The Project Gutenberg eBook of Iloisten ukkojen kylä, by Unto Seppänen

Aamun kosteat varjot olivat pienentyneet huomaamattomiin. Kuuma maantie vavahteli kavioitten raisusta kosketuksesta. Ajuriukkoja pyörteli talokujasilta heiluvin ohjasperin valtareitillensä: maantien kiihkeä päivä oli alkamassa. Järvituitun ukot laskettelivat kiehuvissa pölypilvissä asemalle ajorahtiinsa, ja jokaisen pilven sisässä tuikki halu antaa päivän luikahtaa hopeaksi taskujen nurkkiin.

Yläkyliltä luikertelevat tiet solmuuntuivat yhdeksi kappaleen matkaa asema-aukeasta, ja solmu venyi ajanmittaan pieneksi toriksi, jota saarsi kolme raskasnurkkaista ja matalaa talorotteloa. Kaksi niistä oli jähmettynyt tynnyri- ja laatikkovuorien väliin kuin kuskiukot pukeillensa. Niiden tomuisten akkunalasien takana häämötti nauhoissa riippuvia läkkiastioita, saippuatankoja, kauhtuneita karttuunihuiveja ja auringon käpristämiä lastenkenkiä, ja niiden ovet liikkuivat alituisesti sisälläkävijöiden käsien laineissa. Takapihoilla seisoi säännöllisesti ryhmä ajureita, jotka likaisine kaurapusseineen odottelivat myymäläkiireistä hetkeksi kartanolle pujahtavia hikisiä puotilaisia. Mutta kolmanteen taloon keskittyi seudun ajurien elämä, ja siinä talossa oli kyläkapakka. Matala, kerran valkeaksi maalattu rakennus, jonka akkunoista yletti kurkottaa tielle, haavitsi aina aamuisin jokaisen asemalle vyöryvän pölypilven sisästä miehen, täytti hänet väkevällä, kuumalla teellä ja riemukkailla kaskuilla, joitten paineissa päivä sitten hurahti alkuunsa ramakasti kuin nelistämään lähtenyt sälkevä. Ja sama talo tarjosi junien väliajoilla oivallisen kyydittävien väijymispaikan, puhumatta muusta.

Oli kulunut jo aikaa siitä, kun aurinko oli ponnistellut itsensä irti petäjänlatvustosta päin väljiä korkeuksia. Sen ilmoitti jo maantien jytinäkin, kun lähikyliltä ajoi sirppiviiksisiä ajuriukkoja puolipäivän junille, joilta ensimmäiset apajat nostettiin rattaille. Välkkyviin valjastettuja hevosia tuli tuon tuosta kapakan isoon pihakatokseen. Hevosille puhelevia ukkoja hyppi kärreiltä maahan. He taputtelivat kyömikkiensä kauloja, luikahduttivat suitsiremmit liukkaisiin solmuihin, etsivät kaurapussit istuinlaatikoista ja astelivat tarinoiden kauppojen pihoille kauroja tahtomaan. Joku jäi vielä pölyyttämään ruoskansa varrella istuinpatjaa, ja joku jäi tarkastelemaan heponsa kenkiä pitäen pientä kilkutusta ja kyyryssäolijan ähkinää. Hevoset viskoivat katoksessa päitänsä, hännät viuhuivat, valjaat nasahtelivat. Joskus luimahti hevosen pää kiilana toisen kupeeseen, ja huikea kiljahtelu alkoi, johon paiskautui sekaan miesten huutoja ja kirouksia. Pari ruoskan vedällystä ja valjaskulkusten vapiseminen päättivät metelin. Ja uusia ajureita saapui yhtämittaa, yksitellen ja jonoina. Kuka tuli kärreillä seisten, ohjakset viulunkielinä; kuka ajoi ravissa kartanoon ja oli lyötättää äkkipysähdyksellä valjaat hevosen pään läpi; kuka tuli rennosti perällä istuen kuin juomareissua ajaen, joku käveli jo portista sisään ajaessaan rattaittensa vieressä kuin lannanvedättäjä. Kapakkapiha eli yhtenä liikkeitten laineena. Riemusta kirkuvia poikia saapui rattaitten siivillä seisten, ja hevosten pysähtyessä he juoksivat takaisin läheiselle vartiopaikallensa, tienmutkan kivelle, josta loikkisivat taas kapakalle ajaville rattaille.

Eräässä Järvituitusta pyörivässä pölypilvessä ajoi ajuriukkojen heimopäällikkö, Ruoska-Juones, asemalle. Hänellä oli kaikki kuskipukin aatelismiehen merkit: lyhyt etukumarainen vartalo, uljaat sirppiviikset, niiden välissä aurinkoa ja piiskaryyppyjä heijastava nenä ja hauskasti käpertyvä leikkotukka, joka päästi täsmällisesti vakoontuneen niskan oikeuksiinsa. Ruoska-Juones oli vanhapoika ja eleli enemmän rattaillansa kuin tuvassaan, jossa emännyyttä hoiteli hänen sisarensa Ieva. Ja niinkuin jokaisella kokemusten aateloimalla ajuriukolla on omat tapansa, niin Ruoska-Juoneskin moksautti tuon tuosta piiskansa varrella saapasnahkaa. Hän ei milloinkaan lyönyt hevostansa, antoipa vain saappaansa kuoresta kipakan äänen hepallensa. Ja tuo tapa tiivistettiin sitten hänen nimeensäkin: Ruoska-Juones. Hän oli seudun ajurivanhin ja ajeli asemastansa tietoisena tyylikkäästi omat matkaviivansa; nenässä iloinen veitikkuus ja samalla viiksien kärjillä syvä vakavuus.

Ruoska-Juones ajoi verkkaisesti maantietä pitkin ja napautti kiivaan äänen saapasvarrestansa vasta hiukan ennen tienmutkan kiveä, jossa arvasi poikanulikoiden vaanivan kyytiä. Mutkassa jo rattaat lennähtivät arveluttavasti, kivellä kaksi velikultapoikaa jännittäytyi loikkaukseen, ja Ruoska-Juones häilähdytti ohjasperiä.

Kun Ruoska-Juones saapui kapakan pihalle, tipahtivat äskeiset pojat hänen kärriensä takaa ja pikelsivät nauraen tiehensä. Juones manasi, ajoi hevosensa nurkkapilttuuseen, pöyhi sille heiniä turvan alle ja saapasvartta naputellen köyri kapakkaan. Siellä piiritti rikkinäisillä vahakangaspalasilla verhottuja pöytiä seudun ajurikaarti kodikkaasti oijennellen. Hikinen, lihava nainen työntyi tuon tuosta sylitäytisineen odottavien luo, latjasi pöydille kolhiintuneita kannuja, laseja, sokeriastioita ja isoja vehnäsiä. Pöydissä leimahti aina vähän päästä naurunrähäkkä, ja joskus koko kapakka ulvahti yhdestä suusta jollekin syvää vakoa kyntävälle sutkaukselle. Pidettiin puhetta kaikesta siitä, mihin silmä ja ajatus oli lähipäivinä tarttunut. Kannuista valettiin laseihin tulista teetä, lautaset lennähtivät sormien nenille ja tahdikas härppiminen säesti äänten hulmuntaa. Otsille helähti hikiherneitä, naamat punoittivat, viikset retkahtelivat lerpalleen, ja kädet väljentelivät kauloilla paitojen kireyttä.

Ruoska-Juones pyörsi ajurivanhimman arvokkuudella huoneen suurimpaan pöytään, jossa hänen vakituinen paikkansa oli. Kapakkavaimo toi Juoneksen eteen tavallisen teepanoksen, ja pian ukko sovittautui huoneen hikiseen, höyryävään ja härppivään tunnelmaan.

Aikansa tarinoituaan juonnin katteeksi Juones asteli ulos. Merkki oli annettu. Pöydät alkoivat jyrähdellä, lasit kilahtelivat ja äkkiä koko kapakka oli tyhjä. Ja niin alkoi aamun merkkihetki. Ajurimiehet asettuivat kartanolle tiukkaan kehään, sovittelivat olkapäitänsä, pusertelivat kuumassa retkahtaneet viiksensä ryhdikkäiksi ja odottelivat tärkeinä aamuarpaa. Juones nyhti ruoskan saappaansa varresta, löi sillä kolmasti saapasnahkaa ja päräytti kumean huudon:

Hän näki kyllä, että kaikki olivat jo painautuneet kehään, mutta tuo huuto kuului tärkeänä alkuna niihin menoihin, joihin juuri oltiin heittäytymässä. Huudettuaan Juones käveli kapakan eteiseen, venytti itsensä varpailleen ja otti ovikamanan päältä käteensä pienen nahkaisen säkin. Ja nyt Ruoska-Juones tunsi keisariutensa kiitävän hetken olevan lentimillään. Juones köpitteli kankein jaloin kuin niskakarvansa pörhistänyt koira kartanolle, säkkiä varovasti kannatellen. Ukkojen piiri repeytyi hetkeksi ja imaisi Juoneksen sisäänsä. Hän jäi seisomaan keskelle ja tunsi, kuinka jokainen silmäpari sinkosi näkymättömän silmukan hänen kädessänsä olevaan säkkiin ja kiristi sitä yhä tiukemmalle, sitä mukaa kuin hän viivytteli toimituksen alkamista.

Ruoska-Juones helskähdytti päättävällä liikkeellä säkkiä, jossa kupariset arparahat odottivat onnimannejansa, ja hellitti säkistä pari suunkuroutumaa, niin että sai kätensä hämmentämään sen vaskista aarretta. Ja kun hän nosti varovasti kätensä näkyviin, oli hänen peukalonsa ja etusormensa väliin tiiviisti puserrettuna kirkkaaksi kulunut arparaha. Merkki oli taas annettu. Piiri otti pari kiihkeää askelta ja ahdisti Juoneksen saarrokseensa. Käsiä sukelteli säkkiin, joku pyrki hämmentelemään, joku sieppasi rahansa silmät killillään ja kynnet suorina kuin tiira kalan. Kaikki ottivat omalla vakiintuneella tavallaan. Mutta jokainen jätti arparahansa tiukasti etusormen ja peukalon nipistykseen. Kukaan ei katsonut rahaansa. Kartanolla oli pelihimon jännitystä. Pari ukkoa vaihtoi ummessa silmin arpansa. Muutamien vaikenevista sormista näki, että he koettelivat kiivaalla puserruksella saada rahan numeroa painumaan paksuun sorminahkaansa ja siten arvailla onnensa. Piiri suureni. Juones seisoi taas väljässä kehässä, nahkasäkki ammollaan toisessa kädessä. Äkkiä hän kiepautti sormiinsa nipistetyn arparahan näkyville, nosti sen siristyvien silmiensä korkeudelle kuin vaahtoavan olutlasin ja tokaisi pelihimosta värähtävällä äänellä:

Ja jälleen oli merkki annettu. Odotuksen ponnistin laukesi jäykistyneessä ukkoparvessa. Jokainen katsoi rahaansa taas omalla tavallaan. Yksi katsoi numeron kouransa sisässä salaisesti niinkuin hoitopelissä katsotaan kortin silmät; yksi lennähdytti rahansa ilmaan ja katsoi vasta kiinni kopattuaan sen numeron. Muuan sylkäisi ja manasi ja avasi kouransa niinkuin se olisi ollut ampiaisen vankilana. Muutamat mökäsivät vielä kuuluviin hovinoitaisunsa:

Ruoska-Juones käveli säkki kädessä pitkin piirin rintaa ja keräsi arparahat takaisin. Kukin huusi numeronsa rahaansa viskatessaan ja sen tehtyään kiiruhti hevoskatokseen. Juones kuroi vaskisäkin huolellisesti kiinni, kurotti sen ovikamanan päälle ja saapasvartta ruoskalla pompottaen käveli hevospilttuulleen.

Lähdettiin junalle. Katoksessa oli kihinää taas kerrakseen. Hevosia perittiin purnuilta äänekkäästi kartanolle. Urkittiin toisten numeroita ja kiroiltiin huonoa tuuria. Kulkuset pitivät sen kymmenistä soittoansa. Kapakoitsijan pojat seisoivat rapuilla ja odottivat taas kyytiin pääsyä. Valjaita kiristeltiin, istuinpatjoja pölytettiin, kaurasäkkejä nivottiin kiinni. Jo läjähtivät ohjasperät lautasille, onnekkaimman numeron saanut lähti loilotellen hevospuomille; ja sitä mukaa muut. Kaksi veitikkaa ponnahti rapuilta rattaiden siiville ja he katosivat pian tien pölyyn. Pitkä ajurijono lasketteli tietä jytisyttäen läheiselle asema-aukealle. Pölylle nenäänsä nyrpisteleviä palvelijattaria pakeni kiirettä pitäen kauppoihin, ja likainen torikoira vouskutteli ilmeettömästi kauppiaan portilla. Sen haukku sai kuitenkin ilmettä, kun se huomasi poikien juoksevan takaisin kapakalle tien irtonaista pölyä kyntäen. Se syöksähti mukaan. Mutta pojat leiskauttivat itsensä viimeisten rattaiden askelmille ja hävisivät härnäävin elein pölymereen. Torikoira nosteli hetkisen kuonoansa ja loksahdutti kärpäsloukkuna hampaitansa sekä hiipi laatikkovuorien varjoon.

Hevoset seisoivat nyt ajuripuomilla isäntiensä aamuonnen mukaisesti. Odotuksen jännitys heijastui hevosistakin. Kädet nykivät vähän väliä ohjaksia parantaakseen kärrien asentoa ja saivat aikaan alituisen liikkeen hevosien rintamassa. Ukoista aina joku pistäytyi kurkistamassa radalle. Hevoset olivat kunnossa, nyt somistivat ukot itseänsä. Viikset taottiin uudestaan käyrälleen kuin lokin siiviksi, luhistuneet saapasvarret vedettiin suoriksi, lakit siirrettiin veikeästi korvalliselle, ja kellonperissä riippuvat hopearuplat koetettiin saada sopivasti rötkähtämään näkyviin. Oli liian lyhyt aika junan tuloon: kaskut eivät jaksaneet läväistä koko ajuririntamaa, vaan putosivat jo viimeistään puolivälissä maahan jonkin ylimielisesti torjuvan sylkäisyn mukana. Poikia seisoi ajuripuomin päissä silmiänsä haristellen ja ihmetellen puomin valtavaa tenhoa, välkkyviä valjaita, kuorossa helähteleviä kulkusia ja hevosten alati liikkuvien jalkojen hauskaa viivaleikkiä. Asemalaiturilla käveli lauantaivarhaisia rouvia niskoissansa pitsiset päivänvarjot kuin isot helttasienet. Pari valkeaesiliinaista kulkukauppiasta seisoi vasut päälaella, ja he keskustelivat äänekkäästi ja käsiänsä käännätellen, väliin iskien kyntensä parran juuristoon.

Juna vinkaisi. Sähköisku vihlaisi odottajajoukon selkäpiitä. Rouvat nykivät päivänvarjonsa suppuun. Pojat riensivät laiturille. Juna vuhahti asemalle. Vaunuista tuli monennäköistä kansaa: turpeita kauppiaita, pitkäpartaisia tiedemiehiä, silkkipaitaisia ylioppilaita, koristeissaan kolisevia kenraaleja, tavaroiden kanssa tuskittelevia rouvia, ylpeärintaisia imettäjiä ja itkeskeleviä lapsia. Vastaanottopusut moksahtelivat, terveiset soivat, ja joku huuteli junasta vielä kesken jäänyttä puhettansa. Asemalle pudottautunut väki alkoi edetä pieninä ryhminä ajuripuomille. Niinkuin ahnasta kipunaa seuraa aina tulenleimahdus, samoin seurasi asemalaiturilla kajahtanutta melua uusi ja valtavampi. Satakunta ajuriukkoa hyppäsi seisomaan kuskipukeillensa, ja he alkoivat huudella tuntemiensa herrojen nimiä ja hevostensa hyvyyttä ja kaikkea, mitä aamun korkeimman tapauksen tunnelmat löivät sanoiksi, toiset vielä käsillänsä laapottaen niinkuin kanat siipiänsä lentoon yrittäessään. Ja siinä sitä olikin huutoa ja hilskettä. Junan lähtövihellys kilpistyi voimattomana ja ohuena hevospuomin meluun. Tulijat melkein ryöstettiin rattaille. Ohjasperät ja siimat lankesivat notkein kaarin valjaitten väleihin, ja hermostuneet hevoset ampaisivat juoksuun naisten naurun ja kirkumisen säestyksessä. Elämää, väriä ja ääntä tulvehtinut puolenpäivän hetki sammui sitä mukaa kuin rintama hajosi alkukesän vihreihin maisemasokkeloihin. Teitten ylle jäi leijumaan hauras pölykatos. Mutta asemalle ei jäänyt muuta ääntä kuin kuumuudessa tuskittelevien ratakiskojen napsahtelut. Unen ja pölyn sokaisema torikoira koetteli kapakan nurkalla siepata ohitse sujahtelevilta rattailta pakettien hajuja, mutta kyllästyi kykenemättömyyteensä ja luikki kostean hevoskatoksen varjoihin.

Ajoon lähteneet miehet saapuivat jo hyvissä ajoin kapakalle iltapäiväjunille mennäkseen, vaikka tiesivätkin, ettei niiltä montakaan kyytiä herunut. Vasta iltajunilta sai kulta-apajan. Ja juuri lauantai-iltoina elämä oli asemalla kaikkein kiihkeintä, kun toimissa olevat aviomiehet palasivat Pietarista tuttavineen ja kameelinkantamuksineen perheittensä ja luonnon leveille helmoille. Silloin tappelivat tulijat ajureista eivätkä ajurit tulijoista. Mutta iltajunien tuloa odotellessa sopi mukavasti pistäytyä iltapäiväjunillakin, jotka eivät tulleet Pietarista asti, vaan jostakin lähempää. Ja junien välinen aika saatiin uljaimmin menemään kapakan tutuissa suojissa kaskujen ja naurun humistessa. Sitä silmällä pitäen, että eukot olivat saunanlämmitysaikoina kaikkein kiukkuisimmillaan, ajoi moni ukko jo hyvissä ajoin ennen iltapäiväjunia kapakalle, täytti sen ovipielen isosta tupakkakulista piippunsa; huusi teetä eteensä ja alkoi kuulostella naapuripöydän puheita niiden syötteihin tarttuakseen. Moni iski silmää kapakkavaimolle, sai piiskaryyppynsä, nakkasi vastaan kopekkansa ja alkoi himmein silmin kehua liikkuvaa kalustoaan: hepoa ja rattaita.

Ruoska-Juones saapui melkein viimeisenä taas ja sai juotavat joutuisasti eteensä. Hän antoi punaisen nenänsä pusertaa pinnalleen pari hikihernettä aina juotua lasia kohden, härppi viikset melkein suuhunsa janoissansa, sinkoili teräviä katseita nurkkaan ja toiseen ja puhalsi aina lasin välillä kuuluvasti ja tyytyväisesti.

Torikoira ja kapakan pojat olivat jo paikoillaan, ja aamulliset äänet ja tapaukset uudistuivat.

Junalla tapahtuikin ihmeitä. Tulijoita ei ollut montakaan, mutta niistä olikin yksi oikein neulojen nenissä pideltävä herra. Tämä tahtoi kyytiä aina merenrantaan asti. Ajurit katselivat toisiansa, vilkuttivat silmää ja lupasivat lähteä kyllä sadasta ruplasta reissuun. Herra paiskasi kätensä ristiin, puhkesi haukkumaan koko ajuripuomia ja lähti kiukkuisena kuin kirppuinen koira hakemaan poliisia. Miehet löivät sillä aikaa hepojansa selkään ja pakenivat hunnilaumana kapakalle.

Pian saapui sinne kuitenkin poliisi rintaansa röyhistellen, aukoi papereitansa ja totesi ajoalueen piiriin kuuluvan sen kaukaisen rantaviivan pätkän, jonne hänen rinnallansa polpottava herra halusi. Mutta ajureista ei kukaan tahtonut lähteä juuri pyhän aattona päiväkuntaiselle ajolle, ja kaikki kieltelivät. Poliisi merkitsi kieltäjien nimet kirjaansa. Hän kysyi jokaiselta erikseen, kaikki lupautuivat kyllä ensin sadasta ruplasta lähtöön, mutta poliisi luki taksasta kaksikymmentä ruplaa ja merkitsi ristin vielä jokaisen nimen viereen kertomaan taksan omavaltaisesta ylittämisestä. Ajurivanhin huudettiin poliisin ja kiukuttelevan herran luokse.

— Nyt ei olekaan mikään leikkipaikka! Ajurivanhimman on nyt pakko lähteä, taikka muuten käy huonosti, vaikka tässä käy huonosti joka tapauksessa teille kaikille!

Ajurijoukosta saapui sopottelevia ukkoja Juoneksen luo, hän nyökkäili, käänsi hevosensa keskelle kartanoa, nosteli noituvan herran tavarat rattaillensa ja karjaisi:

Herra nousi pomiluiden rattaille. Juones painautui tiiviisti pukillensa, viritti ohjakset ja roimasi ensikertaa eläissään hevostansa ruoskalla oikein kipakasti. Nyt ällistyivät sekä pihalla seisovat ukot että aisoihin vangittu hevonen. Se seisoi hetken kivettyneenä. Juones löi uudestaan. Silloin hevonen pyyhälsi kaula suorana hapraaseen neliin ja hävisi ukkojen edestä.

Kapakan nurkalle juosseet miehet näkivät hetken kuluttua junan nopeudella etenevän pölykiilan, joka syöksyi metsän vihreään nieluun kuin äkäisesti singottu kivi.

Ruoska-Juones tunsi, ettei hän ollut ikinä ajanut sellaista vauhtia kuin nyt metsään saavuttuaan. Kärrit luistelivat tien kahta puolta kepeästi kuin vesikirppu joen pintakelmulla. Herra mylvi kuin hautova kalkkuna peräistuimella. Metsätiellä Juones äkkiä seisatti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja heitti ne poikittain ajokkinsa selkään. Herra katseli silmät renkaallaan Juoneksen liikkeitä, tarttui päähänsä ja lasketteli kesäiseen päivään tulvanaan rumia nimiä. Juones tempasi saapasvarrestansa ruoskan, löi sillä kuskilautaa ja karjaisi kovalla äänellä:

— Minä sanon sinulle oikein järvituittusen morskoi-äänellä, jotta sinä ole paisti hiljaa minun rattaillani, äläkä möyki ja ölise — taikka minä nykäsen sinut maahan ja ryvettelen porossa, se kävisikin sinun märkään näköösi vaikka kuinka hyvin kiinni!

Herra synkistyi mykäksi, puserteli käsiänsä ja lennähdytti niistä toisen tuon tuosta napauttelemaan pitkiä ja vetäviä ristinmerkkejä.

Nyt ajoi Juones käymäjalkaa. Hän oli päättänyt ajaa viisipenikulmaisen matkan lannanajon tahdissa. Kulku kävi hitaasti. Herra torkkui ja Juones aprikoi poliisin sekaantumista juttuun. Hän arvasi, että jos ukoille kävisi huonosti, kävisi hänelle myöskin, sillä hän oli nyt vain pakkoajossa, ensin kieltäydyttyään kuten toisetkin. Saavuttiin aukealle palokankaalle. Kanervamattoiset nummet huokuivat kuivaa, lamauttavaa kuumuutta. Kaukaiselta ilmankartanolta ryntäsi raskas, uhkaava pilvi taivaan kaaristoon ja leveni tasaisesti ilmanpielien väliin. Herra huokaili ja ähki torkuksissaan, havahtui kuivaamaan hikeä turpeilta kasvoiltansa ja huomasi hätkähtäen taivaankannelle jännittyvän pilven. Hän osoitti sitä vaikerrellen Juonekselle ja yritti samalla ohjasperiä käteensä. Juones seisautti heti hevosensa, vyyhtesi ohjasperät ja aikoi laskeutua maahan äskeiseen tapaansa, kun herra äkkiä putosi polvillensa rattaiden pohjalle ja itkien rukoili Juonesta ajamaan kovemmin eikä kiusaamaan häntä kuoliaaksi. Juones karjaisi järeällä äänellä:

Matkue oli jo ehtinyt läväistä suunnattoman paloaukeaman, kun ensikerran jyrähti, pitkään ja raivokkaasti. Herra sai hermokohtauksen. Sen kuluessa Juones ehti tyhjentää jaloksissaan olevan heinäsäkin, jonka kulmat hän sovitti sisäkkäin ja sai syntymään munkin kaapua muistuttavan sadetakin. Sen hän sitten kiepautti harteillensa.

Äkkiä putosi monenlaista: salamoita, jyrinää, rakeita, vettä, kuivuneita oksia, käpyjä ja neulasia. Herra loikkasi metsään ja kyyristyi ison kuusen alle. Juones viittasi häntä takaisin. Herra ei ollut näkevinäänkään. Hevonen aloitti taas verkkaisen kulkunsa, ja rattaat etenivät pisaroista valkeana kiehuvalle tielle. Herra ryntäsi mielettömästi karjuen perästä.

Oli juuri satanut lämpimään, ahnaaseen maahan. Sortuneen pilvikatoksen repeämissä paloi ilta-auringon puna kirpeimmillään. Peltonotkoista ja järveltä kohosi usvaa kevyesti kylätörmille kuin unenhäivettä lapsuuden murheettomaan iltaan. Rannoilla katosivat ensiksi verkkoaitat märkään savuun. Illan äänet sammuivat nopeasti. Pian olivat talojen katot kuin luodot nukkuvassa meressä. Pihlajoiden avautumattomat tertut riippuivat raskaina ja odottavina. Muutamalla saunalla sangat löivät vielä ämpärien metallisiin rumpuihin. Ja koko ajan sykki sumussa kesän valtimo: käen kukunta. Aidaksiin kiristyi teräkseltä välkähteleviä seittejä, ja niihin herahti pian sumukyyneleitä.

Kaksi kevyttä lehteä lennähti vastakkain — ei, nythän oli jo yötyyni: kaksi nuorta tyttöä kohtasi toisensa, ja heidän nyökkäävät päänsä piirsivät hennon viivan. He alkoivat kulkea käsikädessä pitkin sumussa nukkuvaa tietä.

Kylän päässä eteni hiljainen ääniaalto. Sen lähestyminen havahdutti sumussa kulkevat tytöt sanomaan jotain toisillensa. Niinkuin heräävä tuulenkieppu käännähtää etäällä metsän latvusulapalla ja alkaa humisten puhkoa vihreätä havuaarniota leimahtaen viimein syvään tuuliääneen, samantapainen äänivaihe läheni kylänsuulta tyttöjä, kunnes selveni rattaiden jyrinäksi.

Tytöt seisahtuivat ja odottivat. Kuului jo selvästi, kuinka kaviot iskivät tahdikkaita jaksoja kärrinpyörien yksitoikkoiseen jyrinään ja kuinka kulkusremmin kuulat helskyttivät omaa matkatahtiansa hiljaisena soitantona. Pian sivuutti sumusta ilmestynyt matkue tytöt. Kuskipukilla istui veikeän näköinen ukko, ja perällä hytisi likomärkä, voihkiva herra.

Kaksi heleätä naurahdusta vastasi sutkaukseen. Hevonen tunkeutui painostavaan usvaan punaisin, värähtelevin sieraimin, ja sitä ajava mies yritti lingota uuden sukkeluuden, mutta vaikeni, kun näki käännähtäessään takanansa nopeasti umpeen pusertuvan sumuvanan ja hiukan sitä ennen rievuksi masentuneen herran.

II.

Kesäinen ajokausi oli kiihkeimmillään. Sepät takoivat uusia akselirautoja, ja pajojen nurkilla kohosivat vanhojen pyörien röykkiöt kertomaan huikeista matkaviivoista. Ukot ruskettuivat lehtirevoiksi, ja rahasäkit myhkyröityivät kirstujen pohjilla yhä tiineemmiksi. Naiset niittää nylkkysivät Järvituitun heinän. Ukot istuivat päivät entisekseen puomivartiossaan ja vetivät sitten öisin harmaisiin latoihinsa ämmäväen hoitelemat korret.

Järvituitun kylä kuvastui äyränteiltään veden laakeaan peiliin värikkäänä ja iloisena. Sen lasikuistiset huvilat väläyttelivät kupeitansa lehtevissä puutarhoissa. Harmaat kylätalot kyyristelivät itseänsä näkymättömiin. Järvellä kiiltelivät airojen kosteat lavat, onget sinkauttelivat siimojansa lumpeikkojen hiljaisiin päiviin, uimahuoneilla porskui vesi valkeana vaahtena, ja lapsia juoksi rantaan käsiänsä nostellen. Vihreillä rantatörmillä paistoi riisuttujen vaatteiden kokoja. Väliin kuului pitkäveteinen huikkaus, johon vastattiin jostain kaukaa.

Puutarhoissa höyrysivät samovaarit, ja niiden luo kerääntyi vilkkaita, väitteleviä ihmisiä, jotka unehtuivat pitkiksi ajoiksi piirittämään sekasortoisia pöytiä. Auringon valo putosi huviloiden lehtiseulojen läpi kultaisiksi läikiksi hiekoitetuille teille, joihin oli painautunut paljon pieniä ja isoja jalanjälkiä. Kulkukauppiaita käveli kylätiellä huviloiden suuntia noudatellen, kantamukset päälaella, ja he pysähtyivät huhuilemaan tavaroitansa portteihin nojaten. Puutarhoista juoksi ihmetteleviä lapsia ja naisia, jotka heiluttelivat tyhjiä vasujansa.

Kesäpäivät syttyivät ja sammuivat vaihtelevin valoin ja varjoin. Elämä hulmahteli värikkäänä ja kuumana. Huomaamatta supistuivat päivien ytimet, huomaamatta syttyivät ensimmäiset tähdet, ja huomaamatta ruskettuivat pienet peltopälvet. Joku huomasikin kyllä, huokasi ja syöksyi entistä vallattomammin päivien ja iltojen tapauksiin.

Samana päivänä kuin ensimmäinen ruiskuhilas seisoi levein lantein Järvituitun rantapellolla, saapui aseman kapakalle virkapukuinen poliisi, joka manasi pitkästä listasta ukkoja käräjiin vastaamaan niskoittelusta ja luvattomasta taksan ylittämisestä.

Kapakan elämä uhosi hiljaista jännitystä monta päivää, kunnes kerran Järvituitusta ajoi pitkä jono pyhävaatteisiin kangistuneita ukkoja kirkonkylään käräjille. Ja takaisin ajettaessa syyhytti joka ukon niskaa sadan markan sakko.

Kapakalla seisatettiin ja juotiin tuliset juomat kiukkuisien mielien heltiämiksi. Joku vilkutti piiskaryypyn eteensä ja yllytti toisen surevan tekemään samoin. Yhä useampaan pöytään iskettiin paksupohjainen viinapullo, ja ränsistynyt tunnelma alkoi tiivistyä.

Ilma sakeni kapakassa. Ovensuun tupakkakuli laihtui ruttuun. Viikset retkahtelivat suupielille. Teelasit kilahtelivat ahkeraan. Lamput oli sytytetty, ja hikisestä huoneesta pusertui vähän päästä miehiä kartanolle.

Pimeässä katoksessa värähtelivät kulkuset, ja hevoset söivät tasaisesti narskuttaen. Joskus puhalsi hevonen pitkään ja kuuluvasti. Ja huomaamatta yö lennähdytti asematienoon ylle mustan huntunsa.

Ruoska-Juones kiipesi parhaillaan pöydälle ja ryhdistäytyi sinne päästyään tärkeän näköiseksi. Ukot saarsivat hänet kuin arvassa ikään. Hiljaisuus humahti äkkiä kapakkahuoneeseen. Lamput tuijottivat savun sisästä kuin humalan laimentamat silmät. Kuului selvästi, kuinka keittiössä läikähti vettä kuumalle arinalle. Juones nykäisi ruoskan saappaastansa, napautti sillä vartta kolmasti ja kuuluvasti. Ukot tuijottivat niskat jäkässä pöydälle kiivennyttä heimopäällikköänsä. Ja Ruoska-Juones alkoi puhua:

— A vot! Sen se koira kylästä saapi: kolahduksen korvallensa. Sanovat, että konsa kenen syy, niin sitä mäjityy. Mutta onko tämä nyt syy ja mikään, mistä meitä sakotetaan kuin kunnianloukkaajia. A se on jokaisen oma asia, meni mokomaan kyytiin taikka oli menemättä. Me emme olekaan mitään ahvenia, että venähtäisimme kiinni, oli syöttinä vaikka kuinka kehno mato hyvänsä. Ja virkavalta: sen pitää sitten olla nokkinensa joka paikassa. Ja sen minä sanonkin, että olkaamme kerran oikein järeämaksaisia eikä suoriteta sakkoa. Lähdetään ennen parvessa linnaan, ja pankoot meidät siellä vaikka aidanvitsaksiksi, niin me pysymme siinäkin. Mutta makseta me ukot ei!

Raivokas hyväksymishuuto ryöpsähti kesken puhetta. Juoneksen viereen loikkasi mies, joka jatkoi keskeytyneitä sanoja:

— Ja minä virkan, mitä teemme! Kerätään sakkorahat yhteen ja ryypätään ne parvessa ja sitten lähdemme linnaan!

Muuri pöydän ympärillä ulvahti uudestaan, kuuluvammin. Pian kapakan miesmassa pirstaantui pieniin ryhmiin, joissa pohdittiin äänekkäästi ehdotusten kantavuutta. Ja minkä useampi piiskaryyppy kellahti ylösalaisin, sitä uljaammilta tuntuivat äskeiset yllytykset.

— Ajetaan parvessa Pietariin ja tutkitaan siellä hotellin perustukset! yritti vielä joku.

Ja illan päätökseksi jäi, että syksyllä lähdetään linnaan ja sitä ennen juodaan yhdessä sakkorahat.

Joleassa yössä kaikui hevosten ravi ja ukkojen loilotus. Äänet tukahtuivat kuitenkin pian kostean yön pimentoihin. Tyhjilleen jääneen kapakan avatuista akkunoista pursui savua kuin saunojen räppänöistä tuuheina, harmaina häntinä.

Oli lauantai-ilta. Järvituitun huvila-asukkaat järjestivät puistojuhlan hälventämään lähtöajatuksiansa. Pietarista saapui torvisoittokunta meluamaan elokuiseen yöhön. Sadat paperilyhdyt viivoittivat helakkoina pisteinä erästä puutarhaa, jonka huvilan lasikuistilla tanssi nuoria ihmisiä. Kookkaan vaahteran lehtikourat laskeutuivat kuistin kulmikkaille hartioille; joku niistä retkahti riippumaan kirkasta lasia vastaan ja painoi siihen mustan, särmikkään siluetin. Avatuista akkunoista tulvehti soittoa ja naurua, lasien kilinää ja iloisia huutoja puutarhan yöhön, johon joku oli jäänyt odottamaan kuun ponnahtamista mustan metsäpäärmeen takaa. Naurava ihmisryhmä juoksi huvilasta värilyhtyjen alle, ja hetken kuluttua sinkoutui taivaalle kaartuvia tulisiimoja, kultavihmeeksi särkyviä hehkukiekkoja ja vihreää, tuokion kestävää tähtiunta. Ihastuksen huudot nousivat kilpaa valeviivojen kera yön mustaan holviin ja häipyivät sinne. Ihmiset elivät puutarhassa ja sen lasikuistisessa huvilassa unhotusta ja pakoa.

Kun sunnuntaiaamupäivällä soittokunnan johtaja etsi Järvituitusta kyytiä seurueelleen, tapasi hän vain yhden ukon koko kylässä kotona. Erään pienen mökin kartanolla seisoi kuin soittajia varten valjastettu hevonen työkärrien edessä; kärrien lautainen syli oli pohjustettu oljilla ja heinäsäkeillä. Ryhdikäsviiksinen ukko ilmestyi tupatöntteröstä, käänsi sen enempää kyselemättä hevosensa, istutti herran heinäsäkille ja ajoi menneeniltaiselle juhlahuvilalle. Soittokunta sovittautui varovasti torvinensa rattaille, ja hevonen nykäisi lähtöön.

Rattailla-istujat eivät huomanneet, että tie, jolle he etenivät, ei ollutkaan sama kuin eilen iltahämärissä tultu. Tienvieren maisemat villiintyivät arveluttavasti. Sakeat lepikot vaihettelivat ruskeaseinäisten hongikkojen kera. Väliin ajettiin kumisevaa kangasta pitkin, väliin painauduttiin saviseen notkoon ja sieltä noustiin taas kanervikkomaisemaan. Soittajat alkoivat jo ihmetellä, kun tie sukelsi yhä karumpaan seutuun ja kun jytkeitten honkien seassa ei enää paistanut ihmisasumuksia pitkään aikaan. Ajuriukko tokaisi mentävän oikotietä, ja seurue rauhoittui.

Eräästä lepikkonotkosta noustiin tiivispintaiselle aholle, ja soittajat hätkähtivät hämmästyksestä. Aholla oli mustanaan miehiä. Laidassa suitsutti pieni nuotio laimeata savukiemuraa tyyneen ilmaan, ja sen lähettyvillä kohosi röykkiö olutkoreja. Aholle oli nostettu avatuista laatikoista tähtikauluksisia konjakkipulloja ja sikarinippuja. Miehet seisoivat odottavina ja jäykkinä saattueen tullessa aholle. Eräs pienenpuoleinen mies erkani joukosta hattuansa riiputtaen, saapasteli rattaiden luo ja selvitti soittokunnalle tilanteen. Johtaja pyrki kieltelemään niskat suorana ja vaati heti takaisinpääsyä, mutta nähtyään rahanlievettä ja tunnettuaan kourassansa kahisevaista hervahti notkeaksi ja suostui tuumaan. Oli määrä soittaa ukoille koko päivä ahonurmella, ja hinnaksi sovittiin kymmenen ruplaa soitolta ja ilmainen tarjoilu.

Hevonen riisuttiin. Ukkoja tunkeutui metsään, ja aikansa siellä ryskettyään he saapuivat kantaen pölkkyjä ja riukuja, joista rakennettiin soittokunnalle laatuisat penkit. Ukot riisuivat nuttunsa.

Ja niin alkoi kesäisen sunnuntain juhla kaukana aholla, alkoi soitoin ja mekastuksin. Mukanatuotuun ämpäriin sekoitettiin uljas juoma. Ukot istuivat kehään ahon tiiviille kannikalle ja antoivat ämpärin kulkea sylistä syliin kiihoittavana kierrännäisenä. Soittokunta rämisti marssia. Juhlamieli kiipesi äijien tukkaan. Piiri rikkoutui pian. Noustiin sytyttelemään sikareita ja napsimaan olutpulloista kauloja poikki. Aho kihisi muurahaispesänä. Ämpäri pistäytyi tuon tuosta soittokunnassa ja palasi madaltunein, läikkyvin nestepinnoin takaisin.

Ruoska-Juones loikkasi keskelle ahoa, tempasi piiskansa ja saappaansa kuorta napauttaen huudahti:

Torvet toitottivat repeämäisillään. Äijäparit alkoivat lasketella vanhaa polkkaa kädet toistensa olkapäillä. Väliin kellahti pari töhnyskäisiä ukkoja kesken tanssia nurin ja ryömi kyynelnaurussa rykien olutkoreille.

Soitto kiihtyi ja tanssi huimeni. Äijät repäisivät paitansa helmukset housujensa päälle, ja pian aholla teutojat lauloivat yhdestä suusta yksitoikkoista lorua torvipuhallusten aaltoiluun:

»Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä, ja Järvituitun ukot tanssi paita pöksyin päällä!»

Soitto taukosi. Soittajat läähättivät kurkkutorvet suorina ja sinkoutuivat selälleen aholle. Äijät hyökkäsivät avatuin pulloin heidän kimppuunsa, ja pian rämähti metsäpälvekkeessä taas ponnekas sävel. Ukot joivat ja lotina kuului. Tuhat sutkausta sikisi kesäkirkkaan, tyynen taivaan alla, mutta jokainen niistä hukkui tulva nauruun. Päivän hetket kiitivät kuin selkäveden laineet; aho raikui markkinatorina.

Mutta ukoille tuli ajan pitkään ikävä hevosiansa. Soittokunta pykitettiin rattaille, kyytiruuna valjastettiin, ja merkillinen saatto lähti kompuroimaan kylään: itsensä läkähdyksiin puhaltanut soittokunta oljilla maaten, torvet lapsina sylissä, ja perässä kaulakkain tonttuilevia ukkoja pitkänä, hihkuvana jonona.

Kylässä sitten ukot löivät hevosensa valjaisiin ja ajelivat koko pyhäisen iltapäivän edestakaisin maantiellä, hullaantuneilla hevosilla kaulat suorina kuin kameeleilla. Järvituitussa notkuivat sinä iltana maan katteet kavioitten temmellyksessä. Kylätie oli kahtena sivukkain syöksyvänä pölykoskena. Ämmät itkivät ja kesävieraat pomiluivat.

Seuraavat päivät olivat alakuloisia ja harmaita. Huviloissa pakattiin. Pohmeloa läsivät ukot vedättivät työrattaillansa isoja tavarakuormia asemalle. Kesä oli ratkaisevasti painunut umpisukkulaan mustien ja yhä pitenevien öiden taakse. Elämä uuvahti Järvituitussa. Huviloiden akkunoihin naulattiin raskaita luukkuja. Ämmät keräilivät nurkkiin jääneitä rojuja, ja harmaat kylätalot kohensivat monesta aikaa ryhtiänsä saadessaan yksin nostattaa savukiemuroita taivaalle. Huvilat jäivät hiljaisiksi ja aroiksi. Ne pelkäsivät keltaisia lehtiä ja lähestyvää alastomuutta. Ja niin jäi Järvituittu omiin oloihinsa.

Syyssateet alkoivat. Järvituitun saviset mäkirinteet niljaantuivat. Tuulien siimat pieksivät alastomina värjöttäviä huviloita, ja puutarhoissa juoksivat keltaiset lehtikerät yli teitten ja rappeutuvien nurmikoiden.

Kylä painui likaan kuin käpy mutasilmäkkeeseen. Eräänä aamuna vaelsi asemalle pitkä jono miehiä ja naisia. Järvituitun ukkojen linnaretki alkoi. Miehet kulkivat teennäisen iloista juttua pitäen keskitien savivellissä, ja laidoissa matoivat ämmien itkevät kuorot harmaitten huppujen sisässä. Kyläkapakassa terästettiin luonnot nopeasti kestämään naisten eroitkua, ja pian vei kumeasti huokaileva juna Järvituitun ukot kuukaudeksi kiven sisään.

Sinä syksynä oli Järvituittu hiljainen kylä. Hevoset kolistelivat ikävissään talleissa, kyläkapakka suljettiin, ja kauppojen tupakkahyllyt tomuuntuivat.

III.

Joulu tuli jongersi kohmettuneisiin maisemiin. Järvituitussa laskivat viimeiset valloillaan olevat siat mäkeä istuvillaan ja kiljuen notkoihin, yrittäessään kiivetä lepikoista talotöyräitten pahnalämpimiin. Ukot olivat palanneet linnasta, ja kylä varustautui talveen.

Siellä, missä metsäjyleikkö pirstaantui kylän kosketuksesta, kyyhötti pienissä peltoaukeamissa taloja kuin piilosilla olevia lapsia, joista kaksi rohkeinta oli juossut syvemmälle metsään ja kyyristynyt sinne puitten varjoihin. Toinen niistä oli Ruoska-Juoneksen tupa, jonka seinille oli jo metsästä leimahtanut sammalien tuhonahnaita liekkejä. Tupaa saarsi rykelmä lenkonurkkaisia rakennuksia: pihakatos talleineen ja läävineen, aitta ja sauna.

Ruoska-Juoneksen tupa oli kuin valjasmuseo. Seinänrakoihin survotuissa tapeissa riippui monenlaista valjasroittoa, vanhaa ja viratonta, uutta ja kiilteleväistä. Astialautojen valkeakylkiset pilkkumit ja kannut sortuivat niiden varjoissa huomaamattomiin.

Juones loikoili parhaillaan jäsenet suorina vuoteellansa. Ieva kolusi uuninsolassa omissa puuhissaan. Juones oli aamulla ostanut talvijauhot ja kantanut isovatsaiset säkit aitan viileään hämärään. Perunat olivat jo olkikatteiden alla kuopan uumenissa, ja pitkä päiväjono tulevaisuuteen oli turvattu. Rahanyytti oli kylläkin ehtinyt hiukan rutistua, mutta talviajot lähenivät myöskin. Juones piti vuoteellansa pientä apriketta ja nousi väliin ähkäisten roikuttamaan jalkojansa vuoteen reunalle. Ukko ei ollut oikein hyvällä tuulella: paikoillaan oleminen painui raskaaksi taakaksi, jonka kannatteleminen vaati alituista ähkimistä, asennonmuuttoa ja tuskailua.

— Menisivät nyt joulut ja laukeaisivat rekikelit maailmaan, jotta pääsisi tästä liikkeelle; tämä tupaelämä on kuin puolikuoliasta hapankaalia, tokaisi Juones osaksi Ievalle, osaksi itselleen.

— Aina sinun pitäisi olla liehkassa, pysyisit kotona ja pykittäisit vaikka noita lätistyviä nurkkia, ettet saisi kohta kattoja niskaasi! kajahti uuninsolasta.

Pitäisi saada silmien eteen alituisesti vaihtuva näky: maantien kirjavana liukuva laita ja istumahetkiksi kapakkojen savunsekaiset nurkat. Silloin alkaisi elämä olla oikein elämää, kun hetkestä toiseen pyyhällettäessä soisi tuuli aina korvissa ja silmissä vilahteleisivat katkeavan taipaleen pielet. Tämä paikoillaan oleminen on kuin kuoleman odottelemista.

Juoneksen elämänhimo sisältyi matkaamisen riemuihin. Rattaiden jyrinä ja reen jalaksien natina tulkitsivat hänelle elämän valtimon tykytystä. Sen hetkittäisesti hiljettyä tuntui Juoneksesta, että taivas silloin madaltui ahdistavan alas ja että hiljaista jähmettymistä tapahtui kaikkialla. Väri ja ääni sammuivat; harmaa tihusade jäi vallitsemaan masentavan pienin vesihelmin.

Järvituitussa useimmat ukot keräsivät kesäisin huolellisesti ruplapinoja kirstuihinsa ja teettivät sitten tupiensa lähistölle uljaita huviloita sekä sortuivat niiden vaalintaan. Juonekselle ei juolahtanut mieleenkään tuoda tupansa nurkille vierasta väkeä, palvella sitä notkein niskoin ja huudella junilla oman herransa nimeä ensimmäiseksi sekä orjaantua tämän ajuriksi. Ei — silloin vasta Juoneksen veret kihahtivat pulppuiluunsa, kun hän ilmestyi metsänlaidastansa kylätielle ja lasketteli huolettomana kohti vapaata päivää ja sen edeltäpäin aavistamattomia sattumuksia. Vapaan tien elämään kuului vapaasti singottu ajatus ja tahto ajaa minne tie kulloinkin vietti. Ja niin Juones noudatteli omalla matkaviivallansa vain sattumuksien kaarteita ja oli tyytyväinen.

Juones nousi sängystä, pistäytyi tallissa ja palasi heinänkorsi hampaissa tupaan.

— Olisipa tässä hirsistä metsää vaikka pienikin palanen eikä sellaista hienoa silpeikköä kuin meillä on, niin saisihan joutotyötä, kun vedättelisi runkoja sahalle.

— Vai sahalle! Sinne ne kaikki rentut kaalavat joulujen alla muka rokulista päästäkseen. Metsät nyljetään ja rahat juodaan sahakylän kapakoissa vieraisiin taskuihin. Tässä kylässä ei ole oikein viisasta miestä siinä asiassa kuin tuo puolihullu Hioppi: kävelee kirves kainalossa päivät pitkät metsäniemekkeillään, etsii soilakkaa aisapuuta eikä raatsi kaataa ei vitsan kiertämäistäkään; kotiin tullessaan ukko vannoo, ettei hänen metsässään ole sellaista puuta ensinkään, ja niin Hioppi ostaa yksin aisapuutkin, ja metsä kasvaa, jotta kuhina kuuluu. Mutta muut sitten: heti kun herrasväet lähtevät ja ajot loppuvat, niin jopa alkavat äijät nylkytä puita poikki ja hävitä sahakylän kapakkoihin. Niinkuin tuo Rätön Villekin: hänelle ei kelvannut enää tavallinen kirveskään, vaan piti laittaa toinen ja siihen vartta kuin viikatteeseen — mutta Ville onkin sitä lajia ukko, jolla pitää aina olla puoli syltä kättä ja koiruus lisänä — niin, Ville meni sitten metsänsä sakeimpaan silmäkkeeseen ja yritti lyödä oikein olan takaa, mutta pitkävartinen kirves tarttuikin viereisen puun yläoksiin kiinni ja ryöstäytyi irti hänen käsistään. Villen ei auttanut muu kuin hakea tavallinen kirves. Kun kotona sitten kysyivät nauravin elkein, että mikäs tuollakaan on vikana, niin Ville mörähti vastaukseksi, että kaikkihan sillä muka pilkkoo räpäleiksi, taivaan laenkin. — Sellaisia ne ovat teidän metsämetkunne, lateli Ieva hanakasti vastaan.

Juones oikaisi taas hämärään nurkkaan ja tuijotteli seinillä riippuvia valjasrykelmiä.

Joulut menivät vakiintunein tavoin. Sitkeä syysjää silloitti Suomenlahden rannasta rantaan. Järvituitussa ukot varustautuivat Kronstadtiin venäläisten jouluajoille. Kukkaperäreet tiivistettiin pajoilla nasahtamattomaan ajokuntoon. Hevoset syötettiin pavuiksi ja valjaat voideltiin notkeiksi. Kujasten suilla seisoi uhoilevia ja säätä tunnustelevia miesryhmiä. Naiset paistelivat eväspiirakoita. Vereslumiset tiet houkuttelivat lähtöön.

Kunnes eräänä varhaisena aamuhetkenä elähdytti tuttu ilmiö järvituittuista tiemaisemaa: pitkä karavaani lähti ajamaan meren rantaan ja sieltä saareen. Hevoset oli valjastettu työrekiin, ja kukkaperäreet liukuivat jäljessä kuin jollat merta kyntävissä kaljaaseissa. Ukot itse olivat kaivautuneet työrekien heinäkekoihin ja hallitsivat sieltä eväsvakkojansa ja ohjasperiänsä. Tuttavallisia huutoja ponnahteli kuormalta toiselle, ja karavaani lasketteli lumisessa maisemassa liukkain jalaksin ja notkuvin lautasin.

Venäjän joulut jolahtivat pian ohitse. Järvituittuisten artteli saapui saaresta laihana ja tyhjärekisenä. Saapumisiltana moni ukko kaatoi kukkarostansa hopeakaaren pöydälle, rekien istuinlaatikoista löytyi sentään yhtä ja toista naisten hyvittäjäisiksi, ja kylässä vallitsi hetken talvinen rauha.

Helmikuu aukeni lämpimänä ja märkänä. Satoi suuria lumirättejä, jotka hajosivat pian sohjoksi. Järvituitussa ukot vedättelivät rankoja ja heiniä katoksiinsa, päivittelivät ilmoja ja kertailivat toisillensa vanhaa, säätäkyntävää lausetta:»Helmikuun hellät päivät ne maaliskuussa maksetaan!» Saman tien läheni talven huippukohta järkähtämättömästi. Pietarin kuuluisat laskiaisajot odottelivat suomalaisia hevosia ja kukkaperärekiä huminoihinsa. Järvituitussa kertautui taas alituinen miesten häipyminen rantatien nieluun, jonka takana odotti monta vaiherikasta kohtaloa.

Pakkanen jyski meren jäällä. Taivas oli vaalea ja kylmä. Savupylväät kohosivat ryhdikkäinä ja muodostivat kaupungin ylle tiheän, valkean pilariston. Tuhansien liikkeellä olevien rekien jalakset kirkuivat koviksi lamaantuneilla katulumilla vihlovasti ja kuuluvasti. Pietarin viikonkestävät laskiaisajot olivat alkaneet. Markkinateltat kyhjöttivät toreilla kirjavina ja meluisina. Suurten nuotioiden ympärille kiertyi mustia ihmispäärmeitä. Kaupustelijat huusivat tavaroitansa, ja juopuneet mekastelivat pihaporttien turvissa. Kolmivaljakot laskettelivat kaduilla huurusta harmaina, ja kulkuset löivät kylmää ääntä. Katuvierillä soluivat ihmisten hitaat virrat, ja niissä aaltoili nauru ja leikki.

Järvituittuisten artteli oli jo aamulla joutunut saaressa laskiaisen pyörteisiin. Useimmat ukot olivat vuokranneet hevosensa herrojen ajella ja temmelsivät itse lämpimissä ajurikapakoissa pullojen ja tyttöjen keralla. Mutta kokeneimmat ukot ajoivat itse mukana. He tiesivät, että seuraavana päivänä sai moni mies käydä etsimässä hevostansa poliisikamarin katoksista, sujahduttaa toisenkin ruplan nappiniekkaherrojen käteen, ennenkuin löysi jostakin kaupungin pihasta kylmän käpristämän hevosen ja reentyngän. Eivätkä edeltäpäin otetut vuokrarahat vastanneet suinkaan vahinkoa: läkähdyksiin ajettua hevosta ja rätistynyttä rekeä.

Ruoska-Juones otti pitemmän kyydin vasta illalla, kun hämärä jo sekaantui pakkassavuihin ja kun verestävä taivaanlaita piirtyi enää ohuena punaisena piiruna aavojen, vaikeitten maisemien taustaksi. Arttelin majapaikkaan saapui paksuturkkinen herra, joka pyysi miestä ajolle. Juones lupautui. He laskettelivat erään kirkkaasti valaistun talon eteen, ja herra talutti sieltä rekeen nauravan naisen, kääri hänet vällyihin ja piippahuppuihin sekä sovittautui itse viereen. Juoneksen piti ottaa kuskilaudan alta heinäpuistalmus ja täppiä se perälläistujien jaloksiin. Aikansa soviteltuaan herra murahti tyytyväisesti ja lähtömerkki oli annettu.

Ajettiin merelle. Pakkanen jyskytti sen jääkantta kumein revällyksin. Tuon tuosta sivuutettiin meluava laskiaiskuorma. Reen jalakset kitisivät kuin vihoissaan. Perällä istuva herra imehti naisensa kerällä, nauratteli, rutisteli ja työnsi vähän väliä partaisen naamansa etsimään hupuista lämpimästi äännähtelevää suuta.

Ruoska-Juones istui hartiat supussa kuskilaudalla, ja jylhä pakkasmaisema latasi häneen vavahduttavia ajatuksia. Vastapäisellä taivaanseinällä loistivat tähdet kuin kultaisten naulojen kannat. Pakkanen viilsi selällä jymyten railoja jäähän. Pienessä ja kitisevässä kulkueessa tunsi ajuriukko, kuinka mitättömän vähäiseksi ihminen kaikkinensa masentui taivaan pielien alla. Tähtien kylmät tuijut houkuttelivat hänen katseensa totiseksi, ja mieleen valahti epämääräinen tuskittelu.

Herrasväki natisutti peräistuinta, mutta Ruoska-Juoneksen ajatus viillätteli äänten tapaamattomissa.

— On tämäkin työtä: ajeluttaa kuhertelevaa pariskuntaa alkavassa yössä Luojan suurella kämmenellä ja hämmästyttävän kaukaisten tähtien alla; ottaa raha siitä, kun vie pimeään yöhön pimeitä ajatuksia. Kammottava suuruus ja viheliäinen pienuus rinnatusten: jytyävä pakkasyö ja naurava venakko. Ja minä olen yläkyliltä asti tullut tänne vain sitä varten, että koettaisin saada viileää tuulta pyyhkimään veriensä temmellykseen läkähtyvien herrasväkien ohimoita. Ja vaikka ajaisin rahkeet mäsäksi, on aina hoputus niskassani. Niin — nytkään Juones ei ole kuin kitisevä, häipyvä ääni pakkasyössä; herrojen narri ja ruplien juoksulainen.

Ja Juones alkoi ajatuksissaan naputella piiskansa varrella reen kiverää keulaa. Huurteeseen harmaantunut hevonen tihensi yksitoikkoista matkaraviansa. Peräistuin natisi, sopottelevat äänet tukahtuivat kiihkeinä heti alkuunsa. Juonesta paleli. Alaston kuskilauta kylmäsi jalkoja, ja pakkanen puserteli hartioita ja käsivarsia. Juones hykertyi yhä enemmän suppuun, ja hänen ajatuksensa töksähtelivät äkeinä asiasta toiseen.

— Tällaista tämä nyt on: minä ajelen tienkäänteestä toiseen ja etsin päivilleni nopeata hävikkiä, mutta samalla vedättelen kannoillani sellaista, mikä kuitenkin jyrsii mieltäni. Mustalainenkin on pirskeämpi: laskettelee samoin viihtymystä etsien teitten suonistossa kuin minäkin, mutta kääntää hevosensa sinne, missä tien nielu on ahnain, eikä sinne, minne käsketään. Kun malttaisinkin pysyä tuvillani ja sanoa nietuksi koko ajohomman. Mutta minkäs teet, kun sänkyloimilla hivuessa on korvissa vain yksi ja yllyttävä huuto: matkaan! kun tylyyn hiiskumattomuuteen jäykistynyt tupa tuntuu vankipilttuulta. Mutta teillä on ääntä ja elämää ja väriä, siimojen soittoa ja katkeavien taipaleitten ryskettä. Allani luistava tie: se on minun ajatusteni valtajuomu. Kun istun kuskipukin räystäällä ja tuijotan edessäni pakenevaa tietä, tuntuu kuin kaarteleisi siinä silloin ihmisen ajatus aluttomana ja loputtomana, mutkikkaana ja töyryisenä. Sitä pitkin saan vasta omankin ajatukseni sujakkaan liukuun. Mutta kun tuijotan tuvassa lakilautaan, tuntuu kuin ajatukseni olisi ajanut tärskähtäen kantoon. Tien notkea nauha silmissä: silloin vasta ihminen tuntee oikein elävänsä. Sentähden himoitsenkin alati tielle, sillä siinä piilee elämä ja ajatus, päättymättömyys ja paon ihanuus. Niin — mutta samalla juoksutan kannoillani vierasta ääntä ja naurua ja lätistyn itse orjaksi, vaikka aamuisin tielle pyörtäessäni olenkin olevinani vapaa ajuriukko teitten avaroilla lääneillä. Esiukot saivat aikoinaan piiskaa venäläisiltä — nyt meitä kivitetään ruplilla, kovilla ja kilahtelevilla ruplilla. Hallittu rallaa!

Ja taas mäjähti ruoskan varsi reen sepiin. Raskaissa otteissa narahteleva pakkasyö tuijotti tähtien kylmillä silmillä lumiselle jäälakeudelle, jossa liikkui mitättömän pieniä mustia pilkkuja. Yhdessä niistä leimusi kolme ajatusta kiivain kuvin: kahdet kuvat olivat punaisia ja kuumia, kolmannet raskaasti varjostettuja ja terävätaitteisia.

Tähtipilkkeisessä yössä, kuhertelevan parin edessä, Ruoska-Juones tutisi kylmissään ja mittaili hätäisesti ajatuksillansa mahdollisuuksiensa pieliä. Vähin erin ajatukset kohmettuivat. Kylmä tyrkki harteita ja hakkasi leukoja edestakaisin. Koko matkueen kulku oli kuin pakkaseen häipyvä kolmikaarteinen ajatus.

Ja tähdet lepattivat kylminä tuijuina. Jaksoittain vyöryvä kumina huuhteli hiljaista lakeutta ja häipyi rannoille. Juones tajusi enää kaukaisesti, missä hän oli. Väliin hän oli olevinaan kylmässä tuvassa, jonka nurkista pakkanen repi päreitä; väliin taas huikean avarassa jääholvissa, jossa soi kumeita kelloja. Ja hornakassa yössä ajettiin naurun ja riemun juhlaa huurteisin hevosin ja kiukusta itkevin jalaksin.

Ruoska-Juones ei paljon käsittänyt, miten hän oli tullut takaisin arttelin majapaikkaan. Hän huomasi Tuutija-Mikon punoittavien kasvojen työntyvän kysymystä tehden eteensä ja sopersi jotakin vastaan. Juonekselle alettiin juottaa monenlaista nestettä, ja hän tunsi hiljalleen uppoavansa sumuseinämien väliin.

Järvituitun ukoilta kivettyivät kasvot totisiin ryppyihin. Juoneksen vointi ei ollut oikeallaan. Hän oli tullut hytisten sisään, uuvahtanut veltoksi pöytää vastaan ja puhua supattanut merkillisiä asioita tähdistä, tien nielusta ja kiviruplista. Juoneksen eteen kannettiin täysinäisiä ja vajaita laseja, ja niistä häntä juotettiin mairitellen ja tyrkyttäen. Kaikkein kurokämmenisimmätkin ukot usuttivat Juonesta juomaan omista laseistaan. Mutta kun Juoneksen tolkku painui painumistaan ajatusten mukana sumupoimuihin, riisuivat ukot Juoneksen ja peittivät hänet vällykekoon.

Kapakoista ja ajoista saapuvia miehiä tuli yhtä mittaa äänekkäästi huutaen tulosutkauksiansa. Mutta he hämmästyivät huoneen mykkyyttä ja hiipivät peukaloiden neuvoja seuraten nurkkavuoteelle, jossa vällyjen raosta paistoi Juoneksen hikeä marjova otsa ja sen alla synkänpunainen nenä.

Tuutija-Mikko, järvituittulainen ajuriukko, lasketteli saaresta kotia kaksin hevosin ja murheellisin kuormin. Toisen työreen pohjapehuilla makasi Ruoska-Juones vällyjen sisässä, huulet valkoisina kuin vainaalla. Juones oli arttelituvassa vaikerrellut päiväkauden kuumekakkiaisen kynsissä, ja ukot katsoivat parhaaksi vierittää hänet vällyrullaan ja kantaa rekeen. Tuutija-Mikko uskollisena puomitoverina jätti omat laskiaisajonsa kesken ja lähti vedättämään Juonesta jäälakeuden poikki yläkylille. Alakuloisin ajatuksin Mikko lävisti kuorminensa lumisia, hiljaisia maisemia, poikkesi tuttuihin katoksiin syöttelemään hevosiansa ja urkki tuon tuosta vällykäärön sisästä Juoneksen vointia. Joskus hän sai vastaukseksi velton äännähdyksen, joskus harhailevan katseen. Ja Juoneksen laskiaisajon matkaviiva mutkitteli tieltä tielle, kunnes töksähti tuttuun, lenkonurkkaiseen katokseen ja taittui siellä. Samaan aikaan Ieva ryöpsähti kartanolle, hääri hätäpäissään rekien ympärillä ja hukutti Tuutija-Mikon kysymystulvaan.

Kun Juones valahdutti silmiensä kannet auki, läikähti hänen kasvojensa ylitse hento kirkastus: hän tunsi tuvan. Samassa silmänräpäyksessä Juones huomasi myöskin, kuinka seinien valjashaarukat ojensivat totisina sekasortoisien kuumekuvien läpi kantamuksiansa häneen kurkottaen, ikäänkuin kertoakseen taakkansa raskautta. Mutta pian kaikki sortui hänen silmissään.

Ieva hoiteli valppaasti veljeänsä, ja Juones alkoi vähin erin virota, pyydellä juotavaa ja syötävää ja nukkua pitkiä, rauhallisia tuokioita.

Tuutija-Mikon tuvasta levisi Järvituittuun huhu Juoneksen sairaudesta. Kylän vaimoväki odotteli jännittyneenä tarkempia tietoja, mutta Juoneksen tupa tuntui vajonneen kaikkinensa lumeen. Metsäpälvekkeiltä ei ilmestynyt ihmisiä keskikylälle, ja pidettiin varmana, että siellä kuolema aikoi raapata Juoneksen rattaillensa. Jännitys kiristyi päivien mittaan niin sietämättömäksi, että kerran illansuussa työntyi peräkylän kinoskieppisille kujasille naiskatras, käsissänsä virsikirjanyytit: oltiin menossa laulamaan Juonekselle valmistusvirsiä.

Itkulle tullut vaimoväki piiritti puolihämärässä tuvassa Juoneksen vuoteen ja alkoi selata sopivaa virttä. Ieva rakenteli kahvia lieden kupeella ja huokasi väliin tahallisen kuuluvasti hurskaan mielensä osoittimiksi. Juones ajeli unien valtateillä.

Naisten huojuvasta piiristä pillahti soimaan kimeä ääni, ja pian seurasivat toiset sitä virren sävelten mutkiin. Ahdas tupa pusersi laulun tiiviiksi ja raskaaksi; se painui pian Juoneksen korviin, ja hän rävähdytti silmänsä auki. Vuoteen ympärillä istui tummia naishahmoja, virsikirjat sormien nenillä kuin kahvilautaset. Avarat suut laulaa moijasivat itkuntäyteistä virttä, ja ruumiit huojuivat valittavin rytmein. Juones kohottautui ähkien kyynärpäittensä varaan ja harhailutti katsettansa unestaheränneen älyttömillä silmillä. Laulu hiljeni hieman. Värssyjen koukeroisia kirjaimia tähtäävät silmät sinkauttivat myös puolestaan tutkivia katseita kirjanlaitojen ylitse. Äkkiä tilanne selveni Juonekselle, hän tempasi vuoteensa vieressä olevalta jakkaralta vesituopin ja loikahdutti siitä sisällyksen notkeana kaarena laulajien korville. Laulu sammui pihahtaen. Syntyi syvä hiljaisuus. Siihen murtautui kuitenkin pian Juoneksen ohut, sairaan-kiukkuinen ääni:

— Sen karvettavat, kun ette anna ihmisen läsiä rauhassa, vaan tulette jo vaakkumaan korvan juureen hautajaisvariksina. Vaikka olenkin nyt taudin sittavihko, en kuole suottenkaan, vaikka kuinka laulaa titattaisitte. Alkakaa painua ulos joka nenä, taikka minä tempaan ohjakset tuosta naulasta. Upirais!

Juones lötkähti selälleen ja haukkoi henkeänsä kiukuissaan ja kivuissaan. Naiset pakenivat siunaillen pihalle ja sen tien kujasten kinoksiin. Ieva oli jähmettynyt ällistyksissään sanattomaksi, mutta tuvan tyhjettyä hän puhkesi puolestaan:

— No jo olet rätsäkkä mies! Ei ole kuin ruoto jäljellä koko ukosta, niin pitää vielä teutoa ja purkaa luontoansa. Toiset hyvän hyvyyttänsä tulivat sinulle laulamaan ja valmistamaan sinua, vaikka Jumala kutsuisikin sinut pois. Mutta sinä: rupeat rämäpäiseksi ja häpäiset vielä Jumalan sanankin, vaikk'et tiedä, lähdetkö jo siltä sijaltasi viimeiselle ajollesi.

Ja siitä päivästä Juones alkoi piristyä ihan silmissä. Hän imeskeli suolaisia lahnanlappuja, joi sitten janoonsa lämpimiä maitoja ja opetteli uudestaan kävelemään vuoteenreunan turvissa.

Päivät liukuivat illoiksi pitkin tiimoin. Juones lojuskeli vuodeloimilla ja antoi silmiensä ja ajatustensa elää kymmenesti samat näyt. Väliin nostatti valjasnaulakossa roikkuva suitsiremmin pätkä hänen muistiinsa teitten tapauksia, väliin hän keksi lakilautojen oksakuvioista jotakin tuijoteltavaa hahmoa, ja useasti hän tähtäsi vuoteen vastapäisen akkunan pyöreää valantavikaa, jossa kertautui ulkopuolinen maisema pienenä ja ahtaana. Erikoisesti Juones tähtäsi lasikierukkaa silloin, kun Ieva kulki puuhissaan akkunan ohitse. Hän halusi nähdä, miten mitättömäksi ihminen kutistui tuossa perusmaisemassa, jossa vain ääret piirtyivät näkyviin. Kun tarkkaan katsoi, erotti ympyrästä valkean peltoaukeaman, tumman metsäseinämän ja taivaan kaartuvan väljyyden. Ihmistä ei siinä liioin huomannut, niin pieneksi hän madaltui. Juones melkein riemuitsi, kun hän Ievan ohikulkiessa seurasi valantarenkaaseen kertautuvan maiseman yksinkertaisuutta ja ihmisen vähäistä osuutta sen viivoihin. Maa näkyi ja taivas näkyi, mutta niiden välissä liikkuva ihminen oli vain häipyvä varjokäännähdys.

Seiniltä ojentautuvat, valjaita kannattelevat käsivarret kutsuivat Juonesta yhä uudestaan laskiaisyön ajatuksiin. Mutta hän ei jaksanut ryhdistäytyä kirkkaaseen päätökseen niiden sokkeloista, vaan pyyhki niitä aina sammumaan. Ja niin Juones makaili kevättalven tupansa ahtaudessa, luotaili elämänsä pohjakkoa ja yritteli hiljalleen aina uutena päivänä yhä terveempää miestä vaativiin tekoihin. Ievan puuhailut elähdyttivät saarroksiin joutunutta katsetta, ja tuon tuosta tuvassa pistäytyneet ajuriukot jättivät soimaan tuvan hiljaisuuteen sanoja omista maailmoistansa.

Uskollisin Juoneksen tarinakumppaneista oli Pekon Ristian. Ristianin mökki oli toinen kylän kahdesta etuvartijasta. Se oli syntynyt aikoinaan hieman epäilyttävissä olosuhteissa, kun eräässä kylänlaidan metsäjyleikössä puut kaatuivat ahnaasti jyrsivien sahojen hampaissa ja kun kanervanummille ilmestyi ratapölkyiksi veistettyjen runkojen tuoreenkeltaisia röykkiöitä. Ristian hakkasi samaan aikaan yhteismaan kylää lähinnä olevaan nurkkaukseen kääpiötorppaa, ja hänen seinissään oltiin havaitsevinaan ratapölkkyrunkojen muotoja.

Ristian oli Järvituitun ainoa hevoseton mies. Hänelle oli elämä ollut pitkin matkaa hyvin tukalaa: kämmenet eivät kestäneet raskasta työtä, lukumäärässään enentyvä perhe söi aina säästön sopukkoihin hyvinä aikoina akkiloidut hevosenostorahat, ja niin Ristianin täytyi elää huvila-asutuksen loisena. Hän pilkkoi palvelijattarille puita, opasteli tattivenäläisiä kankaitten eksyttävissä maisemissa ja järjesteli lapsillensa retkiä huviloiden keittiöihin. Ristianin periaatteena oli kuitenkin, että kerjätessäkin piti olla tolkku, niin ettei mennyt kahta kertaa samaan paikkaan — ja siksi ei siitäkään ollut ylivoimaista elämisen apua. Tämä kylän ainoa hevoseton mies ja ainoa, jolla Järvituitussa paistoi takamusten kohdalla esiin poimuuntuva paita, eleli Ruoska-Juoneksen lähimpänä naapurina ja pistäytyi nyt melkein joka päivä seuraamassa Juoneksen vointia ja laihduttamassa hänen tupakkakulinsa täyteläistä vartaloa. Juoneksesta itsestään ei ollut vielä piippumieheksi, ja jouluajojen aikana saaresta tuotu tupakkakuli oli vielä täydessä talvikankeudessaan. Ristianin ja Juoneksen puheet löivät ensikertaa vasta yksiin, kun molemmilla oli nyt epäonnen itua elämässään.

Juones alkoi liikuskella varovasti katoksessa ja tallissa, mutta ruumista jäi jyrsimään edelleen ankara kolotus, jota piti paeta vähän väliä mustakitaisen saunan kuumentoon.

Ja rappeutuvan talven hahmoista pusertautui kevät äkkiä näkyviin. Samoin Ruoska-Juoneksen ajatukset pusertautuivat nyt lopulta päätökseen: hän päätti jäädä tupaukoksi. Kuskipukille kipuaminen vaati vetreätä jalkaa ja notkeata kättä. Juoneksen kangistunut vartalo sopi enää hiljaiseksi katoksessa kuhnijaksi ja vuoteenlaidalla istujaksi. Tämä päätös esti Juonesta huomaamasta kevään tuloa, ja hän hätkähti, kun hän kerran tuli saunan uumenesta kuuleaan, varhaiseen aamuun, ajatuksissansa yön sakea pimeys, ja kuuli metsäsuolta kurkien voimakkaita huutoja. Sinä aamuna Juones istui katoksessa kauan reen nenällä ja ihmetteli vastapäisen metsäseinämän hentoja kevätkuvioita.

IV.

Samana keväänä kuolema raappasi kuitenkin metsäpälvekkeiltä kyydittävän rattaillensa.

Ristianilla oli heiveröinen poika, joka sairasti talven ja kuoli eräänä kevätkirkkaana päivänä akkunasta lattialle lankeavaan valoneliöön, johon hän oli ryöminyt rajussa, oudossa huumeessa.

Vainaja kannettiin tuvan ahtaudesta havukotaan. Ristian ja Lovissa itkivät poikaansa päivän ja pitivät pientä neuvoa maahanpaniaisista.

Ristianille alkoi kuitenkin itkupäivän mittaan selvitä merkillinen ajatus, joka suurenmoisuudellaan oli salvata hengen, putkahdettuaan viimein päätöksen varmuuteen. Hän kierteli kääpiötupaansa salaperäisenä ja arvioi päätöksensä mahdollisuuksia. Lovissa ja lapsikatras ihmettelivät äänettöminä hänen puuhiansa. Kunnes illalla, lusikkojen vielä vaistomaisesti kalistessa tyhjän kivipotin laidoilla, Ristian jähmetytti perheensä hetkeksi yllättävällä uutisella:

— Nyt sille meidänkin köyhyydellemme pannaan silmukka kaulaan ja talutetaan vähäksi aikaa metsään!

Ristian ei sinä iltana sanonut sen enempää, mutta siinäkin riitti jo tietä lasten moneen ihmeelliseen kuvitelmaan.

Aamulla Ristian lähti varhain Ruoska-Juoneksen tuvalle, lainasi Juonekselta kolme ruplaa rahaa ja istui kyläkaupan portailla pitkän, odotustäyteisen hetken. Vielä itsekin uninen puotilainen herätteli kaupan alkavaan päivään kolistelemalla luukut akkunoista ja laskemalla ovesta tulvahtamaan keväisen aamun tuoksua ummehtuneeseen huoneeseen. Ristian notkisti pian kuitenkin puotilaisen virkeäksi ostamalla kolmella ruplalla rusinoita ja mykistämällä ennen niin haasteliasta suutansa melkein sanattomaksi, vaikka saikin vastattavakseen moneen ihmettelevään kysymykseen. Iso rusinapussi kainalossa Ristian katosi metsäpälvekkeille.

Ja sinä aamuna Ristian selvitti Lovissalle päätöksensä: hän aikoi kutsua koko kylän hautajaisiin. Lovissa sätti kuitenkin miehensä päätöksen räpäleiksi ja ratkesi voivottelemaan tämän hulluutta. Ristian antoi ämmänsä kiukutella ja kierteli uudestaan tärkeän näköisenä pihaseutunsa. Lapset keräytyivät piiriin ison rusinapussin ympärille ja jatkoivat menneeniltaisia kuvitelmiansa alkavasta rikkaudesta.

Tarkastuskierrokselta palattuaan Ristian alkoi selitellä äkäiselle vaimollensa tarkemmin lavean päätöksensä ponnekkuutta, mairitellen tätä ensin säveämmäksi:

— Tule sinä nyt vaan pois Törömäeltä mansikasta, niin saat kuulla tarkkaan miten teemme!

— Enkä tule! Mokoman ukon tähden tässä pitää jo mennä kohta Törömäen taakse!

— Kuulehan nyt, miten olen asian tuuminut! Minä kutsun koko kylän hautajaisiin, ja se on selvä, että kaikki tulevat ikivanhan tavan mukaan ja tuovat tullessaan muonaa, kuten aina tuodaan hautajaishyvittäjäisiksi: vehnäsiä, voita, maitoja, jamakoita, sianviipaleita, rinkeleitä ja piirakoita. Me ahdamme suojat täyteen tavaraa, keitämme näistä rusinoista vieraille mesimarjarokan, nostamme vainajan kartanolle ja pidämme sen ympärillä hautajaismenoja virsien voimalla. Ja mikäs on sitten viikkokaupalla syödessä ihmisten laittamia herkkuja. Anna vaan minä järjestän asiat, niin hyvä tulee!

Ja Lovissa palasi kuin palasikin Törömäeltä entiseen nöyryyteensä. Hän pesi tuvan, tyhjensi aittapahasen, siivosi kartanoinaan ja herkistyi lopulta ihan itkuun Ristianin oveluudesta. Ristian itse valmisti arkun, tarkasti Lovissan ja lastensa työt, neuvoi ja ohjaili.

Kylänlaidan kääpiötorpalla nähtiin unia ruokavuorista ja kylläisyyden onnesta.

Hyvissä ajoin ennen hautajaispyhää Ristian alkoi kiertää kylää. Hän ilmestyi tupiin, manasi niistä väet hautajaisiin ja vastasi kuolemansyynkyselyihin huoahtaen:

— Varpaasta se vain alkoi — miten lie syksyllä tallannut naulaan. Ohhoijaa, kuinka vei kuolema minulta napakan pojan, niin oli varma eläjä vielä kesällä!

Ristian sai eloa Järvituittuun. Kun hän oli seisonut jokaisella kylän kynnysvierellä, sanonut sanottavansa, kumarrellut kutsunsa tehokkaiksi ja hävinnyt metsätöllilleen, alkoi Järvituitun taloissa naisten vieraissa-pistäytyminen, ylimääräinen kahvinjuontiraivo ja päivittelevä nauru.

Pyhää pohjustavalla loppuviikolla ei Järvituitussa puhuttu enää muusta kuin Ristianille menosta ja varpaasta kuolemansa aloittaneen pojan hautajaisista. Ja jokaisessa tuvassa törötti hautajaisten aattoiltana lauantaipaistoksista erotettuja piirakkakekoja Ristianin surujuhlaan vietäväksi.

Hautajaissunnuntai valkeni kirkkaana ja tyynenä. Kiurujen lentoviivat nousivat melkein näkymättömiin, ja metsän avarat holvistot vyöryttelivät suolta kurkien aamuhuutoja.

Ristianin pihalla liikuttiin jo. Kylmänvalkoinen kirstu oli nostettu havukodasta ulos. Ristian kanteli tuvasta penkkejä ja jakkaroita seinävierille. Lapset istuivat totisina kirstun lähellä ja kiersivät aroin sormin pieniä katajaseppeleitä, kirkastaen niiden köyhyyttä punaisin tilkkuruusuin. Aamu tuntui avartuneen juhlalliseksi ja ihmeelliseksi. Lasten äänet olivat hiljaisia ja lyhyitä.

Järvituitussa varustauduttiin hautajaisiin. Viileistä aitoista kannettiin tylynmustia hautajaisvaatteita lämpenemään. Viemiset ladottiin puhdasliinaisiin nyytteihin, aamumaitoja valutettiin kannuihin, ja jokaisessa talossa syötiin vahvasti ennen lähtöä.

Ja vähitellen alkoi ilmestyä mustiin puettuja ihmisiä kevättä uhkuville teille. Naiset kantoivat tuomisiansa hillityin elein. Miehet panostelivat piippujansa ja tähtäilivät kuulean aamun merkkejä: liikahtamatonta, nuorta lehteä työntävää oksaa ja sinisen taivaan väljyyttä. Mutta hiljalleen tihenevän ihmisjonon kulussa tuntui epäröivä eteneminen. Järvituitun yksissä liikkumaan tottunut väki ei oikein saanut nyt rohkaisevan läheisyyden tuntoa: jokainen kulki omien epäilevien ajatustensa varassa.

Ristianin valpas katse tapasi jo etäältä mustan ihmisvirran. Omituinen, lämmin laine löi hänen ylitsensä: koko kylä tulee vieraisille minun, hevosettoman miehen luokse! Lapset nousivat aidalle ja katselivat ihmettelevin silmin hitaasti lähenevää onneansa. Onneansa? — niin: isähän sanoi köyhyyden tänä aamuna nousevan näkymättömiin kuin kiurun taivaan sineen.

Ristian nyhti veräjän auki, juoksi kutsumaan Lovissaa, joka hätäisesti hämmenteli sakeaa mesimarjarokkaa hautajaisruuaksi, ja vangitsi pihaseudun vielä kerran tarkastavaan silmäykseensä. Kaikki näytti olevan kunnossa.

Ristian tunsi polviensa notkahtavan, kun hän kätteli veräjällä ensimmäistä hautajaisvierasta ja neuvoi tätä jatkamaan matkaansa pihalle. Ja niinkuin ihanassa unessa Ristian näki ohitsensa vilahtelevan raskaita tuliaisnyyttejä ja maitokannuja. Hän ei huomannut, ketä hän kätteli ja ketä toivotteli tervetulleeksi; hän näki vain silmissänsä nyyttien turpeita vartaloita ja kannujen leveitä olkapäitä. Ristianin lapsikatras tuijotti tuvannurkalla jäykkänä juuri toteutuvaa untansa. Lovissa lyykisteli pihalla luonnottoman syvään tervehtiessään eikä voinut estää kyynelkierähtämiä havaitessaan, kuinka kylän emännät tulivat hänen luoksensa mairein kasvoin ja ojentelivat tuomisiansa.

Ja tupa täyttyi maitokannuista kuin meijerin eteinen. Piirakkanyytit ladottiin havukotaan, voit, sianviipaleet ja muut herkut aittaan. Ristian ja Lovissa olivat kuin humalassa. He pyörtelivät pihalla seisovasta vierasryhmästä toiseen, neuvoivat katsomaan vainajaa, kumartelivat ja olivat pakahtua selittämättömään onnentuntoon, joka johtui sekä vieraitten runsaudesta että tuomisvuorien jyrkänteistä.

Musta ihmismassa alkoi piirittää pientä, valkeata kirstua, jonka karuuden punapilkkuiset katajaseppeleet häivyttivät huomaamattomiin. Epäröivistä, hiljaisista äänistä kehittyi vähitellen alakuloinen virsi, jota metsänreuna vastaili kuuluvasti avaraan aamuun. Tapauksen merkillisyys häipyi hetkeksi kaikkien mielestä. Valkea arkku ja sininen taivas valloittivat nyt Ristianin pihalla seisovien ihmisten ajatukset. Virsi toisensa perästä alkoi ja loppui. Hautajaisväen valtasi hartauden rauha, joka oli osa kevätaamua.

Kun sitten virrenlaulanta ratkaisevasti loppui ja kylä-äijien otsille ilmestyivät taas lakinreunojen varjot, asteli Ristian itkettynein silmin väen keskeen ja lausahteli syvään kumarrellen:

— Ellei kenelle muu kelpaa, niin tulkoon ottamaan vaikka mesimarjarokkaa, ennenkuin tästä lähdetään vainajaa viemään; niin, ellei tosiaan kuka muuta jaksaisi, niin totta nyt mesimarjarokkaa!

Lovissa seisoi rapuilla jännittyneenä ja seurasi Ristianin saapastelua ryhmästä ryhmään.

Mutta syömäjäykät talolliset kiittelivät vain ja kertailivat Ristianille aamuruokiensa nimiä; kiittelivät ja estelivät. Ja sitä mukaa kuin estetyt enenivät ja kutsuttavat vähenivät, tulvaili Ristianiin päihdyttävää hyvänmielen painetta, ja viimeisen vierasparven kohdalla hän jo huikkasi ihan riemuntäyteisellä äänellä:

Samassa alkoi metsänlaidasta kuulua tuttua lähenemisääntä: kärrinpyörien töyttäyksiä tienpintaan kuluneiden juurien esteisiin. Ruoska-Juones ajoi sieltä työrattaita, joiden kulmissa vihersivät pienet kuuset. Juoneksen mielessä läikähti somasti, kun hän näki taas pitkästä aikaa Järvituitun väkeä. Hän ajoi ruumisrattaat veräjän eteen, tasoitteli rattailla olevan olkitukun pehmeäksi matoksi ja häilähdytti pohjalta nuoravyyhdin notkeana, oikenevana siimana maahan.

Arkku kannettiin rattaille, ja Juones viritti sen ylitse kireät nuorajänteet. Juones, Ristian, Lovissa ja lapset sovittautuivat istumaan rattaiden laidoille, ja saatto alkoi edetä peräkylän kuopista aaltoilevalle tielle. Kylän kohdalla miehet erkanivat ruumisrattaiden jäljessä kulkevasta jonosta, kävelivät kukin kotiinsa, ajoivat katoksista valmiiksi valjastetut hevosensa kulkueeseen ja istuttivat naiset vierellensä. Ja taas Järvituitun väki oli matkasaatossansa. Edellä kulkivat mustalaiskuormaa muistuttavat kirsturattaat, ja niiden vanassa tien tavallisin ilmiö: valjastettu hevosjono.

Ruoska-Juones oli laskiaisyön jälkeen ensimmäistä kertaa ohjasperissä kiinni, ja hänestä tuntui, niinkuin hän olisi parhaillaan ajamassa entisyyttänsä hautaan ja takana tulisi saattona koko se ympäristö, jonka keskestä hänen täytyi nyt jättäytyä syrjään. Juones tuskin huomasi vieressänsä levottomasti siirrättelevää, hyvissä mielissänsä ähkivää Ristiania ja tuon tuosta huokauksella itkuansa aloittavaa Lovissaa. Yksitoikkoinen kangasmaisema ahdisti Juoneksen ajatuksen yhä syvemmälle tuonoisen päätöksen murheeseen, joka oli taas alkanut jäytää mustissansa liikkuvien ihmisten näkemisestä.

Pitkäksi venynyt ruumissaatto tiivistyi jälleen kirkonmäellä arkun ympärille ja työntyi pian arasti vihertävälle hautausmaalle. Juones ja moni muu saaton ukko jäi hevospuomille tarinoimaan juuri enteilevän ajokauden mahdollisuuksista vierailta kyliltä kirkolle ajaneiden miesten keralla. Mutta Juones ei sietänyt kuitenkaan pitkälti seurata hänelle aran puheuoman aukomista, ja hän käveli kankein jaloin kiviaidan tukevaan nojaan ja alkoi katsella kirkosta purkautuvien ihmishyökyjen pirstaantumista kyläkujasten mutkiin.

Kirkonkello vavahdutti pian kuulasta kevätilmaa kumakoin, toistuvin lyönnein. Puomilta pyörrettiin raisuiksi ikävystyneitä hevosia isolle rautaportille. Naisista täyttynyt kirkkotarhan aukeama tyhjeni nopeasti.

— Ei tässä oikein kehumista ole eikä tule! Taitaa tämä jalkojen ylenaikainen jomotus jättää minut tupaukoksi ihan kerrassaan.

— Voi veikkonen, kun tässä onkin ollut tuumimista, miten tämän elämänlatvan lautsimisen saisi kunnolleen suoritetuksi.

— A eihän hiirikään ruiskekoon kuole: onhan sinulla rahapeitto ja pellonselkä, lautsit niiden turvissa.

— Niinhän sitä äkkinäinen luulisi, mutta kun on ikänsä tottunut istumaan kuskipukin räystäällä ja katsomaan tienpielien vilinää, niin tuntuu tupaukoksi jääminen samanlaiselta kuin se silloinen kiven sisässä oleminen, uskotko?

— Katsohan, miks’en uskoisi! Mutta kerranhan on kuitenkin joka ukon vyyhdettävä ohjakset ratkaisevasti valjasnaulan hyviksi. Käännänpä tässä erään mieleeni juolahtaneen ajatuksen sinulle ehdotukseksi. Viime viikolla minä vasta älysin, että Ristian on heksa mies, liian heksa elääkseen köyhänä. Mutta hänen kirouksenaanhan on se, että hän vain kesällä pystyy kiristämään saamisistaan hevosenostorahoja, ja kun kesää aina seuraa viraton syksy, tulevat ne väkisinkin syödyiksi, vaikk’ei olisikaan erikoisen avokoura. Niin. Kun sinä nyt aiot jäädä tupaukoksi, niin anna Ristianin ajella hevosellasi ja pankaa te sitten rahat puolekkain. Siinä elätte silloin molemmat. Ja niin heksa mies kuin Ristian todella on, sietää häntä kyllä auttaa. Tässä tapauksessa kävisi teille molemmille vaikka kuinka sujakasti. Vai mitä?

Väki palasi haudalta. Hevospuomilla käteltiin ja hyvästeltiin Ristiania ja Lovissaa. Ristian kiitteli ja esitteli vielä mesimarjarokkaansa, mutta kaikki valittelivat kotikiireitänsä ja ajoivat tiehensä. Ja niin jäi Ristian perheineen kaljulle kirkonmäelle Juoneksen keralla. Mutta jokaisen lähtevän hevosen jälkeen hän sinkosi vielä kestien tutun toistokutsun:

Hevosta kääntävää Juonesta pyrki naurattamaan, ja hän letkautti
Ristiania:

Juones tuumi kotimatkalla Tuutija-Mikon ehdotusta ja oli jo ilmaista sen Ristianillekin. Mutta kun hän tarkasteli vieressänsä istuvan Ristianin kasvojen kiihkeätä ilmettä, päätti hän jättää uutisen toiseen kertaan ja antaa Ristianin olla jo nykyisenkin hyvänmielen pyörrytyksessä.

Tuskin oli päästy kunnolla veräjälle, kun Ristian jo loikkasi maahan ja lapsillensa huudellen juoksi tupaan. Lovissa kielteli Juonesta lähtemästä, mutta tämä vetosi hevoseensa, ja niin jäi kääpiötorpan väki yksin unensa riemuihin.

Heti ensiksi näki mesimarjarokka kyytinsä; sitä apettiin melkein käsillä ahnaasti hotkiviin suihin eikä lopetettu, ennenkuin koko perhe oli syönyt itsensä pavuksi.

Sitten Ristian johdatti jäykkyydestä ähkivät lapsensa metsään, pienelle lammikolle, joka oli talven lumien muistoa, ja keräytti mukana tuotuun kannelliseen vasuun isoja sammakoita. Lapset kahlasivat iloisesti mekastaen lammikossa, suikkasivat tuon tuosta kätensä nuolena veteen ja nostivat sieltä keltavatsaisia konnikaisia, joita kirkuen juoksuttivat isällensä. Monta keväistä hetkeä oli jo luikahtanut iltaa kohden, kun Ristian palasi lammikolta täyteläisin korein, perässänsä lapsien ihmettelevä katras.

Ristian asteli kantamuksinensa suoraan tupaan, aukoi maitokannujen kannet ja sujahdutti koristansa jokaiseen kannuun kiihkeästi lipikoivan sammakon. Lapset seisoivat suut auki ja hämmästyneinä.

— Kuulkaa nyt, kun isä neuvoo teitä! Jos milloin on maitoa paljon eikä ole kellaria, niin täytyy kannuun laskea konnikainen, se pitää maidon kylmänä eikä laske piimiintymään.

Ja lapsille riitti pitkäksi aikaa riemua heidän nykiessään kannujen kansia auki ja katsellessaan maidossa notkeasti vellovia hoikkakinttuisia sammakoita.

Sitä todeksi muuttunutta kylläisyyden unta kesti ratapölkkytuvalla ummelleen kolme viikkoa.

Ensiksi syötiin kota tyhjäksi, ja siihen meni monta päivää. Sitten nosteltiin aitan herkut näkyville ja hävitettiin ne, ja siihen meni taas monta päivää. Illoin lähti tuvalta loikkimaan pari maidossa pöhöttynyttä sammakkoa kohti metsälammikon vapautta.

Joka päivä kääpiötorppalaiset söivät itsensä käämeiksi, ja kun sitten eräänä päivänä uni repesi ja sen takaa näkyi tyhjiä paikkoja, lähtivät lapset Ristianin käskystä viemään tyhjiä kannuja ja nyyttiriepuja Järvituittuun.

Ristian pujotti kannut kahteen pitkään vartaaseen ja solmi rievut näiden ympärille jäniksenkorville. Kylläisyyttä uhkuvat lapset kiersivät nyt Järvituittua, kuten heidän isänsä oli tehnyt viikkoja aikaisemmin, riuvut olalla ja kasvoilla neuvoton ilme. Yksi lapsista piipahti aina tupaan ja toi mukanansa ulos ihmettelevän emännän valitsemaan omaansa. Ja tämä saatto herätti taas Järvituitussa yhtä paljon riemua kuin aikanaan Ristianin kutsukiertely. Melkein tuntemattomiksi lihonneet, kannuja kantavat lapset kulkivat naurun siemeninä pitkin ja poikin Järvituitun kylää, jossa kertautuivat kaikki ratapölkkytupalaisten äskettäin aiheuttamat puheet, sutkaukset ja naurut.

Järvituitun aitovierillä oli tuomien keltaantuvaa kukkasadantaa. Tupien aurinkoseinustoilta oli jo kärrinpyörien tervaiset kehät nostettu kuivanruskeina akselirautojen neniin. Odoteltiin helluntaipyhiä, jolloin pietarilaiset saapuisivat laumoittain kannakselaisiin kyliin vuokraamaan kesähuviloita, mielissänsä toivomus järven ja tattimetsän läheisyydestä.

Ja kesä alkoi taas ajuriparven rynnäköllä asemalle. Kapakkapihalle syöksyi kirein ohjaksin holhottuja hevosia, ja ukkojen äänissä kertautui maisemien kirkkaus. Auringon herätyshuuto oli saanut kiihkeän vastauksen.

Metsäpälvekkeiltä ravasi hevonen valtatielle raisuna ja elävissään. Ristian istui kuskin räystäällä ja sivalsi tuon tuosta ohjaskaaren ajokkinsa lautasille. Ja lyömiseen tottumaton hevonen lennätti rattaita kuin säikky varsa.

Ristianin mielessä velloi taas läkähdyttävä hyvänmielen pyörrytys. Hän, housurikko mies, ohjasperissä kiinni ja viilettämässä puomille, uuteen unien valtakuntaan, tuhannesti toivottuun ja menetettyyn. Yhtenä aamuna, varsin köyhänä aamuna, Ristian oli saapastellut Juoneksen tuvalle puhumaan niistä kolmesta rusinaruplasta. Mutta Juones yllättikin hänet, ja sikäli olivat onnen portit auki: hänelle hevonen ja Juonekselle ajorahoista puolet. Ja sitä päätöstä, joka oli hukkunut kääpiötorpalla monenpäiväiseen, ruoattomaan iloon, Ristian ajoi nyt alkamaan. Ensimmäistä kertaa hän nyt vasta näki, miten iloisesti maiseman ranta juoksi hevosmiehen rinnalla ja miten rattaiden hurma soitti korvan täyteen matkariemua.

Mutta kapakalla Ristian vasta oikein sai tuntea uuden elämänsä ihmeen. Hän ehti sisälle juuri parhaaseen hälinään, kun Tuutija-Mikko huudettiin ajurivanhimmaksi. Ristianista tuntui, niinkuin näkymätön käsi olisi painanut hänet ovipieltä vastaan seisomaan ja estänyt hänet työntymästä ukkojen sakeaan ryhmään, joka parhaillaan piiritti Tuutija-Mikkoa ja heitti tämän äkkiä ilmaan, kahdesti, kerran kolmattakin, vaikka heikommin. Piiskaryypyt viskattiin suihin, ja Tuutija-Mikko oli nyt ajurikaartin arvoukko. Pian huomattiin Ristianin epäröivä ovipielessä seisoskelu, ja hiljainen kuiskaus alkoi kiitää pöydästä pöytään.

Vasta puomille ajettaessa Ristian alkoi selvitä ja kerätä juuri sattuneita tapahtumia yhteen. Äkkiä oli kapakassa ukkolauma puuroutunut hänen ympärillensä ja huonetta oli vapisuttanut moniääninen huuto:

Hän oli lennähtänyt ilmaan, monestiko — sitä nyt oli aika lukea. Hän oli nähnyt vain tuttujen, kirkastuneiden kasvojen olevan välisti silmien, välisti varpaiden tasalla. Ja näistä etääntyvistä ja lähenevistä kasvoista oli noussut huuto, joka oli tehnyt hänet muiden vertaiseksi. Se olikin sekoittanut ihan tarkkaan Ristianin huomiokyvyn. Hänelle oli ojennettu piiskaryyppyjä, jotka läpäisivät rinnan kuin tuliset siimat. Ja Ristian oli itkenyt hyvästä mielestä, läkähdyttävästä, äärettömästä onnesta. Hän oli muitten mukana joutunut kartanolle mieskehään, seurannut ymmällään arpomisen vaiheita ja saanut kaiken kukkuraksi mieleensä arvannipistyksestä huumaavan jännityksen, joka oli purkauduttuaan jättänyt kädet vapiseviksi kuin nurkka-ukolla. Ja kun lähtömelu oli selvittänyt ajurit pitkäksi, eteneväksi jonoksi, havahtui Ristian vasta tajuamaan, mitä oikein oli tapahtunut: hänen kaukaisin unensa, sahapukilta siirtyminen kuskipukille, oli nyt huudettu todeksi kaikilla Järvituitun ajuriäänillä.

Puomilla ukot neuvoivat Ristianille tarkasti ajuritapoja ja hevosen ohjailemista sakeassa liikkeenvilinässä. Ristian ahmi uutterasti kaikki neuvot muistiinsa ja kertaili niitä itseksensä päästä päähän, aina välillä vielä kysäisten varmuuden vuoksi lähellä seisovilta jotakin ongelmalliselta tuntuvaa seikkaa.

Ukoilla oli tiedossa hyvä ajopäivä, sillä vuokraamaan tulleet herrasväet antoivat heidän ajella seutuja pitkin ja poikin etsiessään sopivia kesähuviloita itsellensä. Ja ukot tekivät mahdollisimmin loivia kaarratteluja ja venyttivät matkoja soveliailla poikkiteitten pätkillä ja edestakaisinajeluilla.

Ja juna saapui: kesän ensimmäinen vierastäyteinen juna. Vaunuista purkautui ihmisten kirjava paljous, joka tasoittui pian ajuripuomin rattaille ja hajosi siitä teitten käänteisiin ja sitä mukaa kohti puhtaiksi pestyjä huviloita ja kuloharmaasta kirkkaiksi haravoituja puistonurmikoita.

Peltoaukioitten kohdilla koristivat ojanräystäitä rentukoiden keltaiset pälvet, ja niistä katkottiin ohitse ajettaessa suuria sylitäytisiä rattaille. Ilakoitiin ja osoiteltiin hämmästyksestä huudahdellen maisemien puhtaita muotoja.

Ristianin kärreille osui tanakka, haarapartainen herra, joka istui sateenvarjo somasti polvien välissä ja pyöritteli sen hopeakirjailtua koukkua. Ristian oli aluksi ihan ymmällä. Hänestä tuntui, niinkuin hän olisi kuljettanut rattaillansa kallista, särkyvää aarretta, jota vaani tuho pienimmänkin raitiouppoaman aiheuttamassa tärskähdyksessä. Henki kurkussa hän ohjaili hevosta, tähystellen kaula pitkänä allansa vilistävän tien pintaa ja sen kuoppia. Mutta pian alkoi herra ahdistaa Ristiania kaikennäköisillä maalle tulleen kaupunkilaisen kyselyillä. Kun Ristian kuuli takanansa istuvan herran tuttavallisen äänen, ei hän tahtonut saada yht'aikaisen hyvänmielen puuskan lannistamana sanaa suustansa, vaan sieppasi hatun päästänsä ja kumarrellen nyökytteli vain päätänsä vastaukseksi. Vasta uudistettu kysymys sai sanoja vastaansa. Ja siitä Ristian äityi haastelemaan herran keralla pitkän tuokion ja osoittelemaan tien mutkien takaa sukeltavia maisemanäkyjä, kunnes rattaat äkkiä törmäsivät suureen tienpainumaan ja hätkähdyttivät Ristianin taas tähyilemään tien juoksentaa.

Päiväkuntaisen ajon mittaan Ristianille selvisi, että herra oli nimeltään Rasutovi, että hänellä oli Mustallamerellä laiva ja Pietarissa pankki ja makasiini ja että hän halusi vuokrata tattimetsän rajasta jonkin ison huvilan. Ja sitä ajeltiin etsimässä jokaisesta Järvituitun puutarhasta.

Kylän laitamassa, vastapäätä töykeää kuusikkometsää, oli korkea, sileänurkkainen huvila, keltaiseksi maalattu ja puiden varjojen risteyksessä. Ristian ja Rasutovi ajoivat jo kerran sen ohitsekin, mutta palasivat pian takaisin, kiertelivät sen nurkitse moneen otteeseen ja kurkistelivat akkunoista hämäriin huoneisiin. Rasutovia miellytti metsän läheisyys ja liikahtamaton hiljaisuus, ja hän käski ajamaan huvilan vuokraajalle.

Ristian lasketteli rattaita töyttäileviä kujasia pitkin Hiopin tuvalle ja juoksi hevosensa seisatettuaan sisälle.

— Missä Hioppi on? Arvatkaa nyt pitää tämä Rasutovi! Tällä on laiva ja makasiina ja pankillinen rahoja! Missä Hioppi on?

Ällistynyt vaimoväki sai viimein selvitetyksi, että Hioppi oli itse äsken ajanut huvilalla erään herran keralla, mutta se ei ollut varmaankaan kelvannut, koska Hioppi oli ajanut vielä rantahuviloille päin eikä asemalle. Mutta yhdet avaimet olivat vielä tuvassa, ja ne annettiin Ristianille sekä käskettiin kaikin mokomin suostutella herra vuokraamaan huvila. Ristiania kutsuttiin sitten ajon loputtua iltakahville.

Ristian ja Rasutovi pyörsivät uudelleen huvilalle ja kävelivät sen kosteissa, ummehtuneissa huoneissa. Ristian kiitteli parhaan kielitaitonsa mukaan huvilan hyvyyttä ja maiseman kauneutta ja tunsi jo nenässänsä iltakahvin hajua.

Ja Rasutovi päätti kuin päättikin vuokrata Hiopin huvilan. Hän jakeli Hiopin naisväelle sarjan pesemis- ja tuulettamiskäskyjä, osoitti sormellansa almanakasta perheensä saapumispäivän ja nykäisi lompakostansa käsirahaksi sadanruplan keltapintaisen setelin.

Ristian kyyditsi Rasutovia asemalle niinkuin vanhaa, hyvää tuttua. Hän puhua solkkasi oman elämänkertansa ruodon Rasutoville katkonaisin tokaisuin ja kuvailevin kädenvetäisyin. Kuopista ei ollut enää väliä, Ristian huomasi jo, että kuskiukko on herra linnallansa, jonka ohjasotteeseen on suuren ja sorjankin alistuminen.

Iltapäiväjunille kerääntyi suuri joukko poislähteviä pietarilaisia. Tuon tuosta hyömähti asema-aukealle rattaita, joilta purkautui lompakoitansa availevia herroja. Ajurit nostelivat kiiltävälippaisia lakkejansa ja toivottelivat matkaonnea kyydittävillensä sekä ajoivat kapakalle.

Kun Rasutovi laskeutui rattailta maahan ja avasi lompakkonsa, takertui Ristianille henki taas kurkkuun, ja käsi repäisi lakin näkymättömiin selän taakse. Ristian huomasi Rasutovin lompakosta nousevan kaksi jäykkää seteliä ja työntyvän häntä kohden. Ristian ihmetteli sanattomana sormiensa nipistykseen joutuneita rahoja, joista toinen oli kahdenkymmenenviiden ja toinen kolmenruplan seteli. Edellisen osoitti Rasutovin turpea sormi tulevan ajorahaksi ja jälkimmäisen sajurahaksi. Ristian tunsi notkistuvansa kuin voidetta saanut aisaremeli ja hän kumarteli Rasutovia hyvästijäämään. Kun Rasutovi vielä tarjosi kättä Ristianille, kertautuivat hänen mielessään yhtenä silmänräpäyksenä kaikki päivän riemut, ja hän kompuroi kuskipukille niinkuin humala olisi niittänyt häneltä jalat alta pois. Ja ohjasperää selkäänsä saanut hevonen syöksyi suoraan kapakkakatokseen ja töksähdytti vauhtinsa äkisti vasta pilttuun edessä. Kiivas seisahdus taittoi Ristianin kuskisermin ylitse ja vauhti jatkui vielä Ristianin nenän uppoamisessa hevosen hännänjuureen. Katoksessa naurettiin ja kyseltiin Ristianilta mukavia.

Hartain mielin Ristian oikoi taskunsa sokkeloista Rasutovin antamat rahat ja käänteli niitä kankein sormin, silmiensä edessä kuva kääpiötorppansa elämästä ja sen alituisesta köyhyyden masennuksesta. Ympärillä ukot kaskuilivat uljaankeltaisten teelasiensa takaa päivän vuokrailuajojen vaiheita ja hahmoittelivat kesän ensimmäisestä päivästä jo suoraa tapausviivaa päin syksyn harmautta; kaskuilivat ja nauroivat.

Ennenkuin kapakkavaimo ehti kysyä Ristianilta tämän pöytäaikeita, pujahti Ristian ulos, irroitti hevosensa ja pakeni nopeasti kotia kohti. Ristianin mielessä läikehti halu viedä heti osa omasta onnestansa Lovissalle ja lapsille, eikä hän raatsinut jäädä kapakalle särkemään rahojansa.

— Kyllä sen näki jo kokkapäisestä sontikasta, jotta hopialla ukko on sen maksanut. Ja vaikka on hänellä Pietarissa makasiina ja rahapankki ja laiva merellä, niin eikös vaan tupannut kättä asemalla, jotta prossait Kristian Petrovits! Eikä sitä näin köyhälle vaan joka herra kättä sökötä, se on selvä. Rahaa sillä on jotta rutajaa. Kysyi minulta: Kristian Petrovits, a kuin elät, a kuin tulet toimeen? Minä vastasin, että sellaistahan se on köyhän asia — kun nukkui, niin jäi iltasetta. Silloinkos Rasutovi taputti olalle ja sanoi, jotta haroossi puitit, patastii vaan. Ja kun asemalla rahan antoi, niin antoi, ettei kahdesti katsonut lompakkoonsa. Itsestään sieltä ruplat nousi, niin oli niitä sakiassa. Hyvä on mies ylen, Rasutovi, ylen on hyvä ja rikas!

Hioppi kuunteli korvat höröllään Ristianin puhetta ja kiitteli itsekseen sattumusta. Ristian joi karskisti pannun tyhjäksi, varoitteli naisia pesemään huvilan puhtaaksi ja alkoi ajella kotikujasille.

Ruoska-Juones nojasi veräjään ja seurasi rattaiden lähenemistä. Jo kaukaa Ristian alkoi viittoilla ja huudella Juonekselle. Veräjälle tullessaan Ristian heilutteli setelejänsä korkealla päänsä päällä ja hyvitteli äänekkäästi päivän tapauksia. Kolmeruplaisella Ristian maksoi hautajaislainansa ja sai isommasta setelistä puolet itsellensä.

Katoksessa Juones neuvoi Ristianille valjaista jokaisen nitvaleenkin korjaamisen ja varoitteli erikoisesti Ristiania lyömästä hevosta. Aikansa puuhailtuaan hevosen ja valjaitten kimpussa ukot istuutuivat tupakoimaan ja tarinoimaan. Ristian selvitti Juonekselle vilpittömän eloisasti päivän kaikki vaiheet. Kun hän sitten kertoi Tuutija-Mikon huudatuksesta ajurivanhimmaksi, synkistyi Juones, alkoi valitella jalkojansa ja vetäytyi tupansa hämärään.

Ristian juosta hölkötti petäikkötietä mökillensä. Toinen käsi oli puristettu nyrkkiin ja siinä olivat päivän ansiorahat. Nokkelasti Ristian väisteli tienpintaan korkealle kuluneita juuria ja loikkasi toisinaan tarpeettoman yläsittäin.

Kääpiötorpalla puhuttiin ja suunniteltiin myöskin sinä iltana pitkälti tulevaisuuteen. Ristian antoi jo hevosellensa nimenkin — Rasutovi — ja lapset yltyivät vaatimaan siltä varsaa.

Ristian käyskeli sinä iltana perheensä keskuudessa ylpeänä kuin poikiansa toruva metso. Hän kutsui lapsensa riviin, tarkasteli heidän ahavan jäytämiä jalkojansa, haki aitan sopukasta ruostuneen läkkitölkin ja valahdutti sieltä sormiinsa pitkän tervaräänikän. Sitten hän siveli kivusta kirkuvien lapsiensa verestäviin jalkateriin leveitä tervajuomuja ja ähki tärkeänmakuisena jokaiselle sipaisulle vahvistuksen:

Lapset leikkivät varpaitansa kipristellen pihalla ja pysähtyivät tuon tuosta huutelemaan päin metsäseinää, josta kimposi kaikuja lyhyinä loppukertoina, viekoitellen heitä yhä uudestaan sointuviin loilotuksiin ja loruiluihin.

Ilta oli merkillisen pitkä ja lämmin. Äänet mökin pihalla eivät ottaneet millään sammuakseen. Vasta aavemaisen yölinnun vuhahdettua pihan ylitse pujahtivat lapset tupaan ja metsänlaita jäi yöhiljaiseksi ja tyyneksi.

VI.

Ristian hätkähti ja nousi kuskipukille seisomaan nähdäkseen paremmin junasta purkautuvan ihmisjoukon taakse, josta päin huuto kuului. Pian huomasi hän Rasutovin haaraparran työntyvän ulos eräästä vaununikkunasta ja hetken perästä koukisteli samasta akkunasta käsi kutsua tehden. Ristian sitoi ohjasperät puomiin kiinni ja juoksi junan vierelle. Avatusta akkunasta alettiin heitellä hänelle nyyttejä, koreja, matkalaukkuja ja monenlaista myttyä.

Ja Hioppi juoksi Ristianin luokse ja alkoi kannella tavaroita rattaillensa. Pian laskeutui Rasutovi vaimoineen, lapsineen ja palvelijoineen asemalaiturille ja kätteli Ristiania tuttavallisesti, kysellen huvilan kuntoa ja pääsyä sinne.

Kaksin täyteen ahdetuin rattain lähdettiin Hiopin huvilalle. Pyörät vihlaisivat vähän väliä ilkein äänin rattaiden siipiin. Juoksuun pakotetut hevoset hellittivät vauhtinsa hitaaksi. Lapsien sormet ojentuivat alinomaan osoittelemaan paikkoja, ja he huutelivat kyselyjänsä. Ja vastausta odottamatta he siirtyivät taas uusiin kysymyksiin ja ihmettelyihin.

Huvilalla olivat Hiopin naisväet vieraita vastassa ja opastivat Rasutovilaisia huoneitten sokkeloihin ja salaisuuksiin. Ukot saivat tavarakuitit kukkaroihinsa ja ajoivat uudestaan asemalle hakemaan kuormantäytettä Rasutovin pakaasissa tulleista kimpsuista.

Mutta pakaasihuone oli jo lukittu, ja Ristian sekä Hioppi ajoivat kapakalle odottelemaan sen avaamista. Juotiin aluksi teetä ja tarinoitiin pikkuhiljalleen, mutta sitten huusi Hioppi pöytään kahdet piiskaryypyt, joista puolet lankesivat Ristianin hyvälle teolle: Rasutovin tuomiselle Hiopin huvilaan.

Ristianin viinaan tottumaton pää sai äkkiä ylpeitä ajatuksia. Hän katseli rintaansa kyömistellen ympärillensä ja totesi melkoisen kovalla äänellä kapakassa istuvat ukot vertaisikseen. Ja pitkin iltapäivän mittaa tihenivät kapakkavaimon pistäytymiset Ristianin ja Hiopin pöydässä. Milloin piti ukoille tuoda mitäkin: ryyppyjä, suolaisia, meheviä kurkkuja, rinkeleitä ja karpalo-oltta.

Kun iltajunille aikovat ajurit saapuivat kapakalle, kaulaili Ristian jo jokaista miestä ja alkoi sitten kiitellä itseänsä:

— Kun kerran lintukin lentää siihen puuhun missä on urpia, a no miks’ei Ristian sitten älyäisi missä puussa ruplat ovat käpyjä. Minulla on vaan ollut niin haimosen huono lykky, kun ämmä ja lapset ovat aina syöneet hevosenostorahat. Mutta tulevana kesänä sillä on Ristianillakin oma Rasutovi valjaissa. Ja minä olenkin Kristian Petrovits enkä mikään Pekon Ristian. Pankkiherrat sen minulle sanoivat!

— Älähän nyt liikaa äidy, hajoitat vielä humalapäissäsi tupasi, kun joudut noin suurissa ajatuksissa kotia!

— Oma minun tupani ja oma minun lupani — ränttämät senkin vaikka seinään! Ja kun minullekin oppi nyt raha tulemaan taskuun, niin nyt sitä tulee, sillä raha menee aina rahan luokse. Ja sitten minä sanonkin, että rikkaat juovat ja väkevät tappelevat!

Ukot kuuntelivat ensiksi naurussa suin Ristianin haltioitumista, mutta kun Hioppi alkoi näytellä tavaraseteleitä ja pyydellä Ristiania asemalle, alkoivat he kehoitella vakavissaan Ristiania lähtemään.

— Ei, minä panen vielä pienen koiran haukkumaan! Ämmä hoi: tavai juks ryyppy!

— Mitäs tämän lapsen kahvista ja varsan kauroista! Ala vaan yritellä asemalle, taikka revitään sinulta numerot pois kärrinperästä ja saat ajella sitten entisekseen sahapukkiasi.

Ristian älysi heittäytyä katuvaksi, kätteli ukkoja anteeksi pyydelleen ja selvitteli kaikille elämänsä ainaista köyhyyttä ja harmautta. Hioppi otti Ristiania kainalosta ja he katosivat katokseen, kapakkavaimo maksua tinkien perässä.

Rasutovilaiset odottelivat hermostuneina ukkojen saapumista, mutta heitä ei kuulunut eikä näkynyt. Rasutovi lähti etsimään hevosta, mennäkseen itse asemalle. Hän käveli metsänlaidan kujasia ja tuli pian Juoneksen tuvalle.

Juones nukkui saunassa ja Ieva kanteli vesiä kartanolla. Rasutovi alkoi pyydellä hevosta kyytiin, mutta Ieva ei ottanut ymmärtääkseen sanaakaan hänen puheistansa. Rasutovi selitteli ja viittaili, selitteli ja viittaili ja alkoi luetella valjaiden nimiä, taputteli selkäänsä ja hoki:

Ieva katseli hetken Rasutovin viittomista ja melskaamista, käänsi selkänsä tälle, läimäytti kuuluvasti takamustaan ja kivahti:

— Tuossa on sinulle suomalainen setolkka! Ja niine hyvineen sai
Rasutovi lähteä.

Juoneksen tuvalta urkeni sammallaitainen tie metsän uumeniin. Rasutovi seisoi hetkisen epäröiden tien kynnyksellä ja lähti sitten verkalleen kulkemaan metsään. Soilakoissa pihkapetäjissä kahisivat repaleiset kuorikaarnat somana, jatkuvana äänenä. Tie vyötti pieniä, kanervamattoisia nummia toisiinsa ja hajosi joskus lehmipolkujen verkoksi. Rasutovi käveli hurmaantuneena ja pysähteli väliin tähyämään latvusten notkeaa tuulilainetta ja taivaan sinistä korkeutta. Seisahtaessaan Rasutovi otti aina hatun päästänsä, siveli ohimoltansa ja puheli itseksensä ihastuksen sanoja. Ja tie houkutteli häntä yhä syvemmälle metsän aarnioon.

Melkein huomaamatta tie kohosi nummi nummelta, ja kerran humahti Rasutovin silmiin avara maisema. Hän istuutui kannolle, otti hatun päästänsä ja ihmetteli.

Kirkasvetinen metsäjärvi kiilteli ilta-auringossa varjoontuvien petäjätöyräitten saarroksessa. Järven takana levisi harmaa, alakuloinen suo, jolle ei näkynyt äärtä ennen kaukaista ilmanpieltä. Joskus vetäisi nummien jätöksiin pusertunut tuulenkieppu pitkän, tiheäpoimuisen virin punertavaan vedenpintaan. Suon ja metsän rajassa kalkuttivat lypsysille matavien lehmäjonojen kellokuorot. Alkukesäinen illansuu ennusti avaraa, valkeaa yötä. Tuuli heikkeni hiljaiseksi kerkkälatvojen liikahteluksi. Kaukana suolla tuprusi paikoin usvavalkeaa raihnaisien mäntyjen lomiin. Linnut väsyivät.

Rasutovi unehtui pitkäksi aikaa istumaan kannon nenälle, ja kun hän viimein lähti ohimoltansa sivellen, puheli hän koko paluumatkan puoliääneen omissa suunnitelmissansa, väliin seisahtuen ja nostaen vielä kättänsä tukemaan sanojensa totisuutta.

Tavarakuormat ja polvistansa notkahtelevat ukot olivat jo saapuneet, kun Rasutovi palasi huvilalle. Palvelijat ja lapset purkivat hälisten rapuilla astialaatikoita ja vaatenyyttejä. Rouva käveli kädet puuskassa mataloituvien kuormien luona ja varoitteli äänekkäästi ukkoja käsittelemään kevyesti arkoja tavaroita. Rasutovi käveli suoraan Ristianin luo ja alkoi kysellä metsäjärven rantanummien omistajaa. Ristian sokelsi monikaarteisesti vastaan, kumarteli, jäykisteli itseänsä, töristeli huuliansa puhuessaan ja sai jo Rasutovilta leikillisen, toruvan sormennoston. Ristian ja Hioppi olivat ihmeellisen auttavaisella tuulella. He tarrautuivat kannettaviinsa kaikkine voiminensa ja tunkeutuivat joka paikkaan avusta kiihkeästi harottavin sormin. Mutta Rasutovi maksoi heille ajot ja lähetti heidät pois jo melkein heti kuormien tyhjennyttyä.

Perheen kokoonnuttua ensikertaa Hiopin huvilalla iltasamovaarin ääreen kertoi Rasutovi viipymisensä syyn ja häntä pidättäneen maiseman tenhon. Ja puheita kehitellessänsä Rasutovi äkkiä uhkasi nostattaa sinne uljaan huvilan ja kartanon ja sanoi huomenissa aloittavansa maanostelun. Kodikasta tunnelmaa luovan samovaarin valtiudessa Rasutovi istui perheinensä pitkään lasikuistilla, katseli valkeaa, ihmeellistä yötä ja suunnitteli lapsellisen vilkkaasti muutosta metsäjärven maisemaan.

Viikon kuluttua olivat metsäjärven rantatöyräät ja läheinen nummikko Rasutovin. Kaiket illat hän käveli perheinensä nummillansa ja osoitteli rakennusten paikkoja. Sitten hän pistäytyi Pietarissa, viipyi siellä pari viikkoa ja avasi perheensä luo tultuaan ison paperitorven, johon oli piirretty metsäjärven tuleva hovi.

Kymmenen ukkoa vedätti sitten pitkin kesää kaikenkaltaista rakennusainetta Rasutovin maalle. Toiset kymmenen veistivät metsissänsä hirsiä Rasutoville ja antoivat poikiensa ajaa sillä aikaa puomilla. Ja monta muuta valmistavaa työtä sukesi kesän mittaan. Kivijalka kangettiin valmiiksi, tietä levennettiin ja tasoiteltiin ja rannassa alettiin hakata kerrassaan ympärikiertävää laituriarkkua.

Rasutovi oli elävissään. Hän pistieli Pietarissa, toi tukuttain rahoja ja piirustuksia sekä seisoskeli päivät pitkät työmaillansa.

Ja Järvituitussa vainuttiin Rasutovin työmaasta kulta-apajaa. Miehet eivät enää istuneet päiväkausia kapakalla, vaan jouduttelivat omia töitänsä ja laittelivat katoksissansa työvehkeitänsä kuntoon sekä ajoivat juuri junille ehtiäkseen. Vierailta kyliltä saapui töitä kyseleviä miehiä Järvituittuun, ja kaikille luvattiin rahakasta rahtia syksyn kynnyksellä.

Tuskin milloinkaan tehtiin Järvituitussa heinää sellaisella huiskeella kuin Rasutovi-kesänä. Viikko voivoteltiin sitten sodan tyrmistyttäminä, mutta kun ei sen kummempaa kuulunut kuin Kronstadtin ja Inon harjoitusammuntaa, leikattiin pienet ruispellokkeet, vedäteltiin kaupunkiin muuttavien herrasväkien tavarat asemalle, hyvästeltiin, toivoteltiin tapaamiin ja syöksyttiin koko Järvituitun voimalla metsäjärvelle, miehin, naisin ja lapsin.

Ja töitä riitti kaikille. Naiset ja lapset haravoivat nummia, ja risuläjät paloivat tyyninä iltoina valkoisiksi savupatsaiksi. Vanhat nurkkaukot ruotivat petäjiä solakoiksi liioista oksista, miehet kaivoivat kartanorakennusten perustuksia ja vedättivät kiviä kaukaa metsälouhikolta ja lankkuja sahalta.

Ristianin elämä kohosi huiman jyrkässä kaaressa. Rasutovi määräsi hänet naisten pomoksi työmaalle, ja Ristian käveli nummitöyräillä ainainen hoputus huulillansa. Mutta miesten joukkoon hän ei työaikana liioin eksynyt, sen jälkeen kuin hänet kerran, komennoimaan tultuansa, karkoitettiin naurulla ja hameviskaali-huudoilla.

Juones myi hevosensa ja kompuroi hänkin töihin. Ristian suositteli Juoneksen kuormien lukijaksi ja lankkujen latojaksi, ja Rasutovi alkoi pitää häntä myöskin luottamusmiehenä. Ruokatunneilla Ristian ja Juones söivät aina vierekkäin ja vastailivat yksissä tuumin miesjoukon jutusteluun.

Juonekselle syksy merkitsi myöskin suurta nousua. Vilkkaaseen elämään joutuminen haihdutti vähitellen talvenkarvaiset ajatukset kuulumattomiin, ja kesän huovikkaissa, lampaanvilloissa ja saunanlämpimissä hautuneet jalat alkoivat kuontua kävelyyn ja käsi uskaltautua työhön. Ja pian Juones kaskuili ruokalomien istumilla melkein entisekseen sekä tunsi kuuluvansa taas kiinteästi Järvituitun ukkosakkiin, jonka elämä oli jo pitkät ajat ollut yhteistä ja jakamatonta.

Lauantaipäivät olivat juhlahetkiä metsäjärven työmaalla. Silloin saapui Rasutovi Pietarista. Hän pyysi aina erikoisesti Ristiania kyyditsemään itseänsä, ja Ristian toi Hiopin hevosella Rasutovin nummistoon, puhella solkkasi vilkkaasti varsiviikon tapahtumat ja töitten edistymisen sekä mielistytti Rasutovin entistä enemmän välittömyyteensä ja leikillisyyteensä.

— A kuin on elämäsi nyt, Kristian Petrovits, a kuin tulet nyt juttuun? kysyi Rasutovi taas eräänä lauantaiaamuna, ajaessaan Ristianin keralla työmaallensa.

Aamupäivän Rasutovi käveli miehiä kätellen, töitä katsellen ja puoloja syöden töyräillänsä. Iltapäivällä hän avasi salkkunsa ja lohkoi setelinippunsa kumarteleville ja kiilteleville kyläläisille, kaskuili miehien keralla, taputteli tyttöjä, neuvoi pomoja ja lähti sitten ajan tullen Ristianin kyyditsemättä asemalle, mielessänsä varttuva kuva maisemansa muuttumisesta.

Ensimmäisten lumien sadeltua alettiin vedätellä kesällä veistettyjä hirsiä ja hakata niitä hiljalleen salvoksille.

Mutta sitten yllätti joulujen alla Järvituitun ukot masentava sanoma: saareen ei ollut enää menemistä. Hevosia takavarikoitiin siellä sotilaille, ja öisin ajeleminen oli kerrassaan kiellettyä. Ukot pistäytyivät iltaisin toistensa tuvilla ja pohtivat tuuheissa savupilvissä ja piippujen kurnutusten säestämänä uhkaavaa ennettä: saareen — saareen ei saisi enää mennäkään! Se tietoisuus teki joulut harmaiksi ja huomaamattomiksi. Ukot olivat palavissaan. Kujasten suilla seisoi taas entisekseen säätä tunnustelevia miesryhmiä, ja mielipiteet jakaantuivat monesta aikaa kahtia: ramakammat ukot päättivät kaikesta huolimatta yrittää saareen, ja aremmat päättivät jäädä kotiin vaanimaan Rasutovin talven kahlehtimalla työmaalta pieniä ajoja.

Ja niin lähti kuin lähtikin venäläisten joulujen aattoviikolla puolikas Järvituitun ukoista saareen. Kotia jääneet miehet seisoivat tupiensa rapuilla, tunkioillansa ja aidoillansa, katsellen kaihomielin toisten häipymistä teitten lääneille, kiihkeään elämään ja riemuun; katselivat ja tuumailivat.

Mutta samana iltana lähti vielä toinenkin puolikas, yksittäin, jokainen ukko toisestaan tietämättä ja kaukana metsätiellä vasta jonoontuen. Yöhämärässä ajettaessa kuului edestä ja takaa rekien narahteluja ja hevosten päriseviä puhalluksia. Hentoa valoa heijastavalla tielumella ajoi aavistelevia, päitänsä käänteleviä ukkoja.

Kun tähdet sammuivat itäisen taivaanrannan kajastukseen, alkoivat ukot tuntea toisiansa hevosista ja valjaista. Ja aamun vahvistuessa huudeltiin jo iloisesti kuormilla ja naureskeltiin sattumusta.

Eräässä tutussa syöttökatoksessa pysähdyttiin, keskusteltiin hieman hämillään matkan mahdollisuuksista ja keitätettiin talonemännällä teet. Ja höyryävien lasien ääressä haihtui pian äkkitapaamisen aiheuttama hämilläänolo ja saareenmenon riemu alkoi tulvehtia kuuluville.

Hioppi, joka kuului järvituittuisten jälkijoukkoon, pistäytyi pihalla. Tupaan jälleen palatessaan hän jähmettyi hetkeksi rapuille ja syöksyi sitteen tupaan.

— Tulkaa! No tottamar toisenkin kerran: tulkaa! Nyt on hukka edessä ja peta eläessä!

Pöydässä istuvat ukot hyökkäsivät pystyyn ja säntäsivät ulos. Lasit kaatuilivat, jakkarat jyrisivät, siltapalkit notkuivat.

Pakkasaamussa seisoi avopäin ryhmä jäykistyneitä ukkoja, sanattomina ja valjuina. Hevoset rouskuttivat katoksessa; ukoista tuntui tuo tuttu ääni nyt kuin kuoleman kellojen soitolta.

Sillä eteen avartuvalla valkealla järvenselällä ajoi rantateiltä päin musta hevosjono. Hitaasti se lähestyi. Ukot tunsivat kuitenkin tulon. Järvituittuisten toinen ajurijoukko palasi takaisin alakuloisena saattona, hevosilla päät riipuksissa, ukot näkymättömissä heinäkuormiin kaivautuneina.

— Taitaa mennä nyt pivo päiviä ja kourantäysi huomenia, ennenkuin saareen ajetaan!

Musta ajurijono nousi jäätieltä rantatörmälle ja suuntasi suoraan syöttökatokselle. Ensimmäisen kuorman heinistä kaivautui Tuutija-Mikko näkyviin, ja vähin erin kenotti jo turkkiukkoja jokaisella kuormalla.

Kun saatto saapui kartanolle, jatkui äänettömyys vielä hetkisen entisestä piinallisempana. Järvituitun ukot tuijottelivat kahden puolen toisiansa kuin tallikummituksia, tuijottelivat eivätkä keksineet sattuvaa kirvoittajaa jännitykselle.

— Vai haileja! Saareen taitavat ukot yrittää. Mitäs te myöhästyitte. Me tässä jo ajaa rapsuttelemme takaisin!

Tulijat istutettiin pöytään ja asiat selvisivät sellaisiksi, että rannasta olivat santarmit käännyttäneet ukot takaisin hakemaan nimismieheltä uusia passeja, joita ilman ei saareen laskettu ristinsieluakaan. Ja ukot olivat nyt palaamassa kirkonkylään passinsaantiin, ja sitä mukaa aukenivatkin taas saaren kadut ja merenjäät ajeltaviksi.

Ukkojen juotua tuliset juomat ja hevosten levähdettyä aikansa ajettiin rapsakasti koko Järvituitun yhdistyneellä miessakilla nimismiehelle, teetettiin puoli päivää passeja ja juoksutettiin kahta kireämmin ohjaksin hevoset lumeen vajoavien kylien läpi tuuliselle, aavalle merenjäälle, jossa kaukana saaren tehtaanpiiput harottivat mustina sormina iltataivaan punertavia piirukkoja vastaan, ja niiden väliin vetäisi kirkon mykevä kypärä kaarevan viivan.

VII.

Talvi riutui enää hauraina nietosriekaleina metsäjärven rantatöyräikköjen painanteissa. Toista vuotta oli jo kulunut siitä syksystä, jolloin ensimmäinen hirsikerros nostettiin siellä kivijaloilleen.

Metsäjärven reunustalla kohosi nyt uljas rakennusrykelmä. Jokaisen nummen laella paistoi kellertäviä hirsiseiniä ja niiltä soluivat somat hiekkatiet isolle päärakennukselle, jonka koristeleikkauksin kirjavoitettua seinälaudoitusta maalattiin parhaillaan vedenvihreäksi.

Takimmaisilla nummilla seisoivat rinnakkain sadalle lehmälle rakennettu läävä ja sikojen pitkänmatala kasarmi. Niiden juurelle notkoon oli hakattu pyöreä hirsitorni, jonka onkalo oli laipioitu kanakopeiksi ja huippu solmittu kyyhkyslakaksi. Läävien näyn päärakennukselle torjui korkea, rautakiskojen turviin valettu sementtirakennus. Sen otsasta jännittyi sähkölankojen verkosto töyräitten seiniin. Vieressä kaartui pihaa neliöimään joukko palvelijoiden rakennuksia, lasikattoinen ansari ja iso hevoskatos talleineen. Ja sivunummilla tönötti latoja ja vajoja, paja ja makkaratupa.

Tämä maisema leimahti jo helluntaiksi täyteen elämää. Palvelijoita kulki kantamuksinensa yhtämittaa töyräitten hiekkateillä, päärakennuksen edessä ilakoi lapsiryhmä ja retuutti isoa kartanokoiraa, hevoskatoksessa rapsittiin ajokkia lähtökuntoon, läävällä mylvivät kesää haistaneet lypsikit, sikojen nummelta kuului syöttöajan kiljuntaa, tornissa kaakattivat munansa tipauttaneet kanat, puutarhurit työntelivät käsirattaitansa, ja kaikkialla vilahteli Rasutovin kellertävä silkkipaita.

Ristianin oli Rasutovi nimittänyt pihamiehekseen, ja hän oli muuttanut kääpiötorpalta perheinensä kartanon piharakennukseen ja yltäkylläisyyteen. Ja missä Rasutovin keltainen silkkipaita vilahti, siellä pyyhälsi myöskin Ristian käskyläisen notkeudella, kunnioittavan välimatkan päässä isännästään.

Juones puuhaili tallimiehenä, rapsi hevosia kesäkarvaan, pumppusi vesiä, voiteli ja napitteli valjaita sekä pyörrätteli keveissä ajoissa. Hän asui entisekseen kylänlaidan tuvallansa ja ilmestyi aamuauringon keralla nummistoon ja hävisi sitten hevoset illastettuaan huomaamatta töyräitten taakse.

Väliin Rasutovi otti lehmät erikoisesti holhottavikseen. Hän tilasi vaununlastittain pehmeätä apilaheinää, jota Ristian ja Juones vedättelivät päiväkaupalla läävänylisille. Lehmät seisoivat vitjasijoillansa kylkiä myöten apilapuistalmuksissa ja nuolivat kylläisyydestä huohottaen eteensä lapioitua jauhopuuroa. Kun sitten Rasutovin talous alkoi hukkua maidon paljouteen, kalahtivat lypsikkien kytkimet maahan ja lihavuuttansa horjuvat lehmät laskettiin nummille. Siellä ne aikansa kiipeiltyään nälistyivät ja alkoivat kaluta mielihalusta kanervaa ja puolanvartta, kunnes taas ajettiin läävän vankeuteen, ja Rasutovi otti sulasta säälistä lehmänkuokat syöteltävikseen.

Väliin taas Rasutovi käveli päivät pitkät sikojen kasarmissa, syyhytteli hopeapäisellä kepillänsä luppakorvaisia karjuja, syötätti lämpimällä maidolla ja makealla puurolla kiljukkinsa pavunpyöreiksi ja vaelteli sitten ihaillen Ristianin keralla kasarmin valtakäytävällä ja kuunteli pahnojen tyytyväisiä inahduksia. Parin kaikkein riippuvatsaisimmaksi syöneen sian veret vuodatettiin sitten kuiviin, Pietarista kutsuttiin makkarantekijöitä ja kauniinpunertavat ruhot kannettiin vartaissa makkaratuvan ammeisiin. Makkarantekijät keittelivät siellä aikansa, juopottelivat, ahdistelivat palvelijoita ja ajettiin tiehensä.

Rasutovi leikkasi juhlallisesti ruokapöytänsä päässä istuen ensimmäisen omatuottoisen makkaran perheensä nautittavaksi, piti sopivan puheen omavaraistaloudesta ja käski aterian loputtua jakamaan ällöttävän rasvaiset makkarat palvelijoiden syödä. Ristianille hän omakätisesti nosteli kellarinlaen koukuista kaikkein kireimmälle ahdetut makkarasuolet ja toivotti hyvää ruokahalua. Ja Rasutovi lähti Ristianin kanssa sikalaan, avasi pahnojen luukut ja kepitti olkien sisästä kyrsälleen langenneet siat ulos nummille. Kuukauden kuluttua siat juoksivat notkeina kuin jänikset töyräitten kanervikoissa, kyntivät mutkikkaita vakoja päivänpaisteisille rinteille ja ajettiin sitten pitkän ja vaivalloisen jahdin jälkeen nurinkäännetystä nummistosta takaisin sikalan sokkeloihin. Luukut pamauteltiin kiinni, ja Rasutovi alkoi taas astella valtakäytävällä ja syyhytellä nahkariipuiksi laihtuneita kiljukkejansa.

Ristianin huonekunta ja Rasutovin palvelijat söivät lihavia makkaroita ja kiittelivät herraansa.

Järvituitun naiset ja lapset ja nurkka-ukot paikkailivat sikojen raatelemaa maisemaa lapioin, kuokin ja haravin, ja Rasutovilla oli taas käteltäviä ja taputeltavia.

Sitten Rasutovi yltyi kalastamaan. Hänellä oli, kerran Pietarista tullessaan, mukanansa kuormallinen kalastusvehkeitä, etupäässä erimallisia onkia, pieniä veneankkureiden tynnyripoijuja ja lakeerattuja siimalaatikoita.

Senjälkeen Rasutovi ja Ristian lokoilivat rantalaiturilla mukavissa telttatuoleissa ja onkivat. Ristian varmisti Rasutovin ongen aina tuoreella madolla ja sylkäisyllä, osoitti laakean lumpeikkopälven, raastoi väliin Rasutovin koukun irti sitkeästä lumpeenlaidasta ja selvitteli hänelle onkimisen salaisuuksia. Ja pieniä kiiskintinttejä ja särenpumppuja laiturille nykien he viettivät lämpimiä päivänsydämiä mattotuoleissa, pitäen harvaa, mietiskelevää puhetta ja tuijotellen vastapäisen suon avaruutta, väliin silmäten ongenkohon juputusta. Iltaisin Ristian sousi kirkkaaksi maalatun venheen järvelle, kiinnitti sen tikahtamattomaksi ankkureilla pohjamutaan ja holhoili Rasutovin syvänveden kalastusta.

Mutta Rasutovin yltäkylläisyyteen tottunut saaliinhimo kiihtyi ärtyisäksi sormenmittaisista valtakaloista. Hän käski viedä onget katokseen, keräsi Järvituitusta parven kirvesmiehiä ja alkoi hakkauttaa näillä uimahuoneittensa vierelle kala-aitausta.

Isoissa sammioissa tuotiin Rasutovin altaaseen voimakkaita lohenvenkaleita, jotka hän omakätisesti laski porskimaan seinittyyn veteen. Sitten hän siirrätti telttatuolinsa lohiaitauksen vierelle ja ryhtyi syöttelemään uutta karjaansa.

Maantie luikerteli kuivana ja kuumana läpi keskikesän viherryksen ja kukinnan. Ojanreunamien ruohonnukka oli auringon käpristämää ja kovettamaa. Harmailla aidoilla retkotti pölyn tahrimia seittejä. Tien pintaan syvälle syöpyneistä raitioista oli pusertunut laidoille pieniä hiekkaharjakkeita, jotka paikoin valahtivat peittämään ojanvarsien vihreyttä. Mutta isojen nokkosrykelmien juurissa oli ojanpohja vielä kostea ja musta.

Erään nokkospehkon sisässä tonki kaksi ukkoa ojanpohjaa. Joskus singahti heinätöpsy käden heittämänä tielle, ja väliin kohosi pehkosta vaivalloisesti selkäänsä oikova vartalo, kumartuakseen jälleen lähelle ojanpohjan salaisuuksia.

Ukot kyyristelivät puuhakkaina ja kaikki huomio kiinnitettynä poltikkaisten juurimullassa roikkuviin matoihin, väliin lausahdellen kireälle vedetyn lieron katketessa lieviä noitaisuja.

Eräs kyläukko kulki maantiellä viikate olalla pajamatkallaan, huomasi merkillistä myllerrystä nokkospehkossa ja seisahtui tarkkaavaksi. Pian hän älysi myllerryksen syyn, läheni tonkivia ukkoja, pysähtyi heidän kohdallensa ja seurasi hetkisen puuhaa.

Ja kun kolme miestä sattui maantiellä yhteen, pantiin tupakaksi ja istuttiin tarinoimaan ojanlaidalle, annettiin auringon äkättää päin kasvoja ja tuijoteltiin saappaankärkiä.

— Mitäs nämä Rasutovin miehet nykyään oikein puuhailevat? Taitaa olla leikkipeliä koko elämä siellä metsäjärvellä!

— No — sitä sihteerit mitä muutkin venäläiset, naurahti Ristian vastaan.

— Vaikka te siellä laskette nyt liukkaita mäkiä, niin tämä elämä alkaa olla jo täntsälikköä. Jauhot ovat kallistuneet, sokurit vähissä ja sotamiehiä paikat täynnä. Vanhat ihmiset sanoivat aina, että kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee. Meikäläisten elämä on impaissut vähän liian liukkaasti menemään ja taitaa nyt ruveta jo kohta jätättämään jälelle. Ollaan istuttu komiasti kuskien räystäillä ja näytetty takana istuville herroille vain suomalaista selkää, mutta jos nyt rupeavat herrat näyttämään meille selkäänsä, niin silloin on melkein tehtävä meille nälkäkuolion hevosen konsti: vedettävä roikkumaan kattoon kynsipuiden turviin. Nämä merkit näyttävät vähän siltä jo. Tänä kesänä ovat herrat vähenneet, kaikki on kallistunut ja sotakin taitaa jyskytellä aina vaan lähemmäksi.

Kyläukko vahvisti aprikointinsa ilmeikkäällä niskanraaputuksella ja pudotti sitten kätensä läiskähtäen polvelle.

Jutusteltiin vielä keskipäiväinen tuokio, ja kyläukko jatkoi sitten pajamatkaansa. Ristian ja Juones jäivät ajatuksiinsa.

Ristianin sydäntä oikein vihlaisi, kun hän ajattelikin mokomaa mahdollisuutta, että nykyiseen elämään tapahtuisi muutosta. Runsauden sarvi oli juuri valahduttanut kelpo loikauksen hänen ylitsensä kaikkea hyvyyttänsä, ja Ristian oli parhaillaan sen makeuden maiskuttelussa. Taakse jäänyt köyhyys nousi taas harmaasiipisenä kummituksena ajatusten taustaan.

Juones taas alkoi idättää salaista ajatusta, joka löi yksiin hänen jatkuvan mielentilansa kanssa. Sairasvuoteella hahmottunut ja jälkipiinassa muotoonsa kovettunut päätös pysytellä erillään nykyisestä elämänkiivaudesta sai hänen ajatuksissansa kirkasta taustaa. Tämä nykyinenkin pelehtiminen Rasutovin kanssa tuntui vastenkarvaiselta. Niinkuin nytkin: kaksi aikamiestä sönkimässä kirkkaana kesäpäivänä matoja herralle, joka luuli elämää leikiksi ja nauruksi ja mukavuudeksi.

Ja Ristian ja Juones istuivat ihmeellisen pitkän tuokion toisillensa sanattomina, mutta itseksensä kiivaasti keskustellen elämänsä näyttävyydestä ja mahdollisuuksista.

Juoneksella oli sormi jäykistynyt viiksenkiertoon, ja Ristianilla olivat silmät selällään kuin aaveennäkijällä.

Rasutovi istui mattotuolissa lohialtaansa vierellä ja viskasi tuon tuosta veteen veltoiksi paahtuneita matoja, viskasi ja jäi ajatuksissansa katselemaan niiden katoamista.

Hänelle muistui elävästi mieleen, kuinka hän ensikerran joutui etsimään katseellansa suolle toista laitaa jo alenevassa illassa. Nyt oli samanlainen ilta: vedessä punerrusta, nummilla raskaita varjoja ja suolla usvatupruja.

Rasutovi oli tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ikävää pelkäävä ihminen voi olla päästyänsä viihtymyksen riemuun.

Ja nämä kolme samoja matoja käsitellyttä ja niiden äärellä elämäänsä tutkiskellutta miestä joutuivat vielä samana iltana yhteen, ja heistä heijastui kaikista selvästi päivän sisällys.

Rasutovi kutsutti Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja maksoi heille kuuluvan palkan, maksoi hyväntahtoisesti hymyillen ja puhua pälpätellen. Ristian sieppasi setelinsä iloisesti, kumarteli ja kiitteli ja vastaili Rasutovin puheisiin aina myötäsukaan. Juones upotti setelinsä jurona kukkaroonsa ja seisoskeli äänettömänä, liu’utellen katsettansa seinäkuvioitten säännöllisillä riveillä. Rasutovi toi ukoille vielä tukevat ryypyt, toivotteli vastaan heidän hyvästeihinsä, kulki heidän jäljessänsä ulko-ovelle asti ja jäi seisomaan sen pieleen, edessänsä iltainen näky.

Karjatytöt tulivat sinkkisiä maitosaaveja kantaen hevoskatoksen läpi läävältä ja puhelivat vilkkaasti keskenänsä. Puutarhuri imi ansarin rapuilla iltapiippuansa ja napsutteli suostutellen sormiansa kartanokoiralle, joka nuuhki läheistä nurkkaa. Ristian korjaili renkituvan edessä lasten hajoittelemia leikkivehkeitä näkymättömiin. Kyyhkyslakan kierteellä nukkuivat linnut harmaina höyhenkerinä. Läheisten nummien petäjäpilaristojen läpi näkyi iltataivaan hillitty värileikki. Ilmassa tuoksui juuri kihoavan kasteen raikkaus. Rasutovi katseli, päätänsä huomaamatta nyykytellen, pihansa iltanäkyjä ja kertaili vielä myöhemmin jo samovaarin juurella istuessaan samat nyykytykset kuin ovenpartaalla seistessään.

Juones seisoi veräjällänsä, sormi viiksen kiemurassa. Joskus hän näki pienen peltopälvensä ja sitä pohjustavan tylyn metsäjyleikön sammuvan päivän kuultavassa hämärässä; joskus hän taas näki sellaista, mitä ei ollutkaan silmänottaman sisällä.

Ja kesäilta joudutti kaikkine voiminensa lämpimän, uneliaan yön tuloa.
Kyläkujasilla loilotti vielä myöhäinen ajomies…

VIII.

Järvituitun petäjiköissä kiirivät tattivenäläisten huudot: elettiin syyskesän kirkkaita ja korkeita päiviä.

Rasutovilaiset olivat juuri palanneet tattiretkeltä kaksin hevosin ja purkivat hälisten rattailta täyteläisyyttänsä narahtelevia vasuja. Pehmeissä sammalikoissa tallustelleet lapset kävelivät harvakseen jalkojansa jäykistellen pihalla ja ihmettelivät keskenänsä maan kovuutta. Kartanokoira purki äänekkääksi haukuksi jälleennäkemisen ilon. Ristian ja Juones riisuivat hevosia.

Äkkiä kartanokoira rähähti raivokkaaksi ja kiskaisi vitjansa kireälle. Nummenlaen porteilta laski aseman poliisi huimaa vauhtia polkupyörällä pihalle ja seisautti puuhailuissaan hätkähtäneiden ihmisten luokse. Hän viittasi Rasutovia hieman syrjempään, näytti tälle jotakin paperia, osoitti kellotaulustansa erään numeron, sipaisi kätensä lakinreunaan ja lähti pyöräänsä taluttaen tiehensä.

Rasutovi viittasi taas puolestansa Ristianin ja Juoneksen luoksensa ja käski heidän lähteä päivemmällä asemalle hevosten keralla. Asema-aukealla kuului olevan kolmelta kylän hevosten tarkastus, jossa vahvajalkaisimmat ja leveäryntäisimmät ostettiin sotaväen tarpeisiin. Joka hevosen piti olla saapuvilla.

Ristianilta ja Juonekselta valahtivat kasvot ihmetteleviin ilmeisiin, ja heidän lävitsensä välähti sama tunto, joka piinasi heitä kerran ojanlaidalla nokkospehkojen äärellä. Ristianin valtasi epämääräinen hätä ja Juones taas tunsi merkillistä tyytyväisyyttä, mutta hänen omatuntonsa alkoi samalla kovistella häntä pahansuopuudesta.

Ja Järvituitusta keräytyi sinä päivänä valtatielle alakuloisia, hidasvauhtisia ajuriryhmiä, jotka havaitsivat ensikertaa tuon tuhannesti ajetun tienmitan harmaitten aitojen saartamaksi; ennen oli silmä seurannut vain maisemanrannan juoksua ja nähnyt kasvun ja kukinnan väriä.

Kapakalla seisautettiin. Tuonoin niin useaa riemunhetkeä ympäröineet seinät varjostivat nyt tuumailuihinsa apeutuneita ukkoja. Teelasit seisoivat jäähtyneinä pöydillä.

Juones ja Ristian pistäytyivät myöskin kapakassa ja huusivat teetä eteensä. Juones pälysi ahnain silmin kapakkahuonetta, hervahti muisteluihin ja hätkähti todellisuuteen kapakkavaimon tuodessa kalisevat lasit ja nenärikot kannut pöytään ja kysähtäessä Juoneksen kuulumisia. Siinä teetä härppiessään Juones tunsi, miten kapakka uhosi vierasta, kylmää tunnelmaa, ja hän keräsi tästä tunnosta ruokaa ajatuksillensa.

Kapakan kello löi kiihkeästi kolmannen tuntinsa. Ukot lähtivät katokseen, hönkyivät äkäisinä hevosillensa ja laskettelivat tuimasti asema-aukealle.

Sinne oli keräytynyt jo yläkyliltä tunkioukkojen takkuisia hevosia, huvilaherrojen isoja, äkäisiä juoksijaoriita ja joitakin ajurihepoja.

Asemahuoneista ilmestyi parvi sinelliherroja kirjat ja paperit kainalossa, perässänsä palvelijoiden ja sotilaitten lauma. He saapuivat asema-aukeallee yht'aikaa kapakalta ajavan saaton kera.

Sotilaat hajautuivat järjestelemään hevosia riviin, ja he huutelivat ukoille ohjeitansa. Pian alkoivat rinnustimet pamahdella auki, vempeleiden kaaret laukeilivat jännityksistään ja aisat romahtelivat maahan. Palvelijat riisuivat upseereilta sinellit ja lähtivät takaisin asemahuoneeseen. Poliisi saapui, nöyrästi selkäänsä köyristellen, upseerien luokse, jätti heille manauslistansa ja siirtyi komennoimaan hevosten rintamaa.

Yksitellen talutettiin hevoset upseerien ryhmän editse, moneen kertaan. Useimmat ukot saivat valjastaa heti hevosensa, kun korttelimittaa hoitava sotilas potkaisi hevosta alamittaisuuden merkiksi. Siinä sai käydä jokainen Järvituitun ukkokin syynäysseurueen edessä ja tehdä tiliä niinestänsä sekä hevosensa iästä. Toisilta otettiin hevonen käsistä pois, annettiin vastineeksi piissarin raapustelema maksuosoitus ja käskettiin hävitä näkyvistä. Moni ukko sai vetää itse kärrit kapakalle ja tuntea jalkamiehen vähäisyyttä. Mutta maksuseteleillä luvattiin Pietarista rahaa, ja se hiukan kirvoitti apeita mieliä.

Yläkylien tunkio-ukot ajoivat järjestään takaisin kopukoillansa ja naureskelivat kärrejä vetäville miehille.

Ristian ja Juones jäivät toisesta hevosestansa ja ajoivat kaksin rattain metsä järvelle, tuumaillen omiansa ja joskus muistutellen hevosensa menettäneitä miehiä.

Ja kun sinä iltana kapakassa ryypättiin, oli se viimeinen yhteisjuominki pitkän ja uljaan ajurikauden vaiheissa. Tätä ei kukaan tohtinut lausua sanoiksi, mutta se vaaksahti jokaisen äijän otsaan kipeästi nakuttelevaksi aavistukseksi.

Syvällä syksyn tihusateissa huomattiin Järvituitussa, että kuluneen kesän muisto oli laimea. Sen muiston turvissa jouduttiin sitten talven syviin lumiin. Entinen yltäkylläinen elämä alkoi niukistella. Odoteltiin taas ajojen alkamista. Hevosensa syksyllä menettäneet ukot pistäytyivät, rahansa noudettuaan, tuon tuosta uudestaan Pietarissa, oppivat livahtamaan kantamuksinensa kettuina rajan yli, alkoivat pitää salakauppiaan pälyilevää ammattia ja möivät sokeria, kahvia, valkeita jauhoja ja viinaa. Ja vasta kesän kynnyksellä heillä oli määrä ostaa ajokit ja aloittaa entinen rahti.

Huolestuneina seurasivat Järvituitun kylävanhimmat äkillistä yhteiselämän repeämistä ja odottelivat aavistellen kuka mitäkin.

Kyläkapakka tuli entistä meluisammaksi. Elämän epävarmuus ajatti ukkoja yhä tiheämpään kapakalle, jossa pöytien lähistöillä luihuili viinakauppiaiksi rätistyneitä nuorukaisia.

Melkein vuosi elettiin kuluttavassa epävarmuudessa; tuhon merkit lisääntyivät jatkuvasti.

Eräänä syksypäivänä laski Järvituitun kasakkaleirin hevospaimen alaniityillä hevoslaumansa kaurapeltoihin. Paimenpojat juoksuttivat henki kurkussa sanan kylään, ja ukot hiipivät yksitellen niityille, ottivat paimenkasakan tylyihin kouriinsa, purkivat aitaan leveän raon, työnsivät kasakan pään siihen ja tiivistivät aidan, jonka loukkuun kaulastansa jäänyt kasakka hakattiin henkiheitoksi. Senjälkeen julmistuneet ukot pieksivät liekajalkoina könkkyävät hevoslaumat hajalleen metsiin ja kaartelivat kiertopolkuja takaisin tuvillensa.

Kun sitten kasakat, päiväkaupalla ratsujansa etsittyään, palasivat metsistä, hevosiensa kupeissa paksut lyöntimakkarat, vannoivat he kamalan koston teon tehneille.

Suuri osa Järvituitun ukoista muutti nyt metsäsuon sammallatoihin, ja he pidättivät paimenpojilla vahtia kylänlaidassa. Kerran juoksivat jo ukot ladoista kauas karpalomättäiden turviin, mutta metsään ratsastaneella kasakkaparvella oli muu mielessä.

Ristian lakaisi parhaillaan keltaisia lehtiä kasoihin Rasutovin pihamaalla. Kartanokoira hyppi hulluna vitjanpidättämässä, ja Ristian käännähti katsomaan nummille. Häneltä mätkähti luuta maahan.

Nummenlaen portilla seisoi kasakkaparvi. Mustat huopakauhtanat valuivat alas hevosten kupeille. Ristianista näytti ensi vilauksessa, niinkuin portilla olisi seisonut lauma mustia jättiläisiä. Hän juoksi kiireesti palvelijarakennukseen ja hätisti karjatytöt ja puutarhurit kartanolle.

Kasakat tyhjensivät Rasutovin läävän ja ajoivat mölisevän karjan leirillensä. Iltanuotioilla keitettiin sitten isoissa padoissa lihakeittoa, tanssittiin hurjia tikaritansseja huopaviittojen päällä hulmuavassa tulenhohteessa ja laulettiin hurjia lauluja. Järvituittu vapisi.

Ristian itki karjatyttöjen keralla tyhjässä läävässä ja päivitteli maailman mullistusta.

Juones kävi edelleen Rasutovin töissä ja kuljetteli aina nummistoon tullessaan kylän ämmien eväsnyyttejä sammallatojen miehille. Rasutovi puuhaili Pietarissa akkiloimassa tavaroitansa ja rahojansa ja pistäytyi väliin kiireesti Järvituitussa neuvomassa Ristiania ja Juonesta, joiden hoteisiin hän uskoi nummistonsa.

Juones ja Ristian joutuivat rinnakkain katsomaan uusien päivien yhä yltyvää nurinkyntöä elämänmenossa. He katselivat samasta kylänlaidasta ja tunsivat kipeästi sen, mitä ympärillä tapahtui.

Rasutovi ei ollut käynyt pitkään aikaan kartanollansa, ja Ristian joutui vähän kerrallaan isännän saappaisiin. Puutarhurit ja karjatytöt odottelivat aikansa maksamattomia palkkoja, riipaisivat mukaansa minkä mitäkin ja katosivat teille tietymättömille. Ristian enää eleli perheineen isossa rakennusrykelmässä. Hän uitti tuon tuosta paksuniskaisia lohia haaviinsa ja vei Lovissalle, väliin hän teilasi kanatornista poikakukkoja paistinvartaaseen ja käveli jäykkänä isäntänä autioituneella mäellä.

Uudenvuoden lumet eristivät metsäjärven nummiasutuksen täydellisesti omiin oloihinsa. Juoneksenkin työt olivat ehtyneet, ja hän puuhaili tuvallansa näkymättömissä. Koko Järvituittu eli ahdistavaa päiväjonoa, jossa ei näkynyt muuta kuin kuoppaisia, syviä raitioita.

Oli hiljainen, pilvikatteista vähin erin kirkastuva sunnuntai-aamu. Lumiseen maisemaan oli ihminen uurtanut mitättömän pieniä vakoja taloryhmän ovien väleihin. Ristian käveli parhaillaan näiden lumeen puhkottujen syvien tievakojen pohjissa, käveli ja tähysteli kylmien nummien hiljaisuutta. Palokärjen kiivaankumea kolkutus oli ainoa vauras aistimien saalis koko aamusta.

Ristianilla oli ikävä. Lumi oli eristänyt hänet kylästä, ja aina yhtä hiljaisina alkaneet päivät olivat uuvuttaneet hänet makailuun ja laiskaan kääntelehtimiseen. Nekin reenjäljet olivat jo hävinneet lumikatteisiin, jotka vielä viikko sitten kertoivat kartanolta lähteneistä täyteläisistä kuormista ja eräästä arvoituksesta, jota Ristian oli miettinyt monta päivää: muutamat Järvituitun syksyllä hevosensa menettäneet miehet olivat pyssyt olalla tulleet nummistoon ja sanoneet heillä olevan luvan viedä mitä tahtoivat; ja veivätkin, Rasutovin hevosella ja reellä omiensa lisäksi vielä, usuttivatpa Ristianiakin mukaansa muka uuteen elämään kerrassaan. Mutta isännyyden ja lohien makuun päässyt Ristian jäi entisekseen nummien saarrokseen muistelemaan Rasutovia ja kaikkea, mitä hänelle oli tapahtunut haaraparran tultua Järvituittuun.

Ristian käveli ja teki tuttua kierrostansa: ovelta ovelle. Hän aukoi pakkasen kangistamia lukkoja, vilkaisi kylmänviilakoita suojia ja raaputteli lumia kynnysten harjoilta. Jäätyneen ansarin edessä oli kellarimökki valkeana lumikumpuna, jonka niskalta sujui lasten suksien jälkiä kartanolle. Ristian pysähtyi aprikoimaan, mitähän kellarissa mahtaisi olla. Hän muisti sen olevan lukittuna ja avaimen tietymättömissä. Ristian haki leveän lumilapion ja puhkoi vanan kellarille. Ovella riippui vahvakaarteinen lukko. Ristian potkaisi ovea ja sai katonliepeestä lunta niskaansa. Ristian alkoi innostua; hän keksi jotakin tekemistä ja samalla salaperäistä monipäiväiseen yksitoikkoisuuteen. Hän haki tupansa naulasta päärakennuksen avaimen ja käveli pian liukastelevin huovikkain salien korkkimatoilla. Kylmissä huoneissa eli äänetön alakuloisuus ja esineisiin kahleutuneiden muistojen salamyhkäisyys. Ristian käveli huonesokkeloissa ja tähysteli seiniä. Eräästä pitkästä käytävästä hän tapasi avainlaudan ja äkkäsi heti kellarinlukkoa vastaavan avaimen.

Ulos tultuaan Ristian katsahti ympärilleen, vaikka tiesikin, ettei kukaan vieras nähnyt hänen puuhiansa, ja alkoi sährätä kellarin ovea auki. Vastaanhangoitteleva ovi äännähti viimein ilkeästi voihkaisten ja aukeni mustaksi kidaksi valkoiseen lumeen. Ristian oli tuokion näkymättömissä. Kun hän ilmestyi jälleen kartanolle, oli hänellä melkoinen vauhti tupaan mennessään. Pian hän juoksi takaisin kellariin, kädessänsä vahvaleukaiset hohtimet, ja oli kadoksissa puolta pitemmän tuokion kuin äsken. Kun hän taas ympärillensä pälyillen ilmestyi pihan hiljaisuuteen, oli hänellä kummassakin kainalossa silkkipapereista hartioitansa nostava pullo.

Ristian komennoi tupaan tultuaan lapset mäkeen ja avasi toisen pullon. Sieltä hän lorautti makeaa, punaista nestettä lasiin ja tunsi sitä maisteltuaan niinkuin hänen ruumistansa olisi alkanut hyväillä lempeä ja lämmin käsi. Ristian istui pöydän ääressä, katseli nummien valkeita kaarteita ja nauraa hörähteli itseksensä. Lovissan äkäilyn Ristian nitisti pian loppuun kysymällä, kuka oli talon isäntä ja herra: se olikin nyt Kristian Petrovits!

Ristian madalsi toisen pullon nestepatsaan pian pohjakupukan tasalle ja oli jo valmiina tekoihin. Hän siristeli silmiänsä, haristeli sormiansa ja koukisteli käsiänsä kuin lentoon lähteäkseen. Osan intoansa hän purki toisen pullon avaamiseen, mutta sitten hän hätkähti. Hän muisti eräät sanat, jotka tuntuivat niinkuin juuri korvaan huudetuilta:

Ristian seisoi hetkisen liikahtamattomana, sitten hän vetäisi kädellänsä rennon kaaren ilmaan ja huudahti:

— Ahaa, Rasutovi, trastui! Haroossi on nyt, oikein haroossi! A on oma talo, on oma mäki, on oma järvi, a mikäs on olla! Päivällä liepuskaa leivon, yöllä maatuskaa silitän, oikein on haroossi! A ennen: oikein surullista oli, oikein salkka oli. Syödä piti mikä ei pakoon juossut nenän alta, vähän sai vielä uristakin, syödä piti vaan! A nyt: kukkoja syön, Rasutovi, munia syön, syön lohia! Paljon oli minulla karjaa, ylen paljon, on vieläkin, katsohan, kyyhkyläiseni.

— Pasmatrii — tuolla on läävä, sata oli lehmää, kaikki vei piru. Ei pysynyt piru kahleissa, keikkumaan läksi, kaikki vei läävästä, sonnat minkä jätti! Tuolla on pahna, ylen on suuri pahna. Rutto tuli, nälkärutto, pois vei!

Ristian yltyi leikissään, viittilöi näkymätöntä vierastansa mukaansa ja toikkaroi lumivalleja nuohoten kanatornille.

Ristian ryntäsi torniin ja alkoi laipioitten rautalankaverkkoja soitellen pitää puhettansa:

— A vot, Rasutovi, tässä on minulla karja — ei vie piru eikä tapa tauti. Hyvä on karja: munan laittaa, valkean, makean munan. Ja kukot ovat minulla kuin nuoret heinät, niin, Rasutovi: kuin nuoret heinät — niin ovat pehmeät ja makeat. Yhen annan sinullekin, lahjaksi annan!

Omasta puheestansa heltyneenä Ristian törmäsi kukonpoikien pilttuuseen ja alkoi tavoitella niitä mairitellen syliinsä. Mutta silloin nousi kopissa hirveä metakka, johon yhtyivät tornin kaikki kurkut. Kiikatus ja kaakatus ja siipien räiske karkoittivat Ristianin pian takaisin kartanolle.

— Niin olivat kuin nuoret heinät! Allas on minulla vielä, Rasutovi, rannassa on, kaloja täynnä, sinne menemme!

Ristian otti katoksesta haavin ja tallusteli rantapolulle. Jyrkkä rinne vei hänet keränä rantaan. Ristian nousi tyynesti lumihetteestä, meni uimahuoneelle ja puhkaisi haavin nenällä varhain puhdistamansa avannon riitteen.

— Täällä on minulla karja, rakas on karja! Kesällä kaiket päivät syötän, matossa itse makaan rinnalla, vehnästä syötän, talveksi pois otan paleltumasta; kylmää pelkäävät, jäätyvät raukat.

Ja Ristian pulahdutti haavin avantoon ja hämmenteli mustaa, pulpahtelevaa vettä. Pian nytkähti haavin varsi ja Ristian sinkosi lumelle kalan kuin hopeisen kaaren; se pieksi itsensä lumipilveen. Ristian otti kalan syliinsä ja pärpätti:

— Sinulle annan, ota, ota koko kala, muista minun antaneen, vai otanko tupaan ja paistan sinulle? Ylen on rasvainen kala, on kuin juhannuslahna, rasvainen ja selästä pehmeä.

— Ja sähköt olivat minulla, sammuivat! Niin olivat kuin auringot taivaalla, kuin Jumalan tähdet, pois sammuivat. Ja kartano on minulla komia — katsohan, Rasutovi, kuin on komia.

Ristian vetäisi kädellänsä rakennuksia kokoavan kaaren ja katseli silmät killillään lumeen uponneita seiniä.

— Valkeaksi maalautin kaikki, katsohan kuin valkeaksi! Ja talli on minulla. Piru vei hevoset; hännät solmisi ja solmusta nosti, pois kantoi!

— A niinkuin näit, Rasutovi, mikä on eläessä, oma on talo, kaikkia on, omaa on! Piru vain peloittaa. Tulee ja kahmaisee ja sanoo: lupa on viedä, Kristian Petrovits, tule pois, tule perässä, uusi on siellä elämä, tule, Kristian Petrovits!

Lovissa tuli kamarista ja alkoi taas sättiä ukkoansa, nykäisi kalan hänen käsistänsä ja lakaisi huovikkaista karisseen lumen lattiamatoista. Ristian viittaili rennosti vain vastaan ja tarrautui äsken avaamaansa pulloon.

Samana aamuna Juones päätti pistäytyä nummistossa Ristiania katsomassa. Hän varusti ukkovainaansa aikuiset leveät metsäsukset seinävierelle ja veti pitkävartiset huovikkaat jalkoihinsa. Syötyänsä ja hetkisen pihalla tähysteltyänsä Juones alkoi nousta Jumikieppien harjoitse metsäjärvelle. Kulku oli hitaasti edistyvää.

Juones saapui nummenlaen porteille vasta silloin, kun Ristian jo nukkui suu auki Lovissan hoitelemana. Hän katseli hetkisen lasten liukasta sujua erään töyrään kaarteella ja laski itse kepeillänsä latusyrjää piirrätellen kartanolle.

Lovissa huomasi Juoneksen tulon, korjasi kiireenvilkkaa pullot näkymättömiin ja töykki Ristianin hereille.

Ristian nousi humalaunensa hölmeessä juuri sängynlaidalle istumaan, kun Juones astui tupaan päivän hyvyyttä toivotellen. Ristian oli vielä aamullisessa tunnelmassa eikä elänyt tupansa maailmassa ensinkään.

Juones hetkahti nauruun, ja Lovissa pakeni käsi suullansa kamariin.
Vähin erin Ristian kuitenkin erkani hölmeestänsä ja tunsi Juoneksen.
Lovissa sai kerralla uskottavan käskyn kiidättää pöytään sen, mikä
siitä oli hävinnyt, ja ukot miehittivät pöydänpäät.

Ja pyhäinen päivä aleni huomaamatta viimeisille tutkaimillensa. Miesten välissä seisoi tyhjä pullo muistopatsaan vakavana. Akkunan liikahtamaton maisema himmeni himmenemistään.

— Saat nähdä, Ristian, että tämä talvi se repäisee elämän niinkuin salama pilvet. Eikä tähänastisesta jää kuin mieltäkirpova muisto. Kylä on taas ollut hiljainen, ja ämmät pilkistelevät ovien rakoloissa. Ukot ja hevoset vietiin viime viikolla sotamiehiä vedättämään ja siellä missä lienevätkin vielä toisessa päässä jälkiänsä. Nuoret miehet ovat häviksissä. Elämä on kuin rikkinäisen kaulakellon rälkätystä!

— Mutta jos nyt jäivät herrat tulematta, niin kyllä kuollaan kuin torakat kuivaan uuninraviin. Mistä otat silloin ruplan ja ruuan?

— Voi näyttää siltä, mutta voi toisellakin. Ampui tuo sama hätä minunkin lävitseni silloin, kun liitti sänkyyn läsimään. Minä katselin silloin asiat niin, että tällä ruoskalla ärsytetyllä vauhdilla ajetaan pian notkoon, ellei muutosta tule. Ja ainahan ihmiset pelkäävät mustia pilvenkiukamia, niin kauan kuin ne roikkuvat niskan päällä, mutta sitten sateen mentyä katsovat ympärillensä kuin uutta maailmaa. Minusta ei ole enää siivo eläjäksi, sillä en näillä ramaantuneilla käsillä mahda maalle mitään, mutta jos nyt alkaisi ajella pellonselkiä yhtä ahkerasti ja rapsakasti kuin maantien raiteita, niin itsestään joutuisi uuteen elämään.

— Älä hyvä raiska haasta tuolla tavalla. Oikein sydänmunaa kurtistelee ruttuun, kun ajattelenkin, että minun pitäisi taas muuttaa kylänlaidan köyhyyteen.

— Sinusta on jo pulskistunut tupatirhakka, mutta vielä sitä sinäkin puhkot ojareikää kyläukkojen pelloilla. Tähän se taitaa kutistua Rasutovinkin elämä.

Juones oli jo lykkinyt itsensä nummenlaen ylitse, kun Ristian vielä toljotti kartanolla seisten hänen latujensa tuskin enää näkyviä juovia. Ristian puistalti harteitansa karistaakseen outojen ajatusten kylmyyttä. Ympärilläseisovat rakennukset tuntuivat kolkoilta kuin paarihuoneet. Hämärä oli valloittanut jo takimmaiset töyräät ja hiipi Ristiania kohden puu puulta, kunnes yllätti hänet ja syöksähti samalla harmaana laineena yli koko nummiston. Kaukaiselle taivaankolkalle tuikahti tähti palamaan. Ristian havahtui tuumailuistaan vasta Lovissan kutsuun.

Pihalta tultuansa Ristian seurasi hetken iltapöydässä äänekkäästi lohenkiduksia imeskeleviä lapsiansa ja nöyrrytti heidät hiljaisiksi ja suurisilmäisiksi:

— Nyt sille meidän köyhyydellemme taidetaan taas panna kohta silmukka kaulaan ja taluttaa metsästä takaisin tupaan!

IX.

Järvituitun huvilat seisoivat tyhjinä ja akkunaluukkujen jäykistäminä kesänvihreissä puutarhoissa. Ihmiset liikuskelivat alakuloisina ja hiljaisina, niinkuin näkymätön vihmasade olisi pieksänyt heitä terävin vesipiikein yhtä mittaa ja turruttanut ilmeettömään välinpitämättömyyteen. Aurinko paistoi, taivaankannen alle levittäytyi vihreä näky, mutta Järvituittu oli vielä keväisessä yökirteessä.

Herrat jäivät tulematta. Siihen kiintyi koko Järvituitun huomio. Oli tapahtunut paljon melskeistäkin talven vaiheissa, järvituittulaisia oli joutunut kesken ikiänsä hautakuoppien pohjille, mutta sellainen hätkähdytti vain ensi kokemalta ja kuulemalta. Pitkä, masentava tietoisuus elämän kertakaikkisesta käännähtämisestä jäyti avuttomin elein liikkuvia ihmisiä.

Ukot kävelivät päät riipuksissa huviloittensa vehmaissa pensaikoissa, katselivat ovien liikahtamattomuutta ja kattojen harmaantumista. Rappeutumisen ensimmäiset, tuskin huomattavat viivat alkoivat näkyä jo selvemmin vihreää taustaa vastaan kuin ennen, jolloin ovet hulmahtelivat auki yhtämittaa, akkunoissa näkyi ohitse vilahtelevia vartaloita ja hiekkateillä soi lasten ilo ja aikuisten riemu kesäpäivien helakoimpina kukkina. Tuvilla naiset kolusivat tyhjiä paikkoja ja voivottelivat kaiken loppumista. Pienet perunamaat vaottiin entisekseen harjakkeilleen, ja peltotilkut ahdettiin kaurankasvuun ryhevien ojapajukkojen turviin.

Kaura nousi pian hentona vihreänä utuna pellokkeille. Ukot istuskelivat katoksissa, tähystelivät lakiriukujen välitse sijaa kärreillensä ja vielä muille nurkkiin jääneille ajokaluillensa. Mutta kärrienkatselu viekoitteli valjastamaan hevoset, ja niin ukot ajelivat taas vanhasta tottumuksestansa päivittäin asemalle entiseen valtakuntaansa riitelemään kymmenin miehin parista maksuatinkivästä kauppamatkustajarahjuksesta, jotka laihoin salkuin tulivat vielä noudattelemaan entisien riistamaittensa polkuja. Hiljaisin, mietteliäin ohjasottein ajettiin tiesuonta myöten köyhyyttä irvistelevälle kapakkatorille. Sitä saartavat kaupat olivat tyhjiä ja alastomia. Niiden pölyisissä akkunoissa roikkuivat vielä iankaikkiset karttuunihuivit ja läkkiastiat, mutta ovien takana paistoivat hyllyt kuin hampaattomat ikenet.

Kapakassa miehitettiin entisekseen vahakangasrikkoisia pöytiä ja juotiin teetä imeskellen suut irvissä tahmeita karamelleja, joita purettiin likaisten paperien sisästä sokeriastioista. Kaskut eivät tahtoneet sujua millään naurunremakkaan asti, eikä piiskaryyppyjä saanut itkemälläkään.

Toiset ukot kirosivat ja manasivat katkerasti niitä seteliruplanippuja, joita he olivat kasvatelleet leveäselkäisiksi huikeina ajokesinä; toiset taas hyvittelivät kirstujensa sopukkoihin keräämiänsä hopearuplapinoja, joita kylän kauppa-apulaiset etsivät nyt ostonhimokkaina jokaisesta tuvasta. Ja Järvituitun ukot pirstaantuivat kahteen, toisiansa kateillen katsovaan nurkkaryhmään kapakassa.

Tuutija-Mikko huusi ukot aina arpaan, mutta muinoinen kiihoittava pelijännitys laukesi hervottomaksi ja eleettömäksi rahannostoksi, jolle jo melkein hymähdettiin.

Pari Järvituitun resuisinta ukkoa ajeli monet päivät merkillisessä humalantihkussa; he repivät ohjasperissä ollessaan hevosensa rennoiksi ja hulluiksi, nauroivat päin silmiä kaikille ja heltyivät viimein kamalassa pohmelossaan kapakalla kertomaan monipäiväisen humalansa syyn: he olivat voidelleet leipäviipaleille paksulti kenkävoidetta, syöneet sitten ne ja juoneet päälle hapanta kaljaa sekä saaneet sisuksistansa nousemaan päähänsä oudon humalan, joka itketti ja nauratti ja pani tiet luikertelemaan kuin elävät madot.

Asemalla oli ajuripuomin hevosrintama riippupäinen ja päivä päivältä lyhenevä. Napitetut valjaat retkottivat rangoiksi laihtuneiden hevosten selissä väljinä ja nahkaa kaluavina. Junat kolisivat sivuitse tyhjinä kuin akkojen jauhovakat, ja pöly tuskin kiehui enää kotiansa ajavien ukkojen kärrien vanassa. Junista ihmiset naureskelivat asemalla seisovaa hevosrivin tynkää, mutta Tuutija-Mikko arvotti edelleen naurusta välittämättä kapakan pihalla sorminluettavaa miesrykelmää ja toi sen aina säännöllisessä jonossa puomille odottelemaan niitä kahta, kolmea, jotka joskus eksyivät pudottautumaan asemalle ja halusivat jonnekin tienmutkien taakse.

Ojavieriltä alkoi verkkaisesti nousta maan tielle vihertäviä ruohonnukkaisia kielekkeitä. Varikset keinuilivat rauhassa aidanseipäitten nenissä.

Ja vähin erin, sitä mukaa kuin ajurijono asemalla kutistui, alkoi Järvituitun katoksissa jyrinä ja melske. Ukot nostelivat ajorattaitansa ja kukkaperärekiänsä ylisille sekä laskivat maahan vastapainoksi vanhoja risuäkeitä, lapioita ja kuokkia. Ja ylisillä seistessään ukot katselivat seinänräppänöistä alaniittyjen laakeata maisemaa, jossa kaartuilivat pajupehkojen pyöreät latvaviivat, ja hakivat niiden aarniosta omat niittysuikaleensa. Pieniltä, masentavan pieniltä ne näyttivät katosten ylisille, mutta ylisien hämärään nostetut rattaat ja reet näyttivät vielä avuttomammilta ja tyhjäsylisemmiltä kuin vihreät, elämää lupaavat maanpinnan muodot. Ja pitkät tuokiot tähysteltyään ja mietiskeltyään ukot laskeutuivat maahan ja alkoivat käännellä työasujansa ja pohtia rynnäkköä pelloillensa.

Juones seurasi kylänlaidasta maantien yhä pienentyviä pölypilviä ja ukkojen kiivasta liikehtimistä pihoillansa, ja hän tunsi taas monesta aikaa elämänhalua ja osuutta uuden päivän sisällykseen. Juones alkoi viilailla kuokkansa pyöreää kärkeä kuten muutkin Järvituitun ukot.

Eräänä iltana oli Hiopin katokseen keräytynyt monta toistensa tulosta tietämätöntä ukkoa tahkokiven äärelle ojalapioitansa teroittamaan. Vuoronperään he pyörittelivät tahkon kampia ja painoivat lapioitansa kiekkona pyörivään kiveen silmissänsä vesipoimun notkistelu sähisevällä lapionterällä. Ukot puhuivat monesta aikaa maistansa ja töistänsä, ja Juones innostui joukosta kaikkein viittilöivimpään ja kiivaimpaan puhumiseen:

— Vanhat ihmiset sanoivat ennen, että likimmäinen on aina ensimmäinen. Ja mikäs meitä on sitten likempänä kuin jalansijamme. Sen kun kynnämme nurin ja annamme työntää viljanterää, niin elämme kuin elämmekin, vaikka hiljaisemmin ja äänettömämmin kuin ennen! Ja maa — se on aina ensimmäinen: sanotaan laiva — missä sen luulette rakentuvan ellei maalla? Eivät suinkaan sitä aalloilla läjään hakkaa — maalla se naputetaan vedenkyntöön. Ja lentokone: maasta se lähtee ja maahan palaa, p— — —a hänen lipittelystänsä tuolla petäjänlatvojen seassa, maata se nuohoaa sekin. Selvintä on tarrata kaksin kourin maan kannikkaan ja idättää sen pinta miestä elättäväksi. Ja se venäläiselle posaalustaminen oli huono juttu. Minä sen oikein jo älysin viimeisellään, kuin tongin poltikkaisjuuristossa Rasutovin matomyyränä. Silloin minä hoksasin, että kohta sitä posaalustetaan itsellemme vitjat kaulaan joka mies ja sitten olisi käynyt kuin esiukoille: vitsaa selkään ja potkua pakaraan! Ja sillä aikaa kuin ajaa jyristelimme teitten lääneillä, kasvoi niityille pajupehkoja kuin tatteja sateen jälkeen kankaille. On niissä nyt työpesä ukoille niinkuin onkin! Mutta maata sitä on tongittava niin maan päällisten kuin alaistenkin. Vielä tästä kilkistytään siivo eläjiksi, mutta ajan se ottaa.

Ukot hymähtelivät, myöntelivät, koettelivat hivuttelevin sormin teriensä pystyväisyyttä ja erkanivat omiin katoksiinsa. Juones jäi vielä Hiopin kera juttelemaan ja suunnittelemaan.

Mustan taivaan alla juoksi harmaa, hätäinen pilvilompare kuin ahdistettu eläin. Metsänlatvat olivat painuneet tuulisukaan.

Järvituitun ukot perkasivat alaniityillä ojanpohjia näkymään pajupensaiden ja heinämättäiden seasta. Väliin syöksähti pilvistä rankka sadekuuro ja juoksutti ukot latoihin. Vähin erin ojat puhdistuivat kuitenkin suoriksi viivoiksi latojen ympärille, ja kaadettujen pensaiden juuret töröttivät harmaina, koukkuisina käsivarsina. Ukot innostuivat puhdistuvien niittysuikaleiden avartumisesta ja möyrivät märässä heinikossa läähättävin suin ja pakottavin kupein.

Illalla kulkivat Järvituitun ukot ensikertaa jalkamiesjonona sitten linnaretkensä lähdön. Silloin sateli puuskittain samoin kuin nytkin. Tiessä ja mielissä oli silloin harmaan masennus, mutta nyt oli sateesta kirkastunut ja puhdistunut vihreys voimakkaana elämäntuntona. Ja huolimatta työn väsyttämistä jäsenistä ja ilkeänmäristä vaatteista ukot haastelivat eloisasti ja kääntyivät aina väliin taaksepäin osoitellen niittypalasiansa ja laatien suunnitelmiansa.

Pitkin viikkoa avaroitui alaniitusto. Ukot palasivat iltajonoissansa entistä vilkkaampina ja ryhdikkäämpinä. Kuskipukeilla lakoon painuneet hartiat alkoivat suoristua ja jalat tottua alituiseen askelenottoon.

Heinä tehtiin Järvituitussa nälän ahdistaessa sydänalaa. Sitten alettiin kyntää rukiille maanpintaa mustaksi. Alaniityillä vetivät hevoset selät vempeleillä raskaita auroja, ja ukot painoivat heinämättäissä sihisevää terää syvältäkulkevaksi. Moni ukko huomasi auran kurjessa kieppuessaan, että silmissä voi vilistää muitakin ajatusta antavia juomuja kuin maantien ruskea nauha. Turvelepeen kääntyessä maahan puhkeava musta vana aukaisi ajatuksille laajan tulvamaan. Työ sujui melkein huomaamatta. Vasta läkähdyksissään pysähtynyt hevonen töksähdytti perässänsä kulkevan ukonkin huomaamaan ympäristönsä. Ja Järvituitun ukoista alkoi kyntäminen olla rattoisaa rahtia. Ennen olivat he sen tehneet ajokiireitten välissä niukin naukin. Ajatus viihtyi hyvin vaon maailmoissa, ja uusia näkyjä kihosi alati mieleen. Ruismaat olivat pian valmiina mustina suunnikkaina vihertävässä niittyalueessa ennennäkemättömän laajalla Järvituitussa. Ukot levähtivät viikkokauden, pistäytyivät illoin istumassa ison lumiauran siivillä kyläkankaalla, muistelivat siellä menneitä ja puhuivat tulevista mahdollisuuksista.

Oli elokuinen päivä. Järvituitun ukkojen jono kulki maantiellä pyhävaatteiden ja kiiltäväkuoristen saappaiden jäykistämättä; käsissä roikkuivat pienet eväsnyytit. Ukot katselivat ahnaasti maisemanrantaa ja tietä, jonka jokainen raitiouppoamakin pysyi lähtemättömästi heidän muistissansa, ja ajattelivat äsken umpisukkulaan pulahtanutta ajuriaikaansa.

Kun he kuulivat takaa rattaiden heikkoa jyrinää, seisahtuivat he kuin käskystä ja vilkaisivat olkansa yli. Silloin ei vielä ajajaa näkynyt. Tuutija-Mikko ajoi vielä monen käänteen takana puomivartiollensa menossa. Kun hänen eteensä aukeni pitkä, mutkaton tiesuoni, huomasi hän sen päässä loivalla mäennenällä ukkojen hitaasti kulkevan virran. Mikko myhähti ääneensä:

Mikon saavuttua takimmaisten miesten kohdalle loikkivat nämä hänen rattaillensa ja ajoivat viittilöiden toisten sivu.

Järvituitun ukot olivat nyt menossa jonnekin päivämatkojen päähän siemenrukiin ostoon.

Asemalla ukot istuivat rivissä laituripenkeillä junaa odotellen ja katselivat ensikertaa vierailla silmillä puomin hevosrintamaa. Kurjalta se nyt näytti, melkein mustalaiskuormastolta. Haikeus ja samalla kaukainen voitontietoisuus vaihtelivat matkaanlähtijöiden mielissä. Juna saapui. Hevoset seisoivat riippupäin ja roikkuvin huulin kuin vanhat tatit. Entinen hevosrintaman juoksuvalmis tepikoiminen ja valjaskulkusten iloinen soitto oli jätetty kaurapussien kera tallien nurkkiin. Ja Järvituitun ukot etenivät pian junan uumenissa kauas omilta mailtansa ja teiltänsä etsimään apua uuden elämänsä niukkuuteen.

Ieva puhdisti parhaillaan sienikorin sisällystä veitsentyngällä ja pulahdutteli sienien liukkaita hattuja vedentäyteiseen kivipottiin, kun Juones iltaa toivotellen astui tupaan ja laski olaltansa ovensuuhun raskaan haarapussin. Hän puhua häkelsi kiireisesti muutaman sanan ja hävisi kartanolle, jonne pian Hioppi ajaa retuutteli työrattainensa. Rattaiden pohjalla pötkötti isovatsainen säkki, jonka ukot korvista heilauttaen mätkäyttivät maahan. Sitten Hioppi ajoi tiehensä ja Juones palasi tupaan. Ieva varusti pöydän syömäkatteilleen, ja Juones alkoi kertoa matkansa vaiheita:

— Kyllä siinä sydän löi kuin lautaseinää, kun joutui jalkamiehenä kuljeksimaan vieraita kyliä ja kun koirat haukkua kolkuttelivat melkein kinttutaipeessa kiinni; eipä niitä saanut heveltää ohjasperillä niinkuin kotona. Nyt sitä nähtiin meidänkin ukkosakilla, miltä tuntuu seistä vieraalla kynnyksellä säkintäytettä ruinaten. Ajettiin junassa päiväkausi ja tipahdeltiin aina pari ukkoa paikkaansa, ettei olisi samassa kylässä tallottu toisiamme varpaille. Kyllä piti olla talot kylässä niinkuin siinäkin, missä kävin, niin olivat kuin maalatut marjat. Ja läävät olivat kivestä kuin kaupungin tapulit. Menin yhteen taloon sisälle ja kysyin hovin isäntää. Piiat latelivat uuninkupeelta, ettei se mikään hovi ollut, mikä lie muka ollut torppa vain. Minä ajattelin itsekseni, että enhän minäkään mikään ahven ole, jotta minua vedettäisiin huulesta. Tuli siihen sitten isäntäkin. Vaikka oli musta, niin muuten oli soria. Vieraaksi kutsui minuakin. Kun minä sitten kaskuilin isännälle elämäämme illan mittaan, niin eikös jo kysynyt, että montakos kuormaa vieraalle pannaan jyviä, koska noita näkyi jääneen karisteiksi jonkin verran kylvösiemenistä. Silloin minä näin, että sydän oli muhea sillä miehellä, kun kuormakaupalla tarjosi minullekin tavaraa. Minä kun säkin pyysin siemeniä ja pivon jauhoja, niin ei viitsinyt itse lähteä niin vähää varten aittaan, vaan piiat toivat kainalossansa jyvät tupaan. Niin olivat sillä ruteat piiatkin, säkin kantoivat kepeästi kuin olkitukun tupaan. Syöttivät ja juottivat minutkin, vaikka minä kieltelinkin, ettei tämä meidän vanha suola janota eikä nälätä. Isäntä itse toi minut asemalle kumipyöräisillä ja pehmeästi kuopissa kuukahtelevilla kieseillä ja auttoi säkin asemahuoneisiin. Mutta rahan tunsi tuo mies hyvästi, sen otti itse, ja niin otti hapraasti kuin venäläinen tatin sammalikosta. Ja pellot sitten: nuo olivat avarat kuin meren jäät ja Pietarin torit. Kyllä piti olla!

Ja Järvituitun pellot saivat siemenen pintaansa. Alaniittyjen mustilla suunnikkailla kulki harvakseen astahtelevia miehiä, jotka sukelluttivat kätensä siemenvakkaan ja tekivät sitten samanlaisen kaaren kuin ennen kuskipukin räystäällä soromnoota sanoessaan. Ämmät kulkivat kädet esiliinojen alla ja vetivät vierellä sitkainta kannoillansa suoraksi viiruksi pehmeään multaan. Puolen päivää ukot kulkivat ämminensä tahdikkain harppaisuin sarkoja nenästä nenään ja saivat siemenet maahan.

Syksyn päivät alkoivat avartua, keltaisia lehtiä kieppui maahan, ja
Järvituitun pellokkeilla seisoivat kaurakymmenikköjen tiheät rivit.
Kylä varustautui talveen, ja siantappajat ennustivat pernalangoista
lauhkeaa talvea.

Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui pyhäpäivisin viljoista aprikoivia ukkoja.

Ristian kapsahti kartanolle ja katseli jyskyttävin sydämin nummenlaen porteille, josta alkoi juuri laskeutua hevosmatkue. Tuutija-Mikko ajoi pihalaakealle, ja kärreiltä laskeutui salkkua kantava herra, joka jäi pyöriskelemään ja tähystelemään töyräitten rakennuksia. Ristian asteli harvakseen ja posket valkeana herran luokse. Kartanokoira riisti vitjoja kireälle ja haukkui välkkyvin leuoin.

Nummistoon saapunut herra kertoi Ristianille olevansa tuomari, jolle Rasutovi oli lähettänyt valtakirjan rakennusten ja irtaimiston myymiseen. Hän kertoi tulleensa tekemään luetteloa Rasutovin omaisuudesta ja sanoi kuuluttavansa kohta huutokaupan. Ristian masentui ensin sanattomaksi. Se päivä päivältä yhä ahdistavammaksi yltynyt aavistelu, joka oli Ristiania muistuttanut lyhyen yltäkylläisyyden loppumisesta, sai nyt muodon itsellensä salkkukainaloisesta herrasta ja huutokaupan tulosta. Ja Ristian näki silmänräpäyksessä elämänsä kuvan: sakeassa, pimeässä näreikkörinteessä välkähti ihmeellisesti sammalikkoon ryöstäytynyt helakanvihreä valojuova, joka pian supistui olemattomiin auringon hivuessa loitos.

— Vai, vai kirjotti Rasutovi! A mistä kirjotti? Vai on elossa vielä Rasutovi, hyvä oli mies, hyvä, vai on elossa! Kuolleeksi, kuolleeksi minä jo luulin. Mikäs — säästäähän Luoja hyviä ja soreita!

— Vai sinne, vai sinne asti pääsi, a mikäs oli päästessä, kun oli laiva ja kaikki itsellä, senkun seilasi vaan!

Ristian ja herra alkoivat kiertää nummistoa. Tuutija-Mikko riisui hevosensa, laski sen pihaheinikkoon syömään ja kulki itse toisten jäljessä nummelta nummelle muistutellen eloisia rakennusaikoja ja ihmetellen nykyistä autiutta, joka vieläkin tulisi vahvenemaan.

Ristian availi ovia, selitteli, osoitteli ja viittaili. Herra merkitsi näkemänsä pitkiin listoihin, lukitutti ovet ja otti avaimet haltuunsa. Ensiksi seistiin läävän kynnyksellä ja katseltiin tyhjiä vitjasijoja.

— Kasakat, rosvot veivät täältä kujankukat. Eivät jättäneet edes yhtä lapsille maitolypsikiksi. Kylältä pitää minunkin haettaa joka tippa!

Kierros jatkui ovelta ovelle, ja saavuttiin pihalle. Sitä mukaa kuin Ristianilta avaimet vähenivät, valtasi hänet melkein hikeä puserruttava hätä. Hänen silmissään oli unena se kierros ovelta ovelle, jonka he olivat tehneet tuon tuosta Rasutovin kera hopeapäisin kepein ja yksiinlyövin, tyytyväisyyttä tihkuvin puhein. Mutta todellisuutena oli nyt hänen silmissään avaimenanto avaimenannolta irroittautuminen nummien maailmasta. Ristian availi ovia niinkuin pakkaspäivänä, hartiat luimussa ja vastahakoisin sormin.

Päärakennuksesta palattaessa oli aurinko enää kahden korennonmitan korkeudella nummien latvustosta. Hevonen oli valjastettu, ja Tuutija-Mikko istui odotellen rattailla. Ummehtuneista, kolkoiksi autioituneista huoneista tultuaan Ristian ja herra pysähtyivät vielä hetkiseksi kynnykselle puhelemaan.

— Tietysti, tietysti! Vielähän teillä on palkkakin saamatta. Rasutovi käski maksamaan heti huutokaupan loputtua kaikki maksut.

— Vai käski maksamaan! Kyllä se on aika Rasutovi. Vai muisti minuakin vielä, Kristian Petrovitsia. Niinkö kirjoitti, jotta maksa Kristian Petrovitsille, maksa hänelle. Hyvä on mies, hyvästi katsoo ja hoitaa, niin hoitaa kuin omansa. Maksa hänelle, maksa, sano terveisiä!

Ja Ristian heltyi puhua pälpättämään Rasutovista ja hänen hyvyydestään, vaikka karu todellisuus ahdistikin rintaa.

— Kellarissa on minulla potatti ja lantut, saanhan pitää avaimen, omat ovat potatit ja omat muut syömiset. Nälkä täällä muuten tulisi, ellei olisi oma ruoka. Kanat ovat omat ja kukot. Muuta elokasta ei olekaan kuin sitten tuo koira. Omalla ruuallani olen senkin syöttänyt, kalliiksi on tullut!

— No maksetaan, maksetaan. Minä ilmoitan sitten huutokaupasta ja tulostani. Hyvästi!

Ja kärrit alkoivat nousta kitisten jyrkkää pihatörmännettä porteille.
Ristian seisoi kivettyneenä kartanolla.

Ja siltä seisomasijaltansa Ristian lähti vielä nummien yli kylänlaitaan kääpiötorpallensa. Tie johdatteli häntä kuivien, pihkalta tuoksuvien töyräänlakien ja kosteitten sammalnotkojen kautta sille metsäseinämälle, joka reunusti alaniittyjä ja kylänlaitaa.

Harvenevien runkojen välitse paistoivat jo alaniittyjen vihreät muodot. Vastapäisen metsänlaidan latvustoa kirkasti vielä auringon lempeä valo, mutta maanraja oli musta ja tyly. Ja Ristian näki ihmeeksensä alaniittyjen saarekkeilla kyntötouhukkaita ukkoja, jotka hevosillensa huikaten kulkivat selät kyyryssä vaoillansa. Näkyi vielä nuoria miehiä, jotka nostelivat polvillensa rätkähtäneitä aitoja ja puhkoivat ojia tiheästi heiluvin lapioin.

Ristian pysähtyi metsänlaitaan katsomaan. Avara niittyalue oli täynnänsä uutta elämää. Ristian seisoi ja ihmetteli. Ukot ja nuoret miehet paiskoivat ramakasti töitä kuin maanhimoissa. Ja entinen pajuttunut niittyaarnio oli puhdistunut jo yhdeksi avaraksi näyksi, jossa vaihettelivat vihreät ja mustat suunnikkaat.

Ja samana päivänä, jolloin Ristianille selvisi vanhan elämän vakuuttava sammuminen, leimahti hänen silmiinsä nykyinen elämänsisällys uutena ja nuorena. Ristian tajusi heti, jouduttuaan mieltäjäytävissä ajatuksissansa silmästä silmään niittyaukeaman kanssa, että hänenkin osuutensa ulottui vielä monin lapionpistämin ja kuokankääntämin tähän uuteen elämään.

Metsänlaitaa hiljalleen astuskellen Ristian suuntasi kulkunsa kääpiötorpalleen ja katseli oudossa lumouksessa niittymaiseman puhdasta asua.

Kylätörmillä punersivat talojen päädyt, ja akkunat löivät tulta. Ukot palasivat jyrisevin työrattain katoksillensa ja sekaantuivat kujasilla iltaisiin karjalaumoihin. Veräjät narahtelivat, ämmät kutsuivat soivin huudoin tarhojen avatuilla porteilla lypsikkejänsä, ja kujasilla lasketteli nelkkomatnelistä ja karjalaumoja jakaen nuori poika hevosellansa kohotetuin käsin ja riemusta hihkuen. Aivan uusi iltatunnelma tulvahti kylään ja riemastutti huomaamatta ihmiset.

Ristian seisoi kääpiötorppansa nurmettuneella pihalla ja tunsi sen taas kodiksensa, köyhäksi, kurjaksi kodiksensa. Hän katseli tupaa hartaasti ja surumielisesti. Sen niukat muodot nostattivat hänen mieleensä unentakaisen ajan, jolloin elämä oli ollut huolentäyteistä ja karua. Ja Ristian valmisteli ajatuksissansa paluuta tähän unentakaiseen mökkiin.

Kun hän kulki takaisin nummistoon, olivat notkot jo kylmänhornakat ja märät, mutta nummien selillä löi ilma kasvoihin lämpimänä, pehmeänä aaltona; ja kun hän saapui nummenlaen porteille, seisahtui hän taas katsomaan. Rakennusrykelmä tuntui yht'äkkiä vieraalta ja kolkolta. Ristian rinnasti sen alaniittyjen eloisaan avaruuteen, ja hänestä näyttivät nyt nummien saartamat rakennukset ahtailta ja tylyseinäisiltä, uupuneilta ja elottomilta. Ristian seisoi ja ihmetteli kuten aiemmin metsänlaidassa. Ja hänen lävitsensä löi merkillinen lohdullisuuden ajatus, joka teki askelenkin keveäksi, kun hän taas jatkoi kulkuansa.

Järvellä eteni nummiston rantaa kohden suon syöksemä sumuhyöky. Ristian pujahti tupaan.

Mutta aamulla, kun Ristian tuli tuvasta pihalle, heloitti nummisto taas kirkkaana ja väljänä. Aamuaurinko valaisi ison päärakennuksen seinät iloisiksi, ja tuuli pelmutteli somasti vihreitä pihapensaita, jotka puuskien yltyessä kiepauttivat lehtensä nurin ja näyttivät saaneen äkkiä harteillensa sinisenharmaat viitat. Ja Ristiania alkoi taas jyrsiä eilen täyteen voimaansa puhjennut hätä entisen elämän sammumisesta. Hän käveli rauhattomana pihamaalla ja mietti, miten saisi elämänsä taas sujumaan kylän köyhällä liepeellä. Ristian käveli ja repi niskatakkuansa. Äkkiä hän seisahtui, manasi, tuumi hetkisen ja meni sitten suoraan kellariin. Sieltä hän toi viimeiset silkkipaperein verhotut pullot, laskeutui varovasti rantaan ja vei ne uimahuoneelle. Senjälkeen hän nousi taas kartanolle mitättömiin aamuaskareihinsa.

Puolelta päivältä Ristian jo istui Rasutovin mattotuolissa, jonka hän oli kantanut katoksen luhdista rantaan, onki ja ryyppäsi aina polviensa väliin puserretusta kaulattomasta pullosta kirpeänmakean kulauksen.

— Pidetään nyt, Kristian Petrovits, viimeistä päivää ja pyhää tällä mäenkannikalla!

Ristian lojui rentosenaan mattotuolissa, piiskasi ongen siimalla lumpeikkoa ja viskasi lopulta ärtyisänä koko ongen laiturille. Sitten hän jäykistyi katsoa killittämään suota, ajatusten takoessa päätöstä yltäkylläisen nummielämän loppumiselle.

— Kuka edelle impaisee, se jälelle jämpäisee! Oikein sanoi kyläukko silloin poltikkaispehkon siimeksessä. Minä impaisin itseni Rasutovin vorniekaksi ja nyt kohta jämpäisen itseni sahuriksi taas ja kerääjäukoksi. Kyllä minä taas tiedän miltä maistaa nyrttäytynyt, pöytäjättöinen leivänkuivama näin kukonpojan ja lohikalan jälkeen.

Äkkiä räsähti toinen pullo siruiksi uimahuoneen seinään. Kohta senjälkeen Ristian taittoi toisesta kaulan ja alkoi kallistella.

— Missäs sitta ellei rattaanrummussa! Minä olen raukka sellainen tiestä litistynyt sitta elämänrattaan isossa rummussa, ja kierähtipä se mitä suuntaa hyvänsä, niin siellä olen minäkin kiinni litistyneenä. Välisti minä olen Pekon Ristian ja välisti Kristian Petrovits; välisti minä syön leivän kovaa ja juon piimäharmaata, välisti taas syön punaista kalaa ja juon viinapuun mahlaa kieli torvella. Missä laidassa vaan pyörä rasahtaa, siellä olen minäkin, sitta. Ja viaton perhe sitten minun kannoillani perässä. Nyt minä olen taas Pekon Ristian ja lähden perheineni kylänlaitaan, sinne lähden tästä, sinne! Hyvästi, Rasutovi! Ylen olit hyvä mies. Köyhää rakastit. Kättä annoit, rahaa annoit. Hyvästi, hyvästi! Laivalla seilasit omallasi, minne lietkin seilannut. Tänne jätit Kristian Petrovitsin, köyhyyteen jätit, kurjuuteen jätit. Sinua itkee nyt Kristian Petrovits, hyvästi, Rasutovi, hyvästi! Muistatko, kuinka ennen yhdessä ongittiin; muistatko, kuinka sikoja syötettiin; muistatko? Muistatko vielä, kuka sinulle aina madon koukkuun pani, muistatko kuka sylkäisi ja kalalykyn toivotti. Hyvästi — ylen olit hyvä mies. Minkä annoit, niin annoit, jottet kahdesti katsonut, etkä sanonut: muista antaneeni! Aina sanoit: ota, Kristian Petrovits, sinulla on paljon suita, ota, vie, on minulla kyllä, ota, suut täytä. Niin, niin, prossait, prossait, Rasutovi! Lohesi söin kyllä, mutta pois söin paleltumasta. Kukonpoikiasi söin, Rasutovi, mutta pois söin kärsimästä. Niin söin kuin olisit käskenyt: syö pois vaan, Kristian Petrovits, köyhä olet, paljon on sinulla suita, syö pois, juo pois, muille joutuisivat; hyvän panit aina madon onkeen, hyvät annoit neuvot — viskaa onki tuohon, siinä on kalan pesä, siitä saat kuin saatkin! — Prossait, Rasutovi, hyvästi, hyvästi! Tänne jätit minut, köyhyyteen jätit!

Ja Ristian pillahti itkemään. Aikansa niiskuteltuaan hän katsella toljotti laineitten kieppua ja auringon hehkuvaa kuvaista veden vellahtelussa ja herkistyi sitten laulamaan surumielistä laulua:

Kyy kyy kylänlaidassa, siellä on huono ellää, sirkatsuu ja sianlihaa siellä ei ookkaa kellää.

Kerrankin sai koko Järvituitun asemalla seisonut ajuririntama yht'aikaa kyydin. Aamujunista tipahteli monennäköistä miestä, herraa ja narria, ja kaikki tahtoivat Rasutovin nummille, huutokauppaan.

Tuon tuosta hurahti nummenlaen porteilta kärrikuorma pihalle. Nummisten teillä käveli miesryhmiä, jotka koputtelivat seiniä, tarkastelivat katokseen nostettuja työkaluja ja pitivät monenlaista arvostelevaa puhetta. Ristian ja muuan kyläukko kantelivat päärakennuksesta huonekaluja, astioita, lamppuja ja kaikenkaltaista tavaraa, jotka ladottiin keskelle pihaa isoiksi röykkiöiksi. Aina uuden sylyksen tullessa kartanolle syöksähti sen kimppuun penkovia, koputtelevia ja tunnustelevia miehiä. Tavara läjät suurenivat. Kartanolle saapui yhä uutta väkeä.

Kaikki Järvituitun ukot olivat tulleet huutokauppaan. He istuivat riveissä kujarakennusten seiniin nojaillen ja katselivat vieraitten häärimistä kartanolla ja tavaroiden ilmestymistä auki leuhahtelevista ovista. Juones sinkoili rivistä huomautuksia ja letkauksia, säälitteli ja hyvitteli. Toiset olivat vaiti. Ukot istuivat muurina pihan laidassa ja katselivat entisen elämänmenon jatkuvaa sammumista, joka oli ollut heidän silmissänsä viime aikoina ainaisena näkynä. Jokaisella ukolla oli osuutta tähän nummiston kaupunkiin, kenellä seinännostona, kenellä lankunvetona, kenellä lapionpistona, kenellä vasaranlyöntinä, kenellä mitenkin. Mutta kukaan ei vapissut repimisen eikä hävittämisen pelosta; äijien mielissä oli vain häipyvä, raukea muisto, jolla ei ollut masennuksen painoa. Ja ukot katselivat tyynin otsin, miten vieras väki himokkaasti kolkutteli ja tutki heidän kättensä jälkiä, hyötyäkseen niistä ja viedäkseen ne mukaansa. Rakennukset ja niiden tekijät olivat liikahtamattomia ja rauhallisia: seinät kohoilivat ainaisia varjojansa luoden, ja ukot istuivat tarkkaavin silmin niihin painautuneina. Mutta heidän edessänsä hälisi levoton, intohimoinen joukko: kunpa minä saisin tuon! tuota minä yritän! tätä en laske hevillä käsistäni! ahah — tämän minä pidänkin itselleni!

Tuonottain nummistossa käynyt salkkuherra ilmestyi päärakennuksesta kartanolle. Hajautunut väki hyökkäsi tavaravuorien ympärille tiheäksi päärmeeksi.

Vasara alkoi kolkutella, ja tavaravuoret hajosivat hitaasti pieniksi röykkiöiksi kartanon nurkkiin, rattaille ja puitten juurille. Jokaisesta rikkinäisestä astiastakin käytiin sotaa, ja vasara julisti tuomiotansa kumein paukahduksin.

Iltaan mennessä oli koko kaupunki sen kymmenillä isännillä. Kuka lukitsi makkaratupaa omanansa, kuka suunnitteli läävän purkamista, kuka peitteli ansarin lasikattoa. Täyteläiset kuormat alkoivat nousta hitaasti porteille, ja jokaisella poistajalla oli kainalossansa kantamus. Niinkuin armoton hyökylaine olisi syöksynyt tavaroin kuormitetun laiturin yli ja jättänyt jäljelle vain synkät laituriarkut muun mukanansa viedessään, samoin jätti aamulla kartanolle syöksynyt ahnas ihmistulva vain autiot seinät nummistoon. Muun se vei mukanansa himokkaasti ja välkkävin silmin.

Tässä tilinteossa tehtiin Ristianista rikas mies. Hän ahtoi ällistelevin sormin viisituhatta markkaa palkkarahoja ruttuiseen kukkaroonsa ja sai luvan ottaa Rasutovin muistoksi kaiken myymättä jääneen rojun itsellensä. Juones sai viisisataisen omiksi palkkarahoikseen ja lähti hyvitellen salkkuherran rattailla kylään.

Ja viimeisestä illasta nummistossa tulikin Ristianille ilon ilta. Hän nuohoi Lovissan ja lapsikatraansa kanssa kaikki lukitsemattomat suojat ja luhdit ja keräsi vähän kerrallaan kartanolle uuden tavaravuoren, joka oli kuitenkin riekaleinen ja köyhä, mutta joka Ristianista näytti saaliinkomealta. Siinä oli Rasutovin mattotuoli, joka oli jäänyt uimahuoneelle, ankkuritynnyrit, onget, valjasroitot, tyhjät pullot, rikkeimet puutarhatuolit, rännien alaiset saavit, kaivonämpärit ja monet muut. Pimeään asti hiipivät Ristianin joukot ympäri nummistoa ja rakensivat aina välillä hellin käsin tavaravuorta.

Yö meni uneksiessa uudestaan alkavaa kääpiötorpan elämää, johon näytti jo nyt leimahtaneen pitkä ja kirkas valonsäde.

Jo varhain aamulla liikuttiin taas nummistossa. Ristian ja Lovissa telkesivät hädästä kirkuvia ja siipiänsä pieksäviä kanoja saaveihin, ämpäreiihin ja koreihin säkkikatteiden pimentoihin. Lapset kantelivat rakennusten takaa leikkikalujansa ja monenlaista muuta murua.

— Viedään ensiksi nämä elukat ja sitten puretaan tuo Rasutovin muistopatsas tuosta kartanolta. Muistoksi sen saat, sanoi salkkuherra, muistoksi! Ja onhan tuossa minulle tavarapatsasta kyllälti. Se on vielä Rasutovia kaikki!

Lovissa ja lapset tarttuivat varovasti kanojen vankiloihin, ja pian hävisi niitä kantava jono nummien taakse.

— Tule sinäkin, rukkasnahka, vielä meille; pääset kerran lomalle sinäkin! Suu enemmän taikka vähemmän minun hovissani ei merkitse paljoa!

Tavaravuoresta Ristian lohkaisi mattotuolin selkäänsä ja lähti koiraa taluttaen toisten jäljessä.

Ja päivän mittaan siirtyi Rasutovin muistopatsas kaikkine nitvaleineen kääpiötorpan nurmikolle. Sitä ahdettiin sitten iltapuoli minkä mihinkin, tupaan, aittaan ja kotaan.

Vielä illalla Ristian lähti kävelemään kylään aikeissa kuulustella myytäviä maitolehmiä. Lapsiparvi juoksi samaan aikaan nummistossa leikkimurut sylissänsä pelokkaana ja taaksensa vilkuillen. Autioissa nurkissa oli vilahdellut — mitä lie vilahdellut. Lapset juoksivat tiiviinä katraana kumisevien töyräitten yli kylän turvalliseen läheisyyteen.

XI.

Metsäjärven nummistossa narahtelivat irtoavat naulat, seinälaudoitukset kaatuilivat lumeen, hirsikerrokset sortuivat alas, ja miesten huudot kaikuivat. Rasutovin entisiä rakennuksia purettiin parhaillaan. Samat ukot, jotka olivat niitä aikoinaan hakanneet pystyyn, raatelivat nyt niitä sekasortoisiksi röykyiksi pihalumille, josta ne aina sikäli vedätettiin hirsikelkoilla asemalle mustien vaunujonojen äärelle.

Harvakseen he kingoittelivat hirsikerroksia erilleen ja yltyivät aina välillä nojailemaan työkaluihinsa ja pitämään pitkää puhetta.

— Kyllä se oli vaan aika Rasutovi, makkaratupakin näet piti vaan olla itsellänsä, saati muuta. Minulla on vieläkin suussani niiden ensimmäisten ja viimeisten makkaroiden maku, meille se ne syötti. Ja kun ruokki sitten makkara-ammeitansa varten Rasutovi nimikkokarjujansa, niin kyynelet silmissä välisti ruokki ja kehui samalla, kuinka hyvästi syötti. Sanoi: Kristian Petrovits, jos makian tahdot milloin sian, sinua neuvon: jauholla syötä, anna maitoa, lämmintä maitoa, paljon anna, ja syyhytä sitten sika uneen. Se lihottaa: syyhytä ja syötä! Itse aina hopiapäisellä kepillänsä syyhyttä syöttämisen päälle maankyntäjät kyrsälleen ja oli hyvillänsä, ukko.

— Leikkipeliksi se katsoi Rasutovi koko elämän. Näkihän sen siitä, miten rahoja levitteli; niin levitteli kuin paperia!

— A mikäs oli levitellessä, pankki oli, makasiina oli, laiva oli — sillä seilasi vielä karkuun. Mitähän tekee nyt Rasutovi? Missä sikoja syöttelee, missä keitättää makkaroita? A vot en tiedä! Mutta hyvä oli mies, Rasutovi.

Muutama hirsi mätkähti makkaratuvan mataloituvista seinistä lumeen.
Ristian ja Juones jäivät sitten tuijottamaan valkealle järvenselälle.

Irti repeävät laudat narahtelivat ilkeästi alemmilla töyräillä, ja kumakat nummet kertailivat aina ääniä räikein kaiuin. Päärakennuksella ukot hönkyivät tahdissa suuria taakkoja liikutellessaan, ja hevosmiehet pitivät oman välttämättömän mökänsä. Luminen maisema oli täynnänsä jäähyväisääntä.

— Järvelle, järvelle soudatti usein Rasutovi; hatun otti aina päästänsä pois ja otsaansa silitti. Sanoi: Katsohan, Kristian Petrovits, kuin on kaunis järvi! Niin on kuin kuva, kuin piirretty. Näetkö, Kristian Petrovits? Ka miks’en näe, minä aina myönnyttelin, vaikka minusta järvi kuin järvi. Ei tuo sen kummempi ole kuin toinenkaan järvi. Ja niin oli hyvillänsä, kun kehuin: ensimmäinen on tämä järvi, ensimmäinen. Vesikin on makeata, sajun saat keittää, etkä sokuria tarvitse, niin on makeata. Ja sekös ukkoa nauratti.

— Sellainen ukko jos tätä mäkeä ikänsä hallitsi, niin kaupungin teki Järvituitustakin ja maasta vieroitti vielä enemmän ihmiset kuin ennen; orjiksi teki, rahalla kytki kuin lehmät vitjoihin ja sitten mielihalustansa nummillansa marssitti ja teetti mitä tahtoi. Sen teki kuin tekikin, jos täällä sai pelata. Ihminen on vielä täällä liian hetas, liian vilkka: missä kuuli hyvän puheen, sinne juoksi nauramaan, sajut joi päälle ja päivän nauroi; missä näki ruplia ojenneltavan, sinne juoksi ja rapsakasti juoksikin, eikä hevillä palannut!

— Kuulehan, Ristian! Minä kun sanon sinulle suoraan, niin meillä on molemmilla ollut sydänmunassa sama kiusa ja hätä. Minä sen kärsin vain aikaisemmin ja aloin jo kilkistyä, kun sinulla vasta alkoi. Minä kyllä näin, kuinka elämäsi pöyhisi kuin vehnätaikina. Syrjästä katsoin ja ajattelin: Odota, Ristian, odota, vielä itket sinäkin itsesi uuteen elämään! Ja kipeästi itketkin! En virkkanut mitään. Tallissa kuhnin hiljalleen, kun sinä pelasit Rasutovin kanssa, ja vahvistelin itseäni lopulliseen pakoon tästä ruplien juoksulaisuudesta. Ajattelin: katsokaahan, kunhan vähän vielä paranen ja miehen työhön pystyn, niin kyllä lopetan nämä leikit. Sitten tuli kuin kutsuttuna tämä keikaus ja kajaus kaikki. Aluksi kirveli minuakin oikein vesisilmiin asti ja luulin, loppu tuli kuitenkin kuin tulikin, ei päästä tästä uuteen elämään ei millään. Mutta kun alkoivat ihmiset toipua ensi pelästyksestänsä ja painua pelloillensa, silloin minäkin vasta oikein ähkäsin pirskeyttäin ja tunsin, kuinka nyt toteutui se hivuttava toivomus, jota silloin läsiessäni vuoroin rukoilin ja kielsin tapahtumaan. Nyt rankoo entinen elämä vuorostansa sinua, mutta hyvästi se sinua syöttikin. Anna rankoa, kyllä siitä vielä ehjistyt!

— A voi velikulta, tämä elämä on heittänyt minua kahtapuolta niin huimasti, että nyt jo käteni melkein ristiän, kun lopetti. Silloin pieksi köyhyydellä, kun teitä ruplilla mairitteli, sitten taas löi minulle syötävät ja rahat eteen, kun teille jo irvisti paljasta ientä, ja sitten taas pudottaa pumautti minut nälkäsuohon, kun teillä oli jo koura kuokan varressa ja jyvässä pitkä itu. Kiroan, kiroan minäkin jo menneen ajan. Leikkimään vain opetti, ja sen opinkin. Mattotuolissa makautti kesäpäivän äähkeessä ja laiskaksi sulatti. Nyt on taas työnteko kuin haarahongan seisomista. Hyvä oli Rasutovi, ylen hyvä, häntä en moiti, hän minulle näytti sen, minkä muut näyttivät aikoinaan teille: kuinka rupla on soma ja rakas hypitellä kämmenellä ja kuinka toiselta maistuu toisen vehnänenkin. En moiti, en, Rasutovia, mies oli itse soria, mutta elämä ei ollut sijallista, liian oli kepeätä ja leikinmukaista. Sillä minutkin rangottiin: köyhyydestä nostettiin Rasutovin renkitupaan, kiusattiin hetkinen kaikella hyvällä ja sitten taas laitettiin kylänlaitaan sienensyöntiin. Mutta hyvää teki kuin tekikin! En voivottele enää, vaikka yhteen otteeseen jo tuskailinkin. Ei ole rikkaudestakaan, ikäväksi tekee lopulta elämän, kaikkea on mitä tahdot, tekeminen loppuu. Rikkaana olet kuin nukkuva: milloin poskea painoi, vähän kohensit päänalaista, ja taas oli hyvä. Tapella, tapella pitää leipä pöydälle, silloin vasta on makeata. Sen nyt tiedän. Ja näytettiinhän se meille kaikille järvituittulaisille: ensiksi syötiin puotivehnästä ja kehuttiin, hyvää on, huokeata on, mitäs tätä leipää itse palstaakaan. A nyt: nyt syödään kauransekalikkoa leipää ja sanotaan: omaa on, nyt tämä vasta makeata onkin!

Sitten moksahti taas jokunen hirsi lumeen, ja ukot tuumailivat puheitten aukomia asioita.

Nummisto alkoi avaroitua, seinien esteet mataloituivat, kuorma kuormalta siirtyivät entisen elämän jätteet nummien taakse, ja sitä mukaa kaikkosi kylmä autiuden tuntu maisemasta. Nummien kaarteet alkoivat jälleen päästä elähdyttämään sen luonnollista viivakkoa.

Ja talvipäivä himmeni huomaamatta iltahämäriköksi. Ukot peittelivät työkalunsa, keräytyivät ryhmään ja katosivat mustana juonena nummien takaiseen iltaan.

Ristian ja Juones kulkivat viimeisinä ja seisahtivat porteilla. Harmaan hämärän läpi näkyi vielä ruskeanpunainen juova kaukaisella ilmankartanolla. Mutta nummista ja järviaukeama sulivat yhdeksi värittömäksi iltatanhuaksi, jossa eli vain luonnon salamyhkäisyys. Ihmisen osuutta ei enää havainnut.

Äänettöminä kiihdyttivät Ristian ja Juones kulkuansa ja yhtyivät taas ukkojen jonoon metsätiellä. Hiljainen jyleikkö uuvutti kaikki sanattomiksi, ja jokainen kulki omien ajatustensa varassa.

Juoneksen silmissä kuvasteli vielä äskeinen näky, joka oli syöpynyt porteilla seisahdettaessa silmään, ja se nostatti rinnallensa pian toisen, jota hän oli aikoinaan ihmetellen ja oudossa riemussa katsellut. Juones muisti elävästi ne tuokiot sairasvuodepäiviltänsä, jolloin hän sisäisen ahdistuksensa kourailuissa jäi tuijottamaan vastapäisen akkunan lasikierukkaa ja sen näkyä: maa oli ja taivas oli, mutta ihmisen osuus oli vain varjonkäännähdys niiden välissä. Ja porttinummen laella seistessään Juoneksesta tuntui, niinkuin hän olisi siinä silmännyt huikean suurta elämänmenon kuvaista. Mutta siinäkin näkyi vain hämärän madaltama taivas ja kylmänvalkea maa. Ihmisen käväisy siinä oli jo kokenut varjon kohtalon. Päivän luisu illoillensa oli laajentanut varjot yhdeksi maahämäräksi, joka yhtyi illan hämäräkäden pyyhkäisystä taivaalta laskeutuviin yökatteisiin — kadoksiin. Kuitenkin veresti kaukana taivaanliepeellä hetkisen ruskea juova tuoreen päivän lupauksena ennen vanhan päivän ratkaisevaa sammumista.

Ja yhä likemmäksi tuli taivas maata. Jonossa kulkevat ukot näkivät toisistansa enää pakenevien varjojen tapaisia hahmoja.

Aamun ristivarjoista vapautunut maa heloitti kirkkaana ja kosteana. Oli sunnuntaipäivä kukinnan valtakuussa. Järvituitun harmaat kylätalot olivat hukkuneet pihlajoiden kukkavaahtoon. Huviloiden laimeiksi vaalenneet seinät pilkoittivat arasti paksujen lehtimuurien raoista. Kujasilla käveli nuoria ihmisiä pihlajanoksat käsissä. Päivä oli korkea ja tuuli maantuoksusta raskas.

Kyläkankaalla, lumiauran siivillä, istui tupakoivia ukkoja kepeätä sunnuntaikäräjää käyden.

Kaukana avartui alaniitusto vihreänä metenä metsäseinämien kaarrokseen. Pohdittiin täyteläisen kesäpäivän nostattamia aprikkeita ja katseltiin kaukaisille niittysaarekkeille. Ukot tunsivat hiljaista onnea, joka uutuudellaan viehätti ja riemastutti.

Kujasilta alkoi kuulua tuttua ääntä: lähenevien kärrien jyrinää. Ukot naurahtivat kuorossa ja käänsivät silmänsä alaniittyjen katsastelusta lähikujasten mutkan tuijotukseen. Pian työntyi sieltä ajovaljastettu hevonen ja perässä rattaille patsastunut ukko.

Mutta kuorossa naurahtaneet ukot hätkähtivät pian vakaviksi, sillä heidän ajatuksissansa kertautui nyt rinnakkain menneen ja nykyisen päivän sisällys. Nykyinen päivä oli vihreä ja tyyni. Mutta menneessä päivässä soi korvantäyteisenä matkariemu ja katsetta viihdytti tienpielien huoleton vilinä.

Tupakoitiin äänettöminä. Tuutija-Mikko oli ehtinyt jo kadota valtatien kaarteisiin. Yksi kerrallansa lähtivät ukot sydänpurussa lumiauran istukkeelta tuvillensa.

Päivä oli korkea ja kesäntäyteinen. Tuutija-Mikko ajoi sen keskessä pienen pieneltä näyttävässä pölypilvessä pois kylän elämästä.

Pellot välkkyivät satoisanvihreinä. Maantie luikerteli kukkivien piellensä välissä riemastuttavan päättymättömänä. — — — Talokujasilla kulki mietteliäs ukko, joka riipaisi huomaamattansa kouransa täyteen pihlajankukkia.

Kun hän seisahtui veräjälle, avasi hän kouransa ja varisti kukkavalkean maahan.

Sitten hän alkoi terhakasti repiä aitaa vastaan seisovan äkeen haarukoista mättäänriekaleita. Tuutija-Mikko jäi unohduksiin.

Kesäinen tuulilaine puhkoi omia esteitänsä ja oli täynnänsä kukinnan kosketusta.

Järvituittu oli hiljainen kylä peltojen äärellä, pienillä mäennenillä, tuulille alttiina.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ILOISTEN UKKOJEN KYLÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.