HENKIVAKUUTUSHERROJA

Romaani

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1916.

I

Jeremias Kantele, entinen kansakoulun opettaja harppaa pitkin askelin muuanna kevätiltana Aleksanterilla. Hänen kätensä ovat työnnettyinä syvälle päällystakin taskuihin ja katse on suunnattu johonkin epämääräiseen pisteeseen kaukana kadun päässä, joten hän yhtämittaa törmää yhteen vastaan tulijoitten kanssa.

Jeremias Kantele on aamupäivällä saapunut pääkaupunkiin henkisesti ja ruumiillisesti ylenmäärin kiusaantuneena. Hän on toiminut täsmälleen vuoden henkivakuutusasiamiehenä Korvenhonka yhtiössä ja siitä saanut juuri sen verran tuloja, että on hengissä pysynyt. Mutta vakuutusagentilla täytyy olla moitteeton puku, kiiltonahkakengät ja knalli, ja niihin ylellisyystavaroihin eivät Kanteleen tulot ole riittäneet. Vatsakin on viimeaikoina pyrkinyt painumaan selkärankaa vasten.

Nyt on hänen päähänsä iskenyt ajatus pyytää ylennystä virassaan, ja siinä toivossa on hän haalinut kokoon rahat Helsingin matkaa varten. Hikoiltuaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneessa puoli päivää on hän saanutkin pyytämänsä ylennyksen, vieläpä paremmilla palkkaeduilla, kuin olisi voinut toivoakaan. Uuden uutukainen viisisatanen taskussaan on hän lähtenyt rakkaan yhtiönsä toimitusjohtajan huoneesta ja kiertelee nyt suuren onnensa huumeissa pitkin katuja ilman erikoista päämäärää.

— Ai perhana!

Taaskin sattui yhteentörmäys ja Kantele katsahti tällä kertaa oikein onnettomuustoveriaan, joka piteli leukaansa sadatellen.

— No, eikö se ole Varsala? Päivää!

— Ka, sinä lempoko siinä. Kun kulkee kuin lehmä kadulla, alkoi Varsala purkaa sisuaan.

— Mihin sinä menet ja mistä tulet? kysyi hän kohta hieman lauhtuneemmin
Kanteleelta, joka oli pyörähtänyt kävelemään hänen rinnalleen.

— Tulen suoraan yhtiöni toimitusjohtajan luota, ilmoitti Kantele.

— Varmaankin saamasta nuhteita huonosta hankinnasta, arveli Varsala.

— Etpäs nyt arvannutkaan.

Kantele löi näppiä ja jatkoi.

— Sain virkaylennyksen. Minä olen nyt »herra tarkastaja» niin kuin sinäkin.

— Älä.

— No niin. Ja eikö liene palkkakin yhtä suuri kuin sinulla? Viisisataa kuussa ja tantiemiä. Kantele löi uudelleen näppiä, tällä kertaa aivan Varsalan nenän edessä jatkaen riemastuneena.

— Loppui vihdoinkin se ainainen kituminen. Pitikin jo kulkea vatsa hoikkana kuin kulkukoiralla, ja vaatteetkin alkoivat riippua riekaleina. Vielä tänä aamuna olivat ajatukset synkeitä kuin yö, kun näin, miten toiset tulivat tyytyväisinä ruokapaikoista, eikä itselläni ollut taskussa kuin pari kuparikolikkaa. Mutta nyt… katsos…

Ja Kantele veti setelin povestaan ja näytti Varsalalle.

— Kas poikaa, kun ihan jo suuria rahoja näyttelee. Sinä sait ennakkoa?

— Sain, Toimitusjohtaja antoi hienoja huomautuksia minun ulkoasustani. Ja eihän tämä loistava olekaan, vaikka päällystakilla itse asiassa on toinen omistaja. Huomautin hänelle yhtä hienosti, että matti on hiipinyt taskuuni. Ja niinpä tuo kultainen mies nosti minut silmänräpäyksessä liejusta, johon olin painumassa. Mutta minun pitäisi saada ruokaa. Näes, tänään en ole vielä syönyt muonaakaan. Mennäänpä Cataniin.

— Taitaa olla parasta mennä viivyttelemättä johonkin minun ruokapaikoistani: Ala-Kämppiin tahi Oopperakellariin, virkkoi Varsala merkitsevästi, antaen toisen näin tietää, että hän ei ainakaan nähnyt nälkää silloin, kun sattui pyörähtämään pääkaupungissa.

He menivät Oopperakellariin ja saivat haltuunsa pöydän. Varsala sytytti sikaarinsa ja virkkoi, vedettyään muutamia perinpohjaisia savuja ja hetken niistä nautittuaan.

— Vai pääsi poika ylenemään. No, nythän sinä saat tuntea, miten ihanaa on olla henkivakuutusherrana. Useimmiten toiset tekevät työn, ja me saamme niittää sadon, ainakin mitä tantiemiin tulee. Meidän on tosin pidettävä huoli kilpailusta ja siitä, että asiamiehet, joille varsinainen työnteko kuuluu, eivät pääse laiskottelemaan, mutta sehän tehtävä onkin kaikkein helpoimpia. Ja ajatteles, ethän sinä enemmän kuin minäkään, tullessani Leimausyhtiön palvelukseen ole suorittanut mitään tutkintoja tällä alalla, ainoastaan ovelasti päättänyt muutamia tukkikauppoja maalaisten kanssa. Niistä minut napattiin tähän toimeen. Huomasivat kai, että minussa on liikeneroa ja että osaan olla ovela. Ja hyvin minä olen menestynytkin, osaan herättää ihmisissä, varsinkin maalaisissa luottamusta. Sen vaikuttaa ulkoasuni. Minä näes en komeile vaatteilla. Olen sattunut usein toisten yhtiöitten samaan luokkaan kuuluvien virkamiesten kanssa samaan aikaan hankinnalle ja tullut huomaamaan, että kovin koreaa herrasmiestä katsellaan kansan seassa hiukan sekavin tuntein. Minulla on siitä tuoreita esimerkkejä. Viime viikolla yövyin erääseen taloon, jossa hieroin kymmenen tuhannen vakuutusta, jota oli samana päivänä kärttänyt sinullekin hyvin tunnettu Rientoyhtiön Keikaus. Kuulin miten isäntä arveli emännälleen: — Tuo näyttää oikealta mieheltä! Se Keikaus oli niin hieno mies ja isovatsainen. Taitaa syödä vakuutettaviensa varoja. Mitäs, jos ottaisimmekin vakuutuksen Leimaus yhtiössä. Ja aamulla se vakuutus päätettiin.

Kantele aukoili suutaan keskeyttääkseen puhetoverinsa sanatulvan, sillä hänkin olisi tahtonut suuren riemunsa vallassa sanoa jonkun sanan, vaan Varsala jatkoi.

— Kun sinäkin olet nyt ylennetty meidän joukkoomme, niin muista, ettet kovin rupee koreilemaan, vaan pysyt alavana ja vertaisena isäntien kanssa, ja saat nähdä, että sinua vetelee silloin kaikkein parhaiten. Täytyyhän meidän itsemme kumminkin tehdä niitä suurempia vakuutuksia ja muokata maata asiamiehille.

— Sinä olet viisas mies, virkkoi Kantele ahmien ruoka-annostaan.

— Jaa. Sinäpä sen sanoit. Sitä niinä juuri olen. Ja jonkunverran täytyy meissä kaikissa viisautta olla, jos mieli jotain saada aikaan. Vaikkapa se viisaus meissä ilmeneekin niin sanottuna oveluutena, niin joka tapauksessa sitä täytyy meissä olla vieläpä niin, että se on huomattavissa jo päältä päin, sillä muutoin emme tähän asemaan koskaan pääse kohoamaankaan. — Mutta, veli hyvä, tarvitaan tässä toimessa muutakin ei vain neroutta, jota minun mielestäni kaivataan kaikista vähimmin. Vakuutusherrana onnistuu minun mielestäni parhaiten se, joka on jo syntyessään jonkun verran säikähtänyt. Vai mitä?

— Jospa se lienee niin kuin sanot. Mutta mitä muuta sanoisit vielä ihmisiä piinatessa tarvittavan?

— Tietysti häikäilemättömyyttä, oikein kouraan tuntuvaa. Täytyy uskaltaa puhua asioista yhtä hyvin kerskalle valtiomiehelle kuin vaikkapa villille ihmissyöjälle, eikä saa päästää uhria kynsistään, ennen kuin on saanut hänet antautumaan.

— Et sinä ole hulluimpia vakuutusmiehiä, voit vielä tähtenä loistaa joukossamme, virkkoi Varsala.

Virkaveljet laskeutuivat kadulle, jossa virtaili yleisöä soittoa kuunnellen, Hetken kuluttua virkkoi Kantele Varsalalle.

— Tällä hetkellä minä voisin syleillä vaikka koko maailmaa. Eilen illalla minulla oli taskussa kaksikymmentä penniä, ja nyt siellä on seteli, jonka moista en ennen eläessäni ole omistanut Ja sitten se suuri vapaus! Saa mennä mihin tahtoo, olla missä tahtoo. Saa syödä joka päivä vatsansa täyteen ja vedellä makeita unia talojen parhaimmissa kamareissa.

— Johan sinä innostut ennen iltaa, virkkoi Varsala. Jos tänään juhlisimmekin sinun kunniaksesi, niin luulen ihmisen vasta puoliyön tienoissa olevan valmiina syleilemään vaikka koko maailmaa. Mitä taas tuohon elämän ylistykseesi tulee, niin onpa henkivakuutusmiehellä vastuksiakin. Saa joskus varoa nahkaansa, ja selkäsauna on toisinaan hyvin lähellä. Mutta yleensä on meidän työmme helpon puoleista. Ja kukapa työn keveydestä voisi nauttiakaan, jos ei saisi joskus olla kiipelissä. Tunnen tämän alan jokseenkin täydellisesti. Olen kaksi vuotta rämpinyt Suomen sydänmaita, ja kokenut siellä joskus karvastakin, vaikka tosin makeampi puoli on useimmiten ollut minun osakseni suotu.

— Tästä puolin ne alkavat makean leivän päivät minullekin.

Varsala naurahti.

— Samoin kuin pahatkin päivät. Mutta kun selkäsaunan saadessasi puret hammasta ja ajattelut, että tämä on ylenmääräisestä tungettelevaisuudesta täysin ansaittua, niin hyvin se menee.

Ystävykset pyörähtivät Prinsess’iin. Siellä oli Kanteleen virkaylennys saapa juhlallisen vahvistuksen illan kuluessa.

II

Toukokuun päivä paistoi lämpimästi Kuivalan väen tupaan. Isäntä kellotti sängyssään selällään koettaen saada unen päästä kiinni, vaan siinä puuhassa häiritsivät häntä kärpäset, joita tänä keväänä oli ilmestynyt ihmeteltävän aikaiseen. Ja ihmeellistä kyllä, ahdistelivat ne pääasiassa vain isäntää ja talon vanhaa luppakorvakoiraa. Ehkäpä syynä siihen oli se, että isäntä ja koira olivat talon asukkaista laiskimmat.

Tuvasta oli emäntä poistunut taloustoimiinsa, piiat ja rengit menneet pelloille. Isäntä oli päättänyt paneutua nukkumaan, koskapa sattui hyvä tilaisuus, ja sitä varten ajanut lapset luudan vartta heilutellen ulos tuvasta ja vielä pihastakin kartanon taakse.

Juuri kun isäntä oli pääsemässä uneen, astui tupaan Kantele,
Honkayhtiön uusi tarkastaja yhtä uuden eli vasta leivotun asiamiehen
Alitalon Villen kanssa toivotellen hyvää päivää.

— Antakoon, murahti isäntä sängystä ja antoi silmäluomiensa painua kiinni.

— Tuoko se on isäntä? kysyi Kantele Villeltä.

— Se.

— Taitaa olla hyväluontoinen mies?

— No ei se ole pahimpiakaan. Onpahan semmoinen laiska mies, totesi
Ville.

— Sitä on sitten sen mukaan lähestyttävä, neuvoi Kantele uutta asiamiestä.

— Jaa, virkkoi Ville kunnioittavasti.

— No hyvinkö se nukuttaa, kysyi Kantele isännältä.

— Häh?

— Että hyvinkö se nukuttaa, uudisti kysyjä.

— Eihän tuo nyt oikein… On se välistä paremminkin…

— Onhan se ihanata, kun on ihmisellä hyvä unenlahja, virkkoi Kantele.

Isäntä käsitti tämän pilan teoksi hänen makailuistaan ja korjaten asentoaan sanoi:

— Omaa aikaanipa tässä makailen. Ei sen luulisi ketään liikuttavan.

— Isäntä käsitti minut väärin, alkoi Kantele selitellä. Minä päin vastoin tarkoitin, että unen lahja on hyvä olemassa ihmisellä.

— Jaa, virkkoi isäntä vähän leppyneemmin ja aikoi kohta kuorsahdella.

Kanteleen sisua alkoi kaivella moinen välinpitämättömyys isännän puolelta, ja hän kysyi Villeltä otsa kurtussa.

— Enpä luule tässä talossa mitään tulevan. Eikähän tässä ole ihmisiäkään muuta kuin tuo laiska isäntä.

— Kyllä tässä on väkirikas talo, mutta ovat ulkotöissä, selitti Ville. Pitäisi tästä minun tietääkseni saada vakuutus. Leimauksen miehet olivat käyneet joku päivä sitten ja olivat kehuneet tästä saavansa ison vakuutuksen.

— Ahaa. Varsala se sitten on käynyt. Täällä onkin siis raudat kuumana. Nyt taotaan pojat Mutta meidän pitäisi saada ruokaa. Missä lienee emäntä?

— Näkyi se äsken liikkuvan tuolla ulkona…

Ville meni etsimään emäntää. Isäntä kuorsahteli jo niin että seinät tärisivät, väliin muodostellen omituisia sihiseviä kurkkuääniä, jotka kiusasivat ylen määrin Kanteletta.

— Perhanan ukko, kun ei välitä mitään vieraista. Se on sitä talonpoikais-moukkamaisuutta, joka ei välitä, vaikka kuvernööri taloon tulisi, vaan jatkaa inhoittavaa soitteluaan.

Emäntä löytyi sikolätistä ja tuli Villen kanssa tupaan, pyyhki kätensä esiliinaan ja tervehti vierasta.

— Mitä sitä kuuluu? kysyi.

— Eipähän tuota erikoisempaa, murahti Kantele, jota kyllästytti semmoinen kyseleminen.

— En minä tunne tätä vierasta, jos lienee vaikka oman pitäjän herroja, arveli emäntä.

— Ei tämä tästä pitäjästä… Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, selitti
Ville.

Emäntä vähän sävähti.

— Ja minä tässä vaan kaikenlaisia kyselen. Lähtekää vieraat tuonne kamariin istumaan. Tuo ukkokin tuossa niin kuorsaa. Taitaisi se kamari olla viileämpikin.

— Kyllä me täälläkin voidaan istua. Jos emäntä laittaisi sinne kamariin meille ensin päivällistä.

— Eikö vieraat ole vielä sitäkään saaneet, hätääntyi emäntä ja meni etsimään tyttäriään, jotka kohta ilmestyivätkin ruokapuuhiin, kun ensin olivat saaneet pukeutuneiksi pyhävaatteisiinsa.

— Mitenkähän tuon isännän saisi ylös, virkkoi Kantele emännälle, joka pistäytyi tupaan.

— Niinhän tuo raato äityi taas makaamaan.

Emäntä kävi tönimään aviotaan kylkeen.

— Nousetko siitä, retvana. No, kuuletko… kun on tullut vieraita ja sinä syntinen vain makaat.

Ja vähän hiljemmin silmiään aukovan isännän korvaan:

— Mikä lienee tarkastaja… jos lienee kuin iso herra.

— Häh?

— Että nouse nyt

— Nousenhan minä.

Ja isäntä vääntyi vaivaloisesti istumaan. Kopeloi sängyn laidan alta tupakkavehkeet esiin ja alkoi latailla piippuaan. — Kovinpa se nyt painostaakin. Eikö tulle ukonjyry, arveli isäntä haukotellen.

Kantele siirtyi lähemmä istumaan ja koetti rakentaa keskustelua.

— Tuleeko se nyt minkälainen heinävuosi? kysyi.

— Mistäpä tuon nyt vielä tietää, jurahti hetken perästä isäntä.

— Tässä näyttää olevan iso talo ja hyvämainen, aloitteli Kantele — ja rakennuksetkin on erittäin hyvässä kunnossa. Tekee oikein hyvää tulla tämmöiseen taloon, jossa on kaikki paikat reilassa. Näkee heti, että talossa on järjestystä.

— Mistä päin sitä liikutaan? kysyi isäntä jo virkistyneenä,

— Tämä on Honkayhtiön tarkastaja, kiirehti Ville selittämään. Tulemme sieltä meiltä viimeksi.

— Millä asioilla sitä liikutaan? kysyi isäntä, joka ei nähtävästi muistanut sen nimistä yhtiötä.

— Olemme henkivakuutuksia päättämässä, ilmoitti Kantele. Tämä naapurin mies tuli nyt tänne teidän kylälle asiamieheksi, ja minä päätin lähteä häntä vähän opastamaan. Joko se on isännällä henkivakuutus?

— Eipä sitä vielä…

— No nythän sopisi kuulla näitä meidän yhtiön ehtoja ja etuja, jotka on jo nykyään tunnustettu parhaimmiksi, selitteli Kantele. Kuulin, että täällä ovat käyneet Leimausyhtiön miehet tarjoamassa vakuutusta; vaan eiköhän tuota nyt sentään näin ison talon isännälle päätettäisi suuremmassa yhtiössä, ja kun ne ehdotkin ovat paremmat.

— Kävihän niitä Leimauksen herroja täällä kiusaamassa.

— Minkälaista vakuutusta ne isännälle tarjosivat?

— En tuota tullut tarkemmin kuunnelleeksi, jurahti isäntä.

Kantele kaivoi taskustaan taulukon ja kysyi.

— Joko isäntä on vanha?

Isäntä vilkaisi syrjäkatsein vieraisiin.

— Joko ne peijoonit taas sitä ikää tutkii, mietti, mutta ääneen virkkoi.

— Johan se viideskymmen lienee menossa.

— Jokohan tuo missä asti?

Emäntä joutui selittämään.

— Se täyttää neljäkymmentäkolme vuotta siinä Marjanpäivän aikana.

Sitäkö henkivakuutusta se tämäkin herra on tarjoomassa? Saisihan se ukko siihen vakuuteen ruveta, vaan sepä onkin semmoinen pässinpää, ettei uskalla. Pelkää rahojensa menevän sitä tietään.

— Älähän tuossa taas, kivahti isäntä. — Se on tuo meidän akka aina suuna ja päänä.

— Emäntä ymmärtää vakuutuksen merkityksen, ja ymmärtää sen isäntäkin, kun vaan tekee kerran ratkaisevan päätöksen. Meidän yhtiö antaa suurimman varmuuden vakuutetuille.

— Ottaisihan sen vakuutuksen, mutta sattuisi vielä tässä kuolemaan, ja leski pääsisi reuhaamaan niillä rahoilla. Menisi vielä uusiin naimisiin ja naureksien nauttisivat mitä toinen on säästänyt, arveli isäntä.

— Tuosta sen kuulette vieraat, minkälainen vätys se on. Pelkää perillistensä rikastuvan. Ottaisit vain sen vakuutuksen.

— Menehän tuosta, murahti isäntä ja kellahti uudelleen sänkyyn.

— Täällä olisi ruokaa vieraille, ilmoitti emäntä.

Kantele kumminkaan ei joutanut nyt ajattelemankaan ruokaa. Hänestä näytti hyvin mahdolliselta vakuutuksen päättäminen, ja selitettyhän yhtiönsä etuja kävi hän sängyn viereen, jossa isäntä silmät puoliummessa veteli haikuja piipustaan, ja virkkoi:

— Mutta ajatelkaapas, jos kuolema tulee kuinka pian.

— Kun tulee, niin tulee. Mitäpä hänestä…

— Ette siis ajattele lastenne tulevaisuutta.

— Tottapahan eteensä katsovat. Ja jäähän tästä vähän tätäkin taloriekaletta.

— Kyllä jää. Komia talo jääkin, vaan olisihan se kymmenen tuhatta lisänä.

— Mitäpä ne niin suurilla rahoilla.

Isäntä alkoi kuorsahteiemaan.

— Miettikäähän asiata tarkemmin, kehoitteli Kantele.

— Joo… puh… huu…

Isäntä kuorsaili jo harvassa tempossa, ja Kantele meni Villen kanssa kamariin.

— Tässä ei nyt ehditty laittamaan oikein herroiksi, selitteli emäntä. Olisihan sitä osattu laittaa, kun meidän Hanna on käynyt keittokoulunkin, Joko sitä herroilla on rouvaa?

— Ei ole.

— Vai ei. Ovatpahan malttaneet olla, ihmetteli emäntä ovessa mennessään.

— Koko pöljä sentään tuo isäntä, murisi Kantele. Luulin jo vakuutuksen päättyvän, vaan ukolla ei ole nähtävästi mitään muuta harrastusta, kuin että saa vahvasti kuorsata.

Ville oli käynyt talon palvelusväelle puhumassa Honkayhtiön suurista eduista ja kuullut, että Pörjönen, Djefvulsund yhtiön tarkastaja oli käynyt asiamiehineen naapuritalossa ja vakuuttanut siellä palvelijat ja myöskin Kuivalan rengin. Kuulemansa uutisen kertoi hän Kanteleelle, joka tästä vimmastui.

— Mikä pahuuksen Pörjönen se on, joka käy noin vain nenän edestä nappaamassa vakuutukset, ja me saamme nuolla näppiämme. Nähtävästi siitä yhtiöstä koituu meille vaarallinen kilpailija.

— Heillä on syöttinä se työkyvyttömyysvakuutus, tiesi Ville. Tässä
Honkayhtiössä ei taida sitä ollakkaan?

— Se on tarpeeton. Sen nojalla saavat vain kantaa korkeammat vuosimaksut. Voihan se vastaisuudessa tulla meidänkin yhtiöömme, vaan siihen mennessä täytyy nyt Villenkin muistaa leimata se kokonaan keinotteluksi. Ymmärtääkö Ville?

— Kyllä.

— Ja aina pitää muistuttaa vakuutettaville, että Honkayhtiö on vakavaraisin, neuvoi Kantele.

— Samaa ne kuuluu väittävän Riento yhtiönkin miehet, kertoi Ville.

— Jaa, mutta se pitää leimata heti valheeksi. Henkivakuutusasiamiehen täytyy osata tarpeen tullen valehdella ja osata näyttää, että kilpailevan yhtiön mies on pannut omiansa. Hyvän asian edesauttamiseksi on lupa käyttää valhettakin. Ja kansa ei usko vakuutuksen hyviä etuja, jollei niitä tuntuvassa määrässä lisäillä.

— Jaa, myönteli Ville hypistellen nenäliinaansa ja kolistellen veitsiään. Hän ei ollut ennen syönyt samassa pöydässä vakuutusherrojen kanssa, ja nyt kävi se siitä syystä hieman kömpelösti, Siitä huolimatta tunsi hän olevansa onnellinen osoitetusta luottamuksesta ja päätti mielessään tehdä kaiken voitavansa vakuutusaatteen levittämiseksi synkälle saloseudulleen.

— Kyllä täältä Pörjönen lähtee miehineen, kunhan tässä päästään alkuun, lupasi Ville innostuneena.

— Antakaa niille selkäsauna, jos ette muuten selviä, kehoitteli Kantele. Teette siinä kansallisen työn, sillä suomalaisessa yhtiössä pitää vakuuttaa suomalainen kansa, Ja sitten kun Ville tekee hyvästi vakuutuksia, pääsee asiamieskokouksiin ja saa nähdä suuria kaupunkeja ja siellä kaikenlaista lystiä, lupaili Kantele.

Villen kasvot hehkuivat, ja hän lupasi jo samana päivänä käydä muutamassa talossa tekemässä valmistavaa työtä.

— Vieläköhän sitä koettaisi pehmittää tämän talon isäntää? kysyi hän
Kanteleelta.

— Antaa ruojan maata. Ville käy sitten muina päivinä sitä kopistelemassa. Meidän pitää joutua toisiin taloihin. Ville saa nyt ehdottaa mihin mennään.

Ville mietti hetkisen ja virkkoi:

— Hameahon talossa minä luulisin poikien ottavan vakuutuksia. Ne on semmoisia hiljaisia ja siivoja miehiä.

— Onko tästä sinne pitkältä?

— Taitaa tulla vain neljä kilometriä,

— Täytyy pyytää talosta kyyti sinne. Minä menen sanomaan, että valjastavat.

Hetken perästä palasi Kantele tukka pystyssä ja kasvoiltaan turkinpunaisena.

— Ukko makaa kuin tukki, ja hiiteenkö lienee mennyt emäntäkin. Miehet ovat lantakasaa ajamassa eivätkä lupaa lähteä kyytiin, jos ei isäntä käske. Parhaaseen taloon me nyt satuimmekin.

— Päästäänhän tästä sinne jalkaisinkin. Minä kannan herran laukkua, lupasi Ville.

Kantele tuhkasi sieraimiinsa, maksoi tyttärelle ruuan ja läksi motkottaen astumaan kylätietä Villen jälessä.

III

Kuivalan kylälle oli samana päivänä sattunut muitakin henkivakuutusherroja. Djefvulsundyhtiön miehet olivat jo viikkokauden majailleet kylällä ja onnistuneet saamaan vakuutuksia yhdestä ja toisesta talosta sekä päättäneet jo muuttaa toiselle paikkakunnalle, vaan saatuaan tietää, että Leimauksen ja Honkayhtiön miehiä oli tulossa Kuivalan kylälle, pyörsivät he takaisin peläten toisten peruuttavan heidän vaivalla saamansa vakuutukset.

Seppä Kovalaisen eukko tuli Kana-ahon majataloon maitoa hakemaan, ja hän tiesi kertoa, että Kuivalassa oli uusia herroja tulossa kyläkunnalle.

— Ukko kävi päivällä viikatteita viemässä Kuivalaan, ja siellä olivat olleet sekä Hameahoon lähteneet. Iso ja komea herra kuuluu olevankin ja niitä vakuutuksia vain tahtomassa ihmisiltä. Sanoin ukolle, että ihmeellistä se on nyt, kun herrat rupeavat niin hyvää huolta pitämään tästä talonpoikaisesta väestä, että hengetkin pitää vakuuttaa. Pitäisi niitä herroja minunkin nähdäkseni.

— Tässä nuo ovat meillä jo melkein viikon päivät rötkyilleet. Eikä heistä näy eroon pääsevän. Ja jos siihen lappaa niitä vielä lisää, niin hukka perii, pauhasi emäntä räiskytellen ovia vihansa vimmassa.

— Eikös ne herrat maksa hyvästi olostaan? kysyi Kovalaisen muija.
Kaksimarkkasen oli heittänyt ruuastaan se herra siellä Kuivalassakin.

— Nämä Jehvelsuntin herrat tuntuvatkin olevan semmoisia kitupiikkiä. On ne piioille tarjoilleet juomarahoja, vaan ei nuo minulle… Ja väkeviä niillä on laukussaan, koskapa ovat yhtämittaa nenä punaisena. Lähtivät tästä jo pois, ja luulin rauhaan pääseväni, vaan pahuusko heidät lienee takaisin lennättänyt. Jos vielä sieltäkin Hameahosta tulee yksi lisää, niin pulassa tässä ollaan.

— Onhan se elämä majatalossa semmoista retuamista, kun on aina kaiken maailman kulkijoita. On toki tässä sattunut kievari taloon, jossa emännällä riittää sitä kärsivällisyyden lahjaa, totesi Kovalaisen eukko odotellen emäntää maitoa mittaamaan.

— Kyllä se kärsivällisyys nyt jo loppuu minulta, paapatti emäntä.

Päivä paistoi lämpimästi talon pihamaalle, jossa Pörjönen makaili selällään kädet pään alla ja katseli miten pääskyset pesäpuuhissaan lentelivät sekä kuunteli toisella korvallaan emännän paapattelua, joka hänen mielestään oli varsin lievää siihen verrattuna, mitä hän oli muutamissa muissa taloissa saanut kuulla.

Emäntä tuli Kovalaisen muijan kanssa porstuan ovelle mennäkseen maitohuoneeseen ja huomasi siinä vasta, että Pörjönen loikoi pihamaalla ja kuunteli hänen torailuaan.

— Herra siunatkoon, kun se on tuossa… enkä yhtään huomannut.

— Jospa se ei kuullutkaan, lohdutteli Kovalaisen muija.

Samassa ajoi kyyti pihaan täyttä karkua, niin että rattaitten pyörät hipoivat Pörjösen koipia, ja rattailta laskeutui hymyilevä herrasmies, joka esitteli itsensä Varsalaksi emännälle ja pyysi huonetta kolmeksi päiväksi.

— No nyt niitä tuli taas yksi lisää, mutisi emäntä mennessään maitohuoneeseen. Mikähän lienee tuokin miehiään vai lieneekö samoja vakuutusherroja kuin entisetkin.

Varsala laski käsilaukkunsa portaille ja huomattuaan Pörjösen virkahti:

— Kas, täällähän se tuokin Djefvulsund'in korpraali on.

— Niin näyttää, että missä haaska on, sinne korpit kokoontuvat, virkkoi
Pörjönen samaan äänilajiin.

Vaihdettiin kylmän puoleinen tervehdys.

— Myöhällä tuli nyt Leimauksen kenraali. Täällä on jo kaikki puhdasta.
Meillä on hyvin varustetut asemat ja minä olen kenttävartiona, kehui
Pörjönen.

— Kyllä teidän varustuksenne nyt muserretaan, ilkkui Varsala. Minulla on ripeä kenttätykistö toiminnassa. Ja te saatte odottaa hyökkäystä myöskin sivultapäin. Täällä kuuluu olevan Kantele, ja hän on uutuuttaan hyvissä voimissa.

— Kyllä niitä saa olla semmoisia Kanteleita useampiakin, ennen kuin meidän rivit horjuvat.

— Sepähän nähdään, ilkkui Varsala ja kiipesi laukkuineen vierashuoneisiin, ja Pörjönen käveli kädet housujen taskussa pihamaalla pitkään syljeksien ja murahdellen.

— Puoluepukari… joka nurkan nuuskija. Vai piti sinun tänne tulla.
Jokohan tuo pahuus lähtee heti hankintaan?

Emäntä kysyi kyytipojalta tuvassa.

— Minkä kutjakkeen sinä nyt meille toit?

— Eipä olekkaan kutjake. Se on iso herra. Kuului olevan Leimausyhtiön herroja. Antoi markan juomarahaa, puolusteli poika.

— Millä asialla se liikkuu? Kysyi emäntä.

— Henkivakuutuksiapa tuo kuuluu tekevän ja kulkevan tarkastamassa, tekeekö sen miehet mitään vai makaavatko.

— Arvasinhan sen jo, että niitä se on samoja kutjakkeita, joita tässä on makaillut kokonaisen viikon, aloitteli emäntä.

Mutta poika korotti äänensä ja melkein huusi emännälle.

— Se on vale, että se on samoja kutjakkeita. Se on paljon isompi herra kuin se tukkirenkaan kasööri. Ja tämä teki meillä vakuutuksen, vaikka kaikki muut herrat ovat saaneet tyhjin nokin lähteä siitä talosta. Antaa se teillekin juomarahaa, jos vain oikein palvelette. Meillä se syötti lapsille karamellia ja antoi tytöille markan jokaiselle.

— Vai antoi. On se tämäkin Pörjönen meidän likoille tuhrutellut rahojaan, vaan korvilleen se oli piika Iidalta saanut, kertoi emäntä.

Isäntä tuli tupaan, ja Pörjönen kohta hänen perässään. Tarjottuaan hopeahelaisen sikaarin isännälle virkkoi hän:

— No mitenkä se on, isäntä, sen emännän vakuutuksen kanssa? Eiköhän me nyt jo sitä päätetä. Tuommoiset lihavat emännät ne saattaa kaatua kuin kanto, ja hauska olisi silloin vetää rahoja yhtiöltä.

— Älä hyvä mies puhu niin kovaa, että se kuulee, sohitti isäntä. Ajaa vielä minutkin tästä ulos. On se semmoinen eukko.

— Vakuutetaan salaa, ehdotti Pörjönen.

— Ja sitten, kun se tulee sen tietämään, perii minut hukka. Minä olen jo vanha mies sen kanssa käsirysyyn käymään, kuiskutteli isäntä, ja virkkoi hetken perästä:

— Sinne taisi tulla vielä yksi lisää niitä henkiherroja.

— Tulihan sinne Leimauksen mies. Vaan kyllä se jo täällä saa nuolla näppiään.

— Kyllä niitä nyt on herroja Kuivalan kylällä, kun kuuluu Hameahossakin yksi olevan, ja kyllä ne nyt jo vakuuttavat väkipakolla, kun niitä näin paljon yhteen laumaan kiertyy. Vaan eikö siinä tule riitaa, kuka saa vakuuttaa, kun sattuu näin monta herraa yksiin paikkoihin, uteli isäntä.

— Tuleehan sitä joskus kahnausta, kun sattuu tiukka paikka.

— Taitavat välistä tapellakin noin vaan hissuksiin keskenään, naurahteli isäntä.

— Onhan sitä joskus tapeltukin, virkkoi Pörjönen mietteissään.

— Näitä vakuutusherroja taitaa olla paljon, koskapa niitä näin runsaasti siunautuu yhdelle paikkakunnalle? kyseli isäntä.

— Onhan niitä pahuuksia, murahti Pörjönen. Ja minun jälissäni ne ovat aina pyörimässä.

Isäntä vetäysi sänkyyn lepäämään ja Pörjönen läksi sisähuoneisiin.
Kyytipoika käänsi pihasta hevosen maantielle ja läksi hoilaten ajamaan.
Tuvan avonaisesta ovesta hulmahteli sisään voimakas auenneiden
lehtisilmujen tuoksu.

IV

Kantele pyöränteli kiukkuisesti Hameahon pihamaalla käsilaukkuineen.

— Eikö sitten tästäkään talosta saa hevoskyytiä? Onko kaikki Kuivalan kylän pahat henget liittoutuneet minua vastaan?

— Meidän hevosilla on jo ajettu liiaksi tänään, ja herra voi päästä mukavammin Kana-ahon majataloon, kun ottaa venekyydin tästä tuon järven poikki, selitti isäntä rauhallisesti.

— Ottaa, mistä sen ottaa? Vai pitäisikö minun lähteä vielä soutajaa hakemaan pitkin kyläkuntaa? kivahteli Kantele.

— Nuo suutari Jortikaisen pojat saavat mennä viemään vierasta järven yli, neuvoi emäntä. — Siitä räätäli Kinnusen rannasta ei ole kuin puoli kilometriä Kana-ahoon.

Jortikaisen pojat hyppelivät pihamaalla valmiina lähtemään.

— Onko teillä ehjä venhe? kysyi Kantele.

— Vuotaa se vähän, mutta tuo Iska saa heittää vettä pois ja minä soudan.

— No mennään, virkkoi Kantele, ja läksi poikien perässä astumaan.

Rannassa oli Jortikaisten veneruho, äsken paikkailtu ja vahvasti tervattu. Kantele ei joutanut katselemaan tarkemmin venettä vaan heittäytyi perään istumaan, niin että läheiset laidat rusahtivat.

— Nyt herra taitaa tarttua tervaan. Olisi laitettu lehdeksiä siihen tuhdolle hätäilivät pojat.

Kantele koetti nousta, vaan housun takapuolet olivat jo tarttuneet tervaan ja takin helma takertunut perästä esiin pistävään naulaan. Ja, kun Kantele nyt kovasti ponnistaen sai takapuolensa irti tuhdosta, repesi samassa takin helma. Mies käytti kaiken karkean sanavarastonsa, johon oli ennen hevospoikana oppinut, sisunsa purkamiseen uhkaillen poikia käteensä kopaisemallaan seipään kappaleella, vaan pojat katsoivatkin edullisemmaksi livistää tiehensä ja jättää herra inspehtoorin itsenäisesti harkitsemaan järven yli pääsyä.

Kun Kantele oli aikansa turhaan huudellut poikia palaamaan takaisin luvaten heille kaikenmoista hyvää, tarttui hän viimein venheeseen ja sysäsi sen vesille. Airot olivat raskaat ja hankavitsat aivan katkeamassa. Vuosikymmeniä vanha haaksi osottautui hyvin hauraaksi, niin että Kantele sai ammentaa siitä vettä rikkonaisella tuohisella ja vuoroin soutaa. Järvimatka ei ollut pitkä. Lähellä toista rantaa katkesi kuitenkin hankavitsa, ja vaikean taipaleen vaeltajalla ei ollut muuta neuvoa kuin köytellä hankavitsaksi housunkannattimensa. Mutta tämä neuvokas keksintö vei siksi paljon aikaa, että venhe täyttyi puolilleen vedestä. Kantele sitä tyhjentämään samalla katseellaan mittaillen välimatkaa rantaan ja miettien, voisiko hän uimalla päästä maihin, jos venherasa sattuisi uppoamaan. Matka näytti liian pitkältä, ja hänen selkäpiitään karmi omituisesti ajatellessa pakollista uimanäytöstä keväisessä, kylmässä vedessä. Siinä vettä ammentaessaan huomasi hän kuitenkin, että järven pohja näkyi, ja niin häneltä pääsi helpotuksen huokaus. Pääsisihän kahlaten rannalle, jos viimeinen hätä, tulisi. Hän koetti vielä saada muutamilla epätoivoisen ankarilla vedoilla venhettä likemmä rantaa, mutta vesi nousi istuinlaudalle saakka, ja silloin Kanteleen hätäinen liike sai venheen kaatumaan.

— Uih uh… uuih huh, kuului kylmästä kylvystä. Ja riiputtaen toisessa kädessään käsilaukkuaan, sekä toisessa päällystakkia ja hattua, kahlaili Kantele onnellisesti rannalle. Vettä valuvin vaattein oli hänen nyt ratkaistava, missä oli räätäli Kinnusen ranta, josta tie löytyisi Kana-ahoon. Mutta mitään asutuksen merkkiä ei näkynyt rannalla. Vihdoin huomasi hän jonkun matkan päässä naisihmisen huuhtomassa vaatteita ja päätti lähteä häneltä neuvoa kysymään.

— Vieras menee vain tätä rantaa vielä yhden kilometrin eteenpäin. Sieltä tulee kinttupolku, joka vie räätälin mökin ohi Kana-ahoon, neuvoi eukko.

Kantele läksi astumaan kengät vettä pursuten ja sadatellen mielessään Kuivalan kylän kulkuneuvoja, päätellen ettei koskaan tulisi moiselle paikkakunnalle.

Kana-ahon emäntä puuhaili herroille illallista, kun Kantele saapui tupaan ja istahti väsyneenä penkille pyytäen yövuodetta ja illallista ja jos mahdollista kuumaa saunaa.

— Mistä se nyt tämä vieras tulee? kysyi emäntä

— Hameahosta, virkahti Kantele yksitoikkoisesti.

— Ei suinkaan tämä nyt ole se herra, joka siellä kuului päivällä olleen aikeissa tulla tänne?

— Eikö liene sama, jurahti Kantele. Nuo suutari Jortikaisen pojat saivat minut venheeseensä ja olin vähällä henkeni menettää.

— Missä pyykissä se herra sitten on ollut? kysyi emäntä tarkastellen
Kanteleen vettä valuvia vaatteita.

— Johan minä sanoin, että Jortikaisen pojat peijoonit saivat minut vuotavalla venheellä lähtemään tuon järven yli, kun Hameahosta ei annettu hevoskyytiä. Onko talossa sauna lämmitetty?

— Ei ole. Herra vain menee sinne vieraspuolelle. On siellä ruokaakin jo pöydässä, toimitti emäntä.

Kantele meni vierashuoneisiin. Siellä istuivat Varsala sekä Pörjönen ja Naukkunen ruokapöydässä ankarasti kiistellen, kumpi heidän edustamistaan yhtiöistä tulisi ensin keskinäiseksi. Varsala kiehui kasvoiltaan tulipunaisena. Hänen oli vaikea puolustautua kahta vastaan, varsinkin näitä Djefvulsund'in miehiä, jotka olivat tunnettuja suunsoittajia.

— Kantele ällistyi nähdessään kiistatoverit pöydän ääressä. Hän oli luullut saavansa rauhassa viettää tulevan yönsä, mutta siinä istuivat kilpailijat, jotka nähtävästi heti iskisivät hänen hieman oudolta näyttävään persoonaansa.

— Pahuusko teidät on tänne tuonut? kysyi Kantele harkiten, istuisiko märillä housuillaan vai jäisikö seisomaan.

— Eipä kuin hevoskyyti, totesi Varsala.

— Mistä se hevonen teille on tullut, ja minun on pitänyt kömpiä jalkasin kaikki tämän kirotun kyläkunnan rapakoiset tiet ja vieläpä järvetkin.

Varsala tarkasteli leveästi hymyillen Kanteletta.

— Johan se poika on käynnyt uimassa. Olet luultavasti jollekin äijälle liiaksi tupannut vakuutusta ja hän on päättänyt sinua uittaa päästäkseen pikemmin rauhaan, hämmästeli hän.

— Pidähän suutasi, kivahti Kantele ja kertoi voimasanoilla höystellen suorittamansa seikkailun Jortikaisen poikain venheellä.

— Nyt se nähdään miten tarpeen on työkyvyttömyysvakuutus tavallisen henkivakuutuksen yhteydessä, sanoi Pörjönen. Arvoisalle virkaveljelle voi kylmästä kylvystä koitua vaikeakin sairaus, ja nyt hän ei saa siitä mitään korvausta, kun ei ole meidän yhtiössä vakuutettu. Ja mikä suunnaton tappio, jos hän kauniimman kilpailun aikana sairastuisi!

Kantele heitti kilpailijaansa murhaavan silmäyksen mennessään sisähuoneisiin vaihtamaan kuivia vaatteita. Hänen palatessaan sieltä virkkoi Varsala naureksien.

— Semmoisia kuuria niitä vakuutusmies saa useinkin suorittaa. Pahimmasta, nimittäin selkäsaunasta, olet vielä varmaankin säilynyt, mutta minä olen jo kerran senkin saanut kiitollisuuden osoitukseksi kundeiltani.

— Toivon että olisit saanut vielä useammin semmoiset kiitokset, vieläpä oikein lujasta kädestä, murahti Kantele istuen ruokapöytään.

— Hyvinkös virkaveljeä ovat asiat onnistaneet? kysyi Naukkunen, joka sikaaria poltellen makaili ryntäillään toisella puolen pöytää.

— Minulla ei liene vielä kunnia tuntea virkaveljeä, virkkoi Kantele ynseästi.

Naukkunen naurahti.

— Kyllähän me kerran heitimme pois liiat nimet Nakkilan kaupungin seurahuoneella, vaan veli on taitanut käydä huonomuistiseksi päästyään palvelemaan Honka-yhtiötä.

— Kyllä minä tuon tilaisuuden muistan, sanoi Pörjönen. Mutta Kantele olikin jo silloin pöydän alla. Mainittu tilaisuus siis ei ole jaksanut hänen muistiinsa syöpyä.

— Olkoon sitten niin, myönsi Kantele, suu täynnä ruokaa. Uinti oli vaikuttanut parantavasti hänen ruokahaluunsa.

— Tästä nähtävästi tulee huomiseksi kuuma päivä Kuivalan kyläläisille, kun me kaikki lähdemme liikkeelle, naurahti Varsala.

— Kuuma tulee, myönsi Pörjönen.

Kohta, kun Kantele oli korjannut kostean olemuksensa sisähuoneisiin alkoi majatalon emäntä murista.

— Nyt niitä kutjakkeita on siellä jo kokonainen lauma. Se viimeinen oli kuin takkuinen kulkukoira. On ne Jortikaisen pojat viisaita poikia; narraappas nyt herran kehveli vuotavaan venheeseen. Saa nyt nähdä, kuinka monta päivää siinä rötkyilevät. Mikä heille jaksanee ruokaa kantaa, pahuuksille.

V

Petäjä, Honka-yhtiön toimitusjohtaja istui muutamassa Pörssin ruokasalin rauhallisessa nurkkauksessa illallisella. Hän oli suorittanut päivän kuluessa ankaroita aivoponnistuksia ja näytti vieläkin tiukasti miettivän. Petäjä oli saanut parina päivänä yhtiönsä kenttämiehiltä hätyyttäviä tietoja ankarasta kilpailusta, joka oli alkanut maaseudulla eri yhtiöitten välillä. Varsinkin Djefvulsundyhtiö oli tehnyt laajoja valloituksia, ja mainitun yhtiön hankinta oli viime viikkoina noussut puolella. Sen lisäksi Leimaus oli lisännyt tuntuvasti miehistöään, ja Riento oli yhä edelleen vakava kilpailija, vaikka mainitun yhtiön hankinta ei näyttänytkään erikoisempata nousua. Maaseudun, varsinkin synkkien sydänmaitten yleisöä voi hyvin vetää nenästä, ja Djefulsundyhtiön miehet tekivät sen suurella taituruudella. Hänen täytyisi keksiä tähän sekasortoon joku mojova keino yhtiönsä edesauttamiseksi, mutta hänen vaikeitakin probleemeja ratkaisemaan tottuneet aivonsa eivät tällä kertaa näyttäneet päästävän häntä pulasta. Vielä yksi uneton yö oli hänen asian takia vietettävä. Sitä varten oli hän tullut tavallista aikaisemmin illalliselle saadakseen miettiä rauhassa.

Samassa tarkoituksessa nähtävästi tuli myöskin Riennon toimitusjohtaja Kurkivuori ja teki hieman hajamielisenä tilauksensa. Raskaat mietteet painoivat nähtävästi häntäkin, koskapa oli ilmestynyt syvät mieterypyt hänen otsalleen ja silmät näyttivät punehtuneilta, joka seikka oli ennen osoittanut hänen olevan ankaroissa aivoponnistuksissa. Huomatessaan Petäjän nauttimassa verkkaan illallistaan, näytti Kurkivuori melkein ilostuvan.

— Kas päivää, häiritsenkö?

— Et millään muotoa, virkkoi Petäjä, vaikka mielessään olikin hieman nyrpeissään ajatustensa katkeamisesta. Vaikea probleemi oli alkanut selvetä jo hänelle.

— Saanko ehkä tulla samaan pöytään? virkkoi Kurkivuori.

— Kyllä sopii, samalla saan kai kuulla, mihin toimenpiteisiin sinä olet ryhtynyt tuon Djefvulsund-yhtiön suhteen, jonka sinäkin tietänet aloittaneen ankaran kilpailun maaseudulla.

— Tiedän, tiedän ja sitä olen miettinyt kokonaisen vuorokauden yhtämittaa, mitä olisi tehtävä. Mainitun yhtiön miehet ovat sangen taitavia valheen tekijöitä, ja valhe käy kaupaksi tässä maassa paremmin kuin totuus.

Kurkivuoren tilaus tuli, ja hän aloitti hieman hajamielisenä illallisensa.

Hetken äänettömyyden perästä virkkoi hän.

— Nähtävästi tulee kärsimään koko vakuutusaate Djefvulsund'in herrojen puuhista. Sen lisäksi että he keksivät toisista yhtiöistä loukkaavia valheita, vakuuttavat he sairaita ja kuolevia. Olen sen saanut tietää yksityisraporteista.

— Silloinpa pian sairastaa yhtiökin kuoleman tautia, arveli Petäjä.

— Mutta sanos, veli, miten tästä pyykistä selvitään kunnialla? kiukkuili Kurkivuori. — Onko sinulla ehkä jo keino keksittynä?

Petäjä hymähti.

Hän tietysti ei tulisi keinojaan ilmaisemaan tuolle toiselle, vaikka ne olisi jo keksittykin. Rientokin oli kilpailijoita, ja herroilla oli yhtämittaa toisilleen jotain hapanta hampaan kolossa, vaikka sivistyneinä miehinä eivät sitä ilmituoneet, varsinkaan samassa ruokapöydässä istuessaan.

— En ole vielä päättänyt mitään erikoisempaa. Johonkin voimakeinoon tässä on nähtävästi ryhdyttävä.

— Samaa mieltä olen minäkin, arveli Kurkivuori. Suurta ja iskevää sen pitää olla, muutoin se ei mitään vaikuta. — Henkilökuntaa on lisättävä, — mietti hän itsekseen ilmaisematta toiselle alkusuunnitelmiaan asian ratkaisussa — ja palkattava maaseudulle uusia miehiä peruuttamaan Djefvulsund'in vakuutuksia. Viimeksi mainittu ajatus kumminkin teki jonkunverran kipeää. Peruutustyöstä hyötyisi myöskin osaltaan Honkayhtiö ja Leimauskin, joka nuoruudestaan huolimatta tuntui entistä elinvoimaisemmalta.

Petäjä ei ajatellut peruutustyötä lainkaan, Hän aikoi panna yhtiönsä koneiston entistä ripeämpään käyntiin ja lisätä siihen uutta voimaa kansan parhaista aineksista. Petäjän kasvot kirkastuivat Hän oli, ainakin suurimmalta osalta asian ratkaissut. Se välähti yhtäkkiä hänen aivoissaan. Maaseudulla oli vielä paljon kansakoulunopettajia, kunnallislautakuntien esimiehiä ja muita kunnallisia virkailijoita, jotka eivät olleet vielä Honkayhtiön juoksupoikina. Heidät oli saatava kenttämiehiksi ja määrättävä heille päiväraha, joka sai heidät asiaan innostumaan. Se oli nyt selvä siltä kohdalta.

Kurkivuori huomasi Petäjän kasvoista, että hänen aivonsa olivat tehneet suuren palveluksen omistajalleen, ja lausui.

— Sinä taisit jo keksiä asialle ratkaisun?

— Sinäpä sen sanoit, iloitsi Petäjä jatkaen syöntihän parantuneella ruokahalulla. Hänen oli vain käytävä konttorissa antamassa määräykset kiertokirjeitten laatimisesta ja painatuksesta, että ne joutuisivat lähtemään jo huomisessa postissa maaseudulle. Sitten sopisi vähän itseään tuuletella pitkän aivoponnistuksen jälkeen.

Kurkivuori näytti hieman tyytymättömältä.

Siinä istui vastapäätä Petäjä loistaen kuin keväinen aurinko ja heitteli häneen nähtävästi vahingoniloisia silmäyksiä, ja hänen aivoissaan ei kysymys saanut ratkaisua, vaikka hän ponnisteli niin, että hiki nousi kaljulle päälaelle.

— Mahdollisesti joku voimanäytös, joka vaatii johtajaltaan entistä enemmän tunnettua kekseliäisyyttä, koetti Kurkivuori hieman pisteliäästi arvaella kilpailijansa keksintöä.

— Ei erikoisempaa, virkahti Petäjiä rauhallisesti — Honkayhtiö ei tarvitse enää erikoisempia voimanäytöksiä.

Pörssin sali alkoi täyttyä nälkäisistä vieraista, joiden mukana tuli myöskin Leimausyhtiön toimitusjohtaja Sammalkontio, ja otti pöydän aivan heidän läheltään.

— Herrojen ei tarvitse antaa itseään häiritä, virkkoi Sammalkontio pöydästään, ja jatkoi myrkyllisesti; Ehkä saan sentään sivumennen kertoa uutisen, joka kenties auttaa herrojen ruuansulatusta, varsinkin näin kriitillisenä aikana. Me saamme pian uuden henkivakuutusyhtiön. Osakkeita kuuluu olevan riittävästi merkittynä ja perustava kokous pidetään täällä näinä päivinä.

Tämän sanottuaan kääntyi Sammalkontio rauhallisesti tekemään tilaustaan. Hän oli jo uutisen johdosta, saatuaan sen kuulla, suorittanut yksityiskonttorissaan intiaanitanssinsa ja höystellyt sitä muutamin tilaisuuteen sopivin voimalausein. Nyt hän suhtautui jo uutiseen täysin rauhallisesti.

Hänen virkaveljissään toisessa pöydässä vaikutti uutinen sensijaan sähköttävästi. Kurkivuoren kädestä putosi veitsi kilahtaen permannolle ja Petäjältä, joka oli rauhallisena kaivellut hampaitaan, katkesi tikku hampaan koloon.

— Sepä nyt vielä puuttui, kivahti Kurkivuori unhottaen kokonaan probleeminsa ratkaisun.

— Kuka tuon puuhan on pannut alkuun, kysyttiin Sammalkontiolta.

Tämä mainitsi erään tunnetun juristin ja muutamia muitakin nimiä.

— Herrat siis eivät ole asiasta kuulleet? virkkoi Sammalkontio käyttäen äskeistä äänilajia.

— Emme.

— Olipa onni, että minä sain sen herroille ilmoittaa.

— Mitähän tuossa nyt noin, sanoi Kurkivuon Sammalkontiolle. Olisit tullut samaan pöytään.

— Kiitos kunniasta.

Sammalkontio täytti Kurkivuoren ystävällisen pyynnön. Muulloin olisi hetken mieliala tuntunut heistä jokaisesta hieman naurettavalta, mutta nyt he olivat kaikin kuin yhteisiä onnettomuustovereita, joita painoi Djefvulsundyhtiön raivokas hankinta ja uuden yhtiön perustaminen.

Sammalkontio jatkoi syöntiään, ja pöydässä jatkui painavana äänettömyys, kun siihen sijaan muualla salissa äänten sorina kohoamistaan kohosi.

Vihdoin nousi Petäjä pöydästä ja kumarsi pyytäen anteeksi poistumistaan, samalla mennen jo ovessa.

— Nyt raudat ahjoon ja koko kenttäarmeija puhaltamaan, mutisi hän laskeutuessaan kadulle.

VI

Johannes Ferdinand Böljengögel käveli keväisenä iltana Aleksanterinkatua ja katseli katuyleisön liikehtimistä. Hän oli Honkayhtiön palveluksessa ja tunsi olonsa kaikin puolin mukavaksi. Vaatimattomasta kansakoulunopettajatoimesta oli hän kiivennyt nykyiseen asemaansa ja vuoden siinä menestyksellä toiminut. Joskus, ja varsinkin viime aikoina oli hän tosin saanut sapiskoita toimitusjohtajaltaan, jonka kotkansiimat seurasivat jokaisen lähettinsä liikettä kentällä, varsinkin tarkastajien ja matka-asiamiesten toimintaa. Hän kuului viimeksimainittuihin ja tunsi sen johdosta jo olevansa tärkeäkin ratas koneistossa. Tosin hän oli ihmetellyt onnenpotkausta, joka oli johtanut hänet mainittuun toimeen, mutta viimein hän lakkasi sitä ihmettelemästä ja uskoi omaavansa todella ominaisuuksia, jotka tuon potkun tekivät oikeutetuksi.

Kuten sanottu oli hän saanut muistutuksia milloin mistäkin ja viimeksi — mikä oli ihmeellisintä hänestä — nimensä muuttamisesta. Johannes Ferdinand oli ennen orastanut tukevan nimen, joka oli hänen kotipitäjänsä kirkonkirjoissa merkitty jo monessa polvessa Möttöseksi, ja se tuntui, varsinkin uuteen toimeen päästyä, liiaksi paksulta ja moukkamaiselta. Joku kunnioitettava kansalainen oli hänelle virnaillut, ettei hän pääsisi lähempiin suhteisiin naisväen kanssa, jos ei muuttaisi sukunimeään, Ja Johannes Ferdinand päätti ottaa uudeksi nimekseen Böljengögelin — lausuttava köökelin — jonka arveli olevan kylliksi hienon. Tosin hänen isänsä, joka oli ammatiltaan suutari, kuultuaan pojaltaan nimenmuuttoasian kirosi karkeasti ja käski hänen mennä hiiteen, mutta poika ajatteli, että kyllä se viha lauhtuu, jahka hän ottaa rouvan, jolla on yhtä helähtävä nimi kuin hänelläkin. Muutamilla paikkakunnilla kuitenkin lyhennettiin tuo nimi ja lausuttiin se mukavuuden vuoksi vain köökeliksi. Eivätkä asianomaisen kiukkuiset vastalauseet mitään auttaneet.

Hänen toiminta-alueensa oli Savossa. Väsyttyään yhtämittaiseen suunsoittoon tuhmansekaisten sydänmaan asukkaitten kanssa, oli hän päättänyt lähteä vahan tuulettamaan itseään pääkaupunkiin ja käveli nyt kevätiltana väkirikkaimmilla kaduilla miettien nautinnolla asemaansa, joka salli hänen joskus tehdä tämmöisen huvimatkan sivistyskeskukseen.

— Kas, iltaa, poika. Täälläkös sinäkin olet.

Kantele oli myöskin lähtenyt samanlaiselle matkalle suoraan Kuivalan kylältä ja tapasi nyt sattumalta Aleksanterilla työtoverinsa.

— Sepä onnellinen sattuma, iloitsi Böljengögel. Minä olenkin tässä ollut seuraa vailla ja aivan yksin mittaillut katuja, Nythän meidän sopii tämä ilta olla yhdessä.

— Saman tekevä, virkkoi Kantele, vaikka hänestä tuntuikin tuo yhtyminen vähän vastenmieliseltä. Böljengögel oli kyllä jokseenkin hyvä hankintamies mutta hänessä oli jotakin perin naivia, joka kiukutti Kanteletta. Hän oli ollut äsken toimitusjohtajansa luona saamassa ohjeita uutta suunnitelmaa varten. Siellä oli ollut puhetta miehestä ja häntä oli käsketty pitämään Böljengögeliä silmällä.

— Mihin nyt sitten mennään? kysyi Kantele.

— Ajattelin mennä automaattiin syömään. Onko sinulla mitään sitä vastaan?

— Emmehän sentään automaattiin mene. On täällä pääkaupungissa hienoja ravintoloitakin. Jos veisin sinut vaikkapa Ala-Kämppiin illalliselle, arveli Kantele.

— Älä helkkarissa. Se on liian hieno paikka. Mennään johonkin toiseen, vaikkapa Osmolaan.

— Siin'on mies, joka ei uskalla mennä sinne, jonne muutkin hienot herrat menevät. Miehellä on niin helähtävän hieno sukunimi ja pelkää Helsingin ruokapaikkoja.

— No älähän nyt, tyynnytteli Böljengögel. Mennään sitten.

— Mitä pahusta sinun oikeastaan tarvitsi mennä sitä nimeäsi muuttamaan, kiukutteli Kantele, joka aavisteli, että mies tulisi osittain tämän nimenmuuttonsa takia saamaan vielä potkut yhtiöstä, ja hän menettäisi piiristään keskinkertaista paremman hankintamiehen.

— No se vanha nimi oli niin kovin paksu, puolusteli asianomainen.

— Oletko sinä itse sitten kovin hieno, jatkoi Kantele ulottamassaan äänilajissa. Sinä kävisit muuten miehestä, vaan tuo nimiasia tuottaa sinulle vielä ikävyyksiä.

— Sitä se on jo minulle tuottanutkin, varsinkin kotiseudulla.
Köökeliksi pakanat haukkuvat.

He tilasivat illallisen Ala-Kämpissä ja kun he parhaiksi olivat päässeet ruokaan käsiksi, ilmestyi Aapeli Keikaus, Riennon tarkastaja heidän pöytänsä ääreen kumarrellen hyvätuulisena.

— Iltaa. Herroilla on, nään mä, makea illallinen. Tulin tänne erästä tuttavaa tapaamaan, mutta kun en häntä tavannut, ei minulla olisi mitään vastaan, jos sallitte minun istua samaan pöytään.

— Mikä kehno sinut tänne lennätti? ihmetteli Kantele.

— Sama juna joka herrojakin. Olin vilaukselta niinkuin näkevinäni matkalla, mutta minä olin niin kiireissä liikeasioissa, etten joutanut kunnioittamaan läsnäolollani herroja. Ja sitäpaitsi minä matkustan aina kolmannessa luokassa, jota vastoin herrat käyttävät aina toista luokkaa.

Keikaus hymyili leveästi, tilasi illallisen ja istui pöytään. Setä, kuten häntä virkatoverinsa nimittivät, oli mainiolla tuulella.

— Mitenkäs on herroja lykästänyt nykyään? Kuulin vähän jo siellä Kuivalan kylällä kulkiessa. Siellähän oli istutettu vakuutusaatetta oikein miehissä. Ikävä, etten minä joutunut samaan aikaan. Olisin minäkin tämän vaatimattoman Riennon siemeniä siroitellut. Tein siellä tosin pari vakuutusta, mutta mitäpä se on siihen nähden mitä herrat…

— Ei kai setä vain peruuttanut meidän vakuutuksiamme? kysyi Kantele.

— Eihän toki semmoista, kun on näin vanha ja vakiintunut mies kysymyksessä. Poikaklopithan sitä semmoista tekevät.

— Kuuluiko siellä mitään Pörjösestä? kysyi Kantele.

— Kuului olevan Kuivalan kirkonkylässä, kertoi Keikaus. Lähetin sille sinne toveriksi Tuhkasen. Saavat nyt koetella voimiaan. Tuhkanen on ainakin sukkelampi suultaan jos jaloiltaankin.

Setä nauroi niin, että vedet tulivat silmiin.

— Se Tuhkanen riiviö onkin jokapaikassa yhtaikaa. Minulle siitä kehvelistä on ollut haittaa aika tavalla, sanoi Kantele.

— Hyvä hankintamies. Meidän aluemiehistämme parhaita, huomautti Keikaus.

— Meidän olisikin se tuulihattu saatava, virkkoi Kantele.

— Äläpäs, poika. Ei se vain niin ole otettavissa.

— Nostetaan palkkaa, kiusotteli Kantele?

— On sitä rahaa meilläkin, kyllä se poika ei tule teidän armeijaanne.
Mutta mitäs tuosta. Tämä Kökel, anteeksi, Böljengögel taitaa olla
myöskin hyvä hankintamies. Eiköhän heitettäisi pois liikoja nimiä?
Minun nimeni on Aapeli, kolmen a:n kanssa.

— Ehkä minä saan sanoa sedäksi, niinkuin toisetkin. Tämä on suuri kunnia minulle, virkkoi Böljengögel.

— Niinhän se on, naureksi setä mutta minä en kehtaisi kuunnella sukunimeäni mainittavan. Se on minusta jotenkuten vastenmielinen. Sinähän Johannes kuuluit muuttaneen sukunimesi. Valintasi on onnistunut erinomaisesti, naureksi setä. Keksikääpäs pojat minullekin uusi nimi, lisäsi hän vilauttaen silmää Kanteleelle.

— Setä varmaankin pilailee nyt, mutta kuitataan kiitollisuudella, mutisi Böljengögel.

— Vähätpä siitä. Nyt mennään sinulle morsianta katselemaan, sanoi Keikaus Johannes Ferdinandille. Sanoivat sinun eukkopuuhissa olevan ja siksi pyydän saada kunnian olla puhemiehenä.

Herrat nousivat ja setä ilakoi edelleen heidän laskeutuessaan kadulle.

VII

Varsala istui mukavasti Sammalkontion yksityisasunnossa ja kuunteli esimiehensä ohjeita. Leimauksen miehet olivat saaneet kutsun toimitusjohtajaltaan ja miehissä saapuneet neuvottelemaan. Varsala oli jotenkuten myöhästynyt ja sai nyt yksityisesti ohjeita miten menetellä ankarassa kilpailussa.

— Tässä on kunnia kysymyksessä, puhui Sammalkontio. Ja kaikkein enimmän juuri meidän yhtiömme kunnia, sillä kun meillä oi ole mitään voimakeinoja käytettävänä, on turvauduttava toisiin keinoihin. Ymmärrätkö?

— Kyllä, kyllä. Mitäpä minä en ymmärtäisi, virkkoi Varsala.

— Tuo DjefulsundyhtiÖ kyllä aikanaan romahtaa, mutta sitä ennen se ehtii tehdä pahuksenmoista tuhoa hankintatavoillaan. Meillä on yksi hyvä ase kilpailussa käytettävänä, ja sen sinä ymmärrät.

— Kyllä ymmärrän.

— Sinun on nyt koottava alueesi asiamiehet ja selitettävä heille vielä entistä tarkemmin tämä puoli asiassa.

Varsala kuunteli kuivin suin ja hymähteli myöntävästi. Hänestä tuntui ilta kovin kuivalta, kun ei saanut mitään suun avausta, mutta nämä yhtiöitten toimitusjohtajat eivät mitään tarjonneet, eivätkä tainneet monetkaan liioin itse mitään miestä väkevämpää nauttia. Varsalaa jo kyllästytti ohjeitten paljous. Hänen teki mieli päästä iltaa istumaan jonkun tuttavan kanssa ja maistamaan lasi uuden alkavan ottelun kunniaksi. Eipä hänkään toki muistiaan menettänyt iltaistunnoissa, joku lasi vaan sai vanhat muistot entisiltä ajoilta niin ihanasti palautumaan.

Vihdoin nousi Sammalkontio, ja Varsala pääsi lähtemään.

— Koettakaa nyt pitää puolianne, virkkoi Sammalkontio hyvästellessään.

— Kyllä, jollei muu auta niin tapella hatistetaan.

— Lyökää vain, kun ette luita riko, nauroi Sammalkontio ovella,

Palatessaan illan istujaisista asuntoonsa hyräili Varsala voitonriemuisena:

    »Jos vaara uhkaa maatamme
    on eessä työ
    ‒ ‒ ‒
    me vihollisen kaadamme
    ja riemuellen laulamme

ja sovittaessaan avainta lukkoon hieman huonolla menestyksellä

»Se hetken on työ, kun leimaus lyö.»

Loppu katkesi lyhyeen kiroukseen, kun avaimet putosivat kilahtaen portaille ja niitä täytyi haparoida hämärässä. Alhaalla kadulla kuului hänen toverinsa, joka oli ollut saattamassa, laulavan järeällä bassollaan »Koska meillä on joulu, juhla armas lapsien.»

* * * * *

Seuraavana päivänä istui Varsala junavaunussa paluumatkalla kentälleen ja kuunteli vaunun unettavaa hytinää. Ulkona lämmitteli toukokuun aurinko eloon herännyttä luontoa.

Auenneet lehtiummut tuoksuivat ja laululintujen kuoro helisi kirkkaana kuin hopeakellojen soitto. Matkustajat hyökkäsivät asemilla hengittämään raikasta ilmaa ja Varsalakin meni muiden mukana.

Palatessaan eräällä asemalla paikalleen tapasi hän hyvinvoivan ja hyvätuulisen näköisen herrasmiehen, jonka tunnemme Keikauksen hymyä herättäväksi persoonaksi. Mutta Varsalalla ei ollut aavistustakaan, että hänen vastapäätään istui kilpailevan yhtiön kunnioitusta herättävä tarkastaja. Yhtä vähän oli Keikauksella aavistusta matkatoverinsa ammatista, arvelipahan vain Varsalaa jonkun rusthollin isännäksi.

Kun oli kuljettu jonkun matkaa, kysyi Keikaus matkatoveriltaan.

— Mistä herra on ja minne on matka?

— Savoon on matka, ja siellä on toimikin. Koti on joka talossa.

— Olette siis ehkä jonkun tukkiyhtiön miehiä?

— Olen Leimauksen palveluksessa. Nimeni on Varsala.

— Ahäs, mietti Keikaus. Siinä se nyt on Leimauksen kenraali, josta olen kuullut puhuttavan, vaan en ikäväkseni ole sattunut ennemmin tapaamaan. Hän kuuluu hankintamiehilleen sanoneen, että minä olen kehveli, mutta nytpä minä häntä jutkautan.

— Keikaus, esitteli hän, mutta Varsala ei nähtävästi vaunun jyrinässä kuullut nimeä oikein.

— Minne on matka? kysyi vuorostaan Varsala.

— Sinne Savoon tästä minäkin. Meillä onkin nähtävästi sama matka.

— Ehkä joku tilanomistaja sieltä? kyseli Varsala.

— Niin, virkkoi Keikaus.

Päästiin puheen alkuun ja huimasti jutut luistivatkin. Kumpainenkin heistä oli tunnettu juttumestari, ja matka kului hyvin hupaisesti.

Kun jutun aiheet loppuivat alkoi Varsala puhua matkatoverilleen henkivakuutuksen siunauksesta ottaen elämästä hyvin vaikuttavia esimerkkejä tueksi väitteilleen.

— Missä yhtiössä olette vakuutettu? kysyi Varsala ohimennen.

— Riennossa, vastasi Keikaus.

— Mitäs jos nyt ottaisitte lisävakuutuksen Leimausyhtiössä. Se tulisi varmasti edullisemmaksi teille kuin Riennon vakuutus, esitteli Varsala.

— Voisihan olla niinkin, myönnytteli Keikaus, ja Varsala innostui selittämään perin pohjin yhtiönsä etuja. Ja esityksensä lomassa hän kosketteli Rientoa tilaisuuteen sopivilla sanoilla.

Hetken vaitiolon perästä kysyi Keikaus.

— Kuka siellä teidän seuduillanne on Riennon tarkastaja?

— Keikaus kuuluu nimensä olevan. Miestä en ole nähnyt, mutta sanovat hänen olevan erittäin hyvässä ruumiillisessa kunnossa.

— Minkälaisen miehekseen sanovat olevan?

— Melkein tyhjänpäiväisen. Syö ja makaa ja paisuu yhä pyöreämmäksi. Niin nuo ovat kertoneet. Siellä on muuan Tuhkanen, joka tekee Rientoon niiden kaikkien edestä vakuutuksia. Mikä lienee hurjapää?

— Kyllä tunnen miehen, sanoi Keikaus.

— No eikö hän olekin aika tuulihattu?

— Paras asiamies koko Riennossa.

* * * * *

Muutamalla kotiseudun asemalla laskeutui Keikaus junasta sanoen ensin lämpimästi hyvästit matkatoverilleen. Hänen poistuttuaan kysyi Varsala muutamalta mieheltä vaunussa.

— Tunsitteko hänet? Minkä talon isäntä hän oli?

— Eihän se mikä isäntä, virkkoi mies. Keikaus tuo näkyi olevan, Riennon tarkastaja.

— Mitä? Oliko tuo Riennon tarkastaja?

— Olipa tietenkin. Eikö herra sitä nyt usko.

— Uskon, murahti Varsala, mutta salaisesti hän lähetti parhaimman voimasanavarastonsa menijän jälkeen.

VIII

Varsala astuksii helteisenä kesäkuun päivänä asiamiehensä, Pekkarisen Eenokin kanssa Mutkan talon pihaan, jossa talon kolme poikavekaraa on parhaillaan suorittamassa tappelunäytelmää. Vanhimmalla, joka nähtävästi on sivuuttanut kahdeksannen ikävuoteissa on jo miehuuden merkkinä housut, vaan toisilla, häntä nuoremmilla on verhona vain paidat, jotka ovat taistelun pyörteissä pahasti repeytyneet Nuorin, viisivuotias Anselmi pitää puoliaan kahta vastaan ja suoriutuu aina voittajana. Riemuiten pysähtyy Varsala katselemaan poikien nujastusta, joka hänen mielestään niin verrattomasti kuvaa eri vakuutusyhtiöitten kilpailua. Varsalan mielestä edustaa Anselmi hänen yhtiötään, ja hän käy heti tämän puolelle. Eenokki koettaa suhdittaa mukuloita:

— Oletteko siivommalla, kun tuossa nyt vielä ihan herran nenän edessä tapellaan. Menkää kartanon taakse.

— Anna sinä niiden tapella, virkkoi Varsala, huomautellen Anselmille, mistä hänen olisi milloinkin tartuttava kiinni kavereihinsa.

— Pure nyt… ka… jo kuristaa… puraise kädestä Ansu… potkaise nyt takapuoleen… ka… ka… jo höyhentävät… tule pois, tule pois.

Ansu juoksi mahtavan puolustajansa taakse, ja toiset silmäilivät läähättäen ja kasvoiltaan kiehuvan punaisina, miltä puolelta olisi paras kaapata Ansu uudelleen kynittäväksi. Ansu röyhisti rintaansa ja uhkasi.

— Minä kun otan seipään!

— Niin, me otamme seipään, riemuitsi Varsala.

Pojat töllistelivät ihmetellen vierasta, joka kävi niin uhkaavasti Ansua puoltamaan. Samassa tuli isäntäkin pihaan, ja riitapuolet hajosivat. Isäntä oli ollut venhettä tervaamassa ja ojensi tervaisen kätensä vieraille, ensiksi Varsalalle.

— Joko herran käsi tervaantui hätäili Eenokki nähtyään Varsalan kasvoilla tuskallisen ilmeen hänen irroittaessaan kättään isännän kädestä.

— Minä haen pesuvettä, ja Eenokki kumarsi herralle mennessään. Isäntä koetti pyyhkiä kättään housujensa takapuoliin ja kyseli kuulumisia.

— Eipä kuulu muuta kuin, että Pekkarisen ukko kuoli kuukausi sitten ja minä toin nyt sinne Pekkariseen isännän henkivakuutussumman, tuhat markkaa. Ukko otti vastahakoisesti vakuutuksen kolme kuukautta takaperin, ja nyt kävi niin, että rahat tulivat heti yhtiöstä, kun ukko kuoli.

— Vai niin. Vai tuli siitä Pekkarisen ukosta tuhannen markan nahka, jurahti isäntä. Sanoivatkin sitä akkansa peitonneen viimeiseltä, pikemmin nuo rahat saadakseen.

— Se on turhaa puhetta, arveli Varsala. Sattui vain muuten niin hyvään aikaan se vakuutuksen teko. Sitä kun ei tiedä, milloin se kuolema tulee.

— Eihän sitä tiedä, milloin keikahtaa, arveli isäntä.

Eenokki toi vettä, ja Varsala hankasi tervaa kädestään ja puheli isännälle.

— Kaippa se isäntäkin nyt tekee vakuutuksen ja samalla kertaa vähän isomman kuin Pekkarisen isäntä. Tässä kun on isompi talokin ja varakkaampi.

Mentiin tupaan ja Varsala jatkoi esitystään.

— Ajatelkaahan isäntä lastenne tulevaisuutta ja tehkää nyt heti tuo vakuutus.

— Eipä se isävainajakaan ajatellut lastensa tulevaisuutta, marisi isäntä. Se isäukko oli suutarimies, ja paljon oli lapsia. Kun poikaparvesta vanhin suoritti hyvin ensimäisen tappelunujakan kyläkunnan poikien kanssa, potkaisi ukko ulos ovesta ja arveli:

— Kyllä jaksat jo henkeäsi elättää, kun jaksat kerran jo tapellakin. Vuoron perään sitä sitten siirryttiin ukon anturan jälki takapuolissa maailman hartioille. Minulla tuo on talopahanen, vaan tiukalle se ottaa eteenpäinmeno.

— Isäntä vain nyt muuten… kyllähän isännällä varoja on vakuutusta maksaakseen, arveli Varsala.

Emäntä paistoi leipiä ja kysyi;

— Mitä vakuutusta?

Varsala läheni emäntää makeasti hymyillen ja virkkoi:

— Henkivakuutusta tässä on tarjottu isännälle. Kyllähän emäntä sen asian tärkeyden ymmärtää.

— Eipä se henki pysynyt Pekkarisenkaan ukossa, vaikka olivat vakuuttaneet, sanoi emäntä.

— Ei se vakuutus olekaan sitä varten, että henki paremmin pysyisi. Yhtiö vaan korvaa määrätyllä summalla sen vahingon, mikä syntyy menetetystä hengestä.

— Mikä vahinko siitä tulee, jos vanha kuolee. Kyllä se jo jouti
Pekkarisen ukkokin, arveli emäntä.

Varsala kaiveli nenäänsä ja katseli avuttomana eteensä.

— Ainahan siinä sentään tulee vahinko, kun perheen jäsen kuolee. Ja sen vahingon ottaa yhtiö korvatakseen, koetti hän selittää. — Tämäkin Eenokki nyt sai isänsä vakuutussumman, tuhat markkaa.

— Mitä sai? kysyi emäntä heristäen korviaan.

— Saatiin tuhat markkaa henkivakuutusyhtiöltä, kun isä kuoli, sanoi
Eenokki.

— Ettäkö tuhat markkaa niin vaivaisesta ukosta, kiljahti emäntä. Kun se vainaja ei kuullutkaan enää viimeiseltä ja joka viikko piti hierojan sitä muokata.

— Niin tuli, vakuutti Eenokki.

— Ja siitä sinä olet hyvilläsi, kun sait isäsi henkirahat, virkkoi isäntä.

Eenokki puolustautui ja sanoi lopuksi

— Kyllä se nyt on isännän otettava se vakuutus.

— Niinpä ne sanoivat, että vielä se olisi Pekkarisen ukko elänyt, jos ei ruvennut siihen vakuutukseen, arveli isäntä.

Varsala kaivoi taulukon taskustaan, teki kustannusarvion ukon vakuutuksesta ja vetosi emännän parempiin tunteisiin tietäen tältä taholta saavansa kannatusta asialleen.

Emäntä seisoi keskipermannolla, kädet ronkilla, ja näytti miettivän.

— Jaa, kyllä se on tuon ukkorähjän henki vakuutettava. Mutta ei sitä noin vanhaa miestä kannata vakuuttaa korkeammasta kuin tuhannesta markasta. Tulisi vain suotta sille yhtiölle suuret maksut, kun se kuolla kumahtaa, päätti emäntä. Isäntä mulkoili hätäisesti vuoroin Varsalaa ja emäntäänsä. Tupakkipuru mukkelehti poskesta toiseen.

— Mutta minäpä en anna vakuuttaa itseäni, kivahti ukko.

— Kun minä sanon, että sinut vakuutetaan, niin se on jemtti, eikä sinulla ole siinä enää suun aukaisemista.

— Minä en pane puumerkkiäni niihin kirjoihin, se nyt on varma, päätti isäntä ja nousi lähteäkseen, nähtävästi livistääkseen pakoon.

Emäntä huomasi miehensä pakosuunnitelmat ja väistyi uhkaavasti hänen eteensä — Sinä et astu nyt askelta ennen, kuin ne kirjat on tehty.

Isäntä painui penkille ja näytti miettivän kovaa kohtaloaan ja sitä minkä aseen saisi käteensä, jos asia kävisi hänelle vielä ahtaammaksi.

Varsala maanitteli isäntää ja kaivoi taskustaan paperit ja, samalla neuvoen uutta asiamiestä, kirjoitti hakemuksen tehden asiaa koskevat kysymykset emännälle.

Isäntä istui pökertyneenä penkillä, harkiten kaikkia mahdollisia keinoja pelastuakseen, ja samalla sitäkin, kuinka kauan saisi istua putkassa, jos ottaisi uunin nurkasta halon ja sillä pehmitteleisi aviopuoliskonsa ja vakuutusherrojen päitä.

— Nyt se paperi on valmis, ilmoitti Varsala. Isäntä on nyt niin hyvä ja panee nimensä alle.

— En kuuna päivänä minä niin hyväksi tule. Juoksen ennemmin vaikka järveen. Menen vaikka Siperiaan, tenäsi ukko.

— Juokse vain järveen, sitten kun ensin puumerkkisi piirrät, ilakoi emäntä. Sitä välemmin minä saan rahat nostaa tuosta vakuutuksesta.

— Enpäs juoksekaan, kivahti isäntä?

Pekkarisen Eenokki hiipi isännän viereen istumaan ja koetti isäntää sohittaa parhaimmalla taidollaan.

— Älä tule, perhana, niin lähelle, taikka isken kalloosi, niin että… uhkasi isäntä, ja Eenokki katsoi sopivammaksi muuttaa heti olemuksensa isännän lähettyviltä.

Emäntäkin näytti hieman neuvottomalta. Mutta tuhat markkaa oli niin viekoittavan suuri summa. Ja hän saisi sen, kun ukon ketarat keikahtaa, joka tapaus tuntui hänen mielestään olevan jo aivan varma asia, jo lähimmässä tulevaisuudessa uskoi hän sen tapahtuvan. Hän päätti koettaa ystävällisen puheen vaikutusta, ja istuen järkähtämättömältä näyttävän miehensä viereen, virkkoi hän.

— Älä nyt kinaa turhaa tuommoisessa pikkuasiassa. Ennenhän tästä minä kuolen kuitenkin kuin sinä. Lapsille ne rahat jäävät.

— Etpä sinä pahuus kuole, se on varma. On sinussa henki toki paljon lujemmassa kuin minussa, päätteli isäntä. Äläkä tule sinäkään niin lähelle, lisäsi hän silmät vihasta leimuten.

— Kyllä sinä olet koko nauta, pauhaili emäntä. Kun pitääkin ihmisen olla noin järjettömän, ettei omaa etuaan ymmärrä. Mutta niin kauan minä sinua piinaan, että panet puumerkkisi paperiin, uhkasi emäntä ja neuvotteli hiljaa Varsalan kanssa, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä ukon kanssa. Päätettiin, että Varsala jää Pekkarisen Eenokin kanssa taloon yöksi ja yhteisvoimin koetetaan taivuttaa ukkoa.

— Ja jos et sinä, ukko, piirrä tuohon paperiin harakan varpaita tänä iltana, niin saat tuntea, miltä pamppu maistaa, uhkasi emäntä, ohjatessaan vieraita kamariin.

Mutta isäntä luikki pellolle ja uhkasi hänkin, että kauan saavat häntä odotella, kun kerran onnistui ehjin nahoin heidän kynsistään pääsemään.

IX

Seuraavana päivänä, joka sattui olemaan sunnuntai, odotteli Mikkolan emäntä herrojen Pörjösen ja Naukkusen heräämistä öisestä unesta. Emäntä lämmitteli kahvipannua, joka oli herroja odottamassa keittiön hellalla. Talon miehet olivat syöneet aamiaisensa ja nukahtaneet helteiselle pihamaalle ja aittoihin kuluttamaan makealla unella pitkää sunnuntaipäivää.

Emäntä pui sormea hymy suupielessä karjakko Marille, joka oli keksinyt vaikuttavan kepposen naisväkeä liiaksi lähenteleville herroille ja pannut sen renki Kallen kanssa täytäntöön. Asia, joka oli herättänyt aamulla erittäin hyvän tuulen koko talon perheessä, oli kaikessa yksinkertaisuudessa seuraava.

Pörjönen oli pyytänyt tytöiltä, että hän kavereineen pääsisi iltamyöhällä heidän luttiinsa ja saatuaan myöntävän vastauksen samalla ottanut tarkat tiedot, missä lutissa karjakko Mari nukkui ja missä talon vanhin tytär Iida, sillä he olivat saaneet herrojen jakamattoman huomion osaksensa. Mari neuvoi ja herrat lähtivät liikkeelle, kun talon perhe nukkui iltasaunan jälkeen parhainta untansa. Mari oli neuvonut Naukkusen Ruota-Rietun, vanhan päiväläisukon luttiin ja Pörjöselle esitellyt Kiukku-Miinan, vanhan kupparimuorin lutin, jota paitsi hän oli neuvoteltuaan Kallen kanssa asiasta kulottanut täyden vesikorvon Ruota-Rietun lutin parveen avonaisen aukon ääreen, josta se oli tyhjennettävä Pörjösen niskaan silloin, kuin tämä rupeisi herättelemään Ruota-Rietua.

Herrat avasivat luttien ovet kumpainenkin omalla tahollaan aikoen ensin laulaa lemmityilleen jonkun kuutamoaarian, vaan jättivät sen tekemättä peläten ankaran isännän heräämistä.

Pörjönen hiipi sykkivin sydämin istumaan Ruota-Rietun sängyn laidalle samalla tehden hänelle hartaan tunnustuksen lämpimistä tunteistaan. Ruota-Rietu nosti partaisen naamansa peitteistä ja päästyään asiasta selville, harasi takkuista päätään ja päästeli tilaisuuteen hänen mielestään sopivia voimasanoja. Pörjönen seisoi sanatonna hämmästyksestä, mutta kun hän oli saanut yläkerrasta täyden vesikorvon niskaansa, selvisi hänelle tilanne, ja Ruota-Rietun saattamana kimmahti hän pihalle ja sieltä samaa tietä huoneeseensa.

Naukkunen sai Kiukku-Miinalta yhtä kylmän vastaanoton. Hänen tehdessään hämärässä lutissa selvää mieltymyksen tunteistaan, ponnahti Kiukku-Miina vuoteestaan, sivalsi nurkasta silityslaudan ja mittaili sillä pakenevan Naukkusen selkää, antaen itsestään nimeään vastaavan kuvan vieraalle. Haukkunen harppaili pitkin askelin pihamaata, melkein Pörjösen jäljissä, pidellen toisella kädellään päätään, Ruota-Rietun selvitellessä Kallen kanssa vesikorvon kaatamisasiata, sillä Ruota-Rietukin oli saanut siitä osansa mitään pahaa aavistamatta Talon koira heräsi ja haukkui vimmatusti pihamaalla. Isäntä ilmestyi piharakennuksen rapuille kuulostamaan metelin aihetta. Pirtin ikkunoihinkin oli ilmestynyt unisia päitä.

Nähtävästi kostoksi yöllisestä kommelluksesta nukkuivat herrat vielä vaikka kello osoitteli jo yhtätoista ja emännän täytyi lämmitellä heitä varten kahvipannua.

Varsala oli herännyt aikaisemmin saman päivän aamuna Mutkan talossa ja tehtyään vielä epätoivoisen yrityksen emännän kanssa isännän vakuutusasiassa ja saatuaan onnellisen voiton, kiiruhti Pekkarisen Eenokin kanssa Mikkolaan ja ilmestyi tupaan, jossa isäntä oli lukemassa postiltaansa.

Varsala oli käynyt jo ennemmin Mikkolassa ja pannut ahtaalle isännän, joka nyt vilkaisi alta kulmainsa tulijaa ja jatkoi lukemistaan vastaamatta Varsalan tervehdykseen. Varsala katsoi edullisemmaksi siirtyä emäntäväen puolelle, jossa hän oli ennestään hyvä tuttava. Edellisillä käynneillään oli hän osannut voittaa emännän luottamuksen, ja ilomielin otettiin hänet nytkin vastaan naisten puolella. Kertoipa emäntä hänelle vieraittensa yöllisen seikkailunkin.

Kohta ilmestyivät talon uniset vieraat keittiöön, jossa vielä Varsala jutteli hartaasti emännän kanssa. Naukkunen tuli hieman arkaillen sisään. Hänen korvallisensa oli pöhöttynyt yöllisestä Kiukku-Miinan iskusta. Karjakko Mari poistui toisesta ovesta, kun herrat astuivat toisesta sisään. He olivat odottaneet tapaavansa keittiössä ainoastaan emännän, vaan nähdessään siellä Varsalan hyvätuulisen persoonan, venähti heiltä naama pitkäksi.

— Hauskaa tavata herroja, joilla lienee mieluisassa muistissa edellinen yhdessä olo Kuivalan kylällä, aloitteli Varsala kiusoitteluaan.

Djefvulsund'in herrat murahtelivat pahatuulisesti.

— Veli Naukkusta on, näen mä, isketty kalloon. Aivan tuommoisia mustelmia saatiin ennen, kun käytiin yökulussa, virnaili Varsala. Missä lienee tämä kohlu saatu?

Emäntä koetti salata nauruaan, mutta Pörjönen huomasi sen ja murahti kiukkuisena.

— Kas, kun emäntä höröttää kuin vanha ruuna.

— Herrat ovat huonolta tuulelta nähtävästi, naureksi Varsala. Onko kenttäarmeijassa tehty huonoja liikkeitä?

Pörjönen murahteli vain ja maksoi emännälle, sanoen lähtevänsä.

Kohta, kun Djefvulsund'in herrat olivat lähteneet ja Varsala siirtynyt tupaan muistuttelemaan isännälle, että kauniista Mikkolan talosta oli isännän kerran erottava ja siltä varalta pitäisi hänen vakuuttaa henkensä, ilmestyi Keikauksen leveä olemus tuvan ovelle, ja hänen olkansa yli kurkoitteli Tuhkasen partainen naama. Riennon miehet olivat saaneet tietää, että Mikkolassa oli isännälle syntymässä vakuutus, jonka Varsala aikoi kiepata yhtiöönsä; ja Keikaus päätti Tuhkasen kanssa lähteä uudistamaan junavaunussa syntynyttä tuttavuuttaan Varsalan kanssa.

— Hyvää päivää. Täällähän tapaa vanhoja tuttavia. Me olemme nähtävästi jo ennemmin tavanneet, hymyili Keikaus Varsalalle.

Isäntä jatkoi aamupäivällä aloittamaansa postillan lukemista, tällä kertaa hiljaa, aina väliin heittäen vieraisiin murhaavan katseen. Varsala näytti ensin hämmästyvän nähtyään Keikauksen, vaan palauttaen ryhtinsä virkkoi hän.

— Hauska tavata, »herra tilanomistajaa.» Mitä kuuluu matkoille?

Keikauksen ivan kärki oli taitettu ja huomio kääntyi nyt Tuhkaseen, joka ryntäsi tupaan kuin tuulispää ja suoraan isännän eteen.

— Nyt isäntä panee pois postillan ja puhutaan vakuutuksista. Meillä on pääomavakuutuksia, yhteisvakuutuksia, lastenvakuutuksia. Montako lasta isännällä on? Joko isäntä on vanha? Ei suinkaan tässä talossa ole tehty vielä yhtään vakuutusta? Missä emäntä on?

Isäntä sulki kirjansa ja nosti sen huolellisesti nurkkalaudalle.
Silmäiltyään herroja hetkisen virkkoi hän ukkosta ennustavalla äänellä.

— Se on nyt herroilla paras aika lähteä tästä talosta. Ja minun tapani ei ole kahdesti huomauttaa yhdestä asiasta, niin että nyt heti osaatte korjata luunne täältä.

— Mutta kuulkaahan isäntä, meillä on niin hirmuinen nälkä, koetti Keikaus rauhoittaa isäntää; mutta nähtyään tämän mustenevan muodon katsoi hän parhaaksi väistyä ovelle. Varsala oli jo pötkinyt pihamaalle ja kuunteli siellä myrskyn nousua. Tuhkanen yritteli vielä masentaa isännän mielenkuohua, vaan löysi kohta olemuksensa tuvan eteisestä. Hattu oli häneltä tipahtanut tupaan, mutta isäntä pani oven hakaan ja poistui tuvan kautta toisiin huoneisiin, ja Tuhkanen sai hetken ruikuteltuaan hattuaan kanan varkaana lähteä astumaan toisten herrojen jälkeen.

X

Nakkilan kaupungin seurahuoneelle on järjestetty Djefvulsund'in asiamiesjuhlat. Koko huoneisto on varattu niitä varten, ja kaupungin arkkitehti Hinkkinen on kaunistellut huoneet makunsa mukaisesti. Kautta maan on lähetetty herroille tarkastajille, matkatarkastajille ja asiamiehille ystävällinen pyyntö saapua läsnäolollaan kunnioittamaan juhlaa. Ja suurin osa heistä on saapunut, vapaata matkaa ja ylöspitoa vastaan.

Juhla on alkanut, ja seurahuoneen joka sopukka on ahdinkoon asti täynnä juhlavieraita. Aluksi kaupungin soittokunta esittää tervetuliaismarssin, ja sen jälkeen käydään tutkimaan kyökkimestarin keittotaidon salaisuuksia. Piiripäälliköt kehoittelevat ottamaan vankan pohjan siltä varalta, että maljojen maisteleminen sattuisi jatkumaan tavallista myöhempään seuraavaan päivään.

Yhtiön toimitusjohtaja Hösting istuu suuren salin keskipalkoilla, erään pöydän päässä kukitettuna. Hänelle satelee tervehdyksiä ja onnitteluja yhtämittaa, ja hän vastaa imelästi hymyillen ja kohottaen viinimaljaa.

— Kippis, mina bästa herrat.

Aloitetaan juhlapuheitten sarja, ja ensimäisenä puhuvat piiripäälliköt huomauttaen jokainen siitä kunniasta ja onnesta, että saavat palvella Djefvulsundyhtiötä, joka on vallannut yhdellä iskulla kansan kaikki kerrokset. Samaa toteavat matkatarkastajat kertoillen onnistuneista kilpataisteluistaan kentällä ja kuvaillen, miten he ovat kylvettäneet toisten yhtiöitten hankintamiehiä.

Ohimennen on huomattava, että juhlavieraiden joukossa ovat myöskin Nakkilan kaupungin virkailijat ja muut huomattavimmat henkilöt poliisi Pirjoseen asti, jotka heille osoitetun huomaavaisuuden johdosta päättävät nyt yhteisesti kaikesta voimastaan kannattaa Djefvulsundyhtiötä.

Juhla oli saanut äänekkään ja suurpiirteisen luonteen seuraavan päivän alkutunneilla.

Suuressa salissa istuu Hösting entisellä paikallaan kädessään viinimalja, johon käyvät kilistämässä kaikki ne, joitten alaraajat vielä jonkun verran pitävät yllä omistajansa painoa. Toisella kädellään haparoi Hösting ympärilleen ja tavottaessaan jonkun sattumalta ohi kulkevan juhlavieraan vaatii hän tämän kumoamaan kanssaan punaviinimaljan, sopertaen.

— Ännu en skål, mina herrar.

Yksityishuoneista kuuluu tilapaisköörien luja tahti, jota voimakkaasti säestää kengänanturain ja tuolinjalkojen sääntöperäinen isku permantoon. Hätääntynyt vahtimestari juoksee huoneesta toiseen rauhoitellen tappelunhaluisia vieraita ja sulkien ikkunoita, joita juhlijat aukovat nauttiakseen raittiista yöilmasta vähääkään ajattelematta Nakkilan kaupungin asukkaiden häiriytyvää yörauhaa. Oli annettu nimenomainen määräys, että ketään ei saanut heittää ulos, vaikkapa asianomaisen olemus olisikin joutunut juhlahumussa epäjärjestykseen. Ja tämän määräyksen turvissa nukkui kaikkialla käytävissä ja portaissa sekaisin »resinspektooreja», ja tavallisia kenttämiehiä. Olipa joukossa joku Djefvulsundin korkeampikin virkamies. Vahtimestari puristeli nyrkkejään, joilla nähtävästi olisi voinut taittaa niskat vaikka härältä, ja aikoi käydä käsiksi nukahtaneisiin, vaan muistaen Höstingin ankaran määräyksen ja hänen lupaamansa kunnialliset juomarahat, jätti hän heidät rauhaan.

Tuhkanen oli sattunut Nakkilaan samoihin aikoihin ja kuultuaan suurenmoisesta juhlasta, päätti hänkin vaikkapa olikin toisen yhtiön asiamies, saada osansa kestityksestä. Varovaisesti pujottelihe hän ylös seurahuoneen rappuja, ettei herättäisi niillä pitkin ja poikki nukkuvia juhlavieraita, ja esitteli itsensä vahtimestarille Djefvulsund'in asiamiesehdokkaana. Vahtimestari viittasi hänet jonkun pöydän ääressä torkkuvan tarkastajan luokse, jolle hän esitti asiansa. Tämä viittasi vuorostaan Tuhkaselle pöytää, jossa oli koskemattomia boolimaljoja ja sampanjapuolikkaita ja Tuhkasen sydän löi muutamia kertoja liikaa hänen istuessaan pöydän ääreen.

Nakkilan varhain heräävät asukkaat olivat saaneet tietää, että juhlat jatkuivat asianomaisten nukkuessa seiniä ja pöytiä vasten, ja päättivät hekin käyttää harvinaista tilaisuutta hyväkseen pistäytymällä ottamassa aamu tuikun Djefvulsundin kustannuksella, samalla tehden kunnioittavia kumarruksia vahtimestarille, joka ei välittänyt enää juhlavieraitten laadusta. Ensimäisen tuikun kävi ottamassa ajuri Illikainen, Nakkilan uskaliain mies, ja hän levitti viestin kaupungille ilmaisesta kestityksestä, jota Nakkilaiset päättivät kiitollisuudella käyttää hyväkseen.

Nakkilan viskaali oli myöskin nukahtanut seurahuoneen portaille, ja kun hänen sekä kaupunkilaisten välit olivat alituiseen hyvin kireät, sai hän siinä nukkuessaan potkun Nakkilan sisukkaimmilta miehiltä, jotka kävivät ilmaisessa aamukestityksessä. Vihdon hänet pelasti kaupunkilaisten jatkuvista mielenosoituksista hänen vaimonsa. Aamulla herätessään oli tämä huomannut miehensä olevan poissa ja arvaten hänen viipyvän vielä Djefvulsund'in kesteissä oli hän päättänyt mennä, kuten monasti ennenkin noutamaan hänet kotiin. Viskaali kuorsasi portailla, ja vaimon viha leimahti korkeimpaan asteeseen. Ottaen aviotaan tukasta veti hän hänet kolisten portaita alas, ja ajuri Illikaisen avulla nostettiin nyt arvoisan viskaalin väsynyt olemus rattaille. Siihen hänet kyllästynyt vaimo saalillansa peitti jättäen loppusuorituksen ajuri Illikaisen tehtäväksi.

Viskaalin aviopuolisoa kohtasi kauhistava näky yläkerran saleissa, mistä hän meni hakemaan miehensä hattua ja päällystakkia. Pitkin seiniä nukkui juhlavieraita seisoaltaan ja pitkin sekä poikin permannolla. Hösting oli nukkunut pöytää vasten puristaen lujasti toisella kädellään punaviinimaljaa. Yöllinen kuorolaulu, joka oli niin mahtavasti kaikunut yli kaupungin, oli muuttunut yhtä äänekkääksi kuorsaukseksi.

Tuhkanen, saatuaan osansa kestityksestä, kiitteli vahtimestaria ja kysyi.

— Mitä luulette tämän juhlan tulevan maksamaan?

— On vähän vaikeaa sanoa. Luultavasti hyvän joukon yli kaksikymmentä tuhatta.

Tuhkanen kiitti tiedosta ja laskeutui kadulle, johon vielä kuului voimakkaat kuorsaukset yläkerrasta.

XI

Honka yhtiön miehet eivät joutaneet huvittelemaan enää pääkaupungissa. Päivä sen jälkeen, kun tapahtui Varsalan ja Keikauksen tutustuminen junavaunussa, lähtivät Kantele ja Böljengögel vaeltamaan suoraan Kuivalan kylälle, aikoen panna hankintakoneistonsa siellä entistä tuimempaan käyntiin. Kana-ahon majatalonkin emäntä oli saanut olla vakuutusherroilta rauhassa kokonaisen viikon ja juuri, kun hän ihmetteli, että mihin ne kaikki ovat hävinneet, hurahti kyyti pihaan ja rattailta laskeutui Kantele mukanaan kaksi asiamiestä, joista toinen oli vasta leivottu harjoittelija ja toinen kyläkunnan kansakoulunopettaja. Isäntä huomasi tulijat pellolla ja oikaisi suoraa päätä metsään riemuiten pelastumisestaan, mutta emäntä, joka katseli tuvan ikkunasta tulijoita, murahteli.

— Nyt niitä taas tuli kokonainen lauma. Ja nyt ne ovat saaneet jo tuon opettaja Römppäsenkin mukaansa. Kahviako nuo nyt ensin tahtonevat vai ruokaa.

Saatuaan tietää, että isäntä ei ole kotona, pyörsivät herrat kohta
Hameahoon, johon sanan herrojen tulosta oli ehtinyt viedä räätäli
Kinnusen eukko.

— Vai jo taas tulevat, virkkoi Hameahon emäntä. Mene sinä ukko vaikka tuonne puuvajaan piiloon, minä nousen uunille.

Ja emäntä neuvoi kuusivuotiasta Jesperiä.

— Jos herrat kysyvät, missä on emäntä, niin älä sano tietäväsi. Jos taas isääsi tiedustelevat, niin sano, että meni kylään.

— Kyllä minä sanon, lupasi Jesper.

Emäntä kapusi uunin päälle ja jäi odottamaan vieraitten saapumista.
Herrat tulivatkin ja jotain jutellen istuksivat tuvan penkillä.

— Missähän tämän talon asukkaat lienevät, kun ei näy ketään, arveli
Kantele.

— Kyllähän tulevat, kunhan odotellaan. Saattavat olla ulkona, arveli asiamieskokelas Jesperi teippuroi tuvan permannolla ja katseli uteliaana vieraita.

— Kuulehan Jesper, missä äitisi on, kysyi opettaja Römppänen.

— En minä sano, virkkoi poika.

— Ka, miks'et? Sano vain, niin saat makeisia, kehoitteli Kantele.

— Se nousi uunin päälle ja kielsi sanomasta, ilmoitti poika nähtyään makeispussin Kanteleella.

— No missä isäsi on? kyseli opettaja.

— Äiti käski sen menemään puuliiteriin, tiesi poika ja sai makeispussin.

— Menehän nyt sanomaan äidillesi, että vieraat tahtoisivat kahvia, kehoitteli Kantele.

Poika kapusi uunin päälle ja kuului siellä tönivän äitiään, joka ankaralla mutinalla teki vastalauseen poikansa puuhille.

Opettaja Römppänen meni puuliiteriin, josta löysi isännän halkopinojen välistä.

— Päivää isäntä, nyt minäkin olen jo vakuutusasiamies. Ja nyt me teemme teille vakuutuksen Honkayhtiössä. Se nyt on sentään maailman paras yhtiö. Onhan siitä takeena isännälle sekin, että minä olen suostunut rupeamaan asiamieheksi.

— Eihän niitä vakuutuksia kannata tehdä näin huonona aikana, arveli isäntä kömpiessään ulos halkovajasta.

— Vai huono aika. Isännällä on ruis kuin seinä tuossa pellossa ja viitsii puhua huonosta ajasta. Jos me vakuuttaisimmekin tuon emännän. Sen kun kuuluu olevan suvussa keuhkotautia, niin jos vielä iskee häneenkin. Silloin saa isäntä nostaa isot rahat, laulella ja syljeksiä kattoon. Mitenkäs vanha se emäntä nyt onkaan?

— Johan se puolivälissä viidettäkymmentä.

— Nuorihan se vielä onkin. Halvaksi se tulee isännälle. Ja vielä veroäyriäkin teiltä alentavat tulevana talvena, kun nyt tehdään se vakuutus, puheli Römppänen.

— Elähän… eikö ne silloin paremmin liene nostamassa veroja, arveli isäntä raappien niskaansa.

— Tuomaalankin isännältä alensivat kunnallisveroja heti, kun emännälleen otti viidentuhannen vakuutuksen, tiesi opettaja.

— Ottiko Tuomaalainen vakuutuksen eukolleen? heristyi ukko. Hameahon ja Tuomaalan isäntien välit olivat kerran katkenneet, kun Tuomaalainen sai syysnuotalla enemmän kaloja kuin Hameaholainen, ja siitä lähtien oli heidän välillään kahnausta riittänyt. Kun toinen hankki jonkun uuden maanviljelyskoneen, koetti toinen saada heti kahta vertaa paremman. Hameahossa oli äsken rakennettu uudenaikainen rakennus. Tuomaalainen repi heti rikki kartanonsa ja teetti uutta varten kaupungissa piirustukset. Kuultuaan, että Tuomaalainen on vakuuttanut eukkonsa viidestä tuhannesta, päätti hän heti vakuuttaa emäntänsä kymmenestä.

Kuultuaan isännän aikomuksen loikkasi Römppänen tupaan ja kiljasi
Kanteleelle.

— Tänne ne paperisi. Minulla on kymmenentuhannen vakuutus.

Römppänen loikkasi paperineen isännän jälkeen ja hakemus kirjoitettiin kamarissa.

— Minä näin jo tähän taloon tullessani, että tässä on isäntä semmoinen, jonka askeleista talo kostuu. Ja onhan tämä muutenkin maan kuulu talo, ylisteli Kantele.

Isäntä kyhnytteli yhä korvallistaan.

— Kyllä siitä nyt menee paljon rahaa, mutta eipä ole Tuomaalan ukolla kymmenen tuhannen vakuutusta.

— Ei ole koko Kuivalan kylällä, todisti Kantele.

— Mutta sota tästä voi nousta, kun eukko saa tietää. Lienee parasta, että emme nyt hänelle puhu mitään. Se on semmoinen eukko, että repii silmät päästä, kun niikseen sattuu, arveli isäntä.

— Jospa me miehissä kuitenkin paremmin suoriutuisimme kohtauksesta, arveli Römppänen.

— Kyllä minä sille yksinkin…

Polteltiin ja suunniteltiin uusia vakuutuksia. Isäntä tiesi kertoa, että Mäkäräisessä olivat Djefvulsund yhtiön miehet vakuuttaneet melkein koko talon perheen.

Kanteleen muoto musteni,

— Heidän on nähtävästi mentävä sinne ja peruutettava ne vakuutukset Ihmisiä täytyy pelastaa tuon kirotun yhtiön kynsistä. Täällä on taas varmaankin liikkunut se Pörjönen?

— Oli kulkenut viime viikolla ja kehunut saavansa joka päivä vakuutuksia, kertoi isäntä.

Herroille tuli kiire lähtö. Kantele oli jättänyt pyöränsä edellisellä käynnillään Kana-ahoon ja päätettiin, että Römppänen ja Suhonen, uusi asiamieskokelas, hankkisivat omat pyöränsä ja kolmisin pyörittäisiin Mäkäräiseen, jonne oli Kana-ahosta kymmenen kilometriä.

* * * * *

Riento yhtiön herrat, Keikaus ja Tuhkanen olivat myöskin kuulleet Kuivalan laitakulmalla Mäkäräisen vakuutuksista ja päättivät hekin lähteä pelastamaan Mäkäräisen perhettä Rientoyhtiöön hetkistä ennen kuin Kantele miehineen puuhaili lähtöä Kana-ahon pihamaalla. Keikaus oli lähtenyt tälle matkalle pyörällään ja Tuhkanen, jonka ratsu oli sattumalta jäänyt toiselle paikkakunnalle, päätti seurata herraansa juoksemalla.

Pyörittyään puolimatkaa istui Keikaus maantien varteen lepäämään. Tuhkanen oli kävellessään tehnyt vain joskus kolmiloikkauksia ja pysynyt sillä neuvoin Keikauksen kintereillä. Ilma oli hiostavan lämmin ja taivaalle näytti keräytyvän ukkospilviä. Jossakin kaukana jo jymähtelikin ja hiljainen tuulen henki alkoi huojuttaa puiden latvoja.

— Tulee sade, virkkoi Keikaus huohottaen.

— Tulee ukonjyry, todisti Tuhkanen.

— Kun tästä pääsisi Mäkäräiseen, ennen kuin rupeaa satamaan, huokasi
Keikaus.

— Jokohan tuo kovin minua juoksuttaa? arveli Tuhkanen.

Samassa tuli tien mutkasta näkyviin kolme pyöräilijää, jotka hatut taskuun painettuina polkivat kuin vihan vimmassa eteenpäin, jättäen jälkeensä Keikauksen kavereineen.

— Tunsitko, keitä olivat? kysyi Keikaus.

— Kantele aseenkantajineen, virkkoi Tuhkanen lähtien loikkimaan heidän jälkeensä, ja virkkaen mennessään.

— Menevät varmaankin Mäkäräiseen peruuttamaan.

Keikaukselle tuli hätä käteen, ja hän kapusi pyöränsä selkään lähtien painamaan menijöitten jälkeen. Ukkospilvi oli noussut. Jyrähteli ja satoi. Keikaus pani kaiken tarmonsa liikkeelle ja tavoitti Kanteleen joukkueineen. Tuhkanen oli muuttanut loikkauksensa juoksuksi ja pysytteli nyt verrattain helposti pyöräilijöitten jälessä.

Mäkäräisen piika oli lähtenyt lehmiä hakemaan. Huomatessaan rajuilman nousevan meni hän latoon, joka oli maantien vieressä. Kun herrat ajoivat ohi avopäin ja vettä valuvin vaattein, säikähti hän pahanpäiväisesti ja sylkäisi.

— Pthyi… taisi olla ihan vihtahousun joukkoa.

Mäkäräisen pihaan päästessään huohottivat pyöräilijät ja katselivat toistensa vettä valuvia vaatteita.

— Helkkuna, kun tuli kuuma, ähki Keikaus.

— Lempoako te meitä jälestä ajoitte, kivahti Kantele.

— Tepä meitä jälestä ajoitte, virkkoi siihen Tuhkanen, joka vähän myöhästyneenä hölkkäsi nyt pihaan.

— Setä taitaa kiertääkin meidän jälkiä, lausui Kantele pahatuulisesti.

Keikaus hymyili leveästi.

— Mikä pahuus se tosiaankin satuttaa meidät samoille kylille! Kuulin, että Djefvulsund'in miehet ovat täällä liikkuneet, ja läksin haistelemaan heidän jälkiään, ja nyt taisi herrat olla jo ennemmin täällä samoilla asioilla.

Mentiin tupaan, jossa isäntä vuoleksi haravan varsia. Tuhkanen työntyi eellimmäisenä ovesta ja kävi heti käsiksi asiaan.

— Pääomavakuutuksia, opintovakuutuksia, korkovakuutuksia. Riento tarjoaa parhaimmat ehdot ja halvimmat vakuutusmaksut, ja vahingon korvaukset suoritetaan heti. Mutta isäntähän kuuluu vakuuttaneen jo perheensä Djefvulsund'issa, maailman huonoimmassa yhtiössä, ja me tulimme teitä pelastamaan sen yhtiön kynsistä. Tässä on nyt Riennon ja Honkayhtiön miehiä. Vakuuttakaa toisessa tai toisessa perheenne ja jättäkää hiiteen nuo Djefvulsund'in vakuutukset.

Isäntä istui kuin ukkosen lyömänä. Miehiä tulee tupa täyteen, yksi heistä alkaa saarnata ja tehdä kiivaita kädenliikkeitä aivan hänen nenänsä alla. Kotvan kuluttua hän vasta kykeni avaamaan partaisen suunsa.

— Niinpä nuo tulivat vakuutetuiksi… suotta aikojaan rupesin heidän narrikseen.

Kantelekin käy nyt todistamaan, että nenästä on vedetty isäntä parkaa ja parasta on muuttaa vakuutukset toiseen yhtiöön.

— Enpä minä heistä… kun se kerran niin on, arveli isäntä, koettaen salata kiukkuaan.

Tahkottiin siinä miehissä isäntää muutama tunti, vaan tuloksetta.
Tuhkanen teki viimeisen yrityksen.

— Ottakaa hyvä isäntä nyt edes pikku vakuutus. Me näimme semmoisen kauhean vaivankin tänne tullessa. Ikävä olisi tyhjin käsin lähteä.

Isännän sisu kuohahti. Silmät kävivät punaisiksi ja leuka väpätti.

— En ota, en ota, en, en, en, en. Menkää tuhannen tervoihin vakuutuksinenne. Vieköön teidät hiisi siitä aivan siinä silmänräpäyksessä.

Tuli hiljaisuus.

Herrat vain sipisivät hiljakseen. Ensimäisenä nousi Kantele lähteäkseen. Hetkisen perästä jo seurasivat toisetkin hänen perässään.

XII

Uuden henkivakuutusyhtiön osakkaat on kutsuttu yhtiökokoukseen Fennian yksityishuoneeseen. Erik Julius Ristalli, puuhan alkuunpanija, on puhunut vastikään selvittäen osakkaille uuden yhtiön periaatteita ja mallisääntöjä. Hän on puhunut pitkälti ja vakuuttavasti ja asiantuntijana vakuutusalalla on kyennyt tuomaan esiin ne puutteet toisissa vakuutusyhtiöissä, joita poistamaan uusi yhtiö on aiottu.

Tupakansavun seasta näkyy kiihtyneitä naamoja ja kädenliikkeitä. Asia on vakava rahakysymys ja epäilyksiä uuden yhtiön pystyssä pysymisestä yhä ilmenee. Jatketaan kokousta, ja puheenvuoron saa rusthollari Kekäle, jolla on suurin määrä osakkeita koemerkinnässä.

— Ennen kuin me päätämme yhtiön perustettavaksi, täytyy meidän suunnilleen tietää, kuinka paljon osakepääomasta menee yhtiön perustamiskustannuksiin ja alkuhankintaan, kuinka paljon hankinta tulee maksamaan sekä kuinka paljon mahdollisesti saadaan vakuutuksia ensimäisenä vuosineljänneksenä. Tähän antanee varman vastauksen herra Ristalli, jota yleisesti pidettänee varmana asiantuntijana ja johon luottaen minäkin olen tähän liikeyritykseen ryhtynyt, ehken liiankin suurella panoksella.

Ristalli kiittää luottamuksesta ja tekee selkoa suunnitelmistaan, jotka näyttävät erittäin hyvin ja varmasti harkituilta. Jos suunnitelma toteutuu hänen laskujensa mukaan kaikessa laajuudessaan, niin ainoastaan muutama vuosi, ja perustamiskustannukset ovat poistetut Sitten kun tarpeelliset poistot on tehty, alkaa voittoa tulla, niin että hurisee.

Ristalli on keksinyt oivallisen hankintasuunnitelman, Otetaan ainoastaan muutamia miehiä kiinteällä palkalla järjestämään hankintaa ja matka-asiamiehille, jotka saavat kantaa päivän kuorman ja helteen, luvataan korkea provisiooni ja maksetaan se sitten kun hankittu vakuutus on lunastettu. Mitään vakituista palkkaa ei maksata. Se olisi turhaa varojen tuhlausta ja edistäisi vain laiskuutta asiamiehissä. Maksetaan matka-asiamiehille vain hyvät provisioonit, ja minä olen varma, että miehiä on valmiina tuhansittain palvelukseemme Suomen saloille. Jos he tekevät huonoa työtä, rangaistaan heitä siitä vetämällä osa peruutettujen vakuutusten provisioonista takaisin heidän vastaisesta hankintasaannostaan. Näin ollen ei meille tule hankinta maksamaan paljon mitään. Eikö tämä ole oivallinen suunnitelma. Vai mitä sanotte, hyvät herrat?

— Tämmöisiä hankintatapaa eivät ole vielä toiset yhtiöt osanneet keksiä — jatkoi puhuja — vaan minäpä sen keksin, ja jos tämä keksintö olisi toisen laatuinen, hakisin varmasti sille patentin.

Puhuja lopetti ja painui istumaan. Oli hetkisen hiljaisuus. Vihdoin nousi rusthollari Kekäle ja virkkoi.

— Kun asia on kerran niin, että siitä yhtiöstä semmoinen kultamylly tulee, niin se perustetaan. Herra Ristalli on mainio keksijä alallaan.

— Ovatko siis kaikki herrat samaa mieltä kuin edellinen puhuja, kysyi puheenjohtaja.

— Olemme, olemme, kuului kuin yhdestä suusta.

— Perustetaan yhtiö ja näytetään niille… Hallintoneuvosto uudelle yhtiölle valittiin ja alettiin keskustella sen nimestä.

— Mikähän olisi iskevin? lausui eräs.

— Minulla olisi sopiva nimi tiedossa, virkkoi Kekäle.

— Mikä se on? kysyttiin uteliaana.

— Tähti. Meillä on Honkayhtiö, Riento ja Leimaus. Mutta kaikkien niiden ylitse tämä tähtenä loistaisi. Ajatus ei ole hullumpi, vai mitä hyvät herrat?

Katseltiin maahan. Yhtiön suurin osakas oli tehnyt hieman yksinkertaisen nimiehdotuksen.

Ristalli pyysi puheenvuoroa.

Hyvät herrat. Kun tuo meidän uusi yhtiömme tulee heti kiivaan kilpailun tuleen, pitäisi yhtiön nimenkin jo olla jonkunmoinen kestävyyden symbooli. Ehdotan nimeksi Närettä, sillä se on suonien puulajeista sitkein. Se taipuu, mutta ei taitu.

Nimiehdotus hyväksyttiin ja päätettiin hankintakoneisto panna käyntiin heti, kun asiat saadaan vähän valmiimmiksi. Herrat hieroivat tyytyväisinä käsiään. Uusi sampo oli keksitty, ja se tulisi jauhamaan kultaa perustajiensa taskuihin.

XIII

Nakkilan kaupunkiin on järjestetty Riennon asiamieskokous, ja kenttämiehet ovat mieslukuisina saapuneet tekemään selkoa työstään sekä samalla saamaan uusia ohjeita entisten kilpailijoiden ja vasta perustetun Näreen varalta. Yhtiön tarkastaja Kaljanheimo on pitänyt pitkän puheen joka loppuu seuraaviin ponsiin:

1) Riennon herrat matka-asiamiehet älkööt kolmen kuukauden aikana nukkuko muuta kuin neljä tuntia vuorokaudessa. Lopusta ajasta on käytettävä kymmenen tuntia hartiavoimaiseen hankintatyöhön, kolme tuntia syömiseen ja juomiseen, kaksi tuntia tarvittaessa nyrkkeilyyn toisten yhtiöitten miesten, varsinkin Djefvulsund'in herrojen kanssa, ja loppuaika sydänmailla kinttupolkujen tavaamiseen.

2) Näreen, uuden yhtiön matka-asiamiehiä ja tarkastajia on kohdeltava kovakouraisesti.

 3) Paikallisasiamiehet täytyy saada, jos ei muuten niin patukan avulla
 liikkeelle.

Puheessa oli totta toinen puoli, vaikka ponsien tekijä koettikin hieman hermostuneesti hymyillä.

Kokouksessa vaihdetut mielipiteet olivat ylimalkaan hyvin kiihkoisia. Näre oli jo aloittanut hankintansa ja, kun kaikki uusi aina ihmisiä viehättää, päässyt myös hyvään alkuun. Tämän lisäksi oli Djefvulsund kenttäarmeijaansa yhä vain laajentanut, niin että miehiä oli yksi joka kyläkunnassa. Honkayhtiöllä ja Leimauksella oli omat salaiset keinonsa, jotka näyttivät hyvin tehoavan. Ei siis ihme, jos Riennon herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja katselivat permantoon miettien, mikä auttaisi.

* * * * *

Nakkilaan oli sattunut samaan aikaan Leimauksen tarkastajien ja matka-asiamiesten kokous. Siellä pohdittiin väliajoilla, miten saataisiin Riennon kokouksessa tehdyistä suunnitelmista urkituksi tietoja. Riennon miehet olivat joskus onnistuneet saamaan tietoja Leimauksen kokouksista, ja nyt sopisi maksaa samalla mitalla. Varsala neuvotteli Tuhkasen kanssa joka oli muuttanut Leimaukseen, ja kaikkien riemuksi lupasi Tuhkanen lähteä vakoilemaan.

— Jos kukaan, niin sinä onnistut, virkkoi Varsala ja taputteli miestä olalle.

Tuhkanen oli päättänyt uhrata tuuhean leuka- ja poskipartansa asian hyväksi. Hän meni parturiin, ja sieltä aivan tuntemattomaksi muuttuneena Nakkilan seurahuoneelle, jossa Riennon kokousta pidettiin. Täällä hän pyysi saada puhutella Keikausta.

— Mitä teillä olisi asiaa, kysyi Keikaus Tuhkaselta, jota hän ei voinut aavistaakaan entiseksi hankintatoveriksi.

— Otetaanko Rientoon uusia asiamiehiä? kysyi Tuhkanen koettaen tekeytyä hieman typerän näköiseksi.

— Mistä te olette?

— Kuivalan kylästä. Olen siellä nähnyt joskus herran ja olen aikonut pyrkiä jo ennemmin asiamieheksi, minä kun siihen toimeen voisin olla sopiva.

— Mikä teidän nimenne on? kyseli yhä Keikaus.

Tuhkasen nenä kävi punaiseksi.

— Jokohan tuo ottaa kohta rokinmitat minusta, ajatteli hän, mutta selviytyi kumminkin pian pulasta.

— Romppanen, Aapeli Romppanen on minun nimeni, virkkoi Tuhkanen tekeytyen juhlallisen näköiseksi.

— Vai Aapeli… minunkin nimeni on Aapeli. Me olemmekin kaimakset,
Kyllä me otamme teidät asiamieheksi. Käykää sisään.

Tuhkanen tunsi hieman tukalaksi olonsa, vaikka selviytyikin hyvästi Keikauksesta. Voisiko ehkä joku toinen tuntea hänen alkuperäisen persoonansa. Silloin olisi hän auttamattomasti kiipelissä. Uutta asiamiestä kestittiin ja hänelle toivoteltiin hyvää menestystä, eikä kukaan entisistä tuttavista aavistanut, että Romppasen housuissa kävi vanha Tuhkanen. Keikaus tuli uudelleen hänen kanssaan juttelemaan.

— Saatte nyt vain heti aloittaa hankintatyön siellä kotikylässänne. Siellä on muuan Tuhkanen, joka oli meillä ennen matka-asiamiehenä, vaan joka oli niin kavala, että lyöttäytyi Leimauksen mieheksi. Hän on semmoinen mies, joka nuuskii joka nurkan ja on aina siellä, missä häntä vähimmän tarvittaisiin. Mies teki meille aikoinaan paljon vakuutuksia, ja nyt hän kuuluu niitä peruuttelevan ja vakuuttavan uudelleen Leimauksessa.

— Kyllä tunnen miehen, virkkoi Tuhkanen.

— Eikö olekin hävytön mies, kun kehtaa semmoista peliä harjoittaa.

— On kylläkin, myönsi Tuhkanen ja mietti. — Mitähän tuo sanoisi, jos tietäisi tämän kepposen. Voisi tästä pian löytää itsensä pahasti rusikoituna kadulta. Kutti parahiksi! Muille matka-asiamiehille nostivat palkkaa ja luulivat minun muka juoksevan entisestä. Tuo mies tuossa on aina kehunut, ettei kukaan uskalla tehdä hänelle mitään kolttosia, vaan tässä on nyt poika, joka uskaltaa. Kun tämä tulee tiedoksi, on selkäsauna hyvin mahdollinen, vaan sen kuurin hän on tottunut vakuutusmiehenä hymyillen läpäisemään.

Riennon kokousta jatkettiin ja Tuhkanen tunsi jo olevansa kuin kotonaan. Kuivalan kulmakunnan asiamiehet esittelivät ystävyyttä ja lupasivat auttaa miestä pääsemään hyvään alkuun hankinnassa.

Kokouksen loputtua palasi Tuhkanen omiensa joukkoon, jotka eivät häntä kuitenkaan tunteneet.

— Kukas te olette? kyseli Varsala ja mittaili miestä kiukkuisilla katseillaan kiireestä kantapäähän.

— Olenpahan vain maankiertäjä, joka haluaisin tulla Leimauksen asiamieheksi, virkkoi Tuhkanen naureksien.

— Meillä ei oteta maankiertäjiä asiamiehiksi, sanoi Varsala jyrkästi. —
Menkää matkoihinne.

— Enpä minä, pahuus vie, niin lähdekään, virkkoi Tuhkanen ja kävi istumaan sytytellen savuketta. Vai niin te vakoojianne kohtelette.

— Mitä? sehän on totta tosiaan Tuhkanen, ja minä en tuntenut, ällistyi
Varsala.

— Sinä olet ajanut partasi, virkkoi yksi.

— No voi tuhannen tervat, ihmetteli toinen.

— Täytyyhän hyvän asian eteen uhrata vaikka ainoat housunsa. Tällä kertaa minä uhrasin partani, ja eipä itse Keikaus tuntenut minua.

— Sinä jutkautit sitä?

— Jutkautin aika tavalla. Voihan siitä olla vielä jälkiseurauksia, mutta mitäpä siitä.

— Ähä kutti, iloitsi Varsala. Häntä riemastutti, että Keikausta oli kerrankin saatu jutkauttaa. Saanpa sitä hieman nolata, kun ensi kerran tavataan.

— Miten pääsit kokoukseen?

— Pyysin asiamieheksi.

— Lupasivat ottaa?

— Ottivat.

— Et kai nimeäsi mihinkään kirjoittanut?

— Silloinhan minä olisinkin jo ollut vialla päästäni.

— Hyvä juttu.

Ja Tuhkanen sai kiertää miesten hartioilla riemukulussa ympäri kokoushuonetta.

XIV

Seppälän talonväki oli mennyt aamiaisten jälkeen niitylle, ja kotiin olivat jääneet vain emäntä ja talon tytär Maija. Oli helteisin keskipäivän hetki Emäntä oli nukahtanut tupaan kuivamaan kannetuille heinille ja Maija oli mennyt ompeluksineen puutarhaan, syreenipensaan varjoon, jossa oli vähän viileämpää. Kohta heitti Maija kuitenkin ompeluksensa nurmelle ja otti »Laulun tulipunaisesta kukasta esille. Ompelu väsytti mutta »Laulua» saattoi lukea väsymättä polttavimmalla helteelläkin.

Kauempaa niityltä kuului viikatteen lippausta ja niittokoneen surinaa.
Pihamaalla lenteli visertelevä pääsky.

Hugo Verner Ansgarius Kerä, Näreen tarkastaja, pyöräili hikisenä ja pölyisenä kylän läpi luikertavaa maantietä, ja päästyään Seppälän pihaan nosti hän ratsunsa seinää vasten varjoon ja istahti väsyneenä tuvan portaille.

Tämä nuori mies oli vasta muutamia kuukausia vaeltanut henkivakuutusmiehen okaista polkua ja huomannut olonsa muuten mukavaksi, kun ei vain olisi tarvinnut paksupäisten kansanmiesten ja naisten kanssa olla missään tekemisissä. Ne olivat jo kohta häneltä hänen uudelle uralle antautuessaan myrkyttäneet elämän. Mutta siitä huolimatta oli parempi kantaa tarkastajan titteliä kuin hoikkakoipisen konttoristin, jona hän oli ollut Nakkilan kaupungissa. Virka toi mukanaan hyviäkin puolia hänen elämäänsä. Nakkilassa oli tuuli häntä heilutellut, pitkä ja hoikka kun hän oli. Mutta nyt oli hänen painonsa noussut kuukaudessa neljä kiloa, ja ankarinkaan myrsky ei saanut häntä enää kaatumaan. Kerän ulkomuoto oli huomiota herättävä. Hoikassa ruumiissa oli pää, jossa sangen tuuheat hiukset, jotka olivat herättäneet ansaittua huomiota Nakkilan naismaailmassa, ja teerenpilkkuiset kasvot sekä ohut, luiseva nenä, jota muutamat väittivät hirvittävän pitkäksi, vaan josta omistajallaan oli päinvastainen mielipide. Mutta kasvoille antoivat jonkun verran miellyttäväisyyttä harmaat, eloisat silmät, jotka vilkuivat yhtämittaa, milloin mitäkin.

Kerä istui portailla ja kopisteli pölyttyneitä housujaan ja virkahti itsekseen.

— Tokkohan lienee yhtä elävätä sielua koko talossa.

Kukko pistäytyi nurkan takaa pihamaalle, kurotti kaulaansa ja parkaisi huikean sävelen.

— Jopahan yksi esitteli itsensä, mutisi Kerä ja läksi kävelemään kartanolle.

Maija oli puutarhassa vähäistä ennen laskenut kirjan kädestään ja jäänyt kaukaista poutapilveä katsellen haaveilemaan. Rinnasta nousi huokaus — Oi, milloin tulisi minun Olavini! Vai eikö tule koskaan.

Samassa oli Keräkin piharakennuksen nurkalla ja huomasi tytön, joka kauneudellaan sai hänen sydämensä hetkeksi seisahtamaan. Hän aukaisi suunsa, sanoakseen päivää, mutta sulki sen jälleen ja jäi katselemaan tyttöä joka ei huomannut hänen tuloaan. Vihdoin tyttö siirsi silmänsä poutapilvistä ja huomasi vieraan puutarhan nurkalla, ja puna lehahti hänen pyöreille poskilleen. Heidän katseensa yhtyivät hetkiseksi, ja Kerä sanoi ääni värähtäen.

— Päivää.

— Päivää, kuului kuiskaus Maijan punaisilta huulilta; hän nousi suoristaen vaatteitaan ja tuli tervehtimään vierasta.

— Kerä, esitteli vieras

— Heiskanen, kuului taas kuiskaus Maijan punaisesta suusta.

— Minä kun luulin, että talo on aivan autio, sai Kerä sanoneeksi katsellen tyttöä, joka hämillään seisoi siinä rakennuksen nurkalla.

— Meidän muu väki on niityllä. Minä olen vain äidin kanssa kotona selitti Maija.

— Niitylläkö isäntäkin on? kysyi Kerä.

— Se meni kirkonkylään ja viipyy siellä huomiseen,

— Saisinkohan minä talosta päivällistä, pyysi Kerä, koettaen saada ääneensä herttaisimman sävyn.

Maija vei vieraan istumaan ja meni laittamaan päivällistä.

Kerä käveli pihanpääkamarissa, löi näppiä ja vihelteli ja väliin puheli itsekseen.

— Satuinpas kerrankin kylään, jossa on tyttö kuin enkeli. Ja sen minä kierrän itselleni, vaikkapa minun pitäisi vuoret repiä kappaleiksi. Nakkilassa ei toki ollutkaan yhtään noin nättiä tyttöä, vaikka kyllä osasivat olla ylpeitä. Mutta nyt minä näytän niille.

Maija tunsi olevansa hieman pökerönä laittaessaan ruokaa vieraalle, — Mikähän se on tuo herra? Olisiko joku tukkiyhtiön mies tai joku kauppamatkustaja. Hieno ja kaunis poika se vaan on, ja se katsoi niin kummasti silmiin, että veri karahti poskiin. Jos se nyt olisi tullut, jota olen niin kauan odottanut. Jos se ottaisi ensin kädestä… Laskisi sitten kätensä vyötäisille ja sitten… Sitä ajatellessa tunsi Maija uudelleen punastuvansa ja tuntui niin somalta.

Kerä meni tupaan, sillä heräävät lemmen tunteet eivät antaneet hänelle hetkeksikään rauhaa. Tuvassa liikehti emäntä hiljaisin askelin, ja Maija puuhaili ruuanlaittohommissa posket palavina. Kerä kävi juttuamaan emännän kanssa, joka pian kävi hyvälle tuulelle ja virkkoi.

— Tokko lienee vieras saanut kahviakaan, kun tässä minäkin nukahdin.

— Ehdimmehän vielä kahvitkin juoda, jos minä saan talossa vähän viivähtää.

— Kyllähän sitä nyt toki saa, lupasi emäntä ja istui penkille kyselemään yhtä ja toista vieraan matkoista ja persoonasta. Saatuaan tiedot meni emäntä sanomaan Maijalle.

Se kuuluu olevan tarkastaja. Sille pitäisi laittaa nyt vähän paremmin se ruoka.

— Mutta jos sillä on miten nälkä, arveli Maija.

— No laita sitten illallinen.

— Kyllä minä.

* * * * *

Päivällisen syötyään ehdotti Kerä, että mentäisiin puutarhaan istumaan, johon Maija suostui ilolla. Kerä otti mukavan asennon ja Maija istui häntä vastapäätä, tarpeellisen välimatkan päähän ja kutoi sukkaa. Äsken oli hän pukeutunut pyhähameeseensa ja ripustanut eteensä koreimman esiliinansa. Ja niin oli Maija nyt siinä kuin kypsynyt mansikka vieraansa ihailtavana.

Tuntui vähän kankealta keskustelun alkuun pääsy. Kerä nyppi puutarhan nurmea ja Maija punasteli, kun ei ollut muistanut vaihtaa rumia kenkiään kauniimpiin, äsken kaupungista tuotuihin. Kerä koetti miettiä mistä alottaisi keskustelun, vaan kiusallinen äänettömyys jatkui hänen harmikseen.

Vihdoin hän kysyi.

— Joko neitillä on henkivakuutusta?

— Ei ole.

— Nythän me sen teemmekin, kunhan isäntä tulee kotiin, lupasi Kerä, ilostuen keksimästään keskustelun aiheesta.

— Ei se isä ota vakuutuksia. Se on semmoinen häränaisa, puheli Maija.

— Vai on se semmoinen. Mutta jospa me saamme hänen mielipiteensä muuttumaan, kun yhdessä yritämme.

— Ei se muuta. Se on semmoinen tervaskanto, arveli tyttö koettaen saada äänensä niin vienoksi kuin mahdollista.

Kerä kertoi muutamia hankintakaskuja ja molemmat nauroivat niillä, jolloin Maijan valkoinen hammasrivi esiintyi erittäin edullisesti omistajalleen.

— Voi pahuus miten herttaisesti tuo tyttö nauraa, ajatteli Kerä. Kun saisi sen tuosta kopata noin vain omakseen muitta mutkitta.

— Eikö täällä ole vähän yksinäistä näin nuorella ja kauniilla tytöllä, varsikin talvella? kysyi Kerä.

— Onhan se. Mutta minä en väiltäkään muusta kuin lehmistä ja lampaista, virkkoi tyttö ja punastui samalla sanojaan. Välittihän hän toki tuommoisista nätistä pojista kuin tuokin tuossa. Mitähän tuo nyt ajattelee minusta?

— Kyllähän sitä vähän sentään kaipaisi muutoksia, korjasi hän edellistä lausettaan.

— Kyllä sitä kaipaa, virkkoi Kerä pureksien lastun kappaletta, jonka oli nurmelta löytänyt. Minäkin kaipaan niin kovin semmoista… mitenkä tuon nyt sanoisin…

— Ystävää? opasti Maija.

— Niin juuri, ystävää. Vaan enpä ole mieleistäni tähän saakka löytänyt, mutta nyt…

Lopettaen sopivalle kohdalle lauseensa katsahti hän Maijaan ja sai tältä mitä viehkeimmän vastasilmäyksen.

— Voi herran pojat. Tuo tyttö on minun aivan tuossa paikassa, ajatteli
Kerä.

— Kyllä kai niitä toki on montakin, sanoi Maija koettaen suutaan supistaa makeaan hymyyn.

— Mitä niin? kysyi toinen

— Niitäpä ystäviä.

— Jokohan olisivat kertoneet niistä Nakkilan puotitytöistä, ajatteli
Kerä.

— Ei ole toki yhtään. Ei ole ollutkaan, virkkoi. Mutta teillä lienee ehkä?

— Mistä niitä nyt minulla, nyrpisti Maija pientä nenäänsä. Kukapa tämmöisestä välittäisi.

Ja uuden, entistä viehkeämmän silmäyksen sai Kerä Maijalta.

— Voi herran pieksut, mitä te nyt sanottekaan. Kuka ei enkelistä välittäisi.

— Nyt te pilkkaatte minua, ja minä lähden paikalla pois, virkkoi Maija tekeytyen koppavaksi ja aikoen nousta.

— Älkää menkö, minä pyydän.

— Jos ette enää sano niin.

— Minä sanoinkin sen aivan sydämestäni, vakuutti Kerä.

Maija jäi istumaan ja hänen sydämensä pamppaili niin, että hän pelkäsi vieraan kuulevan sen hätäiset lyönnit.

Maijalta vierähti lankakerä ja Kerä ojensi sen, jolloin heidän kätensä koskettivat toisiaan. Valtava tärähdys kävi Kerän ruumiin läpi, ja hän jäi tuijottamaan onnensa huumeissa Maijan kengän kärkeen. Maija huomasi sen ja veti punastuen kenkänsä piiloon.

— Minä tulenkin täällä päin usein liikkumaan, ilmoitti Kerä ja silloin saanen teilläkin pistäytyä.

— Niinkö? ilostui Maija.

Samassa huomasi Kerä maassa kovakuoriaisen ja pyysi Maijaa sitä katsomaan. Maija kurottautui ja hänen kiharansa koskettivat Kerän poskea.

— Missä?

— Tuossa.

— Sittiäinenhän tuo on, totesi Maija.

— Niinpä taisi olla, virkkoi Kerä hyvin nolona ja jäi tuijottamaan uuden sähköiskun vaikutuksesta nurmeen.

— Sitä sittisistäkö te niin katsotte, ilakoi Maija.

— En minä, kun… muuta tässä vain ajattelin.

— Mutta minun täytyykin lähteä lehmiä hakemaan, virkkoi Maija ja heitti sukankutimensa pensaaseen.

— Eihän nyt vielä.

— Kyllä minun nyt on mentävä.

— Enkö minä saa tulla mukaan? pyysi Kerä.

— Eihän nyt toki lehmien hakuun.

— Kyllä minä hyvin mielelläni.

Mutta Maija juoksi jo pois, ilakoiden mennessään. Keräkin meni kamariin ja teki suurenmoisia liikkeitä käsillään ja jaloillaan. Haukkoi väliin ilmaa keuhkoihinsa ja mutisi.

— Tyttö on minun. Ja tässä on rikas talo. Jo potkaisi onni taaskin miestä. Ja minä nain tuon tytön ihan paikalla.

* * * * *

Sulo Armas Kevättoivo, Näreen matkatarkastaja, ponnisteli myöskin pyöräillen Seppälään, jonne oli Kuivalan kylällä kerrottu Kerän matkanneen. Kun Kerä asettui kamarissa mukavaan asentoon miettiäkseen suurta onneaan, melusi kohta Kevättoivo kamarin ovella emännän saattamana.

— Jopahan minä sinut löysin, virkkoi hän virkatoverilleen.

Kerän muoto musteni. Tulipahan nyt häiritsemään parhaiksi.

— Mutta sinähän näytät kuin sinappia syöneeltä. Onko sattunut yhteenotto Honkayhtiön miesten kanssa? Kuuluivat täällä päin olevan.

— Vieläkö nekin, murahti Kerä.

— Sinä olet nähtävästi huonolla tuulella. Mikä sinua oikein vaivaa? uteli Kevättoivo.

— Ei minua mikään vaivaa. Minua vain kohtasi suuri onni.

— Nyt minä ymmärrän. Sinä poloinen olet rakastunut, nauroi Kevättoivo.
Ja varmasti tämän talon tyttäreen.

— Mistä helkkarista sinä sen tiedät, ihmetteli toinen.

— Näin hänet tuossa karjasalolla tullessani ja arvasin nyt, että tyttö on pannut sinun pääsi kuumaksi.

— Niin on, veli hyvä, asiat, huokasi Kerä.

— Mutta voin nyt salaisuutena uskoa sinulle, että tyttö on minun.

— Ja kun minäkin sitä jo katselin sillä silmällä, naljaili Kevättoivo.

— Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa, kivahti Kerä.

* * * * *

Mutta illallisen jälkeen tuli kinaa Näreen herroille Seppälän tyttärestä. Kevättoivokin tunsi Maijaan rakastuvansa auttamattomasti.

— Mitäpäs, jos minä sen tytön kieppaankin itselleni, virkkoi hän toverilleen.

— Älä puhu joutavia, koetti Kerä heti kumota kilpailijaansa.

— Onko siihen tyttöön sinulla sen parempi oikeus kuin minullakaan, kivahti Kevättoivo.

— Onpa tietenkin. Minä tulin ensimäisenä taloon. Ja tyttö on jo pihkassa minuun.

— Mutta jospa hän mieltyykin minuun, arveli toinen. Et tässä nyt sinä ole Pekkaa parempi.

— Koetahan nyt ruveta konstailemaan, tenäsi Kerä. Sinä olet yhtiössä minun alaiseni mies, ja kun minä lähetän raportin sinusta pääkonttoriin, niin olet heti tästä yhtiöstä erilläsi.

Se auttoi.

Kevättoivo painui pää käsien varassa miettimään, mutta Kerä käveli pitkin askelin ja syljeskeli. Hänellä oli voiman oikeus.

Myöhään, ohi puolen yön huokailivat herrat vuoteissaan. Kerä koetti tehdä sovintoa, vaan Kevättoivo käänsi hänelle selkänsä.

XV

Seuraavana päivänä oli Kerä jo aikaisin liikkeellä. Maijakin oli lähdössä niitylle ruokaa viemään heinämiehille.

— Lähtekää niitylle, pyysi Maija,

— Kovin mielelläni, lupasi Kerä.

Kevättoivo ei aavistanut mitään niittyretkestä ja jäi nukkumaan.
Herättyään kysyi hän emännältä.

— Mihin Kerä on mennyt?

— Taisivat mennä Maijan kanssa niitylle.

Emännän mentyä kamarista, hari Kevättoivo kaksin käsin päätään ja teki indiaanitanssia muistuttavia liikkeitä.

— Minä menen myöskin niitylle ja revin Ansgariukselta silmät päästä, mietti hän ja meni tupaan kysymään emännältä, mistä tie menee niitylle.

Mutta Kerä vaelteli Maijan kanssa metsätietä. Maija oli pukeutunut uuteen musliinimekkoonsa ja laittanut kaupungista ostetut kengät jalkaansa. Hän oli entistä ihastuttavampi. Silmätkin säteilivät vielä kirkkaammin kuin eilisiltana.

Kerä ehdotti, että istuttaisi lepäämään, kun sattui tien vieressä olemaan mukava sammalpeitteinen kivi.

Istuttiin. Maija kaiveli kenkänsä kärellä sammalta.

— Minä näin koko yön unta teistä, virkkoi Kerä.

— Ja minä teistä. Olimme soutelemassa ja venhe rupesi uppoamaan, mutta… jaa en minä kerrokaan.

— Kertokaa nyt!

— … te otitte minut syliinne ja kannoitte rannalle, kertoi Maija ja tunsi hieman punastuvansa.

— Ja kun minä näin aivan samanlaista unta sanoi Kerä.

— Niinkö?

— Niin.

Tuli hetkisen äänettömyys. Kerä siirsihe lyhemmäksi Maijaa ja laski hiljaa kätensä Maijan kädelle. Juovuttavana aalto kulki hänen ruumiissaan. Tyttö oli siinä hänen vierellään, valmiina syliin siepattavaksi. Ja Kerä päätti tehdä heti valloituksen.

Seurasi sisältörikkaita lauseita ja helliä nimityksiä, paljon puhuvia lauseita, Maija istua kekotti Kerän polvella, ja niittymiehet odottivat eväitä niityllä.

— Oletko sinä sitten ihan aina minun? kysyi Kerä.

— No ihan aina!

— Silloin ei minua mikään murhe paina!

— Ei minuakaan. Sinä olet minun tumma ritarini!

— Ja sinä minun satuimpeni!

— Mutta herranen aika, kun niittymiehet odottavat ruokaa, virkkoi satutyttö ja ponnahti korineen juoksuun. Tumma ritari lähti koikkimaan perästä, hokien.

— Älä jätä, älä jätä, kultaseni.

Maija pysähtyi ja käveltiin rinnan kapeata metsätietä. Kerä kantoi piimähinkkiä kepissä olallaan.

— Me olemme nyt niin kuin ukko ja akka menossa metsään, sanoi hän.

— Hyi sinua! Minusta ei tule akkaa milloinkaan.

— Tulee rouva, virkkoi piimähinkin kantaja.

— Maija käänsi häneen kiitollisen katseensa. Hetkisen perästä virkkoi
Maija nauraen.

— Mutta minähän en tiedä sinun nimeäsikään, poika parka.

— Todellakin. Hugo Verner Ansgarius, ilmoitti asianomainen.

— Niin monta nimeä ja kaikki niin kauniita Minulla ei ole muuta nimeä kuin Maija. Äiti kertoi aikovansa panna lisää Kustaavan, vaan isä oli julmistunut, ja tuli vain paljas Maija.

— Se on kaunis nimi.

— Sinullahan on sievä sukunimikin, virkkoi Maija. Se on oikein hieno.

— Minä muutin sukunimeni, kertoi asianomainen. Entinen oli niin kömpelö.

— Mikä se oli?

— Törrönen.

Maija nauroi, niin että hampaat välähtelivät.

Mutta entisen Törrösen saappaan kärki oli tarttunut puun runkoon, ja hän lensi suulleen kivikkoon ja piimä hinkin sisällys valahti hänen niskaansa.

— Auta armahainen, siunaili tyttö.

— Nyt tuli perhanat, mutisi synkästi äsken niin reipas hinkin kantaja,

— Mene sinä viemään niitylle eväät. Minä jään tähän siivoomaan itseäni.

Maija nauroi ja meni.

Isäntä oli palannut kirkonkylästä ja murahteli tyytymättömänä, kun kuuli, että on ollut kaksi henkivakuutusherraa yötä talossa.

— Niitä herran koipeliinia kuhiseekin Kuivalan kyläkunta täynnä.

— Nämä ovat hyvin siistiä herroja, kehui emäntä. Sillä, joka Maijan kanssa meni niitylle, kuuluu olevan neljän tuhannen vuosipalkka, kertoi emäntä merkitsevästi. Hän oli jo huomannut Kerän mieltymyksen tyttäreensä.

Isäntä meni murahdellen pihamaalle ja painui pitkäkseen päiväpaisteeseen.

Keräkin palaili niityltä Maijan kanssa käsi kädessä. Huomattuaan isänsä pihamaalla säikähti Maija ja juoksi kamariin, kuiskaten mennessään mielitietylleen.

— Älä välitä siitä ukosta mitään. Se on semmoinen pökkelö. Ole vain kärsivällinen, niin hyvä tulee.

Kerä meni puhuttelemaan isäntää.

— Päivää, virkkoi.

Ei äännähdystä, ei liikahdusta isännän puolelta.

— Nyt on mainio heinäilma, jatkoi vävypojan kokelas.

— On, murahti isäntä, mutta ei nostanut päätään.

— Siellä olivatkin niittymiehet ahkerassa puuhassa, koetti Kerä verrytellä ukkoa.

— Vai olivat

— Teillä on tässä näköjään iso talo,

— Taitaa olla, kuului hetken perästä murahdus.

Maija oli tullut tuvan portaille ja antoi merkkiä sulhaselleen.

Tämä tuli lähemmäksi.

— En muistanut sanoa, että sille ei saa puhua vakuutuksista, kuiskasi
Maija. Se suuttuu mielettömäksi.

Kerä meni takaisin ja istui pihamaalle. Hän päätti vähän jutkauttaa isäntää. Tehden äänensä tavalliseksi virkkoi hän.

— No aikooko se isäntä myydä tukkimetsää?

Mutta ukko luuli, että kysyjä tahtoi jo sekaantua hänen puukauppoihinsa, koskapa kuului tytärtä katselevan, ja murahti.

— Mitäs sinä sillä tiedolla teet.

— Olisin tehnyt hintatarjouksen, jatkoi Kerä levollisesti.

Ukko nosti päätänsä ja katsoi pitkään vieraaseen ja kysyi.

— Mitäs miehiä sitä sitten ollaan?

— Rengas yhtiön kasöörinä minä olen ollut, ilmoitti Kerä.

Ukko nousi istumaan, tervehti vierasta ja naurahti.

— No kun eukko horasi, että molemmat ovat henkivakuutusmiehiä. Sen verran se akkaväki tietää.

Ja ukko nauraa hörähteli mielissään.

— Mennään tuonne kamariin istumaan on siellä vähän viileämpikin, toimitti ukko Kerälle, jonka sydäntä hiveli appensa muuttuneet tunteet häntä kohtaan. Täytyi vaan kiirehtiä Maijalle selittämään, joka sai taas vuorostaan valmistaa emännän.

— Hyvinkö niitä metsiä ostetaan? kyseli ukko silmäillen kunnioittavasti
Kerän persoonaa.

— Onhan niitä vähin. — Päätin minäkin lähteä huvikseni katselemaan.

— Taidatte sitten ollakin yhtiön päämiehiä? kysyi ukko kunnioittavasti.

— Niinhän minä olen.

— Ja minä tässä satuin vähän olemaan huonolla tuulella. Saahan niitä katsella metsiä ja olla talossa niin kuin kotonaan. Maija hoi. Mihinkä se Maija meni? Tule viemään vierasta istumaan. Minun täytyy tästä niitylle, puheli ukko mennessään.

Kevättoivokin vetäysi pihamaalle eikä ollut Kerää näkevinäänkään. Veti savukettaan, niin että pihisi.

— Kuulehan veli, virkkoi Kerä siirtyen lähemmäksi. Minä vähän jutkautin ukkoa. Hän kuului olevan hirmuinen vakuutusmiehille. Minuunkin hän jo iski murhaavia silmäyksiä, vaan kun sanoin olevani tukkiyhtiön mies, tuli ukosta kuin voissa paistettu.

— Mutta minäpä sanonkin, että vedit häntä nenästä, uhkasi Kevättoivo.

‒ Silloin sinut siinä paikassa perii hiisi. Sinä et nähtävästi muista, että minä olen sinun esimiehesi.

Kevättoivo vaikeni hammasta purren ja mietti, mikä keino häntä parhaiten auttaisi.

XVI

Ystävämme Böljengögel on Kanteleen ja Keikauksen kanssa Ala-Kämpissä viettämiensä illallisten jälkeen saanut olla monessa seikkailussa, joista hän kuitenkin yleensä on selviytynyt hyvin käyttäen apunaan tunnettua kylmäverisyyttään. Yksi tapaus on vain hänen persoonaansa jättänyt näkyviä jälkiä, ja niiden takia hän on saanut makailla Kuivalan sairashuoneella kokonaista kaksi viikkoa.

Hänen virkaveljensä olivat aikoneet häntä varoittaa lähestymästä Mikkolan isäntää vakuutusmiehenä, mutta se oli heiltä jäänyt tekemättä, ja niinpä Böljengögel meni kuin menikin muutamana sunnuntaipäivänä mitään pahaa aavistamatta Mikkolaan, jossa isäntä oli tapansa mukaan sanaa tutkimassa. Böljengögel selitteli vakuutuksen erinomaisia etuja ja sai ensimäisen, hillityn varoituksen isännältä, mutta tästä huolimatta jatkoi hän kuvailuaan niistä onnettomista, jotka olivat jättäytyneet pois vakuutettujen joukosta. Isännällä sattui olemaan tällä kertaa lukukirjana teräskantinen raamattu, ja kiivastuneena ylenmääräisestä kiusaamisesta tempasi hän kirjan käteensä ja iski sillä Böljengögeliä päähän.

Asianomainen kykeni tuskin omin voimin poistumaan naapuritaloon, jossa pää pantiin kääreisiin ja mies vietiin sairashuoneelle.

Mikkolan isäntä oli nyt saanut haasteen tuleviin Kuivalan käräjiin pahoinpitelystä, ja mies jatkoi, sairashuoneelta päästyään toimintaansa entistä innostuneemmin.

Tällä kertaa oli hän sattunut Möttösen taloon, jossa asukkaat olivat hieman takapajulla Kuivalan edistysmielisestä väestöstä… Niinpä isäntäkään ei vielä tietänyt, mitä on henkivakuutus. Böljengögel koetti sitä hänelle hiki päässä selittää toivoen tämmöisessä alkuperäisessä asukkaassa saavansa heräämään tavallista suuremman harrastuksen vakuutusaatteeseen.

— No miten siinä kävisi, jos nuo vakuutetut sattuisivat kuolemaan kaikki yht'aikaa? tiedusteli ukko tutkaillen asiaa siltäkin puolelta.

— Ne eivät voi mitenkään kuolla kaikki yht’aikaa, selitti Böljengögel.
Toisia kuolee vakuutetuista mutta toisia tulee sijaan.

— Mutta jos sattuisi kuolemaan, tikasi ukko. Silloin siinä tulisi hätä käteen herroille.

Böljengögel pyyhki hikeä otsaltaan ja selitti.

Ukko mietti hetken ja kysyi taas katsellen kenkäinsä kärkiä.

— Mutta jospa ne yhtiöt yhden kerran tekevät konkurssin. Mitenkäs silloin?

— Ne eivät uskalla,

— Kyllä ne herrat semmoista uskaltavat, väitti ukko. Kun saavat kokoon mieleisensä summan, niin silloin kintaat pöytään.

Ja isäntä näytti havainnollisesti kädellään, miten se tapahtuu.

— No jo on ihme, kun mies ei usko, vaikka kuinka selittäisi, vaikeroi
Böljengögel harmistuen.

— En usko enkä vakuuta, vaikk'olis rahaa kuin roskaa, päätti ukko ja sylkäsi asialle pisteeksi vahvan tupakkisyljen, joka sattui vieraan saappaan kärjelle.

Emäntäkin oli istunut penkille kuuntelemaan keskustelua ja tiesi kertoa, että Tiehaaran talossa olivat palvelijat vakuuttaneet itsensä ja nyt kuuluvat jättävän koko puuhan sikseen.

— Niin kävi, että rahat jäi sinne. Eivät kuulu saavan takaisin itkemälläkään. Semmoisia ne on ne vakuutukset, päätteli emäntä ja kysyi hetken perästä.

— Mikä se tämä herra on sukujaan.

Asianomainen mainitsi niinensä.

— Vai kökel, no sekö Pöljänkökel, joka kuuluu täällä Kuivalan puolella liikkuneen?

— En minä mikään pöljä ole enkä kökel, teki vastalauseen emännälle harmistunut vieras. Te moukat, ette osaa lausua edes ihmisten nimeä. Tämä Moukkalan kyläkunta onkin niitä maan mainittavia, jossa ihmiset on kuin alkuasukkaita.

— Mitäs tänne tulette, moukkien sekaan kökelit ja pökelit, kiivastui emäntä. Ei me teitä täällä tarvita. Täällä ei jaetakaan rahoja herrojen taskuihin. Ja eikä tänne tarvitse tulla vakuuttamaan, ja eikä täällä passata semmoisia herroja niinkuin Kuivalan kylällä, ja eikä…

Rajuilma oli nähtävästi nousemassa ja Böljengögel katsoi parhaaksi korjata olemuksensa rauhallisemmille seuduille. Kysyttyään tietä isännältä Tiehaaran taloon sanoi vieras hyvästit ja kiitteli kohteliasta talonväkeä. Isäntäkin tunsi tarvetta tehdä tunnetuksi mielialansa vieraalle ja huusi pihamaalla vieraan jälkeen.

— Niin… ei täällä semmoisia herroja tarvita. Menkää vain hiiteen.

* * * * *

Djefvulsundyhtiö oli alkanut horjua, ja huhu kertoi jo Kuivalankin kylässä, että yhtiö tekee tuossa tuokiossa vararikon. Herrat Pörjönen ja Haukkunen olivat jo sattuneet asian aiheuttamaan myrskyyn ja henkisesti ja osaksi ruumiillisesti runneltuina väistyneet rauhaisemmille laitumille. Puheenaolevat henkilöt, olivat sattuneet menemään Möttösen taloon, jossa he vuosi takaperin olivat vakuuttaneet talon miehet ja palvelijat. Nyt parhaiksi oli täällä saatu tieto Djefvulsund'in häviön oireista, kun asianomaiset herrat tulivat taloon. Herroille tehtiin heti tuima välikysymys ja, kun siihen ei saatu kylliksi pian tyydyttävää vastausta, tarttuivat miehet herrojen housunkauluksiin ja päättivät antaa hieman ilmaista hierontaa Djefvulsund'in kenraaleille. Ja kun talossa ei sattunut olemaan vierasta väkeä tapahtuman todistajana, saivat nämä pitää kestityksen hyvänään ja hivellen kipeiltä tuntuvia paikkoja lähteä hammasta purren toisille paikkakunnille.

* * * * *

Tiehaaran talossa oltiin päivällisellä kun Böljengögel meni tupaan. Tervehdykseen vastattiin ystävällisesti, ja isäntä tuli syöntinsä lopetettuaan puhuttelemaan vierasta. Tuli siinä vähitellen tiedoksi isännälle ja talonväelle, että vieras oli vakuutusmiehiä. Isäntä lopetti heti keskustelun ja kiipesi uunin päälle vetelemään ruokaunia, siellä kun eivät hänen lepoaan kärpäset häirinneet. Tiehaaran pojat Jussi ja Aatami kyyräilivät kulmiensa alta vierasta pahaenteisesti. Böljengögel aavisti pahaa poikien synkistä katseista. — Jokohan nuo riiviöt ovat samallaista väkeä kuin Möttösessäkin, ajatteli hän.

Oli tuhoa ennustava hiljaisuus. Pojat kaivelivat vain hampaitaan ja kopistelivat piippujaan kuin uhitellen.

— No se Djefvulsund kuuluu menevän nurin ja sinne ne nyt menee meidänkin vakuutuksista maksetut rahat.

— Niin menee. Saivat minultakin jo viisikymmentä markkaa, virkkaa renki-Jooseppi pahasti mulkoillen vieraaseen.

— Saisitte nyt pulittaa meille ne rahat, jotka saitte sinne keinotelleeksi, sanoo Aatami, hyvin villin näköinen mies, Böljengögelille.

— Kyllä ne olisi takaisin maksettava, säestää Jussi.

— Mitä hemmettiä ne minuun kuuluu. Ottakaa rahanne sieltä mihin olette antaneet. Olenko minä teitä vakuuttanut Djefvulsund'issa? kivahti Böljengögel.

— Vai semmoinen se nyt onkin ääni kellossa, alkoivat pojat meluta.

— Pulittakaa vain joka ainoa penni takaisin uhkaili Jooseppi.

— Niinpä sitä silloin sanottiin, kun vakuutusta tehtiin, että rahat saa takaisin silloin, kun vaan tahtoo. Nyt ne tuntuukin olevan jo lujassa.

— Mutta enhän minä ole teille vakuutuksia tehnyt, ettekö ymmärrä senkin aasit Minä olen Honkayhtiön mies ja teiltä on vakuutukset tehnyt tietysti Pörjönen tahi Naukkunen Djefvulsundyhtiössä. Ymmärrättekö, sen vietävät.

— Se haukkuu jo.

— Minkä Honkayhtiön. Ei sitä semmoista yhtiötä olekkaan. Se valehtelee, tenäsi Aatami. Annetaan sille pampusta, että tietää Tiehaarassa käyneensä.

Böljengögel nousi lähteäkseen, koska huomasi tilansa erittäin vaaralliseksi, mutta pojatkin nousivat uhkaavan näköisinä.

Annetaanko sille selän pehmitystä, virkkoi Jooseppi.

— Kyllä sille pitäisi antaa, murahti Jussi.

Böljengögel koetti lähennellä ovea, vaan hänen ahdistajansa lähenivät myöskin häntä ja jankutus jatkui, kunnes Böljengögel vihdoin potkaistiin ovesta ulos kolmella hyvin tähdätyllä anturan iskulla asianomaisen takapuoleen.

Böljengögel lasketteli pihalle päästyään kaiken voimasanavarastansa ilmoille mielialansa ilmaisuksi ja tunnusteli takapuolaan jatkaessaan matkaansa. Samalla hän päätti jättää ikuiset hyvästit Moukkalan kylälle.

Lähellä Kana-ahon majataloa tuli Böljengögeliä vastaan Tuhkanen taluttaen pyöräänsä.

Virkaveljet laskivat heponsa puhelinpylvästä vasten ja istuivat tien viereen lepäämään.

— Mistä sinä tulet? kysyi Tuhkanen alakuloisesti.

— Sanoisinpa melkein, että helvetistä, murahti Böljengögel.

Asia alkoi valjeta Tuhkaselle lähemmittä selvityksittä hänen tarkatessaan Böljengögelin vääristynyttä naamaa.

— Arvaan, hyvä veli, että sinulle on käynyt samoin kuin minullekin, sanoi Tuhkanen.

Sinun persoonasi on varmaankin ollut samanlaisessa muokissa kuin minunkin. Menin tänä aamuna Mutkan taloon, ja heti kävivät kimppuuni Djefvulsundin vakuutuksista, joita heillä poloisilla kuului olevan. Koetin heidän visaisiin kalloihinsa iskeä, etten ole tuon kuuluisuuden miehiä enkä siis syyllinen heidän onnettomuuteensa. Vaan tästäkös ne välittivät. Ne raakalaiset tarttuivat minuun kiinni, ja nyt on selänpää hyvin kipeä. Koetin ajaa pyörälläkin, mutta eihän se luonnistanut.

— Kuuluu kyllä, että silläkin kulmakunnalla ovat asukkaat ihmissyöjien sukua, virkkoi Böljengögel. Ja kun minäkin aijoin mennä Mutkan taloon.

— Älä hyvä ihminen mene, jos et aio lisätä ruumiillisia kipujasi. Olipa hyvä, että ehdin varoittamaan sinua. Miten käynee muille vakuutusmiehille, jos tuohon kirottuun pesään sattuvat.

XVII

Olipa taaskin helteinen heinäkuun päivä, ja Kerä oli matkalla Seppälään, armaansa luokse. Hän oli päättänyt pariksi päiväksi jättää hartiavoimaisan hankintatyön, — johon oli käynyt käsiksi uusin voimin, saatuaan omakseen Seppälän pyöreäposkisen tyttären — ja viettää muutamia unohtumattomia hetkiä morsiamensa kanssa Seppälän pihan pääkamarissa ja pellonpientareilla.

Sankka pöly nousi maantiestä hänen ajaessaan, niin että hampaat karskuivat hiekasta, ja vaatteilla oli vahva pölykerros, vaan siitä ei ystävämme välittänyt. Ajatteli vain, että pöly haihtuu ruumiista Seppälän lahden laineisiin ja suusta sen taas huuhtelee alas Maijan makeat ruuat.

Kerä seisotti ratsunsa Seppälän pihassa ja hypähti alas. Maija sattui olemaan pihamaalla, menossa maitohuoneeseen kantaen viilipyttyä. Huomatessaan tulijan punehtui Maija, ja viilipytty putosi hänen käsistään pihamaalle.

— Mistä ihmeestä sinä…?

— Sieltä vain maailman kyliltä. Oliko tuo viili minulle aiottu?

— Oli, mutta mitäpä siitä… Kun en osannut odottaakaan… Tule nyt levähtämään. Sinä olet varmaankin väsynyt? lipatteli Maija, ohjatessaan vierastaan kamariin.

Kerä oli pelkkänä päivänpaisteena.

— Onko isäsi kotona? kysyi hän kumminkin varovaisuuden vuoksi.

— Ei ole. Tulee ehken vasta huomenna kotiin, ilmoitti Maija.

— No voi herran pieksut. Silloinhan meidän sopii, iloitsi Kerä, hän kun pelkäsi joten kuten tulevan ilmi kepposestaan. — Mutta minä olen niin likainen, etten kehtaa sinuunkaan kajota. Minä menen nyt heti paikalla järveen.

Maija säikähti pahanpäiväisesti. Hän luuli sulhasensa suuressa onnessaan kadottaneen järkensä.

— Mitä sinä oikein puhut?

— Niin, niin, uimaan… Antaisit vain pyyhkeen.

— Kun minä luulin, että sinä… minä haen heti paikalla.

Kerä oli saanut maallisen olemuksensa mielestään tyydyttävään kuntoon ja palasi pihaan, jossa Maija odotti jo häntä.

— Tule nyt syömään hyvä… rakas… minä en oikein tiedä miten minä sanoisin. Sinulla on varmaan kauhea nälkä.

— Sinäpä sen sanoit. Olen melkein vuorokauden ollut syömättä. Olin Heinäjärven kylällä ja siellä sain maata erään talon aitassa melkein vuorokauden.

— Voi sinua poloista… Miten se niin kävi?

— Isäntä oli ottanut avaimen ovelta muistamatta, että siellä nukkui vieras, ja pistänyt avaimen taskuunsa kylälle lähtiessään ja lukkoa oli mahdoton sisältä päin avata. Emäntä hätäili ulkopuolella ja minä potkin ovea sisäpuolelta, mutta se pysyi itsepintaisesti kiinni, kunnes isäntä palasi kotiin. Mutta mitäpä siitä. Tässä on poikasi taas yhtä reippaana ja iloisena kuin ennenkin. Yksi seikka minua vain peloittaa.

— Ja mikä se on? kysyi Maija.

— Tietysti se, että isäsi voi minä hetkenä tahansa tulla tietämään, että minä olen kuin olenkin vakuutusmies. Ja silloin voi nousta ukonilma.

— No mitä siitä. Täytyyhän sen tervaskannon vihdoinkin suostua, sanoi
Maija ja lähetteli sulholleen lämpimiä silmäyksiä.

* * * * *

Seppälän isäntä ei viipynytkään huomiseen, vaan palasi jo iltapäivällä kotiin mukanaan Naukkunen, joka kirkonkylässä oli pyrkinyt hänen rattailleen. Naukkunen oli vanha tuttava isännälle niiltä ajoilta, jolloin hän oli ollut Metsäyhtiön miehiä, ja mielihyvällä toikin Seppälän isäntä hänet rattaillaan kotiinsa pyydellen jäämään yöksi taloon. Tähän isännän hyväntahtoiseen tarjoukseen suostuikin Naukkunen ilolla ja asteli reippaasti tupaan, jossa Kerä loikoi penkillä ja katseli Maijan ketterätä liikuntaa talouspuuhissa.

— Täällähän sinäkin makailet, ilostui Naukkunen. Olipa se nyt mukava sattuma.

Kerä murti suuta ja väänsi päätä nähdessään Naukkusen rehevän persoonan rauhaansa häiritsemässä. Hänestä ei toisen ylistämä sattuma ollut lainkaan toivottava siihen nähden, että isäntä saattaisi Naukkusen kautta tulla tietämään hänen oikean toimensa ennen aikojaan.

Isäntäkin tuli tupaan ja ilostui nähdessään Rengasyhtiön kasöörin talossa.

— Päivää. Mistä päin nyt on matka? Onpas ne puulaakin herrat nyt ahkeraan liikkeellä, puheli hän nähtävästi reipastuen. Hänkin oli tullut samaan mielipiteeseen kuin emäntä, että Maija oli tehnyt valintansa erittäin onnistuneesti.

Kerä koetti hymyillä isännälle, samalla tuntien kovin tukalaksi olonsa.
Hän viittasi Naukkusta seuraamaan mukanaan ulos ja pihamaalle päästyään
selitti tälle vaikean asemansa, pyytäen veljellistä vaiteliaisuutta
Naukkuselta.

— Ukko on sitten nähtävästi minunkin suhteeni erehtynyt. Tein hänen kanssaan kerran metsäkauppoja, ja hän luulee minun vielä liikkuvan samoilla asioilla. Olkoon menneeksi. Ollaan sitten tukkiherroja. Paremman kestityksen laittaa ukko meille.

Herrat menivät tupaan ja jatkoivat isännän kanssa keskeytynyttä keskustelua.

Kerä oli luullut saavansa ainakin vähän aikaa rauhassa nauttia Seppälän vierasvaraisuutta, mutta siinä hän auttamattomasti erehtyi. Kuivalan kylälle oli Kerä leiponut kokonaista kolme kappaletta Näreen asiamiehiä, aavistamatta, että nämä kerran tulisivat aiheuttamaan hänelle hyvin vakavia selkkauksia. Yksi asiamies oli räätäli Kinnunen, toinen suutari Horttanainen ja kolmas Rämekorvan nuori isäntä Huttunen. Kuultuaan, että Kerä oli saapunut Seppälään, päättivät nämä asiamiehet lähteä miehissä tervehtimään päällikköään. Heissä oli herännyt tyytymättömyys Näreyhtiöön monistakin syistä ja varsinkin siitä, että heille luvattiin suuria palkkioita, vaan niiden suorittaminen viipyi ihmeteltävästi.

Kun herrat juttelivat tuvassa isännän kanssa astuivat Kinnunen, Horttanainen ja Huttunen tupaan. Kerän hiukset nousivat pystyyn ja hän istui kuin ukkosen lyömänä. Hänen onneton hetkensä oli nyt varmasti ja peruuttamattomasti tullut. Vaikka tilanne näyttikin toivottomalta, koetti hän siitä suoriutua mahdollisimman vähällä aikoen mennä ulos ja suoriutumalla tielle välttää ainakin kohtauksen tulevan appensa kanssa. Räätäli Kinnunen huomasi ensiksi tämän päällikkönsä pakosuunnitelman.

— Meillä olisi vähän tarkastajalle asiaa. Istukaahan paikoillanne, virkkoi hän. Kun te saitte minut ja nämä toisetkin miehet asiamieheksi Näreeseen, niin lupasitte yhdeksät hyvät, kahdeksat kauniit. Mutta nyt olemme hetken työtä tehneet, emmekä mitään saaneet. Ja sen lisäksi tulee meille pääkonttorista alituiseen muistutuksia huonosta hankinnasta ja kehoituksia reippaampaan työhön. Mutta minä annan perhanat koko Näreyhtiölle, enkä pane tikkua ristiin tästä päivästä lähtien sen yhtiön edesauttamiseksi.

Suutari Horttanaisen piikkiparta oli liikahdellut vihaisesti räätäli
Kinnusen puheen tahdissa ja nyt avasi hänkin suunsa ja sanoi.

— Niin en myös minäkään juokse Näreen pikanttina tästä lähtien. Nyt sanotaan jo vasten naamaa, jos menee tarjoamaan Näreen vakuutusta, että kuka kurja siinä semmoisessa yhtiössä vakuuttaa, joka varmasti tekee kuperkeikan. Nyt näkyy jo Jehvelsunt oikovan koipiaan ja saman se tekee vielä Närekin.

Tuli Huttusen vuoro.

— Tässä olisi herralle nämä paperit itselleen, virkkoi hän tarjoten asioimistopaperinsa Kerälle. Ja ehkenpä herra maksaa nyt meidän vaivamme lupauksensa mukaan.

Kerä toivoi tällä kertaa, että maa olisi auennut ja niellyt Näreen asiamiehet. Mutta nämä istuivat penkillä nauliten hänet katseillaan, joista ei voinut sanoa erikoisesti lempeyden loistavan. Suutari Horttanaisen piikkiparta liikkui hiljaa. Räätäli Kinnunen siirtyi lähemmäksi Kerää, saadakseen hänet paremmin naulita katseillaan.

Isäntä katseli vuoroin herroja ja vuoroin asiamiehiä. Vähitellen näytti asia hänellekin selviävän huomatessaan Kerän vääristyneen naaman.

— No henkivakuutusherrako se tämä sitten onkin? kuului uhkaavasti, ja hänen muotonsa musteni.

— Pitäisikö tämän vielä muutakin olla virkkoi Horttanainen.

— No Rengasyhtiön miehenä tämä on tässä meillä oleksinut.

Ja isäntä naulasi nyt vuorostaan katseellaan Kerän, joka ei näyttänyt kykenevän hänelle selitystä antamaan.

— Vai on tämä puulaakin mieskin, naurahti Kinnunen. Taitaa olla miestä joka lähtöön.

Naukkunen katsoi parhaaksi jo ennakolta lähteä kävelemään, ja ovessa mennessään hän virkkoi ilkamoiden Kerälle.

— Tulehan sitten kun selviät.

Kerä oli hieman tointunut ja naurahteli hermostuneesti, koettaen selitellä asemaansa, mutta isäntä oli noussut jo seisomaan ja hänen partaisesta naamastaan kuului karjahdus.

— Korjaa nyt heti luusi siitä, jos aiot ne viedä ehjinä tästä talosta.

Kerä nousi, mutisten mennessään.

— Vielä minä kerran tulen, ja silloin meistä tuleen oikein hyvät ystävät.

XVIII

Valiojoukko Djefvulsundin herroja on pitämässä yhtiökokousta Fennian yksityishuoneessa. Vaihdetut mielipiteet ovat nähtävästi olleet vastakkaisia ja keskustelukysymys tärkeä, koskapa herrat pyyhkivät hikeä otsaltaan ja näyttävät katselevan permantoon. Yhtiökokouksella on ollut asiana Djefvulsund'in liikkeen lopettaminen ja ankaran keskustelun jälkeen on päätetty nyt ainakin ensialuksi hankintatyö lopettaa, ja se on nähtävästi herrojen mielestä yhtiön historiassa ensimäinen askel kohti hautaa. Toimitusjohtaja Hösting istuu mukavasti nojatuolissa tuijotellen välkehtivään punaviinimaljaan edessään pöydällä. Hänen mielestään saa yhtiö vielä seistä tai haukkoa henkeään, vaikkapa kuolla kokonaan millä hetkellä tahansa. Hän ei siitä ole enää huvitettu. Suomen kansaan on yhtiö osaltaan levittänyt vakuutusaatetta ja palkakseen saanut siitä kasan kansan kokoamaa kultaa. Hänkin on tuosta kultakasasta saanut osansa ja voi nyt jo seurata tapahtumain kulkua rauhallisesti. Hän on jo aikaisemmin ajatellut, että tulkoon myrsky, jos tulee. Hän vetää sormensa pois pelistä ja sillä hyvä. Nyt hän tietää varmasti, että mikään keino ei pelasta enää yhtiötä surman suusta, niin että seuraavassa yhtiökokouksessa voivat herrat jo laulaa Integer vitæn väsyneelle.

Hiljaisuutta jatkuu. Joku herroista vain raapaisee tulen sikariinsa ja kumoaa sampanja- tai punaviinimaljan. Herroja on harmittanut Höstingin rauhallisuus. Se kehveli ei puhu eikä pukahda. Istuu vain ja miettii, mitä miettineekään. Mahdollisesti ehkä Djefvulsund'in kulta-aikoja ja ehken sitäkin, kumpiko olisi tästä lähtien sopivampi terveydelle, punaviinikö vai parhaan merkin konjakki.

Piiripäällikkö Härvelin miettii myöskin. Hänellä on ollut tähän asti kolmenkymmenenviiden tuhannen vuositulot, ja nyt kultasuoni katkesi yhtäkkiä, melkein odottamatta. Niinkuin juhlahumussa olivat päivät menneet tähän asti. Hän oli Nakkilan kaupungin ja maaseutupiirin päällikkö ja matkatarkastajat lukuisine asiamiehineen hoitivat hankintatyön, ja hän sai vain köllehtiä huomisesta huolehtimatta. Muutamia allekirjoituksia päivässä, pari tuntia konttorityötä joka toinen päivä ja loppuaika Nakkilan seurahuoneella. Joskus automatka lähikaupunkeihin, ja siellä pikku juhlat kaupungin isien kanssa.

Mutta nyt katkesi kaikki niinkuin Tiihosen piipunvarsi, ja Härvelin jäi kuten lukuisat mutkin Djefvulsund'in herrat tuuliajolle. Ja varsinkaan Härvelinillä ei näkynyt minkäänmoista majakkaa, johon olisi voinut särkyneen purtensa ohjata ja ankkuriin laskea.

Käytettiin vielä puheenvuoroja

— Minun mielestäni, puhui yksi, olisi meidän pitänyt jatkaa vielä yhtiön toimintaa. Yhtiöhän olisi suunnattomasti vielä voinut hyötyä peruutuksista. Olisimme vielä hätiköimättä odottaneet jonkun aikaa, ja minä olen valmis uskomaan, että kaikki yhtiömme vakuutetut olisivat peruuttaneet tai jättäneet vakuutuksensa kokonaan yhtiön hyväksi, ja mikä voitto se olisikaan ollut osakkeenomistajille. Kerrankin olisimme päässeet saamaan osakkeista tyydyttävän voiton.

Eräs osakkeenomistaja kannatti edellistä puhujaa. Vaiettiin hetkeksi ja tilattiin uutta sampanjaa ja savukkeita.

— Kyllähän siitä voisi tulla osakkaille kannattava yhtiö, jos voitaisiin vielä jatkaa, puhui joku osakkeiden omistaja. Onhan luonnollista, ettei kukaan uskaltaisi jatkaa vakuutusmaksujen suoritusta, ja miten mainio silloin olisi yhtiölle jo ensimäinen tilinpäätös. Ajatelkaahan hyvät herrat, miten mainio afääri.

Herrat ajattelivat kyllä asioita puhujan mainitsemaan suuntaan, vaan heistä tuntui, kuin Suomen kansa olisi katsonut heitä kiinteästi silmiin ja pudistellut uhkaavasti nyrkkiään.

Puheenvuorojen käyttö alkoi vilkastua ja kohta täyttyi huone sinkoilevista sekaisin puhutuista lauseista ja puheenjohtajan täytyi tarttua nuijaansa, jona hän käytti puoleksi tyhjennettyä konjakkikarahvia.

* * * * *

Näreyhtiön toimitusjohtaja Ristalli oli kokouksessa muiden kutsuvieraiden mukana ja myöskin asiallisesti oikeutettuna kokoukseen. Hän oli jo hetken istunut syrjässä mietteisiin vaipuneena. Hän tunsi vaistomaisesti, että sama kohtalo lähenteli hänen omaa yhtiötänsä kuin Djefvulsund'ia, vaikka hän oli varmasti uskonut, että Näre kaataisi kaikki muut yhtiöt vastaisessa hankinnassa. Näreen hankinta pieneni, ja herrat asiamiehet lähettelivät suorasanaisia kirjeitä pääkonttoriin, ja useimmat heistä olivat kyllästyneet kokonaan toimintaan kentällä. Ristallia pisteli se, että Suomen kansa oli niin typerää, ettei osannut eroittaa kultaa kuonasta, ja vakuuttaa itseään Näreessä, josta oli karistettu kaikki kuona, jota löytyi muissa yhtiöissä. Ja sekin häntä harmitti, että matka-asiamiehet vaativat ehtimiseen palkkojaan. Olisihan heidän pitänyt tietää, että sitten vasta palkat maksetaan, kun työ on kokonaan tehty: saatettu yhtiö varmalle pohjalle.

Herrat nousivat mennäkseen illallispöytään. Ristalli karisti synkät mietteensä ja meni muiden mukana.

— Menköön nurin, jos menee. Mitäpä se Suomen kansa siitä, ajatteli hän kokonaan rauhoittuen.

XIX

Oli kaunis sunnuntaiaamu, ja Kana-ahon pihamaalla veteli kukko ensimmäisiä aamuvirsiään. Kana-ahon kukko oli isäntäväen mieleinen kotieläin syystä, että heidän ei tarvinnut herätellä aamuisin renkejä ja piikoja aitastaan, vaan kukko suoritti tämän tehtävän joka aamu täsmälleen kello neljän aikana. Arkiaamuna suostuivat asianomaiset nousemaan kukon herätyshuutoon, vaan sunnuntaiaamuna sai kukko herätystyöstään vastalauseen, milloin missäkin muodossa. Tällä kertaa aukeni työmiesten lutin ovi, ja joku miehistä heitti saappaan, joka sattui virsienvetäjään, juuri kun tämä aloitti neljännen parkaisunsa. Mutta kukko päti isäntäväen luottamusta kunnia-asiana ja meni aivan lutin oven alle, jossa jatkoi kiihtyvässä tempossa lauluaan. Ovi aukeni ja huoneesta kuului unisesti.

— Etkö sinä perhana… ja sen jälkeen alkoi uusi sota saappailla ja pärekopilla kukko parkaa vastaan.

Emäntä seisoi tuvan rapuilla ja nauraen katseli näytelmää, kunnes pihaan tulivat kolisten kyytirattaat ja hänen huomionsa kiintyi tulijoihin, jotka näkyivät olevan emännän hyviä tuttavia: Keikaus ja Kantele, matkalla Nakkilan kaupungista Kuivalan kylälle.

Emäntä vetäytyi ovelta tupaan ja virkkoi sängyssä haukottelevalle isännälle.

— Nyt niitä kutjakkeita taas tuli. Eivät malta enää yölläkään maata, hunsvotit. Kahviakohan nuo nyt naukasevat vai ruokaa.

— Ketä ne olivat?

— Niitä näkyivät olevan vakuutusherroja. Pistä housut jalkaasi ja mene kysymään, pitäisikö niille rötkäkkeille olla kahvia.

— Mene itse, minua nukuttaa, murahti isäntä,

— Vai nukuttaa. Jo minä kuulen… Nousun aika se jo on, koskapa kukkokin jo renkejä siellä herätteli. Nous ylös. Noustava sun kumminkin on. Sitä on taas puodissakin käytävä, ennenkuin saa ne kutjakkeet aamiaiselle.

— Tahtooko ne hevosta? kysyi isäntä väliin kuorsaten.

— Mitä sinä nyt horajat. Ei kai ne nyt kahvitta ja ruuatta lähde. Hyvä jos sittenkään lähtevät.

Eivätkä herrat lähteneetkään. Saatuaan kahvit ja nukuttuaan vähän aikaa tulivat tupaan, kun talon perhe oli aamiaisella. Muutamia Kuivalan kylän miehiäkin oli tullut Kana-ahoon ja siinä ne istuivat tuvan penkillä käryytellen piippujaan. Herrat eivät näyttäneet tänään olevan hankintatoimella. Joku asia näytti heitä painavan, mikä sitten lie ollut. Olivatko ehkä poikenneet erehdyksestä Moukkalan kylälle ja saaneet siellä samanlaisen vastaanoton kuin Tuhkanen ja Böljengögel, vai oliko ehken hankinta huonontunut Djefvulsund'in rettelöistä.

Tuhkanen oli myöskin sattumalta matkannut, erottuaan tuona kohtalokkaana päivänä Böljengögelistä, Kuivalan kylälle ja pistäytyi tupaan juuri samalla hetkellä, kun edellämainitut herrat tuijottelivat sillanrakoihin.

— Päivää, erittäin edullisia lasten vakuutuksia, opintovakuutuksia ja… alotti hän heti tunnettuun tapaansa, vaan huomattuaan herrat, keskeytti hän sanatulvansa tälläkertaa. Tuhkanen ei varmaankaan aavistanut, että Kana-ahossa tulisi tapaamaan Keikauksen, jota oli Riennon asiamieskokouksessa jutkauttanut.

— Jaa — ah. Sieltä tuleekin nyt Aapeli Romppanen, näen mä, virkkoi Keikaus ja mittaili permannolla seisovaa Tuhkasta katseillaan, jotka eivät näyttäneet tällä kertaa erittäin valoisilta. Joko herra on monta vakuutusta tehnyt tällä ajalla Rientoon?

— Ka, Keikaushan siinä, en ollut tunteakaan, ilvehti Tuhkanen. Jaa, niitäkö vakuutuksia? Olenhan minä niitä jo eläissäni tehnyt Rientoonkin. Setä kai muistaa ne hankintalistat. Siellä oli aina minun nimeni ensimmäisenä. Mutta kun herrat eivät osanneet kohdella tämmöistä miestä, niin kuin olisi pitänyt, niin minä käänsin tämän kapean selkäni herroille.

— Oli se sentään ruma teko, vetää toista niin nenästä, murisi yhä
Keikaus.

— Maksoin omasta puolestani ja myöskin Varsalan puolesta, joka kertoi kerran joutuneensa sedän uhriksi junamatkalla. Oikeastaan saisitte maksaa minun partani, joka täytyi menettää tuon asian onnistumiseksi.

— Eikö Leimauksen herrat sitä maksaneet?

— En ole pyytänytkään heiltä mitään palkkiota parrastani, jonka olisin voinut yhtä hyvin uhrata teidän asianne hyväksi, jos olisitte tahtonut pitää minut palveluksessanne.

Miehetkin saivat kuulla asian seikkaperäisemmin ja naurahtelivat hyväntahtoisesti. Kana-ahon isäntäkin virkkoi.

— Vai jutkautti tämä Tuhkanen herroja. Vaikk'on tuommoinen ruipelo miehekseen. Hame-ahon isäntä tuli nyt tupaan, ja Kantele kävi ihastuneena häntä tervehtimään ja taputtelemaan.

— Tässä se on isäntä, joka ymmärtää henkivakuutuksen tärkeyden. Vakuutti emäntänsä jo kymmenestä tuhannesta ja kohta vakuuttaa itsensäkin samasta summasta.

Hame-ahon isäntä näytti olevan hyvillään, kun kehuttiin, ja virkkoi.

— Saisihan se herra käydä tuumimassa siellä meillä, jos sattuisin vaikka jo tänään ottamaan sen vakuutuksen.

— Minä voin lähteä vaikka heti, lupasi Kantele.

Tuhkanen, kuultuaan Hameahon isännän joutuvan pian vakuutusmiesten uhriksi, hiipi istumaan isännän kupeelle ja alkoi hiljaa supatella isännän korvaan, kuvaten Leimauksen ehtoja paremmiksi.

Keikaus siirtyi isännän toiselle puolelle hänkin aikoen edustaa yhtiötään alkavassa taistelussa.

— Se tuo Tuhkanen puhuu hyvin paljon valetta, virkkoi. Ei sen puheista ole uskomista puolissakaan. Vakuuttakaapas isäntä Riennossa, niin silloin ei ole jälestäpäin katumista, sen takaan.

— Se vakuutus kuuluu minulle, kivahti Kantele. Laputtakaa siitä tuhannen tervoihin. Kukaan hullu ei vakuuta Riennossa eikä Leimauksessa, silloin kun on tarjolla Honkayhtiön vakuutus.

— Keikauskin kiivastui ja nousi seisoalleen.

— Tarkoittaako veli, että Riennossa eivät vakuuttaisi itseään yhtä viisaat ihmiset kuin Honkayhtiössäkin?

— Miten sattuu, härnäili Kantele. Nyt on kysymys tällä kertaa
Honkayhtiöstä eikä mistään muusta.

— Nyt on kysymys Riennosta ja Hameahon isäntä vakuuttaa siinä.

Tuhkanen oli myöskin noussut seisomaan ja viittoi sormet harallaan,

— Leimauksessa on erinäisiä ehtoja, jotka tekevät sen vakuutukset edullisemmiksi. Kuulkaahan… älkäähän… esimerkiksi takaisin osto ja vapaakirja… tuota…

— Pidätkö suusi… nyt ei puhuta takaisin ostosta… nyt…

— Suu poikki. Minä olen valmistanut vakuutuksen ja pidän sen tietysti, kivahteli Kantele hieman punaisena.

Herrat seisoivat vastakkain hosaten jokainen yhteen ääneen. Kuivalan kylän miehet naurahtelivat ja livauttelivat silmää toisilleen.

Emäntä seisoi takan nurkalla siunaillen.

— Katsohan kutjakkeita, minkä elämän nostivat… kohta ne iskevät yhteen… voi hyvä isä siunaa.

Sattuikin tuo Hameahon isäntä tulemaan. Kohta ne repivät senkin. Auta armahinen.

Kuivalan kylälle oli levinnyt huhu, että vakuutusherroja oli
Kana-ahossa ja Djefvulsinidin vakuutetut tulivat oikeuttaan valvomaan.
Suutari Horttanainen, Näreen kyllästynyt asiamies, oli pitänyt
Djefvulsund'in vakuutusta voimassa, saadakseen sen vapaakirja-arvoon.
Nyt hän oli kuullut yhtiön kohtalosta ja tuli ensimäiseksi luullen
Kana-ahossa olevan Djefvulsund'in herroja.

Horttanaista seurasi suutari Jortikainen, jonka pojat olivat keväällä saaneet Kanteleelta perhanaiset pakinat tervaisesta venheestään.

Suutarit istuivat penkille ja silmäilivät nähtävästi osanotolla riidelleitä ja nyt vielä huohottavia herroja.

— Mitenkä se on niiden Jehvelsuntin vakuutusten kanssa? Alotti Jortikainen, ja hänen luiseva leukansa tärisi sisäisestä mielen liikutuksesta. Herrat kehuivat sen yhtiön parhaimmaksi yhtiöksi, ja nyt se oikaisi jo koipensa.

— Ehkäpä nämä herrat maksavat meille markkamme takaisin, virkkoi
Horttanainen ja käänsi piikkipartansa kysyvästi Kanteletta kohti.

— Menkää sieltä vaatimaan markkojanne takaisin, jossa pippuria kasvatetaan, karjaisi Kantele.

— Voi täytehinen! Vai meiltä te vaaditte Djefvulsund'iin heitettyjä rahojanne takaisin, ärähti Keikaus.

— Kuulehan sitä kaveri, virkkoi Horttanainen ja käänsi merkitsevän katseensa Jortikaiseen. — Nyt sen kuulet mitä sanovat. Eivät lupaa maksaa markkoja takaisin.

— Olisi nyt parasta, jos lakkaisitte leukojanne lakuttamasta, virkkoi Kantele vielä äskeisen sanasodan synnyttämää kiukkua kuohuen. Meitä on tässä monta miestä, ja minä en vastaa mahdollisista seurauksista.

— Ne uhkailevat, sanoi nyt vuorostaan Jortikainen. Mutta sakotetaan niitä. Kyllä ne markat löytyy vielä.

Suutarit nousivat, lähentelivät varovaisesti ovea.

— Sakotettava niitä on tulevissa käräjissä. On siinä mukamas herroja…

Ja oven raosta sanoi vielä Jortikainen.

— On ne kauniita herroja, kun vievät ihmisten rahat.

XX

Nakkilan kaupunki oli herännyt aamu-unestaan. Käpysen matami laitteli torin kulmassa kahvikojuaan kuntoon ja ukko Hakkarainen, läntisen kaupunginosan kadunlakaisija, korjaili torilta eilispäiväisiä hevosmiesten jätteitä. Ajuriasemalle saapui ajuri Tossavainen, seisatti hevosensa ja istui pukille torkkumaan. Kyyhkyset laskeutuivat päivänpaisteisille kaduille ja uniselta näyttävä poliisi käveli seurahuoneen edustalla.

Hakkarainen laski luutansa puiston aitaa vasten ja kävi juttuamaan
Käpysen matamin kanssa.

— Hyvää huoment'.

— Huoment'. Ei se vain tuotakaan Hakkaraista nukuta.

— Pahuusko häntä joutaa nukkumaan, kun se on tämä katujen ja jätteiden kaiveleminen unissakin vastuksina, virkkoi Hakkarainen ja katsellen korkeita, kokoonlakaisemiaan likakasoja torin laidassa, jatkoi:

— On siinä taas hevoskuorma törkyä. Nämä Nakkilan hevoset pitävät niin vietävän pahaa siivoa.

— On, on siinä taas Hakkaraiselle työtä, todisti matamikin ja tarjosi kahvia Hakkaraiselle.

— No mitäs… eihän sitä nyt aina… kielteli Hakkarainen käsi jo kiinni kupin laidassa.

— En saanut unta viime yönä noilta kaupungin koirilta, kun pitivät semmoista elämää koko yön, kertoi Käpysen matami. Olivat tässä torilla pitäneet serenaatia iltayöstä, mutta poliisi Pekkarinen oli niitä kyydinnyt siitä, ja siellä Eeron kadulla nuo sitten elämöivät koko yön.

— Niitä koiria onkin niin jumalattomasti tässä kaupungissa, virkkoi Hakkarainen kahvit juotuaan. Niitä on kohta enemmän kuin ihmisiä, jo niistä on suurin osa omissa kirjoissaan olevia. On matalajalkaisia ja pitkäkoipisia, on luppakorvaa ja pystykorvaa ja kaikenkarvaisia pitkähäntäisiä rutkaleita. Oli siitä kerran esitys valtuustossa, että vähentää koirien lukumäärää kaupungissa, vaan viskaali oli pannut vastaan. Kuuluvat muka rottia hävittävän.

— Vai puolsi viskaali hurttia, ihmetteli Käpysen matami. Kyllähän se semmoinen viskaali… tänäkin yönä oli Liisankadulla rötköttänyt, ja rouvansa oli käynyt siitä hakemassa. Semmoinen se on viskaali… iltayöt on seurahuoneella ja aamuyöt katuojassa pötköttää, ja sitten vielä niitä koiria puolustaa.

— Oli siellä taas viimeyönä seurahuoneella laulettu ja kurnutettu kaiken yötä, tiesi Hakkarainen kertoa. Ne Jehvelsuntin herrat olivat erojaisiaan pitäneet, ja hirmuinen mekastus oli käynyt. Tuo poliisi Pekkarinen kertoi Härvelininkin varhain tänä aamuna istuneen polvet pystyssä hatuttomin päin tuossa katuojassa, seurahuoneen edustalla.

— Voi noita syntisiä, päivitteli matami.

Hakkarainen tarttui taas luutaansa ja jatkoi työtään. Tornikello löi seitsemän ja ajuri Tossavainen kävellä köhnysteli piiska kainalossa matamin kahvikojulle jatkamaan keskeytynyttä keskustelua.

* * * * *

Böljengögel istui puiston penkillä ja hieroksi päätään, jossa tuntui tuhannet sepät takovan tänä aamuna. Eilen hän oli tullut kaupunkiin ja saanut mitään aavistamatta ankaran iskun, joka musersi kokonaan hänen taloudelliset suunnitelmansa. Hänet oli sanottu irti toimestaan, joka oli alkanut hänelle käydä kaikista koettelemuksista huolimatta rakkaaksi. Kuten sanottu isku tuli odottamatta, ja hän oli mieltään keventääkseen pistäytynyt iltamyöhällä seurahuoneelle, jossa sattui olemaan muutamien Djefvulsund'in herrojen kekkerit. Mainitut herrat olivat nyt jääneet toimettomiksi ja pitivät kunnia-asianaan vielä kerran yhdessä koukistua kättään ja sanoa samalla liikuttavat hyvästit toisilleen. Böljengögel oli otettu avosylin vastaan, kun asianomainen oli ensin kertonut häntä kohdanneesta onnettomuudesta. Ja seurauksena siitä oli, että sepät takoivat nyt hänen päässään hirvittävällä raivolla.

Kantele oli myöskin Nakkilassa ja kulki sattumalta puiston halki, menossa tapaamaan lehtori Linnasta, jota eilen oli valmistanut vakuutettavaksi. Böljengögel huomasi entisen virkaveljensä ripeästä käynnistä, että tämä oli vielä yhtiönsä palveluksessa ja varmasti menossa häiritsemään jonkun kaupunkilaisen aamurauhaa.

— Hei.

— Heipä hei. Kas, Johanneshan siinä.

Kantele istui hänen viereensä ja katseli osanotolla Johannes Ferdinandin tänään niin pitkältä näyttävää naamaa. Hän tiesi syyn siihen mutta teeskennellen tietämättömyyttä virkkoi:

— Sinähän näytät kovin happamalta, veli hyvä. Oletko kipeä?

— Olenhan minä hieman kipeäkin, murahti asianomainen.

— Meritautia, vai…?

— Niin.

— No siitäkö sinä sitten olet niin alakuloinen?

— Etkö tuota tienne sinäkin jo, että minut on sanottu irti yhtiöstä.

— Vai niin on asiat. Ikävä juttu. Ja sinä hautelit surusi tuolla.
Kantele viittasi seurahuoneelle päin.

— Satuin sinne Pörjösen ja Naukkusen kasteihin. Ja oli siellä muitakin
Djefvulsund'in herroja.

— No nythän sinä pääset taas entiseen toimeesi.

— Niin. Kaipa sitä on taas yritettävä uudelleen. On sekin mukuloiden kanssa reistaaminen vähän vaikeata. Paremmin olisin pitänyt tästä toimesta, vaikka sainkin joskus kiitollisuuden osoitteena tuntea ruumiillistakin kipua. Sinä sitävastoin saat jatkaa eteenpäin, nostaa korkeata palkkaa ja pyöristyä vähitellen niin kuin Varsala ja setä Keikauskin.

— Mahdollisesti, virkkoi toinen hajamielisesti.

— No niin. Terve nyt sitte ja kiitos toveruudesta. Minun on mentävä lehtori Linnaselle.

— Muistahan joskus minuakin, virkkoi Böljengögel kostein silmin. Ja käy
Kolkkalan sydänmaallakin joskus.

— Kyllä, kyliä. Kiitos vain.

— Kuulehan!

— No?

— Tästä meni äsken ohi Kerä ja Kevättoivo. Pidä varasi.

— Jaa, jaa,

Böljengögel painui uudelleen penkille ja jäi miettimään. Yhtäkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tunsi olemuksensa huomattavasti reipastuvan. Iloisen, punaposkisen tanakkatekoisen tytön kuva sukelsi yhtäkkiä hänen mieleensä ja sai hänen kulmiltaan syvät ajatusrypyt siliämään. Tyttö oli Mäkäräisen Iida, ja, kuten sanottu, iloinen tyttö ja sangen hyvässä kunnossa. Böljengögel oli kerran talkootansseissa saanut puristella Iidan pulleita, hieman karheita käsiä, eikä voinut tyttöä sen jälestä unhottaa. Tämä Iida tulisi kerran jakamaan hänen kanssaan tämän rähmäisen elämän ilot ja surut.

XXI

Seuraava päivä vaikeni Nakkilassa kuten edellinenkin, päivänpaisteisena ja lämpimänä. Lehtori Linnanen käveli kiirehtien asunnostaan Torkelinkadun varrelta ja kääntyi Kaisankadulle. Hänen jälessään tarpeellisen välimatkan päässä astui Kerä pyyhkien hikeä otsaltaan ja koettaen tavottaa pakenevaa lehtoria ennen kuin tämä ennättäisi hävitä kokonaan hänen näköpiiristään. Välimatka näytti pienenevän ja kadun kulmissa otti Kerä muutaman juoksuaskelen tavottaakseen paremmin takaa-ajettavansa.

Kerä oli käynyt edellisenä päivänä lehtori Linnasen asunnossa, tarjonnut hänelle vakuutusta Näreessä, valaisten yhtiönsä kaikista parhaimmaksi kotimaisista yhtiöistä. Lehtori Linnanen oli asiasta toista mieltä ja päästäkseen rauhaan kiusaajasta, sanoi joutuvansa asiasta puhumaan ja neuvottelemaan vasta seuraavan päivän aamuna, jolloin hän itse asiassa oli päättänyt Lainetar-laivassa lähteä metsästysretkelle päästäkseen rauhaan vakuutusherroista, joita sattumalta kiehui kuin muurahaisia Nakkilan kaupungissa.

Lehtori Linnanen kääntyi satamakadulle ja katsahti taaksensa, oliko Kerä jo miten lähellä hänen kintereillään. Välimatka oli tosin lyhyt, mutta Lainetar-laivaankaan ei ollut kuin jokunen sata askelta. Pelastus näytti mahdolliselta. Lehtori Linnanen hiljaisena, sivistyneenä miehenä ei ryhtynyt mihinkään voimakeinoihin vakuutusherroja karkottaakseen kintereiltään. Hän mieluummin piilottautui tai pakeni. Toiset kaupungin herrat antoivat potkun hankintamiehille silloin, kun eivät heitä tarvinneet.

Lehtori Linnanen hyppäsi laivaan, joka antoi samalla lähtömerkin.
Kerä oli jo ehtinyt satamaan ja kirosi myöhästymistään. Kevättoivokin
oli suorittanut samanlaisen takaa-ajon satamaan, vieläpä samalle
Lainetar-laivalle ja virkaveljet neuvottelivat nyt mihin olisi mentävä.

— Minä tiedän, virkkoi Kevättoivo.

— No?

— Kauppias Kovake. Hän tekee kohta vakuutuksen, vaan ei tiedä missä yhtiössä. Voisikohan tuon saada Näreeseen?

— Kyllä tiedän. Olen käynyt jo Kovaketta muokkaamassa ja parasta lienee, että menen vieläkin. Haistele sinä Riennon miesten jälkiä. Niillä kuuluu olevan useita vakuutuksia tekeillä.

Kerä istui kauppias Kovakkeen konttorissa.

— No milloinka niitä Näreen hautajaisia pidetään? kysyi Kovake pulpettinsa takaa ja katsahti naurahtaen sinne päin missä Kerä istui.

— Sitten vasta kun maailma loppuu, vastasi Kerä.

— Elähän, poika. Pian se nukkuu niinkuin Djefvulsund. Niin ne sitä ennustavat.

— Ne ovat valeita semmoiset puheet. Mutta niinpähän onkin, että hyvästä aina paljon puhutaan ja useimmiten pahaa. Minä olen jo vakuuttanut monta Nakkilan herraa Näreessä ja uskallanpa toivoa, että tämän talon isäntä ei jää pois heidän joukostaan.

— Minä toivon päinvastoin, sanoi Kovake, ja annan sinulle illalliset seurahuoneella, jos jätät minut rauhaan.

— Mutta enpä jätäkään sinua, ennenkuin olet Näreessä vakuutettu. Ja kun sinä et näy itse ymmärtävän omaa etuasi, niin minun täytyy ottaa sitä valvoakseni.

— Niinpä istu siinä sitten vaikka hamaan maailman loppuun asti. Mutta muista, ettet häiritse minua työssäni.

Kovake painui tilikirjoihinsa, ja Kerä otti sanomalehden hakien itselleen mukavan asennon.

Niin vierähti muutamia tunteja päivästä, ja Kovake näytti käyvän rauhattomaksi. Hän meni myymälään ja neuvotteli hetkisen apulaisensa kanssa, miten päästä eroon kiusanhengestä.

— Jos vapautat minut hänestä, saat kympin vaivoistasi, lupasi Kovake.

— Se käy helposti, jos vain te sanotte sille, että minä olen aikonut ottaa vakuutuksen.

— Kyllä minä sanon. Mutta ei saa keksiä mitään hengenvaarallista.

— Ymmärrän.

Jussi Minkkisellä. Kuvakkeen kauppa-apulaisella oli Kerälle vanhaa kaunaa ajoilta, jolloin Kerä oli ollut Nakkilassa konttoristina. Kauna oli syntynyt siitä, että Kerä oli anastanut Minkkiseltä mielitietyn, lihakauppias Mutikaisen tyttären, Annan, jonka Minkkinen oli saanut suurella vaivalla ensin omakseen. Nyt oli hänellä sopiva tilaisuus kostoon, ja samalla saisi hän tilaisuuden vapauttaa isäntänsä painajaisesta ja itse tienata kympin. Mieluisempaa tehtävää ei hänelle ollut koskaan uskottu.

Kohta tulikin Kerä myymälään, jossa tällä kertaa ei sattunut olemaan ostajia, ja kysyi Minkkiseltä:

— Sinäkö kuuluit ottavan vakuutuksen Näreessä?

— Kunhan ensin kuulen ehdot, myönsi Minkkinen.

Kerä luki prospektinsa kannesta kanteen ja kysyi

— Otatko sinä isonkin vakuutuksen?

— Enhän minä aivan pientäkään… Minulla on työtä tuolla makasiinissa.
Lähtisit sinne, niin puhuttaisiin siitä lähemmin.

Kerä lupasi kernaasti lähteä ja asianomaiset menivät makasiiniin. Minkkinen kiipesi yläkertaan ja käski Kerän seuraamaan itseään. Yläkerrassa oli vierekkäin isoja alapermantoon asti ulottuvia hinkaloita, joissa useimmiten säilytettiin viljaa, vaan nyt oli yksi hinkaloista kalkin säilytyspaikkana. Kerä tarkasteli hinkaloita käytävän laidalla toista toisensa jälestä. Silloin juuri kun hän oli päässyt kalkkihinkalon laidalle, teki Minkkinen varomattoman liikkeen tullen sysänneeksi Kerän hinkaloon.

Alhaalta kuului karkeata murinaa, joka äkkiä kiihtyi, kun asianomainen tuli huomaamaan, ettei kyseessä ollut vahinko, vaan kostotoimenpide Minkkisen puolelta.

— Kun minä täältä ylös pääsen niin korvennan sinut hirtehinen, niin ettet luitasi liikuttele sen perästä, uhkasi Kerä.

— Sinäpä et sieltä pääsekään ilman minun avuttani, ja sinun on pyhästi luvattava, ettet ryöstä koskaan toisen morsianta ja jätät kauppias Kovakkeen rauhaan.

— Minä lupaan vaikka mitä, kun vain autat minut ylös, vannoi Kerä.

— Saat kaksi tuntia varmentaaksesi lupaustasi. Sen jälkeen minä autan sinut sieltä pois, lausui Minkkinen.

— Minussa ei ole kahden tunnin perästä enää henkeä. Minä tukehdun täällä.

— Seinässä on pieni aukko, kun siirrät sitä lautaa. Voit hengittää aukosta raitista ilmaa, neuvoi Minkkinen ja poistui jymäyttäen makasiinin oven lukkoon.

* * * * *

Keikaus oli myöskin sattunut samana päivänä Nakkilaan ja saanut tähtäimeensä kauppias Laurilan ja sitä jälestä ajaessaan joutunut jotenkuten kauppias Kovakkeen makasiinirakennusten taakse. Sinne kuului Kerän avunhuudot Keikaus päätti ottaa tarkemman selon asiasta ja meni lähemmä. Seinäaukkoon ilmestyi Kerän punainen naama, ja hän virkkoi:

— Auta hyvä setä, minä olen nyt kiipelissä.

— Kuka se on? kysyi Keikaus.

— Etkö sinä enää tunne minua, vaikeroi Kerä. Tuo Minkkisen roisto heitti minut tänne kalkkilaariin, ja minä kuolen tänne kohta, jollet auta minua.

— Lempojako se sinne sinut telkesi? nauroi Keikaus. Sinä olet varmaankin hakkaillut Minkkisen morsianta.

— Minä tunnustan sen kerran tehneeni. Ja siitä lienee seurauksena tämä ruma temppu, vaan autahan sinä nyt minun.

— Mitenkä minä sinua autan?

— Väännät ensin niskat nurin siltä Minkkiseltä ja haet Kovakkeen päästämään minut täältä. Saat illalliset seurahuoneella korvaukseksi.

— Pitänee sinua auttaa, lupaili Keikaus ja meni pihanpuolelle, jossa makasiinimies oli purkamassa tavarakuormaansa.

— Tuolla teidän makasiinissa taitaa olla varkaita, sanoi Keikaus makasiinimiehelie.

— Mistä niitä sinne olisi päässyt, virkkoi makasiinimies.

— Kyllä sieltä vain liikettä kuuluu.

Ajuri Illikaisen akka sattui olemaan Kovakkeen pihassa ja hän siunaili.

— Kun nyt jo keskellä päivää varastavat. Pitää mennä hakemaan poliisia.

Ja Illikaisen akka juoksi seurahuoneen edustalle, jossa poliisi
Pirhonen astuksi toimetonna.

— Kovakkeen makasiinissa on varkaita.

Joutuin sinne.

Pirhonen lähti juoksemaan, jälessään Illikaisen akka ja liuta katupoikia. Huhu Kovakkeen varkaista oli ehtinyt jo levitä, ja joka haaralta juoksi väkeä Kovakkeen pihaan.

Makasiinin ovi oli jo aukaistu, kun Pirhonen saapui paikalle.

— Vankimmat miehet tähän ovelle, etteivät pääse karkuun, komensi hän. Ja liika väki vähän etemmäksi siitä. Ei saa tulla makasiiniin asiaan kuulumattomat.

Kauppias Kovake, joka tiesi jo kuka hänen makasiinissaan oli, varusti nuoraportaat ja kiipesi Pirhosen kanssa yläkertaan.

— Ähä… se onkin pudonnut tuonne laariin, virkkoi Pirhonen. Yksihän niitä vain onkin. Antakaa tänne portaat!

Kerä kipusi ylös ja Pirhonen, jolla ei ollut kunnia tuntea häntä, virkkoi:

— Kyllä nyt tarttis antaa miestä vähän selänpäähän, kun menee keskellä päivää voroilemaan.

— Ka, Johanneshan se on, oli Kovake ällistyvinään. Mikä pahuus sinut sinne vei ja melkein vastikään istuit tuolla konttorissa.

— Mars poliisikamarille, komensi Pirhonen.

— Elähän nyt vielä, sanoi Kovake Pirhoselle koettaen pysytellä vakavana.

— Mistä sinä sinne jouduit? kysyi hän Kerältä, joka koetti kopistella valkoisiksi muuttuneita vaatteitaan.

— Tuo Minkkinen kirottu minut sinne sysäsi. Houkutteli minut makasiiniin ja… mutta tämä juttu kyllä selviää raastuvanoikeudessa. Missä se kanalja nyt on, että saisin vääntää siltä niskat nurin?

— Eikö se oikea varas ollutkaan? kysyi Illikaisen akka.

— Eikö se ole se entinen konttoristi Törrönen, joka oli Rönnruudilla? arveli Kirvosen matami.

— Eikö liene sama mies, sanoi toinen.

Kovakkeen piha kiehui melkein täytenään väkeä, parhaastaan katupoikia ja vanhoja ämmiä.

— Kuka tämä mies sitten on? kysyi Pirhonen nähtävästi pettyneenä, kun leikki näytti loppuvan kovin lyhyeen.

— Tämä on vaan minun tuttaviani, naurahti Kovake. Ei tätä sinne poliisikamarille…

— Vai ei… no tästä joutaakin sitten jo pois. Tuo Illikaisen akka pakana vielä juoksutti.

Pirhonen ajoi väkijoukon kadulle ja Kerä hävisi myöskin, vannoen hirveätä kostoa Minkkiselle.

XXII

Kuivalan kyläkunta oli saanut olla rauhassa henkivakuutusherroista useita viikkoja. Mahdollisesti olivat asianomaiset liikkumassa muilla paikkakunnilla ja huhu tiesi kertoa, että Nakkilan kaupungissa oli syntynyt hankintaottelu jommoista ei siellä oltu ennen nähty. Omaa hyötyänsä vastaan haraavat henkilöt vakuutettiin lehtori Linnasesta aina rajasuutarimestari Muikkuseen asti. Mutta rynnäkön jälkeen lienevät asianomaiset olleet tyytyväisiä tuntiessaan, että nuo monen seikkailun lipaisemat ja heidän osaksi vihaamansa herrat tarkoittivat joka tapauksessa heidän parastaan. Tästä huolimatta heidän mielipiteensä lienee ollut kumminkin se, että vakuutusherroja oli siunaantunut liiaksi ainakin Nakkilan seutuville. Nakkilaisten maallisen olemuksen olisi voinut puoletkin heistä johdattaa vakuutusaatteen siunauksesta osalliseksi.

Kuten sanottu Kuivalan kyläkunta oli saanut muutamien viikkojen rauhan asianomaisista vieraistaan. Mutta nyt tiesi suutari Jortikaisen akka, joka oli tullut Vieremäkeen, että vakuutusherroja oli tulossa Vieremäen taloon, joka oli lähinnä Seppälän taloa, jossa tulisi seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, vietettäväksi Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa. Herrat aikovat jäädä yöksi Vieremäkeen ja seuraavana päivänä mennä Seppälään.

Vieremäen emäntä hätääntyi,

— Voi hyvä isä. Mitenkä tämmöisessä kananpesässä herroja hoivataan. Kun tuossakin kamaripöksässä ei ole kuin yksi sänky ja sekin vaivainen liitoksistaan natiseva risa. No voi pahuus. Kun nyt eivät muihin taloihin… Ihan tästä täytyy ottaa jalan nousu. Mistä sinä kuulit niiden herrojen tulon? kysyy emäntä Jortikaisen akalta.

— Ukko oli käymässä kauppias Lurpiinin puodissa ja siellä olivat herrat ihan ukolle itselleen niin sanoneet. Ja olivat puhuneet niinkin, että sen Jehvelsuntin vakuutukset ottaa joku toinen yhtiö hoivatakseen, niin ettei mene ihmisten rahat hukkaan. Niin olivat sen asian tietäneet. Ja se Varsala oli tarjonnut ukolle semmoisen sikarinkin, joss' on panta ympärillä.

— Mitä sinä sanoit että Jehvelsuntin vakuutukset…? kysyi emäntä.

— Niin, että niistä huolehtii toinen yhtiö, että ei muuta kuin maksaa vain niinkuin ennenkin.

— No nythän minun pitää tuo asia sanoa heti ukolle, virkkoi emäntä. Silläkin on sen Pörjäsen tekemä vakuutus, ja se on siitä pitänyt kauheata elämää. Tuossahan tuo onkin.

Isäntä, vanhanpuoleinen partaniekka ukko, tuli tupaan mahdottoman iso piippu hampaissa.

— Että mitä, murahti hän.

— Se sinun vakuutuksesi ei kuulukaan menevän hukkaan. Kuuluvat toiset yhtiöt pitävän niistä Jehvelsuntin vakuutuksista huolta.

— Eivätkö liene kaikki yksiä jehveliä ja kehveliä, murahti ukko.

— Ja kuuluu herroja tulevan meille yöksi, mennäkseen aamulla Seppälään, Maijan kuuliaisiin. Laita sinä ukko hyviä puita saunaan. Ne tietysti tahtovat saunaan, kun tulevat tähän. Sauna se on aina lämmitettävä laukkuri-Iivanallekin, kun se tähän tulee.

— Mitä herroja? kysyi ukko epäluuloisesti katsella muljautellen avioonsa.

— Niitäpä vakuutusherroja.

— Per… Menkööt vain muihin taloihin.

— Älä murise. Kun kerran tulevat, niin tulevat, ei siinä sinun murinasi auta. Eikä noita herroja usein käykään Vieremäissä.

— Mutta minäpä en heille lämmitä saunaa, se on vissi, uhkasi ukko.

— Sinä lämmität saunan ilman turisematta. Se nyt on ihan ihme, että sinä aina joka asiassa haraat vastaan, senkin vastarannan kiiski.

— Itse olet kiiski, jurisi ukko ovessa mennessään.

Jortikaisen akka ei valehdellut. Herrat tulivat iltapäivällä Vieremäkeen. Ensimäisinä tulivat Keikaus, Kantele ja Varsala. Kohta heidän jälestään tuli Tuhkanenkin. Kurkoitteli ensin ovenraosta tupaan ja pötkähti viimein kokonaan huomattuaan jo toisten saapuneen. Kotvan kuluttua tuli Kevättoivo mukanaan kaksi uutta Honkayhtiön matka-asiamiestä, joista toinen oli Vornanen, entinen valtiopäivämies ja Kukkarovuori, Nakkilan kaupungin entinen poliisi.

Seura oli täysilukuinen, ja harkittiin miehissä, miten saataisiin ilta kulumaan loppuun. Odottamattomalta taholta saatiin siihen ratkaisu. Emäntä tuli tupaan ja niiattuaan herrojen edessä virkkoi:

— Herrat ei saa tykätä pahaa, kun minä olen herroja varten lämmityttänyt saunankin. Ajattelin, että se saattaisi olla tarpeen herroille, kun saa rämpiä näitä Kuivalan sydänmaita.

Herrat ottivat mielihyvällä saunasanoman vastaan, ja emäntä sai perinpohjaisen ylistyksen toimenpiteestään.

* * * * *

Vieremäen ukko oli pahasti paapattaen suostunut vihdoinkin lämmittämään saunan ja puuhaili nyt siellä savun seassa ähkien.

— Kun nuo puut tuosta palavat, niin pitäisi täällä sitten herrojen nahkat lämmitä. Kun saisin tuota itse tulla saunottajaksi, niin tietäisivät kerran Vieremäessä saunoneensa.

Herrojen aiheuttama jää ukon sydämestä ei näyttänyt vieläkään sulaneen, vaikka hän oli saanut sikaritkin heiltä, joka toimenpide oli ennen näyttänyt saavan sulamaan pahasisuisimmankin maanukon sydämen herroja kohtaan.

Ukko kyyrötti saunan uunin edessä ja suunnitteli jotain kepposta. —
Saisi niitä lempoja vähän jutkauttaa, mietti hän.

Yht'äkkiä keksivät hänen aivonsa omistajansa mielestä sopivan jutkauksen. Herroja oli seitsemän miestä ja saunan lavat hieman epävarmat kevyemmällekin lastille. Jos ottaisi tuosta pois vielä yhden pönkän, niin eiköhän nuo tuolta romahaisi alas, ja se olisi niille niinkuin parhaiksi. Saisi niistä silloin Kuivalan kyläkunta rauhan pitkiksi ajoiksi.

Niin ajatteli paatunut ukko ja irroitti pönkän lavoista ja jännityksellä jäi odottamaan pakanallisen toimenpiteensä tuloksia.

* * * * *

Herroista oli jo suurin osa lavoilla. Keikaus kohosi viimeisenä hämärään korkeuteen. Lavat rusahtelivat jo pahaa ennustavasti. Kantele, joka oli musikaalinen mies, alkoi loilottaa muuatta äsken kuulemaansa operettivalssia ja polki jaloillaan tahtia.

— Tuntuu niinkuin nämä lavat painuisivat, virkkoi Tuhkanen. Olkaa veljet varovaisia.

— Minustakin tuntuu niinkuin jokin paikka pettäisi, sanoi Kukkarovuori.

— Setä Keikaus ja Toivonen olivat myöskin ottaneet osaa Kanteleen valssiesitykseen, ja asiaan innostuneina jymisyttelivät hekin jo jaloillaan.

— Ei saa niin vietävästi polkea jalkaa, komensi Kukkarovuori uudelleen. Mutta samassa silmänräpäyksessä sortui lava miehineen saunan pimeään ja nokiseen nurkkaan. Musiikkiesitys katkesi ja hetken aikaa kuului nurkasta vain ähkimistä ja tilaisuuteen sopivia voimasanoja.

— Minä täällä olen alimaisena, ilmoitti Tuhkanen.

— Minun nenäni sattui johonkin rautanaulaan ja varmaankin halkesi kahtia, virkkoi Kantele.

— Hullusti taisi käydä minullekin, valitteli Keikaus.

— Johan minä sanoin, että pitäisi noudattaa suurinta varovaisuutta, kivahteli Kukkarovuori, entinen järjestyksen valvoja.

— Minun liikavarpaisiini koskee niin kehnosti, valitteli Varsala.

— Nouskaa hemmetissä ylös ja poistukaa. En minä jaksa olla enää teidän allanne, kiivastui Tuhkanen, joka oli alimmainen.

* * * * *

Herrat jäivät edelleen selvittelemään olemuksiaan Vieremäen saunan nokiseen nurkkaan ja Vieremäen ukko saunan oven takana hillittömästi nauraa hihitteli julmalle kepposelleen.

XXIII

Kerän ja Seppälän Maijan kuulutusjuhlaa vietetään Seppälän talossa. Tämä ei ole aivan odottamatonta siihen nähden, että kumpaisellakin asianomaisella oli jo pitkän aikaa ollut perinpohjainen harrastus purjehtia avioliiton satamaan Seppälän ukon vastaväitteistä huolimatta.

Nämä vastaväitteet ukon puolelta olivat näyttäneet käyvän yhä tiukemmiksi sen jälkeen, kun Kuivalan kylän suutarimestarit olivat saattaneet ukon tietoon vävypojaksi aikovan oikean toimialan. Asianomaisten tulevaisuuden taivas oli näyttänyt yhä pimenevän, kunnes Maija kerran oli tehnyt tiukan päätöksen isälleen.

— Minä en olekaan lapsi enää ja saan mennä naimisiin kenen kanssa tahdon. Ja jos ei isä lakkaa minun Johannestani vainoamasta, niin minä menen tästä vaikka tuonne järveen. Ja minä sanon sen nyt tämän ainoan kerran, että niin minä teen, jollei isä lakkaa Johannes-raukkaa rusikoimasta ja potkimasta.

Ukko oli murahdellut mutta nähtävästi säikähtänyt tyttärensä uhkausta.

Kerä on myöskin osoittanut olevansa mies, joka ei säiky vastuksia, vaan ajaa tahtonsa läpi vaikka vastaan haraisi kymmenenkin Seppälän ukkoa.

Kuten sanottu on asianomaisena päivänä julistettu Kuivalan seurakunnalle, että Näreen tarkastaja Johan Ferdinand Kerä ja nuori neito talon tytär Maija Heiskanen aikovat avioliittoon, ja seurakunta on heristänyt korviaan ja saanut uutta puheenaihetta.

Silloin kun Seppälässä vietetään jotain perhejuhlaa, on kaikki suurenmoista. Kun morsiusparin kuulutuskirja on tehty, virkkaa ukko isäntärengilleen:

— Se iso jukuripää sonni on teurastettava. Täytyyhän niille riivatuille laittaa kuuliaiset. Ja menköön tuo Iska hakemaan kirkonkylästä paistajaa ja keittäjää.

Juhlaan on kutsuttu kaikki ystävät ja kylänmiehet ja kaksi parhainta Kuivalan viuluniekkaa pitämään juhlailoa vireillä. Sen lisäksi on pengattu Kuivalan kylältä esiin kaikki vanhat kanteleet ja harmonikat, joista on järjestetty suurenmoinen orkesteri, joka kolistelee nuoren väen polkiessa tahtia permantoon.

Kerä istuu pöydän päässä appiukkonsa rinnalla ja katselee iloista karkeloa. Ukko näyttää vieläkin vähän happamalta mutta sulhasen naamasta loistaa ylenmääräinen tyytyväisyys.

* * * * *

Vieremäestä päättävät herrat lähteä juhlamarssissa Seppälään.

Keikaus ehdottaa, että vietäisiin morsiusparille kukkasia, vaan kun Vieremäessä ei ole muita kuin Palava rakkaus ja Vanhapoika, menee hän talon kasvitarhaan mukanaan Tuhkanen, ja siellä käy valtainen hävitys. Punajuurista ja porkkanoista riistettiin naatit ja sekaan pistettiin vasta kukkaan puhjenneita rediisin ja palsternakan kukkia.

— Tästä tulee kovin sievä, ihasteli Keikaus.

— Jollei tule vain kovin suuri, arveli Tuhkanen.

— Mitä siitä tyhjästä. Sehän on koko meidän armeijan puolesta, ja meitähän on yks', kaks'… seitsemän miestä.

Herrat odottivat portailla seppeleensitojia valmiina lähtemään.

— Mistä hiidestä te tuon saitte? kysyi Varsala osoittaen kukkavihkoa.

— Tämä setä sen keksi, sanoi Tuhkanen.

— Onpa se yhtä tukeva kuin keksijänsäkin, virkkoi Kantele.

— Mitäs jos minä menen tuonne perunamaahan ja sidon sieltä seppeleeni, arveli Varsala. Nyrpistäisiköhän tuo arvoisa morsiuspari nenäänsä?

— Jos vielä loukkaantuvat, arveli Kukkarovuori.

— Pahus… kun toinen hyvästä sydämestään antaa, sanoi Varsala ja meni perunamaalle.

Kevättoivo näytti miettivän, millä osoittaisi morsiusparille katkerata mieltään. Ja hänelle näytti asia selvenevän.

— Onko täällä missään kuivia katajoita? kysyi hän Vieremäen pojalta.

— On tuolla tallin takana vaikka kuinka paljon. Pellonpientareilta niitä kesällä hakattiin ja kannettiin ne sinne läjään, tiesi poika.

— Saisitko sinä minulle lujaa sidelankaa ja myöskin vanhat rukkaset?

— Kyllä, lupasi poika ja meni hakemaan.

Saatuaan tarpeelliset välineet meni Kevättoivo sitomaan seppelettään tallin taakse.

Herrat järjestäytyivät riviin, lähteäkseen juhlataloon. Varsala tuli perunamaalta olallaan seppele, jossa heloitti lehtien lomasta vasta puhjenneet perunan kukkaset.

— Missä Kevättoivo on? kysyttiin.

— Se meni tallin taakse, sanoi poika.

— Mitä se siellä?

— Sanoi seppelettä sitovansa.

Kun Kevättoivo ilmestyi seppeleineen, letkautti Varsala, joka tiesi asianomaisen syvimmät tunteet.

— Kaikkea se hyljätty rakkaus teetättää.

* * * * *

Herrat marssivat Seppälän tupaan, jossa hetkiseksi oli karkelo tauonnut Kerä seisoi karsinapuolella morsiamensa rinnalla ja katseli tämän hehkuvia poskia ja herttaista hymyä.

Kevättoivo tuli ensimäisenä onnittelemaan, lausuen

— Toivon, ettei mitkään myrskyt särkisi onneanne. Kestäköön rakkautenne haaksi, vaikka se joskus hauraaltakin näyttäisi, purjehtia teidän vanhuuden kauniiseen satamaan. Vertauskuvana kestävästä rakkaudesta pyydän Teitä säilyttämään tämän seppeleen.

Ja Kevättoivo laski kiehkuransa morsiusparin kaulaan.

— Aih… pistää… pistää, kiljahti Maija.

Sulhasen muoto musteni. Hän luuli virkaveljensä tekevän karkeata pilaa heistä, vaan kun toisetkin herrat esittivät valituin lausein onnittelunsa ja ojensivat kukkalaitteensa, sai kohtaus iloisen käänteen. Ukkokin hymyili pöydän päässä, ja musikantit aloittivat seiniä tärisyttävän »Iloisen lesken» valssin, johon Kuivalan kylän nuoriso kehoittelematta yhtyi.

Böljengögel oli löytänyt tuvan nurkasta Mäkäräisen Iidan ja supateltuaan tämän kanssa hetkisen, vei hänet valssiin. Kuivalan kylän emännät seisoivat uunin kupeella suu vehnäsellään katsellen nuorten kiivasta karkeloa. Herrat istuivat hyvässä järjestyksessä peräpenkillä. Karkelon humu sai Varsalan ja Keikauksen muistelemaan poikamiesaikojaan ja Keikaus virkkoi Varsalalle:

— Eiköhän meidänkin sopisi vielä kerran koettaa jalan joustavuutta. Minusta tuntuu niinkuin nuo emännät odottaisivat meitä tuolla uuninkupeella.

— Miksei. Ota sinä tuo Kana-ahon emäntä. Minä koetan hilata Hameahon emäntää. Tulevatko herrat mukaan? kysyi hän vieruskumppaneiltaan.

— Miks'ei, lupasi Pörjönen.

— Oivallinen keksintö, tunnusti Tuhkanen.

— Minä otan Mäkäräisen emännän, lupasi Kevättoivo.

Herrat menivät ja tekivät kohteliaan kumarruksen asianomaisille.
Kana-ahon emäntä hieman vastusteli, mutta toiset lähtivät empimättä.

Lattiapalkit alkoivat notkahdella parien lisäyksestä. Musikantit, huomattuaan Kuivalan emäntien ottavan osaa valssiin, loihtivat koneistaan esiin kaiken mahdollisilla keinoilla saatavan äänen.

Pöydän päässä nauroi Seppälän isäntä jo aivan ääneensä.