SAKSANMAA

Talvinen tarina

Kirj.

HEINRICH HEINE

Suomentanut

O. Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904.

HEINRICH HEINE

Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama.

Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa.

Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen.

Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä.

Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja.

Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi.

Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan.

Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata.

Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita.

Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun.

Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora."

Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan.

Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala.

SAKSANMAA

Talvinen tarina

Alkusana.

Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni.

Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä.

Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844.

Heinrich Heine.

JÄÄHYVÄISET PARIISILLE

Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan.

    Sydän saksalainen mun rinnassain
    tuli sairahaks äkkipikaa,
    tuolla pohjolass' ainoa poppa on,
    joka lääkitä voi sen vikaa.

    Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan
    tuon lääkärin suuret kuurit;
    vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää
    ne ankarat mikstuurit.

    Ah ranskalaiset te rattoisat,
    iloveikkoni, huomaan Herran!
    Minut kaiho lapsekas ajaa pois,
    mut en viivy kuin täytymän verran.

    Ken uskois — mun haikea kaihoni on
    käry turpeen, on lammaskullat
    tuoll' Lüneburgin nummella, on
    hapankaalit, perunapullat.

    Savu tupakan on, salaneuvokset
    ja parvet yöpatrullein,
    alasaksa, ruislimppu, raakuuskin,
    papintyttäret poskin pullein.

    Myös äitiä on minun ikävä,
    sitä peittelisin ma suotta;
    siit' onkin, kuin emo-vanhan näin,
    jo kolmetoista vuotta.

    Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et
    tuta vaivaani voi, et lientää,
    sinut vasten rintaani painallan,
    vaan pois mun täytyy rientää.

    Luota suloimman onneni ajaa pois
    minut vaino polttavan vaivan —
    jos en ilmaa saa minä Saksanmaan,
    niin tukahdun ma aivan.

    Kipu, tuska, kiihko hillitön
    ihan kouristuttaa rintaa.
    Mun jalkani halusta vapisee
    taas astua Saksan pintaa.

Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin.

I LUKU

Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi.

    Ja rajalle tullessa tunsin ma,
    kun kiivahammin sykki
    sydän rinnassa, luulenpa, silmääni
    ihan kyyneleitä lykki.

    Ja kieltä kotoista kuullessa
    niin mieli kummaksi meni,
    ihan kuin verenvuotohon suloiseen
    ois riutunut sydämeni.

    Oli harpputyttönen tyllerö,
    tosituntein ja äänin väärin
    hän lauloi, vaan mua liikutti
    toki soitto se suuressa määrin.

    Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu
    ja kärsii ja jälleen tapaa
    tuoll' iloissa paremman maailman
    sydän toisensa, vaivoista vapaa.

    Maan murhelaaksosta lauloi hän,
    sen riemuista rikkuvista,
    isänmaasta sielun kirkastuneen,
    ilohäistä sen ikuisista.

    Soi vanha kieltäymysvirsi taas,
    tuo taivaan aa-lulla-loru,
    jolla kansan, tuon ison vintiön,
    pois tuuditellaan poru.

    Hyvin virren ja virrentekijät
    ne tunnen ma, tiedän että
    he salassa viiniä itse joi,
    mut julki veisasi vettä.

    Uus laulu, laulu parempi
    nyt, veikot, laulakamme!
    Me taivaan valtakunnan jo
    maan päälle perustamme.

    Tääll' olla tahdomme onnelliset,
    pois puutteet, polot ja raiskat!
    Käden ansiota ei ahkeran
    saa ahmia vatsat laiskat.

    Joka ihmislapselle kasvavi
    tääll' leipä ja leivän apu,
    ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös,
    joka suuhun sokeri papu.

    Niin, sokeripapuja kaikille,
    heti kohta kun halkee palot!
    Me huostaan houkkain ja enkelein
    jo jätämme taivaan talot.

    Ja luoksenne vieraiksi lennämme,
    jos kuoltua siivet saamme;
    autuuden kauneimmat kakkuset
    me siellä kanssanne jaamme.

    Uus laulu, laulu parempi!
    kuin viulun ja huilun humu!
    Ohi Miserere on, vaiennut
    jo kuolinkellojen kumu.

    Europa-neitseen kihlannut
    on Vapaus, sulho suuri,
    ens syleilyn, ens suutelon
    jumalaisen he vaihtaa juuri.

    Sitä vaikka pappi ei siunannut,
    on luja se liitto ja sauma —
    pari kaunis kauan eläköön,
    jalo nouskoon lapsien lauma!

    Häälaulu on mun lauluni,
    se uus, mi vanhat voittaa!
    Olen haltioitu, mun sielussain
    pyhät, korkeat tähdet koittaa —

tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet!

Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa.

II LUKU

Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa.

    Nenäliinat ja paidat ja housut muut,
    joka nurkan ne nuuski ja kurkki;
    jalokiviä, pitsejä, kirjoja
    myös kielletyitä ne urkki.

    Te tomppelit arkkujen tutkijat,
    te tutkitte turhin vaivoin!
    Salatavarat, joita ma kuljetan,
    ne mull' on arkussa aivoin.

    Siell' on mulla pitsit hienommat
    kuin Brüsselin parhaat — ne jahka
    ma näytän, niin neulasin neulotuiks
    ne tunnette, tulessa nahka.

    Jalokivet on, valtatimantit
    ajan uuden otsalle mulla,
    nuoren jumalan temppelikalleudet,
    suuren tuntemattoman tulla.

    Ja kirjoja päässäni mulla myös,
    sen sanon, on sangen monta!
    Kuin laulava linnunpesä se pää
    lukemista on luvatonta.

    Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss'
    on tuskin niin turmiokkaita;
    ei Hoffmann von Fallersleben ees
    niin vaarallisia laitat —

    Joku matkustaja se mainitsi,
    ett' edessämme juuri
    oli Preussin tulliliitto nyt,
    tuo tullirengas suuri.

    "On tulliliitto" — hän huomautti —
    "perus kansallisuutemme vakaa,
    isänmaalle eheän yhteyden
    se pirstotulle takaa.

    Meille ulkonaisen se yhteyden suo,
    niin sanotun aineellisen;
    suo sensuuri henkisen yhteyden,
    tuon tosi-aatteellisen.

Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata."

III LUKU

    Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa
    Karolus Magnus maatuu, —
    Karl Mayer, Svaabissa eläjä,
    mies vallan toist' on laatuu.

    Vähät maata Aachenin kirkossa
    ma keisarivainaana soisin;
    ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen
    runopiltti pieni ma oisin.

    Kovin Aachenin koirill' on ikävä,
    alamaisesti anoo ne suita:
    "Meille potku suo, vähän virkistää
    meit' ehkä se, vieras kulta.":

    Tuossa kuivassa pesässä kulutin
    ma saappaan korkoja tovin.
    Sotaväkeä preussiläist' oli taas,
    eip' ollut muuttunut kovin.

    Sama vanha, harmaa mantteli
    ja korkea punainen kaulus —
    "Puna verta frankkien merkitsee",
    soi muinen, Körner, sun laulusi

    Nuo samat pedanttiset pökkelöt,
    yhä vaan sama suora kulma
    joka kääntehessä, ja kasvoilla
    sama samea, puutunut pulma.

    Yhä tuo sama jäykkä jäppäily,
    sama asento seivässojo,
    kuin kitaansa kepin he nielleet ois,
    josta kyljiss' ol' ennen mojo.

    Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se
    ole milloinkaan ihan laannut;
    on sijaansa vaan tuo vanha "hän"
    "sinän" tuttavallisen saanut.

    Noina pitkinä viiksinä virkaan taas
    sama vanha palmikko palas:
    takapuolia se ennen puikkeli vaan,
    nokan alta nyt riippuu alas.

    Tuo uus univormu ratsuväen
    mua miellytti melkoisesti,
    teräspiikkinen kypäri semminkin, —
    hyvä sillä on ollut lesti.

    Sen ritarisuudessa kangastaa
    kaikk' armahat romantiikit,
    jalorotuiset rouva Montfauconit,
    Fouquét, Uhlandit, Tieckit.

    Keskiaika kaunoinen kangastaa,
    sen linnat ja ritarituvat,
    asepojat, povissa uskollisuus,
    takamuksissa vaakunakuvat.

    Kaikki ristiretket ja turnaukset,
    hovit lemmen ja kaihot kainot,
    ajat aapisettoman uskon, jot' ei
    vielä vienehet kirjapainot.

    Jalo kypäri, kaikkein korkeimman
    se sukkeluuden on väläys!
    Se piikkiä, kärkeä puutu ei —
    kuninkaallinen päähänpäläys!

    Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa
    pian moinen piikki se johtaa
    upo-uusimmat taivaan salamat
    romanttista päätänne kohtaani

    On köykäisemmät päähineet
    sodan tullen tarvis ostaa;
    kovin raskas on kesk'ajan kypäri,
    jalat laukkaan kun saatte nostaa. — —

    Ovell' Aachenin postitalon se taas
    tuo lintu kilvessä liehui,
    jota vihaan ma niin! Mua kohti sen
    kähy musta silmissä kiehui.

    Sa lintu-iljetys, maltas kun
    sun käsiini saamaan osun,
    mä kyllä sun kynin ja höyhennän
    ja kyntes murskaksi hosun.

    Sa maltas, ilmassa heilua saat
    pian varressa pitkän luudan;
    ma hauskahan haukan-ammuntaan
    kytät, reiniläiset huudan.

    Ken alas sun ampuu, se valtikan saa
    sekä kruunun mult', uros oiva!
    Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!"
    on riemuhuutomme soiva.

IV LUKU

Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan

ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian.

    Yhä vehreissä roomalaislaseissa
    se vielä kultana hohtaa,
    ja liikaa jos puolikon jonkun juot,
    nokan päähän se nousee kohta.

    Nokan päähän niin makea kutkutus,
    että malta et maistamatt' olla; —
    ulos lähteä katuja kaiuttamaan
    piti öisellä kuutamolla.

    Kivitalot ne katseli mua, kuin ois
    ajan ammoisen tarinoita,
    pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet
    mulle kertoa muisteloita.

    Niin, tääll' ovat nähneet elostavan
    ne pappein, hurskasten sutten,
    täällä "hämärät miehet" on häärineet,
    kuten kertoo Ulrik von Hutten.

    Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien
    oli kankaani-maskeraati;
    Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll'
    ilmiannot äkäiset laati.

    Tääll' ihmisiä ja kirjoja
    tulirovio tuhosi muinen;
    soi kellot ja kyrie-eleison
    nous ilmoille tuhatsuinen.

    Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili
    kuin koirat raitteja pitkin;
    vielä tuntea uskonvimmastaan
    voi jälkeläiset ne nytkin. —

    Vaan tuolla kuutamossa, kas,
    tuota jylhää kummitusta!
    Se Kölnin tuomiokirkko on
    tuo pelätti peikko-musta.

    Tuli olla sen hengen bastilji,
    ketut Rooman ne tuumi: tänne,
    tähän jättityrmään turtuva
    on Saksan järjen jänne!

    Tuli silloin Luther, luja mies,
    seis-huutonsa kuului suuri —
    sen koommin korkenematta jäi
    tuon tuomiokirkon muuri.

    Se kesken jäi — ja se hyvä on.
    Juuri valmistumatta-jäänti
    sen Saksan voiman ja tehtävän
    protestanttisen merkiks säänti.

    Te tomppelit tuomioneuvoston,
    onko aikomus kättenne heikkoin
    työ jäänyt päättää, valmistaa
    pesä vanha se sorron peikkoin?

    Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa
    ropopussia, juoskaa rahaa
    kereteiltä ja juutalaisiltakin —
    siit' apua ei pahan pahaa.

    Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan
    tuota tuomiokirkkoa tukee,
    ja muuan lahjakas kuningas
    suotta hyväks sen lausuu ja lukee!

    Tule tuomiokirkko se valmiiks ei,
    vaikka Svaabin narrit keksi
    koko laivan kiviä lähettää
    sen jaloksi jatkamiseksi.

    Tule valmiiks ei, vaikka kirkuna
    miten korppein ja pöllöin kiihtyy,
    jotka vanhanaikaisin aatteineen
    hyvin vanhoissa torneissa viihtyy.

    Niin, aika on saava, mi itseään
    sen valmistelull' ei vaivaa,
    päinvastoin suojat sen sisäiset
    se hevostalliksi raivaa.

    "Hevostalliksi tuomiokirkkomme!
    Mut kuinkas silloin noiden
    pyhän kolmen kuninkaamme käy,
    tabernaklissa nukkujoiden?"

    Niin kysytte multa, mut pakkoko
    on kursailla tämän ajan?
    Itämaan pyhät kolmet kuninkaat
    saa muuttaa muualle majan.

    Ma teitä neuvon, ne pistäkää
    noihin kolmeen rautavakkaan,
    jotka Münsterissä on ripustetut
    Pyhän Lambertin tornin lakkaan.

Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen.

V LUKU

Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi.

    Ole tervehditty sä, isä Rein,
    sa oletko voinut hyvin?
    Sua olen monesti muistellut
    ma kaipauksin syvin.

    Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois
    niin outo urina soinut,
    mies vanha kuin yskäisin, vapisevin
    ois äänin vaikeroinut:

    "Tervetullut, poikani, kiitos, kun
    noin vuott' olet kolmetoista
    mua muistanut, poissa ollessas
    sain kokea monenmoista.

    Biberichissä kiviä niellä sain,
    ei kiittää kestä se kekker'!
    Mut pahemmin lastasi laulullaan
    mun vatsani Niklas Becker.

    Mua laulanut on hän, kuin oisin ma
    mikä puhtahin impi ikään,
    kenen kunniankukkaista riistämään
    ei tulla saa mies mikään.

    Tuon tuhman laulun kuullessain
    ihan valkopartani voisin
    pois reväistä, itseni hukuttaa
    ihan omaan itseeni soisin.

    Pojat Ranskan ne paremmin tietävät,
    mi on impeydessäni perää;
    ovat voittajavetensä sekoittaneet
    mun vesiini monta jo erää.

    Tuo tuhma laulu ja tuhma mies!
    Mua herjasi suotta syyttä.
    Tavallaan mulle hän tuotti myös
    poliittista ikävyyttä.

    Näet ranskalaiset jos palaa nyt,
    saan hävetä niiden eessä,
    joka taivaalta heit' olen takaisin
    ain' anonut silmät veessä.

    Pikku ranskalaisia rakastanut
    olen aina — vieläkö siellä
    vain leikkivät, laulavat, valkoiset
    heill' onko housut vielä?

    Ilo heit' ois tavata, elleivät
    he irvisteleis mua nähden
    tuon kirotun loilotuksen vuoks,
    tuon häväistyksen tähden.

    Alfred de Musset, katupoika tuo,
    etupäässä päälleni käyden
    ehkä rummunlyöjänä rummuttaa
    mulle kompia korvan täyden."

    Noin huoltaan päivitti isä Rein,
    koko oloa onnetonta.
    Koin häntä rohkaista, haastelin
    hälle lohdun sanaa monta:

    Ole huoleti ilkuista, isä Rein,
    ei enää he moniin vuosiin
    ole vanhoja ranskalaisia,
    myös housut on uuteen kuosiin.

    Ne on punaiset nyt, ei valkoiset,
    napit toiset myös niitä sulkee.
    Heiltä leikit ja laulut on lakanneet,
    päät kuurussa miettein he kulkee.

    He filosofeeraa nyt Kanteista
    ja Fichteistä, Hegeleistä,
    he piippua polttaa ja olutta juo,
    lyö keilaakin moni heistä.

    Poroporvareiksi kuin mekin he käy,
    ja vimmatummiksi vielä;
    Voltairen henki on heistä pois,
    pian Hengstenberg herra on siellä.

    Alfred de Musset'llä tosiaan
    vielä katupojan on eljet;
    mut rauhaan jää, hänen kielelleen
    kyllä teemme häijylle teljet.

    Pahan komman sulle jos rummuttaa,
    saa kuulla hän pahemmat kommat,
    saa kuulla, kuin kävi kauniissa
    hamekansassa häitä hommat.

    Viis tuhmista lauluista, isä Rein,
    pois huolet ja huonot tuulet!
    Jää hyvästi, jälleen tapaamme —
    pian paremman laulun kuulet.

VI LUKU

Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys.

    Näki punaisen miehen Napoleon,
    kun suurt' oli tapahtuva,
    ja Sokrateell' oli daimoni,
    ei ollut se hourekuva.

    Minä itse, kun pöytäni ääressä
    välin myöhään yöll' olin työssä,
    olan takaa olennon kammokkaan
    näin naamio kasvoilla yössä.

    Salas jotain kummasti kiiluvaa
    hänen vaippansa vaiheella hihan,
    se kirveeltä, teloituskirveeltä
    mun silmääni näytti ihan.

    Oli olento vanttera varreltaan,
    ja silmät kuin tähteä kaksi;
    ei koskaan työtäni häirinnyt,
    jäi tyynnä vaan taemmaksi.

    Ei vuosiin ollut näyttäynyt
    tuo kumma kumppani luona,
    kun äkisti Kölnissä tapasin taas
    hänet kuutamoyönä tuona.

    Ma miettien katuja mitatessain
    hänen keksin takana käyvän,
    kuin varjoni ois, ja kun pysähdin,
    näin hänenkin pysähtäyvän.

    Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut,
    kävi taas, kun käydä ma aloin.
    Noin tuomiokirkon torille
    oli tultu me jalka jaloin.

    Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin:
    "Tee tili, mies, mikä sulia
    jok' askel noin läpi aution yön
    on tarvis takana tulla?

    Sun aina tapaan, kun laineihin
    saa maailmantunteet laajat
    mun poveni, kun läpi aivojen
    lyö hengen hehkuvat vaajat.

    Sa minuun jäykästi tuijotat noin —
    tee tili: sa mitä salaat,
    joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas?
    Ken olet ja mitä halaat?"

    Mut toinen laiskan kuivasti
    vain vastaa: "Salli nyt saattos,
    älä pois mua manaa, pyydän ma,
    ja semminkin, jätä paatos!

    Ole aave en aikojen menneiden,
    en hautojen kouko ja peikko,
    ja retoriikast' en pidä, mun on
    hyvin filosofiiakin heikko.

    Olen käytännön mies ma, vaitelias
    ja verkkainen aina. Vaan tiedä:
    mit' olet sa miettinyt mielessäs,
    sen lupaan ma perille viedä.

    Ja vuodet jos menköön, ma työtä teen
    yhä väsymättömin voimin,
    kunis todellisuutena aattees nään;
    sa tuumit, ja ma, ma toimin.

    Sa tuomari olet, ma pyöveli,
    joka täytän tuomios määrät,
    kuin tulee orjan tottelevan,
    oli oikeat ne tai väärät.

    Kävi Roomassa liktori kirveineen
    ain' edellä konsulin ennen.
    Niin sunkin, mut takana tappara käy,
    nyt itses edellä mennen.

Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen."

VII LUKU

Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu.

    Kuink' usein kaipasin makeutta
    ma pieluksen kotimaisen
    öin unettomin noilla kovilla
    matrasseilla maanpakolaisen!

    Hyvät untuvapatjamme maata on
    ja ne hyviä unia suopi.
    Niissä sielu saksalainen se maan
    kaikk' ikeet yltään luopi.

    Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat
    valontaivasten tarhat tapaa.
    Sielu saksalainen, kuink' untes tie
    on öisten uljas ja vapaa!

    Käy kalpeiksi korkeat jumalat,
    kun kotkanlentoos sa rupeet!
    Sun siipes kirkasti kiitäissään
    jo monen tähtösen kupeet!

    Maa ranskalaisten ja ryssäin on,
    ja meren on herroina britit,
    mut isännät ilmojen ihannemaan
    on meidän Meyerit, Schmidtit.

    Se on valtamaamme, siellä on
    ehyt heimomme, pilvien päällä;
    muut kansat kaikki on kehittyneet
    maan matalan tasalla täällä. — —

    Ma nukuin ja katuja noita taas,
    valetuita kuutamon valoin,
    olin kaikuvin askelin astuvinain
    ohi vanhanaikaisten taloin.

    Taas naamio silmillä takana mun
    tuli tumma se seuralainen.
    Mua väsytti, polvet kuin poikki ois,
    mut yhä me astuimme vainen.

    Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain
    oli avattu, auki rippui
    se ammottavasti, virtanaan
    veri sydänhaavasta tippui.

    Verivirtaan monesti sormeni
    ma kastoin ja pieltä oven
    myös monta ohitse astuissain
    ma sivusin punalla poven.

    Ja aina, kun talon ma minkä noin
    olin merkinnyt, kuolinsoitto
    niin väräjävästi valittain
    mun korvaani kumahti loitto.

    Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu
    taa peittyi kolkkojen varjoin,
    rajut pilvet mustina ratsuina
    ens ilmassa häilyvin harjoin.

    Ja yhä olento tumma tuo
    tuli perässä. Tuima terä
    hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin
    me katuja hyvä erä.

    Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas
    me kunnes jo yhdyttäytiin;
    ovet kaikk' oli sepposen selällään,
    me kirkkoon sisälle käytiin.

    Tuon holvin äärettömän vain yö
    ja kuolo äänetön täytti;
    joku palava lamppu se ikäänkuin
    vain pimeytt' oikein näytti.

    Pilaristoa kauan ma kävelin,
    vain askelet saattajan vakaan
    mun korviini soi yhä, jäljistäin
    ei jäänyt hän askeltakaan.

    Oli vihdoin paikka, min kynttilät
    valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin
    oli koristeltu; — me kappeliin
    pyhän kolmen kuninkaan tultiin.

    Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat,
    jotka muuten niin hiljaa nukkuu,
    kas ihme! nyt arkkuinsa kannella
    ne siellä kolmisin kukkuu.

    Luurankoa kolme, koristein
    eriskummaisin, — kurjat, valjut
    pääkallot kruunua, valtikkaa
    käsirangat kanteli kaljut.

    Kuin nuoranuket ne heiluivat
    nuo luut, jotka ammoin kuoli;
    mädän löyhkää puol' oli hajussaan
    ja suitsutussavua puoli.

    Höpis yhden huuletkin, puheen hän
    hyvin pitkän ja laajan laati;
    hän selitti, miksikä minulta
    hän kunnioitusta vaati.

    Näet koska hän kuollut ensiksikin
    ja toiseksi kuningas oli,
    ja pyhimys kolmanneksi, mut ei
    moneks auttanut tuo holipoli.

    Vain nauravin mielin ma vastasin:
    "Tuo kaikki on hukka-huolta!
    Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään,
    vaikka katsoisin miltä puolta.

    Pois täältä, pois! Tilaks omansa
    teille haudan on mustat mullat.
    Nyt elämä ottaa haltuunsa
    tään kappelin kivet ja kullat.

    Ajan uuden ratsassaatto saa
    ilon lyöden ja ottaa majan
    tässä templissä — mielin menkää pois,
    tai ma asevoimalla ajan!"

    Niin lausuin ja käännähdin ja näin,
    kun kamalasti se välys,
    ase kamala saattajan sanattoman —
    ja hän viittaukseni älys.

    Kävi kirveineen hän päin ja löi
    alas armahtamattomasti
    nuo taikauskon katalat
    luurangot pirstoiks asti.

    Joka holvissa, sopessa raikui, soi
    kuin tuomiopäivän pauhu!
    verivirrat syöksähti rinnastain,
    ja siihen mun herätti kauhu.

VIII LUKU

Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin.

    Syysaamu harmaa ja kostea,
    loan vallassa vaunut sousi;
    mut säässä ja kelissä kehnossakin
    sulo tunne se suoniin nousi.

    Kodin kultaisenhan se ilmaa on,
    jota polttava poski tapaa!
    Ja maantien rapakko onhan tuo
    isänmaani rakkaan rapaa!

    Hevot mulle huiskutti häntää kuin
    tutut vanhat tuhansin muistoin,
    kakaratkin ne kauniilta näyttivät
    kuin heelmät Hesperian puistoin!

    Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki
    ja uurasta, hiljaista väki.
    Oli toukokuu kolmekymmentä-yks,
    kun viimeks sen silmäni näki.

    Ilos silloin ilmassa päivän koi,
    maa kukkaishäitä vietti,
    kevätkaihoja linnut liversi,
    ja ihmiset toivoi ja mietti —

ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista!

    Saa Vapaus liehuvin lippuineen,
    käy karkelot, soitot soipi,
    ehkä Bonapartenkin takaisin
    se tuonelta tuoda voipi!"

    Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan,
    ja moni nulikka-paha,
    joka itikkahoikkana maahan sai,
    nyt on mahtaja isomaha.

    Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan
    kuin rakkaus, toivo ja usko,
    heillä meidän viljoista viineist' on
    nyt nokalla rohkea rusko. — —

 Eikä juosta ja rynnätä Vapaus
    voi enää, sen jalka on nilkku;
    alas Pariisin torneista tuijottaa
    vain trikolori-tilkku.

    Ylös sittemmin keisari noussut on,
    mut mieheksi äänettömäksi
    madot Englannin hänet jo saattoi nuo,
    hän jälleen hautaan läksi.

    Omin silmin ne hautajaiset näin,
    näin kultaiset vaunut, joilla
    kuus voitotart' oli kultaista,
    arkku kultainen hartioilla.

    Kautt' Elyseisten kenttien,
    kautt' uljaan Riemukaaren,
    kautt' usmain ja lunten hiljaa niin
    kävi saatto sankaripaaren.

    Rämis vihloin kauhea musiikki,
    väris soittajat viiman alla.
    Sotalippujen kotkat tervehti
    mua katseella murehtivalla.

    Niin oudoilta, vanhaan muisteloon
    lumotuilta ihmiset näytti —
    tarun keisarillisen kangastus
    taas mielet tenhoi ja täytti.

Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut.

IX LUKU

Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä.

    Oli pöytä katettu. Herkut näin
    ma taas peri-germanilaiset.
    Sua hapankaalini tervehdin,
    sun lemus on ihanaiset!

    Kera kaalisten haudotut kastanjat!
    niit' ennen söin emon koissa! —
    Kapaturskat te kotoiset, terve myös!
    miten viisaina virutte voissa!

    Isänmaa joka ihmissydämen
    on ainainen aarre — maistaa
    myös hyvältä munat ja silakat,
    kun hyvin ne paahtaa ja paistaa.

    Miten riemusi makkarat rasvassaan!
    Ja rastaat, paistetut, pienot
    herran-enkelit omenahilloineen,
    tervetullut! ne visersi vienot.

    "Tervetullut, maanmies!" — ne visersi —
    "jo viikon viivyitkin poissa,
    kera vierasten lintujen leikamoit
    vain vieraissa viidakoissa!"

    Oli pöydässä hanhi, hiljainen,
    hyvänsävyinen olento siellä.
    Mua kerran lempinyt lie kenties,
    kun nuor' oli kumpikin vielä.

    Mua silmäs se katsein niin merkitsevin,
    niin syvin, niin hellin, niin heikein!
    Oli kaunis sisällä sielu kai,
    mut liha ei murennut leikein.

Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin.

X LUKU

Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas.

    Siellä mulle kiltisti punssia kaas
    soma tyttö tyllykkä muudan —
    kuin keltasilkkiä kiharat,
    ja silmät kuin lempeä kuudan.

    Tuo westfalilainen soperrus
    taas soittona korvissa soi mun.
    Sulomuistoja punssi se höyrysi,
    tutut veikot mielehen toi mun,

kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin!

    Niin paljon heist' ain' olen pitänyt
    kelpo Westfalin pojista noista —
    väki niin luja, vakaa ja uskollinen,
    ei koskaan kuorella loista.

    Miten miekkasill' uljaina seisoivat
    he leijonamielin ja -tarmoin!
    Niin vilpittömästi he iskivät,
    niin kvartein ja terssein varmoin.

    Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat,
    ja silmiss' on kyynellammet,
    kun ystäväliittoon he kättä lyö,
    nuo sentimentaaliset tammet.

    Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon,
    jalo kansa, sun kylvöjes keot,
    sodat maaltas ja maineet estäköön
    ja uroot ja urosten teot.

Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen!

XI LUKU

Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi.

    Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas
    tässä häviöön hänet hääsi;
    tässä ravassa Saksan kansallisuus
    se voiton päälle pääsi.

    Jos Hermann vaalevin heimoineen
    ois tässä tappion saanut,
    me roomalaisia oltais nyt,
    ois Saksan vapaus laannut!

    Tavat Rooman täällä nyt vallitseis,
    ja Rooman kieli se soisi;
    vestaaleja Münchenissäkin ois,
    qviriittejä svaabit oisi!

    Nyt Hengstenberg olis haruspex
    ja sonnein suolia urkkis.
    Neander, neuvokas auguuri,
    se lintuin kulkua kurkkis.

    Birch-Pfeiffer tärpättiä jois
    kuin muinen naiset Rooman
    (uriinille kuuluu se antaneen
    niin erinomaisen arooman).

    Ei lumppusaksa nyt Raumer ois,
    vaan roomalainen Lumpacius,
    ja riimittä laulais Freiligrath
    kuin muinen Flaccus Horatius.

    Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri,
    ois nimeltä Grobianus.
    Puhuis Massmann, me hercule! latinaa,
    tuo Marcus Tullius Massmanus!

    Jalopeurain, hyenain, shakaalein
    kera otella totuuden tulkit
    areenalla sais, katulehdiss' ei
    tulis kintuille penikka-nulkit.

    Yksi Nero, ei kolmea tusinaa
    maanisää meill' olis tuhmaa.
    Me valtimot avaten näytettäis
    orjuuden vahdeille uhmaa.

    Ois Schelling maar koko Seneca,
    kun kohtais moinen fatum.
    Corneliuksemme kuulla sais:
    "Non pictum est, qvod cacatum!" —

    Vaan onneksi Varuksen legiot
    löi Hermann taistelollaan,
    pois roomalaiset ne tungettiin,
    ja me saksalaisia ollaan!

    Meillä Saksan mieli ja kieli on,
    kuin ollut on iät päivät;
    nimi aasin on aasi, ei asinus,
    ja svaabit svaabeiksi jäivät.

    On Raumer lumppusaksa vain,
    saa kotkantähden viimein.
    Ei ole Horatius Freiligrath,
    vain laatii lauluja riimein.

    Puhu onneks ei Massmann latinaa,
    Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa,
    tärpättiä saastaista särpi ei
    kuin Rooman naikkoset salaa.

    Oi Hermann, se on sun ansiosi
    Siks sulle patsas suuri
    Detmoldiin tehdään — se kohtuus on
    panin lisäni listaan juuri.

XII LUKU

Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys.

    Alas astui ajaja laudaltaan
    avun hakuun kylästä kiirein.
    Jäin yksin, metsä mun ympäröi
    sydänöisin, ulvovin piirein.

    Sudet nälistyneillä äänillään
    ne ulvoi viiltävin vimmoin.
    Kuin kynttilät yössä tuikkivat
    nuo silmät kiiluvin kimmoin.

    Kai oli kuullut mun tulostain
    tuo metsän karvainen kansa,
    ja kunniakseni tulitti tien
    ja kaiutti kuorojansa.

    Mulle kunniavastaanotto, sen nään,
    noin suodaan silmillä, suilla!
    Otin asennon heti ja vastaamaan
    kävin liikkeillä liikutetuilla:

    "Sudet, veljet! Onnekas hetki tää,
    joka jaloon seuraanne toi mun,
    niin sydämenpohjainen ulvonta
    missä tervehdykseksi soi mun.

    Oi, mittaamaton on tunne tuo,
    minkä mielelleni se antaa;
    tään hetken ihanan iäti
    ma tahdon muistossa kantaa.

    Teitä luottamuksesta kiittää saan,
    jota minulle olette suoneet
    ja koetuksissa näkyviin
    ain' uskollisesti tuoneet.

    Sudet, veljet! Te minuun luotitte,
    ette käyneet kurjien paulaan,
    muka ett' olin koiraksi kääntynyt
    ja ottanut renkaan kaulaan,

pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan.

    Jos lampaanturkin mä toisinaan
    vedin päälleni pahaan säähän,
    mun haaveilla onnea lammasten
    toki tullut ei ikinä päähän.

    En ole lammas, en koira, en
    hovineuvos, en silli mikään —
    susi oon, suden mulla on sydän ja suu
    ja ikenet niin-ikään.

    Olen susi ja sutten keralla
    ain' ulvon ma — teit' en heitä.
    Niin, itseänne kun autatte,
    niin luojakin auttaa teitä!"

Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen.

XIII LUKU

Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla!

    Kun yhden kupeen valaistuaan
    se hehkuvin kiirein heittää
    valon toiselle puolle, niin pimeys
    sill' aikaa jo toisen peittää.

    Kivi Sisyphon yhä se vierii pois,
    Danaiidit seulaansa täyttää
    ei saata, ja turhaan aurinko
    maapallolle soihtua näyttää! — —

    Tien varrella, valoon kun alkavaan
    sumu hälveni aamun suussa,
    sen miehen kuvan ma huomasin,
    joka riippui ristinpuussa.

    Näkös, serkku parka, mun murheiseks
    saa aina, jok' alttihisti
    tämän maailman mielit lunastaa,
    sa narri, sa utopisti!

    Se pahoin on sua pidellyt
    tuo herrain korkea raati,
    vaan kirkon ja valtion kimppuun ken
    niin sokkona käymään vaati!

    Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi
    tuhat vuotta ja tovin toista;
    vain oisit kirjan kirjoittanut
    sa taivaan asioista.

    Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois
    maan päällä loukata tainnut;
    Sensuurin laupias suoja sun
    ois ristinpuulta kainnut.

    Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun
    vain oisitpa valikoinut!
    Kyky, henki suli' oli — ja oisithan
    vanhurskaita säästää voinut!

Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden!

XIV LUKU

    Sää märkä, maisema kalju — taas
    vain lokaa harmaata halo!
    Toki elää ja helaa mun hengessäin:
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Runon vanhan loppukertaus,
    jota ammani ennen lauloi —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun
    kuin paimentorvi pauloi.

    Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän
    iloss' elää ja hekkumassa,
    kunis kerran riippuvan tavataan
    pajun harmaan haarukassa.

    Oli murhaajan tuomio kyljessä puun,
    sen todisti sankka salo;
    se työt' oli Fehmen kostajain —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Oli aurinko syyttäjä, murhaajan
    oli saattanut ilmi sen palo.
    Ottilia huutanut kuollessaan:
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Ja laulua muistaissa muistan myös
    tuon hoitajamummoni hyvän,
    näen jälleen ruskeat kasvot nuo,
    joka rypyn ja kurtun syvän.

    Hän Münsterin mailt' oli syntyisin,
    ja julmat kummitusjutut
    ja kansanlaulut ja tarinat
    ne kaikk' oli hälle tutut.

    Miten tykytti sydän, kun kertoi hän,
    kuinka kuninkaantytär nuori
    kedoll' autioll' istui itsekseen
    ja kultakutreja suori.

    Hän hanhipaimenna hanhineen
    siell' olla sai, ja kun illoin
    piti karja portista ajaa taas,
    hän surren seisahti silloin.

    Näet portin päälle naulittu
    oli hevon pää, hepo-raukan,
    joka häntä maalle vieraalle
    oli viemään lähtenyt laukan.

    Tytär kuninkaan kovin huokasi:
    "Oi Falada, missä sun nään nyt!"
    Hevon pää se vastahan valitti:
    "Voi, ettet kotia jäänyt!"

    Tytär kuninkaan kovin huokasi:
    "Tään äiti jos aavistaisit!"
    Hevon pää se vastahan valitti:
    "Sydän raukalta ratkeaisi!"

    Vedin henkeä tuskin, kun sopottain
    niin vakaana kertomusta
    Punaparrasta, keisaristamme hän
    sai sanelemaan salatusta.

    Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet
    niin uskoo, vakuutti muori,
    hänet sotureineen on suojaansa
    vain kätkenyt lumottu vuori.

    Kyffhäuser nimi sen vuoren on,
    joka heidät luolaansa salaa;
    saliholvien laessa lamput ne niin
    valoll' aavemaisella palaa.

    Hevostalli niist' etumainen on,
    monta tuhatta hevosta missä
    näet seimien ääressä seisovan
    sa valjaissa välkkyvissä.

    Ne on satuloidut ja suitsitetut,
    vaan nuo monet tuhannet ratsaat
    ei hirnahda, ei heilahda,
    ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat.

    Sotamiehiä salissa toisessa
    tuhatt' on monen monituista,
    kuve kupeessa oljilla permannon,
    on urosta partasuista.

    Ovat aseissa kiireestä kantahan,
    mut urosten uljas rivi
    ei hievahda, ei hiiskahda,
    he nukkuvat kuin kivi.

    Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys
    sali kolmas on koston hankkein,
    teräs-, hopeasopaa ja kypärää,
    tuliaseita muinaisfrankkein.

    Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi
    aseryhmää varten sentään.
    Sen keskeltä musta-puna-kultainen
    ylös lippu ylpeä lentää.

    Itse keisari neljänness' istuvi
    jo vuosisatojen takaa
    kivituolilla, kivipöydässä,
    pää kätten varassa vakaa.

    Alas aaltoova parta on punainen
    kuin tulenliekkien huima,
    välin silmäluomi se rävähtää,
    käy ryppyyn monesti kulma.

    Uness' onko vai ajatuksissaan?
    sit' et arvaa tarkasti aivan;
    mut oikea hetki kun kerran saa,
    ylös näät hänen ponnahtaivan.

    "Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa
    ja viittaa oivin viirein.
    Asekalskeella väkensä varteva
    ylös kimpoo unesta kiirein.

    Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan,
    ne kuopivat, korahtelevat.
    Läpi raikuvan maan ajo ankara käy,
    ja torvet ne torahtelevat.

    Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat,
    ovat maanneet halunsa täyden.
    Kovin kostaa keisari, murhaajain
    kera tuimalle tilille käyden —

    salamurhaajani, joilta surmansa
    sai kerran ihana, jalo,
    kultakutrinen neitsyt Germania —
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

    Monen ilkkuin istujan linnassaan,
    joka luuli vastuusta vapaa
    olevansa, silloin kostava köys,
    viha Barbarossan tapaa! — — —

    Oi mummoni vienoine virsines,
    oi taruinen syntymätalo!
    Sydän taikauskoinen riemusta soi
    "Suur' aurinko, syyttävä valo!"

XV LUKU

    Sade hieno silmille hyisnä niin
    kuin neulantutkaimin tuiskii.
    Hevot loassa kahlaa ja hikoilee,
    niin murheisna hännät huiskii.

    Soi toitahus ajajan torvesta,
    sen nuotti tutulta tuntuu —
    "Kolme poikaa portille ratsastaa!"
    Niin mieleni uniseks untuu.

    Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas,
    unen juoni se kauas juoksi,
    minut ihmevuoreen se tuonne vei
    Punaparta-keisarin luoksi.

    Kivikuvana enää istunutkaan
    hän ei kivi-istuimellaan;
    ei ollut niin arvokas näöltäkään,
    kuin yleensä kuvitellaan.

    Läpi salien kävellä vaapersi
    ja haasteli kanssani haluin,
    mulle näytteli kaikkia aarteitaan
    kuin kauppias muinaiskaluin.

    Asesalissa mulle hän neuvoi kuin
    piti käytellä pyssynperää,
    pois ruosteesta manttelinliepeellään
    pari hivutti miekanterää.

    Hän riikinkukon-pyrstöllä myös
    monen puhdisti rautapaidan
    ja monen kypärin tomuistaan,
    monen piikkilakinkin laidan.

    Lipun tomutti samoin ja pakisi:
    "Se ylin on ylpeys mulla,
    että koita silkkiin ja toukkaa ei
    ole ehtinyt puuhun tulla."

    Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili,
    päänalusna kummut kilpein,
    väki tuhantinen, sotavalmis tuo,
    pakis äijä tuulin hilpein:

    "Puhukaamme, etteivät heräjä,
    nyt äänellä alennetulla;
    sata vuotta ohi on mennyt taas,
    ja nyt maksupäivä on mulla."

    Ja keisari hiljaa tassuttain
    luo kulki nukkujan kunki,
    ja salaa taskuhun kullekin
    tukaatin kolikon tunki.

    Salamyhkäisesti hän hymyili,
    kun kummastukseni näki:
    "Tukaatin mieheen palkkaa saa
    joka vuosisadalta väki."

    Ja salissa, jonka ratsujen
    rivit liikkumattomat täytti,
    siellä keisari hykersi käsiään,
    kovin tyytyväiseltä näytti.

    Luki yksitellen hän laukit nuo
    ja taputti kyljille; — kuulin,
    kun laski ja laski hän, itsekseen
    hätähoppuisin jupisi huulin.

    "Luku viel' ei täysi", — virkahti
    hän viimein nurjalla miellä —
    "sotaväkeä, aseit' on kylliksi,
    mut ratsuja puuttuu vielä.

    Hevossaksoja laittanut samoamaan
    olen joka maailman loukon,
    mulle ostaa ne parhaat juoksiamet,
    olen saanut jo hyvän joukon.

    Ma odotan, kunnes on luku täys,
    silloin isken ja isänmaani,
    jalon Saksankansani vapautan,
    joka vartovi tulentaani."

    Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin:
    "Anna paukkaa, sa vanha veikko,
    anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat,
    jos hevosten luku on heikko."

    Punaparta; vastasi' naurussa; suu:
    "Ei hyväksi hoppua pitää,
    ei Roomaa päivässä rakettu,
    hyvä vilja se vitkaan itää.

    Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo,
    tasan varttuvi tammen varsi;
    "Chi va piano, va sano", Rooman on
    valtakunnassa sananparsi."

XVI LUKU.

Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta.

    Kävin taas läpi salien kaikuvain
    hänen kanssaan juttua pitäin;
    piti kertoa kaikesta, kysymätään
    hän kyseli vaan minkä mitäin.

    Ei vuoteen moneen moniseen
    ylämaailmast' ollut tuolta,
    sodan seitsenvuotisen jälkeen maar,
    hän saanut niin sanaa puolta.

    Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch
    nyt eli, mit' erikoista
    Dubarry oli tehnyt, lemmitty
    tuo Ludvig viidennentoista?

    "Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt!
    Jo Moses on ammoin kuollut
    kera Rebekkansa, myös Abraham,
    rakas poikans', on nurmen nuollut.

    Oli Abraham siittänyt Leastaan
    vesan, kutsutun Feliksiksi;
    hän kristillisyydessä pitkälle pääs,
    jo kapellimestariksi.

    Ja Karschin muori on vainaa myös,
    tytär, Klencke, samalla lailla;
    tytär tyttären, Helmine Chézy, lie
    viel' elävitten mailla.

    Iloss' eleli kreivitär Dubarry —
    ajall' Ludvigin elää päti;
    hänet vihdoin kun giljotineerattiin,
    hän oli jo vanha täti.

    Hänen Ludviginsa vuoteessaan
    kuoli rauhassa vanhaan muotiin,
    vaan giljotiinille seuraava
    kuningattarinensa tuotiin.

    Sille Antoinette kuningatar
    nous suurta uljuutta näyttäin,
    Dubarry taas giljotineerattavaks
    meni itkulla ilman täyttäin." — —

    Akin silmät keisarin seisattui
    mua kohti, jäi pasteeraus
    hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala,
    mitä on se, giljotineeraus?"

    "On giljotineeraus" — selitin —
    "uus keino, mi vaivaa säästää,
    jolla kansaa kaikensäätyistä
    voi elonpäiviltä päästää.

    Sitä keinoa varten vaaditaan
    kone myöskin erikoinen,
    sen keksinyt on herra Guillotin,
    siks sillä nimi on moinen.

    Sinut siinä lautaan nuoritetaan; —
    se painuu; — sun kahden paalun
    se väliin tempaa; — ylhääll' on
    terä kolmikulmaisen piilun; —

mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin."

    Minut keisari keskeytti: "Vaikene,
    murhakoneesta mokomasta
    älä haasta, taivas varjelkoon
    sen kättäni saastuttamasta!

    Mitä, kuningas ja kuningatar!
    Ne nuoritettuina lautaan!
    Johan viety on viimeinen respekti
    ja etiketti hautaan!

    Ja ken olet sa, joka julkeet noin
    mua tutusti sinutella?
    Maltappas, poika, sun purstos maar
    pian tahdon ma masennella!

    Mun nostaa sisintä sappeain,
    kun kuulen puhettas pöyhkää,
    sun hengitykses jo herjausta,
    majesteetinrikosta löyhkää!"

    Noin äijä kun suuttui suunniltaan
    ja vallassa sokean vimman
    kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös
    purin sisuni salaisimman.

    "Herra Punaparta" — ma huudahdin —
    "olet vanha sa satuhaamu,
    mene maata, meille sinuttakin
    kyll' aukee vapauden aamu.

    Tasavaltalaiset ne nauraa sais,
    meill' etupäässä jos vilkkuis
    eto kummitus kruunuin ja valtikoin, —
    kovin ilkeästi ne ilkkuis.

    Ei lippusikaan mua miellytä,
    ei koko sen musta-puna-kulta;
    halun vanhasaksalais-narrit sen
    otti opistoaikaan jo multa.

    Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan
    pysyt kiltisti kotona täällä —
    kun oikein mietin, on keisari vaan
    meille kiusana kiusan päällä."

XVII LUKU.

Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta.

    Unen ihannehaavehissa vain
    mies Saksan saksaksi julki
    heille mielensä tuo, min uskollinen
    sydän syvimpähänsä sulki.

    Ohi metsän menossa oltiin, kun
    ma havahduin, — näkö puiden,
    tuo puinen, alaston todellisuus,
    udut hajotti haaveiluiden.

    Mulle tammi päätänsä pudisti
    ja viittoi koivu ja viita
    niin varoittavasti — ma huudahdin:
    "Rakas keisari, anteeks se riita!

    Punaparta, anteeks se pikaisuus!
    Sulla suurempi paljon kuin mulla
    on viisaus ja maltti — mut etkö voi,
    oi keisari, pian jo tulla?

    Jos giljotiini ei mielees, niin
    pysy vanhoissa keinoissa: miekka
    varall' aatelin, nuoraan porvari taas
    ja moukka mekkoniekka.

    Välin aatelinenkin hirtätä vaan
    toki vaihteluksi, ja lyötä
    vähän päitä moukkain ja porvarein,
    kaikk' oommehan luojan työtä.

    Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo
    Kaarle viidennen käyntiin taas sa,
    taas kansa vanhoihin säätyihin
    ja ammattikuntiin jaa sa.

    Pyhä vanha Rooman valta taas
    ehyt nosta sa ennellensä,
    koko elvytä möyhtynyt muinaisuus
    meille kaikkine ilveinensä.

    Kesk'aika oikea, tosi tuo,
    se sietää toki on toista —
    valetilasta tästä sa vapahda vaan,
    meno kaksikarvainen poista,

meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista.

Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel"

XVIII LUKU.

Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan.

    Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin
    kumis sillan lasketun laudat
    yli ajaessamme; hämärät
    alla ammotti vallihaudat.

    Niin uhkaavan tuimasti tuijotti
    mua kohti korkea muuri;
    kävi ratisten auki ja ratisten
    taas sulkihe portti suuri.

    Ah! murhe mun sieluni täytti kuin
    Odysseyn sielun, konsa
    Polyphemos paaden nostanut
    oli aukolle asuntonsa.

    Tuli korpraali vaunuille vaatimaan
    nimet matkustavain. — Ei-kenkään
    nimelt' olen ma, silmälääkäri,
    jäät jättien silmistä henkään.

    Majatalossa ankeus yltyi vaan,
    ei maistunut ruoka, ma maata
    menin kohta, mut paatena painoivat
    mua peitot, en nukkua saata.

    Oli untuvavuode se leveä,
    punadamasti-uutimet, teltta
    kulunutta kullan väriä
    ja tomuinen tupsuheltta.

    Tuo kirottu heltta! Se untani
    yhä häiritsi aamuun asti;
    se häilyi kuin miekka Damokleen
    yli pääni niin uhkaavasti.

    Välin käärmeenpääksi se muuttihe,
    ma kuulin, kun sähis se salaa:
    "Nyt linnassa olet ja linnaan jäät,
    ikipäivänä täält' et palaa!"

    "Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin,
    jos pääsisin kotia viereen
    oman vaimo-kultani Pariisiin,
    tuonne Faubourg Poissonièreen!"

    Välin tuntui, kuin joku otsallain
    otus limainen liikkuis ja kävis,
    kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun
    ajatukset aivoista hävis. —

    Santarmeja ruumisliinoissa
    mun vuoteeni ympäri vilkkui
    kuin valkoaaveita, korvissain
    pahat kahleet kalkkui ja kiikkui.

    Ah, aaveet raasti mun mukanaan,
    ja viimein itseni löysin
    ma syrjältä suistuvan kallion;
    olin siihen ma kytketty köysin.

    Tuo ilkeä tupsu turjake!
    Taas näin sen, tuonne kun tulin,
    mut korppikotkalta näytti se
    nyt kynsin ja mustin sulin.

    Se Preussin kotkalta näytti nyt,
    mun koppoi allensa kourin;
    se maksaa repi mun rinnastain,
    ma voivotin, voihkin ja hourin.

    Ma voihkin, kunnes jo kukko huus
    sitä pakeni painajainen.
    Hiess' uin ma Mindenin sängyssä,
    taas kotka on tupsuna vainen.

    Pikapostilla pois ma matkustin,
    vasta vapaassa luonnossa tuolla
    taas saatoin vapaasti hengittää
    mä Bückeburgin puolla.

XIX LUKU.

Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan.

    Puoli Bückeburgin maata jäi
    mun saappaani anturoihin;
    elinpäivänä vielä en sattunut
    ma moisihin savikoihin.

    Ma Bückeburgissa katsomaan
    sukulinnaa poikkesin suurta,
    isoisäni miss' oli syntynyt; —
    isoäit' oli Hampurin juurta.

    Tulin puolissa päivin Hannoveriin,
    sain saappaista pois savivahdon
    ja riensin kaupungin katsontaan, —
    ain' oppia matkoista tahdon.

    Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä!
    Kadut ei kurakaukaloita.
    Siell' loistorakennuksia näin,
    hyvin kauniita kartanoita.

    Tori suur' oli muuan varsinkin,
    taloin ympäröity uhkein;
    oli palatsi, asunto kuninkaan,
    näkö jonka on mitä muhkein,

    (se on palatsin.) — Pääoven edess' on
    kopit vahtien molemmin kulmin.
    Punatakkeja vahdissa pyssyineen
    on muodoin niin murhan-julmin.

    Ties oppaani: "Tässä asuu Ernst
    Augustus, suurtorylainen
    jalo, vanha lordi, mut vuosikseen
    hyvin vielä virkeänlainen.

    Olo häll' on idyllisen turvallinen,
    näet paremmin kuin punanuttuin
    kaikki parvet puuttuva uskallus
    häntä turvaa rakasten tuttuin.

    Hänet joskus nään, ja hän päivittää
    miten kuiva virka on kovin
    tää kuninkuus, johon tuomittu hän
    nyt on päänä Hannoverin hovin.

    Isobritannilaisille tavoilleen
    muka täällä ahdasta niin on,
    ihan pelkää vaan, että silmukkaan
    hänet vielä saattava spleen on.

    Toiss' aamuna kamiinin ääressä näin
    hänen häärivän kumarassa;
    oli kuningas kipeille koirilleen
    lavemangia laittamassa."

XX LUKU.

Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta.

    Ja kun äitini luo tulin äkkiään,
    ilo hänt' ihan häpsähytti;
    "Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi
    kädet yhteen, läpsähytti.

    "Lapsi kulta, kolmetoista jo on
    ohi vuotta, ennenkuin palaat!
    Kova nälkä sulla on varmaankin —
    sano mitä sä syödä halaat?

    On hanhea, kalaa ja kauniita
    myös appelsiineja mulla."
    "Anna hanhea, kalaa ja kauniita
    vain appelsiineja tulla."

    Emo ilosta säteili nähdessään
    mun ruokahaluni julman,
    sen sitä, tuon tätä hän kyseli,
    välin pisti pahankin pulman.

    "Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan
    hyvin siell' on vieraissa laitas?
    Tokko rouvas on toimekas emäntä
    ja parsii sukkas ja paitas?"

    "Kala hyvältä maistuu, maammosein,
    mut ääneti syödä se pitää;
    niin helposti kurkkuunsa ruodon saa,
    älä nyt multa kysele mitään."

    Tuli hanhi pöytään, kun popsinut
    kalan tuon olin kaunihisti.
    Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas,
    välin pahankin pulman pisti.

    "Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa
    on parempi elää, ja kumpi,
    tämä Saksan kansa vai Ranskanko,
    on mielestäs mieluhumpi?"

    "Hyvä Saksan hanhi on, maammosein,
    mut muheammiksi kuin meillä
    ne ranskalaisin' on syötetyt,
    myös paremmat höysteet on heillä."

    Tuli appelsiinien vuoro, kun jo
    teki lähtönsä hanhenpaisti;
    ne ol' odottamattoman oivia,
    ihan mainiolta ne maisti.

    Jo äiti minulta mielissään
    taas kyseli kyselemätään,
    hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun
    välin saada ol' aivan hätään.

    "Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt?
    Yhä vieläkö ulkona tuolla
    sa politikoit? Nyt kannaltas
    minkä puolueen olet puolla?"

"Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla."

XXI LUKU.

Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo.

    Näen murehella ma kadonneen
    monen kallismuistoisen kadun. —
    Missä talo, joss' suutelot suutelin
    ma ensi lempeni sadun?

    Missä kirjapaino, jost' ilmoille
    mun matkakuvani tuli?
    Missä kellari, jossa kerran mun
    ens osterit suuhuni suli?

    Ja Dreckwall, missä Dreckwall on?
    Sit' on hakea turha työ nyt!
    Missä paviljonki, joss' olen niin
    monet sokeritortut syönyt?

    Missä porvariston ja senaatin
    koti korkea, raatitalo?
    Tulen tuiman saalis! Pyhintäkään
    ei säästänyt ahne palo.

    Viel' ihmiset huokaili hätäänsä
    ja kasvoilla murhe musta
    palon suuren surkuteltavaa
    he muisteli tapausta:

    "Joka haaralla valkea valloillaan,
    kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin!
    Tulipatsaina tornit kirkkojen
    ne sortui ryskein ja pauhuin.

    On porona vanha pörssi nyt,
    joss' isämme asioivat
    läpi vuosisatojen keskenään
    niin rehellisesti kuin voivat.

    Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi,
    Herran kiitos! ja kirjat, joissa
    joka miehen arvo merkitty
    on selvissä numeroissa.

    Meille kansat kaukaisimmatkin
    keräs apua, kiitos Herran!
    hyvä kauppa — se kolehti tuotti noin
    miljoonan kahdeksan verran.

    Tosihurskaat ja kristityt hoitivat
    apukassaa tuota — ei tiennyt
    käsi vasempi konsaan, paljonko
    oli oikea kulloinkin vienyt.

    Avoimiin käsiimme tulvanaan
    tuli rahaa kaikista maista,
    elintarpeita myös, ylenkatsottu
    ei lahjaa minkäänlaista.

    Tuli leivät ja lihat ja liemet myös,
    puvut, peitteet tukkunansa!
    Meille miel' oli Preussin kuninkaan
    myös johtaa jo joukkojansa.

    Tuho aineellinen tuli korvatuks,
    se voitiin arvioida —
    mutta hirmu se, meidän hirmumme,
    sit' ei millään korvata voida!"

    Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saa
    noin, veikkoset, itkua valaa;
    oli Troija parempi kaupunki,
    vaan silt' oli pakko palaa.

    Talot uudet tehkää ja kuivatkaa
    pois katuinne ropakko-roiskut,
    ja paremmat lait te laittakaa
    ja paremmat paloruiskut.

    Ei kilpikonna-lientänne
    pidä liiaksi pippuroittaa,
    nuo lihavat suomukarppinne myös
    voi terveyttä vahingoittaa.

    Vähän vaaraa kalkkunat teille saa,
    vaan varottavammat on pillat
    sen linnun, mi pesäks on ottanut
    pormestarin peruukkivillat.

    Mikä turman lintu se on, sit' ei
    tässä tarvis sanoa mulla.
    Mult' aina, kun sitä aattelen vaan,
    ylös tahtoo yökätys tulla."

XXII LUKU.

Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset.

    On hoikat viel' yhä hoikenneet,
    yhä pullistuneet on pulleet,
    on lapset vanhoja, vanhat taas
    on jälleen lapsiksi tulleet.

    Moni imuvasikka entinen
    nyt mua jo mullina kohtaa;
    moni pikku hanhonen piiperö
    emähanhen jo höyhenin hohtaa.

    On vanha Gudel maalattu
    ja siistitty sireeni-somaks;
    tukan mustan ja hampaat valkeat
    upo-uudet on hankkinut omaks.

    Oli tuttuni, paperikauppias tuo,
    lujin kestämään ajan hallan;
    pää kehäss' on hiusten kellahtavain —
    kuin Johannes kastaja vallan.

    Näin ————:n vilahtamalta vain,
    ohi pyyhkäs kuin puhallettu;
    aju palanut raukan, ja Bieberill'
    oli kuulemma vakuutettu.

    Näin vanhan sensori-kuomanikin.
    Tuli halki usman ja huurun
    hän Hanhitorilla vastaani, —
    pään kantoi kovin jo kuurun.

    Me toistemme kättä pudistettiin,
    ukon silmään kyynel täytti.
    Miten iloitsikaan minut nähden taas!
    Se liikuttavalta näytti. —

    En kaikkia tavannut. Ajalliset
    monelt' askeleet jo on laanneet.
    Ah, silmäni Gumpelinoakaan
    eloss' enää ei nähdä saaneet!

    Pois suuren sielunsa henkäsi
    jalo tuo juur' ennenkuin saavuin,
    Jehovan istuimen eess' on nyt
    seraafina kirkkain kaavuin.

    Tuota käyrää Adonista turhaan hain
    halki Hampurin kadut ja torit,
    jolla kuppeja, yöposliineja
    oli kaupan kukkurakorit.

    Pikku Meyer vieläkö elossa lie,
    sitä tiedä en toden totta;
    en nähnyt miestä ja unohdin
    selon Cornetilta ottaa.

    Sarras, tuo puudeli uskollinen,
    pois kuollut on — haikea hukka!
    Kynäniekkaa kymmenen ennen maar
    ois uhrannut Campe rukka. — —

    On juutalaista ja kristittyä,
    niin kauas kuin muisti kantaa,
    väki Hampurin; — jälkimmäistenkään
    tapa juur' ei ilmaiseks antaa.

    Koko hyviä kristityt kaikk' on, myös
    hyvin päivällisensä syövät,
    ja vekselinlankeema-päivänsä
    hyvin harvoin he laiminlyövät.

    Taas juutalaisten joukkoa kaks
    eri puoluetta on heitä;
    synagoogassa vanhat vaeltaa
    ja nuoret temppelinteitä.

    Halu hangotella on nuorten, ne
    sianlihan on nielijöitä,
    demokraatteja; vanhat pikemmin taas
    ovat ylimysmielijöitä.

    Pidän vanhoista, pidän nuorista,
    vaan varma se on kuin vala,
    eräs muu laji: silakat savustetut,
    on vielä parempi kala.

XXIII LUKU.

Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz.

    Oli kaunis ilta, kun Campe vei
    minut sinne, — meill' iltatuimaan
    oli tuumana Reininviinissä
    siell' osterit panna uimaan.

    Hyvä seura siell' oli myös, mä näin
    iloll' entistä veikkoa monta,
    Chaufepién esimerkiksi, monta myös
    uutta, ennen tuntematonta.

    Oli Willen viiruinen naama, tuo
    sukukirja, kärjellä miekkain
    käsialaa täyteen kirjattu
    akadeemisten vihasniekkain.

    Ja Fucks oli, umpipakana,
    verivihollinen. Jehovan,
    vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös
    kai Venukseen Canovan.

    Oli Campeni jalo Amphitryon,
    hymy huulilla luopumatonna;
    hänen silmänsä autuutta säteili
    kuin kirkastettu Madonna.

    Ma aattelin, pöydän aarteita
    alas kaulaani halulla ajain:
    "Tuo Campe on todella suuri mies,
    kukka kaikkien kustantajain.

    Joku toinen ois nälässä antanut
    mun kulkea maita, teitä,
    tää juottaa janonkin sammuksiin;
    hänt' en mä ikinä heitä.

    Ole kiitetty, luoja taivahan,
    tään rypälemehun kun luonut,
    ja kustantajaksi kun minulle
    olet Julius Campen suonut!

    Ole kiitetty, luoja taivahan,
    kun suuri tulkoon-sanas
    loi osterit mereen ja kasvamaan
    maan Reininviiniä manas!

    Sitruunia myöskin, antamaan
    meren ostereille mehun —
    tän' yönä suo, isä, vatsassain
    vain hyvästi sulaa rehun!"

    Tuo Reininviini niin hellyttää
    minut aina, rinnasta haipuu
    joka ristiriita, siell' elähtää
    syvä ihmislemmen kaipuu.

    Mun ajaa se katuja astelemaan
    ulos alle taivallan välkeen;
    sydän sydäntä hakee, ja silmä käy
    valkohelmain hentojen jälkeen.

    Ihan riutua moisena hetkenä
    olen kaihoon, mi rinnan täyttää;
    katit kaikki harmailta silmissäin,
    Helenoilta naiset näyttää. — — —

    Ja Drehbanin päähän päästessäin
    kuun valossa kuninkainen
    tuli vastaani vaimo-ihminen,
    ylen korkeapovinen nainen.

    Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu,
    sini silmäin kuin turkoosikivi,
    kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu,
    nenä myös vähän punehtivi.

    Päässä päähine valkealiinainen
    ihan linnakruunun malliin,
    sen tärkkäys poimuihin taitettu
    kuin tornit ja sakarat valliin.

    Hän kantoi valkoista tunikkaa
    alas pohkeille ulottuvaista.
    Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin
    pari pylvästä doorilaista.

    Mitä maallisin, mitä luonnollisin
    joka ilme, mut että vaimo
    oli ylempi olento, tiesi taus
    yli-inhimillisen aimo.

    Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas
    tykö Elben pitkältä tieltäs —
    nuo kolmetoista ei vuotta viel'
    ole, näämmä, muuttanut mieltäs!

    Haet noita kauniita sieluja kai,
    kera joitten niin monesti muinen
    tässä kauniissa seudussa karkeli pois
    sult' yö sulohaaveiluinen.

    Nieli elämä, hirviö satapää,
    ne jo irjuvin ikenineen;
    pois aika vanha on vaipunut
    jo armaine ajattarineen!

    Poiss' on sulokukkaset, sydämes
    jumaloimat nuoren — ne kukat
    on langenneet, on lakastuneet,
    ne myrsky runteli rukat.

    Ne kuihtui, murtui, musertui
    raa'an kohtalon-anturan alle —
    niin, veikkonen, täällä kaikelle käy
    ihanalle ja armahallel"

    "Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan
    kuin unelma aikojen takaa!
    Miss' asut sa, korkea kulkijatar,
    ja saanko matkas ma jakaa?"

    Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt,
    olen kunniallinen nainen,
    siveellinen, hieno henkilö, en
    katuperhonen kaikellainen.

    En moinen pikku mamselli,
    siro etelän seikkailijatar —
    sa tiedä: Hammonia, Hampurin
    olen suojelusjumalatar!

    Sä säpsähdät, laulaja uljas sa,
    sä säpsähdät, säikähdytkin!
    No niin, tule äläkä tuumaile,
    jos tahdot seurata nytkin!"

Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!"

XXIV LUKU.

Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä.

    Siellä, kammiossa Hammonian,
    pian hetket herttaiset kulki.
    Mulle sympatiansa Jumalatar
    jo vanhan tunnusti julki.

    "Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmän
    tuo laulaja lempeni voitti,
    joka meille hartaalla harpullaan
    Messiaan suuruutta soitti.

    Klopstockini kipsinen kaapin pääll'
    on vielä, mut verkoissa lukin,
    jo vuosia mulla hän ollut on
    vain toimessa myssytukin.

    Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteeni
    pääpohjissa kuvasi oman,
    ja tuores laakeri, katsopas,
    on seppelnä kuvan soman.

    Se vaan, että olet mun poikiain
    niin näykkinyt usein, se mua
    välin todella syvästi loukkas, — nyt ei
    saa enää se tapahtua.

    Kera vuotten suita jo vallattomuus
    tuo toivottavasti talttui,
    ja mieles narreja kohtaankin
    kai suvaitsevammaksi malttui.

    Vaan sanos, kuinka sun pohjolaan
    tuli matkata tuuma päähän
    tähän vuoden-aikaan, kun tantereet
    vilu talven jo vetää jäähän?"

    "Oi Jumalatar!" — ma vastasin —
    "syväll' ihmispovessa asuu
    moni uinuva aatos, mi heräämään
    ihan väärällä hetkellä osuu.

    Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin,
    mut sisällä vaiva valvoi,
    se päivä päivältä paheni vaan —
    mua kotikaipaus kalvoi.

    Kävi painostamaan tuo muuten niin
    kevyt Ranskan ilma mua;
    piti tänne päästäni hengittämään,
    jos mieli ei tukehtua.

    Käry turpeen ja tupakan täällä taas
    piti tuntea täyttä rintaa;
    mun jalkani halusta vapisi
    taas astua Saksan pintaa.

    Yöt unetta huokailin; mieli mun
    oli vanha rouva se vielä
    Dammthorin varrelta tavata,
    sisar Lottekin lähell' on siellä.

    Jalo vanha herra se myös, jok' on
    mua torunut aina ja mulle
    tuki aimo ain' ollut, hän myöskin syy
    oli monelle huokailulle.

    Halas korvani "tyhmän junkkarin"
    taas kuulla ärähtäväisen
    hänen suustaan — soittona kauneinna
    mun rintaani kaiku jäi sen.

    Sai mieleeni sauhut siniset
    savupiipuista Saksan kyökkein,
    Ali-Saksin sai satakielet, sai
    polut varjomat vanhain pyökkein.

    Halu haikeat piinapaikatkin
    tuli nähdä, miss' ensimäisen
    ma kannoin kärsimysristini,
    okakruununi repiväisen.

    Halu itkeä, miss' olin itkenyt
    surun kyynelet katkerimman —
    isänmaan-rakkaudeksi ne kai
    tuon sanovat hassun vimman.

    Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaan
    se on tauti vaan, ja ma vieron
    eess' yleisön näytellä haavojain
    kuin mikä kulkija mieron,

kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii.

    Kapikerjurit julkeat, almuja
    he juoksevat — penni nakkaa
    populariteettia Menzelin
    ja Menzelin svaabien vakkaani

    Oi Jumalatar, minun tänään näät
    näin heltyvän herkimmälleen;
    olen hieman sairas, mut terveeksi
    pian itseni hoidan jälleen.

Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!"

XXV LUKU.

Mulle teetä joudutti Jumalatar, kaas sekaan rommia tilkan, mut itse ilman teetä joi hän suuhunsa rommin silkan.

    Mun nojasi vasten poveain
    hänen päänsä — mun olkapääni
    vähän rutisti linnakruunua —
    hän haasteli hellänä ääni:

    "Peloll' usein aattelin, siell' että sä
    Pariisissa siveettömässä
    kerä rivojen ranskalaisten niin
    omin päin olet elämässä.

    Menet minne vaan, eikä rinnallas
    edes uskollista siellä
    ole saksalaista kustantajaa,
    joka kaitsis ja ohjais tiellä.

    Ja siell' on niin kova kiusaus,
    sylfiidejä paljon kärkkyy
    epätervehiä — ei tiedäkään,
    kun mielen rauha jo järkkyy.

    Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on
    toki siveys ja tapa hyvä;
    on täällä meilläkin tarjona
    moni riemu hiljainen, syvä.

    Jää tänne, tääll' entistä paremmin
    nyt käydä asias alkaa;
    me edistymme — sen itsekin
    olet huomannut — täyttä jalkaa.

    Jo sensuurikin on lievennyt,
    jo Hoffmann vanheten lauhtuu,
    sun matkakuvias kohtaan jo
    häitä nuoruudenraivo rauhtuu.

    Sun itseskin ikä lauhduttaa,
    mukaannut moneen jo kohtaan,
    ja entisyyskin silmissäs
    kai kauniimmalta jo hohtaa.

    Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin,
    se on liikaa; orjuuden paulan,
    kuin muinen Roomassa, kirvoittaa
    voi aina leikkuulla kaulan.

    Oli kansalla ajatusvapaus,
    sen suurilla joukoilla, vainoon
    ne harvan harvat joutui vaan,
    jotk' antoi kirjoja painoon.

    Meill' oikeutta koskaan polkenut
    ei laiton mielivalta,
    ei tuomiott' otettu virkaa pois
    demagogilta pahimmalta.

    Niin kurjasti koskaan ollut ei
    ajan kaikissa ahdingoissa —
    sano, nälkään kuollut konsanaan
    kuka Saksan on vankiloissa?

    Moni kukoisti- uskon ja alttiuden
    esimerkki ihana muinen;
    nyt epäily, nyt kieltäminen
    vain vallall' on alituinen.

    Nyt käytännöllinen vapaus tää
    tuo ihanteelle hukan,
    joka poveemme piili, — niin puhtaana, ah,
    kuin unelma liljankukan!

    Alas kauniin runoutemmekin
    käy tähti jo tästä puoleen;
    kera muitten murjaani-kuningas
    myös Freiligrathin kuolee.

    Pojanpoikamme kyllin ne syö ja juo,
    mut ei hiljaista hengen rauhaa
    ole sulattaa — menoss' idylli on,
    melukappale palkeille pauhaa.

    Jospa vaieta voisit, niin kohtalon
    sulle kirjan ma auki loisin,
    lumokuvastimessani nähdä sun
    ajan vastaisen vaiheet soisin.

    Sulle näyttäisin, mitä nähnyt ei
    ole inehmo kuolevainen:
    isänmaas tulevaisuuden — mut ah,
    vait olla et voi sa vainen!"

    Ma innolla huusin: "Oi Jumalatar,
    kovin hauska ois katsoa tuota,
    suo nähdä mun tuleva Saksanmaa —
    olen mies, vait'olooni luota!

    Valan sulle vannon, min tahdot vaan,
    joka takeen mult' olet saava
    vait'oloni ehdottomuudesta —
    miten vannon? vain sano kaava!"

    Hän mulle vastasi: "Vala tee
    se, jonk' isä Abraham vaatei
    Eleasarilta, kun matkaa tää
    Haranin maalle laatei.

    Ylös vaatteeni nosta ja kätesi
    mun kupeeni alle paina,
    puheessa ja kirjoituksessa vait
    sa vanno ollasi aina!"

    Pyhä tuokio! Oli kuin henki ois
    ajan menneen juhlaisin kammoin
    liki liikkunut, kun valan vannoin ma,
    niinkuin esivanhemmat ammoin.

    Ylös vaatteen nostin, ja käteni
    Jumalattaren kupeen alla, —
    puheessa ja kirjoituksessa
    ma vannoin vaiti olla.

XXVI LUKU.

Jumalattaren posket ne punoitti niin ma luulen, tukkahan tuli vähän hälle rommi — niin äänensä surumieliseksi se suli:

    "Käyn vanhaksi. Syntynyt päivänä
    olen Hampurin perustannan.
    Oli emoni turskakuningatar
    tääll' äärellä Elben rannan.

    Isä valtias mahtava, nimeltään
    Karolus Magnus, ja viisas,
    itse Preussin Fredrik Suurellekin
    hän mielevyydessä piisas.

    On Aacheniss' istuin, jolla hän
    oli kruunauspäivänä; — toinen,
    joss' yöllä hän istui, se perintö
    oli emoni erikoinen.

    Emo mulle jätti sen — huomaamaton,
    vähännäyttävä huonekalu!
    Mut kaikkiin Rothschildin kultiin ei
    sitä myödä mull' olis halu.

    Nojatuolin nurkassa tuolla näät
    ikivanhan jo, isoin lovin
    selysnahka nauraa, on toppaus
    koinreikiin tullut kovin.

    Mut mennös ja siirtäös sivuhun
    vaan tyynynen tuolilta tuolta,
    näet pyöreän aukon ja kattilan
    sen aukon alapuolta.

    Se on taikakattila, jossa käy
    salaperäiset voimat ja väet,
    ja pääs jos aukkohon pistät vaan,
    niin vastaisuuden sa näet.

    Siell' etees Saksan vastaisuus
    kuin pilvihaamuina piirtyy;
    älä säiky vaan, jos sieramiis
    miasmeja siivosta siirtyy!"

Omituinen nauru ol' äänessään, mut säikähtänyt ma tuost' en, ma tuolin aukkohon ankaraan heti joudutin päätäni juosten.

Mitä silmäni näki, sit' ilmaise en, mua vannottu valani estää, lupa tuskin on sanoa, mitä sai, oi taivas! nenäni kestää! —- — — Mua vieläkin inhojen, kirottuin esihajujen etova viima se viiltää, oli kuin lemunnut ois mätä kaali ja juhti ja liima.

    Voi taivas, katkua kauheaa,
    mi sieltä nousi; ol' ihan
    kuin kuoppia kuudenneljättä
    ois luotu lantapihan. — —

    Hyvän yhteisen valiokunnass' on
    Saint-Just tosin sanonut joskus:
    Ei suuren tautimme lääkkeeksi
    sovi ruusuöljy ja moskus —

    vaan vastaisuutemme tuoksu tuo
    meni kaikesta etunenään,
    mit' on nenäni ikinä aavistanut —
    sit' en sietää voinut ma enään — —

    ma tainnuin, ja silmät kun avasin taas,
    yhä viel' olin vierustalla
    Jumalattaren, hänen povellaan
    lepäs pääni mun avaralla.

    Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu,
    väris sieramet, laulajan kauloi
    bakkanttisesti hän parmailleen
    ja vimmaista virttä lauloi:

    "On kuningas Thulessa, jolla on
    pikar' ihana, ilman vertaa,
    kun siitä hän juo, niin silmänsä
    käy sumeiksi samalla kertaa.

    Ajatuksia päähänsä pälkähtää,
    joit' ei olis arvannutkaan,
    mies silloin ois hän tuomitsemaan
    sinut, lapsi parka, putkaan.

    Varo tuota Thulen valitsijaa;
    sitä santarmi-, poliisi-Spartaa,
    koko historiallisen koulun saat
    sa kumppanuutta karttaa.

    Jää tänne luokseni Hampuriin,
    sua lemmin, me herkutelemme
    nykyhetken viinein ja osterein,
    tulevaisuutt' aattele emme.

    Kansi umpeen! Riemumme sekahan
    haju ilkeä ei saa haista —
    sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie
    runoniekkaa saksalaista!

    Sua suutelen ma ja tunnen kuin
    minut henkesi haltioittaa;
    mun sielussani juopumus
    iki-ihana vallan voittaa.

    On kuin sois kadulta korvaani
    yövahtien laulut loitot —
    oi suloinen kumppali, kuuletko,
    hymeneat soi, hääsoitot!

    Häähuovit hulmuvin soihtuineen
    jo saapuvat orhein reiluin,
    ja soihtutanssinsa taidokkaan
    he tanssivat hyppien, heiluin.

    Jo korkeanviisas senaatti,
    ylivanhimmat vakaat jo tiell' on!
    Pormestari tuolla yskähtelee,
    puhe hänellä pitää miel' on.

    Lähivaltain nimessä esittämään
    tuoll' loistavin juhlavaattein
    jo onnittelunsa ehdolliset
    jono joutuu diplomaattein.

    Rabbiinien, pappien hengelliset
    myös saapuu lähetystöt —
    vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin,
    näen sensorisakset pystöt!

Ne kalisee hänen kädessään — tuo villitty, miesi vimman, käy päin sua — viiltää lihaas — ah, vei paikan parahimman!"

XXVII LUKU.

Mitä vielä muuta tapahtui sinä ihmeyönä, sen toiste ma teille kerron, kun kerkeää kesäpäiväin lämmin loiste.

    Suku vanha teeskelyn katoo tuo
    maan päältä jo, kiitos taivaan!
    Sen hauta perii, se vaipuu jo
    oman valheruttonsa vaivaan.

    Uus polvi nousee, mi maalit pois
    luo poskilta, povista saastan,
    halut orjan pois, ilot orjan pois —
    sen kuulla kaikki ma haastan.

    Jo nuoriso nousee, jok' ymmärtää
    mi on laulajan ylpeys jalo,
    syke sydämen laaja ja lämpöinen,
    hänen mielensä päivänpalo.

    Kuin tuli, kuin valkeus väkevä
    mun lempi rinnassa elää;
    sulotarten kirkkainten suortuvat
    mun soittoni kielinä helää —

    saman soiton, millä mun isäni,
    jalo muistossa, soitteli muinen,
    Aristophanes, tuo suosikki
    runotarten rohkeasuinen;

mill' ikuistettu Peisthétairos on tuo, joka Basileian sai omakseen, hänen kanssansa lens ilmoihin, tietä leijan.

    Luvun edellisen olen sepittänyt
    ma hieman samaan malliin
    kuin "Lintujen" loppu, se draama kai
    paras lienee taattoni kalliin.

    Hyvät myös on "Sammakot." Berliinin
    nyt palkeill' on parhaillansa
    sama näytelmä saksaksi huvina
    kuninkaallisen katsojansa.

    Sitä kuningas suosii. Hyvää se
    antiikkista aistia tietää;
    edesmennehest' oli hauskempaa
    uusaikainen kurnutus sietää.

    Sitä kuningas suosii. Mut tekijää,
    jos ei ois ehtinyt kuolla,
    oman itsensä neuvoisin pitämään
    ma Preussin ulkopuolla.

    Tuon oikean Aristophaneen
    peris siellä huutava hukka;
    santarmikuorojen saatossa
    pian käydä sais miesrukka.

    Pian sijasta liehinän pilkata
    sais rahvaan rakit ja piskat;
    pian pistäis tyrmähän jalon tuon
    poliisit pölkkyniskat.

    Oi kuningas, sen hyvän neuvon suon
    ma sulle: sa kunnioita
    runoniekkoja kuolleita, kuolleiksi kun
    vaan eläviä et koita!

    Runoniekkaa äl' ärsytä elävää —
    on heillä liekit ja miekat,
    julmemmat kuin tuli Juppiterin,
    jonka senkin loi runoniekat.

    Joka jumala loukkaa sa, vanha ja uus,
    koko Olympo herjalla holvaa,
    ja Jehova korkein kukkuran pääks —
    runoniekkaa vain älä solvaa!

    Kovin kyllä jumalat kostavat
    pahat työt tosin ihmiselle,
    ja helvetin tulessa paistujan
    on kyllä hiki ja helle —

mut on pyhiä, joidenka rukous tulipätsistä syntisen päästää; rovot kirkolle, sielumessut, ne myös meriitin melkoisen säästää.

    Ja viimeisnä päivänä Kristus saa
    ja helvetin portit suistaa;
    tosin tuomari tuima hän lie, vaan kai
    moni lurjuskin läpi luistaa.

    Mut on hornia, joitten poltosta pois
    ei tuomitun toivoa lainkaan;
    ei auta rukous, armahdus
    ei maailman-vapahtajainkaan.

    Sa Danten helvetin tunnetko,
    nuo hirveät kolmisoinnut?
    Ei päästä luoja, jos laulaja
    kenen sinne on kammitsoinut —

ei päästä luoja, ei lunastaja tuon liekin laulavan alta! Varo, sinne ettei tuomitse sua laulun kostajavalta!

Selityksiä.

Oltuaan kolmattatoista vuotta puolipakollisessa maanpaossaan Pariisissa, kävi Heinrich Heine lopulla vuotta 1843 ensikerran jälleen kotimaassaan; matka tapahtui Brüsselin, Amsterdamin ja Bremenin kautta Hampuriin, missä hän viipyi 30 p:stä lokak. 7 p:ään joulukuuta 1843; palausmatka Pariisiin kävi Hannoverin, Bückeburgin, Kölnin ja Aachenin kautta. Talvisessa tarinassa kuvataan runoilijan matka Hampuriin tapahtuvaksi päinvastaisesti viimemainittujen kaupunkien kautta. Niistä runsaista vaikutelmista, joita tämä kotimaassa-käynti jätti hänen mieleensä, syntyi edellä oleva runoelma. Sen sepittämiseen Heine ryhtyi heti Pariisiin palattuaan, tammikuussa 1844. Jo 20 p. helmikuuta hän ilmoittaa kustantajalle runoelmansa olevan valmiin. Viimeinen loppu puuttui vain, ja ankara silmäkipu esti runoilijaa viikkomääriä sitä sepittämästä. 17 p. huhtikuuta hän lähetti kustantajalle valmiin käsikirjoituksen. Sen painattaminen kohtasi kuitenkin, kuten ymmärrettävää, vastuksia sensuuriviranomaisten taholta, ja huolestuneena runoelman kohtalosta Heine matkusti lopulla heinäkuuta 1844 toistamiseen Hampuriin, jossa hän sitten itse valvoi "Uusien runoelmainsa" painatusta, joihin Talvinen tarina liittyi loppuosana, ja syyskuussa nämä runoelmat vihdoin tulivat julkisuuteen. Yhtaikaa ilmestyvä Talvisen tarinan erikoispainos oli vielä jätettävä valvovain asianomaisten erikoisen huolenpidon alaiseksi, ja uusia toisintoja ja karsintoja oli tuloksena tästä korkeammasta kritiikistä.

I LUKU.

Viittaus tuttuun tarinaan Herakleen painista Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta.

II LUKU.

Aug. Friedr. Hoffmann (tunnettu nimellä Hoffmann von Fallersleben, 1798—1874) runoilija sekä kielen- ja kirjallisuudentutkija, oli syksyllä 1841 julkaissut runokokoelmansa, 'Unpolitische Lieder' (Epävaltiollisia lauluja); runojen vapaa- ja edistysmielinen suunta aiheutti Hoffmannin erottamisen professorinvirasta Breslaun yliopistossa ja hänen karkoittamisensa useista kaupungeista.

Preussin alotteesta perustettu Saksan tulliliitto kehittyi varsinkin 30-luvulla ja 40-luvun alkuvuosina v. vuosisadalla.

III LUKU.

Karl Hartmann Mayer (1786-1870), unohduksiin jäänyt svaabilaisen koulun runoilija, joka osotti jonkunmoista kykyä pienissä luonnonmaalauksissa.

Karl Theodor Körner (1791-1813). Hänen tulinen, isänmaallinen lyriikkansa, kokoelma 'Leier und Schwert' (Kannel ja miekka), ja sankarikuolemansa isänmaan vapautustaistelussa on taannut hänelle kansansa ihailevan muiston. Tässä tarkoitettu kohta on eräs säe laulusta "Lied der Schwarzen Jäger".

V. 1840 otettiin kypäri käytäntöön Preussin sotaväessä.

Aug. v. Kotzebuen näytelmä "Johanna von Montfaucon", romantillinen kuvaus 14:nneltä vuosisadalta 5 näytöksessä, Leipzigissä 1800.

Friedrich de Ia Motte-Fouqué (17771843), aikoinaan saksalaisen yleisön muotirunoilija, varsinkin lemmenmaireiden ritariromaaniensa vuoksi; hänen tuotteistaan on säilynyt vielä luettuna satu 'Undine'.

Ludwig Uhland (1787-1862), huomattavin svaabilaisista runoilijoista; hänen raikas ja koruton perisaksalainen lyriikkansa kuuluu vieläkin hänen kansansa lempilukemistoon.

Johann Ludwig Tieck (1773—1853), romantikko samoin kuin edellisetkin, saksalaisen novellin luoja.

Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV oli tunnettu erinomaisena sukkeluuksien laskijana.

IV LUKU.

Jakob von Hoogstraaten, Kölnin dominikaanien priori, kirjoitti 1576 kiivaan häväistyskirjoituksen nimeltä "Handspiegel" (Käsipeili) kuuluisaa humanistia Reuchlinia (1455—1522) vastaan, kun tämä oli häneltä pyydetyssä lausunnossa puoltanut juutalaisten uskonnollisia kirjoja, joita Kölnin dominikaanit, eräs kastettu juutalainen, Pfefferkorn, etupäässä, vaativat poltettaviksi, syyttäen häntä lahjain otosta, väärentämisestä ja tietämättömyydestä. Reuchlin torjui syytökset "Silmäpeili" nimisessä etevässä puolustuskirjoituksessa. Nyt seurasi pitkällinen kiivas käräjöiminen, jonka paavi vihdoin ratkaisi määräämällä asian jätettäväksi sikseen ja kölniläiset maksamaan riitakulungit. — Reuchlinin ympärille kokoontuneiden miesten piirissä syntyivät nuo n.s. "hämäräin miesten kirjeet" (epistolae virorum obscurorum), joiden pääsepittäjä oli humanisti Crotus Rubianus; osa teosta on Ulrik von Huttenin (1488—1523) kirjoittama. Teos oli loistava satiiri kerjäläismunkeista, joissa heidän tietämättömyyttään ja paheitaan oli niin taitavasti ivattu, että dominikaanit itse alussa kirjaa levittivät.

Wolfgang Menzel (1798—1873), tunnettu etupäässä teoksestaan 'Die deutsche Litteratur' (1827), jossa hän hyökkäsi tuimasti Goethen kimppuun. Muutamia vuosia myöhemmin hän nousi n.s. nuorta Saksaa vastaan, ja hänen syytöskirjoituksiensa johdosta julisti Saksan liittoneuvosto 1835 Heinen, Gutzkowin y.m. nuorsaksalaisten teokset kielletyksi kirjallisuudeksi.

Kölnin tuomiokirkon, goottilaisen rakennustyylin jaloimman muistomerkin, rakentaminen alotettiin 1248 ja saatettiin päätökseen 1880.

Franz Liszt (1811 -1886), kuuluisa unkarilainen soittotaiteilija ja säveltäjä. — "Lahjakas kuningas" tarkoittaa Baijerin kuningasta Ludvig II:sta, joka oli suuri taiteiden ja tieteiden suojelija ja itsekin runoili. Hän tuli loppuiällään mielisairaaksi ja hukuttautui 1886 Starnbergin järveen.

Münsterissä olevan Lambertin kirkon tornin eteläkupeella on kolme rautahäkkiä, joihin v. 1536 tulisilla pihdeillä kuoliaaksi kidutettujen uudestikastajapäällikköjen Joh. von Leydenin, Knipperdollingin ja Krechtingin ruumiit oli ripustettu.

V LUKU.

Satamavalli, Hafenschanze, kävelypaikka Reinin varrella Kölnissä.

Biberich eli Bibrich, kaupunki Reinin varrella vastapäätä Mainzia.
Hessen-Darmstadtin hallituksen toimesta upotti yöllä vasten 1 p.
maalisk. 1841 103 kivillä lastattua Neckarilaisalusta lastinsa
Biberichin puolelle jokea varjellakseen Mainzin kauppakilpailusta.

Nikolaus Becker (1809-1885) sepitti 1840 kuuluisan Rein-laulun "Sie sollen ihn nicht haben, den freien deutschen Rhein", kun ranskalainen sotapuolue uhitteli valloittaa Reinin vasemman rannan.

Alfred de Musset (1810-1857), etevä ranskalainen runoilija ja kirjailija, vastasi Beckerin lauluun runoelmalla, joka alkaa sanoilla: "Nous l'avons eu votre Rhin allemand".

Ernst Wilhelm Hengstenberg (1802-1869), ankarasti oikeaoppinen luterilainen teologi, Berlinin professori, jolla oli suuri vaikutus Preussin kirkolliseen elämään.

Niccolò Paganini (1782-1840), maailmankuulu italialainen viulutaiteilija, jonka ihmeellisestä taidosta on monenmoisia tarinoita.

J. Georg K. Harrys (1780-1838), sanomalehtikirjailija ja runoilija, joka matkusteli paljon.

VIII LUKU.

Lopulla huhtik. 1831 Heine lähti kotimaastaan, missä hän turhaan oli koettanut saada vakaata asemaa ja toimeentuloa. 1 p. toukok. hän saapui Pariisiin, jonka asukkaaksi hän oli jäävä kuolemaansa asti 17 p. helmik. 1856.

Säkeet kuvaavat sitä vapaudeninnostusta, jonka Pariisin heinäkuun vallankumous 1830 oli virittänyt mieliin.

Napoleon I:n ruumis tuotiin 1840 S:t Helenan saarelta Pariisiin ja haudattiin 16 p. joulukuuta s.v. suurella juhlallisuudella Invaliidikirkon holviin.

X LUKU.

Heine kirjotettiin joulukuussa 1819 lainopin ylioppilaaksi Bonnin yliopistoon, mutta siirtyi sieltä seur. vuoden lopulla Göttingeniin, mistä hän kuitenkin jo kohta tulonsa jälkeen erään kaksintaistelurettelön vuoksi oli pakotettu eroamaan. Oleskeltuaan sitten pääasiallisesti Berlinissä hän alussa v. 1824 palasi jälleen Göttingeniin ja saavutti siellä lainopin tohtorin arvon heinäkuussa 1825.

Teutoburgin metsä, jossa kheruskilaisruhtinas Arminius eli Hermann löi roomalaisen sotapäällikön Varuksen v. 9 j.Kr. Tämän muistoksi pystytettiin 1875 lähelle Detmoldia Bandelin muovailema muistopatsas.

Joh. Aug. Wilh. Neander (1789-1850), oli teologian professori Berlinissä, mutta edusti, päinvastoin kuin edelläm. Hengstenberg, välittävää suuntaa. — Haruspex oli muinoin Roomassa nimenä ennustajalla, joka otti merkkiä uhrieläinten sisälmyksistä, auguurit taas olivat lintujen lennosta ennustajia.

Charlotte Birch-Pfeiffer (1800-1868), näyttelijätär ja hyvin tuottelias huvinäytelmäin kirjoittaja.

Friedr. Ludw. Georg v. Raumer (1781-1873), kuuluisa historiankirjoittaja, jota Heine syytti Preussin hallituksen mielistelystä.

Saksalainen runoilija Ferd. Freiligrath (1810-1870) osottaa runoudessaan usein liiallista koreilua ja kielitaituruutta.

Friedr. Ludw. Jahn (1778-1852), tunnettu nimellä "Turnvater", oli suuri saksalaisuuden harrastaja, joka etenkin voimistelulla tahtoi kohottaa kansansa sekä fyysillistä että siveellistä voimaa. "Kerjurin" nimi tarkoittanee sitä apukeräystä, joka pantiin toimeen Jahnin hyväksi, kun tulipalo 1838 hävitti hänen kotinsa.

Hans Ferd. Massmann (1797-1874), muinaissaksalaisen filologian professori, saksalaisuuden harrastaja; tunnettu muuten saksalaisen voimistelun edistäjänä.

Kolme tusinaa maanisää tarkoittaa Saksan valtioliiton kuuttaneljättä suurempaa ja pienempää yksinvaltiasta.

Schelling, Friedrich Wilhelm Joseph (1775-1854), saksalainen filosofi, Fichten seuraaja Kantin jälkeisen idealismin edustajana. — L. Annæus Seneca, roomalainen moraalifilosofi, Neron opettaja, jouduttuaan tämän hallitsijan epäsuosioon, lopetti päivänsä avaamalla valtimonsa.

Peter v. Cornelius (1783-1867), saksalainen historianmaalaaja, jonka luomia ovat m.m. Münchenin glyptoteekin freskot.

XII LUKU.

Toht. Gustav Kolb, "Allgemeine Zeitung'in" toimittaja, Heinen ystävä.

XIII LUKU.

Sisyphos, Korinthon kaupungin tarullinen perustaja, joka viekkauksiensa tähden tuomittiin manalassa iäti vierittämään kivilohkaretta terävälle vuorenharjalle, jolta se aina luiskahti alas. — Danaiidit, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, olivat kaikki, paitsi yhtä, hääyönä pistäneet kuoliaaksi ylkänsä, niinikään viisikymmentä serkkuaan, joille he vastoin tahtoaan olivat joutuneet. Tästä rikoksesta kostoksi heidän täytyi tuonelassa alati ammentaa vettä pohjattomaan astiaan.

XIV LUKU.

Fehme-oikeus oli muinoin valtion lainkäytöstä riippumaton salainen kosto-oikeus, joka toimi varsinkin Westfalissa. Sen salaperäisiä menoja esittää runollisesti m.m. Goethen "Götz von Berlichingen", H. von Kleistin "Kätchen von Heilbronn" ja Immermannin romaani "Oberhof".

Kyffhäuser-vuori, Thyringissä; sen sisällä, tunnetun saksal. kansantarinan mukaan, keisari Fredrik Barbarossa eli Punaparta lepää sotureineen, odottaen hetkeä, jolloin Saksanmaa tarvitsee hänet vapauttajakseen.

Musta-puna-kultaista lippua käyttivät saksalaiset "Burschenschaft"-yhdistykset jäljestä v. 1815, ja sitä pidettiin sittemminkin kansallismielisyyden symboolina, mutta hallitusten puolelta näitä värejä vainottiin, etenkin 1830-luvulla, demagogisen yllytyksen merkkinä.

XV LUKU.

"Chi va piano, va sano", italialainen sananlasku: hiljalleen hyvä tulevi.

XVI LUKU.

Seitsenvuotinen sota 1756-1763, jossa Fredrik Suuri menestyksellä puolusti valtakuntaansa miltei puolta Eurooppaa vastaan, perustaen siten Preussin mahtavuuden.

Moses Mendelssohn (1729-1796), filosofinen kirjailija juutalaista sukuperää. Hänen pojanpoikansa Felix Mendelssohn-Bartholdy (1809-47), oli myöhempään klassilliseen suuntaan kuuluva säveltäjä.

Anna Luise Karsch (1722—1791) eli Karschin, tuottelias kansanrunoilijatar, joka sepitti ylistysrunoja Fredrik Suurelle. Hänen tyttärensä Karoline Luise von Klencke(1754-1812) runoili myöskin, ja samoin tämän tytär Wilhelmine Christine von Chézy (1783-1856). Weberin ooperan 'Euryanthe'n teksti on viimemainitun sepittämä.

Kreivitär Marie Jeanne Dubarry (1743-1793), oikealta nimeltään Vaubernier, "m:lle l'Ange" (enkeli), yhteiskunnan alimmista kerroksista kohonnut nainen, joka markiisitar Pompadourin jälkeen tuli vanhentuneen Ludvig XV:n kaikkivaltiaaksi jalkavaimoksi ja pysyi vallassa tämän kuolemaan saakka 1774.

XVII LUKU.

Kaarle V:n oikeusjärjestys korotettiin 1732 valtakunnanlaiksi. Sen rangaistusmääräykset olivat hyvin julmat.

XVIII LUKU.

Heinen lemmitty Mathilde Crescentia Mirat vihittiin elokuussa 1841 hänen vaimokseen. — Faubourg Poissonière koilliseen p. keski-Pariisista.

XIX LUKU.

George Danton (1759-1794), Ranskan vallankumouksen johtajia. Hän lausui, ettei voi viedä isänmaata mukanaan kengänanturoissaan, kun häntä, Hébertin ja hänen puolueensa kukistettua, ystävät varoittivat kateellisesta Robespierrestä ja kehottivat pakenemaan. Pian sen jälkeen Danton sai nousta mestauslavalle.

Heinen isoisä oli Hannoverissa asuva juutalainen kauppias Heymann
Heine; isoäiti taas Mathe Eva Popert Altonasta.

Ernst August (1771-1851) oli v:sta 1799 vaikuttava torypuolueen jäsen Englannin ylihuoneessa; 1837 hän tuli Hannoverin kuninkaaksi ja herätti tunnetulla perustuslain rikkomisellaan heti kohta pahastuksen myrskyn koko Saksanmaassa.

XXI LUKU.

Hampurin suuri palo oli 5-8 p. toukok. 1842.

Dreckwall, katu Hampurissa, jonka varrella asui varsinkin paljon juutalaisia. Kadun tuhosi tulipalo kokonaan.

Hampurin palossa mainitaan koko vahingon määrän nousseen 90 miljoonaan markkaan, jota vastoin koti- ja ulkomaiset avunkeräykset eivät tuottaneet täyttä 4 1/2 miljoonaa, josta näkyy ettei tuo silloin paljon huhuttu "hyvä kauppa" todellisuudessa ollut hampurilaisille niinkään hyvä.

Vrt. III ja XVIII luvun loppua. Preussin kotkaa oli ennen muissa Pohjois-Saksan valtioissa tapana haukkua käeksi; tässä tarkoittaa sen pesiminen Hampurin pormestarin peruukkivilloihin, kutsumusta yhdistymään preussiläissaksalaiseen tulliliittoon.

XXII LUKU.

Paperikauppiaalla tarkoitettu henkilö oli eräs Hampurin porvari Eduard Michaelis, jonka isänmaallinen toiminta varsinkin ranskalaisen anastuksen aikana tuotti hänelle kansalaistensa kunnioituksen.

————:n tarkoittaa toht. Adolf Hallea, Salomon Heinen vävyä, joka oli naimisissa runoilijan nuoruudenlemmityn Amalie Heinen kanssa.

Kaupunginvanhin Georg Ehlert Bieber (1761—1845) oli 1795 perustanut keskinäisen palovakuutusyhtiön, joka Hampurin suuren palon jälkeen ei voinut suorittaa kaikkia sitoumuksiaan.

Toht. Friedrich Ludwig Hoffmann (1790-1871) oli Hampurin sensorina 1822-1848. — Hanhitori, Gänsemarkt Hampurissa, lähellä Binnen-Alster lammikkoa.

Pankkiiri Lazarus Gumpel oli kuollut runoilijan ollessa Hampurissa 9 p. marrask. 1843. Hän esiintyy Heinen Matkakuvissa (ks. Bäder von Lucca, Reisebilder III).

A. J. Heinrich Meyer, teatteriarvostelija ja pienten kirjallisten kynäelmien sepittäjä, oli "aisopolaisen ulkomuotonsa vuoksi yleinen henkilö"; hän kuoli Hampurin yleisessä sairaalassa 1859.

Julius Cornet (1794-1860), suosittu laulaja, oli 1841-47 Hampurin kaupunginteatterin johtajana.

Julius Campe (1792-1867), hampurilainen kustantaja (toiminimi Hoffmann & Campe), julkaisi erittäinkin suunnaltaan vapaamielistä kirjallisuutta, niin että koko hänen varastonsa 1841 julistettiin kiellonalaiseksi Preussissa.

Heine kuului itse kauan aikaa juutalaiseen uudistuspuolueesen.

XXIII LUKU.

Lorenzin kellari Hampurissa, ABC-Strassen varrella, herkuttelijain suosima ravintola.

Hermann de Chaufepi£ (1801-1856), hampurilainen lääkäri, kaunismuotoinen, aina viimeisimpään kuosiin puettu mies, tunnettu kaiken kaupunkijuorun levittäjänä, kuoli houruinhuoneessa.

Toht. François Wille, hampurilainen sanomalehtikirjailija, toimitti lehteä "Litterarische und kritische Blätter" ja "Hamburger Börsenhalle".

Toht. Friedr. Aug. Fucks (1812-1856), oli lyhyen aikaa opettajana Hampurissa, antautui erikoisesti filosofisiin tutkimuksiin ja herätti huomiota ajattelunsa jyrkällä äärimmäiskantaisuudella.

Kuuluisan italialaisen kuvanveistäjän Antonio Canovan (1757-1822)
Venus on tullut sananparreksi.

Amphitryon, Molièren samannimisestä komediasta, tullut anteliaan kestitsijän nimitykseksi.

Drehbahn, "hyvin pahamaineinen katu Hampurissa, missä iltasin sen varrella asuvat vestaalittaret käyskelivät". (Max Heine, Erinnerungen).

XXIV LUKU.

Friedrich Gottlieb Klopstock (1724-1803), aikanaan Saksan kuuluisin runoilija, hänen pääteoksensa on suuri 20-lauluinen kuusimitta-eepos "Messias".

Vanha rouva Dammthorin varrella tarkoittaa runoilijan äitiä.

Charlotte Embden, Heinen sisar.

Salomon Heine, runoilijan rikas setä, joka hänelle oli myöntänyt vuosieläkkeen.

'Kärsimysristi' tarkoittaa runoilijan onnetonta rakkautta serkkuunsa
Amalie Heineen, Salomon Heinen tyttäreen, ja myöhemmin tämän sisareen
Thereseen.

Menzel, ks. IV luku.

XXV LUKU.

Hoffmann, k s. XXII luku.

Freiligrath, ks. XI luku. Alkusäkeet hänen runoelmastaan "Der Mohrenfürst" ovat 'Atta Troll'in mottona ja yhtenä sen koomillisista johtomotiiveista.

Vrt. 1 Mos. 24, 2: Niin sanoi Abraham vanhimmalle huoneensa palvelijalle, joka kaikki hallitsi, kuin hänellä oli, laske nyt kätes minun kupeeni ala. (3) Ja minä vannotan sinua j.n.e. Sama valanteon muoto esiintyy myös 1 Mos. 47, 29.

XXVI LUKU.

Kaarle Suuren kerrotaan 9:nnen vuosisadan alussa rakennuttaneen Elben ja Alsterin välille esivarustukseksi pakanoita vastaan linnan ja kirkon, joiden turvissa pian muita asutuksia karttui.

Yhteisen hyvän valiokunta, comité de salut public, 15 p. huhtik. 1793 asetettu 9-miehinen valiokunta, jonka päänä oli Danton ja joka ensimäisen vallankumouksen päivinä rajattomalla vallalla johti Ranskan ulkopolitiikkaa. — Saint-Just, Robespierren ystävä ja toimekas apulainen, mestattu 1794.

Säkeet muodosteltu Gretchenin ballaadista Goethen Faustissa: Es war ein
König in Thule… ja tarkoittavat Preussin silloista kuningasta Fredrik
Wilhelm IV:ttä.

Kahdeksannentoista vuosisadan ratsionalistista henkeä vastaan alettiin 19:nnen alussa taas antaa korkeampaa arvoa historialliselle kehitykselle, joka käsitystapa varsinkin oikeustieteessä pääsi valtaan. Suunnan pääedustajia olivat tällä alalla Karl v. Savigny ja Karl Fredr. Eichhorn, jotka julkaisivat aikakauskirjaa: "Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft".

XXVII LUKU.

Samoinkuin Aristophaneen kuuluisassa komediassa Paisthétairos (Kansanneuvosto) ja Basileia (Valta) menevät avioliittoon vastaperustetussa pilvenpäällisessä lintujen valtakunnassa, samoin yhdistyy runoilija Hammonia jumalattaren kanssa. Yhtäläisyys on tietysti vain aivan ylimalkainen.