The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia elävistä ja kuolleista, by Jonatan Reuter

SISÄLTÖ:
S
Haahka.
Universaalilapioäes.
Erämaan kummitus.
Kaksi vanhusta.
Kevät.
Äiti.
Päiväkirjasta.
Minuutin taiteilijana.
Girolamo.
Hautarakennus.
Savenvalaja Willberg'iläiset.
Eräs jumalanpalvelus.

Lumi on kadonnut merenäären saarilta ja kareilta, ainoastaan muutamassa varjoisassa kuilussa näkyy joitakuita sulautuvia, harmaita jäännöksiä. Jäälohkareet musertuvat pala palalta yhä pienemmiksi, jauhautuvat vuoria ja kivisiä rantoja vasten sohjuksi, kevättä tekevän myrskyn maininkien vyöryessä verkalleen eteenpäin ja asettuvat vihdoin laajaksi, metallihohteiseksi pinnaksi. Haahkat, jotka kauvan ovat istuneet parvissa, ulkona jään syrjämillä, hajautuvat parittain matalikolle, toinen valkean ja vihreän loistavana, toinen ruskeana, molemmat komeita katsella, kun aurinko nousee aamulla ja lemmenleikki ulkona, meren loistavalla pinnalla käy, äänin täynnä houkuttelua ja kaihoa, hyppien laineilla ja loiskuttaen siivillään vettä, joka muodostuen patsaiksi, kimaltelee kuin hopea.

Mutta kun leppäpensaat käyvät nupulle, ja yrttien ensimmäiset pienet lehdet kurkistavat auringonlämmittämistä vuorenhalkeamista, silloin herää ruskean haahkan äidinvaisto ja hän pyrkii ylös tasaiseksi hankautunutta vuorenrinnettä ja valmistaa itselleen myrskyn alaspainaman katajapensaan alle pesän korsista, jonka hän sisustaa oman rintansa untuvilla. Aurinko paahtaa alas katajapensaan lomista ja pesässä on lämmin ja hyvä olla ja vielä parempi olisi, jos hän olisi turvassa vihollisilta, joiden hän tietää vaanivan joka taholla. Tuskallisesti kuuntelee hän jokaista vierasta ääntä vilkasten silmien tähystellessä yli kivien ja paasien jokaista suurta, ruskeaa hirviötä, joka kulkee merellä. Mutta kun varhaiset tyynet aamut koittavat, silloin kuulee hän valkovihreän houkuttelun alhaalta paaden luota, silloin herää lemmenkaipuu uudestaan ja sen voima on suuri ja hän lentää sen luo, joka odottaa välkkyvässä vedessä.

Eräänä päivänä kuulee ruskea, istuessaan haahkanuntuvissa lämpimästi ja hyvin, räkättävän äänen ja kun hän kurkistaa katajapensaan alta näkee hän harmaan- ja mustankirjavan kävelevän alhaalla rantaäyräällä, sen harmaan- ja mustankirjavan, joka syö kaikenmoista, eikä kammo edes mätää kalaa, joka on riidassa kaikkien kanssa, sekä pienten että suurten ja joka tavallisesti voittaa sen vuoksi, että sillä on niin monta metkua ja että sillä on niin ilkeä, vaajamainen nokka. Hän näkee harmaan- ja mustankirjavan kävelevän rannalla nyykyttäen päätään. No, nyt löytää se tuon kuolleen turskan, joka on ajelehtinut maalle ja josta valkeat ovat jo poistaneet kaiken syötäväksikelpaavan. Mutta harmaan- ja mustankirjava kääntelee luurankoa, halkaisee pääkallon ja löytää sen sisältä jotakin, jonka se nautinnolla nielasee. Sitten lentää se muutamilla rumilla siivenlyönneillä ylös kivelle, röyhistää höyheniään ja näyttää oikein tyytyväiseltä.

Mutta haahkaemo ei ole tyytyväinen. Tosin on hän hyvässä kätkössä katajapensaan alla ja melkein kanervien ja harakanmarjavarsien peitossa, niin ettei hän pitäisi olla huomattavissa, mutta harmaan- ja mustankirjavan silmiltä ei voi sentään koskaan olla oikein turvassa. Hän makaa liikkumattomana ja katselee tuon kömpelön linnun varjokuvaa, joka istuen kivellä, kuvastuu vasten kirkasta, vaaleaa vettä, joka loistaa aina taivaanrantaan asti, aina viimeiseen kohtaan asti, jossa valkovihreät lepäävät yhdessä koossa.

Hui, nyt tuon ruskean äidinsydän oikein vavahti. Harmaan- ja mustankirjava lyö siivillään ja kääntää niin omituisesti silmiään, aivan kun tietäisi se jotakin. Sitten ottaa se vauhtia, hyppää alas kiveltä, alkaa kävellä ja nyökätä ja suuntaa kulkunsa suoraan kanervikkoon, suoraan pesää kohti lyöden siellä täällä mustalla, likaisella nokallaan alas halkeamaan. Haahka painautuu yhä syvemmälle pesäänsä, kohentelee korsia ympärillään ja koittaa pysyä hiljaa. Harmaan- ja mustankirjava hyppii ja hyppii — on niin epätasaista ettei se voi kävellä kunnollisesti — ja tulee yhä lähemmäksi. Nyt ottaa se pitkän hypyn ja laskeutuu alas katajapensaaseen, niin että se huojuu ja makaaminen sen alla tuntuu oikein pöyristyttävältä. Yht'äkkiä päästää harmaan- ja mustankirjava kauhean melun, heittäytyy ylös ilmaan ja lentää alinomaa huutaen, parasta vauhtiaan metsämaita kohti. Seuraavassa hetkessä näkee haahka maatessaan pesään painautuneena kuten jonkun kolmion muotoisen tumman suhistavan alas pilvistä ja syöksyvän yksinäisen harmaan linnun kimppuun, sen harmaanlajisen, joka tavallisesti tulee vähän myöhemmin ja laulaa sumuisina päivinä niin että ilmassa heläjää. Haahkaemo värisee katsellessaan sitä, sillä hän tietää, ettei tuolla elävällä nuolella ole rahtuistakaan armahtavaisuutta, vaan kantaa saaliinsa kynsissään ja syö sen hyvällä ruokahalulla jollakin etäisellä vuorella. Mutta joka tapauksessa on hän päässyt harmaan- ja mustankirjavasta, joka ei ollut ollenkaan hauska ja suuri, ruskea, kolmiomainen lentää harmaa kynsissään väkevin siiveniskuin, eikä varmaankaan palaa niin varsin pian takaisin.

Kauan ei haahka täällä pesässä saa olla rauhassa. Hän kuulee melua, aivan kuin vesi liikkuisi kiven ympäri rannassa, laineen tahdissa, nyt on hetken aikaa hiljaista, ja sitten kuulee hän töminää vuorelta ja kahinaa pensaista ja hän ymmärtää nyt, että se on noita suuria pitkäjalkaisia, jotka lähettävät vinkuvia kiviä salamalla, savulla ja jytinällä, taikka noita suuria lyhytjalkaisia, joilla on paljon kahisevaa ympärillään ja jotka vilkkaasti käyvät edestakaisin kumartuen alas ja lyykistellen kivien ja pensaitten lomissa. Nyt kuulee hän melua ihan vierestään, jokin koskettaa pensasta, hän tekee pelästyksissään liikkeen ja huomaa samassa, että hän on tullut keksityksi. Pari ruskeita jalkoja ilman uimanahkaa näkyy pensaan etupuolella ja lähestyy levitetyin kynsin, ne tahtovat nähtävästi tarttua häneen. Mutta juuri kun ne ovat iskemäisillään kiinni häneen, heittäytyy hän syrjään, saa ilmaa siipeinsä alle ja syöksyy alas mereen. Hän ehtii kuulla ainoastaan huudon, toiselta taholta jyrinän ja vinkuvan äänen ja räiskettä vedessä. Mutta paaden ulkopuolella ui hän edes ja taas sukeltaen ja lepattaen kunnes tuo pitkäjalkainen ja kahiseva katoavat ja hän näkee suuren hirviön kantavan noita vaarallisia ryöväreitä heidän punaista pesäänsä kohti etäisessä metsämaassa.

Kun haahka taas uskaltaa palata pesäänsä ei siellä enää ole munia ja untuvat ovat poissa, niin että kovat korret ja kivet pistäytyvät esiin kaikkialta. Silloin valtaa hänet suru, hän lentää kauas ja etsii valkovihreän ja valittaa sille tuskansa, kunnes he uudestaan alkavat leikkinsä ja pesänrakennuspuuhansa, noukkien uusia untuvia molempien rinnoista. Nyt voi sattua, että pesä saa olla rauhassa. Mustan- ja harmaankirjava on näkynyt menneen etäälle, valkeat eivät ole uskaltaneet tulla näin ylös maalle ja suuret pitkäjalkaiset ja lyykistelevät kahisevaiset eivät ole ehtineet tulla, tai ovat unohtaneet paikan — niillä on varmaan ollut pidettävä huolta niin monesta pesästä. Ja niin auttaa ruskea haahka jonakuna kauniina aamuna untuvapukuiset vikisevät pienokaisensa alas merelle, opettaa niitä istumaan, juoksemaan ja uimaan, näyttää heille minkälaista ruoka on ja mistä sitä on etsittävä ja kertoo missä ne lahdet ovat, joissa ne ahnaat, pitkällään olevat asustavat, jotka elävät vedessä.

Ulkona, meren matalikoilla on elämä valoisaa, raittiina auringonnousuaikoina ja kun aamutuulahdukset alkavat, nousee perhe maalle, tuulen suojassa olevalle niemekkeelle. Ilokseen katselee haahkaemo kuinka pienokaiset kasvavat, kuinka siivet kasvavat, kuinka halu lentää niillä tulee suuremmaksi, kuinka kaipuu meren ulapalle herää nuorten rinnoissa. Mutta kun ruskea hirviö lähenee, yksi niistä, jotka kulettavat noita pitkäjalkaisia, silloin heittäytyy perhe mereen, juoksee yli laineenharjojen vaahdon pois toiselle matalikolle ja etsii itselleen toisen lepopaikan.

Eräänä päivänä ilmestyy näky, joka on uusi pienokaisille. Eräs hirviö suuntaa kulkunsa suoraan parvea kohti, joka on suuruspuuhissa, savua tupruttava hirviö. Emo ei ole niin huolissaan, sillä senlaisia on hän nähnyt monta ja ne ovat sangen hyväluontoisia. Tämä näkyy kuitenkin lähenevän arveluttavasti ja yht'äkkiä välähtää sen sivusta. Vinkuu ja rätisee ja hän näkee yhden pienokaisista kellahtavan selälleen ja räpyttävän siivillään. Hän rientää sinne päin, mutta huomaa, ettei voi auttaa. Hirviö lähenee yhä enemmän, silloin antaa hän merkin, että kaikkien tulee sukeltaa ja seuraavassa hetkessä on perhe kadonnut veden alle tullakseen etäänpänä taas pinnalle, kokoutuu ja lähtee juosten metsäsaaren salmea kohti. Silloin ottaa hirviö taas vauhtia, niin että vaahto käy sen rinnan ympärillä, mutta samalla kääntyy se syrjittäin ja pysähtyy äkkiä ja siitä kuuluu huutoa huudon perään ja melua. Haahkaparvi uskaltaa lakata juoksemasta ja luisuu hitaasti ja tyynesti ohi metsäsaaren uloimman kärjen. Samassa työntyy uusi hirviö maalta, valkoinen, jolla on suuret valkeat siivet, jotka vievät sitä eteenpäin kauhealla vauhdilla. Kun nuoli syöksyy se haahkaperheeseen ja on yht'äkkiä keskellä sitä. Kaksi pitkäjalkaista seuraa hirviötä ja toinen, se, joka seisoo lähempänä purstoa, huutaa ja pauhaa, mutta toinen seisoo hiljaa ja lempeänä. Haahkaemon mielestä ei maksa vaivaa juosta, hän antaa sukeltamisen ja hajautumisen merkin, itse lentää se tuskissaan hirviön ympärillä, koittaen eksyttää sitä.

"Ammu tuhat tulimmaista, ammu!" kuulee hän sen huutavan, jonka paikka on hirviön purstopuolella. Mutta tuo lempeä ei tee mitään, hän vaan seisoo hiljaa aivan kuin olisi hänellä jokin ajatus mielessään tai haaveileisi hän. Silloin nousi se ylös, joka huusi tuhat tulimmaista ja seuraavassa hetkessä välähtää hirviöstä. Ja vinkuva kivi on sattunut häneen, siivet tuntuvat raskailta, vielä kerran huutaa hän kauas pienokaisilleen viimeisen varoituksen, heittää pelokkaan katseen hirviöön, joka on aivan hänen vieressään ja sitten painaa hän hiljaa päänsä veteen sydänveren aaltoa punervaksi värjätessä.

Pakpyölin Vigilius oli saanut periä autuaasti kuolleen isänsä ja tähän perintöön kuului, ei ainoastaan Pakpyölin talo ja ne lantit, jotka vanhus oli koonnut kirstun pohjalle, vaan myöskin erityisiä kunnallisia arvokkaisuuksia ja luottamustoimia, jotka pitäjäläisten mielestä mukavasti sopi siirtää isältä pojalle. "Siten selkii vähemmällä vaivalla ja sekaannuksella", arvelivat he. Jos Vigilius todellakin kelpasi lautamieheksi ja kansakoulujohtokunnan jäseneksi, tämä asetettiin toiseen sijaan, ja sitäpaitsi oli vähän joka paikassa tultu huomaamaan, että jos jokin asia on tehtävä, niin samalla myöskin oppii miten on meneteltävä. Olihan esim. Kevätkentän Eemeli, joka ei koskaan ollut nähnytkään muurauskauhaa; häthätää muurannut uuden uuninpiipun, kun vanha sortui alas 1890 vuoden myrskyssä — miksikäs ei siis myöskin Vigilius sopisi lautamieheksi. "Eihän kukaan ole syntynyt yhteen virkaan enempää kuin toiseenkaan, mutta vähitellen sitä oppii!"

Kun Vigilius siten oli saanut talon ja tavarat, rikkautta ja arvonimiä, rupesi hän myöskin pitämään itseään arvokkaana ja tärkeänä miehenä ja koetti kaikin tavoin olla toisten esimerkkinä, varsinkin kyläläistensä. Hän osti itselleen linjaalirattaat ja rotulehmiä ja sinkkisiä maitoastioita, sillä sinkkiastioita käytetään aina meijereissä ja herraskartanoissa ja sellaisia on Joensuun patruunallakin. Mutta vielä ei Vigilius ollut uskaltanut hankkia itselleen uusimpia maanviljelyskaluja, vaikka hän piti velvollisuutenaan niidenkin hankkimisessa näyttää kyläläisilleen hyvää esimerkkiä — täytyyhän seurata uuden ajan kaikkia muodissa olevia keksinnöltä. Muuten oli Vigilius'een vaikuttanut niin mahtavasti nähdessään Joensuun renkien istuvan huolettomasti mukavilla istuimilla, poltellen kaikessa rauhassa piippuaan heinän kaatuessa kauniisiin, tasaisiin luokoihin siinä, missä he ajoivat helisevillä koneillaan. Häntä oikein harmitti ajatellessaan sitä joka kerta kun heinäaika läheni ja hän oli pahoitettu katsomaan olivatko viikatteet kunnossa. Ja jos nuo koneet eivät olisi niin juonikkaita nostotankoineen ja koukkuineen, joita oli vaikea hoitaa ja ymmärtää, niin totta varmaan olisi Vigilius jo aikoja sitten hankkinut itselleen sellaisen koneen. Mutta omistaa koneen ja sitten joutua sen kanssa pulaan, se ei käynyt laatuun lautamiehelle ja johtokunnanjäsenelle, jolla täytyi olla vähän enemmän tietoja päässä, kuin jollakin muulla.

Mutta kun Vigilius sanomalehdessä, jossa tavallisesti ilmoitettiin kunnallisista asioista näki ilmoituksen uudesta universaalilapioäkeestä, joka on yksinkertainen, syvällä käypä, musertaa turpeen pieniksi muruiksi ja tekee kyntämisen tarpeettomaksi,” silloin ei hän voinut pidättäytyä, vaan lähti ylös Joensuun voudin luo, jolle hän yhtäkkiä huomasi itsellään olevan asiaa.

Kun nuo kaksi miestä olivat istuneet vähän aikaa, poltellen piippujaan ja keskustellen asiasta, sanoi Vigilius:

"Mitä äkeitä ne ovat? Kyllähän patruunalla täällä on sekä uusia että vanhoja."

"Ne ovat noita yksinkertaisia universaaliäkeitä, joista nyt on puhuttu sanomalehdissä."

"Onko voudilla täällä sanomalehteä? Katsokaa nyt, kuinka siinä seisoo: yksinkertainen, tekee kyntämisen tarpeettomaksi.

"Hm. Kyllä minä olen viljellyt maata kolmekymmentä vuotta, mutta ei se ole käynyt ilman auraa. Mutta tähän aikaan on niin, ettei yhtenä päivänä tiedetä mitä toisena voidaan tehdä. Kuten esim. tuo ilmassapurjehtia Andréekin — herra nähköön, istua kotona tänään ja huomenna lentää ilmaan. Kun voidaan tehdä sellaista, niin voitanee kai myöskin keksiä sellainen kone, joka kyntää, äestää ja kylvää kaikki yht'aikaa."

"Niin," arveli Vigilius, "kun ei enää tarvitseisi kyntää, olisi paljo voitettu. Mutta mitä tarkoitetaan tuolla, että se on yksinkertainen. Sitä on kai silloin helppo hoitaa?"

"Helppo hoitaa, pikainen panna kuntoon ja muuten kaikin puolin lujarakenteinen."

"Niin, kyllä se olisi hankittava, se olisi niinkuin esikuvaksi meidän puoleisille, ja kyllä he siellä hämmästyisivät kun veisi sinne sellaisen laitoksen — ei tarvitseisi kyntää, ainoastaan äestää, ja kuitenkin muokkaisi se pellon hienoksi. Niin, kyllä torpparien silmät suureneisivat."

"Hm, se on nyt sillä lailla, että se on vaan asiamies, joka ilmoittaa," arveli vouti.

"Mutta ei suinkaan hän voi ruveta valehtelemaan sanomalehdessä. Ajatelkaas, jos me valehtelisimme, kirjoittaissamme huutokaupoista, kouluasioista ja sellaisista."

Kun keskustelu oli loppunut istui Vigilius linjaalirattailleen ja lähti kotiinpäin, koko tien nauraen partaansa edeltäpäin — "ei ollenkaan kyntää, ainoastaan äestää, ja sitten istua mukavasti korkealla istuimella ja poltella ja kuinka torpparit ja päivätyöläiset katselevat silmät suurina!"

Seuraavalla kaupunginmatkalla tilattiin äes — 153 mk. — ja maksettiin edeltäpäin. Kun sitten päivätyöläiset kevätpuoleen puhuivat Vigilius'elle kyntämisestä, heilutti lautamies vaan kättään ja sanoi:

"Kyntämisestä ei puhuta mitään. Kaikki tehdään uudella koneella, jonka olen tilannut parantaakseni maanviljelystäni ja säästääkseni voimia joita voidaan käyttää enemmän taloudellisella tavalla."

Torpparit sanoivat vaan "vain niin" tälle oppineelle lauseparrelle ja mulkoilivat salaa toisilleen.

Mutta Vigilius sai odottaa ja odottaa kauan yli määräajan äestään. Itse näytti hän vähän mietiskelevän sitä asiaa, ja päiväläiset, arvelivat, että mahtaa se olla kumma kone, jolla on sellaiset ihmeelliset voimat, että voi kylvää kuukautta myöhemmin, kun muut ihmiset. Sitten kirosi Vigilius vihdoin sydämessään asioitsiaa ja tapaa jolla tämä kehtasi kohdella lautamiestä. Vihdoin tuli eräänä päivänä kirje ynnä rahtiseteli — kuusi kollia. Mitähän tuo nyt taas lienee? Äkeenhän hän oli tilannut, eikä kollia. Kaikessa tapauksessa lähti hän asemalle linjaalirattaillaan ja sai heti asemapäälliköltä kuulla, että äes oli saapunut kuudessa kollissa. Niin, niin, nyt rupesi Vigilius ymmärtämään — kuudessa osassa, jotka tulevat yhdistettäviksi. Tuopa voi panna pään pyörälle, ettei se tullut kokonaisena, vaan osissa — mokomia asiamiesverukkeita!

Seuraavana päivänä olivat nuo kuusi kollia vedetyt kotiin: pitkä, harmaaksi maalattu väliaisa, itse kehys, istuin, terät ja kaksi laatikollista pikkuosia. Torpparit ja rengit kokoontuivat uteliaina ympäri, kun kaikki otettiin esille, ja kaikki päät neuvottelivat yhdessä kuinka eri osat pantaisi kokoon. Mutta kun ei päästy selville, sanoi Vigilius, joka vaan oli seisonut ja katsellut, ettei ole kiirettä, hän kyllä panee kokoon äkeen. Ja kun näytti sade olevan tulossa, antoi hän viedä kaikki liiteriin, jonka jälkeen hän meni tupaan ja antoi keittää itselleen kahvia. Kun tämä- oli juotu ja päiväläiset ja rengit lähetetyt kukin taholleen, sulkeutui Vigilius liiteriin uuden lapioäkeen kaikkien osien kanssa, joita hän nyt rupesi lähemmin tarkastelemaan ja sovittelemaan yhteen. Istuinta katseltiin tarkkaan — siinä oli linjaalitkin — lapiot olivat kummallisesti taivutetut, hakoja pantiin kiinni ja mutteria väännettiin väkinauloille, mutta kuinka lieneekään, ei siitä sentään tullut äestä. Sitten koetettiin toisella lailla, haat sovitettiin toisin tavoin, väkinaulat sijoitettiin toisiin paikkoihin ja Vigilius hikoili, mutta se ei mennyt kokoon. Päivä loppui ja lautamies päätti maata, ennen kun alettaisi uudestaan, ehkä se yön kuluessa selviytyisi. Mutta hän nukkui huonosti ja näki pahoja unia ha'oista ja nosto-aisoista, jotka iskivät kaikkiin mahdollisiin paikkoihin ja nipistelivät hänen nahkaansa, lapioista, jotka haavoittivat häntä, mutta vihdoin tuli kuitenkin tuskien perästä nautinto, nimittäin istua keinuten ja poltellen mukavalla istuimella, renkien seisoessa ihaillen ylt'ympäri.

Ihmeen varhain seuraavana aamuna oli Vigilius taas liiterissä. Päivän kuluessa antoi hän keittää itselleen väkevää kahvia kolme kertaa selvittääkseen aivojaan, mutta siitä ei sentään tullut mitään. Yöllä nipistelivät haat ja hohtimet häntä seitsemän kertaa enemmän kuin ennen, lapiot pyörivät hänen päässään, olipa kuin olisi itse paholainen istunut ylhäällä äkeen istuimella ja ajanut lautamiesparan ruumiin yli.

Kun hän aamusella oli puistellut painajaisen ja noussut ylös, kivisti hänen päätään, eikä hän mennyt ollenkaan liiteriinsä. Mutta kun hän oli käynyt ympäri vähän aikaa aamiaisen jälkeen ja miettinyt ja katsellut sinne tänne, hiipi hän taas sisään takapuolelta, kokosi kaikki pikkuosat laatikkoihin, naulasi kannet kiinni ja lähti sitten ystävänsä, Joensuun voudin luo ja kutsui hänet juomaan kahvipunssia heti iltapäivällä — "niin voin minä samalla ottaa laatikoistaan esiin uuden lapioäkeen, vouti tahtoo varmaankin mielellään nähdä tuollaista uutta ihmettä."

Kahvipunssit juotiin ja mentiin liiteriin. Kaunista väliaisaa ihailtiin, samoinkuin muitakin osia, laatikot aukaistiin ja vouti, innostui heti niin, että hän rupesi järjestämään, vääntämään ja vasaroimaan ja ennen iltaa oli äes täydessä kunnossa ja vedettynä pihalle.

"Ei se hullumpi ole," vastasi vouti, joka ymmärsi vähän noita uudenaikaisia maanviljellyskoneita, ja niin ottivat he taas pari kahvipunssia.

"Mutta pitää äestä kotona pari päivää panematta, sitä kokoon ja menemättä sillä ajamaan, vaikka on jo vähän niinkuin myöhäänlainen ajoaika!"

"No sitä on nyt aina niin paljon tointa tuon lautamiesviran tähden ja kansakoulujohtokunta antaa myös työtä — mutta huomenna on minulla kai aikaa ryhtyä toden teolla työhön."

Ja aamulla istui Vigilius ylpeänä kun kuningas korkealla heiluvalla istuimella poltellen "sinisiä veljeksiä" parhaasta piipustaan ja antoi kasvoinsa auringon paistaa häikäisevänä ja mahtavana alas päiväläisten, torpparien ja naapurien yli, jotka olivat kokoontuneet katsomaan tuota kauan puhuttua universaalilapioäestä ja sen työtä. Ja Vigilius loisti ja paistoi siinä hyvässä tietoisuudessa, että hän osottautui kunnianimityksiensä arvoiseksi, hän oli uran uurtaja, kyläläisten esikuva ja hän oli niin hiton näpsällä tavalla saanut koneen kokoon paljastamatta itseään. "Niin, nähkääs, eihän sitä olla pilan vuoksi lautamies."

Mutta sinä kesänä onnistui maanviljelys kuitenkin huonosti. Maa ei tullut ajoissa kuntoon ja seuraavana keväänä rupesi Vigilius jälleen kyntämään, ennen kun hän sai iloa heilutella lapioäkeellään.

Mutta vielä tänä päivänä ajattelee Vigilius tuota asioitsiaa, joka ilmoitti sanomalehdessä, että universaaliäes tekee kyntämisen tarpeettomaksi ja hän on ruvennut ikäänkuin rahtusen epäilemään painettua sanaa.

Torpan Fiina oli rakastanut merimiestä, joka pitkiltä matkoiltaan vierailla vesillä oli tullut kotipuoleen viettääkseen siellä kesää. Kun talvi läheni, meni merimies matkoihinsa, ja Fiina istui yksinään vanhan, puolisokean isänsä ja monien ajatuksiensa kanssa maailman ihmeellisestä menosta ylimalkaan ja mitä pian tulisi tapahtumaan hänen maailmassaan. Hänen kuukausimääriä ajatellessaan ja ajatellessaan, istuissaan tuvassa, pilvenkorkuisten kuusien surullisesti suhistessa synkässä pimeydessä ylt'ympäriinsä, muuttuivat hänen ajatuksensa yhä pahemmaksi, ja kun pienokainen tuli maailmaan, tunkeutui paholainen Fiinan äidinsydämeen ja pakotti hänen ompelemaan säkin, panemaan lapsen ja kiven siihen, solmimaan siteen kiinni ja kantamaan tuon vaikeroivan taakan salomaalle, missä on lampi, jonka mustaa vettä erämaan puut puolikuivine ja vääristyneine oksineen varjostavat. Hän ei tuntenut pistostakaan sydämessään, kun säkki molskahti veteen ja katosi. Kun hän sitten katsoi ylös ja vähän tähystellen silmäili pitkin rantoja, olivat vanhat puut hänen mielestään pahan ja ilkeän kaltaisia osoittaissaan puolikuivilla oksillaan sinne ja tänne. Sitten tointui hän taas, nauraa räjähytti niille vasten silmiä ja lähti kotiinsa torppaan.

Mutta moneen vuoteen ei Fiinan tie vienyt salomaalle. Sillä kuinka uhkamielinen hänen sydämensä olikaan, oli lammen kuva, sellaisena, kun hän näki sen silloin kun säkki putosi veteen, syöpynyt hänen mieleensä erämaan koston uhkaukselle.

Kun puolisokea isävanhus oli kuollut, jätti Fiina torpan ja meni palvelemaan talonpoikaistaloon, jossa oli paljon askaroimista. Nuoret rengit katselivat vastatullutta ja arvelivat, että hän oli hiton korea katsella, mutta muuten oli hän röyhkeä, tyly ja pahasuinen heidän mielestään. Ainoastaan muutamien kesävieraina olevien nuorten herrain kanssa antautui hän puheluihin ja hymyili heille ja syksyksi sanoi hän itsensä irti palvelluspaikastaan muuttaakseen kaupunkiin.

Fiina teki tavallisissa oloissa kotiaskareita, laittoi ruuan, lypsi ja hääräeli navetassa. Mutta toisinaan, kun heinän korjuu oli kiireimmillään ja rukiinaikana, täytyi koko väen mennä niitylle ja pellolle; silloin täytyi väliin yhden, väliin toisen, kuka vaan parhaiten ehti, hakea lehmät metsästä, silloin, kun ne eivät itse saapuneet taikka kun kellokas oli eksynyt takametsän soihin ja roukkioihin.

Eräänä päivänä, jolloin oli ollut kiire ulkotöissä, rupesi puolen päivän aikana tuulemaan ja pilveilemään. Metsässä humisi ja ryskyi ja työnä oli koota sisään toisen niitoksen kuivunutta heinää. Pilvet kulkivat mustina ja raskaina, mutta miten lieneekään, haihtuivat ne taas pois ja illan suussa tuli ilma kauniimmaksi. Se joka oli ollut lehmiä hakemassa, ei ollut löytänyt niitä kaikkia. Kaksi eläimistä olivat metsän ryskeessä kadottaneet kuuluvistaan kellon kilahtavan äänen, eronneet laumasta ja eksyneet. Niitä piti Fiinan lähteä hakemaan, hänen, joka oli enemmän ollut kotona ja vähemmän väsynyt. Mutta katsokoon vaan, ettei itsekin eksyisi, oli isäntä sanonut. Mutta kuitenkin kävi hänelle juuri niin.

Eläimet olivat tänään olleet kaukana nummella, jossa siellä täällä, harjun notkelmissa kasvoi ruohoa. Sitten olivat ne luultavasti menneet alas suorapaikkoin juomaan. Sinne päin tuli Fiinan siis suunnata matkansa, tuumi se, joka oli ajanut kellokkaan kotiin. Kun Fiina ehti nummelle, alkoi jo hämärtää.

"Tui kotiin, tui kotiin, tui tuii!" kaikui halki metsän pitkin venytetyin sävelin.

Sitten seisahtui Fiina ja kuunteli henkeään pidätellen. Ei mitään vastausta kuulunut. Yhä edelleen kulki hän karjapolkuja pitkin, joita kävi ristiin, rastiin joka suuntaan, yhä edelleen suota kohden, kuten hän luuli, ja houkutteli houkuttelemistaan. Taivas oli yhä vielä pilvien peitossa, mutta juuri siinä, mihin aurinko laski, oli kirkas kohta. Ja kun aurinko loisti tästä aukosta, levisi yhtäkkiä kuin veripunainen valovirta yli maailman. Se värjäsi metsät punaisiksi, vuoren typpyrät punaisiksi, honkien latvat kimaltelivat vihertävinä ja purppurankarvaisina ja rungot seisoivat kuin heleänpunaiset pylväät sadun lumotussa linnassa. Maa oli punainen, niin että Fiinan silmiä häikäisi ja toisinaan loisti illan hohde puiden lomitse, kuin olisi koko metsä ollut tulessa. Tässä värien taikaloisteessa kävi Fiinan mieli niin kummalliseksi ja kamalaksi, ettei hän enää eroittanut polkua polusta, vaan eksyi vihdoin kokonaan eikä huomannut muuta merkkiä tiestä, kuin muutamia vanhoja jälkiä, jotka olivat täynnä mustanpunervaa vettä.

Kun hän oli käynyt tuon kostean pehmeäpohjaisen, ruskea-multaisen notkon poikki, jossa kasvoi tiheässä pieniä puita ja pensaita, tuli hän taas lujemmalle maalle, mielensä rauhoittui vähän ja hän huusi taas:

Silloin oli hänen mielestään paras kääntyä ympäri. Mutta nyt huomasi hän yhtäkkiä, ettei hän tietänyt missä oli. Ja sitten sammuttivat vielä lisäksi pilvet valon, niin että metsä äkkiä tuli melkein pimeäksi. Fiina rupesi pelkäämään, hän saisi viettää kylmän yön villieläinten keskellä ja kaiken, mitä erämaassa voi löytyä — ja mitä se on, sitä ei edes tiedä, sillä yksi on nähnyt yhtä, toinen toista, kummallisia nelijalkaisia siivekkäitä eläimiä, harmaita velhoja, jotka olivat ihmisten kaltaisia, mutta hiipivät hiljaa ohi, tyttöjä, jotka kävivät puolialastomina ja rallattivat kun hullut ihmiset, hiukset hajallaan, ja tulikonnia, jotka menivät läpi veden ja valkean. Kun hän siten kulki ja peljätti itseään moisilla ajatuksilla, tuli hän aukealle paikalle, jossa oli muutamia vanhoja honkia hajallaan siellä täällä. Hän arveli voisikohan se olla joku noista hiilipuiden kaatopaikoista, joita oli takametsällä, jossa aikojen aikoina oli poltettu hiiliä ja myyty rautatehtaisiin. Juuri käydessään, narskahti hänen jalkainsa alla, se oli hiilten jäännöksiä. Tämän seudun pitäisi olla tuttua, arveli hän. Mutta kuinka hän etsikin, ei hän löytänyt tietä, jonka piti viemän täältä kotiin päin. Vihdoin löysi hän tiheästä kuusimetsiköstä vanhan miilunpolttajan majan ja hän päätti viettää mieluummin yönsä siellä kuin kulkea umpimähkään ympäri metsää. Se oli hataraseinäinen, ilman ovea ja sen tuohikatto oli puoleksi sortunut sisään, mutta siitä oli sentään vähän suojaa. Nurkassa oli läjä puolimädänneitä olkia.

Pilvipeite kajautui repeileviin hattaroihin taivaan rantaa kohti ja kuu nousi puiden takaa. Majan kaikki seinän raot irvistelivät, kuu kumotti katon läpi ja oviaukko oli kuin suuri, valkoinen neliskulmainen läpi. Oli rauhallista, mutta ei hiljaista. Kaikkialla kuului ääniä, joilla ei tuntenut olevan syytä, eikä alkua, jotka voivat olla ihmisten jalkojen narinaa, mutta yhtä hyvin kyhmyisen, kuivan hongan tuntematonta kieltä, ne voivat olla kehrääjälintujen äänten surinaa, mutta yhtä hyvin rukin pyörinää, jota vanha noita pitää käynnissä, ne voivat olla lintujen siiven suhinaa, mutta myöskin metsäkummitusten ja henkien kuiskeita.

Fiina istui majan oljilla ja tuijotti oviaukkoon. Hän oli kiihottanut mielensä mietteillään ja istui vaan ja odotti, että yö kuluisi. Silloin muisti hän äkkiä, että metsässä oli useampia sysipoltto-alueita, ja että yksi sellainen oli myöskin ihan lähellä sitä lampea, mihin hän aikoinaan oli heittänyt säkin jossa oli lapsi. Sinne asti ei hänen sentään olisi pitänyt ehtiä — se oli toisella suunnalla. Ajatus lapsesta peljätti häntä kuitenkin vielä enemmän ja hän rupesi miettimään katkismusta. "Ei sinun pidä muita Jumalia pitämän minun edessäni" — ei, sitä ei hän toki ollut tehnyt. "Ei sinun pidä turhaan lausuman Herras, sinun Jumalas nimeä." Niin, ei hän juuri niin rivosuinen oikeastaan ollut, mutta ehkä sentään joskus ajatuksissaan. "Ei sinun pidä huorin tekemän" — "Ei sinun pidä tappaman." Voi, voi, voi! Hän oli tehnyt ensinmainitun, mutta se ei liene niin vaarallista, ajatteli hän yksinkertaisuudessaan, mutta se toinen. Oi, voi, voi! Hän painoi käden sydäntään vasten — silloin tömisi yhtäkkiä maa oviaukon luona ja siinä seisoi musta kummitus kuun valossa — se oli paholainen — hän oli nähnyt sen kuvan viinalohikäärmeen päällä tuvassa, kotona — kaksi karvaista jalkaa, hontelo ruumis, suuret korvat ja sitten kartioilla nuo kauheat siivet tuntosarvineen — nyt tuli paholainen hakemaan häntä tuon säkin tähden — hän veti hameen kasvojensa yli — kuuli päristyksen, huusi kuin kuoleman tuskassa ja heittäytyi alas painaen päänsä olkiin. Kuinka kauan hän makasi, ei hän itsekään tiennyt, mutta kun hän tointui ja uskalsi katsoa ulos, oli paholainen poissa ja aamuruskon kajastus levisi puiden takana, jotka kuvastuivat taivasta vasten vääntyneine, puolikuivine oksineen. Oliko hän siis kuitenkin tullut lammelle? Ne olivat samoja puita, joita kasvoi sen järven rannoilla, jonka pohjalla säkki oli.

Hui, kuinka se huusi! Taivaan Jumala armahda minua! Lapsi huutaa vielä, huutaa, huutaa… kimeästi, vaikeroiden, se itkee, itkee. Taivaan Jumala, armahda — se on vedenhaltia, joka tahtoo kostaa… se itkee, itkee — lamminhaltia, josta olen kuullut ihmisten puhuvan, kummitus, paholainen toisessa muodossa… Mutta päivä valkenee… hänen täytyy nyt uskaltaa lähteä pois… Herra Jumala, hänen täytyy lähteä… ryömii ulos majasta ja nousee ylös, näkee lammen jyrkänteen alapuolella… ja samalla kävi kuin ryöppyinen roiske yli kirkkaan, tyynen veden pinnan ja kauhea haamu syöksyy eteenpäin pitkin vettä, voimakkain, läiskähtävin siiveniskuin. Alhaalta vedestä kuuluu helvetillinen melu… pian saavuttaa hirviö hänet… mutta hän juoksee… niin, hän juoksee kuin henkensä edestä, muistaa kuitenkin vetää hiuspalmikot leukansa alle, ettei paholainen, joka ryntää hänen perässään, saa niistä kiinni takaapäin. Pensaissa rytisee ja rätisee monessa kohden… mutta hän juoksee hengen edestä. Sitten näkee hän harmaapukuisen miehen kävelevän puiden välissä… siis on hän kokonaan mennyttä… tuolla tulee itse metsäihminen häntä vastaan… Fiina huutaa kuin riivattu, kompastuu puunjuureen ja kaatuu ja jää makaamaan kasvot maata vasten ja tukiten käsillään korviaan.

Ystävällisin sanoin saa isäntä Fiinan taas virkoamaan ja vei hänet kotiin. Hänellä ei ollut enää mitään vastustusvoimaa, hän ei voinut salata mitään, vaan kertoi kaikki, mitä oli nähnyt metsässä. Osa ihmisistä uskoi mitä hän sanoi, puisteli ajattelevasti päätään ja arveli, että sellaista on ennenkin nähty lammen puolella. Mutta ylioppilas, joka oli kesävieraana, puhui oppineita sanoja hirven varjokuvasta haarukkaisine sarvineen — ne olisivat muka olleet paholaisen siivet — kuikan valittavasta äänestä ja vaikeudesta saada ilmaa siipiensä alle, lentäissään ylös. Voihan se tosin olla niinkin, arvelivat ihmiset, mutta kun paholainen on irti, niin on se irti ja ainahan siellä salomaalla on ollut kummituksia. Sen ovat vanhat sanoneet ja hehän sen parhaiten tietävät. Sitä paitsi, puhutaanhan katkismuksessakin metsänhaltioista, vedenhaltioista, tontuista ja muista senkaltaisista.

Sen yön jälkeen oli Fiinan luonto toisenlainen. Hän oli lempeämpi ja ystävällisempi ja aivankuin voitettu mieleltään. Erämaan kummitus oli rangaissut häntä. Toisinaan meni hän kirkkoonkin ja antautui keskusteluihin uskovaisten joukon kanssa, joka teki työtä voittaakseen uusia sieluja oikeaan kotiin.

Mutta miten lieneekään, tuli kuitenkin tuo lapsijuttu ilmi… luultavasti oli hän jo metsässä puhunut siitä isännälle… siellä peljästyksissään. Toiset palvelijat rupesivat katselemaan häntä epäluulolla ja puhuivat peittelevin sanoin tapahtumasta. Mutta sitä ei heidän olisi pitänyt tehdä. Fiinahan oli kärsinyt rangaistuksensa — Herra Jumala — olihan hän kärsinyt metsässä — ja olihan hän nöyryyttänyt ihmisten ja Jumalan edessä. Mitä sanomista oli siis piioilla ja rengeillä. Uhkamielisyys rupesi uudestaan nousemaan hänen sydämeensä ja hänen silmänsä muuttuivat ilkeän näköisiksi. Pian oli hän samanlainen kuin ennenkin, ja kun hänen piti lähteä käräjiin lapsi- ja säkki-jutun tähden, oli hän saanut kyllikseen kanssaihmisistään, juoksi alas kotiniemekkeelle ja heittäytyi salmeen.

Se tapahtui kerran harhaillessa merellä. Olin purjehtinut useita päiviä milloin penikulmien laajuisilla aukoilla, milloin kapeitten, hymyilevien salmien läpi, milloin punaisten merikallioitten lomissa. Huvini oli ollut uhmailla valkeita aaltoja, purjehtia huimaavaa vauhtia pitkin tyyniä vesiä tuulen suojassa matalien vuorentöykämien välissä ja kun kaunis, päilyilevä lahti houkutteli liian voimakkaasti, olin laskenut ankkurin. Olin purjehtinut auringonpaisteessa ja sateessa, punertavassa hämärässä ja valkoisessa kuunvalossa ja nyt oli mielestäni hauskempi viettää yötä maalla, kuin kajutassa.

Kun siten ajelehdin erääseen salmeen, avautui äkkiä toiselle puolen viheriä niittyrantainen lahdelma jyrkkien vuorien välissä ja niityllä, vanhan lehmuksen alla oli punainen tupa. Porstuan keltaiset kaksoisovet olivat tosin suljetut, mutta savupiipusta nouseva sininen savu oli merkkinä, että asukkaat olivat kotona. Suuntasin veneeni tuulen yläpuolelle ja hetkisen kuluttua laskin ankkurin.

Purjeiden kokoaminen ja kaiken kuntoon paneminen yöksi vei vähän aikaa ja kun olin saanut ne tehdyksi ja katselin rantaan päin, olivat keltaiset ovet auki ja laituria kohden tuli vanhus, kumarainen ja kankea, mutta jonka ryhdissä kuitenkin oli jotakin, joka ilmaisi, että hän oli ollut merimies. Hän souti ruuhella ulos rannasta ja kysyi tulisinko maalle.

Josko saisin yösijaa? Tietysti. Vielä ei hänen ollut tarvinnut kieltää kulkioilta ja purjehtioilta yön suojaa, vaikka ei kenties enää ole pitkälti siihenkään aikaan. Sillä sekä hän että eukko olivat tulleet vanhoiksi ja melkein saamattomiksi. Ja kun eukolla ei enää ollut voimia keittää useammalle henkilölle, eikä laittaa useampia vuoteita kuntoon, ja kun hän itse, vanhus ei jaksanut hakata tavallista enemmän puita, silloin täytyi varmaankin vastata kieltävästi — mutta siihen asti oli aina jokainen rehellinen matkustaja tervetullut heille, samoin kuin hänkin oli nauttinut vieraanvaraisuutta monen luona eri maissa. Hän oli nimittäin purjehtinut ennen maailmassa.

Tuvassa istuu vanha mummo kangaspuissa. Sisään astuissamme hellitti hän luhat ja tuli minua vastaan melkein laahustavin askelin. Mutta katse, joka lasisilmien läpi minua kohtasi, oli ystävällinen ja miellyttävä. Saatuaan tietää, että jäisin yöksi, rupesi hän rauhallisesti ja hiljaa puuhailemaan ruuan kanssa sill’aikaa kun kissa silitteli selkäänsä polveani vasten ja vanhus itse kävi pöydän viereen istumaan.

Tuvassa vallitsi erinomainen hiljaisuus. Harvoin ovat loppuun kuluneen työpäivän viimeiset hetket minuun sellaista vaikutusta tehneet kun täällä näiden patriarkallisten, kunnia-arvoisten vanhusten kodissa, jossa he elävät hiljaa omassa maailmassaan, jonka he itse ovat raivanneet itselleen erämaasta. Niityn ja perunamaan ovat he muokanneet kahden mäen väliseen suonotkoon, tuvan ja ulkohuoneet ovat he rakentaneet, ja huonekalut oli ukko itse suurimmaksi osaksi tehnyt taloutta alkaissaan, tai ollessaan kotona jonkun talven vaimonsa ja pienokaisten luona. Ikkunaverhot, matot ja vaatteet oli vaimo kutonut ja ommellut, ei ainoastaan ne joita nyt käytettiin, vaan kaikki nekin, mitä aikoinaan on tarvittu taloudessa niin hyvin puolivillaiset ja pellavaiset kun pumpulisetkin. Kaikki elämänmuistot olivat heillä ympärillään, paitsi lapset, jotka olivat lentäneet ulos pesästä ja kyntivät nyt vuorostaan laineita taikka raivasivat pelloksi uusia suorotkoja. Oli niin ihmeen rauhaisaa. Vanhukset olivat työntäneet nahkakengät jaloistaan maton pätkälle oven viereen ja kävelivät ympäri kotitekoisissa tallukoissa — minusta tuntui, kun eivät he itse olisi tahtoneet saastuttaa pyhättöään meluamalla, vaikka ymmärsinkin, että syynä oli lattian pesun hankaluus. Ainoa ääni, joka keskeytti hidasta keskustelua, oli puiden räiskynä takassa ja ääni, joka syntyi siitä, kun jokin keittoastia otettiin alas seinältä.

Ylhäällä, katon-aluksen alla olivat pyssyt, joita nyt enää ei juuri käytetty ja niiden vieressä joukko sinisiä paperikääröjä, joiden pian huomasin olevan merikorttia. Nurkkahyllyllä oli suuri kompassi ja pitkä tähystin — se oli ostettu Rostokista. Vanhus oli purjehtinut rippikouluajastaan alkaen, ensin laivapoikana ja kokkina ja jungmannina, mutta sitten oli hän suorittanut tutkinnon ja kuljettanut prikiä ja kuunaria monena Herran vuotena Itämerellä ja sen lahdilla. Se oli vanhaan, hyvään aikaan. Nyt ei se enää kannattanut noiden höyrylaivojen tähden. Hän oli tullut vanhaksi sopivaan aikaan, arveli hän.

Mutta vaikka hän oli tullut niin huonoksi, niin ei hän saanut kokonaan luopua merimieselämästään.

"Sillä vielä tänäkin tulevat ne tänne saadakseen minut luotsiksi milloin Vaasaan, milloin Pietariin."

"Ja parin päivän kuluttua lähden minä pojan kanssa — hän on neljänkymmenen vuotias — Loviisaan. Kauemmaksi itäänpäin en enää löydä. Kun tulee vanhaksi, niin unohtaa yhden ja toisen meriviitan, eikä muista kaikkia vuorenkärkiä."

"Se on nyt siten, että sen täytyy ikäänkuin kulkea isältä pojalle. Meillä on monta merkitsemätöntä väylää, joiden läpi me kuljemme silloin kun muiden täytyy kulkea kiertotietä. Ne olen minä oppinut isältäni ja hän hänen isältään ammoisista ajoista alkaen ja minun tulee jättää ne pojalleni perinnöksi ja oikeus pysyy oikeutena."

"Ainoastaan kahdeksankymmenen vuotias. Äiti on kahdenyhdeksättä ja hän hoitaa taloa minun poissaollessani."

"Tyttö on naimisissa. Poika asuu tässä samalla maalla, vastaisella puolella. Hän on nyt ostanut jahdin."

"Keltalaitaisen jahdin," lisäsi eukko, joka oli ylpeä siitä, että se ei ollut muiden jahtien kaltainen, "ja oikein risteilijän, sillä sellaisia eivät ole kaikki, kuten isä sanoo. Ja kun hän ansaitsee vähän, hankkii hän itselleen kaljaasin."

"Ehkä hän saa sen," arveli vanhus, "kun meitä ei enää ole ja hän saa sen vähän, mitä meiltä jää jälelle."

Hiljaa lähtivät nuo kaksi vanhusta sukkasillaan tuvan lattian poikki, pistivät nahkakengät jalkaansa ja kävelivät hitain askelin porstuan läpi pitkin polkua niityn poikki navettaan, vaimo kantaen kahta kiulua ja ukko perässä, ämpärillä vieden juoman lehmälle, molemmat kumaraisina ja tasaisessa tahdissa, joka ilmaisi, että he jo monta vuotta ovat suorittaneet tuon matkan yhdessä.

Kun maito oli kannettu sisään, menimme me kaksi miehen puolta hakkaamaan puita, s.o. vanhus katseli, kuinka hakkaaminen sujuisi minulta ja hakatessani kertoi hän, miten on meneteltävä, saadakseen kirveen pysymään varressaan. Hän tunsi kaikki kokemuksesta.

Kun tulimme tupaan, tuotiin uusia perunoita pöydälle ja tuoretta haukea — sillä vielä jaksoi vanhus laskea koukkuja — ja tuoretta voita, sillä vielä jaksettiin kirnuta, kun vuorotellen liikuteltiin mäntää.

Sitten saatettiin minut kammariin, jonka pian huomasin vanhusten pitkän elämänsä aikana kokoaman omaisuuden ja merkillisyyksien säilytyspaikaksi. Suuria höyhenpatjoja ja monta oivallista peitettä, pari arkkua täynnä kangaskääröjä — "niin, ne olen kaikki kutonut ja kenties ehdin vielä vähän, ennen kun kuolen" — joukko valmiita vaatteita, sekä miehen että vaimon, kummallisia lasikoristeita Lyypekistä ja piippuja Kiielistä.

"Ne ovat kaikki sellaista, mitä lapset saavat kun me vanhat kuolemme.
Jotain pientä ovat he jo saaneetkin ja lastenlapset myös."

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli kahvi valmiina tuvan takalla ja molemmat vanhukset istuivat auringon paisteessa vieretysten portaalla porstuan edessä, kädet helmassa, katsellen niittyä, josta ukko oli niittänyt vähän ruohoa, joka oli kasvanut toistamiseen. Luuvalo ei ollut vaivannut niin pahoin aamulla.

Myöhemmin päivällä lähtisi hän poikansa kanssa matkalle Loviisaan, neuvomaan tietä, jolla aikaa mummon tulisi pitää huolta, että heinät tulevat katon alle — sillä karjanruuasta tulee puute ensi talvena. Sitten kutoo hän valmiiksi uuden kankaan, kun isä tulee kotiin — sillä siitä tulee sarkaa hänelle hänen yhdeksänyhdeksättä syntymäpäiväkseen. Ja se on parin viikon perästä.

Pari vuotta myöhemmin laskin minä vinhan vihurin kiidättämänä Guldkrona-selän poikki. Upea vihreä vesi kihisi ja kuohui keulan ympäri. Olin tyytyväinen hyvään vauhtiin sillä lounaasta nousi pilvi ja jo yöllä olin kuullut ukkosen käyvän sillä ilman suunnalla. Kello ei ollut enempää kuin kuusi tai seitsemän aamulla, aurinko paistoi vielä ja suurusajoissa olisin varmaankin noiden kahden vanhuksen luona — jos he vielä elävät — ja siellä suojassa rajuilmalta.

Ohi vanhojen tuttujen niemien ja kivien kiiti alus saaristoon. Pilvi oli jo korkealla, se oli hajautunut useampiin eri joukkioihin, joiden syrjät olivat loistavan valkoisia, yksi ulottui aina keskitaivaalle asti. Mutta pian olen minäkin perillä. Tuolla näkyi jo punainen tupa ja savu tuprusi uuninpiipusta. He elivät siis vielä, nuo vanhukset — vai olikohan mahdollisesti muita ihmisiä asettunut heidän sijaansa? Tuuli kävi suoraan lahteen. Minun täytyi purjehtia sen ohi ja luovailin ylös pojan torpan kohdalla, joka sijaitsi puolen kilometriä itäänpäin ja jonka minä myöskin tunsin ja jossa olen käynyt.

Laskin ankkurin ja hinasin purjeen alas. Pilvet yläpuolellani olivat uhkaavia ja ukkonen kuului monelta taholta. Kajutan ikkunasta näin, että ihmiset olivat ylhäällä rantaniityllä kokoamassa heinää kotilatoon, sillä satoi jo vähän.

Silloin loisti äkkiä salama, jota silmänräpäyksessä seurasi kova ja lyhyt jyrinä. Se tuli niin odottamatta ja ilman lyhempiä enteitä, että se vaikutti kauhistuttavasi. Heti sen jälkeen katsahdin minä torppaan päin ja näin silloin pienen savupatsaan nousevan ladon katolta ja naishenkilön seisovan vuorella ja viuhtovan käsillään kaikille suunnille. Salama oli sytyttänyt ladon ja se oli saatava sammumaan, ennenkuin liekit vinhassa tuulessa saavuttaisivat asuinrakennuksen ja muut ympärillä olevat rakennukset. Minä otin veneämpärin ja soudin maalle.

Ihmisiä tuli juosten pitkin polkuja kauempaa saarella sijaitsevista torpista, mutta jo ennen kun minä astuin pois aluksesta puhkasi tuli katon. Kun minä ehdin ladon luo vedellä täytetyn ämpärini kanssa, tuli torpan vaimo vastaani äänekkäästi valittaen ja itkien. Töin tuskin oli hän saanut miehensä ja ainoan poikansa, viidentoista vuotiaan vedetyksi ulos ladosta, jossa ukkonen oli heihin iskenyt. Nyt makasivat he pitkällään vuorella, toisella sininen juopa ohimoilta alas kaulaan ja toisella vaatteet palaneina. Saapuville tulleitten avulla kannettiin he tupaan, jossa kolme säikähtynyttä lasta itki, nuorimman, joka oli ainoastaan puolen vuorokauden vanha, huutaessa voimainsa takaa.

Mutta nyt ei ollut aikaa auttaa heitä. Tuli oli sammutettava. Palokoukun ja parin pikon avulla vedettiin hirret alas ja sammutettiin sitä mukaa. Asuinrakennusta ja navettaa uhkaava vaara oli torjuttu.

Kun ihmiset vielä hääräilivät sammutuspuuhissa, lähdin minä polkua pitkin vanhusten tupaa kohden, joka oli tuulen yläpuolella palopaikasta. Tahdoin varovasti ilmoittaa vanhuksille tapahtumasta — jos he vielä elävät ja jos he eivät vielä olleet saaneet tietää mitään.

Sisäänastuissani istui mummo kangaspuissa ja vanhus itse oli ottanut esille pitkän tähystimensä ja katseli lahdelle, missä vaahto vyöryi kuin savu.

"Mistä ihmeestä tulee herra tässä ilmassa — myrskyssä, ukkosessa ja sateessa?"

"Nyt täytyy keittää kahvia, kun tuli näin harvinainen vieras," sanoi mummo ja sipsutti sukkasillaan muurin luo, samalla kun kissanpoikanen ryömi ulos korista ja keikahutteli itseään lattialla.

Puhuisinkohan minä tuosta ukkosen iskusta. Huomasin, että olin ottanut itselleni liian vaikean tehtävän, minä en uskaltanut lausua ilmi sitä mitä tiesin. Eiköhän koskisi liian kovin vanhuksiin, ehkä he kuolisivatkin, saatuaan tietää, että heidän ainoa poikansa ja pojanpoikansa on ukkosessa saaneet surmansa. Toiselta puolen näyttäisi kummalliselta, kun minä istun siellä, enkä kerro mitään, kun toisista torpista tullaan tuomaan tietoa. Minä istuin ja olin kovin tuskissani.

Ukko katseli lahdelle päin tähystimellään. "Hongat kaatuvat Palomaan metsässä," sanoi hän. "Mutta kaiketi se taas pian tyyntyy, luulen, että se jo on laimentunut.

Mitä tulisi minun tehdä — melkein valtasi minut tuska istuissani. Niityn toiselta puolen näin miehen tulevan pitkin askelin. Laivuri suuntasi tähystimen häneen.

"Herra Jesus", alotti hän, mutta sitten näki hän minut — "vai niin, herra on jo varmaankin kertonut kaikki."

Vanhukset tuijottivat mieheen ja kävivät puoli lattiaan häntä vastaan —
"Itäniemeläinen."

Miehen suusta tulvi virtanaan sanoja, vanhusten katsellessa vuoroin häntä, vuoroin minua, kunnes he ymmärsivät, että se oli totta.

He ottivat lasisilmät pois ja katselivat toisiaan silmiin, menivät sitten käsikädessä vuoteen luo, ja istuivat sen laidalle.

"Ei suinkaan heillä liene hätää. Siellä on kyllä niitä, jotka hoitavat heitä."

Sitten olivat he kauan aikaa vaiti ja hiljaisuuden kestäessä lähti
Itäniemeläinen tiehensä. Hän oli toimittanut asiansa ja tunsi itsensä
tarpeettomaksi. Sellaiseksi tunsin minäkin itseni ja menin myös ulos.
Myrsky oli tyyntymään päin ja ilma kirkastui.

Vähän ajan kuluttua näin minä molemmat vanhukset horjuvin askelin kävelevän navettaan päin, vielä kumaraisempina, kun viime kerralla nähdessäni heidät, mummo molempine kiuluineen ja ukko vieden juomaa ämpärillä. Mutta käydessään asetti mummo kiulunsa alas ja pyyhkäsi esiliinalla silmiään ja ukko asetti varovaisesti lehmänjuoman alas ja teki saman liikkeen takin hiallaan. Sitten menivät he taas eteenpäin.

Illalla ei puhuttu paljon. Vanhukset istuivat parhaastaan ja vaikenivat. Heidän tupansa tuntui minusta taas hiljaiselta pyhäköltä.

"Ja minä kun luulin näkeväni poikani kaljaasilaivurina ja hänen poikansa luotsina jollakin noista suurista laivoista," arveli vanhus.

"Nyt saamme ruveta myymään miesten sarkakääröjä, isä, kun ei enää ole miehenpuoleisia perillisiä."

"Niin, ja taitaa olla paras, että sinä lopetat kankaasi ja alotat kutomaan naisten kankaita."

Kun seuraavana aamuna purjehdin pois, tunsin minä, että näin vanhukset viimeisen kerran ja minä jätin paikan melkein hartaudella.

Hiljattain olen kuullut, että vanhukset ovat ottaneet itselleen kasvattipojan. He tarvitsivat vihdoin kuitenkin jonkun, joka hakkaa heidän puunsa ja perunamaan. Kenties tarvitsi ukko myöskin jonkun, jolle saisi neuvoa tien rantoja pitkin.

Talvi on pohjoisen luonnon lepoaika. Hiljaisena ja kalpeana ja juhlallisena lepää maa, tummina seisovat metsät vuorten harjanteilla. Valkea lumi peittää kivet ja aidat, mättäät ja kallionjyrkänteet, ja levittää kaikkialle yhden ainoan eheän suuren tunnelman, kuin kellon kumina yli äärettömän avaruuden.

Talvi on pimeä ja kylmä mutta kun pimeys ja pakkanen ovat kulkeneet polttopisteensä ohi ja pitkät auringonpaisteiset päivät kimaltelivat yli luonnon, ovat laaksot kiedotut siniseen siimekseen, auringon valaisemat vuorenjyrkänteet kimaltelevat keltaisina lämpimän punaisina taloineen, ja metsät ikäänkuin palavat keltaisen punervassa valossa. On tyyntä ja hiljaista ja kaikuu kuuluu laaksosta laaksoon, kun kulkuset kilisevät. Pohjoinen talvi osoittaa, mitä suurta, eheää ja komeaa se voi saada aikaan.

Kun taivas iltasin alkaa käydä veripunaiseksi ja ilma sen yläpuolella on vaalean viheriä ja läpikuultava, kun tähdet kimaltelevat kirkkaasti ennen pimeän tuloa, silloin on talven valta voitettu, silloin on kevät lähellä. Eräänä päivänä alkaa ilmaantua juomuja ja pilvenhöytäleitä taivaalla, tuulenpuuskat puhaltelevat avaruudessa, luonto muuttuu värittömäksi, sataa lunta ja lumiräntää ja etelästä päin tulee kosteaa ilmaa ja sumua. Ihmiset pysytteleivät mielellään huoneissa, sillä ulkona tuntuu raa'alta ja kylmältä, vaikka onkin lämpimämpi kuin ennen. Mutta kun muutamana päivänä tuuli ja sade lakkaavat ja ihmiset taas uskaltavat mennä ulos, niin kurkistavat mättäät, kivet ja mäet ulos lumipeitteistään, joka näyttää vettyneeltä ja harmaalta ja paljailla maantäplillä kihisee pieniä lintuja, mustia, punarintaisia, ruskeita. Sitten tulee aurinko esiin pilvien lomista, jotka ovat käyneet keveiksi ja valkeiksi ja silloin kuuluu äkkiä hamppuvarpusen iloinen nauru koivusta ja kuuntelija tulee itse niin iloiseksi, että seisahtuu, katselee sinne ylös ja hymyilee. Rastaat lentävät pienissä parvissa, taikka parittain ja laskeutuvat lepän latvoille. Kummallisia, harmaanruskeita lintuja lentää ylös teiltä, joita myöten kuljemme, lintuja, joita emme koskaan ennen ole nähneet, ainoastaan kuulleet — sillä ne kummalliset linnut ovat leivosia.

Aurinko paistaa niin että kaupunkilaistenkin huoneet tulevat valoisammiksi ja ilma on lämmin päivällä. Aurinko paistaa sisään ikkunoista, niin että ensimmäiset ruusut puhkeavat ja tuoksuavat. Vanhat kumaraiset mummot, jotka eivät ole tohtineet mennä ulos talvella, kömpivät esiin piilopaikoistaan ja nauttivat säteilevästä auringonpaisteesta, taikka antavat taluttaa itsensä lämpimille katukäytäville, missä vilisee lapsia ja lastenvaunuja. Päivänvarjot tulevat esiin ja kasvot niiden alla näyttävät iloisemmilta kuin ennen. Raskas mieliala on poissa ja ihmisistä tuntuu elämä valoisammalta.

Puutarhoissa ja puistoissa käännetään lumi sulamaan ja kirsi poistetaan krookkuslavoilta. Jos kaikkivoipa aurinko saa levittää säteensä noille hennoille iduille, nostavat ne sitten kyllä pian maasta keltaiset päänsä ja seisovat siinä avuttomina kuin pienet lapset, joita ihmiset ystävällisesti katselevat. Puutarhaystävät rupeavat jo ajattelemaan istutuksiaan, mitä he kylvävät tähän ja mitä tähän istutetaan — keväthaaveita. Mutta kun urheilijat tuntevat auringon lämmön selässään, heräävät kesäajatukset heti heissä ja he kävelevät venevalkamilleen ja katselevat kuinka alukset ovat säilyneet talvella — retkeilythän alkavat taas pian — sill’aikaa kun rouvat kotona ottavat esiin vaaleita vaatteita, tarkastelevat ja sovittelevat ja katsovat ovatko ne käyneet liian ahtaiksi pienokaisille.

Ympäristöillä ovat harakat nauraneet enemmän kuin tavallisesti ja nauraneet ilosta ja sitten on niille tullut kiire rakentamaan suuria pyöreitä risupesiään jonnekin tiheään nuoreen mäntymetsään. Teerensoitin kuuluu — mistä, sitä ei oikein tiedä — se voi olla lähellä, mutta yhtä hyvin voi se olla kaukanakin.

Lehmät ja lampaat lasketaan pihamaalle auringonpaisteeseen ja ovat niin tottumattomia voimakkaaseen valoon, etteivät oikein tiedä mihin ryhtyisivät. Vihdoin lähtevät ne nelistämään ympäri pihaa ja peljättävät kanat, jotka kaakottaen pakenevat joka suunnalle, samalla kun lapset, jotka seisovat portin sisäpuolella ja katselevat näytelmää säkenöivin silmin, nauravat sydämen pohjasta vasikkain keikahduksille.

Kun luotsiukko aamulla menee ulos hakkaamaan puita, on hän kuulevinaan tuttuja ääniä ilmasta — ehkä etäällä olevien kurkien parkunaa, taikka kenties allien, jotka hakevat aukeaa paikkaa, tai kalalokkien kirkunaa.

Luotsiukko noutaa tähystimen, menee ylös odotusvuorelle ja katselee ympärilleen. Ei, ei näy sinistä juovaa, eikä railoa jäässä, hän oli varmaan kuullut väärin — hän luuli ehkä vaan, että hänen olisi pitänyt kuulla jotakin. Mutta kaikessa tapauksessa saattaa olla varminta, että vähitellen ryhtyy asettamaan kuntoon ampumavehkeitään. — Sen saavat pojat iltatyökseen tehdä.

Jos kävelee pitkin polkuja metsässä, pysähtyy ja kuuntelee, niin ei alussa kuule mitään. Mutta maltappas — siellä sorisee, porisee ja huokaa — ne ovat puroja, jotka kaivautuvat eteenpäin lumipeitteen alla, siellä hengittää, huokuu ja kuiskii itse lumessakin, sen hitaasti painuessa kokoon, kuusien latvoista tippuu kirkkaita pisaroita ja puolukanvarret karisevat noustessaan esiin honganrunkojen ympärillä sitä mukaa kuin lumi sulaa. Pikkulinnut eivät ole vielä uskaltaneet mennä metsään — niiden täytyy pysytellä teillä, ladoissa ja pihoilla löytääkseen ravintoaan.

Keväthuvilat ovat hiljaa ja uneksivat viimevuotisista kesämuistoistaan, ehkäpä tulevista tapahtumistakin, mutta he tuntevat jo, että ovat ihmisten ajatuksien esineinä.

Ensimmäinen kevättunnelma väräjää luonnossa ja väräjää ihmisten sydämissä. Maa valmistautuu lumen alla tulemaan jälleen nuorekkaaksi, nuoret tunteet itävät ja iloitsevat ja kaihoavat kaikkien rinnoissa, ihmiset puristavat toistensa käsiä lämpimämmin kuin ennen — kaikki tuon siunatun kevään tähden!

Kielessämme löytyy tuskin sanaa, joka voi loihtia esiin niin vakaavaa nuoruuden, valon ja kevään tunnelmaa, kuin sana Toukokuu. Kun kuulee sen sanan, tai lukee siitä, alkavat tunteemme värähdellä, keväiset ajatukset heräävät ja eteemme nousee näkyjä nuoruutemme päiviltä. Kuulemme säveliä avaruudesta, "Tulles kaunis Toukokuu," jota lapsena lauloimme jollakin vihreällä niityllä, taikka "Touon aika lähenee," joka kaikui riemuiten, samalla kun ympärillä näkyi valkolakkeja, pieniä kukkakimppuja ja iloisia kasvoja. Tämän kevät-tunnelman herättää sana Toukokuu, satakoonpa sitten ulkona, tai pyryttäköön, tai olkoon lämmintä ja vihreäistä. Kunhan vaan on Toukokuu!

Itse asiassa on Toukokuussa jotain erinomaisen runollista. Toukokuu on kevään ilo ja kevään surumielisyys, kevään onni ja kevään lempeä, hento suru, pitkän hämärän ja puolivaloisan yön kuukausi, päivät uhkuen heräävää elämänhalua ja yöt kaihoavaa salaperäisyyttä. Toukokuu on se kuukausi, jolloin laulu kaikuu toivehikkaampana, jolloin ihmiset tekevät työtä ja laulavat, jolloin linnut laulavat ja rakentavat pesiään, jolloin kaikki näyttää heräävän toimeliaisuuteen, riemuun ja onnenunelmiin, jolloin umput puhkeavat ja versovat kaikkialla.

Toukokuu on puutarhojen ja puistojen lumottu aika, jolloin joka päivä on kuin uusi ihme, loihtii esiin uusia pronssinvärisiä silmikkoja ja pieniä vihreitä lehtiä, uusia lauluja, uusia säveliä, uusia kukkia, jolloin joka yö uinuu kalpenevien tähtien alla, taikka kuun alla, joka ei valaise, samalla kun rakennukset ja puut muodostavat kauniita varjokuvia vasten pohjan vaaleaa taivasta.

Läpi jokapäiväisimmän ja uudenaikaisemmankin kaupungin, kaupungin, jolla ei ole sukuperää eikä muistoja, ei taruja eikä satuja, väräjää tiedottomasti kevättunnelma. Se kulkee sisään tulleista, syöksyy mereltä, se virtaa esiin ilman lämpimässä ja valuu valon mukana alas itse taivaasta.

Satamajäät sulautuvat taikka murskautuvat sohjuksi, lippuja hinataan, vastamaalatut höyrylaivat alkavat liikkua ja purjealukset lemuavat kivihiilisavulle ja tervalle. Jonakuna kauniina päivänä on liike käynnissä ja toimelias elämä alkaa satamassa. Rannikkolaisten veneet raivaavat itselleen tietä jäälohkareitten lomitse ja maaseuduilta tulvaa myyjiä, jotka tarjoilevat hentoa vihervää, sinivuokkoja ja valkovuokkoja, joista leviää hienoin ja raittiin keväinen tuoksu. Rantalaiturilla ja sen vieressä tapaamme muutamana aamuna kaupan joukon aluksia, joiden laiteet loistavat tuoreesta puusta- ja kuparinauloista, ja jotka herättävät ihmisissä kesäisiä ajatuksia kalastusmatkoista ja souturetkeilyistä pyöreitten loistavien kallioitten lomissa taikka rantoja pitkin, joita riippakoivut varjostavat.

Soitto kaikuu ulkoravintoloista ja torvet kimaltelevat auringossa. Pikkulapset juoksentelevat punaisina, valkoisina taikka sinisinä ja leikkivät hiekkaläjissä tynnyrinvanteilla, palloilla taikka ilmarakkuloilla. Ne nauravat ja lörpöttelevät, taikka itkevät hillittömästi, kun ilmarakkula on karannut ja josta pian näkyy ainoastaan pieni pilkku kaukana, kaukana — lähellä aurinkoa.

Naiset pukeutuvat vaaleihin pukuihin, kalossit sysätään syrjään, ja herrat etsivät kävelykeppejään ja kiiltäviä silinterihattujaan. Valkoisia lakkeja, kultalyyryjä ja nuorisoa vilisee odottaen saada näyttää maailmalle ylioppilaiden kaunista voitonmerkkiä.

Ruohokentät rupeavat kimaltelemaan hennossa vihreydessään, esplanaadien penkereillä aukeavat kukat auringonpaisteessa, pensaihin ilmestyy pieniä lehtiä ja vesikioskien portit aukaistaan.

Mutta kun illalla lapset ovat viedyt huoneisiin, soitto tauvonnut ja yö tullut, vallitsee kaduilla hiljainen ja omituinen tunnelma. On yö, mutta ilma on kuitenkin valoisa, läpikuultava, luonto uinuu, mutta valvoo maatessaankin, kaikki lepää, mutta elää kuitenkin; kaikkialla on hiljaista ja kuitenkin on kaikkialla sointua ja säveltä. Ei ole ainoatakaan ikkunaa, jonka uutimien takana ei uneksittaisi uusia unelmia, ei ole muuria, jonka sisäpuolella olisi ihminen, jota ei kevään kaikkivalta olisi koskettanut. Haaveillaan töistä ja laakeriseppeleistä, rakkaudesta ja valoisista kesäpäivistä, säihkyvistä silmistä, joihin on katsottu, puolittain tehdyistä lemmentunnustuksista ja lupauksista, kaikesta, joka ei vielä ole tapahtunut, mutta joka voi tapahtua, kaikellaisesta, josta ei oikein itsekään olla selvillä mitä se on… Seisoissamme ajatuksiimme vaipuneina näemme kulkijan jossain kaukana, kuulemme hänen askeleittensa heikon kaiun haihtuvan pois, hän katoo itsekin kuin usvahaamu, kaukaa kuuluu serenaadi, ja milloin tahansa voi toinen kuulua aivan läheltä. Ei valoa, ei varjoa, ainoastaan yksi ainoa, suuri unelma.

Kuka meistä ei joskus elämässään olisi seisonut uudenaikaisessa kaupungissa, ilman sukuperää ja muistoja, hurmautuneena ja tuntenut puolivaloisan toukokuun yön tuhatäänistä, melkein kuulumatonta elegiiaa!

Taistelu talven jälkijoukon ja eteenpäin kiirehtivän kevään välillä on vetäytynyt pohjoiseenpäin, jonnepäin talvi on peräytynyt luoksepääsemättömään napalinnoitukseensa. Lumiräntä, joka toisinaan vielä on näyttäytynyt, on muuttunut lämpimäksi sateeksi, tuulten voima on laimentunut, pilvet hajautuvat ja aurinko levittää voittavan loisteensa, elähyttävän paisteensa, lemmekkään lämpönsä luonnon yli, joka hurmaantuneena nauttien, muistuttaa nuoren morsiamen kaihoa, autuuden ilme kuvastin kirkkaiden sisäjärvien ja lahtien sinisessä katseessa.

Koivulehdot, jotka ovat olleet punertavia ja pronssinkarvaisia, rupeavat nyt muuttumaan viheriäisiksi, leppien tahmeat umput paisuvat ja pihlajien pitkät lehtien suojukset puhkeavat ja antavat tilaa monihaaraisille untuvaisille lehdille kehittymiseen. Lehmus, vaahtera ja haapa, kaikki saavat elon, mahla pulppuaa niissä, kaikki kiirehtivät elämään, kukkimaan ja kantamaan hedelmää lyhyessä kesässä.

Oi, kuinka tuolla metsän poluilla lemuaa, siellä tuntuu kuivuneiden lehtien, sammalen ja itse maankin lemu, jota tallaamme, ja loistavien valkovuokkojen, jotka ovat tulleet esiin leppämullasta! Oi, mikä elämä ja liverrys puiden oksissa, mikä kiire pehmeitä pesiä valmistuissa, ja mitä lemmenkiistaa sitten vähä väliä! Käellä yksin ei ole aikaa pesimiseen ja rakentamiseen, hän ei voi ajatella tulevaisuutta ja vastuksia pienien poikasten kanssa. Käkipariskunta lentää vaan läpi lehtojen koko kevään, yhdessä ainoassa lemmenhuumauksessa ja ehtii tuskin hakea ruokaansa.

Eläimet viedään taas laitumelle ja pelloilla kynnetään ja kylvetään ja ahdistetaan tunkeilevia variksia, jotka tulevat syömään siementä. Päivät kestävät melkein kauvemmin, kuin voimat riittävät, ja työ sujuu hyvin. Miesten huudot kuuluvat vainioilta, naisten laulu kaikuu tuvista, joiden ovet ovat auki, ja illalla tulevat lehmät hitaasti käyden kotiinpäin polkuja pitkin kilisevin kelloin ja kärsimättömästi ja iloisesti mylvähdellen.

Saaristoissa on vielä jäätiköltä jälellä jossain varjoisalla rannalla ja puut ja vihreys ovat myöhästyneet. Mutta siellä on sentään sykkäilevää eloa. Kun jäälohkareet vielä uiskentelivat ympäri, tulivat haahkat suurissa parvissa, näyttäen pilvenhattaroilta ja telkät, koskelot, mustasorsat ja allit — kaikki ovat saapuneet. Haahkat ovat hajautuneet ja lepäävät parittain kallioilla ja leikkivät lemmenleikkiään tyyninä aamuina kimaltelevien vesipatsaiden keskellä, haahkatelkkä viheriänä ja mustana ja komeana koreudessaan ja haahka ruskeana, niin että sitä tuskin näkyy luodon ollessa takalistona.

Usva lepää hienona ja valkoisena aamulla, mutta kun ensimmäinen heikko itätuulahdus on herännyt poistuu sumu suurien, kevyiden pumpulipilvien kaltaisina, joiden lomista loistaa sininen taivas. Silloin parveilevat muuttavat allit ympäri pienissä joukkioissa hajautuneina koko rannikolle tuhansittain ja tuhansittain, silloin laulavat ne avaruuden täyttävää lauluaan, niin että se kuuluu kuin kaukainen torventoitotus. Ilma suhisee lintujen lennosta, vesiryöpyt kimaltelevat niiden heittäytyessä mereen, kaikkialla kuuluu laulua ja vihellystä ja laukauksia pamahtaa näkymättömistä pyssyistä, jotka ovat piilossa kallioiden vedenpuoleisilla reunoilla, höyrylaivojen ja purjealusten risteillessä kulkuväylien tuhansissa mutkissa.

Niin, kevät on voittanut, kaikkialla on eloa, elämää ja väriä, höyryävässä maassa siitiniloa, kaikkein katseissa herännyttä riemua ja nautintoa koko luonnossa.

Niin, nauttikaamme siis me kaupunkilaisihmisetkin valosta ja lämmöstä, sulkekaamme koulut ja tukahuttavat vuokrakasarmit ja etsikäämme kaikkein meidän äitiämme, luontoa, joka odottaa meitä valkovuokko-, kielo- ja tuomenkukkakinoksineen ja koivunlemuineen ja antaa terveyttä ruumiillemme ja virkistystä kaupungin ahdasmielisyydessä ja melussa väsyneille aivoillemme.

Siis olet sinä tullut, rakas poikani — kiitos, kiitos, että tahdoit vaivata itseäsi pitkällä matkalla. Varmaankaan ei ollut niin hauska jättää elämää siellä, opinnoita, suuria kaupunkia, rikasta luontoa ja mahtavia vuoria, tullaksesi tänne vähävaraiseen kotiisi näkemään vanhan äitisi kuolevan pois luotasi ja isäsi luota — kiitos tulemastasi — nyt olette te minulla molemmat vieressäni — elä itke, katsos, ei koko maailman tiede voi pelastaa minua, sillä ääni sydämmessäni puhuu tyynesti ja varmasti, että kuolema lähenee — —

Mutta kerro minulle enemmän alpeille nousuistasi, enemmän niistä jyrkistä huipuista, jotka ikuisen lumen peittäminä, kylpien auringonvalossa, kuten rohkeat aatteet ja ajatukset kokoutuvat ylös avaruuteen. Se ei väsytä minua ja minä kuuntelen niin mielelläni. Tiedätkö, minä tunnen itseni niin ihmeelliseksi, ei tunnu ollenkaan siltä, kuin olisin lähellä pimeää hautaa, missä maallinen majani muuttuu jälleen maaksi, vaan minä tunnen päinvastoin täydellistä sopusointua, tunnen itseni terveeksi sairaudessanikin.

Sinä kysyt minulta katseellasi — et tahdo tehdä sitä suullisesti — pelkäät, että puhun itseni väsyksiin. Minä vastaan sinulle, poikani, minä ymmärrän sanattomat kysymyksesi. Isä ei koskaan osaa selittää sinulle sitä — sinä olet liian vaitelias isä, sinä — —

Niin, katsos, minä kasvoin kaukana maalla, kodissa, jota suuri puisto ympäröi, jossa kävelin ympäri haaveillen nuoruuden unelmia. Lukemiseni, jonka vanha isäni minulle valitsi, johti unelmieni tiet turhamaisuuden kujilta suurten vainajien seuraan, henkieni, jotka olivat olleet ihmiskunnan hyväntekijöitä ja luonnonkuvaukset herättivät mielikuvitukseni rikkaaseen elämään. Ajattelepas, minä, lapsi, minä istuin puutarhassa ja luin ja minä näin ihania maisemia avautuvan eteeni, kukkivat omenapuut veivät minut seutuihin, jotka keväisin ovat kukkien lumesta valkeita, suuret puut muuttuivat mahtaviksi seeteripuiksi, ja iltasin menin minä usein näköalavuorelle, nähdäkseni yhä laajemmalle. Silloin muodostui kaikki mitä näin, sisäisten toivomusteni mukaan. Näin välkkyviä meriä, joilla suuret höyrylaivat liikkuivat, tehden kultaisia vakoja, kylät tulivat suuriksi kaupungeiksi loistavan valkoisine rakennuksineen, ja pilvijoukkiot jotka ukkosilmoilla kokoutuivat yhteen, olivat alppia, joiden huiput kimaltelivat punaisina ilta-auringon valossa.

Niin, ja sitten kasvoi minussa vähitellen suuri halu nähdä kaiken tämän todellisuudessa, mitä olin haaveillut, saada ottaa tehokasta osaa vilkkaaseen elämään, nähdä meriä ja avaruuksia, ja mahtavia alppia — päästä pois tasaiselta maalta, niin, minun mielestäni rupesi melkein elämä kotona tuntumaan yksitoikkoiselta ja jokapäiväiseltä ja että kaunis puutarha oli huonosti hoidettu ja ruma.

Sitten tuli kevät, maa rupesi viheriöitsemään ja koivujen ja haapojen latvat saivat pitkiä ripsuja, jotka loistivat, kuin pronssi. Vuokot puhkesivat, muuttolinnut palasivat ja illat tulivat lämpöisiksi. Silloin tuli isä — niin, hän oli nuori ja keikarimainen silloin — ja sitten rupesi hän katselemaan minua ja minä häntä, vaikka en tahtonutkaan. Ei, minä en tahtonut, usein istuin minä ylhäällä näköalavuorella vain herättääkseni eloon vanhoja unelmia alpeista ja avaruuksista ja niiden avulla syrjäyttääkseni kaiken uuden. Mutta se ei auttanut. Tuo uusi tunkeutui ylitseni vastustamattomalla hurmauksella, samalla kun surukseni näin vanhan, vanhat tunteeni — ei kuolevan — vaan syrjäytyvän. Ja niin laskin minä käteni isän käteen eräänä iltana kukkivan tuomen alla. Missä on kätesi nyt isä, ojenna se minulle taas — näin.

Nyt loppuivat pian unelmat korkeuksista ja avaruuksista — ne muodostuivat toisenlaisiksi nyt. Laaksoon jäisin minä ja asuisin siellä, ja sinne minä jäin ja siellä asuin — mutta se oli kukoistava ja tuoksuava laakso, siellä kasvoi ruusuja ja kieloja ja linneat puhkesivat metsän hämäryydessä. Punaposkinen pienokainen kasvoi vieressämme laaksossa, samalla kun isä ja äiti näkivät vuosien hiljaa vierivän yksitellen, ja riemuiten huomasivat tunteitten ja ajatuksien heräävän pienokaisessa ja kuinka ne yhä enemmän ja enemmän kehittyivät. Pienokainen olit sinä, rakas poikani. Niin, laaksossa asui ihmeellinen onni kukkien joukossa, onni, jota ei nuori tyttö milloinkaan täydellisesti voinut aavistaa maatessaan vanhan kotinsa puutarhasohvalla ja katsellessaan pilvenhuippujen loistoa. Niin, kiitos isä, että veit haaveilevan tytön elämän elävään todellisuuteen — kiitos!

Ei, antakaa minun vaan puhua nyt, kun kerran olen alkanut. Niin, minä kiitän molempia sydämellisesti kaikesta siitä onnesta, mikä on tullut osakseni, kaikesta mitä olette antaneet minulle. Olen tyytyväinen ja onnellinen vielä kuollessanikin — joka ei ollenkaan tunnu minusta vaikealta. Kuoleman kauhun asemasta, josta olen lukenut ja kuullut puhuttavan, on, kuten jo sanoin ihmeellinen sopusointu sydämessäni — ei mitään tuskia enää, ainoastaan väsymystä — ja sitten nuo ihmeen ihanat soinnut — joiden syytä ja alkua en täydellisesti voi selvittää. — Mutta ehkä sentään voinkin — se johtui juuri mieleeni, kun kohtasin katseesi, rakas poikani. Mutta minä kokoan vähän voimia.

Niin, se oli sinun kotiintulosi, joka saatti sopusointuisuuden sydämessäni ylimmilleen — se herätti täyteläisempään eloon tunteen, joka aikaisemmin piili siellä pohjalla — nyt on se paisunut ilahuttamaan viimeisiä hetkiäni. Se on päässyt valtaan aina, kun olen lukenut rakkaita kirjeitäsi, poikani katsos, se on nuoruuden runous, joka on herännyt täyteen kukoistukseen, se on kaikkein näköalavuorella haaveilemieni unelmain täyttymys, joka vaikuttaa tämän onnellisen tunteen kuoleman läheisyydessä. Katsos, lapseni, — niin, sinähän olet kaikessa tapauksessa minun lapseni, niin vanha kuin oletkin — katsos, sinä olet saavuttanut sen, josta minä haaveilin, sinä olet nähnyt välkkyvät meret, suuret kaupungit ja pulppuavan elämän, sinä olet tutkinut tieteitten pesäpaikoissa, sinä olet katsellut äärettömiä avaruuksia ja kiivennyt korkeille alpeille, jotka lumikoristuksessaan loistavat punaisina ilta-auringossa ja ikäänkuin mahtavat aatteet ja ajatukset pyrkivät avaruutta kohti — sinä olet nähnyt kaiken tämän ja saavuttanut. Ja sittenhän on, kuin jos minä itse olisin tehnyt sen — nähkääs, tämä mahtoi sentään olla kaikkein nuoruuden unelmaini sisältö. — Niin poikani, vanha äitisi on elänyt useamman elämän, isän ja sinun ja hän on ollut onnellinen teidän menestyksistänne, hänellä on mielestään ollut osansa kaikesta, mitä te olette toimittaneet — ja tämä tietoisuus, joka nyt on selvinnyt varmuudeksi, mahtaa olla se, joka hymnin lailla kaikuu minulle ja täyttää sydämeni elämän täyteläisyydellä ja taittaa kuolemalta kärjen.

Siitä on kulunut vuosi, ei kauvempaa. Kuinka tämä vuosi on tuntunut pitkältä, ja kuinka paljon se on opettanut minulle!

Kuinka vanha hän nyt olisikaan? kun lasken. Niin, hän olisi nyt kolmenkymmenen vuotias, koska Signe on kuuden.

Me olemme olleet tänään haudalla, Signe ja minä ja koristaneet sen kukilla. Kuinka onnellista, että lapsen suru sentään niin helposti haihtuu! Signen mielestä ei elämä enää ole niin surullista ja erinomaista senvuoksi että hänen äitinsä on kuollut. Onnellinen ikä!

Joskus vaan enää tapahtuu, että äidin muisto jälleen herää, ja silloin voi Signen pienessä sydämessä syttyä kiihkeä kaiho sen perään, joka oli hänen paras apunsa ja hellä ystävänsä.

Kuluneena vuotena olen minä koettanut johonkin määrin korvata vainajaa. Kuinka naurettavasti ja tuhmasti käyttäydyinkään ensi alussa! Oli tuhansia asioita, joita en osannut, joita minun täytyi vähitellen oppia ja joita Signen täytyi minulle opettaa. Minä tunsin itseni ensin melkein yhtä avuttomaksi, kun Robinson saarellaan, kaikkien noiden pienien vaatteiden, kaikkien noiden ajatusten ja kaikkien lapsellisien kysymysten kanssa, joihin on niin vaikea vastata.

Minä muistan esim. vielä aivan hyvin, kuinka minä muutama päivä jälkeen kuolemantapauksen osottauduin taitamattomaksi ja tuhmaksi. Minun oli onnistunut pukea Signen päälle noin jotensakin ilman muistutuksia hänen puoleltaan, ja kun hän oli valmis, oli hän mielestäni erinomaisen hyvin puettu. Sitten menimme me kahvipöytään.

Toden totta ei minulla ollut sydäntä kieltää, pidin kuitenkin käteni läheisyydessä sillä varalta, että apua olisi tarvittu. Pienet sormet tarttuivat toimekkaasti kahvikannun kädensijaan ja kuppi täyttyi vähitellen. Lopuksi rupesi pikku käsi vapisemaan ja kannu asetettiin alas pienellä läjähdyksellä.

"Se painoi, mutta kuppi täyttyi kuitenkin," sanoi Signe, kasvot punaisina ja riemuiten.

Salatakseni nolouttani sanoin minä silloin, että hän sentään tänään saisi puoli kuppia.

"Niin, eihän äiti sentään olekkaan kuollut hänhän on taivaassa. Voiko hän sieltä nähdä, kuinka me juomme kahvia?"

"Jos hän näkisi, niin kyllä kai Signe hänen mielestään olisi oikein taitava, kun voi kaataa kahvia isälle."

"Isä, ei Signe oikein ymmärrä tuota, että äiti on haudattu maahan ja sentään on taivaassa?"

"Niin, tänään saa Signe myöskin leivoksen, ja sitten menemme me ulos kävelemään."

Sellaisia keskusteluja on meillä ollut usein, ja tavallisesti olen minä joutunut ymmälle. En käsitä, kuinka äidit selviytyvät sellaisesta.

Vuoden kuluessa olen minä kuitenkin tullut vähän enemmän huomaamaan, kuinka on meneteltävä, kun on kuusivuotias tytär hoidettavana ja kasvatettavana, taikka kenties on parempi sanoa, että Signe on tullut huomaamaan, kuinka kuuden vuotiaan tytön tulee kasvattaa isäänsä.

Kaikessa tapauksessa on hän avuttomuudessaan kiintynyt minuun pienen sydämensä koko lämmöllä ja hellyydellä ja me kasvatamme yhä edelleen toinen toistamme.

Kuinka kauniita nämä kevätaamut ovat! Kevät onkin tullut aikaisin tänä vuonna lämpimineen ja saattanut maan viheriöitsemään. Kun aukaisen verannan oven, virtaa koko maailman auringonpaiste minua vastaan ja höyryävä maanhaju tuntuu. Koivujen kaikkein pienimmät hiirenkorvat kimaltelevat kuin kulta ja hamppuvarpunen laulaa. Vanhassa lepässä viheltelee rastas laulua lemmenonnestaan. Minä otan työni ulos verannalle ja kirjoitan hetkisen pöytäkirjoihini, Signe makaa vielä. Mutta työstä ei tahdo tulla mitään. Suloiset kevät-aamut ja pöytäkirjat eivät varmaankaan kuulu yhteen.

Minä menen Signen huoneeseen ja vedän uutimet syrjään ja annan auringon paistaa sisään ja istun hänen vuoteensa viereen.

Kuinka lämpimänä ja pehmeänä hän lepää pikku vuoteessaan valkoisena ja hienona kuin joutsenenuntuvat! Kuinka kauniina ruusuinen pää lepää tyynyllä, keltaisten hiusten ympäröimänä. En tiedä, tekeekö sen kevät, taikka mistä se tulee, mutta minä tunnen itseni melkein onnelliseksi, istuissani tuon makaavan pienokaisen käsi omassani, onnelliseksi, muistojen kaihon sekaantuessa onneeni.

Signe ei herää enkä minä herätä häntä. Minä nautin istuissani täten hänen vuoteensa vieressä, vasta heräävä kevät ulkopuolella, linnunlauluineen, joka kaikuu sisään ikkunasta ja loistavine auringonpaisteineen yli maailman.

Enhän koskaan ole ollut runoilija, mutta minun mielestäni pitäisi sitä, mitä tunnen, voida pukea runomuotoon. Jos voisin runoilla, kirjoittaisin nyt runon, joka sisältäisi melkein seuraavaa:

"Herää pienokaiseni, herää, nouse vuoteen pehmeästä suojasta, lämpöisenä kuin linnunpoika ja valkoisena ja hienona kuin joutsenen untuva."

"Herää pienokaiseni, herää, huuhtele valkeaa ruumistasi ja punaista poskeasi lähteen kirkkaalla vedellä."

"Pue itsesi valkeihin vaatteihin, niin kävelemme pitkin auringonpaisteista polkua tuoksuavan tuomen ja koivun alla, leivosten liverrellessä."

"Herää pienokaiseni, herää, sano hyvää huomenta visertelevän iloisesti, niin iloisesti, kuin hamppuvarpunen laulaa ikkunan ulkopuolella."

"Herää pienokaiseni, lämpöisenä ja hienona, niin menemme ulos kielojen keskelle!"

Ja sitten herää Signe, aukaisee silmänsä ja luo silmäripsiensä välistä minuun loistavan katseen.

Vuosi sitten luulin minä, että olisi aivan mahdotonta meille kahdelle, Signelle ja minulle, päästä läpi elämän yhdessä. Näytti, kuin olisi päälleni sälytetty vastuunalaisuus, jota en koskaan voisi täyttää.

Nyt se on joka tapauksessa muodostunut toisellaiseksi, ei siten, kuin olisi vastuunalaisuudentunne heikontunut, ei, päinvastoin, mutta minä olen rohkaissut luontoni ja uskon itse, että se onnistuu meille. Asia on vaan se, että minä ennen ajattelin aivan liian paljon päiväkirjojani ja liian vähän sitä, että elämä itse asiassa vaatii muutakin minulta. Ennen olivat nuo kirjoituspuuhat mielestäni elämäni varsinaisena tarkoituksena, s.o. tuo tunne oli juurtunut minuun, vaikka en tietänyt siitä, minä en ollut koskaan ajatellutkaan asiaa. Signe on opettanut minulle toista, Signe on opettanut minulle, että pöytäkirjat ovat vaan elämisen välikappaleita, sivuasioita, jota vastoin elämä itse, eläminen, on pääasia.

Kun olen nyt tullut huomaamaan tämän ja ajattelen, minkälainen minä ennen olen ollut, huomaan minä, että useat elinvuosistani ovat hutiloimalla kuluneet. Täällä olen minä istunut ja lukenut paperikimppuja ja kirjoittanut paperikimppuja ja koonnut rahoja, viettääkseni komeaa elämää, voidakseni elää mukana, kuten sanotaan, vaikkei vaimovainajani ollenkaan pitänyt sellaisesta suuresta seuraelämästä, eikä ottanut mielellään siihen osaa.

Nyt näen minä selvään kuinka vähän todellista riemua sellainen elämä sisältää, kuinka tyhjää tämä kaupungin remuava ilo on. Kaiken täytyy tulla sisältäpäin, onnen, ilon, elämisen taidon.

Sen olet sinä opettanut minulle, Signe! Kuinka iloinen olenkaan, siitä surusta huolimatta, joka ei koskaan haihdu, kuinka onnellisia olemmekaan toistemme kanssa, ja kuinka vähän me todellisuudessa tarvitsemme tämän maailman hyvyydestä! Me iloitsemme voikukkasista tien vieressä, tuomenkukkien tuoksusta, lintujen laulusta ja auringon loisteesta järvellä, me iloitsemme ystävällisten ihmisten katseista ja naurusta ja pienistä lavertelevista lapsista, joita tapaamme kävelyillämme puistoissa.

Niin vähästä olemme me onnellisia, Signe sen vuoksi, että se kuuluu hänen ikäänsä ja minä sen vuoksi, että olen oppinut, kuinka paljo tässä vähässä on.

Minä olen onnellinen ja iloinen Signen itsensä tähden. Kuinka paljon hän minulle onkaan, lapsellisuudessaan ja pienuudessaan. Mitä kaikkea onkaan hänessä ja mitä voi tulla tuosta pienestä siemenestä, kunhan se saa kehittyä oikein sinisen taivaan ja auringon alla.

Niin, minä luotan itseeni, minä uskon, että minä voin johtaa hänen mahdollisuutensa kehitykseen, minä ainakin teen mitä voin, se on oleva elämäni tarkoitus ja päämäärä — pöytäkirjain tästedes vaan ollessa sivuseikkana, välikappaleena.

Tänne tulee tätejä sekä isän että äidin puolelta puhumaan Signen tulevaisuudesta, hänen koulunkäynnistään — vaikka se onkin liian aikaista vielä, voi ja tuleekin joka tapauksessa sitä ajatella, eihän keskusteleminen vahingoita asiaa.

No niin, minä annan tätien keskustella. Itse olen enimmäkseen vaiti, kunnes suvaitsen ilmoittaa heille, että aion itse pitää koulua Signelle.

"Mutta siitä kai on alotettava! Niinhän on ollut kaikkina aikoina, niin kauvan kun muistamme."

"Ulkoilmakoulussa me enimmäkseen kävelemme, katselemme kasvia, kiviä ja eläimiä, soutelemme järvellä, kaivamme maassa, tutkimme tähtitaivasta, katselemme talonpoikain työtä ja niin edespäin."

"Niin, ainakin huvittava. On aika kaivaa esiin unohtuneet tietoni, opiskella ja istuttaa Signeen rakkautta luontoon, vielä hänen ollessaan pieni. Sitten kun aika tulee, annan minä jonkun teistä opettaa hänet lukemaan."

"Minä tahdon vaan välttää tavallisen koulun tasoittavaista vaikutusta, tahdon välttää sen kasvatusta."

Itse asiassa olen minä kyllä paljonkin ajatellut tuota kouluasiaa, ja päättänyt tehdä niinkuin ylläoleva keskustelu osoittaa. Minkätähden en tekisi niin? Voin niin hyvin ajatella, että lapsiin voi istuttaa — ei, se ei ole oikea sana — että lapsissa voi herättää rakkauden luontoon ja elämään antamalla heidän vähitellen nähdä yhtä toisen perään, puhua siitä, mitä on nähty, esittää erilaisia ominaisuuksia, puhutella maalaisia heidän töissään, katsella kyntämistä, kylvämistä ja elonkorjuuta, työkaluja ja kotiteollisuutta, kalastusta y.m. Täytyyhän täten yksinkertaisesti ja helposti voida opettaa lapsille kasvioppia, eläintiedettä, uskontoa, matematiikkaa, vieläpä kieliäkin — edellyttäen, että itse osataan kaikkia noita aineita ja omataan opettamiskyky ja kyky johtaa keskustelua siten, että lapsen aivot sen käsittävät ja valita oikea ikä yhdelle niinkuin toisellekin.

Kuusi, seitsemän vuotta! Siinä ijässähän se yleensä on liian varhaista. Enkä minäkään ehkä olisi puhunut aikomuksistani, elleivät tädit olisi kiusanneet minua.

Kuuden seitsemän vuoden ijässä voi sentään joka tapauksessa sirottaa ruokaa pikkulinnuille, katsella kuinka kukat kehittyvät ja opetella katselemaan, kuinka kaunista luonto on.

Mutta mitä hyödyttää puhua koulusta. Opetushan seuraa kaikkea muuta, sehän on vaan osa kasvatuksesta, eikä se riipu niin paljon siitä, tiedämmekö sen tai sen, pääasia on saada tunne kehittymään ja sydän lämpenemään.

Kuitenkin matkustamme me vielä tänään maalle ja katsomme, mitä voimme tehdä puutarhalle. Signe saa oman maapalasensa, jonka hän saa muokata ja kylvää. Kun puhun tästä hänelle, tulee hänen katseensa kuin auringonpaisteeksi, pieniä pyyleviä käsiä taputetaan riemusta, ja me menemme ulos käsi kädessä.

Ulkona laulaa linnut ja maa on täynnä elävää elämää. Miksi emme me kaksikin voisi elää, tarvitsematta silti olla runolijoita taikka ihmeitä.

Tänään on palvelustyttö ollut kaupungissa asialla ja Signe on mennyt mukana.

"Isä, Fiina sanoo, että jos Signellä ei olisi sinua, niin ei Signellä olisi ketään, jonka luona olla, sitten kun äiti on mennyt taivaaseen."

"Signellä ei olisi kotia, missä asuisi, ei vuodetta missä makaisi, ei ruokaa, eikä mitään."

"Äidin täytyi mennä, mutta isän ei täydy, isän täytyy olla täällä — miten on sinun uuden nukenvaunusi laita, sopiiko se hyvin nukelle?"

Mielessäni olen raivoissani koko palvelusväelle. He eivät näy olevan kasvattajia. Puhua sellaista lapsille!

Signe menee hakemaan nukenvaunuaan ja tulee vetäen sitä perässään. Äkkiä jättää hän sen ja juoksee minun luokseni, kiipee syliini ja painaa koko pikku olentonsa minua vasten.

"Kuinka hyvä sinä olet, isä, annat Signelle uusia vaatteita, uudet kengät ja leikit kanssani kaikenmoista."

Jos minä kuolisin — mitä tulisi silloin Signestä? Luontoni vastustaa tuota ajatusta. Minä en voi enää ajatella, että hän voisi elää ilman minua, yhtä vähän kuin minä ilman häntä.

Köyhä ja surullinen olen minä, lohduttomana seisoin minä hautakummulla ja itkin, mutta sinä, sinä pikkuruinen asetit pehmeän kätesi käteeni.

Sinä katsoit silmiini kuin lapsi katsoo, viattomuudella ja luottamuksella, ja sinä annoit minulle uuden onnen.

Minä tahdon tehdä elämäsi iloiseksi ja valoisaksi kuin auringonpaisteinen sunnuntaiaamu, kun laineet loiskivat.

Köyhä ja surullinen olin minä, mutta sinä asetit lapsenkätesi minun käteeni ja annoit minulle uuden onnen.

Pikku Signe ei voi hyvin tänään. Näen, että hän on kalpea ja toisinaan häntä viluttaa. Hän ei mene ulos, vaan istuu sisällä värilaatikoineen ja nukkineen. Iltapäivällä saa hän pään kipua ja tahtoo itse mennä vuoteesen. Parin tunnin kuluttua herää hän taas ja on kuumeessa. Hän sanoo voivansa paremmin, mutta lääkäriä on jo haettu. Hän tulee, antaa jotain pieniä määräyksiä yöksi, sanoo, rauhoittaakseen minua, että se on vaan vähäpätöinen vilustuminen, joka pian menee ohi.

Me juomme teetä illalliseksi ja minä istun Signen vuoteen vieressä pidellen kuppia ja tukien hänen lämmintä päätään. Huomaan, että hänellä on hieman kuumetta. Sitten sanoo hän hyvää yötä ja sulkee raukeat silmänsä sekä on hetkisen kuluttua nukkunut.

Hänen unensa ei ole rauhallista, hän heitteleikse sinne tänne. Sitten kun olen kietonut peitteen hyvin hänen ympärilleen, istun minä kirjoituspöydän ääreen.

Minä istun ja ajattelen, minkälaiseksi kesä muodostuu meille maalla, mitä me puhelemme kävelymatkoillamme, kuinka me alotamme tuon ulkoilmakoulumme — ehkä kutsun minä jonkun toisen pienen tytön seuraksi kouluun — kuinka me rupeamme soutelemaan ja kalastelemaan. Näen meidät istumassa ulkona verannalla, kun matkustajahöyrylaivat kulkevat ohi, joku laivasta viittaa meille, ymmärtämättä, kuinka suloista meillä on etäisessä kolkassamme.

Haaveillessani unohdin minä melkein, että hän, joka tulee olemaan seuralaisenani, makaa vuoteessa ja on sairas.

Istun hänen vuoteensa viereen. Hänen kätensä ovat lämpimät ja punaiset, posket kuumottavat, hän mutisee katkonaisia lauseita, hajanaisia sanoja. Kuume on nähtävästi kiihtynyt.

Tulen levottomaksi ja telefonoin lääkärille, joka rauhoittaen arvelee, että lapset usein menettelevät näin, kun heillä on kuumetta. Ei sen vuoksi tarvitse olla levoton ja hän lupaa tulla varhain seuraavana aamuna. Minä siirrän lepotuolin vuoteen viereen ja aion viettää yöni siinä. Vaivun puoliuneen, josta vähinkin ääni minut herättää. Kuin unessa kuulen minä kellon lyövän määrätyt lyöntinsä, kuulen vaunujen ajavan ohitse ja näen lempeän kullankarvaisen kuun hitaasti kulkevan taivaalla.

Lääkäri oli täällä, eikä sanonut juuri mitään. Täytyy odottaa, arveli hän. Mutta minä olen levoton. Alan ymmärtää, että tauti voi kääntyä vaarallisemmaksi. Ehkä muuttuu se tulirokoksi, jota liikkuu kaupungissa. Hän on ehkä saanut tartunnan kadulla, joltakin ohikulkevalta henkilöltä. Kaupungissa, tässä hyvän ja huonon luonnottomassa yhtymäpaikassa on alttiina kaikelle. Kaupunki on saituri, joka ei laske meitä kynsistään ennen kuin on imenyt meidät kuiviin ja köyhdyttänyt, kaupunki on ruumiillisten ja henkisten tautien pesäpaikka, josta ei kukaan pääse ilman poltinmerkkiä. Kaupunki on antanut meille kuumeen, antanut Signelle kuumeen.

Olen istunut nojatuolissa koko yön Signen käsi omassani. Kuume kiihtyy, Signe on kyllä vaarallisesti sairas. Lääkäri tuli aamulla. Hän antaa neuvoja ja määräyksiä.

Joka päivä tulee hän yhä kalpeammaksi, hienot jäsenet käyvät laihoiksi ja läpikuultaviksi, ja kuume ja vilunväreet puistuttavat tuota hentoa ruumisraukkaa. Kuulen toisinaan, kuinka hän jonkinlaisessa huumauksessa puhuu äidistään ja minä tulen tuskalliseksi kuullessani sitä, kun talossa vallitsee hiljaisuus yön aikana ja ikkunapuitteiden varjo lankeaa lattialle mustana ristinä. Mitä varten te olette, te lääkärit, jos ette te voi ajaa tautia lasten ruumiista, mitä voitte te tehdä, jos ette voi pitää lapsia ja nuoria ihmisiä elossa — sen verran täytyy voida vaatia — vanhat kuolkoot, niiden täytyy kuolla luonnon järjestyksen mukaan, mutta nuorten tulee elää. Tehkää velvollisuutenne, pelastakaa lapseni, taikka muuten kutsun minä teitä puoskaroitsijoiksi!

Lääkäri vaatii, että minun täytyy maata, että minä olen valvonut neljä päivää ja yötä yhtä mittaa, ja etten minä voi kestää kauvempaa. Minäkö en voisi kestää! Minä uhmailen sekä lääkäriä että kuolemaa, minä tiedän, että minä kestän ja että minä elän niin kauvan kuin lapsenikin elää. Jos Signe kuolee, silloin saatan minäkin kuolla.

Se mistä nyt kirjoitan, tapahtui ylempänä mainittuna päivänä, vaikka minä vasta myöhemmin kirjoitin sen muistoon.

Lääkäri on mennyt ja on taas yö. Hän ei voinut tehdä mitään, huojentaakseen pienokaisen tuskia, minä olen hermostunut ja melkein riitelin hänen kanssaan.

Istun nojatuolissa Signen käsi omassani. Kuu kulkee hiljaa taivaan yli ja ikkunapeitteitten ristin varjo lankee taas lattialle vuoteen päädyn luo. Se on kuoleman merkki, voi, voi, voi!

Signe, rakastettuni, elä ole niin tuskissasi, minä olen tässä vieressäsi ja karkoitan kaiken pahan vuoteesi luota, kuolema ei saa vierailla kodissamme. Tule terveeksi pienokaiseni, se on isäsi, joka puhuu kanssasi, etkö tunne ääntäni, se olen minä, joka olen pukenut sinut, leikkinyt kanssasi, kietonut peitteen ympärillesi, ja joka en voi elää ilman sinua; tule terveeksi, rakkaani, nouse ylös, nouse ylös, niin menemme me niitylle kielojen keskelle…

Silloin näen minä etehisen oven äänettömästi aukenevan ja viikatemiehen astuvan sisään ja luurangon kylkiluitten kuvastuvan seinäpapereita vasten.

"Katso toki, luurankomies, kuinka kaunis hän on, minkätähden hän ei saa elää? Anna hänen elää ja minun kuolla!"

Mutta ei, viikatemiehellä ei ole tunteita, ei armahtavaisuutta — siis ei ole minullakaan mitään armahtavaisuutta häntä kohtaan.

Veri nousee minun päähäni, minä raivostun, juoksen ylös, syöksyn ottamaan hyvän voimistelusauvani ja asetun uhkaavasti kuoleman tielle, seuraavana hetkenä isken minä ja kuulen viikatteen terän helähtäen putoavan lattialle pieniksi palasiksi; minä lyön vielä kerran ja luuranko horjuu, vielä isku ja toinenkin, tyhjä pääkallo musertuu, ja luurangon nikamat raukeevat ratisten yhteen läjään lattialle.

Mutta seuraavassa hetkessä ovat nikamat ja luut taas yhtyneet, viikate välkkyy kokonaisena ja terävänä kuuvalossa, minä nostan, kooten kaikki voimani, jälleen sauvani, mutta olen seuraavassa hetkessä voitettu ja makaan alas painettuna sohvalla. Minä tunnen, kuinka sydämeni sykkii, minä tiedän, että silmäni tuijottavat, minä näen kalpeita kasvoja ympärilläni, minä tunnen, että kuolema on muuttanut mielensä, se ottaa minun ja antaa Signen elää. Minä tunnen sanomatonta iloa saadessani kuolla Signen sijasta, hän saa elää, elää, kulkea eteenpäin tietänsä lemuavien koivujen alla niityllä…

Ja aivan kuin juopuneena räjähdin minä kaikuvaan nauruun, kunnes vihdoin näen kaiken katoavan silmistäni ja tunnen vaipuvani suureen pimeyteen.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Sinä olit niin hyvä, sinä pienokainen, lapsenviattomuudessasi ja sinä olit niin puhdas ja kirkas kuin aamukasteen kimalteleva kristalli.

Sinä olit niin suloinen, kuin kielojen katoava tuoksu ja valkoisen ruusun lemu keväällä.

Kuin heleimmän viulun äänet, hieno ja hento, liian hieno ja hento viipyäksesi maailman tomussa.

Ja kuten kielojen, ruusujen tuoksu haihtuu suureen avaruuteen, jossa ei niitä enää nähdä, eikä voida tuntea, ja kuten sävel kuolee, monien silmien kyyneltyessä, niin kuolit sinäkin pois luotani keväällä ja lepäät nyt valkoisena valkoisessa kirstussasi.

Suloinen olet sinä vieläkin loppumattomassa unessasi. Minä suutelen sinun rakkaita käsiäsi, jotka hellästi hyväilivät minun karkeaa kättäni.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni viimeinen ilo ja lepää siunattuna pitkä yö.

Valkoisia kukkia istutan minä siihen maahan, joka on kätkevä sinun hennon lehtimajasi, ja kun satakielien sävelet kaikuvat pensaitten varjossa, istun minä kukkulan koivun alla ja uneksin, että sinä olet jälleen vieressäni.

Koko maailma lepää surussa, yli koko maailman kuuluu kirkonkellojen kaiku tuskallisessa hiljaisuudessa.

Jää hyvästi, jää hyvästi, maisen elämäni riemu ja onni ja lepää siunattuna pitkä yö.

Eräässä vanhassa talossa Piazza del Duomon läheisyydessä Firenzessä oli porttikäytävä muutettu yksinkertaiseksi ravintolaksi, sellaiseksi, jommoisia on sadottain siellä täällä pienien sivukatujen varsilla. Huoneusto oli pitkä ja kapea ja laajentui hieman pihan puolella. Pitkin molempia pituusseiniä oli kuluneita puupenkkiä ja niiden vieressä pöytä- ja tuoliriviä, samoin oli puusta.

Paikan isäntää oli onnistanut hyvin pienessä liikkeessään. Vähää ennen kun hän alotti sen, oli hän nainut, nuoren, kukoistavan lombardialaistytön, johon yksi ja toinen vieraista pian pikiintyi. Se meni niin pitkälle, että yksi näistä, kun ei nuori vaimo ollenkaan osoittanut hänelle vastarakkautta, sisällä osteriassa ampui luodin läpi ohimonsa. Tämä tapaus varmensi liikkeen. Uusia vieraita tuli — tahtoivathan kaikki nähdä tuon viehättävän nuoren rouvan — ja osa niistä tuli jokapäiväisiksi vieraiksi, sittenkun olivat tulleet huomaamaan, että emännän toimeliaat kädet tarjoilivat heille yhtä hyvin kuin nopeimpain viinurien, ehkäpä paremminkin — ja onhan naisen käsi aina sentään naisen käsi, joskin sitä vaan saa edes katsella.

Vittorion osteriaan kokoutui siten suuri kävijäjoukko, joka viihtyi hyvin, eikä halunnut muualle. Tosin vanheni emäntä ja kadotti vetovoimansa, mutta sen sijaan piti hän paremmin silmällä keittäjää. Kaikissa tapauksissa tiesi sentään jokainen, mitä joku vuosi sitten oli tapahtunut, ilmassa oli vielä romantillisuutta ja romantillisuus houkuttelee.

Jos astui osteriaan puolenpäivän seuduissa, täytti sen kirjava seura. Pyylevällä papilla, suurine kauluksineen ja paljaine, pyöreine, päälakineen, oli määrätty paikkansa erään aliupseerin vieressä. He olivat paikan ylhäisöä, kannattivat sen mainetta ja sen vuoksi suosikin Vittorio heitä silminnähtävästi ja oli opettanut viinurinsa Otellonkin osoittamaan suurinta kohteliaisuutta ja säntillisyyttä heitä kohtaan. Alhaalla oven luona istui joukko italialaisia taiteilijoita — epävarmaa väkeä, joilla ei kaikin ajoin ollut penniäkään taskussaan — ylempänä, tarjoilupöydän läheisyydessä oli ylioppilailla pöytänsä ja jälelle jääneet paikat täyttivät lystikkäät vuokra-ajurit silinterihattuineen, jotka joskus olivat olleet mustat ja sileät, he olivat lyhyitä, punakoita miehiä, joiden pyöreitä vatsoja ympäröi lujat vaalearuutuiset liivit, ja työkansaa monen moista. Eräässä nurkassa oli joukolla pohjoismaisia taiteilijoita, tanskalaisilla, norjalaisilla, ruotsalaisilla ja suomalaisilla, oma vakinainen pöytänsä — nekin hyvin suosittuja, sillä toisinaan tapahtui, että joku heistä oli saanut taulun myydyksi kotimaassaan, ja silloin pantiin mahdollisesti toimeen pienet kekkerit, yksinkertaiset tosin, mutta jotka tässä paikassa näyttivät koko suurenmoisilta — ajatelkaas, kaksi ruokalajia, jälkiruokaa, hyvää viiniä, kahvia ja certosalikööriä à 30 sentissimoa lasi! Olihan se ainakin toista, kuin nuo ijankaikkiset makaroonit.

Vittorio ja Otello kävivät toisen vieraan luota toisen luo, lukien huimaavalla nopeudella ruokalistan, jota käytännöllisistä syistä ei koskaan kirjoitettu. Ensi mainittu ei ollut kirjoitusmies ja toisella oli muuta tekemistä. Mutta tultuaan skandinaavialaisten luo, saivat he hillitä kieltänsä. Sen tuli käydä hitaasti — muutenhan ei siitä ymmärtänyt mitään — varsinkin kun ylioppilaat keskustelivat vilkkaasti pöytänsä luona ja ajurit nauroivat niin että hiki juoksi. Sen täytyi käydä hitaasti, että sitä voi seurata.

Mutta nyt tuli Otellon erityinen vieras. Se oli nuori, pitkäkasvuinen solakka norjatar, jolla oli suuret, yhtaikaa haaveilevat ja iloiset silmät, ja kiharat, vaaleat hiukset, jotka pörröisinä ympäröivät hänen päätään ja loistivat auringonpaisteessa kuin sädekehä. Kun hän astui sisään, kääntyivät ylioppilaiden päät, ja italialaiset maalarit mutisivat jotakin Botticellin Prima verasta — hän saikin sitten kantaa sitä nimeä, eikä suinkaan hän siitä pahastunut, sillä Botticellin tyypit ovat kehuttuja kauneudestaan ja suloudestaan. Voidakseen nopeasti ja hyvin tarjoilla tuolle vaaleaveriselle norjalaisnaiselle, unohti Otello usein sekä papin että alaupseerin, ja jos hän sai hetkisen joutoaikaa, lepäsivät hänen katseensa syvällä ihastuksella Prima verassa — hän oli nähtävästi hänen mielestään jokin korkeampi olento, istuissaan toisten joukossa, keskustellen museoissakäynneistä, kotimaan oloista ja opinnoista. Mutta joka kerta kun Otello kuuli mainittavan Titzianon, Michel-Angelon, Donatellon, taikka jonkun muun italialaisen mestarin nimeä loisti vilahdus hänen ruskeissa silmissään. Hän oli ylpeä suurista, manalle menneistä maamiehistään — viinuri Otello — ylpeä, kuuluessaan kansaan, joka sentään on mahtanut olla enemmän, kuin useimmat muut, koska tänne on tultu maista ja valtakunnista, katselemaan niitä taideteoksia, joilla nämä ovat koristaneet ihanan maansa. Norjalaisnaisen ja tuon näppärän viinurin välillä oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus, jonkinlainen rakastelu, hän viihtyi parhaiten tässä ravintolassa, söi kaikki ateriansa siellä, opetteli leikkiä laskien ja nauraen vähän italiankieltä, näytteli usein lapsellisella iloisuudella viinurille ostoksiaan ja sai palkinnoksi monta hyvää ohjausta paikallisista asioista, puodeista, messuista ja sellaisista, jotka ulkomaalaiselle ovat arvaamattoman tärkeitä tietää — ja Otello, olihan tuo nimikin oikein romantillinen!

Nyt alkoi yleinen liike skandinaavialaisten pöydässä. Matkalleko? — lähtisikö hän matkalle — Prima vera, joka jo oli ollut useita kuukausia Firenzessä — hän, jota jo oli opittu pitämään pysyväisen siirtolan jäsenenä — matkalleko? Sepä vasta oli päähän pisto: lähteä pois Italian keväästä! Niin, mutta kyllä hänen sentään joka tapauksessa täytyi, hän oli saanut kirjeen — ei saaneet houkuttelut häntä muuttamaan mieltänsä, ei kuvailut kukkivista mantelipuista ja akasioista ja lämpimistä tuoksuavista kuutamoöistä lauluineen ja satakielineen. Hän pysyi lujana päätöksessään ja se pantaisiin täytäntöön ehkä jo huomenna. "Oi, signorina, signorina," sanoi Otello ja pudisti päätään, saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, eikä juuri mitään muuta — "signorina, signorina!"

Illalla panisi siirtola joka tapauksessa toimeen jäähyväisjuhlan Prima veralle, ja siitä on tuleva juhla, jossa tulee olemaan kukkia ja väkevää viiniä. Otello oli väsymätön puuhatessaan ja valmistaessaan. Hän oli ollut oikeissa juhlissa ennen muinoin, harjoittaissaan soitantoa, hän oli käynyt konservatorioissa, mutta häntä oli kehoitettu jättämään kesken. Hän tiesi, kuinka piti olla, jotta olisi hienoa — taitetut servietit, kukkavihko jokaisen katteen kohdalla, kapea kukkakiehkura pitkin pöytää, ja pari vanhanaikaisia haarukkakynttiläjalkoja, jotka Vittorio oli perinyt isältään, ylentämään kokonaisvaikutusta — ja syvällä Prima veran servietissä suloinen, vastapuhjennut ruusu, — vaalea ja hento, kuin hän itsekin.

Illalla esiintyivät pohjoismaalaiset täydessä juhlapuvussa s.o. he olivat panneet päälleen parasta mitä olivat voineet. Se, jolla ei ollut mitään juhlavaatteita, oli ostanut itselleen ainakin suuren valkoisen tai tulipunaisen kravatin ja kun Prima vera saapui vaalean siniharmaassa samettileninkissään, otettiin hän vastaan kukkaissateella ja kaunis ruusu, joka oli servietissä, putosi sieltä hänen syliinsä, ja sen kiinnitti hän rintaansa, antaen ihastuneelle Otellolle kiitollisen nyökkäyksen.

Se oli hauska ilta. Emäntä oli oikein toden perään pitänyt silmällä keittäjää — tarjottiin oivallista kalaa, mainioita liharuokia ja legymeriä, vino rosso vecchiota, marsalaa, kahvia ja certosaa ja ilman täytti neilikkain, ruusujen ja narsissien lemu, ja mielissä vallitsi iloinen tunnelma, että kevään aika oli tullut haaveiluineen, uhkuvine ajatuksineen tulevaisuuden urotöistä ja aavistus siitä, että salaisuus, jota kaikki odottivat, nyt julkaistaisiin loistavassa valossa — kaikkihan tahtoivat onnitella Prima veraa ja kaikki tahtoivat kantaa häntä käsillään.

Nyt laulettaisiin pohjoismaalaisia lauluja, ensimäiseksi norjalaisia. "Ja vi elskar" täytti säveleillään huoneuston ja italialaiset, jotka istuivat pitkin seinänvieriä ja katselivat tätä kevään juhlaa, ällistelivät uteliaina. Mutta silloin ei Prima vera enää voinut pidättää itseään. Hän nousi ylös, hänen hoikka ja korkea vartalonsa sinisenharmaassa samettipuvussa näytti komealta vasten keltaista kukilla koristettua seinää, silmät säkenöivät ja kiharaiset hiukset loistivat kuin sädekehä. Hän nousi ja lausui tuon ratkaisevan sanan. Niin, totta oli, että hän oli kihloissa, nyt, kun tunturit ja vuonot tulivat esiin kotimaan sävelten siivillä, ei hän enää voinut säilyttää rakkainta salaisuuttaan, hän matkustaa Norjaan, jossa hänen sydämensä ystävä on, jossa hän on rakentanut hänelle kodin vuonon rannalle, tunturin juurelle, jossa he eläisivät onnessa ja rakkaudessa, ja jonne hän veisi mukanaan kaikki muistot valoisasta Italiasta.

Skandinaavilaiset joivat riemuiten Prima veran maljan ja äänekäs eläköönhuuto kaikui huoneuston läpi. Sitten ilmoitettiin ilon aihe italialaisillekin ja valtavassa onnittelulaulussa lausuivat he hänelle kunnioituksensa, tuntemattomat ylioppilaat, maalarit ja työmiehet, lopettaen laulunsa sirolla kumarruksella. Sitten joivat he kaikki hänen menestyksekseen, Vittorio joi hänen maljansa, emäntä joi hänen maljansa ja Otello joi hänen maljansa. Mutta sill’aikaa kun eräs noista innostuneista italialaisista ylioppilaista piti vilkkaan puheen pohjolan ja Norjan kunniaksi, katosi tuo ketterä Otello. Hänet löydettiin sitten istumasta kadun käytävältä, katkerasti itkien, mutta jätettiin rauhaan suruineen.

Nyt oli ilo noussut ylimmilleen. Skandinaavialaiset laulut kaikuivat vuorotellen itaalialaisten kanssa, kaikki muodostivat nyt yhden ainoan, suuren seuran, jossa kaikki sanoivat jotakin ja kaikki ymmärsivät toisiaan, puhuttiinpa sitten italiaa, ruotsia tai tanskaa. Vittorion kitarri otettiin esiin ääntä antamaan ja ilo oli ylimmillään.

Yhtäkkiä aukeni kadunpuoleinen ovi ja sisään tuli Otello, pyyhkäisten pois viimeisen kyyneleen takin hiallaan. Pikaisin askelin ja loistavin silmin astui hän seurueen luo, tarttui Vittorion kitariin ja hyppäsi ylös tyhjälle pöydälle, otti äänen ja lauloi erään italialaisen katuserenaadin äänellä joka väreili liikutuksesta. Italialaiset, jotka alussa tahtoivat saada tuon viinuriraukan vaikenemaan, vaikenivat pian ja kuuntelivat melkein hartaudella laulua. Monta kertaa ennen olivat he kuulleet tämän serenaadin, mutta koskaan ei sitä oltu laulettu sellaisella lämmöllä, innolla ja taiteellisuudella, kuin nyt, eikä tuo renkutus koskaan ennen ollut houkutellut kyyneleitä kuulijainsa silmiin.

Kun Otello oli lopettanut ja astui alas laululavaltaan, riensi Prima vera esiin ja kiitti häntä suurella lämpimällä kyyneleellä ja kädenpuristuksella — silloin kumartui Otello äkkiä alas, ja painoi suudelman valkoiselle, hienolle kädelle ja pujahti sitten kadulle, jossa kuu valaisi vanhoja mustuneita taloja.

Kun seurue vähän sen jälkeen käveli Viale dei Colli'a pitkin, sen tuoksuavien pensaitten, vakavien sypressien ja kukkivien kastanjoitten ja akasiain keskellä, missä satakielet lauloivat viidakoissa, Valkosien, kuunvalaisemien huvilain ympärillä, ja jossa tulikärpäset kimaltelivat kuin kipunat, silloin oli kevät kaikkialla, kevään elämänhalu ja kevään surumielinen tunnelma, ei paljon sanoja, mutta paljon ajatuksia ja tunteita — eikä kukaan ajatellut pilkallista ajatusta viinuriraukasta, josta oli tullut taiteilija yhdeksi minuutiksi, vaikka konservatooriossa oli väitetty, että hän oli aivan mahdoton.

Mutta se seurasta, joka oli filosoofi, hän puhui vihdoin ja sanoi, että tämä Otello on tulemaisillaan rikkaaksi mieheksi — hän oli haudannut unelman, joka tosin alusta aikain oli ollut lapsellinen ja mahdoton, hän oli verhonnut sen Firenzen valkeaan käärinliinaan, ulkona katukäytävällä — ja kuta useampi hauta meillä on, joiden luona voimme toisinaan viipyä, sitä vilkkaimpia olemme — se oli nyt hänen filosofiaansa.

Seuraavana aamuna olivat Skandinavialaiset rautatieasemalla ja koristivat kukilla nuoren norjattaren, niin että hän koreudessaan oli todellisen Prima veran kaltainen. Otellokin saapui, tuoden yhden ainoan, suuren, vaalean ruusun, samallaisen, kuin se, jonka hän edellisenä päivänä oli pistänyt serviettiin.

Niin matkusti Prima vera pohjoista kohti, peitettynä Firenzen kukilla hän nyökkäsi iloisesti päällään, niin kauan kuin häntä voi nähdä.

Mutta siellä on yhä vieläkin romantillisuutta ilmassa, tuossa pienessä osteriassa Piazza del Duomon läheisyydessä…

Keskiajan suuri mahtava Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Ylhäisiä vieraita oli saapunut ja otettiin loistavasti vastaan. Kadut olivat kaunistetut matoilla ja kukilla ja kirjavia verhoja ja lippuja riippui ulos ikkunoista. Komea juhlakulkue kulki eteenpäin, kansan osittain riemuitessa, osittain katsellessa, sitä halukkain, kateellisin katsein. Kullalla kirjaillut vaatteet ja aatelisten ja hovin loistavat puvut, muodostivat hengellisen säädyn pukujen yhteydessä väririkkaan virran, jonka vyöryävissä laineissa aseet kimaltelivat aurinkoa vasten ja joiden joukosta sieltä täältä pisti esiin papillinen päähine ja joissa muhkea kunniakatos huojui kuin olisivat virran aallot kuljettaneet sitä eteenpäin.

Ferrara oli koristettu juhlaa varten. Siellä oli riemua, melua ja laulua, missä juhlasaatto kulki eteenpäin. Mutta kun tuo loistava kulkue kulki ohi Niccolon mahtavan talon, seisoi sen ikkunassa nuorukainen, ja katseli alas koreasti puetuista ihmisistä muodostettua, eteenpäin kulkevaa virtaa ja tunsi siellä joukossa vanhempansakin. Syviin ajatuksiin vaipuneena hän siinä seisoi, katsellen kulkuetta säihkyvin silmin ja yhteenpuristetuin huulin. Pian katoaa se — ajatteli hän — neliskulmaiseen torneillakoristettuun linnaan, siellä hajautuisivat nämä ruhtinaat, korkeat herrat ja naiset suuriin saleihin, missä pöydät seisoivat katettuina kallisarvoisilla itämaalaisilla porsliineilla, venetsialaisilla laseilla, harvinaisilla ruokalajeilla ja Italian parhailla viineillä. Siellä nautittaisiin mitä parasta maa voi tarjota, siellä tyhjennettäisiin kultaisia pikaria ja oppineet ja runoilijat puhuvat sievisteleviä, kauniita sanoja, siellä ovat aatelismiehet toinen toistaan kohteliaampia mitä ihanimmille naisille sill'aikaa kun paksun lattian alle kiinnikahlehditut vangit nääntyvät janosta, kärsivät nälkää ja riutuvat taudissa ja saastutetussa ilmassa.

Liikkumattomana ja näihin ajatuksiin vaipuneena, seurasi Girolamo, seisoissaan ikkunassaan, katseellaan näitä ruhtinaita, joiden rikkaus oli koottu rosvoamisilla ja ryöstöillä, näitä ruhtinaita, jotka hyörivät ja pyörivät ainoastaan elääkseen hekumassa ja näitä naisia, joiden katseet polttivat kuin tulensäteet ja näitä hengellisiä, joiden elämällä ja opilla usein ei ollut mitään tekemistä toistensa kanssa.

Seuraavassa hetkessä vavahti hän ja tuskan ilme levisi hänen kasvoilleen. Hänkin oli siellä, tyttönen, suloisin kaikista, hän, joka oli hänen mielestään puhtain ja korkein kaikista maallisista olennoista, joka oli hänestä kuin ilmestys toisesta maailmasta, kun hän tapasi käydä hänen vanhempainsa talossa ja lauloi luutun säestyksellä äidille. Hänkin tulisi olemaan siellä ylhäällä, linnan saleissa, jossa tämän maailman lahjoja tuodaan esiin, jossa ihmiset, unohtaen jumalankuvan itsessään, antautuvat juhlan nautintoihin, hekumaan ja turhuuteen, upottaen kaikki vakavat ajatukset huumaavaan viiniin.

Vielä kauan sen jälkeen, kun kulkue oli kadonnut kadun käänteeseen ja melu lakannut, viipyi Girolamo ikkunassaan, kunnes hän lähti pieneen, puutarhan puoleiseen huoneesensa. Hänen mielensä kuohui, hän tahtoi etsiä lohdutusta suruunsa, mutta Thomas Aquina ei tänään voinut lohduttaa kaihoavaa, eikä raamattukaan. Silloin otti hän alas kitaran ja soitteli sydämensä tunnelmaa, soitti Jumalan vihaa ja rangaistusta, kunnes innostus punasi hänen kalpeat kasvonsa ja suonet paisuivat ohimoilla. Heittäen soittokoneen luotaan, tarttui hän kynään ja kirjoitti.

"Minä näen koko maailman nurin syöstynä ja toivottomuuteen vajonneena. Hyve, kunnia ja hyvät tavat ja valkeuden sana poljetaan jalkoihin, mutta sitä kunnioitetaan, joka elää rosvoamisella ja ravitsee itseänsä lähimmäistensä verellä, joka ei kammo ryöstää naisia, joka himoo yhä enemmän kultaa, joka voittaa petoksen ja viekkauden kautta, eikä pelkää Herraa Kristusta."

Niin kurjaa oli siis elämä tässä maailmassa, jossa kuitenkin on niin paljon kaunista. Taivashan hymyili kirkkaana ja sinisenä tuolla ylhäällä, meri loisti ihmeellisillä väreillä, aurinko kultasi seudun, paistoi vainion vihreyteen, ruusut tuoksuivat pitkin puutarhan käytäviä. Mutta kurjaa oli elämä, joka esiintyi kaikessa tässä komeudessa, ylpeys ja petollisuus oli vallannut ihmisten sydämmet. Ja hän, joka oli Saronin liljan ja Damaskon ruusun kaltainen, siellä, missä hän tavallisesti istuu puutarhan suihkulähteen luona, hänkin oli yhtynyt tähän, hänet oli saatu vedetyksi tähän elämään, elämään, jossa ei huolittu huomispäivästä eikä sen koston hedelmistä. Hän, joka oli kasvanut Danten ja kukkien kaupungissa, hän, jonka perhe oli sortunut Mediciläisten juonien uhriksi ja karkoitettu kotikaupungistaan, hän otti osaa näihin turhuuden ja nautinnonhimon vallattomuuksiin? Hänetkin oli houkuteltu viekkaudella ja petollisuudella, hänen kuuluisan nimensä tulisi loistaa siellä muiden muassa — nimen Strozzi.

"Oi Jumalani", rukoili Girolamo, langeten polvilleen, "Jumalani ole valkeuteni minun teilläni, anna minulle voimaa taistella tätä maailmaa vastaan, vahvista minua, ettei perkele hyökkää hartioilleni, johdata nuorta henkeäni, että voisin olla hyödyksi jollekin, omaisilleni, sille, josta pidän enemmän kuin muista, että voisin antaa hänelle oikean käsityksen kieltäymyksen hyveestä, sinun tutkimattomuudestasi, sinun anteeksiantavasta ja armollisesta rakkaudestasi, kuule sydämellinen rukoukseni, Jumala ja Isä, amen!"

Ikkunastaan näki Girolamo naapuritalon puutarhan käytävineen ja istutuksineen, joita varjoisat kupukäytävät ympäröivät. Valkea pitsihuntu riippuen yli tumman tukan ja valuen säkenöiville silmille, käveli aatelisneiti kupukäytävien varjossa. Kirjailtu puku, jota hän käytti suuressa juhlakulkueessa ja juhlassa, oli riisuttu ja hoikkaa vartaloa verhosi yksinkertainen, punainen puku, joka loisti joka kerta, kun aurinko sattui sen poimuihin. Siten käveli hän hitaasti, mutta kuitenkin joustavin askelin edes takaisin, kunnes hän astui ulos varjosta, ja istui marmorilavitsalle suihkulähteen luona, jonka ympärillä ruusupensaat seisoivat lemuavassa kukoistuksessaan, kimaltelevilla kastepisaroilla sirotettuna. Girolamolle näytti yhtäkkiä avautuvan uusi maailma. Hänet valtasi kokonaan edessään oleva näky, hän oli haaveillut ja aavistanut ja elänyt epämääräisen onnen tunnelmassa. Mutta nyt oli selvyyden valo langennut hänen ylitsensä, nyt tunsi ja tiesi hän, että tämän maailman elämässäkin, kuinka kurjalta se toisinaan näyttikin, voi olla todellista ja, syvää riemua, joka on nautitsemisen arvoista ja koko hänen sielunsa muuttui Saronin valkoisen liljan ja Damaskon punaisen ruusun ylistyslauluksi. Veri nousi hänen poskiinsa, silmänsä säkenöivät ja hän tarttui soittimeensa. Seuraavassa hetkessä laski hän sen taas syrjään, hänen hetkensä oli tullut, Jumala oli hänen kanssaan, se oli hänen tahtonsa, että niin tulisi tapahtua Hänen kunniakseen.

Hetkisen kuluttua astui Girolamo puutarhaan, meni nopein askelin suihkulähteen luo ja tervehti neitsyttä. Hänen äänensä, joka muuten oli niin kova ja karkea, oli nyt saanut pehmeän soinnun ja sanat, joita hänen tavallisesti oli vaikea löytää, seurasivat nyt helposti toistaan. Hän puhui synnistä, kuolemasta ja kurjuudesta, mutta kuinka ihanaksi ja pyhäksi elämä voi tulla, jota eletään Jumalassa, kuinka voidaan pelastua sen synnistä ja petoksesta lemmekkäässä yhdyselämässä, joka on suunnattu korkeinta päämäärää kohti, joka viittaa etäällä voiton ijankaikkisella kruunulla.

Ihana neito, jonka posket olivat punastuneet, nousi ylös ja katsoi Girolamoon. Hänen kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet ja katse oli suuttunut. Ylpein sanoin antoi hän Girolamon ymmärtää, ettei hän aikonut viettää elämäänsä miettimällä ihmisten kurjuutta ja tutkimalla Thomas Aquinan oppia. Ei, hän oli nuori, hän oli ihminen, jolla oli toiset tavat, hän rakasti rattoisia juhlia, runoilijan puheita, laulua ja torvien soittoa, hän tahtoi pitää loistavapukuisia palvelijoita ja hovipoikia… "Ei, Girolamo, te ette ymmärrä minun sydämeni hurmaavaa halua elää loistavasti vertaisten! joukossa — ja sitten tulee teidän muistaa kuka te olette, ja että minä olen Strozzi!"

Pää pystyssä meni hän pois kupukäytävään, jossa hänen punainen pukunsa katosi patsaiden taakse, Girolamon seisoessa jälellä, pidellen kiinni marmorisen vesialtaan laidasta kädellään, jolle vesi roiskui viilein pisaroin.

Kun Girolamo käsitti, mitä oli tapahtunut, tunsi hän itsensä masentuneeksi. Hetkessä oli kaikki rauennut, minkä hän mielikuvituksessaan oli rakentanut, tulevaisuuden ja onnen sijaan oli avautunut kuilu, johon hän neuvottomana tuijotti. Kuinka oli tämä mahdollista, oliko siis kaikki tässä maailmassa petosta ja prameilua, eikö ole ainoatakaan lumivalkeaa liljaa, jonka tuoksussa ei olisi myrkkyä, eikö ruusua ilman pistävää okaa? Mikä solvaus häntä kohtaan, Jumalaa kohtaan! Kuinka kaikki tämä voi olla mahdollista! Hänen isoisänsä oli tosin hovin kuuluisa lääkäri, ja hänen isänsä tunnettu oppinut, mutta itse oli hän alhaissäätyinen Strozzin suvun jälkeläisen rinnalla. Niin oli neidon ajatukset vääristetty, ettei ihmiset ole toinen toistensa vertaisia. Hänen rinnassaan raivosi myrsky, ei sitä kohtaan, jota hän oli rakastanut ja jota hän vieläkin rakasti, huolimatta siitä häpeästä, jota hän oli saanut kärsiä, mutta maailman pintapuolisuutta ja hulluutta vastaan, joka oli saastuttanut sen, jonka hän oli luullut parhaimmaksi ja puhtaimmaksi, maailman komeutta ja huvituksia vastaan, jotka eivät ole muuta, kuin tomua ja tuhkaa. Maahan tahtoo hän lyödä kaikki nuo ruhtinaat ja aatelismiehet, maahan tahtoo hän jaottaa kaikki heidän palatsinsa, heidän aarreaittansa tahtoo hän aukaista ja heittää kullat ja hopeat mereen. Hänen silmänsä säihkyivät tulisesti vihasta kävellessään nopein askelin katuja pitkin ja ulos kaupungin portista, sekä tasangon yli, pois, hän ei tiennyt itsekään mihin, mutta hän ei tahtonut enää nähdä tätä kaupunkia, joka oli Sodoman ja Gomorran kaltainen ja kernaasti sai hukkua tuleen ja tulikiveen.

Girolamo kulki ja kulki. Myrsky hänen rinnassaan ei asettunut. Tie kulki läpi lakeuden, jossa kyhmyiset piilipuut reunustivat virtoja ja kanavia. Etäällä näki hän metsän, kukkuloita ja vuoria. Sinne tahtoi hän kulkea, nousta ylös paljon korkeammalle tätä häpeällisyyttä, halpamaisuutta ja sielunalhaisuutta, ylös vuoristoon ja koota sen voimakkaan kansan ja kukistaa sen avulla nämä ylpeyden orjat ja vapauttaa kotiseutunsa tästä himojen hirmuvallasta. Niinkuin Moses astui alas Siinailta käskyntaulut kädessään, samoin kirjoittaisi hänkin lain näille kullan orjille, pakoiltaisi ne tulella ja miekalla, kiduttaisi, kuten he ovat kiduttaneet vankiaan, peljättäisi heitä verellä, kunnes he pyytäisivät armoa ja laupeutta.

Hänen näin käydessään tuli ilta ja kukkulain lomissa alkoi hämärtää. Raskaita pilviä nousi vuorentyppyräin takaa ja kuten Herran vastauksena Girolamon ajatuksiin leimahteli salamia etäällä ja ukkonen jyrisi uhkaavasti. Niin, hänellä oli Herra puolellaan, hän oli suuren kostajan välikappale. Ferrara, Ferrara, Italia, Italia, sinun aikasi on tuleva, ennenkuin tuuletkaan!

Girolamo ei tietänyt oliko tie loppunut tai oliko hän poikennut siltä syrjään, mutta hän kompastui kiviin ja turpeisiin ja luonto raivosi kauheana hänen ympärillään. Hän huomasi sen yhtäkkiä ja ajatus palasi takasin kotia kohti, jossa isä ja äiti kenties olivat levottomia. Pilvet peittivät taivaan, salamat leimuivat, niin että hän näki vesien kimaltelevan kaukana lakeudella ja ukkonen jyrisi. Girolamo tunsi, kuinka hän lyyhistyi kokoon. Jännitys, joka niin kauan oli ylläpitänyt hänen voimiaan herposi. Rajuilman raivon huumaamana, märkänä ja voimattomana, tahtoi hän etsiä suojaa. Hän ei tietänyt, mihin hänen tulisi kääntyä, tässä tuntemattomassa erämaassa, ei mitään polkua näkynyt, eikä ihmisasuntoa ja väsyneenä ja voimattomana horjui hän eteenpäin puiden alla. Silloin vilahti äkkiä salaman valossa puiden lomasta rakennus. Tultuaan lähemmäksi, löysi hän luostarin ja luostarin kirkosta loisti valo. Vaivoin löysi hän oven, aukasi sen ja astui sisään.

Hän oli toisessa maailmassa. Täällä ei enää raivonnut myrsky, täällä paloivat vahakynttilät kuorissa ja veljet lukivat messuja ja rukoilivat. Täällä vallitsi hiljainen ja syvä rauha, nöyryys ja alttiiksiantavaisuus ja tämä uusi tunnelma tunkeutui vastustamattomasti väsyneen nuorukaisen sydämeen. Hän huomasi, että hän oli pöyhkeillyt Jumalaa vastaan, Jumala oli tuomari, eikä hän. Hänen surunsa, kiukkunsa ja vihansa haihtui palavaan katumukseen, hän vaipui polvilleen lattialle oven luo ja purskahti hillittömään itkuun, kunnes veljet ottivat hänet huostaansa, lohduttivat häntä ja toimittivat hänet lepäämään.

Ruumiillisesti vahvistuneena ja katuvaisella sielulla lähti Girolamo levättyään pari päivää veljien luona luostarissa, kotiinsa Ferraraan, jossa vanhemmat olivat olleet suuressa tuskassa hänen tähtensä.

Elämä Ferrarassa oli entisensä kaltaista. Juhla seurasi juhlaa, tanssia ja laulua ja melua kaikkialla. Girolamo istui aina kotona, kun vanhemmat lähtivät huvitilaisuuksiin, istui kamarissaan, miettien pyhiä kirjoituksia, ja rukoillen Jumalalta anteeksi syntiään, omaistensa syntiä, ja niiden, joita hän rakasti, rukoili kotikaupunkinsa ja isänmaansa edestä. Toisinaan soitteli hän surumielisiä säveliä taikka kirjoitteli ihmiskunnan turmeluksesta. Mutta häntä, joka vielä, huolimatta kaikesta, asui hänen sydämessään, ei hän nähnyt usein. Hän oli ruvennut ottamaan osaa meluavaan elämään, häntä suosittiin ja ihailtiin loistavissa saleissa. Ainoastaan joskus tapasi hän hänet kadulla, ja tervehti häntä nöyrästi ja kohteliaasti. Syvällä sydämessä säilyi kuitenkin kärsimänsä loukkaus avonaisena haavana, ja tunne siitä oli vaikea tukahuttaa jokapäiväisistä taisteluista ja rukouksista huolimatta. Mutta kuta useammin hän kävi kirkoissa, kuta enemmän hän antautui uskonnollisiin tutkistelemuksiin, sitä mahdollisemmalta hänestä näytti saavuttaa voitto itsensä yli.

Rauhaa, jota hän tarvitsi ja etsi, ei hän kuitenkaan voinut löytää täällä, näiden ihmisten keskuudessa, ei edes vaikka hän rakasti heitä, kuten hän piti vanhemmistaan, ei, hän pelkäsi nähdä tuota florentiinilais-naista, joka oli niin ihana nähdä, että sydänhaavat jokaisen jälleen näkemisen perästä uudelleen avautuivat, hän ei enää tahtonut olla niiden läheisyydessä, jotka olivat tahranneet hänen puhtaan henkensä maailmallisilla himoilla.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum" olivat ne sanat, joihin hänen sielunkaihonsa sisältyi ja joita hän alati mietti. Niin, pois täytyi hänen päästä täältä, pois loistavasta hovikaupungista paikkaan, jossa Jumala on opettajana, elähyttäjänä ja ilahuttajana aamusta iltaan ja illasta aamuun.

Etsiessään näin sisällistä lepoa ja rauhaa, jotakin, joka voisi täyttää hänen sielunsa tyytyväisyydellä ja täydellisellä sopusoinnulla, muistui hänen mieleensä yhtäkkiä luostari, jossa hän oli löytänyt suojan rajuilmayönä ja sydämellisen katumuksen syvä tunnelma, jota hän siellä oli kokenut. Se oli Jumalan sormi, joka oli vienyt hänet sinne, nyt huomasi hän sen selvään, että korkeampi johdatus oli kuljettanut hänen askeliaan, nyt oli hän tehnyt päätöksensä. Hänet valtasi omituinen innostus, hän näki taas vaikutusalan, jolle voisi antautua ja jonka kautta hän voisi vaikuttaa jotain maailmassa. Hän tahtoi tulla luostariveljeksi, hän tahtoi palvella toisia, niin, hän tahtoi tulla kaikkein halvimmaksi, kunhan hän vaan sai antautua kokonaan Jumalan asialle.

Sitten tapahtui taas, että Ferrara valmistautui juhlaa varten. Girolamon vanhemmat tekivät valmistuksiaan ja naapuritalossakin varustauduttiin sitä varten. Aatelisneito käveli puutarhan ruusujen joukossa. Jalokivi kimalteli pitsihunnussa. Silloin otti Girolamo soittimensa ja soitti mitä sydämensä tunteet pakoittivat häntä soittamaan. Sävelet kaikuivat surumielisinä ja kaunotar puutarhassa seisahtui suihkulähteen luo kuuntelemaan. Kenties tunsi hän hieman sääliä hyljätyn surun tähden. Girolamon äiti astui poikansa luo kyyneleet silmissä:

"Girolamo, poikani, eikö äitisi voi lohduttaa sinua, minä kuulen että kärsit tuskaa, soittosihan kaikuu melkein kuin jäähyväissäveleet!"

Sitten jatkoi hän, kunnes hän löysi sen rauhan, lujuuden ja voiman, mitä tarvitsi.

Kun juhlan mainingit seuraavana päivänä vyöryivät yli kaupungin, kulki yksinäinen vaeltaja kaupunginportista ulos ja suuntasi kulkunsa lakeuden yli Bolognaa kohti. Siellä, missä vanha piilipuu lehtokuja kääntyi ensimmäisten kukkulain väliin, kääntyi hän ja heitti silmäyksensä takaisin yli virtojen leikkaaman viheriän lakeuden, joka vähitellen sulautui Adrian meren siniseen pintaan, sill'aikaa kun kaupunki, josta hän oli lähtenyt, näkyi etäältä kuin valkoinen rakennus ja torniryhmä. Hetken aikaa oli suru pääsemäisillään voitolle, mutta heti taas sai lujuus hänessä vallan.

"Heu fuge crudeles terras, fuge litus avarum," huusi hän äänekkäästi, kääntyi pois ja jatkoi reippaasti matkaansa.

Minä ymmärrän, että salainen lähtöni on syvästi surettanut Teitä, mutta tämä kirje on ilmaiseva Teille sieluntilani ja aikomukseni, että saisitte lohdutusta ja tietäisitte, etten ole ottanut tätä askeletta lapsellisuudesta, niinkuin moni luulee.

Minut on pakottanut menemään luostariin maailman ääretön kurjuus ja ihmisten kehnous, vallattomuus, petos, ylpeys, jumalanpilkka, ja kiroukset. Niin, he ovat menneet niin pitkälle, ettei enää löydy ainoatakaan rehellistä ihmistä. En voinut enää nähdä, kuinka Italian kansassa hyve tallattiin alas, paheitten riemuitessa, ja minä rukoilin Herraa osoittamaan minulle tien, jota vaeltaisin ja hän on armahtavaisuudessaan kuullut rukoukseni, niin kelvoton kun olenkin. Ja nyt, rakkaat vanhemmat, elkää vihastuko, että minä salaa olen poistunut luotanne ja etsinyt itselleni turvapaikan luostarin pyhässä hiljaisuudessa, jonne Te ette koskaan olisi antanut minun mennä. Ei, Teidän tulisi iloita, että Jumala kaikkiviisaudessaan on ottanut poikanne halvaksi palvelijakseen ja opetuslapsekseen.

Ja ettekö pidä sitä suurena armona, että teillä on poika, joka kelpaa
Kristuksen sotamieheksi!

Kymmenkunta vuotta myöhemmin kulki mahtava liikutus läpi pohjois-ltalian. Köyhä munkki oli esiintynyt ja saarnannut kääntymystä ja parannusta, puhunut Herran rangaistustuomiosta salamoivalla äänellä. Hänen äänensä oli innostuksen siivekkäällä voimalla tunkeutunut Firenzen kansan sydämiin, oli kukistanut Mediciläisten vallan ja horjuttanut Vatikaanin perustuksia. Munkki oli Girolamo Savonarola, joka innostuksen voimalla taisteli hengellisen uudistuksen aamuvartiossa.

Oli kerran mies, jolla oli tytär, joka oli hänen elämänsä ainoa ja suuri ilo, sitten kun hänen vaimonsa oli kuollut. Pieni tyttö kasvoi isän väsymättömän huolenpidon alaisena. Hänen ajatuksensa liikkuivat aina hänessä ja hänen kasvatuksessaan. Hän tahtoi antaa hänelle kaikki, mitä ihminen voi antaa. Hän luki ja opiskeli ja koetti vähitellen vuodattaa pienokaisen heräävään maailmaan kaiken hyvän tunteen mitä hän opinnoillensa kautta oli voinut löytää. Hän tulisi, suuremmaksi tultuaan, saamaan opetusta etevimmiltä kyvyiltä useammilla aloilla, hänen tunteensa kehitettäisi niin hienoksi ja jaloksi, kun ylipäänsä voi olla mahdollista. Hänen sydämensä tulisi olla hänellä johtona läpi elämän, sydämensä kehittyneellä etevämmyydellä vaikuttaisi hän kanssaihmisiinsä ja tulemalla hyvien ja ylevämielisten lasten äidiksi, vaikuttaisi hän ihmissuvun jalostamiseksi.

Kasvattaa pientä tyttöään tähän suuntaan, oli miehen ainoana päämääränä elämässä, tälle omisti hän parhaat ajatuksensa ja unelmissaan näki hän tyttärensä yhä enemmän lähestyvän tätä ihannettaan. Mutta voidakseen panna toimeen näitä aikomuksiaan, tarvitsi hän varoja ja hän teki työtä, tullakseen rikkaaksi, ja hän tulikin äärettömän rikkaaksi muutamassa vuodessa.

Hellän huolenpidon alaisena kehittyi tyttö vähitellen, kaikkia hänen hyviä ominaisuuksiaan suosittiin ja huonoja vastustettiin ja poistettiin. Hänen pienille lapsenkasvoilleen ilmestyi vähitellen ilme, jossa kuvastui hänen versova, suloinen sisäinen olentonsa ja vaaleine kutreineen oli hän kuin Jumalan enkeli katsella.

Mutta se, joka ei armahda edes pieniä lapsia, vaan iskee sokeasti iskunsa, lähestyi tyttöä ja asetti hänet kuolinvuoteen valkealle hurstille. Siinä makasi hän, suloisena vielä kuolemassakin, nyt oli hän tullut todelliseksi Jumalan enkeliksi. Kalpeana, köyhänä ja lohduttomana istui tuo rikas mies tyttärensä paarien ääressä. Kuollut oli hän jonka eteen hän oli elänyt, kuollut oli hän, josta piti tulla nainen, jommoisia vaan harvat, ja äiti, jonka ei vertaista ja jonka piti vaikuttaa ihmiskunnan jalostamiseksi, aate, jonka hän oli rakentanut mittaamattomassa rakkaudessaan pienokaiseen, oli rauennut.

Kalpeana ja murtuneena kulki hän päivästä päivään kirkkomaalle, peitti haudan ruusuilla ja istui tuntikaudet suruunsa vaipuneena, kunnes hän eräänä päivänä taas näytti muuttuneelta. Hänen väsyneihin silmiinsä oli tullut loistoa ja näkyi, että hänen ajatuksensa olivat saaneet toisen suunnan, hän oli löytänyt jotakin, jota hän vielä aikoi toimittaa maailmassa.

Hän tahtoi rakentaa hautarakennuksen rakastetun tyttärensä haudalle, hautarakennuksen, joka todistaisi nyt eläville ja tuleville sukupolville hänen rakkaudestaan, ilmaiseisi hänen elämänsä ainoan pyrkimyksen, osoittaisi kohti ihmiskunnan täydellisyyttä ja vaikuttaisi siten ylentävästi ja herättävästi ja palveleisi siten samalla myöskin hänen elämänsä suurta unelmaa.

Kokenut rakennustaiteilija tuotiin ja hänelle selvitettiin tämän hautarakennuksen tarkoitus. Se tulisi olemaan hautapatsas, mutta samalla myöskin kehoitus ihmisille pyrkimään parhaimpaan ja korkeimpaan ja osoittaa heille olemassaolon suurta aatetta. Sirolla, ylöspäin kohoutuvalla muodollaan, hienolla, lävistetyllä tornihuipullaan kehoittaisi rakennus ihmisiä katsomaan ylös valoa kohti, ylös äärettömyyteen, ylös säteilevään, maailman elämää siunaavaan aurinkoon, ylös jokapäiväisyyden pikkumaisuuksista ja kurjista taisteluista. Kun ovesta astui rakennukseen, osoittaisivat maalatut ikkunat ihmisten vaelluksen alhaisimmalta asteelta ylempiin asti, ihanat veistokuvat ja maalaukset koristaisivat seiniä ja vaikeimmasta marmorista veistetty vainajan rintakuva muistuttaisi hänen kuolemattomasta muistostaan. Rakennuksen sisustus antaisi siellä kävijälle tunnelman, joka kestäisi koko ijän, tunnelman, joka kehoittaisi heitä elämään sen suuren aatteen hyväksi, jonka ilmaisijana tämä hautarakennus tulisi olemaan.

Maalaria ja kuvanveistäjiä kutsuttiin ja rakennustaiteilijain kanssa neuvoteltiin ja vihdoin tuli tuo rikas ja kuitenkin niin köyhä mies tyydytetyksi. Kaikki taiteilijat olivat innostuneita asiaan, he tekisivät parhaansa, jotta hautarakennus voisi olla kehoituksena ihmisille heidän pyrkiessään täydellisyyttä kohti.

Mutta kun kaupungin ja seudun asukkaat saivat kuulla tästä rakennuksesta, tästä suuremmoisesta muistopatsaasta pienen tytön haudalle, tästä tuhlaavaisuudesta ja turhaan kulutetuista rahoista, vaikka oli tuhansia, jotka kärsivät nälkää ja janoa, nousi heissä suuri nurjamielisyys miestä kohtaan. Hän oli uhkamielinen, ylpeä mies, hän tahtoi näyttää, kuinka rikas hän oli, hän tahtoi ärsyttää nälkäisiä ja kurjia. Sellaista ei siedettäisi. Ei, täytyi puhua järkevästi tälle suuruudenhullulle, täytyi uhata, ellei muu auttanut.

Ja niin kokoontui muutamana aamuna hänen asuntonsa ympärille ihmisiä monenmoisia, virkamiehiä, joiden ajatukset olivat tottuneet kulkemaan yhtä ainoata määrättyä tietä päivän toisensa perään, käsityöläisiä ja työmiehiä, joiden kaikin voimin täytyi taistella toimeentulonsa tähden, sotilaita, jotka luulivat itseään isänmaan parhaaksi ja ainoaksi turvaksi, yhdistyksiä lippuineen ja lukuisine jäsenineen, toimettomia naisia ja ihmisiä, joiden ei koskaan ole tapana itse ajatella. Joukon läpi kulki kumea jupina; kaikki ei vielä ollut kunnossa, ammattiyhdistysten suuri puhuja oli myöhästynyt. Mutta joka tapauksessa näytti se melkein uhkaavalta.

Kun levottomuus jo rupesi käymään arveluttavaksi, syntyi yht'äkkiä kansajoukossa liikettä. Luultiin ensin, että suuri ammattipuhuja oli saapunut, mutta hän se ei ollut. Se oli sama valkopäinen, tuuheapartainen kunnia-arvoisa vanhus, joka oli antanut kansalle hyvän neuvon uuden kirkon rakentamisen suhteen, jonka perustusta ei vielä oltu laskettu, hän, jonka puoleen kaikki kääntyivät, jolla oli lempeät silmät ja ystävällinen ääni, hän, joka tahtoi hyvää kaikille ihmisille. Mistä hän, joka tuskin voi käydä, nyt niin yht'äkkiä oli tullut, ei ymmärretty, ei tiedetty edes missä hän asui ehkä jossain kaukana metsässä, — mutta hän oli tullut. Kokoontuneet antoivat tilaa ja vaikeuksitta tuli vanhus aina rikkaan miehen portaille.

"Sokaistut kanssaihmiset, katsokaa minua, minä olen vanha mies ja minä olen elänyt elämäni estämättä toisia heidän toimissaan ja uhkaamatta ketään. Sokaistut kanssaihmiset…"

"Hän voisi antaa rahansa kanuunoihin, suuremman sotajoukon varustamiseksi, sanoivat sotilaspukuiset.

"Tyttöhän oli hemmoiteltu lapsi, eikä edes vielä naimaikäinen, huudahtivat toimettomat naiset.

"Soaistut kanssaihmiset", toisti vanhus, tuntematta itseään voitetuksi, "antakaa minun puhua. Te tiedätte, että minä olen vanha, minulla ei ole virkaa, eikä sotilaspukua, enkä minä kuulu mihinkään yhdistykseen, enkä minä kulje ympäri puhuen tarpeettomasti toisista, minä elän ulkona maalla luonnon antimista, minulla ei ole etuja eikä vahinkoa jos tämä mies", — hän osoitti taloon päin — "rakentaa hautarakennuksensa, mutta minä suon teille kaikille hyvää, sen te tiedätte."

"Rakastakaa lapsianne, kuten tämä mies, jota te tahdotte uhata, rakasti lastaan, rakastakaa jaloutta, kuten hänkin, ihailkaa kaikkea kaunista, kuten hänkin — ja te palvelette kanssaihmisiänne ja isänmaatanne enemmän kuin itse ymmärrättekään ja te tulette runollisemmiksi ja iloisemmiksi kuin ennen!"

Näitä sanoja lausuttaissa oli rikas mies, joka oli kuullut kansan jupinan, tullut ulos portaille. Silloin ojensi vanhus kätensä häntä kohti ja jatkoi:

"Katso, tämä kansa on tullut kiittämään sinua suuren aatteesi tähden, rakentaa hautarakennus tyttäresi haudalle, tämä kansa kunnioittaa aatettasi, se tuntee, ettei se ehkä oikein käsitä sitä vielä, että se ihanuuden ja täydellisyyden kaipuu, joka rakennuksessasi ilmenee, kerran on tuleva sille esikuvaksi, kehoitukseksi ja onneksi, se tuntee saavuttaneensa mielenylennystä, käydessään katsomassa sitä, se oppii siitä pyrkimään kohti ihanuutta, kohti jaloutta, kohti korkeinta tämä kansa kiittää sinua!"

Samassa saapui ammattiyhdistysten puhuja ja aikoi ruveta lukemaan lauseparsiaan. Vanhuksen sanat olivat kuitenkin muuttaneet joukon mielipiteen ja puhuja pakotettiin vaikenemaan samalla kun ihmiset vähitellen hajautuivat. Hetkisen kuluttua oli vanhuskin kadonnut. Viimeksi oli hän nähty kulkevan metsää kohti.

Mutta rikas mies meni sisään ja iloitsi sydämensä syvyydessä ja ajatteli taas elämänsä ainoaa päämäärää.

Kaupunki, jossa Stefanus Willberg harjoitti savenvalajan ammattia, oli perin rauhallinen ja suloinen paikka, jossa ei ollut rauhaa häiritsevää sanomalehteä, eikä poliisiakaan. Yleisen rauhan ja turvallisuuden häiriöitä tapahtuikin hyvin harvoin. Kun jotain varastettiin, ei varkaasta tavallisesti saatu tietoa, ellei häntä yllätetty itse työssä. Markkina-ajaksi palkattiin muutamia vankkoja miehiä, joiden takkeihin ommeltiin laatta, jossa oli sana "Kaupunginvartia" ja jos pelättiin jotain työmieskahakkaa rakennuksen alaisella olevalla rautatiellä, komennettiin esille niin kutsuttu "nahkurikaarti," joka oli muodostettu tusinasta vankkoja nahkurinsälliä, jotka olivat tottuneita pitelemään nahkoja.

Rautatie tulisi hävittämään tuon pienen kaupungin rauhallisuuden ja vanhanaikuisen hupaisuuden. Rautatie toi sinne uusia ihmisiä, joita elähytti uudenaikainen maailmankatsantokanta, joiden mielestä tämä porvarillinen rauhallisuus oli naurettavaa ja pikkukaupunkimaista. Ei ensinkään sanomalehteä, ainoastaan "kaupunginpalvelia!" Kaupunginpalvelia, joka soittaen kelloa kulki pitkin katuja, seisahtui siellä täällä, sopivalla paikalla, lukien suurella mahtavuudella ja omituisella, aina samanlaisella äänenpainolla asiakirjansa: "Kuulutus! Tänään kello kymmenen aamupäivällä myydään julkisella vapaaehtoisella huutokaupalla… Näillä uusilla ihmisillä ei ollut mitään taipumusta runollisuuteen. Yhtä vähän kun he käsittivät tämän ilmoitustavan käytännöllisyyttä ja yritteliäisyyttä, yhtä vähän mukautuivat he kuuntelemaan yövartioiden huutoja katujen kulmissa. Ajatelkaa, ettei huomata mitään kaunista ja liikuttavaa tietoisuudessa, että koko yön saa olla parin vartijan suojelemana, jotka laahustavin askelin käyden määrättyjä teitään, siellä ja täällä laulavat säveleitään: 'Kello on lyönyt kaksitoista, varjele Jumala tulipalosta, valkean vaarasta'…"

Ei, nämä rauhan häiritsijät eivät tästedes enää saisi kaiuttaa huutojaan, he saivat vaan vääntää vähän vaiteliaita "tarkastuskelloja".

Rautatiestä tuli hävittävä voima. Kaikenlaisia uudenaikaisia tapoja tuotiin kaupunkiin, niin että vanhimmat ja kunnia-arvoisimmat porvarit tulivat aivan pyöräpäisiksi. Rakennuksia ruvettiin maalaamaan korean keltaisiksi ja valkoisiksi, sen sijaan kun ne ennen maalattiin kotitekoisella punavärillä, joka kesti muuttumattomana ihmisijän, varsinkin jos se oli oikean värinkeittäjän keittämää, oikeassa padassa ja tuolla noiden suurien punaisten kivien välissä, jossa sitä oli keitettävä ja jossa ohikulkevat porvarit saivat katsella näytteitä. Ei, ei sitä ennen ollut puhettakaan "rakennusvärien", "ekonomiavärien" ja "värimultien" ostamisesta.

Sekin oli rautatien vika, että kunnia-arvoisa Stefanus Willberg tuli vielä huonompaan asemaan vaimonsa suhteen kuin ennen, ja aivan toiseen asemaan, mitä hänellä oikeastaan, vanhan tutkitun tavan mukaan ja lupauksien mukaan, jotka nuo kaksi kerran taivaan kuullen olivat tehneet, olisi pitänyt olla. Tosin oli Sefa rouva aina ollut noita tuimaluontoisimpia, mutta mies, joka oli niin myöntyväinen ja hyväluontoinen ja niin tottumaton pitkiin puheisiin kuin Stefanus, tuli sentään toimeen sellaisen Xantippan kanssakin.

Asia oli sellainen, että Sefa rouva, samalla kun hän oli tuimaluontoinen, oli myöskin luonnostaan taipuvainen naiselliseen turhamaisuuteen. Hän oli aina pitänyt koreista viheriäisistä silkkihuiveista ja suurista karkaasseilla pyntätyistä myssyistä, joita kamelikurjen höyhenet ja loistavat nauharuusut koristivat. Tämän turhamaisuuden oli hän nyt, kun kaikki tuo uudenaikaisuus tuli rautatierakennuksen mukana, vyöryen yli kaupungin, ulotuttanut myöskin heidän omistamaansa taloon. Sefa rouva rupesi arvelemaan, että ne kotitekoiset kattotiilet, joiden alla tornipääskyset niin mielellään pesivät, näyttivät liian yksinkertaisilta ja että niiden sijaan pitäisi pantaman levykatto, jonka voisi maalata "ekonomivärillä," ja että tuon ijankaikkisen punamaalin voisi peittää kunnollisella "rakennusvärillä," josta nyt kaikki kaupungissa puhuvat.

Tästä turhamaisuudesta ei savenvalaja pitänyt. Hän kuului siihen lajiin, joka kunnioittaa isien perintöä, hän oli perinyt talon ja savivalimon isältään ja hän pitäisi ne pyhinä. Ainoa muutos, minkä hän oli pannut toimeen oli, että hän oli repinyt vanhan turvekaton ja pannut turpeiden sijaan itsetekemiään kattotiiliä. Ja ne olisivat nyt vanhoja ja kelvottomia! Ei, ei koskaan maailmassa, Sefaseni, se ei tule tapahtumaan! Muuten oli tuo siunattu rautatie tuonut niin paljon rahaa paikkakunnalle, ettei nyt enää ostettu edes kunnollisia saviastioita, vaan piti kaikki olla porsliinista, kaikki! Savenvalajan toimi oli menossa alaspäin, ja pian saattaisi sekin tapahtua, että Sefa saisi ruveta olemaan säästäväisempi kamelikurjenhöyheniensä ja kaularuusujensa kanssa.

Mutta sitä ei Stefanuksen olisi pitänyt sanoman Sefalleen. Hän ei ollut tottunut vastaansanomisiin ja hän sanoi päättäväisesti ja kerran kaikkiaan, että hän oli oikeassa ja että hän, Stefanus Willberg oli niin kauan vanuttanut saveaan ja muovaillut ruukkujaan, että hän itse oli muuttunut ruukuksi, joka oli aivan tyhjä — "näin tyhjä" ja hän läjähytti Stefanusta päähän nyrkillään, joka oli luiseva, eikä suinkaan pehmeintä lajia. Sitten kiinnitti hän katseensa häneen sellaisella voimalla, että Stefanus heti pujahti ulos huoneesta ja meni savenvalimoonsa.

Nyt ei auttanut mitään, että Stefanus silloin tällöin toi Sefalleen jonkun erittäin taidokkaasti valmistetun kivivadin hurjan koreasti kiillotetun hillopurkin, taikka jotain muuta sellaista. Sellaiset olivat kuitenkin aikaisemmin lauhduttaneet hänen mielensä lempeämmäksi niiden tekijää kohtaan. Ei, kun hän kerran toi hänelle sekä muodon että koristuksien puolesta itsekeksimänsä kukkaruukun, asetti hän sen pöydälle sellaisella vauhdilla, että se halkesi, jonka perästä hän haukkui häntä silmät, korvat täyteen hänen huonon ammattitaitonsa tähden — hänen tekemänsä astiathan eivät kestäneet edes pöydälle asettamista — tämä oli syynä siihen, ettei hän ansainnut mitään, eikä halu käyttää porsliinia, joka muuten olikin kaikin puolin oikeutettua uudenaikaisena ja ajan hengen mukaisena.

Oli myöskin ihmeellistä, kuinka Sefa rouva tunsi kaikki ja seurasi ajan henkeä.

Tämä osottautui kerran, kun oli puhe noista kamelikurjen höyhenistä ja hän sanoi, että "hänellä ei ollut ainoastaan velvollisuuksia, hänellä oli myöskin oikeuksia". Hän piti kodin kunnossa, se oli hänen "sisäänpanonsa" heidän yhteiselämässään. Siis oli hänellä oikeuksia — sitä ei Stefanus voinut kieltää. Sen asian tiesi hän, sillä insinöörin rouva oli hiljattain pitänyt sivistävän esitelmän, jossa "kaikki ne vääryydet, joita naiset vuosisatojen kuluessa olivat kärsineet" esitettiin oikeassa valossaan. Stefanus tahtoi tosin saada sanotuksi, ettei Sefa ollut eilispäivän lapsi, mutta ettei hän sentään ollut mahtanut kestää sortoa vuosisatoja. Tämä ei ollut valtioviisaasti tehty savenvalajalta, hänen täytyi jättää kahvinjuontinsa kesken ja jättää toisen puolen kupistaan jälelle, sekä kiireesti palata työhuoneeseensa, joka toistaiseksi oli hänen turvapaikkansa ja pyhättönsä.

Mutta sinnekin ulottuivat pian Sefasen nyrkit ja kieli. Rauha muuttui saduksi, ilo kuoli, tyytyväisen Stefanuksen hyvä luonto muuttui yhä huonommaksi, hän muuttui synkkämieliseksi, ja Sefa selitti, että hänellä oli jotakin, joita kutsuttiin hermoiksi, ja että ne olivat epäkunnossa. Niin, hän oli todellakin kelvoton, aivan tyhjä, vanha, halennut ruukku, jota hänen täällä täytyi laahata perässään.

Että Sefa jotenkin arastelemattomalla tavallaan pilkkasi häntä ihmisenä, voi vielä jollain lailla mennä mukiin, mutta että hän pilkkaa häntä savitaiteilijana, se alkaa mennä jo liian pitkälle. Olihan hän oppinut ammatin isältään, kulkenut kisällinä läpi Tanskan ja Saksanmaan ja saavuttanut sekä ammatti- että kielitaitoa — hänellä oli todistus saksankielen taidosta — minkävuoksi siis toruu Sefa rouva, joka ei osaa tehdä edes yksinkertaisinta savikukkoa, ainoastaan särkeä, mitä hän tekee.

Vaikeata oli myöskin, että yksi ja toinen noista uutuuksien saastuttamista porvareista puolittaisilla salaviittauksilla rupesi soimaamaan häntä hänen arvottomasta käytöksestään Sefa rouvaa kohtaan, joka kuitenkin oli kuunnellut esitelmiä ja siis "oli paljon hänen yläpuolellaan sivistykseen nähden," kun taas toiselta puolen hän läheisimpien ystäviensä mielestä oli pelkuri raukka, ja hekin olivat kylliksi hävyttömiä puhuakseen "ruukusta".

Mutta tuossa hermo-jutussa mahtoi sentään olla jotakin perää, ajatteli Stefanus Willberg. Hän käsitti, että jokin paikka oli epäkunnossa ja ettei parannuksesta ollut toivoa, ennenkun Sefa rouva oli muuttanut mieltänsä. Hän oli koettanut hyvällä, sekä hyvillä sanoilla, kauneilla ruukuilla ja niin pitkälle kuin varat riittivät, höyhenillä ja nauhoilla, ja pahalla ei hän tahtonut yrittää. Se ei ollut hänen luonteensa mukaista. Hän huomasi kuitenkin, että hänen sisunsa vihdoin kuohuisi yli ja sen vuoksi pysyi hän niin paljon kuin mahdollista työhuoneessaan.

Eräänä iltana, auringonlaskun aikana, kun pariskunta paraikaa nautti illallistaan, tapahtui taas, että Sefa rouvan nyrkit tahtoivat tunnustella Stefanuksen pääkallon tyhjyyttä, arvellen, että olisi parempi, jos myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa j.n.e. Nyt sopii, ajatteli Stefanus, koettaa viimeistä keinoa Sefan lepyttämiseksi, hänen luonteensa muuttamiseksi, keinoa, jota hän oli ajatellut istuissaan työhuoneessaan.

"Ich werde bald todt sein", sanoi hän, sillä juhlallisissa tilaisuuksissa puhui hän aina saksaa — "gewesen" lisäsi hän, äkkiä muistaen, että tämä sana aina kuului hyvään saksalaiseen lauseeseen — jonka jälkeen hän niin itkunsekaisesti kuin mahdollista sanoi Sefalle hyvästi, ilmoittaen, että hän aikoo, vaikka ilman myllynkiveä, mennä suoraa päätä järveen, joka oli ikkunain alla, kadun toisella puolella. Mutta Stefanus ihmetteli, kun Sefa rouva, sen sijaan, että olisi näyttänyt katuvaiselta, arveli, että hän vaan menisi, ei se häntä liikuttanut, ei ensinkään.

No, ajatteli Stefanus, ja sitten hän meni. Ikkunastaan näki Sefa rouva, jossa hän yhä vielä särpi olutjuustoaan, kuinka savenvalaja todellakin astui veteen, joka nousi hänelle yli polvien.

No, ajatteli Sefa, tyhjensi olutjuustomukin, joka oli porsliinista, ja lähti kadun yli rantaan..

Stefanus tuli jo iloiseksi ja hänen mieleensä välähti salaman nopeudella ajatus tulevasta sovinnosta. Hän aikoi melkein levittää kätensä ja syöksyä ylös järvestä syleilläkseen Sefaa, kun hän kuuli hänen tutun äänensä:

Stefanus meni, vesi ulottui jo kainaloihin asti, hän kääntyi katsomaan, oliko odotettavissa sääliväisyyttä, oliko kova luonto jo sulanut. Mutta ei:

Stefanus meni vielä eteenpäin, hän tahtoi näyttää, että hänellä oli totuus mielessä.

Silloin loppui savenvalajan kärsivällisyys, hän tunsi, että kaikki se, mitä hän niin kauan oli pidättänyt, nyt sai vallan, hän tuli kasvoiltaan punaiseksi, kuin vastamaalattu savikukonharja, otti voimakkaita askelia rantaa kohti, niin hyvin kun voi syvässä vedessä, syöksyi matalikon yli Sefan luo, joka rupesi näyttämään rauhattomalta ja peljästyneeltä, sai yltään märän takin ja veteli sillä kaikin voimin häntä, niin että koreat nauharuusut lensivät, ja Sefa itse seisoi märkänä ja kurjana ja kalpeana kasvoiltaan. Ja niin sokea oli Stefanus vihassaan — hän joka ei koskaan ennen ollut ollut vihainen — ettei hän edes nähnyt että ihmisiä kokoontui, että insinöörin rouva seisoi siinä ja huusi hänelle jotakin "miesten vuosisatoja kestäneestä sorrosta naisien yli," ja että sekä uudenaikaiset porvarit, että hänen ystävänsä olivat kokoontuneet. Vihdoin otti eräs poika, jonka mielestä hänenkin sopi sekaantua tuohon hauskaan leikkiin, kiinni tuosta likomärästä takista, niin että se putosi Stefanuksen kädestä. Vasta sitten tointui hän, katseli ympärilleen, jäi seisomaan Sefansa eteen ja katsellen häntä, kalpeni, ojensi kätensä vapisten häntä kohti, jonka jälkeen hän otti hänet syliinsä ja kantoi hänet sisään pois vieraiden ihmisten näkyvistä.

Kadulla syntyi sill’aikaa vilkas keskustelu insinöörin rouvan ja vanhanaikaisten naisten välillä, uudenaikaisuuksien saastuttamien porvarien ja savenvalajan vanhojen ystävien välillä ja pojat, jota aina, on tarpeeksi kaikkialla pikkukaupungeissa, höystivät pilkkasanoillaan sopivia kohtia, niin että kokonaisuudessaan näytti siltä, kuin olisi meteli ollut tulossa, jonka hajoittamiseen pian tarvittaisiin "nahkurikaarttia." Vasta kun pitkä kaupunginpalvelija näkyi kujalla, hajautui joukko vähitellen ja rauha palasi.

Sanotaan, että Stefanus jonkun ajan kuluttua kutsuttiin raastuvanoikeuteen vastaamaan häiritsevästä vesikävelystään ja että kaupungin viisailla neuvosherroilla ei ollut mitään sanomista tämän vastauksen johdosta. Samoin kerrotaan, että seurakunnan pastori oli kauan aikaa kahden kesken puhutellut Stefanusta, mutta ettei tämäkään liikuttanut vähääkään savenvalajaa. Tuo hermohaitta oli poissa, Sefa oli muuttunut mieleltään, hän ei enää koskaan puhunut sanaakaan "ekenoomiväreistä" eikä myssyistä ja savenvalaja Willberg vanutti ja kiillotti sydämensä halulla työhuoneessaan sekä etsi myyntipaikkoja tuotteilleen maaseudulla.

Sunnuntai koittaa miljoonakaupungin tuhansien rakennusten ja katujen yli pilvisenä ja vihmoen hienoa sadetta, aivan kuin surussa. Ihmiset kulkevat ja kulkevat lakkaamatta, ajajat huutavat ja raitiovaunut jyrisevät kuin viikon rasittavassa kilvoittelussa. Mutta kirkonkellojen ääni kaikuu vilinään ja sekoittaa juhlasointunsa muihin ääniin ja antaa erityisen leiman pauhinalle. Ja missä olemmekin ja missä kuljemme, kuulemme kellojen mahtavan kaiun, sillä kirkkoja on kaikkialla miljoonakaupungin tuhansien talojen keskellä. Ihmiset, jotka tulevat kulkien ahtaita sivukatuja pitkin ja kääntyvät kulmasta aukealle paikalle, kuulevat yhtäkkiä mahtavan, kehoittavan kellonlyönnin, katsovat ylös torniin, joka seisoo kunnioitusta herättävänä heidän edessään ylöspäin tavoittelevassa, lävillisessä, kevyessä gotilaistyylissään jonka ylimmät huiput ja ristit kohoavat usvaan — katselevat torniin ja antavat sitten taas katseensa vaipua alas taidokkaasti tehtyyn porttaliin, jonka ovesta messun sävelet silloin tällöin kaikuvat ulos sumuun. Mutta messun sävelet vaikuttavat ihmeellisellä voimalla ihmisiin, niin että he muuttavat kulkunsa suunnan, ja ajatusten suunnan ja johtavat askeleensa porttaalia kohti ja katoavat sen äänettömästi sulkeutuvan oven taa — ilman että ihmisvirta ulkopuolella siitä vähenee. Ihmiset ovat tehneet syntiä, heidän omat-tuntonsa soimaavat heitä ja tuon suuren rakennuksen holvien sisäpuolella löytävät he lohdutusta ja lunastusta.

Olen ulkona kävelemässä, minäkin, sumussa ja sateessa, mutta minun vaelluksellani ei ole mitään päämäärää. Ja kun käännyn pois ahtaalta ja pimeältä syrjäkadulta, kaikuu kellonsoitto vastaani. Kuten moni muu, muutan minäkin askeleitteni suunnan ja ennen pitkää sulkeutuvat ovet takanani kuin paksu, tiheä esirippu, joka estää kuulumasta vaunujen melun, mutta ei parveilevien ihmisten sorinaa.

Tuntuu huojentavalta yht'äkkiä vapautua tuosta rasittavasta melusta, lohduttoman likaisten katujen näkemisestä ja vihmoavasta sateesta.

Kun olin tullut ovella olevan kerjäläisjoukon ohi ja käännän katseeni sinne päin, mihin kaikki muutkin ihmiset katselevat, kuoriin päin, olen sekunnissa saanut aivan toisen tunnelman, kuin mitä kaupungin ulkopuoli voi tarjota. Huomasin heti lukuisat palavat kynttilät, jotka seisovat matalammissa ja korkeammissa, raskaissa ja jykevissä jaloissa niin että liekit leimuavat kiiluvina pyramiideina, joiden takaa näkyy pyhiä maalauksia taikka veistokuvia. Yht'aikaa näkee silmä kaikki nuo suorat ja valkoiset kynttilät, jotka päättyvät keltaisiin liekkeihin, joiden valo ei voi poistaa korkeitten holvien hämäryyttä ja salaperäisyyttä sivukappeleissa, joissa ihmiset makaavat kumarassa lattialla ja ylhäällä kuorissa, missä valkopukuiset papit kulkevat edestakaisin, polvistuvat kädet ristissä, mutisevat jotakin, jonka kaiku vielä enemmän mutisten toistaa, soittavat hopeakelloilla, heiluttavat suitsutusastiaa ja askaroivat pyhien astioiden ja kirjojen kanssa. Tämä kaikki liikuttaa ihmisten tunteita salaperäisyydellä, he heittäytyvät polvilleen neitsytmarian pyhimysten kuvien eteen, suutelevat niitä suojelevia lasia voimakkaan tunnelman valtaamina, joka kohoaa mitä enemmän katselee ympärilleen kaikkea tätä komeutta, joka tulee vielä lumoavammaksi kynttiläin ja moniväristen ikkunain epävarmassa valaistuksessa. Sitten kumartavat papit taas, hopeakellot soivat ja sulavan puhtaina kaikuivat messun sävelet näkymättömästä kööristä, urkuin kuminan täyttäessä kirkon kaikki sopet vyöryvillä ääniaalloillaan.

Tämän tunnelman valtaamana, samoin kuin oikeauskoiset katoolilaisetkin, näen minä yht'äkkiä, kun ovi aukaistaan ja siitä leviää leveä valovirta, valkoisen kolmion, jossa on musta neliskulmainen aukko, jonka edessä näkyi muutamia olentoja valkoisissa poimukkaissa puvuissa. Minä menen lähemmäksi ja huomaan, että kolmio on ulkosivu eräästä marmoripyramidista, joka on muistopatsaana erään arkkiherttuattaren haudalla ja jonka korkokuvaa eräs hengetär kannattaa pyramiidin oviaukon yläpuolella. Aukon tummaa pohjaa vastaan kulkee hyve nuoren naisen muodossa, jota seuraa kaksi surevaa neitoa kantaen valkoisia kukkakiehkuroita. Toisella puolen tulee hitaasti hyväntekeväisyyden haltijatar, taluttaen ontuvaa, sokeaa, sauvaansa nojautuvaa miestä ja haudan sisäänkäytävän toisella puolella makaa sureva jalopeura, sekä sitä vasten nojaten enkeli, pidellen herttuallista kilpeä. Seisoissani ja katsellessani sitä, katoavat kaikki yksityiskohdat, joihin vähän aikaa sitten kiinnitin huomioni, minä en enää tiedä, että katselen herttuattaren hautaa, joka on rakennettu aikoja sitten — ei, minä tunnen ainoastaan, että ihminen on kuollut, ja lepää tuolla sisällä, koristettuna ruusuilla ja vihreällä. Surren tulevat hänen vertaisensa, joita hän aikoinaan on vertaisinaan kohdellut, heittämään viimeisen silmäyksen vainajaan hänen maatessaan valkoisena ja kylmänä ruusujen ja kukkaisten keskellä ja nämä ihmiset, tulevat tänne, kantavat otsillaan rakkauden aatelisleimaa ja surun kyyneleet vuotavat alas heidän poskiltaan — itse jalopeurakin makaa surun sortamana — messun sävelten kaikuessa ja täyttäessä temppeliholvin nurkat ja sopet tämän surun säestyksellä Silläaikaa kun tämä valtaava hautajaissointu, jonka Canovan mestarikäsi ja tunteellinen sydän on muovaellut marmorista, saa ihmisjoukon puhkeamaan liikutuksen nyyhkytyksiin.

Mutta ylhäällä kuorissa polvistuvat papit, hopeakellot kilisevät, vanhat, kuivuneet naiset suutelevat lasia, jotka suojelevat pyhiä kuvia ja tekevät ristinmerkin, messun sävelten kirkkaina ja läpikuultavina, kuin lastenäänten, kaikuessa läpi leimuavien kynttiläliekkien ja tunkeutuessa pylväsrivien lomitse, jotka kannattavat huippuisia holvia.

Ulkona kaduilla kulkee elämä tavallista uraansa meluten ja pauhaten miljoonakaupungin tuhansien talojen joukossa, korkeitten tornien kohottaissa taivasta kohti ihania gootilaistyyliin rakennettuja huippujaan, jotka koristeineen ja risteineen katoavat sunnuntain suruiseen sumunsekaiseen ilmaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERTOMUKSIA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kertomuksia elävistä ja kuolleista

KERTOMUKSIA ELÄVISTÄ JA KUOLLEISTA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE