Title: Salon lapsia
Yksinäytöksinen laulukuvaelma
Author: Johannes Linnankoski
Release date: December 20, 2023 [eBook #72459]
Language: Finnish
Original publication: Porvoo: Werner Söderström
Credits: Tapio Riikonen
Yksinäytöksinen laulukuvaelma
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1900.
Sävel
N:o 1. Sirkkunen;» II n:o 4 »Nytpä tahdon olla ma».
N:o 2. Kansan vai. seur. yksiään. II n:o 67 »Tuonne taakse metsämaan».
N:o 3. Sävel O. Merikannon sepittämä, ei painettu.
N:o 4. Rikström, kolmiään. III n:o 36 »Yksi ruusu on kasvanut».
N:o 5. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 16 »Kuules mun kulta äitini».
N:o 6. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 27.
N:o 7. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 28.
N:o 8. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 26.
N:o 9. Rikström Kotoa ja muualta 86 »Mieltäni mun miekkosen».
N:o 10. »Ylioppilaslauluja» vihko V »Kunnahalla, kukkulalla».
N:o 11. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 24 »Yhden mä tiedän».
N:o 12. Mäntyharjun lauluja »Ainoa olen talon tyttö».
N:o 13. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 32.
N:o 14. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 31.
N:o 15. Kansanval. seur. yksiään. I n:o 30.
N:o 16. Sivori »Kanteloinen», n:o 10 »Metsän puita tuuli».
N:o 17. »Sirkkunen I» n:o 17 »Nyt kesäkulta vallitsee».
Piaanosäestykseu sepittänyt lehtori Mikael Nyberg. Saatavana rouva Anna
Mäkiseltä osoite Sortavala.
Näyttämö: Pienehkö talonpoikaispirtti. Peräseinällä ovi, sen vasemmalla puolella ruokakaappi, oikeassa peränurkassa takka, jossa tuli palaa, vasemmalla seinällä pöytä lavitsoineen, oikealla lasten talorakennuksia.
Esiripun noustessa istuu mummo oikealla takan luona kehräten, lapset talopuuhissa.
(Pojat tulevat sisään).
Terve tännekin talohon,
Alle kuulun kurkihirren,
Alle kaunihin katoksen!
Terve tervehyttäjille!
Mitä kuuluu tullehille?
Eipä rauhaa parempaa. — (Huomaa lapset).
Kas vaan, poika ja tyttönen,
Niinkuin ahon viertehessä
Mesikka ja mansikainen,
Tahi mäen rintehessä
Puolapari punervainen.
(Huomaa lasten talopuuhat).
No heipä hei, mitä näänkään!
Taitaa pikkuväell’ olla
Suuret tuumat puuhan alla;
Saisko tuota tiedustella
Mi on mieli laittajilla?
Laulu n:o 1, sävel n:o 1.
PIKKU POIKA, osoitellen eri rakennuksia:
Minäpä nyt aikonen
Laittaa pienen mökkisen,
Seinät kun saan valmihiksi,
Toisen pään teen kammariksi,
Päähän toiseen pirttisen,
Sievän, hauskan, puhtoisen.
Sitten vielä rakennan
Tallin, aitan, navetan;
Hyv' on olla myöskin sauna,
Jossa kylven lauvantaina,
Riihi metsän rinnassa
Nuottakota rannalla.
POIKA näytellen puuhevostaan:
Talliss' oiva hevonen,
Panna auran etehen;
TYTTÖ näytellen käpylehmiään ja -lampaitaan:
Neljä lehmää navetassa,
Pieni porsas karsinassa,
Lampahia vuonineen
Määrillensä kymmenen.
Pellot kauniit, viljavat,
Niityt, nurmet ruohoisat,
Paljo voimaa tehdä työtä
Sekä onni aina myötä;
Siin’ on kaikki toivehet,
Ilot, surut vastaiset.
(Yhdessä käsikädessä.)
Vaan jo joutuu juhannus,
Suomen kesän kaunistus,
Meijullla ja köynnöksillä
Kaikki pitää somistella.
(Läht. iloisesti hypähdellen):
Niitä me nyt lähdemme
Hakemahan riennämme.
Siinäpä peippospari! Siinä vaan ei surut mieltä paina.
Niin, veli veikkoseni! Noin ne pikku palleroiset kaksin puuhaelee, talot rakentelee. Toinen isäntänä, toinen emäntänä. Kaksin lapset, kaksin linnut, kaksin koivut kankahalla. Ymmärräthän veikkoseni?
Mä enkö ymmärtäisi! Kaksin kaikki muut, kaksin aidan seipähätkin, me vain yksin raadamme, rakennamme. Äitivanhuksenkin käsi jo miniän kerkeää kättä avukseen kaipaa. Ja oma sydän on paras tulkki. Miksi se väliin niin kiihkeästi lyö, miksi veri suonissa väliin niin tulisesti virtailee, miksi selittämätön kaipuu, kaiho väliin mielen täyttää? — Vaan miksi kysynkään, tiedämmehän molemmat, että (laulavat yhdessä):
Laulu n:o 2, sävel u:o 2.
Tänne taakse metsämaan
Sydämemme halaa,
Tääll’ on mieli ainiaan
Tänne toivo palaa:
Täällä metsämökissä
On kauniit kultasemme.
Vaikka polku pitkä on
Kivinen ja kaita,
Korpi kolkko, valoton,
Siit’ ei mitään haittaa:
Kultansa kun nähdä saa,
Ei muista matkan vaivaa.
Vai sitä se tuuli metsän takaa humiseekin. Humiseepa hyvältä puolelta, humiseepa vainen. Jos vanhalla on lupa arvata: kosiomatkalla pojat lienee?
(Toverilleen): Se vielä puuttui, hyppäsimmepä kauniisti satimeen! Ei ole näemmä onneksi laulaa kaikkein lintujen kuullen. — (Mummolle): Vai tuulen suuntia se vanha äiti tunnustelee. Pikku kysymys: humisiko tuuli niinpäin teidänkin nuorena ollessanne?
Humisipa tietenkin. Se kuuluu sen tuulen tapoihin. Se niin vienosti hyväilee nuorta poskipäätä. Mutta se tuuli humisee muutakin, ei yksin keväisiä säveleitä, on sillä syksyisetkin äänensä. Se tietää haastella paljon kevätunelmain haihtumisesta, paljon syksyn keltaisista lehdistä, särkyneen onnen muruista. Voisin kertoa niistä teille pienen tositarinan; jos halunnette kuulla. Luulen, ettei se olisi haitaksi tähän aikaan.
Mielellämme kuuntelemme.
Kertokaahan, kertokaahan toki!
Se tarina on hyvin lyhyt, mutta se on sittenkin kokonainen elämäkerta. Kuulin erään äidin laulavan sitä tuuditellessaan pienoistaan uneen. Se kuuluu: (laulaa):
Laulu u:o 3, sävel u:o 3.
Isäni rikast’,
Äitini rakast’,
Itse ma tahdoin kaunist’:
Rikkaus loppuu,
Rakkaus sammuu,
Kaunis on aina kaunis.
Kaunihin otin,
Rakkahan jätin,
Vielä sain rikkautta:
Kalpeni poski,
Hupeni raha,
Kaipaan nyt rakkautta.
Ehkä nyt ymmärrätte mitä tarkoitan?
Ymmärrämme, ymmärrämme. Enpä voi kieltää että on miltei vedet silmissäni.
Tarinanne tosi lienee ja varoituksenne varsin paikallaan — vaikk’ei juuri meille tarpeen. Me pojatpa aijommekin ottaa sekä rikkaan, rakkaan että kauniin, ja sillä hyvä. Nähkääs: ketä rakastamme, hän on aina mielestämme kaunis, ja kun meillä vaan on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta, ja ketä taas rakastaisimme, ellemme rikasta ja kaunista. Mitäs siihen sanotte?
Kylläpä te tunnutte olevan aika — — —
(Isäntä ja emäntä tulevat).
Kas, vieraita!
Hyvää päivää emäntä! Terve talohon isäntä!
Terve tulemaan pojat! Mitäs salon taakse kuuluu? Paistaako päivä?
Paistaa ja ei paista, riippuen siitä miltä kannalta ottaa. Luulen että salon takana vanhusten päivä on laskemassa iltaruskoon ja nuorten päivä on vielä aamuruskon takana. Siksi: paistaa ja ei paista.
Haasteleepa pojat peitetyin sanoin. Istukaa, honkapuuta painakaa!
Kiitämme. Mutta ensin asia, sitten vieraana olo, se on vanha tapa suomalainen.
Kas vaan, niinhän pojat puhuu kuin miehet parrakkaat. Olenpa, totta puhuen, hiukan utelias.
Eihän se meidän asia itsessään mikään uusi ole. Onpahan vain vanha ijänikuinen tarina. Saammeko kertoa?
Kertokaa, kertokaa. Olen pelkkänä korvana.
Se tarina alkaa näin: (laulavat yhdessä):
Laulu n:o 4, sävel n:o 4.
Kaksi ruusua on kasvanut laaksossa,
Jotka kauniisti kukoistaa,
Kaksi kulkijapoikaa on nähnyt ne,
Eikä voi niitä unhoittaa.
Ja he olisi kyllä ne poimineet,
Vieneet iloksi äidilleen,
Mutta nuorina ei ole tohtineet,
Siks’ vain loitolt’ on ihailleet.
Vaan jo pitkäksi käynyt on odotus,
Ei voi ruusuja unhottaa;
Siksi poikasill' onkin nyt aikomus
Nämä vienoiset omistaa.
Sepä kovin hauska tarina. — Jos oikein arvaan, ukkoseni, lienee poikain tarkoitus lopettaa tarinansa sitten, että sinä saat komean puhemiespaidan. — Eikö niin?
Eipä sinne päinkään, hyvä emäntä! Ne ruusut ovat liian lähellä lähteäksemme niitä oppaan kera etsimään, niin lähellä ettemme oikein tiedä miten lähellä lienevätkään. Nähkääs: (laulavat):
Laulu n:o 5. sävel n:o 5.
(Yhdessä):
Ne ruusut täällä kasvavat
Tään sinisalon laidassa,
Yks’ isän silmäteränä,
Yks’ äidin helmenä.
Siis kuule kulta emäntä
Ja sinä oiva isäntä:
Me ruusuja nyt pyydämme,
Niit’ ette kieltäne?
(Ensim. poika):
Mä ruusun pyydän punaisen
(Toinen poika):
Ja minä hennon valkoisen,
(Yhdessä):
Ne rinnan täällä kukoisti,
Ois rinnan vastaki.
(Yhdessä):
On maja meidän matala,
Vain torppa metsän takana,
Mutt’ ahkeruus siell’ asustaa
Ja onnen rakentaa.
Jopa nyt kummia kuulen! Ettäkö nämä meidän salovuokot olisi poikasten mielessä. Leikkiä laskette. Ei salo ruusuja kasva eikä näy metsävuokko loitolle, sammaleesen se piiloutuu. Mihin meidän tytöistä; ei muotoa, ei muutakaan: lyhyen ovat lylleröiset, tuhmat salontytöt tuiretuiset, jotka eivät osaa muuta kuin karjaa metsältä huhuilla, kotipolkuja sipsutella. Ei, talo vaatii oikean naisen. Punaisemmasta talosta noin uljaat pojat omansa ottavat. Niinkuin jo sanoin: ei kasva ruusuja salohongikon keskessä.
Missäpä sitte! Täällä ne ovat meidän ruusut, kuin maalla mesimarja, punapuola kankahalla. — Vaan turha lienee toivomme; ei usko äiti valkoisia valvattiaan halvan pirttimme iloksi.
Sitä en suinkaan tarkoittanut. Jos kelvannevat, ei mulla vastaan.
Sama mieli minulla.
Vaan kovin ovat vielä nuoria tyttösemme, nuoria ja lapsellisia.
Nuoria olemme itsekin.
Niinpä niin. Vaan taisittepa alkaa väärästä päästä.
Kuinka niin?
Ettekö ole kuulleet mitä vanhat sanoivat tämmöisessä tapauksessa?
Emme, emme edes aavista.
Pitääpä sitte kertoa. Näin ne sanoivat: (laulaa):
Laulu n:o 6, sävel n:o 6, 7 ja 8.
Sävel n:o 6.
Ellös neittä annettako
Vasten mieltä miehelähän,
On kuin orjaks’ ostettaisi,
Rahan ala raatajaksi.
Sävel n:o 7.
Ei ne sulhot sua kosi,
Vaan sun neittä valkeata:
Sävel n:o 8.
Oma mieli kysyttävä,
Immen tuuma tutkittava.
Totta puhuu äiti. Ja jos minäkin saan sanoa sanasen, niin virkanpa muutaman vanhankansan katkelman. (Laulaa):
Laula u:o 7, sävel u:o 6 Ja 7.
Sävel n:o 6.
Sanoi vanha Väinämöinen,
Epäsi Suvannon sulho:
Neidon kättä kärttämästä
Isän luvalla lujalla,
Maamon hyvän mairehilla.
Suruiksi se vaan sukevi.
Ehdon valta ahvenella
Oma valta neitosella.
(Yhdessä): Sävel n:o 7.
Oma mieli kysyttävä,
Immen tuuma tutkittava;
Oma vaali valkeampi,
Oma lupa luontevampi.
(Ulkoa kuuluu laulua).
Mitä kuulen? Kas, sieltäpä he tulevat.
TYTÖT (tulevat laulaen käsikkäin):
Laulu n:o 8, sävel n:o 9.
Mieltäni mun miekkosen
Ei murhepilvet paina,
Täytin vuotta kuusitoista
Viime helluntaina.
EMÄNTÄ (nauraen):
Tuommoisia hupakoita!
Te täällä? Päivää! Mitäs salon taakse kuuluu?
Kunpa tietäisi mitä sitä oikeastaan kuuluukaan. Käet kukkuvat niin kummia tänä vuonna.
Kummia kukkuvat? Mitä sitte?
Häitä kuuluvat kukkuvan.
Häitä, joissa te varmaan olette sulhoina, ahaa! Nepä hyvänsään lintuja!
Pääsemmekö me morsiustytöiksi, vai?
Enpä takaa. Pahoin pelkään ettette pääse.
Katsoppas vaan! Ovatpa ne käet kovin ylhäisiksi teidät kukkuneet. Emme välitä paljo semmoisen käen kukunnoista.
Elkäähän toki! Vielä kummempia ne ovat kukkuneet. Kuulkaas, näin se kukkui eräskin:
— Kukkuu, kukkuu.
— Mitä kukkuu?
— Häitä, häitä.
— Kenen häitä?
— Salon poikain, salon poikain.
— Keiden kanssa?
- Salon tyttöin, salon tyttöin.
— Älä narraa!
— Narri itse, narri itse.
Näin ne käet kukkuvat. Vaan mitäpä yksin käen kukunnoista. Tiedättehän tytöt, että salon pojat teistä pitävät, teitä rakastavat. He teitä omikseen odottavat kuin odottaa maamies hyvää viljavuotta, lapset mansikkasuvea, taikka nuoruus kevään tuloa, elämä henkeänsä.
Meitä pilkkaamaanko olette tulleet?
Salon lapsia. 2
Kuinka voitte tuommoista ajatellakaan! Kauvan, kauvan on salonpoikain silmä tänne tähdännyt, sydän täällä asunut. Vaan he eivät ole uskaltaneet, he ovat vaan loitolta katselleet kuin kukkaa vinhan virran tuolla puolen. Vaan nyt he vihdoinkin ovat käen neuvon mieleensä panneet ja tulleet varmuutta saamaan. (Laulavat):
Laulu u;o 9 sävel u:o 10.
Kunnahalla, kukkulalla
Ompi meidän majamme;
Tulkaa, tulkaa tyttö armaat
Jakamaan se kanssamme.
Iloks’ tulkaa äityellen,
Meille päivän paisteheks’;
Tulen tuojaks’ tupasehen
Valkeaisen vaalijaksi.
Korkea ei kotisemme,
Suuri myös ei sukumme,
Honkaseinä pirttisemme
Tehty järven rannalle.
Pirtin päässä petäjikkö,
Tuomi tuvan takana,
Pihamaalla pihlajikko,
Kankahalla kanerva.
TYTÖT (laulavat).
Laulu n:o 10, sävel u:o 11.
Ei ne vielä miehelähän
Nämä tytöt jouda,
Pitkät päivät miehelässä,
Pirtin nurkass’ routa.
Routa pirtin nurkkasessa,
Apen mieless’ halla,
Jospa sinne menisimme
Hupsut oltais vallan.
Jo nyt laskette leikkiä. Ette ole kuulleet kaikkea, mitä käki on kukkunut.
Ne teidän käet, hahhaa! No mitä ne vielä ovat olleet kukkuvinaan?
Näin ne kukkuvat:
— Yksin yksin
— Mitä yksin?
— Yksin neito kotonansa, kuni kulopetäjä palolla.
— Kaksin kaksin.
— Mitä kaksin?
— Kaksin kaunis olla, kaksin lintusten metsässä.
Äläppäs! Olen minäkin käkiä kuullut ja niitä on tavallisesti kaksi ja se toinen aina lisää jotakin jatkoksi. Kuules, näin ne kukkuvat:
— Ensimäinen käki: kaksin kaksin kaunis olla
— Toinen käki: Kun saa toistaan höyhennellä.
Joutavia! — Kaksin huuletkin kaunihimmat.
Kun ovat eri paria.
Kaksin silmätkin somemmat.
Päässä kierosilmäisen.
Kaksin aidanseipähätkin.
Kumpikin omaan puoleensa punnistavi, sidevitsat katkaisevi.
Kutti, jo puhuit itsesi pussiin! Jos niin olisi, eipä sitte aidat pystyssä pysyisi ja kun kaatuisi, niin kaatuisi kahtaanne päin. Vaan kuuleppas sinä sanasutkija: sinunpa kanssasi minä haluaisin tulla saman sidevitsan liittämäksi. Usko pois, en minä aivan pahoin puoleeni punnistaisi.
Vai et punnistaisi! Kyllä teidät tunnetaan: mesi kielellä kosijan.
Haluatko kuulla mitä tämä tyttö ajattelee? Näin (laulaa):
Laula u:o 11, sävel n:o 12,
Valkea ompi kesäpäivä,
Kesäpäivä, kevätpäivä,
Valkea ompi kesäpäivä
Frallala, lallallaa.
Kotona neito valkeampi,
Neitosen valta valkeampi
Emon armaan kodissa.
Kotona neito mansikkana,
Mansikkana, vaapukkana,
Kotona neito mansikkana
Frallala, lallallaa.
Pitempi paljon piha ompi,
Kynnyskin hirttä korkeampi
Miniänä miehelässä.
Nyt sen kuulit!
Kuulin kyllä, vaan sanotaan että lintu joskus laulaa kielensä kerkeyttä, ei aina sydämensä syvyyttä.
Ja mitä sanoo minun tyttöni?
Mitäpä minä sanoisin! Minähän olen niin nuori, tämmöinen tyttö hupakko.
(Laulaa):
Laulu n:o 12, sävel 13, 14 ja 15.
(Sävel n:o 13.)
Oon kuin kasvava kataja
Tahi tuore tuomen latva;
(Sävel n:o 14.)
Isä kutsuu kuutamoksi,
Äiti päivän paisteheksi.
Puol’ on päätä palmikolla,
Puoli palmikoitsematta;
(Sävel n:o 15.)
Viel' on marjat poimimatta,
Kesken leikit leikkimättä;
Viel’ en jouda vierahalle
Tasaisesta taattolasta.
Taisimmepa saada rukkaset.
Siltä kuulostaa.
Vaan minkäs sille; jätetään sikseen se asia. — Äiti käski kertomaan teille paljo terveisiä ja sanomaan ettei tie salotorppaan käy minkään ylipääsemättömän vuoren poikki.
Kiitoksia, kiitoksia! Mitenkä jaksaa äitivanhuksenne? Emme ole moniin aikoihin hänestä mitään kuulleet. Olen aivan utelias.
Kiitos kysymästä. Eipä niistä äidin jaksamisista kehuen ole, niin on vointi kuin sammuva illanrusko tahi kuloheinän kuiva latva. Yksin on äitiparka, aivan liiaks askaretta vanhuksella.
Sen arvaa sanomatta. Meidän talossa on kolme naista, eikä kukaan joutilaaksi jouda. Voi kuinka minun tekisi mieleni auttaa äitiänne. Teidän äitinnehän on niin hyvä, aivan kuin meidän oma äitimme.
Samoin minä niin kovin mielelläni auttaisin. Kantaisin vettä tahi puita juoksuttaisin, ellen muuhun kykenisi.
Oikeinko totta?
Tietysti.
Kuinka voitte epäilläkään?
No hei, sitte on kaikki hyvin! Sitähän me juuri äsken tarkoitimme: avustajiksi äitivanhuksellehan me teitä pyysimme. Ja te tulette niin mielellänne, niinkuin sanat kuuluivat — — —
Ei, ei! Nyt aijotte pettää meidät salakavalasti. Emme me sitä tarkoittaneet; emme jouda kuin viikoksi, pariksi.
Eivätkö jouda ainaiseksi, äiti?
EMÄNTÄ (Nauraen):
Joutavat kujeilemasta.
Samaa sanon minä.
Ei, ei; tämähän on petosta…
Eikös mitä, elkäähän nyt suotta kaarrelko selvässä asiassa. Vanhempainne puolesta joudatte ja itse lähdette niin mielellänne äitiämme auttamaan. Tässä käsi, vankka niinkuin tammi, vaikka vielä hieman heiveröinen.
(Vetää molemmat kätensä selän taakse.) Näen että se on siinä, vaan minäpä jo äsken lauloin.
Niin lauloit, vaan — tässä se nyt on (saa salaa käden omaansa) ja pysyy.
(On riuhtovinaan irti.) Minkäs minä mahdan, en saa irti. — Vaan viekkaudellapa otit!
Mitäs joutavista kiistelemme. — — —
Ja me kai nyt minun tyttöni kanssa poimimme yhdessä ne marjat, jotka vielä ovat poimimatta? Pian ne silloin ropehet täyttyy. (Tarttuu käteen). Eikö niin?
(Puoli-itkussa.) Niin, mihinkäs minä tänne yksin jään, kun siskokin menee. (Iloisemmasti.) Vaan se on siskon syy, sen minä sanon.
Sepä kovin hauska päätös tälle tarinalle. Arvasinkin, arvasinkin…
KAIKKI (Laulavat, nuoret käsikkäin):
Laulu tuo 13, sävel n:o 16.
Kevään henki luonnoss’ humajaa,
Nyt joka lehti liikkuu,
Kukat keinuu, kiikkuu,
Metsän jättikannel kumajaa
Ja linnut livertävät la-la-la-la-la-laa.
Niinpä salon lasten mieli sykähtää,
Silmä silmään uppoo,
Yhteen yhtyy
Ja käsikkäin
He nyt laulaa näin:
La-la-la-la-la-la-Ia-la-la-la-la-laa
Luonnon jättikannel kumajaa
Ja salon lapset laulaa la-la-la-la-la-laa.
Onnen pilviä taivas nostattaa,
Nyt joka hattar leijaa,
Lemmen hohdett’ heijaa,
Toivon sinikaaria kasvattaa
Ja nuoret laulelevat la-la-la-la-la-Iaa.
Metsän peikot mustat kauvas kaikkoaa,
Meidän liitto nuori
Niinkuin vuori
Ja vierekkäin
Me astumme näin:
La-la-la-la-la-la-la-la-la-la-la-laa
Toivon kaaria taivas kasvattaa,
Ja salon lapset laulaa la-la-la-Ia-la-laa.
(Ulkoa kuuluu laulua).
Mikä laulu se ulkona?
Lapset kai ne lie, jotka palaavat juhannusseppeleitä sitelemästä.
Taisivat joutua seppeleet parempiin tarkoituksiin.
LAPSET (Tulevat seppeleitä päässään, kaulaessaan ja käsivarsillaan.
Laulavat):
Laulu n:o 14, sävel n:o 17.
Nyt kesäkulta vallitsee
Ja nurmet vihannoivat,
Nyt linnut puissa laulelee
Ja paimenpillit soivat,
Nyt tuoksuavat kukkaset
Jo kankahilla, soilla,
Ja posket ompi punaiset
Nyt mäen mansikoilla.
Nyt kaikki uudet kasvot saa,
Myös pienet lapsukaiset
Nyt ruusupäisnä ruskottaa
Kuin maalla mansikaiset.
Kuin hauska silloin lapsien
On kankahilla olla!
Saa seppeliä sidellen
He käydä nurmikolla.
Siinäpä peippospari!
Mitä lienevät kujeilijoita. No lapset, kohta saatte seppeleillänne koristaa häätupaa, tässä on sisartenne sulhaset.
Sulhaset! Nuoko pojat?
Niin, ja nyt joutuun kukkanne kihlautuneiden somisteeksi.
Sepä hauskaa! (Antavat seppeleen kummallekin tytölle, pojat asettavat ne tyttöjen päähän).
Miten onnellista onkaan elää näillä rauhallisilla salomailla! Täällä on kaikki niin kaunista ja sopusointuista, yksin köyhyys ja puutekin on täällä kaunista. Täällä olemme kaikki kuin yhtä perhettä, yksin salon kukat, ruohot ja kanervat ottavat vaiheisiimme osaa, tuovat onnittelunsa. Toivokaamme etteivät nämä onnen päivät koskaan haihtuisi eikä vaihtuisi.
KAIKKI (Laulavat):
Laulu n:o 15, sävel 6, 7 ja 8.
(Sävel n:o 6.)
Anna Luoja, suo Jumala
Anna paistaa päivän kehrän,
Helottaa kuun hopeaterän
Tälle maalle mairehelle.
(Sävel n:o 7.)
Paista vierut viljaviksi
Ahot niityt armahiksi,
(Sävel n:o 8.)
Sovun soinnut sydämiin,
Rakkautta rintoihimme,
(Sävel n:o 7.)
Anna Luoja, suo Jumala,
Anna onni ollaksemme,
(Sävel n:o 8.)
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme
(Sävel n:o 6.)
Suloisessa Suomessamme,
Kaunihissa Karjalassa.