The Project Gutenberg eBook of Omenapuu, by John Galsworthy

Hopeahääpäivänään olivat Ashurst ja hänen vaimonsa lähteneet autoretkelle nummen ulkolaidalle, ja heidän aikomuksensa oli viettää muistojuhlaansa yöpymällä Torquayihin, missä he olivat ensi kerran tavanneet toisensa. Ajatuksen oli keksinyt Stella Ashurst, jonka luonteessa oli hempeämielinen piirre. Vaikka hän olikin jo aikoja menettänyt sinisten silmiensä kukkamaisen viehkeyden, kasvojen ja vartalon hennon raikkauden ja hipiän omenankukan heleän värin, mitkä kaikki olivat kuusikolmatta vuotta sitten niin äkkiä ja odottamatta hurmanneet Ashurstin, hän oli vielä kolmeviidettävuotiaana miellyttävä uskollinen elämäntoveri, jonka poskien väri ei kylläkään enää ollut tasainen ja jonka siniharmaisiin silmiin oli tullut hieman raskas ilme.

Hän oli pysähdyttänyt auton paikalle, missä maa vasemmalla puolen nousi jyrkästi ja oikealla puolen kohosi tien ja nummimaan ensimmäisen korkean selänteen väliseen laaksoon pistävä kapea lehtikuusi- ja pyökkimetsäsuikale, jossa oli siellä täällä joukossa joitakin petäjiä. Hän tähyili sopivaa lounaspaikkaa, sillä Ashurst itse ei milloinkaan huolehtinut sellaisesta, ja tämä paikka kultaisen keltakiulukan ja vihreiden, sulkamaisten lehtikuusten välissä, jotka tuoksuivat sitruunalta huhtikuun lopun auringossa, josta saattoi nähdä sekä syvälle laaksoon että ylöspäin pitkin kohoavia rinteitä, tuntui soveltuvan vesivärimaalausta harrastavan ja romanttisia seutuja rakastavan naisen päättäväiselle, ripeälle luonteelle. Ottaen värilaatikon käteensä hän laskeutui autosta maahan.

Ashurst muistutti parrakasta Schilleriä. Hän oli ohimoilta harmaa, solakka, pitkäjalkainen mies; isot, kaukana toisistaan olevat silmät saivat toisinaan merkitsevän, kauniin ilmeen, nenä oli hiukan vino ja partaiset huulet puoliavoimet. Tuo kahdeksanviidettävuotias, vaitelias mies tarttui aamiaiskoriin ja laskeutui hänkin autosta.

Maantien laidassa, missä ylängön laidunmailta tuleva polku leikkasi tietä suorassa kulmassa luikertaakseen sitten veräjästä ja kapean metsäsuikaleen halki, näkyi matala, ruohoa kasvava, noin kuusi jalkaa pitkä kumpu. Sen läntiseen päähän oli pystytetty kivi, jolle joku oli laskenut orapihlajaoksan sekä sinikellokimpun. Ashurst katsoi, ja hänessä piilevä runoilija heräsi. Hauta tienristeyksessä — itsemurhaajan hauta. Voi ihmisparkoja ja heidän taikauskoaan! Kuka lieneekään ollut tuossa nukkuja, hän oli saanut muita paremman osan. — Ei kosteaa kuoppaa toisten rumien hautojen joukossa, joiden muistomerkkeihin on kaiverrettu joutavia lauseita — hänellä oli vain rosoinen kivi, avara taivas ja ohikulkevain siunaukset! Ja lausumatta mitään huomautuksia, sillä hän oli oppinut olemaan filosofoimatta perheensä keskuudessa, hän kapusi ylänkömaata kohden, laski eväskopan kivimuurin juurelle, levitti huovan vaimolleen istuinsijaksi — tämä lähtisi varmaankin maalauksensa äärestä nälän ruvetessa tuntumaan — ja otti taskustaan "Hippolyton" Murrayn käännöksen. Hän herkesi pian lukemasta Cypron jumalattaresta ja tämän kostosta ja alkoi tähyillä taivaalle. Ja tarkatessaan taivaan syvää sineä vasten hohtelevia valkoisia pilvenhattaroita Ashurst tunsi hopeahääpäivänään kaipausta jonnekin — hän ei tiennyt, minne. Kuinka huonosti miehen elimistö sopiikaan elämään! Miehen elämäntavat voivat olla jalot ja nuhteettomat, mutta hänen olemuksensa pohjalla elävät halu, kaipaus ja tyhjyydentunne. Onko naisen laita samoin? Kuka sen voi sanoa? Mutta kuitenkin miehet, jotka antavat vapaat ohjat ainaiselle uutuuden, uusien seikkailujen, uusien nautintojen halulleen, epäilemättä kärsivät puolestaan nälän vastakohdasta, kyllästymyksestä. Kieltämätön tosiasia: kuinka huonosti olosuhteisiin sopeutuva eläin sivistynyt mies onkaan! Ei ollut häntä varten olemassa "omenapuun, laulun ja kullan" puutarhaa, niinkuin sanat kuuluvat kauniissa kreikkalaisessa kuorossa, ei elysiumin saavuttamismahdollisuutta elämässä, ei pysyvää onnen satamaa miehelle, jonka rinnassa asuu kauneuden kaipuu. Mitään ei elämässä voi verrata taideteoksen lumoavaan, ikuiseen kauneuteen, jota lukiessa ja katsoessa aina saa saman kallisarvoisen innoituksen ja rauhallisen nautinnon tunteen. Elämässäkin sattuu epäilemättä lyhyitä tuokioita, joihin sisältyy samaa kauneutta, samaa odottamatonta, häipyvää hurmaa, mutta murheellista vain, ne eivät kestä kauempaa kuin sen lyhyen hetken, jona pilvi kulkee auringon yli. Niitä on mahdoton pidättää luonaan sillä tavoin kuin taide vangitsee kauneuden. Ne ovat yhtä katoavaisia kuin mikä hyvänsä sellainen loistava, kimmeltävä näky, jollaiset paljastavat meille luonnon sielun, välähdyksiä, jotka meille suovat aavistuksen sen oudosta, syvällisestä hengestä. Täällä, auringon paistaessa lämpimästi kasvoihin, käen kukkuessa orapihlajassa, apilan hunajantuoksun täyttäessä ilman, saniaisten aukoessa nuoria kokoonkäpertyneitä lehtiään kukkivien oratuomien alla, poutapilvien ajelehtiessa korkealla kukkuloiden ja unelmoivien laaksojen yllä — täällä, tällä hetkellä, sai nähdä sellaisen välähdyksen. Mutta se olisi hävinnyt seuraavassa silmänräpäyksessä samoin kuin Panin kasvot, jotka katselevat kallionkielekkeen takaa, katoavat, kun alamme tuijottaa niihin. Ja äkkiä Ashurst kavahti pystyyn. Tuossa näköalassa, tuossa kappaleessa laidunmaata, maantien kiertelevässä vyössä, hänen takanaan kohoavassa vanhassa muurissa — oli totisesti jotakin tuttua! Heidän ajaessaan autossa hän ei ollut sitä huomannut — hänen ei ollut tapana huomata sellaista. Hän ajatteli silloin aivan muita asioita tai ei ajatellut mitään, mutta nyt hän sen huomasi. Kuusikolmatta vuotta sitten, juuri tähän vuodenaikaan, hän oli lähtenyt maatalosta, joka oli puolen mailin päässä tältä paikalta, viettääkseen päivän Torquayssa; silloin hän oli lähtenyt sille matkalle, jolta ei ollut oikeastaan vieläkään palannut. Hänen sydäntään kouristi äkkiä kipeä tuska, hän oli kompastunut tuollaiseen oman elämän menneeseen tuokioon, joiden kauneutta ja hurmaa hän ei ollut osannut pidättää, jotka olivat kiitäneet hänen ohitseen kohti tuntematonta. Hän oli kompastunut haudattuun muistoon, hurjaan, ihanaan, nopeasti tukahdutettuun ja päätettyyn hetkeen. Ja kääntäen kasvonsa maisemasta, nojaten leukansa käsiinsä, hän tuijotti lyhyeen nurmikkoon, jossa kasvoi pieniä sinisiä tädykkeitä…

Toukokuun ensimmäisenä päivänä, päätettyään viimeisen, yhteisen ylioppilasvuotensa olivat Frank Ashurst ja hänen ystävänsä Robert Garton jalkamatkalla. He olivat sinä päivänä lähteneet Brentistä ja aikoivat vielä ehtiä Chagfordiin, mutta Ashurstin jalkapallopolvi oli tehnyt tenän, ja kartasta päättäen heillä oli vielä matkaa seitsemisen mailia. He istuutuivat penkille tien varteen, jota sillä paikalla leikkasi pitkin metsätöyrään laitaa mutkitteleva sivupolku, lepuuttamaan kipeää polvea ja juttelemaan kaikesta taivaan ja maan väliltä, niin kuin nuorten miesten on tapana. Molemmat olivat yli kuusi jalkaa pitkiä ja hoikkia kuin humalasalot. Ashurst oli kalpea, ihanteellinen, hajamielinen, Garton omituisen näköinen, luiseva, kulmikas ja kähärätukkainen kuin jokin muinaisajan eläin. Molemmilla oli kirjallisia harrastuksia, kummallakaan ei ollut hattua päässä. Ashurstin tukka oli hieno, vaalea, aaltoileva ja osoitti taipumusta nousta pystyyn molemmin puolin otsaa ikäänkuin taaksepäin heitettynä, Gartonin kuin tumma, takkuinen pesuriepu. He eivät olleet tavanneet ainoaakaan ihmistä monen mailin taipaleella.

"Kuulehan", sanoi Garton, "sääli on vain itsetietoisuuden ilmaus, se on viimeisten neljän vuosituhannen tauti. Maailma olisi onnellisempi ilman sitä."

"Tiedätkös, koko meidän niin muodissa oleva maailmantuskamme johtuu säälistä. Katso eläimiä tai punanahkoja, jotka saattavat tajuta vain omat satunnaiset onnettomuutensa, ja katso sitten meitä itseämme, jotka emme milloinkaan pääse tuntemasta toisen hammassärkyä. Palataan takaisin tunteettomuuteen toisten onnettomuuksista, niin elämä tulee helpommaksi."

"Jos mieli päästä täysikasvuiseksi, täytyy karaista ruoansulatustaan. On erehdystä koettaa näännyttää tunne-elämäänsä. Kaikki tunteet ovat hyväksi, ne rikastuttavat elämää."

"Äh, kuinka englantilaista! Jos puhutaan tunteista, englantilaiset luulevat aina, että on kysymys jostakin ruumiillisesta, ja loukkautuvat. He pelkäävät intohimoa, mutta eivät suinkaan nautintoa — kaukana siitä! — kunhan vain voivat pitää sen salassa."

Ashurst ei vastannut. Hän oli taittanut sinisen kukkasen ja heilutti sitä ilmassa. Käki alkoi kukkua orapihlajassa. Taivas, kukat, linnunlaulu! Robert puhui kuuroille korville. Ja hän sanoi:

"No niin, lähdetäänpä taas liikkeelle ja etsitään maalaistalo, missä voimme olla yötä."

Lausuessaan nämä sanat hän huomasi töyräältä tulevalla polulla nuoren tytön. Tämä oli tulossa heitä kohti, oli juuri heidän yläpuolellaan piirtyen taivasta vasten. Hänellä oli kädessään koppa, ja sitä kantavan koukistuneen käsivarren mutkasta paistoi sininen taivas. Ja Ashurst, joka osasi nähdä kauneutta ajattelematta, mitä hyötyä hänelle siitä saattoi olla, ajatteli: "Miten ihanaa!" Tuuli painoi tytön tumman, karkean hameen jalkoja vasten ja tuiversi haalistunutta, sinivihreää, pyöreää lakkia. Hänen harmaa puseronsa oli vanha ja kulunut, kengät rikki, pienet kädet punaiset ja karheat, niska auringonpaahtama. Tumma tukka valui valtoimenaan leveälle otsalle, kasvot olivat oudon lyhyet, ylähuuli samoin lyhyt, niin että sen alta näkyivät hampaiden kärjet, kulmakarvat suorat ja tummat, silmäripset pitkät ja tummat, nenä suora. Mutta hänen harmaat silmänsä olivat kaikkein ihmeellisimmät — niin aamukasteen kirkkaat, ikäänkuin olisivat vasta ensi kertaa auenneet sinä päivänä. Tyttö tuijotti Ashurstiin, tämä näytti hänestä varmaankin omituiselta ontuen kompuroidessaan tietä paljain päin, suuret silmät häneen suuntautuneina ja tukka taaksepäin pyyhkäistynä. Poika ei voinut ottaa päästään hattua, jota siinä ei ollut, mutta hän kohotti kätensä tervehdykseksi ja kysyi:

"Voitteko sanoa, onko täällä lähistöllä paikkaa, missä voisimme olla yötä? Jalkani on kipeä."

"Ei ole lähitienoilla muita taloja kuin meidän." Tyttö puhui vapaasti, ja hänen äänensä oli kaunis, pehmeä ja kirkas.

"Kas vain! Ajattelin juuri, että olette kelttiläinen. Ette siis kuulu talonväkeen?"

"Tämä ystäväni on Robert Garton ja minun nimeni on Frank Ashurst.
Meillä oli ensin aikomuksena kävellä Chagfordiin saakka."

He kävelivät kapean metsäkaistaleen poikki ja huomasivat yks' kaks' joutuneensa maataloon. Se oli pitkä, matala kivirakennus, jossa oli ullakkoikkunat. Pihalla oli sikoja ja kanoja ja vanha hevonen. Rakennuksen takana kohosi matala, skotlanninkuusia kasvava mäki, sen edustalla levisi vanha puutarha, jossa omenapuut olivat juuri puhkeamassa kukkaan, puroon ja pitkään luonnonniittyyn saakka. Pieni poika, jolla oli tummat, vinot silmät, hääräsi sikopaimenen tehtävissä, ja ulko-ovella seisoi nainen, joka lähti heitä vastaan. Tyttö sanoi:

"Rouva Narracombella, tädillä", oli vilkkaat, tummat silmät, jotka muistuttivat villihanhen silmiä, ja hänen niskansa taivutuksessa oli jotakin, mikä toi mieleen saman linnun käärmemäisen kaulan.

"Tapasimme sisarentyttärenne tiellä", aloitti Ashurst, "ja hän arveli, että ehkä voisitte antaa meille yösijan".

Rouva Narracombe, joka oli tarkastanut tulijoita kiireestä kantapäähän, vastasi:

"Se käy kyllä päinsä, jos tyydytte yhteen huoneeseen. Megan, laita vierashuone kuntoon ja tuo maitovati sisään. Varmaankin juotte teetä?"

Tyttö hävisi taloon marjakuusen ja kukkivien pensaiden muodostamasta porttiholvista. Hänen sinivihreä lakkinsa vilahti punaisten kukkien ja marjakuusen tumman vihreän keskellä.

"Tahdotteko käydä arkihuoneeseen lepuuttamaan jalkaanne? Tulette varmaankin yliopistosta?"

Arkihuone, jossa oli tiililattia, tyhjä pöytä ja hevosenjouhilla täytetty sohva ja tuoleja, oli niin peloittavan puhdas, että näytti siltä, kuin ei sitä olisi koskaan käytetty. Ashurst istuutui kohta sohvaan ja piteli käsin kipeää polveaan. Rouva Narracombe tarkasteli häntä. Hän oli kemian professorivainajan ainoa poika, mutta hänessä saattoi havaita eräänlaisen käytöstavan ylimysmäisyyttä, joka oli ylevästi tiedotonta ympäristöstä.

"Kyllähän täällä on puutarhan tuolla puolen puro, mutta jos istuutuu sen pohjaan, ei vesi ulotu pään yli."

"Pitkin kujaa, toisesta veräjästä oikeaan, ja uintipaikka on suuren, yksinäisen omenapuun kohdalla. Purossa on taimenia, jos osaatte niitä kutittaa."

Puroon pistävä kallio muodosti veteen patouman ja sen kohdalle hiukan syvemmän, hiekkapohjaisen poukaman. Puutarhan laidassa kasvoi iso omenapuu niin lähellä puron rantatöyrästä, että sen oksat ulottuivat melkein veden yli. Se oli juuri puhkeamassa kukkaan, punaiset umput paisuivat aivan silmissä. Ahtaassa uimapaikassa ei ollut tilaa kuin yhdelle kerrallaan, ja Ashurst jäi odottamaan vuoroaan hieroen kipeää jalkaansa ja tarkastellen niittyä, kivilohkareita, orapihlajoita, nurmikonkukkia ja taustalla kohoavaa pientä pyökkilehtoa. Kaikki puiden oksat huojuivat hiljaa tuulessa, kaikki linnut lauloivat, vino auringonsäde värisi ruohikossa. Hän ajatteli Teokritosta, Chewellin virtaa, kuuta ja tyttöä, jonka silmät olivat kirkkaat kuin aamukaste, hän ajatteli niin monia asioita, ettei näyttänyt ajattelevan mitään — ja tunsi olevansa sanomattoman onnellinen.

II.

Myöhäisen, yltäkylläisen teepöydän ääressä maistellessaan munia, kermaa, marmeladia ja ohuita sahramikakkuja Garton alkoi puhua kelttiläisistä. Tuo aika oli kelttiläisyyden heräämisen aikaa, ja Gartonia, joka itse luuli olevansa keltti, innosti ajatus, että talonväen suvussa oli kelttiläistä verta. Istuen hajareisin hevosenjouhilla täytetyllä tuolilla käsinpyöritetty savuke kaarevien huultensa välissä hän upotti pippurisilmänsä Ashurstin silmiin ja ylisteli walesilaisten hienostuneisuutta. Siirtyminen Walesista muuhun Englantiin oli samaa kuin jos vaihtoi kiinalaista posliinia saviesineisiin. Frank, hitonmoinen englantilainen! ei tietystikään ollut havainnut walesilaisen tytön hienostuneisuutta ja tunteellisuutta! Ja hiljakseen silitellen vielä kosteaa tukkakuontaloaan hän selitti, miten erinomaisesti tämä olisi sopinut malliksi kahdennentoista vuosisadan kelttiläisen runolaulajan Morgan Sen-ja-sen tuotteiden kuvitukseen.

Ashurst, joka loikoi pitkin pituuttaan hevosenjouhisohvalla, jalat hyvän joukon sohvanpään ulkopuolella, poltellen tummanväristä piippuaan, ei kuunnellut, mitä toinen jutteli, vaan ajatteli tytön kasvoja sellaisina, jollaisina hän ne muisti tytön tullessa huoneeseen kädessään kakkuja uusi kantamus. Se oli ollut samaa kuin jos olisi katsonut kukkasta tai jotakin muuta kaunista luonnossa — kunnes tyttö oli, somasti värähtäen, luonut katseensa maahan ja hiipinyt huoneesta hiljaa kuin hiiri.

Keittiö oli valkoiseksi kalkittu huone; katto-orsista riippui savustettuja kinkkuja, ikkunalaudoilla oli kukkaruukkuja ja seiniä koristivat nauloihin ripustetut laudakoille riviin asetetut posliini- ja tinaesineet sekä Viktoria-kuningattaren muotokuva. Pitkällä, maalaamattomalla puupöydällä oli kannuja ja lusikoita, ja pöydän yläpuolella riippui katosta sipulikimppu. Kaksi paimenkoiraa ja kolme kissaa lojui mikä missäkin. Seinään muuratun lieden toisella puolella istui toimetonna kaksi pientä herttaista poikaa, toisella puolen romuluinen nuorukainen, jolla oli vaaleat silmät ja punakat kasvot ja tukka ja silmäripset samaa väriä kuin rohtimet, joita hän veti pyssynpiipun läpi. Heidän välillään seisoi rouva Narracombe hämmentelemässä ajatuksiinsa vaipuneena kirpeätuoksuista muhennosta suuressa padassa. Kaksi muuta nuorukaista, joilla oli vinot silmät ja tumma tukka ja kasvoissa sama viekas ilme kuin pojilla, puheli keskenään seinään nojaten, ja ikkunan ääressä istui vanhanpuoleinen, sileäleukainen mies, jolla oli yllä korderoipuku, lukemassa risaista sanomalehteä. Tyttö, Megan, tuntui olevan ainoa toimekas koko joukossa. Hän laski omenaviiniä tynnyristä ja kulki tuoppeineen alinomaa tynnyrin ja pöydän väliä. Kun Garton huomasi väen olevan käymässä aterialle, sanoi hän:

Ja odottamatta vastausta vieraat palasivat arkihuoneeseen. Mutta keittiön värikkyys, lämpö, tuoksut ja kaikki siellä nähdyt kasvot vain korostivat heidän kiiltävän puhtaan huoneensa laimeaa värittömyyttä, ja he paneutuivat vastenmielisesti entisille sijoilleen.

"Todellisia mustalaistyyppejä nuo pojat! Joukossa oli vain yksi anglosaksilainen — se, joka puhdisti pyssyään. Tyttö on todella hieno psykologisen tutkielman aihe."

Ashurstin huulet värähtivät. "Tuo Garton oli oikea aasi! Hieno tutkielman aihe! Vapaa luonnon kukkanen hän oli! Olento, jonka näkeminen teki hyvää. Tutkielman aihe!"

"Tunteiden puolesta hänestä varmaan tulee ihmeellinen. Hänet täytyisi vain herättää."

Garton katsoi toveriinsa hymyillen! 'Kuinka raaka ja englantilainen oletkaan!' näytti hänen huulillaan karehtiva hymy sanovan.

Ja Ashurst tuprutteli savuja piipustaan. Herättää hänet! Tuolla narrilla tuntui olevan suuret käsitykset itsestään. Ashurst avasi ikkunan ja kurottautui ulos. Hämärä sakeni sakenemistaan. Maatilan ulkorakennukset ja mylly näyttivät sumuisilta ja sinertäviltä, omenapuut häämöttivät muodottomina möhkäleinä. Ilmassa tuntui keittiötulen savun hajua. Lintu, joka meni levolle toisia myöhemmin, äännähteli hiljaa ikäänkuin pimeys olisi sen yllättänyt. Tallissa kuului hevonen rouskuttavan heiniä ja tömistelevän jalkojaan. Kaiken taustana lepäsi nummi tummana ja liikkumattomana, ja kaukana, kaukana väikkyi yksinäinen, arka tähti, jolla ei vielä ollut täyttä valovoimaa, valkoisena täplänä taivaan tummassa sinessä. Pöllön huuto pani ilman väräjämään. Ashurst veti syvään henkeä. Tällaisena iltana olisi kelvannut olla kävelyllä! Kujalta kuului kengittämättömien kavioiden kapse, kolme epäselvää tummaa hahmoa kiiti ohi — ponihevosia iltaretkillään. Niiden tummat, tuuheat päät näkyivät veräjän yläpuolelta. Kun Ashurst koputti tuhkan piipustaan ja pieni säenkimppu välähti pimeydessä, hevoset kääntyivät takaisin ja nelistivät matkoihinsa. Lepakko liiti ohi tuskin kuuluvasti vikisten. Ashurst ojensi kätensä, ylöspäin käännetyllä kämmenellä hän tunsi laskeutuvaa kastetta. Äkkiä hän kuuli yläpuoleltaan hiljaa keskustelevia pojanääniä, riisuttujen kenkien kopsahtavan lattiaan, ja vielä erään äänen, kirkkaan ja pehmeän tytön äänen; tämä oli arvatenkin panemassa poikasia vuoteeseen. Hän kuuli kahdeksan selvästi lausuttua sanaa: "Ei, Rick! et toki saa ottaa kissaa vuoteeseen." Sitten kuului naurua ja hillittyjä huutoja, heikko lätkähdys ja sen jälkeen niin hiljaista, kaunista naurua, että se sai Ashurstin heikosti värähtämään. Sitten kuului puhallus ja kynttilän säde, joka oli kuin sormi pistänyt ylhäältä pimeyteen, sammui. Vallitsi hiljaisuus. Ashurst vetäytyi takaisin huoneeseen ja istuutui. Hänen polvessaan tuntui tuskia, hänen sielunsa kävi synkäksi.

III.

Unen pyörän oli tapana Ashurstin kohdalla kieppua nopeasti, tasaisesti ja äänettömästi, mutta tällä kertaa hän oli, vaikka näyttikin vaipuneen uneen, täysin hereillä toverin tullessa takaisin heidän yhteiseen huoneeseensa. Ja vielä senkin jälkeen, kun Garton jo peittoon kääriytyneenä matalakattoisen huoneen toisessa vuoteessa palvoi pimeyttä nenänvarsi ylöspäin, hän kuuli pöllöjen huhuilun. Jollei ottanut lukuun jomotusta polvessa, ei elämä tuntunut hullummalta — elämän suruilla ei ollut suurtakaan sijaa tämän nuoren miehen valvotuissa öissä. Itse asiassa ei hänellä suruja ollutkaan. Hän oli juuri päässyt asianajajain kirjoihin, hänellä oli kirjallisia taipumuksia ja koko maailma avoimena edessään. Isä ja äiti olivat kuolleet, hänellä oli tuloja neljäsataa puntaa vuodessa. Mitä siis merkitsi, minne hän matkusti, mitä teki tai milloin jotakin teki? Hänen vuoteensa oli kova ja se varjeli häntä kuumeelta. Hän loikoi valveilla, hengitti yön tuoksuja, joita tulvi huoneeseen avoimesta ikkunasta aivan hänen päänalaisensa vierestä. Jollei ottanut lukuun pientä harmintunnetta matkatoveria kohtaan, mikä oli niin luonnollista, kun muistaa ystävysten olleen jo kolme päivää kahden matkalla, Ashurstin muistot ja näyt olivat tuona unettomana yönä leppoisia, kaihomielisiä ja liikuttavia. Varsinkin hän näki edessään selvästi ja aiheettomasti — sillä hän ei ollut aikaisemmin ollut tietoinen siitä, että olisi pannut niitä merkille — pyssyä puhdistavan nuorukaisen kasvot ja niiden tarkkaavan, levollisen ja kuitenkin säikähtyneen ilmeen tämän siirtäessä katseensa keittiön ovesta tuoppeja kantavaan tyttöön. Tuo punakka, sinisilmäinen naama, vaaleat silmäripset ja rohtimien kaltaiset hiukset olivat syöpyneet hänen muistiinsa yhtä varmasti kuin tytön kasteenraikkaat kasvot. Viimein hän näki uutimettoman ikkunan neliön vaalenevan ja kuuli unisen, käheän kukonkiekaisun. Sitten seurasi hiljaisuus, joka oli yhtä kuollut kuin ennen, kunnes mustarastas, tuskin vielä hereillään, uskalsi rikkoa sen laulullaan. Ja tähystellen ikkunan kehystämään valkenevaan päivään Ashurst vaipui uneen.

Seuraavana päivänä hänen polvensa oli pahasti pöhöttynyt, jalkamatka oli siis ilmeisesti lopetettava. Garton, jonka täytyi olla Lontoossa seuraavana aamuna, lähti keskipäivän aikaan huulilla ivallinen hymy, joka teki toverin mieleen pienen ärtyisyyden haavan — mikä kuitenkin meni umpeen samassa hetkessä kun hänen kumara vartalonsa katosi jyrkästi nousevan kujan käänteessä. Koko päivän Ashurst lepuutti polveaan vihreässä puutarhatuolissa, joka oli nostettu ruohikolle marjakuusten alle, minne auringonsäteiden mukana kantautui leukoijain ja neilikoiden tuoksua ja heikkona aavistuksena kukkivien viini marjapensaiden lemua. Autuaallisessa mielentilassa hän poltteli, uneksi ja teki havaintoja.

Maalaistalo on keväisin täynnä syntyvää elämää — nuori elämä puhkeaa silmuista ja umpuista, ja inhimilliset olennot vaalivat sitä ruokkien ja hoivaten kaikkea syntynyttä. Nuori mies istui niin hiljaa, että hanhiemo taapersi juhlallisesti, kuusi keltaniskaista, harmaaselkäistä poikasta vanavedessään hieromaan nokkaansa ruohonlehtiin aivan hänen jalkainsa juureen. Aina väliin kävivät rouva Narracombe tai Megan kysymässä, tarvitsiko hän jotakin, ja hän hymyili vastatessaan: "Kiitoksia, en mitään. Täällä on ihanaa." Teen aikaan he tulivat ulos yhdessä, toivat maljakossa pitkän, tumman kankaisen siteen, ja tarkastettuaan ensin juhlallisesti ja huolellisesti hänen ajettunutta polveaan käärivät siteen sen ympäri. Heidän lähdettyään hän ajatteli tytön pehmeää huudahdusta, hänen osaaottavia silmiään ja pientä ryppyä silmäkulmien välissä. Ja hän tunsi jälleen aiheetonta ärtymystä poislähtenyttä ystäväänsä kohtaan, joka oli puhunut tytöstä mokomia tyhmyyksiä. Kun Megan kantoi pois hänen teensä, kysyi Ashurst:

Tyttö veti ylähuultaan alaspäin, ikäänkuin olisi pelännyt, että oli epäkohteliasta hymyillä. "Hauska herra, sai meidät kaikki nauramaan. Luulen, että hän on hyvin oppinut."

"Hän tarkoitti, että olette sellainen tyttö, joista heidän oli tapana laulaa."

Tyttö rypisti kulmakarvojaan. "Pelkäänpä, että hän teki minusta pilaa.
Olenko sitten sellainen?"

"Hän sanoi myöskin, että Joe on anglosaksilainen tyyppi. Mitä se mahtaa merkitä?"

"Toverini tarkoitti, että Joe muistuttaa niitä miehiä, jotka tulivat
Englantiin noin neljätoistasataa vuotta sitten ja valloittivat maan."

"Garton on hullaantunut tuollaisiin asioihin, mutta minunkin täytyy sanoa, että Joe muistuttaa vanhoja saksilaisia."

Tuo "vai niin" huvitti Ashurstia. Se oli niin tuore ja rakastettava, niin päättäväinen ja kohteliaan myönteinen, huolimatta siitä, että se kohdistui asiaan, joka oli tytölle hepreaa.

"Hän sanoi, että kaikki toiset pojat olivat oikeita mustalaisia. Sitä hänen ei olisi pitänyt sanoa. Tätini kyllä nauroi, mutta hän ei pitänyt siitä, ja serkkuni suuttuivat. Enoni oli maanviljelijä, eivätkä maanviljelijät ole mustalaisia. On väärin loukata ihmisiä."

Ashurst olisi tahtonut tarttua tytön käteen ja puristaa sitä, mutta sanoi vain:

"Aivan niin, Megan. Mutta asiasta toiseen, kuulin teidän eilen panevan pienokaiset levolle."

Tyttö punastui hiukan. "Olkaa hyvä ja juokaa teenne, se jäähtyy. Tuonko lisää?"

Tyttö rypisti hämillään kulmakarvojaan, ja hänen poskensa kävivät tummemmiksi.

Meganin mentyä Ashurst ajatteli: "Mahtoiko hän uskoa, että tarkoitukseni oli kiusoitella häntä. Sitä en tahtoisi tehdä mistään hinnasta." Ashurst oli siinä iässä, jolloin useille nuorukaisille "kauneus on kukkanen", kuten runoilijat sanovat, ja herättää heissä ritarillisia ajatuksia. Kului hetkinen, ennen kuin hän, joka ei milloinkaan ollut erikoisen tarkka huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, havaitsi nuorukaisen, jota Garton oli sanonut "saksilaiseksi tyypiksi", seisovan tallin ovella. Pojan likaiset, ruskeat samettihousut, pölyiset säärystimet ja sininen paita muodostivat hauskan väriläikän. Hänen käsivartensa ja kasvonsa olivat punaiset, tukka loisti auringonpaisteessa pellavankeltaisena. Hän seisoi liikkumattomana, levollisena, vakavana. Kun hän huomasi Ashurstin tarkastavan häntä, hän saapasteli pihan poikki hitaasti ja levollisesti niinkuin ainakin nuoret talonpojat, joita ujostuttaa näyttäytyä muunlaisina kuin hitaina ja rauhallisina, ja katosi talon päädyn taakse, missä keittiön ovi oli. Ashurstin mieliala kävi viileäksi. Moukka? Kuinka mahdoton oli parhaalla tahdollakaan päästä yhteisymmärrykseen heidän kanssaan. Mutta tuo tyttö! kengät risaiset, kädet karheat — ja kuitenkin! Oliko se hänen kelttiläisen verensä vaikutusta, niinkuin Garton väitti? Hän oli synnynnäinen hienon maailman nainen, jalokivi, vaikka luultavasti hädin tuskin osasi lukea ja kirjoittaa.

Hänen eilen keittiössä näkemänsä mies, jonka kasvot olivat sileiksi ajellut, oli tullut pihalle mukanaan koira. Hän ajoi lehmät tarhaan: Ashurst huomasi miehen ontuvan.

Ontuvan miehen kasvot kirkastuivat. Hänellä oli silmissään ylöspäin kääntynyt katse, jollaisen pitkäaikainen kärsimys usein aiheuttaa.

"Tunnen tuon itse omassa nahassani. Polvi on arka paikka. Minun on ollut kipeänä jo kymmenen vuotta."

Ashurst päästi osaaottavan huudahduksen, mikä niin helposti lähtee sellaisten ihmisten huulilta, joiden toimeentulo on turvattu, ja ontuva hymyili taas.

"Niin, ja verraten siihen, millainen se silloin olisi ollut, se on nyt melkein kuin uusi."

"Tytön poimima lääke. Tuntee kukkaset. Hän on niitä, jotka tietävät, mikä kukista ja ruohoista kelpaa lääkkeiksi. Äitivainajani osasi eri hyvästi sen taidon. Toivottavasti herran jalka pian paranee. Hei eteenpäin siitä!"

Samana iltana Ashurstin syötyä illallista, johon kuului kylmää hanhenpaistia, uunijuustoa ja omenaviiniä, tuli tyttö huoneeseen.

"Suokaa anteeksi; täti käski kysyä, ettekö tahtoisi maistaa vapunpäivä-kakkua."

"Enpä niinkään; mutta oletteko varma siitä, ettei kukaan pane pahakseen, jos tulen keittiöön?"

Ashurst nousi liian äkkiä kankean polvensa varaan, horjahti ja vaipui takaisin tuoliin. Tyttö huudahti ja ojensi molemmat kätensä. Ashurst tarttui niihin; ne olivat pienet, karkeat, ruskettuneet. Hän hillitsi halunsa, ei vienyt niitä huulilleen, vaan antoi tytön auttaa. Tyttö tuli aivan lähelle häntä ja tarjosi olkapäänsä tueksi. Tyttöön nojaten Ashurst nilkutti huoneen poikki. Hänen mielestään tuo olkapää oli miellyttävintä, mihin hän milloinkaan oli koskettanut, mutta hänellä oli tarpeeksi kylmäverisyyttä ottaakseen keppinsä ohimennen nurkasta ja vetääkseen pois kätensä, ennen kuin he tulivat keittiöön.

Seuraavan yön hän nukkui kuin hako, ja hänen herätessään kipeä polvi oli tuskin tervettä paksumpi. Aamun hän vietti taaskin vihreässä tuolissa ruohokentällä, sepitellen runoja. Mutta iltapäivällä hän jo samoili lähiseudulla pikkupoikien, Nickin ja Rickin, seurassa. Oli lauantaipäivä, joten tenavat olivat päässeet varhain koulusta. He olivat vilkkaita, ujoja, tummia vekaroita, toinen seitsen-, toinen kuusivuotias. Pian he muuttuivat varsin puheliaiksi, sillä Ashurst osasi olla lasten kanssa. Neljään mennessä he jo olivat ehtineet näyttää hänelle kaikki eri keinot, millä he osasivat tuhota elämää, lukuunottamatta sitä, miten taimenia pyydystetään. Nyt he makasivat paidanhihat ylöskäärittyinä puron partaalla tahtoen osoittaa osaavansa senkin taidon. Se ei tietystikään onnistunut, sillä heidän huutonsa ja naurunsa säikytti kaiken elävän lähimailta. Ashurst istui kallionkielekkeellä pyökkimetsikössä heitä tarkastellen ja kuunnellen käkeä, kun Nick, veljeksistä vanhempi ja vähemmän vilkas, tuli hänen luokseen ja ilmoitti:

"En tiedä, en ole koskaan itse nähnyt. Megan sanoo, että sen on tapana istua täällä. On vanha Jimkin sen kerran nähnyt. Se istui tuossa sen päivän edellisenä iltana, jolloin poni potkaisi isää päähän. Se soitti huilua."

"Musta. Vanha Jim sanoo, että sillä on karvoja ympäri ruumiin. Se on oikea kummitus. Eikä se käy täällä yksistään yön aikaan." Pikkupojan vinot silmät pyörivät päässä. "Luuletteko, että se tahtoo viedä minut? Megan pelkää sitä."

"Kun olin vuoteessa, hän sanoi: 'Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia'. Kuulin hänen kuiskaavan niin."

"Teet väärin, kun kerrot, mitä olet kuullut, koska se ei ollut tarkoitettu sinun kuultavaksesi."

"Minäpä osaan nylkeä kaniineja. Megan ei kykene siihen. Minä pidän verestä."

"Se on ihminen, joka pitää toisen rääkkäämisestä." Poikanen katsoi kummissaan.

Mutta Ashurst oli käynyt hajamieliseksi. "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia!" Ja puhetoverinsa äkkinäiseen hajamielisyyteen kyllästyneenä Nick juoksi takaisin purolle, mistä taas alkoi kuulua naurua ja huutoja.

"Varmasti ette koskaan sitä näekään. Kummituksia ei ole olemassa. Vanha
Jim näki varmaankin ponihevosen."

"Ei! Sellaisia kummituksia asuu kallionrotkoissa. Ne ovat ihmisiä, jotka ovat eläneet kauan sitten."

"Eivät ne ainakaan ole mustalaisia. Nuo muinaiset ihmiset olivat kuolleet jo kauan ennen kuin mustalaiset tulivat maahan."

"Miksi niin pahoja? Jos tuollaisia kummituksia on, ne ovat arkoja kuin jänikset. Kukat eivät ole pahoja, vaikka kasvavat itsestään, orapihlajoita ei ole kukaan istuttanut — ettekä pelkää niitäkään. Pitää lähteä joskus yöllä etsimään kummitustanne ja puhuttelemaan sitä."

"Mutta pelkään pahoin, etten saa sitä nähdä, sillä minun kai täytyy pian lähteä täältä pois."

Tyttö karahti tulipunaiseksi, rypisti kulmiaan ja lähti pois huoneesta.
Ashurst sadatteli tyhmyyttään. Tee jäähtyi kylmäksi ja mauttomaksi.
Aivan kuin olisi raskaat saappaat jalassa tallannut keskelle
sinikelloryhmää. Miksi hän oli päästänyt suustaan mokoman tyhmyyden?
Oliko hänkin samanlainen kaupunkilainen ja yliopistoaasi kuin Robert
Garton, yhtä mahdoton kuin hänkin ymmärtämään tuota tyttöä?

IV.

Ashurst vietti seuraavan viikon samoilemalla lähitienoilla vakuuttautuakseen jalkansa paranemisesta. Kevät oli tänä vuonna hänelle ilmestys. Kuin juopuneena hän saattoi seistä katselemassa myöhästyneen pyökin punavalkoisia silmuja, kun se ojenteli oksiaan auringossa taivaan sineä kohti, tai harvojen skotlanninkuusten runkoja ja oksia, jotka hohtivat ruskeina voimakkaassa valossa, tai toisin ajoin nummea ja myrskyn tuivertamia lehtikuusia, jotka näyttivät niin eloisilta, kun tuuli puhalteli niiden nuoren vihreyden läpi, joka levittäytyi ruosteenväristen runkojen yllä. Tai hän loikoi maassa tarkastellen nurmikon sinisiä orvokkeja tai sanajalikossa hypistellen vaaleanpunaisia, läpinäkyviä silmuja, käkien kukkuessa, rastaiden säksättäessä ja leivon sirotellessa lauluhelmiään korkealta pilvistä. Tämä kevät oli erilainen kuin kaikki edelliset, sillä kevättä oli myös hänen rinnassaan eikä vain hänen ulkopuolellaan. Päiväsaikaan hän tuskin näki perheenjäseniä, ja kun Megan toi hänen ateriansa, tällä näytti aina olevan niin paljon puuhaa talossa tai pihalla, ettei hän voinut viipyä kauempaa eikä jäädä juttelemaan Ashurstin kanssa. Mutta iltaisin Ashurst istahti keittiön ikkunapenkille polttelemaan piippuaan ja puheli ontuvan Jimin tai rouva Narracomben kanssa, tytön istuessa ompelemassa tai liikkuessa huoneessa korjaamassa illallisen tähteitä. Ja toisinaan hän oli havaitsevinaan, tuntien samantapaisia tunteita kuin kehräävä kissa, että Meganin silmät — nuo kasteenharmaat silmät — olivat kiintyneet häneen viipyvin, lempein katsein, jotka omituisesti mairittelivat häntä.

Sunnuntai-iltana viikkoa myöhemmin, loikoessaan hedelmätarhassa kuunnellen mustarastaita ja sepitellen rakkausrunoa, hän kuuli veräjän narahtavan ja näki tytön juoksevan sitä paikkaa kohti, missä hän seisoi, typerä punanaamainen Joe kintereillään. Parinkymmenen metrin päässä he äkkiä pysähtyivät ja jäivät seisomaan silmäkkäin, huomaamatta nurmikossa lojuvaa vierasta. Poika yritti lähestyä tyttöä, mutta tämä torjui hänet luotaan. Ashurst saattoi nähdä Meganin kiihtyneen, suuttumusta ilmaisevan ilmeen. Hän huomasi myös nuorukaisen kiihkon — kuka olisi uskonut, että tuo punaposkinen pojanjolppi saattoi näyttää noin kiihtyneeltä? Kiusautuneena näkemästään Ashurst hypähti nurmikolta pystyyn. Toisetkin huomasivat hänet nyt. Megan päästi käsivartensa vaipumaan ja vetäytyi puunrungon taakse. Poika murahti vihaisesti, juoksi muurin luo, kapusi sen yli ja katosi. Ashurst meni hitaasti tytön luo. Megan seisoi liikkumattomana, purren huuliaan. Hän oli hyvin kaunis, hieno, tumma tukka pörrötti valtoimenaan kasvojen ympärillä. Hänen silmänsä olivat luodut maahan.

Tyttö loi häneen yhden ainoan katseen selko selällään tuijottavista silmistään. Sitten hän veti syvään henkeä ja kääntyi mennäkseen pois. Ashurst lähti perästä.

Mutta tyttö ei pysähtynyt. Nuorukainen tarttui hänen käsivarteensa ja käänsi hänet lempeästi puoleensa.

"Miksi pyydätte minulta anteeksi? Teidän ei pitäisi pyytää anteeksi minulta."

Ashurst tarttui hänen käsiinsä, mutta tyttö perääntyi, kunnes hänen pienet kiihtyneet kasvonsa ja hajalleen mennyt tumma tukkansa hukkuivat omenapuun ruusunpunaisten kukkasarjojen sekaan. Ashurst nosti hänen toisen kätensä, jota yhä piteli omassaan, huulilleen. Hän tunsi menettelevänsä ritarillisesti, aivan toisin kuin tuo moukkamainen Joe, koskettaessaan vain kevyesti huulillaan tuota pientä, karheaa kättä. Äkkiä tyttö herkesi peräytymästä, tuntui väristen tulevan nuorukaista vastaan. Suloinen lämpö tulvahti Ashurstin koko olemuksen läpi kiireestä kantapäähän. Tuo solakka tyttö, joka oli niin yksinkertainen, mutta samalla niin hieno ja kaunis, näytti siis pitävän hänen huultensa kosketuksesta. Ja heittäytyen hetken mielihalun valtaan hän kietoi käsivartensa tytön vartalolle, painoi tämän rintaansa vasten ja suuteli häntä otsalle. Mutta silloin nuorukainen säikähti! Tyttö valahti kalpeaksi, ummisti silmänsä, niin että pitkät, tummat silmäripset lepäsivät poskea vasten ja kädet riippuivat liikkumattomina kupeilla. Tytön poven kosketus sai Ashurstin värähtämään. "Megan!" kuiskasi hän ja päästi tytön syleilystään. Syvässä hiljaisuudessa kuului mustarastaan laulu. Silloin tyttö tarttui hänen käteensä, painoi sen poskeaan, sydäntään, huuliaan vasten, suuteli sitä intohimoisesti, pujahti samassa omenapuiden sammaleisten runkojen lomaan ja oli hävinnyt näkymättömiin.

Ashurst istuutui vanhalle kuhmuraiselle puunrungolle, joka kasvoi miltei vaakasuorassa pitkin maanpintaa, ja tuijotti valtimot jyskyttäen ja pää sekavana kukkasiin, jotka äsken olivat kuin kehyksenä ympäröineet tytön päätä, noihin vaaleanpunaisiin umppuihin, joiden joukossa oli yksi puhjennut, valkoinen tähti. Mitä hän oli tehnyt? Kuinka hän oli antanut kauneuden, säälin — vaiko vain kevään? — lumota itsensä! Hän tunsi kuitenkin olevansa sanomattoman onnellinen — onnellinen ja voitonriemuinen silloinkin, kun väristys puistatti ruumista ja hänen mieleensä iski levottomuus. Tämä oli alkua — niin, minkä alkua? Sääsket purivat, tanssivat hyttyset olivat vähällä lentää suoraan suuhun ja koko hänen ympärillään heräävä kevät näytti tulevan yhä elävämmäksi ja ihastuttavammaksi. Hän kuuli käen kukkuvan ja mustarastaan viserryksen, näki vinot päivänsäteet, omenankukat, jotka olivat seppeleenä kehystäneet tytön päätä. — Ashurst nousi vanhalta puunrungolta ja lähti pois puutarhasta; hän tunsi tarvitsevansa avaria kenttiä, vapaata taivasta selvitelläkseen uusia tunteitaan. Hän ohjasi askelensa nummelle, ja lehdosta pyrähti harakka lentoon kuin ilmoittamaan hänen tuloaan.

Onko ainoaakaan miestä — minkään ikäistä viisivuotiaasta alkaen — joka voisi sanoa, ettei ole milloinkaan ollut rakastunut? Ashurst oli rakastanut pieniä tanssikoulutovereitaan, kotiopettajatartaan, tyttöjä koululoman aikana. Hän ei ehkä ollut koskaan ollut aivan vailla pientä rakastumista, vaan oli aina omistanut jollekulle enemmän tai vähemmän etäisen ihailunsa. Mutta tämä oli aivan toista, ei lainkaan etäistä. Tämä oli kokonaan uusi, peloittavan suloinen tunne, joka samalla antoi aavistuksen kypsyneestä miehuudesta. Pitää kädessään tuollaista luonnonkukkaa, saada viedä se huulilleen ja tuntea sen onnesta väristen painuvan niitä vasten! Millainen hurma — mutta millainen huoli samalla! Mitä tuolle kukalle onkaan tehtävä, miten kohdattava tyttö ensi kerralla? Pojan ensi hyväily oli ollut viileä, kuin säälivä, mutta seuraava ei voinut muodostua samanlaiseksi, kun hän nyt Meganin hänen kädelleen painamasta polttavasta pikku suudelmasta ja siitä, että tyttö oli vienyt hänen kätensä sydämelleen, tiesi tämän rakastavan häntä. Muutamat luonteet paatuvat siitä, että niille tuhlataan rakkautta, toiset taas — ja Ashurst kuului jälkimmäisiin — hurmautuvat, lämpenevät ja heltyvät kokiessaan rakkauden ihmeen.

Ja kiivetessään kalliorinteitä hän tunsi toiselta puolen halua antautua valtoimenaan omassa povessa tapahtuvalle kevään täyttymykselle, toiselta puolen epämääräistä, mutta todellista levottomuutta. Toisin hetkin hän tunsi yksinomaan ylpeyttä ja itserakkautta, kun oli saavuttanut tuon kauniin, luottavaisen, kastesilmäisen olennon rakkauden. Toisin hetkin hän taas ajatteli pakottautuen vakavaksi: "Kuule, poika! Katso, mitä teet! Sinun täytyy tietää, mihin se johtaa."

Hämätä laskeutui maille, mutta hän ei sitä huomannut, kietoi verhoonsa juhlalliset kallioröykkiöt, jotka olivat kuin vanhoja assyrialaisten veistoksia. Ja Luonnon ääni kuiskasi: "Tämä on sinulle uusi maailma." Kuin ihmisestä, joka nousee vuoteestaan neljän aikaan lähteäkseen kävelylle varhaisena kesäaamuna, jolloin eläimet, linnut ja puut katselevat häntä oudoksuen ja ihmetellen, samoin tuntui hänestä nyt kuin kaikki olisi muuttunut uudeksi. Hän viipyi kalliolouhikossa tuntikausia, kunnes ilma kävi koleaksi. Silloin hän laskeutui laaksoon yli kivien ja kanervien, saapui maantielle, poikkesi siitä kujatielle ja käveli luonnonniityn ohi hedelmätarhaan. Siellä hän sytytti tulitikun ja katsoi kelloa. Kohta kaksitoista. Puutarhassa oli pimeää ja hiljaista, aivan toisenlaista kuin kuutisen tuntia sitten, kun auringonvalo vielä viipyi mailla ja linnut lauloivat. Ja äkkiä hän näki oman idyllinsä ikäänkuin toisen henkilön silmillä — hän oli näkevinään rouva Narracomben kääntävän käärmemäistä kaulaansa, tämän nopean katseen käsittäessä samassa kaikki, ja hänen viekkaiden kasvojensa samassa kovenevan, luuli näkevänsä mustalaisia muistuttavat, karkeaa leikkiä laskevat ja epäluuloiset serkut, Joen typeränä ja raivoisana — vain ontuva Jim, jonka silmistä puhui kärsimys, näytti säyseältä ja rauhalliselta niinkuin aina. Ja hän näki kylänväkeä: puheliaita eukkoja, joita oli tavannut kävelyretkillään. Ja lopuksi omat ystävänsä; miten Robert Garton lähti aamulla puolitoista viikkoa sitten hymyillen ivallisesti ja merkitsevästi. Sietämätöntä! Hetken aikaa hän suorastaan vihasi tätä matalaa, kyynillistä maailmaa, johon kuuluvaksi oli pakko lukeutua, tahtoipa tai oli tahtomatta. Veräjä, johon hän nojautui, muuttui harmaaksi, hänen eteensä muodostui valojuova, joka levisi sinertävään pimeyteen. Kuu! Se pilkisti juuri mäen takaa, se oli punainen, melkein pyöreä — ihmeellinen kuu! Ja hän kääntyi, lähti kulkemaan kujatietä, jossa oli yön lehmänlannan ja nuorten lehvien tuoksua. Karjapihassa hän erotti elukat tummana, yhtenäisenä rykelmänä, josta epämääräisinä ulkonevat sarvenkärjet häämöttivät kuin taivaalta kärjelleen pudonneet kuunsirpit. Hän avasi varovasti pihaveräjän. Talossa oli kaikki pimeänä. Äänettömin askelin hän hiipi ulko-ovelle ja katsoi marjakuusta vasten painautuen Meganin ikkunaan. Se oli auki. Nukkuiko tyttö vai valvoiko levottomana — huolissaan hänen viipymisestään? Pöllö huusi hänen siinä seistessään ja tähyillessään ylöspäin, ja sen ääni tuntui täyttävän koko yön — niin hiljaista oli kaikkialla, kuului vain puron koskaan vaikenematon solina. Päivällä käki ja nyt pöllöt — kuinka ihmeellisesti ne tulkitsivatkaan hänessä itsessään herännyttä levotonta hurmaa! Ja äkkiä hän näki tytön ikkunassa tähyilemässä ulos. Ashurst astui askelen marjakuusen juurelta ja kuiskasi: "Megan!" Tyttö vetäytyi taaksepäin, katosi, ilmestyi uudelleen ikkunaan ja kumartui ulos. Ashurst hiipi eteenpäin ruohikolla, nojasi leukansa vihreäksi maalattuun tuoliin ja pidätti hengitystään. Tytön kasvojen ja riippuvien käsivarsien muodostamat vaaleat läikät eivät liikahtaneet, poika nosti tuolin lähemmäksi ja nousi seisomaan sille. Ojentamalla käsivartensa hän ulottui parahiksi tytön käteen. Siinä oli suuri ulko-oven avain; poika tarttui kylmää avainta pitelevään kuumaan käteen. Ashurst saattoi juuri ja juuri erottaa hänen kasvonsa ja hampaiden välähdyksen huulten lomasta sekä epäjärjestyksessä olevan tukan. Tyttö oli täysissä pukimissa — raukka oli varmaan valvonut hänen vuokseen. "Kaunis Megan!" Tytön kuumat, karheat sormet tarttuivat pojan käteen, hänen kasvoissaan oli omituinen, avuton ilme. Kunpa olisi voinut koskettaa niitä edes kädellä! Pöllö huusi, orjanruusun tuoksu tunkeutui Ashurstin sieraimiin. Toinen pihakoira haukahti, tytön ote herpautui, hän vetäytyi pois. "Hyvää yötä, Megan!"

"Hyvää yötä, herra!" Tyttö oli poissa. Huokaisten Ashurst laskeutui maahan ja istuutuen tuolille riisui kengät jalasta. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä levolle. Kuitenkin hän jäi vielä pitkäksi aikaa istumaan, jalat väristen märässä kasteessa, muistellen hurmaantuneena tytön avutonta, hymyilevää ilmettä ja tämän kuumien sormien lujaa otetta niiden työntäessä kylmän avaimen hänen käteensä.

Ashurstilla oli aamulla herätessään sellainen tunne kuin olisi illalla syönyt liikaa, vaikk'ei itse asiassa ollut syönyt mitään. Ja eilispäivän romaani tuntui äärettömän kaukaiselta ja epätodelliselta. Oli loistavan kaunis aamu. Kevät oli vihdoin tullut kaikessa loistossaan — yhdessä yössä olivat kultaumput, niinkuin pikkupojat niitä nimittävät, vallanneet koko kedon, ja hän saattoi ikkunastaan nähdä, miten omenankukat verhosivat puutarhan kuin valkoiseen harsoon. Hän lähti huoneesta miltei peläten, että tapaisi Meganin. Mutta kun tytön asemesta rouva Narracombe toi hänen aamiaisensa, hän tunsi suuttumusta ja pettymystä. Tuon naisen käärmemäinen niska ja vilkkaat silmät tuntuivat tänä aamuna valppaammilta kuin konsanaan ennen. Olikohan hän huomannut jotakin?

"Vai niin, kuulin, että olitte kuun kanssa öisellä kävelyllä. Söittekö illallisen jossakin?"

"Säästimme teille illallista, mutta arvelen, että teillä oli paljon muuta ajattelemista, joten ette ehtinyt ajatella sellaista?"

Pilkkasiko tuo nainen häntä? Hänen äänessään oli säilynyt eräänlainen walesilainen terävyys huolimatta kaikesta lännen vaikutuksesta. Jospa hän tiesi? Ja samassa Ashurst ajatteli: "Ei! ei! lähden tieheni täältä. En rupea asettamaan itseäni niin luonnottomaan, kieroon asemaan."

Mutta aamiaisen jälkeen valtasi mielen kaipaus, hänen täytyi saada nähdä Megan, ja tuo kaipaus kasvoi hetki hetkeltä samoin kuin pelko, että tytölle oli sanottu jotakin, mikä oli pilannut kaikki. Jo se oli omiaan herättämään epäilyksiä, ettei tyttö vielä ollut näyttäytynyt eikä sallinut hänen nähdä vilahdustakaan itsestään. Ja rakkausruno, jota Ashurst oli eilen niin hartaasti sepitellyt omenapuun alla, tuntui hänestä nyt niin surkealta, että hän repi sen rikki ja sytytti sillä piippunsa. Mitä hän olikaan tiennyt rakkaudesta, ennen kuin Megan oli tarttunut hänen käteensä ja suudellut sitä? Ja nyt — mitä hän tiesi siitä nyt? Mutta siitä kirjoittaminen tuntui perin typerältä. Hän meni noutamaan makuuhuoneesta jotakin kirjaa, ja hänen sydämensä alkoi jyskyttää kovasti, sillä tyttö oli huoneessa korjaamassa hänen vuodettaan. Ashurst seisoi ovella tarkaten tyttöä, ja odottamatta hän näki riemukseen Meganin kumartuvan suutelemaan päänalusta juuri sen syvennyksen kohdalta, jonka hänen päänsä oli yöllä siihen painanut. Miten ilmaista tytölle, että oli nähnyt tämän kauniin tunteiden ilmaisun? Mutta jos tyttö kuulisi hänen hiipivän pois, asia olisi vielä hullummin. — Tyttö piteli pielusta käsissään, ikäänkuin olisi epäröinyt, hävittääkö siitä pään painaman syvennyksen, laski sen sitten vuoteeseen ja kääntyi.

"Megan!" Tyttö vei kätensä poskilleen, mutta hänen silmänsä näyttivät katsovan suoraan nuorukaisen silmiin. Ashurst ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kauniina sellaista syvyyttä, puhtautta ja liikuttavaa luottavaisuutta, joka ilmeni tytön kasteenhohtoisissa silmissä, ja hän sopersi:

Mutta suudelma, jonka Ashurst oli nähnyt tytön painavan päänaluseen, antoi hänelle äkkiä rohkeutta, ja hän astui tytön viereen. Koskettaen tytön silmiä huulillaan hän ajatteli omituisen mielenliikutuksen vallassa: "Nyt olen sen tehnyt! Eilinen oli ikäänkuin yllätys, mutta nyt, nyt olen sen tehnyt!" Tyttö antoi otsansa levätä pojan suuta vasten, joka liukui pitkin hänen kasvojaan, kunnes löysi hänen huulensa. Kumpaa sydäntä tämä ensimmäinen, todellinen — ihmeellinen, omituinen, vielä miltei viaton rakkaudensuudelma — hämmensi syvemmin?

"Tule suuren omenapuun alle illalla, kun muut ovat menneet levolle! — lupaathan, Megan?"

Samassa Ashurst pelästyen tytön kalpeita kasvoja, pelästyen kaikkea, hellitti otteensa ja laskeutui kiireesti alakertaan. Nyt hän oli sen tehnyt! Vastaanottanut tytön rakkauden ja tunnustanut omansa. Hän meni ulos ilman kirjaa, kuten äskenkin, istuutui vihreään puutarhatuoliinsa ja jäi tuijottamaan eteensä tyhjyyteen, tuntien voitonriemua ja samalla tunnonvaivoja, jolla välin hänen edessään ja hänen selkänsä takana tehtiin maatilan jokapäiväisiä töitä tavalliseen tapaan. Hän ei itse tiennyt, kuinka kauan oli istunut tuollaisessa omituisessa tyhjyydentilassa, kun huomasi Joen seisovan takanaan hiukan oikealla. Nuorukainen oli ilmeisestikin tullut kovasta työstä pellolta ja seisoi nyt tuossa, nojaten vuoroin toiseen, vuoroin toiseen jalkaansa ja syvään hengittäen. Hänen kasvonsa olivat punaiset kuin auringonlasku ja käsivartensa käärittyjen, sinisten paidanhihojen alapuolella karvaiset ja värikkäät kuin kypsät persikat. Hänen punaiset huulensa olivat avoinna, ja siniset silmät, joiden ripset olivat harmaan keltaiset, tuijottivat hellittämättä Ashurstiin, kunnes tämä sanoi pilkallisella äänellä:

Ashurstin kasvot, jotka eivät koskaan olleet erikoisen nöyrät, saivat kaikkein ylpeimmän ilmeensä.

"Olette sangen ystävällinen, mutta minusta on parempi, että toiset teikäläiset itse puhuvat puolestaan."

Nuorukainen tuli pari askelta lähemmäksi, ja hänen rehellisen hikensä haju kiusasi Ashurstin nenää.

Joe vastasi vain raskaasti huohottaen, mutta hänen silmissään oli ilme kuin nuorella, kiukustuneella sonnilla. Hänen kasvonsa vääntyivät rumaan irvistykseen.

Mustasukkaisuuden, vihan ja halveksimisen puuska tuota kömpelöä, läähättävää moukkaa kohtaan sai Ashurstin valtoihinsa, hänen itsehillintänsä petti. Hän kavahti pystyyn ja sysäsi tuolin syrjään.

Juuri lausuttuaan nuo yksinkertaiset sanat hän näki Meganin oviaukossa pieni ruskea koiranpentu sylissä. Tyttö riensi häntä kohden:

Ashurst laski sormensa tytön sylissä makaavan pikku pennun kuonolle. Kuinka hyvä sillä tuntuikaan olevan siinä painautuneena tytön ruumista vasten!

"Käski minua lähtemään tieheni, koska ette enää tahdo pitää minua täällä."

Tyttö polki jalkaa ja katsoi sitten Ashurstia suoraan kasvoihin. Tuo ihaileva katse pani pojan hermot värisemään, ikäänkuin hän olisi nähnyt hyönteisen polttavan siipiään.

Ja painaen kasvonsa pennun lihavaa, ruskeaa pientä ruumista vasten tyttö lähti takaisin taloon.

Ashurst asteli kujatiellä. Niityn veräjälle saapuessaan hän tapasi ontuvan miehen lehmineen.

"Niin on, kyllä nyt heinä kasvaa. Tänä vuonna ovat saarnet myöhäisempiä kuin tammet. Kun tammi ehtii lehteen ennen kuin saarnit —"

"Sanotaan, että vanha isäntä, herra Narracombe, oli mustalaissukua. Niin ainakin kerrotaan. Ja ne ovat kumman kiivaita pitämään kiinni omastaan, niinkuin tiedätte. Ehkäpä ne tiesivät edeltäpäin, mitä täällä tapahtuu, ja lähettivät sen miehen häntä hakemaan. Niin ainakin minä olen sen asian tuuminut."

"Sillä oli naama kokonaan karvojen peitossa ja se käveli näin, ikäänkuin olisi ontunut. Sanotaan, ettei muka kummituksia ole olemassa, mutta näin kerran pimeänä yönä koiran karvojen nousevan pystyyn, vaikk'en itse voinut huomata mitään."

"Oli, melkein täysikuu, mutta se oli vast'ikään noussut taivaanrannan yläpuolelle. Paistoi puunrunkojen välitse."

Ontuva mies työnsi hatun takaraivolle ja hänen ylöspäinkääntyneet silmänsä katsoivat Ashurstiin vakavammin kuin konsanaan.

"Sitä en osaa sanoa, mutta kun kaikki ovat niin levottomia, ikäänkuin… Taitaapa olla sellaisia asioita, joita me emme käsitä, se on varma se. Toiset näkevät aina kaikenlaista kummallista, toiset eivät näe milloinkaan mitään. Katsokaahan tuota meidän Joe-poikaa! Pistipä hänen nenänsä alle mitä hyvänsä, ei hän sitä huomaa, eivätkä nuo toisetkaan pojat, ovat sellaisia suupaltteja vekaroita. Mutta viekääpä meidän Meganimme sellaiseen paikkaan, niissä on jotakin nähtävää, niin hänpä näkee, enemmänkin kuin muut, jollen ihan pahasti erehdy."

"Kiitoksia, herra. — Minun mielestäni ei sellaisia tyttöjä ole kuin tuskin yksi sadasta."

"Sen kyllä uskon", sanoi Ashurst, veti tupakkakukkaronsa kokoon ja lähti jatkamaan matkaansa.

"Helläsydäminen!" Niin, ja mitä hän oli tekemäisillään? Mitkä olivat hänen tarkoituksensa — kuten sanontatapa kuuluu — tuohon helläsydämiseen tyttöön nähden? Tämä ajatus vaivasi häntä hänen kävellessään poikki kedon, jossa voikukat hohtivat keltaisina, punaisia vasikoita kävi laitumella ja jonka yllä pääskyset sujahtivat korkeudessa. Niin, tammi oli ehtinyt ennen saarnea ja oli jo keltaisenruskea… Joka puu oli omassa erikoisessa kehityskaudessaan ja häipyvässä vaiheessaan. Käki kukkui, tuhannet pikkulinnut lauloivat, pikku puro kimmelsi ja välkkyi. Antiikin ihmiset puhuivat kultaisesta aikakaudesta, Hesperian puistoista!… Ampiaiskuningatar istuutui hänen hihalleen. Jokainen tapettu ampiaiskuningatar merkitsi kahtatuhatta ampiaista vähemmän rosvoamassa hedelmiä, jotka kehittyivät puutarhan omenankukista. Mutta kuinka mies, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta, saattaisi tappaa maan matoakaan sellaisena päivänä kuin tämä? — Ashurst meni kedolle, jossa oli nuori sonni laitumella. Ashurstin mielestä se oli Joen näköinen. Mutta mullikka ei kiinnittänyt vieraaseen lainkaan huomiota. Kenties sekin oli hiukan kuin päästään pyörällä linnunlaulusta ja laidunmaan kultaisesta loistosta. Ashurst sai mennä rauhassa niityn poikki jokitöyräälle, mistä puroon pisti terävä kallionkieleke. Sen kohdalla oli maa sinikellojen peitossa, ja kymmenkunta metsäpuuta rehoitti siellä täydessä kukassa. Ashurst heittäytyi pitkäkseen nurmelle. Voikukkien ja tammien kultaisen loiston jälkeen vaikutti tämä ilmava kauneus kallionkielekkeen suojassa häneen kuin ihme. Luonnossa ei mikään ollut samanlaista, paitsi virtaavan veden solina ja käkien kukunta. Hän makasi siinä kauan tarkastellen, kuinka auringonkehrä hitaasti liikkui, kunnes metsäomenapuut loivat varjonsa sinikellojen ylle. Muutamat kimalaiset olivat hänen ainoana seuranaan. Hän tunsi päätään huimaavan ajatellessaan aamuista suudelmaa ja kohtaamista omenapuun alla. Sellaisella paikalla kuin tämä oli varmaankin fauneja ja metsänneitoja. Nymfit, jotka olivat valkoisia kuin metsäomenapuun kukat, piileskelivät noiden puiden takana. Faunit, ruskeat kuin kuivat kämmekkäät, vaanivat näitä höristäen suippopäisiä korviaan.

Käki kukkui vielä hänen herätessään. Kuului veden solinaa, mutta aurinko oli hävinnyt kallion taa, rinne oli varjossa, ja muutamia kaniineja oli kömpinyt koloistaan ruokailemaan. "Tänä iltana!" ajatteli hän. Kuin pehmeän, näkymättömän käden kohottamana kaikki nousi maasta ja kehittyi, samoin olivat hänenkin sydämensä ja aistinsa kehittyneet. Hän nousi ja taittoi metsäomenapuusta pienen oksan. Umput muistuttivat Megania — ne olivat sirosti muovautuneet kuin simpukankuoret, ruusunpunaisia, luonnonraikkaita ja liikuttavia. Hän pisti oksan napinreikään. Ja hänen rinnassaan kuohuvan kevään hurma purkautui riemukkaaksi huokaukseksi. Mutta kaniinit puittivat tiehensä.

VI.

Kello oli sinä iltana lähes kaksitoista, kun Ashurst laski käsistään "Odysseiansa" (taskukokoa), jota oli puolen tunnin ajan pidellyt käsissään sitä kuitenkaan lukematta, ja hiipi pihamaan poikki hedelmäpuutarhaan. Kuu oli vast'ikään kullanhohteisena noussut kukkulan yläpuolelle ja kurkisti kuin loistava, valvova henki saarnen puolipaljaiden oksien lomasta. Omenapuiden varjossa oli vielä pimeää; Ashurst pysähtyi tutkimaan, mihin suuntaan hänen oli kuljettava, ja tunnusteli maata jalallaan. Aivan hänen takanaan liikahti tumma röykkiö kumeasti röhkien: kolme suurta sikaa paneutui takaisin vierekkäin pitkäkseen muurin vierustalle. Ashurst kuunteli. Oli aivan tyyni, mutta joen hiljainen, iloinen solina kuului paljon voimakkaammin kuin päivällä. Jokin yölintu — hän ei tuntenut sitä — piipitti yksitoikkoisesti. Kaukana kuului ruisrääkkä ääntelevän. Yksinäinen pöllö huusi. Ashurst astui pari askelta eteenpäin ja pysähtyi taaskin tuntien päänsä ympärillä sumuista valkeutta. Tummissa, liikkumattomissa puissa oli lukematon määrä umppuja ja kukkia pehmeinä ja epämääräisinä vironnut elämään hiipimässä kuunvalossa. Ashurstilla oli omituinen tunne, että hänellä oli seuraa, ikäänkuin miljoonittain valkoisia perhosia tai henkiä olisi asettunut tumman taivaan ja vielä tummemman maan väliin aukoen ja sulkien siipiään hänen silmiensä korkeudella. Hetken huumaavassa, hiljaisessa, tuoksuttomassa kauneudessa hän melkein unohti, miksi oli tullut puutarhaan. Se värisevä loisto, johon päivä oli pukenut luonnon, ei ollut hävinnyt yön tullen, oli vain saanut tämän uuden muodon. Hän käveli eteenpäin runkojen ja oksien lomitse, joita verhosi tuo elävä valkeus, ja pääsi vihdoin ison omenapuun juurelle. Hän ei voinut erehtyä siitä edes pimeässä, sillä se oli muita lähes toista vertaa korkeampi ja laajempi ja ojenteli oksiaan kauas kedolle ja purolle päin. Sen tiheiden oksien alla hän pysähtyi uudelleen kuuntelemaan. Kuului taaskin samat äänet kuin äsken — myöskin unisten sikojen heikkoa röhkinää. Hän laski kätensä paksulle, melkein lämpimälle puunrungolle, jonka karhea, sammaleinen pinta tuoksahti heikosti turpeelle hänen sitä koskettaessa. Tuleekohan tyttö — niin, mahtaakohan hän tulla? Ja seistessään värisevien, kuunvalossa aavemaisina, kuin lumottuina kohoavien puiden keskellä hän alkoi epäillä kaikkea. Kaikki oli täällä kuin yliluonnollista, sopimatonta maisille rakastaville. Tämä seutu sopi vain jumalille ja jumalattarille, fauneille ja nymfeille — ei hänelle ja nuorelle maalaistytölle. Eiköhän hän melkein tuntisi mielenhuojennusta, jos tyttö jäisi tulematta. Mutta kaiken aikaa hän kuulosteli. Tuntematon lintu piipitti ja kuului solinaa pikku purosta, jonka pinnalle kuu loi katseitaan puun oksaverkon takaa. Hänen silmiensä korkeudella näyttivät omenankukat käyvän joka hetki yhä elävämmiksi, tuntuivat salaperäisessä valkeassa kauneudessaan yhä enemmän ikäänkuin muuttuvan osaksi hänen omaa jännittynyttä odotustaan. Hän katkaisi pienoisen oksan — kolme kukkaa. Pyhyydenloukkausta poimia hedelmäpuiden kukkasia — pehmeitä, pyhiä nuoria kukkasia — ja heittää ne pois. Samassa hän kuuli veräjän narahtavan; siat liikahtivat taaskin rohkaisten; ja nojautuen puunrunkoon Ashurst painoi kätensä sen sammaliseen kupeeseen pidättäen hengitystään. Tuntui kuin tyttö olisi ollut henki, joka leijui puiden lomitse — niin äänettömästi hän liikkui. Samassa Ashurst näki hänet aivan lähellään — näki hänen tumman hahmonsa ikäänkuin osana pienestä puusta, hänen valkoiset kasvonsa kuin osana sen kukkasista. Tyttö oli aivan ääneti ja katsoi häntä kohti. Ashurst kuiskasi: "Megan!" ja ojensi kätensä. Tyttö syöksähti eteenpäin, suoraan hänen rintaansa vasten. Kun tytön sydämen sykintä tuntui nuorukaisen omaa vasten, Ashurst tunsi ritarillisuuden tunteiden ja intohimon voimakkaina liikkuvan povessaan. Koska tyttö ei ollut hänen säätyään, vaan noin yksinkertainen ja nuori ja ajattelematon, noin voimakas rakkaudessaan ja avuton, niin miten Ashurst olisi voinut muuta kuin esiintyä hänen suojelijanaan pimeydessä! Mutta koska tyttö oli kuin itse luontoa ja kauneutta, kuin osa tästä kevätyöstä samalla tavoin kuin kukkaset, niin kuinka hän, Ashurst, saattoi olla ottamatta kaikkea, minkä tyttö tahtoi hänelle antaa — kuinka hän saattoi olla päästämättä kevättä puhkeamaan täyteen kukoistukseen tytön ja omassa sydämessään! Ja näiden kahden ristiriitaisen tunteen raatelemana hän painoi tytön lujasti rintaansa vasten ja suuteli hänen hiuksiaan. Kuinka kauan he siinä seisoivat sanaakaan vaihtamatta, sitä hän ei tiennyt. Puro solisi entiseen tapaansa, pöllöt huutelivat, kuu kiipesi yhä korkeammalle ja muuttui samalla valkoisemmaksi. Heidän ympärillään ja yläpuolellaan kävivät kukat yhä loistavammaksi elävässä kauneudessaan. Heidän huulensa olivat löytäneet toisensa, ja he olivat vaiti. Jos he olisivat puhuneet, olisi kaikki samassa hetkessä muuttunut epätodelliseksi. Keväällä ei ole sanoja, vain solinaa ja kuiskauksia. Keväällä on paljon enemmän kuin sanoja puhkeavissa kukkasissaan ja lehdissään, purojen solinassa, valoisassa, uupumattomassa etsinnässään. Ja toisinaan kevät muuttuu eläväksi ja kietoo jonkin salaperäisen olennon tavoin käsivartensa rakastavien ympärille koskettaen heitä taikasauvallaan, niin että he seisten huulet huulia vasten unohtavat kaiken muun paitsi suudelman. Kun tytön sydän sykki Ashurstin sydäntä ja huulet värjyivät hänen huuliaan vasten, ei nuorukainen tuntenut muuta kuin sekoittumatonta onnentunnetta — kohtalo oli määrännyt tytön häntä varten, rakkaus ei antanut pettää itseään. Mutta kun heidän huulensa erkanivat ja he hengähtivät, alkoi ristiriita samassa. Intohimo oli nyt voimakkaampi, ja nuorukainen huokasi:

"En voi olla rakastamatta teitä. Tahdon aina olla teidän luonanne — siinä kaikki."

Tytön huudahdukseen sisältyvästä tunteen hurmiosta kuin juopuen Ashurst jatkoi kuiskaten:

"Lähdetään Lontooseen. Tahdon näyttää sinulle maailmaa! Ja minä pidän huolen sinusta, Megan, sen lupaan! Enkä ole milloinkaan sinulle kova."

"Tahdon vain olla teidän kanssanne — en mitään muuta" Poika silitti tytön hiuksia ja kuiski edelleen: "Huomenna lähden Torquayhin hankkimaan rahaa ja sinulle joitakin pukuja, jotka eivät herätä huomiota, ja sitten karkaamme. Ja kun tulemme Lontooseen, ehkä piankin, menemme naimisiin, jos rakastat minua kylliksi."

Ashurst tunsi tytön hiusten värisevän hänen pudistaessaan päätään. "Voi ei, en voi! Tahdon vain olla teidän luonanne." Oman ritarillisuutensa huumaamana Ashurst jatkoi kuiskaten:

"Kun näin teidät tiellä ja te katsoitte minuun. Jo ensi iltana rakastuin teihin. Mutta en koskaan uskonut, että te välittäisitte minusta."

Kauhun väristys puistatti Ashurstin ruumista. Hän pakotti tytön nousemaan maasta ja piteli hänestä kiinni. Hän oli liian kiihtynyt voidakseen puhua.

Meganin hymy toi kyynelet Ashurstin silmiin. Tytön kuutamon valaisemilla kasvoilla, jotka olivat niin lähellä nuorukaista, hänen avointen huultensa heikossa punassa oli omenankukkien eloisaa ja samalla ylimaallista kauneutta.

Samassa hänen silmänsä äkkiä aukenivat selkoselälleen, ja hän tuijotti tuskallisesti jonnekin nuorukaisen ohi. Hän riistäytyi Ashurstin syleilystä ja kuiskasi:

Ashurst ei nähnyt mitään muuta kuin kiiltävän vedenkalvon, heikosti kullanhohteiset keltakiulukat, hohtavat pyökit ja kauempana kuun valaiseman kummun laajan pinnan. Takanaan hän kuuli tytön jäätävää kauhua ilmaisevan kuiskauksen: "Mustalaiskummitus."

Kiihdyksissään Ashurst harppasi puron yli ja juoksi pyökkipuuryhmää kohti. Kuutamon taikaleikkiä! Ei mitään näkyvissä. Hän juoksi edestakaisin kivilohkareiden ja orapihlajain välitse, itsekseen puhellen ja sadatellen, mielettömän pelästyksen vallassa, kompastuen ja haparoiden. Joutavia! Tyhmyyksiä! Ja hän palasi omenapuun juurelle. Mutta tyttö oli poissa. Poika kuuli kahinaa, veräjän narahtavan, sikojen äännähtävän. Tytön asemesta vain vanha omenapuu! Hän kietoi käsivartensa sen ympäri — äsken hän oli syleillyt tytön pehmeää ruumista! Karhea sammal poskea vasten — äsken siihen nojasi tytön pehmeä poski! Vain metsän tuoksu oli sama. Ja hänen päänsä päällä ja ympärillään näyttivät kukat hehkuvan ja hengittävän elävämpinä ja kirkkaampina kuin milloinkaan ennen.

VII.

Ashurst poistui junasta Torquayn asemalla ja harhaili kaupungin katuja, sillä hän ei tuntenut tätä Englannin kylpypaikkojen kuningatarta. Hän ei tavallisesti juuri huomannutkaan, miten oli pukeutunut, ja niinpä hän nytkin vaelteli huoletonna yllään karkea Norfolk-nuttu, jalassa tomuiset saappaat ja päässä kuhmuinen hattu, huomaamatta lainkaan, että ihmiset katsoivat häneen jotenkin pitkään. Hän etsi käyttämänsä lontoolaisen pankin haarakonttoria, ja kun hän oli sen löytänyt, hänen mielitekonsa toteuttamisen tielle nousi samalla ensimmäinen este. Tunsiko hän ketään Torquayssa? tiedusteltiin häneltä. Ei, hän ei tuntenut ketään. Siinä tapauksessa hänen oli ensin lähetettävä sähkösanoma pankin Lontoon konttoriin — kun vastaus oli tullut, häntä palveltaisiin kernaasti. Tämä tuulahdus epäluuloisesta käytännön maailmasta himmensi hiukan hänen unelmiensa loistoa. Mutta hän lähetti sähkösanoman.

Melkein postitaloa vastapäätä hän huomasi naisten vaatetusliikkeen, ja hän tarkasteli näyteikkunaa mielessä outo tunne. Huolenpito maalaisrakkautensa pukimista pyrki sentään hieman panemaan pään pyörälle! Hän astui liikkeeseen. Häntä vastaan tuli nuori nainen, jonka siniset silmät näyttivät hiukan hämmästyneiltä. Ashurst katsoi häneen sanaakaan sanomatta.

Myyjätär hymyili. Ashurst rypisti otsaansa — hänen toivomuksensa omituisuus yllätti hänet itsensä äkillisellä voimalla.

Sen aikaa kuin myyjätär oli poissa Ashurst tarkasteli ikkunaan näytteiksi asetettuja malleja, ja äkkiä hänestä alkoi tuntua uskomattomalta, että Megan, hänen Meganinsa, koskaan voisi olla pukeutuneena muulla tavoin kuin karkea villahame ja pusero yllä, päässä pyöreä lakki, sellaisena, jollaisena hän oli tottunut tytön näkemään. Nuori myyjätär palasi takaisin käsivarrellaan useita pukuja, ja Ashurst tarkasteli häntä hänen pitäessä pukua toisensa jälkeen uudenaikaista vartaloaan vasten. Pukujen joukossa oli yksi, jonka väri miellytti Ashurstia. Se oli kyyhkynharmaa, mutta hän ei voinut kuvitella Megania siihen pukeutuneena. Myyjätär meni noutamaan lisää pukuja. Mutta Ashurstin oli vallannut lamauttava tunne. Miten suoriutua valinnassa? Sitä paitsi tyttö tarvitsi hatun, kenkiä ja hansikkaita. Entäpä jos kaikki nuo laitokset vain tekisivät hänet arkipäiväisen näköiseksi, niinkuin sunnuntaipukimet aina maalaisväen? Miksi ei Megan voinut lähteä sellaisena kuin hän oli? Niin, mutta hän ei saanut olla millään tavoin silmäänpistävä. Tämä oli vakava naisenryöstö. Ja Ashurst katsoi myyjätärtä ja ajatteli mielessään: "Mahtaakohan tuo arvata, mistä on kysymys, ja pitää minua lurjuksena?"

"Tahdotteko olla hyvä ja panna tuon harmaan puvun erilleen minun laskuuni", virkkoi Ashurst vihdoin epätoivoissaan. "En voi nyt päättää. Tulen iltapäivällä takaisin."

"Kyllä, mielelläni. Se on hyvin aistikas puku. En usko teidän löytävän paremmin tarkoitukseenne sopivaa."

Päästyään taas rauhaan maailman epäluuloiselta käytännöllisyydeltä hän veti syvään henkeä ja palasi unelmiinsa. Mielikuvituksessaan hän näki kauniin, luottavaisen olennon, joka aikoi liittää elämänsä hänen elämäänsä. Hän näki itsensä ja tytön hiipimässä pois talosta yön aikaan, kulkemassa nummen poikki kuutamossa, hän käsivarsi tytön vyötäisillä ja tämän uusi puku toisella käsivarrella, kunnes tyttö jossakin syrjäisessä viidakossa aamuhämärissä vaihtaa vanhan pukunsa uuteen; hän näki varhaisen junan joltakin kaukaiselta asemalta vievän heidät kuherrusmatkalle sekä vihdoin Lontoon nielevän heidät ja rakkaudenunelmien muuttuvan todellisuudeksi.

Ashurstin rypistyneet silmäkulmat silisivät. Kasvot, jotka olivat ilmestyneet aivan lähelle hänen omiaan, olivat sinisilmäiset ja auringon paahtamat, tuollaiset kasvot, joissa sisäinen ja ulkoinen auringonvalo yhtyy yhteiseksi loisteeksi. Ja hän vastasi:

"Enpä oikein mitään! Olen katsellut vähän ympärilleni ja olen myös hankkimassa rahaa. Asun tuolla nummella."

"Missä syöt lounasta? Tule meidän kanssamme, minulla on pikkusisareni mukanani. Heissä on ollut tuhkarokko."

Ystävänsä käsipuolessa Ashurst käveli eteenpäin, kukkulan rinnettä ylös, toista alas, kaupungin ulkopuolelle. Halliday, jonka ääni oli yhtä täynnä elämäniloa kuin kasvot aurinkoa, selitteli, "kuinka ainoa, mikä mihinkään kelpasi tässä kurjassa loukossa, oli uinti ja soutu", ja siihen tapaan, kunnes saavuttiin puoliympyrään rakennetun talorykelmän kohdalle, kappaleen matkaa merenrannasta. He menivät keskimmäiseen taloon, hotelliin.

Ashurst tarkasteli kasvojaan kuvastimesta. Muistaen maalaistalossa olevan makuuhuoneensa ja parin viime viikon ajan noudattamansa kampa- ja yksi-liikapaita-järjestelmänsä hänestä näytti tämä huone, joka oli tulvillaan vaatteita ja harjoja, oikealta Capualta. Ja hän ajatteli: "Ihmeellistä; sitä ei voi oikein käsittää!" Mutta mitä ei voinut oikein käsittää, sitä hän ei itsekään täysin tiennyt.

Kun hän seurasi Hallidayta lounaalle ruokasaliin, kääntyivät kolmet hyvin vaaleat ja sinisilmäiset kasvot äkkiä häntä kohti Hallidayn lausuessa:

Tytöistä olikin kaksi aivan nuorta, kymmenen, yhdentoista korvilla. Kolmas oli ehkä seitsentoistavuotias, pitkä ja myöskin vaaleatukkainen, posket olivat valkoisenpunaiset, heikosti auringonpaahtamat, hiuksia tummemmat kulmakarvat kaartuivat ylöspäin nenän juuresta. Kaikkien kolmen äänet muistuttivat Hallidayn kirkasta, iloista ääntä. Kaikki kolme nousivat, ojentautuivat suoriksi, puristivat tulijan kättä nopein tempauksin, katsoivat tutkivasti Ashurstiin ja taas poispäin ja alkoivat puhua siitä, mitä aikoivat tehdä iltapäivällä. Diana palvelevien nymfien keskellä! Maalaiskokemusten jälkeen tuntui tuo kirkas, huoleton, vilkas puhelu, viileä, puhdas, vaivaton hienostus ensin vieraalta ja sitten taas niin luonnolliselta, että kaikki se, minkä piiristä Ashurst vasta oli tullut, muuttui äkkiä oudon kaukaiseksi. Nuorempien tyttöjen nimet tuntuivat olevan Sabina ja Freda — vanhimman oli Stella.

"Tiedättekö mitä, tuletteko pyydystämään äyriäisiä meidän kanssamme? —
Se on hirveän hauskaa."

Ashurst kääntyi Stellaan päin, joka oli puhunut viimeksi, ja pudisti hymyillen päätään. Kuinka kaunis tuo tyttö olikaan. Sabina sanoi valittavalla äänellä:

Kolme sinistä silmäparia, jotka suuntautuivat Ashurstiin, saattoivat hänet tietoiseksi hänen uudesta merkityksestään. Tuo tunne oli varsin miellyttävä. Halliday sanoi:

"Tiedätkö mitä! Sinun täytyy kerta kaikkiaan jäädä tänne uimaan merivedessä. Parasta, että jäät tänne yöksi."

Mutta Ashurst hymyili taaskin pudistaen päätään. Sitten hän sai kokea, miten hänen ruumiilliset kykynsä joutuivat tutkistelun alaisiksi. Hän oli soutanut koulunsa veneessä, kuulunut koulunsa jalkapallojoukkueeseen, voittanut koulunsa kilparatsastuksen — hän nousi pöydästä kerrassaan eräänlaisena sankarina! Pikkutytöt vaativat, että hänen oli tultava katsomaan "heidän" luolaansa, ja he pysähtyivät menemään hatsattaen kuin harakat ja kuljettaen Ashurstia keskellään, Stellan ja heidän veljensä seuratessa kappaleen matkan päässä. Luolassa, joka oli pimeä ja kostea kuten kaikki luolat, oli erikoisena vetovoimana pieni lätäkkö, missä mahdollisesti oli erinäisiä pikkueläimiä pyydysteltäväksi ja pulloihin pantavaksi. Sabina ja Freda, joilla ei ollut sukkia siroissa jaloissaan, kehoittivat Ashurstia tulemaan mukaan lätäkköön auttamaan heitä veden siivilöinnissä. Pian hänkin oli riisunut kenkänsä ja sukkansa. Aika kuluu nopeasti, kun miehellä on kauneudenaistia, lätäkössä polskuttaa kaksi sievää lasta ja rannalla seisoo nuori Diana, joka ihastuneena ottaa vastaan kaiken mahdollisen saaliin. Ashurstilla ei koskaan ollut selvää käsitystä ajan kulusta. Hän säikähti, kun silmätessään kelloonsa huomasi sen jo olevan yli kolmen. Maksuosoitusta ei siis voinut enää tänään lunastaa — pankki suljettiin ennen kuin hän ehti sinne. Havaitessaan hänen kasvonilmeensä pikkutytöt huudahtivat äkkiä: "Hurraa! Nyt teidän täytyy jäädä tänne!" Ashurst ei vastannut. Hän näki ajatuksissaan Meganin kasvot, kuinka hän aamiaisen aikaan oli kuiskannut tälle: "Lähden, rakas, Torquayhin, hankkimaan kaikkea, mitä tarvitsemme; tulen takaisin illalla. Jos ilma on kaunis, voimme lähteä jo ensi yönä. Ole valmis!" Ashurst muisti, kuinka tyttö vapisi kuullessaan hänen sanansa. Mitä Megan ajattelisikaan? Ashurst koetti hillitä itseänsä huomatessaan äkkiä, että tuo toinen tyttö, solakka, vaalea "Diana" tyynesti tarkasteli häntä lammikon rannalta kysyvin sinisin silmin, jotka katsoivat hiukan vinojen kulmakarvojen alta. Jospa hänen seuralaisensa tietäisivät, mitä hän oli suunnitellut ensi yöksi —! Hän olisi varmaan saanut kuulla pienen tuomitsevan huudahduksen ja ollut pian yksin luolassa. Ja omituisen suuttumuksen, ikävän ja häpeän sekaisen tunteen vallassa hän pisti kellon takaisin taskuunsa ja sanoa tokaisi:

Oli mahdotonta pysyä täysin tunteettomana nähdessään noiden sievien lasten tyytyväisyyden ja Stellan huulien hymyn ja kuullessaan Hallidayn sanat: "Mainiota, vanha veikko! Voin lainata sinulle kaikki, mitä tarvitset yöksi." Mutta kaipauksen ja syyllisyyden tunne kouristi sydäntä, ja Ashurst sanoi alakuloisesti:

Kun lätäkön vetovoima ei enää tehonnut, lähdettiin takaisin hotelliin. Ashurst lähetti sähkösanoman, osoittaen sen rouva Narracombelle: "Pyydän anteeksi, jään tänne yöksi takaisin huomenna." Varmaankin Megan ymmärtää, että hänellä on ollut paljon puuhaa; ja hänen sydämensä tuntui käyvän keveämmäksi. Oli ihanan kaunis, lämmin iltapäivä, meri lepäsi tyynenä ja sinisenä, ja uiminen oli Ashurstin suuri intohimo. Kauniiden lasten ystävällisyys mairitteli. Oli ilo katsoa heitä, Stellaa ja Hallidayn ruskeiksi päivettyneitä kasvoja. Kaikki tuntui hieman epätodelliselta, mutta samalla täysin luonnolliselta — tämä oli kuin viimeinen välähdys siitä maailmasta, johon hän oli kuulunut ennen Meganin-seikkailuaan! Hän sai lainaksi uimapuvun, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Halliday ja Ashurst riisuutuivat toisen, tytöt toisen kallion takana. Ashurst oli ensimmäisenä vedessä ja heittäytyi rohkeasti uimasilleen, niin vastatakseen kuvaa, jonka oli antanut itsestään. Kääntyessään katsomaan taakseen hän näki Hallidayn uivan pitkin rantaa ja tyttöjen hyppivän ja sukeltavan ja ratsastavan pienten aaltojen harjalla; hän oli ennen aina halveksinut tuollaista, nyt se oli hänestä kaunista ja järkevää, koska hän siten saattoi esiintyä ainoana syvänveden kalana koko joukossa. Mutta tullessaan lähemmäksi hän hieman epäröi; mahtavatko he sallia hänen, vieraan, liittyä heidän polskuttavaan joukkoonsa; häntä itseään ujostutti lähetessään solakkaa nymfiä. Mutta Sabina huusi, että hänen piti tulla opettamaan häntä pysymään vedenpinnalla, ja molemmat pikkutytöt antoivat hänelle niin paljon askartelun aihetta, ettei hän ehtinyt edes huomata, mitä Stella ajatteli hänen läheisyydestään, kun hän äkkiä kuuli tämän kauhistuneen huudon. Stella seisoi vyötäisiä myöten vedessä hiukan etukumarassa, hänen kaunis, valkoinen käsivartensa osoitti merelle, hänen märät kasvonsa olivat auringossa rypistyneet ja ilmaisivat pelästystä.

Ashurst huomasi oitis, että jotakin oli hullusti. Phil polskutti ja reuhtoi syvässä vedessä, ehkä sadan yardin päässä heistä; äkkiä hän huudahti, heilahdutti käsivartensa ylöspäin ja alkoi vajota. Ashurst näki Stellan syöksyvän hukkuvaa kohti, mutta huudahtaen: "Palatkaa takaisin, Stella, palatkaa takaisin!" hän lähti itse uimaan Philiä kohti. Hän ei ollut milloinkaan uinut niin nopeasti ja saapui Hallidayn kohdalle juuri kun tämä oli seuraavan kerran päässyt kohoamaan pinnalle. Poika oli saanut suonenvetokohtauksen, mutta ei ollut vaikea saada häntä maihin, sillä hän ymmärsi pysytellä aivan hiljaa. Stella, joka oli jäänyt odottamaan, niinkuin Ashurst oli käskenyt, ryhtyi heti auttamaan, kun tämä oli ehtinyt hänen kohdalleen, ja kun oli päästy rannalle, asettuivat hän ja Ashurst Philin kahden puolen ja alkoivat hieroa tämän jäseniä pikkutyttöjen seisoessa säikähtyneinä vieressä. Halliday hymyili pian. Hän oli ollut, selitti hän, typerä, kerrassaan typerä. Jos Frank tukisi häntä, hän hyvinkin pääsisi vaatteittensa luo. Ashurst ojensi hänelle käsivartensa, ja silloin sattuivat hänen silmänsä Stellan kasvoihin, jotka olivat kosteat ja punaiset ja kyyneliset; tavanomainen tyyneys oli niistä kerrassaan tiessään. Ashurst ajatteli: "Sanoin häntä Stellaksi — mahtoikohan hän suuttua?"

Täysin pukeutuneina, mutta ei enää entisessä mielentilassaan he kaikki menivät yhdessä hotelliin ja istuutuivat teepöytään, kaikki, Hallidayta lukuunottamatta, joka oli mennyt maata huoneeseensa. Kun Sabina oli syönyt muutamia leipäviipaleita, joille levitti marmeladia, hän sanoi:

Ashurst huomasi Stellan luovan katseensa maahan. Hän nousi ja meni hämillään ikkunaan. Sinne hän kuuli Sabinan kuiskauksen: "Vannotaan verivala! Missä on veitsesi, Freda?" Ja syrjäsilmällään hän saattoi nähdä, miten tytöt toinen toisensa jälkeen viilsivät sormeensa pienen haavan, puristivat haavasta veripisaran ja piirsivät sillä jotakin paperille. Hän kääntyi mennäkseen ovelle.

Tytöt tarttuivat hänen hihoihinsa ja vankina kahden pikkutytön välissä Ashurst tuotiin takaisin pöytään. Hän huomasi pöydällä paperipalan, johon oli verellä piirretty jokin kuvio ja sen poikki kolme nimeä, Stella Halliday, Sabina Halliday, Freda Halliday, — nekin oli piirretty verellä, viistoon kuvion poikki kuin tähden säteet. Sabina sanoi:

"Niin, niin! Tietysti meidän täytyy teitä suudella." Ennen kuin Ashurst ehti vapautua pikku tyttöjen otteesta, hän tunsi märkien hiusten kosketuksen kasvoillaan, ja nenässään jotakin, joka muistutti puraisua, tunsi nipistyksen vasemmassa käsivarressaan ja poskessaan toisen hammasparin kosketuksen. Kun tästä oli suoriuduttu, sanoi Freda:

Ashurst tuijotti punastuen ja kankeana pöydän yli yhtä punastuvaan ja kankeaan Stellaan. Sabina tirskui, Freda huusi:

"No, olkoon menneeksi, hän voi suudella kättään ja te saatte painaa sen nenäänne vasten. Se riittää hänen puolestaan."

Ashurstin hämmästykseksi tyttö suuteli kättään ja ojensi sen hänelle. Hän tarttui juhlallisesti kylmään, kapeaan käteen ja vei sen poskelleen. Pikkutytöt taputtivat innokkaasti käsiään, ja Freda huusi: "Nyt on siis meidän velvollisuutemme pelastaa teidän henkenne milloin hyvänsä — se on päätetty! Saanko lisää kupillisen teetä, Stella? Mutta ei niin hirveän heikkoa!"

Teen juonti alkoi uudelleen, ja Ashurst taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa. Keskustelu liukui tuhkarokon valopuoliin, appelsiineihin, hunajaan, aikaan, jolloin ei tarvitse käydä koulua jne. Ashurst kuunteli vaihtaen ystävällisiä katseita Stellan kanssa, jonka kasvot olivat jälleen saaneet tavallisen lievästi päivettyneen, punertavan ja valkoisen värinsä. Tuntui kovin mieluiselta, kun näin ystävällisesti otettiin tähän iloiseen perheeseen, oli hauska katsella kaikkia noita kasvoja. Ja teenjuonnin jälkeen, kun pikkutytöt panivat meriruohoa kuivamaan ottaakseen sen kasvikokoelmaansa, hän keskusteli Stellan kanssa ikkunakomerossa ja katseli hänen vesivärimaalauksiaan. Kaikki tapahtui kuin miellyttävässä unessa, aika ja tapahtumat tuntuivat pysähtyneen paikoilleen, kaikki tärkeä ja todellinen oli lakannut olemasta olemassa. Huomenna hän lähtee takaisin Meganin luo, ja kaikki tämä on silloin hävinnyt, kaikki muu paitsi paperipala, jossa on noiden lasten verellä piirretyt nimikirjoitukset. Lasten! Stella ei oikeastaan ollut enää lainkaan lapsi — yhtä vanha kuin Megan! Tytön puhe — se oli nopeaa, vähän kovaa ja ujoa, mutta ystävällistä — tuntui Ashurstin pysytellessä vaiteliaana vasta pääsevän oikein vauhtiin. Tytön ympärillä oli ikäänkuin jotakin viileää ja neitseellistä — neito ruusutarhassa! Päivällispöydässä — Halliday pysytteli poissa, koska oli niellyt liian paljon merivettä — sanoi Sabina:

"Joka kerta kun Stella sanoo teitä herra Ashurstiksi, hänen täytyy maksaa sakko. Se kuuluu ihan naurettavalta!"

Ashurst loi silmänsä Stellaan, joka hieman punastui. Sabina tirskui,
Freda huudahti:

"Kas vain! Leikitkö sinä sitä, että 'polttaa, paistaa, korventaa'! Kas vain!"

Ashurst ojensi kätensä oikeaan ja vasempaan ja sai kouriinsa muutaman vaalean haivenen.

"Kuulkaahan nyt, senkin rasavillit! Jättäkää Stella rauhaan tai sidon teidät tukasta yhteen."

Ashurst päästi tyttöjen tukan irti. Stella! Stella! Millähän nimellä tämä puhuttelee häntä — tämän jälkeen? Mutta Stella ei maininnut häntä millään nimellä, ennen kuin Ashurst heidän erotessaan illalla tahallaan sanoi:

Tytön nopea, reipas kädenpuristus kävi äkkiä lujemmaksi ja heltisi yhtä äkkiä.

Ashurst seisoi liikkumattomana suuressa vierashuoneessa. Vasta eilen illalla, omenapuiden ja elävien kukkien alla, hän oli painanut Meganin rintaansa vasten, suudellut tämän silmiä ja huulia. Hän hengitti syvään tuota muistellessaan. Tänä yönä hän oli aikonut aloittaa yhteisen elämän tytön kanssa, joka ei pyytänyt muuta kuin saada olla hänen läheisyydessään. Ja nyt täytyi kulua hukkaan kokonainen vuorokausi, vain siitä syystä, ettei hän ollut katsonut kelloaan. Miksi hän olikaan joutunut tutustumaan noihin viattoman herttaisiin ihmisiin juuri kun hän oli aikeissa sanoa hyvästit kaikelle viattomuudelle? "Mutta minun tarkoitukseni on mennä naimisiin tytön kanssa", ajatteli hän, "olen sanonut sen hänelle!"

Hän otti kynttilän ja meni makuuhuoneeseensa, joka oli Hallidayn huoneen vieressä. Hänen kulkiessaan ohi kuului Halliday huutavan.

"Olen vähän ajatellut asioita tänä iltapäivänä, niinkuin ymmärrät", sanoi Halliday äkkiä. "Sanotaan ihmisen sellaisessa tapauksessa elävän uudelleen menneisyytensä. Minulle ei käynyt niin. Alanpa uskoa, etten vielä ollut kypsä."

"Ajattelin erästä asiaa — vähän omituista asiaa — Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada — ymmärräthän! Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani. Oli miten oli, sinua, vanha veikko, saan kiittää siitä, että nyt olen tässä; muuten olisin jo nyt suuressa pimeydessä. Ei olisi enää vuodetta, ei mitään iloja, ei mitään! Miten luulet meidän loppujen lopuksi käyvän?"

"Hm. Minusta se on aika surullista. Toivottavasti pikku sisareni ovat olleet sinulle kilttejä?"

Halliday laski piipun kädestään, pani kätensä ristiin niskansa taakse ja käänsi kasvonsa ikkunaa kohti: "He eivät ole hullumpia tyttölapsia." Kun Ashurst näki ystävänsä makaavan tuossa hymyilevänä, kynttilänvalon sattuessa hänen kasvoihinsa, häntä värisytti. Toden totta! Poika olisi voinut maata tuossa jäykkänä, kylmänä, tuo päivänpaisteinen katse iäksi sammuneena! Olisipa sekin voinut olla mahdollista, ettei hän lainkaan olisi maannut tuossa, vaan merenpohjassa, odotellen ylösnousemusta — yhdeksäntenä päivänä, niinhän se kai oli? Ja tuo Hallidayn hymy näytti hänestä äkkiä niin ihmeelliseltä, ikäänkuin siinä olisi ollut elämän ja kuoleman ero — tuo pieni liekki — kaikki. Hän nousi ja sanoi ystävällisesti:

"En voi sitä sanoin selittää. Mutta mahtaa olla kolkkoa olla kuollut.
Hyvää yötä, vanha veikko!"

Mielenliikutuksen vallassa Ashurst puristi ystävänsä kättä ja lähti huoneesta. Hallin ovi oli vielä auki, ja hän meni ruohokentälle lahden rannalle. Tähdet tuikkivat kirkkaina syvänsinisellä taivaalla, ja niiden valossa saivat syreenitertut tuollaisen omituisen värin, jollainen kukilla on yöaikaan ja jota ei kukaan osaa kuvata. Ashurst painoi kasvonsa kukkaterttuun ja hänen ummistuneiden silmiensä eteen ilmestyi Megan, jolla oli sylissään pieni ruskea koiranpentu. "Ajattelin tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän. Hyvä asia, ettei hän nyt ole omallatunnollani." — Ashurst kohotti äkkiä päänsä syreeninkukista ja alkoi kävellä edestakaisin ruohokentällä kuin harmaa varjo, joka aina hetkeksi ruumiillistui, hänen ilmestyessään lyhdyn valoon, ruohokentän jommassakummassa päässä. Hän oli taas tytön kanssa kukkien elävän, värisevän valkeuden alla, solisevan puron rannalla, kuun luodessa teräksensinistä valoaan vedenkalvoon. Hän muisti suudelmat, jotka oli painanut tytön ylöspäin kääntyneille kasvoille; nuo kasvot ilmaisivat nöyryyttä ja viattomuutta. Hän muisti tuon pakanallisen yön jännityksen ja kauneuden. Hän pysähtyi taas syreenien varjoon. Täällä oli yön äänenä meri eikä puro, meri huokauksineen ja maininkeineen. Ei kuulunut pikkulintujen laulua, ei pöllön huutoa, ei ruisrääkän narinaa. Jossakin soitettiin pianoa, valkoiset talot kohottivat juhlallisen rivin harjaansa taivasta kohti, ja syreenien tuoksu täytti ilman. Yksi hotellin ylimmän kerroksen ikkunoista oli valaistu; hän näki varjon liikkuvan uutimien takana. Mitä omituisimmat tunteet risteilivät mielessä — ne häilähtelivät, kieppuivat, temmelsivät aivoissa; oli kuin kevät ja rakkaus olisivat hämmentyneinä ja peloissaan tietä etsiessään joutuneet ahdinkoon. Mitä ajattelisikaan tuo tyttö, joka oli sanonut häntä Frankiksi, jonka käsi oli äkkiä lujasti puristunut hänen omaansa — mitä tuo viileä ja puhdas tyttö ajattelisikaan sellaisesta hurjasta, luvattomasta rakkaudesta? Ashurst istahti nurmikolle, asettui istumaan jalat ristissä selkä hotelliin päin, liikkumattomana kuin Buddhan kuva. Murtautuisiko hän todella tuohon viattomuuteen kuin varas? Aikoiko hän todella hengittää tuon luonnonkukan tuoksua, heittääkseen — ehkä — sen kerran luotaan? "Cambridgelaista tyttöä, jonka olisin voinut saada, ymmärräthän." Ashurst asetti molemmat kämmenensä nurmelle ja painoi niitä maata vasten. Se oli vielä lämmin, kostea, pehmeä, kiinteä ja ystävällinen. "Mitä aionkaan tehdä?" ajatteli hän. Ehkä Megan nyt seisoo ikkunassaan katsellen kukkasia ja ajatellen häntä? Pikku Megan-parka! "Miksikä ei?" ajatteli hän. "Rakastanhan häntä. Niin, rakastanko häntä todellakin? vai haluanko saada hänet vain siksi, että hän on niin kaunis ja että hän rakastaa minua? Mitä aionkaan tehdä?" Pianonsoitto jatkui. Ashurst tuijotti eteensä, kohti tummaa merta. Hän oli kuin lumottu. Hän nousi vihdoin kankeana ja viluissaan. Ainoassakaan ikkunassa ei enää näkynyt valoa. Hän meni huoneeseensa ja paneutui levolle.

VIII.

Nukuttuaan sikeästi, unia näkemättä Ashurst heräsi seuraavana aamuna siihen, että hänen ovelleen koputettiin. Kimeä ääni huusi:

Hän tapasi seurueen jo ruokailuhommissa ja istuutui tyhjälle paikalle Stellan ja Sabinan väliin. Hetken tarkastettuaan Ashurstia virkkoi viimeksimainittu:

"Kuulkaa! ravistelkaahan itseänne hiukan! Me aiomme lähteä matkaan kello puoli kymmenen maissa."

Ashurst ajatteli: "Lähteäkö mukaan! Mahdotonta! Hankin nuo tavarat ja lähden takaisin maalle!" Hän silmäsi Stellaan. Tyttö sanoi nopeasti:

Ashurst ajatteli: "No niin! päivä lisää miettimisaikaa. Päivä lisää!"
Ja hän sanoi:

Asemalla hän kirjoitti uuden sähkösanoman lähettääkseen sen maalaistaloon nummelle, mutta repi sen sitten rikki. Hän ei olisi osannut selittää, miksi hän niin teki.

Brixhamista seurue lähti matkaan hyvin pienissä vaunuissa. Ashurst oli puristuksissa Sabinan ja Fredan välissä ja hänen polvensa hipoivat Stellan polvia. He leikkivät seuraleikkiä "Ylös! alas! Jenkins!", ja se synkkä mieliala, joka äsken oli vallannut Ashurstin, väistyi hilpeyden tieltä. Tänä ainoana päivänä, joka oli varattu miettimiseen, ei hän lainkaan tahtonut ajatella. He juoksivat kilpaa, painiskelivat, soutivat kanootilla — sinä päivänä ei kenelläkään ollut halua lähteä uimaan — he lauloivat, leikkivät ja söivät eväspussit ihan tyhjiksi. Pikkutytöt nukahtivat paluumatkalla Ashurstin olkaa vasten, ja nuorukaisen polvi hipoi taaskin Stellan polvea ahtaassa vaunussa. Tuntui uskomattomalta ajatella, ettei hän vähän toista vuorokautta sitten ollut vielä milloinkaan nähnyt noita kolmea vaaleatukkaista päätä. Junassa Ashurst puhui Stellan kanssa runoudesta, otti selon tytön mielirunoilijoista ja kertoi omistaan ja tunsi miellyttävää ylemmyyden tunnetta. Vihdoin Stella sanoi hiljaa:

"Phil sanoo, ettette usko kuolemanjälkeistä elämää olevan olemassa.
Minusta se on hirveää."

"En voisi sitä kestää. Mikä olisikaan siinä tapauksessa elämän tarkoitus?"

"En osaa panna arvoa erinäisten asioiden uskomiseen vain sen perusteella, että niihin tahdotaan uskoa."

"Mutta miksikä haluaisimme elää kuoleman jälkeen, jollei niin myöskin todella tapahtuisi?"

Ashurst ei tahtonut loukata Stellaa, mutta ylemmyyden näyttämisen halu houkutteli hänet sanomaan:

"Joka elää, tahtoo tietysti jatkaa loppumattomiin, se on osa olemassaolosta, mutta luultavasti ei siinä piile mitään muuta."

Tyttö käänsi nopeasti kasvonsa ikkunaan, ja Ashurst muisti äkkiä Meganin rukouksen, jonka pieni Nick oli hänelle toistanut: "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia." Kuka muu kuin tuo tyttö, joka odotti häntä, saattaisikaan koskaan sillä tavoin rukoilla hänen puolestaan? Kuka muu kuin tuo tyttö, joka juuri tällä hetkellä odotti häntä palaavaksi pitkin kujatietä? Ja äkkiä iski häneen ajatus. "Millainen roisto olenkaan!"

Illan kuluessa tuo ajatus palasi alinomaa mieleen, mutta, kuten tavallista, kerta kerralta vähemmän tuskallisena, kunnes hänestä lopulta alkoi tuntua melkein itsestään selvältä asialta olla roisto. Ja omituista: hän ei tiennyt, oliko hän roisto siinä tapauksessa, että palaisi, vai siinä tapauksessa, ettei palaisi.

Seurue pelasi korttia, kunnes lapset lähetettiin nukkumaan, minkä jälkeen Stella asettui pianon ääreen. Ikkunan vieressä olevalta istuinpaikaltaan, missä jo oli melkein pimeä, Ashurst tarkasteli tyttöä kynttiläin lomitse — vaaleaa päätä ja pitkää, valkoista kaulaa, joka taipui käsien liikkeiden mukaan. Stella soitti sujuvasti — ei juuri tunteellisesti. Mutta millaisen taulun hän muodostikaan keltaisen, ikäänkuin enkelimäisen hohteen ympäröidessä häntä! Kuka saattoikaan ajatella intohimoisia ajatuksia tai tuntea kiihkeitä haluja tuon serafipäisen, valkopukuisen tytön lähettyvillä? Stella soitti Schumannin "Warum?" kappaleen. Sitten Halliday otti esiin huilunsa ja lumous särkyi. Sen jälkeen täytyi Ashurstin laulaa Schumannin lauluja Stellan säestäessä, kunnes keskellä "Ich grolle nicht"-laulua huoneeseen hiipi kaksi pientä sinisiin yöpukuihin verhoutunutta olentoa ja koetti kätkeytyä pianon alle. Iltaseurustelu päättyi yleiseen sekasortoon eli, Sabinan sanoilla puhuen, "suurenmoiseen meteliin".

Sinä yönä Ashurst nukkui tuskin ollenkaan. Hän vain ajatteli ajattelemasta päästyäänkin ja kääntyili ja kieriskeli vuoteellaan. Keskeytymätön tuttavallinen seurustelu kahtena päivänä, Hallidayden ilmapiiri näytti saartavan hänet kehäänsä ja saavan nummen maalaistalon, vieläpä Meganinkin tuntumaan epätodellisilta. Oliko hän todellakin tunnustanut Meganille rakkautensa — todellakin luvannut ottaa tytön mukaansa, elämään kanssaan? Hän lienee ollut silloin kokonaan kevään, yön ja omenapuun kukkien lumoissa! Tämä keväthulluus saattoi koitua heille molemmille vain turmioksi! Ajatus, että hän oli aikeessa tehdä rakastajattarekseen tuon tytön — tuon lapsen, joka ei vielä ollut täyttänyt kahdeksaatoista — herätti hänessä nyt aivan kuin kauhua, vaikka se samalla sai veren kuumenemaan. Hän puheli itsekseen: "Se on hirvittävää! — mitä olen tehnyt? — se on hirvittävää!" Schumannin musiikin kaiku sekaantui hänen aivoissaan kuumeisiin ajatuksiin, ja hän näki taaskin edessään Stellan viileän, valkoisen, vaaleakutrisen olemuksen, näki hänen hieman taipuneen niskansa, häntä ympäröineen omituisen, enkelimäisen loisteen. "Lienen ollut hullu, — ja taidan olla vieläkin. Mikä minuun menikään? Pikku Megan-parka!" — "Jumala siunatkoon meitä kaikkia ja herra Ashurstia. Tahdon vain olla teidän luonanne, vain olla teidän luonanne!" Ja painaen päänsä pielukseen Ashurst tukahdutti huokauksen. Ollako menemättä takaisin — se olisi hirvittävää! Mennäkö takaisin? — se olisi vielä hirvittävämpää!

Mielenliikutukset menettävät kykynsä tuottaa kärsimyksiä, jos henkilö, joka niitä kokee, on nuori ja päästää ne vapaasti purkautumaan. Ja Ashurst nukahti ajatellen: "Mitäpä koko juttu merkitsi muuta kuin muutamia suudelmia, jotka unohtuvat kuukauden kuluttua."

Seuraavana aamuna hän otti maksuosoituksella rahat, mutta sitä kauppaa, missä oli käynyt katsomassa kyyhkynharmaata pukua, hän karttoi kuin ruttoa. Sen sijaan hän osti joitakin tarvekapineita. Hän oli koko päivän omituisessa mielentilassa koettaen ylläpitää eräänlaista kaunaa itseään kohtaan. Kahden edellisen päivän levottomuutta oli seurannut pelkkä tyhjyyden tunne — kaikki intohimoinen kaipuu oli kadonnut, ikäänkuin kyynelet olisivat huuhtoneet sen pois. Teenjuonnin jälkeen Stella asetti pöydälle hänen eteensä kirjan ja sanoi ujosti:

Se oli Farrarin "Jeesuksen elämä". Ashurst hymyili. Tytön levottomuus hänen epäuskonsa johdosta tuntui hänestä naurettavalta, mutta samalla liikuttavalta. Se oli myöskin tarttuvaa, sillä Ashurst alkoi puolestaan tuntea tarvetta puolustaa itseään joskaan ei halunnut käännyttää tyttöä. Ja illalla, kun lapset ja Halliday laittoivat äyriäislippojaan kuntoon, sanoi Ashurst:

"Kirkollisen uskon pohjalla on aina, sikäli kuin ymmärrän, palkinnon ajatus — ajatus, mitä voi saada palkaksi siitä, että on hyvä. Siihen sisältyy siis eräänlainen etujen kerjuu. Luulenpa, että kaiken alkusyynä on pelko."

Stella istui sohvassa ja teki nuoranpätkään merimiehensolmuja. Hän katsahti äkkiä puhekumppaniinsa:

"Kuvittelette niin, mutta tarve saada 'verta verrasta' on syvimmällä meissä kaikissa. On sangen vaikea tunkeutua sen tunteen pohjaan saakka."

"Ajatelkaahan, eivätkö uskonnollisimmat ihmiset ole löydettävissä juuri niiden joukosta, joille tämä elämä ei ole antanut kaikkea, mitä he ovat siltä pyytäneet? Uskon hyvyyden, koska itse asiassa on hyvä olla hyvä."

Kuinka kaunis Stella olikaan juuri nyt — oli helppo olla hyvä hänelle!
Ja Ashurst nyökkäsi päätään ja sanoi:

Kun tytön sormet koskettivat Ashurstin sormia heidän käsitellessään yhdessä langanpätkää, nuorukainen tunsi olevansa rauhoittunut ja onnellinen. Ja mennessään levolle hän koetti tahallaan kiinnittää ajatuksiaan Stellaan, kietoa itsensä tytön kauniiseen, viileään, sisarelliseen ilmapiiriin kuin jonkinlaiseen suojelevaan viittaan.

Seuraavana aamuna hän kuuli, että oli päätetty lähteä junalla Totnesiin ja syödä välipalaa Berry Pomeroy Castlessa. Yhäti tietoisesti etsien menneisyyden unohdusta hän istuutui muun seuran mukana vaunuihin, Hallidayn viereen, selkä hevosiin päin. Ja heidän ajaessa rantatietä hän näki äkkiä lähellä mutkaa, josta tie kääntyi asemalle, sellaista mikä oli saada hänen sydämensä seisahtumaan. Megan — Megan itse! — käveli vähän matkan päässä kulkevaa jalkapolkua, yllään vanha hame ja pusero ja päässä pyöreä lakki, katsellen ohikulkevia kasvoihin. Vaistomaisesti Ashurst vei kätensä kasvoilleen peittääkseen ne ja perustellen liikettään sillä, että oli pyyhkivinään tomua silmistään. Mutta sormiensa lomitse hän saattoi yhä nähdä tytön, joka ei kävellyt entiseen vapaaseen maalaistapaansa, vaan epäröivän, hylätyn, säälittävän näköisenä, kuin isännästään eksynyt pieni koira, joka ei tiedä, onko sen juostava eteenpäin vai taaksepäin vai minne. Kuinka tyttö oli tullut tänne asti? Minkä tekosyyn hän oli keksinyt matkalleen? Mitä hän toivoi saavuttavansa matkallaan? Joka kierroksella, jonka pyörät pyörähtivät kuljettaen Ashurstia kauemmas tytöstä, hänen sydämensä nousi yhä rajummin vastarintaan, huusi hänelle, että hänen on pysähdytettävä vaunut, laskeuduttava maahan ja mentävä tytön luo. Kun vaunut kääntyivät rautatieaseman tienmutkassa, ei hän voinut enää hillitä itseään, vaan avasi vaununoven ja mutisi: "Olen unohtanut jotakin. Jatkakaa matkaanne — älkää odottako minua. Tulen seuraavassa junassa. Yhdytän teidät linnan luona." Hän hyppäsi maahan, kompastui, kääntyi, pääsi taas jaloilleen ja käveli edelleen vaunujen vieriessä ihmettelevät Hallidayt mukanaan edelleen.

Tienmutkasta hän saattoi töin tuskin nähdä Meganin, joka nyt oli kappaleen matkan päässä. Ashurst juoksi muutamia askelia, hillitsi itsensä ja alkoi kulkea tavallista kävelytahtia. Joka askelelta, joka vei hänet lähemmäksi Megania ja kauemmaksi Hallidayden seurasta, hänen vauhtinsa hidastui. Kuinka tytön näkeminen olikaan muuttanut kaikki? Kuinka hän saattoi saada tapaamisen ja kaiken, mikä seuraisi, näyttämään vähemmän rumalta? Sillä hän ei voinut salata itseltään, että sen jälkeen kun hän oli tavannut Hallidayt, hän oli vähitellen päätynyt varmuuteen siitä, ettei hän halunnut mennä naimisiin Meganin kanssa. Suhteesta oli tuleva vain hurja lemmenhurma, levoton, vaikea aika, täynnä omantunnontuskia. — Ja sitten? — Niin, sitten hän varmaan kyllästyy, juuri siksi, että tyttö oli antanut hänelle kaikkensa, oli niin yksinkertainen, luottava, kasteentuore. Ja kaste — katoaa! Pieni haalistunut väritäplä, tytön pyöreä lakki, jatkoi kulkuaan hänen edellään, tytön katsoessa jokaista vastaantulijaa kasvoihin sekä talojen ikkunoihin. Olikohan milloinkaan kukaan elänyt julmempia hetkiä? Tekipä hän mitä tahansa, Ashurstista tuntui, että hän menetteli kuin peto. Ja hän huokasi niin syvään, että ohikulkeva lapsenhoitaja pysähtyi katsomaan taakseen. Hän näki Meganin pysähtyvän ja nojautuvan merenpuoleiseen tienkaiteeseen, katsellen merelle, ja hänkin pysähtyi. Megan ei ollut luultavasti koskaan ennen nähnyt merta eikä voinut surunsa vallassakaan vastustaa mahtavaa näkyä. "Niin, hän ei ole nähnyt mitään", ajatteli Ashurst, "hänellä on kaikki vielä edessään. Ja vain muutamien viikkojen intohimon vuoksiko turmelisin tytön elämän? Olisi parempi, jos panisin silmukan kaulaani, kuin jos tekisin niin." Ja äkkiä hän oli näkevinään Stellan tyynien silmien katsovan hänen silmiinsä ja tytön otsalle valahtaneen hiuskutrin leijuvan tuulessa. Äh! se olisi hulluutta, tietäisi luopumista kaikesta, mille hän itse antoi arvoa, se tietäisi itsekunnioituksenkin menettämistä! Ashurst kääntyi ja alkoi nopeasti kävellä asemaa kohti. Mutta tuon eksyneen pikku olennon muisto, joka surullisin silmin tutki jokaista ohikulkevaa, iski häneen niin voimakkaasti, että hän uudelleen kääntyi ja alkoi kävellä merelle päin. Pikku lakkia ei nyt näkynyt missään. Vaalea väriläikkä oli kadonnut aamukävelijöiden virtaan. Ja kaipuun ja levottomuuden ajamana, mikä tavallisesti valtaa ihmisen, kun elämä tuntuu liukuvan käsistä, hän kiiruhti eteenpäin. Tyttöä ei näkynyt missään. Ashurst etsi häntä puolen tunnin ajan, heittäytyi sen jälkeen rantahiekalle, kasvot maata vasten. Hän tiesi, että jos hän tahtoi tytön, hänen tarvitsi vain lähteä asemalle ja odottaa, kunnes tyttö palaisi matkustaakseen takaisin kotiin turhalta etsintäretkeltään, tai lähteä itse junassa maatilalle, niin että tyttö tapaisi hänet siellä palatessaan kotiin. Mutta Ashurst makasi liikkumattomana hiekalla, ympärillään tuntemattomia pikkulapsia lapioineen ja sankoineen. Meganin pienen, etsivän olemuksen herättämä sääli oli väistynyt Ashurstin povesta ryöppyvän kevättulvan tieltä. Hänet valtasi hurja tunne — entinen ritarillisuuden piirre oli siitä nyt hävinnyt. Hän himoitsi taas tuota tyttöä, hänen suudelmiaan, hänen pehmeää, pientä ruumistaan, hänen antautumistaan, koko hänen eloisaa, lämmintä, pakanallista tunteellisuuttaan. Hän kaipasi tuota ihmeellistä tunnetta öisten, kuun valaisemain omenapuiden alla, hän halasi tätä peloittahan rajusti kuin fauni tavoittelemaansa metsänneitoa. Kuutamossa välkkyvän puron iloinen solina, voikukkien hohto, jylhät kalliot, käen kukunta ja pöllön huudot, punainen kuu, joka kuumotti tummansiniseltä taivaalta omenankukkien elävään valkeuteen, tytön kasvot melkein käden ulottuvilla ikkunassa, rakastavan katseen kirkastamina, tytön sydän sykkimässä hänen sydäntään vasten, tämän huulet hänen omiinsa painautuneina, omenapuun alla — kaikki tuo tulvahti väkevänä hänen mieleensä. Kuitenkin hän jäi liikkumattomana makaamaan paikoilleen. Mikä oli se voima, joka vastusti sekä sääliä että tätä kuumeenomaista kaipuuta ja pidätti hänet kuin halvautuneena lämpimässä hiekassa? Kolme vaaleaa päätä, kauniit kasvot, ystävälliset siniharmaat silmät, kapea käsi, joka oli puristanut hänen kättään, ääni, joka nopeasti lausui hänen nimensä. "Uskotte siis hyvyyden?" Uskon! Ja häntä vastaan hengähti tuulahdus kuin suljetusta englantilaisesta puutarhasta, jossa neilikat, ruiskaunokit ja ruusut kukkivat, lavendeli ja syreenit tuoksuivat — viileänä ja valoisana, koskemattomana, melkein pyhänä — häntä vastaan tuulahti kaikki se, mitä puhtaana ja hyvänä pitämään hänet oli kasvatettu. Ja samassa hän ajatteli: "Megan tulee ehkä vielä takaisin tietä pitkin ja huomaa minut." Ja hän nousi ja ohjasi askelensa kalliolle etäiseen rannikon kolkkaan. Aaltojen pärske kasvoillaan hän saattoi ajatella kylmäverisemmin. Palatako maatilalle ja rakastaa Megania metsissä, kallioilla, luonnon helmassa, joka olisi sopusoinnussa heidän rakkautensa kanssa? — se oli, hän tiesi sen nyt, mahdotonta. Viedäkö tyttö suurkaupunkiin, pitääkö häntä teljettynä pieneen huoneistoon, häntä, joka niin täydellisesti kuului luontoon? — sitä vastaan nousi Ashurstissa piilevä runoilija kapinoimaan. Hänen intohimonsa oli vain aistihurmaa, joka pian haihtuisi. Lontoossa tytön yksinkertaisuus, hänen älyllinen kehittymättömyytensä tekisi hänestä vain hänen salaisen leikkikalunsa. Kuta kauemmin Ashurst istui kalliolla jalat riipuksissa vihertävän kalliopoukaman yläpuolella, mistä vesi par'aikaa luoteen vallitessa virtaili pois, sitä selvemmin hän käsitti tämän kaiken. Hänestä tuntui kuin tytön käsivarret ja kaikki muu olisi irtautunut hänestä ja liukunut hitaasti, hitaasti, hitaasti pakenevan luoteen mukana merta kohti. Mutta tytön ylöspäin suuntautuneet, avuttomat kasvot rukoilevine silmineen ja tummine, kosteine hiuksineen ahdistivat, vainosivat, kiusasivat häntä. Vihdoin hän nousi, kapusi matalien kallioiden yli ja meni suojaiseen luolaan. Ehkäpä hän meressä saavuttaisi tasapainonsa — pääsisi kuumeestaan. Hän riisui vaatteet yltään ja lähti uimaan. Hän tahtoi uuvuttaa itsensä, niin ettei mikään voinut häntä huolettaa, hän ui pelottomasti, nopeasti ja pitkälle. Ja sitten äkkiä, ilman mitään syytä, häntä alkoi peloittaa. Jospa hän ei enää jaksakaan uida rantaan — merivirta saattaa hänet temmata mukaansa — hän voi saada suonenvedon niinkuin Halliday tuonnoin. Hän kääntyi uimaan rantaan. Punertavat kalliot näyttivät olevan hyvin kaukana. Jos hän hukkuu, hänen vaatteensa löydetään. Hallidayt saavat sen tietää, mutta Megan tuskin koskaan — maatilalle ei tullut mitään sanomalehtiä. Ja hän muisteli taaskin Phil Hallidayn sanoja: "Cambridgelainen tyttö, jonka olisin voinut saada — hyvä asia, ettei hän ole omallatunnollani." — Ja tällä hetkellä, mielettömän pelon vallassa hän vannoi, ettei tahdokaan saada tyttöä omalletunnolleen. Pelko haihtui, hän ui rantaan helposti, keveästi, kuivasi ruumiinsa auringossa ja puki vaatteet ylleen. Hänen sydämensä oli haavoittunut, mutta haavaa ei enää kirvellyt. Hänen ruumiinsa oli viileä ja virkistynyt.

Nuorissa miehissä kuten Ashurst ei sääli ole voimakas tunne. Ja kun hän oli palannut Halliday-sisarusten huoneistoon ja nauttinut tuntien erinomaista ruokahalua teensä, hänestä tuntui melkein kuin olisi hän parantunut kuumetaudista. Kaikki oli hänestä uutta ja selvää; tee, voileivät ja marmeladi maistuivat sanomattoman hyviltä; tupakka ei ollut milloinkaan tuoksunut niin ihanalta. Ja kävellen edestakaisin tyhjässä huoneessa hän pysähtyi tuontuostakin katsomaan tai koskettelemaan jotakin esinettä. Hän hypisteli Stellan käsityölipasta, sormeili lankarullia, koreaa silkkivyyhteä, haisteli pientä hajupussia, jota tyttö säilytti lippaassa. Hän istuutui pianon ääreen ja soitti jotakin säveltä yhdellä sormella ja ajatteli: "Tänä iltana soittaa Stella; saan katsella häntä, kun hän soittaa; tekee hyvää nähdä häntä." Hän otti käsiinsä kirjan, joka vielä lepäsi paikalla, mihin tyttö oli sen jättänyt, ja koetti lukea. Mutta Megan, surullinen pikku ilmestys, tuli kohta hänen silmiensä eteen, ja hän nousi, nojautui ikkunaan, kuunteli puutarhassa viserteleviä rastaita, katseli merta, joka pilkotti uneksivana puiden oksien alapuolelta. Tarjoilija tuli huoneeseen tyhjentämään teepöytää, mutta Ashurst seisoi yhä edelleen paikoillaan, imien itseensä iltailmaa ja koettaen olla mitään ajattelematta. Vihdoin hän näki Hallidayden tulevan puutarhaportista, Stellan hiukan edellä, perässä Phil ja lapset, jotka kantoivat koreja. Vaistomaisesti Ashurst vetäytyi ikkunasta syrjään. Hänen sydämensä, joka oli haavoittunut ja kiusautunut, pelkäsi tätä kohtausta, samalla kun se ikävöi sen tarjoamaa lohtua — tunsi epämääräistä kaunaa tätä vaikutusta kohtaan, samalla kun tavoitteli sen viileää viattomuutta ja iloa saada katsella Stellan kasvoja. Seisten pianon takaisen seinän vieressä hän näki tytön tulevan ovesta ja katselevan ympärilleen ikäänkuin hiukan pettyneenä; mutta samassa tämän silmät sattuivat häneen, ja Stella hymyili nopeaa, kirkasta hymyä, joka lämmitti, mutta samalla ärsytti Ashurstia.

Tyttö ojensi kukkavihon häntä kohti. Ashurst painoi nenänsä siihen, ja hänen mielessään liikkui epämääräinen halu, jonka kuitenkin silmänräpäyksessä tukahdutti Meganin levottomien kasvojen näkeminen, jotka olivat suuntautuneet ohikulkijoita kohden. Ashurst sanoi lyhyesti: "Kuinka hauskaa!" ja kääntyi lähteäkseen. Hän meni huoneeseensa vältellen lapsia, jotka tulivat häntä vastaan portaissa, heittäytyi vuoteelleen ja makasi siinä peittäen käsillään kasvonsa. Nyt, kun hän tunsi, että arpa todella oli heitetty ja Megan hylätty, hän vihasi itseään, vihasi melkein myöskin Hallidayn väkeä ja sitä onnellisen, terveellisen englantilaisen perhe-elämän ilmapiiriä, joka heitä ympäröi. Miksi sattuma oli ajanut heidät hänen tielleen karkottamaan hänen ensi rakkautensa — osoittamaan hänelle, ettei hän ollut alhaista viettelijää parempi? Mikä oikeus oli Stellan valoisalla, kainolla kauneudella saada hänet tuntemaan, ettei hän milloinkaan mene naimisiin Meganin kanssa, ja pilata kaikki, herättää hänessä tämä katkera ja tuskallinen kaipaus ja tämä sääli? Megan oli nyt varmaan kotona, turhasta etsinnästään nääntyneenä — pikku raukka! — ja odotti ehkä tapaavansa hänet palatessaan. Ashurst puraisi hihaansa, tukahduttaakseen kaipauksen ja tunnontuskien vaistomaisen parkaisun. Hän meni ruokasaliin päivälliselle synkkänä ja äänettömänä, ja hänen mielialansa loi varjon lastenkin mielialaan. Ilta oli surullinen, huonotuulinen, kaikki olivat väsyneitä. Monta kertaa Ashurst yllätti Stellan katsomasta häneen loukkaantunein, ihmettelevin ilmein. Tämä havainto miellytti hänen synkkää mieltään. Hän nukkui huonosti, nousi hyvin varhain ja lähti ulos. Hän meni rannalle. Yksinäisyydessä tyynen, sinisen, auringonpaisteisen meren partaalla hänen sydämensä suli hiukan. Millainen itserakas narri hän olikaan uskoessaan, että Megan ottaisi asian niin vakavasti! Parissa viikossa tämä olisi varmaankin hänet unohtanut! Ja hän, Ashurst, hän sai nauttia hyveen palkan! Kunniallinen nuori mies! Jos Stella sen tietäisi, hän varmaankin siunaisi sitä, että hän oli voittanut sen paholaisen kiusauksen, johon hän, Stella, uskoi. Ja Ashurst puhkesi kovaan nauruun. Mutta vähitellen saivat meren ja taivaan rauha ja kauneus ja yksinäisten lokkien lento hänet häpeämään. Hän kävi uimassa ja palasi hotelliin.

Hotellin puutarhassa istui Stella telttatuolissa maalaamassa. Ashurst hiipi hänen taakseen. Kuinka valoisa ja kaunis tyttö olikaan kumartuessaan innokkaasti eteenpäin, kohottaessaan siveltimensä, mitaten ja kulmakarvojaan rypistäen.

Stella säpsähti, kääntyi, lehahti polttavan punaiseksi ja sanoi nopeaan tapaansa:

"Kaikki on taas hyvin. Tiesin, että teitä vaivasi jokin asia, eikö niin? Ystävien kesken se ei merkitse mitään, eihän?"

"Niin, ei kylläkään, ystävien kesken — ja olemmehan ystäviä, vai kuinka?"

Stella loi häneen silmänsä, nyökkäsi kiihkeästi, ja hampaat välähtivät hänen hymyillessään.

Kolme päivää myöhemmin Ashurst palasi Lontooseen yhdessä Hallidayn sisarusten kanssa. Hän ei ollut kirjoittanut maatilalle. Mitäpä hän olisi voinut kirjoittaa?

Seuraavan vuoden huhtikuun viimeisenä päivänä hän vietti häitä Stellan kanssa…

Näitä Ashurst muisteli istuessaan muuriin nojaten keltakiulukkain keskellä hopeahääpäivänään. Juuri tuolla paikalla, mihin hän oli levittänyt eväät, oli Megan varmaankin seisonut taivasta vasten piirtyen silloin, kun hän oli nähnyt tytön ensi kerran. Omituinen tapaaminen! Ja hänessä heräsi halu laskeutua laaksoon katsomaan maatilaa ja hedelmäpuutarhaa ja ketoa, jossa oli mustalaiskummituksen kivi. Se ei veisi paljoa aikaa. Stella maalaisi varmaan vielä tunnin.

Kuinka hyvin hän muistikaan kaikki — pienen kuusiryhmän, tuolla taustalla kohoavan jyrkän nurmikkotöyrään! Hän pysähtyi talon portille. Matala kivirakennus, marjakuusiportti ja kukkivat pensaat — kaikki oli ennallaan. Yksinpä vanha, vihreä tuoli oli nurmikolla ikkunan alla, sama tuoli, jolle hän oli noussut ottamaan Meganin kädestä avaimen. Hän kulki pitkin kujatietä ja nojasi hedelmätarhan veräjään — harmaaseen, luurankomaiseen veräjään, niinkuin silloinkin. Musta sikakin kulkea taapersi tarhassa puiden välissä. Oliko totta, että oli kulunut kuusikolmatta vuotta, vai oliko hän nähnyt unta ja herännyt tapaamaan Megania, joka odotti häntä suuren omenapuun alla? Vaistomaisesti hän vei kätensä harmahtavaan partaansa ja palasi todellisuuteen. Avaten veräjän hän ohjasi askelensa suolaheinän ja nokkosten yli vanhan omenapuun juurelle. Muuttumaton sekin! Vähän paksummalti harmaanvihreää sammalta, pari kuivaa oksaa — muuten olisi saattanut uskoa, että hän oli eilen halannut sen sammalista runkoa Meganin paettua paikalta ja hengittänyt sen tuoksua, kuutamon valaisemien kukkien näyttäessä hengittävän ja elävän hänen päänsä yllä. Kevät oli varhainen, muutamia umppuja oli jo näkyvissä. Mustarastaat lauloivat, käki kukahteli, päivä helotti lämpimänä ja säteilevänä. Kaikki oli käsittämättömässä määrin samanlaista — soliseva puro, pieni vedenpatoutuma, jossa hänen oli tapana istua pärskyttäen vettä rinnalleen ja käsivarsilleen. Ja tuolla kedolla näkyi vanha pyökkiryhmä ja kivi, jolla mustalaiskummituksen oli tapana istua. Ja menneen nuoruuden kaipuu, polttava ikävä, tuhlatun rakkauden ja ihanuuden tunne ahdisti kurkkua. Tämän jylhän ihanan maakamaran tarkoituksena oli varmaan, että täällä saisi puristaa innostuksensa hurman sydäntään vasten niinkuin taivas ja maa tekivät! Ja kuitenkaan ei voinut sitä tehdä!

Ashurst käveli pienen puron partaalle, ja katsoen alas vedenpatoutumaan hän ajatteli: "Nuoruus ja kevät! Mihinhän ne molemmat ovat häipyneet?" Ja äkkiä, peläten että joku kohtaamansa henkilö häiritsisi häntä hänen muistelmissaan, hän palasi kujatietä takaisin ajotielle. Auton luona seisoi vanha harmaapartainen työmies nojaten keppiinsä ja keskustellen autonajajan kanssa. Ukko herkesi oitis puhumasta, kosketti kunnioittavasti hattuaan ja valmistautui jatkamaan ontuen matkaansa kujatietä kohti.

Ashurst osoitti kädellään kapeaa, vihreää kumpua. "Voitteko sanoa, mikä tämä on?"

Ukko pysähtyi; hänen kasvoilleen tuli ilme, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Olette kääntynyt oikean henkilön puoleen."

"Se on kokonainen tarina, voisi sanoa. En kerro sitä suinkaan ensimmäistä kertaa — ihmiset kyselevät usein tuota kumpua. Sitä sanotaan näillä seuduilla 'neidon haudaksi'."

Ukko kosketti taaskin hattuaan ja täytti hitaasti vanhan savipiippunsa. Hänen silmänsä, jotka tirkistelivät ryppyjen ja karvojen seasta, olivat vielä hyvin kirkkaat.

"Jos sallitte, herra, niin istahdan hetkeksi, jalkaani särkee hiukan tänään."

"Tuolla haudalla on aina kukkia. Eikä se myöskään ole aivan yksinäinen. Paljon väkeä ajaa tästä ohi noilla uusilla autoilla ja muilla — ajat eivät ole enää niinkuin ennen. Tytöllä on seuraa täällä ylhäällä. Otti, raukka, itse hengen itseltään."

"Ymmärrän", sanoi Ashurst. "Hauta tienristeyksessä! En tiennyt, että sitä tapaa vielä noudatetaan täällä."

"Siitä on jo kauan aikaa. Meillä oli silloin kirkkoherra, joka oli hyvin jumalaapelkääväinen mies. Odottakaas, ensi Mikonpäivän aikoihin tulen olleeksi eläkkeellä kuusi vuotta, ja olin juuri viidenkymmenen, kun se tapahtui. Ei ole enää elossa ketään, joka asiasta tietää enemmän kuin minä. Tyttö asui tässä naapurissa, samassa talossa, missä minäkin olin työssä, rouva Narracomben luona — talon omistaa nyt Nick Narracombe. Teen toisinaan vielä hänelle joutohetkinä pikkutöitä."

Ashurst, joka seisoi veräjään nojaten ja piippuaan sytytellen, piti koukistettua vasenta kättään kasvojensa edessä vielä kauan sen jälkeen kun tulitikku jo oli sammunut.

"Entä sitten?" virkkoi hän, ja hänestä itsestään tuntui, että hänen äänensä oli käheä ja omituinen.

"Sellaisia tyttöjä ei ole kuin yksi sadasta. Tyttöparka! Lasken tähän haudalle kukkasen joka kerta kun kuljen ohi… oli kaunis ja kiltti tyttö, vaikk'eivät tahtoneet haudata häntä kirkkomaahan eivätkä sinnekään, minne hän itse oli toivonut tulevansa haudatuksi."

Vanha työmies vaikeni ja laski karvaisen, känsäisen kämmenensä mättäälle sinikellojen joukkoon.

"Luulen, että se juttu on tavallaan jonkinlainen rakkaustarina", jatkoi ukko, "vaikk'ei kukaan koskaan sitä saanut tarkoin tietää. Kukapa voi arvata, mitä nuori tyttö saattaa saada päähänsä — mutta se nyt on minun luuloni." Ukko pyyhkäisi turvetta kädellään. "Minä pidin siitä tytöstä enkä usko, että oli yhtään ihmistä, joka ei pitänyt tytöstä. Mutta hän oli liian helläsydäminen — siinä vika oli, niin uskon."

Ukko katsahti Ashurstia silmiin. Ja Ashurst, jonka parrakkaat huulet vapisivat, mutisi taaskin:

"Oli kevät, juuri nämä ajat tai lieneekö ollut hiukan myöhempi — omenapuiden kukkimisaika — ja meillä oli tuollainen nuori yliopistoherra asumassa täällä talossa — kunnon poika muuten, mutta hiukan koppava. Pidin hänestä paljon, enkä milloinkaan havainnut, että hänen ja tytön välillä olisi ollut mitään, mutta minun uskoni on, että hän pani tytön pään pyörälle."

"Nuoriherra lähti sitten tiehensä ihan äkkiä, ja jäi sille tielleen. Tuolla talossa on vielä tänä päivänä tallella hänen selkäreppunsa ja muita pikkutavaroita. Minusta on kumma, ettei hän koskaan lähettänyt niitä noutamaan. Hänen nimensä oli Ashes tai jotakin sinnepäin."

"Tyttö ei koskaan kertonut mitään, mutta siitä päivästä lähtien, jolloin nuori mies hävisi, hän tuntui melkein kuin sekapäiseltä. En ole elämässäni nähnyt ihmisen niin muuttuvan, en ikinä. — Talossa oli toinen nuori mies, Joe Biddaford, ja tämä piti tytöstä paljon. Arvaan, että poika kärtti ja kiusasi tyttöä eukokseen. Tyttö alkoi jo näyttää aivan hurjalta. Väliin iltaisin, kun tulin kotiin vasikoita paimentamasta, näin hänen seisovan puutarhassa suuren omenapuun alla noin vain tuijottamassa suoraan eteensä. 'En tiedä, mikä sinua vaivaa', tuumin silloin itsekseni, 'mutta säälittävän näköiseksi olet muuttunut'."

"Muistan, kuinka kerran sanoin hänelle: 'Mikä sinua vaivaa, Megan?' — tytön nimi oli Megan David, kotoisin Walesista niinkuin tätinsäkin, vanha rouva Narracombe. 'Sinä suret jotakin'. — 'En minä mitään…' väitti hän, mutta kaksi kyyneltä vieri pitkin poskea. 'Sinähän itket — mikä sinun on?' ihmettelin minä. Hän painoi kätensä sydämelleen: 'Tuntuu niin kipeältä, mutta kipu kyllä pian paranee. Mutta jos jotakin tapahtuisi, tahtoisin, että minut haudataan tämän omenapuun alle.' — Naurahdin: 'Mitä sinulle voisi tapahtua? Älä ole tyhmä.' — 'Ei', sanoi hän, 'en aio olla tyhmä!' No, minähän tiesin, kuinka kummallisia tytöt voivat olla, enkä ajatellut enempää koko asiaa. Mutta kaksi päivää myöhemmin, kello kuusi illalla, kun tulin paimenesta, näin jonkin tumman möhkäleen purossa, lähellä omenapuuta. Sanoin itsekseni: 'Varmaankin sika! Onpa kummallinen paikka sialle!' Sitten menin lähemmäs ja näin, mitä siellä oli."

Vanhus vaikeni. Hänen ylöspäin kääntyneissä silmissään oli kirkas, kärsivä katse.

"Siellä oli tyttö, pienessä vedenpatoutumassa, kallionkielekkeen juurella — samassa paikassa, missä olin nähnyt sen nuoren herran jonkin kerran käyvän huuhtoutumassa. Kasvot olivat kääntyneet veteen päin. Kiven juurella, juuri hänen päänsä kohdalla, oli rentukkakimppu. Ja kun sain näkyviin kasvot, ne olivat kauniit — rauhalliset kuin lapsella — ihmeen kauniit. Kun lääkäri tuli, hän sanoi: 'Tyttö ei olisi voinut hukuttautua tuohon vesilätäkköön, jollei olisi ollut hurmiotilassa!' Niin, kasvoista päättäen hän oli ollut juuri sellaisessa tilassa. Täytyi itkeä — niin kaunis hän oli. Oli jo kesäkuu, mutta hän oli jostakin löytänyt kukkivan omenapuunoksan, jonka oli pistänyt tukkaansa. Siksi uskon, että hän oli hurmiotilassa, kun oli voinut niin iloisena käydä kuolemaan. Puron poukamassahan ei ollut vettä enempää kuin puolitoista jalkaa. Kerroin, miten hän oli sanonut haluavansa päästä hautaan omenapuun alle. Mutta talonväet eivät pitäneet siitä, niin uskon. Olisi näyttänyt liiaksi siltä, kuin hän olisi suunnitellut tekonsa edeltäpäin. Ja niin hänet haudattiin tänne ylös. Silloinen kirkkoherra oli hyvin tarkka kaikissa tällaisissa asioissa."

"Omituista", lisäsi hän, "mitä tytöt voivat tehdä, kun ovat rakastuneita. Tällä oli rakastava sydän. Arvaan, että se oli murtunut. Mutta emme milloinkaan saaneet tietää mitään."

Vanhus kohotti katseensa ikäänkuin odottaen kiittävää sanaa kertomuksestaan, mutta Ashurst olikin jo mennyt menojaan, aivan kuin häntä ei olisi ollutkaan.

Kukkulan laella, vähän matkaa sen paikan takana, jonne oli kattanut lounaan, Ashurst heittäytyi pitkälleen, kasvot maata vasten. Niin oli siis hänen hyveensä saanut palkkansa ja Kypron jumalatar, rakkauden jumalatar, kostanut! Ja Ashurstin kyyneltyvien silmien eteen kohosivat Meganin kasvot omenankukin koristetun, tumman, märän tukan ympäröiminä. Mitä väärää oli siinä, mitä tein? ajatteli hän. Mitä oikein olen tehnyt? Mutta hän ei voinut löytää vastausta. Kevät, leimahtava intohimo, sen kukat ja laulu — kevät hänen ja Meganin sydämessä! Rakkausko vain oli vaatinut uhrin? Kreikan mies oli oikeassa — "Hippolytoksen" sanat pitivät paikkansa vielä tänä päivänä!

Niin hullu Rakkauden sydän on ja kullankimaltavat siivet sen. Se minne kevään tuopi päälle maan, sen taikamahdin alle kaikki taipuu. Ja kaikki, mik' on nuorta, vapaata, niin metsässä kuin joissa, vuorilla, kaikk' kaikki, mikä maasta tullut on tai päivän heltehessä hengittää, ja kesken ihmisten ja kuninkaiden sun mahtis, Kyprolainen, suurin on.

Vanhat kreikkalaiset olivat oikeassa. Megan! Pikku Megan-parka, joka kerran laskeutui tuon kukkulan rinnettä! Megan vanhan omenapuun alla, odottamassa ja tuijottamassa eteensä. Megan kuolleena, otsallaan kauneuden leima!

Ashurst nousi, otti vaimonsa vesiväriharjoitelman ja tarkasti sitä sanaa sanomatta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OMENAPUU ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.