloisen illan.

— Eihän pilannut. Kyllä oli niin hauska, ettei pitkään aikaan.

— Sinäkin menit vielä sen kanssa tanssiin.

— Se on hyvä tanssimaan.

— Siihen taitaa olla hyvä.

— Miksi sinä olet nyt murrina?

— Pistelee niin vihaksi.

— Mikä?

— Tanssi.

— Etkö sinä antaisi tanssia ollenkaan?

— En, kun se vaan minun vallassani olisi.

— Etkö minunkaan?

— En.

— Anna nyt tanssia tämä aika ensi syksyyn. Sitten saat minut tanssimattomaksi. Sitten saat tehdä minusta minkälaisen tahdot. Tahdotko suukkosen? Tuossa!

Samassa tunsi Kalle tanssista lämpöisen tytön sylissään.

— Tanssi vaan! Eihän se mitään haittaa. Tanssi ja iloitse! kuiski Kalle.

— En minä tahdo tanssia, jos se on sinusta vastenmielistä.

— Ei ole. Tanssi vaan!

— Miksi sinä äsken puhuit sitten niin — — —

— Ilman aikojani. Harmitti kun se Antti ei tehnyt niinkuin olisi pitänyt tehdä.

— Niin, väärinhän se teki, kun oikein ajattelee, sanoi tyttö.

VII.

Mutta Kallen perustama lukurengas ei ottanut menestyäkseen. Joitakin teoksia saatiin läpi käydyksi, mutta sitten loppui uutuuden viehätys.

Vielä ponnisteli Kalle. Hän lopulta itse selosti useita teoksia perättäin pyhä-iltoina. Hänellä oli kiihkeä halu oppia ja saada muillakin herätetyksi saman halun. Mutta hän huomasi, että hänen kuulijakuntansa pieneni pienenemistään.

Taasen oli pyhä-ilta.

Kalle oli tullut seuran talolle ennen muita. Ei ollut vielä kuin emännät siellä. He olivat menneet ulos ja Kalle istui kyökissä yksin.

Oven takana hän istui ja katseli jonkun unohtamaa kirjaa. Tuli joitakin saliin. He puhelivat ja nauroivat. Oli tyttöjä ja poikia. Pikku-Kankaan Antin äänen hän tunsi. He tulivat meluten tarjoiluhuoneeseen.

— Eihän tänne se saarnamies ole vielä tullutkaan, kuuli hän Antin sanovan.

— Ei vielä näy, vaikka onhan sen tapana tulla ennen muita, sanoi joku tyttö.

— Kyllä tulee, kun odotetaan, sanoi muuan.

— Kuka sen vietävä häntä odottaa, äänsi yksi.

— Saa olla kuin kirkossa kun se saarnaa.

— Kirjallisuudesta, jatkoi Antti, matkien Kallen puhetta.

Toiset räjähtivät nauramaan. Tuollaiseen tyhmään naurun hohotukseen, johon aina ovat valmiit kehittymättömät ihmiset.

— Kun saisi tanssia! äänsi joku tyttö-ääni.

— Älä uneksikaan ennenkuin pappi on saarnansa pitänyt, puhui toinen.

— Se ei osaa tanssia, niin silti se ei muutenkaan antaisi, kuuli taasen
Kalle.

— Miksiköhän se ei opettele?

— Kun se lukee.

— Mitähän hyötyä se luulee muka siitä olevan?

— Se kehittää henkeään, matki taasen Antti.

— Kyllä minä en ainakaan viitsisi lukea.

— Enkä minä.

— Oletko lukenut sitten kun rippikoulusta pääsit?

— Perhana! kirosi raa'asti, jolta kysyttiin.

— Tuollahan on suuri kaappi kirjoja täynnä. Lukekaa pojat ja tyttöset, kuului taasen Antin ääni.

— Saakeli heitä kotia venyttäköön! Jos minun vallassani olisi, niin polttaisin koko moskat.

— Oletko lukenut yhtään kirjaa tuolta?

— En. Otin kerran, mutta en viitsinyt. Toin semmoisenaan takaisin.

— Mitä hyötyä siitä lukemisesta sille meidän saarnaajallekin on? Ei se papiksi kuitenkaan pääse.

— Mutta lähdetään tuonne saliin! sanoi muuan.

— Kun siellä olisi Samppa soittamassa! sanoi toinen.

Jotkut heistä lähtivät saliin. Samalla Kalle pyörähti kyökin ovesta ulos. Hän kerkesi juuri parhaaksi, sillä joitakin tyttöjä tuli kyökkiin tarjoiluhuoneesta.

Hän oli kuullut kaikki mitä toiset puhuivat. Hammasta purren seisoi hän hetken pihalla ja ajatteli lähteä kotia ja jättää kaiken sikseen. Vielä noille pässinpäille rupeaisi puhumaan ja heidän kanssaan yksissä toimimaan. Mitä hyötyä siitä olisi. Eivät he kuitenkaan mistään muusta kuin syömisestä mitään ymmärrä. Erilläni heistä pysyn. Tehkööt sitten seuransa kanssa mitä haluavat, mietti hän. Hän halveksi sydämensä pohjasta koko joukkoa.

Tieltä kuului iloisia ääniä ja hetken perästä pyörähti noita äänen pitäjiä suuri parvi pihalle.

— Hei! Kuka siellä seisoo? kysyi muuan. Se oli Kantolan Matti. Kallehan se on. No mitä sinä täällä mietit?

— Enpä juuri mitään.

— Lähde sisälle!

— Minä käyn vielä kotona, sanoi Kalle ja lähti samalla kävelemään tielle. Hän ei olisi saattanut mennä tänä-iltana toisten joukkoon. Ei, vaikka köydellä vedettäisiin, päätti hän, en mene. Olkoot ja eläkööt niinkuin haluavat.

Hän tuli kotiinsa.

Täällä istui muutamia naapuritalon isäntiä iltaansa viettämässä.

— No etkö sinä nuorisoseuralle ole mennytkään? kysyi hänen äitinsä, kun
Kalle tuli sisälle.

— En, vastasi lyhyesti Kalle ja istui kaapin pään ja seinän väliseen loukkoon.

— Eikö siellä sitten tänä iltana mitään olekaan? kysyi muuan isäntä.

— Eikö tuolla jotain liene, vastasi Kalle.

Hän haki aina, kun vaan oli useampia ihmisiä huoneessa, sellaisia piilopaikkoja itselleen, että hän voi hyvin tarkastaa muitten elämää ja puheita, ollen itse näkymättömänä. Tuossa loukossa tuntui hänestä niin turvalliselta istua.

Miehet juttelivat emännän kantaessa heille kahvia. Kallen tulo toi heidän mieleensä nuorisoseuran ja puhe itsestään taasen kääntyi siihen.

— Kaikenlaisia seuroja niillä nykyaikana pitää olla. Tultiin tuota ennen toimeen vaikkei ollut mitään seuroja. Mentiin jonkun talon pirttiin, maksettiin soittajalle joku penni ja sillä sai tanssia vaikka aamuun asti, puhui Tokalan isäntä, tuuheapartainen vanhan ajan äijä.

— Mutta oli siellä elämääkin, juotiin ja tapeltiin, sanoi Saviojan isäntä.

— No tappelevathan nuo nytkin, vaikka on seurakin ja sitä rahaa nyt pitää olla eri paljon kuin ennen, toimitti Tokalan äijä.

— Mutta on kuitenkin elämä entisestään parantunut. Eivät ne nuoret enään niin hirmuisesti tappele kuin meidän aikoina, ja on se elämä muutenkin siivompaa. Kyllä tuo seura on sen vaikuttanut. Onhan heillä mihin saavat kokoontua, ettei tarvitse riihissä ja ladoissa meluta. Tuolla kun ne tanssivat aikansa, niin sitten lähtevät kotiaan ja siihen se loppuu sillä kertaa, sanoi Kaarelan isäntä.

— Kyllä se sellaista on, että siivommaksi elämä on muuttunut entisestään. Paljon siihen on tuo seura vaikuttanut. Mutta en minä sittekään tuosta seurasta oikein hyvää ajattele. Minusta tuntuu se sellaiselta viimeisen ajan seuralta.

— Miksi? kysyi Kaarelan isäntä.

— Kun siellä puuhataan niin paljon tämän maailman ruhtinaan palveluksessa.

— No miten?

— Kun siellä pidetään niitä näyttelyitä ja opetellaan jos jotain jonnin joutavaa. Kaikkea sellaista, mikä on tarpeetonta ja vahingollista. Se kirjastokin sinne laitettiin ja ei sinne saatu yhtään oikeaa kirjaa, josta olisi hyötyä ihmisille, puhui Mäntyläinen.

— Onhan siellä esimerkiksi maatalous-kirjallisuutta, josta on hyötyä, kun vaan niin tekee kuin sellaisissa kirjoissa neuvotaan. Siitä on hyötyä vaikka teillekin, selitti Kaarelan isäntä.

— Mitä hyötyä? Kyllä työnteko on parasta kirjallisuutta. Kun vaan tekee työtä, niin kyllä elää ilman kirjoja. Ei talonpoika tarvitse mitään tietoja, sellaisia, joita on niissä kirjoissa. Eikä talonpoika joudakaan lukemaan sellaisia. Talonpoika tarvitsee aikansa tositoimeen, puhui Mäntyläinen.

— Mutta ei sitä nykyaikana työtäkään osaa tehdä ilman tietoa, intti
Kaarelan isäntä.

— Onpa tuota osattu. Eliväthän nuo ihmiset ennen meitä niine tietoineen. Ja vielä nytkin elää, kun vaan työtä tekee. Kaikki lukeminen ja muu sellainen on turhaa ja vahingoittaa ihmistä. Työtä osaa tehdä vähin tiedoin, kun vaan on ahkeruutta, puhui Mäntyläinen.

— Osaahan hevonenkin työtä tehdä, vaikkei tiedä niinkään paljoa kuin
Mäntylän isäntä, sanoi Kalle loukostaan.

— Sen minä sanon, että nykyaikana tietoineen ja seuroineen menevät ihmiset suoraa päätä helvettiin. Sillä kaiken muun tähden unohdetaan tuo paras tieto, raamattu. Kuka sitä joutaa enään lukemaan, kun täytyy lukea muuta, josta ei ole mitään hyötyä? väitti itsepintaisella äänellä Mäntyläinen.

— Mutta kuka entisaikana jouti sitten raamattua lukemaan, vaikkei ollut muutakaan lukemista? kysyi Kalle.

— Ei tainnut Mäntyläinenkään lukea paljon raamattua nuorena ollessaan, sanoi nauraen Kaarelan isäntä.

— Enpä kyllä lukenut, myönsi Mäntyläinen.

— Sinä olit kova tanssissa kulkemaan, sanoi Kallen isä.

— Mutta nykyaikana nuoret toki lukenevat edes jotain ja elävät siivommin kuin ennen, nuorisoseurallakin esimerkiksi, sanoi Kaarelainen.

— Siinäpä se, että ne lukevat. Ennen minä poikani ja tyttöni antaisin kulkea riihitansseissa ennenkuin nuorisoseuralla, sanoi Mäntyläinen.

— Miksi? kysyi Kalle.

— Siksi, että entisaikaan tansseissa ei oppinut sitä, mitä nyt tuolla seuralla koetetaan opetella. Ei silloin ollut kirjoja. Eikä silloin luettu ja aikaa siihen hukattu. Nyt ne nuoret tulevat niin viisaiksi tuolla, että tiedon tähden unohtavat sen paremman, kaikista kalleimman. Niin se on, puheli Mäntyläinen.

— Ettäkö te antaisitte lapsenne ennemmin riihitansseihin mennä kuin nuorisoseuralle? Kysyi Kaarelan isäntä.

— Niin juuri. Siellä he eivät opi Jumalaa pilkkaamaan.

— Mutta kiittämään ja ylistämään, jatkoi Kalle katkerasti Mäntyläisen alottaman lauseen.

Sen sanottuaan lähti hän kamariinsa ja heittäytyi sänkyynsä vaate päällä pitkälleen. Hän ei viitsinyt sytyttää lamppua, vaan makasi pimeässä. Voi kun hän halveksi noita ihmisiä. Hänen sisässään kiehui ja hyppi tuhannen tuhatta suuttunutta ajatusta. Hän iski nyrkillään sängyn laitaan. Häntä suututti tuon Mäntyläisen puhe, häntä suututti nuorisoseura; hän oli vihassa koko maailmalle ja itselleenkin. Hän tunsi olevansa yksin. Niin juuri, yksin olen, en huoli kenestäkään kumppalikseni, en tahdo kenenkään kanssa olla tekemisessä muutoin kuin mitä täytyy työssä olla.

Hän mietti työtään nuorisoseurassa. Hän oli koettanut parhaansa mukaan siinä toimia, mutta hän huomasi, ettei kukaan hänen työstään välittänyt. He eivät ymmärtäneet häntä, eivätkä mitään mikä on ylevää ja jaloa. Eivät ne ymmärtäneet nauttia kirjallisuudesta, eivät edes viitsineet lukea. Mutta mitenkäpä he lukevat kun se heitä ei huvita. Hän oli tuossa lukurenkaassa tullut tuntemaan kumppanissaan paljon tyhmyyttä. Kun joku heistä kerran oli ottanut selostaakseen erään teoksen, niin ei hän ollut käsittänyt ollenkaan tuon teoksen sisältöä. Esitti kerrassaan sen sillä tavoin, että kaikki kauneus sen sisällöstä katosi. Hän ei ollenkaan kyennyt ymmärtämään tuossa teoksessa piileviä kauneuksia, noita, jotka Kallen sydäntä hivelivät hänen lukiessaan sitä ja jotka nostattivat hänen henkensä jokapäiväisyyden yläpuolelle. Ei tuo hänen kumppaninsa ollut ymmärtänyt mitään. Oli lukenut ja sittekin oli hän niin itsetietoisena ja varmana lausunut mielipiteensä. Tuo Kallea juuri suututtikin, tuo ylpeys, joka on kehittymättömille ihmisille ominainen. Kun he saavat jonkun asian mielestään selville, tuollaisen, jonka kaikki enemmän kehittyneet tietävät, niin sitä he sitten mahtavasti toitottavat, niinkuin he sen olisivat keksineet ja selvittäneet. Ja tällaisena monet ihmiset pysyvät koko ikänsä, vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Heissä ei ole kykyä huomata omaa pienuuttaan eikä tämä kyky heillä koskaan kehitykään. Sen oli Kalle luullut tulleensa huomaamaan. He ovat idiootteja, joilta puuttuu se, mikä toisilla ihmisillä on. He eivät ole säälittäviä, vaan suututtavia; he häiritsevät kuin ilkeät hyönteiset elämisen ilon ihmisiltä. Tällaisia, mietti Kalle, on suurin osa hänen tovereistaankin. Mutta olenko minä parempi? kysyi hän itseltään. Tähän kysymykseen ei hän voinut antaa vastausta, joka olisi häntä tyydyttänyt. Hän kyllä myönsi, että hän ei ole parempi, mutta hän tunsi kuitenkin äänen sisässään, jota hän ei voinut vaientaa, joka ääni kuiskasi, että sinä olet toisellainen kuin he. He eivät kykene nauttimaan siitä, mistä sinä. He nauravat tyhmästi sille, mille sinä itket, niinkuin silloin kerrankin, jolloin esitettiin seuran iltamissa eräs näytelmä, joka esitti erään ihmishengen pohjatonta tuskaa. Se oli silloin, jolloin oli muuan herra kesäänsä täällä viettämässä. Hän oli huvikseen ja auttaakseen seuraa sen näytelmän harjoittanut ja itse siinä esiintynyt. Hui, kun Kalle halveksi noita toisia. Hän yksin oli silloin huomannut tuon sykkäilevän tuskan, joka pani tuon näytelmän henkilön toimimaan sillä tavoin, että hänen toimintansa näytti naurettavalta, mutta kun muisti hänen toimintansa vaikuttimen, niin se nostatti kyyneleet silmiin ja pani sielun väreilemään. Tällaiselle olivat he nauraneet tyhmästi kiiluvin silmin.

Olenko parempi? mietti Kalle. Ei hän varmaa vastausta siihen saanut. Miksi minä ymmärsin, vaikka olen samoissa oloissa ollut ja kasvanut kuin hekin? Miksi minä tunnen tyydytystä henkisestä työstä, jota he eivät ymmärrä? Samallalaillahan monet heistä olisivat voineet kehittyä. Mutta heiltä puuttuu kehityskyky. Näin hän ajatteli ja häntä kauhistutti ajatuksensa lento. Häntä hirvitti, että hän tuomitsee toisia ihmisiä sillä tavalla vertaamalla heitä itseensä, pitäen itseään mittapuuna. Hän taisteli vaistomaisesti ajattelunsa tulosta vastaan. Ei se ole niin, ei ei, hoki hän. Nythän olen samallainen kuin hekin, kun pidän itseäni etevänä niinkuin tyhmä poikanulikka. Mikä minä muu olisin? Sehän minä olen. Ei muu kuin poikanulikka, jupisi hän itsekseen.

Mutta silloin muistui hänen mieleensä tuo Mäntyläinen. Hän raivostui. Hän vihasi tuota uskovaista äijää, joka ennen antaisi lastensa vaikka muuttua eläimiksi ennenkuin sallisi heidän päästä edes pienelle nurkalle ihmishengen tuloksista nauttimaan. Sellainen äijä! Eläin ihmisen haamussa! Ja sellaisia on paljon, sen hän tiesi. Voi, kun hän vihasi Mäntyläistä ja hänenlaisiaan.

Hän tunsi olevansa yksin.

Tuo Mäntyläinen ja hänenlaisensa. En tahdo heidän joukkoonsa kuulua. Entäpäs Kaarelainen? Houkkio, joka kehuu nuorisoseuran saaneen aikaan sen, että tanssiminen on siirtynyt mustista riihistä seuran talolle. Ei luule tuolla liikkeellä muuta tarkoitusta olevankaan. Puhui tiedoista ja niiden hyödyllisyydestä mitä muilta on kuullut. Ei osaa ajatella. Ja nuo toiset. Suu auki kuuntelevat ja eivät osaa muusta puhuakaan kuin hevosen varsoista ja lehmistä.

Ja sitten nuorten, hänen kumppaleittensa joukossa, oliko siellä ketään? Toiset sellaisia, jotka pelkäävät kirjaa kuin purevaa käärmettä. Eivät ymmärrä syömistä korkeampaa nautintoa olevankaan. Toiset sitten tuollaisia puolihupsuja höperöitä, jotka luulottelevat olevansa jotain, mutta eivät kuitenkaan ole todella noita toisia korkeammalla.

Hän nousi, sytytti lampun ja otti kirjan käteensä. Mutta ei tullut lukemisesta mitään. Mieli oli niin kuohuksissa.

Hän muisti Annan. Häntä hän rakasti. Häntä ei hän ryhtynytkään arvostelemaan. Hän oli tyttöön mieltynyt ja hänen mieleensäkään ei tullut verrata tyttöä itseensä. Hän rakasti ja piti tyttöä täydellisenä, sillä rakkaushan, niin sanotaan, on sokea. Tässä saikin se olla sokea, sillä tytössä ei mitään vikaa ollutkaan. Hän oli sievä ja henkisesti kehityskykyinen enemmän kuin tavallista. Sen Kalle ehkä vaistomaisesti tunsikin. Ja siksi hän rakasti.

Hän tuli kamaristaan pirttiin, mutta täällä ei ollut muita kuin vanha, sokea huutolaismuori ja eräs kulkumies, jonka hänen isänsä oli ottanut ensi viikoksi työhön. Hetken tämän kanssa juteltuaan tuli hän taasen kamariinsa.

Hänen mielestään eivät häipyneet rauhattomat mietteet. Hän vielä rupesi miettimään suhdettaan nuorisoseuraan, mutta yhä hän tunsi ei voivansa tulla toimeen siinä seurassa. Kuin tauti oli häneen tarttunut halveksiminen. Hän ei voinut sille mitään. Hänen täytyi halveksia noita toisia, kun hän muisteli yhdessäoloaan heidän kanssaan. Heillä ei ole muita harrastuksia kuin syönti ja huvittelemisen halu, toisti hän.

Eivätköhän he ole hiukan odottaneet esimiestään, mietti hän. Odottakoot! Mitä vielä, hekö nyt joutaisivat odottamaan. Tanssimaan heillä on kiire. Hän koetti kuvitella, mitä siellä nyt tehdään, siellä seuran talolla. Hän näki kuinka lattialla parit pyörivät ja kuinka Samppa soitti.

Ilmoittaisin suoraan, etten enään tahdo teidän joukossanne olla, niin olisi paljon parempi, mietti hän. Mutta ei, en minä sitä tee, mietti hän. Olen heidän joukossaan nimeksi edes niin kauvan kunnes Annan saan pois. Hänen mielensä tekee kuitenkin sinne.

Hän tuli mustasukkaiseksi miettiessään, että ehkä tyttö tällä hetkellä on jonkun kainalossa tanssissa.

Mutta mikä ihme siinä tanssissa viehättää, mietti hän. Olisikohan se jäännös siltä ajalta, jolloin tanssi kuului Jumalanpalvelukseen, jolloin ihmiset olivat alkuperäisemmällä kannalla kuin nyt ovat? Jolloin he, niinkuin vielä nytkin jotkut luonnonkansat huumaavat itsensä tanssimalla lähetäkseen jumalaansa. Olisikohan se suvusta sukuun, vuosituhansien takaa kulkenut perintö, joka on hiukan alkutarkoitustaan muuttanut, joka panee toisen ihmisen tarttumaan toiseen kiinni ja sitten pyörimään niin, että unohtuu muu, väsymyskin, panee pyörimään niin että väsyneenä viimein huohottaa kuin koira. Olisikohan tuo jäännös alkuperäistä, raivokasta eläimellisyyttä? Siihenhän, tanssiin, on halua ja kykyä noilla, joilta halu korkeampaan nautintoon puuttuu. — Mutta ei niinkään. Tanssivathan, niinhän näkyy, yhteiskunnan ylimmätkin. Niin, mutta mitä se todistaa? Ei mitään. Heiltähän voi puuttua halu korkeampaan samalla tavalla kuin noilta toisiltakin. He ovat vaan niin kaukana meistä, niin ylhäälle kohotettuja, ettemme heidän henkistä köyhyyttään näekään.

Ihmeellistä se vaan on, mikä tanssissa viehättää. En ymmärrä. Siihen on halua ja siihen kykenevät kaikki, melkein kaikki.

Kaikkea tuota miettii. Eläkööt ja olkoot! Minä elän laillani.

Ei Kalle ennen nukkumaan päässyt ennenkuin kuuli toisten tulevan seuran talolta. Siellä kuului Annankin ääni. Tuntui niin helpottavalta kun kuuli hänen tulevan.

VIII.

Vielä rikkoi hän päätöksensä, sillä kävi hän vieläkin nuorisoseuran kokouksissa.

Mutta nuorisoseuratyö tuntui hänestä tästä lähtien vastenmieliseltä, hänestä, joka ennen oli ollut innokkain sitä tekemään. Kyllä hän vieläkin jonkun aikaa kävi seuran kokouksissa ja iltamissa, mutta entinen innostus oli kadonnut. Hänen täytyi mielestään vielä tämä vuosi olla seuran toimessa, koska hän oli ruvennut esimieheksi. Hän koetti täyttää velvollisuutensa, mutta kun se oli vastenmielistä, niin se kävi liian raskaaksi. Hänestä oli koko touhu turhaa, sillä hänen toverinsa olivat hänen mielestään sellaisia, joitten hyväksi ei kannata mitään tehdä, koska heiltä puuttuu kaikki harrastus ja kyky mihinkään korkeampaan. Tämä oli juurtunut häneen sellaiseksi varmaksi totuudeksi, jota ei mikään voinut järkyttää.

Mutta vaikka hän vähän kerrallaan oli tähän tulokseen tullut, niin ei hän sitä uskaltanut kuitenkaan muille ilmoittaa. Eikä hän välittänytkään siitä, sillä hän tunsi, etteivät nuo toiset häntä ymmärtäisi, vaikka hän sen selittäisikin heille.

Seuran kokouksiin ja iltamiin veti häntä Anna. Mitä enemmän Kalle vieraantui nuorisoseuratyöstä, sitä innokkaammin Anna siihen kiintyi. Häneen oli Kalle saanut herätetyksi lukuhalun lainaamiensa kirjojen ja oman elämänsä kautta.

Tyttö oli ensin ihmetellyt, mikä kirjoissa voipi viehättää niin, että niitä aina katselee, kun hän oli nähnyt Kallen joutohetkensä aina lukemalla viettävän. Mutta viimein hän oli tuon salaisuuden oppinut ymmärtämään ja lukeminen oli ruvennut häntäkin viehättämään. Voimakkaana kiihottajana oli hänelle Kallen kiitolliset silmäykset aina silloin kun hän kirjan käteensä otti.

Yhä välinpitämättömämmäksi kävi Kalle nuorisoseuralle. Hänelle rupesi ilmaantumaan etsittyjä esteitä aina silloin kun olisi pitänyt lähteä seuran kokouksiin ja iltamiin. Hän rupesi karttamaan muiden seuraa ja oleili enimmäkseen itsekseen. Useita kertoja oli hän jättänyt esimiehen tehtävät Pikku-Kankaan Antille.

Kevät oli jo tullut ja tuonut tullessaan valoisat yöt ja lämpöiset päivät.

Nuorisoseura oli toiminut jotenkin virkeästi, vaikka Kalle ei ollutkaan mukana niinkuin ennen. Hänen alottamansa työ oli kuitenkin edistynyt, vaikkakaan ei niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut. Tanssittiin kyllä, mutta tehtiin muutakin.

Kalle oli tähän asti ollut johtavassa asemassa ja kaikki edistyneemmät seuran jäsenet olivat luottaneet häneen ja taipuneet hänen johtonsa mukaan toimimaan. Mutta nyt, kun hän oli heittänyt seuran toiminnan oman onnensa nojaan olivat nuo edistyneemmät käyneet asiaan kiinni ja eteenpäin sitä hiljalleen mentiin. Tuo seuran toiminta tyydytti kaikkia, koska kukaan heistä ei osannut enempää vaatiakaan.

Nyt oli viimeinen suurempi iltama ennen kesän kerkeämistä. Kallelle oli ilmoitettu, että hänelle oli annettu puhe tuohon iltamaan. Ei kukaan ollut siihen pyytänyt häntä, koska hän vielä oli seuran esimies ja oli ennen innokkaasti toiminut seurassa.

Tuli sunnuntai. Saapui ilta. Tytöt Kankaalla kiirehtivät töitään navetassa joutuakseen seuran talolle.

Kaikki muut jo lähtivät sinne, mutta Anna jonkun tekosyyn tähden jäi jälkeenpäin nähdessään Kallen olevan ihan välinpitämättömänä lähdöstään.

Oli tuollainen rauhaisa huhtikuun sunnuntai-ilta, jolloin jo lumi on sulanut ja vedet jääpeitostaan pyrkivät vapautumaan, jolloin jo pajut valkeita lampaita oksissaan kantavat ja jolloin ei enään lamppuja tarvitse iltasin sytyttää, vaan päivä jaksaa valollaan ihmiset iltasin uneen uuvuttaa.

Kalle makasi pirtissä penkillä pitkän honkapöydän takana. Hän näki Annan hidastelevan, kun toiset tytöt lähtivät. Hän mietiskeli, että eiköhän Anna lähtisikään. Mutta silloin tuli Anna pukeutuneena pirttiin. Kyllä hän on sievä, mietti Kalle katsellessaan häntä.

— Lähde nyt, Kalle! sanoi Anna ja tuli pöydän viereen, kumartuen pöydän yli Kallea katsomaan.

— Miksi? kysyi Kalle tietäen kysymättäkin toisen tarkoituksen. Häntä hiukan suututti, että Anna oli menossa. Hänen mielestään olisi Annan pitänyt ymmärtää, ettei hänen nyt haluta lähteä. Häntä suututti että tyttö, jota hän rakasti, löysi tyydytyksensä siellä, jossa hän ei voinut sitä löytää.

— Seuran talolle tietenkin, vastasi tyttö.

— En minä viitsi, vastasi Kalle.

— Mutta sinullahan on puhe, sanoi tyttö.

— Olkoon. Kyllä kait siellä on tarpeeksi ohjelmaa niille minun puheittanikin.

— Mutta lähde nyt kuitenkin, kun — — — minä jäin sinua odottamaan, jatkoi tyttö ajatuksissaan kun sanasta loppuun.

— Mitä kun? kysyi Kalle.

— Ei mitään. Mutta lähde nyt! Kohta iltama alkaa.

— En minä viitsi.

— Mikset?

— En minä välitä heidän touhustaan, sanoi Kalle tylysti, nähdessään tytön rauhattomana häntä odottavan.

— Mutta olethan sinä ennen välittänyt.

— Mitäs ennen, mutta ei enään.

Tyttö seisoi hetken aikaa mietteissään. Kalle odotti hänen jotain jatkavan, mutta tyttö ei enään puhunut mitään. Tyttö oli saanut eräältä tyttöystävältään kotikylästään kirjeen, jossa tämä kirjoitti menneensä kihloihin. Hän oli päättänyt myös luopua päätöksestään ja ilmoittaa Kallelle nyt, että hänkin on valmis tekemään samoin; sillä hän oli säästänyt palkkaansa, että sitä oli karttunut ainakin sormuksen hinta. Hän oli päättänyt ilmoittaa nyt sen seuralle mennessään ja sitä varten oli jäänyt muista jälkeen. Mutta Kallen kummallinen tylyys, jota hän ei ymmärtänyt sulki hänen suunsa ja hän seisoi siinä syrjittiin Kalleen, katsoen ikkunasta pihalle. Kurkussaan tunsi hän niin nieltävää ja väkisinkin pyrkivät silmät kosteiksi. Olisikohan niin, ettei Kalle enään — — — loppua ei hän uskaltanut ajatella.

Samaan aikaan mietti Kalle: Lähdenköhän, kun Anna näyttää minua sinne niin mielivän? Mikähän hänellä on? Eihän hän ennen ole tahtonut uskaltaa yhtä matkaa kulkea, etteivät ihmiset huomaisi meillä jotain olevan. Lähdenköhän? En sentään, kun tuli heti äsken sanotuksi etten lähde. Näyttäisi nyt, että minä passauttaisin itseäni ja sitten, kun toinen parhaansa panee, niin sitten vasta lähden. Helkkari, kun tuli kielletyksi! En lähde. Mitä minä siellä teen.

— Lähdetkö sinä? kuului vielä tytön ääni.

— En, vastasi Kalle.

Tyttö lähti. Kalle nousi ja pani takin päälleen ja yritti jälkeen. En lähde, päätti hän ja riisui samalla takin pois. Hän riensi akkunasta katsomaan. Tuolla hän menee. Kallesta tuntui, että tyttö palaa vielä takaisin häntä tahtomaan, mutta ei palannut. Hän odotti tytön katsovan taakseen, mutta tyttö ei vilkaissutkaan.

Kyllä olin pässinpää sentään, kun en lähtenyt, mietti Kalle katuen. Mutta ei hän enään kehdannut jälempääkään lähteä, kun äsken ei tullut lähdetyksi.

Tuonne metsän taakse painumaisillaan oli punainen aurinko, valaisten viimeisillä säteillään pirtin punaisenhohtoiseksi. Kalle katsoi ikkunasta maantiellä kulkijoita. Seuran talolle päin rientää tyttöjä ja poikia suurissa parvin. Tuolla aitovarrella on vielä lumihangen jäännöksiä, mutta kevään henki ja hivelevä ilma ne pian loppuun kuluttavat. Jo aleni aurinko, metsän takaa laitaa hiukkasen näkyy. Jo sekin painui. Mutta jättipä jälkeensä päivän pyörä kuulakkaan valon, tuollaisen pehmeän silmää ja sydäntä hivelevän valon, jossa kaikki kuin uudeksi — ei uudeksi eikä vanhaksi — mutta jossa maailma kuin toisellaiseksi muuttuu. Tuollaiseksi keveäksi, hiukan surunvoittoiseksi, jossa on sekaisin ikuista iloa, ja puhdistavaa, outoa surua. Silloin vanhat, harmajat rakennukset näyttävät kauniilta ja tuossa selittämättömässä valossa puhdistuvan. Silloin ei metsä varjoa luo ja solakat petäjät silloin vasta vartensa paljastavat. Silloin ilma tuoksuu kevään kosteudelta ja maa odottaa pehmeää sadetta.

Kalle heräsi kuin lumouksesta. Näki kissan, harmajan Kepsun, silmiään pöydän nurkalla pesevän. Huutolaismuori nukkui sängyssään.

Mieli kevään pehmeänä meni Kalle kamariinsa. Haki »Seitsemän veljestä», jota alkoi lukea ainakin — ties kuinka monetta kertaa.

Kiikkutuoli heilahteli, ikkunasta tulvi kevätvalo, silmät katsoivat kirjaa, mutta näkivät seitsemän poikaa suurella kivellä härkiä ampua paukuttavan.

IX.

Aamulla ollessaan kaivolla vettä hevosille noutamassa kuuli Kalle avonaisesta navetan ovesta:

— Sinä, Anna, tanssit illalla kovasti.

— Ja aivan Antin kanssa.

— Kyllä se Antti on nyt aivan tulessa Annan vuoksi.

Annan helisevä nauru vastasi noiden kolmen tytön puheeseen.

— Minä lähden noutamaan, kuuli Kalle taasen Annan sanovan toisille. Sitten hän tuntui menevän jotain noutamaan. Tuolta toisesta ovesta tuli kartanolle ja juoksi sisälle.

— Hehän tulivat sieltä yhtä matkaa sitten illalla, kuuli Kalle yhden piioista sanovan.

— Niin. Kyllä Kalle nyt taitaa jäädä Annalta.

— Kyllä.

— Näitkö kun… kuuli Kalle vielä, mutta samassa ääni eteni navetan toiseen päähän, joten Kalle ei enään kuullut.

Hän kuuli ainoastaan veren tohinan korvissaan. Rajusti otti hän ämpärit käsiinsä ja lähti niitä viemään nopeasti talliin.

— Vai sillä tavalla! Toisten kanssa, vaikka — — — ja samassa mennä pärskähti luudan varsi parren laitaa vasten poikki. Vieressä seisova hevonen hyppäsi.

— Älä pelkää, Polle! puheli Kalle ja taputti hevosta poskeen.

— Vai sillä tavalla! sanoi Kalle taasen itsekseen. Se loppui siihen, se peli tytön kanssa! Niin totta kuin elän, ei siitä totta tule!

— Hei vaan! Vapaa mies kuin taivaan lintu, puheli hän vielä itsekseen. Menköön, menköön vaikka seitsemän Antin kanssa. Sen parempi. Nyt olen vapaa, en ole sidottu kehenkään, en seuroihin enkä tyttöihin. Hei vaan!

Hän tunsi todellakin vapauden tunteen rintaansa paisuttavan sillä hetkellä.

X.

Kului viikkoja. Kalle oleili enimmäkseen itsekseen. Joutoajat hän lueskeli, ja työssä ei hän puhunut juuri muuta kuin mikä oli välttämätöntä.

Seuralla ei hän sunnuntaisin enään käynytkään. Ihmettelyä herätti hänen muuttunut käytöksensä kaikissa. Kun hän löi laimin kokonaan seuran tehtävät, niin kysyttiin häneltä, eikö hän enään tahdo olla esimiehenä. Ei tietenkään hän tahtonut olla. Ei hän selittänyt syytä minkä vuoksi. Sen vuoksi, kun en tahdo, saatiin häneltä tietää.

Kukin selitti laillaan hänen muuttumisensa. — Ylpeydessään hän noin tekee, päättivät toverit.

Hän on kyllästynyt maailmaan ja tulee meidän luo, selittivät kylän uskovaiset. He koettivat saada Kallea mukaansa. Yksi heistä kävi Kallen luona puhumassa tämän maailman turhuudesta. Kävi toinen, kävi kolmas. He tarttuivat kuin takkiaiset häneen. Viimein teki Kalle toden heidän kanssaan. Mutta tämän jälkeen sai Kalle pakanan nimen kantaakseen.

— Mikä poikaa vaivaa, ihmettelivät isä ja äiti.

Ei mikään, saivat he tiedon nauravasta suusta.

Annaa hän karttoi.

Samaten näytti tyttökin tekevän.

Jos he jolloinkin vahingossa sattuivat kahdenkesken joutumaan, niin ei sanaa vaihdettu.

Kumpikin odotti selitystä. Mutta kumpikaan ei saanut ensinnä avatuksi suutaan siinä asiassa.

Annalla oli omat luulonsa: ensin jätti seuralla käymisen, että sai asian alkuun, eroasian. Rupesi kaduttamaan varmaankin köyhän rakkaus. Mutta olkoon! En tukkeudu! Eikä hän tukkeutunutkaan; mutta monet unettomat yöt tämä seikka hänelle toi.

Mutta iloinen oli hän päivillä, iloinen kuin laulava lintu.

Hän iloitsee, kun pääsi minusta erilleen, minusta jöröjukasta. Mutta eipä hän siitä surua näe tälläkään puolen. Hei vaan! Vapaa olen! mietti Kalle, vaikkakin tuo vapaus tuli ostetuksikin öitten tuskalla.

XI.

Kuin ihmeen kautta muuttui Pikku-Kankaan Antin elämä. Ennen sellainen hulivili, jonka huvina oli tyttöjen narraaminen ja silloin tällöin pullon suuteleminen. Nuo kumpikin asia olivat häneltä jääneet ja hänestä oli tullut innokas nuorisoseuratyömies. Hänet oli Kallen eroamisen jälkeen valittu esimieheksi.

Vain yhtä tyttöä hän katseli. Tuota, joka hänen elämänsä muutoksen aiheutti.

Annaa hän katseli sillä tavoin, että muutkin sen huomasivat.

Huhu kulki tuosta Kallenkin kuultaville. Se vahvisti sitä tietoa, minkä hän navetassa kerran kuuli ja joka hänet raivoon sai. Vai sellainen tyttö! mietti hän. Sellainen, joka jokaisen liehiteltävä on. Olkoon! En välitä, tuumi hän. Hän rakasti ja vihasi, vihasi ja rakasti. Mutta kukaan ei tuota huomannut.

Pikku-Kankaan Antti riemuitsi, sillä tyttö kävi yhä myöntyväisemmäksi.

Uhallakin näytän tuolle mököttäjälle, etten hänestä välitä, etten häntä sure, mietti tyttö ja seurusteli yhä enemmän Antin kanssa, vaikkakin tuo mököttäjä tuotti tuskan ja pettymyksen tunteen. Mutta kun hän tahtoo eroa, niin tahdon minäkin, mietti Anna.

Kevätkesän valoisat yöt karkoittivat unen Kallen silmistä. Yöhön hän valvoi joka ilta ja kamarissaan lueskeli. Isäkin oli tullut sairaaksi, sekin häntä huolestutti. Tuo iloinen ukko oli arvellut, ettei hänellä enään taida olla pitkää aikaa täällä maailmassa.

Tuomi alkoi kukkaan puhjeta ja tuoksuaan pihamaalle levittää. Oli yö. Sunnuntai taasen oli mennyt. Kalle istui ja katseli kamarinsa ikkunasta. Ei hän mitään määrättyä katsellut. Antoi katseensa lentää kirkkaasta taivaasta viheriään maahan ja taasen takaisin. Hän näki kevyet kuin aaltoina väreilevät pilven häiveröt taivaalla, näki tuoksuvan havumetsän ja viheriät kedot. Kesäinen yö toi mieleen leppoisen rauhan.

Ehkä sittenkin teen toden Annan kanssa. Minähän olen vältellyt häntä. Minähän olen mökötyksen alkanut. Minussahan syy on, mietti hän. Tuo puhe, että hän Antin kanssa olisi, ei, ei se ole mistään kotoisin. Ehkä Antti, mutta ei Anna ainakaan totta tarkoita. Huomenna saa mököttäminen loppua. Isäkin toivoo, että siitä tosi tulisi.

Kalle nojasi kyynärpäillään pöytään, leuka nyrkkien varassa. Katse, kuten miettivän katse, harhaili tietymättömiä teitä.

Mutta mitä? Katse terästyi ja huulet alkoivat vapista. Äkisti nousi hän seisomaan ja kurkoitti likemmäs ikkunaa. Tuolla pellon piennarta pitkin, oikopolkua, metsän niemen kautta kulkevan, tuli tyttö ja poika. Seuran talolta he tulivat. He näyttivät etsivän jotain. Katselivat tielle päin. Samassa he istuivat. Sitä sijaa he olivatkin etsineet. Kohoava rukiin laiho esti heidät tielle näkymästä. Mutta ojaa pitkin, joka alkoi ikkunan alta, näki Kalle heidät.

Samassa huomasi Kalle, kuinka poika kiersi kätensä tytön ympäri veti tytön syliinsä ja suuteli. — Ja tyttö! Ei vastustellut, niin näytti Kallesta.

Kuin naulattuna seisoi Kalle nyrkit puristuneina ja väristen. Ei saanut hän katsettaan irti tuosta parista.

Mutta eivät he kauvan olleet.

Tyttö nousi seisomaan ja yritti lähteä. Mutta poika tarttui hänen käteensä. He näyttivät puhuvan. Jo sai tyttö kätensä irti ja lähti juoksemaan taloon päin. Poika katsoi hänen jälkeensä.

Vai sellaista se olikin. Ei huomenna, ei ikänä hän sitä sanaa minun suustani kuule. Pitäköön Antti hänet! Hänelle omiaan tuollainen tyttö, joka jokaisen syliin hyppää. Hittoakos hänestä välitän, mietti hän ja katsoi yhä tuonne, missä oli nähnyt heidän olevan, mutta siellä ei enään ollut ketään. Selvästi näki Kalle kuitenkin, vaikka silmänsäkin kiinni painoi, Annan Antin sylissä.

Nyt tunsi hän olevansa yksin. Katkera tuska pani hänen sydämensä jyskyttämään kuin kuumeessa. Hänen täytyi muistella, kuin jonkun voiman pakottamana, tuosta lyhyestä kohtauksesta yksityispiirteetkin. Hän oli niin selvästi nähnyt. Nyt ei siis enään ollut huhuista epäilemistä.

Katkerasti nauroi Kalle ääneensä, nauroi ja puri hammasta. Voi, kun hän vihasi! Hän nauroi vihan naurua. Naura kaikelle! sanoi hän itsekseen, tarttui samassa kynään ja kirjoitti.

Hän istui hetken pää käsien varassa ja tuijotti yhteen kohti.

Sitten hän luki hammasta purren;

    Naura maailmalle,
    naura vaan!
    Älä nauramasta
    lakkaakaan!

    Kaikki hulluutta on,
    Tunteet pois!
    Hullu nauramatta
    olla vois!

    Aina maailmalle
    naura vaan!
    Älä nauramasta
    lakkaakaan!

XII.

Kului kesää kappale. Heinänteko oli parhaallaan. Mutta kesken kiireimmän heinä-ajan vei Kankaalta Helmin, Kallen sisaren, Saarelan Jaakko.

— Eipä Anna puoliaan pitänytkään, sanoi vielä sairasvuoteellaan isäntä.

— Eipä sitä kerjennyt, sanoi iloisen näköisenä Anna, antaessaan vettä sairaalle.

Oli lauvantai-ilta. Tuollainen rauhaisa, pyhäntuntoinen lauvantai-ilta, jolloin saunan jälkeen on niin hyvä olla, jolloin ei mitään tunnu kaipaavan.

Isäntä oli vaatinut Annaa luokseen häntä hoitamaan. Hän oli kiintynyt tuohon reippaaseen tyttöön enemmän kuin omaan tyttöönsä, joka olikin nyt kokonaan poissa.

— Kyllä tekin saisitte jo toden tehdä, sanoi isäntä, että minäkin herkeäisin nähdä teidän ilonne.

Mutta Annalle tuli silloin asiaa ulos.

— Mikähän sille tuli, kun niin äkkiä lähti? mietti isäntä.

Samaan aikaan olivat äiti ja poika portailla. Anna meni heidän sivuitsensa.

— Mikähän Annalla on! ihmetteli emäntä.

— Miksi? kysyi poika.

— Kun näytti niin — — —. Ei tuolla tainnut olla mitään, jatkoi emäntä kuin itselleen.

— Mutta milloin te toden teette? kysyi hän naurussa suin.

— Eipä meillä taida totta tullakaan, sanoi Kalle.

— Mitä? kysyi kummissaan emäntä.

— Emme me sovi toisillemme, sanoi poika.

— Mutta tehän oikein sovittekin, yritti äiti iloisesti, mutta huomatessaan pojan synkeän muodon, lopettikin siihen. Mutta sitten jatkoi:

— Senkö vuoksi kun puhuvat, että Antti koettaa? En minä usko sitä puhetta.

— Ei siitä mitään tule, siitä meidän asiasta, keskeytti poika äitinsä puheen, ja paiskasi suustaan heinänkorren, jota oli pureskellut ja lähti sisälle.

Kesäisen illan rauhassa mietti äiti. Tuntui niin kipeästi koskevan, kun tuo nuorten toivottu tuuma noin raukesikin. Mutta onkohan tuossa perää, nousi epäilys hänen mieleensä ja hiukan keventyneenä lähti hän sairaan luo.

Mutta ennenkuin kesä oli loppuun kulunut, makasi Ison-Kankaan Matti isäntä maan mustassa mullassa.

Väinö, Kallen veli, lähti Amerikaan. Kalle otti maan itselleen ja niin tuli hänestä suuren Ison-Kankaan isäntä.

XIII.

Saapuivat taasen syksyn pimeät yöt ja vetiset säät. Kesän viimeiset muistot, kellastuneet lehdet, pieksivät syksyn rajut tuulet maahan.

Syystyöt oli jo tehty. Ja talvea maanmies odotti.

Kirkas lamppu paloi kamarin pöydällä. Mies istui pöydän vieressä ja luki äsken tulleita sanomalehtiä.

Sade rapisi ikkunaan ja veden yksitoikkoinen lotina, kun se katolta alas juoksi, kuului sisälle.

— Isäntä, ruoka olisi valmista, kuului samassa arka tytön ääni oven raosta.

Samassa tuli vanha nainen sisään.

— Kyllä siellä sataa, sanoi hän.

Toinen ei puhunut mitään.

— Mutta etkö sinä aijo todellakaan tahtoa Annaa enään meille jäämään? kysyi emäntä, palvelijaksi, jos ei muuksi.

— En, vastasi Kalle. Mitä te siitä puhutte enään. Olettehan jo kuulleet, ettei se sovi.

Huokaus, tuskin kuuluva kohosi vanhan naisen rinnasta, hänen katsoessaan poikansa rypistyneitä kulmia.

— Niin, siellä olisi illallinen, sanoi hän ja lähti.

Hänen mentyään viskasi poika pois sanomalehden ja antoi päänsä vaipua pöytää vasten.

Ei, ei, mikä on mennyt, niin se on mennyt, mutisi hän, nousi ja lähti pirttiin syömään illallista.

XIV.

Aika kului. Saapuivat marraskuun ensi päivät.

Oli puolen päivän aika. Syksyn raskaat pilvet olivat väistyneet ja antoivat auringon katsoa maata. Surullisen näköinen oli kellastunut nurmi.

Kankaan ison pirtin lattialle muodostui auringon valosta kirkas läikkä peräikkunan kohdalle.

Oven suussa penkillä oli vaatemyttyröitä ja suuri kori. Ne kun lähtöä odottivat.

Isäntä, Kalle, seisoi ikkunan edessä ja katseli ulos.

Äiti istui toisen ikkunan luona ja kääri paperin sisälle jotain.

Ovi aukesi ja Anna tuli sisään.

Hän istahti penkille oven suuhun ja koperoi käsillään korista. Katse harhaili ympäri pirttiä.

— Niin, nyt minun pitäisi lähteä, tuli hetken perästä hänen suustaan.

— Etkö sinä nyt enään muutamaa päivääkään jouda olemaan? sanoi emäntä.

— Minä menen Anttia käskemään hevosta aisottamaan, sanoi Kalle ja meni ulos.

— Vai sillä tavalla sinä pyydät jäämään, mietti Anna. Älä pelkää, en tahdo enään olla nähtävissäsi.

Kun Kalle palasi, niin seisoi Anna hänen äitinsä edessä silmät kyynelissä ja tuo paperikääry, jota emäntä äsken kääri, oli hänen kädessään.

Emäntä huomasi kuinka Annan kasvot kovettuivat Kallen sisälle tullessa.

— Hyvästi sitten ja kiitoksia kaikesta! sanoi tyttö, ojentaessaan kättään emännälle. Ääni niin särkyneenä värähti.

— Hyvästi! Jumalan haltuun! sanoi emäntä ja kääntyi samassa ikkunaan päin, nähdessään tytön empien lähtevän Kallen luo.

Kalle seisoi selin, mutta kääntyi kuitenkin tuntiessaan tytön häntä lähenevän.

— Hyvästi nyt! sanoi tyttö ja ojensi kätensä, katsoen Kallen sivu.

— Hyvästi! sanoi Kalle, tarttuen ojennettuun käteen. Hänenkin katseensa harhaili.

Kädet koskettivat toisiinsa ja erosivat.

Ääni oli kylmää kummallakin.

Mutta jos harhailevat katseet olisivat kohdanneet toisensa, niin silloin eivät kädet olisikaan eronneet. Mutta kumpikaan heistä ei voinut, ei saattanut toisensa silmiin katsoa. Koska sinä et tahdo, niin en minäkään, risteili kummankin sielussa.

Emäntä huokasi.

Tyttö riensi kiireesti korinsa luo. Emäntä meni sitä nostamaan ulos hänelle avuksi. Vaatekääryt olivat korin päällä ja renki hevosineen odotti porrasten edessä.

Kalle kuuli kuinka kärryt lähtivät vierimään.

Hän riensi ikkunasta katsomaan. Tuolla hän meni. Rengin vieressä istui.

Mitähän jos, — — — mutta silloin tuli kuva hänen sieluunsa: tyttö pellon pientareella toisen sylissä suudeltavana.

Hän istui penkille ikkunan viereen.

Syksyn aurinko valaisi kirkkaan läikän pirtin lattialle peräikkunan kohdalle. Pölyhiukkaset tanssivat.

Muutaman kuukauden perästä nouti Pikku-Kankaan Antti Annan vaimonaan kotiinsa.

Kalle oli yksin.

XV.

On kulunut aikaa useita vuosia, toisille pitkiä, toisille lyhyitä.

Laajoina lainehtivat Ison-Kankaan pellot juhannuksen aikana ja hiukkasen myöhemminkin, jolloin ruis tuulessa aaltoilee kuin meren pinta.

Pitkinä pistävät metsään päin pitkät, satasyliset ketosarat työntäen heiniä maan täydeltä helteiseen kesä-ilmaan. Kauvas apilan tuoksu leviää tuulen kantamana.

Korkeana ja maalattuna kohoaa talon suuri asuinrakennus kuin linna, ja pitkä, suuri kivinavetta antaa asunnon yli puolelle sadalle lehmälle.

Entiset rakennukset on hävitetty ja uudet sijaan kohonneet.

Rikas ja ylpeä on Ison-Kankaan talo.

Kenelle hän laittanee? Kenelle hän koonnee? ihmettelivät ihmiset.

Ei kukaan tiedä isännän tuumia ennenkuin taasen näkevät jonkun uuden laitoksen hänen tahdostaan kohoavan.

Rikas on Ison-Kankaan isäntä. Rikkautta työntävät hänelle voimakas maa ja hyötyisä karja ja vankka metsä.

Hän se osaa maasta ottaa, ihmettelevät päätään puistaen vanhat miehet. Kuinka kauvan tuolla riittänee, köyhtyy maa vähemmälläkin kiskomisella, puhuvat he.

Mutta multa on syvää Ison-Kankaan pelloissa.

Yksinäinen on isäntä. Ei kukaan saata häntä ystäväkseen sanoa.

Moni tyttö häntä mielien katsoisi, kun uskaltaisi, mutta hän on niin yksinäinen ja ylpeä, ettei kukaan uskalla häntä lähestyä.

Ja hänkö heistä välittäisi.

Elämä hänen ympärillään kiehuu ja kuohuu, Mutta hän elää kuin elämästä erillään.

Onko tuo sen iloisen ja leikkisän Kankaan Matin poika? ihmettelivät
Pakojokelaiset. Tuo ylpeä ja yksinäinen.

Pikku-Kankaan Antti on isäntänä hänen naapurissaan ja emäntänä Anna.

Mitä miettii Ison-Kankaan mahtava isäntä? arvelee monasti itsekseen Anna. Anna on tyytyväinen, mutta sittenkin löytyy tuolla sydämen pohjassa arka paikka, joka koskaan ei aivan tuntumattomaksi katoa.

Pikku-Kankaan Antista on kehittynyt edistysmielinen mies. Hän toimii monessa yhteisessä yrityksessä. Paljon, paljon on muuttunut sitten muutaman vuoden.

Niin nuorisoseurako?

Siellä toimii toinen polvi ja seuran kirjuri tutkii entisiä pöytäkirjoja ja näkee siellä tuon erakon nimen, tuon nimen, jonka omistaja elää yksinään suuressa talossaan ja joka mielessään katkerasti ivailee kaikkia yhteisiä toimia, joista sattumalta kuulee puhuttavan. Toimikoot! Ei heistä kuitenkaan mitään tule, ei heistä eikä heidän toimistaan.

Mutta joutuu hänkin sanansa sanomaan elämän hyörinässä.

Tuolla suuressa kylässä, kirkonkylässä, on kansakoulu tullut liian pieneksi. Pikku-Kankaan Antti ja muut hänen kanssaan rupesivat tahtomaan uutta koulua Pakojoen kylään, sinne Ison-Kankaan luo. Eihän ollut kirkolle, jossa koulu oli, pitkä matka, mutta oli niin paljon asukkaita täälläkin, että koulu oli täälläkin tarpeen.

Tuossa joen törmällä, Ison-Kankaan maalla on kuin Luojan luoma paikka sitä varten.

Asia saatiin ajetuksi niin pitkälle, että koulu päätettiin rakentaa.

Käytiin tiedustamassa maan hintaa Ison-Kankaan haltijalta.

Ei rahalla eikä millään, tuli jäykkä vastaus.

— Vielä te tässä kouluja! Kuin niillä te paremmaksi muuttuisitte, mietti ylpeä isäntä. Hän muisteli sitä aikaa, jolloin hän itse oli ollut kansakoulussa, tuolla kirkonkylän vanhassa koulussa. Nauramaan, tyhmästi nauramaan he kykenivät — sen ajan hän niin elävästi muisti — mutta muuhun korkeampaan, jonkun aatteen, vaikka helponkin käsittämiseen, siihen heistä ei monikaan kyennyt. Ja sitten koulun jälkeen! Kun ei ollut enään pakkoa kirjaa käteensä ottaa, niin silloin kaikki muu paitsi syöminen ja koirankujeet unohtuivat. Mitä hyötyä heille koulusta, noille tomppeleille, jotka kirjaa kuin ruttoa pelkäävät? Samallaisia ovat nykyisetkin mukulat. Vielä heille kouluja. Joka kykenee kohoamaan tuosta raskasliikkeisestä, typerästä joukosta, niin hän kykenee sen tekemään kouluittakin, mietti hän.

Jonkun ajan perästä näki hän sanomalehdessä kuvauksen itsestään. Hän sen mukaan oli valistuksen vastustaja, synkän taantumuksen mies.

— Niin olenkin ja siinä pysyn. Tuon joukon vastustaja olen ikäni, sillä tuo suuri joukko ei jaksa koskaan herätä tuosta tyhmyyden unesta, jota se nukkuu, mietti hän.

Niin, sehän oli eräänä pyhäpäivänä kesällä, kun aurinko paahtoi,
kärpäset surisivat ja hän makasi rakennuksen varjossa ruohikolla.
Mäntylän ukko mennä köpitti partaisine poskineen pölyistä tietä pitkin.
Kalle huomasi hänet ja häntä rupesi itsekseen naurattamaan.

— Yksissä ollaan, Mäntyläinen, sanoi hän, kun ukko hänen kohdalleen kerkesi.

— Mitä?

— Niin, yksissä ollaan.

— Niinpä tässä ollaan.

— Niin, mutta siinä, että kirjat teille, noille poikavekaroille, jotka tuolla aidalla kiekkuvat ja noille tytöille, jotka tuolla tiellä tulevat, ovat tarpeetonta tavaraa.

— Niin, veikkonen, ovatkin. Me elämme kirjoittakin.

— Niin te elättekin, ja Kallea nauratti.

— Mutta mistä tämä nyt, tällainen juttu? kysyi ihmeissään Mäntyläinen.

— No kun olen tullut samaan tulokseen noista kirjoista kun tekin, etteivät ne sovi tavallisen talonpojan käteen.

— Älä.

— Se on tosi.

— Vai niin, sanoi Mäntyläinen ja katsoi epäillen nauravaa Kallea. Vai niin, sanoi hän vielä ja lähti tietä pitkin menemään.

— Hittoako minä löpisin! Mitä minä nyt tuon kanssa rupesin puhumaan. Ei se uskonut kuitenkaan; katsoi niin epäillen kuin olisin häntä pilkannut.

Mutta itsekseen häntä nauratti. Ollaan Mäntyläisen kanssa samassa, mutta ei kuitenkaan samassa, mietti hän.

— Mitähän kujeita tuo nyt oli? mietti Mäntyläinen kävellessään.

Mutta koulu perustettiin Pakojoelle. Se toimi alussa vuokrahuoneissa.

XVI.

Oli syyskesä, jolloin tuli kiertomatkallaan seuran työtä innostamaan keskusseuran sihteeri, nuori ylioppilas, Lauri Saha.

Hän huomasi, että urheilu-innostus oli kerennyt saapua jo tänne syrjäiseen seutuunkin. Ollen itse innokas urheilija, koetti hän ohjata myös tätäkin puolta seuran toiminnassa.

Mutta puuttui urheilukenttä, sillä seuran talo oli peltojen keskellä.

— Tuossahan, pojat, on maata. Tahtokaa lahjaksi tai jos ette saa, niin ostakaa, sanoi hän, kun tästä asiasta oli puhe seuran talolla.

— On siinä peltoa, mutta siitä ei lohkene meidän käytettäväksi rahallakaan, sanoi seuran esimies.

— Kenen se on?

— Ison-Kankaan, tuli vastaus.

— Kyllä se isäntä antaa, kun vaan kauniisti pyydätte.

— Ei anna, vaikka mitä tekisimme, vastasivat pojat.

— Sehän kumma! Minä lähden teidän puolestanne kauppaa tekemään, koska minulla on vielä aikaa. Kyllä saatte maata sen verran kuin tarvitsette, sanoi ylioppilas innoissaan.

Hän kyseli tuosta maanomistajasta. Pojat selittivät ja hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa heräsi. Hän halusi nähdä tuon karhun, joka yksinään, muista erillään elää.

Illalla lähti hän yksin Isolle-Kankaalle.

Taloa lähestyessään näki hän mahtavan navetan, jonne juuri lehmiä ajettiin.

Hän tuli pihalle. Hiukan ihmeisiinsä joutui hän nähdessään sen hyvän järjestyksen, mikä kaikkialla vallitsi.

Porrasten edessä tuli palvelustyttö häntä vastaan ja uteliaana töllisti tuota nuorta, valkolakkista miestä.

— Onko isäntä kotona? kysyi Lauri Saha.

— On. Tuolla se on kamarissaan, vastasi tyttö. Tuolta toisia portaita sinne pääsee, lisäsi hän, kun kysyjä näytti epäröivän, mistä sen kamarin löytäisi.

— Hän on joku tuollainen herännäinen, joka vihaa nuorisoseuraliikettä, päätteli Lauri Saha, mennessään osoitettuun suuntaan. Hän oli kuvitellut isäntää joksikin mistään välittämättömäksi olijaksi; sillä eihän poikain selityksestä selvää kuvaa ollut saanut. Mutta tuo järjestys ja talon mahtavuus pani hänet hiukan ymmälle.

Hän nousi portaita ja tuli eteiseen. Ohhoh! Mitäs täällä tuleekaan, mietti hän. Sillä eteinen vaatenaulakkoineen oli niin komea, ettei hän ollut silmiään uskoa.

Hiukan epäröiden koputti hän ovelle.

— Sisään! kuului syvä ääni.

Hän aukaisi oven. Mutta hän ei tahtonut uskoa todeksi, mitä näki. Kirjoja pitkät hyllyt yhdellä seinällä ihan täynnä ja niin hyvässä järjestyksessä. Tämähän on harvinaista, mietti Lauri Saha. Mihin olen tullutkaan.

Sitten loi hän katseensa isäntään. Pitkä, harteikas, enemmän lukumiehen kuin maanviljelijän näköinen oli tuo nuorellainen, syväsilmäinen mies. Ei puvusta, mutta kasvoista päättäen.

Hän epäröi. Tällaista ei hän ollut osannut kuvitellakaan.

— Iltaa! Anteeksi jos häiritsen, tuli Lauri Sahalta ihan huomaamattaan. Hänen maalla kulkiessaan ei ollut tarvinnut kohteliaisuussanoja käyttää. Mutta nyt tuli tuo ihan itsestään, kun ei tiennyt varmasti kuin olla, miten eleä.

— Istukaa! Olkaa hyvä! kehoitti tuo toinen, nousten pöytänsä vieressä seisomaan.

Oli jotain kankeaa heidän kummankin käytöksessä, sillä toinen oli tullut sellaiseen paikkaan ja sellaisen henkilön luo, jota paikkaa ja henkilöä ei osannut tuollaiseksi kuvitellakaan.

— Niin, käyn asiaan heti käsiksi. Olen tämän nuorisoseurapiirin keskusseuran sihteeri ja matkoilla jouduin myös tänne. Tuli tuolla seuran talolla puheeksi urheilukentän laittaminen, koska urheilu näkyy täälläkin saaneen kannattajia. Mutta heillä ei ole maata siinä talon likellä. Kuuluu olevan siinä teidän maata. Lähdin heidän puolestaan pyytämään teitä hyväntahtoisesti luovuttamaan sopivan maapalan seuran käytettäväksi.

Toinen kuunteli tuota puhetta katsoen ulos. Hieno hymynkierre väikkyi hänen huulillaan.

— Helkkari, kun puhun juhlallisesti kuin asianajaja, mietti Lauri Saha.

— Niin, mitä te siitä arvelette? kysyi hän kun ei tullut heti vastausta.

— En minä voi siitä luovuttaa maata, vastasi Kalle.

— Olikin tarkoitus, että jos olisi liian suuri vaatimus teidän mielestänne maata ilmaiseksi luovuttaa, niin kyllä seura sen korvaisi, ostaisi, toisin sanoen.

— En minä rahasta välitä. Jos minä maan antaisin, niin antaisin ilmaiseksi, mutta minä en tahdo, en halua antaa mitenkään.

— Saanko luvan kysyä, miksi ette anna? kysyi Lauri Saha, sillä hän päätteli mielessään: sittenkin ahdasmielinen, ehkä uskonnollisten seikkain tähden vastustaa nuorisoseuraliikettä. Hän varustautui odotettuun taisteluun.

— Siksi, kun se olisi periaatteitani vastaan, kuului vastaus.

— Anteeksi, jos olen utelias! Mutta onhan hauska keskustella. Minkä vuoksi maan luovuttaminen tähän tarkoitukseen on teidän periaatteitanne vastaan?

— Sen vuoksi, koska koko seura ja liike, kaikkine toimineen, on minun mielestäni tarpeeton järkeville ihmisille.

— Mutta olettehan te ennen ottaneet osaa seuran toimintaan.

— Senpä vuoksi tiedänkin sen toiminnan turhaksi.

— Pidättekö te turhana kansan valistamisen? Sehän nuorisoseuratyön tarkoitus on. Minkälainen valistustoiminta teidän mielestänne vastaisi paremmin tarkoitustaan? kysyi Lauri Saha, odottaen nyt noiden olettamiensa uskonnollisten mielipiteiden esille tulemista.

Mutta hän ei ollut uskoa korviaan, kun Kalle vastasi:

— En kannata minkäänlaista valistamistyötä.

— Kuinka?

Kalle sanoi vielä saman uudelleen.

— Mutta miten te tuohon — anteeksi, jos sanon — noin synkkään tulokseen olette tulleet? kysyi ihmeissään Lauri Saha.

— Siksi olen siihen tulokseen tullut, koska sen omasta kohdastani olen huomannut todeksi.

— Selittäkäähän toki tarkemmin mielipiteenne! huudahti Lauri Saha. Hänestä tuntui hiukan hullunkuriselta tuollainen väite. Häntä suututti tuon miehen musta taantumuskanta, kuten hän mielessään nimitti sitä.

— Silti niin ajattelin, koska mielipiteeni mukaan ihminen, kehityskykyinen ihminen, voipi kohota valistuneeksi ilman seuroja ja kouluja. Ja sellaisista ihmisistä, jotka eivät voi itse kehittyä, ei tule valistuneita tai sivistyneitä — sanoipa noita nyt miten hyvänsä — seurojen eikä muitten laitosten muokkaamallakaan. He pysyvät siinä tilassa missä ovat, teki heille mitä tahansa.

— No, no, eihän — — —

— Odottakaahan! Silti nuorisoseuran toimintakin on minun mielestäni turhaa. Se tekee tuollaisia idiootteja, jotka luulevat olevansa jotakin, mutta jotka kuitenkaan eivät ole kuin suunsoittajia. Suoraan sanoen enimmillä ihmisillä ei ole kehittymiskykyä. Heitä ei saa tuosta tuohon, vaikka henkensä antaisi heitä kehittääkseen.

— Mutta heitä ei ole koetettukaan kehittää. Esimerkiksi nuorisoseuraliike on vielä niin nuori, ettei sen vaikutuksia vielä tiedä odottaakaan. Pimeydessä on meidän kansa, varsinainen saloilla elävä kansa saanut tähän asti elää.

— Mutta pimeydessähän ovat kaikki alkuaan eläneet, sellaisetkin, jotka nyt valkeudessa vaeltavat.

— Mitä tarkoitatte? kysyi Lauri Saha, jota keskustelu alkoi viehättää.

— Tarkoitan, että — suokaa nyt mennä kauvaksi taaksepäin — että pimeydessähän ovat eläneet muinaisuudessa kaikki ihmiset. Vähä kerrallaanhan ovat kaikki kehittyneet: taiteet, tieteet, yleensä ihmishengen saavutukset. Mutta kuka noita on kehittänyt? Ihmiset. Mutta mitkä ihmiset? Nuo, joilla on ollut kehitys- ja kehittymiskyky.

— Tarkoitatte ihmiskunnan neroja. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole neroja, sehän on mahdoton olettamuskin, sanoi Lauri Saha.

— Eivät olekaan. En sitä tarkoitakaan. Eivät kaikki ole neroja, mutta on sellaisia, jotka neroja ymmärtävät, jotka esimerkiksi taiteen saavutuksista osaavat nauttia. Mutta niitäkin on vähän, verrattuna tuohon suureen joukkoon, joka ei kykene muuhun kuin syömiseen ja tyydyttämään alhaisimpia viettejään. Tuo suuri joukkohan on aina ollut noitten kehityskykyisten johdettavana, kuin raskas ainejoukkio on se vierähtänyt aina sinne, mihin sitä on vieritetty. Sitä on aina hallinnut tuo sen yläpuolella oleva, siitä kyllä noussut ihmisryhmä; ja niin tulee aina olemaan. Tuo joukko ei jaksa kohota, ei koskaan, on turha vaiva sitä yrittääkkään.

— Mutta tehän olette, vaikka olette talonpoika, hirveän ylimysmielinen, sanoi Lauri Saha.

— Sanokaapa miksi haluatte, niin ajattelen.

— Mutta onhan tuo joukko, niinkuin sitä nimitätte, paljon muuttunut. Ovathan tavat sievistyneet entisajan tapoihin verrattuna. Onhan kansa esimerkiksi oppinut lukemaan ja paljon voisi luetella esimerkkejä, jotka osoittavat sen kehityskykyä. Siis valistustyö ei ole turhaa, koska se jotain aikaan saapi, vaikkakin hitaasti.

— On se oppinut lukemaan ja on se oppinut jotain muutakin, Mutta miten? Pakosta. Tiedättehän, jos esimerkiksi ajattelemme meidän kansamme kehitystä, miten tuo lukutaito on saavutettu. Jotkut valistuneet, Gezelius-piispathan etupäässä, sen aikaan saivat. Mutta miten? Pakolla. Vedoten tunteisiin ja viettoihin: ei saanut naimisiin mennä eikä uskonnollisiin menoihin osaa ottaa, jos ei osannut lukea. Tämä pakko juuri saikin tuon koneellisen lukutaidon aikaan. Sillä sehän oli koneellista lukemista, eihän ymmärtämisestä ollut puhettakaan. Mutta oli vastahakoista tuosta joukosta lukeminen, niinkuin se vieläkin on. Jos ei olisi pakkoa, niin suuri osa siitä ei kirjaa käteensä ottaisi.

— Te liioittelette. Lukemaanhan kansa on hyvin halukasta ja samaten oppimaan. Senhän todistaa sanomalehtien runsas leveneminen ja kirjallisuuden leveneminen, puhui Lauri Saha.

— Ihmiset ovat lisääntyneet, joten suhteellisesti tuo valveilla oleva ryhmäkin on lisääntynyt. Mutta suuri joukko nukkuu ikuista unta, se ei välitä sanomalehdistä eikä kirjallisuudesta. Kyllä se huutaa sorrosta ja sortamisesta, mutta kun leipää kurkkuunsa saa, niin on hiljaa.

— Te olette katkera, sanoi Lauri Saha.

— Jos se olisi saanut olla rauhassa, niin se olisi samallaisessa asemassa kuin kreikkalaisilla orjat. Mutta muutamat pehmeäsydämiset ihmiset ovat kuvitelleet voivansa tuon joukon herättää ikuisesta unestaan. Tuon joukon, jota kreikkalaiset osajoukoksi sanoivat ja jota nyt ei enään orjina kohdella, jolla olisi vapaa valta kohota, jos se kykenisi. Mutta se ei kykene. Huutaa se kyllä osaa — osaahan sonnikin, — kun sen päähän on ajettu jotain aatteita, kun kellokkaat edellä huutavat, niin osaa joukkokin perässä. Heiltä puuttuu ehkä toisinaan leipää, mutta kun he sitä saavat, niin silloin, silloin huuto loppuu ja joukko on tyytyväinen, muuta se ei kaipaa.

— Mutta teillähän on hirveät mielipiteet, huudahti Lauri Saha.

— Niin ehkä on, mutta todet kuitenkin. — Niin, miksi tuota joukkoa sitten vaivata! Antaisi sille leipää ja teettäisi sillä työtä ja muuten hyvin kohtelisi. Kehityskykyiset ihmiset tekisivät henkistä työtä tai mikä miellyttäisi mitäkin. Lisäisivät tuota ihmishengen tuottamaa henkistä perintöä. Miksi he koko joukkoa koittavat perässään vetää ja siihen turhaan työhön aikaansa kuluttaa. Miksi he tuota joukkoa kiskovat, tuota, joka ennen oli orjajoukko, jota ei enään sinä pidetä, mutta jona se on ollut ennen ja tulee vastakin olemaan, aina se tulee olemaan joukkona, niin tänään, niin huomenna ja niin ijankaiken. Siihen suuntaan kehitytään, että nykyisen rahaylimystön sijaan tulee hengen ylimystö. Sukuylimystö on kadottanut merkityksensä, nyt tai oikeammin tulevaisuudessa kadottaa raha- ja raa'an voiman ylimystö valtansa ja hengen ylimystö pääsee oikeuksiinsa. Mutta joukko pysyy aina joukkona, sen olot paranevat ja silloinhan se on tyytyväinen, sille hengen ylimystö suo leipää ja silloin kaikki, koko maailma on onnellinen.

— Minua ihan pyörryttää tuo teidän mielikuvituksenne lento. Te olette katkera, jostain katkeroitunut ja silti olette mielestäni väärässä. Minun mielestäni ovat kaikki terveet ihmiset kehityskykyisiä, joilla on kyky kehittää henkeään ja omistaa ihmiskunnan henkinen perintö ja kyky siitä nauttia. Kehitysmahdollisuuden siihen tarjoaa myös nuorisoseuraliike. Maalaisväestömme on hidasta ja kankeaa, koska se tähän asti on pimeydessä ollut. Mutta odotetaan ja tehdään työtä sen hyväksi, niin kyllä vielä kerran päivä vaikenee, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän te sanotte. Te, jotka saatte olla todella sivistyneitten parissa ja jotka saatte sivistyksen hedelmistä, taiteesta ja muista ihmishengen saavutuksista monipuolisesti nauttia. Te silloin tällöin kuin huviksenne tulette tänne maalle ja saarnaatte innoissanne valistuksesta ja valistamisesta tuntematta ollenkaan valistettavianne. Mutta hyvähän on toivossa elää, puhui Kalle. Hän oli noussut kävelemään ja käveli kiihtyneenä lattialla.

— Mutta nuorisoseuraliikehän on juuri kansasta alkunsa saanut.
Siellähän sen alkujuuret ovat, sanoi Lauri Saha.

— Niinhän sanotaan. Mutta kun tarkemmin tuon liikkeen alkuvaikutteita tutkittaisiin, niin mistähän mahdettaisiinkaan löytää sen juuret? puhui Kalle. Ja vaikka se olisikin alkuisin n.s. oppimattomista, niin mitä se todistaa? Voihan niistä ja niistähän juuri kohoaakin oppineita, ei koulumaisessa merkityksessä, ymmärrättehän mitä tarkoitan. Nehän ne tuon joukon jättävät, tuosta joukosta kohoavat. Mutta nämähän kohoaisivat ilman seuroja. Siis sen toiminta, nuorisoseuraliikkeen toiminta, on turhaa. Minä esimerkiksi olen siksi tullut, mikä olen, yksin. En sano tätä, että itseäni tahtoisin kohottaa teidän silmissänne, sillä olenhan mikä olen enkä välitä mitä minusta ajattelette ja mitä minusta muut ajattelevat. Halveksin tuota joukkoa, jota te valistatte.

— Mutta ajatelkaahan, sanoi Lauri Saha. Teidän yläpuolellanne voipi olla toisia, jotka teitä halveksivat ja muita teidän laisianne. Ja voipi olla enemmän kehittyneitä ja täydellisempiä kuin te, jotka kuitenkin uskovat ihmiskunnan, koko ihmiskunnan kehitykseen; ja jos enemmän kehittyneet kuin te olette, siihen uskovat, niin silloinhan myöntänette heidän olevan oikeassa ja tunnustatte olevanne väärässä.

— Oletuksia, pelkkiä oletuksia, sanoi Kalle.

— Sekinkö, ettei ole korkeammalle kehittyneitä ihmisiä kuin te?

— En sitä tarkoittanut. On tietenkin.

— Anteeksi, jos puhun suoraan teille! Ettehän loukkaannu?

— En, puhukaa!

— Minusta tuntuu, että teiltä innostus ja rakkaus on loppunut. Noin katkeraksi en minä ainakaan toivoisi tulevani. Kyllä luulen ymmärtäväni teitä. Te olette toimineet nuorisoseurassa ja te olette innostuneet, mutta ette ole saaneet heti unelmianne toteutetuksi ja te olette kyllääntynyt ja tullut katkeraksi ja ehkä toisetkin syyt ovat vaikuttaneet teihin, syyt, joita en ole oikeutettu kyselemään. Mutta huomatkaa, että ihmiset kehittyäkseen tarvitsevat aikaa. Ihminen ei henkisesti hienostu ennenkuin sukupolvien kuluttua. Jos ihminen on alhaisella sivistysasteella ja hänen poikansa koettaa kohota isäänsä korkeammalle, niin hän sen kyllä voipi saavuttaa, mutta ei hänkään vielä ole hienostunut henkisesti, hänessäkin on jotain karkeaa, joka johtuu hänen isänsä vaikutuksesta, jonka hän on, tuo pyrkijä, saanut perinnöksi lapsuuden kodista j.n.e. Hänen poikansa useimmassa tapauksessa kohoaa yhä korkeammalle, hänen henkensä on yhä hienostuneempi, mutta vielä hänessäkin, vaikka vähemmässä määrässä huomataan karkeutta, jonka hän on isältään perinyt, tämä taas isältään j.n.e. Ja ehkä monenkin polven perästä huomataan tuota perintöä. Mutta se haihtuu polvi polvelta, kunnes se kokonaan katoaa ja tulee esille sielukas ihminen, niin täydellinen ja ylevä kuin ihminen voipi olla. Tällä tavalla voipi joissakin tapauksissa kehittyä ihminen, hitaasti kyllä, mutta varmasti.

— Eikö mitä! sanoi Kalle. Monen jalon ihmisen lapsesta tulee toisinaan — eläimellinen.

— Totta, mutta useimmassa tapauksessa kehittyneempi. Ja ajatelkaa! Kun kaikki ihmiset saataisiin kehittymään, kehityksen alkuun, niin silloin, niin silloin ihmiset muuttuisivat. Tähän toivoon perustuu myös osaltaan meidän työmme. Me tässä polvessa panemme valistustyön alkuun, laajennamme sitä, sen piiriä. Tämän jälkeen tulee hiukkasen kehittyneempi polvi j.n.e. Emme täydellistä tulosta työstämme näe; meidän työmme on tulevaisuuden työtä. Mutta siltipä se innostaa!

— Mutta kykeneekö koskaan tuo joukko kokonaisuudessa kehittymään. Mistä se voima, joka panee sen hitaat aivot toimimaan ja sen tylsät silmät järjen, tunteen ja innostuksen valoa loistamaan? — Mutta mehän joudumme liian kauvaksi. — Olen epäröivä — en tiedä varmaan mitä varmana pitää. Olisikohan totta, että olisin erehtynyt? — En tiedä. Pitää miettiä. — Mutta en voi periaatteistani luopua ennenkuin varmasti näen, että olen väärässä. Täällä on kuitenkin niin yksinään. Ei ole ollut kenen kanssa olisi keskustellut. — Kirjat kyllä, mutta sekin on niin yksipuolista. — Niin, mutta en tunnusta vielä tulleeni voitetuksi.

— Te olette edellä noista toisista. Te olette päätänne pitempi tavallista kansaa, kuten sanotaan, sanoi Lauri Saha innoissaan. Häntä ihmetytti tuon yksinäisen miehen mielipiteet ja hänen harrastuksensa. Mitä hänestä olisi tullutkaan, jos hän olisi saanut käyttää hyödykseen niitä apuja, joita tuhannet pölkkypäät kouluissa saavat? mietti hän.

Kalle oli hetken äänetönnä. Hänen mieltään hiveli niin suloisesti tuo toisen tunnustus, jonka hän tunsi ansainneensa. Mutta se suututtikin. Hän tahtoi olla yksin tai ainakin näyttää, ettei hän siitä välitä.

— En pidä imarteluista, sanoi hän jäykästi.

— En tarkoittanut imarrella. Sanoin mitä ajattelin. Mutta uskokaa, että ihmiskunta voipi kokonaisuudessaan kehittyä. Sen todistaa ainakin työ, mitä nykyaikana tehdään sen hyväksi. Työ kouluissa, työ kirkoissa, työ yhdistyksissä, seuroissa ja kaikkialla.

— Mitenkähän se sitä todistaa? kysyi epäillen Kalle ja jatkoi: kaikki näyttää ainakin turhaa olevan.

— Odottakaa, kun koetan selittää! sanoi Lauri Saha. Nyt kiehuu ja kuohuu. Nyt riidellään ja taistellaan. Nyt esimerkiksi sosialismi levenee kautta maailman, tuoden levetessään paljon pahaakin, vihaa, katkeruutta ja pyhän ja korkean halveksumista. Mutta mikä panee maailman tuollaiseen myllerrykseen? Mikä on se voima, joka raottaa tuon suuren joukon silmät, tuon joukon, jota te halveksitte?

— Halveksin, koska se on niin tyhmää. En halveksi minä, vaan moni muukin sanoi Kalle.

— Niin, te halveksitte kyllä sillä tavoin, että teidän halveksimistanne voipi ymmärtää ja — kunnioittaakin. Mutta on paljon sellaisia, jotka esimerkiksi halveksivat tuota joukkoa vähemmästä syystä kuin te, ja noita tuollaisia halveksijoita löytyy n.s. oppineiden joukossa, virkamiesten, pappien ja sellaisten, jotka ovat olleet tilaisuudessa nauttimaan ihmishengen aarteista enemmän kuin esimerkiksi te. He ovat tuollaisia itsekylläisiä, surkuteltavia olentoja, jotka kansasta, johon he itse kuuluvat, ovat saaneet väärän käsityksen toista tietä kuin te. Tai heillä ei ole siitä mitään käsitystä, he pelkäävät tuota joukkoa, joksi te nimitätte ihmisiä, he pelkäävät sitä kuin ruttoa. Saarnaavat sen tietämättömyydestä ja raakuudesta, eivät uskalla sitä lähestyä, peljäten muka vaipuvansa takaisin raakalaisuuteen. Erillään he pysyttelevät yksinomaan mukavuuden syistä; onhan niin mukava olla sivistynyt ja nauttia sivistyksen hedelmistä ja elätyttää itseänsä tuolla joukolla, joka tekee raskaammat ja likaisimmat työt.

— No mutta tehän olette sosialisti, sanoi hymyillen Kalle.

— Kyllä tavallaan. Niin, ja jos sitten tuo joukko nyt vihdoinkin jotain vaatii, vaikkapa vain saada osansa sivistyksestä nuorisoseuratyön muodossa, niin tuota liikettä tuomitaan sen vuoksi, koska se vielä maistuu raa'alle, koska siinä on vielä seassa todellakin raakuutta ja tietämättömyyttä, sen vuoksi, koska se liike on tietämättömien liike, jotka juuri silmänsä ovat auki saaneet ja vaativat ihmishengen tuloksista osansa. Lauri Saha pysähtyi hiukan ja näytti miettivän.

— Ja sitten? kysyi malttamattomana Kalle.

— Tuota liikettä tuomitsevat kouluutetut, koska tuon liikkeen joukot eivät osaa niin toimia, niin elää kuin nuo tuomitsijat, koska heillä ei vielä mitään ole, kun he vasta ovat alkuaskeleita ottamassa — jotain omistaakseen, sitä saamaan mitä heiltä puuttuu. He eivät osaa nauttia taiteesta eikä muusta korkeammasta niinkuin ne, joita kasvatetaan siitä ja kaikesta jalosta nauttimaan.

— Mutta minä luulen osaavani nauttia ja samaa joukkoahan minäkin olen samoissa oloissa kasvanut ja heidän kanssaan ollut ikäni. Minun laisiani — onhan tämä kuin omaa kehumista — on paljonkin ehkä. Eikö tämä todista, että noilta toisilta puuttuu kyky kohota korkeammalle? sanoi Kalle innokkaasti.

— Te ja teidän laisenne olette poikkeuksia. Kyllä ympäristö ja kasvatus, tavat ja sivistys on perinnäistä, senhän myönnätte kuin ajattelette. Hitaastihan kaikki on kehittynyt, vuosituhansien kuluessa. Mutta nyt kun suuri joukko tahtoo saada sivistystä, kun se herää, niin monet sivistyneet, sanon esimerkiksi papit, pitävät tuon joukon pyrkimyksiä — syntisinä. He saarnaavat heidän menonsa, alkuaskeleensa synniksi, koska paljon kompastuksia sattuu. Tieto ja sivistys, minkä joukko itsellensä hankkii, pyörryttää sitä ja silti antaa monesti se aihetta papin saarnassaan sanomaan — sen pyrkimyksiä — synniksi, joka on perkeleestä ja siis tuo pyrkimyskin samasta lähteestä. Mutta nuo tuollaiset herrat eivät huomaa syvemmälle, eivät huomaa mikä on se voima, joka esimerkiksi nuorisoseuraliikkeen pohjaltaan on alkuun pannut ja joka on raottanut joukon silmät? Se voima, joka kärsii nähdessään tietämättömyyttä ja kurjuutta, joka koettaa poistaa sitä, saaden toisinaan aikaan sellaista, mikä hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa, se voima on piilossa, noiden katse ei ylety sitä näkemään. Sanoin: hetkeksi näyttää lisäävän taistelua ja tuskaa ja raakuuttakin, sillä ihmiskunnan hetket ovat pitkiä. Niin, mikä on tuo voima, joka panee kehityksen alkuun, joukkojenkin kehityksen, jonka päämääränä on onni? Sitä voimaa, niin, tiedättekö miksi sitä nimitetään? — Sitä nimitetään rakkaudeksi. Sen Luoja on ihmisrintaan pannut kaiken sen pahuuden kanssa kamppailemaan, mikä siellä myöskin on. Mutta kerran tuo voima pahuuden voittaa, voittaa raakuuden, kun ihmishengen aarteet ovat kaikkien nautittavana. Tässä uskossahan niin monet ihmiskunnan suurimmista ovat työnsä tehneet. Miksi he eivät ole etsineet ja etsi omia etujaan ja petä tuota sokeata joukkoa, johon kuuluu rikkaita, jotka yhä tahtovat rikastua ja hekumoitsijoita, joille nautinto, likainenkin on muuta kalliimpi ja köyhiä, jotka kurjuudessaan hammasta kiristelevät? Miksi nuo ihmiskunnan jaloimmat eivät tahdo nauttia yksin hengen voimiensa tuottamasta edusta? Heillähän olisi — toisinaan, voimaa ja kykyä sortaa ja pettää. Miksi he totuutta julistavat ja elämänsä muitten onneksi käyttävät? Siihen pakoittaa heitä rakkaus, joka uskoo tulevaisuudessa tuon suuren joukon heräävän, ja sehän jo silmiään aukoo ja — vaatii. Sen silmäthän on aukaissut rakkaus, vaikkakaan tuon joukon teot eivät aina rakkauden töiltä näytä. Mutta kun se tahtoo, tuo joukko jotain, niin sehän osoittaa, että se myös voipi — kehittyä. — Niin, mutta minähän saarnaan kuin pappi ja edessäni istuu syntinen epäilijä, joka ei taida kääntyä.

— Kiitos! Te annatte minulle paljon ajateltavaa. Mutta sittekin, ehkä tuo voima, josta puhutte — niin, palaan vielä siihen — onkin kunnianhimoa noilla ihmiskunnan suurilla ja tuo joukkojen tahtominen — leivän tahtomista ja kun sitä saavat, niin muuta eivät tahdokaan.

— Yhä te vaan kiertelette. Ette tahdo tunnustaa minun oikeassa olevan. Mutta aikahan on kulunut, minun täytyy lähteä. Ette taida maata luovuttaa. En enään vaadikaan: tehkää periaatteittenne mukaisesti! puheli Lauri Saha.

Samassa meni tietä pitkin eräs nainen, työntäen kärryillä lasta edellään. Kallen kasvot värähtivät. Vieras huomasi ja katsoi tielle.

— Vai sellaista katkeruutta, mietti Lauri Saha. Hän huomasi selvästi
Kallen kasvojen värähdyksen johtuneen tuolla tiellä menevästä naisesta.

— Nyt lähden ja kaunis todistus muassani — sen sanon imartelematta — että salokylissä löytyy paljon työtä nuorisoseuroille, koska on sellaisiakin, jotka sen nykyisen toimintarajan ylikin ovat käyneet.

— En pidä tuollaisista puheista, sanoi Kalle.

— Tiedän, mutta en voinut olla sanomatta, sanoi Lauri Saha, suonette anteeksi. Hyvästi sitten!

— Hyvästi! Kiitos myös, sillä luulen teistä rikastuneeni, sanoi Kalle.

— Ja minä teistä, jatkoi toinen.

Ja vielä käden puristus. Sitten hän meni.

Kaunis oli kesäilta. Linnut lauloivat, maa tuoksui. Avonaisesta ikkunasta katsoi ulos Ison-Kankaan isäntä. Mieli oli niin keveänä, keveämpänä kuin pitkään aikaan, mutta kuitenkin surunvoittoinen. Mutta sittenkin sanoi illallista syödessä paimentyttö toisille:

— Isäntä oli niin iloisen näköinen, kun ikkunasta katsoi.

— Mitä tyttö höpsii, sanoi yksi miehistä.

— Ei isäntä iloisen näköisenä taida osata ollakaan, jatkoi yksi piioista; sillä kun isäntä vaikka milloin tuli väen joukkoon, niin katosi muittenkin ilo.

Mutta isäntä siirtyi ikkunasta pois. Istahti pöydän luo ja katsoi kuinka ilta-aurinko valaisi punertavaksi valkoiseksi maalattua uunia. Siitä tuo valaistu paikka siirtyi hiljalleen eteenpäin.

Hän huomasi sen ja hymähti.

— Maa pyörii, mietti hän, ja kaikki pyörii. Pyörittäneekö vaan ja aina tultanee samaan paikkaan? — Niin, mutta maahan kulkee pyöriessään eteenkinpäin — hm, tullakseen vuoden perästä samaan paikkaan.

— Niinhän sanotaan, että se pyörii. Mutta tuleekohan se samaan paikkaan? Jos se sittekin joka kerta hiukkasen siirtyisi — eteenkin päin. Jos sen rata onkin spiraali?

Minne pyörittänee ja minne mentänee — eteenkö päin? — Kaikkiko?

Auringon valaisema, punertava läikkä oli siirtynyt uunista seinään.

Kesäillan ilma, leppoisa, lämmin, huokui avatusta ikkunasta.

Maantien somero ratisi hiljaa ja tietä pitkin kulki kaunis nainen, tuo joka äskenkin, työntäen edellään kärryillä lasta.

Kalle siirtyi äänen kuultuaan katsomaan ja katsoi ikkunan syrjässä, verhon suojassa niin kauvan kuin hänet viheriä reunainen, ilta-auringon valaisema tie vei pois — Pikku-Kankaalle.

Aurinko aleni yhä lähemmäs metsän latvoja. Kaksi pikkutyttöä istui tien vierellä, aidan varjossa ja nyhtivät viheriää ruohoa käsillään ja viskoivat sillä toisiaan. Maa tuoksui ja kostea kaste tuntui jo sen pinnalla. Tuolta etempää, metsiköstä kuului laulu.

Pöydän luo palattuaan huomasi hän paperipalasen, johon oli kirjoitettu:

    Oi missä ompi lempivien maa?
    ja missä sielu levon, rauhan saa?
    — Ei lempivien maata olekaan.
    Kun rauhaa etsit, löydät — hautuumaan.

Tuokin lienee totta, mietti hän. Mutta sentään tuo äskeinen mies toi kuin elämää tullessaan. Ehkä sittenkin mennään — eteenpäin.

XVII.

Pikku-Kankaan Antti eli talossaan onnellisena, omistaessaan sen naisen, jota rakasti.

Ja tuo nainen? Hänkin oli tyytyväinen. Katkeruus oli vähä kerrallaan haihtunut, tuo katkeruus, jota hän oli tuntenut luullessaan tulleensa hylätyksi. Sen tunteen vaikutuksesta hän niin pian oli taipunutkin Antin tuumiin ja tullut hänelle vaimoksi.

Vaikka hän oli Kallen naapurina ja näki hänet joka päivä, niin sentään eivät he olleet juuri sanaakaan vaihtaneet sen jälkeen, kun he viimekerran hyvästit toisilleen sanoivat tuolla Ison-Kankaan vanhassa honkapirtissä. Voihan sitä välttää toisiaan, vaikka yksissä paikoin asuukin, kun ei ole halua olla toisensa kanssa tekemisessä. Ja sen lisäksi Kalle koetti välttää kaikkia, hän oli mieluummin yksin.

Ja Antti? Hänet Anna sai vaikka sormensa ympäri käärityksi. Hänen rakkautensa liikutti Annaa, sillä hän näki tuon miehen, johon hän oli ajattelemattomasti, vain tunteittensa hämmennyksissä ollessa, itsensä sitonut, häntä syvästi rakastavan. Se ilmeni kaikissa, varsinkin siinä hellässä huolenpidossa, jota hän hänelle osotti.

Tunne, jota hän tunsi miestään kohtaan, oli ensi alussa sääliä. Hän sääli tuota rakastavaa miestä sentähden, kun hän ei voinut vastata todellisesti hänen palavaan rakkauteensa, tuohon, joka niin liikuttavassa muodossa tuntui hänessä ilmenevän. Ajan pitkään, sillä pitkähän on aikajakso, vaikka se ei käsittäisikään kuin joitakin vuosia, sekaantui tuohon säälin tunteeseen kunnioituksenkin tunne, kun tuo toinenkin kunnioitti häntä niin, ettei hänellä ollut mitään suurempia vaatimuksia häneltä vaadittavana kuin mitä hän voi täyttää. Hän oli toisinaan kylmä ja kovakin miestään kohtaan, mutta tämä iloisella hyväntahtoisuudella unohti tuollaiset hetket ja kun hän taasen sai hymyilyn, niin silloin oli kaikki selvänä.

Pohjaltaan oli Antti ylevä ja ylpeäkin. Hän rakasti, mutta tuo rakkaus ei ollut orjan tavoin palvelevaista. Hän muisti kuinka kerrankin, — se oli heidän yhdessäolonsa alkuaikoina, kun Antti rakkauden hurmioissaan ei tahtonut hänelle antaa sitä rauhaa, jota hän tunsi tarvitsevansa, unohtaakseen pettymyksensä, — Antti eräänä päivänä häntä rajusti syleili. Hän silloin tuskastuneena sattui sanomaan: anna minun olla rauhassa! Silloin oli Antti häneen niin pitkään katsonut ja lähtenyt kävelemään pois. Ja rauhassa hän oli saanut ollakin. Kokonaisen viikon oli Antti ollut, ettei koskenutkaan häneen, vaikka muuten kohteli häntä entisellä tavalla. Silloin hän itse oli katunut tuota tylyyttään ja mennyt aluksi miestään hyväilemään. Hän oli nähnyt tämän olennosta, että hän voi hänet antaa olla rauhassa ja että miehensä oli päättänyt olla häneen koskematta niin kauvan kuin hän itse antaa siihen alun.

Tämä tällainen kohtelu Antin puolelta, kun hän tietämättään osoitti, ettei hän kerjää rakkautta, vaan tahtoo sen ansaita, herätti Annassa jonkullaisen kunnioituksen ja säälin sekaisen tunteen miestään kohtaan. Silti hän koetti ollakin rakastettava ja niin viimein rupesi pitämäänkin miehestään.

Ja niin aika kului ja heille syntyi lapsikin. Eikä Anna osannut enään kaivatakaan muunlaista. Elämä antoi hänelle, mitä hän tarvitsi.

Mutta syvällä sielussa oli tuolla nuorella naisella sittekin jotain, jonka hän tunsi toisinaan vaivaavan ja tekevän hänet surunvoittoiseksi.

Silloin samana kesänä, kun Lauri Saha kävi Pakojoen kylän nuorisoseuraa innostuttamassa, tuli eräänä sunnuntai-iltapäivänä Pikku-Kankaalle Antin sisaren poika Sarkkisen Otto erään torpan pojan kanssa viereisille.

Pois lähtiessään tahtoi hän setäänsäkin käymään eräässä joen toisella puolella olevassa talossa, kun kuuli äsken hänen puhuvan, että hänellä olisi jotain asiaa sinne.

— Voisipa tuota käydä, tuumi Antti.

— Mitä tuonne nyt enään näin illalla lähdet, kerkeäähän tuolla vasta käydä, sanoi Anna.

— Lähtekää vaan, on hupaisempi meillekin, puheli tuo toisella kymmenellä oleva Otto poika.

Niinpä he lähtivätkin.

Oli syyskesän lauhkea ilta. Heidän piti mennä joen yli. Tuolla ylempänä koskessa olisi ollut portaatkin, joita pitkin jalkamiehet kulkivat. Mutta sen kautta olisi tullut hiukan kierrosta, niin tahtoi Otto kumppaleitaan kahlaamaan siitä kohdalta kosken alapuolelta joen yli. Siinä oli matala paikka, että kengät riisumalla vähän veden aikana siitä pääsikin.

He tulivat joen rannalle ja ottivat kengät jalastaan ja lähtivät kahlaamaan.

— Mutta jopa on lämmintä vesi, ihasteli Otto heidän kahlatessaan.

Toiselle rannalle päästyään istahtivat he joen rannalle ruohikolle kenkiä panemaan jalkaansa.

— Mutta eikö ollut lämmintä puheli Otto.

— Olipa kyllä, sanoi Matti, tuo torpan poika.

— Lähdetään uimaan! sanoi Otto.

— Lähdetään! myönsi Matti.

— Setä myöskin!

— En minä viitsi, vastasi Antti. Menkää te nuoremmat miehet. Minä katson, kun te uitte.

Siinä kosken alla aukeni joki laajaksi suvannoksi, johon keväinen, vuolas virta oli kaivanut keskelle syvän haudan. Vähän veden aikanakin pyöri siinä häränsilmiä. Suvannon alapuolella ahtausi vesi korkeitten törmien väliin, jotka joen taasen muuttivat nopeasti vieriväksi virraksi.

— Sinähän vesieläin olet, kun menet kuin sammakko, sanoi Otto Matille, joka ui tuolla syvän veden päällä. Hän itse oli huono uimaan, vasta oppinut.

— Tule tänne! huusi Matti. Täällä kannattaa paremmin kuin siellä matalalla.

Otto tunsi veden rupeavan häntä kannattamaan, jota rohkeammin hän yritti ja niin uskalsi hän pyörähtää tuon syvän haudankin päällä, joka äkkiä syveni matalasta rantavedestä.

— Tulkaa, setä, täällä on niin lämmin, ettette usko! huusi Otto rannalla olevalle Antille.

— Mitähän jos kävisi, mietti Antti. Lämmintähän tuo tuntui olevan. Hän riisuutui ja oli pian vedessä. Hänkään ei ollut mikään taitava uimaan; veden päällä pysyi jonkun matkan.

— Hei pojat, lähdetään jo pois! huusi hän hetken perästä pojille.

— Ei vielä! vastasi Otto, joka innokkaasti opetteli uimaan. Katsokaa, näin sitä mennään! huusi hän läähättäin ja pyörähti taasen syvänteen päällä.

Antti nousi rannalle ja pian tulivat pojatkin.

Mutta vielä uudelleen pyörähti Otto veteen.

— Mitä sinä, poika, yksin menet, hukutat itsesi, huusi Antti.

— Enpä hukutakaan, huusi Otto ja porskutti iloisesti vedessä.

Toiset panivat vaatteita päälleen. Matti oli jo melkein vaatteissaan.

Mutta juuri kun Antti sai paidan päälleen, kuului joesta hätäinen, tuhahdettu huuto: setää-ä! Auttakaa!

Otto oli vielä kerran viehättynyt uimaan syvänteen päälle, mutta kun hän kääntyi takaisin päin, niin huomasikin hän uineensa liian kauvaksi ja tunsi voimainsa pettävän. Hän hätääntyi, kun matala rantavesikin näytti jatkavan paluumatkan pituutta.

Antti, herkeämättä mitään ajatella, riipasi nopeasti paidan pois päältään ja etsi silmillään jotain puuta, pelastaakseen sillä pojan. Mutta mitään sellaista ei sattunut olemaan.

Otto joessa taisteli henkensä edestä.

— Auttakaa! Setä!

Samassa vajosi hän syvyyteen.

Silloin syöksyi Antti juosten matalaan rantaveteen ja juoksi siinä syvännettä kohti.

Samassa kohosi Otto veden pinnalle ja viittoi käsillään.

Pojan kamala hätä ja kauhistuneet kasvot pakoittivat Antin ponnistamaan kaikin voimin ja hän oli syvänteen partaalla. Nyt ei enään ollut pitkälti Ottoon.

Hän heittäytyi uimaan ja sai poikaan kiinni, kun tämä oli uudelleen vaipumassa. Samassa tarttui Otto häneen kiinni.

— Älä jalasta! karjasi hän ja tunsi vaipuvansa syvyyteen. Epäselvästi kuuli hän Matin kamalan huudon rannalta.

Mutta Otto piti hänen jalastaan, puristi hädissään moninkertaisella voimalla. Hän koetti ponnistaa viimeiset voimansa pysytelläkseen veden pinnalla.

— Uikaa, setä! kuuli hän Oton sanovan ja hän tunsi hänen heittävän irti ja vajoavan. Mutta toisella kädellään tarttui hän vielä poikaan kiinni ja tunsi tämän uudelleen tarttuvan käteensä.

Mutta silloin loppuivat häneltä voimat ja hän tunsi vajoavansa. Matin hätähuudot kuuli hän vielä korvissaan.

Matti neuvotonna näki heidän syvyyteen katoavan. Ensin Antin ja sitten
Oton.

Virta vieri ja häränsilmät pyörivät syvänteen pinnalla.

Nyt vasta hätääntynyt, huutava poika, riensi likimpään taloon apua etsimään.

Mutta apu oli turha, sillä vasta monen tunnin kuluttua saatiin ruumiit hämärässä syyskesän yössä rannalle. Mutta eihän niihin enään eloa saatu.

— Se oli jo viides ja kuudes mies minun muistooni, mitkä Laulajaisen lampi on nielaissut, puheli Törmälän äijä ruumiita katsellessaan, mutta ei kahta kuitenkaan ennen yhdellä kertaa vieden.

Koski ylempänä kohisi, työntäen lisää vettä Laulajaiseen ja vierivä virta vei sitä korkeiden törmien välitse edelleen. Kylän taloissa nukuttiin ja seuran talolla tapahtumasta tietymätönnä nuoret karkeloon kävivät. Vierivä virta käy — eteenpäin.

* * * * *

Pikku-Kankaalla odotti Anna aikansa Anttia kotia, mutta kun häntä ei kuulunut, niin pani levolle pikku Ilmarin kanssa.

He olivat kahden kotona. Antin vanhemmat olivat muuttaneet asumaan melkein heti Annan taloon tultua Antin sisaren luo. Piika ja renki olivat kylällä.

— Nyt isä on meidät jättänyt, puheli Anna potkivalle pojalle, joka oli hänen vieressään.

— Missä isä? kysyi kummissaan pienokainen, kuullessaan isästä puhuttavan.

— Ei äiti tiedä, missä on. Kyllä hän kohta tulee. Nuku sinä vaan!

Mutta poika ei tahtonut nukkua, potki ja telmi sängyssä. Ilta-yön hämäryys jo alkoi peittää maan ja esineet huoneessa kadottivat rajansa. Annaa hiukan peloitti, ollessaan yksin pojan kanssa. Vihdoin poika nukkui, käsi kierrettynä äidin kaulan ympäri. Varoen irroitti Anna lapsen itsestään ja nousi ylös.

Hän kävi ulkona kuulostelemassa, mutta ei kuullut kuin kosken kohinan hämärässä syyskesän yössä tuolta etempää.

Hän tuli sisälle. Tuntui niin kummalta, kun ei Anttia kuulunut. Ei ollut tullut vielä haetuksi lamppujakaan, täytyi olla pimeässä.

— Mutta missä ihmeessä se Antti on? mietti hän. Hän ei koskaan ollut vielä ennen ollut tietymättömissä. Tuntui niin kummalliselta. Olisikohan tuo mennyt seuran talolle? Mutta mitä se sinne nyt, kun se ei ennenkään ollut siellä käynyt yksinään sitten heidän naimisiin mentyä. Hän mietti ja koetti arvailla, mutta tyydyttävää selitystä ei hän hänen poissaololleen löytänyt.

Kun ei Anttia kuulunut, pani hän levolle pikkupoikansa viereen. Hänen maatessaan siinä valveillaan ja miettiessään tuli hänen mieleensä: Mitähän, jos se Otto saikin sen vietellyksi kotiinsa? Sinne se on mennytkin, ja kun tuli myöhänen, niin jäi sinne yöksi ja vasta aamulla tulee. Tuo otaksuma tuntui hänestä niin luonnolliselta, että hän ihmetteli, miksi ei hän ennemmin tuota huomannut.

Hetken perästä nukkui hän levollisesti yön hämärän tullessa yhä synkemmäksi.

Silloin Antin ja Oton ruumiit vietiin lähellä jokea olevaan Törmälän riiheen.

Tuli aamu ja Anna odotti Antin tuloa. Hän oli piian kanssa saanut jo lehmät lypsetyksi ja piika oli lähtenyt viemään niitä syöttömaahan. Katsoessaan ikkunasta, näki hän Törmälän äijän hitain askelin lähestyvän pihalla portaita.

Pian aukeni ovi ja äijä kasvot kummasti hymyyn jäykistyneenä astui pirttiin. Aurinko antoi valoa ikkunain täydeltä ja poika lattialla Antin tekemällä hevosella leikki.

— Päivää! äänsi äijä ja ei saanut kasvojaan hillityksi, vaan ne värähtelivät uudelleen tuohon jäykistyneeseen hymyyn.

— Päivää! Vaarilla taitaisi olla Antille asiaa, mutta kun on käynytkin niin hullusti, että olen jäänytkin leskeksi, puheli iloisena Anna.

Nyt tuo jäykistynyt hymy katosi äijän kasvoista ja hän ihmetellen, melkein kauhistuneena katsoi tuota nuorta naista. Hänen mielessään vilahteli: tietääkö tuo jo ja ei tuon enempää välitä. Mutta Anna jatkoi:

— Niin, Antti eilen illalla katosi eikä häntä sittemmin ole näkynyt.
Hän taisi mennä Oton kanssa illalla Sarkkiselle ja jäädä sinne yöksi.
Mutta kohtapa hänen pitäisi tulla.

Taasen muuttui Törmälän vanhan, valkopartaisen äijän kasvojen ilme. Hänen täytyi kääntyä ikkunasta ulos katsomaan ja hän sanoi: mahtaneeko tulla?

— Ettäkö olisikin jättänyt meidät Ilmarin kanssa, eihän toki, puheli
Anna iloisesti pojalle, jonka hän otti lattialta syliinsä.

— Mitähän, jos olisikin jättänyt? sanoi taasen äijä, katsoen ulos ikkunasta.

Anna luuli hänen leikkiä laskevan ja puheli puolittain pojalle ja puolittain äijälle:

— Mistä isä meille niin olisi suuttunut. Kyllä se tuo vaari höpsii.
Kohta isä tulee. Sitte Ilmari pääsee isän kanssa ajamaan.

— Missä isä? kysyi taasen poika. Hän ei vielä monta sanaa osannut puhua.

Nyt vihdoinkin kääntyi Törmälän äijä Annaan päin ja sanoi Annasta kummallisen totisena: Saattaa sitä toisinaan jättää suuttumattakin.

Nyt näki Anna, ettei vaari leikkiä laskenutkaan.

— Mitä? kysyi hän ja seisoi liikkumattomana poika sylissään lattialla.

— Missä isä? kysyi taasen Ilmari.

— Niin, Antti illalla loukkaantui vähän, tuli väkinäisesti äijältä ja taasen hänen kasvonsa vääntyivät tuollaiseen kivettyneeseen hymyyn.

— Mitä on tapahtunut? parkaisten tuli Annalta.

— Niin, täytyyhän sinun jolloinkin se tietää, sama jos nytkin. Antti ja
Otto hukkuivat eilen, illalla Laulajaiseen.

— Antti hukkui! huudahti Anna ja lysähti poika sylissä lähellä olevalle penkille istumaan.

— Siellä se on Antti, ja siellä he kumpikin, siellä meidän rantariihessä. Illalla veimme sinne, puheli Törmälän äijä ja nousi raskaasti penkiltä ja lähti hyvästiä sanomatta ulos.

Anna näki hänen kartanolla menevän.

— Missä isä? kysyi Ilmari.

Anna kuin mistään tietämättä sitasi liinan pojan päähän, unohtaen omaan päähänsä mitään panna ja lähti poika sylissä Törmälän rantariiheen.

Siellä oli jo äijä ja useita muita.

Siellä laudoilla rinnakkain makasivat Antti ja Otto.

Aivan kuin olisi nukkunut, makasi Antti. Vaatteista oli tippunut vesilätäkkö riihen lattialle. Aurinko tukki valoaan savureijistä mustaan riiheen.

Anna oli antanut pojan jollekin naiselle ja seisoi pää painuneena riihen lattialla. Riihen ulkopuolelta kuuli hän kuiskeita, mutta ei erottanut, mitä he puhuivat.

Silloin vasta tulvahtivat hänen silmänsä vettä täyteen. Hän nosti esiliinansa silmilleen ja vaipui mustaa kiuvasta vasten. Voi sentään, miten piti käydä! Nyt hän vasta luuli ymmärtävänsä, minkä arvoinen oli Antin rakkaus. Ja hän kun oli ollut monta kertaa niin tyly hänelle. Häntä kadutti niin äärettömästi entinen käytöksensä Anttia kohtaan. Häntä säälitti tuon hänen miehensä elämä. Hän tunsi kuinka tuo hukkunut hänen tähtensä olisi tehnyt vaikka mitä ja hän ennen ei ollut osannut palkita hänen rakkauttaan muuten kuin — kylmyydellä, toisinaan ihan tylyydellä. Hän kuvitteli, kuinka tuo toinen oli saanut kärsiä hänen tähtensä ja noin sovittamatta täytyi heidän erota.

— Äiti, äiti! kuului itkun sekainen huuto ulkoa.

Hän vielä kerran katsahti Anttia, jonka kasvoja valaisi savureijästä tulevat auringon säteet.

Silmät kyyneleitä täynnä tuli hän ulos ja otti Ilmarin syliinsä. Poika nähdessään hänen itkevän, rupesi myöskin itkemään.

Hän koetti tyynnyttää itseään.

— Täällä kait ne saavat olla niin kauvan, kun haudataan! puheli
Törmälän äijä.

— Täällä kait, vastasi Anna ja lähti kotia itkevä poika sylissään.

Portaita kosken yli mennessään kuuli hän veden läiskeen ja kohinan ja näki jalkainsa alla vaahtoisan tyrskeen. Tuolla etempänä kuulsi Laulajaisen lampi lämpimän auringon valossa ja törmäpääskyset puikkelehtivat sen yhdellä sivulla hietikkovieremässä reijissään.

XVIII.

Samana aamuna, kun Anna sai tietää Antin kuoleman, tuli Mehtälän Jussi, tuon Oton kanssa olleen Matin isä, Isolle-Kankaalle leikkuutyöhön. Väki pirtissä oli syömässä, kun isäntäkin tuli pirttiin synkkänä ja puhumatonna. Hänkin kävi pöytään väen mukana.

— Niin se kävi, että Laulajainen nielasi taasen, puhui Mehtälän Jussi.
Hän oli juuri saanut kerrotuksi illallisen tapahtuman.

— Mitä Laulajainen on nielassut? kysyi isäntä.

— Eikö isäntä vielä ole kuullut, kun Pikku-Kankaan Antti ja Sarkkisen
Otto illalla hukkuivat? sanoi Mehtälän Jussi.

— Hukkuivat, äänsi säpsähtäen Kalle.

— Niin, Laulajaisen lampeen, vastasi Mehtälän Jussi.

— Miten he sinne menivät? kysyi Kalle.

— Uimaan menivät. Tulivat jo vedestä pois, niin Otto oli vielä mennyt, vaikka Antti oli kieltänyt, ja oli lähtenyt sinne pyörteeseen uimaan ja miten lie uupunut, oli ruvennut uppoamaan ja huutanut: Setä, auttakaa! Meidän poika oli myös ollut niiden kanssa. Silloin oli Antti siepannut paidan päältään ja juossut veteen ja uinut Oton luo ja sinne jäivät kumpikin. Ei Matti ollut osannut kuin huutaa rannalla. Oli sitten mennyt Törmälään ihmisiä hakemaan, mutta ennenkuin he kuuden sylen syvästä saivat ne ylös, niin henki oli kumpaiseltakin poissa.

— Antti meni auttamaan Ottoa siis, kysyi Kalle ja tuijotti kysyvästi
Jussiin.

— Niin meni ja sinne jäi, vastasi Jussi.

— Eikä se Antti osannut paljon uidakaan, niin väsyi, selitti yksi rengeistä.

— Ja kun Otto oli tarttunut sitä jalasta kiinni, jatkoi toinen.

— Olihan se käskenyt, että uikaa setä! ja heittänyt irti, että toinen olisi päässyt rannalle, mutta silloin oli Antti tarttunut siihen kiinni ja poika taas uudelleen oli hädissään tarttunut Anttiin ja yhdessä menivät, selitti Mehtälän Jussi.

Sen jälkeen olivat kaikki hiljaa ja kukin kuvitteli tapahtumaa.

Syötyä lähdettiin ruispellolle.

Kuumana aurinko paahtoi. Mutta tuota ei Kalle huomannut. Niitti väsymättä ruista kumoon ja mietti Antin hukkumista.

Hän näki ihan selvästi tapahtuman silmäinsä edessä. Näki kuinka Antti juoksi matalaa vettä ja heittäytyi syvänteen reunalle tultuaan uimaan poikaa pelastaakseen. Olisinkohan minä tehnyt samalla lailla? kysyi hän itseltään. Enpä tiedä. Ei ole varmaa, että olisinko hirvinnyt mennä syvyyteen, kun en osaa paljon uida. Mutta eihän Anttikaan osannut. Siinä tarvittiin rohkeutta. —

Hän teroitti viikatettaan. Sitten taasen alkoi hän niittää.

Ajatukset askartelivat hänen niittäissään. Mitähän Anna ajattelee? tuli hänen mieleensä. Hän on siis yksin. Ja väkisinkin tunsi hän mielensä käyvän niin kumman keveäksi, ajatellessaan tuota. — Mutta olisinkohan minä Antin sijassa tehnyt samalla tavalla? tuli taasen hänen mieleensä. Ei hän päässyt tuosta varmuuteen. — Siinä tarvittiin rohkeutta. Ja kun minä olen pitänyt Anttia ja noita toisia ihan, ihan — eläinten veroisina. Häntä kauhistutti mielipiteensä. Minä itse olen tunteeton eläin ollut, tuomitsi hän itseään. Olen pitänyt muita joukkona, jolla ei ole muuta tarvetta kuin — syöminen. Itse, itse olen kauhistus ihmisen haahmossa. Vai täytyikö siis yhden ihmisen, ihmisen, jonka rinnassa sykki jalo sydän, kuolla pelastaakseen toista, pelastaessaan — minut. Hänestä tuntui kuin Antti olisi kuollut hänen tähtensä aukaistakseen hänen silmänsä näkemään, että hän on ollut väärässä, että hän on ollut eläimellinen tuomitessaan muita ihmisiä sellaiseksi.

Tällaisissa mietteissä oli hän, ettei huomannut ajan kulkua. Väki alkoi seisoskella. Sitten vasta huomasi hän katsoa kelloonsa, sillä oli kulunutkin kappaleen sivu ruoka-ajan.

— Hei! Syömään! huusi hän.

Taloa kohti mennessään sanoi hän: Pidetään nyt pojat ja tytöt pitempi ruoka-aika kuin tavallisesti, koska sattui menemään hiukan sivu.

Väki katsoi ihmeissään isäntään. Tuntui niin kummalta heidän mielestään, kuin hän noin tuttavallisesti puhui heidän kanssaan. Sitä ei monasti tapahtunut.

He näkivät kuinka hänen silmänsä loistivat ja kuinka hän näytti kiihtyneellä. Mutta oli kuitenkin niin ystävällinen kaikkia kohtaan. Mikä hänellä on? miettivät kaikki.

Syötiin päivällinen. Isäntä juttelikin miesten kanssa. Mutta hänen puheensa oli hajanaista. Toisinaan jäi hän kesken sanottavansa miettimään ja unehtuikin siihen.

Päivällisen aikana johtui puhe taasen tuohon eiliseen tapahtumaan ja joku naisista sattui mainitsemaan Annasta, kuinka hän oli ollut onnettoman näköinen, itkenyt, että oli vedeksi muuttua.

Tuo tuntui Kalleen koskevan niin kipeästi. Ei hän sitä ruvennut itselleen selittämään miksi se koski. Mutta se riipasi mielen niin alakuloiseksi, että oli vähällä — itkettää.

Päivällis-aika jatkui, eikä isäntä näyttänyt työhön lähdöstä välittävän. Viimein sanoi Mehtälän Jussi: Eiköhän sitä ole levähdetty. Kyllä nyt jaksetaan.

— Joopa jo! Kuului yksimielinen vastaus Matti rengin suusta.

Lähdettiin taasen pellonpienarta pitkin yhdessä jonossa äskeiselle työpaikalle. Isäntä tuli miettiväisenä perässä.

Taasen alkoi hän niittää; mutta hänen ruumiinsa teki työtä kuin kone, ajatukset eivät olleet työn mukana. Voi, kun olen ollut tyhmä, tyhmä satakertaisesti. Olen pitänyt itseäni jonain, muita en minään ja yksi tapaus on tehnyt tyhjäksi entisen elämäni sisällön. Mikä minä olen? Pässinpää, joka olen itseäni kiduttanut ja elänyt kuin erakko, antaen elämän onnen käsistäni livahtaa; ei, olen sen työntänyt luotani pois ja tahtonut hullutella. Elämä, elävä elämä on vuosikaudet ympärilläni kuohunut, virrannut ja säteillyt. Olen ollut haudassa, kuin tynnyrissä, enkä ole nähnyt mitään. — Mitähän Anna miettinee? Minun syyni on, että hän on saanut ja saapi kärsiä. Minähän hänet työnsin luotani. Minä juuri.

Hänelle selvesi kuin leimahdellen siinä ruista niittäessään entinen elämä. Hän muisti kuinka hän itse silloin kuin Anna oli heillä, vetäytyi syrjään kaikesta. Hän muisti tuonkin illan, jolloin tyttö oli tahtonut häntä mukaansa seuran talolle, mutta hän ei ollut lähtenyt ja monta muuta samallaista kohtausta muisti hän. Hänelle selvesi, että hänessä alkusyy oli, vaikka hän toista syytti.

Mutta miksi tyttö meni heti toiselle, jos hän minua rakasti? mietti hän. Sitä ei hän käsittänyt. Mutta se olikin toisarvoinen seikka. Se oli pääasia, että hän eroon antoi alkuaiheen. Hänen täytyikin suuttua vaikka keneen. Se hänelle selvisi.

Hän suuttui itselleen. Tuomitsi itsensä ihan kelvottomaksi. Hän taisteli raivoisaa taistelua itsensä kanssa.

Näin kului päivä ja tuli elokuun kuutamoinen ilta.

Hän vetäytyi kamariinsa. Nyt hän tunsi yksinäisyyden häntä painavan enemmän kuin koskaan ennen.

Äitikin oli mennyt Helmin luo Saarelaan, kun hän oli huomannut, ettei
Kalle hänestä mitään välitä. Siellä oli hän ollut jo toista vuotta.

Kalle ei saanut pois silmiensä edestä tuota kuvaa, kun Antti oman henkensä uhalla menee toista pelastamaan ja jää itse sille tielle. Hän kuvitteli kuinka Antti lähtiessään rannalta tiesi panevansa henkensä kaupalle, mutta meni sittenkin. Eikö tuollainen ihminen, joka noin kykenee tekemään, kykene myöskin kehittymään? Siinä kysymys, joka antoi hänelle miettimistä.

Ja tuollaisia ihmisiä on ehkä paljonkin. Hän vaan itse ei ollut varma, että olisiko niin kyennyt tekemään. Hän, joka oli Anttia ja noita toisia tuominnut. Hänessä eläimellisyyttä onkin. Hän tunsi entisten mielipiteittensä horjuvan ja hän antoikin niiden horjua. Ei hän yrittänytkään niitä puolustaa. Tuo hukkumistapauksen valtava vaikutus huumasi hänet. — Tuo, jota hän joukoksi oli nimittänyt, selvisi hänelle yksilöiksi, jolla kullakin on kehittymismahdollisuus tulla siksi ja sellaiseksi, millaiseksi luonto ja luonnon takana tuo Korkein voima oli kunkin lahjoillaan varustanut. Hän tähän asti oli pitänyt ihmisinä sellaisia, jotka olivat olleet hänelle hengen sukulaisia. Mutta eiväthän kaikki ihmiset ole samanlaisia kuin hän, silloinhan olisi ihmiskunta — joukko, josta kukaan ei toisistaan eroaisi minkään puolesta. — Yksi ihminen kykenee nauttimaan yhdestä, toinen toisesta — asiasta. Mistä joku on huvitettu, se toisesta on vastenmielistä, mutta sentään tulee antaa arvo toisen maulle ja tunteelle, kyvylle ja taipumuksille. Tämä eroavaisuushan se juuri pidättääkin ihmiset joukoksi muuttumasta, vaikka toisinaan tuntuisikin, ettei eroavaisuutta olisikaan. Tuohan on selvä kuin päivä, mietti hän. Mutta silloinhan pitääkin kaikilla olla kehittymismahdollisuus ja sitähän juuri ovat nuo ihmiskunnan jaloimmat aina koettaneet tarjotakin, vaikkakin hänenlaisensa ihmiset ovat heidän työtään vastustaneet, kun eivät ole ymmärtäneet ihmisiä. Siis eteenpäin, eteenpäin, riemuiten eteenpäin kautta pimeyksien ja taisteluiden käy ihmiskunnan tie. Eteenpäin, eteenpäin käyvät kaikki ihmiset niillä lahjoillaan, pettymyksillään ja voimillaan, mitä kullakin ihmisellä on. Eteenpäin katkeamattomana ketjuna käy ihmiskunta, vaikka vuosisadat hautoihinsa nielevätkin sukupolvet toistensa jälkeen. Mutta näistä kukin polvi jättää perinnön, jota seuraava lisää, ja eteenpäin, eteenpäin käy ihmiskunta. Eteenpäin, eteenpäin rientää ihmiskunta ja riemuiten tuhannet kuulevat tuon voimakkaan virran alkuunpanevasta voimasta kuuluvan sävelen ja tuo alkuvoima on: rakkaus, joka ei koskaan väsy.

Kalle ei enään voinut maata sängyssään, jonne oli jo kerennyt mennä, vaan nousi ylös ja käveli hetken lattialla, sytytti lampun ja istui pöytänsä luo ja kirjoitti kaksi lahjoituskirjaa: Toisessa luovutti hän tarvittavan maa-alueen Pakojoen kylän kansakoululle ja toisessa lahjoitti määrätyn alan nuorisoseuran talon ympärillä olevaa maata seuralle.

Sitten pani hän maata ja nukkui yön rauhallisesti. Elokuun kuu katsoi ikkunasta rauhassa nukkuvaa miestä, ja kuukin riensi — eteenpäin.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina kätkettiin maahan Antti ja Otto. Kalle oli kirkolla ja näki kuinka Anna laski seppeleen, itse tekemänsä, Antin haudalle.

Kirkossa hautaamisen jälkeen sattui Kalle käytävän toiselle puolelle Annan kohdalle. Pappi puhui, mutta Kalle ei kyennyt eroittamaan ajatusta sanoista. Hän näki istuvan, nuoren naisen käytävän toisella puolen, näki hänen kyyneleitä vuotavan ja itkunväristysten puistattavan hänen ruumistaan.

Hän tunsi itsekin melkein voivansa itkeä. Tuntui niin toivottomalta elämä.

XIX.

Tuli taasen talvi ja sen perästä kevät, tuo ainainen uuden elämän luoja.

Kalle oli muuttunut ja otti osaa kylän yhteisiin rientoihin. Kovalle se alussa otti, että hän sai päätöksensä täytäntöön. Hän oli päättänyt ruveta elämään muitten ihmisten kanssa samaa elämää ja heittää erakko-elämänsä muinaismuistojen joukkoon. Mutta pian hän tuli huomaamaan, että helpompi on päättää kuin täyttää. Mutta kun hän oli päättänyt, niin sen täytyi toteutua.

Yksi asia hänen mieltään painoi, jonka hän olisi tahtonut selvittää, mutta häneltä puuttui rohkeutta. Hän oli tullut siihen varmaan luuloon, että hän on jollain tavoin rikkonut Annaa vastaan ja sen hän tahtoi sovittaa. Ei hän enään tahtonut ajatellakaan, että hän saisi Annan vaimokseen, vaikkakin se ajatus häntä likellä vaani, vaan hän tahtoi saada asiansa selville hänen kanssaan, ainakin — anteeksi-annon. Mutta sittekin siellä syvemmällä, pohjalla, sielun pohjalla myllersi ajatuksia, hämäriä ja sielun täytti epämääräinen toivo, jostain mahdottomasta.

Eräänä päivänä sattui hänelle asiaa läheiseen kirkonkylään. Hän lähti jalan, sillä tuo matka ei ollut monta kilometriä. Mutta sattuma oli saattanut erään toisenkin matkalle samaa päämäärää kohti. Tuo sattuma, jonka varassa tuntuu olevan niin paljon asioita, saapi oikeastaan paljon toimeen tässä maailmassa. Kun tarkemmin ajattelee, niin aina sattuu niin tai näin ja mikä on tuon sattuman takana? Sitä ei Kalle joutanut miettimään, kun hän näki tuon toisen edellään kävelevän.

Metsätaipaleella tapasi hän hänet. Toinen säpsähti, kun kuuli askeleita takanaan. Sen näki Kalle selvästi. Mutta metsää oli kummallakin puolen, ettei ollut minne olisi mennyt ja ei hän hirvennyt lähteä, tuo edellä kulkeva, juoksemaankaan, kun tuo toinen näytti häntä tavoittavan.

— Kuule, Anna! sanoi Kalle, kun tavoitti hänet ja astui rinnalle. Niin, kuule! Me emme ole tavanneet toisiamme pitkään aikaan. Minusta tuntuu, että meillä olisi selvitettävä eräs asia, ainakin minun puoleltani. Se on niin hämärä ja epäselvä, etten tiedä oikein miten selittäisin, mutta nyt kun satuimme kohtaamaan, niin koetan selittää. Minusta tuntuu, että olen rikkonut jollakin tavalla sinua vastaan.

Mutta nyt loppuivat häneltä sanat. Tuo toinen ei näyttänyt kuulevankaan. Kiirehti kulkuaan.

Viimein hän kuitenkin sanoi: Minusta tuntuu, ettei meillä ole enään mitään asiaa toisillemme.

Sanaa puhumatta kävelivät he kiireesti. Toinen näytti pyrkivän pakoon ja toinen pysytteli hänen mukanaan. Kohta metsätaival loppuu ja mökki on tien vieressä, aivan lähellä.

Sen kohdalla kääntyy Anna sinne johtavalle polulle.

— Kuule nyt! Koska en ehtinyt asiaani nyt selväksi saada, niin minä tulen varmasti sinun kotonasi käymään ja sitten tehdään selvä väleistämme.

— Mehän olemme tehneet välimme selväksi jo kauvan sitten, vastaa nainen.

— Ei minun puoleltani. Koetan selittää sinulle syyni silloiseen menettelyyn, että saat sitten päättää, voitko antaa anteeksi, mitä olen rikkonut. Saanko tulla se tarkoitus mielessäni luoksesi?

Toinen ei vastaa mitään, seisahtuu ja taas lähtee etenemään ja katoaa mökin pihalle.

Vielä kerran koetan, miettii Kalle ja lähtee kävelemään.

* * * * *

Kuluu joitakin viikkoja.

On keväinen sunnuntai-ilta. Lehti puissa on pääsemässä täyteen kokoon.

Nyt varmasti, sen tietää Kalle, joka naapurissa asuu, on hän yksin kotona. Ja nyt sen täytyy tapahtua.

Pian on hän matkalla Pikku-Kankaalle.

Hän tulee pihalle. Pieni poika leikki puuhevosella porrasten edessä.

— Onko äitisi kotona? kysyy Kalle pojalta. Hän ihan vapisee.

— On, vastaa pikku mies ja katsoo vierasta miestä.

— Onko hän sisällä.

— On. Äiti juoksi sisälle.

Senhän Kalle tullessaan oli nähnyt.

— Onpa sinulla vankka hevonen, sanoo hän pojalle ja silittää pojan vaaleata tukkaa. Vaalea on Annallakin.

Hän käypi sisälle ja pikku mies tulee hänen jälessään. Hän yrittää pirttiin, mutta poika sanoo: Tuonne äiti meni, tuonne kamarlin.

Sinne menivät he kumpikin.

Täällä Anna seisoo ikkunan edessä, selin oveen.

Ei vastausta tervehdykseen.

Kalle alkoi puhua.

Vuoroin vaalenee ja punastuu Anna kuunnellessaan hänen puhettaan.

Hän selittää käyttäytymisensä syitä ja vaikutteita sinä aikana, kun Anna heillä oli. Hän tulee siihen tulokseen, että hänessä on ollut syy ja viimein hän kysyy: Voitko antaa anteeksi? En muuta vaadi. Tiedän, että minä olen syypää siihen, että olen tuottanut sinulle paljon surua ja että olen sinua tuominnut väärin, sinua samaten kuin muitakin. Tämä on minua vaivannut jo kauvan. Sano yksi ainoa sana, niin heti pääset minusta rauhaan! Voitko?

Mutta tuo sana oli lujassa. Viimein se tuli oikein väkisten: Voin. Mutta turhaan sinä itseäsi olet vaivannut. En minä ainakaan ymmärrä minkä vuoksi.

Nyt loppui kummaltakin sanominen ja Kalle lähti pois. Mutta hänen mennessään kartanolla kuuli hän pikkupojan äänen porrasten edessä: Äiti itkee.

Hän palasi takaisin ja kysyi: Itkeekö?

— Itkee se, tuumi pikku mies totisena.

Kalle mietti hetken porrasten edessä ja palasi uudelleen kamariin.

Täällä istui Anna ja itki pää vajoutuneena sängyn vaatteisiin.

Mitään puhumatta astui Kalle hänen luokseen. Tuo toinen ei näyttänyt mitään hänestä välittävän. Itku puistatti hänen hartioitaan.

Kalle laski kätensä hänen päänsä päälle.

Ei tuo toinen työntänyt kättä poiskaan.

— Anna! äänsi Kalle.

Itku vastasi hänen sanaansa.

Hän nosti Annan pään pystyyn ja katsoi häntä kasvoihin.

Kallen henkeä ahdisti. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun kyynelten seasta pilkisti hymy.

Hän tarttui Annaa käteen ja unehtui pitämään sitä kädessään.

— En tiedä uskallanko kysyä enään sitä, jota kysyin monta vuotta sitten? sanoi hän epävarmasti.

— Tiedät mitä tarkoitan. Uskallanko?

— Mutta en ole enään sama kuin silloin, vastasi Anna. Katso tuota raukkaa!

Poika seisoi keskellä lattiaa ja katsoi ihmeissään heitä.

— Hänestä kasvatamme ihmisen, sanoi Kalle.

— Mutta minä en enään ole se, kuin silloin olin.

— Sinä olet sama ja vielä enemmän minulle kuin silloin.

Nyt hymyilivät he kumpikin, kevät-aurinko valaisi huoneen.

— Mutta mikä asia oikeastaan sinut pakotti anteeksi minulta pyytämään.
En sitä ymmärrä, sanoi hymyillen Anna.

Kalle näki, että hänen silmänsä vieläkin osasivat nauraa.

— Ainakin tämä viimeinen asia ja ehkä pohjaltaan ainoastaan se, vastasi
Kalle.

— Minun sietäisi sinulta pyytää paremmin anteeksi.

— Nyt on jo pyydetty ja saatu, vastasi Kalle. Tule, Ilmari, tänne!

Poika meni hänen syliinsä.

— Jos isäsi eläisi, niin hän saisi sanoa: Tosi siitä viimeinkin tuli, sanoi Anna hymyillen.

— Ja tosi siitäkin viimein tuli, että minustakin tulee ihminen, sanoi totisena Kalle.

— Sinä olet vielä yhtä kummallinen, sanoi Anna.