RYÖSTÖ

Viisinäytöksinen näytelmä

Kirj.

MARTTI WUORI

Helsinki, Yrjö Weilin & Kumpp. Oy, 1912.

HENKILÖT:

ANTTI VALKEAPÄÄ, pikku tilallinen.
SOHVI, hänen vaimonsa.
HILMA, |
LIISA, | heidän lapsensa.
AAKU, |
SIPI RAHIKAINEN, | maakauppiaita.
JUHO LOIKKANEN, |
LESKIROUVA VALLSTRÖM, tilallinen.
SIIRI SOPANEN, hänen kasvattinsa.
HELÉN, pehtori.
PUPUTTI, vallesmanni.
SINKKONEN, herastuomari.
MARTIKAINEN, kauppapalvelija.
PAAKKUNAINEN, salvosmies.
EEVA-STIINA, hänen vaimonsa.
SYRJÄLÄN SANNA.
Kansaa.

Tapaus eräässä Itä-Suomen pitäjässä.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Kammari Valkeapään talossa. Perällä porstuan ovi, josta oikealle, nurkassa, uuni ja vasemmalle, samoin nurkassa, kokoonpantu sänky valkoisine peitteineen ja kaksine sen päälle asetettuine tyynyineen. Vasemmanpuolisessa seinässä, keskellä, ikkuna, sen edessä pöytä ja kummallakin puolin tuoli; ikkunalla pari kukkakasvia. Etualalla, samalla puolella, piironki, 'jonka päällä peili ja muutamia kirjoja. Oikealla ovi sivuhuoneeseen, etualalla, seinustalla leveä kiikkutuoli ja sen kohdalla, seinällä, isonlainen kello.

Porstuan takana on ajateltava tupa, jonka vastapäätä oleva ovi myös näkyy, kammarin perällä olevaa ovea avataan.

Ensimmäinen kohtaus.

HILMA, sitte SOHVI ja AAKU.

HILMA (istuu yksinään ikkunan luona, virkaten leveätä pitsiä).

SOHVI (tulee perältä). Täällähän sinä olet, Hilma.

HILMA (leppeästi). Mitäs, äiti…? Tarvitsetteko minua?

SOHVI. Enkä. Muuten vaan katselin, että missä sinä olet.

AAKU (tulee perältä; hän on noin seitsemän vuoden vanha, paljain jaloin, liivistä riippuvat lyhyet housut jalassa ja imee peukaloaan). Äit', hoi!

SOHVI (tiuskaten). Sekös nyt aina hännässäni hyppii! — No mitä sulle taaskin…?

AAKU (mankuvalla äänellä). Miks'ei se isä jo tule sieltä puodista kotiin?

SOHVI. Ka, mistä minä tiedän? Ja mitäs sull' on sen kanssa tekemistä?

AAKU. Isä kun lupas' tuoda mulle tuomisia — rusinoita ja pompommia.

SOHVI (äreästi). Ala laputtaa pellolle, muuten saat pöksyllesi semmoisia pompommia, ettäh…!

AAKU (vetäytyy nolona ja nyrpeänä verkalleen ulos).

SOHVI (istuutuu tuolille toiselle puolelle pöytää). Siltä kun ei saa minuuttiakaan olla rauhassa: aina mankuu!

(Kotvanen äänettömyyttä.)

HILMA Rahikaiselleko se isä meni?

SOHVI. Sinnehän se… Jyviä sanoi ottavansa. Ja kun kahvi ja sokurikin ovat lopussa. Sitte sanoi vielä vähän tahtovansa rauta-aatraakin katsella, jota se Sipi jo viime kerralla oli hänelle tyrkytellyt.

HILMA. Velaksiko se isä yhä noita kaikkia…?

SOHVI. Ka, velaksi. Kun vielä kysyy!… Mistäs sitä tähän aikaan olisi rahaa irti saanut?!

HILMA. Voi, voi! Äi'änpä se ottaakin, vaikka on jo ennestäänkin maksamattomia.

SOHVI. Ottaa, kun annetaan. Ja antaahan se Sipi muillekin. Eikähän ne kauppiaat mistä talonpojilta aina heti rahaa saa. Jos eivät velaksi antaisi, niin eihän niiden kannattaisi maalla kauppaakaan pitää. Ja saavathan ne sitte ajallaan rahansa takaisin, kun ostot kaikki kirjaan pannaan.

HILMA. Lieneekö siellä isällä nyt jo äi'änkin merkittynä?

SOHVI. Mitä se tässä tuonnoin sanoi likemmä kolmeen sataan nousevan.

HILMA. Joko kolmeen sataan? Niidenkö viime vuotisten kanssa?

SOHVI. Niiden, ka. Eihän se tänä vuonna toki vielä niin äi'ää ole ottanut.

HILMA. On se Sipi kuitenkin hyvä mies, kun ei vielä ole ahdistellut.

SOHVI. Jopa se nyt vielä olisi ilennyt! Ja olkoon nyt ainakin sinun tähtesi, joll'ei muutoin…

HILMA. Sen tauttahan se onkin, äiti, vähän vaikea, kun isä niin äi'än ottaa… (Painaa päänsä alemma ja virkkaa sukkelammin. Taas kotvanen äänettömyyttä.)

SOHVI. Toisenko ikkunan pitsiä sinä jo virkkaat?

HILMA. Toisen.

SOHVI. Hyvähän se on, että niin joudutat, niin jollain lailla edes osotetaan Sipille kiitollisuutta. Ja omaan kotiinnehan ne muutoin tulevat.

HILMA. Vielä näitä kestää nypelöidä…

SOHVI. No, ja tänä iltana se on teillä taas se nuorisoseuran laulu-iltama.

HILMA. Tänäänhän se on.

SOHVI. Lukkarinko luona, vai?

HILMA. Eikä, kun kansakoululla.

SOHVI. Menee kai se Sipikin sinne?

HILMA. Käyhän se useimmiten, se kun on nuorisoseuran esimies.

SOHVI. Vaan saas nähdä, tuleeko Siiri sinne nytkään? Sehän ei ole siellä vielä kertaakaan näyttäytynyt.

HILMA. Mitäpä hän sinne enää tulisi?

SOHVI. Mitäkö?! Vaikkapa vanhoja tuttaviaan katsomaan, ell'ei muutoin.

HILMA (pahoilla mielin, vaan ei loukaten). Jos hän olisi, äiti, sitä tahtonut, niin olisi kai hän jo sitte muistanut kerran käydä meilläkin.

SOHVI. Niin, todenperään. On se Siiri siellä teatterissa tullut hyvin ylpeäksi, kun ei koko kesänä ole käynyt sinun luonasi, vaikka lapsuuden tuttavia olette, yhdessä kansakoulua kävitte ja sitte muutoinkin hyviä ystäviä olitte. Ja mikäs hän on? Jos ei Vallströmin rouva olisi häntä kasvatettavakseen ottanut, niin päivätöitäpä hän varmaan nytkin Sopasen kanssa yhdessä tekisi.

HILMA. Elkää sanoko, äiti! Ehkäpä hyvinkin nyt olisi Sipi Rahikaisen vaimona.

SOHVI. Sanottiinhan sen Sipin kyllä olleen häneen kovastikin rakastuneena, vaikka Siiri ylpeydessään ei muka maakauppiaasta huolinut, vaan hänelle rukkaset antoi. Mutta tuskinpa Sipikään olisi häneen rakastunut, ell'ei Siiri olisi siellä ulkona maailmassa niin veikistelemään oppinut.

HILMA. Mitä te nyt noin, äiti, Siiristä haastatte. Onhan hän muutoin hyväluontoinen ja kaunis tyttökin…

SOHVI. Kaunis mikä kaunis!

HILMA. Onhan hän: solakkakasvuinen, silmät siniset, vaalea tukka.

SOHVI. Onhan noita sellaisia meidän puolella muitakin. — Sanoinkos minä sinulle, että tapasin Sopasen maantiellä ja kysyin, oliko Siiri käynyt häntä tervehtimässä?

HILMA. Kerroittehan te.

SOHVI. No, siitä sen hyvänkin luonnon näet, ett'ei ole käynyt omaa isäänsäkään katsomassa. Siellähän se Vallströmin rouvan luona kuitenkin on ollut koko ajan?

HILMA. Siellä kai.

SOHVI. Ei maar' kelpaakaan sille nyt enää muu, kuin vallasväen seura…

Toinen kohtaus.

SOHVI, HILMA, SIIRI, LIISU ja AAKU.

SIIRI (kurkistaa peräovesta sisään). Päivää!!

HILMA. (hypähtää ylös istualtaan). Siiri! Päivää! Mistä sinä tulet?

SIIRI. Täältä — ovesta. Ha-ha-ha-ha! (Astuu huoneesen.)

LIISU ja AAKU. (tulevat Siirin jälessä ja jäävät oven suuhun seisomaan).

SIIRI. Kotonahan täällä ollaan, näen mä.

HILMA. Ollaan maar'. (Kättelee ystävällisesti.) No, terve tultua!

SIIRI (kättelee Sohvia). Ja emäntä! Hyvää päivää!

SOHVI. Terveeks'! Terve tultua nyt kerran meillekin.

SIIRI. Kiitoksia, kiitoksia!

HILMA (tahtoo auttaa Siiriä riisumaan sadetakkia).

SIIRI. Ei, ei. Minä jään näinikään.

HILMA. No, etkös edes riisu sadetakkiasi ja hattuasi ota…?

SIIRI. Ei niistä ole haittaa. Aukaisen vaan — näinikään. (Aukaisee sadetakin kaulahakaset ja ylimmäiset napit).

SOHVI. No, istukaahan edes pikkusen aikaa! Tässä just'ikään Hilman kanssa haasteltiin…

SIIRI (istuutuu rennosti kiikkutuoliin). Minustako?

HILMA. Niin. Juuri oli sinusta puhe.

SIIRI (Sohviin päin). No sitte kai ihan varmaan panettelitte, vai?

SOHVI (luoden hämillään katseensa Hilmaan). E… e… ei… suinkaan… millään mokomin.

SIIRI (sydämmellisesti nauraen). A-ha-ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä.
Vaan "siinä susi, jossa soimataan."

HILMA. Mitä sinä?! Sinua vaan muisteltiin ja ett'et ole meillä käynyt.

SOHVI. Niin. Ei kertaakaan koko kesänä.

SIIRI. Mutta kesä ei ole vielä lopussa. Ja nytpä sitä tulinkin, ett'ette voisi sitä sanoa, ett'en ole kertaakaan käynyt.

SOHVI ja HILMA. No, se oli oikein.

SIIRI. Pitihän minun toki edes saada tietää, mitä teille kuuluu?

SOHVI. Mitäpä sitä meille maalaisille? Vaan mitäs teille siellä suuressa maailmassa?

SIIRI. No, sitä samaa vaan. "Takaa tuulee ja e'estä löyhöttää", niinkuin täällä puolen sanotaan.

LIISU ja AAKU (katsahtavat toisiinsa ja tirskahtavat nauramaan).

HILMA (naurahtaen). Aina sinä näyt olevan vaan se sama.

SOHVI (hiljaa nauraa hytkytellen esiliinansa kolkkaan). Ja vielä, näen mä, muistatte täkäläisiä sananparsiakin.

SIIRI. Eipä sitä kovaa saa maailman rantakaan pehmenemään.

HILMA (kuiskaa Sohville kahvista).

SIIRI. Mitä salaisuuksia se Hilma…? Kahviako?

HILMA. Niin. Maltat kai sinä edes sen verran istua, että kupillisen kahvia juot?

SOHVI. Se jäikin jo, kahvi tulelle. Siinä paikassa tuon.

(Menee perälle.)

SIIRI. No, kiitoksia. Maltanhan minä, kun ei se viikkoa viivy.

HILMA. No, niin. Olet sinä hyvä tyttö sittenkin. (Ottaa pitsinsä ja käy virkkaamaan.)

SIIRI. Vai olet sitä sitte jo epäillyt?…

AAKU (menee Sohvin perästä ulos).

LIISU (aikoo myöskin mennä).

SIIRI. Kuule, kuule, Liisu! Elähän mene! Tules vähän tänne, minun luo!

LIISU (astuu ujosti Siirin luo).

SIIRI. No, miten sinä jaksat? Oletko ollut terve nyt? (Taputtaa Liisua poskelle ja kiertää kätensä hänen kaulaansa.)

LIISU. Olenhan minä.

SIIRI. Poskipääsi ovat niin helakat. — Ry'ittääkö sinua pahasti?

LIISU. Välistä ry'ittää.

HILMA. Heikkohan sill' on rinta. Ja nyt syksypuoleen taas on ruvennut pahemmin ry'ittämään.

SIIRI (tarttuu Liisua kädestä). Ka, kun sinun on kätesi kylmä ja kostea. — No, käytkös sinä kansakoulua?

LIISU. Käyn.

SIIRI. Ja millä luokalla sinä jo olet?

LIISU. Nyt pääsin kolmannelle.

SIIRI. Vai kolmannelle?! — Kuinkas vanha sinä nyt oletkaan?

LIISU. Yhdennellätoista.

SIIRI. Kas vaan sinua!

HILMA. Sillä onkin, Liisulla, niin hyvä pää…

SOHVI (huutaa peräovesta). Liisu, hoi! Tulehan tänne!

SIIRI. Mene, mene, kun äitisi huutaa.

LIISU (menee).

HILMA. No, sinä, Siiri, ompelet kai myötäjäisiä, kun niin yhdessä paikkaa istut, ett'ei sinua näe missään.

SIIRI. Hyh! Vielä mitä!

HILMA. Olethan, kuulen ma, kihloissa?

SIIRI. Minäkö? — — Enkä.

HILMA. Mutta niinhän kerrottiin.

SIIRI. Ja kenenkä kanssa sitte?

HILMA. Sen lääninkanslistin… Mikäs hänen nimensä on?

SIIRI. Helmisenkö?…

HILMA. Niin.

SIIRI. Se meni myttyyn ja niin, että hurahti, se kihlaus.

HILMA. Hyvänen aika! Taas?

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! "Taas?!" Niin juuri: taas.

HILMA. Ja "niin että hurahti." Voi, voi! Niin haastat ihan, kun et olisi siitä niin milläsikään.

SIIRI. Mitäs minä siitä vielä suremaan rupeaisin?! Muistathan tuon laulun: (rallattaa):

    "Ei mikään oo sen hullumpaa, kuin rakkauden tauti.
    Siihen nukkuu seisaalleen, jää suu ja silmät auki."

HILMA. Mutta mitäs sinä ajattelet?

SIIRI. En mitään. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (katsoo Siiriin pitkään).

SIIRI. Vaan sinullapa kuuluu olevan täysi tosi.

HILMA. Eipä vielä.

SIIRI. Vaan ei taida paljoa puuttuakaan? Sipinhän sanotaan nyt sinuun pikiintyneen.

HILMA. Ehkä hän vaan minuun kääntyi paremman puutteesta, — tuota, kun ei sinua saanut.

SIIRI. Elä rupata!

HILMA. Sillä sinua hän rakasti, Siiri, kovasti, ja ehkä rakastaa salaa vieläkin.

SIIRI (ikäänkuin ei olisi kuullut Hilman viimeistä lausetta). Entäs sinä? Rakastatkos sinä häntä? Mitä?

HILMA (vienosti ja lempeästi). Mitäpäs minä sitä sinulta salaisin,
Siiri? — Rakastan kyllä…

SOHVI (tuo tarjoimella kaksi kuppia kahvia, sokurin ja kerman).

LIISU (kantaa lautasella muutamia isohkoja vehnäleipäviipaleita).

AAKU (kulkee äitinsä perässä, popsien jykeätä vehnäleipäpalasta, ja tavoitellen tuon tuostakin Sohvin hametta toisella kädellään).

SIIRI (kahvia ottaessaan). Sukkelaanpa se kahvi joutuikin. — Kiitoksia, emäntä!

SOHVI. Joutuihan se, kun jo valmista oli. (Tarjoo Hilmalla).

HILMA (puolikovaan). Juokaa te ensin!

SOHVI (samoin). Ota nyt! Minä juon sitte. (Siiriin päin). Kupitkin ovat niin särkyneet, ett'ei oo kun kaksi ehjää koko talossa.

AAKU (pitelee Sohvin hameesta ja pyytelee puoliääneen). Äit', kahvia!
Mullekin äit'!

SOHVI (tiuskaisee puoliääneen). Päästätkö siitä! Tarttui hameeseni niin ett'en liikkumaankaan pääse!

SIIRI (purskahtaen nauramaan). Mitäs se Aaku poika?… Kahviako sekin…?

SOHVI. Yhäti mankuu. — Mene Liisun kanssa tupaan! — Liisu, vie Aaku pois, kun se ei anna edes vieraiden kanssa rauhassa olla…!

LIISU (joka on tarjonnut Siirille ja Hilmalle leipää, vetää vastaan penäävän Aakun peräovesta ulos).

SIIRI. Eihän se nyt olisi meitä häirinnyt. — Vaan minähän en ole kysynyt, missä isäntä on, kun ei häntä kotona näy?

HILMA. Isä on mennyt vähän kirkolle.

SOHVI. Niin, vähän vaan puodissa käymään.

HILMA. Kyllä hänen pitäisi jo olla kohta kotonakin.

SOHVI. Pahoillaan se olisi hyvin, Antti, jos ei saisi tavata.

SIIRI (lopettaa kahvin juontinsa). Suur' kiitos, paljon kiitoksia!

SOHVI (joka on seisonut, tarjoin kädessä, menee ja ottaa Siirin kupin). Ei mitään kiittämistä! (Hän panee sitte tarjoimen pöydälle ja käy seisomaan, käsivarret ristissä rinnallaan, ikkunan ja sängyn välille).

SIIRI. Tuota, siellähän kuuluu kirkolla kaupat käyvän oikein mainiosti.

SOHVI. Niinhän ne sanoo.

SIIRI. … Kun viisituhatta markkaa sanotaan Rahikaisenkin saavan puhdasta voittoa vuosittain.

SOHVI. Hyvinhän ne maakauppiaat ylimalkaan täällä Itä-Suomessa nykyään hyötyvät.

SIIRI. Ja hyvin ne lautamiehetkin siinä heidän ohessaan hyötyvät.
Sinkkonenkin kuuluu manuista saavan monta sataa markkaa vuodessa.

HILMA. Elähän mitä?!

SOHVI. Vai monta sataa?!

SIIRI. Itse oli täti Vallströmille kertonut. — Ja kummakos se, kun melkein koko tämä puoli pitäjää jo kuuluu olevan veloistaan Sipin käsissä.

SOHVI. Äi'än sitä todenperään talonpojissakin otetaan velaksi.

SIIRI. Kun helposti saa, niin mikäs siinä on ottaessa. Vasta sitte kun maksusta kireelle tulee, niin sen tietää. — Tuota, olettekos kuulleet, että Sipi jo on lähettänyt manuun Leinikallekin?

HILMA. En, en mitään.

SOHVI. Vai on jo lähetetty Leinikallekin?

SIIRI. On. — Ja Kirjavalassa on jo kaikki irtain omaisuus, kuulen ma, työstöönkin pantu.

HILMA. Herranen aika!

SOHVI. Vai ryöstöön asti se meni?! Eikös se Ville parka sitte ajallaan jaksanutkaan saada asioitaan selvitellyksi?

HILMA. Ja siellä kun on semmoinen lapsiparvi.

SOHVI. Niin. Minnekä nekään nyt talven selkään joutuvat?!

SIIRI. On se Sipi todellakin vähän sydämmetön, kun ei armoa anna kellekään.

HILMA (painaa päänsä alas ja käy miettiväiseksi).

SOHVI. Voi, tokisen!

(Kotvanen äänettömyyttä).

SIIRI. No, ja teiltähän se aikoo Hilman ryöstää. Vaan siinähän ei ole hätää mitään. Päinvastoin.

SOHVI. Mitä sitä nyt noin on paha Sipiä kohtaan.

SIIRI. Ei, ei. Enhän minä mitä… Ja hyvä mieshän hän muuten on. Sama vika vaan, kuin monessa muussakin kauppiaassa. Mutta kauppa kauppana ja rakkaus rakkautena.

SOHVI (vähän pisteliäästi). Eiköpähän sitä nyt monenkin kelpaisi olla
Sipin vaimona.

SIIRI. Ha-ha-ha! Eiköpähän. Mutta Hilmallepa se vaan, se paikka, on varattu.

HILMA. Elä nyt, Siiri… Eihän sitä tiedä.

SOHVI. Niin, mistä sen vielä tietää. — (Ottaa tarjoimen). Mutta tässähän minulta ihan unehtui toinen kuppikin tarjoamatta.

SIIRI. Kiitoksia. En minä enää…

HILMA. Etkös sinä vielä yhtä kuppia…?

SOHVI. No? Jäikös se nyt niin vähään?

SIIRI. Jäi. Minä jo join tädinkin luona. Ja sitte minun täytyy jo ruveta lähtemäänkin. (Nousee ylös).

SOHVI. Olisihan nyt voinut vähän kauemminkin istua.

HILMA. Isäkin olisi kohta tullut ja saanut sinut nähdä.

SIIRI. Mitä minussa sen kummempaa olisi nähtävää?! Sanokaa nyt hyvin paljon terveisiä vaan! Minun täytyy, näette, kiirehtiä. Ylihuomenna jo lähden pois. Ja sen tautta täytyy saada kaikki kamsunsa reilaan.

HILMA. Vai jo ylihuomenna lähdet?

SIIRI. Täytyy. Ensimmäisenä päivänä syyskuuta pitää olla
Hämeenlinnassa. Eilen sain johtajalta kirjeen, että kokoonnumme sinne.
Sen tautta tulinkin nyt teille jäähyväisille.

SOHVI. No, se oli oikein.

HILMA. Kiitoksia nyt paljon, että kävit ja että kuitenkin muistit meitäkin.

SIIRI. Elä joutavia kiitä! No, hyvästi nyt! Voikaa nyt hyvin taas — ehkä tulevaksi kesäksi! (Hyvästelevät).

SOHVI. Vai Hämeenlinnaan sitte…?

SIIRI (pannen hansikkaansa nappeja kiinni). Sinne, niin. Siellä näyttelemme kaksi viikkoa, sitte lähdemme Tampereelle ja sieltä Poriin.

HILMA. Mahtaa se olla hauskaa kuulua teatteriin?

SIIRI. On se — armottoman hauskaa. Ja niin jo olen siihen tottunutkin, että muuten kuolisin ikävään, näin maalla varsinkin.

HILMA. No, tietysti.

SOHVI. Arvaahan sen. Ja parempihan siellä on elääkin. Hyvä kai on palkkakin? (Katselee merkitseväisesti Siirin pukua.)

SIIRI. No, niin että niukuin naukuin toimeen tulee.

SOHVI. He-he! Vai niukuin naukuin?!

SIIRI. Ei, mutta hyvästi nyt. Kiitoksia! Ja terveisiä paljo! (Menee perälle.)

SOHVI. Kiitoksia vaan itselleen paljo käymästä!

HILMA (saattaa Siiriä eteiseen). Olit sinä nyt oikein hyvä, Siiri, kun kävit…

Kolmas kohtaus.

SOHVI ja HILMA.

SOHVI (katselee kotvan ovelta Siirin perään, palaa ja alkaa korjata kuppeja).

HILMA (tulee vähän ajan perästä takaisin).

SOHVI. Onpas siitä Siiristä tullut oikein hieno ryökynä. — Vaan tiedätkös: kateutta siinä sen puheessa oli äi'än sittenkin.

HILMA. Elkää nyt, äiti, joutavia…

SOHVI. Vai joutavia? Etkös sitte hoksannut, miten mielellään se Sipin hyvistä tuloista haastoi? Ja varsinkin, mitenkä se siihen vastasi, kun minä sanoin, että kelpaisipa sitä nyt vaikka kenen olla Sipin vaimona? Sen minä vaan sanon, että katso, ett'ei se sitä sulta vielä koppaakin. (Katsoo ikkunaan.) Ka, tuossahan tuo jo isä kujassa kotiin ajaa. Vaan kukas siellä on jälessä?

HILMA (katsoo ikkunaan). Sipihän se on.

SOHVI. Sipikös se on? Kun en ollut tuntea. Sehän se on.

HILMA (panee virkkuutyönsä kokoon). Panen tämän pois, ett'ei hän saa nähdä — joululahjaansa ennen aikojaan.

SOHVI. Ja mene ja pistä toinen hame päällesi. Sinun tähtesi varmaan tulee.

HILMA. Menenhän minä (Vie työnsä piirongin laatikkoon).

SOHVI (hykertäen käsiään). Mutta olipa se nyt oikein hyvä, ett'ei hän aikaisemmin tullut ja että Siiri kerkesi lähteä pois.

HILMA (mennessään sivukammariin oikealle; hajamielisesti). Mitäpä se nyt sitte olisi tehnyt?…

SOHVI. Kummallinen lapsi, todenperään! — Tuossapa nuo jo ovat pihassa. Ka, uudethan sillä on kärryt, Sipillä, — oikein ylkämiehen kiesit. — Mutta, voi minun päiviäni! Nyt kun ei ole uutta kahviakaan keittää, ja missä minä tässä nyt kerkiän sitä paahtaa, minkä Antti on tuonut (Menee perälle, jossa Sipi tulee hänelle eteisessä vastaan).

Neljäs kohtaus.

SOHVI ja SIPI, sitte ANTTI.

SOHVI ja SIPI (tervehtivät toisiaan eteisessä ja kyselevät kuulumisia).

SOHVI (eteisessä). … on niin hyvä ja käy sisään.

SIPI (tulee sisään ja riisuu palttoonsa, jonka ripustaa naulaan, oven pieleen).

SOHVI (tulee Sipin jälessä sisään). Hilma tulee ihan paikalla. — —
Istuu! Tehkää niin hyvin!

SIPI (haastaa reippaasti ja vakuuttavasti). Kiitoksia vaan (Ottaa paperossilaatikkonsa palttoon taskusta).

SOHVI. Taisihan niitä meilläkin olla sikarossia, vaan minne ne lie ne panneet (Etsii ikkunalta ja piirongilta).

SIPI (sytyttää paperossin). Ei mitään. On mulla omiani.

SOHVI. Anttikohan se lie ne korjannut, kun en löydä.

SIPI. Antaa nyt olla vaan! (Istuutuu kiikkutuoliin). — No, täällähän näkyi käyneen vieras?

SOHVI. Kävihän se. Vai jo tiedätte?

SIPI. Nähtiinhän me se Antin kanssa. Me justiin kujaan käännyttiin, kun hän oikotietä tuolla niityn poikki mennä löyhötti.

SOHVI. Eikä teitä nähnyt?

SIPI. Jos lie nähnytkään, vaikk'ei ollut näkevinään.

SOHVI. Niin, kävihän se lopulta — jäähyväisillä muka. Ylihuomenna sanoi lähtevänsä taas pois.

SIPI. M-h-h! (Puhaltaen savua). Vai ei sillä muuta ollut haasteltavaa?

SOHVI. No — eipä sillä juuri mitään erityistä… Jaaritteli vaan.

ANTTI (tulee sisään). Panin sinne Pokulle vaan vähän heiniä…

SIPI. Olisihan se tämän ajan seisonut ilmankin.

SOHVI (menee ulos perälle).

ANTTI. Tulihan niitä, Jumalan kiitos, edes vähän heiniä tänä vuonna.

SIPI. No, ei siltä. — Mutta olihan se vähän kuivanlaista, ilma, alkukesästä.

ANTTI. Olisihan tuota saanut kyllä enemmän sataa. (Istuutuu tuolille).

SIPI. Niin, olisipa kyllä. Silloin olisi viljantulokin ollut parempi.
Vaan eihän se näillä seuduin näy kuitenkaan järin huono olevan.

ANTTI (kynsien korvallistaan). No. Miten millekin. Ei sitä minulle ainakaan äi'ää lähde.

SIPI. Riittää kai kuitenkin kotitarpeeksi, vai?

ANTTI. Eipä mitä. Jos nyt justiin vaan ylettyy, että omillamme tuonne joulun pyhien yli päästään. Siemenestä ei puhettakaan! Vaan pitäisihän sitä ammoin viljantuloksi ollakseen sen verran liietä, että saisi vähän rahaksikin muutetuksi.

SIPI. Sitäkö varten ne sitte olivatkin, ne jyvät tänään, otettu, vai?…

ANTTI. Niin, sitähän se oli niinkuin vähän aikomus.

SIPI. Ettäkö taas kohta myödä?

ANTTI (alakuloisesti). Niinhän tuota on pakko tehdä.

SIPI. No, mutta kuka niitä nyt tähän aikaan…? Ja kuka niistä nyt oikean hinnan antaa?

ANTTI. Eihän niistä mitä niin äi'ää saa. Mutta saanee kai kuitenkin jotakin, jos kaupunkiin viepi.

SIPI. No, jos kaupungissakin niistä viisitoista markkaa lähtee, niin on se paremmin kuin hyvä. Ilmaiseksi annan sen summan, jos kukaan enemmän maksaa.

ANTTI. Hyvin saattaa olla mahdollista, en minä kiistä…

SIPI. No, minä sen takaan. Entä matka sitte sinne? Maksaa kai se jotakin sekin, vaikka omallakin hevosella viepi? Ja aika sitte, joka siihen menee, ja eväät ja muut?!

ANTTI. Kyllähän se on sitäkin, mutta kun on rahaa tarvis, niin ei siinä auta haikaileminen.

SIPI. No, parempihan se on sitte ainakin koettaa saada ne täällä myödyiksi, jos se sillä lailla on. Ja kun olisin minäkin tuon ennen tietänyt, niin olisinhan minäkin sitte ehkä voinut auttaa…

ANTTI. Niinkö, että olisin suorastaan rahaakin saanut?…

SIPI. No, vaikkapa niinkin.

ANTTI. Kyllähän minä sitä vähän… Vaan enhän minä taas ilennyt — pyytää.

SIPI. No! Kun se nyt (nousee kävelemään) kerran on se kauppa tehty, niin minkäs sille enää… Mutta peruutetaan se toisella lailla: myödään nyt sitte minulle ne jyvät takaisin, niin pääsee ainakin kaupunkiin lähtemästä.

ANTTI. Mikäs siinä on?! Myödähän ne pitää kuitenkin. Ja samahan se on, kenelle.

SIPI. Mutta se minun vaan täytyy sanoa, ett'en minä tietysti ostaessa konsaan voi antaa ihan samaa hintaa, kuin mistä myön.

ANTTI. No, kah, tiettyhän se on! Ja sehän se on kauppiaan elantokin.

SIPI. Niin. Ja sen viisitoista markkaa minä kyllä annan, vaikka paikalla.

ANTTI. No, eipä sitä taida kukaan sitte enempääkään antaa.

SIPI. Sopiihan koettaa. Enhän minä mitä pakoita. Päinvastoin.

ANTTI. Tiedänhän minä sen. Vaan mitäpä niistä kulettelemaan lähtee?! Olkoon sitte siihenkin hintaan. — Ja eläähän tuota pitää, eikä häntä miten voi rahattakaan elää.

SIPI. No, tehdään sitte niin! (Ottaa povitaskustaan lompakon ja siitä kolme viiden markan seteliä.) Tuossa on rahat paikalla käteen!

ANTTI. Olisinhan minä ne kerinnyt sittekin saada, kun säkit takaisin tuon.

SIPI. Mitäs niistä rupee varta vasten edestakaisin ajelemaan. Viskaa vaan säkit minun hevoselleni, niin vien ne mennessäni! He! Ottaa pois vaan!

(Panee setelit pöydälle).

ANTTI. No, suuret kiitokset! Hyvin paljon kiitoksia! (Ottaa rahat, käärii ne kokoon ja pistää liivinsä taskuun).

SIPI. Tuota — näet — en minä nyt jokaiselta osta — siitä hinnasta varsinkaan. Ja tämän minä nyt vaan tein — auttaakseni. Sen tautta en nyt tahtoisi, että sen muut näkisivät ja saisivat tietää.

ANTTI. No — kyllä — ymmärränhän minä sen… Hyvin vaan paljon kiitoksia!

SIPI. Ja siinähän ne säkit helposti menevät minun mukanani.

ANTTI. Sopiihan ne… Ja kyllä minä ne siirrän.

HILMA (tulee oikealta).

ANTTI (menee kohta sen perästä ulos).

Viides kohtaus.

SIPI ja HILMA.

SIPI. Päivää, Hilma! Luulin jo, että olit minua pakoon mennyt, kun ei sinua näin pitkään aikaan näkynyt (Kättelee Hilmaa.)

HILMA. Elähän! Mitäpä minä sitä olisin?!… Ja miksi niin luulet?

SIPI. Mistäpä sen tietää, mitä tässä on voinut väliin tulla.

HILMA. Istuhan ja selitä!

(Istuvat pöydän ääreen.)

SIPI. No, ei mitään. Muutoinhan minä vaan. — Kuule! Minä tulin siitä tämänpäiväisestä iltamasta kysymään, aiotko sinä sinne mennä.

HILMA. En nyt tiedä. Entä sinä? Etkös sinä sitte menekään?

SIPI (epäröiden). Kyllähän minun pitäisi, vaan — … Mutta kuinka sinä?… Miks'et sinä?…

HILMA. Muutoin vaan. En tiedä, miksi; mutta tänään ei minulla ole yhtään halua.

SIPI. No? Arvasinhan minä. Joku syy sinulla sittekin mahtaa olla.

HILMA. Eikä ole — mitään.

SIPI. Vaan siltä näyttää. Sinä olet niinkuin vähän kummallinen. Ehkä se taannoinen vieras…?

HILMA. Siirikö?

SIPI. Niin. Hänhän, näen mä, kävi täällä?

HILMA. Kävi, kävi. No?

SIPI. No, ei mitään. Luulin vaan, että jos hän sinulle olisi jotakin sano… jollakin lailla pannut sinut pahoille mielin.

HILMA. Eihän hän juuri mitä… (ikäänkuin yht'äkkiä heräten). Kuule!
Meneekös Siiri sitte sinne?

SIPI. Kuinka niin? Sanoikos hän?…

HILMA. Ei, vaan kun et sinä tahdo… Mutta hän on pyydetty?

SIPI. En minä… Ehkä sinä tiedät paremmin.

HILMA. Nyt minä ymmärrän! — Katsos sitä, kun ei hiiskunut siitä sanaakaan.

SIPI. Varmaan hän ei sinne iltamaan sitte aikonutkaan, konsa ei siitä haastanut.

HILMA. Mutta sinä tiesit, että hän on pyydetty, vaikka…?

SIPI. Mistä minä…? Ja mitä minä tiesin? Kuulin vaan, että lukkarin
Arvi oli aikonut häntä pyytää.

HILMA. Lukkarinko Arvi? Tuskinhan hän tunteekaan Siiriä.

SIPI (nousee hermostuneena kävelemään). No, mistä minä sitte tiedän?! Ja mitä siitä nyt sen enemmän saivartaa. Varmaan häntä ei kukaan sinne sitte ollut pyytänyt, konsa hän ei sinne aikonut eikä siitä edes haastanutkaan. Ja vaikka häntä olisi pyydettykin, niin ei suinkaan hän olisi sinne tullut kumminkaan, kun jo ylihuomenna kuuluu olevan poislähdössä.

HILMA (katseltuaan miettiväisesti Sipiä, nousee ylös ja menee hänen luoksensa). Elä nyt, Sipi kulta, siitä suutu! Miksikä sinä noin…?

SIPI. Enhän minä mitä…

HILMA. Kuule, keltä sinä kuulit, että hän jo ylihuomenna…?

SIPI. Keltä?! Äitisihän tuo siitä vast'ikään haastoi (Katsoo ikkunaan ja sitte kelloaan). Ka, kun onkin jo paljo. Ei. Kyllä minun täytyy lähteä.

HILMA. Mitä sinä nyt niin kiirehdit — tällä kertaa?

SIPI. Kun ei tahdo tuo hevonenkaan tuolla oikein pysyä rauhassa. Ja tavataanhan me vielä tänä iltana ja… saadaan tarpeeksi olla yhdessä.

HILMA. Voi, kun en minä oikein tiedä, Sipi. Niin ei tee mieli tulla.

SIPI. Mitä sinä nyt taas joutavia?! Pitäähän sinun olla laulamassa. Ja voinhan minä sen nyt sinulle sanoa: laulun perästä saadaan pistää vähän polkaksikin.

HILMA. Kansakokoululla?

SIPI. Niin. Tällä kertaa on saatu lupa.

HILMA. Ja kukas soittaa?

SIPI. Seuran omat torvensoittajat — ensimmäisen kerran.

HILMA. Jokos ne sitten niin hyvin…?

SIPI. Soittaako osaavat?

HILMA. Niin. Vastahan ne viime talvena torvensa saivat.

SIPI. Jopahan nuo näkyvät sen verran osaavan törryyttää, että ainakin tahdissa pysyvät. Ja mitäs varten niiden torvien hankkimiseksi olisi seuranäytelmiä ja arpajaisia pidetty, ell'ei ne soittamaan oppisi. — No? Tulethan siis? Tietysti?

HILMA (miettiväisenä ja alakuloisena). En tiedä, todenperään, miten minusta tämä tuntuu niin omituiselta.

SIPI. Mikä nyt… omituiselta?

HILMA. Tuo Siirin poislähtö — tanssi ja torvensoitto, jotka yht'äkkiä on toimeen pantu — ja kutsut… kaikki tuo on ihan kuin tehty varta vasten — hänen tähtensä.

SIPI. Sinun tähtesi se on kaikki, jos nyt oikein tietää tahdot.

HILMA. Ja sinä tulit vaan kuulemaan, että ehkä minä en sinne mene ja meneekö Siiri…

SIPI. Mutta sinäpä nyt keksit, Hilma, ihan jonni joutavia. Oikein tuo jo taas alkaa minua pistää vihaksi. (Ottaa lakkinsa.)

HILMA (malttaen mieltänsä ja lekotellen). No, elä nyt!… Anna anteeksi!… Voi, että minä nyt sen tulin sanoneeksi.

SIPI. No, mitä sitä sitte semmoisia ajatteleekaan, johon ei ole vähintäkään syytä?! Ja tiedäthän sinä ilmankin, mimmoinen meidän välimme on, hänen ja minun…

Kuudes kohtaus.

Edelliset, SOHVI ja ANTTI.

SOHVI ja ANTTI (tulevat).

SOHVI. Ei ollut kahvia paahdettuna, niin tuli vähän viivähtäneeksi.

SIPI. Kiitoksia! En minä nyt tällä kertaa… Aikakin on vähän täpärällä.

ANTTI. Onkos se nyt niin…?

SOHVI. Jokos se nyt sitte, todenperään… Olisihan se ihan paikalla joutunut.

SIPI. Kyllä, mutta… Toisen kerran sitte. Hyvästi nyt vaan. (Kättelee.)

SOHVI. No, oli se nyt paha oikein….

SIPI. Eipä mitä.

ANTTI. Ne säkit minä muutin…

SIPI. Hyvä, hyvä! — No, hyvästi, Hilma! Tänä iltana siis tavataan?
(Pitäen Hilmaa kädestä.) Tulethan varmaan?

HILMA. No, tulenhan minä ehkä…

SOHVI. Ka, mitenkäs… Tuleehan se (Hilmalle puolikovaan.) Mitäs sinä nyt noin?! (Sipille.) Sinnehän se on ollut menossa… Koko päivän on haastellut.

SIPI. Tietysti. Sitähän minäkin. Ja mikäs lysti siellä muillakaan ilman olisi… Lupaathan, hä?

HILMA. Hyvä. Tulenhan minä.

SIPI. No, niin. Jääkää hyvästi (Menee.)

ANTTI (seuraa).

(Ulkoa kuuluu vähän ajan perästä "tpruu, tpruu" ja rattaiden kolinaa.)

Seitsemäs kohtaus.

SOHVI ja HILMA, sitte ANTTI, LIISU ja AAKU.

SOHVI. Mikäs sinun on, tyttö, kun tuolla lailla o'ot?

HILMA. Ei mikään, äiti… (Seisoo alla päin ja miettien pöydän luona.)

SOHVI. Noin tylysti käyttäydyit. Ei se passaa mitenkään.

HILMA. Enhän minä mitä…

SOHVI. Näinhän minä, kah! Onhan mulla silmät päässä. Ja mitä sinä nytkin tuossa seista törrötät?… Ihme ja kumma oikein!

ANTTI (palaa.)

LIISU ja AAKU (tulevat hänen jälessään).

AAKU (suu täynnä "pompommia", joita, mielihyvillään kourassaan näyttelee Sohville.) Katos, äit', kuinka paljon!

SOHVI. No, o'otkos nyt vihdoin viimein mankumatta?! — Mut oletkos
Liisullekin antanut, hä?

AAKU (nyökäyttää myöntävästi päätään).

LIISU. Antoi se jo.

SOHVI. Näkyihän sinun reissusi lykästyneen, Antti?

ANTTI. Lykästyihin se.

SOHVI. Vaan mitäs sinä nyt Sipille viimeksi säkeistä haastoit?

ANTTI. Me tehtiin kaupat takaisin. Minun ei nyt tarvitsekaan kaupunkiin lähteä.

SOHVI. Mitkä kaupat? Millä lailla?

ANTTI (ottaa setelit liivinsä taskusta ja näyttää Sohville). Möin hänelle 15 markasta ne jyvät, jotka ensin velaksi ostin.

HILMA (kuuntelee ja katselee tarkkaavasti koko ajan).

SOHVI. Elähän?! Mitä kummia?! Ja paljonkos niistä sitte kirjaan pantiin?

ANTTI. Kahdeksantoista ja puoli markkaa.

SOHVI. M-h-h! Niin että hän siitä voitti kolme ja puoli markkaa, ja sinä hukkasit saman verran.

ANTTI. Mitä hukkasin? Eihän niitä mistä rahoja ilmankaan saa.

SOHVI. Onhan se sitäkin. — Mutta sillä lailla vaan se Sipi, näen mä, rikastuukin (Perältä kuuluu kahvipannun sähinää). Ai, nyt se kahvi kiehuu yli. Ihan se multa unehtuikin. (Rientää perälle.)

AAKU (menee Sohvin jälestä).

ANTTI (kääri miettiväisesti setelinsä kokoon ja panee jälleen liivinsä taskuun). Ei. Työhön tästä pitää lähteä — uutta aatraansa koettamaan, ett'ei aika hukkaan mene. (Panee lakin päähänsä ja menee ulos.)

HILMA (katselee hänen jälkeensä).

LIISU (joka on kauan katsellut Hilmaa, menee hänen luoksensa). Sisko, miks' sinä o'ot niin surullinen tänä päivänä? Sano!

HILMA (silittää Liisun päätä). Enhän minä mitään, Liisuseni. Mene nyt vaan äidin luo, niin saat kahvia. Mene! (Hilma menee ikäänkuin vaistomaisesti ja jotakin miettien piirongin luo, josta ottaa virkkuutyönsä.)

LIISU (katselee häntä vielä kotvan ja poistuu sitte hitaasti).

HILMA (huo'ahtaa ja käy hajamielisesti ikkunan luo virkkaamaan).

Esirippu.

Toinen näytös.

Sama suoja, kuin edellisessä näytöksessä. Uuni lämpiää. Kukat ovat ikkunalta siirretyt piirongille.

Ensimmäinen kohtaus.

ANTTI ja SIPI. (tulevat perältä).

ANTTI. Käydään tänne kammariin, niin saadaan rauhassa haastaa kahden kesken.

SIPI. Ka, täällähän uunikin lämpiää.

ANTTI. Hilmaa vartenhan tämä suoja pidetään lämpimänä talvellakin. Me, muu perhe, asutaan siellä tuvassa.

SIPI. Eihän ne omat puut paljon mitä maksa. — Oh-hoh! Vaan onpas se ikkuna aika lailla jäässä.

ANTTI (nostaa tuolin etemmä ikkunasta). Hatarathan ne on kovin raamit ja olisihan sitä kyllä pitänyt uudetkin laittaa, vaan — eihän niitä tänä vuonna rahoja mistä siihenkään liiennyt.

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, enhän minäkään sitä entistä puotivelkaa, josta Antti eilen kävi haastamassa, nyt niin kovasti kiiruhtaisi — tiedänhän minä, että sitä on vaikea suorittaa…

ANTTI. Vaikeatahan se nyt on kovin…

SIPI. Niin, niin, tiedänhän minä sen omistakin asioistani, että nyt on vaikea aika. Mutta olisihan se jollakin lailla saatava kirjoista pois, varsinkin nyt taas uuteen vuoteen siirryttyä.

ANTTI. Pahahan sen siinä on olla jo kolmatta vuotta. Ja olenhan minä sitä itsekin ajatellut, että jos minä saisin sen velkakirjaan muutetuksi…

SIPI. No, mikä siinä on?! Voihan sen sitte sillä lailla. Ja teenhän minä sen mielellänikin.

ANTTI. … niin eihän se sitte ainakaan seisoisi ilman rosentteja.

SIPI. Niistä nyt mitä niin suurta väliä!.

ANTTI. Eikä… enhän minä ilman… Muutenkin on jo näin kauan ollut…

SIPI. No, ka, olkoon. Saahan ne sitte sinne panna nekin.

ANTTI. Vaan kaksihan siinä velkakirjassa taitaa pitää takuumiestä olla?

SIPI. Kaksihan niitä kyllä tavallisesti ruukataan, vaan…

ANTTI. Niistähän sitä taaskin takuumiehistä on vähän niinkuin vastusta, mistä ne saapi. Vaikka yhdenhän minä kyllä ehkä jo saisinkin.

SIPI. No, tuota, voidaanhan me, meidän kesken, sitte tehdä sellainenkin velkakirja, että päästään takuumiehistä järkinään. Ja mitä niistä meidän väliin ottaakaan.

ANTTI. No, hyvin paljon kiitoksia! On se jo melkein vähän liikaa.

SIPI. Sitähän minä tarkoitan, että tehdään vaan kulkeva velkakirja.

ANTTI. Niin kulkevako?

SIPI. Niin… johon ei tarvita, kuin kaksi vierasta miestä allekirjoitusta todistamaan.

ANTTI. No, kauppiashan ne asiat parhaiten tietää. Ja jos se täyden tekee, niin…

SIPI. Tekee, ihan. Eikä siihen nyt sen enempää tarvita, kuin kynä ja mustetta. Todistajat saadaan kyllä perästä päinkin. Ja lanketti minulla taitaa olla muassani. (Ottaa lompakostaan velkakirjakaavan). Niin sattuu yksi olemaankin. Ja useampiahan ei tarvitakaan.

ANTTI. No, sittehän se… Ja pitäisihän täällä ne kirjoitusverstaat olla. (Aukaisee pöytälaatikon.) Hilmahan se aina välistä mitä lie kirjoittelee.

SIPI. Siinähän se on kynä.

ANTTI (panee kynän pöydälle). Tässähän se on. (Kaivaa peremmältä pöytälaatikossa.) Ja täällähän tuo on perällä läkkipullokin.

SIPI (ottaa Antilta mustepullon ja katselee sen sisustaa). Siinähän on mustetta pullossa ihan sen verran, kuin tarvitaankin. No, ja tässä on planketissa jo osa valmiiksi painettukin. Ei tarvitse lisätä kuin muutaman sanan.

ANTTI. Minunkos se on…? On se vähän huononlaista minun kirjoitustaitoni.

SIPI. Ei se mitä, kunhan vaan vähän tolkkua saapi. (Nousee ylös.) Käypi tähän! Minä näytän mihin mitäkin kirjoittaa pitää.

ANTTI (ottaa kynän, istuutuu ja tavailee itsekseen velkakirjakaavaa).
"Kauppias Sipi Rahikaiselle maksaa allekirjoittanut…"

SIPI. Tuohon pannaan maksuaika ja tuohon summa. — Tavallisestihan sitä kirjoitetaan kuudeksi kuukaudeksi, sitä kun on maksuaikaa siinä kuitenkin todellisuudessa enemmänkin.

ANTTI. Niin no. Enköhän sitä minäkin siksi jo vähän selviä, että tuossa loppukesästä voin… jos toivottavasti parempi vuosikin tulee.

SIPI. Tahikka jos pannaan kolme kuukautta irtisanonnan jälkeen, niin voinhan minä sitte kyllä uottaakin aivan asianhaarain mukaan. Minusta se on sama.

ANTTI. Mikä se nyt olisi parempi? Ehkä kuitenkin se kuusi kuukautta tästä päivästä…!

SIPI. Kirjoittaa sitte sen. Minulle se on ihan yhdentekevä. Tuohon noin: "kuuden kuukauden kuluttua…"

ANTTI (kirjoittaa tavaillen). "… kuuden… ku… lut… tua…"

SIPI. "… allamerkitystä päivästä."

ANTTI (kuin äsken). "… tystä… västä."

SIPI. Ja sitte, tuota, jos nyt ne brosentit välttämättä pitää olla meidänkin kesken…

ANTTI. Eihän niitä muiltakaan ottamatta jätetä, niin…

SIPI. Eipä suinkaan. Lain määräämäthän ne on nekin. No, pannaan ne sitte yhteen pääsumman kanssa, niin pääsee ainakin niitä tässä erittäin pitemmältä kirjoittamasta.

No käypi.

ANTTI. No — niin. Hitaastihan tämä kynän kuletus käypi.

SIPI. Se tekee sitte (laskee miettien, käsi kasvoillaan)… se puotirätinki… brosenttineen… niin paljon kuin… Jaa, se tekee jämttiinsä neljä sataa viisikymmentä markkaa.

ANTTI. Vai tekee se jo niin äi'än?

SIPI. Tässähän se on minulla se tavaralasku mukanani. (Ottaa sen lompakostaan). Laskee itse, että sen tietää oikeaksi. Kuusi markkaa sadalta kuudessa kuukaudessa.

ANTTI. Ka, uskonhan minä. Oikein kai se on.

SIPI. Kyllä sen pitäisi olla. No, kirjoittaa tuon jälkeen sitte sen neljäsataa viisikymmentä. Ensin kirjaimilla.

ANTTI (kuin ennen) "… sataa… kym… mentä."

SIPI. Ja sitte vielä sulkumerkkien väliin numeroilla se sama summa.

ANTTI. Vai pitää se vielä umeroillakin? [Talonpojissa sanotaan usein "umero" eikä numero ja nollan nimi on "on." Tekijä.]

SIPI. Kahdestihan se pitää. Nelonen, viitonen ja nolla. Ja sitte iso ässä ja pikku ämmä, se merkitsee Suomen markkaa.

ANTTI (kuin ennen). Neljä… viisi… on. Ja ässä ja ämmä. Noinikään.

SIPI. Kas niin. Ja nyt tuon jälkeen, jossa seisoo "maksu saatu", on lisättävä: "tavarassa."

ANTTI. Niin, niin, tavarassahan se on saatu. (Kirjoittaa:) "… rassa."

SIPI. Paikan nimi on jo valmiiksi painettu sekin. Nyt vaan aika tuohon ja nimi alle.

ANTTI (kirjoittaa). Tammikuun… Monesko se nyt onkaan?

SIPI. Kolmastoista se on tänään. Numeroilla vaan ja pikku p jälkeen sekä vuosiluku.

ANTTI (kirjoittaa). Noin. Ja sitte nimi?

SIPI. Tuohon kolkkaan: Antti Valkeapää, tilallinen.

ANTTI (kirjoitettuaan). Nyt kai se pitäisi olla…?

SIPI (ottaa ja katselee velkakirjaa). Kyllä välttää. Oikein hyvästikin.
(Korjaa kynällä.) Pari i-pistettä vaan on jäänyt panematta.

ANTTI. Vai jäi ne…?

SIPI. Kas niin. Nyt se on tehty ja… (Panee velkakirjan lompakkoonsa.) Tässä minä nyt paikalla kuittaan tämän tavaralaskun, niin ei tule kaksinkertaisia. (Kuittaa ja antaa laskun Antille).

ANTTI. Niin, ka, vainkin. No, hyvin paljon vaan kiitoksia. Onhan se nyt taas vähän niinkuin helpompikin olla. Ja sukkelaanhan se kävi.

SIPI. Su-u-ukkelaanhan se käypi, kun vaan kirjoittaa osaa.

ANTTI (nauraa hörähtää). Hö-hö! Eipä se nyt äi'ää maksa se minunkaan osaamiseni (Ottaa paperossilaatikon piirongilta.) Eikös nyt yksi paperossi…? (Tarjoo.)

SIPI (ottaa). Kiitos! — Unehtui tässä omat mukaan ottamatta. (Sytyttää.)

ANTTI. Vaan ei ole minulla muita, kuin "komersia."..

SIPI. Eihän niitä "Sevilloja" kannata täällä maalla kaupaksikaan pitää, kun niitä niin vähän ostetaan. Ja menettäähän ne nämäkin.

Toinen kohtaus.

ANTTI, SIPI ja HILMA, sitte SOHVI.

HILMA (tulee perältä palttooseen puettuna ja huivi päässä). Hyvää päivää! (Tervehtii Sipiä). Terve tultua! Äidiltä kuulin, että olet täällä.

SIPI. Täällähän me…

ANTTI. Luultiin, että jäisit suntiolle koko päiväksi.

HILMA. Pyysihän ne, vaan en jäänyt. (Riisuu palttoon ja huivin, jotka viepi sivukammariin oikealle).

SIPI. Arvasit kai minun olevan täällä?

HILMA (toisesta huoneesta). Siltäpä se näyttää. Vaan sitä paitsi, olihan siellä täkintikkaajia ilman minuakin.

ANTTI. Siellä, näet, oli täkkitalkoo.

SIPI (ivallaan). Vai niin, siellä morsiuspeitettä tehdään.

ANTTI (nauraa). Vanhaksi piiaksihan se on päättänyt suntion Emma jäädä.

HILMA (palaa). Elkää tehkö pilkkaa. Emmalla on paljon tilauksia ja hän ansaitsee rahaa aika lailla.

SIPI. Mutta oli kai siellä kielikellot nyt taas soimassa?

HILMA. Onpa maar' uutisia, jotka ehkä muitakin huvittavat.

SIPI. No, mitäpä ne olisi? Annapas kuulua!

HILMA. Aha! Vaan enpäs nyt sanokaan.

SIPI. Jos et sinä sano, niin kertoo kai sen sitte muut.

HILMA. No, arvatkaapa, kuka on tänne tullut?

ANTTI ja SIPI. No?

HILMA. Siiri.

ANTTI. Jokohan nyt?

SIPI. Minne tänne?

HILMA. Vallströmin rouvan luo, tietysti.

SIPI. Kuka sitä…? Elkää joutavia!

HILMA. Todenperään! Eipäs usko!

ANTTI. Onhan se nyt vähän kuminallistakin, tuo.

SIPI. Tietysti. Tähän aikaan, kun juuri teatterit parhaillaan näyttelevät.

HILMA. Siiripä kuuluukin eronneen teatterista.

SIPI. Ooo-ho?!!

ANTTI. Todenkoperään?

HILMA. Ihan totta. Ja Vallstömin rouva kuuluu olleen siitä niin pahoillaan ja vihoissaan Siirille, ett'ei tahtonut häntä ensin taloonsakaan ottaa.

ANTTI. M-h-h! No, mitäs se sitte on?

SIPI. Mistäs syystä hän sitte olisi eronnut?

HILMA. Sitä en tiedä. Enkä muutakaan mitään. Mutta saadaan kai se kohta kuulla.

SIPI. Kuinka niin?

ANTTI. Ai'otko mennä sinne?

HILMA. Enkä. Mitäs minä sinne…

SOHVI (tulee perältä).

AAKU (näkyy Sohvin jälessä porstuan ovella).

SOHVI. Et saa tulla! Mene tupaan Liisun luo! Kuuletkos?! (Sysää AAKUN, joka itkeä nyyhkyttää, takaisin, ja vetää oven kiinni.) — No, Hilmahan toi kylästä kummallisia uutisia.

SIPI. Niin. Eihän niitä tässä oikein tahdota uskoakaan.

HILMA. Uskokaa taikka elkää, sama se on minusta. En minä häntä ole omin silmin nähnyt. Kerroin vaan, mitä itse kuulin.

SOHVI. Mikäs siinä on. Totta kai se on, konsa hän oli sanonut tänään tulevansa meillä käymään.

SIPI. Vai niin! No, se on toista. Sitäpä ei Hilma meille sanonutkaan
(Katsahtaa silmäkulmien alta epäluottavasti Hilmaan.)

HILMA (hämillään). Enhän minä sitä vielä kerinnyt… Ja sanoinhan minä, että sen saamme kai kohta kuulla.

SIPI (kävelee miettiväisenä edestakaisin ja seisattuu väliin uunin eteen, ikäänkuin lämmitelläkseen).

ANTTI. Sen tauttahan sinä sitte niin pian talkoosta palasitkin.

SOHVI. Vaan kummapa se nyt on, että Siiri tällä kertaa näin sukkelaan meille ehättää, kun viime kesänä saatiin ihan loppuun uottaa. Ja eiköhän siellä vaan ole Siirille jotakin tapahtunut, kun se näin rutosti kaikki kesken heitti ja kotiin palasi.

HILMA (joka sisällisesti taistellen on Sipiä tarkastellut). Varmaan hän nyt todenperään aikoo naimisiin mennä. Mitäpä sille muuta?

SOHVI. Kuka sen tietää. Joko hyväksi tahi pahaksi se vaan lienee. —
(Nykäisee Anttia hihasta, kuiskaten). Antti, kuulehan! Tulehan vähän!
Minä tarvitsen sinua (SOHVI ja ANTTI menevät perälle.)

Kolmas kohtaus.

HILMA ja SIPI.

SIPI. Ei — pois minun sitte täytyy lähteä.

HILMA (juosten Sipin luo ja asettuen hänen ja oven väliin). Ei, ei,
Sipi! Mitä varten?!

SIPI. Mitäkö varten?! Tiedäthän itse, Ett'en olisi tiellä, tietysti.

HILMA. Mitä sinä…? Kenenkä?

SIPI. Teidän — sinun ja Siirin. Huomasinhan minä kyllä.

HILMA. Voi! Mitä sinä…?!

SIPI. Ethän tahtonut sanoa…

HILMA. Ei se ollut sen tautta, Sipi. Usko minua: ei ollut.

SIPI. Hyvä, hyvä! No, minkäs sitte?

HILMA. Päinvastoin tahdoin, että jäisit — että saisin haastaa kanssasi kahden kesken. Minä tahdon… Minun pitää…

SIPI. No, no. Vaan muutenkaan en itse tahtoisi jäädä — olla täällä, kun hän tulee. (Käkee lähtemään, ojentaen Hilmalle kätensä.)

HILMA. Mutta voithan sitte mennä pois, jos hän tulee ja jos sinä et tahdo jäädä. Vaan nyt sinun täytyy jäädä (ottaa Sipin lakin hänen kädestään ja vie sen piirongille), kun minä pyydän. Jääthän, kun minä pyydän?

SIPI. Olkoon nyt sitte, koska niin tahdot.

HILMA. Nyt sinä olit hyvä. Ja istu tähän kiikkutuoliin! (Vetää kiikkutuolin lähemmäksi uunia.) Noinikään, — niin saamme haastella ja lämmitellä hiiluksen ääressä.

SIPI (istuutuu kiikkutuoliin). No? Ja mitäs hauskaa sinulla nyt vielä on kerrottavaa?

HILMA. Paikalla. (Kohentaa valkeata.)

SIPI. Tiedettiinkös kylässä vielä muutakin, vai?

HILMA. Kyllä. (Nostaa tuolin ja istuutuu vastapäätä uunia.) Näetkös,
Sipi kulta, ne kun eivät anna minulle siellä rauhaa yhtään enää.

SIPI. No?

HILMA. Varsinkin nyt sen jälkeen, kun sait jouluksi puotikammarisi ikkunoihin ne uutimet, niin aina kyselevät minulta, että eikös niitä meidän kuuliaisia jo kohta pidetä.

SIPI. Arvasinhan. Vai sitä ne kielikellot siellä soittivat. No? Etkös vastannut?

HILMA. Olenhan minä monastikin sanonut, että laskiaisen aikaanhan sinä olet aikonut.

SIPI. Kas, mitäs niille sitte sen enempää?

HILMA. Eihän ne muuta. Sanovat vaan, että onhan sinulla jo talo reilassa, niin että voisit sinne jo emännänkin ottaa.

SIPI. Olisit sanonut, että mitä teillä on sen kanssa tekemistä; se on meidän oma asiamme.

HILMA. Niin, no. Arvaathan sen, Sipi kulta, ett'ei tuommoinen ole minusta lystiä kuulla. Ja kun vielä äi'ä muutakin haastelevat.

SIPI (nousee ylös kävelemään). Luuletkos sitte, että minustakaan tämä kaikki on niin lystiä kuulla?

HILMA (nousee myöskin). Tiedänhän minä… Ja sitähän minä vaan, että jos sitte koetettaisiin pikemmin — jollakin lailla…

SIPI. Enkös minä sitte ole koettanut? Ja tiedäthän sitä paitsi itse, minkälaisessa reilassa taloni on, kun en vielä ole saanut mööbelejäkään, jotka Lappeenrannan työvankilasta tilasin. (Ottaa piirongilta lakkinsa.)

HILMA. Kummallista todellakin, mitä ne niitäkin viivyttää.

SIPI. Niin, no. Joutavia siinä sitte syytä minun päälleni lykkää.

HILMA. Enhän sitä minä, Sipi kulta… Mitä sinä nyt noin pahaksi panet?
Minähän vaan sanoin, mitä ne ihmiset haastavat.

SIPI. Anna heidän haastaa!

HILMA. Tottahan se onkin. Mitä meillä on heidän kanssaan tekemistä?!

(Kuuluu kolme jysäystä seinään.)

HILMA. Hyi! Mikä se oli? (Menee ikkunan luo katsomaan.)

SIPI. Isäsi varmaan jotakin laittelee.

HILMA. Kah? Kuka siellä juoksi ikkunan aletse porstuaan?! Se oli varmaan hän — Siiri.

(Eteisestä kuuluu ilveilevä, helakka nauru.)

HILMA. Sehän se on. Arvasinhan minä. (Juoksee peräovelle, josta hänelle tulevat vastaan.)

SOHVI (joka vetää kädestä SIIRIÄ, ja heidän jälessään ANTTI.)

Neljäs kohtaus.

HILMA, SIPI, SIIRI, SOHVI ja ANTTI sekä lopulla LIISU ja AAKU.

SOHVI. … tulee nyt vaan! Mitäs sitä joutavia!

SIIRI. Ei, ei. En minä, en minä…

HILMA. No, Siiri?! Mitä sinä?! Hyvää päivää!

(Tervehtivät toisiaan.)

SOHVI. Oltiin Antin kanssa kaivolla, kun tulivat. Vaan eivät sitte tahtoneet tulla sisään, kun…

SIPI. Kunko minä olin täällä? Eikö niin?

SIIRI. No, ei ollenkaan. Minä nyt en suinkaan ole arkalasta kotoisin. — Päivää, Sipi! Mitäs kuuluu — pitkistä ajoista? (Tervehtii Sipiä näennäisen välinpitämättömästi, mutta kuitenkin ystävällisesti.)

SIPI. Eipä muuta, kuin että jos minä olen täällä liikaa, niin…

HILMA. Voi, ei, ei…

ANTTI ja SOHVI. Eihän nyt mitä.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha! Ihankos minä nyt säikäytin Sipin päästä pyörälle, kun korennolla seinään jyskäytin? Ja tulikos siitä nyt semmoinen väärinkäsitys, minun leikistäni? Ymmärrättehän kuitenkin, että jos kuka täällä nyt on liikaa, niin se olen minä, eikä kukaan muu. Ja sen tautta nyt vaan vähän olin kursailevinanikin.

HILMA. Eihän kukaan ole liikaa, ei kukaan.

SOHVI. Eihän mitä. Käykää nyt vaan istumaan.

ANTTI. Niin. Tehkää nyt niin hyvin.

SIIRI. No, niin, tietysti. Kiitoksia! (Riisuu palttoonsa naulaan). Tehdään sitte niin, kun isäntäväki on niin hyvä ja pyytää. (Istuutuu tuolille etupuolelle pöytää).

SIPI (joka on tahtonut ripustaa Siirin palttoon, vaan saanut kiellon, istuutuu pöydän toiselle puolelle, peremmälle)

HILMA (vetää kiikkutuolin paikoilleen ja istuutuu siihen).

SOHVI ja ANTTI (jäävät seisomaan samalle puolelle näyttämöä, vaan peremmälle).

SIIRI. Minä näen kyllä, että olette kaikki hyvin ihmeissänne minun äkkinäisestä tulostani — odotatte kuin kysymysmerkit vastausta minulta. Ja minulla onkin, hyvä isäntäväki, teille pikkuisen asiata.

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa). No, olkaa niin hyvä…

SIIRI. Ja sinulle, Hilma, tietysti myös.

HILMA. Sanohan nyt, niin saadaan kuulla. Ja jos voimme, niin…

SIIRI. Niinkuin tietysti jo olette kuulleet, niin olen eronnut teatterista.

SOHVI. Hilmalta just'ikään vasta kuultiin.

HILMA. Ja minä sen kuulin vähän aikaa sitte suntiossa.

SIIRI. No, luonnollisesti. Ehkä sitte jo tiedätte, mistä syystäkin?

HILMA. Ei. Sitä en kuullut.

SOHVI. Vaan arvatahan ollaan kyllä koetettu.

HILMA. Ja luultavasti ollaan arvattu oikein, koska näin kesken kaikkea teatterin jätit.

SIIRI. Minä kyllä arvaan, mitä te olette koettaneet arvata, mutta se ei pidä ryhtiä ollenkaan, e-heei!

HILMA. Että nyt todenperään olet naimisiin menossa?

SIIRI. Jos niin olisi, niin eipä minulla nyt olisikaan teille sitä asiaa, joka minulla on.

HILMA. Kuinka niin?

SIIRI. Sillä minun eroamiseni syy on ihan toinen, paljoa kevytmielisempi.

HILMA. Ooo?! Mitä sinä…?

SOHVI ja ANTTI (katsahtavat toisiinsa).

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! — No, koska se näyttää teitä huvittavan, niin minä kerron sen ihan suoraan.

HILMA. Ei, ei, ei me tahdota, jos se on jotakin —

SIIRI. Hirveätäkö? Ha-ha-ha-ha! Sen tautta juuri tahdon sen salaisuuden teille ilmaista, että saisitte kuulla, kuinka hirveä se on. Muuten voitte tekin vielä luulla Jumala tiesi mitä pahaa minusta.

HILMA ja SOHVI. Eihän me toki.

ANTTI. Kukapa sitä nyt luulisi?

SIIRI. Elkää sanoko! Ihmiset ovat kyllä kärkkäät kaikkea pahentamaan. — No. Sanalla sanoen: syy oli se, että muutamia näyttelijättäriä, niiden joukossa minut, kutsui erään näytännön jälkeen pari nuorta herraa kanssansa ravintolaan syömään illallista. Mutta johtajamme, joka siinä suhteessa on hirveän ankara, suuttui tuosta silmittömäksi kuultuaan sen seuraavana päivänä. Ja varsinkin hän suuttui minuun, joka muka olin enimmin syypää tuohon rikokseen. Silloin minä sanoin, että jos minä todellakin olen teatterissa pahennukseksi, niin minä koreasti eroan. Hän oli kiivas ja minä samoin, ja niin me tehtiin ero. Sen pituinen se.

HILMA. Mitäs pahaa tuossa nyt oli, että te illallista yhdessä söitte?

SOHVI. Eihän se mikään rikos ole.

SIIRI. Niinpä sitä luulisi puusta katsoen.

ANTTI. Ihan joutavasta tuommoinen rettelö.

HILMA. Erotettiinkos sitte ne muutkin, vai?

SIIRI. Eikä, ne saivat anteeksi.

HILMA. Miksi et sitte sinäkin…?

SIIRI. Anteeksiko pyytänyt? — "Ylpeys sen teki, sanoi pörriäinen, kun päänsä seinään löi."

SOHVI ja ANTTI (nauravat). Voi, voi, kun se lystisti haastaa.

HILMA. Ja sinä voit olla noin, Siiri?! Se kyllä koskee sinuun, vaikk'et tahdo sitä näyttää.

SIPI (joka koko ajan ihastuneena on katsellut Siiriä). Mut se oli oikein tehty. Niin minäkin olisin tehnyt.

HILMA. Vaan mitäs sinä nyt ai'ot tehdä, Siiri?

SOHVI. Mikäs hätä sitä nytkään on täällä Vallströmin rouvan luona ollessa.

SIIRI. Sepäs se on, että täti Vallström nyt on minuun suuttunut, että minä muka näin kevytmielisesti käyttäydyin. Pihalle hän ei minua suorastaan aja, mutta jos ei hän minuun kohta lepy, niin oli minun aikomukseni pyytää päästä tänne Hilman kanssa asumaan. Ja se se juuri olikin minun asiani teille.

SOHVI. Ka, mikäs siin' on!

HILMA. Hyvin mielellään.

ANTTI. Sopiihan sitä tänne.

SIIRI. Vaan ei ilmaiseksi — millään muotoa. Minulla on vähän säästöjä palkastani ja minä tahdon välttämättä maksaa olostani.

HILMA. Elä nyt…!

ANTTI. No, siitä nyt mitä.

SOHVI. Mitä sitä nyt edeltäpäin maksusta haastaa.

SIIRI. Ei, ei, ei. Ei muuten, — jos siitä tosi tulee. Mutta tämä on nyt vaan kysymys siltä varalta, ett'en voi täti Vallströmin luo jäädä. Ja kiitoksia nyt kaikissa tapauksissa ystävällisestä lupauksestanne.

LIISU ja AAKU (peräovelta). Äit', hoi! Äit', hoi!

SOHVI. Mikä tuli?

LIISU. Mirre kun hyppäsi taikinapyttyyn.

AAKU. Taikinapyttyyn!! Loiskahti!

SOHVI. Hyvänen aika! (Rientää ulos.)

LIISU ja AAKU (juoksevat edeltä. Muut nauravat.)

ANTTI. Vaatehan siinä varmaan oli päällä peitteenä.

(Menee myöskin perälle.)

Viides kohtaus.

HILMA, SIIRI ja SIPI.

SIIRI. Niin, että sillä lailla se juttu oli.

HILMA. Voi kun minun oikein käy sinua sääli, Siiri.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Minua se nyt ei säälitä vähääkään.

SIPI. Jos, tuota, se sopisi, — jos nimittäin meillä (vilkaisee Hilmaan) jo olisi talo reilassa, niin olisihan sitte kyllä sinnekin…

SIIRI. Vai niin? Vai olisi Sipikin minut vielä ottanut luokseen?

SIPI (hymähtää mielissään). Onkos Siiri jo sitte unohtanut, että on sitä sydämmen paikka minullakin.

SIIRI. Niinkö, että kun muu maailma hylkää, niin on tiedossa ainakin yksi hyvä ystävä, joka sen hylätyn korjaa, niinkö, vai?

SIPI. Vaikkapa niinkin.

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! (Veikeästi:) Hyvä! Pidetään se muistissa.

HILMA. Onhan meillä täällä Siirille kyllä tilaa.

SIIRI. Tietysti, Hilma kulta, enemmän kuin kylliksi. Enhän minä toki vielä ole niin suuruudella pilattu.

SIPI. Eiköhän nuo alituiset "hyvä"-huudot ja käsien paukutukset siellä teatterissa ole kuitenkin vähän sinne päin vaikuttaneet?

SIIRI. Jospa niitä niin runsaasti olisi minun osakseni tullut, niin ehkäpä olisivat vaikuttaneetkin. Vaan se seikka, että nyt olen täällä, osottaa kai, ett'ei niin ole laita. Ja mistäs Sipi nyt on tuon käsityksen minusta saanut?

SIPI. Onpa tuota jo ollut minulla vähän ennenkin.

SIIRI. Vai niin? Ja milloinkas se sitte on alkunsa saanut, jos saan luvan kysyä?

SIPI. Milloinkako? No, mitä sitä niin kauas taaksepäin menee, kun on myöhempiäkin esimerkkejä.

SIIRI. Voi, voi, kun en minä nyt ymmärrä niin yhtään mitään. Selvemmin minulle pitää sanoa.

HILMA. Kuulehan, Siiri, nyt muistuu tästä mieleeni yksi asia.

SIIRI. Ja mikä se on?

HILMA. Sanohan: saitko sinä viime syksynä, muutamaa päivää ennen lähtöäsi täältä, kutsun tulemaan erääsen nuorisoseuran iltamaan? — Sipi, ole vaiti! Et saa sanoa mitään! Anna Siirin vastata itse!

SIIRI. Annahan kun muistelen. — Sain, sain, todellakin. — Aa! Vai sitä se Sipi tarkoittaakin?

SIPI. Siis vaan et suvainnut tulla meidän maalaisten iltamaan?

HILMA. Elähän sekoita, Sipi! Anna minun kysyä loppuun.

SIIRI. Enkö suvainnut? — En joutanut vaan, kun juuri olin lähtöpuuhissa. — Mitä, Hilma, ai'oit..?

HILMA. Sitä, kuule, sanohan, kuka sinut silloin sinne kutsui, Siiri?
Muistatkos?

SIIRI. Mitäs teidän välillänne oikein on? (Iskee silmää Sipille.) Sipi, tietysti.

HILMA. Ahas! Kas niin! Siinä se on.

SIPI. Ei. Nyt ei Siiri suvaitse haastaa totta.

SIIRI. Ei väinkään. Muistanhan minä: se oli lukkarin Arvi.

SIPI. No? Rauhoituitkos, Hilma, nyt?

HILMA. Kyllä, kyllä (Menee hiilustaa kohentamaan.)

SIIRI (merkitsevästi Sipille.) Mutta se oli myöskin yksi syy, miksi en iltamaan tullut. — Vaan te luulitte, että se oli ylpeyttä, niinkö?

SIPI. Täytyy kai uskoa, ett'ei ollut.

SIIRI. Ei pikkuistakaan. Mutta jos niin luulette, niin olen nyt valmis tulemaan heti ensimmäiseen iltamaan.

SIPI. Terve tultua vaan. Pannaan semmoinen sitte toimeen kohtakin.

SIIRI. Ja oikein mielelläni tanssin taas noita vanhoja piiritanssia, niihin kun on niin lystit sanat. Mitenkäs ne onkaan? Tanssitaanpas vaikka paikalla. (Tarttuu Hilmaa ja Sipiä kädestä, vetää heitä pyörien perässään ja rallattaa:)

    "Ah, voi, voi, kun en miestä saa, sanoi
                   Anttilan Amaliia…"

SIPI (jatkaa:)

"Miksis ompelit hameesi helmaan rimssuja kamaliia?"

SIIRI. Ha-ha-ha-ha! Ha-ha-ha-ha! (Päästää Hilman käden irti ja jää vielä kotvan pitämään Sipiä kädestä.)

SOHVI (tulee laulun aikaan sisään).

Kuudes kohtaus.

HILMA, SIPI, SIIRI ja SOHVI.

SIIRI. Voi, voi, mitäs me nyt hullutellaankin?!

SOHVI. Täällähän on ilot ylimmillään. Ja paikalla on lysti, kun Siiri tuli.

SIIRI. Elkää panko pahaksi, hyvä emäntä. Mutta nämä kun sanoivat, että minä olen ylpeäksi käynyt, niin minä tahdoin heti näyttää, ett'ei se ole totta.

SOHVI. Eihän nyt mitä… Siiri kun vielä, näen mä, osaa täkäläisiä rinkilaulujakin.

SIIRI. Vieläkös niitä täällä nytkin lauletaan, Hilma?

HILMA. Vielä, välistä.

SIPI. Tietysti, — lauletaan kyllä.

SIIRI. Niistä muistui mieleeni ne ajat, kun tuo Sipi vielä oli täällä kauppapalvelijana ja kun hän minua hakkaili ja aina, minut rinkiin ottaessaan, lauloi tuon värssyn, että:

"Meinasin, meinasin, meinasin olla, meinasin olla yksin…"

SIPI. (jatkaa:)

"Siniset silmät, punaiset posket sai minut vietellyksi."

Niinkö?

SIIRI. Miten lienee ollut. — Ja nyt siitä on tullut tuommoinen komersserooti. Ha-ha-ha-ha!

HILMA (johon tämä ilo on vaikuttanut lannistavasti, menee Sipin luo ja haastaa hänelle jotakin hiljaa).

SIIRI (huomattuaan sen, Sohville). No, pilasiko Mirri taikinan, vai?

SOHVI. Eikä mitä. Käpälänsä vaan vähän tahrasi.

SIIRI. No, se oli hyvä se. (Vilkaistuaan Hilmaan ja Sipiin.) Vaan nytpä minun, näen mä, täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt, hyvä emäntä.

SOHVI. Jokos nyt niin kohta. Olisin kyllä mielelläni kahvin tarjonnut, vaan ei nyt sattunut sitäkään enää… kun on niin huonot ajat.

SIIRI. Vielä mitä! Hyvästi, Hilma! (Ottaa Hilmaa kädestä.)

HILMA. Elä nyt niin tee kiirettä…

SIPI. Me tässä vaan haasteltiin, että… että milloin saataisiin se iltama…

SIIRI. Se on teidän asianne. Minä kyllä tulen, vaikka milloin. Hyvästi!
(Päästää Hilman käden.)

HILMA. No. Käy nyt sitte kohta taas!

SIIRI. Kiitos, kiitos! Samoin. (Sipille.) Ja hyvästi, herra komersserooti! (Kättelee Sipiä.)

SIPI (puolikovaan Siirille). Tahtoisinpa sanoa: hyvästi, rouva komersserootinna. (Auttaa palttoon Siirin päälle ja katsoo kelloaan, Siirin pannessa palttoon nappeja kiinni.)

HILMA (huomaa sen ja luo epäilevän katseen Sipiin).

SIIRI. Kas niin! No voikaa hyvin sitte! (Nyökäyttää viimeiseksi
Sipille, veikeästi naurahtaen, ja menee.)

SOHVI. Voi, voi! On se kuitenkin oikein lysti, tuo Siiri, vaikka vähän niinkuin hupelokin.

SIPI (levottomana). Mikä hupelo se on? Iloinen ja hauska luonnoltaan vaan.

SOHVI. Onpa kyllä. Eikä näy huolet painavan vähääkään, vaikka teatteristakin erotettiin.

SIPI. Itsehän se erosi.

SOHVI. Kuka sen niin tietää.

HILMA. Miksi et sinä istu, Sipi? Näytät niin levottomalta.

SIPI (katsoen taas kelloaan). Pistää vihakseni, kun tässä ihan unehtui, että minun pitää tähän aikaan olla Loikkasen luona.

HILMA (leppeästi). Kerkiäthän sinne toisenkin kerran.

SIPI. Kerkiän?! Kun välttämättä lupasin tulla.

HILMA. Olikos se sitte niin tärkeätä?

SIPI. Johan minä sen tautta taannoinkin käkesin lähtemään, vaan kun sinä kertit jäämään, niin…

SOHVI. Eiköhän sitä Loikkasta nyt tapaa vieläkin? Ja elä nyt sitte,
Hilma, enää pidättele, jos…

HILMA. Voi, voi, enhän minä sitä tietänyt. On kai se kotona vieläkin.

SIPI. Niin, kyllä minun täytyy — väkisinkin. Elkää nyt panko pahaksi! Ja hyvästi nyt! Kyllä minä — kohta… (Hyvästelee.) Vaatteeni jäivät sinne tuvan puolelle. (Menee perälle.)

Seitsemäs kohtaus.

HILMA, SOHVI, SIPI, SIIRI, ja ANTTI, sitte LIISU ja AAKU.

SIIRI ja (hänen takanaan) ANTTI (tulevat ovella Sipiä vastaan).

SIIRI (ovella). Ha-ha-ha-ha! Arvasinhan minä. Ei malttanut olla tulematta jälessäni.

SIPI.. Loikkasellehan minun tässä täytyy kiirehtiä. (Menee ulos).

SIIRI (tulee sisään) sekä ANTTI, LIISU ja AAKU (hänen jälessään).

SIIRI. Syytä sitä! Ha-ha-ha-ha! — Kävin vaan tuvassa isännältä ja lapsilta jäähyväisiä ottamassa. — Mutta nythän pääsen vähän matkaa hevosella, kun Sipi lähti. Kuule, Hilma, sällithän meidän ajaa yhdessä tienhaaraan asti, vai?

HILMA (hilliten itseään, mutta itku kulkussa). Hyvin mielelläni…
Luonnollisesti.

SIIRI. No. Hyvästi, hyvästi sitte (Menee.)

HILMA (jää tuijottamaan ulos ikkunasta).

SOHVI. Ähäs, sitä! (Katselee ulos ikkunasta; Antille.) Tuossahan se jo on Sipi hevosineen rekineen oven edessä. — Ka, kun käyvät mukavasti vierekkäin.

(Ulkoa kuuluu iloista naurua ja puhelua.)

SOHVI. Tuota! Kun nauraa räkättää!

ANTTI. No. Jo lähtivät, niin että lumi pölyää perässä.

HILMA (purskahtaa itkuun, heittäytyy tuolille sängyn viereen ja painaa kasvonsa tyynyä vastaan).

ANTTI. Hilma! Mitä sinä…?

SOHVI. Elä nyt huoli, Hilma…!

LIISU ja AAKU. Äiti! Mitä sisko itkee? Mitä sisko itkee?

LIISU (juoksee Hilman luo ja halailee häntä).

Esirippu.

Kolmas näytös.

Kauppias Rahikaisen puotikamari. Vasemmalla kaksi ikkunaa, niiden välissä vahaliinalla peitetty kirjoituspöytä, sen päällä kirjoitusneuvot, kaksi kyntteliä messinkisissä kynttiläjaloissa, konttorialmanakka y.m., ja seinällä, ikkunain välissä, koukuissa isot kasat tilejä ja kuitteja. Ikkunoissa riippuu virkatut uutimet. Pöydän ja kummankin ikkunan edessä tuoli. Perällä puodinovi, jossa lasinen katselureikä. Ovesta vasemmalle, jakkaroilla, kaksi tynnyriä, toisen päällä suppilo; — oikealla tuoli, sen päällä avattu, pienehkö biskviittilaatikko ja nurkassa uuni. Oikean puolisessa seinässä, keskellä, ovi, sen ja uunin välissä kaappi, kaapin päällä iso joukko sikari- ja paperossilaatikoita sekä kaapin ja uunin välissä muutamia sokerikekoja. Etualalla, samalla puolella, klaffipiironki. Lattian poikki linoleummatto.

Ensimmäinen kohtaus.

SIPI, PAAKKUNAINEN, MARTIKAINEN ja rouva VALLSTRÖM, sitte ANTTI.

SIPI (tulee puodista). Paakkunainen tulee tänne, Katsoo itse…

PAAKKUNAINEN (vanha, korkea "silinteri" päässä ja yllään punainen villapaita, jonka päälle on puettu kahdella nappirivillä varustetut liivit, tulee hiukan onnahtaen, Sipin jälessä). Suuriahan ne on. Tiedänhän minä.

SIPI (valikoiden sokerikekoja). On täällä pienempiäkin. Esimerkiksi tämä. Ja mitä sitä kilottain…? Pannaan pois vaan koko "toppa." Meneehän se kuitenkin.

PAAKKUNAINEN. Meneehän se, vaan kun liiaksi ottaa, niin liiaksi meneekin.

SIPI. Eikö mitä. Ja eihän se turhaan mene, Eeva-Stiina kun niin paljon vehnäsiä leipoo ja kirkkoväelle myöpi. Minä annan yhtä penniä kilolta halvemmalla, kun kokonaisen ottaa.

PAAKKUNAINEN. No, onhan se taas vähän sitäkin, että…

SIPI. Tietysti. (Viskaa sokerikeon mukavasti käsivarrelleen). Mennään ja punnitaan pois vaan koko "toppa."

PAAKKUNAINEN (menee edeltä puotiin). Olkoon sitte menneeksi.

MARTIKAINEN (tulee samalla puodista, kädessä läkkinen kannu, johon menee tynnyristä laskemaan polttoöljyä). Sinne tuli puotiin Vallströmin rouva, joka tahtoisi kauppiasta vähän tavata.

SIPI (puhuen ovella puotiin päin). Jassoo. Rouva Vallström on niin hyvä ja käypi sisään — tänne puotikammariin niin kauaksi.

ROUVA VALLSTRÖM. Kiitoksia (Tulee sisään.) Minä tahdoin vaan pari sanaa kauppiaan kanssa haastaa.

SIPI. Jassoo. Niin, niin. Rouva Vallström on niin hyvä ja istuu. Minä tulen ihan paikalla, jos saan luvan.

ROUVA VALLSTRÖM. Olkaa niin hyvä. (Istuutuu.) Kyllä minä vuotan.

SIPI (menee puotiin). Minä vaan tämän…

ROUVA VALLSTRÖM. Martikainen on niin hyvä ja antaa sen pullon sitte rengille, että hän vie sen rekeen.

MARTIKAINEN (Laskettuaan pullon täyteen.) Mitäs sitte vielä rouvalle muuta pannaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Ei nyt tällä kertaa muuta kuin mitä minä jo sanoin: se pussi vehnäjauhoja ja siihen läkkituoppiin siirappia.

MARTIKAINEN. Hyvä on (Aikoo mennä.)

ROUVA VALLSTRÖM. Kuulkaas, Martikainen! Jokohan ne hätäaputoimikunnan kaikki jauhokulit ovat saapuneet?

MARTIKAINEN. Kyllä en minä sitä väliä ihan varmaan tiedä, mutta useita kuormiahan niitä näkyy tuolla maantiellä seisovan.

ROUVA VALLSTRÖM. Minä vaan arvelin, että ehkä niistä on joku kauppamiehen oma.

MARTIKAINEN. Ei, kyllä ne taitaa olla kaikki sinne rouvan luo meneviä.
Rouvahan se, kuulen ma, on määrätty niitä jakelemaan hätääkärsiville.

ROUVA VALLSTRÖM. Niinhän minä olen — kauppiaan kanssa yhdessä.

SIPI (palaa). Suokaa anteeksi!

ROUVA VALLSTRÖM. Ei mitään.

SIPI (Martikaiselle). Laitahan joku käymään Loikkasella ja pyytämään, että hän olisi hyvä ja tulisi vähän minun luokseni. Minä en kerkiä millään mokomin mennä sinne.

MARTIKAINEN. Kyllä. Hyvä on (Menee.)

SIPI (istuutuu). Niin, tuota, minä olin tässä aikeessa vähän ajan päästä tulla itse rouva Vallströmin luo.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo, no, sitä parempi. Sittehän saadaan siellä rauhassa neuvotella asiasta.

SIPI. Ja minä kaskinkin jo ajaa kuormat sinne. Ne ovat tulleet, niinkuin rouva Vallström näki.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ovatko ne kaikki?

SIPI. Kyllä ne ovat. Tässä on minulla pöydällä rahtiseteli.

ROUVA VALLSTRÖM. No, sittehän ei muuta. (Nousee ylös.) Mihinkä aikaan kauppias tulee?

SIPI (nousee samalla ylös ja katsoo kelloaan). Meneekös rouva Vallström nyt suorastaan kotiin?

ROUVA VALLSTRÖM. Minun pitää ensin käydä vähän pappilassa, vaan sitte ajan kotiin.

SIPI. No, siksihän minäkin jo kerkiän. Ehkä passaa tästä ohi ajaessa pysäyttää ja sanoa, niin minä lähden sitte samalla kertaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Hyvin mielelläni.

ANTTI (on tullut puodista ja seisottanut oven suuhun).

SIPI. Minä olen tässä semmoisessa touhossa, kun pitäisi ylihuomenna päästä vähän Pietarissa pistäytymään.

ROUVA VALLSTRÖM. Jassoo. Vai aikoo kauppias…? (Aikoo mennä puodin kautta ulos.)

SIPI (osottaa oikealle). Rouva on hyvä ja menee tätä tietä, — salin kautta.

ROUVA VALLSTRÖM. Eikös se ole sama? (Huomaa Antin.) Hyvää päivää,
Antti! (Kättelee häntä.) Mitäs kuuluu?

SIPI (tylysti). Antti! Minähän käskin vuottamaan. (Näyttää vihastuneelta.)

ROUVA VALLSTRÖM. Eihän se mitään, kauppias… Minähän jo olin pois lähdössä. (Antille.) No, kuinka Hilma nyt jaksaa?

ANTTI. Kiitoksia vaan kysymästä, hyvä rouva — Huonostihan se…

ROUVA VALLSTRÖM. Lavantautiahan hän, kuulen ma, potee?

ANTTI. Sitähän se jo viidettä viikkoa… Kaksi viikkoa loppiaisen jälkeenhän se sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. Eihän häntä Siiri nähnyt kuin yhden kerran vaan tultuaan.

ANTTI. Rouvan luoko se neiti Siiri jäikin sitte asumaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Minnekäs se olisi…?

ANTTI. Hän kun tahtoi asettua meille.

ROUVA VALLSTRÖM. Ja vielä mitä? Minä nyt olisin sallinut…?

ANTTI. Sitähän se on, nyt varsinkin, kun Hilma sairastui.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Voi tokisen, tyttö parkaa! (Sipiin päin.) Ja nyt ne jäi tuonnemmaksi kuuliaiset ja muut.

SIPI (vältellen). Niin on ollut paljon puuhaakin tähän aikaan, ett'en ole kerinnyt sinne enkä paljon mihinkään.

ANTTI (katsoo Sipiin vakavasti ja pitkään).

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, niin. No, Jumala suokoon parannusta! Hyvästi, Antti! Ja terveisiä paljon Sohville ja lapsille. (Sipille.) Minä palaan sitte noin tunnin kuluttua.

SIPI. Olkaa niin hyvä! Kyllä minä siksi olen valmis.

ROUVA VALLSTRÖM Minä menen sittenkin tätä — vanhaa — tietä. (Menee puodin kautta.)

SIPI (vetää oven kiinni hänen jälestään.)

Toinen kohtaus.

SIPI ja ANTTI.

ANTTI (katselee äänetönnä Sipiä).

SIPI (kävelee muutaman kerran edestakaisin lattialla, seisattuu ja katsoo kelloaan). Mitäs Antti nyt sitte oikeastaan…?

ANTTI. Olisihan minulla äi'änkin, vaan — ei taida olla aikaa?

SIPI. Niinkuin Antti vast'ikään kuuli, niin… Mutta jos on jotakin tarvis, niin voidaanhan se sukkelaankin…

ANTTI. Tarvishan tuota kyllä on, kun alkaa kaikesta puute olla. Ja olisihan sitä ensimmäiseen hätään saatava ainakin vähän suoloja ja jauhoja.

SIPI. Hm! Suoloja minä nyt voin kyllä vielä vähän antaa, vaan jauhoista sitä alkaa itsellenikin jo kohta tulla tiukka.

ANTTI. Vai ei niitä…? Nehän ne kuitenkin olisivat olleet yhtä tärkeät saada kuin suolatkin.

SIPI. Ja sitte — mitäs minun pitikään sanoa? — Rahallako vai velaksi ne otettaisiin nyt?

ANTTI (katsoen Sipiin pitkään). Eihän mulla mistä rahoja… Velaksi minä ne olisin vielä nekin pyytänyt.

SIPI. Niin, onhan se sitä. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että minunkin enää on vaikea antaa. Ajat ovat niin huonot ja minä tarvitsen itsekin rahaa…

ANTTI (huoahtaen). Huonot kai ne ovat kaikille.

SIPI. Ja emmehän me kauppiaatkaan ilman rahaa saamatta voi kauppaa pitää ja elää, ymmärtäähän sen.

ANTTI. Ka, ymmärränhän minä sen. Enkähän minä suinkaan olisi pyytämään tullut, ell'ei olisi ollut niin kova pakko.

SIPI. Niin. Mutta pakostapa jo minunkin nyt kieltää täytyy. Niin kauan kuin olen voinut, olen kyllä auttanut.

ANTTI. Kyllä, kyllä…

SIPI. Ja hyvä kai se on sekin, ett'ei minun vielä ole ollut pakko niitä entisiä vaatia.

ANTTI. Enhän minä toki sitä sano. Kiitollisiahan me siitä ollaan. Ja kyllähän minä ne koetan suorittaa, jahka Jumala paremmat ajat suo. Mutta minkäs sille tekee? Jos on vaikea pyytää, niin vaikeampaa se vielä on, jos pitää ilman kotiin palata ja taikina jää alustamatta, leipä paistamatta, perhe syömättä.

SIPI. Mitä sitä joutavia ruikuttaa ennen aikojaan. Siellähän niitä nyt oli maantiellä jauhokuormia jos kuinka monta. Kääntyy vaan Vallströmin rouvan puoleen, niin hän kyllä antaa. Tunteehan hän teidän asiat.

ANTTI. Tuntee. Mutta juuri sen tauttahan minä luulinkin, että…

SIPI. Että mitä niin?

ANTTI. Että minun… että meidän sopi hädässämme kääntyä ensin teidän puoleenne, — että te olisitte meitä lähempänä.

SIPI. Kukin on itseään lähimpänä — hädässä varsinkin. Ja niin olen nyt minäkin.

ANTTI (kotvan äänettömyyden perästä, pontevasti). Jassoo, niin… no. Pitänee kai mun sitte, jos se sillä lailla on… Sillä enhän minä mitä vaatia voi, mutta…

SIPI. Ja enhän minäkään voi kaikkia iäksi päiviksi niskoilleni ottaa ja itse rappiolle joutua.

ANTTI. Kaikkiako meitä? Vai sitä te pelkäätte?

SIPI. En minä mitään pelkää.

ANTTI. Senkinkö tautta ehkä se on tuo tämä käänne Hilmaa kohtaan tapahtunut?

SIPI. Mikä käänne? Ei mitään ole tapahtunut. Mitä sitä minua joutavilla suututtaa.

ANTTI. Ei — on. Kyllä minä… kyllä me… Ja Hilma varsinkin sen tuntee. Houraillutkin hän on siitä monta kertaa taudissaan. — Ettehän ole sen koommin kertaakaan käynyt meillä hänen sairautensa aikana.

SIPI. Enhän minä ole tästä päässyt missään käymään. Tietäähän sen jokainen.

ANTTI. Eipä siitä mitä! Vaan nyt. Olkoon me kaikki muut ja nuo meidän väliset asiamme sinään! Enhän minä niistä mitä… Yhtä vähän kuin minä mitään teiltä ilmaiseksi kerjäämään tulin. Vaan' Hilma! Jospa nyt edes häntä olisitte tullut muistaneeksi — yhtään.

SIPI. No? Mitäs minä voin? Sanoohan itse? Olenkos minä mikä Jumala, että voin hänet siellä käynnilläni terveeksi tehdä? Hä?

ANTTI. Eipä suinkaan, eipä suinkaan.

SIPI. Mitä sitä sitte mahdottomia vaatiikaan? — Tahi että minä tyhjästä mitä voisin luoda, kun ei ole mitä antaa.

ANTTI. Sillehän tietysti ei kukaan mitä mahda. Ja eihän mahdottomia kukaan mitä vaadi. Mutta kun nyt kerran Hilmasta puhe tuli, niin pitää minun isänä tästä asiasta sanoa suuni puhtaaksi, että olisi sitä häntä kohtaan ainakin saanut toisella lailla käyttäytyä.

SIPI. Kuulkaas, Antti! Tuo on jo melkein liikaa. Minä en sitä suvaitse.

ANTTI. Sitähän se on, että suora totuus usein liiaksi kirvelee. — Vai ettekö sitte enää pidä häntä, Hilmaa, minään itsenne suhteen? Siltä se ainakin näyttää.

SIPI. Minä vaan en ymmärrä, mitä varten Antti nyt turhaan riitaa hankkii.

ANTTI. Riitaako? Ei suinkaan. Minä tahtoisin vaan tietää, Hilman tähden varsinkin, mitenkä ne asiat nyt oikeastaan seisovat.

SIPI. Joko maar' tahdotte minua siitäkin syyttää, että ne ovat hänen sairautensa tähden lykkäytyneet?

ANTTI. Eipä toki, jos se vaan lykkäytymistä on. Mutta kun sen muutkin huomaavat, että tämä teiltä on peräytymistä ja purkamista, niin selvyyshän siinä sitte olisi paras kummallekin tietää.

SIPI. Siltäpä se näyttää kuin purkaminen paras olisikin, konsa tästä vaan tämmöisiä rettelöitä syntyy. Eikähän niitä kukaan yht'mittaa siedä.

ANTTI. Sietämättömintäpä se lienee ollut Hilma raukalle tuo tämmöinen menettely, se kun hänet jo on tautivuoteelle saanut ja ehkä vielä hautaankin viepi.

SIPI. Ei, mut, Antti! (Lyö nyrkkinsä pöytään.) Sen minä jo sanoin, ett'en minä tuota kärsi. Olenkos minä mikään rosvo ja ihmismurhaaja, hä? Vahinko, ett'ei sitä kukaan kuullut, niin minä olisin näyttänyt, mitenkä sitä kunniallisia ihmisiä loukataan. Ja nyt — tämän jälkeen — minä en tahdo enää olla teidän kanssanne missään tekemisissä. En teidän enkä Hilman. Sekö on kiitos kaikesta, mitä olen tehnyt?! Lopun teen sekä meidän asioistamme että välistämme tyttönne kanssa.

ANTTI. No. Olihan se nyt ainakin selvään sanottu, että kyllä ymmärrän, mitä olette aikonut tehdä.

SIPI. Vaikkapa olisin! — Mutta ell'en olisikaan aikonut, niin olette nyt minut pakottanut siihen. (Ottaa esille lompakkonsa.)

ANTTI. Minäkö… mekö…?

SIPI. Niin juuri — te. Paljonko pitää purkajaisia?

ANTTI. E-hei, hyvä kauppias, minun tyttäreni ei ole mikään kauppatavara, jota niin vaan rahalla siirretään kädestä toiseen.

SIPI. Vai niin kopeita ollaan, vaikk'ei ole mitä suuhun panna. (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka hänelle näyttää ja sitte pitää käsiensä välissä, niinkuin tahtoisi repiä sen kahtia.) Eikös tämäkään paperi piisaisi, vai?

ANTTI (katsoen kotvasen tuimasti Sipiin ja sisällisesti taistellen). Jos ei tyttäreni teille ole kuin neljänsadanviidenkymmenen markan arvoinen, niin on hän minulle elämääni kalliimpi.

SIPI. Hy-väh! Olkoon! (Panee velkakirjan takaisin lompakkoonsa.) Siinä tapauksessa ei minun kannata niin kallista vaimoa ottaa. Tehkää sitte miten tahdotte, vaan elkää syyttäkö minua, jos kadutte kauppojanne.

LOIKKANEN (oikealta). Saakos tulla sisään?

SIPI. Kyllä, tule vaan.

LOIKKANEN (tervehtii Anttia).

SIPI (Antille aivan toisella, tyynemmällä äänellä). Meillä olisi tässä kauppias Loikkasen kanssa vähän asioita.

ANTTI (seisoo mykkänä ja epäröiden).

SIPI. No! — Olkoon! Minä käsken Martikaisen antamaan niitä suoloja.
Ja ehkä sieltä nyt sitte vielä vähän löytyy jauhojakin. (Puhuu puodin
ovelta:) Martikainen antaa Antille… (jatkaa kuulumatta. Antille:) No,
Antti menee, niin saapi.

ANTTI (ottaa lakkinsa ja poistuu hitaasti).

Kolmas kohtaus.

SIPI ja LOIKKANEN.

SIPI. Istuhan, Juho! — Ja polta! (Tarjoo Loikkaselle paperossia ja sytyttää itsekin.)

LOIKKANEN (istuutuu pöydän luo ja polttaa). Mitäs keskustelua teillä täällä oli?

SIPI (kävellen). Olipahan vaan. Perhana sen kanssa enää jaksaa! — Tuota, minä laitoin sinua tänne pyytämään, kun lupasin antaa sanan, milloin Pietariin lähden.

LOIKKANEN. Vai olet nyt päättänyt lähteä?

SIPI. Olen. — Olisin kyllä tullut itsekin luoksesi, vaan en päässyt.
Jos nyt mitä sieltä tarvitset, niin toimitan.

LOIKKANEN. Olisihan sitä yhtä ja toista… Minä kirjoitan sulle paperille.

SIPI. Niin. Kerkiäthän sen vielä huomenna. — Vaan sitte olisin tarvinnut vähän rahaakin lisää, kun en ole tarpeeksi asti irti saanut, — Venäjän rahaa varsinkin. Sattuukos sinulla olemaan?

LOIKKANEN. Venäjän mulla ei nyt ole…

SIPI. Entä Suomen…?

LOIKKANEN. Olisitkos paljonkin tarvinnut?

SIPI. No. Noin neljä — viisisataa.

LOIKKANEN. Liikeneehän multa sen verta. Ja taitaa olla mukananikin. (Ottaa povitaskustaan vanhaan verkatilkkuun käärityn seteli-pakan ja lukee niitä.)

SIPI. Saat takaisin, milloin tahdot.

LOIKKANEN. Tässä on minulla neljä sataa markkaa. Ja pari — kolmekymmentä taitaa vielä olla kukkarossakin.

SIPI. Annahan olla! Piisaa ne ehkä jo nämäkin. — Kuulehan, Juho! Etkös tahtoisi ottaa minulta näistä tätä neljän sadan viidenkymmenen markan velkakirjaa? (Ottaa lompakostaan Antin velkakirjan, jonka antaa Loikkaselle.) Joko vakuudeksi tahi, jos suostut, niin siirrän sen sinulle kokonaan? (Panee rahat lompakkoonsa.)

LOIKKANEN (silmäilee velkakirjaa ja luo katseen Sipiin). Antti
Valkeapäänkö?

SIPI. Niin. Etkö pidä sitä kylliksi luotettavana? On kai sillä sen verran vastaavaa.

LOIKKANEN. Eikä, mutta…

SIPI. Mitäs?! Velkakirja kun velkakirja! Sama kai se sinulle on?

LOIKKANEN. Samahan se minulle on…

SIPI. Ja onhan siinä brosenttia, jos aikaa katsot.

LOIKKANEN. Eipä siltä. Mutta sitähän minä vaan, että mitenkäs ne nyt on asiat sillä lailla?

SIPI. Niinpähän ovat. Mitäs siitä sen enempää…?

LOIKKANEN. Eikä mitä. Ja enhän minä tahdo muiden asioihin sekaantua.

SIPI. No. Jos sitte suostut, niin…

LOIKKANEN. Voinhan minä. Samahan se on. Siirrä sitte!

SIPI (ottaa kynän ja kirjoittaa). Kas niin! Tässä on: Eläkä minun puolestani haikaile. Käytä kuin omaasi!

LOIKKANEN. Sinunhan se on tahtosi. Mitäs minä siitä?

SIPI. Ja jos tulet kärsimään, niin vastaan minä vahingostasi.

LOIKKANEN. No… (Panee velkakirjan povitaskuunsa.) Haenhan minä nämä sulle ulos, jos et itse tahdo.

SIPI. Kuule, Juho! Elokuussa kai ne taas on ne välikäräjät?

LOIKKANEN. Niinhän ne taitaa olla.

SIPI. On kai sinulla silloin muitakin asioita, niin menee tämä samalla, jos et määräpäivänä maksua saa.

LOIKKANEN. Onhan niitä aina.

(Puodista kuuluu iloa ja hälinää.)

SIPI. Mikäs ilo siellä puodissa on? (Avaa puodin oven.) Mikäs täällä on?

Neljäs kohtaus.

    SIPI, LOIKKANEN, SYRJÄLÄN-SANNA ja MARTIKAINEN ynnä muutamia
    miehiä ja naisia (puodin ovella) sekä viimeiseksi ANTTI.

MARTIKAINEN (ovelta:) Tuo puol' hassu Syrjälän Sannahan se täällä naurattaa.

SIPI. Sannakos se taas on täällä? No, tulehan tänne meitäkin vähän naurattamaan! Sinähän osaat niin hyvin tanssiakin.

(Puodista kuuluu: "Mene, mene nyt!" ja SANNA sysätään sisään.)

MARTIKAINEN ja muutamat muut katsojat (seisovat tämän kohtauksen ajan puodin ovella kurkistamassa ja säestävät naurulla ja puhelulla Sannan sanoja).

SANNA (jolla on jotenkin mustat, pesemättömät kasvot, lyhyet hiukset hajallaan ja päässä vanha naisten filttihattu, on puettu lyhyenlaiseen lammasnahkaturkkiin, joka on auki ja jonka alta näkyy likainen paita sekä karkea villahame; sukattomissa jaloissa on hänellä virsut. Hän nauraa höhöttää miehisellä äänellä.)

SIPI. Tule, tule vaan! Elä kainostele!

LOIKKANEN. Eihän sitä mitään ole, jota ei Sanna osaisi. Se juopi ja polttaakin niinkuin mies.

SANNA. Hö, hö! Eipä tuota kukaan vielä olekaan siitä selkoa saanut, mieskö Sanna on vai nainen.

(Naurua.)

SIPI. No, poltappa sitte! Täss' on paperossia (Tarjoo.)

SANNA. Yksikö vaan?

SIPI. Eikös se yksi piisaa? No, täss' on vielä toinen.

SANNA (pistää molemmat paperossit suuhunsa.) Se onkin, näät, Sanna semmoinen mies, ett'ei se polta vähempää kuin kaks' paperossia yht'aikaa. (Ottaa turkkinsa taskusta tulitikkulaatikon ja sytyttää paperossit.) Äh-hä, äh-hä-häää!! (Häntä ry'ittää väärään kulkkuun mennyt savu.)

LOIKKANEN. Ohoo! Huonopa se kuitenkin näkyy olevan tupakkamies, kun noin ry'ittää.

SANNA. Hö, hö! Kun väärään kulkkuun meni. Ja enhän minä ole enää kuin ve'en paisumuksen aikaan, näin huonoja paperossia poltellut.

SIPI. Vai oli ne paperossit parempia siihen Sannan nuoruuden aikaan?

SANNA. Olivat kylläkin.

SIPI. Kuulehan, Sanna! Osaathan sinä laulaa?

SANNA. Laulajathan ne tulee kukolle pojatkin. Vaan eihän sitä jaksa laulaa, joll'ei kasta kaulaa.

SIPI. Se on totta. Ammoin sitte tanssia. — Mut laulatkos ja tanssit "vanhaa Loikkaa", jos ryypyn saat? (Ottaa kaapista ryyppylasin, johon siellä olevasta pullosta kaataa konjakkia.)

SANNA (katsellen ympärilleen). Jos ei vaan vallesmanni nä'e, niin vaikka pääla'ellani.

LOIKKANEN. Sepä lystiä olisi nähdä.

SIPI. No, täss' on: juo! (On antamaisillaan, vaan pidättää.) Ei. Mutta kuulehan: sanos ensin, oletkos, Sanna, koskaan ollut rakkauden piehkinässä?

SANNA. Minäkökö? Hö, hö! Mitenkäs muuten minä näin viisaaksi olisin tullut? Sillä, nähkääs, ensin sitä on niin tuhma kuin pässin pää, kun rakastuu, sitte, niin kauan kuin rakastaa, sitä on hullu, ja sitte, kun on rakastanut, niin siitä hulluudesta tulee niin viisaaksi, niin viisaaksi, että voipi selittää sekä tähdet että taivaat — phy-hyyy! (Viheltää ja tekee kädellään kaaren ylös ilmaan.)

LOIKKANEN. Mutta kukas hullu se oli niin viisas, että tuohon Sannaan rakastui?

SANNA. Kukako? Se sama, joka sitte teki niin viisaasti, että minut jätti. Muutenhan minä olisin hullujenhuoneesen joutunut.

SIPI. No, tuoss' on: juo! Eläkä viisastele enää!

SANNA (tyhjentää ryypyn ja pyyhkii suunsa turkin hihaan.) Äh-häh! Sepäs maistui. No, nyt minä olen niin iloinen, että voin teille näyttää vaikka ne tikapuut, jotka Jaakoppi unissaan näki.

(Yleistä naurua).

SIPI. Missäs Sanna ne on nähnyt?

SANNA. Viipurin poliisikamarissahan minä ne näin. Eikä ne olleet tuollaiset tavalliset tikapuut, vaan yksi ainoa pitkä, pitkä lauta ja siinä reikiä toinen toistaan ylempänä, kuta ylempänä, sitä suurempia, ja siellä lihan, ihan yläällä niin suuri reikä, kuin pappilan pesutiinu, ja siitä sitä loiskahti suoraa tietä taivaasen.

(Naurua.)

LOIKKANEN. Nyt se Sanna muistelee niitä entisiä markkinareissujaan, kun se päissään oli.

SIPI. Entäs se "vanha Loikka"? Tanssihan se, ett'ei aika hukkaan mene.

SANNA. Hyvä on, koska herassyötinki käskee. (Tanssii, tömisyttäen jalkojaan, ja rallattaa:)

"Vanha Loikka se luuli, että siitä tulis juttu…"

LOIKKANEN. Vallesmanni tulee, vallesmanni tulee!!

SANNA (taukoo ja kiljaisee yht'äkkiä sekä lähtee juoksemaan, minkä jaksaa, puodin kautta ulos. Yleistä naurua.)

LOIKKANEN. No, nyt se taas lippaisee niin, että kintut vilkkaa eikä seisahdu ennenkuin Syrjälän kujan suussa.

SIPI. Mitä sinä nyt häntä joutavia säikytit.

    (Katsojat vetäytyvät pois puodin ovelta, johon sen
    sijaan ilmestyy ANTTI.)

LOIKKANEN. Eihän tässä enää jouda tuon hullutuksia katselemaan. —
Hyvästi nyt siksi!

SIPI. No, hyvästi sitte.

LOIKKANEN (menee oikealle).

Viides kohtaus.

SIPI, ANTTI ja viimeiseksi rouva VALLSTRÖM.

SIPI. No? Takaisinkos Antti…? Vieläkös nyt mitä…?

ANTTI. Olettehan niin hyvä, että panette kirjaan ne ostokseni?

SIPI. Antti siis sai?

ANTTI. Sainhan minä. Niitä oli suoloja…

SIPI. Ei tarvitse. En minä niitä kuitenkaan kirjaan pane.

ANTTI. No? Mitenkäs muuten?

SIPI. Saatte ne — ilmaiseksi.

ANTTI. Ei suinkaan. Sitä minä en… Enhän minä tahdo väärin käyttää…

SIPI. Maksakaa sitte! Mutta minä tahdon nyt olla kuitti.

ANTTI. Vai on se niinikään?

SIPI. On. — — —

ANTTI. No, en minäkään niitä sitte lahjaksi ota.

SIPI. Kuinka tahdotte. — Ja kun tulee velkakirjan maksupäivä, niin saapi kääntyä Loikkasen luo.

ANTTI. Mitä te…? Elkää… elkää sitä tehkö!!

SIPI. Nyt se on jo myöhäistä, kun ei äskeinen ehdotukseni kelvannut: Se on jo siirretty.

ANTTI (itsekseen). Herra — auta! (Kalpenee ja horjahtaa oven pieltä vastaan, josta pidellen pysytteleiksi pystyssä.)

SIPI. Te olette ylpeä, Antti! Ette tahdo väärin käyttää hyvyyttäni, mutta ette myöskään osaa olla siitä kiitollinen. Vaan nyt kai sen käsitätte, kun kotiin palaatte ja taikina jää alustamatta, leipä paistamatta, perhe syömättä?

ROUVA VALLSTRÖM (oikealta, ovella). No, kauppias Rahikainen, tässä minä olen. Jokos lähdetään?

SIPI. Ja-ha. Minä olen valmis, rouva Vallström (Menee oikealle.)

ANTTI (joka sisällisesti taistellen, pää käsien peitossa on jäänyt yksin huoneesen, huomaa kotvasen kuluttua, että muut ovat poissa, ja juoksee salin ovelle, huutaen). Rouva Vallström! Rouva Vallström! (Kun ei kuulu vastausta, kääntyy hän, ikäänkuin tointuen ja malttaen mieltään, ottaa lakkinsa ja menee puodin kautta ulos.)

Esirippu.

Neljäs näytös.

Kyökkikammari rouva Vallströmin luona. Vasemmalla, etualalla, kyökin ovi, keskemmällä ruokabufetti ja peränurkassa valkoinen kaakeliuuni. Perällä ovi sisähuoneisiin. Oikealla kaksi ikkunaa, niiden välissä ruokapöytä, jonka toinen puolikas on nostettu ylös, ja etualalla vanha nahkasohva. Katossa riippuu lamppu, ikkunoissa uutimet, lattialla kotikutoisia mattoja ja tuoleja siellä täällä seinävierissä muiden huonekalujen välissä.

Ensimmäinen kohtaus.

Rouva VALLSTRÖM ja SINKKONEN.

SINKKONEN (istuu sohvassa, tyhjentäen kahvikuppiansa.) Suur' kiitos! Paljon kiitoksia! (Nousee, panee kuppinsa pöydälle ja pyyhkii kädellä suutaan.)

ROUVA VALLSTRÖM (joka istuu keskemmällä suojaa syrjittäin pöydän ääressä ja kutoo sukkaa). Ei kestä, herastuomari Sinkkonen.

SINKKONEN (istuutuu paikoilleen). Niin. Sitähän se on, niinkuin sanotaan, että "vanha suola janottaa."

ROUVA VALLSTRÖM. Kyllähän se niin on, mutta pahasti tehty sittenkin, että sillä lailla jättää…

SINKKONEN. Pahasti. Eihän se Hilma parka syypää ollut mihinkään.

ROUVA VALLSTRÖM. Päinvastoin. Ihan syyttömästihän se kärsimään joutui, kun Siiri siihen kovaksi onneksi pyörähti.

SINKKONEN. Niin kai se sitte oli sallittu.

ROUVA VALLSTRÖM. Kuka sen tietää?! Vaan syytönhän se osaksi oli
Siirikin, kun se sen teatterijutun takia minua pelkäsi ja lähti
Valkeapään luota silloin itselleen asuntoa kuulustelemaan.

SINKKONEN. Niin, niin, eipä hän toki liene kauppias Rahikaista tahallaan puoleensa maanitellut.

ROUVA VALLSTRÖM. Eipä suinkaan. Ja vaikka minä alussa olinkin niin vihoissani Siirille, niin tuli kuitenkin sääli tyttöletukkaa.

SINKKONEN. Ka, arvaahan tuon.

ROUVA VALLSTRÖM. Sillä siinä on kuitenkin hellyyttä tuon kevytmielisen kuoren alla.

SINKKONEN. Niin, ka, ja rouvan oma kasvatti.

ROUVA VALLSTRÖM. No, ja Sipikinhän se sitte tuli siihen väliin, sovitteli ja selitteli hänkin, — kun rupesi täällä käymään.

SINKKONEN. Niin vai? (osottaen päännyökkäyksellä perälle). Siellähän ne kuuluvat olevan sisässä molemmat nytkin.

(Perältä kuuluu tuon tuostakin vilkasta puhelua.)

ROUVA VALLSTRÖM. Täällähän se on Sipikin. — Enhän minä voi häntä poiskaan ajaa.

SINKKONEN (kuivasti naurahtaen). Ei-pä.

ROUVA VALLSTRÖM. Haastanut minä kyllä olen hänelle siitä asiasta ja sanonut, ett'ei se niin vaan käy laatuun hylätä…

SINKKONEN. No, mitäs hän…?

ROUVA VALLSTRÖM. Puolustaa itseään vaan sillä, ett'ei Hilmaa rakasta, vaan Siiriä rakastaa.

SINKKONEN. Vaikk'ei se hänestä välitäkään?

ROUVA VALLSTRÖM. Senkin olen sanonut, mutta sittekin. — "Ja enhän minä", sanoo, "vaan Hilmalla pääse; täytyy ottaa koko perhe niskoilleni."

SINKKONEN. Jaa, jaa, sitähän se on.

ROUVA VALLSTRÖM. Ja sittehän se sattui niin, että Sipin täytyi täällä useammin käydä, meillä kun on yhdessä sen hätäaputoimikunnan viljanjako hoidettavana.

SINKKONEN. Niin, niin. — Eihän sitä rouva yksin miten… ilman miehisen miehen apua. Ja siitähän on niin paljon puuhaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Puuhaahan siitä on ollut. — Ja — toisesta toiseen:
Voi, voi, sitä kurjuutta, minkä siinä on saanut nähdä.

SINKKONEN. Näkeehän sitä, Jumala paratkoon, tämmöisenä katovuotena jos jotakin.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Varsinkin kun velkaantuminen muutenkin on niin suuri täällä kansassa. Ja on kai niitä nyt herastuomarilla manuita oikein kosolta?

SINKKONEN. Äi'ä niitä on. Ja oikein sitä sydäntä vihloo, kun tietää, ett'ei ihmisillä ole aitassa mitään, ja kuitenkin täytyy koko omaisuuden ryöstettäväksi ilmoittaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Jumala nähköön! Ja täälläkinhän, kun ovat tulleet hätäapua pyytämään, herastuomarin usein on täytynyt niitä tulla käräjiin manaamaan.

SINKKONEN. Täällähän niitä aina paraiten on tavannutkin. Ja sen tauttahan minä nytkin…

ROUVA VALLSTRÖM. Joko nyt taas? Ja kenenkäs raukan vuoro se nyt sitte on?

SINKKONEN. Sitä Valkeapään Anttiahan minä kävin kotoa tapaamassa, vaan…

ROUVA VALLSTRÖM (laskee hervonneena sukankutimensa helmaansa ja ottaa silmälasit nenältään). Herra Jesta!! — — Joko se todellakin?! — —

SINKKONEN. Kyllä se on niin. — Sohvi sanoi, että Antti oli tänne lähtenyt, niin minäkin tulin perässä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, Sipikö se todenperään ilkeää, vai…?

SINKKONEN. Ei. Kyllä se kauppias Loikkanen hänet manuuttaa.

ROUVA VALLSTRÖM. Loikkanenko? Mutta eihän Antti häneltä, minun tietääkseni. —

SINKKONEN. Niin se vaan on.

ROUVA VALLSTRÖM. No, saadaanhan sen kuulla Antilta, kun hän tulee. —
Voi, voi, niin käy sääliksi kun ajattelen.

SINKKONEN. Sitähän minä sanoin. Siellä kun on kuudes suu vielä lisää tullut, joka ruokaa huutaa sekin.

ROUVA VALLSTRÖM. Joko?! Taivaan Herra!! Kuulinhan minä, että siellä oli tulossa. No, oikein siellä nyt koetuksen malja on kukkurallaan niillä poloisilla.

SINKKONEN. Kovasti se Herra koettelee. Ensin oli Hilma kuinka monta viikkoa sairaana, nyt taas Liisu rintatautia potee ja kätkyessä pikkarainen poika soudettavana.

ROUVA VALLSTRÖM. On siinä tekemistä, ja elatuksen huolet lisänä!

Toinen kohtaus.

Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, SIIRI, SIPI ja sitten HELÉN.

SIIRI ja SIPI (syöksyvät rähisten peräovesta sisään).

SIPI. Rouva Vallström! Rouva Vallström! — Ka, täällähän herastuomarikin on. Terveeks'!

(SIIRI ja SIPI tervehtivät Sinkkosta.)

ROUVA VALLSTRÖM. No, mikä hätänä?

SIPI. Minä tulen teille kantelemaan.

SIIRI. Ja minä kanssa, ja minä kanssa.

ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs kauppias…?

SIPI. Sitä vaan, että teidän kasvattinne on hirveän itsepäinen.

SIIRI. Ja hän on niin hirveän sietämätön, että tädin pitäisi jo ajaa pois hänet täältä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, no — no, no!

SIIRI. Ha-ha-ha-ha-ha!!

SIPI. Minä pyydän Siiriä vaan vähän laulamaan, mutta hän ei suostu…

SIIRI. Sillä minä en koskaan suostu siihen, mitä hän tahtoo. Ja sitte (laskee takaapäin kätensä rouva Vallströmin kaulaan), täti kulta, joll'ei täti säestä… Ja minä tiedän, ett'ei täti tahdo säestää, eikö niin?

ROUVA VALLSTRÖM. Nyt toden perään ei tee mieli. Kuulen tässä niin paljon surkeata, ett'ei sydämmeni ollenkaan ole taipuvainen iloitsemaan.

SIIRI (lannistunein mielin). No? Mitä se on? Kertokaa, täti! (Katsoo vuoronperään Sinkkoseen ja rouva Vallströmiin.)

SIPI (muuttuu myös mieleltään ja luo kysyvän ja epäilevän katseen
Sinkkoseen).

ROUVA VALLSTRÖM. Herastuomarihan se tässä tietää yhtä ja toista.

SIPI (puolikovaan Siirille). Lähdetään pois sitte!

SIIRI. Ei, ei. — Kertokaa, herastuomari!

SINKKONEN. Eikös sitä kauppiaskin jo…?

SIPI (joka aikoo mennä takaisin). Ei, en minä mitään…

HELÉN (on tullut vasemmalta ja rykäisee oven suussa).

ROUVA VALLSTRÖM. Minä kerron sinulle sitte, Siiri.

SIIRI (kääntyy kysyvästi SIPIIN, joka tekee liikkeen, niinkuin ei ymmärtäisi mitään, ja menee Sipin kanssa perälle, jättäen oven puoleksi auki).

ROUVA VALLSTRÖM. Mitäs pehtori…?

HELÉN. Herastuomarihan se pyysi ilmoittamaan, kun Valkeapään Antti tulee.

SINKKONEN (nousten ylös). Vai jo se tuli?

ROUVA VALLSTRÖM. Vai tuli hän. Tahtookos hän mitä minulta?

HELÉN. Jyviähän se sanoi tahtovansa pyytää, jos että niinkuin annettaisiin.

ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän Antin saada. Missäs hän on?

HELÉN. Lieneekö se tullut perässä kyökkiin, vai…

SINKKONEN. Minä menen sitte, pehtori vieraana miehenä, häntä manaamaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Antaa Antin tulla sisään. (Menee kyökkiin päin.)

HELÉN. Eihän se näy tahtovan tulla.

ROUVA VALLSTRÖM (puhuu kyökissä). Mitä se Antti siellä porstuassa…? —
Hyvää päivää! — Antti tulee sisään vaan.

SINKKONEN. Oikein minun on vaikea miesparkaa manata, vaan mikäs siinä auttaa.

HELÉN. Mikäs siinä auttaa, kun se on oikeuden asia.

Kolmas kohtaus.

Rouva VALLSTRÖM, SINKKONEN, HELÉN ja ANTTI sekä (toisessa huoneessa) SIIRI (joka näkyy väliin puhuvan jotakin toisessa huoneessa, mutta samalla koko kohtauksen ajan tarkkaan seuraa tapahtumia näyttämöllä).

ROUVA VALLSTRÖM. Antti tulee tänne — sisään.

ANTTI. Kiitoksia vaan! (Panee lakkinsa lattialle, oven suussa olevan tuolin alle.) Enhän minä oikein…

SINKKONEN. Päivää, Antti!

ANTTI (hiukan säpsähtäen). Ka, terveeks'! En huo… huomannutkaan heras — tuomaria (Kättelevät.)

ROUVA VALLSTRÖM. Antti istuu edes vähän aikaa. Ei suinkaan nyt niin kiire ole?

ANTTI. Eipä tuota ole paljon aikaakaan. Sinne kun jäi portille tytär hevosen luo vuottamaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Hilmako?

ANTTI. Hi… Hilmahan se on muassa.

ROUVA VALLSTRÖM. No, miks' ei hän tullut? Kutsutaan hänet sisään.
Pehtori on hyvä ja menee kutsumaan.

ANTTI (pysäyttää Helénin). Ei, ei, pehtori! — Kiitoksia vaan, hyvä rouva, kyllä hän ei tule. Ei sanonut oikein ilkeävänsä.

ROUVA VALLSTRÖM. No, eihän sille sitte mitä mahda. Jyviähän Antti taitaa olla hakemassa, vai?

ANTTI. Niitähän minä olen… Jos voisin saada?

ROUVA VALLSTRÖM. Pitäähän niitä Antille antaa. Ja johan siitä kauan on, kun Antti viimeksi sai.

ANTTI. Johan siitä on aikaakin… mitä sitä on?

ROUVA VALLSTRÖM (antaa Helénille kaksi suurta aitan avainta bufetin ja uunin väliseltä seinältä). Pehtori ottaa ja mittaa sitte Antille sen tavallisen määrän.

HELÉN. Kyllä. (Ottaa avaimet, mutta viivähtää ja luo katseen
Sinkkoseen, kun ANTTI ottaa lakkinsa ja aikoo lähteä).

SINKKONEN. Niin, tuota, minä kävin siellä tänään Anttia tapaamassa, vaan ei ollut kuin Sohvi kotona.

ANTTI (hämmästyen). Mi… minuako? Milloinka?

SINKKONEN. Olitte vähää ennen kerinneet lähteä. Täytyi käydä… pikkuisen asiassa.

ANTTI. Me poikettiin vaan Hilman kanssa vähän kylässä. — Mitäs se herastuomari…?

SINKKONEN. Sen kauppias Loikkasen puolestahan minun täytyy…

ANTTI. Loikkasen? —

SINKKONEN. Niin. Tuntee kai Antti asiansa?

ANTTI. Tunnen. Ja tiedänhän minä. Mutta sehän lupasi vuottaa, kun minä ne parikymmentä markkaa suoritin. Hilman ansaitsemat rahat annoin, ja Loikkanen suostui, että saisin vähin erin…

SINKKONEN. Hyvin mahdollista. Mutta kyllä se nyt manuuttaa Antin tuleviin käräjiin, huomisesta viikon päästä.

ANTTI (seisoo vakavana, pyöritellen lakkiaan). Enhän minä sitte tätä ymmärrä.

ROUVA VALLSTRÖM. Milloinkas Antti on Loikkaselle velkaantunut? Eikös
Antti aina Rahikaiselta ottanut?

ANTTI. Siltähän minä… Vaan sitte tehtiin velkakirja. Ja sitte, kun Sipi välinsä purki, niin hän siirsi velkakirjan Loikkaselle, että olisi kaikki lopussa.

ROUVA VALLSTRÖM (heiluttaen päätään). Kas sitä! Vai sillä lailla? No, voi tokisen! Olipas se temppu!

SINKKONEN. Onhan se sitä. Mutta laillisesti se on kuitenkin kaikki tehty. Ja kun se näkyy olevan Antilla selvillä, niin tunnustaahan Antti Valkeapää tässä, vieraanmiehen läsnä ollessa, saaneensa manuun tuleviin käräjiin?

ANTTI (synkkänä). Tunnustanhan minä.

SINKKONEN. Siis Elokuun 30 päivänä.

ANTTI. Muistanhan minä sen. (Vaipuu tuolille mietteisiin, pää käsiensä varaan ja tuijottaa eteensä).

ROUVA VALLSTRÖM (Sinkkoselle). Antti parka! Se näkyy olevan hänelle kova isku.

ANTTI (ikäänkuin itsekseen). Mistä minä ne… neljäsataa kolmekymmentä… ja näin pian?… Kun nälkä muutenkin oven raosta irvistää…?

ROUVA VALLSTRÖM ja SINKKONEN (kuiskaavat jotakin keskenään).

SIIRI (seisoo hämmästyneenä ovella).

ROUVA VALLSTRÖM. Ei pidä nyt Antin joutua epätoivoon! Ehkä Jumala kyllä lähettää.

ANTTI (naurahtaen katkerasti). H-h?! Jumalako… lähettää? Kun hylkää kokonaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Koetetaan nyt jotakin tuumia, Antti hyvä. (Helénille.) Pehtori menee nyt ja mittaa Antille, niin on Antti ainakin siitä hädästä autettu Ja antaa nyt puoli hehtolitraa lisää — minun puolestani.

HELÉN. Kyllä, paikalla. (Menee oikealle.)

SINKKONEN. Niin no. Pitää sitä sitte minunkin… Hyvästi. (Kättelee rouva Vallströmiä.)

ROUVA VALLSTRÖM. No, hyvästi, herastuomari.

SINKKONEN. Hyvästi, Antti. (Kättelee ja menee oikealle.)

ANTTI. Pitäähän minun viedä se säkki. — Hyvin paljon nyt kiitoksia! (On kuin pyörryksissä.)

ROUVA VALLSTRÖM. Mutta kuulkaahan Antti! Sipi on täällä…

ANTTI (säpsähtäen). Onko hän täällä?

ROUVA VALLSTRÖM. On. No, no, ei mitään… Jos Antti tahtoisi häntä pyytää sovittamaan?

ANTTI. Sipiäkö pyytää? — — Ei… ei…

ROUVA VALLSTRÖM. Mutta hänestähän se on alkujaan lähtenyt koko asia. Ehkä hän nyt peruuttaisi, sovittaisi jollakin lailla, jos pyydettäisiin, — jos koetettaisiin, Antti.

ANTTI. Ei, rouva hyvä, ei. Rouva ei tunne. Ei hän sitä tee — koskaan.

ROUVA VALLSTRÖM. Mistä sen tietää, mistä sen tietää.

ANTTI. Päinvastoin. Hänhän se siihen on yllyttänytkin Loikkasta.

ROUVA VALLSTRÖM. Sitä enemmänhän on syytä pyytää häntä, jos Antti niin luulee. Ja miks'ei Antti nyt…?

ANTTI. Ei siltä. Kyllähän minä… mut' ei hän… (pyöritellen päätään) ei, ei, ei.

ROUVA VALLSTRÖM. No, Antti menee nyt ensin ja saa jyvät. Ja tulee sitte takaisin Hilman kanssa. Jos hänkin…?

ANTTI. Hilmako? — Ettäkö hän pyytäisi?

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Ehkä Sipi toden perään vielä hänen tähtensä taipuisi, kun näkisi hänet.

ANTTI. Hilma nyt ei liioinkaan… vaikka minuthan elämä jo kyllä on nöyryyttänyt sitäkin tekemään. — Hyvästi vaan ja kiitoksia hyvin paljon! (Kääntyy ja menee vasemmalle.)

ROUVA VALLSTRÖM (puhuen Antin jälkeen). Ei nyt pidä noin! Pitää koettaa! Jos minä puhuttelen Hilmaa. Ja minä tulen itse hänet hakemaan tänne. (Palaa ottamaan tuolin karmilta huivin, jonka viskaa hartioilleen.)

SIIRI (joka, seisoen peräovella, ja toisen käden selkä suun edessä, tarkkaan kuunnellen keskustelua, on vaaninut hetkeä, milloin Antti menisi pois sekä samalla on koettanut pidättää Sipiä, juoksee Antin mentyä rouva Vallströmin luo). Täti! Täti!

ROUVA VALLSTRÖM. No? Mitä?

SIIRI (puolikovaan). Täti! Minä olen kuullut kaikki. Minä tiedän jo… ymmärrän jo kaikki… Se on hirveätä! Kuule, täti, pyydä Hilmaa tänne! Pyydäthän? Sano, että minä tahdon tavata häntä — välttämättä. Mene ja sano, täti kulta! Minä puhuttelen sill'aikaa Sipiä. Mutta elä vaan sano Hilmalle, että hän on täällä.

ROUVA VALLSTRÖM. Hyvä on, hyvä on, tyttöseni! Tehdään niin! (Taputtaa lohduttavasti Siiriä käsivarrelle ja menee vasemmalle.)

SIIRI (juoksee ikkunan eteen ja lyö kätensä ristiin). Hilma!! Hilma parka!! (Jää tuijottamaan ulos.)

SIPI (tulee verkalleen ja arasti perältä.)

Neljäs kohtaus.

SIIRI ja SIPI.

SIPI. No, Siiri? Miksi sinä tänne jäit? Vai etkö tahdo hyvästiäkään minulle enää sanoa?

SIIRI (alussa hillitysti, vaan sitte yhä pontevammin). Tulehan tänne!

SIPI. No?

SIIRI (vetää Sipiä hihasta). Katsohan tuonne!

SIPI. Katsonhan minä. Entä sitte?

SIIRI (osottaen sormellaan). Näetkös? — Tuolla — portilla?

SIPI (kuivasti naurahtaen). Vielä häntä kysyy?

SIIRI. Sano! Tunnetkos, kuka hän on?

SIPI. Kah! Valkeapään Hilmahan se on.

SIIRI. No. Näetkös, kuinka hän siellä tuulessa värjättää?

SIPI. Mitä sinä nyt viitsit tässä teatteria pelata, Siiri!

SIIRI. Ei. Mutta näetkös, kuinka hän on kovasti muuttunut?

SIPI. Herra Jumala! Silmäthän mulla päässä on.

SIIRI. Ja sinä ilkeät vielä laskea leikkiä, kun pitäisi sydämmesi sortua. Tiedät kai, kuka hänet on tuommoiseksi tehnyt?

SIPI. Kukako? Minäkös se sinun mielestäsi olen syypää, että hän on ollut sairas?

SIIRI. Ja kukas sitte?

SIPI. Hyvä! Tahdotkos, että sanon sen sinulle!

SIIRI (hämmästyen). No? — — —

SIPI. Sinä, tietysti, — itse.

SIIRI. Sipi!!!

SIPI. Niin juuri — sinä.

SIIRI. Minä? — Ja miten? Millä lailla?

SIPI. Niinkuin et itse tietäisi? Muistatkos kun teatterista erottuasi ensi kerran Hilman luona kävit?

SIIRI. Kunko sinun kanssasi ilveilin? Ja sitte yhdessä…?

SIPI. Näythän sen muistavan. — Sinun käytöksesi, Siiri, minua kohtaan oli silloin semmoinen, että…

SIIRI. Herranen aika! Minun käytökseni?! Tunnethan sinä minun käytökseni. Todellisuudessa minä en sillä ole sitä ennen enkä sen jälkeenkään antanut sinulle vähintäkään aihetta moiseen luuloon.

SIPI. Ellet olisi antanut, ei olisi tämä kaikki tapahtunutkaan.

SIIRI. Kuule, Sipi, jätä jo syytöksesi minua vastaan ja syytä kaikesta vaan omaa itseäsi. Sillä nyt minä näen selvään koko sinun kavalan kepposesi. — Minä en antanut sinulle millään mitäkään toivoa; sen sinä vaan otit itse itsellesi, sillä sinä luulit voivasi käyttää hyväksesi tilaani, kun jouduin pois teatterista. Sinä luulit, ettei minulla ollut enää, minne mennä, että sinä muka olit minun ainoa pelastukseni ja että minun suin päin täytyi heittäytyä sinun syliisi. Mutta siinäpä sinä erehdyit.

SIPI. Turhaan sinä minua nyt noin tuomitset, Siiri. Sinä tiedät kuitenkin varsin hyvin, kuinka paljon sinua rakastan. Yksi sana, yksi liike, yksi ainoa viittaus sinulta oli kylliksi, että olin valmis sinua seuraamaan, tekemään kaikki, jättämään kaikki!

SIIRI. Entäs hän? Entäs Hilma?

SIPI. Häntä en ole konsana rakastanut niinkuin sinua.

SIIRI. Siis petit hänet ensin lupauksillasi ja sitte syyttä jätit?

SIPI. Kaikki, mitä olen tehnyt, olen vaan sinun tähtesi tehnyt, Siiri.

SIIRI (epätoivossaan). Herra Jumala! Sittenkin minä.

SIPI. Muistat kai, mitä minulle sanoit, kun sinua ensi kerran kosin, kun vielä kauppapalvelija olin.

SIIRI. En.

SIPI. "Hanki itsellesi oma leipäsi ensin", sinä sanoit, "ja kosi sitte!"

SIIRI. Minua en sillä tarkoittanut.

SIPI. Olkoon! Vaan sinä hylkäsit minut sen tähden, että muka olin köyhä kauppapalvelija. Ja sentähden minä silloin päätin hankkia itselleni oman leivän. Ja mitä siitä asti olen tehnyt saavuttaakseni sen, mitä minulla nyt on, kaiken sen olen tehnyt vaan sinua ajatellen, Siiri, vaan sinun tähtesi.

SIIRI (kotvasen kuluttua, tyynesti). Hyvä! Kuulehan, Sipi! Otaksutaan sitte, että me molemmat olemme syypäät. Ja koska sinä nyt rakastat minua niin kovin, — jos se nimittäin on totta mitä vakuutat, — niin toivon varmasti, että nyt siis täytät sen, mitä sinulta ai'on pyytää.

SIPI. Mielelläni, Siiri, — kaikki mitä voin.

SIIRI. No, siis. Minä en pyydä mahdottomia. Sinä voit, — sinä siis teet sen. — Kuulehan! Antti ja Hilma tulevat kohta tänne. He kääntyvät sinun puoleesi, että auttaisit heitä. Autathan sinä, ettei heidän omaisuutensa ryöstöön joutuisi? Heidänhän on jo muutoinkin leipä lopussa. Sinun pitää siis auttaa heitä! Jo itsesikin tähden. Kuulehan! Ja minun tähteni, — jos minua rakastat.

SIPI (kotvan mietittyään). Hyvä! Minä teen sen — sinun tähtesi, Siiri.
Mutta anna sinäkin minulle sen sijaan yksi lupaus.

SIIRI. Ja se on?

SIPI (hellästi). Että saan sinut omakseni, vaimokseni, Siiri, kainaloiseksi kanakseni.

SIIRI (katsoo Sipiin pitkään, olan yli). Hyi! Luuletko sinä todellakin, että minä olen niin halpamainen, että möisin itseni rahasta sinulle. E-hei. Sitä minä en tee. Mutta minä vetoan vielä sinun kunnian tuntoosi ja toivon, että täytät pyyntöni hänen tähtensä, joka sinua koko sydämmestään rakasti, joka voi ja tahtoi sinut onnelliseksi tehdä, ja jonka sinä olet onnettomaksi tehnyt.

SIPI (pyörittää päätään, Siiriin tuijottaen).

SIIRI. Kas tuossapa he jo nousevat kyökin rappusille. Näytä nyt, että olet kunniallinen mies, Sipi! Auta Anttia, niin minä sovitan välisi Hilman kanssa. (Kyökistä kuuluu rouva Vallströmin ääni). Mene, mene tuonne saliin niin kauaksi!

SIPI (menee perälle).

SIIRI (ovelta). Ja odota, kunnes kutsun sinut takaisin (Vetää salin oven kiinni.)

Viides kohtaus.

SIIRI, rouva VALLSTRÖM, ANTTI ja HILMA.

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt sisään vaan! Ei täällä ole muita kuin
Siiri. (Ripustaa aitan avaimet naulaan.)

SIIRI (juosten vastaan tervehtimään). Hyvää päivää, isäntä! Hilma, päivää! Ja terve tultua! Kuinka sinä nyt jaksat?

ROUVA VALLSTRÖM. Tulkaa nyt peremmälle!

SIIRI (vetäen Hilmaa kädestä sohvaan). Niin. Tule nyt tänne! Kas niin!
Eläkä nyt ole enää vihoissasi minulle! Ja te, isäntä, (nostaa Antille
tuolin oven suusta keskemmälle suojaa) istukaa te tähän! Noin. —
Tiedänhän minä, että teillä kaikilla on syytä olla vihoissanne minulle.
(Istuutuu sohvaan Hilman viereen.)

ROUVA VALLSTRÖM (istuutuu paikalleen pöydän päähän).

HILMA (hillitysti koko ajan). Enhän minä… Mitä sinä nyt…

ANTTI. Ei suinkaan… millään mokomin.

SIIRI. Ei, — kyllä. Ja teillä on syytä. Minä olen ollut kelvoton, oikein kelvoton. Mutta nyt minä tahdon sovittaa kaikki, kaikki parhain päin kääntää.

HILMA. Ei, ei, Siiri hyvä.

SIIRI. Mutta minä tahdon, Hilma. Kuuletkos! Minun täytyy, minun pitää.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, koetetaan nyt kaikki yhdessä saada asiat entiselleen taas.

HILMA. Hyvä rouva Vallström! Ei pidä minun puolestani! Kiitoksia vaan hyvin paljon teidän hyvyydestänne… mutta ei pidä… en minä enää tahdo… Se on jo lopussa, kaikki.

SIIRI. Kuule, Hilma! Sinä luulet ehkä, että minä… että hän… että me…? Mutta se ei ole totta. Minä en ole koskaan… Se oli vaan ajattelemattomuutta silloin minun puoleltani. Anna minulle se anteeksi, anna anteeksi kaikki! En saa lepoa, en rauhaa ennenkuin vastaat: annatko minulle anteeksi, vai luulitko, että minä tahallani tahdoin pahaa?

HILMA. Ei, ei, Siiri, en minä luule sinusta mitään pahaa. Elä sitä uskokaan. — Mutta minä tiedän, että hän rakastaa sinua eikä minua. Ja minä en tahdo mennä vaimoksi sille, jonka en tiedä minua rakastavan.

SIIRI. Siinä sinä teet oikein, Hilma, sinä teet jalosti. Mutta sittenkin — teidän pitää sopia hänen tähtensä, minun tähteni, oman rauhanne tähden, oman itsenne tähden, ett'ette turmioon joutuisi, Hilma kulta.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin. Pitäähän teidän se tehdä. Nyt varsinkin, kun Antin asiat tällä kannalla ovat. — Sipi sattuukin juuri parahiksi olemaan täällä.

HILMA (hypähtäen istualtaan). Onko hän täällä? (Juoksee Antin luo.)

SIIRI. Juuri sentähden hän salissa odottaakin, Hilma.

HILMA. Lähdetään pois, isä, lähdetään! Et saa… En minä… Lähdetään.

SIIRI. Elä nyt, Hilma! Sinähän turmelet kaikki.

ANTTI. Täytyyhän meidän, Hilma. Sinähän jo kuulit asian. Emmehän voi kerjäämäänkään mennä — äidin, Liisun, Aakun ja pikku veikon kanssa — koko joukko?!

HILMA. Ennen vaikka kerjäämäänkin, isä! (Pitelee Anttia käsivarresta.)

ROUVA VALLSTRÖM (irroittaen Hilman isästään). Hilma kulta, rauhoittukaa nyt!

SIIRI (aukaisee salin oven ja huutaa). Sipi!

HILMA. Voih! Minä en voi, en tahdo. (Peittää epätoivossaan kasvonsa rouva Vallströmin olkapäätä vasten.)

Kuudes kohtaus.

Edelliset ja HELÉN.

HELÉN (seisoo salin ovella).

SIIRI. Missäs…? Eikös kauppias Rahikainen ole täällä?

HELÉN. Kauppias pyysi minun sanomaan, että hänen täytyi lähteä pois, — kotiinsa.

(Kaikki kolme yht'aikaa:)

ROUVA VALLSTRÖM (hämmästyen). Ooo!!

HILMA (tyyntyen). Se oli hyvä! Se oli hyvä!

ANTTI (lannistuen). Arvasinhan minä sen (tehden kädellään liikkeen, joka osoittaa, että hänen asiansa on hukassa.) Siinä se nyt oli.

SIIRI (joka melkein on käynyt mykäksi). Lähtikö hän pois, — kokonaan?!!
(Hampaitaan kiristäen, itsekseen.) Oi, semmoista miestä!!

HELÉN. He läksivät yhdessä kauppias Loikkasen kanssa.

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (yht'aikaa). Loikkasenko?

ANTTI ja HILMA (puhelevat keskenään hiljaa).

HELÉN. Niin. Se oli sillä viisiä, että kauppias Loikkanen ajoi tästä ohi ja kysyi, että olikos kauppias Rahikainen täällä, ja kun hän kuuli, että oli, niin hän pyysi minun kysymään, lähtisikös kauppias Rahikainen hänen mu'assaan.

SIIRI (syrjään rouva Vallströmille). Mitäs sille sitte voi, täti?!

ROUVA VALLSTRÖM (Helénille). Hyvä on, pehtori. (Tekee merkin, että
Helén saapi mennä.)

HELÉN. Muistaahan rouva sitte panna ne jyvät kirjaan?

ROUVA VALLSTRÖM. Kyllä, kyllä.

HELÉN (poistuu hitaasti).

Seitsemäs kohtaus.

Rouva VALLSTRÖM, SIIRI, ANTTI ja HILMA.

HILMA. Isä, tulkaa! Lähdetään pois!

ANTTI. Hukassa nyt on kaikki. Mitä minä nyt teen? Enhän minä nyt enää… Ryöstöön nyt kaikki joutuu.

HILMA. Elkää nyt, isä, — vieraassa paikassa…

SIIRI. Antti hyvä! Elkää nyt noin masentuko! Koetetaan nyt jollakin lailla…

ANTTI. Enhän minä millä voi… Ainoa keino se enää on, että jos rouva sitte tahtoo olla niin hyvä ja tulla sinne huutokauppaan vähän hintoja korottamaan, ettei kaikki irtaimisto ihan polkuhinnasta näinä huonoina aikoina menisi ja vielä talokin ryöstöön pantaisi.

ROUVA VALLSTRÖM. Minkä voin, Antti hyvä, minä kyllä siinä suhteessa teen.

ANTTI ja HILMA. (menevät hyvästellen).

Esirippu.

Viides näytös.

Valkeapään tupa. Perällä ovi. — Vasemmalla peränurkassa uuni, keskellä ikkuna ja etualalla seinän vieressä sänky. Uunin ja ikkunan välissä on rahi ja sen edessä kätkyt. — Oikealla, myöskin keskellä, päreillä paikattu ikkuna, pitkin seinustaa lavitsa ja sen edessä, etualalla punainen ruokapöytä. Oven suussa, oikealla, on vesisaavi, seinällä muutamia työkaluja ja orsilla päreitä kuivamassa.

Ensimmäinen kohtaus.

SOHVI, HILMA ja LIISU.

SOHVI (istuu rahilla, kutoo sukkaa, ja soudattaa jalallaan, hiljaa hyssyttäen, kätkyessä makaavaa pientä lasta). Hsss… ss… Hsss… sss… sss… ss…

LIISU (joka potee keuhkokuumetta, makaa sängyssä).

HILMA (seisoo pöydän luona ja sitoo yhteen ison vaatenyytin päitä; katsahtaa ikkunaan). Tuollapa niitä jo alkaa tulla ihmisiä huutokauppaankin.

SOHVI. Ketäs siellä on? — Hs-sss! — Hs-sss-sss-sss!…

HILMA. Paakkunainenhan se näkyy olevan Eeva-Stiinan kanssa. (Vie nyyttinsä lavitsalle peränurkkaan).

SOHVI. "Missäs harakka, jos ei si'antappajaisissa!" — Hs-sss-ss!
— Sehän se on Eeva-Stiina ainainen huutokaupoissa kävijä. —
Hs-sss-sss-sh! — — Kutsuhan kuitenkin sisään, Hilma! — Mitä ne siellä
ulkona — — kylmässä…? — — Hs-ssss-ss-sh!…

HILMA. Eiköhän ne tule itsestäänkin, jahka ovat tavaroita katselleet.

LIISU (käännäkse vuoteessa; heikolla äänellä). Äit'!

SOHVI (jättää kätkyen, nousee ja kumarraikse vuoteen päästä Liisua kohti). Mitä, lapsukaiseni?

LIISU (läähöttävästi hengittäen ja katkonaisesti). Olisiko… vähän… juotavaa?… Niin… kuivattaa ja… polttaa… kulkkua…

SOHVI. Paikalla, kultaseni! — (Hilmalle, joka on tullut vuodetta lähemmä, puolikovaan:) Mitä minä sille, raukalle, annan? Taannoin kaasin viimeisen maitotilkan.

HILMA. Mitäs muuta, kuin Muurikista koettaa…

SOHVI. Eihän se nyt ole aika, mutta täytyy kai sitä… Ehkä siitä vielä heruu — viimeisen kerran…

HILMA. Antakaahan tuoppi, niin minä menen ja lypsän.

SOHVI (ottaen tuopin uunin reunukselta). Ei. Jää sinä tänne ja soudata, jos pikku veikko herää! Kyllä minä itse. (Sitoo huivinsa ja menee).

HILMA. Hyvä on. (Jää seisomaan kätkyen viereen ja katselee Liisua.)

LIISU (huomaa sen ja ojentaa Hilmalle kätensä) Sisko! — —

HILMA (tarttuu Liisua kädestä ja kumartuu hänen luoksensa). Mitä, sirkkuseni? — Äiti tuo kohta maitoa, — ihan paikalla.

LIISU (pyörittäen päätään). Ei… ei… sitä. — Sisko — — raukka! (Hänen silmäänsä kiertyy kyynel ja hän pudottaa hervottomasti kätensä vuoteelle.)

HILMA (istuutuu vuoteen laidalle ja silittää Liisun päätä). Liisu!
Muruseni! Mitä sinä…? Sinä itket! Miksi sinä itket? Elä nyt…?
Muutenkin päätäsi kuumettaa.

LIISU. … kun… lähdet pois… palvelukseen… äidin on… niin vaikea… ja ikävä.

HILMA. Elä nyt huoli! Kyllähän minä käyn täällä. Koetan päästä usein. Rouva Vallström kyllä laskee, hän on niin hyvä. Minä käyn… Me kyllä tavataan.

LIISU (huokaa syvään ja kääntää päänsä seinään päin). Ei! Ei… me… koskaan… enää…

HILMA. Mitä sinä? Mitä sinä? — Liisu!

Toinen kohtaus.

HILMA, LIISU, PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA.

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (iso, vatsakas nainen, tulevat ja seisattuvat kuiskaten oven suuhun).

HILMA (menee heitä tervehtimään). Päivää, Eeva-Stiina! Päivää,
Paakkunainen! Tulkaa sisään vaan!

EEVA-STIINA. Täällähän on sairas.

PAAKKUNAINEN. Jos me häiritään?

HILMA. Ei mitään. Käykää istumaan! — Johan se Liisu raukka on kohta kolme viikkoa ollut vuoteen omana.

PAAKKUNAINEN (istuutuu pöydän luo ja kaivaa rassilla piipustaan perskan kouraansa ja pistää sitte suuhunsa). Vai jo kohta kolme viikkoa?

EEVA-STIINA (katselee ympärilleen; välinpitämättömästi). Sitäkö se rintatautia yhä potee? — (Paakkunaiselle syrjään) Eihän täällä tuvassa oli mitä myötävää. (Istuutuu lavitsalle.)

HILMA. Sitähän se jo monta vuotta… Vaan nyt tuli keuhkojen polte vielä lisäksi.

PAAKKUNAINEN. Oh-hoh, raukkaa!

EEVA-STIINA. Eikös se ole tohtori käynyt?

HILMA. Kävihän se. Vaan eihän se mitä sanonut voivansa.

PAAKKUNAINEN. Vai on se niin…?

EEVA-STIINA. Mutta olihan tässä poikakin. Missäs se on?

HILMA. Aakuko?

PAAKKUNAINEN. Niin. Aakuhan sen oli nimi.

HILMA. Se on suuressa pappilassa. Rovastihan se armahti ja otti Aakun sinne luokseen.

EEVA-STIINA. Vai otti rovasti? No, sittehän se sen ehkä vielä papiksikin kasvattaa.

PAAKKUNAINEN. No, sehän nyt oli hyvä. Sitenhän sillä Sohvilla on ainakin huolia vähemmin.

HILMA. Äidilläkö? Eikö mitä! Sitähän se sittenkin on huolissaan, ett'ei sillä ole Aakua kotona. Ikävöipi ilman lellipoikaansa.

EEVA-STIINA. Se nyt on joutavaa. Iloinenhan sen pitäisi olla. Eihän sitä tyhjällä ketään osaa elättää. (Nousee ja menee ovelle päin).

PAAKKUNAINEN. Ei maar'. Muista huolistahan sitä kyllä aikaa myöten suoriutuu, vaan ei aina niin hyvällä leipähuolista.

Kolmas kohtaus.

Edelliset, SOHVI ja SINKKONEN; sitte muutamia miehiä ja naisia.

SOHVI ja (hänen jälessään) SINKKONEN (tulevat.)

EEVA-STIINA (ovella Sohville). Siinähän Sohvi tulee. Tahdoin vaan mennä tupakammariin vähän katselemaan. Saapikos sinne mennä?

SOHVI. Ka, mikäs siin' on. Saapihan sinne. Eihän siellä mitä aarteita ole.

EEVA-STIINA. No, sitte. (Kättelee Sinkkosta.) Terveeks', herastuomari!
(Menee.)

SINKKONEN (kättelee Hilmaa ja Paakkunaista ja käy istumaan jälkimäisen viereen).

SOHVI (juottaa Liisulle maitoa tuopista, Hilman kohottaessa sairaan päätä). Kas tässä, lapseni! Juopas nyt! Katsos, kuinka äi'än Muurikki lehmäni antoi! Melkein puoli tuoppia lämmintä, vaahtoavaa maitoa! Ihan kuin olisi tietänyt, elukkakin, että Liisu tyttöni tahtoo juoda. — Juo nyt — enemmän!

LIISU. En minä…

SOHVI. No, noinko vähän joitkin?

LIISU. Säästää…!

SOHVI. Säästääkö?! — Enhän minä sitä sillä sanonut. Lähettäähän Jumala lisää, kun loppuu.

LIISU. Piisaa se… En minä… Ei maita…

SOHVI. No, miten tahdot. Ehkä sitte vähän ajan päästä taas (Vie tuopin uunin reunuksella ja istuu rahille sukkaa kutomaan.) Missä se Anttikin viipynee? Saattaa kohta vallesmanni tulla ennen häntä.

SINKKONEN (katsoo kelloaan). Kohta kai sen pitäisi tulla, vallesmannin.

PAAKKUNAINEN. Minnekäs Antti sitte on mennyt?

SOHVI. Vallströmin rouvan luohan tuo vielä ennätteli. Huutamaan tahtoi pyytää hevosta ja Muurikkia. Muutenhan tässä talo paikalla tyhjilleen jääpi ja kerjuulle lähteä pitää.

PAAKKUNAINEN. Ehkäpä ne sitte yhdessä tulevatkin.

SINKKONEN. Tekeehän se rouva Vallström sen ja tulee.

HILMA (joka laitettuaan Liisun vuodetta, on tullut toiselle puolelle, ikkunan kohdalle). Voi, jos se tulisi, rouva Vallström! Tuolla jo on se Rahikaisen puotilainenkin.

SINKKONEN (kumartuen ikkunaa kohti). Martikaisenko Kosti?

PAAKKUNAINEN (samoin ikkunaan katsoen). Sehän se on, Kosti.

HILMA. Aatraa tuolla katselee katoksen alla.

SOHVI Ostelemaan kai on lähetetty?

SINKKONEN. Kyllä se on huutamaan taas, Sipi, tänne tuon Martikaisen puolestaan laittanut.

PAAKKUNAINEN. Niinhän se ruukkaa. Helpolla ostelee, mitä mistäkin saapi.

(Muutamia miehiä ja naisia on toinen toisensa perästä alkanut tulla sisään, katsellen ympärilleen; kuka istuutuu lavitsalle, kuka ottaa seinältä sahan ja katselee sitä, kuka sytyttää uunin hiiluksesta piippunsa; muudan nainen koputtaa vesisaavin laitaan ja menee sitte kysymään jotakin Sohvilta.)

SINKKONEN. Ka, tuossapa jo vallesmannikin näkyy tulevan.

PAAKKUNAINEN. Niinpä näkyy — todenperään.

HILMA. Joko se kerkisi tulla? Eikä isä ja rouva Vallström vielä ole täällä.

SOHVI (huo'ahtaen). Voi, tokkiinsa! Ja näin on vähä väkeä! Ilmaiseksi nyt menee kaikki.

PAAKKUNAINEN. Onhan siellä pihalla vielä muutama henki.

SINKKONEN. Ja eiköpähän se isäntää vuota, vallesmanni?

PAAKKUNAINEN. Vai alkaneekohan ilman?

Neljäs kohtaus.

Edelliset ja PUPUTTI.

PUPUTTI (iso, lihavanläntä, viiksikäs mies, lakki päässä ja puettuna palttoosen, puhuu kovaan ja karkealla äänellä, tulee). Päivää! (Tuvassa olijat nousevat ylös ja ne, joilla on lakki päässä, paljastavat päänsä.) No? Kuinka se on? Onko kaikki reilassa, että voidaan heti alkaa, hä? (Ottaa povitaskustaan ulosottoluettelon.)

SOHVI. Eiköhän se passaisi (niiaa syvään), armollinen herra vallesmanni, että olisitte niin hyvä ja pikkuisen aikaa vuottaisitte?

PUPUTTI. No, miksi niin?

SOHVI. Jotta se Antti kerkiäisi tulla. Kyllä hän koht'sillään…

PUPUTTI. Miks'ei hän ole kotona? Ei mulla ole aikaa antaa hukkaan mennä. Missäs hän on?

SOHVI. Kyllä hän koht'sillään… ihan paikalla tulisi.

HILMA. Isä meni vaan pikkuruisen rouva Vallströmin luo. Kyllä he siinä paikassa tulevat yhdessä.

PUPUTTI. Rouva Vallströmin? Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?
Pitää alkaa määrätyllä ajalla, kun on kuulutettu.

SOHVI. Jos edes elukat voisi jättää viimeiseksi, armollinen herra vallesmanni?

PUPUTTI. Huutokauppa toimitetaan ulosottoluettelon mukaan. (Silmäilee luetteloa.) Mitäs tässä on ensimmäiseksi? Piironki — sänky — pöytä — kiikkutuoli. —

HILMA. Voihan vallesmanni niistä alkaa, äiti. Ne on tupakammarissa. Tehkää niin hyvin, herra vallesmanni! Alkakaa vaan! Minä tulen, minä näytän. (Menee.)

PUPUTTI. Niin. Mennään! Pitää alkaa, niinkuin on määrätty. (Menee
Hilman jälessä.)

(SINKKONEN, PAAKKUNAINEN ja muut vieraat poistuvat myös vähin erin.)

Viides kohtaus.

SOHVI ja LIISU, sitte SIPI.

SOHVI (menee pöydän puolelle tupaa, huokaa ja lyö kätensä ristiin). Voi, rakas Jumala! Kuule minun rukoukseni: auta meitä, auta meitä vaivaisia, viheliäisiä syntisiä!!

LIISU (liikahtaa ja kuiskaa hiljaa). Äiti!

SOHVI (säpsähtää ja juoksee sängyn luo). Mitä, lapseni, mitä?

LIISU (katkonaisesti, vaikeasti hengittäen). Oih!… Oih!… Elä sure… äiti! — Jumala… auttaa… Jumala… auttaa…!

SOHVI. Kyllä, lapseni, kyllä! Minä uskon sen.

LIISU (ikäänkuin ilmestystä nähden). Tuossa! Hän lähettää… enkelinsä… Se tuo… Se auttaa… Katso!… Katso!

SOHVI. Elä huoli, lapseni, elä…! Sinä väsyt, sinä olet sairas! Nuku!

LIISU (osottaen sormellaan). Kas! Nyt… se… vie… Liisun… ylös… ylös… tai — (Herpoutuu kokoon vuoteelle.)

SOHVI. Nuku, lapseni, nuku! Sinä hourailet! (Katsoo uuniin päin.) En minä näe mitään. — — —

SIPI (joka on samalla tullut sisään, rykäisee oven suussa). Emäntä!

SOHVI. Kah! Kuka se on? — Kauppias!

SIPI. Minähän se olen…

SOHVI. Minä luulin, kuka. Luulin jo, että rouva Vallström, että Siiri…

SIPI. Taisinpa häiritä?

SOHVI. Eikö mitä.

SIPI. Pistäydyin vaan hetkeksi sisään — teitä tavatakseni.

SOHVI. Minua?

SIPI. Niin. Toivon, ett'ette pane pahaksenne. Teillä on kyllä syytä pahastua, että asiat ovat näin käyneet, mutta elkää kuitenkaan kaikesta minua soimatko! Ett'ette luulisi minusta liika paljon pahaa, pyydän saada, ehkä näin myöhäänkin ja koska ei ole minun vallassani enää asiaa korjata (ottaa taskustaan kahdenkymmenen markan setelin) tarjota teille pienen avun. Elkää panko pahaksi! Mutta ehkä silläkin voi nyt jotakin tehdä.

SOHVI (joka epäröiden ottaa setelin). Minä en tiedä?… Mitä nyt kauppias…? Taivaan Herra!… Apuko?… Kiitoksia, kiitoksia tuhansin kerroin, hyvä, hyvä herra kauppias!

SIPI. Ei nyt pidä…! Ei se kestä kiittää! Ja elkää panko pahaksi! —
Mutta kuulkaa! Sanoitte, että vuotatte rouva Vallströmiä?

SOHVI. Niin, niin. Sitähän me… ja neiti Siiriä. Nehän ne on luvanneet…

SIPI. Vai niin. — Minä pistäydyin vaan hetkeksi… — Sanokaas: onko se totta, että se neiti Siiri lähtee pois?

SOHVI. Niinhän ne sanovat. Ja huomenna jo kuuluu aikovan lähteä.

SIPI (itsekseen). Hän siis lähtee todellakin! — (Ääneen.) Muutenhan minä tässä vaan sivumennen… Ja teatteriinko taas?

SOHVI. Eikä. Talouskouluunhan se taitaa aikoa.

SIPI. Vai niin! — — No — no. Arvasihan sen. — No, niin. Toivon, ett'ette nyt kaikesta minua syytä. Ja jos voin vasta jotakin, niin…

SOHVI (joka vilkaisee ikkunaan). Ka tuossahan on jo Antti. Jumalan kiitos! He ovat tulleet. Ihan parahiksi tulivatkin.

SIPI. Minnekäs minä… En tahtoisi — häiritä…? Jos he tulevat tänne?
(Vetäytyy perälle nurkkaan päin.)

Kuudes kohtaus.

SOHVI, SIPI ja SIIRI.

SIIRI (tulee suorastaan sisään ensin huomaamatta Sipiä). Päivää, emäntä hyvä! (Tervehtii Sohvia). Tässä me nyt ollaan. Täti meni heti sille puolelle. Siellähän huutokauppa jo on alkanut.

SOHVI. Voi, terve tultua! Johan ne alkoivat.

SIIRI (huomaa Sipin ja säpsähtää). Hän — täällä? (Katsoo kummastellen
Sohviin.) Kun en tietänyt!

SIPI. Suokaa anteeksi, että satuin olemaan täällä, mutta jos… niin…
(Aikoo ikäänkuin mennä, mutta jääpi Sohvin alkaessa puhua.)

SOHVI. Niin. Kauppias tuli vaan vähän. — Hän oli niin hyvä… Hän tahtoi vielä viimeisellä hetkellä meitä auttaa.

SIIRI. Mitä? Miten?

SOHVI. Hän tahtoi meitä auttaa ja antoi tämän? (Näyttää seteliä.)

SIIRI. Ja te otatte häneltä vastaan sen?

SOHVI. Mitenkäs? Miks'ei? Pitäähän minun… kun on apua tarvis.

SIIRI. Ja hän ilkeää teille tuommoisen avun antaa.

SIPI. Kaikki eivät ole niin ylpeitä kuin Siiri.

SIIRI. Ei. Te ette saa sitä häneltä ottaa, emäntä! (Tempaa setelin
Sohvin kädestä ja ojentaa sen Sipille.) Tuossa on se hänelle takaisin.
Hilma ei olisi sitä ottanut. Minä tiedän sen. Ja te ette saa sitä ottaa!

SOHVI (pidellen Siiriä käsivarresta). Mitä te teette, mitä te teette?!
Se ei ole oikein. Jumala rankaisee siitä.

SIIRI. Minä annan teille saman summan, mutta häneltä ette saa sitä ottaa. Ja hänen täytyy ottaa se takaisin.

SIPI (ottaa setelin). Hyvä! Minä otan sen. Minä tottelen Siirin käskyä — viimeisen kerran. Mutta elkää syyttäkö minua, emäntä! Minä olen tehnyt, minkä olen voinut. Minä olen ojentanut teille käteni, vaan toinen on sen sysännyt takaisin. Ja sitte — hyvästi! (Poistuu, luotuaan viimeisen katseen Siiriin.)

SOHVI. Voi, mitä te nyt teitte? Tuolla lailla halveksitte hänen apuaan, hänen lahjaansa.

SIIRI. Olkaa huoleti, hyvä emäntä! Tätä ette kadu.

Seitsemäs kohtaus.

SOHVI, SIIRI ja HILMA.

HILMA. Siiri! Terve! Täällähän sinä olet?

SIIRI. Täällä. Joko ne lopettivat tupakammarissa?

HILMA. Jo. Ja nyt menevät ulos, talliin ja läävään.

SOHVI. Joko ne. Entä isä ja rouva Vallström?

HILMA. Ne menivät mukaan. — Tulin tänne, että pääsisitte sinne, äiti, jos tahdotte.

SOHVI. En minä… En minä voi nähdä, kun Rusko ja Muurikki myödään. Se ottaa niin luonnolleni. Ja onhan isä siellä.

SIIRI. Mutta sitte menen minä.

HILMA. Siiri! Hän on siellä — Sipi.

SIIRI. Minä tiedän sen. Hänhän kävi täällä — tuvassa.

HILMA. Kävikö täällä?

SIIRI. Kävi. Ja sen tautta juuri pitää minun olla siellä mukana.
(Menee.)

HILMA. Äiti! Milloinka hän täällä kävi? Ja mitä varten?

SOHVI. Vast'ikään. Kun olin yksin, niin hän tuli. Hän tahtoi meitä auttaa ja antoi minulle kaksikymmentä markkaa.

HILMA. Ja te otitte?

SOHVI. Otin. Ja miks'en olisi ottanut? Vaan sitte sattui Siiri tulemaan, tempasi kädestäni rahan ja pakoitti Sipin ottamaan sen takaisin.

HILMA. Se oli hyvä. Se oli oikein, äiti.

SOHVI. Oikeinko? Sinäkin hupsu! Saat nyt nähdä, mitä hän tekee, kun hän siitä suuttuu, että me noin hylkäsimme hänen apunsa ja sovinnon tarjouksensa.

HILMA. Enempää Sipi ei voi meille tehdä, äiti, kuin on jo tehnyt.

SOHVI (ikkunan luona). Kas tuossa! Nyt Ruskoa jo myödään. Ja siinä seisoo Siiri ja Sipi vastatusten.

HILMA (katsahtaen ikkunaan). Näyttää, niinkuin he huutaisivat kilvan.

SOHVI. Sanoinhan minä. Sipi voi tehdä jotakin uhallakin.

HILMA. Mutta Siiri pitää kyllä puoliaan, äiti.

SOHVI. Mitä voi hän Sipiä vastaan.

HILMA. Hän saa ainakin hinnan nousemaan.

SOHVI. Vaan jos isä jää ilman hevosta. Hän kun tahtoi lähteä hevosineen
Karjalan rautatielle työn hakuun.

HILMA. Parempihan se on, äiti, saada siitä hyvä hinta, kuin jos uupuu ja täytyy talokin ryöstöön panna. Muutenkin on kaikki muu niin halvalla mennyt.

SOHVI. No. Nyt se päättyi. Mitä ne ihmiset noin nauravat?

HILMA. Ja mitähän se Sipi tuossa Siirille haastaa, näetkös?

SOHVI. Kädellään vaan huiskautti hänelle, Siiri, vastaukseksi ja lähti juoksemaan tänne päin.

HILMA. Siinä paikassa saamme kuulla, kuinka kävi.

SIIRI (tulee juosten sisään).

HILMA. No, kellekä Rusko jäi, Siiri?

SIIRI. Hänellehän minä sen jätin.

SOHVI Vai Sipille se jäi?

SIIRI. Tahallanihan minä sen tein. Sillä semmoista hintaa ei Antti olisi saanut siitä keltään.

HILMA. Mistä hinnasta se sitte meni?

SIIRI. Sadasta neljästäkymmenestä kolmesta.

HILMA. Sehän oli hyvin, äiti.

SOHVI. Olihan se kyllä.

SIIRI. Korotin ja korotin — kiusallani. Ja sitte yht'äkkiä jätin. Ja niin sanoi Sinkkonenkin, että kolmekymmentä markkaa ainakin Sipi siitä maksoi enemmän, kuin se on väärtti. — Vaan nyt on jo varmaan kohta Muurikin vuoro.

SOHVI. Tuossapa se jo tuodaankin (Ulkoa kuuluu lehmän kellon kalahduksia). Muurikkini! Muurikki lehmäni! Tuota! Kun tänne katsoo, että missä se emäntä nyt on, kun antaa vieraiden taluttaa. Näetsen! Ihan kuin ymmärtäisi, luontokappalekin, että erota pitää ja että toisen käsiin joutuu! Muurikki lehmäni! (Puhkeaa itkemään ikkunalaudalle.)

HILMA. Elkää, elkää nyt, äiti kulta…!

SIIRI. Niin, ennen aikoja. Kyllä täti sen huutaa. Minä pyysin… Hän lupasi.

SOHVI. Vielä mitä! Toinen antaa enemmän, niin sillehän se jääpi.

SIIRI. Olkaa nyt huoleti! Eipä siellä näy juuri olevankaan sen huutajia. Tuossa vallesmanni jo kohottaa vasarata. Noin: ensimmäinen — toinen — ja kolmas kerta. Täti sen varmaan sai. Minä lähden kuulemaan.

SOHVI. Jumala suokoon! Muutenhan jäämme kokonaan ilman särvintä kaikki tyyni.

HILMA. Rouva Vallström tulee tänne. Nyt saamme kuulla.

Kahdeksas kohtaus.

Edelliset ja rouva VALLSTRÖM.

SIIRI (ovella). No, täti, kuinka kävi?

ROUVA VALLSTRÖM (nyökäyttää Siirille myöntävästi). No, hyvää päivää, Sohvi! (Tervehtii häntä.) Sohvi saa nyt pitää Muurikkinsa. Minä huusin sen.

SOHVI (lankee maahan ja halailee rouva Vallströmin jalkoja). Kiitoksia, kiitoksia tuhansin kerroin, rakas, rakas rouva!!

ROUVA VALLSTRÖM. Mitä te, mitä te nyt, Sohvi?! Ei pidä! Nouskaa ylös.
(Nostaa Sohvia käsivarresta.)

Yhdeksäs kohtaus.

    Edelliset, PUPUTTI, ANTTI, SINKKONEN, PAAKKUNAINEN,
    EEVA-STIINA ja muutamia muita henkilöitä.

SIIRI. Minkälainen on tulos, herra vallesmanni?

PUPUTTI. Paikalla. Jahka minä lyön nämä summat yhteen. (Istuutuu, lyijykynä kädessä, pöydän taakse.)

(Rouva VALLSTRÖM ja SOHVI sekä SIIRI ja HILMA haastelevat keskenään.)

PAAKKUNAINEN (lähestyy vallesmannia, kaivaen taskusta esiin kukkaronsa). Minä olisin, tuota, pyytänyt saada maksaa, herra vallesmanni.

PUPUTTI. Vuota! Näethän, että minä tässä räknään.

EEVA-STIINA (Paakkunaisen takana). Olisi pitänyt päästä tästä lähtemään kotiin.

PUPUTTI (polkien jalkaansa). Hä? Kuka se siellä…? Vuota, sanon minä!
Ja minne sinulla on sen kiireempi kuin muillakaan? (Jatkaa laskujaan.)

PAAKKUNAINEN ja EEVA-STIINA (peräytyvät kansan joukkoon).

PUPUTTI (kotvasen kuluttua). Tästä ei tule täyteen sitä summaa, minkä
Antti Valkeapää on velkaa.

ANTTI. Arvaahan sen. Mistäpä sitä niin äi'ää olisi lähtenyt, kun kaikki niin vähään nousi.

SIIRI. Paljonko siinä uupuu, vallesmanni?

PUPUTTI. Noin seitsemänkymmentäviisi markkaa. — Pitää siis jatkaa irtaimiston myöntiä täällä tuvassa, ja joll'ei sekään piisaa, niin on kiinteimistö…

ROUVA VALLSTRÖM (joka on mennyt vuoteen luo ja tarttunut Liisun käteen). Herra Jumala! Hänhän on kylmä!

SOHVI (heittäytyy vuoteen yli). Liisu tyttöni! Kuollut! — — Kuollut!!!

HILMA. Kuollutko? — Siskoni! (Itkee.)

ANTTI (seisoo, äänetönnä katsellen ja kädet ristissä, vuoteen vieressä).

SIIRI. Liisu parka! Hän pääsi vaivastaan keskellä tätä kurjuutta.

(Kansan joukossa hämmästystä ja hiljaista kuiskatusta. Muutamat menevät vuoteen luo katsomaan ja palaavat jälleen peremmälle. Joku menee kohta sitte poiskin.)

EEVA-STIINA. Hiljaapa se sielu erosi ruumiista, kun ei sitä kukaan huomannut.

ROUVA VALLSTRÖM. Niin, milloinka hän lähti? Eikös täällä koko ajan ollut joku tuvassa?

SOHVI. Taannoin se varmaan oli loppu, kun hän enkelistä haastoi. Ja se se hänen sielunsa silloin korjasi. (Lankeaa polvilleen vuoteen viereen ja nostaa kätensä taivasta kohti!) Siellä nyt taivaassa ei ole Liisulla puutetta, ei vaivoja, ei kyyneleitä. Ja Herra tiesi, että täällä hänellä ei olisi ollut enää mitään, mitään.

ROUVA VALLSTRÖM (lohduttelee Sohvia).

PUPUTTI (kansaan päin). Tällä kertaa meillä nyt ei täällä ole enää mitään tekemistä. Maksut otan vastaan kotonani. (Antille.) Mutta meidän täytyy jatkaa toiste, että saadaan kokoon uupuva summa. (Panee luettelon taskuunsa.)

(Kansa poistuu.)

ANTTI. Niinhän se on tehtävä. Tyhjilleenhän tässä talo kuitenkin jääpi.

SIIRI. Herra vallesmanni!

PUPUTTI (joka on aikonut mennä). Neiti!

SIIRI. Sanoitte uupuvan seitsemänkymmentäviisi markkaa?

PUPUTTI. Niillä paikoin.

SIIRI. Olkaa niin hyvä: odottakaa vähän! (Ottaa kukkaronsa esiin.) Ehkä saisin minä… Minulla sattuu olemaan… niin ei teidän tarvitse enää vaivata — itseänne.

HILMA. Mitä sinä teet, Siiri?!…

SOHVI. Siirihän tarvitsee itse.

ANTTI. Ei nyt pidä…!

SIIRI. Kas tässä! Ottakaa nämä, herra vallesmanni! Siinä pitäisi olla.

PUPUTTI. Te annatte ne siis Antti Valkeapäalle? Hänen puolestaan?

SIIRI. Kuinka tahdotte? Sama se, kunhan hän vaan on kuitti? Piisaahan se?

PUPUTTI (ottaen rahat.) Kyllä, kyllä. Tässä on ehkä pikkuruisen liikaakin, neiti, mutta sen minä sitte annan takaisin, jahka lopetan rätingin.

SIIRI. Se on sama. Ett'ei vaan uutta ryöstöä tarvita? Eihän?

PUPUTTI. Ei suinkaan. — Te olette jalomielinen ihminen, neiti! (Menee pöydän luo ja merkitsee rahat luetteloon.) Hyvästi sitte! (Hyvästelee.) Nyt on minun puolestani täällä kaikki lopussa. (Menee.)

PAAKKUNAINEN, EEVA-STIINA ja SINKKONEN (jotka ihmetellen ovat keskenään puhelleet jotakin perällä, poistuvat myöskin).

SIIRI. Niin. Pitäähän meidänkin lähteä, täti, ja jättää heidät rauhaan
Liisulle viimeistä velvollisuutta toimittamaan.

ROUVA VALLSTRÖM (taputtaen Siiriä). Kyllä, kultaseni, lähdetään. Tahdoin vaan ensin sanoa Hilmalle, että Hilma sen tähden juuri nyt saa jäädä muutamaksi päiväksi kotiin auttamaan ja sitte tulla palvelukseeni, jos tahtoo. (Hyvästelee.)

HILMA. Hyvä on. Ja kiitoksia, rakas rouva!

ANTTI. Vaikeahan Sohvin nyt alussa olisi ilman Hilmaakin. Kiitoksia vaan kaikesta!

SOHVI. Tästä ja kaikesta kiitos teille, rakas rouva ja Siiri! Jumala teitä palkitkoon!…

SIIRI (joka sillä välin on kätellyt Sohvia ja Anttia, suutelee Hilmaa).
Me siis emme nyt tapaa enää toisiamme, Hilma. Voi hyvin!

ROUVA VALLSTRÖM ja SIIRI (menevät).

HILMA (ei saa sanotuksi mitään, vaan pyyhkii silmiään, katsoen Siirin jälkeen).

SOHVI (menee Liisun vuoteen luo). Ja nyt… (Jää tuijottamaan Liisuun kädet ristissä.)

ANTTI. — työhön jälleen —

HILMA (ottaa nyyttinsä, vie sen pöydälle ja alkaa aukoa huivin päitä) — uutta elämää alkamaan — alusta taas!

Esirippu.

(Loppu.)