The Project Gutenberg eBook of "Riennon" toimitus, by Kyösti Wilkuna

Kyösti Wilkuna on Pohjanmaan poikia, syntynyt toukokuun 4 p. 1879 Nivalassa, lähinnä nuorimpana veljessarjassa. Isä ja äiti olivat heränneitä, isä ankara luonne, kiinteä ja taipumaton pohjalainen, jonka niskat eivät tiettävästi olleet missään kumartuneet, äiti hennompi ja hiljainen. Talo oli ja on vieläkin paikkakunnan "napataloja", jonka hyvä metsä, voimaperäinen maanviljelys ja väsymätön työnteko, isäntä itse aina etunenässä, ovat nostaneet kiitettävään kuntoon. Nyt ovat itse iso "Vilku-Kusti" ja hänen hellä ja hiljainen vaimonsa kauan jo maanneet maan mullissa, ja poika on joutunut maailman rantaa vaeltamaan, uralle, josta esi-isät eivät mitään tienneet.

Kuinka Kyösti Wilkuna kouluun pääsi, on hänelle itselleenkin aivan käsittämätöntä. Hänen isänsä oli jyrkästi kaikkea "joutavaa" koulunkäyntiä vastaan, arvellen koulunkäyneistä tulevan vain "herroja" kansan rasitukseksi — todella Aaroni Perttilän, talonpoikaiskuninkaan mielipiteitä! "Vilku-Kusti" terotti alituisesti elämänsä ohjetta "maa vakavin, Jumala totisin," joten lienee ollut aivan sattuma, että Kyösti sittenkin pääsi näiden mielipiteiden jostain salaisesta raosta kouluun pujahtamaan. Kun se oli tapahtunut, niin ukkokin taipui, jopa pannen määräksi, että Kyöstistä tulisi pappi, mikä aikomus, kuten niin monet muutkin ajalliset suunnitelmat, meni tyhjiin. Koulussa, Oulun klassillisessa lyseossa, Kyösti vanhempana, hyvämuistisena ja tyynesti ajattelevana, menestyi hyvin, mutta oli hänessä jo silloin huomattavissa eräänlainen "taiteellinen rauhattomuus". Latina ja historia olivat hänen hyvät aineensa, maineensa varsinaiset tantereet — ensiksikin koulun piha, jossa hän pikkupoikien suureksi ihastukseksi vei aina oman puolensa "ison pallon heitossa" voittoon, ja toiseksi — konventin sanomalehti "Valon terho", jossa hän Sepeteuksen nimellä edusti yhteiskunnallisen ja henkisen oppositionin kerettiläistä kantaa. Tämä hänen "oppositsioninsa olevia oloja vastaan" veikin hänet kesken koulunkäynnin eräälle vuoden kestävälle seikkailuretkelle — y.t. kansakoulunopettajaksi Kolariin. Näinä vuosina oli hän myöskin jonkun aikaa toimittajana oululaisessa Kaleva-lehdessä, josta luultavasti hänen ensimäiset julkisuuteen päässeet kaunokirjalliset kyhäyksensä olisivat löydettävissä. Mutta pian huomaa hän liian aikaisin keskeyttäneensä opintonsa, ja niin näkee kevät 1903 hänet ylioppilaana Helsingissä.

Totuuden mukaisesti on sanottava, että nyt alkaa miehen myrsky- ja kiihkokausi, joka käsittää kaikki ne tavalliset kokemukset, jotka elämänhaluisen nuorukaisen, joka häikäilemättä tahtoo kaikki tutkia, tiedetään saavuttavan. Hänen levoton sielunsa estää häntä vankasti ja vaarumatta seuraamasta mitään varsinaista opinto-ohjelmaa, vaan syöksyy hän toisesta harrastuksesta toiseen. Esimerkiksi mainittakoon, että taidehistoria herättää yhteen aikaan niin hänen mielenkiintoansa, että hän ei tunne mitään muuta tärkeätä niihin aikoihin tässä maailmassa. Ateneumin kokoelmat, laajempain puutteessa, ahmii hän nälkäisen himolla, ja hänen erinomaisen hyvä muistinsa auttaa hänet lyhyessä ajassa kokoamaan tältä alalta tiedot, joilla joku toinen olisi loistanut tutkinnoissa. Mutta Wilkuna ei ollut ajatellutkaan mitään tutkinnon suorittamista — asia oli ollut hänelle vain muutoin mielenkiintoinen. Välillä hän taas toimii sanomalehtimiehenä, asuu maaseudulla Helsingin lähistöllä kirjoitellen ensimäisiä todellakin kustantajan katsottavaksi aiottuja novellejaan, joista kuitenkaan moni ei liene lopuksikaan julkisuuteen tullut. Juuri tätä ennen on hän kuitenkin vakavasti aikonut noudattaa isänsä tahtoa ja ruveta — papiksi; hänen sen aikuiset tuttavansa kertovat hänen istuskelleen ahkerasti "puulaakissaan" Vuorikadun varrella kreikkalainen Uusi Testamentti kädessä, ja rauhallisen maalaispappilan elämä oli ollut hänen silloinen ihanteensa. Niin eli hän vilkkaissa harrastuksissa, jakaen aikansa elämän, taiteen, novellin sisällyksen ja muodon tutkimisen, kirjallisuuden yleensä ja erittäinkin Schopenhauerin välille, valmistautuen siten, kentiesi hänen luonnolleen parhaalla tavalla tulevaan kutsumukseensa.

Vuonna 1907 julkaisee hän "Novelleja", ja siitä saakka on hänen tuotteliaisuutensa ollut lannistumaton. Tuhannet ovat hänen lukijansa ja suopea on ollut hänelle julkisuuskin. Novellien kirjoittajaksi on hänellä terävä silmä asialle oleellisten huomioitten tekoon, kyky eepilliseen kertomatapaan, joka kuitenkin pysytteleikse vilkkaana, ja objektiviseen suhtautumiseen, joka saa hänet pysymään tyynenä loppuun saakka. Suurena etuna on hänellä myöskin mehevän huumorin lahja, jota hän käyttelee menestyksellä silloin kun asia niin vaatii. Kuitenkin lienee hänen perinnöllinen ja pohjimmainen mielialansa vakavuus, joka tulee voimakkaasti esiin eräissä hänen novelleissaan, varsinkin niissä, joissa hän joutuu kuvaamaan hänelle lapsuudesta tutuinta, maalaisväestön ja heränneitten elämää. Suurimman menestyksen ja maineen hän on, kuten tunnettua, saavuttanut historiallisten kertomusten kirjoittajana; niiden luomiseen on hänellä ollut apuna hänen perusteellisuutta ja asiallisuutta kaipaava luonteensa, joka on saanut hänet antautumaan kirjailijatyönsä vuoksi kunnioitettavan laajiin historiallisiin opintoihin, sekä vielä hänen vilkas mielikuvituksensa ja hyvä muistinsa. Historiallisten aiheitten käsittelijänä on hänen periaatteensa todellisuus, eikä menneisyyden yksistään ihannoiva kuvaus. Kuitenkin on hän elämänkäsitykseltään idealisti.

Kuluneet seitsemän vuotta ovat olleet kirjailijan elämässä kirjallisen menestyksen vuosia, joita on ollut katkaisemassa vain yhä uudelleen "päälle tulevat harrastukset". Nyt hän lähettää julkisuuteen tämän pienen kirjasen, joka on jonkunmoinen humoristinen "revyy" tapahtuneista. Siinä hän liikkuu alalla, joka tänä sanomalehtiä lukevana aikana varmaankin on monelle mielenkiintoinen ja huvittava. Hankkikoon se hänelle uusia ystäviä, sillä syytä on yleisömme laajalti seurata tämän lupaavan kirjailijan tuotantoa.

Kyösti Wilkuna on tähän saakka julkaissut: Novelleja (1907); Yksin elämässä (1908); Aikakausien vaihteessa (1909); Suomalainen linnanneiti, josta tuli kuningatar (1911); samana vuonna ensi osa Tapani Löfvingin seikkailuja; Viimeiset luostarin asukkaat (1912); samana vuonna toinen osa Tapani Löfvingin seikkailuja; sekä novellikokoelma Haaksirikkoiset; Suomalaisia kohtaloita (1913); suomentanut on Wilkuna Kelierin "Martti Salanderin" (1908).

SANOMALEHTI RIENTO.

"Riento" on parin nenäliinan laajuinen, joka arkipäivä ilmestyvä sanomalehti Kolkkalan kaupungissa. Sen otsikossa, heti nimen alla, luettiin siihen aikaan, josta tässä on kysymys: "A. Silander, päätoimittaja. Riku Räisänen, toimitus, sihteeri".

Oma nimeni on oikeastaan Juho Alarik Räisänen, mutta liittyessäni toisena ylioppilaskesänäni "Riennon" toimitukseen otin julkisuus-nimekseni Riku Räisänen, sillä onhan tuollainen kansanomainen ja alkusointuinen nimimuodostelma kansallinen tapa meillä Suomessa. Sitenhän voi jo nimestä nähdä, että sen omistaja toimii julkisuuden alalla.

Lehden päätoimittaja, joka oppiasteeltaan oli entinen ylioppilas, oli samalla lehden omistaja. Niin pian kun minä olin perehtynyt jonkun verran toimitustyöhön, jätti hän lehden toimittamisen kokonaan minun huolekseni, näyttäytyen itse vain silloin tällöin toimistossa. Hänen aikansa kului siksi tarkoin lehden huonojen raha-asiain hoitamiseen ja — ryypiskelyyn. Muutoin oli hän lahjakas ja perin hyväntahtoinen mies, jonka kanssa oli mahdoton joutua riitaan.

Minulla oli siis sadan viidenkymmenen markan epävarmaa kuukauspalkkaa vastaan riittämiin työtä Suurena huojennuksena oli kuitenkin se, että lehdellä oli vakinainen korrehtuurinlukija. Hän oli varsin hauska keski-ijän mies, nimeltään Lundgren ja entisyydeltään pataljoonan torvensoittaja. Myöskin faktori, nuori, vasta latojasta kohonnut mies, saattoi olla avuksi toimitustyössä. Kun ketään toimittajista ei ollut saapuvilla ja latomossa tarvittiin käsikirjotusta, meni faktori toimitushuoneeseen ja hankki sitä saksien avulla riittävän määrän.

Kirjapaino oli oma, mutta sen koneet vanhat ja ränstyneet. Painon merkillisin henkilö oli Nuusku-Frekke, yksinkertainen ja hyvänahkainen mies, jonka toimena oli painokoneen pyörittäminen. Ensi aikoina Riennon palveluksessa ollessani kuulin kerran iltakävelyllä ollessani painopoikamme muutamassa kadunkulmassa kiistelevän kaupungin toisen lehden painopojan kanssa. Kumpikin heistä ylisteli omaa lehteään ja kirjapainoaan, koettaen tietysti samalla vointinsa mukaan alentaa toista.

— Mitä, nuuskapalkallahan teillä painokonettakin pyöritetään, — kuulin naapurilehden pojan sanovan, — kun Frekke pyörittää konetta, niin faktori kuuluu koko ajan pitävän nuuskalapiota hänen kuononsa edessä.

Seuraavana päivänä pistäysin painoon vartavasten nähdäkseni Freken. Hänen työpaikkansa oli huoneen pimeimmässä kolkassa, missä hän ylisilleen riisuutuneena ja yltäpäätä hiessä väänsi painokoneen kampia. Tuolilla käden ulottuvissa oli nuuskarasia, josta hän tavantakaa kurkotti hyppysiinsä ankaran panoksen. Parilla mahtavalla pärskäyksellä sijotti hän sen pyöreihin sieramiinsa, jotka olivat siksi avarat, että niihin huoleti olisi sopinut aikamiehen peukalo.

Kuten mainittu, oli kaupungissa toinenkin lehti, joka ilmestyi kolmasti viikossa ja jonka kanssa Riento luonnollisesti kävi alituista ja katkeraa sissisotaa. Sen talous oli paljon paremmalla pohjalla kuin Riennon ja sitä levisikin jonkun verran enemmän, sillä useakin luuli yksinkertaisuudessaan saavansa Pohjantähteä tilaamalla runsaammin seinäpaperia, sen numerot kun olivat tuntuvasti laajemmat kuin Riennon. Itse asiassa oli suhde kuitenkin päinvastainen, sillä ilmestyihän Riento sen sijaan kaksi kertaa useammin. Korrehtuurinlukijamme kertoikin saaneensa usean tilaajan vaihettamaan Pohjantähden Rientoon valaisemalla heille asian oikean laidan.

Tehtyäni täten lyhyesti selkoa tärkeimmistä Rientoa koskevista asianhaaroista voin siirtyä kertomaan erinäisiä tapauksia, joita sattui tämän valistuksen levittäjän elämässä minun ollessani sen palveluksessa.

Sanomalehden toimituspaikka oli aikaisemmin saanut mielikuvituksessani pyhäkön arvon. Mutta niin pian kun olin vakinaisena toimittajana joutunut siihen tutustumaan, kadotti se silmissäni sangen nopeasti pyhyyden kiiltonsa. Mutta mikäpä inhimillinen laitos ei tekisi poikkeusta tästä säännöstä.

Riennon toimituspaikka, konttori ja kirjapaino olivat matalassa rakennuksessa erään poikkikadun varrella. Kadulta nousten tultiin ensinnä konttoriin, jossa pari neitiä hoiti tilaus- ja ilmotusasioita sekä lehden lähetystä. Perältä tiskin takaa päästiin toimitushuoneeseen, jonka ainoa ikkuna aukeni kauppias Parkkasen pihan perälle. Suurimman osan huoneesta otti laaja kirjotuspöytä. Siinä päivittäin esiintyvistä tavaroista laadimme kerran korrehtuurinlukijan kanssa kalustoluettelon ja se muodostui seuraavaksi:

Mustepulloja 2 kpl, niistä toinen ammoin kuivunut, sisältäen 3 kpl. kuolleita kärpäsiä.

Ensi hetkiä Riennon toimituksessa ollessani ihmettelin itsekseni nuoraa, joka katossa olevasta vieteristä laskeusi pöydälle ja hävisi paperien alle. Mutta kun hra Silander, joka juuri tulisella kiireellä täytti päivän numeroa, nykäsi nuorasta, tulivat paperien alta esiin sakset — nuo tärkeimmät työkapineet kaikissa maaseutulehtien toimistoissa. Päätoimittaja kertoi itse keksineensä tämän laitteen ja oli siihen hyvin tyytyväinen. Saksilla oli aina ollut erikoinen taipumus hävitä kaiken pöydällä ajelehtivan töryn alle, mistä niitä tarvittaessa täytyi penkoa ja panna kaikki nurin. Kerran hänen ollessaan kiireessä työn touhussa oli toimistoon tullut muuan julmistunut kaupunkilainen, joka oli väittänyt eilisessä numerossa loukatun hänen kunniaansa. Hänen parastaikaa pauhatessaan oli Silander etsinyt saksia leikatakseen jonkun silmäänsä pistäneen uutisen ja saadakseen helinästä selville, missä osassa avaraa pöytää sakset sillä hetkellä piilivät, oli hän lyönyt nyrkillään pöydän reunaan. Mutta sitä oli tuo äkämystynyt kunniansa perään kysyjä luullut itselleen tarkotetuksi ja oli nuolena karannut päätoimittajan päälle. Sen jälkeen olikin Silander sitten keksinyt tuon käytännöllisen nuoralaitteen.

Toimitushuoneen akkunasta näki kappaleen pihan perukkaa pirtin- ja makasiininovineen, vesi- ja lamppuöljytynnyreineen sekä maalaiskuormineen. Akkuna oli siksi matalalla, että ulkoa ylettyi helposti näkemään toimitushuoneeseen. Usein asettuikin ihan ikkunan taakse joukko hevosiaan syöttäviä maalaisia. Poltellen armiro-paperossia puolen kyynärän pituisista "mynneistä" tarkastelivat he rauhallisesti meidän työtämme, ruiskauttelivat oikein aitoja ylämaan sylkyjä ja vaihtoivat nähtävästi arveluita siitä, että mikähän virasto se tuokin on. Kesällä kun ikkuna oli auki, saattoi heidän keskinäisistä jutteluistaan siepata joskus hyvän maaseutu-uutisenkin.

Viimemainituista olikin Riennossa useimmiten paha puute, lehdellä oli minun tullessani ainoastaan puolikymmentä vakinaista kirjeenvaihtajaa, jotka nekin kirjottelivat pelkästä asianharrastuksesta, sillä palkkiota ei ollut varaa maksaa. Milloin posti ei sisältänyt yhtään kirjettä maaseudulta, silloin täytyi maaseutu-osaston toimittamisessa turvautua muihin keinoihin. Ensinnä leikkasin toisista saman läänin lehdistä parhaat uutiset ja kastoin ne uuteen uskoon: muutin otsakkeet, kerroin asiat toisessa järjestyksessä, pitensin tai lyhensin juttua aina asianhaarain mukaan j.n.e. Siten sain ne muotoon, jonka nojalla niitä aina sopi väittää omintakeisiksi ja varustinpa ne toisinaan kaikenlaisilla ilmasta temmatuilla nimimerkeilläkin. Mutta usein oli pakko laatia maaseutu-uutiset alunpitäin "omintakeisia". Esimerkiksi kevättalvella saattoi jonkun syrjäisemmän paikkakunnan laskuun kirjottaa laajasti ja monisanaisesti kevätkeleistä, eläinten rehun riittävyydestä ja maamiesten toiveista kesän joutumiseen nähden. Riihitansseista, öitsimisestä ja kortinpeluusta saattoi myöskin sangen vaarattomasti puhua, samoinkuin ilmottaa, että variksen nähtiin tänä kevännä ensi kerran lentävän siellä ja siellä sinä ja sinä päivänä. Ainakaan ei asianomaisilta paikkakunnilta koskaan saapunut minkäänlaista protestia näitä Riennon toimituksessa syntyneitä uutisia vastaan. Ja kukapa totta tosiaan jossakin pitäjässä olisi kyennyt vastoin meidän tiedonantoamme todistamaan, ettei siellä joku omalle osalleen nähnyt ensi kerran variksen lentävän juuri uutisessa mainittuna päivänä.

Tekaistujen maaseutukirjeiden loppuun tietysti liitettiin olemattoman kirjeenvaihtajan laskuun kaikenlaisia opettavaisia huomautuksia. Esimerkiksi riihitanssi- ja kortinpeluukuvausten jälkeen: "Olisi aika N.N:nkin kylän nuorison jättää jo moiset pimeät tavat ja ruveta harrastamaan jalompia ajanviettotapoja, huudahtaa kirjeenvaihtajamme."

Kun puoli kahdeksan aikaan aamulla saavuin toimistoon, ei pöydälle vielä ollut ilmestynyt sen aamun postia. Istahdin siis päätoimittajan liitoksistaan höltyneeseen tuoliin, sytytin paperossin ja aloin odotellessani piirrellä kuvioita kirjavaksi ryvettyneeseen imupaperiin, joka täytti puolet pöydän pinnasta. Korrehtuurinlukija oli siihen eilen, kyllästyneenä painopojan siivottomaan latomukseen, kirjottanut suurin kirjaimin: "Santeri on soppasakari".

Santeri oli huomannut hänelle tarkotetun muistutuksen ja nähtävästi korrehtuurin lukijan mentyä käynyt perään liittämässä sanat: "Lunkreeni itte on soppasakari".

— Mutta mihinkäs kaikki pääkaupungin lehdet ovat jääneet? — huudahdin minä penkoessani postia, jonka, toinen konttorineideistä juuri asetti eteeni.

— No on tämäkin yhtä resuamista! Kuinka minä tässä nyt ilman pääkaupungin uutisia pääsen alkuun?

Kaikki suurvaltiolliset ja pääkaupungin uutiset minä olin viime aikoina leikannut Helsingin lehdistä, sillä uutistoimisto oli lakannut niitä lähettämästä sekä pannut entisetkin saatavansa uloshakuun. Mitä nyt tehdä, sillä aika oli täpärällä ja latojat odottivat käsikirjotusta? Lainatako joltakin yksityiseltä tilaajalta?

Samalla muistinkin, että melkein vastapäätä toimistoamme asui eräs lääninhallituksessa harjotteleva koulutoverini, jolle tuli helsinkiläinen aamulehti.

Riensin siis oikopäätä hänen luokseen ja tapasin hänet vielä vuoteessa lueskelemassa tuota lehteä. Ilmotin hänelle oitis asiani, mutta hän kieltäytyi antamasta lehteään saksieni uhriksi ainakaan ennenkun oli saanut sen itse läpi luetuksi — ja loput, alakerta sekä niitä-näitä-osasto hänellä oli tapana lukea vasta päivällisen jälkeen!

Hän vastasi tähän hartioitaan kohauttamalla sekä neuvomalla minua eroamaan mokomasta toimituksesta.

— Annahan edes, että tässä pikimmältään silmään läpi tärkeimmät uutiset, voidakseni sitten ulkomuistilta niistä jotakin pistää tämän päivän numeroon, — pyytelin minä sotajuoni valmiina mielessäni.

Pyyntöni oli siksi kohtuullinen, ettei hän voinut olla hellittämättä lehteä kädestään. Mutta kohta kun olin saanut sen haltuuni, pujahdin minä hänen äkäisistä vastalauseistaan huolimatta ovesta ulos sekä samaa vauhtia kadun yli toimistoon.

— Tuskinpa niitä pääkaupungin uutisia tänään tarvitaan paremmin kuin muitakaan uutisia!

Nämä apaattiset sanat lausui faktori, juuri kun minä sakset työhön valmiina ahnaasti silmäilin ryöstämäni pääkaupunkilaislehden palstoja.

— Latojat eivät uhkaa ryhtyä työhön, ennenkun saavat osankaan viime kuun palkasta.

— No sitä vielä puuttui! Ettekö koittaneet heitä edes hyvillä puheilla taivuttaa?

— Mitäpäs minä, saamattahan on vielä oma palkkanikin, — ja faktori istahti äkämystyneenä tuolille kuin juurtuakseen siihen koko elinajakseen.

— Niinpä se on minunkin palkkani, mutta täytyyhän meidän lehti saada säännöllisesti ilmestymään, muuten häipyvät viimeisetkin palkansaantimahdollisuudet.

Jätin faktorin siihen ja lähdin itse latomoon. Latojamme olivat kaikki nuorta väkeä, suurin osa oppilaita. Sen vuoksi sainkin heidät suostutelluksi työhön, varsinkin laskettuani hiukan hätävalhetta, että päätoimittaja oli muka parasta aikaa tekemässä rahaa.

Iloissani palasin toimitushuoneeseen ja kerroin faktorille, että lakko oli tällä kertaa saatu tukahutetuksi. Kävin taas käsiksi pääkaupungin lehteen, mutta juuri kun olin upottamaisillani saksien terävämmän sakaran sen täyteläisten palstain väliin, kuului oven takaa äkäinen koputus.

Ja sisään astui oven täyteinen mies, jonka tuuhean parran takaa kiiluivat kauppias Parkkasen tuikeat silmät. Hän tuli jo ainakin kolmannen kerran sillä viikolla tiedustelemaan viime puolen vuoden vuokraa, mikä oli vielä rästinä. Selitin kuten ennenkin että herra Silander oli poissa ja että minä en voinut asialle mitään. Mutta hän jyrisi ja pauhasi kuin pitkäinen, haukkui Riento-poloisen alimpaan kattilaan ja uhkasi poistuessaan nostattaa painokoneemme ja muut vehkeemme kadulle. Tunsinpa totisesti itseni iloiseksi, että sakset killuivat katosta lähtevässä nuorassa eikä minun siis tarvinnut nyrkillä koputtaen niitä etsiä.

Kohta kun hänen äänensä möry häipyi korvistani, kuulin kiivasta sananvaihtoa kirjapainon puolelta, luullen latojain uudestaan ryhtyneen kapinaan, riensin päätäsuoraa paikalle. Mutta siellä riitelivätkin vain faktori ja kaupunginvouti, joka muutaman kyllästyneen velkojan saatavista oli tullut ulosmittausta suorittamaan sekä valinnut uhrikseen meille niin tuiki tarpeellisen painokoneen.

Ryhdyin sovitteluihin, joiden tuloksena oli, että ulosottoon kirjotettiin vanha käsipaino. Ulosottomerkillä varustettuna sai se jäädä paikalleen ja saatiin sitä edelleenkin käyttää korrehtuurivedosten ottamiseen.

Nyt sain vihdoinkin tilaisuuden perinpohjin höyhentää pääkaupungin lehden. Tyytyväisenä nojausin sen tehtyäni selkäkenoon ja sytytin paperossin. Mutta tuskin olin ehtinyt siemaista pari haikua, kun juoksupoika toi sen Joobin sanoman, että rautatien tavaramakasiinista ei anneta ulos paperilähetystä, ennenkun kaikki entiset rahtivelat on suoritettu.

Tämä oli jo enempi kuin liikaa, sillä varastossa ei ollut paperia edes yhden numeron painamiseen. Miettiessämme faktorin ja juuri saapuneen korrehtuurinlukijan kanssa keinoa, millä selviytyä tästä uudesta pulasta, astui painomies huoneeseen synkkänä kuin ukonpilvi sekä ilmotti, että Frekke on kieltäytynyt pyörittämästä painokonetta, jollei paikalla saa ainakin kahden päivän palkkaa.

Painonpuolella oli kyllä ilmassa sähköistä lakkokiihkoa, mutta että se oli löytänyt kiitollisen maaperän tuossa hitaassapa maalliseen olotilaansa tyytyväisessä Frekessäkin, siihen täytyi olla jo todella pätevät syyt.

Lähdin uudelleen painon puolelle ottamaan selkoa asiain tilasta. Frekke istui alakuloisena nurkassaan painokoneen takana ja vastasi hyvin vaisusti tervehdykseeni. Kun houkuttelin häntä työhön ja lupasin tehdä voitavani, että hän ainakin huomenna saisi hiukan rahaa, pudisti hän päätään ja osotti tyhjää nuuskarasiaansa. Huomasin välttämättömäksi, että Freken oli heti saatava hiukan rahaa ja pyysin konttorineitejä tekemään siinä suhteessa voitavansa.

Palasin tämän jälkeen jatkamaan neuvotteluja faktorin ja korrehtuurinlukijan kanssa. Tuloksena oli, että juoksupoika lähetettiin hakemaan päätoimittajaa, joka hänen oli paikkansa menettämisen uhalla saatava joko selvänä tai päissään tulemaan toimistoon. Asiaintila oli hänen evästystemme mukaan kuvattava mitä synkimmillä väreillä. Ensiksi hänen tuli mennä parin kolmen kilometrin päässä olevalle Kiekkojärvelle, jossa oli päätoimittajan kesäasunto. Matkan jouduttamiseksi lainasi faktori pojalle polkupyöränsä.

Kun asiat olivat tätä myöten selvillä, ryhdyin minä tulisella kiiruulla toimittamaan maaseutuosastoa.

Päivän pilkistyksenä pilvien raosta oli se, että aamupostissa oli tullut kokonaista kaksi kirjettä maaseudulta. Se merkitsi samaa kuin yhtä monta puhtaasti alkuperäistä maaseutu-uutista. Sitä saattoi jo kutsua loistotapaukseksi Riennon elämässä. Toisessa kirjeessä kerrottiin, että muutamassa etäisemmässä pitäjässä oli erään mökkiläisen lehmää metsässä viillelty puukolla. Yks kaks pyöräytin minä siitä uutisen otsakkeella: "Peto ihmisen hahmossa", unhottamatta suinkaan liittää loppuun huomautusta viranomaisille saattaa moinen, kaikkein alkeellisintakin ihmisyyttä vailla oleva raakalainen hyvin ansaittuun rangaistukseen.

Toisessa kirjeessä oli kerrottuna "surkuteltava onnettomuus". Muuan seitsenvuotias poikanen oli kurkottanut tuvan seinänrakoon pistettyä puukkoa, joka oli kärki edellä pudonnut pojan silmään ja puhkaissut sen. Että uutisen lähettäjä oli aikaansa seuraava ja ahkerasti sanomalehtiä viljelevä mies näki uutisen loppuun liitetystä yleispätevästä huomautuksesta: "Oli toki onni onnettomuudessa, ettei puukon asemesta sattunut putoamaan esimerkiksi keritsimet, jolloin poika paran molemmat silmät olisivat olleet vaarassa."

Muut maaseutu-uutiset sain tietysti saksien avulla, muuttelemalla niitä oman vakiintuneen reseptini mukaan. Eräässä oli kerrottuna, kuinka muutamalta nuorelta naiselta, jolla oli useita kuttaperkka-hiusneuloja, syttyi hänen tulen lähelle kumartuessaan tukka palamaan, tärveltyen pahanpäiväiseksi. Tämän uutisen sain muutamalla rivillä jatkumaan, liittämällä loppuun opetuksen: "Terveellinen varotus vaimoväelle olemaan varovaisia sellaisiin tulenarkoihin hiusvehkeisiin nähden! huudahtaa kirjeenvaihtajamme, joka tapauksen kertoo."

Nyt tuli kaupungin uutisten vuoro. Ensiksi kirjotin katujen tavattomasta pölyämisestä sekä laitakaupungin katujen kiveämisestä. Oikeastaan kuului Pohjantähden erikoisalaan kirjottaa kaduista, jota vastoin Riennolla oli tapana puhua sisäsataman madaltumisesta ja ruoppaustöistä. Mutta kun tämä aine oli näihin aikoihin jotenkin loppuun jauhettu, katsoin minä tarpeelliseksi pienen ryöstöretken naapurin uutisalueelle. Sitäpaitsi olin eilen illalla kävelyllä ollessani huomannut eräällä laitakadulla suurenpuoleisen kuopan, joka antoi minulle nyt kiitollisen aiheen kirjottaa neljännespalstan pituudelta huomautuksia kaupungin viranomaisille.

Toisen uutisen sain Lundgrenilta, joka kertoi samana aamuna jossain kaupungin läheisellä ylikäytävällä lehmän joutuneen junan alle. Uutisen lopetin tietysti huomautuksella, että ylikäytävien portteja tulisi tarkoin valvoa, jotta "moiset onnettomuudet vasta välttyisivät".

Kolmanneksi kerroin hyvin seikkaperäisesti, kuinka kaksi jätkää illalla eräässä kadunkulmassa tappeli, häiriten jo yölevolleen asettuneita kaupunkilaisia ja kuinka "aina valpas poliisimme lopulta korjasi rauhanhäiritsijät talteensa".

Virallisia uutisia sen sijaan ei ollut tiedossani. Raastuvan vahtimestari oli ennen aina telefonitse ilmottanut uutiset maistraatin ja raastuvanoikeuden istunnoista, mutta oli keväällä lakannut siitä, kun me olimme lyöneet laimin uutisena mainita, että hän kaksikymmenvuotisen nuhteettoman palvelusajan muistoksi oli maistraatilta saanut lahjaksi kultakellon.

Mutta juoksupoika palasi jo Kiekkojärveltä ja töytäsi toimitushuoneeseen hengästyneenä ja puhkuen. Meidän kolmena kysymerkkinä odottaessamme alkoi poika katkonaisella äänellä kertoa, kuinka hänen paluumatkalla ollessaan värjäri Kanneliinin vihainen sonni oli ruvennut häntä ahdistamaan ja häntä suorana sekä pahasti möräten laukannut hänen perässään lähelle kaupungin tullia.

— Mutta löysitkö herra Silanderia? — keskeytti faktori kiukkuisena pojan sanatulvan, samalla kun minä rupesin kiiruusti pistelemään uutista pojan ja sonnin välisestä kohtauksesta, unhottamatta suinkaan lopusta huomautusta: "Tässäkin taas varotus asianomaisille pitämään parempaa vaaria vihaisista elukoistaan."

Päätoimittajan kertoi poika monien vaiheiden jälkeen tavanneensa erään pensaan juurelta Kiekkojärven rannalta, jossa hän oli kuorsannut täydessä humalassa, vierellään onkivehkeet ja joukko tyhjiä olutpulloja.

Pojan kertomusta seurasi pahaa ennustava äänettömyys. Sitä häiritsivät ainoastaan kärpäset, jotka nälkäisinä tappelivat ruokapaikasta Lundgrenin kaljun pään ympärillä.

Mutta vihdoin keskeytti faktori kiusallisen äänettömyyden, avasi suunsa ja — kirosi, niin että kärpäset Lundgrenin kiireeltä surahtivat säikähtyneinä lentoon. Minä ja viimemainittu emme osanneet sen parempaa kuin seurata kaikuna hänen esimerkkiään. Sitten seurasi taas äänettömyys, jonka tällä kertaa keskeytti juoksupojan itkevä ääni. Poloinen luuli meidän äkeiden voimasanojemme tarkottavan häntä ja alkoi kertoa, kuinka hän voimainsa perästä koetti riuhtoa herra Silanderia hereille, mutta "se ei muuta kuin örisi vain ja käski minun huilata hiiteen."

Pojan selonteon keskeytti faktori, joka vuorostaan käski hänen huilata siitä hiiteen. Taakseen katsomatta hävisikin poika painon puolelle. Kun tämän jälkeen oli jälleen hetki vaiettu, kirkastuivat yhtäkkiä Lundgrenin kasvot. Hän oli keksinyt keinon, miten päästä paperipulasta. Kun hän oli sen ilmaissut, soitti faktori heti naapurikirjapainoon ja pyysi sieltä lainaksi painopaperia, kunnes oma paperilähetys ehtii (!) saapua. Sitä luvattiin, vaikka tosin ankaranpuoleisilla ehdoilla. Mutta siitä pulasta oli joka tapauksessa päästy.

Vielä oli kuitenkin voitettavana Freken niskottelu. Frekke tiesi olevansa tärkeä tekijä lehden ilmestymisessä ja pysyi lujana päätöksessään olla tarttumatta painokoneen kampiin, jollei saa palkkaansa. Hänelle täytyi siis kaikin mokomin ja kiiruusti saada rahaa, sillä päivän numero alkoi olla valmiiksi ladottuna ja ulkosivujen olisi tullut olla jo painossa. Konttorineiti kertoi lähettäneensä pojan perimään muutamia ilmotuslaskuja ja siitä oli toiveita saada Frekelle hyvitystä.

Hetkisen odoteltuamme palasi poika. Hän oli saanut käsiinsä yhden ainoan ilmottajan ja tältäkin ainoastaan viisi markkaa. Tempasin pojan hyppysistä setelin ja riensin painohuoneeseen, missä Frekke istui entisellä paikallaan ja epätoivoisena silmäili tyhjää nuuskarasiaansa. Ojensin hänelle setelin sekä pyysin häntä ryhtymään työhön, sillä meidän olisi muuten mahdoton saada painokonetta käyntiin, koska koko kaupungissa ei löytynyt niin väkevää miestä kuin Frekke. Hän otti setelin, käänteli sitä hyppysissään ja viimeisten sanojeni johdosta katsoa mulautti minua puoleksi epäluulolla, puoleksi hyvillään. Sitten lähti hän mitään puhumatta ulos. Arvasin hänen menneen nuuskaa ostamaan ja palasin voitosta varmana toimitushuoneeseen.

Neljännestunnin mentyä kuului painohuoneesta kaksi pitkää pärskäystä, joita seurasi jyrisevä aivastus. Vielä hetkinen ja painokone alkoi jymisten käydä. Silmäsin ovenraosta sisälle ja näin Freken ylisilleen riisuutuneena hartianväestä vääntävän kampia. Ylähuulella näkyivät verekset jäljet ankarasta nuuskapanoksesta ja tyytyväisyys loisti katseesta, sillä tuolilla käden ulottuvissa oli jälleen täysinäinen nuuskarasia.

Niin pääsi lehti vihdoinkin painokoneeseen. Tosin se myöhästyi muutamia tuntia, mutta siitä oli se hyöty, että vasta valmistunut Pohjantähden numero kerkesi saapua toimitukseemme, joten minä sain viime tingassa leikatuksi siitä lääninhallituksen uutiset, joita itse emme nykyään saaneet mainitusta virastosta, kun ei ollut varaa maksaa palkkiota asianomaiselle virkamiehelle. Pari näin viime tingassa sieppaamistani uutisista koski tuberkuliini-tarkastusta ja yksi maantiesuunnan tangotusta. Se oli arvokas lisä "omintakeisiin" uutisiimme.

Kun täten olin päässyt kaikista päivän huolista, istahdin mukavaan asentoon päätoimittajan tuoliin, nostin jalkani pöydälle, sytytin paperossin ja suljin silmäni. Savupilveen kääriytyen kuuntelin nautinnolla painokoneen jytinää, jonka tavantakaa keskeyttivät Freken valtavat nuuskapärskäykset. Mielikuvituksessani näin lehtien perhosina sinkoilevan painokoneesta ja valistuksen sanansaattajina leviävän ympäri laajaa maaseutua.

Teatteriseurueiden vierailut, konsertit ja sen semmoiset olivat tietysti harvinaisia merkkitapauksia Kolkkalan kaupungin elämässä. Näyttelijät ja laulajattaret toivat mukanaan pienen tuulahduksen suuresta maailmasta ja silloin raottivat Kolkkalan yhteiskunnan jäsenet hetkeksi unisia silmiään. Ja jolla oli hyvä mielikuvitus — eikä se lahja Kolkkalassa ole sen harvinaisempi kuin muuallakaan — saattoi silloin uskotella elävänsä keskellä suurta maailmaa. Pääkadulla voi niihin aikoihin kuulla seuraavanlaatuista sananvaihtoa:

— Olinpa tietenkin, ja tänä iltana menen katsomaan Holbergin Jeppe
Niilonpoikaa.

Palveltuani kuukauden Riennon toimituksessa saapui kaupunkiin kiertelevä teatteriseurue. Johtaja oli kyllin huomaavainen toimittaakseen Riennollekin kaksi vapaalippua. Se vaati tietysti vastahuomaavaisuutta teatteriarvostelun muodossa. Ja olihan sitäpaitsi harvinaista ja suuremmoista nähdä Riennon palstoilla teatteriarvosteluja.

Mutta kuka niitä kirjottaisi? Silander näyttäysi tapansa mukaan ani harvoin toimituksessa ja silloinkin oli hänen asianaan korjata haltuunsa konttorin kassaan kertyneet rahan rippeet. Hänestä ei siis ollut mitään apua. Ja syrjästä ei tietysti kannattanut arvostelijaa palkata. Eikä koko Kolkkalassa sitäpaitsi löytynytkään kuin yksi ainoa teatteriasiain tuntija, muuan näyttämöalalla jonkun aikaa toiminut entinen lyseolainen. Tämä mies oli meidän kaikkien ylin auktoriteettimme kaunotaiteissa, Kolkkalan loukkaamaton arbiter elegantiarum, jonka lausumien tuomioiden mukaan jokainen hyvin kasvatettu kolkkalalainen seurakeskusteluissa visusti sovitti sanansa. Mutta tämän harvinaisuuden oli Pohjantähti kateellisessa kilpailuhimossaan kiinnittänyt palvelukseensa hyvissä ajoin ennen seurueen tuloa.

Ei siis ollut muuta keinoa kuin astua itse aisoihin. Se oli sitäkin arveluttavampaa, kun minä en jalosta näyttämötaiteesta ollut sen enempää perillä kuin kuka hyvänsä rehellinen kolkkalalainen ja kun minun lisäksi oli kilpailtava tuon Pohjantähden arvostelijan kanssa. Eivätkä sakset ja liimatölkki kyenneet tässä asiassa minulle ollenkaan apuaan tarjoamaan. Mutta sittenkin minä päätin yrittää.

Tulijaisnäytäntönään antoi seurue Kiven "Nummisuutarit". Minä varustausin toimeeni siten, että luin verekseltään läpi Nummisuutarit ja kokosin kasan pääkaupunkilehtien teatteriarvosteluja, joista pänttäsin päähäni joukon ammattitermejä ja esteettisiä sanontatapoja. Näin varustettuna ja kynä kriitilliseksi terotettuna minä Riennon edustajana menin Nummisuutareita katsomaan.

Vapaalippuineni jouduin istumaan Pohjantähden arvostelijan rinnalle. Vaikka olimmekin tuttuja, ei hän tänä tärkeänä hetkenä ollut minua juuri näkevinään ja yleensä käyttäysi hän miltei salaperäisen hillitysti. Ainoastaan harvoin naurahti hän ja silloinkin hyvin niukasti, ja koska kaikki läheisyydessä ottivat hänestä salakähmää vaaria, seurasi siitä, että naurunpurkaukset katsomon alaosassa olivat varsin hillittyjä, jota vastoin salin perällä hohotettiin vapaasti ja luonnollisesti. Suosionosotuksissaan oli hän myöskin niukka ja hillitty, jos lainkaan viitsi alentua käsiään taputtamaan. Väliajoiksi katosi hän aina näyttämön puolelle, sillä hänellä oli tuttavia näyttelijäin joukossa.

Asiantuntevasta naapuristani ei minulle siis ollut hituistakaan hyötyä, sillä siksi tarkoin kätki hän saamansa vaikutelmat sfinksimäisen naamarin taakse. Niin ollen täytyi minun turvautua kokonaan itseeni. Näytelmä oli minulla jokaista repliikkiään myöten edessäni selvänä kuin kartta ja ihmeekseni huomasin, että se esitettiin koko lailla typistettynä. Siellä ja täällä oli jätetty vuorokeskustelun pätkiä pois, kohtaus Hämeenlinnan kadulla oli siirretty Puolmatkan krouviin ja Mikko Vilkastus lyötyään Eskoa korvalle ja juostuaan metsään hävisi kokonaan sille tielle, vaikka hänen kuokkain kantamana olisi pitänyt joutua lopulliseen tilintekoon nummisuutarien mökille.

Havaintoni sai minut iloiseksi kuin odottamaton löytö. Siinähän oli mistä kirjottaa! Mennä sillä tavoin repostelemaan suuren mestarimme kuolematonta komediaa! Varmaankaan eivät tätä olleet muut huomanneet, tuskinpa Pohjantähden arvostelijakaan, sillä itsekinhän pääsin siitä perille vain sen kautta, että olin niin vasta lukenut läpi Nummisuutarit. Riento saisi siis yksinään esiintyä tärkeänä paljastajana. Hengessäni jo nautin siitä, kuinka kolkkalaiaisten ja ennen kaikkea Pohjantähden arvostelijan naamat venyisivät huomenna pitkiksi.

Seuraavana päivänä istuin tärkeänä toimituspöydän ääressä ja saksien levätessä kirjotin arvostelua eilisestä näytännöstä. Aluksi puhuin ylimalkaisin ja juhlallisin sanoin tuosta "onnettoman kansallisrunoilijamme klassillisesta mestariluomasta" (lauseeni ihan notkuivat mahtavista atribuuteista, kuten tosisuomalaiseen tyyliin kuuluukin) ja aloin sitten närkästyneessä äänilajissa tehdä paljastuksiani. Tunsin olevani väkevän inspiratsionin vallassa ja kirjotin tästä aiheesta lähes kokonaisen palstan.

Juuri kun minun sen jälkeen tuli ryhtyä arvioimaan itse esitystä, jolloin edeltä opetellun fraasivarastoni piti astua käytäntöön, saapui toimistoon jollekin asialle eräs seurueen näyttelijöistä. Tällöin en malttanut olla tulkitsematta hänelle ihmetystäni siitä typistetystä asusta, jossa Nummisuutarit oli esitetty. Hän katsoi minua ensinnä harmittavan pitkään ja vastasi sitten välinpitämättömästi, että siinä asussa se on aina esitetty, siten se näytellään Kansallisteatterissakin ja sen on Bergbom siten muodostellut.

Poksis! Kansallisteatteri ja Bergbom! Se oli jo musertavampaa kuin jos itse Pohjantähden arvostelija olisi kaiken tämän takana ollut. Kiitin kohtaloani, joka suopean väliintulonsa kautta oli minut ajoissa pelastanut julkiselta skandaalilta. Näyttelijän mentyä revin kirjottamani liuskat nykkeiksi ja hautasin paperikoriin. Sitten kirjotin tavallisen vaatimattoman arvostelun kiittelevään sävyyn, sillä siten katsoin parhaiten välttyväni skandaalilta.

Jännityksellä odotin sitten seuraavan päivän Pohjantähteä, saadakseni sen arvostelua ja omaani verrata keskenään. Tyydytyksellä panin merkille, ettei niillä ollut juuri sanottavaa oleellista eroavaisuutta.

Arvosteluni ja vallankin siinä olleiden komeiden fraasien johdosta huomasin arvoni kunnon kolkkalalaisten silmissä tuntuvasti kohonneen. Se oli omiaan lisäämään rohkeuttani. Mutta Pohjantähden arvostelija oli seuraavalla kerralla, asettuessani teatterissa hänen rinnalleen, jos mahdollista entistäkin ynseämpi. Sulaa kateutta! ajattelin minä ja aloin käyttäytyä yhtä hillityn itsetietoisesti kuin hänkin. Voimakasta vastenmielisyyttä toisiamme kohtaan tuntien istuimme kaikissa näytännöissä puolittain selin toisiimme.

Kun seurue esitti Strindbergin "Kaarle kahdennentoista" ja minä ryhdyin siitä arvostelua kirjottamaan, muistin yhtäkkiä joskus jostain pääkaupungin lehdestä lukeneeni, että yleisö Tukholmassa oli ottanut mainitun näytelmän kylmäkiskoisesti vastaan, kun se ensi kerran esitettiin. No, mitäpäs muuta kuin että minä alotin arvosteluni näin: "Eilen illalla oli kolkkalalaisilla tilaisuus tutustua Strindbergin historialliseen näytelmään 'Kaarle kahdestoista', joka, kuten muistettaneen, otettiin Tukholman draamallisessa teatterissa sitä ensi kertaa esitettäessä sangen kylmäkiskoisesti vastaan." Kun taas "Jeppe, Niilonpojasta" oli kirjoitettava arvostelu, poimin minä konversatsionileksikosta joukon elämäkerrallisia tietoja Holbergista ja liitin ne kirjotukseni alkuun ikäänkuin noin vain ohimennen ja muistokaupalla. Vahingonilolla panin aina tällaisten tapausten jälkeen merkille, että ne olivat Pohjantähden arvostelijassa herättäneet pahaa verta. Silloin käänsi hän aina koko selkänsä minuun päin.

Schillerin "Maria Stuart" tuotti minulle sen sijaan koko lailla harmia. Elisabethin osaa esitti nuori ja mehevä neitonen ja minä miellyin häneen silmittömästi, jopa niin, että suosionosotuksissa unhotin kokonaan hillityn itsetietoisuuteni. Mikäpä niin ollen oli sen luonnollisempaa kuin että minä arvostelussani lauloin kokonaisen hymnin Elisabethin osan esittäjättärelle. Mutta Pohjantähden arvostelija sen sijaan moitti hänen näyttelemistään alusta loppuun. Ja koko sivistynyt Kolkkala oli tietysti samaa mieltä, sillä niin suuresti kuin minun arvoni olikin noussut, ei se kuitenkaan ollut vielä lähimainkaan niin pätevällä pohjalla kuin Pohjantähden arvostelijan. Ainoastaan toinen Riennon konttorineideistä oli minun kanssani samaa mieltä ja pelkäänpä pahoin, että hänkin teki sen ainoastaan minua miellyttääkseen, sillä olin ostanut hänelle piletin samaiseen näytäntöön.

Seuraavana iltana teatterissa heitti Pohjantähden arvostelija minuun olkapäänsä yli vahingoniloisen irvistyksen ja väliajalla tuli tupakkahuoneessa luokseni eräs tuttava, joka pahanilkisen ilmeen ottaen kysyi:

— Miten niin tomppeli? — kysyin minä vastaan, kokien säilyttää kylmäverisyyteni.

— Kun ylistää Elisabethia minkä kurkusta lähtee, vaikka jokaisen olisi pitänyt huomata, että se osa esitettiin suorastaan mahdottomasti.

Muistin jonkun pääkaupunkilaisen teatteri- tai kirjallisuuspolemiikin yhteydessä äsken lukeneeni, että kaikki arvostelu on pohjaltaan subjektiivista ja että ehdottomaan objektiivisuuteen siinä asiassa on mahdoton päästä. Koettaen säilyttää kaiken itsetietoisuuteni vastasin minä siis:

— Luonnollisesti kaikki arvostelu on subjektiivista laatua ja kun nyt meidän arvostelijamme subjektiivinen käsitys oli se, että Elisabethin osa esitettiin hyvin, niin sillä hyvä.

Tuttavallani ei ollut näin korkeata valttia — mikä olisikin ollut harvinaista Kolkkalassa — ja jotakin epämääräistä mutisten poistui hän luotani. Mutta minä saavutin entisen itsetietoisuuteni ja jatkoin rohkeasti alkamallani uralla.

Mitään pahempaa kompastusta ei minulle sattunutkaan koko sinä aikana, minkä teatteriseurue Kolkkalassa viipyi.

Paljon ikävämpää harmia tuotti minulle sen sijaan musiikki. Jonkun aikaa teatteriseurueen vierailun jälkeen antoi Kolkkalassa konsertin muuan sokea pianonsoittaja. Kun Riennon toimituksellekin tuli vapaalippu, päätin minä rikastuttaa lehden palstoja itsenäisellä musiikkiarvostelulla — vaikka en siitä taiteenhaarasta ymmärräkään hölynpölyä. Mutta tähän uhkarohkeaan yritykseen yllytti minua teatteriarvostelijana saavuttamani joltinenkin menestys.

Menin siis konserttiin ja ottaen tarkoin vaariin, missä määrin yleisö millekin ohjelman numerolle osotti suosiotaan, merkitsin minä sen asianomaiseen kohtaan ohjelmassa, käyttäen aploodien voimakkuuden mukaan kolmea arvoasteikkoa: hyvin hyvä, hyvä ja tyydyttävä. Näiden merkintöjen johdolla kirjotin sitten arvosteluni aivan ylimalkaisin sanoin. Konversatsionileksikosta poimin lisäksi kaikenlaisia pikkutietoja, niin että saatoin puhua "tuosta Griegin tunnetusta voimakkaasta sävellyksestä" j.n.e.

Seuraavana päivänä tapasin kadulla erään entisen koulutoverini, joka oli todella musiikkia ymmärtävä mies. Arvasin hänen lukeneen Riennon arvostelun eilisestä konsertista ja lähenin häntä sen vuoksi hieman epävarmoin tuntein. Hän hymyili pahaa ennustavasti ja katseltuaan hetkisen ylös lyhtytolppaan kysyi pilkallisesti:

— En tiedä oikein, onko minulla lupa sitä ilmottaa. Mutta miksi sitä kysyt?

— Muuten vain. Se lienee nukkunut siinä eilisessä pianokonsertissa tai sitten ollut… noin hyväsesti toisella kymmenellä.

— Kuinka niin? — kysyin minä, tuntien sydänpohjukassani yhä suurempaa levottomuutta.

— Arvostelun tapasessaan sanoo se, muista päättömyyksistä puhumattakaan, että taiteilija toisti yleisön pyynnöstä "Keijukaistanssin". Eihän sitä toistamiseen soitettu, mutta kyllä sen sijaan Merikannon "Kesäilta" yli ohjelman.

Mutisin tähän jotain sen tapaista kuin: Hm, ehkä hän on erehtynyt, minä en niistä asioista tiedä… sekä poistuin kiiruimman kaupalla tuon vaarallisen paljastusten tekijän luota.

Asia oli kuin olikin niin, että taiteilija varsinaisen ohjelman loppuun päästyään ja yleisön osottaessa jatkuvasti suosiotaan, oli soittanut yli ohjelman mainitun Merikannon sävellyksen. Mutta minä olin merkinnyt "Keijukaistanssin" kohdalle, joka oli viimeisenä ohjelmassa: "Yleisön pyynnöstä toisti taiteilija tämän". Sydämessäni kiroillen koko musiikkia koetin minä niellä harmini ja saada asian mitä pikimmin unohtumaan.

Seuraavalla kerralla päätin itse pysyä kokonaan pois pelistä. Silloin saapui Kolkkalan kaupunkiin eräs toivorikas alotteleva laulajatar, jolle pääkaupungin musiikkiarvostelijat olivat jo ehtineet lausua joukon rohkaisevia kohteliaisuuksia. Eräänä päivänä, kun istuin tavallisella paikallani Riennon toimituspöydän ääressä, liimaten pitkälle liuskalle päivän saksisatoa, koputettiin ovelle ja sisään astui muhkea, monihepeninen rouvasihminen. Hän oli varakas kauppiaan leski, Kolkkalan hienoliston kaunistus ja korkein maun määrääjä.

Hän tarkasteli minua hetkisen lorgnettinsa läpi, jolla aikaa minä tunsin kutistuvani harmajaksi mitättömyydeksi, samalla kun hengessäni näin toimituspöydän inventaariot kaikessa alastomuudessaan: sen risaiset sanomalehdet, töhräiset liimatölkit ja paperossinpätkät.

Tarkastuksen lopetettuaan kysyi hän Kolkkalan kermalistolle kuuluvaa puhetapaa käyttäen:

Kun minä olin vastannut myöntävästi, kaivoi hän käsilaukustaan paperivihkon ja jatkoi:

— Poikani lehetti Helssingistä teme artikkeli, jonka hen on kirjottanut neiti ———sta. Voissiko se tulla hoomiseen lehteen?

Tietysti se voi ja minä olin ylen iloinen tästä hienosta pääkaupunkilaisesta avustuksesta. Kiidätin tuon laulajattarestamme kirjotetun artikkelin suoraapäätä painoon ja määräsin sen ladottavaksi välikkeillä.

Konsertin piti olla huomenna ja minä päätin hinnalla millä hyvänsä saada Rientoon pätevän arvostelun. Käännyin siinä mielessä tuon edellämainitun koulutoverini puoleen ja hän lupasikin sen kirjottaa, jos vain saa vapaan piletin. Mutta äsken mainittu rouva, joka toimi kaupungissa laulajattaren impressaariona, ei huolinutkaan lähettää meille vapaalippua. Arvelin sen tapahtuneen ylenkatseesta Rientoa kohtaan ja kostoksi päätin minä olla rivilläkään mainitsematta koko konsertista.

Kun lehteä seuraavana päivänä alettiin jakaa, tuli toinen konttorineiti minulle kuiskaamaan, että impressaario-rouva kävi juuri ostamassa kolme kappaletta sen päivän numeroa ja että kadulla odottavat laulajatar sekä hänen äitinsä.

Kun rouva oli konttorista lähtenyt, riensin ikkunaverhon läpi tähystämään kadulle. Nopeasti levittivät he eteensä yhden numeroista ja alkoivat uteliaina silmäillä sen sivuja. Vahingonilolla panin merkille, kuinka pettymyksen ilme heidän kasvoillaan palsta palstalta suureni. Lopuksi viskasi impressaario-rouva lehden harmistuneena kadulle ja kaikesta päättäen pääsi hänen suustaan sana: skandal!

Sen jälkeen selitti hän harmistuneita eleitä tehden seuralaisilleen jotakin, minkä minä itsekseni tulkitsin näin: "Se on pahanpäiväinen roskalehti, jota sivistyneet eivät juuri viitsi tilata j.n.e." Säälivästi hymyillen nyökyttivät hänelle toiset ymmärtävästi päätään ja niin keskustellen hävisivät he näkyvistäni.

Sen enempää ei minun Riennossa olo-aikanani tarvinnut olla musiikin kanssa tekemisissä.

Olen jo tehnyt selkoa Riennon uutispuolesta, mutta pääkirjotuksista ja kaunokirjallisesta osastosta en ole vielä mitään maininnut.

Ensi päiviä Riennossa ollessani kiintyi kerran huomioni laatikkoon, joka oli naulattu seinään lähelle ikkunaa ja noin miehen pään korkeudelle lattiasta. Hetken sitä tarkasteltuani katsoin kysyvästi Lundgreniin, joka ilmotti lyhyesti:

Rohkenin nyt pistää käteni laatikkoon, josta vedin esille tukun pitkiä, pölyisiä ja osaksi kellastuneita paperiviilekkeitä. Ne olivat yhteen liimattuja sanomalehtileikkeleitä, joista luin seuraavanlaisia otsakkeita: "Metsämarjojemme kansantaloudellinen merkitys", "Mystillinen pikajuna", "Vastaavatko maaseutumarkkinamme enää merkitystään?", "Verikoston uhri" j.n.e. Muutamissa oli vanha otsakirjotus pyyhitty pois ja päälle kirjotettu kokonaan toisenlainen. Esimerkiksi otsake: "Onko syytä panna kaikki peltomme heinänkasvuun?" oli muutettu muotoon: "Eräs meijeritaloudellinen kysymys." Tämä oli luonnollisesti tehty silmänlumeiksi sille lehdelle, josta kirjotus oli näpistetty.

Milloin ei pääkirjotuksen paikalle tai alakertaan ollut mitään tuorempaa, silloin — ja se oli tavallisinta — suollettiin reservistä noita viilekkeitä painoon. Luonnollisesti tuli reservi toisaalta pysyttää aina täysilukuisena, mutta sehän ei ollut konsti eikä mikään, kun toimituksella oli käytettävänään kokonaista kahdet sakset ja Santeri, mustesorminen ja pahankurinen painopoikamme, joka toinen päivä gummi arabicum’ista liotti tölkillisen liimaa.

Toisinaan minä kuitenkin halusin saada pääkirjotuksenkin paikalle jotain alkuperäistä ja "aktuellia". Mutta tämän hyvin luvallisen halun toteuttaminen oli sangen työlästä. Itseltäni ei juuri liiennyt aikaa niiden kirjottamiseen — jos olisin siihen pystynytkään, sillä Kolkkalan atmosfääri ei ole juuri erikoisen edullinen itsenäiselle aivotyöskentelylle. Syrjästä käsin sain kuitenkin toisinaan avustusta — varsinkin eräältä ajelehtivalta sanomalehtimieheltä, josta tuonnempana tulee puhe.

Kerran päivällistä syödessä tuumailin, mistä saisin huomiseen numeroon taas pitkästä aikaa omintakeisen pääkirjotuksen. Silloin tarjoutui eräs ruokavieraista, muuan kauppamatkustaja, kirjottamaan sen. Ilomielin tartuin hänen tarjoukseensa ja yön aikana kyhäsikin hän puolentoista vaaksan mittaisen artikkelin, nimeltä: "Epäkohtia kyydityslaitoksessamme". Se alkoi sanoilla: "Jokainen, joka on vähänkään matkustellut maaseudullamme, tietää kuinka kehnoon ruokahoitoon matkustaja useimmissa kestikievareissamme saa tyytyä, huolimatta siitä j.n.e." Se oli läpeensä kestikievarien ruuan ja makuusijojen morkkaamista. No niin, se tuli lehteen ja seuraavalla viikolla tuli parilta kiukustuneelta kestikievarinisännältä äkäset vastineet, joissa "kaiken maailman pruuviherrat" saivat kunniansa kuulla. Hiukan siivottuna tarjosivat ne tervetullutta palstantäytettä ja minä hykersin tyytyväisenä käsiäni, saatuani siten kolme kärpästä yhdellä iskulla.

Kaunokirjallisista alakerroista ei ollut puutetta, sillä toimitukseen tuli useita viikkolehtiä, joiden pääasiallisin sisältö oli kaunokirjallista laatua. Sopivia alakertoja sai siis niin paljon kuin vain ilkesi leikata eikä tarvinnut pelätä syytöksiä omankäden oikeudesta, sillä minkä hyvänsä lehden oli mahdoton väittää niitä alkuperäiseksi omaisuudekseen — nimittäin mikäli ne olivat suomennoksia.

Mutta olipa Riennolla yllinkyllin tarjona alkuperäistäkin kaunokirjallista avustusta. Penkoessani muutamana päivänä sanomalehtihyllyn laatikoita, löysin eräästä suuren joukon käyttämättömiä käsikirjotuksia. Ihmeissäni nostin ne pöydälle ja aloin niitä lähemmin tarkastella.

Ne olivat novelleja ja runoja, varustettuja tuntemattomilla nimillä ja nimimerkeillä. Päällimmäisenä kasassa oli jokseenkin tottumattomalla käsialalla kirjotettu kertomus "Korven Tuomas". Se oli hyvin orjallinen mukaelma Juhani Ahon "Maailman murjomasta". Sitten seurasi suuri joukko runoja. Luin ne kaikki läpi eivätkä ne olleet niinkään mitättömiä. Tapasin niistä esimerkiksi miltei jokaisesta tuon nykyaikaiselle suomalaiselle runolle välttämättömän, iki-ihanan kuvan "salmensuu", käytettynä vuoroin yksikössä, vuoroin monikossa. "Ah!" ja "oi!" huudahduksia ei niistä myöskään puuttunut. Niinikään tapasi niistä miltei kaikki muutkin kansallisen runon tuntomerkit: hämärän ja raukean lemmentuskan, modernin särkyneisyyden, sairaan sydämen, hyvin paljon unelmia, elämän väsymyksen ja kuolemantoivon. Erottelin niistä melkoisen joukon, samoinkuin suorasanaisistakin ja pistin ne reservilaatikkoon käytettäviksi tarpeen vaatiessa.

Ajatellessani, kuinka meillä on jo paljon sanomalehtiä ja kuinka kaikkien toimistoissa on laatikoittain julkaistaviksi lähetettyjä runoja ja novelleja, kustantajista puhumattakaan, en voinut olla tuntematta itseäni ylpeäksi kansani puolesta. Suotta emme olleet Kalevan kansan jälkeläisiä, sillä joka toinen mies ja nainen pystyy meillä runoja ja novelleja kirjottamaan. Ja jotka eivät kirjota, ne harrastavat muutoin tavalla tai toisella kaunotaiteita. Meillä on jo nyt estetikkoja lähes yhtä paljon kuin agronoomeja. Mikä toinen kansa pystyisikään siinä suhteessa kilpailemaan kanssamme!

Tällaiset mietteet saivat minut lopulta niin intoutumaan, että tavallinen kolkkalalainen turtuneisuus hävisi aivoistani, minä tartuin kynään ja kirjotin haltioituneen alakerran kansamme tulevaisuusmahdollisuuksista. Se loppui huudahdukseen: "Harjottakoot muut kansat armeijojaan, tehkööt teknillisiä keksintöjään ja levennelkööt kaupallaan ja elinkeinoillaan, me sen sijaan soitamme kanteleita ja runoilemme kaunisten järviemme partahilla."

Eräänä kesäpäivänä huomasin aamiaiselta palatessani toimituspöydällä Silanderin paikalla aukireväistyn, toimitukselle osotetun kirjeen. Silander oli nähtävästi minun poissa ollessani pistäytynyt toimistossa ja avannut sen. Vainuten jotakin lehteen kelpaavaa uutista levitin kirjeen eteeni ja aloin lukea sitä. Kirje oli kuitenkin yksityistä laatua ja kirjottaja — sanon häntä tässä vain etunimellään Juhoksi — osottausi olevan sama henkilö, joka pari päivää sitten oli onnellistuttanut Rientoa omintakeisella artikkelilla: "Mitä nuorisoseuroilta tätä nykyä vaaditaan?" Kirjeestä kävi selville, että hän oli aikaisemmin — ennen minun toimittajaksi tuloani — lähetellyt Rientoon kirjotuksia, joista hän nyt pyysi palkkiota. Osotteeksi ilmotti hän erään maalaispitäjän, jossa hän toistaiseksi ilmotti oleksivansa.

Tulin hieman uteliaaksi tämän itselleni ennestään varsin oudon avustajan suhteen, sillä kirjotuksistaan päättäen osottausi hän sangen sivistyneeksi ja tietorikkaaksi mieheksi.

Kun Silander seuraavan kerran näyttäysi toimistossa, tiedustelin hänestä lähemmin.

— Jassoo, etkö sinä ole sattunut hänestä koskaan kuulemaan? — ihmetteli Silander. — Hän on entinen ylioppilas, joka on ollut avustajana miltei kaikissa Suomen sanomalehdissä ja osaksi vielä Ruotsinkin lehdissä. Täällä Kolkkalassa hän on ollut vakinaisena aputoimittajana kummassakin lehdessä. Mutta hän ei viihdy kauan yhdessä paikassa, kovin viinaan menevä polonen kun on (tässä kohti katsoa luimautti Silander minua hieman arastellen, mutta minä säilytin totisen naaman). Mutta vaikka hän onkin ollut jo pitkät ajat aivan deekiksellä, on hän kuitenkin kaiken aikaa pitänyt ihanteen lippunsa korkealla. Ja kirjottamaan pystyy hän miltä alalta hyvänsä. Etupäässä kirjottaa hän kuitenkin kansanvalistus- sekä taloudelliselta alalta. Hänellä onkin mukana aina tilastollinen vuosikirja, jonka numeroilla hän tukee kansantaloudellisia päätelmiään.

Edelleen sain kuulla, että tuo merkillinen Juho aatteineen ja tilastollisine vuosikirjoineen elää usein viikkokausia katotonna ja leivätönnä. Helsingissä kertoi Silander hänen usein viettäneen; kylmiä syksyisiä öitä Hietalahden laivatokassa, missä hän oli kaivautunut kivihiilikasaan ja vetänyt katokseen tyhjän pakkilaatikon. Polvensa varassa oli hän siellä aamun sarastaessa kirjottanut artikkeleita maaseutulehtiin, joista monien karhuamisten tuloksena sai jos sattui jonkun mitättömän palkkion.

— Pitäisihän sille poloiselle meidänkin lähettää rahaa, mutta… — lopetti Silander kuvauksensa.

Tuo Silanderin "mutta" oli kyllin painava, että Juholle olisi voitu penniäkään lähettää. Viikon perästä häneltä saapui uusi artikkeli, joka tällä kertaa käsitteli maamme tuonnin ja viennin suhdatonta eroavaisuutta sekä mihin se lopulta johtaa. Samalla tuli myöskin uusi rahanpyyntikirje, jossa hän kertoi häätyneensä heinätöihin ruokapalkalla. Kun Riennon kassa varsinkin näin keskikesällä poti kroonillista tyhjyyttä, ei hänen kirjeensä tälläkään kertaa aiheuttanut mitään toimenpiteitä.

Seuraavassa hänen kirjeessään oli jo varsin liikuttava sävy. Hän kertoi muun muassa häätyneensä vaihettamaan housunsa ja kenkänsä huonompiin — takin hän ilmotti olevan jo siksi lopussa, ettei sillä voinut edes yhtä ruoka-ateriaa itselleen vaihettaa. Hän pyysi meitä Jumalan nimessä lähettämään edes sen verran rahaa, että hän pääsisi sieltä sydänmaasta ihmisten ilmoille. Mutta tälläkin kertaa oli tulos sama kuin edellisillä kerroilla. En edes omistani voinut lähettää, niin mielelläni kuin sen olisin tehnytkin, sillä oma palkkanikin oli kahdelta viime kuulta lähes kokonaan saamatta.

Mutta elokuun lopulla saapui Juho omassa persoonassaan muistuttamaan
Rientoa olemassaolostaan ja saatavistaan.

Istuimme Lundgrenin kanssa tavallisten askartemme ääressä, kun ovensuuhun ilmestyi pitkä ja suoraryhtinen mies, jonka ulkoasusta minä kohta panin merkille seuraavat seikat: olkapäille ulottuva tukka; pesemättömät kasvot ja pitkä parransänki; nukkavieru talvipalttoo, jonka ratkeimista pumpulitäyte pisti esiin; rajottuneet pieksusaappaat, joista varret nilkkaa myöten oli leikattu pois; pitkä, kuorimattomasta puusta leikattu ryhmysauva sekä lopuksi toisella käsivarrella mustunut pärekori, jossa punaisen rievun alta pilkisti leivänkannikoita ja kulunut kirja.

Ilmestys kysyi meiltä herra Silanderia. Vastasin, että hän tähän aikaan on mahdollisesti kotonaan sekä neuvoin hänen osotteensa. Ulos lähtiessään kohotti ilmestys koriaan sekä lausui juhlallisesti:

— Mitä, se rääsyläinenhän lasketti tulemaan puhtainta latinaa! — käännyin minä hänen mentyään ihmeissäni Lundgrenin puoleen.

Juho oli saanut Silanderin käsiinsä ja seuraavana päivänä ilmestyi hän toimitukseen kokonaan uudesta syntyneenä. Tukka ja parta oli siistitty, päällään hänellä oli siistinpuoleinen herrasmiehen puku, kova kaulus rusettineen ja patiinikengät jalassa. Takinhihat ja housunlahkeet olivat tosin hieman lyhyet — sillä puku oli Silanderin vaatesäiliöstä, — mutta se ei paljoakaan merkinnyt. Ylätaskussaan hänellä oli pieni litteä pullo riikapalsamia, jonka avulla hän piti vireillä pientä humalaa, saadakseen, kuten hän sanoi, hermonsa pysymään tasapainossa.

Kun Silander, joka myöskin oli toimistossa, esitti hänet minulle, virkkoi hän kättäni puristaessaan kysyvästi:

Kun minä olin myöntävästi vastannut, puristi hän uudelleen kättäni ja lausui juhlallisesti:

Hän oli mitä loistavimmalla tuulella ja ryhtyi auttelemaan meitä toimitustyössä. Silander osotti hänelle käännettäväksi jonkun pätkän Hufvudstadsbladetista, mutta pari lausetta suomennettuaan otti hän kulauksen rohtopullostaan, nousi sen jälkeen täyteen pituuteensa ja esitti juhlallisin elein yli laajan toimituspöydän lähempää tuttavuutta kanssani.

— Kerran minäkin olen ollut Arcadiassa! — lausui hän silmät kosteina ja kumartui jälleen Hufvudstadsbladetin yli.

— Paremmin minulta sentään luistaa tämä työ kuin siltä sinun entiseltä apulaiseltasi, joka suomensi… kuinka se nyt taas olikaan?

— Vaikka oli ylioppilasmies, niin käänsi lauseen: "Det är ett sprängämne af farligaste slag" suomeksi näin: "Se on vaarallisimpia iskuja synnyttävä räjähdysaine".

Juho jäi useammaksi viikoksi Kolkkalaan ja muuttui lopulta Riento-poloiselle todelliseksi maanvaivaksi. Koko vierailuaikanaan ei hän kirjottanut riviäkään, mutta ilmestyi kylläkin joka päivä toimistoon karhuamaan saataviaan. Luonnollisesti oli hän aina joltisessakin hutikassa, milloin harmaan-kalseassa oluthumalassa, milloin lienteämmässä riikapalsamihiprakassa. Saamatta jääneitä kirjotuspalkkioitaan, joista tietystikään ei oltu minkäänlaista sopimusta tehty, sai hän konttorista aluksi parin markan ja markan suuruisissa erissä sekä lopuksi viiskymmenpennisinä, kunnes kassaa hoitava konttorineiti lakkasi niitäkin antamasta. Viikon päivät kävi Juho vielä senkin jälkeen päivittäin toimistossamme, karttaen ja rukoillen edes viittäkymmentä penniä — summa, jolla Kolkkalan tillikkapuodeissa sai pullon olutta ja voileivän — sekä lausuen aina poislähtiessään profeetallisia uhkauksia Rientoa pian kohtaavasta surkeasta perikadosta.

Ensimäisenä päivänä sen jälkeen kun kassaneiti oli sulkenut häneltä sydämensä, annoin minä Juholle viimeiset lanttini. Seuraavana päivänä minä luonnollisesti olin typö tyhjä, mutta kun hän puoli tuntia oli ympäröinyt minua humalaisen hellyydellä sekä huolimatta vakuutuksistani, että olin ihan pennitön mies, toisteli itsepintaisesti: "Rakas veli, ainoastaan viisikymmentä penniä!" täytyi minun lopulta kiristää kassaneidiltä omaan tiliini mainittu summa.

Kun Juho vielä tämän jälkeen oli tehnyt muutamia ihan tuloksettomia vierailuja toimistoomme, katosi hän äkkiä näkyvistämme. Kun Silander näyttäysi ensi kerran Juhon hävittyä toimistossa, sain kuulla selityksen, Juho oli useat kerrat tavotellut häntä kotoa, saanut vihdoin käsiinsä sekä pannut hänet lujille. Silloin oli Silander varustanut hänet eväillä, vienyt asemalle ja ostanut piletin Kolkkalasta lähinnä etelään käsin olevaan kaupunkiin, jonka sanomalehdiltä Juholla oli myöskin saatavia.

Elää kitkuteltiin ja päästiin vähitellen seuraavaan talveen — ja, ihme kyllä, niin Riennon toimistossa kuin koko Kolkkalassakin suoritettiin tämä taival aivan yhtä rintaa suuren maailman kanssa. Silloin — muistaakseni oli jo helmikuu kulumassa — ilmestyi Juho uudelleen Kolkkalan horisontin sisäpuolelle.

Juhon seuraava esiintyminen Riennon toimituksessa tapahtui seuraavien olosuhteiden vallitessa.

Minussa oli jo pitemmän aikaa kytenyt tyytymättömyys asemaani sillä vaatimattomasta palkastani rupesi yhä tuntuvampia eriä jäämään rästiksi. Aloin yhä syvemmin tuntea itseni raatavaksi proletaariksi ja rupesin tuumimaan lakkoa. Tosinhan Silander oli kaikkea muuta kuin verenimijä-kapitalisti, mutta nyt hän oli puolitoista viikkoa ollut yhtämittaa ihan tietymättömissä ja kaikki Riennon asiat olivat niin rempallaan kuin ne ikinä olla saattoivat. Juhon profeetalliset uhkaukset näyttivät rupeavan toteutumaan ja kaikissa meissä kyti katkeruus Silanderia kohtaan.

Sattuipa sitten, että minä eräänä iltana olin viettämässä muutaman toverini nimipäivää Kolkkalan seurahuoneella — klassillinen paikka, missä puoliyön jälkeen joku ikuinen lääninkanslisti tai kaljupäinen konttoripäällikkö nyökytti päätä pöydällään palavalle kynttilälle ja koetti mörisevällä monoloogilla hämmentää Kolkkalan raskasta yöhiljaisuutta. No niin, seuraavana aamuna havahduin puoli kahdeksan, jolloin minä tavallisesti lähdin päivätyöhöni, mutta kun pääni tuntui ylen raskaalta, katsoin minä hetken otolliseksi ryhtyä lakkoon. Ummistin siis jälleen silmäni ja jatkoin velttoa jälkipäiväuinailua.

Kello yhdeksän havahduin siihen, että joku minua tyrkki kylkeen. Silmät avattuani näin ensimäiseksi Santerin vallattomat silmät ja mustetahran koristaman nykerönenän. Faktorin nimessä pyysi hän minua tulemaan toimistoon antamaan käsikirjotusta, sillä latojat seisoivat joutilaina kastiensa ääressä. Ilmotin hänelle järkähtämättömän tahtoni olla liikahtamatta sijaltani sekä kehotin etsimään Silanderia. Pitäköön hän nyt kerrankaan huolen lehden ilmestymisestä!

Tasan tunnin kuluttua havahduin musteen ja tuoreen painopaperin epämieluisaan hajuun ja silmät avattuani näin vuoteeni äärellä jälleen Santerin.

— Faktori pyysi oikein tosissaan herra Räisästä tulemaan käsikirjotusta leikkaamaan, kun…

— No, kun sitä ei löydy mistään, — selitti Santeri silmiään vilkuttaen.

— Menehän siitä nyt matkaasi, — hoputin minä häntä ja koetin jatkaa "lakkoa".

Mutta hengessäni näin minä latojain seisovan neuvottomina kirjapainossa ja kuiskivan pahaa ennustavasti, samalla kun faktori toimitushuoneessa selailee aamun postia ja harkitsee, uskaltaisiko hän käydä saksiin käsiksi ja valmistaa omalla uhallaan annoksen käsikirjotusta. Minua alkoi todella huolettaa päivän numeron kohtalo, sillä olinhan kaikesta huolimatta kiintynyt Riento-rääsyyn, josta olin niin paljon vaivaakin nähnyt. Lopulta kaikkosi minusta uneliaisuus kokonaan ja minä hankkiusin tavalliseen päivätyöhöni.

En kuitenkaan pitänyt mitään kiirettä, vaan söin aamiaisen kaikessa rauhassa, tupakoitsin sen jälkeen vielä hetkisen ja lähdin sitte hiljalleen toimistoon.

Kokoon painuneena istui Silander huojuvassa päätoimittajan tuolissaan, kyynärpäät pöydällä ja pää tuettuna käsien varaan. Verestävät silmät olivat pikkusen raollaan, turvonneiden huulten välitse näkyi hammastarhassa leveä aukko, sillä pari alaleuan etuhammasta oli hävinnyt sijaltaan ja — horribile visu — vasemman silmän alta paistoi ankara mustelma. Hänen kyynärpäidensä alla oli kasassa aamun posti ja päätä tukevassa oikeassa kädessä törröttivät sakset, joiden sakarat murheellisesti viittasivat kattoa kohti.

Jos sydänlokeroihini viime päivinä oli kaivautunut närää esimiestäni kohtaan, haihtui se tämän näyn edessä nopeasti ja muuttui päinvastaiseksi tunteeksi.

Päästyään muutamain aivoponnistusten jälkeen selville minun läsnäolostani, antoi Silander itsestään ensimäisen elonmerkin liikuttamalla saksia, mikä samalla oli selvästikin tarkotettu minulle tervehdykseksi. Tämän jälkeen virkkoi hän äänellä, jota lähinnä voisi verrata reenjalasten kitinään sulalla maantiellä:

— No jopa se sattui hullusti, että me kumpikin jouduimme samalla kertaa sairaaksi!

Se kanalja otaksui siis ilman muuta, että minullakin oli kohmelo ja ettei minulla muka olisi ollut painavampiakin syitä jäädä pois työstä. Mutta olihan totta, että minä en ollut antanut mitään muodollista lakko julistusta, joten annoin hänen pitää vakaumuksensa, koska hän sitä paitsi oli puolittain oikeassakin. Itsensä hänet oli muutoin, kuten myöhemmin faktorilta sain kuulla, monien etsiskelyjen jälkeen löydetty Kolkkalan ulkoravintolasta, missä hän jonkun yksityishuoneen nurkassa oli kuorsannut tukkihumalassa. Ankarain ponnistusten jälkeen oli hänet saatu tajuamaan toimistossa vallitsevan tilanteen epätoivoisuus, jolloin hän oli katsonut tarpeelliseksi siirtää itsensä päätoimittajana hänelle kuuluvalle paikalle.

Kun minä olin asettunut paikalleni häntä vastapäätä, työnsi hän postin ja sakset minun eteeni.

Nähdessään, että toimitustyö alkoi käydä tavallisia raiteitaan ja että latojat saivat työtä, kirkasti ilon hohde hänen sameita silmiään ja hän lausui:

Minulla ei oikeastaan ollut mitään tätä esimieheni tekemää kohtuullista ehdotusta vastaan. Tiedustettiin konttorista kassan tilaa ja, ihmeellistä kylläkin, siellä osottausi olevan rahoja yli kymmenen markan. Tästä harvinaisesta löydöstä riemastuneena pyysi Silander toisen konttorineidin hakemaan puolikkaan konjakkia, muutamia suudapulloja sekä puntin sikareja.

Hetken kuluttua ilmestyivät nämä hyvyydet pöydälle ja maailma alkoi yhä enemmän kirkastua silmissämme.

Kun Silander kaatoi kolmatta ryyppyä laseihin, aukeni ovi — ja edessämme seisoi Juho täydessä pituudessaan.

— Osasitpa sinäkin tulla oikeaan aikaan! — virkkoi Silander, jonka ääni oli jo ehtinyt muuttua iloisen lallattelevaksi..

Juho katsahti häneen kysyvästi, mutta vainusi samalla konjakin tuoksun, näki pöydällä olevat varustukset ja ymmärsi kaikki. — Saavuin puoli tuntia sitten Kolkkalan asemalle ja merkillinen vaisto ohjasi minut suoraan tänne, — selitti hän, hieroen tyytyväisenä suuria ja kohmettuneita käsiään.

Hän sai ryypyn, kotiutui nopeasti ja alkoi pöydän nurkalla kirjottaa artikkelia. Minä kynin pääkaupungin lehtiä minkä kerkesin ja Silander rallatteli tyytyväisenä. Lundgren ja faktori saivat luonnollisesti hekin osansa toimituspöydän hyvyyksistä ja niin vallitsi Riennon toimistossa oikea markkinamieliala.

Konjakkipuolikas ei luonnollisesti kestänyt kauan ja kädenkäänteessä toimitti Silander samanlaisen tilalle. Kun hän polviensa välissä juuri kiskoi korkkia sen suulta, näimme puoliavoimesta konttorinovesta erään Kolkkalan papeista lähenevän toimitushuonettamme.

— No nyt tästä hyvä tulee, kun saamme tänne vielä papinkin, — virkkoi
Silander iloisesti ja silmät autuaasti killillään.

Konjakkipullon, jonka suulla korkkiruuvi törrötti pystyssä, näpisti hän polviensa väliin ja asettui viattomana miehenä rynkämöisilleen pöydän nojalle. Minä riensin asettumaan keskusteluun pastorin kanssa, jolla oli jätettävänä Rientoon muuan oikaisu. Asiansa suoritettuaan poistui hän verrattain nopeasti, sillä arvatenkin huomasi hän toimitushuoneessamme vallitsevan ilmanalan vähemmän soveliaaksi papilliselle olemukselleen.

Hänen hävittyään oven taakse päästi Silander kevennyksen huokauksen ja pamautti korkin pullon suulta. Hetken kuluttua kohosi Juhokin jo sille asteelle, että hän arvioitsi kirjottamisen maalliseksi turhuudeksi. Hän laski kynän kädestään ja yhdessä Silanderin kanssa alkoi hän minun kielloistani huolimatta laulaa: "Hei Härmästä poikia kymmenen".

Kun he olivat vetäneet viimeisen värssyn loppuun, lausui Silander sammaltelevalla äänellä:

— Kuule, Juho, vaikka sinä ootkin noin pitkä, niin et sinä pärjää minulle käsivoimissa.

Silmäniskulla kehotti Lundgren minua olemaan varuillani, jos päätoimittaja alkaisi tappelua hankkia. Mutta Silander ei nähtävästikään ollut tappelupäällä, sillä rauhallisesti ehdotti hän Juholle:

Juho puolestaan selitti asettavansa hengenominaisuudet raa'an aineellisen voiman yläpuolelle, mutta siitä huolimatta täytyi hänen lopulta antautua Silanderin kanssa sylipainiin.

— Elä sinä sillä lailla kahmua, vaan ota minua housunkauluksesta! — neuvoi Silander voimankoetukseen tottumatonta Juhoa ja sitten alkoivat he vuorotellen nostaa jumputella toisiaan kohoksi lattiasta sekä heittelehtiä ympäri huonetta, niin että tuolit ja lattialle nostetut tyhjät pullot kaatuivat nurin sekä vieriskelivät painijain jaloissa.

Minä ehätin sulkemaan oven, ettei kukaan vieras pääsisi odottamatta näkemään Riennon sen päiväistä toimitustapaa, samalla kun Lundgren varoi toimituspöytää kellahtamasta nurin.

Paini päättyi Silanderin voitoksi. Huohottaen istahtivat he sitten vastapäätä toisiaan, ottivat uudet ryypyt ja alkoivat rallattaa:

Kaikesta tästä huolimatta sain minä faktorin ja Lundgrenin kanssa yhteisin ponnistuksin lehden painokuntoon ja voinpa vakuuttaa, ettei sen päivän Riennon numero ollut sen huonompi kuin lukuisat edeltäjänsäkään. Silmäillessäni iltapäivällä kotona vasta painosta tuotua vielä tuoretta numeroa sekä muistellessani sitä ilmanpainetta, minkä alaisena se oli syntynyt, tuntui minusta kuin siitä olisi lehahtanut vastaan vahva konjakin tuoksu. Mutta se oli tietysti vain pelkkää mielikuvitusta.

Juhon vierailu ei tällä kertaa muodostunut kovin monipäiväiseksi. Se päättyi suunnilleen samalla tavoin kuin edellinenkin: Silander toimitti hänelle eväät ja kyydin etelään päin.

Kevättalven kuluessa lähetti hän sitten Rientoon useampia kirjotuksia, jotka tietystikin heti lämpimiltään saivat sijansa lehdessä. Palkkionpyyntikirjeitä ei tällä kertaa kuulunut, mutta sen sijaan saapui eräänä kevätpäivänä konttoriimme samalle asialle Juhon henkilökohtainen edustaja.

Tämä nuori mies oli uskonnollisen idealistin perikuva jo ulkomuodoltaankin: sileät kasvot vakaine, hiukan surumielisine silmineen, viaton suu ja pitkä vaalea tukka. Muutoin esiintyi hän moitteettomassa herrasmiehen puvussa. Kävi selville, että hän oli polyteknikko sekä samalla metodistinen puhuja. Hän esitti meille Juholta valtakirjan, joka oikeutti hänet nostamaan Juhon palkkiot valtakirjassa mainituista kirjotuksista. Tulimme kaikki uteliaiksi ja aloimme tiedustella Juhon viimeisimmistä vaiheista. Polyteknikko kertoi silloin seuraavaa:

Eräänä iltana talvella oli Juho ilmestynyt metodistien kokoukseen Helsingissä, ollen tapansa mukaan hiukan juovuksissa ja muuten surkeassa tilassa. Kertoja oli silloin tehnyt, kuten laupias samarialainen eräässä toisessa tapauksessa: hän oli lähentynyt Juhoa, joka oli ollut ihan rahatonna, leivätönnä ja katotonna, sekä ottanut hänet hoivaansa. Siitä saakka oli Juho asunut hänen huonetoverinaan, ollut useita viikkoja ihan maistamatonna sekä kirjotellut eri lehtiin. Ja mikä parasta, hänessä oli tapahtunut uskonnollinen kääntymys. Kun me tätä hiukan epäilimme, vakuutti kertoja:

— Kyllä hänessä on tapahtunut aivan vilpitön kääntymys. Hän on nyt aivan kuin lapsi.

Polyteknikon oli jossakin metodistien asioissa pitänyt lähteä pienelle kiertomatkalle ympäri maan ja hän oli ottanut periäkseen Juhon saatavia eri sanomalehdistä. Riennolta hän sai kokonaista kolmekymmentä markkaa. Juho itse omassa persoonassaan ei tietysti olisi saanut kuin vähäpätöisen osan tästä summasta. Mutta hänen asiamiehensä nuhteeton olemus ei voinut olla tekemättä vaikutustaan kassaneitiin, minkä lisäksi sattui sellainen harvinainen päivä, että kassassa oli yhdellä kertaa kokonainen tukku seteleitä. Se oli nimittäin saanut pari päivää olla rauhassa karhuilta ja Silanderilta.

Mainittakoon muuten tässä samassa yhteydessä, että tuota onnen ja levon aikaa ei Juho-poloisella kestänyt kauan, vaan hänen elämänsä oli määrätty suistumaan entisille raiteilleen. Syksypuoleen, jolloin olin jo jättänyt Riennon, tapasin hänet Helsingissä eräässä lukusalissa. Uteliaana riensin häntä tervehtimään sekä samalla todentamaan, oliko kääntymys ollut pysyvämpää laatua. Jo lähemmäs tullessani huomasin ulkoasussa merkkejä, jotka panivat epäilemään, että hän viime aikoina oli asustanut ennemminkin vanhassa kolossaan Hietalahden kivihiiliröykkiössä kuin siistin uskovaisen huonetoverina. Näitä epäilyksiä täydensivät vielä silmien samea kiilto ja rankkitynnyrin läheisyyttä muistuttava tuoksu.

Haikein mielin kertoikin Juho, että hänen laupias samarialaisensa oli joutunut pitemmäksi aikaa sairaalaan ja että puulaaki oli siis hajonnut. Ja niin oli Juho tullut työnnetyksi entisille harharetkilleen.

Vähän myöhemmin näin sanomalehdistä, että Juhon huoltaja oli kuollut sairaalassa, joten puulaakin uudistamisestakaan ei ollut enää toiveita.

Edellisestä on jo käynyt selville, että Riennon päätoimittaja istuskeli enimmiten kaikkialla muualla paitsi siellä, missä hänen virkansa puolesta olisi tullut istua. Mutta tyhjänä ei hänen navassaan kääntyvä ja huojuva nojatuolinsa toimitustunteina kuitenkaan ollut. Siinä istui tavallisesti eräs Riennon lukuisista karhuista.

Olen jo ennen maininnut, miten kauppias Parkkanen kävi vuokrasaataviaan karhuamassa, jyristen ja pauhaten sekä uhaten nostattaa kaikki Riennon kompeet kadulle. Saman tapaisia olivat edelleenkin hänen karhuamaretkensä: ne kulkivat kuin rajuilma päittemme yli. Milloin Silander sattui olemaan toimistossa, kun ovelle ilmestyi Parkkasen synkeä, parrakas hahmo kuin tuhoa ennustava ukonpilvi taivaanrannalle, silloin me Lundgrenin kanssa aina pelkästä hienotunteisuudesta poistuimme kiiruunkaupalla painohuoneeseen. Sinne kuulimme sitte ovien läpi Parkkasen jyrisevän passon, jota säesti Silanderin lepyttelevä ja suostutteleva ääni. Kun jyrinä vaimeni ja me painon akkunasta näimme Parkkasen poistuvan, uskalsimme jälleen palata toimitushuoneeseen, jossa Silander istui punottavana ja hämillään. Kaiken alta pilkisti jo kuitenkin näkyviin tyytyväisyys siitä, että kaikki oli sentään siksikin hyvin päättynyt.

— No niinpähän sitä siitäkin nikarasta taas päästiin! — lausui hän tupakkaa tarjoten.

Silander olikin esimerkiksi kelpaava mestari suoriutumaan hyvillä puheilla vaikeimmistakin situatsioneista. Parkkasen käynnit olivat sentään verraten harvinaisia, jota vastoin tuo alussa mainittu karhu oli, varsinkin kesäiseen aikaan, jokapäiväinen vieras toimistossamme.

Hän oli ammatiltaan kirjansitoja sekä muuten hyvissä varoissa oleva mies. Oliko hän tehnyt Riennolle ammattiinsa kuuluvia töitä vai muutenko Silander oli hänelle yksityisesti joutunut velkaan, siitä en niin tarkoin tullut selkoa ottaneeksi.

Puolenpäivän tienoissa, jolloin keskikesän aikaan ihmisen näkeminen Kolkkalan kaduilla oli harvinainen ihme, lähti herra Tarkki kirjansitojan verstaastaan liikkeelle. Läntistyneet tohvelit jaloissaan ja päällään vanha tohvelipalttoo tuo hyväntuulinen, lihava ja hyvinparroittunut elinkeinonharjottaja asteli verkalleen Kolkkalan katuja, joiden kivityksen lomasta ruohonkorret kaupungissa vallitsevan rauhan rohkaisemina pilkistivät esiin. Hän pysähtyi ensimaiseen kadunkulmaan ja silmäili haukotellen jokaiselle neljälle ilmansuunnalle. Mutta kun missäänpäin ei näkynyt mitään mielenkiintoa herättävää, maleksi hän seuraavaan kalmaan ja niin edelleen päämaaliaan kohti, joka oli Riennon toimitus.

Kun Tarkki saapui konttoriin, kuulimme me Lundgrenin kanssa tavallisesti nuoremman konttorineidin tiuskivan:

— Hyi tuota Tarkkia, kun on hävitön! Menkää tiehenne siitä! Kuuletteko?
Heti paikalla pois siitä!

Se oli merkki siitä, että Tarkki tiskin ympäri kiertäessään oli ilman muuta kietaissut kätensä hänen kaulaansa sekä karheapartaisella leuallaan hankasi hänen punastunutta poskeaan. Sen jälkeen kuului Tarkin ääni kysyvän:

— Mitäs se kassanvartia tietää? Onko siellä laatikossa minkä verran kolikoita?

— Hui, ette saa tulla! — kirkui tällöin kassaneiti. — Menettekö pois siitä, ei meillä ole kuitenkaan rahaa enempää kuin kaksi markkaa.

— Vai kaksi, — kuuluu Tarkin laiska vastaus. — Mihinkäs te olette haaskanneet viime päivien tulot?

— Ei meillä ole kahteen päivään ollut tuloja muuta kuin yhdestä kerta-ilmotuksesta.

Tämän jälkeen narahtaa toimitushuoneen ovi ja Tarkki paksuine palttoineen, tohveleineen ja partoineen työntyy oven täydeltä sisään.

— Päivää! Kuuluuko sitä maailmalta mitä? — lausuu hän leveästi ja sijottaa ruhonsa mahdollisimman mukavasti päätoimittajan tuoliin.

Vastaukseksi hänen kysymykseensä alan minä edessäni olevasta maaseutulehdestä lukea esim. tällaista kesäuutista: "Jännittävän taistelun haukan ja hauen välillä näkivät Heinävedellä muutamat kalamiehet t.k. 5 p:nä. Taistelu päättyi siten j.n.e." Uutinen on jo kierrellyt suurimman osan Suomen sanomalehdistöä, siirtyen kuin haukotus suusta suuhun, ja nyt on sen vuoro tullut päästä Riennon palstoille. Noin viikon kuluttua ilmestyy se sitten kajaanilaiseen valonahjoon, minkä jälkeen se hyvässä lykyssä voi lähteä vielä uudelle kiertomatkalle.

Tarkki kuuntelee uutista välinpitämättömästi, sytyttää paperossin ja anastaa haltuunsa nuoraan kiinnitetyt sakset, joilla hän alkaa silputa pöydällä olevia sanomalehtiä. Sitä tietä on usein mennyt minun valmiiksi leikkaamani "käsikirjotuskin". Saksiin kyllästyttyään tarttuu hän lyijykynään ja raapustaa pöydällä olevat tulitikku- ja paperossilaatikot, kirjekuoret ja imupaperin täyteen kaikenlaisia kuvioita. Kaiken aikaa juttelee hän laiskaan tapaansa, olematta millänsäkään minun kärsimättömistä eleistäni, joilla minä koetan antaa hänen ymmärtää, että hän häiritsee meitä kansanvalistustyössämme. Kun hän ei enää löydä mitään ehyttä pintaa piirustuksilleen, laittaa hän jostakin helsinkiläislehdestä mukavan kärpäsläpän ja alkaa täydellä mielenkiinnolla räpsiä kärpäsiä, jotka tappelevat ruokapaikasta Lundgrenin kaljulla kiireellä.

Siten viettää hän lähes joka päivä parisen tuntia toimistossa. Jos hyvin käy, sattuu Silanderkin ilmestymään paikalle. Silloin otetaan kassa, sekä Silanderin yksityinen että konttorin kassa, perinpohjaisen tarkastuksen alaiseksi, jolloin Tarkin taskuun siirtyy niin paljon kuin Riennon sen päiväinen ekonoominen tila suinkin sallii.

Tyytyväisenä vääntäytyy Tarkki sen jälkeen paluumatkalle — eikä hänen humoristisessa olemuksessaan voi huomata mitään tyytymättömyyden oireita silloinkaan, kun saalis on käynyt yhteen tyhjän kanssa. Kun hän on hävinnyt toimitushuoneen oven taakse, kuuluu konttorista jälleen nuoremman neidin ääni:

Muista Riennon karhuista mainittakoon tässä enää ainoastaan eräs Kolkkalan varakkaimpia rakennusmestareita — siis yksi sen luokan ihmisistä, jotka ovat sangen huomattavina tekijöinä niin Kolkkalan kuin koko tuhatjärvisen isänmaamme nykyisessä kulttuurityössä, antaen sille oman vahvan rakennusmestarileimansa. Puheenalainen karhu oli kuitenkin nähtävästi sangen pessimistinen saataviinsa nähden, sillä hän ei minun aikanani käynyt persoonallisesti kertaakaan Riennon toimistossa. Sen sijaan kiersi hän ympäri Kolkkalaa kuin kiljuva jalopeura, panetellen Rientoa, kuten Silander kerran tuskastuneena selitti. Yhden ainoan kerran hän erään ilmotusasian takia soitti toimitukseen ja sekin tapahtui sangen onnettomana hetkenä. Se oli näet silloin, kun Juho ja Silander konjakin höyryjen innoittamina vetelivät Härmän poikain laulua. Loilotus tunkeutui tietysti puhelinjohtoa myöten herra pykmestarin korvaan ja kohta lähti Kolkkalaa kiertämään juoru: Riennon toimitus on ollut täynnä juopuneita, siellä on verissä päin tapeltu ja säretty huonekaluja.

Ainoat kenkäni alkoivat keskellä kesää olla siinä kunnossa, että pöly ja hiekka pääsi ulkona liikkuessa esteettömästi tunkemaan sisälle. Puhumattakaan kosteudesta, kun sattui sateiset ilmat. Korjauttaakaan niitä ei juuri enää kannattanut, sillä niiden hajaantumistila alkoi olla jo niin pitkällä, että uusia pohjia olisi ollut hieman vaikea niihin kiinnittää. Ja jos olisikin, niin milläpä minä olisin korjauksen aikana jalkapöytiäni suojannut. Tosinhan Kolkkalan kaduilla siihen aikaan vuodesta sai vaeltaa tietänsä jotensakin rauhassa uteliasten lähimmäistensä katseilta, joten minä hyvin olisin voinut ottaa oppia kirjansitoja Tarkista, mutta siihen tunsin minä itseltäni puuttuvan tarpeellista rohkeutta.

Sellainen toivomus oli kuitenkin paljon helpompi lausua kuin toteuttaa. Palkkaani oli kyllä hyvä joukko saamatta, mutta kassan sisällys ei koskaan ehtinyt nousta niin korkealle, että sillä olisi voinut kengät lunastaa, kun Tarkki tai joku muu minua paljon suuremmilla vaatimuksilla esiintyvä tuli ja korjasi sen haltuunsa. Itse sain vain parin markan tai korkeintaan viitosen eriä, niin että juuri ja juuri tupakissa pysyin.

Eräänä päivänä, kun Silander oli toimistossa, esitin hänelle jalkineitteni huolestuttavan tilan, näyttäen samalla suuremmaksi vakuudeksi niiden pohjia toimituspöydän yli.

— Kyllä sinun, näenmä, pitää välttämättä saada uudet kengät, — lausui hän lohduttavasti ja rupesi miettimään.

— Kuulehan, Riku, kyllä me saamme sinulle kengät. Suutari Kuosmanen on meille vielä hyvän joukon ilmotusvelkaa. Ei siis muuta kuin menet hänen kenkäkauppaansa ja valitset itsellesi hyvät jalkineet, joiden hinta sitten kuitataan Kuosmasen ilmotusvelkaan.

Tietysti minusta olisi ollut paljon mieluisempaa ostaa itselleni kengät käteisellä, mutta kun näytti mahdottomalta saada sitä tähän tarpeeseen, niin oli viisainta tyytyä Silanderin ehdotukseen. Niinpä meninkin illalla työstä päästyäni Kuosmasen puotiin ja rupesin valikoimaan kenkiä. Varasto oli sangen vähissä ja minä en löytänyt mieleisiä. Mutta muuallekaan ei ollut meneminen ja katupölyn tuhrimissa sukissakin tuntui kovin epämieluisalta edelleen kävellä. Niin valitsin joukosta hienoimmat ja samalla vähimmän sopimattomat. Ne olivat boxnahkaiset — ensi kerran taisin muuten kuulla suutarin vakuutuksen, että ne ovat "ehta box-nahkaa", mikä vaikutti minuun hyvin lumoavasti — englantilaismalliset nauhakengät. Kun ne oli kääritty pakettiin, selitin minä hiukan levotonna:

— Minä olen Riento-lehden aputoimittajia ja herra Silander käski minun ottaa kengät teidän ilmotustiliinne.

Kunnianarvoisan suutarimestarin naama sai tämän kuultuaan hyvin happaman ilmeen. Mitään protestia ei hän kuitenkaan tehnyt, vaan antoi mahdollisimman niukalla päännyökäyksellä suostumuksensa kauppaan. Arvatenkin lohdutti hän sittemmin itseään sillä, että minä en ollut tinkinyt penniäkään kenkien korkeasta hinnasta.

Heti kotiin tultua muutin uudet kenkäni jalkaan ja lähdin iltakävelylle. Ne olivat siron kapeat, mutta tavattoman pitkäkärkiset, niin että minusta alkoi väkisinkin tuntua, että jaloissani on kenkien asemesta sukset. Ja melkein kaikkien vastaantulijain katseet näyttivät vastustamattomasti kääntyvän niihin. Mutta minun täytyi nyt kerta kaikkiaan tyytyä niihin sellaisina kuin ne olivat sekä lohduttaa itseäni sillä, että yksi Kolkkalan kolmesta kauppaneuvoksesta käytti juuri samanlaisia kenkiä.

Syyspuoleen alkoi pukuni kaivata samanlaista uudistusta. Tosin siinä ei vielä näkynyt ilmireikiä, mutta erinäiset kohdat olivat jo käyneet niin kiiltäviksi, että niillä hätätilassa olisi voinut korvata peilin puutteen. Sitäpaitsi ne olivat jo ammoin käytännöstä pois joutunutta kuosia.

Kun sen nautinnon kaipuu, minkä uuden uutukaisessa ja kuosikkaassa puvussa käyminen synnyttää, kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi, päätin minä astua Rubiconin yli — ja tilata itselleni puvun. Kun onnen sanotaan suosivan rohkeita, niin arvelin Riennon kassaan asianomaiseksi päiväksi kertyvän siksi paljon rahaa, että saisin sillä pukuni lunastetuksi.

Olosuhteisiin katsoen päätin valita räätälin laitakaupungilta — tyhmästi kylläkin, sillä sellaiset eläjäthän etupäässä karhuamisillaan muuttavat lähimmäisensä elämän maalliseksi helvetiksi, elleivät heti saa täyttä käteistä maksua. Koska räätälit — vaatturinimi ei ollut Kolkkalassa vielä vakiintunut, joten rohkenen käyttää tuota vanhaa kunnianarvoisaa räätäli-nimitystä — Kolkkalassakin olivat pääasiallisesti kahdensukuisia: Leinoja ja Kanervia, kantoi räätäli, johon minun vaalini sattui, ensinmainittua nimeä. Muutoin oli hän tyypillinen laitakaupungin räätäli: laiha ja synkkäkatseinen. Oliko hän lisäksi, kuten asiaan olisi kuulunut, keuhkotautinen, siitä en ehtinyt päästä täyteen varmuuteen. Arvatenkaan hänen luonaan ei ollut pistäytynyt ostajia viikkokausiin, sillä hänen ilonsa minun ilmestymiseni johdosta oli suuri ja vilpitön.

No niin, kangas valittiin — vaikka, totta puhuen, valikoimisen varaa ei sanottavasti ollut —, mitat otettiin ja hinnasta sovittiin. Puvun piti olla viikon kuluttua valmiina.

Ilmotin kassaneidille, mikä tärkeä ja suurenpuoleinen menoerä minulla oli edessäni ja hän lupasi tehdä voitavansa asiassa. Mutta siitä huolimatta ei minun varalleni määräpäiväksi kertynyt viittä markkaa enempää.

Toivoin jo, että puvun valmistuminen olisi tavallisuuden mukaan myöhästynyt ja että sillä aikaa joku onnenpotku toisi kassaan isomman summan rahaa. Mutta oi inhimillisten toiveiden turhuutta, niin vaatimattomia kuin ne olkootkin: täsmälleen saapui räätälin oppipoika asuntooni, käsivarrellaan uusi pukuni.

Pyysin pojan odottamaan ja ryhdyin pukemaan vaatteita päälleni, sillä housuja ei oltu vielä lainkaan koetettu. Sitä tehdessäni huomasin vasta, että kangas oli selvästi toista kuin mistä olin puvun tilannut. Katsoin kuitenkin olevani siksi allakynsin, että jätin välikysymyksen siitä seikasta tekemättä ja jatkoin ääneti pukeutumista. Housut tuntuivat heti jalkaan vetäessä lonkilta ihmeellisen ahtailta. Saatuani ne napitetuksi kykenin niissä tuskin liikkumaan ja käsiä ei piukkuuden vuoksi ollut taskuihin yrittäminenkään. Kun istuuduin tuolille, kuului sieltä missä molemmat lahkeet yhtyvät, arveluttavaa ritinää: sauma oli noin puolen korttelin pituudelta ratkennut!

Nyt loppui kärsivällisyyteni ja unhottaen proletääri-asemani viskasin minä housut takaisin pojalle ja käskin ne kiiruimmiten korjata. Tapaus oli oikeastaan tervetullut, sillä siten sain tilaisuuden ennen tilintekoon ryhtymistä käydä Silanderin kimppuun.

Löysinkin hänet suuremmitta vaikeuksitta kotoaan, missä hän sohvalla vatsallaan maaten ja kasvot tyynyyn painettuina vaikeroitsi kovissa hammastaudin tuskissa. Hänen leukapielensä olivat pahoin ajettuneet, jotapaitsi hän viimeisen juomingin jäleltä oli puolittain rampana.

Kun olin esittänyt hänelle tilanteeni, mietti hän hetkisen ja nostaen sitten päänsä tyynystä vastasi:

— Räätäli Leinolla on Riennossa vuosi-ilmotus, josta hän ei vielä ole maksanut penniäkään. Kuitataan se sinun pukusi siihen.

No, olihan siinä minulle toki jotakin selkänojaa ja rohkeampana ryhdyin nyt odottamaan räätälipoikaa. Verraten pian hän toikin housut korjauksilta, esittäen samalla laskun. Käskin hänen viedä mestarilleen terveiset, että puvun hinta kuitataan Riennon ilmotuspalkkioon ja niine hyvineen lähti poika tiehensä.

Yksin jäätyäni tutkin housuja tarkoin ja ne näyttivät ani vähän korjautuneen. Miettiessäni, vetäisinkö housut heti jalkaani vai lykkäisinkö sen mahdollisesti syntyvine pettymyksineen tuonnemmaksi, kuului oven takaa kiivas koputus ja sisään astui räätälimestari Leino omassa persoonassaan.

Hänen hahmonsa oli pahaa ennustava, mikä ehdottomasti pani kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni.

— Tuota, kuulkaapas, herra Räisänen, eihän se ollut puhekaan, että se puku sillä tavalla maksetaan, — alkoi hän harmista vapisevalla äänellä ja sitten syyti hän suustaan kymmenisen minuuttia yhtä ja toista vähemmän hauskaa kuunneltavaa.

Kun hän vihdoin soi minulle sananvuoron, koetin minä selittää, että tarkotukseni oli ollut maksaa puku rehellisesti käteisellä, mutta kun en toivomukseni mukaan saanut palkkaani ulos, käytti herra Silander tätä keinoa. Sanani eivät suurestikaan rauhottaneet tasapainostaan joutunutta räätälimestaria, vaan alkoi hän nyt vimmatusti soimata Silanderia, joka "kuului yhtä menoa juopottelevan ja olevan ihan vararikon partaalla". Lopuksi otti hän surkeasti nöyrän sävyn ja pyyteli, että minä tunnustaisin velan omakseni ja pitäisin siitä huolen. Mitä ilmotusmaksuun tuli, niin se hänen oli muka suoritettava vasta vuoden lopulla — vaikka tosin aloinkin epäillä hänen koettavan luikerrella siitä kokonaan vapaaksi, kaiketikin tuota toivomaansa vararikkoa odotellessa.

Päästäkseni hänestä erilleni suostuin ottamaan velan omakseni. Se sai hänet hiukan tyyntymään ja poistumaan.

Tämä kohtaus oli saattanut minut siksi kuohuksiin, että yksin jäätyäni vedin kursailematta uudet housut jalkaani ja heittäydyin rennosti tuolille istumaan. Ne eivät ratkenneet. Mutta ahtailta ne yhä tuntuivat ja konkariaskeleita niillä ei ollut yrittäminenkään. Eikä niitä kaiken tapahtuneen jälkeen ilennyt lähettää enää korjattavaksikaan.

Tästä kaikesta johtuvan harmini purin Silanderiin. Kirjotin hänelle kirjelapun, jossa puhuin muutamia suoria sanoja, ilmottaen perinpohjin kyllästyneeni toimeen, jossa ei voinut elää edes kunnollisesti puettuna. Kirjeen lähetin heti palvelustytön mukana Silanderin kotiin.

Seuraavan tunnin käytin housujeni perinpohjaiseen treenaamiseen: kävelin edestakaisin lattialla, seisoin hajasäärin ja kädet taskuissa sekä otin tuolilla erilaisia istuma-asentoja. Kun siitä päästyäni olin aikeissa lähteä ulos kävelylle, näin Silanderin kepin avulla tulla lyyhäävän pihan halki.

Hän saapui minua lepyttämään. Kertoi käyneensä räätälin luona ja saaneensa hänet tyydytetyksi. Puolet oli kuitattu ilmotusmaksuun ja toisen puolen oli Silander luvannut toimittaa ensi tilassa. Minut oli räätäli luvannut jättää kokonaan rauhaan.

Luonnollisesti haihtui tälläkin kertaa sydämestäni kaikki närä Silanderia kohtaan ja nähdessäni hänen ajettuneet leukapielensä sekä ontuvan jalkansa kaduin minä kirjeeni kovuutta. Kiitin häntä vaivoistaan ja ystävinä puristimme jälleen toistemme käsiä.

Mitä kovanonnen housuihini tulee, niin ulkona liikkuessani näyttivät aina ihmisten katseet kiintyvän erikoisesti niihin, kuten aikaisemmin kenkiini. Tästä kiusaantuneena vein ne maalla käydessäni kotikyläni tunnustetulle räätälimestarille, joka tarkasteli niitä päätä pudistellen ja teki sitten sen ikävän paljastuksen, että samalla kun ne olivat lonkilta liian ahtaat, oli takapuolessa kokonaista kolme senttiä liikaa. Ja ne oli leikattu niin täpärälti, että korjaaminen oli mahdotonta!

On luonnollista, että minä tästä harmillisesta seikasta tietoiseksi tultuani en mielelläni ollut selin ihmisiin. Kohtelin ankarasti housujani, saadakseni ne mahdollisimman pian loppuun kulutetuksi. Mutta ne olivat luonnottoman sitkeähenkiset eikä niissä mikään kohta vielä kiiltänyt, kun vuosia myöhemmin möin ne Helsingissä juutalaiselle.

Tietysti eivät Kolkkalan sanomalehdet naapurisopuun nähden tehneet poikkeusta muista tuhatjärvisen maamme lukuisista valonahjoista. Halu käydä tukkanuottasille kohtasi aika ajoin kumpaakin lehti-rääsyä kuin kulkutauti. Mitään asiallista pohjaa ei "polemiikilta" kaivattu eikä sellaista koskaan ollutkaan minun Riennossa-oloaikanani. Riidanhalun päälle tullessa tehtiin tikusta asiaa.

Kiistasepustuksia kirjotti Pohjantähteen "Yskä" ja Rientoon "Näveri". Alkuaan oli Riennossa esiintynyt "Aivastus", mutta kun Pohjantähti oli siitä saanut aihetta vällötellä Riennon huonosta kekseliäisyydestä ja matkimishalusta, oli nimi muutettu "Näveriksi", joka minun tullessani oli jo käytäntöön vakiintunut.

Viikonpäivät sen jälkeen kun edellä mainittu rakennusmestari oli laskenut Kolkkalaa kiertämään juorun juopottelusta ja tappelusta Riennon toimituksessa, ilmestyi Pohjantähteen seuraava petiittisepustus:

"Valistuksen levittäjä sekin! Minulle, on kerrottu ylösrakentavainen tarina erään kolkkalaisillekin tutun sanomalehden toimitustavoista. Kun puheenalaisen lehden toimituskunta kerääntyy päivän työhön, ilmestyy pöydälle aamupostin viereen ankara viinapänikkä, jonka kanssa toimituskunta päätoimittajan annettua hyvän esimerkin, käypi tekemään lähempää tuttavuutta. Pian kohoaa mieliala toimistossa ja ykskaks kajahtaa ilmoille isänmaallinen laulu: 'Hei Härmästä poikia kymmenen!' Pänikkä kiertää ahkerasti pöydän ympäri ja sillävälin joku painopojista leikkaa 'käsikirjotusta' latojille. Kun lehti täten saadaan vihdoin painokuntoon, ei toimittajien innostuksella ole enää rajoja: he ryhtyvät veljelliseen tappeluun, jolloin pöydät ja tuolit lyödään nurin ja toistensa suut sekä nenät pannaan verta vuotamaan. — Näin on minulle kerrottu asianomaista lehteä lähellä olevalta ja muutoin luotettavalta taholta. Yskä."

Kun asianomainen Pohjantähden numero oli saapunut meille ja faktori lukenut sepustuksen ääneensä, vallitsi toimituksessa syvää harmia todistava äänettömyys. Sen keskeytti Lundgren, puuskahtaen:

— Tietysti siihen vastataan, — kirisin minä ja aloin terottaa lyijykynääni.

Väkevän suuttumuksen vallassa ryhdyin heti kirjottamaan seuraavaa vastasapiskaa:

"Puhuvan köyhyydenpassin antaa eilisessä numerossaan itsestään täkäläinen Pohjantähti-niminen sanomalehti-ilmiö, keittämällä palstojensa täytteeksi sopan, jota nielemään se pitää lukijoitaan kyllin alhaisina. Uskallan sentään epäillä, tokko Pohjantähdenkään lukijoissa on sellaisia, joihin mokoma ryövärihistoria ottaa upotakseen. Tuo typerä ja kirjottajansa halpamaisuutta todistava sepustus on arvatenkin saanut alkunsa siitä, että toimitukseemme tässä joku aika sitten soitti muuan lehtemme vihamiehistä ja silloin juuri sattui eräs toimituksemme jäsenistä työnsä lomassa laulaa huikasemaan pari säettä tuosta tunnetusta Härmän poikain laulusta. Telefoonin auki ollessa sattui se tietysti vihamiehemme korvaan ja hän kiiruhti siitä päätäpahkaa kehittämään tuon päättömän juorun, jonka Pohjantähden 'Yskä' nyt hänelle tunnetulla ämmämäisyydellä on yskinyt lehtensä palstoille." Tähän päästyäni virkkoi faktori: — Sopisi huomauttaa siitäkin, että minä tässä viime syksynä näin juuri Pohjantähden Yskän eräänä aamuhetkenä kadun täydeltä palailevan Seurahuoneelta ja aina väliin pysähtyvän lyhtytolpan nojalle spuklaamaan.

Minä jatkoin samaan vauhtiin: "Ja muutoin antaisin sellaisille kynäsankareille, jotka päivän valjetessa kapakasta kotiin, seilatessaan ovat pakotetut lyhtytolppia syleilemään sekä antamaan ohikulkijoille näytöksiä ylenantamistaidossaan, sen hyödyllisen neuvon, että kiskoisivat ensin malan omasta silmästään, ennenkun lähtevät nyhtämään raiskaa naapurinsa silmästä. Tämän neuvon antaa Yskän liiallista köhimisintoa vastaan kaikessa ystävyydessä Näveri."

Päästyäni loppuun luin sepustuksen ääneen faktorille ja Lundgrenille. Kaikin tunsimme me kostonhimomme saaneen tarpeellisen tyydytyksen ja sapiska työnnettiin painoon.

Kesällä ja varsinkin mätäkuulla kävi riidanhalu tuntuvaksi. Silloin vaati se vähintään joka viikko tyydytystä. Muun puutteessa kelpasivat aiheeksi pienet oikeinkirjotus- tai painovirheet. Kerran esimerkiksi oli meillä Riennossa tällainen pikku-uutinen: "Harvinaisuuksia alallaan, voipi sanoa, ovat ne puukampat, joita eräs ylimaan ukko kävi tänään toimistossamme näyttämässä ja joita hän myyskentelee täällä Kolkkalassa. Kampat ovat ukon itsensä valmistamia kotoisesta koivustamme, siistiä ja tarkotukseensa hyvin soveltuvia eivätkä ole hinnallakaan pilattuja."

Tämä omintakeinen uutisemme pisti Pohjantähden tietysti kateeksi, minkä lisäksi meidän edellinen sapiskamme oli heillä vielä kostamatta. Niinpä puheenalaisen lehden seuraavaan numeroon laati Yskä seuraavan vällötyksen:

"Uudistuksia kielemme alalla on täkäläinen Riento-lehti ruvennut ajamaan. Se on m.m. jättänyt konsonanttien heikkenemisen pois käytännöstä. Niinpä taivuttaa se esim. kampa-sanan: kampan, kampalla, kampat j.n.e. Johdonmukaisuuden nimessä — vaikka tosinhan johdonmukaisuus ei ole koskaan ollut Riento-poloisen vahvimpia puolia — on silloin esim. kukko-sana taivutettava: kukkon, kukkot j.n.e. Poika-sana taas: poikan, poikat j.n.e. Niin että Riennon — pitää kai tästä puolin kutsua Rienton — kieltä käyttäen saamme esim. seuraavan uutisen: 'Keppit aseinaan tappelivat iltalla meritullissa muutamat poikat, niin että poliisin täytyi mennä väliin'."

Tämä vaati tietysti vastausta ja seuraavasta Riennon numerosta saatiinkin lukea:

"Tikusta asian on taas Pohjantähden Yskä tunnettuun tapaansa tekaissut. Kun meidän viime numerossamme olleeseen, puukampoja koskevaan uutiseen oli päässyt pujahtamaan painovirhe, siinä kun oli kahteenkin kohti jäänyt' sanamuoto 'kampat', kun tietysti piti olla 'kammat', niin tästä itsessään tuiki vähäpätöisestä asiasta on nyt Yskä vällötellyt pitkin ja poikin, kuinka me olemme muka ruvenneet ajamaan uudistuksia kielemme alalla, jättäen konsonanttien heikkenemisen käytännöstä pois. Näytteeksi on hän sepustanut muka uutisenkin tällä kielellä. Yskän kieliopin taidon näyttää kuitenkin olevan niin ja näin. Kun kaikki konsonantit on jätettävä heikkenemättä, niin totta kai silloin mennä-sanankin tulee kuulua: mentä. Yskä puhuu mahtaillen Riennon johdonmukaisuuden puutteesta. Kuinkas on, eilisestä päättäen, sen oman johdonmukaisuuden laita? Minä vaan kysyn. — Muutoin neuvoisin Yskää vasta tyydyttämään kirjotushaluaan oman lehtensä paino- tai aivovirheillä. Huolimatta enempään kajota huomautan tässä vain, että samassa Pohjantähden numerossa, jossa tuo Yskän nerontuote on sijansa saanut, puhutaan eräässä uutisessa kolmesta 'siskoksesta', joista yksi on poika ja kaksi tyttöä. Ainakin ne, joiden suomenkielen taito yltää laajemmalle kuin Pohjantähden sepustajain, tietävät, että sellaisessa tapauksessa ei käytetä sanaa 'siskokset', vaan 'sisarukset'. Niin että Yskän sopisi vasta tyystin nuuskia oman lehtensä palstat, ettei tarvitsisi lähteä merta etemmäksi kalaan. Sat sapienti! Näveri."

Tuota puukampa-uutista kirjottaessani oli kotiseutuni murre sanellut minulle tuon muodon "kampat", joten se ei siis oikeastaan ollut mikään painovirhe. Mutta olinhan jo toki sen verran sanomalehtimies, että osasin saivarrella sen seikan olemattomaksi.

Muutoin tuo jalo tyylikukkanen: "Minä kysyn vaan", oli juuri näihin aikoihin ilmestynyt joidenkin pääkaupungin lehtien palstoille ja minä olin sen nyt ensimäisenä ympännyt kolkkalalaiseen sanomalehtipuuhun. Se ei antanutkaan Pohjantähden Yskälle rauhaa, ennenkun hänkin oli saanut tilaisuuden käyttää sitä petiittipätkässään.

Mätäkuun loppupuolella oli Riennon ja Pohjantähden välillä vallinnut rauha kokonaisen viikon — nimittäin tuollainen tympeä ja eli osteleva mätäkuun rauha. Luonnollisesti se kävi kuminankin terveydelle sietämättömäksi ja viikon lopulla, kun hieman rakkaampi päivä verrytti Yskän aivoja, teki hän status quo'sta lopun, hyökkäämällä kimppuumme.

Edellinen päivä oli ollut tavattoman painostava ja Riennon numero oli syntynyt sen mukaan: siinä oli kaikki alusta loppuun saksien tuotetta. Ei oltu viitsitty edes rupriikkeja vaihettaa eikä muita tarpeellisia muutoksia tehdä. Niinpä alkoi siellä joku eteläsuomalaisesta lehdestä leikattu uutinen: "Eilen ilmotettiin meille Mäntsälästä" j.n.e. Tai: "Kaivoon suistui Kurkijoella pari päivää sitten muutaman torpan hieho."

Yskä otti nyt tavallisessa petiittikirjotuksessaan, joka tällä kertaa venyi toista palstan pituiseksi, osottakseen numeromme alkuperän, eritellen sen kyynillisesti alkuaineksiinsa. Siinä näytettiin, mistä mikin kirjotuksemme oli kotoisin ja että esim. tuo Mäntsälän uutinen ei voinut olla eilispäivältä, koska se oli jo lähes viikko sitten ollut porvoolaisessa sanomalehdessä, mihin se oli "eilen" ilmotettu. Tuosta hiehon kaivoonsuistumisesta taas oli kulunut toista viikkoa, sillä viikko sitten se oli tuossa muodossa ollut kerrottuna eräässä Viipurin lehdessä.

Mutta tällä kertaa päätin minä kostaa jalolla tavalla. Yskän sepustukseen en Näverinä kajonnut ollenkaan, mutta sen sijaan ponnistin kaikki voimani, mitä minulla mätäkuun hauteessa suinkin oli jälellä, saadakseni Riennon seuraavana päivänä ilmestymään oikein loistonumerona: siinä piti kaiken alusta loppuun oleman omintakeista.

Sen pahempi oli päivän posti mahdollisimman niukka: se sisälsi vain tavalliset sanomalehdet. Näiden joukosta mainittakoon kuitenkin eräs uutuus: "St. Petersburger Zeitung", minkä Silander jonkunlaisessa ylellisyyspuuskassa oli juhannuksen tienoissa tilannut. Siitä minä suomensin joukon ulkomaan ja Venäjän uutisia sekä pitemmän katsauksen Europan poliittiseen asemaan. Kun näitä ei mikään suomalainen lehti voinut omikseen väittää, saatoin minä ne täydellä syyllä lukea alkuperäiseksi, vallankin kun suomennokseni oli ollut hyvin vapaata laatua — syystä, että Riennon toimituksessa ei ollut saksalais-suomalaista sanakirjaa.

Kun tähän aikaan Suomen liikeapulaisyhdistykset olivat, kunnioittaneet Kolkkalaa vuosikokouksellaan ja kun minun kortteerissani kävi syömässä eräs kokouksen jäsenistä, jonka samana päivänä oli alustettava kysymys "puotiapulaisten suhtautumisesta yleisöön", pyysin minä aamiaisen aikana tuota alustusta Riennossa julkaistavaksi. Näin odottamatta hänen osakseen tulleesta kunniasta punastuen suostui tuo periaatteilla varustettu tiskimies pyyntööni ja niin sai Riento omintakeisen pääkirjotuksen.

Alakerraksi suomensin kaikessa kiiruussa ruotsinmaalaisesta kuvalehdestä lappalaisaiheisen kertomuksen, merkiten otsikon alle: "Riennolle kirjottanut U. W———nen". Maaseutu-uutisten ja Venäjän osaston väliin valitsin kaunokirjallisten lähetysten säiliöstä runon: "Ah, mun syksyistä sydäntäin — Riennolle kirjottanut Kaapo Korvenranta".

Silanderkin viivähti tänään jonkun aikaa toimistossa ja hankki telefonitse joukon virallisia uutisia. Tärkein kaupungin uutisten joukossa oli kuitenkin eräs nekroloogi. Samassa rakennuksessa, jossa oli Riennon toimitus, asui muuan Kolkkalan vanhimpia asukkaita, jota oli jo pitemmän aikaa odotettu kuolevaksi. Nyt sattui niin onnellisesti, että hän juuri tänään toimitustuntien aikana veti viimeisen henkäyksensä, mistä me saman katon alla asuvina saimme hetimiten tiedon. Tapaus merkitsi meille puolen palstan mittaista uutista: "Kuolleita. Tänään, juuri lehteämme painoon pantaessa, vaipui täällä kuoleman uneen yksi kaupunkimme vanhimpia asukkaita, nuohoojamestari Anton Johannes Skarppi. Vainaja, jonka harrastukset ulottuivat paljon laajemmalle omaa ammattiaan — muun muassa otti hän aikoinaan virkeästi osaa kaupunkimme kunnalliseen elämään — oli tunnettu tyynesti asioita harkitsevaksi, tasapuoliseksi ja herttaiseksi mieheksi, jota laaja tuttavapiiri jää kaipauksella muistelemaan j.n.e." Loppuun tietysti lause: "Kepeät mullat kunnon vainajan haudalle!"

Kun Pohjantähti saattoi tämän uutisen kertoa vasta seuraavana päivänä, hykersimme me mielihyvästä käsiämme, varmoina siitä, että varsinkin tämä uutisennätyksemme tulisi sitä suuresti harmittamaan.

Maaseutuosastosta selviäminen näytti alussa vaikeimmalta, kun tarjona ei ollut yhtään alkuperäistä uutista.

Mutta olihan nyt mätäkuu. Kirjottaako siis merikäärmeestä? Mutta sehän oli niin kovin tavallista ja Riennon piti nyt ilmestyä joka suhteessa oikein ehtana.

Merikäärmeestä juolahti mieleeni eräs poikasena kuulemani käärmejuttu ja siinä tuokiossa alkoi lyijykynästäni vuotaa seuraava uutinen: "Ihmeellinen tapaus on meille kerrottu pitäjästä. Kun eräs pitkälle kehittynyttä keuhkotautia sairastava mies oli metsässä tuohia kiskomassa ja väsyneenä paneusi mättäälle nukkumaan, matoi käärme suusta hänen sisälleen. Hetken kuluttua palasi matelija kuitenkin takaisin yltäpäätä viheriäisen liman peitossa. Puhdistettuaan itsensä sammalistossa teki käärme uuden retken miehen sisuksiin, palaten taas tovin kuluttua samanlaisen limakerroksen peittämänä. Tällä kertaa sattui mies kuitenkin heräämään ja pakeni kauhistuneena paikalta. Mikä asiassa on merkillisintä, niin miehen kerrotaan kokonaan toipuneen taudistaan. Ihmeellistä, mutta, totta, vakuuttaa meille kirjeenvaihtajamme."

"Kaksipäisen vasikan synnytti viime viikolla eräässä lähipitäjässä muutaman torpparin lehmä, kertoi meille tänään asianomaisen lehmänomistajan naapuri, joka oli kaupungissa asioilla käymässä. Vasikka kuuluu muuten olevan täysin normaali sekä kykenevän juomaan kummallakin suullaan. Suuret joukot ihmisiä kuuluu sunnuntaisin kerääntyvän tätä ihmettä katsomaan."

Miettiessäni aihetta seuraavaan uutiseen muistin Pohjantähden viime numerossa olleen uutisen kovasta ukonilmasta, joka joitakin päiviä sitten oli raivonnut Mäntyjärven pitäjässä. Siinä katsoin olevan riittävästi aihetta uutiseen:

"Salaman tuhotöitä. Viime viikon lopulla raivonneen ukonilman aikana, kirjotetaan meille Mäntyjärveltä, iski salama eräässäkin talossa alas, tunkeutuen katonrajasta sisälle tupaan, jossa emäntä juuri hääri keittopuuhissa. Salama kiersi muutamaan kertaan keskilattialla olevan kätkyen, joka kuitenkin sillä kertaa oli onneksi tyhjä, pujahti sitten savupiipun kautta ulos. Emäntä pääsi tapauksesta pelkällä säikähdyksellä. — Samoihin aikoihin oli salama murskannut kaivonvintin muutamasta torpasta sekä lyönyt erään talon heinäväen hetkeksi aikaa tainnoksiin. Henkeään ei kuulu sentään kukaan menettäneen."

Jännitysuutisiksi katsoin näiden jo riittävän ja kirjotin neljänneksi puolen palstan mittaisen, varsin viattoman maaseutukirjeen niittytöistä ja heinäntekoilmoista sekä maamiesten tyytyväisestä mielestä korjatessaan ahkerain ponnistustensa hedelmiä j.n.e. Kirjeen sovitin erään kaukaisemman pitäjän laskuun.

Täten oli Riento, joitakin helsinkiläisuutisia lukuunottamatta, saatu täytetyksi alusta loppuun ilman saksien myötävaikutusta. Kun me kolmisin, Lundgren, faktori ja minä, mahtavia savupilviä pöläytellen silmäilimme vasta painokoneesta päässyttä numeroa, tulkitsi faktori meidän yhteisen tyytyväisyytemme lausumalla:

Tämä niin sanoakseni rekordinumeromme saattoi tietenkin matkaan ankaraa harmia pohjantähteläisten keskuudessa ja muutaman päivän kuluttua oli jo Yskä liikkeellä. Se väitti muka asianomaisesta pitäjästä hankkineensa tiedon, että meidän käärmeuutisemme oli ilmasta temmattu sekä ivaili häijynkurisesti meidän tavoistamme laatia uutisia. Meidän puoleltamme pantiin tietysti liikkeelle Näveri, joka viittaili Pohjantähden uutiskateuteen, meidän käärmejuttumme kun oli Riennon nimellä varustettuna päässyt kiertelemään maan sanomalehdistössä.

Siten tästä käärmehistoriasta pientä riidan nujakkaa pitäen päästiin
Kolkkalan sanomalehtimaailmassa vihdoin mätäkuun loppuun.

Pitkin kesää oli Kolkkalassa kierrellyt huhuja, että erinäisissä piireissä, joissa oltiin tyytymättömiä sekä Rientoon että Pohjantähteen, puuhattaisiin uutta sanomalehteä. Innokkaimpana puuhassa sanottiin olevan ennemmin mainitun, taiteita harrastavan leskirouvan, joka erikoisesti vihasi Rientoa sen johdosta, että hänen siipiensä suojassa liikkuneen nuoren laulajattaren konsertista ei oltu sanallakaan mainittu. Uuden lehden puuhaajat olivat tietysti kaikki Kolkkalan sorakieliseen hienolistoon kuuluvia.

Syksyn kuluessa tuli puuhasta tosi ja uusi lehti lähetti julkisuuteen näytenumeronsa. Se oli pieni kolmipäiväinen lehti. Otsikossa komeili nimi: "Kolkkalan Sanomat" ja päätoimittajaksi oli merkitty eräs valtuuston jäsen.

Kaksinaisin tuntein käytiin niin Riennossa kuin varmasti
Pohjantähdessäkin tätä uutta tulokasta tunnustelemaan.

Johtavassaan selitteli lehti syntyään ja tarkotustaan. Kaupungissa ja sen vaikutuspiiriin kuuluvalla maaseudulla oli muka kauan kaivattu sanomalehteä, joka niin sivistyksellisiin (siinä minä heti vainusin tuon Riennosta puuttuneen konserttiarvostelun vaikutusta) kuin yhteiskunnallisiinkin kysymyksiin nähden tyydyttäisi korkeampia vaatimuksia. Niinpä olikin muka etupäässä sivistyneemmissä piireissä herännyt uuden äänenkannattajan tarve. Oli kyllästytty sellaiseen pikkumaiseen kiistaan ja nälvimiseen, jota esimerkiksi kesän lopulla Kolkkalan molemmat entiset sanomalehdet harjottivat, riidellä jahnatessaan, kuten hyvin muistetaan, viikkokausia typerästä käärmejutusta. Kolkkalan Sanomat tahtoi asettua sellaisen pikkumaisuuden yläpuolelle.

— Jahah, vai sillä tavalla! — huudahdin minä Lundgrenille harmistuneena, kun olin ääneeni lukenut johtavan.

— Yskä esiintyy nyt tietysti Näverin liittolaisena, sillä koskeehan kirjotus yhtä paljon häntäkin.

Näveri kirjottikin seuraavaan Riennon numeroon kokonaisen palstan pituisen "tarkastelun Kolkkalan Sanomat’in ylväästä pääkirjotuksesta". Yskä puolellaan teki samoin. Se oli onnistunut vainuamaan selville, että useimmat uuden sanomalehden kannattajista olivat Kolkkalan viinatehtaan osakkaita. Sen johdosta julisti se nyt kursailematta Kolkkalan Sanomat viinaherrain äänitorveksi, jonka suhteen ihmisten oli syytä olla yhtä varovaisia kuin konsanaan kuningas Alkoholiin nähden.

Tämän murhaavan sapiskan johdosta tunsin ensi kerran lämmintä myötätuntoa Yskää kohtaan.

Jännityksellä odotimme sitten Kolkkalan Sanomain seuraavaa numeroa, nähdäksemme, miten se suhtautuisi meidän hyökkäyksiimme. Iloksemme keksimmekin sen sisäsivulla Riennolle ja Pohjantähdelle yhteisesti tarkotetun petiittikirjotuksen.

Siinä ivailtiin Riennon "sepustelijan" suomenkielen taitoa, se kun
oli kirjottanut "Kolkkalan Sanomat’in" pro "Kolkkalan Sanomain" ja
Yskän väitteitä lehden viinakannasta koetettiin aiheettomina torjua.
Kirjottaja käytti nimimerkkiä "Naskali".

Lehti oli ylvästellyt asettuvansa pikkumaisten kiistain yläpuolelle, mutta nyt se oli heti alussa asettunut tuiki pikkumaiselle kannalle, saivarrellen vähäpätöisistä kieliopin nikseistä j.n.e. Että sepustelija oli käyttänyt nimimerkkiä "Naskali", osotti Kolkkalan Sanomat’in (Riento otti nyt itsepäisesti käytäntöön tämän muodon, kun Näveri vastineessaan oli joillakin oikeinkirjotusopin väärennetyillä säännöillä saanut jotenkuten todistetuksi sen oikeutuksen) toimittajissa sangen huonoa kekseliäisyyttä, sillä olihan matka näveristä naskaliin sangen lyhyt.

Kolkkalan henkinen elämä oli siis tuntuvasti vilkastunut, sillä nyt riideltiin kolmikannassa. Alussa olivat Riento ja Pohjantähti hyvän aikaa yhdestä puolin "virallisen lehden" kimpussa, kuten he Kolkkalan Sanomain suureksi harmiksi sitä nimittivät, syystä että sen päätoimittaja oli valtuuston jäsen ja lehti siten onnistui saamaan viralliset kaupungin uutiset tuoreimpina.

Mutta yhteistunto liittolaisten kesken ei suinkaan ollut mitään kestävämpää laatua. Usein ilmestyi aihetta käydä vanhan tavan mukaan käsiksi toistensa tukkaan.

Silloin otti Kolkkalan Sanomat aina ylemmyyden leiman ja halveksivasti hymyillen viittasi noihin pikkumaisiin nälvijöihin. Mutta se sai Riennon, ja Pohjantähden nopeasti jälleen liittoutumaan ja yhteisvoimin kiskomaan Kolkkalan Sanomat tuolta itse otetulta ylemmyyden jalustalta alas.

Mutta näihin aikoihin alkoivat lehtien väliset kiistat saada toisen luonteen, sillä maan muuttunut valtiollinen asema sai sanomalehdistönkin kääntämään huomionsa miltei kokonaan politiikkaan. Ihmiset jakaantuivat puolueisiin ja ilmassa alkoi tuntua yhä sakeampana ruudinkäry. Kolkkalalaisetkaan eivät enää olleet entisiä rauhallisia kolkkalalaisia, vaan muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta "matelijoiksi" ja "kiristyslaillisiksi". Ja tapausten edelleen kehittyessä on heistä uusien mullistusten kautta muodostunut "verenimijoitä" ja "kurjalistolaisia".

Näistä seikoista kertomisen jätän kuitenkin toistaiseksi, varsinkin kun minä noiden suurten tapausten alkaessa jätin sekä Riennon että Kolkkalan.

Palkkaani alkoi yhä enemmän jäädä rästiksi, joten minä lopulta katsoin parhaaksi pudistaa Kolkkalan tomut jaloistani. Sovinnossa minä erosin Silanderista, jättäen saamatta olevan palkkani anteeksi.

Muutoin on Silander aikoja sitten jättänyt Riennon toisiin käsiin ja siirtynyt itse muille aloille. Hänessä kuuluu lisäksi tapahtuneen uskonnollinen kääntymys, pysyvämpää ja totisempaa lajia kuin "Tasala Wilkun gäändmys paremppa elämähä".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "RIENNON" TOIMITUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of "Riennon" toimitus

"RIENNON" TOIMITUS

KYÖSTI WILKUNA

SANOMALEHTI RIENTO.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE