VARASTETTU POLKUPYÖRÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI

Saanut 5.000 markan palkinnon vuoden 1925 seuranäytelmäkilpailussa.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.

HENKILÖT:

Kaarina Koivu, kansakoulun opettajatar. Terttu, hänen sisarensa. Maalin Keränen, opettajan rouva. Kai Ranka, nimismies. Eero Tarpala, nuori isäntä. Puu-Pekka.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

Lasikuisti. Taustalla akkunat ja ulko-ovi. Akkunoissa iloiset verhot ja kukkia. Sivuseinämällä ovi sisähuoneisiin, toisella seinämällä naisten polkupyörä. Keskellä pöytä, jonka ympärillä muutamia tuoleja.

Terttu (järjestettyään kahvin pöydälle, ulko-ovella). Haloo, Kaarina, kahvi odottaa!

Kaarina. Tässähän minä! Sinä huikkasit kuin penikulmien takaa! Kullan Kerttu, oletko sinä pyöräyttänyt kaakunkin! Annahan, kun kiepautan sinua!

Terttu. Sinä olet aina sinä! Jokos lapset menivät?

Kaarina. Jo. Ja ovat touhuissaan, kun piskuinen koulupuutarhamme alkaa näyttää hedelmäntoivoa. Kaikki kunnia ja kiitos sinun puutarhuri-taidollesi!

Terttu (kahvia kaataen). Nää nyt, kuinka viisasta oli, että jäimme tänne kesäksikin. Nyt olet saanut levätä rauhassa, ei mitään kesäpaikan hakua ja muuttohommaa, kuten aina kaupungissa keväisin. Ja lapset ovat saaneet sellaisen ilon: omat pienet maatilkkunsa. Kotonaankin kuulemma ovat olleet kaikki tarhureina tänä kesänä.

Kaarina. Sinä pieni järkevä Terttu-Kerttu, totta, totta!

Terttu. Aina sinä leperrät minulle niinkuin olisin kaiken ikäni pikku sisko!

Kaarina. Helleri lelleri! Mikäs sinä sitten olet? Minä olen kovin iloinen, että sinä olet piskuinen alati ja elelet vanhan vakavan siskosi sirkkuna, hoitelet kukkia akkunoilla silmien suloksi ja vatkaat kaakkuja vatsan vaivoiksi!

Terttu. Kaarina! Sinä olet parantumaton! Mutta sinuun ei voi suuttua, vaikka monesti toivoisinkin, että olisit enemmän opettajattaren tapainen.

Kaarina. Varjelkoon! Ja minkä luonnolleen mahtaa! Muistathan, äitivainaja sanoi minua aina elohopeaksi!

Terttu (suruisesti). Muistan.

Kaarina. Älä tule suruiseksi, pienokainen! Nää nyt, jos minä olisin oikea opettajatar, kuolisit ikävään niinkuin minä jo alan tehdä!

Terttu. Onko sinun ikävä?

Kaarina. Tämän hirmuisen kiltin yksitoikkoisuuden käsissä, on.

Terttu. Opettajattarelle ei sovi harakoiminen.

Kaarina. Mutta kun on syntynyt vähän harakkamaiseksi!

Terttu. Oo, Kaarina, millaisen virkistävän vaihtelun olet itse hyljännyt: Salmelinskat ynnä muut! Salmelinska kävi tänäänkin, mutta en päästänyt kimppuusi.

Kaarina. Sydämen kiitos, rakas suojelusenkeli! Tiedetään se Salmelinska: Ryynohvi on jätetty luokalle, Ryynohvi, kaiken kehityksen huippusaavutus. Opettajatar tekee hyvin ja korjaa sen asian! Mutta opettajatar ei korjaa. Sillä Ryynohvi piti suuret talenttinsa maahan kaivettuna koko vuoden eikä ollut äitinsä muistutuksista tietääkseen. Jotta Salmelinskoja ei oteta vastaan eikä Ryynohvia! Enkös niistä keväällä saanut kyllääni, itkivät ja nalkuttelivat, olin ihan loppua.

Terttu. Nää nyt, itse hylkäät vaihtelun! — Ja sitten on vielä koulun rouva — mutta siinäpä hän tuleekin.

Rouva Keränen (leveä ja touhuava). Huomenta päivää! Pistäysin vähän tähän toiseen päähänkin virkatakseni.

Kaarina. Päivää, päivää! (Tekee tilaa pöydän luo.)

Rouva Keränen (asettuu mukavasti virkkaamaan "tähteä"). Mikä sitä aina yksinäänkään kotona!

Terttu (kaataen kahvia). Täti on hyvä!

Rouva Keränen. No, voi minun päiviäni, kaakku!

Kaarina. Se on Tertun mestarstykki!

Rouva Keränen. Satunpa minä joka kerta kreivin aikaan! Ihannelma kanssa vatkaa kovasti mainioita kakkuja. Kerrankin, kun oli pappilan nuori herra, niin oli Ihannelman tekemä kaakku. Ja Ihannelma siitä vitsailikin. Se on niin fiksu hoksaamaan, se meidän Ihannelma!

Kaarina. Vieläkö Ihannelma on niillä kursseilla?

Rouva Keränen. Onhan se. Vaikka Aatu sanoo, että niistä on vain rahan menoksi. Eivät tee siellä muuta kuin keikkuvat. Lilli-Lempi lähti myös sinne.

Terttu. Eikös Lilli Lempi-hakenut seminaariin?

Rouva Keränen. Ei, herra varjelkoon! Vai opettajattareksi ja vanhaksipiiaksi! Mikä siinä onkin, että ne kaikki ovat vanhojapiikoja ja niin rumia!

Kaarina. Se on kait niin vastapainoksi, kun opettajan rouvat ovat niin nuoria ja nättiä!

Rouva Keränen. He, he! Tuo Kaarina se osaa mutkan muistaa! Mutta mulla olikin asiaa sulle. Aatu laittoi terveisiä!

Kaarina. Kiitos. Miten Aatu viihtyy kylpylaitoksessa?

Rouva Keränen. Mikäs siellä on viihtyessä. Istuu mudassa ja nauttii. Toista se on minun. Ole aina kotona ja hyöri ja pyöri. Vaikka niin se kirjoittaa, että ties, jos siitä apua lähtee siihen reumatismiin. Ja kirjoittaa niin äkeästi, että Ihannelma ja Lilli-Lempi ovat vain kurttiisin päällä. Se on siitä suutuksissaan, kun se jätti tyttöjen kirjoitettavaksi ne paperit eivätkä ne kirjoittaneet.

Kaarina. Eikö niitä vieläkään ole kirjoitettu?

Rouva Keränen. No, nuoret ihmiset niiden kanssa hikoilemaan! Piti kai minun päästää ne sinne. Siellä on semmoinen liuta kavalieria — he, he, he! Ja mitä iloa niillä kotona oli uusista leningeistä ja silkkisukista! Kukas sitä nyt semmoinen maamyyrä kuin tuo Terttukin! Puurra ja perkaa puutarhassa päivät läpeensä. Mutta kun ei ole tuttavuuksia, niin jotakinhan sitä.

Terttu. Minä rakastan puutarhatyötä, siksi olen sille alalle koulunkin käynyt.

Rouva Keränen. Meidän tytöt ovat saaneet niin hyvän kasvatuksen. Aatu kyllä panisi niitä jos johonkin. Mutta minä olen aina saanut vastaanseisottua. Kaksi ainutta lasta, mikäs pakko niiden? Ja niinkuin ne on ylösotettuja! Herrainen aika sitä menoa, ei muuta kuin lennä ja leuhuta!

Kaarina. Jokos Ihannelma ja Lilli-Lempi alkavat kihlaantua?

Rouva Keränen. He, he! Jokainen sitä kyselee. Niillä kun on sitä flaksia. Mutta eihän suinpäin kelle tahansa. Vaikka kyllä minä vähän aanaan, miten päin asiat kallistuu!

Terttu. Miten päin?

Rouva Keränen. Eiväthän ne ole minulle salaisuuksiaan uskoneet — ettäkös ne nuoret vanhoille — mutta sen minä tiedän, että Ihannelma on tanssinut sen uuden nimismiehen kanssa.

Kaarina. Vai on täällä uusi nimismies?

Rouva Keränen. On. Tänä talvena tuli. Pulska poika kuulemma. Se on vasta virkaatekevä, mutta se tulee vakituiseksi tänne. Ja Ihannelman kanssa se on tanssinut. Minä jo kiusotin Ihannelmaa. Onkin kuin luotu nimismiehen rouvaksi! Kaikki tytöt tappelevat siitä.

Terttu. Eihän nyt toki.

Rouva Keränen. Vissisti. Meidän Ihannelma tietää kyllä.

Kaarina. Kenen rouva tulee sitten Lilli-Lemmestä?

Rouva Keränen. Lilli-Lempillä on myös omansa kiikarissa. Tiedättehän Tarpalan? Vaikka ettehän te tiedä, kun ette missään liiku. Se on siellä kirkolla päin. Suurin talo pitäjässä. Ja ainoa poika. Lilli-Lempi puhuu alituiseen Tarpalan Eerosta.

Terttu. Mutta Lilli-Lempihän ei pidä maatyöstä.

Rouva Keränen. Mitäs siinä sitten on tarvis pitää. Semmoisessa talossa on emännöitsijää ja piikaa joka sormelle.

Kaarina. Niin, että tulee sitten häitä oikein kaksittain tälle koululle.

Rouva Keränen. No, viimeinkin tälle koululle, kun meidän tytöt varttuivat. Eipähän niitä tähän päähän ikinä tule.

Kaarina. Todella! Nyt Maalin saa meidät epätoivoon!

Rouva Keränen. Teille nyt ei ainakaan. Ette käy missään ja kukaan ei käy teillä. Eikä tähän voi kukaan päästäkään ilman ettei meiltä nähtäisi. Juuri kauppiaan rouvan kanssa nauroimme niitä entisiä opettajattaria. Istui äsken meillä pikku hiukan, kun minä olen niin yksin.

Kaarina. Mitä naurettavaa meissä oli?

Rouva Keränen. Emme me teistä sanaakaan. Kauppiaan rouva vaan tiesi, että emännät kiittävät, että on työteliäs ihminen, mutta käy niin vähän visiitin päällä. Mutta kyllä me kauppiaan rouvan kanssa naurettiin niitä entisiä. Sekin Kaisu Kieppilä, mokomakin vanhapiika. Yritti tätä naapurikoulun opettajaa. Mutta minä tuumasin, että jo olen matti, jos se ihminen naimisiin pääsee, ja vahdin.

Terttu. Minkätähden hän ei siis olisi saanut mennä naimisiin?

Rouva Keränen. Tein kiusaa. Eikä siitä tullutkaan mitään. Vaikka kyllä se koetti. Kerrankin tuli se naapuriopettaja iltamyöhällä, ettei meiltä muka huomattaisi. Mutta minä jo illalla näin meiningistä, että odotettiin, ja vahdin pihassa ja päräytin: myöhäänpäs se naapuri liikkuu, mutta terve tuloa vaan! Eikä sen auttanut muu kuin tulla meille, kun Aatukin tuli kättelemään. Ja Kaisa Kieppilä sai pitkän nenän.

Kaarina. Mihin se neiti Kieppilä joutui?

Rouva Keränen. Se haki toisena vuonna pois, semmoiselle koululle, jossa oli poikamies opettajana, jonka se heti tietysti otti.

Terttu. Ei hänestä siis tullutkaan vanhaapiikaa.

Rouva Keränen. Sen jälkeen oli Amanta Alitalo. Se oli oikein talonpoikainen ihminen. Friijasi näitä kylä-poikia. Mutta ei sekään täällä kihloihin asti päässyt. Minä olin aina virkkuuni kanssa kolmantena.

Kaarina. Pääsikö hän muualla?

Rouva Keränen. Kesälomalla kieputti Ketolan isännän tuosta naapuripitäjästä. Siellä se on emäntänä, eikä kertaakaan ole meitä kutsuttu sinne, vaikka on meidän entinen opettajatar.

Kaarina. Kyllä kai se niin on, että minunkin on täältä jonnekin haettava, jos mielin avioliiton satamaan päästä.

Rouva Keränen. Mitä se nyt hulluttelee! Pysy sinä Kaarina täällä iät kaiket! Kyllä sinusta tykätään. Koko vuoden olet jo ollut, eikä vielä sananharkkaakaan. Aatukin sanoo, että Kaarina on oikea ihminen. Niin helppo hänellä nyt on, kun kaikki vihkotyö on Kaarinalla. Ne toiset aina nurisivat ja tahtoivat tasan. Jaa, tulen ihan liikutetuksi, kun ajattelen, että sinä lähtisit. Viisitoista vuotta on tällä koululla ollut apuopettajatar, ja sinä olet seitsemäs tällä ajalla. Ja kaikki muut ovat riidelleet.

Terttu. Seitsemäs on pyhä luku. Kyllä sinun, Kaarina, täytyy tehdä jotakin merkillisempää kuin edelliset kuusi.

Rouva Keränen. Voi, hyvät ihmiset, kun unhotin sen Aatun asian. Se pyytää, että Kaarina ne kirjoittaisi, kun se tarkastaja taas niitä tutierasi. Juuri kuin ei perheellisellä opettajalla olisi muutakin tekemistä kuin kaikenkarvaisia papereja täytellä. Minä olen aina sanonut, että ne asetukset pitää muuttaa ja panna se kiusa apuopettajattarelle. Mitä niillä vanhoillapiioilla on muutakaan työtä.

Kaarina. Maalin tuo vain tänne ne paperit. Minä kyllä kirjoitan.

Rouva Keränen. Herrainen aika, Kaarina, sinä olet mainio ihminen. Kyllä minä sitä koetan palkita. Onko teillä vielä niitä kaloja jäljellä? Minä toimitan teille vasikkaa. Mäkelässä tapetaan. Nyt minä haen ne kamalat paperit. (Menee touhuten ulos.)

Terttu. Sinulla ei ole syytä valittaa vaihtelun puutetta, oo, Kaarina!

Kaarina. Jokapäiväinen risti. Vaikka oikeastaan on synti sanoa niin, sillä toiselta puolen on Maalinissa reimaa hyvyyttäkin. Tavallaan hän pitää meidät hengissä hommaamalla meille ruokavarat. Minä en osaa kiristää näiltä talokkailta mitään myötäväksi.

Terttu. Niinhän se, vikansa kullakin. Kun ei olisi Ihannelmaa ja Lilli-Lempeä, niin menisi mukiin.

Kaarina Ja voisi ehkä kestää kokonaista kaksi vuotta.

Terttu. Ajattelen sitä sängynpeitettä, jota hän virkkaa. Milloinkahan se valmistuu? Viisitoista vuotta on täällä ollut opettajatar, ja aina hän on ollut virkkuineen mukana.

Kaarina. Ehkä Ihannelmalle häiksi tai Lilli-Lemmelle ristiäisiin.

Terttu (katsoen akkunasta). Ei hän nyt niitä papereita jouda tuomaan. Sinne näkyy purjehtivan Anttilan emäntä. Varmaankin jatkamaan tämän koulun opettajatarraukkojen ansioluetteloa.

Kaarina. Mistä Terttuli semmoisia luulee?

Terttu. Eilen illalla hän sen aloitti maitoa hakiessani. Me käymme niin vähän heillä. Entinen opettajatar istui joka ilta.

Kaarina. Tunnen suurta kunnioitusta niitä entisiä opettajattaria kohtaan. Että he saivat aikansa niin venymään. Minä en saa riittämään. Muistathan: päivisin koulu. Sitten illoin: kotiopinto, jatkokurssi, nuorisoseura, laulukuoro, lauvantaisin sauna ja joka päivä Maalin-rouva.

Terttu. Anttilan emäntä kertoi, että edellinen opettajatar oli ollut kovasti seura-ihminen. Yhtenä iltana olivat olleet emännät, toisena tyttäret, kolmantena pojat. Oli ollut kova riijaamaan. Loput illat oli käynyt taloissa. Oli oikein mukavaa silloin.

Kaarina. Jaa, jaa, hae sitten maalle voidaksesi olla levossa ja rauhassa!

Terttu. Sinähän juuri kaipaat vaihtelua!

Kaarina. Sinä pieni puraiseva hiirenpoikanen!

Terttu. Niin. Se emäntä jutusti, että sen edellinen oli ollut kovasti uskovainen. Oli pitänyt pakanalähetysseuraa ja pakanaompeluseuraa ja muita seuroja. Joka ilta täällä oli ollut väkeä. Se oli myös mukavaa ollut silloin.

Kaarina. Siksi kait se Mattilan isäntä käy meille lakia lukemassa siitä, ettemme käy seuroissa. Eikä suutari Simokaan lasketa mitään evankeliumia sen vuoksi, ettemme käy työväentalolla. Miten kävisi, kun tänä iltana polvistuisimme seuroissa, seuraavan yön tanssisimme työväentalolla? Mahtaisiko Anttilan emäntä todeta, että sekin oli mukavaa. Oi tätä ylevää pedagoogin ammattia! Tee työtä kuinka paljon tahansa, kasvata ja valista, mutta ellet ole seura-ihminen, maailman tai hurskauden hengessä, ennen kaikkea kahvitantti ja juorusisko — niin et mihinkään kelpaa!

Terttu. En nyt muista kuka opettajatar se oli, jolla oli kovasti pitsimalleja. Kaikki tyttäret sen kun hakivat niitä. Ja sitten oli yhdellä opettavalla sielulla toinen tärkeä avu: se osasi vatkata kaakkuja. Oli oikein ilo istua sillä kahvilla.

Kaarina. Se on melkein kuin Terttu-Kerttu! Kaada, kultaseni, minulle vielä ja anna tuota kaakkulautasta likemmä! Kiitos! — Pitsimallit, kahvikestit, kaakut, Ryynohvit, pakanat ja talonpojat! Missä on se opettajatar poloinen, joka kaiken sen täyttää taitaa!

Terttu. Ja luokan akkunat talveksi kiinni naulata saattaa!

Kaarina. Sinä sen sanoit! Lujalle otti sekin ottelu. Akkunat pitää naulata kiinni: lapset paleltuvat, puut kuluvat! Mutta minäpä voitin tarkastajan tukevalla avulla! Tätä virkaa! Tuskin on mikään muu ammatti näin hirmuinen. Kaikilla muilla aloilla voi ihminen työnsä tehtyään olla oloissaan ja tuntea olevansa oma itsensä. Mutta tässä et saa olla oma minäsi, et ihminenkään, sinun pitää olla opettaja, vain opettaja, ja täyttää mitä kyläkunta kulloinkin vaatii. Ovatko ne itse valmiita toisen hyväksi hitustakaan toimimaan tai väsyneinä tyhjänpäiväisiä vierailuja tekemään? Mitähän sanoisivat, kun heidät pantaisiin niin monta iltaa viikossa palkatonta työtä tekemään kuin minä teen! — Uhuu, Tyttyli, nyt sinä olet vilkuttanut minulle niin mustia värejä, että heti paikalla haen täältä pois.

Terttu. Rakas Elohopea! Pysy paikoillasi. Ei se muualla ole sen parempaa, vastuksensa kaikkialla. Ja huoneet ovat tässä niin hauskat, tämäkin lasikuisti.

Kaarina. Sydänmaata tämä on. Kaukana ihmisten ilmoilta.

Puu-Pekka (ulkona). Ois saatava liiterin avainta!

Kaarina. Pekkako? Tulkaa tänne!

Puu-Pekka (tulee). Päivää! En minä joka kerta paraatirapusta. Kyökin kautta minä kyllä passaan.

Kaarina. Kyllä te niitä kyökkejä saatte kyläillä. Minun luonani tulee vieras lasikuistista.

Puu-Pekka. Mikä vieras minä, Puu-Pekka!

Kaarina. Vierashan te, minähän kutsuin. Ja nyt, istukaa tähän. Terttunen, koetahan, onko pannussa vielä mitään.

Terttu. Vaikka kuinka paljon!

Kaarina. No, juokaahan, Pekka! Siinä on Tertun mestariteosta, juuri paistettua kaakkua!

Puu-Pekka. Minä nyt makeisia…

Terttu. Syökää pois, Pekka!

Puu-Pekka. Muutenkin ovat siitä äkeissään, että minä neitilöillä vieraana istun ja ihtesä verannan päällä.

Kaarina Ketkä?

Puu-Pekka. Sekkii Salamelinska. Jotta Pekka se vaan on toppakahvilla paraatikuistissa. Mutta hälle ei anneta kyökissäkään. Vaikka se entinen opettajatar aina pani pannun tulelle, kun Salamelinska kyökkiin tuli.

Kaarina. Minä tässä juuri tuuminkin poishakua, kun en minä Salamelinskojen enkä muiden silmissä armoa löydä.

Puu-Pekka. Mitä se sanoo? Poisko? No, jopahan sitten parku tulisi. Kaikki vekarat ovat ihavuntuneet teihin. Ettenkös te sitten välitäkään niistä?

Kaarina. Niistähän minä juuri välitän.

Puu-Pekka. Meidänkin Mikko, se tyttövainaan poika, aina opettajatarta kiittää.

Terttu. Emme me täältä lähde. Opettajatar laskee vain leikkiä.

Kaarina. Mitenkäs teidän Miinanne nyt voi?

Puu-Pekka. Niinkuin sitä kitulias vanha paha voi. Siitä kahveesta ja nisusta käsk kiittää het kun näen. Nyt olinnii unohtaa.

Kaarina. Kyllä me taas pian pistäymme katsomaan.

Puu-Pekka. Silloinhan sillä taas on joulu. Mikkohan sitä vaan mureella kaivattaa.

Terttu. Onko Mikko tullut pahaksi?

Puu-Pekka. Ehei, hyvähän se poloinen. Mutta murehtii jo talvitamineista, että millä niitä irti saanee.

Kaarina. No, eiköpähän sitä jokin keino keksitä.

Puu-Pekka. Ei me teiltä sitä. Mutta Miina sanoo, että kun sattuisi semmoinen jutkaus, että Mikko pääsisi jalkineisiin ja sarkatakkiin, että kun sattuisi semmoinen onnen potkaus.

Kaarina. Nää nyt, Terttu! Miinakin odottaa jotakin tapahtumaan, niinkuin minäkin. Ja kun kaksi oikein kovin toivoo, niin eiköpähän satukin!

Terttu. Tietääkös Pekka, että meillä alkaa olla ikävä.

Puu-Pekka. Häh?

Kaarina. Ikävä meillä on.

Puu-Pekka. Herra nähköön, nuoret ihmiset. Mitäs ne muuta ikävöi kuin sitä toista. Mutta älköönkään vaan opettajatar naimisiin menkö.

Terttu. Eikös minusta ole väliä?

Puu-Pekka. Lapsihan tuo.

Terttu. En minä mikään lapsi ole. Aikaihminen.

Puu-Pekka. Mutta opettajatar älköön vain menkö. Mitäs sitä suotta? Hätäkös tässä on olla. Verannat ja kaikki.

Kaarina. Niin että kun on veranta, ei tarvitse sitä toista. Olkaa murheetta, Pekka. Täällä me olemme niin kaukana, että minun tuleva mieheni ei minua löydä.

Puu-Pekka. No, se on hyvä se. Sittehän ei ole mitään hätää. Ja kiitoksia nyt vaan kahveesta ja siitä makiasta pullasta. Jos saisi sitten sen avaimen.

Kaarina. Liiteri on auki, Pekka hyvä.

Puu-Pekka. Kah — minä kun — — (Kompuroi ulos.)

Terttu. Kuulehan, sinun pitäisi ajaa kauppiaassa.

Kaarina. Heti, neiti! Ainoa huvi täällä onkin lennättää pyörällä. Kun sinäkin kerran yrittäisit.

Terttu. En minä uskalla. Täällä on niin hirveitä mäkiä. Pelkään monesti, että sinullekin sattuu onnettomuus. Anttilan emäntä sanoi sitäkin, että kellään edellisellä opettajattarella ei ollut pyörää.

Kaarina. Ja kun me muutamme täältä, juttelee hän seuraajallemme: se edellinen opettajatar oli aika harakka. Se löi palloa, luisteli ja hiihti kilpaa oppilaittensa kanssa ja pyörällä se ajoi oikein syntisesti — ja se oli myöskin mukavaa! Ja tulevan opettajattaren on vielä vaikeampi kuin meidän — kelpoisuusluettelo yhä kasvaa.

Terttu. Vehnäjauhot ovat lopussa ja sokeri ja suola; eikä siellä muuta olekaan.

Kaarina. Paitsi tupakkaa ja nuuskaa!

Terttu. Mistä sinä aiot hommata jotakin suolasen puolta?

Kaarina. Aioin juuri kysyä sitä sinulta. Täytyy toivoa niinkuin Pekan Miina, että jotakin tapahtuisi. — Minäpä kerron sinulle jotakin noin niinkuin sen suolasen sijaan. Kuule ja riemastu! Olen tavannut hänet, elämäni suolan tai sokerin, kuinka sen ottaisi!

Terttu. Se tahtoo sanoa Keski-talon KalIen, joka ei milloinkaan ennätä tervehdykseen asti ennenkuin olemme jo ohi!

Kaarina. Kalle pysyköön pikaharjoituksissaan. Mutta tottapuhuen minulla on sinulle tunnustus.

Terttu. Annahan tulla!

Kaarina. Se oli viime viikolla. Kun tapani mukaan lasketin lentoa Koukkumäessä, tuli joku samaa vauhtia perässäni. Ja kun pääsin alas, kierrätti se rinnalle ja huusi: "Tepä olette koko pakana! Teidän pitää ajaa minun kanssani!"

Terttu. Ja sinä kiitit nöyrästi ja ajoit.

Kaarina. Ei, vaan minä olin koko pakana ja heitin yli olan: minun ei pidä mitään, mitä en tahdo. Ja siinä samassa painuin mutkaan ja kierrätin poikkitielle, kun hän laski suoraan alas. Ja sitten minua harmitti, että olin menetellyt niin ja päästänyt ainoan tapahtuman kesässäni sivu suun, ja heittäysin pyörineni tiensivun niittyyn. Sitten näin hänen hikihatussa kiipeävän ylös ja painuin näkymättömiin. Jonkun ajan kuluttua hän ajoi takaisin harmistuneen näköisenä. Mutta minä annoin hänen mennä ja äkäilin uudelleen itselleni, etten ottanut vastaan, kun kerran oli tapahtumaisillaan jotakin.

Terttu. Millainen hän oli?

Kaarina. Aika hauskannäköinen herrasmies. Sitä lajia, josta pidän.

Terttu. Nyt sitä ei enää maksa vaivaa ajatella, ohiajavaa.

Kaarina. Niinhän se olisi. Mutta minä näin hänet toisenkin kerran.

Terttu. Missä?

Kaarina. Siinä samassa mäessä, mutkan kohdalla, näkyi tuumivan kumpaa tietä ajaa. Olin hurauttamaisillani mäkeen, mutta jälleen olin koko pakana ja piilotin itseni tiensivuun.

Terttu. Ja sitten?

Kaarina. Hän ajoi pariin kertaan ohi ja oli vielä miellyttävämpi.

Terttu. Ja nyt?

Kaarina. Jos vielä kolmannen kerran hänet tapaan, lähden ajamaan hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.

Terttu. Ai, ai sitä kevytmielisyyttä!

Kaarina. Alan olla jo niin kiusaantunut tästä kaikesta, että olisin valmis vaikka mihin. Ja kun kuulin Maalinin katalat kenkkuilut niiden opettajatarraukkojen pysyttämiseksi kyöpelinvuorella, saan hurjan halun tehdä jonkin tepposen heidän puolestaan. Olisipa joku, kenen kanssa kihlaantua, menisin suinpäin, totisesti sen minä tekisin vain jättääkseni vanhanpiian nimen Ihannelmalle ja Lilli-Lemmelle!

Terttu. Elohopea kulta! Tuo ei kuulosta ollenkaan opettajattarelta!

Kaarina. Ei kuulostakaan. Mutta ihmiseltä. Ihminen kai sitä on opettajatarkin. Ja tuo alituinen näykkiminen, niin naurettavaa kuin se onkin, alkaa lopulta harmittaa. Ja kun ajattelen, kuinka jokaisella on kesä-onnensa: Aatu istuu mudassa, Maalinilla on virkkuunsa, Ihannelmalla ja Lilli-Lemmellä flaksinsa — niin onhan kohtuutonta, että meidän osallemme ei ole langennut mitään.

Terttu. Voimmehan mekin istua mutaan!

Kaarina. Vakuutan itselleni, että on naurettavaa suuttua siitä, että Maalin-rouva sanoo vanhaksipiiaksi, kun on vasta viidenkolmatta — ja sittekin tunnen ärtyväni.

Terttu. Oo, Kaarina, enhän minäkään suutu, vaikka olen vaivoin kahtakymmentä!

Kaarina. Ja sitten tuo ainainen viittailu, että naimattomana oleminen merkitsee sitä, ettei ole kukaan huolinut — huh, avioliittoon mennäkseni olen minä nyt kylliksi pehmitetty!

Terttu. Ja kenen kanssa heistä?

Kaarina. Keskitalon Kallen.

Terttu. Toivotonta. Ennenkuin hän ehtii tervehdykseen asti, menee vuosia, ja kosimiseen hän tarvitsee varmaan ihmisiän!

Kaarina. Oi sinua, julma leppäkerttu!

Terttu. Älä enää hulluttele, joudu matkaan. Ilta tulee, ja suurliike suljetaan!

Kaarina (ottaa pyörän). Menenhän minä. Rakas kultainen pyöräni! Ellei minulla olisi pyörää, syöksyisin suunniltani niin monesti, mutta tämä vähän tuulettaa! (Taluttaa polkupyörää ovesta ulos.)

Väliverho.

TOINEN NÄYTÖS.

Seuraava aamu. Sama kuisti, akkuna auki, pyörä poissa.

Terttu (tulee kastelemaan kukkia). Kaarina hoi! Sinä huolimaton! Olet unohtanut akkuaan yöksi auki etkä ole pannut sitä hakaan! Tuuli olisi voinut lyödä rikki, ja niin olisi jälleen ollut niskassamme johtokunta!

Kaarina (tulee). Aukiko? En ole milloinkaan jättänyt sitä yöksi auki. Voivat hyppiä kissat sisään ja pudotella kukkaruukut. Eikä ole edes haassakaan! Tämä vasta merkillistä! (Koettelee ulko-ovea.) Ja ovi lukitsematta! Ja illalla minä varmasti lukitsin, kiersin kahteen kertaan.

Terttu. Kaarina kulta! Mitä se on?

Kaarina (ympärilleen katsellen). Terttu! Pyörä on poissa! Varas on käynyt täällä ja vienyt minua pyöräni!

Terttu. Varas! Ei, ei, se on liian kamalaa!

Kaarina. Lapsi, älä nyt pelästy. Ehkä ei olekaan niin hullusti. Ehkä on joku tehnyt vain pilaa ja nostanut sen ulkopuolelle. (Käväisee ulkona, tulee takaisin.) Ei, ei sielläkään ole!

Terttu. Kaarina kulta! Uskotko sinä todella, että meillä on käynyt varas?

Kaarina. Pienokaiseni, täytyy uskoa. Näet itsekin: pyörä on poissa, minun kultainen pyöräni. Millä minä nyt ajan, millä päästä kauppiaaseen, millä pakoon eukkoja, tuulettumaan, millä tapaamaan kenties häntä — ei, tämä on liian kovaa, minun täytyy saada se takaisin.

Terttu. Voi, Kaarina, että saattaa olla semmoinen ihminen, joka varastaa!

Rouva Keränen (ulkoa). Mikä rupatus teillä käy aamulla varhain? Minä sen kun vasta ylös kömmin.

Kaarina. Maalin, meillä on käynyt varas, vienyt yöllä minun pyöräni!

Rouva Keränen (oven takaa). Siunaa ja varjele! Mitä sinä sanot! (Syöksyy sisään pörröisenä ja leveänä aamunutussa.) Minkälaista unta sinä näit?

Kaarina. Kunpa se olisikin unta! Mutta silkka todellisuus on tämmöinen: pyörä on viety.

Rouva Keränen. Tuoli, Terttu rakas, tuoli! Puhhuh — sitä ei todellakaan ole. — Jos sinä et pannutkaan sitä siihen, jos se on kyökin trapussa!

Kaarina. Ei, kyllä se oli. Enhän sitä muualla pitänytkään. Eilen juuri viimeksi nostin sen tähän, kun olin käynyt kauppiaassa.

Rouva Keränen. Niin, niin, mutta voihan sitä katsoa. Mistä sen aina oikein muistaa. Minäkin luulen usein tehneeni niin ja niin — enkä olekaan tehnyt. Terttu, lippase katsomaan! (Terttu juoksee katsomaan.) Ja kuinka se olisi niin saanut, ettei yhtään herätty — tekään. Miksi et sinä voinut tulla kieltämään, kun kuulit, että joku kopeloi verannalla.

Kaarina. Minä en kuullut mitään, eikä Terttu myöskään.

Rouva Keränen. Voi, herran ihme! Että ihmiset voivat niin nukkua! Minä vaan en niin tee. Nukun aina koiranunta. Kun surahtaa kärpänen akkunassa, heti herään. Jopas, että meille varas pääsisi!

Terttu (tulee takaisin). Ei ollut unohtunut keittiön portaisiin!

Rouva Keränen. Ettei sielläkään! Eihän se sentään merkitse sitä, että varastettu. Ihan ajaa kananlihalle! Kun et vain olisi sitä itse pudottanut, Kaarina!

Kaarina. Maalin hyvä! Sitä minä varmasti en ole tehnyt. Ei niin suurta esinettä pudoteta.

Rouva Keränen. Niin, niin, ei kylläkään. Tuli vaan mieleeni, kun minä tavallisesti niin paljon pudottelen, tukkaneulat, parsinneulat, sukkapuikot — ja ennätän juuri syyttää toisia — ja löydänkin jostain lattialta. Itse olen pudottanut!

Terttu. Olisi hyvin mukavaa, kun voisimme löytää pyöränkin jostakin lattialta!

Kaarina. Se lienee hiukan hankalaa. Pyörällä pääsee pitkälle vähässä ajassa.

Rouva Keränen. Ette kait te tarkoita, että on ollut oikea varas?

Kaarina. Sitäpä juuri. Akkunasta tullut, ovesta mennyt.

Rouva Keränen. Mutta miksi te hyvät ihmiset pidätte akkunat ja ovet auki?

Terttu. Nepä eivät olleet auki, vaan kiinni.

Kaarina. Helppohan tuommoisesta akkunasta on tulla. Pieni haka ja sen kohdalla sormen levyinen rako, kuin varasta varten laitettukin.

Rouva Keränen. Juu, juu, kyllä se niin on. Voi, hyvä isä! Oletteko te katsoneet huoneitanne, vaikka olisivat vieneet kaikki? — Ja minäkin onneton! Kuka tietää, ovatko aitatkaan jälellä! (Syöksyy ulos.)

Terttu. Mitä me nyt teemme?

Kaarina. En tiedä. Olen yhtä ymmällä kuin Maalin.

Terttu. Jos menisin katselemaan — jos olisi jossakin pensaassa tai ojassa kätkössä tässä lähellä.

Kaarina. Sitä tuskin tarvinnee luulla.

Terttu. Ei tiedä. Käyn kuitenkin. (Menee),

Rouva Keränen (tulee takaisin). Ei ollut varastettu. Aitat paikoillaan ja ovet lukossa. Voi, hyvä isä! Ei täällä ole ikinä tämmöistä sattunut. Kammottaa. Semmoinen niin lähellä. Olisi vielä hiipinyt meidän päähän — olisi saanut tyhjentää kaikki. Minä nukun kuin tukki.

Kaarina. Sinähän heräät kärpäsen surinaan!

Rouva Keränen. Minä! Aatukaan ei saa minua hereille! — Mutta mitä nyt tehdään?

Kaarina. Pitäisi ehkä ilmoittaa poliisille ja nimismiehelle.

Rouva Keränen. Tosiaan! Minä menen heti meidän päähän telefonoimaan. Niille tästä on soitettava ja niille tämä kuuluu, oikeus- ja poliisiasia! (Menee.)

Terttu (tulee). Ei ollut missään näkyvissä! Ei pyörän jälkiäkään paitsi sinun omasi.

Kaarina. Se on tietenkin kantanut sylissään. — Kyllä minua alkaa sapettaa. Että ihminen julkee varastaa — ja vielä köyhältä opettajattarelta! Ja että minä olinkin niin typerä ja pidin sitä tässä! Nyt jos vielä saan sen takaisin, seisoo se yöt sänkyni vieressä. — Et suinkaan sinä sekoittanut jälkiä siellä pihalla, Terttu?

Terttu. Kävin vain ojanviertä ja pensaissa.

Kaarina. Meidän pitää jättää jäljet sotkematta siksi kun poliisi tulee.

Rouva Keränen (tulee). Voi, hyvä isä! Ei niitä saa käsiinsä. Poliisi on mennyt naapuripitäjään lehmän ostoon ja nimismies on lähtenyt, mihin lähtenyt. Ja minä justiinsa telefonoin niin viisaasti. Halloo! Onko se nimismiehellä? Tämä on Hoppulan koululta kun puhutaan, Keräset! Viime yönä varastettu neidin pyörä, juuri täältä, Hoppulan koululta! Nähkääs, että olisi tuuminut, että ehkä Ihannelma, ja saanut siivet jalkoihinsa. Mutta eihän tässä maailmassa ole oikeutta eikä turvaa — ketään ei saa käsiinsä.

Kaarina. Pitänee tästä ruveta poliisiksi omasta takaa. Otamme merkit muistiin. Terttu, tuo kynä ja paperia ja kirjoita, mitä löydämme. Maalin on todistajana.

Rouva Keränen. Pitääkö tästä vielä oikeuteenkin? Sormi raamatun päälle?

Kaarina. Varmasti. (Tarkastelee.) Ruuduissa ei ole sormenjälkiä. Johonkin sen on kumminkin täytynyt koskea — ahaa, nähkääs, akkunanpuitteessa oikein nokinen käpälän kuva!

Terttu. Ihan selvä!

Rouva Keränen. Armahtakoon! Sepä on ollut marakatti!

Kaarina. Pikemminkin nokikolari! Näette, kuinka paksua nokea! Ja millainen käsi! Leveä kuin lapio, sormenpäät ja peukalo oikeat vasarat!

Rouva Keränen. Voi, hyvä isä! Ja semmoinen käy ympäri kuin kiljuva lejoona!

Terttu. Etsien pyöriä.

Kaarina. Kirjoita muistiin tämä jälki.

Rouva Keränen. Niin, nyt vaanitaan sormenjälkiä. Ja kyllä tuommoiset sormenjäljet heti saa kiinni!

Kaarina. Ovesta on osannut mennä jälkiä jättämättä. Mitenkähän täällä ulkopuolella? (Menevät ulos.) Maalin, älä astu akkunan alle, etteivät sekoa jäljet! — Haloo, Terttuli, selvät jäljet hiekassa, paljasjalan jäljet!

Rouva Keränen. Totta totisesti, oikeat louhikäärmeen jalat!

Kaarina. Suuret ovat, hirmuiset. Tuosta se on tullut, tuossa seisonut. Mutta huomaatkos, Maalin, vasemmasta jalasta ei näe isonvarpaan jälkeä ei missään! Onkohan sisällä?

Terttu. Ei täällä enää erota. Olemme tässä tallanneet moneen kertaan!

Rouva Keränen. Miksi se ei ole siitä vasemmasta ukkovarpaastaan jälkeä tehnyt?

Kaarina. Siksi, että sitä ei ole. Mitä ei ole, siitä ei tule jälkeäkään. Vasen ukkovarvas puuttuu! Kirjoita, Leppäkerttu!

Terttu. Vasen ukkovarvas puuttuu! Valmis!

Kaarina. Katsomme nyt, onko kiipeämisen jälkiä. Löydätkö sinä, Maalin?

Rouva Keränen. En minä näe mitään.

Kaarina. En minäkään. Sen on täytynyt olla pitkä mies — poikkilaudoituksella ei näy jälkiäkään jaloista. Se on ylettynyt avaamaan akkunan ja astumaan sisään kiipeämättä!

Rouva Keränen. Kauheata! (Tulevat sisään.)

Kaarina. Joko sinä kirjoitit, Terttuli: mies oikea hongankolistaja?

Terttu. Valmis on.

Kaarina (akkunaa tarkkaillen). Eiköhän niin valtava ruho ole koskettanut akkunan puitteisiin? — Ahaa! Kiitetty olkoon tuo naula, johon niin usein raapaisen sormeni! Näettekös siinä mitään?

Rouva Keränen. Jokin musta tukkula!

Kaarina. Juuri niin, musta tukkula. Kirjoita, Terttu: musta, takkuinen tukka!

Rouva Keränen. Siunatkoon, se on takertunut hiuksistaan siihen!

Terttu. Kuin Absalom!

Rouva Keränen. Olisi sekin jäänyt riippumaan!

Kaarina. Olisikin! Olisi pyörä paikoillaan!

Terttu. Tämä protokolla olisi nyt valmis, niin että jos herrasväki suvaitsisi piirtää nimensä alle.

Kaarina. Maalin, ole hyvä!

Rouva Keränen (kirjoittaa). Jaa koko nimi ja päivämäärä?

Terttu. Just niin!

Kaarina. Suur' kiitos!

Rouva Keränen. Voi, hyvä isä, tässä minä lekotan rauhassa, rosvojen työn parissa, enkä ollenkaan muista Ihannelmaa ja Lilli-Lempiä!

Kaarina. Mikäpä hätä niillä on!

Rouva Keränen. Mikäkö? Niillähän on myös pyörät. Ottivat mukaansa, kun on sitä flirttiä ympäriinsä. Ja kuka sen takaa, ettei sielläkin ole verantaa ja verannalla kehnoa ikkunaa!

Terttu. Ja Absalomia!

Rouva Keränen. Ja niin ovat pyörät menneet! Minun pitää heti kirjoittaa niille postikortti, että olisivat varuillaan. Että nostaisivat joka ilta pyörät — niin nostaisivat ne sängyn alle. Siihen ainakin herää, kun varas rähmii sängyn alla ja rämistelee pyöriä — niissä on kellotkin!

Kaarina. Mahdollista, että siinä tapauksessa minäkin olisin herännyt!

Rouva Keränen. Ja pyörä olisi tallella. Voi voi, millä nyt pääsee kauppiaaseenkaan. Ei ainuttakaan pyörää kotosalla! Aatukin vei omansa mukanaan. Voi, voi sentään tämmöistä huolta ja vastusta! Ja keskellä koreata kesää. Mitä nyt on tästä kesälomasta! Ja Aatu ei välitä mistään!

Kaarina. Eihän hän tiedäkään.

Rouva Keränen. Ei tietystikään. Siellä se vaan nauttii elämästä ja istuu mudassa. Ja me heikot vaimonpuolet hoidamme taloa ja vapisemme lejonan kynsissä, jolla on kädet kuin marakatilla! (Terttu nauraa.) Ei tämä ole mikään naurunpaikka, tämä on vakava asia. Kun ajattelee kaikkia niitä öitä, mitä vielä on jäljellä syksyyn. Ja kuinka monta pyöränvarkautta se louhikäärme vielä voi tehdä!

Kaarina. Täällä hän ei enää voi tehdä yhtäkään.

Rouva Keränen. Ei, minä en enää rupea tätä kestämään. Kirjoitan heti Aatulle, että nyt on noustava mudasta ja jätettävä elämän koreus ja tultava kiireesti onnettoman kodin avuksi!

Kaarina. Eihän häntä nyt kesken kaiken sovi sieltä hätyyttää!

Rouva Keränen. Sovi, se on jo velvollisuuskin! Pitäisikö minun yksinäni nääntyä tämmöisen taakan alle? Kirjoitan heti. — Ja Mäkelästä saa tänään lihaa. Otan teillekin asti.

Kaarina. Se olisi todella tarpeen, Maalin hyvä.

Rouva Keränen. Minä lähden sinne heti kun olen saanut päälleni. (Menee.)

Terttu (nauraa). Voi, Kaarina, että sinä voit olla vakava! Tuo Maalin on mainio!

Kaarina. Minua niin harmittaa se pyörä. Ajatteles, että se nyt on jonkun hirtehisen käsissä!

Terttu. Mitä minä tällä paperilla teen?

Kaarina. Pane se johonkin talteen. Sen annamme poliisille, kun hän joskus palaa lehmän ostosta — toivottavasti hän pian saa mieleisensä — tai nimismiehelle, kun hän kerran ilmestyy "minkä-mihinkin" mentyään. Mutta ne ajat ovat tuntemattomassa tulevaisuudessa, joten meidän pitää itse koettaa pyydystää sitä pyörää.

Terttu. Mutta miten?

Kaarina. Niin, miten? Jos panisi ilmoituksen sinne Anttilan navetan päähän, joka tässä kylässä näkyy toimivan kuulutustauluna.

Terttu. Se on niin koomillista!

Kaarina. Eikä ole näistä. Varsin luonnollinen ilmoittelupaikka. — Mutta pitäisi luvata palkkio. — Kuinka paljon lupaisi, että viitsisivät yrittää ja ettei toisaalta kävisi liian tuhoisaksi kukkarollemme? Mitähän olisi sataviisikymmentä markkaa?

Terttu. Minä kyllä ajan varasta ilman mitään.

Kaarina. Mitä sinä tuumit, Terttu-Kerttu, onko se sopiva summa?

Terttu. Miksikäs ei!

Kaarina. Ajattelen, jos joku köyhä sattuisi löytämään, olisi se sievoinen raha. — Nyt rustaamaan ilmoitusta! (Kirjoittaa.)

Terttu. Kuulehan, Kaarina?

Kaarina. No?

Terttu. Kukas eilen illalla toivoi, että jotakin tapahtuisi?

Kaarina. Varmaan piskuinen Terttuli!

Terttu. Enemmän sentään arvoisa opettajatar! Ja nyt onkin jotakin tapahtunut!

Kaarina. Mene kissanhäntään!

Terttu. Noin ihmiset aina ovat kiittämättömiä! Vaikka sinullakaan ei ole nyt syytä valittaa yksitoikkoisuutta!

Kaarina. Tule tänne, että nipistän sinua! En minä tämmöistä toivonut enkä tämmöisestä huoli. Pyöräni minä tahdon takaisin. Senkin kelvottomat poliisit ja nimismiehet, eivät nekään ole saapuvilla silloin kun niitä tarvitsisi. Letkautan vähän tässä!

Terttu (kurottautuu katsomaan). Mitä hassua sinä kirjoitat? Mutta, Kaarina, sopiiko se?

Kaarina. Miksi ei sovi! Saatpa nähdä, minä saan pyöräni takaisin, että keikkuu!

Väliverho,

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama kuisti. Joku päivä myöhemmin. Nimismies Kai Ranka ja isäntä Eero
Tarpala astuvat ensin koputettuaan sisään.

Ranka. Ei yhtä ristinsielua! Pitänee itse käydä taloksi! Istuppa, Eero! (Molemmat istuutuvat.)

Tarpala. Kiitos, kiitos, mutta eiköhän ole vähän noloa asettua näin kodikkaaksi, kun ei ole asianomaisia saapuvilla?

Ranka. Palttua minä niille vanhoillepiioille. Ja löylyä! Löylyttää tekee mieli sitä opettajatar-peeveliä tästä ilmoituksesta! (Vetää paperin taskustaan.)

Tarpala. Mitä siitä nyt enää, kun sen jo revit yleisön nähtävistä? Harmi se hänellekin pyöränsä menetys.

Ranka. Harmi niin. Mutta hittoako minä siihen asiaan kuulun!

Tarpala. Olethan sinä nimismies, järjestyksen ylivalvoja pitäjässä!

Ranka. Äsh! (Lukee ilmoitusta.) "Sataviisikymmentä markkaa sille, joka toimittaa takaisin varastetun naisten polkupyörän. Heinäkuun 23 päivää vasten yöllä varastettiin allekirjoittaneen kuistilta naisten polkupyörä, ruskea, ketjusuojustin puuttuu, ohjaustangossa numero 424745. Koska arvoisa poliisi on lehmänostossa ja arvoisa nimismies missä tahansa ja varas niin ollen ilman lain kouran uhkaa, niin tiedoitan täten hänen tapaamistaan helpottaakseni ja myös jotta lähimmäiseni senkaltaista kavahtaa taitaisivat, että mies on suuri ja roteva, mustatukkainen ja nokikätinen, käy paljain jaloin, vasemman jalan ukkovarvas puuttuu. Hoppulan koululla, 23 päivänä heinäkuuta. Kaarina Koivu, opettajatar."

Tarpala. Se on mainio!

Ranka. Mainio! Arvoisa nimismies missä tahansa! Se on herjausta. Ajatteleppa, jos olisi sattunut joku, esimerkiksi maaherra tai muita — ei, kyllä minä sen löylytän!

Tarpala (tarkastellen paperia). No, se todistaa vain, että hän on sukkelasuinen. Vahinko, että hän on vanhapiika. Tämä on hyvä ilmoitus. Mistä hiivatista hän tietää sen varkaan tuntomerkit?

Ranka. Minkälaiset merkit?

Tarpala. Juurihan itse luit!

Ranka. Minä en ajatellut muuta kuin sitä, mitä hän oli kirjoittanut minusta. — Totta vie! Suuri mies, musta tukka, nokikäpälä, vasen ukkovarvas poissa — missä hitossa on sama ansioluettelo?

Tarpala. Mitä nokista ammattia hän voinee harjoittaa?

Ranka. Viinankeittoa! Nyt muistan. Se on Viina-Kustaan ansioluettelo! Kas vain sitä roistoa, se häärää täällä päin varastelemassa, ja me etsimme kokonaan toisaalta!

Tarpala. Niinpä saat lopuksi kiittää opettajatarta hänen pirteästä ilmoituksestaan!

Ranka. Se mies on saatava kiinni. Myötäänsä onkin osannut väistellä. Pitää heti telefonoida ympäri ja ajaa takaisin kirkolle järjestämään jahtia. Ja minä aioin näillä main viivyskellä ja olin iloinen, kun tapasin sinut.

Tarpala. Hauska kuulla!

Ranka. Ajattelen, että meidän olisi yhdessä helpompi tavoittaa se minun varkaani.

Tarpala. Sinun varkaasi!

Ranka. Niin, se veikeä varas, joka on vienyt leponi ja rauhani!

Tarpala. Ja varastanut sydämesi — sinä käyt kovin hempeäksi!

Ranka. Minun täytyy saada hänet käsiini.

Tarpala. Kenet?

Ranka. Hänet juuri, josta jo sinulle kerroin. Neitonen, jonka tapasin siinä Koukkumäessä, oikea ilmestys keskellä sydänmaata, kaunis, huima ja ylpeä. Hän ei tahtonut ajaa minun kanssani — mutta hänen täytyy.

Tarpala. Jätä jo. Kun yksi ei tahdo, tahtovat sadat muut.

Ranka. Minä viis niistä muista. Hänet minä otan, otan muitta mutkitta, kun vain tapaan.

Tarpala. Ties, vaikka olisi jo naimisissa?

Ranka. Naimisissa! Hän ei saa olla naimisissa muuta kuin minun kanssani!

Tarpala. Kiinni korvia myöten!

Ranka. Sinun pitää auttaa minua. Sinä olet pitäjäläisiä. Tunnet taloja ja töllejä. Missä niistä voisi olla kesävieraita tai muita sellaisia? Olen kuulustellut täkäläisiltä. Mutta ne eivät tiedä. Vastaavat vain, ettei ole täällä missään kesävieraita.

Tarpala. Ei niitä siis ole.

Ranka. Mutta hän on.

Tarpala. Varmaan joku ohikulkija.

Ranka. Ei ollut, hän oli paljain päin. Sellainen suloinen kiharapää.

Tarpala. Suloinen kiharapää! En voi auttaa sinua. Talon tytöissä ei ole ainuttakaan sellaista, ja Ihannelman ja Lilli-Lempin kihara-päät eivät ole suloiset…

Ranka. En voi käsittää, mihin hän pyörineen päivineen katosi. Ajoin takaisin, etsin puolelta ja toiselta — ei jälkeäkään.

Tarpala. Olikin siis kummitus. Ehkä ikävöintisi luoma kuva eikä elävä ihminen.

Ranka. Loruja! Hänkö ei elävä? Niin eloisia kasvoja on harvalla. Ja nyt minun pitää taas lopettaa etsiminen tämän viheliäisen opettajattaren takia!

Tarpala. Viina-Kustaan takia!

Ranka. Vieköön sarvipää Viina-Kustaan!

Tarpala. Sinun pitää olla siinä apuna Belsebubille! (Terttu tulee, pysähtyen hämmästyneenä kynnykselle. Ranka ja Tarpala nousevat kumartamaan.)

Ranka. Voitteko te tietää, missä on opettajatar. Tahtoisin tavata häntä virka-asiassa. Minä olen tämän pitäjän nimismies.

Terttu. Menen heti häntä kutsumaan…

Tarpala. Kuulkaahan — kuka te olette? Oletteko te täällä kesää?

Terttu (nauraen mennessään). Kukas te olette? Kyllä minä olen täällä kesät ja talvet!

Ranka. Yhtä naseva sutkaisemaan kuin hänkin!

Tarpala. Pakana! Minun olisi pitänyt esitellä itseni. Tuleekohan hän takaisin?

Ranka. Ei varmaankaan. Nyt saat sinäkin aloittaa etsiskelyn!

Tarpala. Tämä kylä näkyy tulleen salaperäisiä kaunottaria täyteen!

Kaarina (tulee Tertun kanssa). Hyvää päivää! (Pysähtyy hämmästyen.)

Ranka. Siinäpä teidät viimeinkin tavoitan! Mihin te katositte siitä mäestä? Tåälläkö te asuttekin?

Kaarina. Täällä.

Ranka. Peijakas! Kuinka helposti olisin voinut teidät löytää! Olisitte vain ilmoittanut minulle!

Kaarina. Enhän edes tiedä nimeänne!

Ranka. Ah, niin. Anteeksi, Ranka, nimismies, Kai Ranka…

Tarpala (Tertulle). Suvainnette — Tarpala… (Esittäytyvät.)

Kaarina. Nimismies, jolla on virka-asiaa minulle!

Ranka. Teille minulla on ihan yksityistä. Mutta virkajuttu on minulla selvitettävä sen opettajattaren kanssa!

Kaarina. Minä olen juuri se opettajatar.

Ranka. Mahdotonta! Ne ovat rumia vanhojapiikoja!

Kaarina (loukkautuen). Unohdin, että teillä tietenkin on samat mielipiteet kuin rouva Keräsellä!

Ranka. En ymmärrä teitä! Tarpala. Syy on minun tai oikeastaan Ihannelma-neidin, joka antoi minulle niin väärän kuvan teistä.

Kaarina. Ihannelma?

Tarpala. Niin. Talvella eräissä iltamissa kysyin häneltä, miksi he eivät tuo uutta opettajatarta sisarineen nähtäville. Siihen hän vastasi, että jos minua huvittaa kaksi kamalaa vanhaapiikaa… ja niin meitä ei sitten huvittanut.

Ranka. Koko talvi hukkaan! Miksi te ette voineet pistäytyä kertaakaan missään?

Kaarina. Siksi, että meillä ei ollut milloinkaan tilaa hevosissa.

Tarpala. Mitenkä?

Terttu. Siten, että Ihannelma ja Lilli-Lempi ottivat aina hommakseen hevoset. Ja kun lähtö tuli, selvisikin, ettei ollut tilaa kuin juuri parahiksi Ihannelmalle ja Lilli—Lemmelle.

Tarpala. Niitä typeriä häijyläisiä! Piti kai heidän tietää, ettette iät kaiket voi piilossa pysyä.

Kaarina. Emmekös me hyvin pysyneet? Pysyisimme vieläkin, ellei olisi sattunut sitä pyöräjuttua.

Tarpala. Jonka johdosta arvoisa nimismies tuli antamaan löylyä.

Kaarina. Minulleko?

Ranka. Teille juuri. Mihin te katositte siitä mäestä? Ja kirjoititte sitten kaikkien tiettäväksi: "ja koska nimismies on minkä missäkin…" kun minä juuri lentelen teitä etsimässä!

Kaarina. Minä en tiennyt, jotta olisin voinut kirjoittaa: "Koska arvoisa nimismies lentelee minua etsimässä!"

Ranka. Teidän pitää ajaa tästä lähin minun kanssani!

Kaarina. Mahdotonta!

Ranka. Miksi?

Kaarina. Minulla ei ole pyörää!

Ranka. Niin, peijakas soikoon, se Viina-Kustaan peeveli!

Tarpala. Sopimaton on sinun kielesi nuorison kasvattajan edessä!

Ranka. Anteeksi, tarkoitan: ylistetty olkoon Viina-Kustaa, joka tekosellaan auttoi meidät yhteen!

Terttu. Mikä Viina-Kustaa?

Tarpala. Varas.

Kaarina. Onko teillä jo varas kiinni?

Ranka. Ei vielä, eikä pyöräkään. Mutta jos pyörä olisi, lähtisitte kanssani!

Kaarina. Mutta sitä minulla ei ole.

Ranka. Mutta sitten kun se teillä on?

Kaarina. Sitten kylläkin!

Ranka. Te kuulitte kaikki, mitä hän lupasi: lähteä kanssani maailman ääriin!

Tarpala. Kun hän saa pyörän.

Ranka. Niin, ajamme yhdessä elämän myötä- ja vastamäet.

Kaarina. Te liioittelette omavaltaisesti!

Terttu (katsottuaan akkunasta). Rouva Keränen astelee pihamaalla!

Tarpala. Taivas varjelkoon häntä äkkäämästä meitä!

Kaarina. Miten te voittekin päästä niin valppaan vartion ohi!

Ranka. Oletteko te valvonnan alla?

Terttu. Erittäin ankaran. Niin kauan kuin koulun rouvan silmät näkevät, ei pidä yhdenkään miehenpuolen opettajattaren asuntoon astuman!

Tarpala. Vaan pitää heidät tiellä opettajan puolelle käännytettämän!

Ranka. Mitä te löpisette?

Kaarina. Rouva Keräsen elämäntehtävästä, joka on sellaisen vartion pitäminen, ettei yksikään opettajatar sotkeutuisi avioliiton pauloihin!

Tarpala. Vaan että Ihannelma ja Lilli-Lempi niihin nopeasti sidottaisiin!

Ranka. Ahaa, katsos peijakasta!

Terttu. Nyt hän tuijottaa tänne päin!

Tarpala. Huomaa pyörämme!

Kaarina. Nyt hän valmistaa meille yllätyksen!

Ranka. Ja me hänelle!

Rouva Keränen (tulee hengästyneenä). Mitenkä teillä on miesten pyörät seinustalla? Ja herroja veranta täynnä! Tarpalan Eerokin! Kuinka te tänne olette päässeet enkä minä huomaa mitään? Eikös Eerokin tiedä, että Lilli-Lempi on kursseilla ja flaksaa! Ai, ai, Eero!

Tarpala. Jokos hän on kihloissa?

Rouva Keränen. Sitä ne kysyy kaikki. Ja mikäs ihme se, että Eero, he, he. — Mutta miten te pääsitte niin, etten minä huomannut?

Ranka. Rakkauden tiet ovat ihmeelliset, todistaa jo vanha Salomo!

Tarpala (esitellen). Nimismies Ranka ja rouva Keränen.

Ranka. Teidän opettajattarenne tuleva mies.

Rouva Keränen. Mitä!

Ranka. Että minä olen neiti Koivun sulhanen, ja minulle on mieluista tutustua…

Rouva Keränen. Tuoli, missä tuoli on! (Istuutuu puhkuen ja hikeä kuivaten.) Mitä te sanotte!

Kaarina. Ei, minä en…

Ranka. Näette, vieläkään hän ei tahtoisi, että ilmoittaisimme kihlauksestamme!

Rouva Keränen. Ei se voi olla totta, ei mitenkään!

Kaarina. Ei kylläkään…

Ranka. Ei kylläkään ole sitä julkaistu, mutta totta se on!

Rouva Keränen. Mutta tehän tanssitte Ihannelman kanssa!

Ranka. Minulla oli kunnia suostua hänen pyyntöönsä!

Rouva Keränen. Ja Ihannelma on juuri kuin luotu… Herra isä, eihän Ihannelma tiedä mitään! Minä menen heti hälle kirjoittamaan! (Aikoo nousta, mutta istuutuu jälleen.) Ei, tämä on vain ilkeätä petosta ja silmäin lumoa!

Tarpala. Kyllä hän on lumoutunutkin!

Kaarina. Minun pitää sanoa, että minä en…

Ranka. Että hän ei ajatellut olevan mitään loukkaavaa siinä, että kihlaus julkaistaan.

Terttu. Ja että se olisi niin järkyttävä tapaus.

Kaarina. Terttu, sinäkin!

Rouva Keränen. Onko hänkin kihloissa?

Tarpala. Ei ihan vielä, mutta menemäisillään!

Rouva Keränen. Siunatkoon! Kenen kanssa?

Tarpala. Hm — pitääkö minunkin paljastaa salaisuuteni…

Terttu. Ei, mutta…

Tarpala. Kuulette taas — nämä sisarukset eivät halua julkisuutta!

Rouva Keränen. Ja mitä nyt Tertusta on semmoiseen taloon kuin Tarpala! Täysi lapsi!

Terttu. Mehän olemme vanhojapiikoja!

Rouva Keränen. Ja niinkuin se möyrii tuossa puutarhassa. Lilli-Lempi sanoo aina, että puutarhakoulun käyneillä on niin hoitamattomat kädet!

Kaarina. Lilli-Lempi on niin hieno ihminen.

Ranka. Eiväthän ne Lilli-Lellit sovi maalaisoloihin.

Tarpala. Tarpala tarvitsee puutarhuria, jotta ruusut ja liljat siellä kukoistaisivat! Tyttö, joka osaa maata möyriä, on tytöistä parhain!

Terttu. Hauska kuulla! Rakastan työtäni.

Rouva Keränen. Ei, nyt minä en enää osaa ajatella. Maailma on ihan nurinpäin. Mitä tästä tuleekaan?

Ranka. Kaksoishäät tähän opettajattaren päähän.

Rouva Keränen. Sitä minä en usko, ennenkuin näen. Viisitoista vuotta on tässä ollut opettajattaren virka, ja seitsemän heitä on ollut. Mutta vielä ei ole yksikään päässyt kihloihin asti. Miten nämä ovat joutuneet näin pitkälle?

Tarpala. Se on suuri salaisuus!

Rouva Keränen. Eikä Kaarina ole puhunut sanaakaan ennakolta!

Kaarina. Minulla ei ole ollut mitään puhuttavaa.

Rouva Keränen. Voi, voi, minun pitää kirjoittaa Lilli-Lempille ja Ihannelmalle. Tulkoot pois niiltä kursseilta. Ei semmoisista mitään hyödy. Ja Aatu — siellä se vaan istuu mudassa ja nauttii elämästä! Ja kaikki murheet saan minä, heikko vaimonpuoli, yksin kantaa! (Menee.)

Kaarina. No, nyt te sopan keititte! Ajatelkaas nyt sitä jokapäiväistä voivottelua!

Terttu. Ja kun Lilli-Lempi ja Ihannelma rientävät kotiin…

Tarpala. Ja Aatu elämän nautinnosta ja mudasta!

Ranka. Kerran se soppa kuitenkin olisi ollut nieltävä, parempi heti!

Tarpala. Ja myöntäkää, että oli hivelevää nähdä sen louhikäärmeen ällistys: kaksoishäät! Eikä hän ole haistanutkaan!

Terttu. Se oli hyvittävää, myönnetään. Mutta millaisiksi te luulette meitä, että te noin vain…

Kaarina. Ja toisaalta on Maalin-rouvassa hyvääkin. Hän on sittekin miellyttävämpi kuin Ihannelma ja Lilli-Lempi.

Tarpala. Siksipä juuri nämä meidän häämme tulevat olemaan suuri apu Maalin-rouvalle ja tekevät Ihannelman ja Lilli-Lemmen miellyttävämmiksi!

Kaarina. Meidän häämme?

Tarpala. Lilli-Lempi pannaan puutarhakouluun ja Ihannelma seminaariin!

Ranka (on katsellut akkunasta). Ja Kaarina Koivu ajaa Kai Rangan kanssa halki elämän!

Kaarina (nauraen). Varmasti, pyörällä, jota ei ole!

Ranka. Te kuulitte kaikki!

Puu-Pekka (laahaa pyörää sisään). Nyt minä lahjan tuon! Tunteekos opettajatar tätä kapinetta!

Kaarina. Minun rakas pyöräni! Ja ihan ehjä! Voi, Pekka! Istukaa! Kuinka te sen löysitte?

Puu-Pekka. He, he, he! Enhän minä sitä. Mikkohan sen, ruispellosta. Paimentaa siellä lehmää. Äkkää, että on polku pellossa, ja tuumaa, että lähteepä katsomaan, mihin se polku vie, ja töksähtää opettajattaren pyörään. Siellä oli koreasti kellellään keskellä ruista!

Tarpala. Kuules pakanaa!

Kaarina. Se oli onni, että sinne kätki. Onni minulle ja Mikolle. Nyt saa Mikko sataviisikymmentä markkaa.

Puu-Pekka. Ei kait sitä opettajattarelta ilkeä ottaa niin paljoa. Ja mikäs työkään se nyt oli, ruispellosta tielle taluttaa.

Kaarina. Olihan se. Ilman Mikkoa olisi vieläkin kateissa.

Terttu. Ja nyt saa Mikko ne talvitaminerahat, joita Miina niin huokaili!

Kaarina. Niin, nähkääs, mehän kaikki toivoimme, että sattuisi jotakin, ja nyt sattuikin!

Puu-Pekka. He, he, he! Ettäkös minä nyt, oikeinkos ottamaan. Jos se Miina suuttuu, kun opettajattarelta… Kyllä on komia raha. Mutta mitä tästä sanoo Salamelinska — johan se paukahtaa halki. Jotta verannalla istuu kahvilla ja saa sataviisikymmentä markkaa. Suuri kiitos! Otanpas Salamelinskan kiusallakin.

Kaarina. Hakkaakos Pekka puita saman tien?

Puu-Pekka. Voishan niitäkin. Mutta olis vielä toinen tärkeä asia. Se varas on meillä.

Ranka. Mitä?

Puu-Pekka. Se on meillä aitassa lukon takana. Pitäis nyt soittaa nimismiehelle taikka muille semmosille, että korjaisivat.

Ranka. Minä olen nimismies.

Puu-Pekka (kumartaen). Ihtesä nimismies! Minä kun en tuntenna! Vai oikein nimismies!

Ranka. No, selittäkäähän, miten varas teille joutui.

Puu-Pekka. Se tuli aamupäivällä. Pyysi päästä maata johonkin sivumpaan. Oli muka käynyt pitkän matkan ja jatkaisi taas iltaviileällä. Minä autoin aittaan ja kun se ovi ei pysynyt kiinni, käski se vääntää lukkoon ja herättää sitten hämärissä. Ja niin minä väänsin. Mutta sitten tuumi Miina, että vikainen sekin miespaha, vasemman jalan ukkovarvas poissa. Ja siitäkös mulle valkeni, että sehän se onkin varas, niinkuin siinä opettajattaren lakaatissa neuvotaan.

Ranka. Onko se samanlainen?

Puu-Pekka. Rikulleen. Suuri kun koljatti, tukka kun haahkanpesä — ja se ukkovarvas.

Terttu. Mutta jos se nyt onkin jo karannut!

Puu-Pekka. Eikä ole. Hain Keskitalon Kallen vahdiksi, ja se kopauttaa päähän, jos yrittää ulos.

Ranka. Reilu komento!

Terttu. Sen työn päälle ansaitsee Pekka oikein kuumat kahvit. Ja saa kait tarjota toisillekin! (Menee.)

Tarpala. Tietysti, kihlakahvit! Minä tulen auttamaan, että saadaan oikein kuumaa! (Menee Tertun jälessä.)

Puu-Pekka. Mitä se sanoi kihloista?

Ranka. Eikö Pekka tiedäkään, että opettajatar on kihloissa?

Puu-Pekka. Eihän toki! Se ei ole sitä edes mulle uskonut!

Kaarina. Ei Pekan tarvitse…

Ranka. Kaikkea tietää! Kuinka varovainen! Kyllä hän vain on minun morsiameni!

Puu-Pekka. Ihtesä nimismiehen! Kovin on ylevää! Mutta surku mun tulee.

Ranka. Minkä vuoksi?

Puu-Pekka. Kun niin hyvä ihminen menee. Ei tänne toista semmoista opettajatarta saa. Ja mitä mun enää puitten hakkuustani iloa on!

Ranka. Tulette meille hakkaamaan.

Puu-Pekka. Ettäkö minä pääsisin ihtelle nimismiehelle. Mutta Salamelinskan naamaa on lysti katella, kun se kuulee, että ihtellä nimismiehellä juo kahvia verannan päällä!

Kaarina. Kuulkaahan, Pekka hyvä…

Ranka. Ja menkää nyt hakkaamaan puita siksi ajaksi, kunnes kahvi joutuu!

Puu-Pekka. Passaahan se. Ja lykkyä vaan tykö! (Menee.)

Ranka. Suur'kiitos!

Kaarina. Te teette asian yhä hullummaksi.

Ranka. Älkää suuttuko minuun. Mehän kuulumme toinen toisellemme. Ilman teitä en rupea elämään. Ettekö tekin tunne samoin, Kaarina?

Kaarina. Te olette nopea.

Ranka. Se ei ole vastaus. Minun pitää mennä nyt kytkemään Viina-Kustaa. Tulkaa mukaan, Kaarina.

Kaarina. Minä tulen.

Ranka (taluttaen pyörää ulos). Ajamme niin kauan, että minä saan vastauksen!

Tarpala (juosten sisään). Mihin te karkaatte! Kahvi on kiehumassa!

Ranka. Koeajelulle, veikkonen!

Kaarina. Tulemme pian takaisin! (Menevät.)

Tarpala. Terttu! Nuo kaksi menevät koeajelulle. Toivottavasti on Maalin-rouva akkunassa!

Terttu (ovella matkien Maalin-rouvaa). Viisitoista vuotta on tällä koululla ollut opettajattaren virka, ja seitsemän on opettajatarta ollut, mutta ainoakaan heistä ei ole päässyt täällä kihloihin, siitä minä olen pitänyt huolen — eikä sitä voi ymmärtää, että… (Menee takaisin.)

Tarpala (seuraten häntä). Että yksi varastettu polkupyörä voi näin suuria asioita matkaan saattaa!

Väliverho.