Title: Alakuloinen meri
Runoja
Author: Anna Kaari
Release date: January 1, 2024 [eBook #72579]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: WSOY
Credits: Tuula Temonen
Runoja
Kirj.
Anna Kaari [Kaarina Höglund]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1928.
Kevätyö
Alakuloinen meri
Kaipaus
Meri yöllä
Onnellinen aamu
Polku
Laulu sinulle
Maja
Kirje
Jää hyvästi, hyvää yötä
Alakuloinen päivä
Varjolaulu
Murhe
Wen-Kiyn'in valitus
Kuin kuolinpaarien lakanat
Musta tauti
Pimeä meri
Ystäville
Kuollut sydän
Sa liian myöhään tulit takaisin
Laiva
Kaupunki
Ilta
Syyssade
Kauhu
Kuutamo kaupungissa
Syvyydestä
Lumisade
Akvarelli
Uusi kevät
Aamu
Keväthurmio
Uudestisyntyminen
Pieni laulu
Onnellinen rakkaus
Yö niityllä
Äiti
Rannalla
Ota mun kädestäni kiinni
Sisarelle
Ametisti
Valkea hämärä
Meren yllä on pimeät, raskaat varjot: pilvien varjot.
Ranta on paennut viileään, siniseen sumuun.
Laiva on nostanut purjeet yöhön
ja liukuu etenemättä —
Jostakin läikkyy äkkiä valoa veteen,
outoa, kirkasta valoa.
Meri liikkuu aalloitta yössä.
Meri on ihana maailma ääriä vailla.
Valo on sammunut.
Purjeet ovat sulaneet pilvien varjoon.
Varjo on hajonnut pimeään mereen.
Kaikki on yhtä.
Yössä on ainoa kuuluva ääni:
— Salaisiin kiviin särkyvä vesi.
Oot harmaa, aalloin väsynein sa tumman pilven alla hiljaa vaellat!
Mun, ihmisen, on hyvä levätä sun rannallas, kun viilee tuuli unhoituksen levon lupaa.
Oot harmaa, kaiken elämän, sen murheen, epätoivon pyyhkii aaltos pois.
Ja rannoiltas ja minut, ihmisen, kun hiljaa vaellat sa tumman pilven alla aalloin väsynein.
On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan tuuleen viileään. Ovat tomuinen maa ja ranta kaukana häipyneet meren hämärään.
On linnun sydäntä syönyt ikävä
ulapan lintujen vapauteen,
missä punaiset karit nousevat merestä
satoine lokkien pesineen.
On kaipaus vienyt linnun rannalta ulapan aamuun valkeaan, missä auringon noustessa merestä kirkkaana unohtaa tomuisen, kuuman maan —
Meri yöllä on kuultavan kirkas, sen vesi on valkoinen, ja lokkien kaartuvat siivet ei varjosta pintaa sen.
On tiirojen kirkkaus jäänyt
myös rannoille kuolemaan.
Vain kaukaista kohinaa kuuluu:
meri puhelee unissaan,
ja huo'aten joskus syvään se mainingin kohottaa, mi aaveena edeten liukuu veden pintaa valkeaa.
Nyt ylitse yöllisen meren, veden vaiheilla valkean käy kutsuva kuiskaus hiljaa meren lempeän jumalan.
Miten onnelliseen aamuun meren saarella herätä voi! Kuin vihreään kylpyyn kutsuin meren aallot rannalla soi.
Ja lokkien helminauhaan
on tiirat yhtyneet.
Ne ensimmäisinä meressä
on aamulla kylpeneet.
Meren onnelliseen aamuun kun vielä herätä vois! Meren vedessä viheriässä surut sairaat huuhtoa pois.
Sinä kuljet monia, leveitä teitä.
Joka tie vie jonkun ystävän luo.
Eräs kovin kapea, hämärä polku
sinut minun luokseni joskus tuo.
Eräs niityn ruohoon hukkuva polku,
jota tiellä kulkijat eivät nää,
joka sinulta myöskin helposti unhoon
kovin pitkiksi ajoiksi usein jää.
Sinä kuljet monia, leveitä teitä.
Minä turhaan polulla odotan.
Minä pelkään, rakkahin, huomaamatta
polun kokonaan umpeen ruohottuvan.
Sua päivät iltaan aattelen, kun hiljaa askaroin. Viel' läpi illan hämärän sun silmäs nähdä voin.
Sa vaikka kuljet kaukana,
olet aina vierelläin.
Kuin tuvan lämmin hämärä
sa kierrät sydäntäin.
Sa olet öinen hiljaisuus,
mi tupaa vartioi,
Sun kuiskaukses unihin
kuin huilun ääni soi.
Sua yöt ja päivät aattelen, sa olet elämäin. Sa vaikka kuljet kaukana, olet aina vierelläin.
Ma sydämestäni nyt majan teen
ja vien sen erämaahan kaukaiseen.
Sen kynnyspuulla istun odottain.
Tuo kaipuu kerran sinut majahain.
Ja takkatulta sulle iltaisin
ma vaalin onnellisin unelmin.
Sa tulet kerran, silmiis suutelen
ma silloin unet syväin metsien
ja vuorten etäisinä siintäväin
ja havun tuoksun, kukkain himmeäin.
Ma oman ikäväni suutelen
ja rakkauden suuren, avoimen
ja yksinkertaisen kuin erämaa,
mi etees rannatonna aukeaa.
Niin pitkän kirjeen kirjoitin
kuin oli ikäväin,
ja ajatuksin kuumeisin
ma odottamaan jäin.
Sa vihdoin muistat kirjoittaa:
Saan kirjeen ohuen.
Sen sanat mua viluttaa
kuin päivä tuulinen
tai linnun huuto suolta päin tai ruutu ikkunan, min jäisen lasin ääreen jäin ma kädet helmahan.
Jää hyvästi, hyvää yötä,
ma nukun sulta pois
ja väliltämme kaikki
kuin unhoitettu ois.
Jää hyvästi, hyvää yötä.
On monen käynyt niin.
Tie huipuilta vie aina
alas kuilun syvyyksiin.
Jää hyvästi, hyvää yötä.
Sua vielä suutelen —
Ja nukun pois, mut koskaan
ma aamuun herää en.
On järvi kellanharmaa, ja mustat pilvet kulkemaan jo ovat väsyneet. Ne riippuu järven yllä kuin kummalliset varjot vaan tai siivet väsyneet.
Ma askelteni ääntä
kuin joka hetki vavahdan
ja käännyn katsomaan.
Vain jalkojeni alla
ma taitoin kaislan ruskean.
Jään sitä katsomaan —
Niin alakuloisena ma rantaa pitkin kävelen ja jotain ikävöin — Kuin mustat pilvet raskas on yksinäisyys päivien. — Pois täältä ikävöin.
Jäät valon lämpöön niinkuin lintu jää, kun varjossa jo viileyttä on, ja enää varjon pimentoon ei nää sun silmäs, huikaisemat auringon.
Vain kuumaan valoon yli maisemain
ne tuijottavat kauas, ohi mun.
Oon varjossa ma pieni kasvi vain,
ja silmäis valosta ma huikaistun.
Jäät kauas valoon, minä varjoon jään, ja lehdet sulkee minut pimentoon. Ma kylmään heinään painan raskaan pään, sa lennät niinkuin lintu aurinkoon.
Voi, että kätes lämmön vangita ma voisin kuin pienen linnun kylmään kätehein! Ma silloin hiljaisesti onnellinen oisin, ja katkeruus ei nousis huulillein.
Voi, että askeltesi kaiku korvistani
ei koskaan sammuis kuulumattomiin:
Sa silloin kulkisit kuin aina rinnallani,
ja murheeni mun sulais kyyneliin.
Voi, että onnellinen muisto hyvyytesi ois suurempi kuin mykkä tuska tää: kun toisiin silmiin hukkuu katsehesi ja minuun enää silmäs eivät nää —
Pian sammuu kaikki lyhdyt teehuoneen valkean — Ma joka ilta turhaan sua täällä odotan.
Taa silkkiviuhkan pääni
ma painan itkevän —
Kuu Jykou-virran ylle
on noussut vihreän.
Tuon virran taakse tiedän
sun luotain paenneen —
Ma sieltä, armas, toivon
sun onnen löytäneen.
Nurkassa yksin täällä teehuoneen valkean ma yhä sentään vuotan sun kerran palaavan.
Kun nauroin ja leikin ja tanssin, sinä istuit synkkänä vain — Sinä vihaa siitä kannoit ja epäilit rakkauttain.
Minä sammutin ilon ja naurun,
kun, armas, tahdoit niin —
Nyt joka ilta itken
ma itseni nukuksiin.
Minä sammutin ilon ja naurun.
Mitä enää olla vois?
Sinä kaukaa ihmein katsot
— ja luotani lähdet pois.
Sinä, armas, luotani lähdet, minun ruumiini vapisee — Eron katkeran yrtin tuoksu nyt ilmassa leijailee.
Teekupin huulille pienen
minä vavisten kohotan,
sen, jost' olet juonut, armas,
vihan karvaan pisaran.
Sinä lähdet luotani kauas,
ilo kanssasi pakenee.
Nyt iltaisin vieras käsi
sinun otsaasi hyväilee —
Minä kuljen virralle öisin, kun ei kuu luo valoaan, vain pimeät laineet huokaa ja sydän rakkauttaan —
Tämä paikka on kuollut, linnut tätä paikkaa pakenee, ja kukkaset kuolee, varjo joka hetki tummenee —
Tämä paikka on kuollut, tässä
on murhattu rakkaus —
Te, ihmiset, kuulkaa, yksi
on minulla toivomus:
Kun kuolen ma kerran, pian, sitä toivon enää vain — niin hautani tänne tahdon minä lähelle rakkauttain.
Kuin kuolinpaarien lakanat niin olivat kasvosi valkeat ja liikkumattomat.
Kuin kuolinpaarien vierellä
minä istuin kädet ristissä
ja tahdoin itkeä —
Vaan silmät kuivina tuijotin
sua suuressa tuskassa silmihin
ja kauhusta vapisin.
Miks ovat kasvosi kalpeat ja silmäs kuolonsairahat — jos vielä rakastat?
Mun sydäntäni musta tauti syö:
sun silmissäsi vieraat silmät nään.
On kuollut rakkautes minuhun.
Ma kivistävään epätoivoon jään.
Sa kuulet sanani ja kuitenkin
jo tuokiossa kaiken unohdat.
Tai ehkä kuunnellut et ollenkaan,
— minussa toista jo kai rakastat.
Sa vanhaa lemmittyäs jotakin
tai uutta muistat, — mua enää et.
Tai rakkautta vain sa rakastat,
vain lemmen nautinnosta suutelet.
Mun sydäntäni musta tauti syö,
mua tuska katsoo silmin verisin,
ja epätoivo lankee ylleni:
sinua itseäs ma rakastin.
Minä olen pimeä meri, kylmä ja yksin ihan. Lyö rannoilla musta veri epäluulon ja vihan.
Olen ulapan pitkän ja aavan pian jääksi hyytyvä vesi. Löi rintaani mustan haavan sinun julma rakkautesi.
Te menkää luotani kaikki pois, te, joita rakastan! On niinkuin kätenne kuolleet ois, kun niitä puserran.
En silmäinne kalvossa katsetta nää,
kun luotte ne minuhun.
Epäluulon tappava käärmeenpää
on tunkenut sieluuni mun.
Te menkää luotani kaikki pois!
Minut vaikka kirotkaa.
Minun helpompi etäällä teistä ois
taas — teitä rakastaa.
Meren laulua syvästi onnekasta,
jota kuulin aina ma korvissani,
olen lakannut kokonaan kuulemasta.
— Meren kuva on sumennut sielustani.
Olen polttanut tuhkaksi herkimpäni:
Kuvat, äänet kirkkaat on himmenneitä.
Kivitaakkana kuollutta sydäntäni
nyt kuljetan pimeitä, pitkiä teitä.
Voi enää vain unessa kipeässä
meri joskus laulaa mun korvissani —
Minä itkuuni herään ja pimeässä
kuin mieletön parahdan vuoteellani.
En ole tyttö, jota rakastit.
Vuossata siitä vierinyt jo lie,
kun hänest' erkanit.
Sa liian myöhään tulit takaisin —
Miks katsot noin kuin tuntisit
sa minut kuitenkin?
Ma olen vieras. Miksi katsot noin?
Hän kuollut on, ja muistolleen
ma ammoin rauhan soin.
Ma olen vieras, hänet tunsin vaan
ja tiedän: anteeks antoi hän
myös sulle kuollessaan.
Käy jälleen seutuun, josta tulitkin.
Ei kukaan löydä hänen haudalleen —
Sa liian myöhään tulit takaisin.
Musta laiva vettä joluu.
Lintu huutaa ulapalla.
Laivan yllä pitkät pilvet,
syksyn raskas vesi alla.
Joku tulee — Joku lähtee —
Laiva, kohtaloita kannat.
Kohoo veden kahtapuolta
murheen pitkät kaislarannat.
Joku muistaa, joku itkee —
Kaikki rannat jäivät taaksi.
Hiljaa joluu ulapalle
kohtaloiden musta haaksi.
Aukee aamu laivan eteen:
Laivan lasiruudut kiiltää.
Joku itkee, joku toivoo —
Oudot linnut vettä viiltää.
Musta liikkumaton virta, kylmä kivisilta yllä. Hullu kaipuu puristaa mua painajaisen syleilyllä.
Sillan täyttää tulvehtiva, aina uusi ihmishumu. Yksinäisen vaeltajan kiertää sankka, sairas sumu —
Yökahvilan lamput kiiltää, ja huulien punattujen kova nauru ilmaa viiltää, ja lasien särkyminen.
Joka yö sen lamput kiiltää, vain ihmiset vaihtuvat sen. Sama hullu nauru viiltää, ja sama on — särkyminen.
Talot rinnatusten ventovieraat ovat. Taloin yllä tähdet armottoman kovat:
Heikko sortuu siellä
vahvan tahdon alle.
Valta elää suotu
vain on sortajalle.
Kovat kivipiiput siellä yksin tohti nostaa päätään, nousta korkeutta kohti.
Kylmä ja kostea ilta.
Sumu on kiertänyt talot.
Kaikilla väsyneet silmät
niinkuin himmeät valot.
Pakenen etäälle muista
ainoan totuuden eteen:
Sammuvat hyvyys ja lämpö
sumuna jäiseen veteen.
Häviää tyhjäksi kaikki —
Selvinkin ajatus hajoo.
Kosteaan, hämärään kuiluun
elämän kauneus vajoo.
Elänkö? Tuijotan sumuun
hämärän tyhjällä tiellä.
Katselen sokeiksi silmät:
Mitään en näe ma siellä.
Sinä tunnetko: oudosti levoton
koko ilma ruutujen takana on!
Puun lehdet varjoina lepattaa,
joku ruutuun kolmasti kolkuttaa.
Sade puistoon huutona kohisee.
Joku ruudun takana ääntelee —
Olet yksin yössä niin avuton,
kuin lehdet kylminä kätesi on.
Joku hiipii ympäri huonettas,
joku toinen on sinun huoneessas.
Valo lamppusi sammuu lehahtain —
Se sammuiko ilmanvedosta vain?
Kuka tähtesi näin on levoton?
Kenen ajatus luonasi yössä on?
Vai tyhjyyskö vain luo varjojaan
— sinut saartaen yöhön kauhullaan.
Ilma ei liiku ja vaiti on puistot.
Talojen yllä on jäätynyttä sauhua.
Kiertelen ilotonna kaupungin katuja,
pakenen vierasta, nimetöntä kauhua.
Kadut on tyhjät ja ystävät poissa,
vai lienenkö itse jo kuuro ja sokea?
Kankea jähmetys jäsenet hyytää,
— elämää saanko enää koskaan ma kokea.
Kuljenko koskaan enää näkevin silmin?
Tunnenko rakkauden tuskaa ja riemua?
Sydän on hyytynyt julmasta kauhusta:
— Kuoleman armoton virta Jo vie mua.
Kuun valkean juovan liukuvan yli märän kadun nään läpi huurusta himmeän ikkunan katuvaunuun kiitävään.
Taas hajoo kalpea valo tuo katulampun paisteeseen. Noin sielusta kaiken herkän juo kadun kuume verkalleen —
Mun sydäntäni kaikki äänet yössä kiertävät
kuin petolinnut avutonta, varmaa saalistaan.
Mua painaa varjot siipien, ja kaikki nokillaan
ne sydämeni paikallensa veriin iskevät.
Voi, kaikki äänet valittaa ja syyttää jotakin —
Mun nimeäni joku huutaa, mua herjaten.
Niin kamalasti viiltää nauru epätoivoisten,
ja kaikki särkyy, hukkuu viimein avunhuutoihin.
Ma tunnen, mistä syvyyksistä äänet nousevat,
ja tiedän: liian tuskallista kaikki Joskus on.
Mut lohduttamaan ketään olen aivan avuton,
mun käteni on sidotut ja kylmät, kankeat.
Ja huuliltani lohdutuksen sanat säikkyen
pois pakenee kuin linnut luota meren jäätyneen.
Niin ajan mennen hyvät sanat kaikki siivilleen
on nousseet, meidät tyhjyyteen ja yöhön jättäen.
Ma kuulen enkä kuitenkaan ma ketään auttaa voi,
Ja paikalleni vangittuna pakoon pääse en,
Ma turhaan tukin korvani ja turhaan rukoilen,
on nauru lakkaamaton vain ja itku yhä soi.
Jos kerran oman sydämeni itkun kuulutan,
on särkyvä se samoin suureen kohuun äänien,
ja kukaan siihen vastaa ei, mut tuuli kantaa sen
kuin muutkin yli erämaan ja meren ulapan.
Niin kaikki itkee jotakin ja kysyy jotakin,
ja kukaan vastata ei kenellekään voi.
Vain korvissamme lakkaamaton, turha itku soi
ja nauru, joka särkyy avunhuutoihin.
Putoilee mustille kiville, pimeille kaduille lunta. Käsille, silmihin sataa lepoa: lempeää unta.
Jonnekin etäälle kirposi
sielusta kipeä taakka.
Putoilee viileää lunta
sieluni pohjalle saakka.
Ihmisten silmistä katsoo kuin lapsi: heräävä hyvyys, arka ja uusi rakkaus, kirkkaiden vesien syvyys —
Rannalla helisi jäiset kaislat.
Sininen hämärä jäätä hiipi.
Taivaan reunalla kapea pilvi
niinkuin irtireväisty siipi.
Siniseen hämärään rannat hajoo.
Luminen järvi on autio, aava.
Taivaan reunalla vielä on ruskon
ohut, heikosti punerva haava.
On niinkuin lävitse pilvien jo auringon nähdä vois, ja pisarat takana ruutujen kuin valosta raskaat ois.
Jo lentää lokit valkeat
yli sataman jäisen veen.
Yön, kuoleman raskaat ulapat
nyt aukee kirkkauteen.
Ja ihme: kivessä sydämen kipu ihana liikahtaa, kun siivet kuolleen kaipauksen taas lentoon aukeaa.
Aamu kohoo niinkuin lintu ylle kaupungin, jäisen meren kirkkauden tuoden, ohuin, häikäisevän valkein lentimin kuvaisensa joka ruutuun luoden.
Sieluhuni niinkuin ruutuun valo lankeaa
aamun linnun valko-lentimiltä.
Sairaat unet sielustani valo karkoittaa,
varjot säikähtyvät ympäriltä.
Herään aamuun onnellista päivää aavistain,
katson ulos hymyilevin huulin.
Valo välkkyy huoneessani, riemu sielussain.
Aamu lentää onnellisin tuulin.
Meri vapaa on. Jäät pirstaksi lyö aallot nuorina maihin, Ja reväissyt pois silmästään on taivas harmaan kaihin.
Valo tulvehtii! Alas hajonneet
on ahtaan murheeni seinät.
Ja raunioon kevät kasvattaa
kuin hetkessä kukkivat heinät.
Nään esteettä. Miten kauas vain!
Ei katseeni rajoja tapaa:
On vallassain koko maailma,
olen niinkuin jumala vapaa!
Voi, kevät on minut huumannut!
Soi lauluna tulinen veri.
Olen ainakin hetken onnellinen
ja kesytön niinkuin meri.
Kevät kaikkien on! Vain elämää
ja naurua täyteen huoneet!
Mitä murheista, me olemme
jok' ainoa kevättä juoneet!
Ma olin kuollut. Kylmään tomuhun loit jumalhengen tavoin elonliekin. Sua kiitän siitä, rakkautes sun mun vaikka uusiin kärsimyksiin viekin.
Ma elän! Ah, kuin kuume ruumistain
mua vapisuttaa rakkaus ja kaipuu.
Kuin kasvi maasta valoon kurkottain
niin sydämeni puolehesi taipuu.
Ma mitä olen, olen kauttas sun.
Ma mitä näen, näen silmilläsi.
Sun voimas palaa veressäni mun.
Ma kannan povessani sydäntäsi —
Olet kultaista valoa tulvillaan kuin keväinen ilma vain! Tulen niinkuin ihanaan puutarhaan sinun luoksesi, armahain.
Olet niinkuin lämmin tuuli on hyvä kukalle puutarhan. Sen hengität kylmästä elohon, näet lämpöösi aukeevan.
Sun silmistäsi onnelliset linnut lentävät.
On sydämesi niiden lämmin pesä.
Kun joskus niistä joku lentää olkapäälleni,
on ympärillä aurinkoinen kesä.
Sun äänes laulu onnellisen suruisasti soi —
On niin kuin meri laulais huuliltasi.
Kuin rannalle tois jalkoihini vesi vaahtoa
niin hyväilet mua hiljaa sanoillasi.
Sun kätesi on lempeät ja hyvät eläimet.
Ne joskus levänneet on povellani —
Ne unehen mun lapsen tavoin hiljaa uuvuttaa,
ma, onnellinen, nauran unessani.
Ma huulin lämmintä heinää kuin joitakin kasvoja kosketan. Ja sieraimissani tunnen ma mullan väkevän huounnan.
Näin lähellä koskaan en ollut
ma elämän herkintä sykintää.
Yön tummuus metsistä valuu
ja vereeni kuumana leviää.
Joku lintu ääneti lentää.
— Mun on kuin se lentäisi sielussain.
Kukan lehtiä silmille sataa
ja valoa tähtien vaaleain.
Jos olen poissa, olet vierelläin, sa seuraat teitäni mun silmin suruisin. En sulle mitään kertonut, mut kuitenkin sun silmäs kaiken tiesivät, ma näin.
Voi äiti, kaiken olen pettänyt,
sa mitä kerran toivoit ylpein sydämin,
ja petän uudelleen, — mut kuitenkin
mua rakastat, et mua hyljännyt.
Et tuomitse, ma vaikka pahoin teen.
Sen tiedän: puolestani paljon rukoilet
ja joka aamu toivot uudelleen.
Sa itket salaa vain, mut mulle hymyilet.
Et tuomita voi, sillä tiedäthän:
on sydämeni sairas, kovin levoton.
Sa tiedät kohtaloni, miten käynyt on —
Mun toivot kerran rauhan löytävän.
Voi äiti, tiedä, sua rakastan.
Muut ristiinnaulitsevat, sinä siunaat vain
ja anteeks annat, kuljet rinnallain.
Voi äiti, tiedä, sua rakastan.
Muu hämärtyi ja sammui multa pois,
vain rakkautes taivas rajaton
mun tieni yllä valoisana on.
Sun hyvyyttäsi unhoittaako vois —
Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.
Saaria ei näy aavalla.
Joskus tuuli korviini kantaa
tiiran huutelun kaukana.
Mereltä tuulee. Kävelen rantaa.
Rantakukka taipuu tuulessa.
Autuus on ulapan tuulen antaa
sydämeen asti suudella.
Mereltä tuulee. Ulappa avoin
kutsuu, kun tullut on hämärä.
Sieluni harhaa tiiran tavoin
jossakin kaukana merellä.
Elämäni on lehti, jota tuuli nopeasti kuljettaa.
Rakas, ota mun kädestäni kiinni!
Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.
Painajaisunet mua ahdistavat ja levottomuus ajaa.
Rakas, ota mun kädestäni kiinni
ja saata mua matkalla kohti tuntematonta rajaa.
Ma pelkään kylmyyttä ja yksinäisyyttä — kuolemaa.
Rakas, ota mun kädestäni kiinni!
Ma vapisen. Mua virran nopeus kammottaa —
Hyvin silmin katselit silmiini mun kätes lempeä viipyen kädessäin. Minä himmeän, avaran taivaan näin ja valkeat tähdet ylläsi sun.
Ihan hiljaa ja huomaamatta vaan
sinä hengitit auki sydämein
kuin perhosen kotelokuorestaan,
sinä vieras äsken, nyt sisarein.
Sinä tiesit: toisen sydämen
kivikovaksi murheesta muuttuneen
vain sydämen tulella hiljalleen
voi avata, herättää henkiin sen.
Olin kylmä ja vieras, tylykin.
Miten lämmetä saatoit, sisarein —?
Minä tyhjin silmin katselin.
Miten löysit kuitenkin sydämein —?
Olen kärsinyt ehkä syvemmin.
Tilin elämän kanssa selväksi tein,
Minä kuljin sydämin kivisin
kovin kauan myöskin, sisarein —»
Nään yllä äänettömän ulapan yöpilven varjon sinipunaisen kuin unen herkän, olemattoman tai unohtuneen siiven, ohuen,
Ma pelkään hiljaisuuteen hengittää —
Ah, hengityskin merta myöten pois
kuin aavelaiva voisi viilettää,
ja joku jossakin sen nähdä vois.
Ma läsnäoloasi vapisen, sa kirkkain onni, saavuttamaton. Pian herätessä jälleen tuulien taas unet särkyy, etähällä on —
Meren suuri ja harmaa rauha
minun sieluuni selkenee.
Vesi pitkästä aaltoilusta
meren rannoilla hiljenee.
On ulappa kevyen kirkas:
Karit etäiset lähellä nään.
Kivet rannoilla selvinä piirtyy
meren valkeaan hämärään.
Olen lentänyt uupuvin siivin
meren pitkää pimeää
kuin harmaa haahkojen rivi,
jota silmä ei sumusta nää.
Nyt suuri ja harmaa rauha
yli kaiken selkenee,
ja väsynyt, levoton vesi
meren rannoilla hiljenee.