The Project Gutenberg eBook of Keisarin kynttilänjalat

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Keisarin kynttilänjalat

Author: Baroness Emmuska Orczy Orczy

Translator: Tauno Nuotio

Release date: January 8, 2024 [eBook #72656]

Language: Finnish

Original publication: Pori: Satakunnan Kirjateollisuus Oy

Credits: Sirkku-Liisa Häyhä-Karmakainen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIN KYNTTILÄNJALAT ***
KEISARIN KYNTTILÄNJALAT

Kirj.

Paronitar Orczy

Englannista suomensi

Tauno Nuotio

Porissa, Satakunnan Kirjateollisuus Oy, 1928.

I

Iloinen, hieno ja muodikas Wien huvitteli. Sehän oli selvää. Laskiaistiistaihan on viimeinen pyhän kirkko-äitimme sallima ilonpäivä ennen pitkää ja kolkkoa neljäkymmentä päivää kestävää paastoaikaa, ja ellemme täysin siemauksin nauti sen tarjoamasta huvista, ei meillä olisi seuraavana päivänä mitään, mistä iloitsisimme, kun kunnon rippi-isämme piirtävät tuhalla ristin otsaamme kehoittaen meitä muistamaan, että olemme tomua ja tuhkaa ja tomuksi ja tuhaksi jälleen muutumme.

Siksi Wien sinä päivänä ammensi nautinnon ylitsevuotavasta maljasta. Se oli ammentanut siitä kirkkaasti valaistuilla kaduillaan ja bulevardeillaan, ja nyt se joi sen viimeisiä pisaroita oopperanaamiaisissa, joka oli sen vuoden harvinaisen loistavan karnevaalin huippukohta.

Ja salissa, missä vain kaksi päivää sitten Wagnerin "Niebelungenin" sulosointuiset epäsoinnut olivat ihastuttaneet ja hämmästyttäneet vakavamielistä katsomoa, ajoivat tänään toisiaan takaa Pierrot ja Pierrette, Faustit ja Margareetat, nymfit, keijukaiset ja menninkäiset ja muut, hilpeästi huutaen ja täyttä kurkkua nauraen, Straussin kauniiden unelmoivien valssien suloisten sävelien kaikuessa; ja aitioissa, mitkä olivat täynnä innostuneita katselijoita, jotka eivät uskaltaneet sekaantua juhlivaan joukkoon, näkyi salaperäisiä dominoja ja mustia naamioita, joiden takaa kiilui huumaavan näytöksen kiihdyttämiä kirkkaita silmäpareja.

"Tule alas, kaunis domino, tunnen sinut", kuiskasi loistavasti puettu odaliski, jonka jalokivillä koristeltu naamio ei kyennyt tuikkeessa voittamaan mustien silmien hilpeätä hehkua. Hän oli laskenut siron kätensä erään ensimmäisen rivin aition reunalle, missä aitiossa kaksi mustaa dominoa oli istunut jonkin aikaa osittain puoliavointen uudinten peitossa ja olivat tarkanneet alhaalla olevaa iloista vilinää jo puolisen tuntia ilmeisesti huomaamattomina.

Isokokoisempi domino kumartui nähdäkseen koettaen lävistää katseellaan rohkean haareminaisen naamion.

"Todellakin! Jos tunnette minut, kaunis naamio, niin tulkaa luokseni ja antakaa minun uudistaa tuttavuus, jota minun milloinkaan ei olisi pitänyt unohtaa."

Mutta tyttö oli taas kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja musta domino, jonka uteliaisuus oli herännyt, yritti turhaan saada näkyviinsä hänen siroa vartaloansa liikehtivän ihmispaljouden keskuudesta.

"Luulenpa, että säädylliset pukumme kiinnittivät tuon iloisen perhosen huomion puoleensa", hän sanoi kääntyen toverinsa puoleen, "ja mikä olikaan hänen tarkoituksensa, koska hän ei tahtonut jatkaa haastelua?"

"Oh, se on Wienin iloisen porvariston tapaista", vastasi hänen seuralaisensa; "teidän keisarillinen korkeutenne on istunut liiaksi tuon uutimen varjossa ja odaliskista oli silmiinpistävä halunne pysyä piilossa mieltäkiinnittävää".

Isompi domino kumartui nyt aitiosta eteenpäin, nosti teatterikiikarin silmilleen ja tarkasti innokkaasti ihmisiä; mutta vaikka lukuisia maurilaisia ja turkkilaisia hunnutettuja olentoja kulki sinne tänne, hän ei tuntenut rohkeata odaliskia heidän joukostaan.

"Älä mene merta edemmäksi kalaan", kuiskasi pilkallinen ääni aivan hänen kyynärpäänsä takana.

Musta domino kääntyi äkkiä ja ehti parahiksi tarttua kiinni pieneen käteen, joka oli kierretty pylvään ympäri, joka erotti naapuriaition hänen aitiostaan.

"Kala on vielä liian kaukana", kuiskasi hän; "onko se saavuttamattomissa?"

"Koeta vain saada se kiinni", vastasi pilkallinen ääni, "vaikka antautuisit vaaralle alttiiksi kiivetessäsi ooppera-aition vaikeasti kavuttavissa olevia seiniä".

"Kaunis naamio, en voi saada sinua kiinni päästämättä hetkeksi pienoista kättäsi, eikä lintua voi vaaratta silmänräpäykseksikään päästää häkistään."

"Musta domino, täytyy usein uhrata mitättömyydet onnen saavuttamiseksi", sanoi odaliski purevasti.

"Pyydän teidän keisarillista korkeuttanne jäämään tänne", sanoi toinen domino nöyrän vaativasti; "esiinnytte täällä tuntemattomana, ja minä olen ainoa seuralaisenne, ja —"

"Sitä paremmin sopii tsaarin pojan tehdä kerrankin, niinkuin hän haluaa", vastasi isokokoisempi domino nauraen.

Ja ennenkuin hänen seuralaisensa ehti varoittaa toista kertaa, kiipesi nuori mies ripeästi aition reunan yli käyttäen hyväkseen vapautta, jonka kuningas karnevaali aina sallii sellaisissa tilaisuuksissa, ja laskeutui salaperäisen kirkassilmäisen haareminaisensa aitioon.

Mutta voi! Idän tyttäret ovat oikullisia ja epävakaisia; Tuskin musta domino oli turvallisesti päässyt terra firmalle [varmalle pohjalle] vaarallisen kapuamisensa jälkeen, kun ovi äkkiä avautui ja sulkeutui, ja hänen odaliskinsa pakeni jälleen.

Kukapa nuorimies, olkoon hän sitten prinssi tai talonpoika, suvaitsisi moista pilantekoa kustannuksellaan. Nikolai Aleksandrovitsh, Venäjänmaan tsaarin poika ja perillinen, tunsi ainoastaan, että hän oli kahdenkymmenen vuoden vanha, että hän oli tullut oopperanaamiaisiin kuivan vanhan puujumalan Lavrovskin seurassa huvitellakseen kerrankin tuntemattomana, ja… hän aloitti kiihkeän takaa-ajon.

Aitioiden takainen käytävä oli aivan tyhjä, mutta lämpiöön vievällä tiellä noin viidenkymmenen metrin päässä hän näki selvästi nopeasti häipyvän olennon ja erinomaisen sirotekoisissa turkkilaisissa tohveleissa olevat jalat.

Lämpiö tarjosi sinä myöhäisenä yön hetkenä kirjavan, hauskan näyn. Assyrialaiset kuningattaret kävelivät käsi kädessä John Bullien kanssa, Margareetat keimailivat rohkeasti paria vuosisataa nuorempien keikarien kanssa, samalla kuin Hamletit ja Othellot huvittelivat wieniläisten suosittuun tapaan nostamalla tanssitoverinsa korkeiden pylväiden neniin kiusatakseen heitä siellä niin kauan, että he lopulta mielellään hyppäsivät kymmenen tai kahdentoista jalan korkeudelta ihastuneiden kavaljeeriensa avattuun syliin.

Ja nämä isot pilarit näyttivät hyvin kauniilta, kun niitä siten koristivat elävät, nauravat, rupattelevat Pierrettet ja kaupustelijattaret, niin — ja säädylliset Opheliat ja kaihoavat Isoldet. Mutta musta domino ei tarkannut niitä; hän juoksenteli edestakaisin piittaamatta hävyttömistä sutkauksista ja kovista töytäyksistä, hän raivasi tiensä joukon halki päästäkseen ulko-oven luo, mistä hän näki pienen jalokivillä koristellun lakin nopeasti katoavan selkoselällään olevan pääoven kautta, joka johti kirkkaasti valaistulle torille.

Odaliski oli ilmeisesti katunut uskaliasta seikkailuaan, tai hän oli erikoisen ylpeä, sillä hetkeäkään epäröimättä juoksi hän alas kiviportaita, välittämättä pilailevasta ihmisjoukosta, jonka kautta hänen oli pakko kulkea, tai parista joutilaasta naamiosta, jotka lähestyivät häntä ja alkoivat häntä ajaa takaa.

Päästyään portaiden juurelle hän näytti miettivän hetkisen, vain noin sekunnin verran — tapahtuiko se harkitusti? — mutta se sekunti soi Nikolai Aleksandrovitshille hänen halajamansa tilaisuuden, hän saavutti tytön tämän juuri laskiessa kätensä ajopelin oven kahvaan, ja hän nosti tytön kuin höyhenen vaunuun sisälle ja istui häntä vastapäätä huohottaen ja kuumana, mutta voitonriemuisena, samalla kuin ajuri ilmeisesti odottamatta mitään ohjeita lähti nopeasti ajamaan meluavien ja iloisten ihmisparvien ohi.

II

Tapahtumaa eivät kadulla olijat olleet tuskin ollenkaan huomanneet. Siinä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä oopperanaamiaiset päättyvät sellaisiin kohtauksiin. Kaksi nuorta ihmistä, toinen tavoittaa toista, merkki ajurille, et voilà! Kuka huomaa sellaista. Kullakin on kylliksi puuhaa omista asioistaan, kullakin on omat seikkailunsa ja hankkeensa.

Varmaankaan eräs harmaa domino, joka seisoi erään sirotekoisen sähkölampun alla, ei tuntenut mitään mielenkiintoa tuntematonta odaliskia ja hänen seuralaistaan kohtaan, sillä hän ei näyttänyt mitenkään haluavan ajaa heitä takaa. Mutta hänen silmänsä seurasivat nopeasti pois häipyvää ajuria, niin kauan kuin se näkyi ajopelien ja naamioitujen keskellä. Hän oli vielä nuori mies, ja varmaankaan hän ei erikoisesti halunnut esiintyä tuntemattomana, sillä hän oli poistanut dominonsa päähineen ja piti naamiota kädessään.

"Miksi olette niin äreän näköinen, herra Volenski! Ovatko Straussin valssit ikävystyttäneet teidät kuoliaaksi, vai onko donnanne karannut vihatun kilpailijan kanssa?"

Nuori mies havahtui mietteistään ja lakkasi katselemasta ajopeliä, joka nyt näkyi vain pilkkuna, kohdatakseen edessään kauniin naisen, jolla oli niin sointuva ääni ja joka oli puhutellut häntä nimeltä.

"Madame Demidov!" sanoi hän ilmeisesti epämiellyttävän yllätettynä.

"Minä itse", vastasi hän nauraen, "älkääpä tekeytykö hämmästyneeksi ilman parempia perusteluja. En ole wieniläinen grande dame, ja jos tulenkin oopperanaamiaisiin, niin ei se ole anteeksiantamattomampi teko kuin monet muut eriskummallisuuteni."

"Niin! Mutta olettehan yksin?"

"Enpä olekaan", vastasi nainen iloisesti, "koska te olette täällä suojaamassa minua pahimmista vaaroista ja auttamassa minua selviytymään vaikeuksista".

"Suokaa minun aloittaa kadehdittavat velvollisuuteni koettamalla hakea teille vaunun", sanoi mies hieman hajamielisenä.

Nainen puri huultaan yrittäen nauraa, mutta tällä kertaa tuntui olevan hiukkasen katkeruutta hänen pehmeässä äänessään.

"Ah, Ivan, kuinka suuresti luotattekaan kärsivällisyyteeni, kun uskallatte puhua niin varomattoman epäkohteliaasti!"

"Mikä on epäkohteliasta?"

"No, mitä arvelette miehestä, jolla on vielä jeunesse dorée [kultainen nuoruus], joka kohdatessaan naisen oopperanaamiaisissa tarjoutuu heti parin minuutin kuluttua hakemaan ajopelin häntä varten?"

"Minusta se olisi anteeksiantamaton synti ja rangaistava ennenkuulumattomilla kidutuksilla, jos se nainen sattuisi olemaan madame Demidov", sanoi mies, yrittäen peittää kuluneisiin lauseparsiin ilmeistä haluaan vetäytyä pikaisesti erilleen keskustelusta.

Nainen silmäili häntä terävästi hetkisen ja huoahti sitten kevyesti ja kärsimättömästi.

"No, kutsukaa ajuri. Ivan. En halua pidättää teitä. Varmaankin estää teitä jokin tärkeä asia."

"Kardinaali —" alkoi mies kömpelösti.

"Ahaa! Hänen ylhäisyytensä tarvitsee teitä näin myöhään?" sanoi nainen vielä hiukan katkerasti.

"Hänen ylhäisyytensä lähtee Wienistä tänään, ja vielä on kirjoitettava useita kirjeitä. Luultavasti minun täytyy kirjoittaa melkein koko yö."

Nainen tuntui tyytyvän tähän selitykseen, ja kun Volenski käski erästä loistavapukuista oopperan edustalla palvelevaa miestä kutsumaan madame Demidovin vaunun, alkoi tämä puhella jokapäiväisistä asioista.

"Hänen ylhäisyytensä on varmaankin iloinen saadessaan lomaa viime viikkojen väsyttävän diplomaattisen työn jälkeen. Ja luulenpa, että tekin, herra Volenski, olette ansainnut muutaman päivän levon."

"Kardinaali on todellakin antanut minulle parin kolmen päivän loman, sillä aikaa kuin hän itse menee Tyroliin terveyttänsä hoitaakseen."

"Ja sen jälkeen?"

"Tapaamme Pietarissa, missä hänen ylhäisyytensä antaa tärkeän memorandumin hänen majesteetilleen tsaarille."

"Ah, tapaamme siis pian Pietarissa?"

"Te itse, madame —"

"Niin, olen luultavasti siellä, ennenkuin te molemmat olette sinne saapuneet, ja minulla on siis kunnia henkilökohtaisesti toivottaa hänen ylhäisyytensä tervetulleeksi. Mutta kas tuossa ovat vaununi. Siis au revoir, herra Volenski, ei adieu, onneksenne kylläkin", lisäsi hän vielä kiemaillen, "sillä jos ero olisi tullut pitemmäksi, olisin tuskin voinut antaa teille anteeksi sitä, ettette edes käynyt jättämässä portinvartijalleni käyntikorttianne".

Mies tarjosi hänelle kätensä, ja vei hänet alas leveitä kiviportaita koettaen koko ajan salata mielensä kevennystä sen johdosta, että keskustelu vihdoinkin oli päättynyt ja että hänen kaunis seuralaisensa jättäisi hänet yksin tuskaisten mietteittensä ja mielenkiihtymyksensä valtaan.

"Hyvää yötä, Ivan", sanoi nainen, sen jälkeen kuin hän oli auttanut hänet vaunuun ja käärinyt turkikset hänen ympärilleen.

Kun kotvasen aikaa oli ajettu, kurkisti nainen ikkunasta ja silmäili miestä, niin kauan kuin hän saattoi erottaa hänen harmaan dominopukunsa joukon keskeltä. Hänen kasvoillaan oli miettiväinen ilme, hän rypisti otsaansa, mikä ehkä johtui siitä, että hän halveksi itseään. Ja kun oopperatalo oli iloineen ja humuineen jäänyt kauas taakse eikä hän enää voinut nähdä Ivan Volenskia leveiden kiviportaiden juurella, kohautti hän kärsimättömästi huoahtaen olkapäitään karkoittaen tunteellisuuden mielestään ja oli taas kylmä ja korskea grande dame poistuessaan pienistä sievistä vaunuistaan erään Kolowratringin hienoimman talon pylväseteiseen.

"Lähettäkää Eugen heti huoneeseeni", sanoi hän palvelijalle, joka kulki hänen edellään portaissa, "jos hän ei ole kotona, valvokoon joku, kunnes hän palaa. Jos hän nukkuu, niin herättäkää hänet heti."

Hän näytti liian kiihtyneeltä voidakseen istua, vaikkakin hänen ylellisen huoneensa nojatuolit olivat kovin houkuttelevan näköisiä. Hän käveli edestakaisin huoneessa kuunnellen joka askeleella. Hänestä oli kaukana kaikki tunteellisuus, hän ei muistellut harmaata dominoa, jota hän oli nimittänyt Ivaniksi ja joka kaikin mokomin tahtoi päästä eroon hänestä.

Se, mitä hän oli nähnyt yöllä puolisen tuntia sitten, oli askarruttanut tavattomasti hänen ajatuksiaan. Hän oli ainoa ihminen (hän oli varma siitä), lukuunottamatta kreivi Lavrovskia ja erästä luotettavaa palvelijaa, joka tiesi, että tuo musta domino oli salapukuinen Venäjän valtaistuimen perillinen.

Häntä oli puhutellut uskaliaasti odaliski-pukuinen naamioitu nainen, mikä ei kylläkään ollut hämmästyttävää eikä tavatonta karnevaalin aikaan, jolloin kaikenlainen tungettelevaisuus ei ole ainoastaan sallittua, vaan myös suosittua. Tsaarin poika oli nuorekkaan vallattomana ryhtynyt takaa-ajoon unohtaen arvonsa ja asemaansa aina uhkaavat vaarat, ja molemmat he olivat kadonneet vaunuihin, jonka madame Demidov arveli heitä odottaneen, ja olivat ajaneet pois ilman että ajuri oli näköjään saanut mitään määräyksiä.

"Sisään", sanoi hän tyytyväisenä, kun oli kuullut hiljaisia askeleita ja naputettavan oveen koko ajan valppaasti odoteltuaan. Hän otti savukkeen pienestä laatikosta läheltään, sillä hän tiesi sen rauhoittavan hermojaan ja että se teki hänen äänensä varmaksi.

Mies astui sisään, litteänenäinen venäläinen ulkonevine poskipäineen, alhaisoon kuuluva, jonka matala otsa ilmaisi älyn puutetta, mutta jonka terävät, kylmät, harmaat silmät, jotka olivat syvällä hyvin ohuiden luomien peitossa todistivat oveluutta ja valppautta. Hän oli epäilemättä hyödyllinen mies. Madame Demidov näytti rauhoittuneen alkaessaan puhua hänen kanssaan.

"Eugen", sanoi hän, "kuuntele, sillä tänä yönä on oopperanaamiaisissa tapahtunut salaperäisiä asioita. Saat suorittaa erään tehtävän nyt heti ja jatkaa sitä huomenna."

"Perintöruhtinas meni oopperaan tänä iltana musta dominopuku yllään."

"Niin! Hänhän oli Wienissä… tuntemattomana… Ei kukaan tietänyt mitään… Se oli peräti typerä teko, ja alanpa pelätä, että tässä on jotakin katalaa tekeillä. Eräs odaliskipukuinen nainen houkutteli hänet aitiostaan… hän oli punaisen ja kullan kirjava luullakseni, ei tarvitse selitellä… Oopperassa oli satoja samanlaisia. Nikolai Aleksandrovitsh seurasi häntä; ajuri odotti; hän astui siihen, ja lähdettiin vinhasti ajamaan vanhaa kaupunginosaa kohden."

"No niin, madame."

Hän oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi, ennenkuin päätti ohjeensa.

"Ottakaa ensin selvää, onko hän tullut takaisin hotelliinsa, ja ellei hän ole, niin tiedustelkaa, mitä kreivi Lavrovski tekee salaisuuden selvittämiseksi. Vakoilkaa ukon kaikkia askeleita, ja jos hän kääntyy poliisilaitoksen puoleen tai lähettää sähkösanoman Pietariin, niin ilmoittakaa heti minulle. Hankkikaa lisäksi kaikki mahdolliset tiedot paenneesta dominosta ja odaliskista ja heidän käyttämästään ajurista oopperan lähistöltä, ajuriasemilta ja kaikilta rautatieasemilta. Lähden huomenillalla kello kahdentoista aikaan pikajunassa Pietariin. Tulkaa ja kertokaa ajoissa sinä iltana, mitä olette saaneet tietää."

Mies sai sitten määräyksen poistua, ja jouduttuaan taas yksin hän istuutui ja ajatteli sen illan tapahtumia. Sitten tuo samainen miettivä, melkein kaihoava ilme hiipi hänen kasvoilleen tehden hänen ylimykselliset piirteensä kuvaamattoman suloisiksi ja pehmeiksi; mutta kun hän sen huomasi, huokasi hän taas hiljaa ja kärsimättömästi ja halveksien itseään rypisti otsaansa. Tietenkään tämä maailmannainen, tämä elegantti grande dame ei tahtonut, että tunteellisuuden heikoin varjokaan sekoittui iloisten karnevaalitanssiaisten muistelmiin, varsinkin kun tunne ilmeisesti kohdistui erääseen, joka —

"Voi minua!" huokasi madame Demidov taas, heitti savukkeen pois ja soitti kamarineitsyttään päättäen lakata sinä iltana mietiskelemästä.

III

Heti kuin Ivan Volenski oli kadottanut näkyvistään madame Demidovin vaunut, nousi hän helpotuksesta huokaisten oopperan portaita ja liittyi muutamiin dominopukuisiin miehiin, jotka olivat puettuja samoin kuin hänkin kauttaaltaan harmaaseen ja seisoivat erillään muiden naamioitujen joukossa, jotka tungeksivat foyerin oven lähettyvillä. Kaikki kolme lähtivät astelemaan Kolowratringiä kohden.

He kävelivät hetken aikaa äänettöminä savukkeita poltellen raivaten tiensä parhaimpansa mukaan kansanjoukon halki.

Ringstrassella oli ilo ylimmillään; nauravat kymmeniä ihmisiä käsittävät naamioitujen parvet pitivät hallussaan koko katua ja eteneminen oli työlästä. Mutta kolmella dominolla ei tuntunut olevan erikoisen kiirettä. He vastasivat sukkeluuksiin, kun sitä heiltä odotettiin, ja liittyivät joukon jatkoksi, kun oli mahdoton sitä välttää.

Komeat talot ja loistavasti koristetut myymälät kadun kummallakin puolella oli juhlavalaistu monivärisin kynttilöin, joten oli valoisaa kuin päivällä, vaikka olikin yö. Kauniisti kukin koristelluilla parvekkeilla oli katselijoita, jotka tarkkailivat allaan näkyvää vilkasta elämää, ja silloin tällöin sekaantui kadulla olevain äänekkäisiin huutoihin ja nauruun uneksuvain valssien ja tenhoisain csardasten säveliä kertoen hienoston tanssiaisista ja kutsuista, missä kuningas karnevaalia palveltiin yhtä hilpeästi vaikka vähemmän meluavasti. Joskus pysähtyi parvi naamiopukuisia jonkin ikkunan alle katselemaan, kun jalokivikoristeiset olennot keinuivat ohitse, ja kuuntelemaan mustalaismusiikin pehmeitä tahteja, musiikin, jota unkarilaiset ja wieniläiset eivät milloinkaan voi halveksia.

Mutta nämä kolme dominoa eivät jääneet kauaksi aikaa iloisten ja häliseväin ihmisten pariin, eikä loistavasti valaistu Ringkään näyttänyt heitä viehättävän, sillä he kääntyivät syrjäkadulle, vaikka se olikin synkkä ja epämiellyttävä, ja vapauduttuaan ihmisistä astelivat he nopeasti, ja iloinen nauru ja humu jäi pian kauas heidän taakseen.

He kulkivat yhä äänettöminä piittaamatta muutamista naamiopukuisista, jotka kulkivat ohi nauraen ja leikkiä laskien matkalla kaupungin juhlivaa osaa kohden.

Muutamia poikkeuksia lukuunottamatta olivat heidän tämän jälkeen kulkemansa kadut aivan autioita. Ikkunat eivät olleet juhlavalaistuja, uneksuva valssimusiikki ei ilahduttanut synkeitä seutuja, kivettyjä pihoja, jotka ammottivat kolkon autioina kadun kummallakin puolella.

Dominot pujahtivat sitten erääseen pihaan vastaamatta conciergen [portinvartijan] kysymykseen, ketä he niin myöhään hakivat, ja saapuivat kiviportaille, joita kattolamppu vain heikosti valaisi heiluen tuulessa ja piirtäen kaameita varjoja portaisiin. Kun he olivat saapuneet toiseen kerrokseen naputti eräs dominoista määrätyn tahdin mukaan edessään olevaan oveen, jolloin hätäinen ääni kysyi:

"Sinäkö se olet, Balukin?"

"Kyllä", vastasi domino, "mukanani Ivan ja Sergei, päästä sisään".

Huoneessa, mihin he nyt astuivat ja joka oli sisustettu kohtalaisen mukavasti puolittain toimiston, puolittain tupakkahuoneen tapaan, oli noin kaksi tai neljätoista eri-ikäistä miestä, ilmeisesti myös vaatteistaan päättäen eri yhteiskuntaluokkiin kuuluvia. Neljällä tai viidellä oli työvaatteet ja kömpelöt kengät, ja he olivat ilman kaulusta ja ehkä myös paitaa. Toisilla oli muodikkaat iltapuvut, tahrattomat paidat ja napinlävessä kukkanen. Eräs vanhahko mies, jolla oli harmaa pujoparta ja kauniit ylhäiset piirteet, piti takkiinsa kiinnitettyinä paria kunniamerkkiä. Kaikki kuitenkin, sekä ylhäiset että alhaiset, tuntuivat hyvin tulevan toimeen toistensa kanssa, ja he polttivat rauhan ja veljeyden piippuja ja savukkeita.

"Kuuluko mitään uutta?" kysyi puolisen tusinaa ääniä, kun dominot riisuivat pukunsa ja puristivat läsnäolevain käsiä.

"Hyviä uutisia."

"Missä hän on?" kysyttiin.

"Mirkovitshin vaunuissa Maria Stefanovnan kanssa."

"Ja nyt?"

"Mirkovitshin vieraana Heumarktin 21:nnessä." Kysymykset ja vastaukset seurasivat toisiaan nopeasti. Jännitys oli varmaankin ollut suuri, ja uutisten tuottama helpotus oli mitä tervetullein, sillä tyytyväinen huokaus pääsi yht’aikaa kymmenestä ennen masentuneesta rinnasta.

"Ja Mirkovitsh?" kysyi eräs vanhahko mies.

"Hän on tuota pikaa täällä."

"Heti kuin hän on turvassa lukkojen takana."

"Hän on siis vallassamme?"

"Ehdottomasti."

"Yrittikö Lavrovski seurata häntä?"

"Ei ennenkuin oli jo liian myöhäistä ja vaunut poissa näkyvistä. Hän meni loukkoon epäilemättä hiukkaakaan."

Syntyi äänettömyys. Oli ilmeisesti ajateltava paljon ja harkittava tärkeitä kohtia, sillä seuraavain kymmenen minuutin aikana ei mikään ääni häirinnyt huoneen hiljaisuutta, lukuunottamatta isossa uunissa palavain halkojen rätinää, ja jotkut kuiskasivat jotakin kysyen ja vastattiin nopeasti.

Silloin kuului raskaita askeleita porraskäytävästä, oveen koputettiin määrätyn tahdin mukaan, ja juro ääni lausui:

"Mirkovitsh."

Tulija oli kuin Herkules, enemmän kuin kuuden jalan pituinen, hänen pitkä harmaa tukkansa oli kammattu taaksepäin korkealta otsalta, hänellä oli terävät harmaat silmät, jotka puoliksi peittyivät tuuheiden kulmakarvain alle, ja hän liittyi tupakoiviin miehiin tervehtien heitä vain yhdellä sanalla:

"Selvä."

"Vankina?"

"Tallessa kotonani, huone ikkunaton, vain kattovalo. Mahdotonta löytää, vielä mahdottomampaa paeta."

"Ja Maria Stefanovna?"

"Suoritti osansa loistavasti, hän ei epäillyt mitään kunnes kuuli oven lukittavan takanaan."

"Puhuiko hän?"

"Hän nimitti vain itseään hulluksi, joka olikin luonnollista."

"Eikö hän kysellyt mitään?"

"Ei."

"Oliko kuuromykkä palvelija häntä vastassa?"

"Oli ja palveli häntä hänen nauttiessaan illallista, jonka olimme hänelle valmistaneet."

"Mitä kuuluu Lavrovskista?" kysyi ääni huoneen etäisimmästä nurkasta.

"Hän palasi asuntoonsa ja odottaa siellä nyt luullakseni."

"Kesken kaiken, Mirkovitsh, lupasitte kohdella vankiamme mitä parhaiten."

"Niin", sanoi Mirkovitsh yrmeästi. "Vihaan häntä, mutta kohtelen häntä hyvin. Kuuromykkä on taitava palvelija, huoneet ovat mukavat, vuode on ylellinen, ruoka on valittua ja runsasta. Eroaa suuresti siitä", lisäsi hän synkästi, "mitä Dunajevski ja muut saavat kokea tällä hetkellä".

"He ovat käytännöllisesti katsoen nyt vapaita", sanoi nuorekas ääni innostuneesti, "voimme vaatia heidät vapaiksi, evätkööt sen, jos uskaltavat".

"Aivan", lisäsi Mirkovitsh hymyillen, "kyllä Nikolai Aleksandrovitshin kävisi kalpaten, elleivät he päästäisi tovereitamme vapaiksi".

"Asiaan, ystävät, ei tyhjiä haastella", sanoi eräs kunniamerkkejä kantava vanhahko mies painavasti.

Sikarit ja piiput pantiin yksimielisesti syrjään ja kaikki tuolit käännettiin huoneen keskustaa kohden, missä sijaitsi vihreän varjostimen himmentämä lamppu ja papereja sikin sokin, ja niissä näkyi kirjoitusta ja allekirjoituksia.

"On monesta asiasta päätettävä", jatkoi hän, joka näytti olevan heidän johtajansa, "teko, joka tänä yönä suoritettiin, on kyllä merkittävä, kiitos niiden aivojen, jotka sen suunnittelivat, ja niiden käsien, jotka sen toimeenpanivat, mutta sillä on vielä suurempi tarkoitusperä. Sitä me emme voi täällä saavuttaa, on tullut Taranjevin ja Pietarin aateveljien vuoro tehdä osansa työstä."

Puheenjohtaja vaikeni, kaikki nyökkäsivät hyväksyvästi, sitten hän jatkoi:

"Meidän on täytynyt toimia kovin hätäisesti ja omasta aloitteestamme.
Taranjev ja muut eivät toistaiseksi tiedä yhtään mitään."

"Ilmoitettakoon heille siitä heti", sanoi eräs ääni.

"Ja silloin heidän täytyisi lopettaa omat vehkeilynsä", tuumi toinen.

"Siitä voisi koitua nyt vain vaaroja", myönsi puheenjohtaja, "jos poliisin kolmannen osaston huomio parastaikaa olisi kohdistunut heihin".

"Tai meihin!" lisäsi äreästi Mirkovitsh.

"Siis luonnollisesti sanansaattajamme tehtävä tulee muodostumaan kahdenlaiseksi", sanoi presidentti. "Hän saa viedä suuret uutiset nykyisestä asiaintilasta ja ohjeet heidän vastaista toimintaansa varten, jotta saavutettaisiin suunnittelemamme suuri päämäärä."

"Niin, ja kirjeen Aleksanteri III:lle", sanoi innokas nuoren miehen ääni.

Tämä oli tärkeä kohta. Kuuntelijat tulivat yhä kiihkeämmäksi, varsinkin nuorimmat.

"Olen tässä", sanoi puheenjohtaja ottaen asiakirjan pöydältä, "komitean avulla suunnitellut, kuinka se kirje olisi sepitettävä".

"Tuleepa siitä herkullinen aamiaishöystö koko Venäjänmaan itsevaltiaalle, kun hän löytää sen kuten kaikki kirjalliset ilmoituksemme aamukahvikuppinsa alta", irvisti Mirkovitsh, joka oli koko ajan istunut äreänä poltellen ja mumisten silloin tällöin hampaittensa raosta lyhyitä lauseita, mikä ei ennustanut hyvää hänen vartioimalleen vangille.

"Kirjeemme", sanoi puheenjohtaja, "sisältää tällä kertaa tiedonannon, että tsaarin poika on tällä hetkellä tuntemattomain henkilöiden käsissä ja että nämä henkilöt pitävät häntä panttivankina kunnes eräät määrätyt ehdot täytetään".

"Mitkä ovat siis ehdot?" kysyi eräs läsnäolija.

"Täydellinen Dunajevskin armahtaminen sekä niiden, jotka ovat hänen mukanaan vankeudessa viimeisen vehkeilymme takia, ja esteetön matka maasta pois."

"Ja Nikolai Aleksandrovitsh päästetään vapaaksi sinä päivänä, jolloin he ovat kulkeneet rajan yli", lisäsi eräs komitean jäsen.

"Mutta jos he vastaukseksi tähän panevat yksinkertaisesti koko kolmannen osaston jäljillemme?" kysyi eräs epäuskoinen ääni.

"Tiedonannon pitää myös sisältää varoitus", sanoi Mirkovitsh yrmeästi.

"Että jos poliisi sekaantuu asiaan —?"

"Eivät he löytäisi kuolleen ruumistakaan."

Tauko seurasi tätä pahanenteistä puhetta. Siinä oli uskaliaan juonen synkkä puoli: avuttoman vangin mahdollinen murhaaminen. Mutta he tiesivät kaikki, että se voisi tulla välttämättömäksi. Panttivangin henki olisi otettava heidän hengestään, jos he tulisivat ilmi, ja vaihtokaupan sijasta olisi tarvis kostaa.

"He eivät milloinkaan uskalla evätä meidän vaatimuksiamme", sanoi puheenjohtaja, koettaen karkoittaa kolkkoa tunnelmaa, jonka kylmäverisen murhan ajatus herätti useimmissa läsnäolevissa nuorissa miehissä, "meidän ei tarvitse käyttää mitään arvollemme niin sopimattomia keinoja".

"He tietävät, kuinka täydellisesti tsaarin pojan henki on käsissämme", sanoi Mirkovitsh arvovaltaisesti. "He eivät voi meitä uhmata; heidän on pakko neuvotella ja hieroa kauppaa kanssamme. Voisimme vaatia kaikkia Siperiassa nyt nääntyviä vankeja vapaiksi, ja heidän olisi otettava huomioon, että koko Venäjänmaan perillinen nukkuu tikari sydämen kohdalla, ja heidän olisi pakko suostua vaatimuksiimme."

"Mutta jos he ovat oikeamielisiä ja armahtavaisia, niin olemme me samoin", lisäsi puheenjohtaja lauhkeammin, "päästäkööt Dunajevskin ja muut viime vehkeilyyn osallistuneet kulkemaan rajan yli esteettä, niin tsaarin poika päästetään heti vapaaksi. Mutta antakaamme Aleksanterin myös ymmärtää, että heti kuin hiukankin epäilemme poliisietsintää, niin panttivankimme henki on myös siitä hetkestä mennyttä kalua."

Ei kuulunut vastausta. Puheenjohtaja oli pukenut sanoiksi kaikkien koollaolevien päätöksen. Mirkovitshin voimakas nyrkkiin puristunut käsi lepäsi pöydällä, hänen silmissään näkyi tumma, kolkko tuli, joka kuvasti turmiota tuottavia mietteitä.

"Luulen että komitea on unohtanut erään henkilön", sanoi vihdoin ääni katkaisten muutamia minuutteja kestäneen hiljaisuuden, "ja se on Lavrovski".

"Anteeksi", sanoi puheenjohtaja, "olemme luullakseni kaikki ajatelleet tuota kykenemätöntä, vaikkakin tällä hetkellä tärkeätä henkilöä, ja olemme miettineet, mikä tulisi olemaan hänen asenteensa tapahtumiin".

"En ollenkaan epäile", sanoi ääni pöydän toisesta päästä, "että Lavrovskilta menee muutamia päiviä, ennenkuin hän uskaltaa ilmoittaa asiasta hallitukselleen".

"Niin", myönsi toinen, "olen tavannut hänet pari kertaa Pietarissa ja olen aina tullut siihen käsitykseen, että hän on heikko ja päättämätön mies".

"Ja hänen välitön tunteensa, kun hän huomaa, että tsaarin poika on todella kadonnut — tämän asian toteamiseen menee häneltä hyvinkin muutamia päiviä — on voimakas kauhu siitä, että katoamisen syy pannaan ensi sijassa hänen niskoilleen, ja hänet toimitetaan Siperiaan sovittamaan laiminlyöntinsä."

"Ja se hupsu luopuisi palvelemasta hallitsijasukua, joka kohtelisi häntä niin alhaisesti, ja jättäisi hallituksen, joka ensimmäisen tilaisuuden saatuaan kävisi hänen kimppuunsa ja ruoskisi häntä kuin rakkikoiraa", mutisi Mirkovitsh kärtyisästi.

"Siis onneksi kaikki tuntuu viittaavan siihen, että Lavrovski ei ilmoita Pietariin, ei ainakaan muutamaan päivään, vaan hän koettaa saada vihiä suojattinsa olinpaikasta."

"Ehkä hän palkkaa jonkun tämän kaupungin yksityisetsivän, ja niin kauan kuin toiveet eivät ole pettäneet, hän koettaa pitää tsaarin pojan katoamista Venäjän hallitukselta salassa."

"Joka tapauksessa", päätti puheenjohtaja, "luullakseni voimme varmasti olettaa, että sanansaattajamme saa muutaman päivän etumatkan tuosta hitaasti liikkuvasta vanhasta hovimiehestä, ja kolme päivää riittää, jotta hän löytää Taranjevin, joka ei tuhlaa aikaa pitäessään siitä huolta, että kirje tulee perille oikeaan paikkaansa".

"Te tietenkin koko ajan arvelette", sanoi nyt selvä ja tyyni vanhan miehen ääni, "että Lavrovski vain omaa turvallisuuttaan silmälläpitäen ensin ainoastaan koettaa pitää katoamista mitä tiukimmin salassa; ne ystävämme, jotka tuntevat hänet parhaiten, lienevät, kun ottaa huomioon hänen tunnetun hitautensa, tulleet siihen johtopäätökseen, joka epäilemättä onkin oikea. Mutta muistakaamme kaikki, että on olemassa eräs toinenkin henkilö — sanoisinko vihollinen — jonka Lavrovski mahdollisesti pelostaan huolimatta valitsee uskotukseen, ja se henkilö ei ole hidas eikä pelkuri, ja hänellä on sitäpaitsi Wienissä armeija kaikenarvoisia liittolaisia auttamassa häntä sekä nopeasti että salaisesti — tiedätte kaikki, ketä tarkoitan."

Kysymykseen ei vastattu. Se ei ollut tarpeellistakaan. He tunsivat kaikki hänen maineensa.

Kaikki tunsivat epäluuloa ja pelkoa madame Demidovia kohtaan. Mutta kuka uskalsi sanoa, että hän oli vakooja tai vieläkin pahempi, tämä grande dame, joka oli Wienin seurapiirien kukka?

"Puhuin hänen kanssaan oopperanaamiaisissa tänä iltana", sanoi Ivan Volenski, joka tähän asti oli tuskin ollenkaan ottanut osaa keskusteluun.

"Hän oli siis siellä?" kysyi eräs ääni hätääntyneenä.

"Hän on aina siellä, missä on jotakin loistavaa tekeillä", vastasi Ivan, "ja luultavaa on, että hän on saanut ohjeita pitääkseen somat korvansa auki, missä hän vain tavanneekin maanmiehiään. Tavatessani hänet Maria Stefanovna oli juuri ajanut pois ajurillaan, ja madame Demidov halusi päästä vaunuihinsa ja pyysi minua auttamaan häntä niiden etsimisessä."

"Hän on epäilemättä pahin vaaramme", sanoi puheenjohtaja, "sillä jos jokin seikka tänä yönä herätti hänen epäilyksiään, hän ei varmaankaan epäröisi käyttää kokonaista armeijaa yksityis- ja poliisietsiviä, ja hän voi pakottaa meidät antautumaan, ennenkuin pietarilaiset veljemme ennättävät lyödä valttiansa pöytään".

"Siis", sanoi Mirkovitsh, "jos huomaamme, että hän käyttää valtaansa liiaksi, on meillä aina mahdollisuus varoittaa häntä ilmoittamalla, että tsaarin pojan henki joutuu hänen väliintulonsa johdosta ehdottomasti vaaraan."

"Joka tapauksessa, ystävät", päätteli puheenjohtaja, "on hyvä, että tuntiessamme vastustajamme pidämme tarkkaa vaaria heistä. Siispä muistakaamme aina, vaikka panemme kaikki alttiiksi henkemme ja vapautemme, että heidän puolestaan täytyy ennen kaikkea pitää huolta siitä, että tsaarin poika on turvassa. Hallussamme on mitä arvokkain panttivanki; ensi kertaa olemme ehdottomasti tilanteen herroja. Luullakseni emme voita mitään pohtimalla yhä, mitä Lavrovski ja madame Demidov tekevät tai eivät tee. Heitä täytyy pitää tiukasti silmällä, se on selvää, mutta tärkeintä on sanan vieminen Taranjeville; voimme liittää kirjeeseemme niin paljon ehtoja kuin haluamme ja antaa pietarilaisten tehdä lopun."

"Niin, sanansaattaja, paperit", myönnettiin yksimielisesti puheenjohtajan viimeisen päätöksen johdosta.

Hän otti yksitellen paperit pöydältä ja jakoi ne kahteen pinkkaan.

"Nämä", sanoi hän ojentaen toisen käärön naapurilleen, "eivät ole paljonkaan arvoisia, ja lähestyvän ratkaisevan hetken takia olisi ne mielestäni parasta hävittää. Olkaa hyvä ja vilkaiskaa niihin ja päättäkää."

Paperit kiersivät miehestä mieheen, ja monet tutkivat niitä huolellisesti, puheenjohtajan ehdotusta kannatettiin ja paperit heitettiin liekkeihin.

"Tämä", sanoi puheenjohtaja jonkin verran juhlallisesti, "on tilintekomme tsaarin pojan ryöstöstä, sellaisena kuin olemme sen suunnitelleet ja panneet täytäntöön, ja tässä on kirje, jonka Taranjevin täytyy onnistua viemään Aleksanteri III:n omiin käsiin. Nämä kaksi paperia yhdessä tämän pienen pinkan kanssa, jossa on muistiinpanoja ja suunnitelmia, jotka koskevat liittolaisiamme, ovat ne tärkeät asiakirjat, jotka uskomme valitsemamme lähettilään huostaan, jotta ne varmasti vietäisiin perille Taranjevin haltuun. Emme siis anna hänen valtaansa ainoastaan kaikkien täällä olevien henkeä ja vapautta, vaan myös Dunajevskin ja onnettomien vankeudessa olevien tovereidemme ainoan toivon. Olisi onnellista, ettei tarvitsisi kuljettaa rajan yli niin paljon kirjallisia ilmoituksia, jotka voivat vahingoittaa niin monia meistä, mutta nyt on pakko, ja meidän on muistettava, että voimme kaikki ehdottomasti luottaa sanansaattajaamme."

Kaikkien katseet kohdistuivat nyt Ivan Volenskiin hänen saadessaan mielenliikutuksesta vapisevana puheenjohtajan käsistä kirjeet ja paperit.

Polveutuen vanhasta ja muinoin mainehikkaasta suvusta Ivan Volenski oli nyt hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään kardinaali d'Orsay'n yksityissihteeri ja uskottu, lähettilään, jolla oli valtuudet Parisin, Wienin ja Pietarin hallituksia varten. Mutta hänen puolalainen verensä ei tyytynyt mukavien olojen rauhaisaan lepoon. Hänen maamiehilleen ominainen juonitteluhalu — fanaattinen, tuittupäinen, intoileva — oli ajanut hänet tämän sosialistisen veljeskunnan helmaan, minkä takia hän joka päivä vaaransi asemansa, vapautensa, jopa elämänsäkin.

Kuuluen diplomaatti- ja säätyläispiiriin Ivan Volenski oli näiden vehkeilijäin korvaamaton apuri, koska he tarvitsivat hänenlaisiaan miehiä, jotka kuuluivat siihen luokkaan, jonka tuhoaminen oli heidän tarkoituksensa. Sellaiset voivat tarkoin tehdä selkoa ylhäisten henkilöiden puuhista, henkilöiden, joiden kimppuun he aikoivat käydä.

Volenski se keksi, että tsaarin poika oli Wienissä aivan tuntemattomana seuralaisenaan vain vanhahko hovivirkamies ja luotettava venäläinen palvelija ja asui Imperial-hotellissa tekaistun nimisenä ja yksityisenä miehenä ja viipyi kaupungissa katsellakseen karnevaalia.

Sitten joku fanaatikko suunnitteli tämän uskaliaan juonen ylhäisen panttivangin sieppaamiseksi, jotta voitiin hieroa kauppaa hänen vapaudestaan eräitä Venäjällä olevia vastaan, jotka oltuaan osallisina epäonnistuneessa vehkeilyssä odottivat tuomiotaan kituen moskovalaisessa vankilassa.

Ivan Volenski nojautui pöytää vasten ja sanoi puheenjohtajan puoleen kääntyen:

"Olen ylpeä ja onnellinen tietäessäni, että minulla on tilaisuus suorittaa liitolle niin suuri palvelus. Vien kirjeen, uutiset ja paperit salaisesti Pietariin."

Monet kädet ojennettiin pöydän yli nuorta puolalaista kohti, joka tarttui lämpimästi niihin.

"Koska voitte lähteä?" kysyi Mirkovitsh.

"Noin kahden päivän kuluttua", vastasi Ivan.

"Liian myöhään; ettekö voi lähteä aikaisemmin?"

"Se on mahdotonta! Lähettiläs lähtee Wienistä ylihuomenna. Minun on jäätävä vuorokautta pitemmäksi ajaksi järjestämään ja päättämään hänen kirjeenvaihtoansa; sen jälkeen olen vapaa ja voin heti lähteä."

"Tehköön Ivan niinkuin näkee parhaaksi", sanoi puheenjohtaja, "ei kukaan meistä pääse rajan yli yhtä helposti kuin hän, eikä kolmen päivän viivytys ole niin vaarallista kuin paperien uskominen jonkun muun haltuun".

"Toistaiseksi ei minua milloinkaan ole epäilty", sanoi Volenski rauhoittavasti, "totta kyllä nuo elukat kerran rajalla nuuskivat kaikki paperini", lisäsi hän äreästi, "se tapahtui Dunajevskin vangitsemisen jälkeen, jolloin sellainen tyrannius kohdistui jokaiseen puolalaiseen; onneksi ei mukanani ollut silloin mitään vaarallista".

"Ja nyt?" kysyi hätäinen ääni.

"Varovaisuuden vuoksi käärin nyt paperimme kuoreen, jonka leimaan paavin lähettilään sinetillä. Asemani on hyvin tunnettu ja paperit ovat kyllin turvassa."

"Kohtalaisen turvassa, niinkö?" tokaisi äreä ääni huoneen toisesta päästä.

"Emme missään tapauksessa voi saada parempaa lähettilästä kuin Volenski", päätti puhemies, "hänen suunnitelmansa tarjoaa ainakin kohtalaisen turvan".

Yleinen hyväksymisen murina vahvisti tämän päätöksen.

"Vakuutan, että neljän päivän perästä nämä paperit on varmasti luovutettu Taranjeville ja Pietarin komitealle", sanoi nuori puolalainen innokkaasti, "ja kerrottu uljaan tämäniltaisen tekomme uutiset, mistä kaikesta johtuu Dunajevskin ja muiden toveriemme vapauttaminen, joita jo pidimme menneinä miehinä. Ja sanokaapa nyt, koska velvollisuuteni hänen ylhäisyyttään kohtaan estävät minua näkemästä teitä enää ennen lähtöäni, mitä on aikomuksenanne tehdä sillä aikaa?"

"Emme voi tehdä paljon mitään", puheenjohtaja tuumi, "muutamat meistä pitävät silmällä Lavrovskia, toiset madame Demidovia. Jos hiukankaan epäilemme heidän puuttuvan asiaan ja kutsuvan poliisia apuun, niin toimitamme heille saman varoituksen, minkä Taranjev antaa päämajaan."

"Muistakaa Volenski", lisäsi toinen komitean jäsen, "että levottomuutemme paperiemme turvallisuudesta ja teistä on korkeimmillaan neljän päivän kuluttua; ja jos voitte tehdä niin turvallisesti, niin koettakaa ilmoittaa meille heti, kun olette nähnyt Taranjevin".

"Sen teen aivan varmasti", sanoi Ivan. "Älkää pelätkö, paperit ovat aivan turvassa; heti luovutettuani ne matkustan rajan poikki, missä odotan Dunajevskia ja tovereitamme mukanani rahat, mitkä komitea on antanut minulle heitä varten. He tarvitsevat niitä. Lisäksi olen onnellinen saadessani puristaa heidän käsiänsä ja kertoa heille — sillä he eivät tienne sitä — kuinka saimme aikaan heidän vapauttamisensa."

Neuvottelu oli nyt päättynyt; sikareja ja piippuja poltettiin taas, ja kuului rauhallista puheensorinaa, minkä aikana ei hankkeesta eikä tsaarista mainittu mitään. Puhemies jutteli tyynesti Volenskin kanssa, joka oli pistänyt tärkeät paperit povitaskuunsa.

Ivan nousi ensimmäisenä.

"Minun täytyy nyt lähteä", sanoi hän. "Tapaamme taas Pietarista paluuni jälkeen, jolloin suuri työmme on päättynyt ja Dunajevski ja toverimme ovat taas vapaina liittyäkseen meihin, jotka jälleen tutkimme, kuinka parhaiten voimme toimia Venäjän ja sen kansan parhaaksi. Hyvää yötä kaikille!"

"Hyvää yötä!"

"Onnea matkalle!"

Monet kädet ojentuivat ystävää ja toveria kohden. Monen mieleen ehkä juolahti ajatus, etteivät he milloinkaan enää näkisi uskollista lähettilästään; mutta näin ajattelivat vain vanhat miehet, jotka tiesivät, ettei mikään paperisuikale ole Venäjällä suojattu. Sisimmässään he siunasivat häntä ja ehkä rukoilivatkin hänen onnistumisensa puolesta, kun hän puristi kaikkien ystäviensä käsiä.

He olivat kaikki aikeissa lähteä, koska he ilmeisesti eivät voineet neuvotella enää mistään sinä iltana, ja monet, vaikkakin olivat sydämestään sosialisteja, olivat myös nuoria ja tahtoivat luoda vielä viimeisen silmäyksen kaupungin iloisesti valaistuille kaduille karnevaalihumuineen.

Ja kymmenen minuuttia myöhemmin nämä miehet, jotka olivat niin rohkeasti järjestäneet ja niin menestyksellisesti toteuttaneet salaseurojen aikakirjoissa mitä uskaliaimman hankkeen, sekaantuivat hilpeinä hulluttelevaan joukkoon laskien leikkiä iloisten naamioiden kanssa ja näköjään unohtaen, että ruhtinaallisiakin panttivankeja ja salaisia lähettiläitä oli olemassa tai että erään heidän toverinsa heidän valitsemansa lähettilään, piti pian heidän henkiensä uhalla kuljettaa heidän salaisuutensa Pietariin maailman viekkaimman poliisin kynsien ulottuville.

IV

Ivan Volenski oli puhunut iloisesti ja vakuuttavasti kaikille. Mutta tiesikö hän mitään omista mahdollisuuksistaan Venäjän rajan turvallisesti sivuuttamiseksi? Käytännöllisesti katsoen ei mitään.

Epäiltäisiinkö häntä? Pyh! Venäjän poliisi saattoi koska vain "epäillä" kaikkia. Ja sitten… luetteloon on kirjoitettu nimiä… Koettakoon hän sen jälkeen päästä rajan yli papereineen, arvoesineineen ja salaisuuksineen, niin hän piankin havaitsee, mitä merkitsee "epäiltynä" oleminen.

Mitä tiesi Volenski siitä, millaisena Venäjän poliisi häntä piti? Koska hän asui enimmäkseen ulkomailla ja seurusteli paljon omien maanpaossa olevien maanmiestensä kanssa, niin liittyi kai hänen nimeensä jonkin verran epäilyksiä.

Hän oli puolalainen, ja puolalaisena hän vehkeili, ei sen tähden, että hän uskoi vehkeilijätoveriensa esittämiin kaikenlaisiin haaveteorioihin, vaan siksi, että hänen verensä vaati häntä juonittelemaan silloista hallitusta vastaan.

Hän ei ollenkaan välittänyt siitä, seurasiko näistä hankkeista ikinä mitään kouraantuntuvaa, mitään suurta uudistusta Venäjällä. Hän oli liian nuori ajatellakseen tulevaisuutta, nykyaika oli hänen olemassaolonsa ainoa todellinen tekijä.

Hän tavallisesti kammoi äärimmäisiä toimenpiteitä. Mirkovitshin verenhimoiset puheet ärsyttivät hänen hermojaan, ja suunniteltuaan ihmeellisen nerokkaan pirullisen juonen tyrannin ja hänen sukunsa tuhoamiseksi Ivan oli tahtonut, että sitä ei ollenkaan toteutettaisi, vaan pidettäisiin vain todistuskappaleena siitä, mitä puolalainen saattaa keksiä vihattujen valloittajien vahingoksi.

Se ei ollut päättämättömyyttä; se oli hienostuneen ja tyynen rohkean luonteen kammoa tekoja kohtaan, jotka eivät sietäisi päivänvaloa. Hän olisi halunnut vaikka johtaa Puolan kapinaa, mutta pelkäsi salamurhaajan tikarin pitelemistä.

Hän tunsi epäselvästi "kansan" aatteen, omasi yleviä luulotteluja sen suunnattomasta kumoamisvoimasta, mitä mahtava virkavalta koetti tukahduttaa, ja hän odotti aikoja, jolloin tuo melkein epämääräinen suure säätäisi omat lakinsa, määräisi omat hallitsijansa. Hän ei ollenkaan tietänyt, kuinka tuo suuri päämäärä oli toteutettavissa; Mirkovitshin mielestä tappamalla hallitsevat; Lobkovitz runsain kunniamerkein koristettu puheenjohtaja, sanoi, että se tapahtuisi huolellisen valtiotaidon avulla, ja joskus tekisi hyvää peloittaminen. Nuoret miehet haaveilivat, vanhemmat punoivat juonia, ja Romanovien valtaistuin ei vielä ollenkaan horjunut.

Ja Ivan haaveili ja vehkeili kuten muutkin innokkaana auttamaan, mutta kuitenkin kavahtaen ratkaisevaa tekoa.

Hän oli saanut vihiä tsaarin pojan suunnittelemasta Wienin matkasta ja oopperanaamiaisista. Hän oli hieno nuori seuramies, sosialisteille korvaamaton, sillä hän kulki kaikkialla, kuuli kaikki juorut ja kertoi heille, mitä he halusivat tietää. Hän suunnitteli ryöstön kaikkine yksityispiirteineen. Mirkovitshin oli annettava talonsa käytettäväksi vangin säilyttämiseksi ja hänen tyttärensä oli houkuteltava hänet sinne. Balukinin ja hänen veljensä tuli pitää vaaria työn onnistumisesta. Ja sen jälkeen Ivanin täytyi tehdä jotakin vaarallista aivan yksin, hänestä oli yhdentekevää mitä, niin kauan kuin hänen ei tarvinnut puuttua avuttoman nuorukaisen houkuttelemiseen vaaralliseen ansaan.

Nikolai Aleksandrovitsh oli joutunut satimeen silmät ummessa mitään aavistamatta. Ansa oli viritetty aikana ja paikassa, jolloin useimmat nuorukaiset, sekä prinssit että talonpojat, hakevat innokkaasti seikkailuja, ja tsaarin poika oli vain kahdenkymmenen vuoden vanha ja oli tullut Wieniin huvittelemaan. Odaliskin kirkkaat silmät, jotka loistivat hänen mustan samettinaamionsa takaa, lupasivat iloa ja onnea; hänen ilmeisen wieniläiset eleensä kutsuivat hurjaan huviin, ja ihmisluonnon, keisarikunnan perillisenkin hahmossa, täytyisi suuresti muuttua, jos kaksikymmenvuotias nuorukainen voisi vastustaa niin yritteliään Odaliskin mairitteluja.

Hän hyppäsi ajurin rattaille neidon perästä ajatellen vain kirkkaita silmiä ja vietteleviä liikkeitä, ja lyhyt oopperan ja Heumarktin välinen matka päättyi siten, että nuoren miehen pää joutui yhä enemmän pyörälle ja hänen hehkuva sydämensä lemmen orjaksi; sillä näiden viiden minuutin aikana oli Nikolain onnistunut poistaa musta samettinaamio ja varmistautua, että sen kätkemät viehkeet olivat yhtä hurmaavia kuin nekin, mitkä se oli paljastanut. Jos hän olisi ollut vähemmän nuori ja sentähden tarkkanäköisempi, olisi hän huomannut, että kevyen ivallinen ilme väreili pienen lapsellisen suun ympärillä ja eräänlainen katse — oliko se säälivä? — lisäsi kirkkaiden silmien suloa.

Vaunut pysähtyivät pylväseteisen alle, mitkä olisivat tuntuneet hyvin pelottavilta ja autioilta satunnaisesta katselijasta, mutta Nikolai Aleksandrovitsh lensi ylös isoja synkkiä kiviportaita ajattelematta muuta kuin hentoa vartaloa, joka juoksi nopeasti ylöspäin muutamia metrejä hänen edellään. Hän seurasi tyttöä jykevän oven läpi, jonka taa hän oli nähnyt hänen katoavan, ja tuli kirkkaasti valaistuun holvikattoiseen saliin, minkä keskellä oli runsas katettu illallispöytä, joka näytti kovin houkuttelevalta, ja palvelija mykkänä ja odottavana seisoi moitteettomassa asennossa pöydän vieressä.

Kun raskas ovi sulkeutui hänen takanaan paukahtaen kovasti ja kaikuvasti, Nikolai Aleksandrovitsh katsahtaessaan ympärilleen totesi, että kaunis odaliski oli taas kadonnut. Vastaisella puolella ovi oli auki; Nikolai meni sen läpi ja tuli mukavasti sisustettuun makuuhuoneeseen, joka ilmeisesti oli järjestetty nuoren miehen tarpeita silmälläpitäen. Siinä ei näyttänyt olevan muuta ovea kuin se, minkä luona tsaarin poika yhä seisoi ihmetellen itsekseen, mihin hurmaavan haareminaisen taaskin oli onnistunut paeta. Epäilemättä synkkien kiviportaiden kautta, ja Nikolai mietti, pitikö hänen koettaa seurata häntä ja leikkiä piilosilla oloa, mistä neito tuntui niin kovin pitävän, vai pitikö hänen odottaa rauhallisesti hänen tuloaan, mikä ei ehkä viipyisi kauan.

Palvelija seisoi yhä moitteettomassa asennossaan ja asussaan mykkänä ja odottavaisena. Hänen täydellinen välinpitämättömyytensä ärsytti nuorta miestä, jonka levoton mieli tuli yhä tuskaisemmaksi, kun odaliskia ei kuulunut.

Silloin häntä alkoi kummastuttaa, että vaikka illallinen näytti ylelliseltä ja runsaalta, se oli katettu vain yhtä henkeä varten; varmaankin tuntematonta odaliskia varten; mutta läheinen makuuhuone ei ilmeisestikään ollut naisen huone. Nikolai rypisti otsaansa ja pakotti mielensä tasaantumaan ja aivonsa ajattelemaan; ensimmäinen epäilyksen ajatus tuntui juolahtavan hänen mieleensä. Hän käveli tyynesti ovelle — se oli lukittu. Se ei häntä hämmästyttänyt. Hänen pieni epäluulonsa oli muuttunut kovaksi peloksi.

"Missä olen?" hän kysyi palvelijalta.

Tämä kumarsi hyvin nöyrästi ja osoitti korviaan ja suutaan ja pudisti päätään.

"Tottako vai teeskenneltyä?" kysyi tsaarin poika itseltään.

Todennäköisesti ei hyödyttänyt koettaa murtaa ovea. Se näytti kyllin lujalta hyökkäyksen torjumiseen. Nikolai ymmärsi joutuneensa ansaan; mikä oli sen tarkoitus, se oli vielä selvittämättä.

Kului muutamia minuutteja, sitten ovi avattiin hiljaa ulkoapäin. Kuuromykkä palvelija riensi sitä kohden. Nikolai lienee silloin ajatellut rynnätä ovelle, mutta onneksi hän säästyi epäonnistuneen yrityksen nöyryytykseltä, sillä oven takana seisoi kaksi rotevaa venäläistä rahvaan miestä, jotka olivat yhtä mykkiä kuin heidän toverinsakin ja yhtä kohteliaasti käyttäytyviä; toinen astui sisään ja ojensi hyvin alamaisesti kirjeen tsaarin pojalle, joka repi sen kärsimättömästi auki.

Vain muutamasanainen kirje sisälsi ilmoituksen, että hän oli avuton vanki, ilman pakenemisen toivoa, ja sen hän jo tiesikin. Hänen henkensä olisi loukkaamaton, mutta panttina, niin kauan kuin neuvoteltiin hänen ylhäisen isänsä kanssa, mikä epäilemättä piankin päättyisi tyydyttävällä tavalla. Ja sen aikaa saisi arvokas vanki käyttää hyväkseen asuntoa, vaikka se olikin puutteellinen, ja kolmea kuuromykkää palvelijaa oli käsketty toimittamaan hänen käskyjänsä.

Nikolai Aleksandrovitsh soimasi itseään hulluksi ja koetti sitten järkeillä. Hän luotti täydellisesti maansa kaukonäköiseen ja vaikutusvaltaiseen poliisiin, hän tiesi, että Lavrovski ei säästäisi ponnistuksia eikä tuhlaisi aikaa, ja hän alistui pakkoon rotunsa luonteenomaisella tyyneydellä. Nuoruus ja hulluus ilmeni hänessä, kun hän tunsi pistävää tuskaa ajatellessaan, että viettelevä odaliski oli käyttänyt mairitteluaan tarkoituksiin, jotka niin suuresti erosivat hänen runollisista mielikuvistaan. Seuraavan puolituntisen aikana koko Venäjänmaan tsaarin perillinen söi ylellistä illallista aivan yksin — vankina — nuorekkaan nälkäisenä, huomispäivää muistamatta.

Kreivi Lavrovski puolestaan hoitaessaan hänen keisarillisen korkeutensa asioita oli pahemmassa kuin pulassa verrattuna ryöstettyyn suojattiinsa.

Hän oli antanut tsaarin pojan, josta hänen tuli niin sanoaksemme vastata, täydellisesti pujahtaa käsistään, ja se oli ennenkuulumatonta venäläisen hovimiehen historiassa. Koska tapaus oli vertaa vailla, niin olisi samoin epäilemättä rangaistuskin, ja Lavrovski näki jo puoli tuntia tsaarin pojan katoamisen jälkeen ummistaessaan silmänsä näkyjä rangaistusvangeista, vankiloista, kaivoksista ja Siperiasta.

Puoleksikaan tunniksi ei tsaarin poikaa voi jättää palvelematta, ja kun oli kulunut parisen tuntia ja naamioitujen joukot olivat alkaneet harveta, Lavrovski alkoi tuntea sieluntuskia, jollaisia hän ei ennen ollut aavistanutkaan. Ja kun nyt pikkutunneilla viimein iloiset joukot häipyivät, istui vanha venäläinen yhä ihmisiä tuijottaen, kangistuneena ja aivot turtuneina kauheita kidutuksia ajatellessaan.

Virkailijat kehoittivat häntä poistumaan. Valot sammutettiin, ja Lavrovskin täytyi pakostakin lähteä aitiostaan ja työntäytyä kadulle. Kun hän pari kertaa salaperäisesti kysyi ovimiehiltä ja palvelijoilta odaliskia ja dominoa, niin herätti se vain iloisuutta. Viisikymmentä odaliskia ja kaksituhatta dominoa oli kulkenut sisään ja ulos oopperan portaita pitkin viimeisten tuntien aikana.

Imperial-hotellin uninen portieeri ei ollut nähnyt nuorta muukalaista, ja venäläinen palvelija, tsaarin toinen seuralainen, kysyi mykkänä isäntäänsä uskaltamatta lausua mitään ääneen.

Sille miehelle oli jotakin sanottava. Hän oli luotettava ja voisi
olla avuksi. Lavrovski kertoi hänelle puolen totuutta; Nikolai
Aleksandrovitsh palannee huomenna; lienee poissa muutaman päivän.
Kreivi Lavrovski ei tietänyt; hän luotti Stefanin vaiteliaisuuteen.

Seuraavana päivänä, kun ei mitään kuulunut, vanha venäläinen alkoi silmäillä kaihoisasti pientä revolveria, mitä hän aina piti mukanaan. Parempi niin, kuin että laahataan kotiin Venäjälle syytettynä maankavalluksesta ja lähetetään Irkutskiin kaivamaan suolaa keisarillista valtiovarastoa varten, kun oli laiminlyönyt velvollisuutensa valtaistuimen nuoren perijän hoitajana ja valvojana.

Mutta Lavrovski oli enemmän kuin kuudenkymmenen vuoden vanha, ja siinä iässä elämä tuntuu kauan tuntemaltamme armaalta, rakkaalta ystävältä, ja meidän on vaikea siitä erota. Hän pani pistolin takaisin taskuunsa ja päätti etsiä muualta neuvoja ja ohjeita.

Hyvä salapoliisi — yksityinen, ei poliisietsivä — ehkä selvittäisi asiat ja löytäisi huvinhaluisen nuorukaisen, mikäli hän vielä oli elossa. No niin, ellei hän ollut, niin Lavrovskin henki ei missään tapauksessa ollut paljonkaan arvoinen ja revolveri oli aina käsillä.

Stefan ei kysynyt mitään. Lavrovski näytti rasittuneelta ja tuskaiselta; tyhmälle venäläiselle se riitti.

Aamulehdissä ei mainittu mitään salaperäisistä ruumiista, jotka olisi löydetty ryöstettyinä kadulta, ja Lavrovski kiiruhti etsimään salapoliisia.

Eräässä sanomalehtitoimistossa suositeltiin hänelle ranskalaista
Furet’tä, joka oli hyvin kokenut ja tunnettu mies.

Lavrovski meni hänen luokseen. Tähän asti hän oli koettanut olla ajattelematta liikaa; ajatukset, joita hän oli koettanut pitää koossa, olisivat vieneet hänet mielisairaalaan, ja hän tahtoi pitää aivonsa vapaina kaikesta muusta, paitsi siitä, mikä koski hänen velvollisuuttaan kadonnutta suojattiansa kohtaan ja hänen nimensä kunniaa.

Furet oli älykäs ja viisas, vaan ei kaikkivoipa. Lavrovski kertoi hänelle liian vähän, hän tunsi sen puhuessaan. Ranskalainen salapoliisi arveli, että hänellä oli jokin salaisuus ja koetti saada selville sitä.

Mutta Lavrovski oli itsepäinen. Kun olisi ollut tarpeen uskoa luottamuksellisesti salapoliisiin, niin hän pelkäsi eikä uskaltanut tunnustaa kadonneen muukalaisen henkilöllisyyttä ja puhui hänestä epämääräisesti mainiten hänet korkea-arvoiseksi ulkomaalaiseksi.

Asia oli toivoton. Furet tuli kärsimättömäksi.

"Hyvä herra", hän sanoi viimein, "minusta tuntuu, että olette tänään tullut tänne aikoen epäilemättä käyttää hyväksenne palveluksiani asiassa, mikä painaa mieltänne, mutta olette myös lujasti päättänyt pitää salaisuudet ominanne. Varmaankin ajatellessanne asiaa tarkemmin huomaatte, kuinka mahdotonta minun sen takia on hyödyttää teitä erikoisemmin."

"Ettekö siis voi tehdä mitään?" kysyi Lavrovski epätoivoisena.

Hän näytti niin lohduttomalta, niin surulliselta, että salapoliisi katsahti häneen säälivästi ja sanoi:

"Menkää kotiinne, herra, ja ajatelkaa asiaa tarkoin, tyynesti ja kylmästi. Lukekaa poliisiuutiset saadaksenne tietää, ettei salaperäistä kuolemaa ole tapahtunut tai tuntematonta ruumista ole löydetty. Minä sillä aikaa toimitan perusteellisia tutkimuksia niin paljon kuin voin, sekä oopperassa, ajuriasemilla että rautateillä. Huvittelijanne palannee lopulta parin kolmen päivän kuluttua. Nuoret miehet usein joutuvat seikkailuihin, mitkä eivät useinkaan kestä paria päivää kauempaa. Tulkaa sitten tapaamaan minua lauantai-iltapäivällä, mutta tulkaa päätettyänne kertoa minulle kaiken. Ellette voi tehdä niin, niin älkää tulko lainkaan, ja siinä tapauksessa, etten minä sillä aikaa ole löytänyt mitään jälkiä, niin minä puolestani jätän koko asian. Ja nyt suokaa anteeksi, herra; aikani on kallista ja minun on tavattava monia asiakkaita."

Furet nousi. Neuvottelu oli päättynyt. Lavrovski tunsi, ettei mitään enää ollut sanottavissa, ettei mitään enää voitu tehdä, ellei hän päättävästi uskoutunut kolmannelle henkilölle, ja nyt hän ei ollut valmis sitä tekemään. Ranskalaisen puheessa lienee ollut perää; oli sangen mahdollista, että tsaarin poika oli vain nuoren miehen seikkailuretkellä, eikä mitään menetettäisi odottamalla. Jos ne, jotka olivat hänet ryöstäneet, olivat aikoneet häntä vahingoittaa, niin se olisi jo tapahtunut, ja ne kolme päivää, mitkä Lavrovski aikoi odottaa tuhlaajapojan palaamista — jos hän oli elossa ja vahingoittumatta, tai heittäytyäkseen tsaarin armoille, jos Nikolai Aleksandrovitshille oli tapahtunut pahaa — eivät merkitsisi paljonkaan.

Hän otti hattunsa, ja luvaten Furet’lle ajatella asiaa uudelleen tämän haluamassa valossa hän kumarsi vanhalle salapoliisille ja oli pian taas kadulla.

Hän oli päättänyt odottaa lauantaihin ja olla uskomatta salaisuutta kellekään, koska hän yhä luuli, että kauhea seikkailu päättyy onnellisesti ennen lauantaita, ja siihen asti hän kantaisi tuskansa ja kuormansa yksin.

Vain Nikolain palvelijan täytyi pakostakin saada jonkinlaisia selityksiä, vaikka hän olikin alhainen arvoltaan. Vaikka mies ei olisikaan erikoisen älykäs, tuntui hänestä kai kuitenkin omituiselta, että hänen isäntänsä lähti hotellista ja jäi ystävien luokse niin odottamatta ottamatta mukaansa edes tavallisimpia pukeutumistarpeitaan. Lavrovski päätti siis kertoa hänelle osan totuudesta — toisin sanoen totuuden sellaisena, kuin hän toivoi sen olevan.

"Stepan, sinun pitää älytä", hän sanoi, "että hänen keisarillinen korkeutensa on suvainnut poistua hotellista pariksi päiväksi. Mutta ennen lähtöään hän antoi minulle mitä ankarimmat ohjeet, että meidän täytyy pitää hänen poissaolonsa ehdottomasti salassa kaikilta, sekä täällä että kotona. Et sinä enkä minäkään saa kysellä tsaarin pojan oikeuksia tehdä niinkuin hän tahtoo; meidän tulee vain totella hänen määräyksiään niin täsmällisesti kuin suinkin. Ymmärrettäköön siis, että hänen keisarillinen korkeutensa on vuoteen omana sairastaen tuhkarokkoa, mikä ei ole vaarallista, mutta kestänee muutamia päiviä. No, ymmärrätkö minua, ja voiko hänen keisarillinen korkeutensa täydellisesti luottaa sinun uskollisuuteesi ja vaiteliaisuuteesi sekä nyt että tulevaisuudessa?"

"Nikolai Aleksandrovitsh on isäntäni", sanoi venäläinen yksinkertaisesti; "hän on aina pitänyt minua luotettavana tarvitessaan apua, vaiteliaana tarvitessaan vaitioloani. Puhumani sanat ovat aivan samoin hänen hallittavissaan kuin tekoni, sanon, mitä hän haluaa tai hallitsen kieleni, kun hän niin tahtoo."

"Hyvä on, Stepan", sanoi kreivi Lavrovski, "hänen keisarillinen korkeutensa varmasti muistaa, mitä teet hänelle tänään".

Lavrovski tiesi voivansa luottaa tähän mieheen; kaikki oli siis hyvin toistaiseksi. Sen jälkeen — Jumalan haltuun, hän ajatteli itämaisen fatalistisesti.

V

"Ja täytyykö teidän ylhäisyytenne todella lähteä tänään?" sanoi keisari Frans Joosef I kohteliaan pahoittelevasti, kun kardinaali d'Orsay, paavin Wienin hoviin valtuuttama lähettiläs, aikoi nousta sanoakseen hyvästi.

"Todellakin, teidän majesteettinne, ellei eräs pakottava velvollisuus kutsuisi minua pois, en milloinkaan omasta aloitteestani lähtisi tästä hauskasta ja vieraanvaraisesta kaupungista. Mutta —" kardinaali huokasi, ja alistuva ilme näkyi tämän velvollisuutensa marttyyrin aristokraattisilla kasvoilla.

"Olen todellakin iloinen, että teidän ylhäisyytenne pitää Wieniä viehättävänä."

"No, en niinkään Wieniä, teidän majesteettinne, vaikka kaupunki onkin koko hauska, mutta wieniläisiä —!" Kardinaali pysähtyi, ensimmäistä kertaa diplomaattiuransa aikana ei hän keksinyt sanoja, joilla olisi tulkinnut ajatuksensa tästä mielenkiintoisesta aiheesta.

"Tulette huomaamaan, että Pietarin naiset ovat wieniläisten peloittavia kilpailijoita", sanoi keisari miettiväisesti.

Hänen ylhäisyytensä ei vastannut. Hän muisti hienosti väritetyn skandaalijutun, joka oli tullut hänen korviinsa, kuinka eräs Pietarin grande dame edellisenä talvena oli löytänyt tiensä Frans Joosefin jaloon ja syttyväiseen sydämeen, joskin hetkellisesti. Vallitsi tovin aikaa hiljaisuus. Keisari oli nähtävästi hermostunut, hänen kätensä hypisteli rauhattomasti vähäpätöisiä pikkutavaroita, jotka kaunistivat hänen pöytäänsä, ja hän näytti pari kertaa aikovan puhua, mutta hillitsi äkkiä itsensä.

Kardinaali, joka pitkän diplomaattiuransa aikana oli oppinut tyynen kärsivälliseksi, nojasi taaksepäin tuolissaan ja odotti, mitä keisari taas aikoisi sanoa hänelle.

"Teidän ylhäisyytenne näkee monia vanhoja ystäviäni Pietarissa", sanoi keisari viimein omituisen välttelevästi.

"Erikoisen mielelläni käyn katsomassa kaikkia niitä, joita teidän majesteettinne haluaa minun näkevän", vastasi kardinaali hiotun kohteliaasti.

"Teidän ylhäisyytenne on kovin ystävällinen, ja varmaankin te viette ystävälliset tervehdykseni tsaarille ja tsaarittarelle paljon arvokkaammalla tavalla, kuin mitä kirjeeni voisivat ilmaista. Tahtoisin myöskin, että veisitte terveisiä suuriruhtinatar Xenialle ja suuriruhtinaalle, joiden viime vierailusta Wieniin minulla on niin miellyttävät muistot."

Kardinaali hymyili tuskin huomattavasti ja silmäsi nopeasti pientä miniatyyriä, joka oli vanhanaikainen ja johon epäilemättä sisältyi eräs hauska muisto.

Vaikka kardinaalin silmäys olikin nopea, niin Frans Joosef oli ilmeisesti sen huomannut, sillä hän lisäsi hiukan hermostuneesti:

"Älkää myöskään unohtako esittää kunnioittavimpia tunteitani prinsessa Marionoville, joka toivoakseni pian taas käy Wienissä, viimeisen karnevaalivoittonsa tapahtumapaikalla."

"Kaikki teidän majesteettinne minulle suosiollisesti uskomat kirjalliset ja suulliset viestit viedään varmasti perille", vastasi kardinaali d'Orsay.

"Pitäkää varanne", sanoi keisari hermostuneesti nauraen, "pidän kiinni puheestanne ja lähetän niin runsaita tervehdyksiä, että teidän matkalaukkunne tulee pullolleen".

"Olen teidän majesteettinne käytettävissä."

Keisari katseli hetkisen hänen ylhäisyytensä älykkäitä, diplomaattisia kasvoja; sitten ikäänkuin äkillistä mielijohdetta seuraten hän otti pienen avaimen taskustaan, ja avaten erään kirjoituspöytänsä isoimmista laatikoista hän veti varovaisesti esiin ison paketin ja asetti sen kardinaali d'Orsayn hämmästyneiden silmien eteen.

"Ja jos pyytäisin teidän ylhäisyyttänne viemään tervehdykseni tässä muodossa?" sanoi Frans Joosef viimein.

Koko uransa aikana hänen ylhäisyytensä ei milloinkaan ollut ilmaissut täydellisesti hämmästystään, mutta nyt vain sekunnin ajaksi hänen syvällä olevat silmänsä näyttivät avautuvan hämmästyksestä laajemmiksi kuin tavallisesti.

"Tämä sanoma on oikeastaan muisto", jatkoi keisari, "joutava asia, joka saa vastaanottajan muistelemaan Wieniä ja wieniläisiä sillä tavalla, kuin minä tahtoisin naisen tekevän".

"Naisen?"

"Niin!"

"Ah! ymmärrän! Suuriruhtinatar Xenia", sanoi kardinaali hieman pisteliäästi.

"Ei! Ei suuriruhtinatar; hän ei välittäisi tällaisista taide-esineistä."

"Ovatko ne taide-esineitä?"

"Mitä harvinaisimpia, ja ne on aiottu taiteen tuntijalle, joka osaa pitää niitä arvossa."

"Suvaitsisiko teidän majesteettinne mainita tuon tuntijan?"

"Prinsessa Marionov."

"Ooh!"

"Hän on usein ihaillut näitä koruesineitä, emmekä aina voi täydellisesti tyydyttää kauniin naisen oikkuja. Tahdon kiihkeästi näyttää teidän ylhäisyydellenne vaatimattoman lahjan, jonka pyydän teidän laskemaan prinsessan jalkojen juureen."

Hyvin varovaisesti ja kärsivällisesti alkoi keisari kääriä auki pakettia paljastaen monien paperien ja kääreiden keskeltä kardinaalin ihailevien silmien eteen parin ihmeen siroja, hyvin kallisarvoisia posliinisia kynttilänjalkoja, kauneimpia, mitkä milloinkaan ovat markiisittaren kammiota kaunistaneet.

Kumpikin kynttilänjalka esitti Amoria, mitkä olivat mitä harvinaisinta vanhaa vieux Vienne-nimistä laatutavaraa, ja Amorien käsivarret ampuivat ojennettuina kultaista nuolta jättiläismäisellä jousella kuviteltuun maaliin. Jalat oli lujasti kiinnitetty pohjaan, joka oli hienon hienoa pintakuviollista kultaa, ja Amorien vartalot nojasivat kevyesti puunrunkoa vasten, mikä oli puhdasta kultaa ja jonka oksat muodostivat kynttiläin sijat.

"Todellakin viehättävä, sopiva lahja", sanoi kardinaali ihaillen, vaikkakin hieman ivallisesti.

Heti kuin hän oli todennut, minkälaisen tervehdyksen keisari tahtoi toimittaa chère amielleen, tuntui hänen ylhäisyytensä todellakin vähemmän innokkaalta palvelemaan Frans Joosefia. Kynttilänjalat tuntuivat niin haurailta, ja kuitenkin ne olisivat niin kiusallisia ja raskaita, että kardinaali d'Orsay melkein tunsi väristyksiä, kun hänen oli pakko ottaa vastuulleen niin paljon heikkoa tavaraa matkatessaan noin tuhat mailia Euroopan halki.

Mutta keisari ei näyttänyt huomaavan kardinaalin innostuksen puutetta. Innokkaana taiteenharrastajana hän osoitti posliinin hienoa muovailua ja kullan siroja pintakuvioita.

"Ja mikä lisää näiden koruesineiden viehätystä ja harvinaisuutta", hän lisäsi, "näihin kynttilänjalkoihin liittyy hitunen salaperäisyyttä. Painakaapa, teidän ylhäisyytenne, hyvin kevyesti tätä pientä lehteä, joka on erillään muista kultaoksista."

Kardinaali totteli hyväntahtoisesti ja ihmeekseen keksi, että lehti kätki pienen jousen, joka, kun sitä painettiin, paljasti kätkössä olevan säilytyspaikan, mikä oli sametilla reunustettu ja sijaitsi puunrungon sisällä.

"Tämä salainen jousi on näiden kynttilänjalkojen mielenkiintoisin ominaisuus", selitti keisari; "isotätini, onneton Marie, sai viedyksi veljelleen tärkeän tiedon näiden viattomien koruesineiden avulla ja siten autetuksi de Neubergiä".

Kardinaali oli usein kuullut, että de Neuberg oli käyttänyt joitakin salaisia keinoja viedessään onnettoman kuningattaren kirjeet turvallisesti Ranskan rajan yli. Nämä kynttilänjalat olivat siis perintötavaraa, melkeinpä pyhäinjäännöksiä. Hän oli kuullut, että ne olivat olleet Hofburgin kappelissa onnettoman kuningattaren kuoleman jälkeen, kunnes venäläisen kaunottaren silmät olivat katsoneet niihin halajavasti; ja nyt lähtivät nämä aarteet huolettomasti marttyyrin perheestä ikuisiksi ajoiksi.

Kardinaali vaikeni. Hän olisi mielellään tahtonut keksiä tekosyyn, jotta hänen ei olisi tarvinnut toimittaa keisarin antamaa tehtävää. Hän luuli siitä koituvan kaikenlaisia vastuksia, hienot posliiniset Amorit särkyisivät helposti, samoin kultaiset oksat ja lehdet, ja hän pelkäsi kovasti saapuvansa Pietariin mukanaan Amorin puolikkaita ja oksaton runko.

"Minun ei tietenkään tarvitse lisätä", sanoi hänen majesteettinsa lopettaen hiljaisuuden, joka oli tulemaisillaan kiusalliseksi, "että täydellisesti luotan teidän ylhäisyytenne vaitioloon. Sekä Espanjan kuningatar että Parisin kreivitär ovat ehkä oikeassa siinä, että minun ei pitäisi luovuttaa näitä kynttilänjalkoja kenenkään muun käsiin kuin heidän. Mielelläni näkisin, että alamaiseni eivät saa tietää mitään tästä arkaluontoisesta lähetystehtävästä, jonka pyydän teidän ylhäisyytenne suorittamaan."

"Teidän majesteettinne voi täydellisesti luottaa minuun. Minun vaiteliaisuuttani on usein koeteltu luullakseni, ja olen aina ollut vaitelias tarvittaessa."

Hänen ylhäisyytensä puhe oli nyt vähemmän sydämellistä, mutta keisari, joka innokkaasti kääri aarteitaan jälleen kokoon, ei huomannut hänen käytöksensä vähäistä muutosta. Hän oli hankkinut itselleen Euroopan vaiteliaimman lähettilään lahjaansa viemään, ja hän oli päättänyt olla antamatta hänelle tilaisuutta peruuttaa puoleksi antamaansa lupausta.

Kynttilänjalat oli taas huolellisesti kääritty pakettiin, eikä keisari tahtonut mitenkään enää jatkaa keskustelua, kun hänen toivonsa oli täyttynyt ja kardinaali d’Orsay oli lopullisesti lupautunut.

"En milloinkaan lakkaa olemasta kiitollinen teidän ylhäisyydellenne tästä ystävällisestä palveluksesta", hän sanoi viimein ja ojensi sydämellisesti kätensä kardinaalille. Hänen kädenlyöntinsä oli sekä arvokas että herttainen, mikä on kaikkien Hapsburgien ominainen piirre ja jota kukaan ei vielä ole voinut vastustaa.

Kardinaali kumarsi syvään keisarillisen käden yli, ja vaikka hänen kasvoillaan olikin velvollisuutensa marttyyrin alistunut ilme, hän pakottautui lausumaan jäähyväisensä niin, että paljon kärsinyt itsevaltias todella tuli iloiseksi.

Hetken perästä kardinaali d'Orsay oli vaunuissaan matkalla kotiinsa, ja hänen edessään istuimella oli iso käärö, ja hänen tavallisesti ilmeettömillä kasvoillaan kuvastui hillitty rauhattomuus.

VI

Oli jo päätetty jonkin aikaa sitten, että hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsay lähtisi Wienistä seuraavana päivänä — torstaina — levätäkseen pari kolme viikkoa diplomaattitöistään tuntemattomana jossakin Böömin vuoriseudussa. Hän oli päättänyt toimensa hänen pyhyytensä Leo XIII:n lähettiläänä hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin hovissa levollisesti ja tahdikkaasti, mikä oli ominaista kaikille hänen ylhäisyytensä toimille, sekä diplomaattisille että muille, ja nyt hän oli aikeissa lähteä Pietariin samoin diplomaattisella asialla, joka kylläkin oli hyvin vaikealaatuinen, ja siihen tarvittaisiin kaikki taidot ja tiedot, mitkä hänen ylhäisyytensä oli saavuttanut maailmaa nähneenä ja tultuaan tuntemaan tuon keisarillisen arvoituksen — tsaarin.

Ivan Volenski oli tehnyt herkeämättä työtä koko sen päivän, siitä asti kuin hänen ylhäisyytensä oli palannut messusta, luokitellen ja järjestäen hänen diplomaattista kirjeenvaihtoaan, joka koski päättynyttä lähettilääntointa, ja valmistellen asiakirjoja, joita lähettiläs tarvitsisi, kun hän palattuaan hyvin ansaitsemaltaan lomalta olisi valmis lähtemään Pietariin.

Ivan oli työskennellyt kovin rauhoittaakseen hermojaan ja pakottaakseen mielensä muistelemasta kaikenlaisia mahdollisia tapahtumia pelätyllä Venäjän rajalla, jollaiset ajatukset olivat vaivanneet häntä yöllä. Hän tahtoi myös hyvin mielellään päättää kaikki työnsä lähetystössä nopeasti. Hän paloi halusta lähteä niin aikaisin kuin suinkin luovuttaakseen toisille vastuun papereista, mitkä nyt jo tuntuivat rasittavan häntä suunnattomasti.

Myöhemmin iltapäivällä, kun hänen ylhäisyytensä palasi hyvästeltyään lopullisesti hänen majesteettiaan, huomasi Ivan, joka oli odottanut häntä, hänen kärsimättömän ilmeensä, mikä ei tuntunut sopivan hänen rauhallisille kasvoilleen.

"Kardinaali päättää ja keisari säätää!" sanoi hänen ylhäisyytensä väsyneesti, sitten kuin hän oli mitä varovaisimmin laskenut kallisarvoisen taakkansa pöydälle. "Ivan, poikani, minulla on huonoja uutisia sinulle kerrottavana."

"Huonoja uutisia, teidän ylhäisyytenne?"

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, poikani. Asia on vain niin vaivoja kysyvä ja kiusallinen. En voi mennä Karlsbadiin huomenna."

"Niinkö?"

"Olen sen sijaan Amorin lähetti. Se on todellakin erikoislaatuista diplomatiaa minullekin, vaikka olenkin vanha ja kokenut. Ja tämä", lisäsi hänen ylhäisyytensä osoittaen pöydällä olevaa isoa kääröä, "on viesti, jonka saan viedä".

"Mutta minä en ymmärrä. Minne on viesti vietävä?" kysyi Volenski, jota pappisdiplomaatin hätääntynyt käytös hieman huvitti.

"Aina Pietariin asti, poikani, laskettavaksi maailman kauneimpien jalkojen juureen — prinsessa Marionovin jalkojen juureen — hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosefin puolesta."

"Ja teidän ylhäisyytenne on ottanut viedäkseen tuon raskaan paketin aina Pietariin asti, ja luovutte lomastanne tyydyttääksenne keisarin oikkua?" kysyi Volenski hämmästyneenä.

"Mitä muutakaan voin tehdä?" sanoi kardinaali kärsimättömästi. "Tiedättehän kuinka mielisteleviä kuningashuoneeseen kuuluvat voivat olla — sen kunnioitettu päämies enemmän kuin kukaan muu maailmassa. Hänen majesteettinsa sai minut lupaamaan suorittamaan hänen tehtävänsä ja pakotti minut ottamaan nämä tavarat, ennenkuin olin tointunut edes hämmästyksestä, minkä valtaan olin joutunut hänen pyyntönsä johdosta."

"Siis nyt teidän ylhäisyytenne aikoo siirtää Karlsbadin matkan toistaiseksi ja ennen kaikkea suorittaa keisarin antaman tehtävän?" sanoi Volenski, joka äkkiä tuli hermostuneeksi miettien, mitä tämä suunnitelmien muuttaminen vaikuttaisi hänen omiin aiheisiinsa.

"Niin, tahdon päästä vapaaksi näistä hauraista kaluista — sillä hauraita ne totta tosiaan ovat — en saa hetkenkään rauhaa, ennenkuin ne ovat poissa käsistäni ja annetut tuolle kauniille lumoojattarelle, jonka on onnistunut houkutella Frans Joosef antamaan hänelle niin kallisarvoisen perintökalun. Lähdemme Pietariin huomenna."

"Mekö?"

"Niin, poikani! Pelkään, että sinun samoin kuin minunkin täytyy siirtää lomasi toistaiseksi. Kun kerran olen joutunut niin pitkälle, lähden Pietariin heti katsomaan hänen majesteettiaan tsaaria, jolle minun täytyy hänen pyhyydeltään viedä memorandumi, ja toimittamaan kaikki työni Venäjällä sinun avullasi niin nopeasti kuin mahdollista."

Volenski ei vastannut. Hän käsitti, että hänen oma salainen lähetystoimensa tulisi vain paljon turvallisemmaksi, jos hän todella saisi matkustaa hänen ylhäisyytensä seurassa. Aivan selvästi tämä suunnitelmien muutos oli hänelle hyödyksi.

"Olen kyllä valmis matkustamaan huomenna", hän sanoi viimein pidättäen huonosti ilonsa ja helpotuksesta huoaten.

"Hyvä. Suhtaudut asiaan filosofisemman tyynesti kuin minä, poikani", sanoi kardinaali murheellisena.

"Mutta, teidän ylhäisyytenne", sanoi Volenski yrittäen lohduttaa, "teidän ja minun lomani siirtyvät vain eteenpäin. Kuukauden kuluttua alkaa kevät — ja ilmakin on silloin suotuisampi huvimatkoihin."

"Kuukauden kuluttua, poikani", sanoi kardinaali, jonka alakuloisuus ei vain ottanut haihtuakseen, "ilmestynee taas jotakin muuta työtä, mikä ei siedä viivyttelyä. Nykyinen aika oli sopivin."

"Kesken kaiken", sanoi Ivan, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että annan paketin Antoinelle, että hän panee sen johonkin matka-arkkuun?"

"Varovaisesti, poikani, varovaisesti. Ah, et tiedä, mikä kaksinkertainen vaiva minulla on näistä kapineista, sillä niiden takia meidän ei tarvitse ainoastaan siirtää lomaamme toistaiseksi, mutta ne ovat myös niin särkyväisiä, että niiden kuljettaminen tuon pitkän matkan aina Pietariin asti tuottaa kahdelle meidän kaltaisellemme vanhallepojalle runsaasti pitkäaikaista huolta."

"Todellako?"

"Kyllä. Leikkaa sidenuora ja tarkasta koruesineitä. Silmäsi voivat juhlia nähdessään hienoimman taide-esineen, mitä minä milloinkaan olen ollut tilaisuudessa näkemään, todellakin sopiva lahja prinsessalle."

Volenski oli jo avannut paketin ja ihaili tuntijan silmillä hienon hienoa työtä, muovailun siroutta, mikä ilmeni näissä todella ainoalaatuisissa koruesineissä.

"Niiden historia on keisarin kertomuksen mukaan yhtä mielenkiintoinen kuin itse taide-esineetkin. Kynttilänjalat eivät ole täydelleen sellaisia, kuin miltä ne näyttävät, ja niissä on hauska salaisuus."

"Salaisuus?"

"Niin", sanoi hänen ylhäisyytensä selittäen Ivanille kätkössä olevan jousen salaisuuden, "historiassa kerrotaan, että Maria Antoinette käytti näitä kynttilänjalkoja lähettäessään sukulaisilleen yksityisluontoisia tiedonantoja Wieniin. Salaisuutta todennäköisesti on hyvin säilytetty, sillä tähän päivään asti Hapsburgit eivät ole tallettaneet niitä missään muualla kuin Hofburgin kappelissa, eikä kukaan tähän päivään mennessä ole tietääkseni nähnyt näitä salaperäisiä kätköpaikkoja."

Volenski oli tullut kalpeaksi koettaessaan tukahduttaa mielenliikutuksensa. Hänen kätensä värisi hiukan hänen taas tarkastellessaan keisarin kynttilänjalkoja erikoisen innokkaasti. Hän kuunteli hänen ylhäisyyttään vakavana, mikä ei johtunut tavallisesta taiteentuntijan harrastuksesta. Hänen mieleensä oli äkkiä juolahtanut suurenmoinen aate. Tämä vihdoinkin tarjosi täyden varmuuden. Siinä oli paikka, mihin voisi kätkeä paperit, paikka, mitä tarkkanäköisinkään venäläinen virkamies ei voisi aavistaakaan. Lisäksi olisivat kynttilänjalat hänen ylhäisyytensä hallussa, ja kuka uskaltaisi koskea paavin lähettilään omaisuuteen? Nyt hiukan pientä diplomatiaa, ja sitten rauhaa, mukavaa elämää vapaana huolista, kunnes oli saavuttu Pietariin ja paperit oli kuljetettu turvallisesti rajan yli. Hän olisi suorittanut siten ovelimman strategisen tempun, minkä kukaan salaseuralainen oli milloinkaan suorittanut.

"No, Ivan, mitä ajattelet niistä?" keskeytti hänen ylhäisyytensä ääni
Volenskin mietteet.

"Ne ovat todellakin hienoja taide-esineitä", sanoi nuori mies hätkähtäen, "en todellakaan ihmettele, että teidän ylhäisyytenne on levoton niistä. Ne näyttävät niin haurailta, niin heikoilta, että pelkää niiden vahingoittuvan tavaroita sullotessakin."

"Siksi en uskallakaan luovuttaa niitä Antoinelle, ja minä toivon, että sinä pidät huolta sullomisesta minun puolestani. Minun sormeni ovat vanhat ja kömpelöt. Siihen todellakin tarvitaan naisen kättä."

"Naisen kädet eivät voi olla huolellisemmat kuin minun", sanoi Ivan innokkaasti, "minä huolehdin näistä kapineista heti. Ne ovat luullakseni parhaiten turvassa teidän ylhäisyytenne omassa matkalaukussa, joka voidaan ottaa mukaan vaunuosastoon ja jota voidaan pitää silmällä koko matkan ajan."

"Sinä todellakin huomattavasti kevennät kuormaani, rakas poikani, huolehtimalla itse näistä kynttilänjaloista. Vakuutan sinulle, että mikään diplomaattinen rasitus ei ole milloinkaan painanut niin suuresti mieltäni kuin nämä hauraat kynttilänjalat."

Kohtalo tuntui todellakin liittoutuneen Volenskin kanssa. Puolalaisena hän oli taikauskoinen ja näki näissä aivan tavallisissa tapahtumissa jonkin yliluonnollisen voiman vaikutusta.

Hän oli urhoollinen vaaroissa, hän hallitsi hermojaan ja oli peloton, mutta nyt hänet valtasi ankara mielenliikutus — ilon, vapautuksen, riemun tunne — ja hänen kätensä värisivät hänen kantaessaan kallisarvoisia kynttilänjalkoja omaan yksityiseen huoneeseensa.

Hän tahtoi olla yksin, ajatella tyynesti asioita ja olla antamatta intonsa viedä voittoa järjestä. Tärkeintä oli ottaa huomioon toverien turvallisuus, ja sitä hän edistäisi kätkemällä paperit salaiseen kätköpaikkaan.

Hän oli kiihtynyt, innostuksen valtaama!

"Jumalan käsi", hän ajatteli, "suojelee asiaamme. Hän asetti tämän salaperäisen esineen kättemme ulottuville. Ja nyt, kahden päivän kuluttua, saa Taranjev paperit. Hänen ylhäisyytensä saa pitää niistä huolta. Itse paavin lähettiläs vie ne tietämättään rajan yli."

Hänen ylhäisyyttään ei voitaisi epäillä, sehän oli selvää. Jos hän sanoisi, että taide-esineet kuuluivat hänelle itselleen, ei kolmannen osaston päällikkökään uskaltaisi puuttua kardinaalin omaisuuteen.

Ja kuumeisesti hän kosketteli toisen kynttilänjalan salaista jousta ja tuijotti miltei hellämielisesti sisällä näkyvään samettiseen kätköpaikkaan. Kun hän jälleen oli tarkastanut, että hänen huoneensa ovi oli varmasti lukossa, otti hän povitaskustaan paperit, mitkä komitea oli hänelle eilen luovuttanut, solahdutti ne puunrungon sisässä olevaan onteloon ja sulki huolellisesti jousen jälleen. Sitten hän tarkasti molemmat kynttilänjalat yksityiskohtia myöten ja huomasi, että posliininen Amor, jonka hallussa paperit nyt olivat, oli vioittunut toisesta käsivarrestaan, ranteesta kyynärpäähän asti, minkä johdosta se selvästi erottui kaksoistoveristaan. Sitten hän -kääri ne huolellisesti monen puuvillakerroksen sisälle ja moniin pehmeisiin papereihin, ja ottaen kallisarvoisen paketin mukaansa kardinaalin huoneeseen hän lukitsi sen hänen ylhäisyytensä matkalaukkuun hänen piispansormuksensa ja muiden hänen pyhän kutsumuksensa tunnusmerkkien joukkoon.

"Niin, teidän ylhäisyytenne, saatte viedä puolestamme paperimme Pietariin kätkettyinä keisarin lahjaan prinsessalle. Luullakseni ne siellä ovat kyllin turvassa."

Viisi minuuttia myöhemmin Ivan tyyntyneenä meni tapaamaan kardinaalia tämän työhuoneeseen. Hän ojensi hänelle matkalaukun avaimen ja sanoi vakuuttavasti, että keisarin kynttilänjalat olivat varmassa tallessa, eikä ollut pelkoa pienimmästäkään loukkaantumisesta.

"Olen kovin kiitollinen sinulle, poikani", sanoi hänen ylhäisyytensä, "ja nyt, kun syön itse päivällistä ulkona, voinen huoletta antaa sinun vapaasti käytettäväksesi tämän viimeisen iltasi Wienissä voidaksesi sanoa hyvästi kaikille ystäville, joita haluat tavata. Sinun täytyy ilmoittaa aikovamme matkustaa aamulla pikajunassa ja valmistautua matkalle. Hyvää yötä, Ivan, ja kiitoksia sinulle."

Volenski poistui tehden pienen kumarruksen iloisena ajatellen, että hän oli vapaa työstä lopun päivää. Hän toivoi joskus illalla näkevänsä jonkun toverinsa, että voisi kertoa hänelle, että tämä ilmoittaisi muille, että hän voisi lähteä Pietariin erikoisen edullisten asianhaarain vaikutuksesta vuorokautta aikaisemmin, kuin oli ajateltu. He voisivat sentähden olla aivan varmoja, että paperit tulisivat olemaan turvassa Taranjevin käsissä viimeistään lauantaiaamuna, varsinkin kun hän nyt tulisi matkustamaan hänen ylhäisyytensä lähettilään seurassa, ja sentähden ei ollenkaan tarvinnut pelätä, että häneltä kyseltäisiin kiusallisia asioita tai että hänen papereitaan tutkittaisiin. Veljeskunnalle kuuluvat paperit hän oli sijoittanut kätköpaikkaan, joka oli verrattoman turvallinen ja jota tarkkasilmäisimmänkin Venäjän valtakunnan virkamiehen oli vaikea keksiä.

VII

Sinä iltana hänen ylhäisyytensä, kuten hän oli ilmoittanut Ivanille, ei syönyt päivällistä hotellissa: hän kulutti iltaansa — kuten monta kertaa ennen — madame Demidovin seurassa, joka nainen oli ihastuttavin, salaperäisin ja vaarallisin niistä venäläisistä grande dameista, jotka liikkuivat Wienin, Parisin ja Lontoon seurapiireissä, elävät ilmeisesti rajattomilla tuloilla, vastaanotetaan kaikkialle, ovat miesten ihailemia, naisten kadehtimia, ja heitä pelkäävät Venäjän lähetystöjen virkamiehet, jopa johtajatkin.

Englantilaiset ja ranskalaiset eivät voineet käsittää, miksi kauniin madame Demidovin maanmiehet pelkäsivät häntä. Hän oli aina ystävällinen kaikille seurapiireissä tapaamilleen, eikä hän näköjään kiinnittänyt huomiota poliittisiin asioihin. Oli kylläkin huhuiltu vuosi sitten, että kerran Itävallan rajalla eräs virkaintoinen tullivirkailija tarkastaessaan madame Demidovin matkatavaroita tämän ollessa matkalla Venäjälle oli löytänyt joitakin papereita, missä neiti selosti seikkaperäisesti kaikkien Wienissä oleskelevien tsaarin alamaisten tekoja ja puheita, joihin sisältyi muun muassa pari "monsieur l'ambassadeurin" ja hänen puolisonsa välistä tuttavallista keskustelua, mitkä olivat tapahtuneet heidän makuuhuoneessaan. Mutta tämä ei ollut muuta kuin huhua, ja se seikka, että "monsieur l'ambassadeuria" heti sen jälkeen kehotettiin hakemaan eroa lähettilääntoimestaan, ei liene johtunut siitä kahdenkeskisestä keskustelusta sittenkään, sillä hän oli ollut vaimoineen neljän seinän sisällä ja yhden tai kahden oven takana. Joka tapauksessa hänen ylhäisyytensä, nykyinen lähettiläs, ja koko hänen henkilökuntansa ovat aina kovin ystävällisiä madame Demidoville, ja pyytävät häntä aina hienoimpiin kutsuihinsa — mutta kun hän on jättänyt seuran, päästävät he helpotuksen huokauksen, ja kun joku mainitsee hänen nimensä hänen ylhäisyydelleen, hän sanoo aina: "Älkää puhuko minulle hänestä, hän panee kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni."

Tämä oli kuitenkin silkkaa huhua. Ei ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa, mikä olisi kohdistanut epäilyksiä häpeällisestä toimesta niin kauniiseen Wienin seurapiirien koristukseen, ja madame Demidovin lukuisat ystävät ja ihailijat torjuivat heti kaikki panettelevat kuiskeet. Lisäksi hän osasi huvittaa ihmisiä niin suurenmoisesti — hänen pienet päivällisensä olisivat ansainneet hovirunoilijan oodeja ylistyksekseen ja hänen tanssiaisiaan pidettiin huvikauden suurtapahtumina.

Hän oli aikeissa pitää tänään tällaiset hauskat pienet päivälliset erään hartaimman ja arvossapidetyimmän ystävänsä, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn kunniaksi, joka ei milloinkaan hävennyt korkean kirkollisen virkansa tähden niin suuresti, että olisi karttanut kaunista naista, joka tahtoi auttaa häntä unohtamaan hänen kyllästyttävät diplomaattitoimensa.

Mutta madame Demidov oli aikeissa lähteä Pietariin samana iltana keskiyön pikajunassa, sillä hänestä oli päivän selvää, että tsaarin pojalle oli tapahtunut jotakin salaperäistä hänen lähdettyään ajamaan odaliskia takaa oopperanaamiaisista. Ja hän tunsi olevansa kykenemätön ratkaisemaan tätä salaisuutta, mikäli hänelle ei annettu enemmän valtuuksia.

Hän ei ollut nähnyt Eugenia koko päivänä, ja aika kului iltaan nopeasti. Hän tuskin toivotkaan saavansa kuulla häneltä mitään tärkeätä. Jos tässä oli vehkeily kysymyksessä, niin se oli onnistuneesti toteutettu, mikä osoitti, että kaikki oli hyvin suunniteltu. Aika ja paikka olivat sitä suosineet, ja ne tiedot, joita voitiin saada toimittamalla tiedusteluja oopperatalon tienoilla, missä ryöstön tapahtuessa oli ollut kansaa kymmeniätuhansia, olisivat varmaan sangen niukkoja.

Mutta tällä hetkellä hän ei todellakaan tiennyt, oliko tsaarin poika sittenkin palannut hotelliinsa ja koko selvittämätön asia haihtunut kuin saippuakupla. Sitten olisi mielenkiintoista ja tärkeätä tarkkailla Lavrovskin asennetta.

Hänen huoneensa oveen koputettiin heikosti, huoneen, missä hän oli odottanut noin puolen tuntia kulkien hermostuneesti edestakaisin huoneen lattialla ja silloin tällöin istuen pöytänsä ääreen ja peittäen monia paperiarkkeja nopealla kirjoituksella.

"Ah! sinäkö se oletkin, Eugen", hän sanoi lausuttuaan kärsimättömästi "sisään", jolloin ovelle oli ilmestynyt venäläisen palvelijan älytön hahmo. "No, oletko mitään kuullut? Kerro minulle niin lyhyesti kuin voit kaikki tärkeät kohdat, samalla kuin teen muistiinpanoja; toimi nopeasti, sillä minulla on vain muutama minuutti jäljellä."

"Teidän armonne ohjeiden mukaan", alkoi venäläinen, "menin ensin oopperataloon, mistä viimeisetkin naamioidut olivat silloin lähtemäisillään ja valoja sammutettiin; keskustelin useimpien virkailijoiden sekä eräiden käskyläisten kanssa, joiden toimipaikkana ooppera silloin oli ollut, mutta kukaan ei näytä huomanneen odaliskia, mustaa dominoa tai vaunuja. Mutta he muistavat kuitenkin erään vanhahkon herrasmiehen, joka samoin oli puettu mustaan dominoon ja teki samanlaisia kyselyjä kuin minäkin ja näytti kovin kiihtyneeltä, kun ei saanut tietää mitään."

"Se oli tietenkin Lavrovski! Sitten?"

"Tänä aamuna sain hotellista tietää, että tsaarin poika ei tähän mennessä vielä ollut ilmestynyt, sillä kreivi Lavrovski, jota seurasin noin kello kahteen asti tänään iltapäivällä, meni erään herra Furet'n omistamaan asioimistoon, joka, kuten sain tietää portinvartijalta, on hyvin tunnettu ja arvossapidetty salapoliisi tässä kaupungissa."

"Hm! Mitähän hän lienee tehnyt niillä main!" tuumi madame Demidov.
"Oletko varma, että hän ei lähettänyt sähkösanomaa ensin Pietariin?"

"Aivan varma, teidän armonne. Pääsen siihen kohta. En tietenkään voi sanoa, mitä tapahtui toimistossa, mutta silmiini pisti, että kun Lavrovski lähti toimistosta puolisen tuntia myöhemmin, hän tuntui minusta, mikäli mahdollista, vieläkin murtuneemmalta. Päättelin siitä —"

"Älä puhu päätelmistä ja olettamuksista, hyvä ystävä. Meidän täytyy pitää kiinni tosiasioista", sanoi madame Demidov moittivasti. "Epäilemättä Lavrovski ei uskalla luottaa täydellisesti tähän Furet’hen, ja sentähden salapoliisi kieltäytyy kuluttamasta aikaansa hyödyttömään takaa-ajoon. Mitä tapahtui sitten?"

"Ei ole paljon muuta kerrottavana, teidän armonne. Kreivi Lavrovski meni suoraa päätä takaisin hotelliinsa, mistä hän ei ole liikkunut koko päivänä. Mutta Stepan, venäläinen palvelija, lähti ulos noin kello viideltä. Huomasin hänen kantavan paperipalasta kädessään. Seurasin häntä sähkösanomatoimistoon ja minun onnistui nähdä vilaukselta, mitä se sisälsi, kun hän ojensi sen pöydän yli."

"Ja?"

"Se sisälsi vain muutaman sanan: 'Nikolai vuoteen omana. Lääkärit sanovat tuhkarokkoa eikä ollenkaan vaarallista. Paranee pikemmin kuin viikossa. — Lavrovski.'"

Madame Demidov istui nyt hetken aikaa hiljaa miettien mitä hän oli kuullut, ja hänen kulmakarvansa vetäytyivät yhteen aprikoivasti.

"Kenelle oli sähkösanoma osoitettu?" kuului hänen viimeinen kysymyksensä.

"En voinut nähdä, teidän armonne", vastasi mies. "Näin sen vain vilaukselta ja olen kertonut teille ne sanat, jotka herättivät huomiotani."

Hän oli ottanut palan paperia esille ja teki nopeita muistiinpanoja kuulemastaan. Tiedot tuntuivat niukoilta, kun hän luki ne läpi, ja hän koputti jalkaansa lattiaan kärsimättömästi ja tarmokkaasti voimatta mitään.

"Tuntuu selvältä, että Lavrovski on päättänyt odottaa", hän sanoi, "ja koettaa kykynsä mukaan pitää johtavia henkilöitä tietämättöminä tsaarin pojan katoamisesta".

"Tätä on epäilemättä Furet neuvonut hänelle, joka Furet tahtoo luultavasti saada kaiken kunnian Nikolain olinpaikan keksimisestä ja runsaan palkkion, joka siinä tapauksessa tulee hänen osakseen."

"Minä en piittaa palkkiosta, mutta tämä salaisuus tekee minut levottomaksi. Lavrovski! Pyh! Ainahan hän on mahdoton ja nykyjään pelkuri, joka ajattelee enemmän omaa turvallisuuttaan kuin niitä vaaroja, jotka tällä hetkellä ympäröivät tsaarin poikaa hänen tuntemattomassa vankilassaan. Jumala suokoon", hän lisäsi kiivaasti, "että se pysyy vankilana eikä muodostu haudaksi".

"Amen!" sanoi Eugen.

"Niin, Eugen, luulen, että siinä on kaikki, mitä voit minulle kertoa. Työsi, sitten kuin olen lähtenyt, ei tule olemaan kovinkaan vaikeata. Seuraa tätä Furet’tä minne suinkin voit, kokoa kaikki mahdolliset tiedot. Muista, että sinun ja minun pitää keksiä tsaarin poika eikä heidän. Ymmärrätkö?"

Porttiholvista kuului nyt selvää rattaiden pyörien räminää. Madame Demidov lopetti nyt nopeasti, mitä hänen vielä täytyi kirjoittaa, sitten hän lukitsi kirjoituspöytänsä ja lähetti Eugenin pois, joka katosi yhtä hiljaisena ja tylsänä kuin oli tullutkin.

Sitten näyttäytyi hänen erinomainen näyttelemistaitonsa, jota tämä hurmaava nainen täydellisesti hallitsi ja joka salaisesta katselijasta olisi tuntunut melkein kammottavalta. Vähemmässä kuin minuutissa hän tuntui karistaneen olemuksestaan kaiken tuskan ja kiihtymyksen. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset ja hymyilevät. Hänen huulillaan väreilivät jo ne sanat, mitkä hän aikoi lausua tervehdykseksi korkealle vieraalleen. Käsi, jonka hän ojensi tervehtiäkseen sydämellisesti, ei ollut kylmä, eikä se värissyt.

Lakeija oli avannut oven selko selälleen ja ilmoitti:

"Hänen ylhäisyytensä Beauvaix'n arkkipiispa ja kardinaali, paavin lähettiläs."

"Teidän ylhäisyytenne tuottaa vaatimattomalle kodilleni ylen määrin kunniaa", hän sanoi suloisesti hymyillen, samalla kuin kardinaali ammattinsa erikoisella kohteliaisuudella suuteli sievien sormien päitä, mitkä olivat soluneet hänen omien sormiensa väliin.

Ei ollut ihmettelemistä, että hänen maanmiehensä pelkäsivät häntä. Ei ollut ihmettelemistä, että ne, jotka arvasivat, mitä kätkeytyi venäläisen grande damen ilmeettömän naamion taa, joskus tunsivatkin lieviä vavistuksia. Ehkä se oli tuntemattoman kauhua, epämääräistä pelkoa, mitä tämä kaunis, tutkimaton ja varmasti vaarallinen sfinksi herätti.

Hänen ylhäisyytensä taas, joka ei ollut venäläinen, ei tarvinnut pelätä madame Demidovia, vaan ainoastaan ihailla häntä ja teroittaa diplomaattista älyään keskustelemalla hänen kanssaan. Väristykset, jotka kulkivat hänen selkäpiitänsä pitkin, eivät todellakaan olleet kylmiä. Hänestä neiti oli loistava ja miellyttävä keskustelija, joka tunsi kaikki, jotka olivat tuntemisen arvoisia, ja oli ollut kaikkialla, missä kannatti käydä. Taiteellisissa asioissa hänen makunsa oli erehtymätön. Hänen mielenkiintoisten taide-esineiden tuntemuksensa oli mitä täydellisin. Hän oli kerran kirjoittanut hyvin mielenkiintoisen tutkielman Katariina II:n sormustimista, toisen tutkielman Pietari suuren kannuksista. Rooman katolinen kirkko herätti hänessä harrasta ihailua, ja yhtä suuresti hän kunnioitti sen korkeita johtohenkilöitä. Koska hän ei voinut tehdä huvimatkaa Itävallan Tiroliin, olivat hänen ylhäisyydestään hienot pienet päivälliset en tète-à-tête [kahdenkesken] madame Demidovin kanssa mitä lohduttavin ja virkistävin juhla hänen väsyneelle mielelleen.

"Teidän ylhäisyytenne siis todella jättää meidät huomenna?" sanoi kaunis venakko huoaten, kun hän oli vetäytynyt sievään yksityishuoneeseensa päivällisen jälkeen ja istui velttona puolittain makaavassa asennossa nojatuolissaan kädessään kultaimukkeinen savuke ja pirteä musta silmäpari keimailevasti kiintyneenä vieraansa hillittyihin, ilmeettömiin kasvoihin.

"On epäystävällistä puhua siitä nyt vielä, madame, ja katkeroittaa viimeiset tässä hauskassa pääkaupungissa viettämäni miellyttävät hetket", vastasi kardinaali.

"No, no", lisäsi hän keimaillen, "en tietänyt, että diplomatia välttää totuudenmukaisuutta kohteliaisuudenkin alttarilla. Mikäli huhu on totta, lähtee teidän ylhäisyytenne luotamme pois hakeakseen uusia ja sentähden nautittavampia elämyksiä."

"Voi! chère madame, huhu, joka puhuu totta aamulla, valehtelee illalla. Olin todellakin aikonut mennä Karlsbadiin viettääkseni parin viikon loma-ajan ihanien vuorten keskellä —."

"Tuntemattomanako?" kysyi hän vallattomasti.

"Tuntemattomana", hymyili kardinaali vastaukseksi. "Mutta voi! Ennalta aavistamattomat velvollisuudet ovat sen jälkeen kutsuneet minua muualle."

"No niin, se tulee äkkiä", hän sanoi. "Herra Volenski, jonka tapasin eilen illalla, sanoi minulle, että teidän ylhäisyytenne oli lopettanut työnsä ja aikoi lomalle ainakin kolmeksi viikoksi."

"Ivan Volenski kertoi teille eilen illalla vain totuuden, mutta voi! se ei ole totta enää tänään", huokasi hänen ylhäisyytensä katkeran kärsimättömänä.

"Ja teidän ylhäisyytenne aikoo —?" madame Demidov kysyi naisellisen uteliaasti.

Kardinaali katsahti häneen ja hymyili. Hän oli lumoavan sievä polttaessaan savukettaan hyvin sirosti, mikä on niin ominaista venäläisille naisille.

"Muualle", kardinaali sanoi viimein ikäänkuin yrittäen tukahduttaa kaikki kyselyt.

Mutta vaikka paavin lähettiläs olikin epäilemättä kokenut diplomaatti, tämä oli väärä vastaus, sillä hänen käyttämäänsä sanaan sisältyi ilmeisesti salaisuus. Madame Demidov puri huultaan. Hän ei pitänyt salaisuuksista, ennenkuin ne tulivat hänen omikseen. Hänen ylhäisyytensä oli aivan tietämättään herättänyt hänen uteliaisuutensa, ja hän oli mielessään päättänyt, mihin kului vain muutama sekunti, ettei hänen ylhäisyytensä lähde hänen talostaan sinä iltana, ennenkuin hän on kertonut hänelle, mihin hän aikoi lähteä seuraavana päivänä.

"Muualle, minne vain sattuu", hän sanoi nyrpistäen huultaan, "se on melkein epäkohteliasta. En ole tottunut saamaan teidän ylhäisyydeltänne niin tylyjä vastauksia."

Naisen tyytymättömyys hurmasi helposti syttyvää pappismiestä enemmän kuin hänen veitikkamaisuutensa.

"Uskokaa minua, chère madame", hän sanoi katuvaisena, "jos salaisuus olisi minun, uskoisin sen heti teille enkä yrittäisi käydä sanasotaa teidän kanssanne, mikä menettely, sen tunnustan, tuntuu loukkaavan epäkohteliaalta".

"Ah! Tunnustatte siis, että teidän suunnitelmienne muutokseen liittyy salaisuus?"

"En! En milloinkaan ole sitä kieltänyt, mutta salaisuus ei ole minun."

"Uskoisiko teidän ylhäisyytenne nyt siis ensimmäistä kertaa minulle salaisuuden, mikä ei täydellisesti ole teidän omanne?" nainen kysyi.

Varmaankin isku osui, sillä kardinaali ei vastannut. Nainen huomasi päässeensä voitolle. Hän kiehui nyt uteliaisuudesta, ja naisena hän oli nyt päättäväisempi kuin milloinkaan murtaakseen viimeisetkin salailuyritykset.

"Luulin", lisäsi hän, ja hänen äänessään ilmeni todellista paheksumista, "kun teidän ylhäisyytenne kunnioitti minua käyttämällä hyväkseen vaatimattomia palveluksiani apuna muutamissa arkaluontoisissa diplomaattisissa toimissa, että me lupasimme jakaa kaikki poliittiset salaisuudet keskenämme".

"Mutta tämäpä ei olekaan poliittinen salaisuus, chère madame", vastusti kardinaali.

"Siis yksityinen? Ah! varokaa! Mustasukkaisuuteni voisi osoittautua vakavammaksi kuin uteliaisuuteni."

"Ei se ole omani, toistan sen", korjasi kardinaali nopeasti.

"Kenen siis?" nainen jatkoi. "Teidän ylhäisyytenne on nähnyt tänä piinaviikkona vain herra Volenskin, ja —"

Nainen keskeytti. Siinä samassa hän oli arvannut, vieläpä arvannut oikein. Hänen ylhäisyytensä syyllinen ilme todisti kaiken.

"Siis teidän ylhäisyytenne vie salaisen yksityisen tervehdyksen hänen majesteetiltaan johonkin etäiseen paikkaan", hän sanoi ilostuen menestyksestään. "Ah, nyt ette voi hillitä uteliaisuuttani enää. Teidän täytyy kertoa minulle kaikki. Kenelle viedään tuo tervehdys?… Tietenkin naiselle… Keisarin viimeiselle chère amielle… Siinä se on… Prinsessa Marionoville… Teidän ylhäisyytenne lähtee Pietariin viemään keisarin rakkauskirjettä kauniille prinsessa Marionoville!"

"Chère madame!" vastusti kardinaali vielä heikosti.

"Ah! Teidän ylhäisyytenne on ansainnut, koska teiltä puuttuu luottamusta minuun, että minä julkaisen jutun huomenna Wienin lehdissä. Mikä hauska artikkeli siitä tuleekaan: 'Kardinaali Cupidon lähettiläänä.' Olen saanut selville salaisuuden. Olen sen itse urkkinut esille. Teidän ylhäisyytenne olisi pitänyt luottaa koeteltuun ystävään ja uskoa, että salaisuus, jota madame Demidov ei voi saada selville, on vielä keksimättä, ettekä te eikä hänen majesteettinsa voi sellaista laatiakaan."

Kardinaali oli nyt todellakin pahoillaan. Hänen kehuttu vaiteliaisuutensa oli saanut sangen kovan iskun, eikä hän ollenkaan epäillyt, että tämä arvoituksellinen nainen voisi toimeenpanna pienen epämiellyttävän koston, niinkuin hän uhkasi.

"Uskokaa minua, chère madame", hän uskalsi sanoa viimein, "että vain juhlallinen lupaus hänen majesteetilleen ehkäisi minua kertomasta teille heti kaikkea, mitä halusitte tietää. Madame Demidovin arvoitusten arvaamiskyky on liian tunnettua minun kaltaiselleni diplomaattiparalle koettaakseni taistella sitä vastaan. Voin vain heittäytyä voitettuna täydellisesti teidän armoillenne."

"Olen jalomielinen teidän ylhäisyyttänne kohtaan", hän sanoi taas viehkeänä ja keimaillen. "Nyt kun oikkuni on tyydytetty, voin olla armollinen, mutta vain yhdellä ehdolla —"

"Mikä se on?"

"Että te sanotte minulle, mitä te viette prinsessalle lahjaksi hänen ylhäiseltä ihailijaltaan. Se ei voi olla vain billet doux [rakkauskirje], sillä posti olisi ollut melkein yhtä turvallinen kuin teidän ylhäisyytenne. Onko se jokin harvinainen ja kallis lahja? Timanttejako? Helmiäkö? Vai objets d'art [taide-esineitä]?"

"Se on todellakin mitä harvinaisin, ellen sanoisi ainoalaatuinen lahja", kardinaali sanoi nyt täydellisesti voitettuna ja alistuvaisena; "niin erinomaisen arvokas, etteivät timantit eivätkä helmet milloinkaan riittäisi niiden maksuksi".

"Ahaa?"

"Madame, muistakaa, että olen teidän armoillanne. Pitäkää tätä valtiosalaisuutena."

"Onko minun milloinkaan huomattu kavaltavan salaisuuksia?" kysyi hän kärsimättömästi.

"Niin kauan kuin minulla on teidän lupauksenne —"

"Ei tarvita uusia lupauksia. Tietenkin teidän ylhäisyytenne tuntee minut. Nopeasti, olette mennyt liian pitkälle voidaksenne enää peräytyä."

"Voilà! Näyttää siltä, että viime vuonna kaunis prinsessa ihaillessaan Hofburgin kauneuksia suvaitsi heittää kaipaavia silmäyksiä kuuluisiin kultaisiin ja vieux Vienne-tekoisiin kynttilänjalkoihin, jotka olivat kuuluneet Maria Antoinettelle."

"Ah, niin, olen kuullut niistä. Niiden kerrotaan olevan mitä hienoimpia taide-esineitä, ja minä luulen, että moni Hapsburgin perheen jäsen on turhaan toivonut saavansa niitä omistaa."

"Kunnes nuo venäläisen naisen silmät katsoivat niihin halajavasti, ja keisarillisen sydämen oli mahdoton niitä vastustaa", myönsi kardinaali.

"Ja hänen majesteettinsa?"

"On pyytänyt minua laskemaan nämä samat kynttilänjalat yhdessä keisarillisten ja kuninkaallisten kunnioittavien tervehdysten keralla hänen ystävättärensä pienien jalkojen juureen."

"Ja teidän ylhäisyytenne otti tehtävän vastaan?"

"Hyvin vastahakoisesti, vakuutan teille, chère madame. Mutta minkä sille voi? Hänen majesteettinsa kykenee avaamaan vanhan diplomaatinkin sydämen yhtä helposti kuin hän avaa kynttilänjalkojensa salaiset jouset."

"Salaiset jouset?"

"Niin! Ettekö tiennyt, että kynttilänjaloissa oli salainen jousi ja salaperäiset kätköpaikat, mitkä historian mukaan kuljettivat monta kertaa Maria Antoinetten yksityisiä kirjeitä hänen veljelleen Wieniin? Oh, ne ovat hyvin kiintoisia perintökaluja, erinomaisen kauniita taide-esineitä."

Madame Demidov ei vastannut. Hän istui hetken aikaa katsellen miettiväisenä savupilviä niiden noustessa hänen savukkeestaan ilmaan, ja hänen silmänsä suuntautuivat aina silloin tällöin kardinaaliin, joka istui haaveisiinsa vaipuneena, varmaankin ajatellen Böömin matkaansa, minkä hänen täytyi siirtää toistaiseksi.

"Ah! Kuinka toivoisinkaan näkeväni nuo kynttilänjalat!" sanoi madame viimein kärsimättömästi huoaten.

"Ettekö ole niitä milloinkaan nähnyt? Ne ovat todellakin hienoimpia taide-esineitä, mitä milloinkaan olen onnistunut näkemään."

"Teidän ylhäisyytenne, on todellakin julmaa kiduttaa hartaan kokoilijan kärsivällisyyttä kertomalla aarteista, joita ei milloinkaan voi tarkastella."

"Olisikohan se niin kovin vaikeata?" kysyi kardinaali hymyillen.

"Oh, älkää naurako. Palan suorastaan uteliaisuudesta. Koko yön tulen uneksimaan vieux Vienne-kynttilänjaloista, kultaisista koristeista, salaisista jousista. Kuinka voin kuvitella mitään, minkä pitäisi voittaa kaikki näkemäni? Aivan varmasti siitä tulee painajainen."

"Älkää sanoko niin, chère madame. Ajatelkaa niitä tunnontuskia, joiden valtaan joudun tietäessäni, että hetkellinen varomattomuuteni, puhuen näistä koruesineistä, on tuottanut teille unettoman yön."

"Miksi ette vältä tunnontuskia ja poista painajaista tyydyttämällä kiehuvan uteliaisuuteni?"

"Kaikin mokomin", sanoi hänen ylhäisyytensä kerkeästi, "jos te kunnioitatte minua astumalla vaunuihin ja tekemällä vierailun kolkkoon asuntooni, niin tarvitsisi vain kääriä paketti auki —"

"Oh, mon Dieu! Teidän ylhäisyytenne! Ehdotuksenne tulisi olemaan très compromettant minulle [saattaisi minut huonoon valoon]. Ajatelkaa palvelijoitanne, herra Volenskia."

"Suokaa anteeksi, madame!" sanoi kardinaali. "Olen vanha diplomaatti ja olen lakannut olemasta vaarallinen kenellekään kauniille naiselle monta vuotta sitten."

"Diplomaatit ovat aina vaarallisia, teidän ylhäisyytenne! Enkä minä todellakaan uskaltaisi sitä tehdä, sillä pelkään, että minun rangaistukseksi täytyisi ottaa päähäni karmeliittihuntu. Mutta oi!" hän lisäsi tehden sievän anovan liikkeen, "salliiko teidän ylhäisyytenne, että lähetän luotettavan palvelijani herra Volenskin luo, että hän antaisi hänelle kynttilänjalat? Vakuutan teille, että en nuku hituistakaan tänä yönä, ja huomenna minä näytän kuin vanhalta lähettilään rouvalta, ellei teidän ylhäisyytenne tyydytä uteliaisuuttani."

"Madame, monien syntieni joukkoon, joita. Jumala paratkoon, syntikirjaa pitävä enkeli vähän liiankin tarkkaan merkitsee vahingokseni, on usein sattunut sellainen, että olen antanut naisen viettää unettoman yön, mutta ei milloinkaan sellainen, että olisin ollut syynä siihen, että nainen olisi näyttänyt tavallista vanhemmalta. Luulen, että sellainen synti olisi anteeksi antamaton. Siis, jos sallitte, soitan vaunujani ja ajan hotelliini heti tuodakseni teille mielenkiintonne esineet itse. Tuskin Volenski on kotona tällä hetkellä. Lisäksi minulla on matkalaukkuni avain, matkalaukkuni, jonne ne ovat lukitut."

"Oh, teidän ylhäisyytenne on ylen ystävällinen!" sanoi madame Demidov melkein lapsellisen iloisesti, "te huomaatte, kuinka suuri uteliaisuuteni on, siitäkin, että se on täydellisesti tukahduttanut kohteliaisuuteni, sillä minun on mahdotonta evätä teidän ystävällistä ehdotustanne".

Ikäänkuin peläten, että kardinaali muuttaisi mieltään, hän soitti kelloa ja käski ajamaan heti esille hänen ylhäisyytensä vaunut. Kardinaali, jota tämä vanha, vaikka ikuisesti uusi naisellisen uteliaisuuden piirre huvitti, sanoi, ettei hän viivyttelisi hetkeäkään, ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän hyvästeli väliaikaisesti, ja hänen vaunujensa kolina häipyi pian etäisyyteen.

Madame Demidov istui hetken aikaa aivan hiljaa, voimatta liikkua — ehkä se johtui voimakkaasta jännityksestä — kunnes ei enää voitu kuulla vaunun pyörien ääniä. Tämä nainen tuntui joutuneen turtumuksen, melkein tiedottoman huumauksen valtaan, nainen, joka tavallisesti oli niin tarmokas ja elämää uhkuva.

Mutta tämä ei kestänyt kauan. Vastavaikutus tuli pian. Kuinka ihmeissään hänen hienostunut vieraansa olisikaan ollut, jos hänen olisi suotu nähdä toisen näyn ja katsella eleganttia huoletonta maailmannaista tällä hetkellä, naista, jonka hän oli jättänyt makaamaan velttona nojatuoliin leikittelemään joutilaana savukkeella.

Innokkaana ja kiihtyneenä hän avasi kuumeisesti pöytälaatikkonsa ja luki uudelleen Eugenin tuomat tiedot tsaarin pojan katoamisesta ja kreivi Lavrovskin arkamielisistä puuhista. Silloin tällöin pääsi hänen tiukasti sulkeutuneiden hampaittensa välistä lyhyitä katkonaisia lausahduksia tuskin kuuluvasti. Ne olivat ikäänkuin tämän voimakkaan sisäisen kiihtymyksen varaventtiilejä.

Kohtalo oli siten johdattanut hänen tielleen avaimen suureen salaisuuteen. Hän värisi muistellessaan tuota kiusallista hetkeä Itävallan rajalla, jolloin kömpelön tai virkaintoisen tungettelijan kädet olivat sekaantuneet hänen raportteihinsa. Oh, se oli nöyryyttävää, matelevainen kohteliaisuus pilkkasi häntä, ja pilkka kohdistui epäilemättä häneen vaarallisena vihollisena. Venäjän hallituksen vakoojana. Sitten oli anteliaasti jaeltava rahaa huhujen tukahduttamiseksi, mutta se ei kuitenkaan riittänyt estämään juorukelloja levittämästä — oh! vain kuiskeena — mielenkiintoista juttua, että madame Demidov, Wienin hienoston kukka, prinssien, kardinaalien ja kuninkaiden ystävä, sai suuret varansa vakoilemalla ulkomailla olevia maanmiehiään. Joitakin sellaisia huhuja pääsi liikkeelle, sitä ei ollut epäilemistä. Hän oli sen tuntenut toisinaan, vai oliko se vain mielikuvitusta? Kuitenkaan siihen ei oltu saatu varmuutta, eikä sitä olisi saatavakaan, sillä madame Demidov piti elämästään, iloisesta, loistavasta hovielämästä ja siitä ihailusta, minkä hänen kauneutensa ja rikkautensa herätti ihmisissä, sekä niistä ystävyyssuhteista, joita hänen kirkas älynsä ja viehkeät tapansa hänelle hankkivat.

Mikä oli hänen ammattinsa? Älkää arvostelko tätä liian ankarasti. Venäjänmaa on iso, mutta ankara isänmaa, joka vaatii kaikilta lapsiltaan palveluksia heidän varojensa ja kykyjensä mukaan. Meistä länsimaalaisista vakooja-nimitys on häpeällinen, me inhoamme sitä, jos sitä käytetään miehestä, emmekä voi sitä ollenkaan käsittää nuoren lahjakkaan naisen mainesanana. Mutta Venäjänmaalla, missä ehdottoman yksinvallan ympäri punoutuvat juonittelun ja salahankkeiden verkot, missä iskuja suunnataan keisarikunnan joka kulmalta valtion päämiestä kohti, joka kansanluokasta ja aina salakähmäisesti, täytyy näitä iskuja vastustaa vastaiskuilla, jotka ovat samoin salaisia, nopeita ja pimeitä. Vihollinen, joka on kätkeytynyt palatsin jokaisen pylvään taa, voi tulla kukistetuksi vain yhtä salaisilla keinoilla kuin se itsekin käyttää. Venäjä käyttää sellaisia keinoja suojellakseen itseänsä ja itsevaltiasta herraansa: moittikaa systeemiä, jos haluatte, mutta koettakaa sääliä sen useinkin vastentahtoisia palvelijoita.

Madame Demidov ei milloinkaan miettinyt, oliko hänen ammattinsa kiitoksen vai moittimisen arvoista, hän palveli maataan parhaimpansa mukaan, ja keimaili ihmisten kanssa kuten ennenkin, vaikka aina alttiina sen halveksumiselle.

Mutta tässä tapauksessa tuntui kohtalo todellakin laupiaalta. Heti kuin hän oli kuullut hänen ylhäisyytensä kiintoisan kertomuksen keisarin kynttilänjaloista, hänen kirkas älynsä oli päättänyt keksiä jonkin keinon salaisten kätköpaikkojen valtaamiseksi. Hetken kuluttua olisi kardinaali palannut kallisarvoisina kuormineen, ja madame Demidovhan oli ajanut perille vaikeampiakin hankkeita kuin oli kardinaalin pakottaminen uskomaan hänelle kynttilänjalkojen kuljettamisen Pietariin.

Tämä raportti, mikä sisälsi vain muutaman sanan, minkä raportin hän oli laatinut Eugenin kokoomista niukoista tiedoista tsaarin pojan katoamiseen nähden, olisi salaisessa kätköpaikassa varmasti tallessa. Raportti ei merkinnyt paljon, mutta koska se epäilemättä tulisi hallituksen käsiin ennemmin kuin mikään salaliittolaisten tiedonanto, voisi se olla jonkin verran arvokas. Madame Demidov, joka oli hyvin perehtynyt tämän kaltaisiin asioihin, oli varma, että tsaarin poika oli ryöstetty joidenkin pakottavien vaatimusten takia ja että hän oli panttivankina salaliittolaisten käsissä. Hän pääsi hyvin lähelle totuutta ajatellessaan asiaa uudelleen, ja huomasi samalla, kuinka avuton olisi Venäjän poliisi, vieläpä tsaari itsekin, kun Nikolai oli kadonnut ja vankina.

Että kreivi Lavrovski, joka oli tehnyt suuren rikoksen yksinkertaisuudessaan — päästäessään suojattinsa livahtamaan käsistään, yrittäisi päästä hänen jäljilleen joko mahdollisin tai mahdottomin keinoin, sitä ei ollut epäilemistä. Wienin salapoliisit olivat tunnettuja yli koko maailman viisaudestaan, ja lisäksi Furet’n kaltainen mies ei herättäisi vehkeilijöissä epäilyksiä samalla tavalla kuin Venäjän hallituksen kätyri. Mutta madame Demidov oli päättänyt näytellä pääosaa rohkean salaliiton paljastamisessa. Hän tiesi kuinka suuresti hallitus luotti hänen kykyynsä, ja tässä oli paras tilaisuus, mitä hänellä oli milloinkaan ollut, näyttääkseen heille, että hän oli ansainnut heidän luottamuksensa.

Hän oli täysin peloton nainen. Kun hän tahtoi täyttää velvollisuutensa, ei hän ollenkaan ajatellut omia vaarojaan kostonhimoisten vehkeilijöiden käsissä. Mutta hänen varustuksissaan oli heikko kohta — onkohan ihminen milloinkaan vailla sellaista kohtaa? — ja hänen heikkoutensa oli siinä, että hän pelkäsi, että maailma merkitsisi hänet polttomerkillä, kaikkien ystäviensä edessä, vakoojana.

Tuo nimi värisytti häntä, kun se jonkin asian johdosta tuntui häämöttävän hänen edessään, niinkuin tuona kauheana yönä rajalla, jolloin perikato tuntui uhkaavalta, ja kun hän vain ajattelikin sellaista kuiskailevan ympärillään niiden, jotka olivat pitäneet kunnianaan kuulua hänen tuttaviinsa, niin tuntui se sietämättömältä.

Ehkäpä hienoston naisen ylpeyteen, naisen, joka pelkäsi, että hänen täytyisi laskeutua alas säädystään, liittyi jonkin verran tuota salaista tunnetta, joka muutti tämän maailmallisen politikon joskus pelkäksi naiseksi. Se tunne toi aina hänen silmiinsä ikävöivän ja aran ilmeen, minkä hän niin harvoin antoi niissä viipyä. Ehkä hän ajatellessaan korkeita ja jalosukuisia ystäviään, jotka kääntäisivät halveksuvasti selkänsä Venäjän poliisin palkkaamalle vakoojalle, muisti ikävöiden erään ystävänsä, nuoren, ylimyksellisen puolalaisen, joka ikävä kyllä ajatteli häntä nykyjään niin vähän, mutta joka halveksisi häntä niin suuresti silloin.

Mutta nyt, jos kohtalo vain suosisi häntä hiukan aikaa vielä, jos hänen onnistuisi taivuttaa kardinaali antamaan hänen viedä kynttilänjalat Pietariin, hänen ei ollenkaan tarvitsisi pelätä ilmitulemista. Hän oli lukenut läpi paperit, ne raportit, jotka hän tahtoi toimittaa perille; jos salaiset kätköpaikat olivat sellaisia, jollaisiksi kardinaali oli ne kuvaillut, hän voisi uhmata rettelönhaluisimpiakin virkailijoita vaarallisella matkallaan rajan poikki.

Nyt taas kuului rattaiden kolinaa. Hänen ylhäisyytensä vaunut pysähtyivät porttikäytävään. Nopeasti silmätessään peiliinsä hän havaitsi, ettei hänen kasvoillaan näkynyt kiihtymyksen tai tunteen jälkeäkään. Hän sytytti taas savukkeen ja ojentautui pitkäkseen leposohvalleen, ja kun kolme minuuttia myöhemmin hänen ylhäisyytensä astui sisään kantaen kallisarvoista taakkaansa, hän ei voinut lukea muuta kuin kiihkeätä mielenkiintoa hurmaavan emäntänsä ilmeikkäiltä kasvoilta.

Siroilla sormillaan hän auttoi häntä purkamaan lukuisat kääreet, mitkä Ivan vain muutama hetki sitten oli niin luottavaisesti käärinyt kallisarvoisten korukalujen ympärille.

Taiteentuntijan innostus oli ilmeisesti rajaton, ja madame Demidov ei väsynyt kiittelemästä hurmaavia arvoesineitä..

"Mutta, hyvä Jumala!" hän huokasi, "kuinka hauraita ne ovatkaan".

"Eivät niin hauraita kuin luulette", sanoi hänen ylhäisyytensä, "sillä nämä kynttilänjalat ovat noin kolmensadan vuoden vanhoja, ja niitä ovat varmaankin monet kädet pidelleet, ja ne ovat kuitenkin vielä hyvässä kunnossa".

"Eivät aivan hyvässä, luulen", neiti vastasi, "sillä katsokaa! Tämän pienen Amorin käsivarsi on ikävä kyllä murtunut ranteesta kyynärpäähän asti."

"Oh, mon Dieu!" sanoi hänen ylhäisyytensä, "toivon, että tämä on tapahtunut, ennenkuin sain haltuuni nämä epämukavat esineet. Vakuutan teille, chère madame, ne tuottavat minulle alituista huolta, aina siitä hetkestä asti, jolloin hänen majesteettinsa pakotti minut ne ottamaan. Sallikaa minun panna vioittunut kynttilänjalka syrjään. Tai ehkä olette hyvä ja kääritte sen taas papereiden sisään. En uskalla pidellä sitä enää, sillä pelkään vahingoittavani sitä enemmän, ja voin näyttää teille toisen kynttilänjalan salaisen jousen, sillä ne ovat molemmat samanlaisia."

Varovaisesti, ikäänkuin se olisi ollut lapsi, kääri hänen ylhäisyytensä madame Demidovin avulla vahingoittuneen kynttilänjalan uudestaan monien paperien sisään, ja he panivat sen huolellisesti syrjään. Ja sitten kaunis venakko tarkasteli innokkaana kardinaalin sormia tämän painaessa pientä kultaista lehteä ja selittäessä hänelle kätköpaikan jousen salaisuuden, joka kätköpaikka oli niin täydellisesti, niin kokonaan turvassa kaikilta urkkimisyrityksiltä. Madame Demidov voi vaivoin peittää kiihtymystään, ja hän jännitti voimansa suorittaakseen vaikean diplomaattisen tehtävänsä, joka nyt oli toteutettava.

"Ah!" hän sanoi viimein, "ei ole ihme, jos teidän ylhäisyytenne tuntee itsensä hermostuneeksi ja rasittuneeksi, kun teidän hallussanne on noin hauraat esineet. Ette voi käsittää, kuinka huolimattomia tullivirkailijat ja rautateiden kantajat ovat Itävallassa, varsinkin kun heidän kuljetettavanaan on miehille kuuluvia laatikoita ja matkalaukkuja. Olen huomannut, että naisten tavaroita he käsittelevät huolellisemmin, sillä he pelkäävät mitä seuraa hameen rypistymisestä tai pitsin repeämisestä."

"Saan suorastaan kauhunväreitä, chère madame", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luulen, että elämäni tulee olemaan pelkkää kurjuutta, kunnes tulee se onnellinen hetki, että ne ovat turvassa prinsessa Marionovin käsissä, ellei oteta lukuun katkeraa pettymystäni täytyessäni siirtää toistaiseksi kauan suunnittelemani loma."

Madame Demidov tutki yhä edelleen kauniita kynttilänjalkoja sanoessaan leikillisesti:

"Olisiko teidän ylhäisyydellänne mitään sitä vastaan, että luovutte olemasta Amorin lähetti?"

"Jos vain tietäisin kuinka niin menettelisin, chère madame, niin mielelläni niin tekisin."

"No hyvä, teidän ylhäisyytenne on näkevä, kuinka hyvä ystävänne olen. Otan vastatakseni näistä tavaroista, niin kauan kuin teidän ylhäisyytenne on lomalla, ja lupaan teille, että ne tulevat olemaan yhtä tallella minulla kuin ne ovat olleet Hofburgissa."

"Te, madame?"

"Niin. Aikomukseni oli lähteä Pietariin huomenna, kuten tiedätte, ja jos tahdotte, voin ottaa kynttilänjalat mukaani pakattuina parhaimpien hovihameitteni ja -pitsieni joukkoon. Sitten, jos tahdotte, annan ne joko Marinov-palatsiin käyntikorttinne ohella tai pidän ne hallussani tuloonne saakka, jos taas tahdotte antaa ne itse."

"Madame! Olette tuhat kertaa liian ystävällinen", sanoi hänen ylhäisyytensä epäröivästi. "En todellakaan oikein uskalla suostua ehdotukseenne, ja kuitenkin —"

"Se vapauttaa teidät suuresta tuskasta, vai kuinka? Ja lisäksi voitte vapaasti lähteä tuntemattomana huvimatkallenne, eikä teidän tarvitse tuottaa pettymystä niille, jotka tahtovat seurata teitä", lisäsi hän viekkaasti huomaten, kuinka valmis hänen ylhäisyytensä oli myöntymään.

"Ah, madame, älkää houkutelko minua, voisin vielä hyväksyä tarjouksenne", hän sanoi yhä vastustaen muodon vuoksi.

"Älkää puhuko siitä enää sitten, vaan suostukaa ystävälliseen tarjoukseeni, niinkuin olen ehdottanut", neiti sanoi ojentaen kätensä kardinaalille, joka kohteliaasti suuteli hänen sirojen sormiensa päitä.

"Kuinka voinkaan kiittää teitä, chère madame?" sanoi kardinaali päästäen selvän helpotuksen huokauksen, kun hän lopulta oli taipunut naisen ystävällisen suostuttelun edessä.

"Kertomalla minulle kaikki viimeisimmät skandaalit parhaista ystävistäni", hän sanoi nauraen painuen yhä mukavampaan asentoon komeaan nojatuoliinsa.

Voitto oli saavutettu, ja seuraavina hetkinä hänen ylhäisyytensä henkevä keskustelu auttoi madamea unohtamaan sen illan rasitukset. Lopuksi kardinaali hyvästeli, jättäen taide-esineet, jotka olivat tuottaneet hänelle niin paljon vaivaa, naisen talletettaviksi. Suostuttiin siihen, että madame Demidov pitäisi niitä hallussaan siihen asti, kunnes hänen ylhäisyytensä palaisi Karlsbadista, jolloin hän luovuttaisi ne itse prinsessa Marionoville.

Siis taas madame Demidovin diplomaattiset lahjat olivat häntä auttaneet. Ja nyt hän oli saanut haltuunsa sellaisen kätköpaikan, jota hän piti varmimpana raporttiensa piilopaikkana ja jota hän saattoi käyttää, niinkuin hän halusi.

Alkoi olla jo myöhäistä, ja hän päätti lähteä Wienistä jo sinä yönä, jotta hänen ylhäisyytensä ei voisi muuttaa mieltään seuraavaksi päiväksi ja viedä häneltä pois kallisarvoiset esineensä. Hän kokosi äsken tekemänsä muistiinpanot sekä eräitä muita papereita, jotka sisälsivät kaikenlaisia raportteja kolmannelle osastolle. Ja tietämättään seuraten Volenskin tekoja hän koski salaista jousta ja työnsi asiakirjat samettireunaiseen kätköpaikkaan kynttilänjalan runkoon. Varmasti ne olivat siellä tallella, sitä ei voinut epäilläkään. Hän kääri huolellisesti kallisarvoiset kynttilänjalat moniin käärepapereihin ja kirjoitti ulkopuolelle isoin kirjaimin: "Hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta — posliinia — varovaisesti", ja otti sitten paketin huoneeseensa ja pani sen matkalaukkuunsa.

Tuntia myöhemmin hän ajoi Nordbahnille palvelijattarensa seuraamana, joka kantoi kohtalokasta taakkaa, lähteäkseen Pietariin.

Melkein samaan aikaan Ivan Volenski, joka oli kuullut kardinaalin askeleet alhaalla olevista huoneista, koputti hänen ylhäisyytensä oveen kysyäkseen, tarvitsisiko hän hänen palveluksiaan vielä sinä iltana.

"Tule sisään, Ivan", sanoi kardinaali hyvin reippaalla äänellä, "nyt minulla on hyviä uutisia sinulle kerrottavana. Saamme nyt molemmat lomamme, poikani, ja minä lähden Karlsbadiin huomenna."

Ivan tuijotti hänen ylhäisyyteensä suuresti hämmästyneenä.

"Mutta… mitä tehdään kynttilänjaloilla?" hän kysyi huohottaen.

"Siinäpä se onni juuri onkin", selitti hänen ylhäisyytensä. "Madame Demidov, joka itse aikoo mennä Pietariin huomenna, on suostunut pitämään huolta noista kiusallisista kaluista puolestani, kunnes tulen takaisin Karlsbadista. Vein ne pois itse tänä iltana, ja olen kiitollinen tietäessäni, ettei minun matkustaessani tarvitse vastata noista särkyväisistä esineistä."

Volenski oli tullut kuolon kalpeaksi. "Madame Demidov… kynttilänjalat…" hän huohotti. "En ymmärrä —"

"No, hyvä ystävä, älä näytä niin pelästyneeltä. Näytin noita pikku koruesineitä neidille ja mainitsin sattumalta, että olin jonkin verran tyytymätön, kun minun niiden takia täytyi jättää tekemättä kauan toivomani lomamatka: silloin hän hyvin ystävällisesti tarjoutui ottamaan kynttilänjalat Pietariin mukaansa, jonka tarjouksen hyväksyin tyytyväisenä. Nyt huomaat, että huoleni ovat vähentyneet."

Volenski koetti turhaan tekeytyä rauhalliseksi.

"Ja näyttikö teidän ylhäisyytenne madame Demidoville kynttilänjalkojen salaisuutta?" hän kysyi henkeä haukkoen.

"En todellakaan muista", sanoi hänen ylhäisyytensä. "Luullakseni näytin sen, mutta sinä tunnut olevan kovin huolissasi tuon asian tähden. Mistä se johtuu?"

"Huolestuin pelkästään teidän tähtenne. Pelkään etteivät kynttilänjalat ole oikein hyvin tallella naisen hallussa."

"Siinäkö kaikki?" sanoi hänen ylhäisyytensä hieman kuivasti ja silmäsi nopeasti tutkivilla silmillään Volenskia, joka kesti tarkastelun urhoollisesti. "Rauhoitu sitten; minun mielestäni kynttilänjalat ovat aivan turvassa, rakas Volenski. Siis hyvää yötä nyt. Lähden huomenaamulla varhain. Sinä luultavasti saat jäädä päivää pitemmäksi ajaksi huolehtiaksesi kirjeenvaihdosta. Mutta sen jälkeen saat tehdä mitä tahdot, kunnes tapaamme Pietarissa ensi kuun kolmantena päivänä. Hyvää yötä, poikani."

Volenski kumarsi kardinaalille syvään, ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän tuli omaan hiljaiseen huoneeseensa, missä hän saattoi koota ajatuksensa ja ajatella lähintä tulevaisuuttaan.

Hän käsitti heti, että vaara oli suuri, että tämän jälkeen koska tahansa, millä hetkellä tahansa isku voisi sattua.

Kaikki heidän salaliittoaan koskevat paperit — jotka oli niin huolellisesti laadittu ja niin rohkeasti käytännössä toteutettu — heidän manifestinsa, jonka Taranjev saisi viedä tsaarille, asiakirjat, joista useat sisälsivät salaliittolaisten nimiä, ja jotka, jos ne löydettäisiin, tuottaisivat heille maanpaon Siperiaan, kaikki ne oli piilotettu toisen kynttilänjalan salaiseen kätköpaikkaan, jotka kynttilänjalat nyt olivat madame Demidovin käsissä. Kaikkea tätä ei tarvinnut aprikoida, se oli ankaraa, ehdotonta todellisuutta.

Mutta eräs seikka sieti miettimistä — koska perikatoa oli tähänkin asti voitu välttää, ihmeellistä kyllä — niin vaaraa oli vastedeskin yritettävä torjua.

Ensiksikin oli selvää, että toistaiseksi olivat paperit turvassa.

Kardinaali ja madame Demidov eivät olleet nähneet mitään. Joko hänen ylhäisyytensä ei halunnut tai unohti näyttää naiselle salaista jousta, tai niin tehdessään hän lienee sattumalta näyttänyt kynttilänjalkaa, missä ei ollut salaisia papereita. Mutta naiset ovat luonnostaan uteliaita, halukkaita leikittelemään pikkuseikoilla, ja mikä hetki tahansa — Volenskin ajatukset eivät tahtoneet enää toimia; seuraukset olisivat liian kauheita. Varoittaisiko hän tovereitaan heti uhkaavasta vaarasta? Tunnustaisiko hän heille, että hän oli pettänyt heti ensimmäisenä päivänä heidän luottamuksensa? Hyödyttäisikö se mitään? Mitä he voisivat tehdä muuta, vaikka saisivatkin kuulla totuuden, kuin tyynesti odottaa mitä tuleman piti? Minne tahansa he menisivätkin, mitä tahansa he tekisivätkin, heidän olisi mahdotonta paeta Venäjän poliisin kaikkialle ulottuvaa kättä. Ei, parempi oli pitää heidät jonkin aikaa autuaallisessa tietämättömyydessä. Jos isku olisi tulossa, saisivat he sittenkin tietää kohtalonsa kyllin pian.

Nuori puolalainen istui, tunnin toisensa perästä pää käsien varassa koettaen miettiä joitakin keinoja voidakseen siepata kynttilänjalat takaisin, ryöstääkseen madame Demidovin, mutta kuinka ja miten?

Koko yön hän käveli edestakaisin huoneessaan. Oli täysi päivä, ennenkuin hän vaipui rauhattomaan uneen, ja unessa hän näki kahleita ranteissaan, hän oli tovereineen matkalla kolkon lumierämaan halki Itä-Siperian kaukaisia kaivoksia kohden, missä kuolema seuraa maanpakoa — varma hiipivä kuolema, vitkallinen kidutus, joka joskus kestää kokonaista kolme vuotta.

VIII

Kaikki, jotka ovat matkustaneet Itävallan valtion rautateiden ensi luokan vaunuissa tietävät, kuinka erinomaisen ylellistä ja mukavaa voi matkustaminenkin olla. Mutta vaikka matkustajan olo onkin pehmeäpatjaisilla istuimilla mukavaa, niin junan nopeus ei kuitenkaan ole niinkään kehuttavaa. Tämä on itäistä Eurooppaa, ja itämaalaisesta kiire on eräs seitsemästä kuolemansynnistä. Siispä hänen rakentamillaan rautateillä junat eivät milloinkaan kulje neljääkymmentä mailia nopeammin tunnissa, mutta vaunujen pontimet ovat tarkasti tasapainossa, ja on tehty kaikki voitava, jotta matkustajan jatkuva oleskelu coupé'ssa olisi miellyttävä ja ylellisen viihtyisä.

Ikävä kyllä on näissä itäisissä maissa matkustamisella omat haittansa! Kenpä ei tuntisi sitä harmia, vaivaa ja hämmennystä, mikä liittyy pakollisiin tullitarkastuksiin rajalla. Sekä Passauhun, joka sijaitsee keisarikunnan toisella äärellä, että Oderbergiin toisella saapuu väsynyt matkustaja noin tuntia ennen auringonnousua. Itävallan tullilaitoksen säännöt määräävät ehdottomasti, että jokaisen matkatavaran on alistuttava tarkastukseen, eikä matkustaja millään muotoa saa jäädä vaunuunsa, sillä hän voisi siellä pitää piilossa sellaisia esineitä, jotka juuri ovat tullin alaisia ja joista Itävallan hallitus kantaa hyvin korkeata tullia.

"Luulenpa, ettei meidän tarvitse mennä ulos, Roza", sanoi madame
Demidov unisesti vaunuosastonsa nurkasta, kun pikajuna saapui
Oderbergiin, raja-asemalle. "Piditkö huolta siitä, että pakaasi
rekisteröitiin Pietariin ja kuljetettiin junaan?"

"Oui, madame!" vastasi palvelijatar katsoen ulos vaunun ikkunasta, "kaikki ovet avataan ja kaikkien täytyy poistua vaunuista, mutta meille sanottiin Wienissä, että jos meidän matkatavaramme on rekisteröity, niin sitä ei tarkasteta".

"En kuitenkaan mene ulos. Pane matkalaukkuni ja vaatearkkuni lähelleni ja mene tilaamaan kaksi kuppia kahvia ravintolasta ja tuo ne tänne."

"Toivottavasti ei teitä häiritä", sanoi tyttö avatessaan vaunun oven,
"kaikki ovat poistuneet asemasillalta, enkä näe enää virkailijoita.
Toivon, että madame tulee toimeen hyvin, sillä aikaa kuin olen poissa.
Tulen heti takaisin."

Ja Roza oli aikeissa lähteä ulos vaunuosastosta.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi eräs ääni, kun hän laskeutui asemasillalle, "kaikkien täytyy tulla ulos täällä".

Tullivirkamiehen pukuun puettu mies seisoi vaunun ovella kohottaen kunnioittavasti hattuaan kurkistaessaan osastoon ja nähdessään madame Demidovin tavaroidensa keskellä.

"Se ei todellakaan ole välttämätöntä", sanoi madame ikävystyneenä, "minun matkatavarani on merkitty kauttakulkutavaraksi, ja minulle sanottiin selvästi Wienissä, että minua ei vaivattaisi näillä typerillä muodollisuuksilla".

"Pahoittelen, madame, mutta meidän ohjeemme ovat sangen ankarat, eikä meidän sallita jättää ketään vaunuihin eikä myöskään matkatavaraa", vastasi mies pontevasti osoittaen matkalaukkua, vaatearkkua ja matkavaippoja, jotka olivat pehmeillä sohvilla.

Madame Demidov tunsi tarpeeksi hyvin virkavallan käsittääkseen, että oli aivan hyödytöntä olla tottelematta tai edes vastustaa. Mies oli sangen kohtelias, suorastaan kunnioittava, mutta jos hän hiukankin vastustaisi, niin mies kutsuisi apua ja siirtäisi hänen matkatavaransa yhtään epäröimättä asemasillalle tai veisi ne tullikamariin, minne hänen olisi pakko niitä seurata.

Hän alistui kärsimättömästi huoaten ja valmistautui poistumaan vaunusta antaen Rozan ja miehen seurata perässä kantaen hänen tavaroitaan. Hän tiesi, ettei hänellä ollut mitään, mitä hän ei olisi sallinut pahimmankin itävaltalaisen tullinuuskijan tarkastaa. Hänen raporttinsa ja paperinsa olivat tällä kertaa turvassa keisarin kynttilänjalkojen salaisissa säiliöissä. Nämä hän oli pannut matkalaukkuunsa ja kiinnittänyt niihin silmiinpistävän lapun: "Posliinia, varovasti, hänen ylhäisyytensä kardinaali d'Orsayn omaisuutta." Paketti voitaisiin avata nimilapun totuuden selvillesaamiseksi, mutta ei kukaan voisi arvata, että venäläisen agentin raportit olivat kätkössä niin hentojen taide-esineiden sisällä.

Kaikesta tästä johtui siis vain turhaa vaivaa ja rasitusta, ja madame Demidov saapui pian tullikamariin palvelijattarensa ja kohteliaan, vaikka kiusallisen tullimiehen seuraamina, jotka kantoivat hänen tavaroitaan.

Hänen isot matka-arkkunsa olivat virkahuoneessa, ja koska ne oli rekisteröity, niitä ei avattu, vaan ne merkittiin Itävallan tullin leimalla merkkinä siitä, että niiden sallittiin kulkea Itävallan rajan poikki häiritsemättä.

"Onko teillä, madame, sitäpaitsi muita pieniä matkalaukkuja?" kysyi eräs virkailija, joka oli kääntynyt Rozan laukun puoleen ja kääri auki matkavaippa- ja sateenvarjomyttyä, jonka hän oli laskenut pöydälle.

"On! Minulla on matkalaukku ja vaatearkku. Roza", hän sanoi, "avaa ne, tässä ovat avaimet".

"Minä en kantanut neidin matkalaukkua enkä vaatearkkua", sanoi palvelijatar, "tullivirkailija kantoi niitä. En näe niitä juuri tällä hetkellä, hän lienee laskenut ne jonnekin."

"Hae ne heti. Sinun ei olisi pitänyt antaa kenenkään pidellä niitä. Tiedäthän etten ole sallinut kenenkään muun kantaa matkatavaroitani kuin sinun."

Madame Demidovin oli vaikea salata kiihtymystään, ja Roza kurkisteli hädissään sinne ja tänne koettaen tuntea virkailijan, joka oli huolehtinut kallisarvoisista matkalaukuista.

"Sanoitteko, että tullivirkailija kantoi niitä?" sanoi eräs kantaja huomatessaan tytön pulan, "se on hyvin epätodennäköistä, sillä heillä on kaikilla kylliksi puuhaa täällä".

"Hän ei ole nyt täällä", sanoi Roza, "se oli nuori mies, hänellä oli pitkä ruskea parta ja kihara tukka. Hän oli puettu virkapukuun."

"Kaikki tullimiehet ovat tällä hetkellä täällä, neiti. Olen tuntenut heidät kaikki vuosikausia, ei yksikään heistä ole poissa. Luulenpa, että teidät on pettänyt joku taitava varas, jollaiset ovat ennenkin tehneet paljon pahuutta näillä tulliasemilla. Tiedättehän, että on niin helppoa varastaa täällä, varsinkin naisilta, koska —"

"Roza", läähätti madame Demidov, joka oli kuullut miehen viime sanat ja tunsi kauhusta jäykistyvänsä, "katsele uudestaan! Olet varmaankin erehtynyt… Missä on matkalaukkuni?… Sinä olet vastuussa matkalaukustani… Syytän sinua varkaudesta, ellet löydä matkalaukkuani… Minä —"

Hän keskeytti juuri parahiksi, sillä hänen ja hänen palvelijattarensa ympärille alkoi kerääntyä katselijoita, jotka näyttivät olevan huvitettuja ja kiinnostettuja ja jotka halukkaasti katselivat, kuinka tämä hienosti puettu nainen menetti niin täydellisesti itsehillintänsä kadotettuaan joitakin vähäpätöisiä matkakapineita.

Kello oli soinut toisen kerran. Matkustajat alkoivat palata paikoilleen junaan. Kun madame Demidov näki parin virkailijan katselevan häntä terävästi ja tutkivasti, huomasi hän, että hänen oli pakko rauhoittua. Maailmaa tuntevana — virkamaailmaa erittäinkin, hän tiesi, että oli vaarallista ilmaista liian paljon tunteitaan pelkkäin pikkuseikkain takia, jotta niitä pikkuseikkoja ei alettaisi epäillä. Hän sai takaisin kylmäverisyytensä ja kääntyi kantajain puoleen, jotka töllistelivät hänen ympärillään ja sanoi tyynesti:

"Matkatavaraini joukossa oli sangen kallisarvoisia koruesineitä. Annan tuhat guldenia niiden takaisinsaamisesta, kaksituhatta, jos saan ne takaisin ennen aamunkoittoa. Sillävälin vieköön joku tavarani ajurinrattaille. Mielelläni tahtoisin tietää kaupungin parhaan hotellin nimen, missä voin asua, kunnes omaisuuteni on palautettu. Minun pitää puhutella poliisia heti tai luullakseni niin aikaisin aamulla kuin mahdollista."

"Roza", hän jatkoi kääntyen onnettoman palvelijatar-parkansa puoleen, sillä aikaa kuin hänen käskynsä täytettiin nopeasti ja äänettömästi, "tässä on kuun palkka ja matkarahat takaisin Wieniin. Älä enää milloinkaan tule silmieni eteen."

Sitten hän käveli sirosti ja arvokkaasti poikki huoneen, nousi ajurinrattaille ja ajoi hotelliin, samalla kuin Roza-parka jäi asemalle ystävällisen kantajan lohdutettavaksi, kunnes seuraava juna palaisi Wieniin.

IX

Sillävälin Ivan Volenski oli kärsinyt tavattomasti. Hänen asemansa oli sillä hetkellä omituinen. Vaikka hän oli kiihkeästi toivonut voivansa edistää suurta asiaa, niin hän oli sen sittenkin saattanut vaaranalaiseksi — tietämättään — niin että sitä oli miltei mahdoton korjata. Hänen toverinsa olivat luottavaisina sijoittaneet henkensä ja vapautensa hänen käsiinsä hänen varmojen lupaustensa houkuttelemina, ja vuorokautta myöhemmin hän oli luovuttanut heidän paperinsa poliisiagentin haltuun, vietäväksi poliisille, jota he niin kovin pelkäsivät.

Ja kuitenkin lähettilään oli tuota kohtalokasta yötä seuranneena aamuna onnistunut melkein rauhoittaa hänet. Ehkäpä hänen ylhäisyytensä tunsi itsensä hieman syylliseksi kynttilänjalkojen tähden ja arveli, että hänen sihteerinsä syytti häntä siitä, että hän oli sallinut niiden joutua toisiin käsiin. Hyvin pahoillaan hän selitti Ivanille, mikä vahinko oli sattunut toiselle Amorin kädelle, minkä sekä hän että madame Demidov olivat huomanneet ja minkä johdosta hän lopulta hyväksyi madamen ehdotuksen. Pala palalta Volenski urkki kardinaalilta yksityiskohtaisen selonteon siitä, mitä oli tapahtunut hänen ja kauniin venakon kesken keisarin kynttilänjalkoihin nähden. Hän kuuli, että madame oli omin käsin käärinyt loukkaantuneen koruesineen pakettiin ja pannut sen syrjään ja että madame oli luvannut olla hyvin varovainen, jotta ei enää voisi tapahtua mitään vahinkoa.

Hänellä oli siis taas syytä kiittää kaitselmusta, että se oli ohjannut hänen kätensä vahingoittuneeseen kynttilänjalkaan, kun hän oli kätkenyt kohtalokkaat paperit.

Toistaiseksi madame Demidov ei tietänyt mitään, siis jotakin toivoa oli jäljellä, ja niin pian kuin hänen ylhäisyytensä olisi poistunut Wienistä, mikä onnettomuudeksi tapahtuisi vasta illalla, Ivan aikoi lähteä Pietariin viivyttelemättä ja poissaolevan isäntänsä puolesta pyytää madame Demidovia antamaan kynttilänjalat hänelle, jotta niitä talletettaisiin varmassa paikassa paavin lähetystössä.

Sillävälin ei olisi puhuttava sanaakaan hänen tovereilleen. Hän oli edellisenä iltana nähnyt puheenjohtajan ja oli kertonut hänelle kardinaalin suunnitelmien muuttumisesta, mistä johtui, että hän Volenski voisi viedä paperit Taranjeville kahta päivää aikaisemmin kuin oli luultu. Kaikkien heitä uhkaavien vaarojen kertominen heille olisi turhaa julmuutta. Eiväthän he voisi tehdä muuta kuin odottaa iskua, jos sen piti langeta. Mirkovitsh tahtoisi tappaa tsaarin pojan. Paljastus yllyttäisi heitä surmaamaan turvattoman vangin.

Nyt hänen ylhäisyytensä ei ollut enää huolissaan. Ei tarvinnut mitään pelätä eikä hätäillä. Kardinaalin lähdettyä Volenskin mieli rauhoittui, ja hän saattoi taas nukkua rauhallisesti näkemättä tuskallisia unia vankiloista ja Siperiasta.

Seuraavana aamuna hän tunsi voivansa hyvin ja olevansa virkeä ja valmis lähtemään pikajunassa Oderbergin kautta Pietariin, vähän enemmän kuin vuorokautta myöhemmin kuin madame Demidov oli lähtenyt, seuratakseen tarkoin hänen kintereillään.

Hän aterioitsi iloisena ja huolista vapaana ja avasi koneellisesti aamulehden vilkaistakseen uutisia. Ja lukiessaan lehteä hän huomasi siinä jotakin, joka mursi kaikki hänen toiveensa, ja ensimmäistä kertaa hän epäili, olikohan kaitselmus sittenkään heidän puolellaan.

"Taas rohkea varkaus rajalla.

Eilen matkustajain tavaroita tarkastettaessa Oderbergissa kello kuuden aikaan aamulla tapahtui rohkea varkaus.

Kun Madame Demidov, ylimyspiireissämme hyvin tunnettu nainen, poistui vaunuosastostaan, tullimiehen valepuvussa oleva mies tarjoutui kantamaan hänen vaatelaukkuaan ja matkalaukkuaan. Mies näytti seuraavan häntä tavaroiden kanssa, ja vasta neljännestuntia myöhemmin madame Demidov totesi, että mies ja kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Madame Demidov ilmoitti, että laukku sisälsi joitakin hyvin arvokkaita esineitä. Hänen huomattiin suuresti kiihtyneen, kun hän sai kuulla menetyksestään. Asia on poliisin huostassa, joka on jo päässyt jäljille."

Lukija käsittää hyvin, mitä tämä uutinen lehdessä merkitsi Volenskille. Kun kaikki jo jonkin aikaa oli ollut rauhallista ja varmaa, tuntui isku lankeavan hänen päälleen melkein huumaavan voimakkaana. Lehti putosi hänen kädestään, ja noin kymmenen minuuttia istui hän tuijottaen tyhjyyteen kykenemättä ajattelemaan tai mitään suunnittelemaan, ja hänen aivonsa melkein kieltäytyivät pitämästä asioita tosina ja kaikkia niistä johtuvia hirmuja. Vain muutama tunti sitten nuo paperit, jotka hän oli niin kevyellä mielellä kätkenyt luulemaansa maailman turvallisimpaan paikkaan, minkä hän voi keksiä, olivat kaitselmuksen ihmeellisellä avulla välttäneet Venäjän nokkelimman naisen silmiä — itse mitään tietämättä nainen kantoi nuoren nihilistikoplan salaisuuksia varmassa tallessa rajan poikki suoraan poliisin kitaan — hän, joka itsekin oli agentti ja vakooja.

Tilanne oli vaarallinen. Volenski oli pelännyt, että jokin mitätön sattuma voisi yhdennellätoista hetkellä petkuttaa häntä, mutta se sattuma oli niin mieletön, että hänellä oli vieläkin rohkeutta nauraa itsekseen omituiselle yhtymykselle, että poliisiagentti joutui kuljettamaan nihilistien papereita rajan poikki. Ja korkeintaan parissa päivässä hän olisi saanut paperit takaisin ja palauttanut ne tovereilleen, ja kun kaikki taas olisi ollut turvallista, hän olisi voinut nauraa omille kauhunkuvilleen. Mutta, kuinka suuresti nyt olikaan tilanne muuttunut. Varastetut paperit olivat tällä haavaa varkaiden tai varastettujen tavarain piilottajain armoilla, jotka tietenkin koettaisivat hyötyä kaappauksestaan niin paljon kuin suinkin. Sillä kynttilänjalkojen salaisuus ei pysyisi salassa kauankaan, kun ne olisivat joutuneet kuriositeettikauppiaan käsiin, jotka kauppiaat ovat niin perehtyneitä sellaisiin asioihin…Ja Ivan kauhistui ajatellessaan, kuinka täydellisesti hän tovereineen oli nyt roistojen vallassa. Käytettäisiinköhän papereita kiristykseen, ilmiantoon vai niihin?

Palvelija oli tullut takaisin hetki sitten ilmoittamaan sihteerille, että oli aika lähteä, jos hän aikoi matkustaa Kassa-Oderbergin junassa, mutta Ivan oli kärsimättömästi sanonut, että hänen suunnitelmansa olivat muuttuneet. Hän ei aikonut lähteä sinä aamuna.

Kun mies oli jättänyt hänet yksin, hän otti taas esille Fremdenblattin ja luki kohtalokkaan kirjoituksen moneen kertaan, kunnes hänen kivistävät ohimonsa alkoivat tykyttää rajusti ja kirjaimet tanssia hänen kirvelevien silmiensä edessä, ja hän tunsi päätänsä huimaavan ja pyörtyvänsä uutta tuntematonta kauhua ajatellessaan.

"Poliisi on jo päässyt jäljille", hän mutisi. "Millä tavalla jäljille?
Ja mitä tapahtuisi, jos se löytäisi varastetut tavarat?"

Matkalaukku tietenkin avattaisiin ja kaikki tavarat tutkittaisiin ja palautettaisiin madame Demidoville, joka sen jälkeen luultavasti hyvinkin mielellään antaisi kynttilänjalat takaisin Volenskille ja vierittäisi kaiken vastuun hartioiltaan. Mutta sitä ennen käsittelisivät niitä kymmenet kädet: ensin varkaat, sitten poliisi, sitten virkamiehet, joista kuka tahansa voisi koskea salaista jousta, ja silloin —?

Volenski koetti varmistua siitä, että tämä mahdollisuus oli hyvin pieni, että salaiset säiliöt olivat hyvin kätketyt, jouset kovin jäykät, jotka antaisivat perään, vain lujasti puristettaessa. Mutta kuitenkin hän tuli levottomaksi, hänen oli mahdoton istua hiljaa, ihmisiä täynnä olevat kadut tuntuivat houkuttelevan häntä, ja hän toivoi epämääräisesti, että hän kuulisi tuoreita uutisia kahviloiden ihmisryhmien keskeltä, kuinka tämä varkausjuttu oli nyt kehittynyt. Varmaankin kaikki ihmiset pohtivat vilkkaasti asiaa.

Hän otti hattunsa ja lähti kävelemään Kolowratringiä pitkin oopperaa kohden. Vaisto — itsesäilytysvaisto — kuiskasi hänelle, että hänen oli hillittävä itsensä eikä annettava kenenkään ohikulkevan muukalaisen huomata hänen omituista kiihtymystään, villiä, rajua katsettaan. Hän käveli hiljalleen erääseen isoon kahvilaan puristaen siellä täällä jonkun kättä ja tervehtien joitakuita. Tuntui omituiselta, ettei kukaan hänen kohtaamistaan puhunut Oderbergin varkaudesta. Volenski ei voinut käsittää, että niin tärkeä tapahtuma hänelle voisi tuntua toisista niin yhdentekevältä. Hänen ympärillään ja hänen kanssaan keskusteltiin vain uudesta oopperasta, odotetusta hallituspulasta ja Gallmeyerin viimeisestä menestyksestä, mutta kenestäkään ei madame Demidovin matkalaukun varkaus ollut mitenkään huomattava, eikä Volenski uskaltanut ruveta keskustelemaan asiasta itse. Hän pelkäsi, että hänen äänensä voisi väristä, että hänen tuskaiset silmänsä paljastaisivat hänen kiihtymyksensä.

Hän kuunteli kärkkäästi uutisia, huomautuksia ja kulki toisesta kahvilasta toiseen, mutta vain kerran hän kuuli mainittavan varkaudesta. Eräs nuorukainen sanoi toiselle, että epäilemättä madame Demidovin jo oli onnistunut saada poliisi varkaiden jäljille: hänhän oli perehtynyt poliisin asioihin itsekin. Toinen nuori mies nauroi ja asia unohdettiin.

Kaksi tuntia kului hitaasti. Pakollinen toimettomuus painoi raskaasti Volenskin mieltä. Tuntemattoman pian tulevan ratkaisevan tapahtuman väsyttävän odottamisen tuottama jännitys alkoi rasittaa häntä, ja hän poistui keskikaupungin vilkkailta kaduilta mennäkseen kaukaisemmille ja hiljaisemmille kaduille, missä hänelle tarjoutuisi hieman vapautta ja missä hänen ei tarvitsisi niin kovin hillitä kiihtymystään.

Niin hän oli päätynyt Fremdenblattin toimitustalon eteen, missä oli vilkasta hyörinää ja melua, mikä todisti, että ensimmäinen iltapäiväpainos lähetettiin kaupungille. Hän kiitti sattumaa, joka oli ohjannut hänen askeleensa tälle suunnalle ja osti numeron lehteä ja ryhtyi innokkaana tarkastelemaan sen sisältöä.

Ah, kas siinä! Ilmeisesti uusia tietoja!

"Oderbergin varkaus.

Rajapoliisimme on jälleen osoittanut erinomaista kykeneväisyyttään ja toimintanopeuttaan, mistä se on tullut tunnetuksi. Varas, joka vei madame Demidovin matkalaukut Oderbergissa eilen aamulla, vangittiin 'Heinrich Marshall’-nimisen ravintolan yksityishuoneessa samassa kaupungissa, jonne hän oli paennut rikostoverinsa kanssa jakaakseen saaliin. Kun poliisi tunkeutui huoneeseen, molemmat varkaat ilmeisesti riitelivät kovaäänisesti eräistä pienistä koristeista, joita oli karissut lattialle. Mies, joka on tunnettu rikollinen, jota poliisi kauan on etsinyt, tuntui olevan niin kiivastunut tai muutoin niin pelästyksissään, ettei hän yrittänytkään paeta, mutta hänen toverinsa, joka sivumennen sanoen on nainen, onnistui paeta ikkunan kautta siepattuaan muutamia tavaroita mukaansa. Mutta eräs poliisi tunsi hänet, ja luultavasti hänetkin nyt on vangittu.

Poliisille oli suureksi avuksi vangitsemisessa muutamat aseman kantajat, joita, kuten kerrotaan, innosti madame Demidovin lupaama iso rahapalkkio. Heidän tyytymättömyytensä ja suuttumuksensa oli sentähden suuri, kun nainen väittäen, että pari kallisarvoista esinettä oli vielä kadoksissa, kieltäytyi maksamasta mitään palkkiota löydetyistä esineistä. Hän tuntui olevan kovin kiihtynyt ilmoittaessaan asian oikeudessa ja selitti kiihtymyksensä johtuvan siitä, että kadoksissa oleviin tavaroihin kuului pari hyvin kallisarvoista antiikkista, kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka eivät olleet hänen omaisuuttaan, mutta jotka oli luovuttanut hänen erikoiseen huolenpitoonsa eräs ystävä, jonka nimeä hän kieltäytyi ilmaisemasta. Naisen kova mielenliikutus koko kuulustelun aikana on herättänyt huomiota."

Lehti putosi Volenskin käsistä, ja hän seisoi kadulla katsellen tyhjyyteen melkein hoiperrellen, ikäänkuin hän olisi ollut juovuksissa. Kauheinta tässä näytelmässä, joka tapahtui hänen ympärillään oli se, että vaikka hän oli se henkilö, jota juttu enimmän koski, hänen oli aivan hyödytöntä, jopa suorastaan vaarallista millään tavalla sekaantua siihen. Eikä hänen kärsimyksistään ollut suinkaan pienin se, että hän tunsi itsensä aivan voimattomaksi tekemään mitään, mikä pelastaisi hänet tovereineen pelottavasta kauheasta iskusta, joka voisi koska tahansa musertaa heidät. Mutta nyt oli tullut vakavan harkitsemisen hetki. Tuli olemaan ehdoton pakko — Ivan tunsi sen — että hänen täytyi suunnitella jokin varma keino asioiden selvittämiseksi, hänen täytyi ottaa käytäntöön jokin menettelytapa, päättää, missä määrin hänen oli ilmoitettava tovereilleen ja etsiä heidän apuaan ja neuvojaan. Mutta sitä varten oli rauha tarpeen, ja Volenski suuntasi nyt askeleensa hotellia kohden tuntien, että hänellä ei ollut oikeutta laiminlyödä hänen ylhäisyytensä kirjeenvaihtoa, kuten hän oli jo kauan tehnyt. Kotimatkalla muistui hänen mieleensä kaikenlaisia rauhattomia ajatuksia ja olettamuksia, probleemi, jonka ratkaiseminen merkitsisi hänelle ja hänen ystävilleen joko elämää tai kuolemaa.

Lukittuaan työhuoneensa oven Ivan päätti tarmokkaasti karkoittaa kaikki ikävät ajatukset ja antautua isäntänsä työhön. Hän kirjoitti kaikki tärkeät kirjeet, lajitteli ne, jotka hänen tuli lähettää hänen ylhäisyydelleen, järjesti kaikki hänen työtänsä koskevat paperit, ja vasta myöhään yöllä, kun palvelija toi hänelle valoa, hän piti pienen lepohetken ja kertasi mielessään kaiken, mitä hän muisti tärkeiden paperien katoamisesta, ja hän mietti uudestaan kaiken sen, mitä hän aikoi tehdä.

Hänelle oli tehnyt hyvää ahkerasti työskenteleminen sekä ruumillisesti että sielullisesti. Hänen aivonsa olivat nyt selvemmät ja hänen hermonsa vähemmän rasittuneet kuin silloin, kun hän oli kulkenut joutilaana ja rauhattomana pitkin katuja.

Oli selvää, että tilanne tällä hetkellä ei ollut pahempi kuin se oli ollut aamullakaan, eikä vielä ollut syytä varoittaa salaliittotovereita kertomalla heille, mitä oli tapahtunut, ja kääntämällä heidän vihansa häntä kohden, vaikka nytkin jo oli tarpeeksi paljon kärsimistä.

Ei, oli parasta, että he saisivat olla tietämättömiä vielä hetken aikaa, sillä Ivan ei vielä ollut lakannut toivomasta, että papereita ei vielä oltu löydetty ja että hän voisi taivuttaa madame Demidovin antamaan kynttilänjalat hänelle, niin pian kuin hän olisi saanut ne takaisin poliisilta, koska tapaus lienee hänet suuresti pelästyttänyt. Vaara piili yksinomaan siinä, että niin vaaralliset paperit olivat lyhyenkään aikaa niin täydellisesti poissa hänen kättensä ulottuvilta, että niin peloittava salaisuus oli ainoastaan sattuman armoilla.

Hänen ylhäisyydestään taas Volenski tiesi, että heti kuin hän oli vapaa diplomaattitoimistaan, hän ei edes katsahtanut sanomalehteen. Toistaiseksi hänen nimeään ei oltu mainittu, ja — mutta samassa uusi merkillinen ajatus juolahti Volenskin mieleen ja asian synkkä puoli — jota hän oli turhaan yrittänyt pitää valoisana — muistui hänen mieleensä. Miksi madame Demidov oli niin tarkasti koettanut pitää kardinaalin nimeä salassa? Johtuiko se pelkästään siitä, ettei hän luonnollisestikaan tahtonut hänen saavan tietää, kuinka huonosti hän oli ansainnut kardinaalin luottamuksen, tai johtuiko se siitä — ja Ivan kalpeni sitä ajatellessaan — että hän ei tahtonut hänen ylhäisyytensä saavan tietää hänen menetystään sentähden, että hän maailmannaisena oli siinä määrin unohtanut itsensä, että hän oli ollut suuresti järkytetty ja herättänyt oikeusviranomaisten ja reportterien huomiota?

Jos hän sattumalta oli jo keksinyt peloittavan salaisuuden ja tahtoen saada kaiken kunnian valtauksestaan halusi mielellään paperit takaisin ja ne hallussaan ilmiantaa salaliittolaiset ja vaatia palkintoaan. Olikohan hänen kiihtymyksensä seurauksena siitä kauhusta, jonka valtaan hän oli joutunut pelätessään menettävänsä kallisarvoiset todistuskappaleet, joita ilman hänen muistinsa ei riittäisi ehkä luettelemaan uskaliaan juonen suunnittelijoita. Niin, kaikki tuo oli mahdollista. Ivan tiesi sen koko ajan, vaikka hän yrittikin ponnistella houkutellakseen itsensä väärään luuloon, että kaikki oli turvallista ja varmaa toistaiseksi. Madame Demidov ilmeisesti oli jäänyt Oderbergiin ollen valmis vaatimaan heti omaisuuttaan. Ivan mietti, ilmoittaisiko hän mitään hänelle. Se olisi järkevä teko, jos hän ei ollut keksinyt papereita, mutta aivan hyödytön, jos hän oli jo löytänyt paperit. Ivanille tarjoutui vielä toinen tilaisuus, hän voisi itse ilmoittaa asian poliisille — nyt kun kynttilänjalat oli todellakin mainittu kadonneeksi omaisuudeksi — ja hän voisi ottaa selvää, sallisivatko he hänen ottaa ne haltuunsa hänen ylhäisyytensä paavin lähettilään puolesta.

Tämä ajatus mielessään hän kutsui ajurin, koska oli myöhäistä, ja ajoi etsivään osastoon. Poliisipäällikön paroni von Hermansthalin hän tunsi hyvin, sillä hän oli usein tavannut hänet seurapiireissä ollessaan kardinaali d'Orsayn seurassa.

Paronilla oli kovin paljon puuhaa, ja Volenski sai odottaa kolme neljännestuntia hänen odotushuoneessaan. Ivanilla oli siis paljon aikaa päättää, minkälaista diplomatiaa hänen oli paras käyttää.

Hän sanoisi paroni von Hermansthalille virallisena salaisuutena, että kynttilänjalat, joihin madame Demidov oli viitannut luetellessaan kadonneet tavaransa, oli hänen isäntänsä kardinaali d'Orsay tämän haltuun luovuttanut, että nämä kynttilänjalat paavin lähettiläs oli epävirallisesti lahjoittava eräälle Pietarissa asuvalle naiselle erään korkea-arvoisen henkilön puolesta, jonka nimeä Volenski ei tahtonut mainita, mutta jonka paroni von Hermansthal saisi arvata. Lopuksi hän lisäisi, että hänen ylhäisyytensä täydellisesti luottaisi paroni von Hermansthalin tunnettuun tahdikkuuteen ja vaiteliaisuuteen sekä että kardinaali ja tuo korkea-arvoinen henkilö toivoivat, että asia pidettäisiin niin paljon kuin mahdollista sanomalehdiltä salassa, että kynttilänjalat eivät saisi kulkea muiden kuin aivan välttämättömien käsien kautta ja että Volenski edistääkseen tätä asiaa nyt pyysi paroni von Hermansthalin voimakasta apua hänen ylhäisyytensä puolesta.

Tämän suunnitelman ja puheen muodostettuaan päässään Ivan tuntien itsensä rauhallisemmaksi kykeni astumaan Itävallan poliisipäällikön yksityishuoneeseen ollenkaan vapisematta.

Paroni von Hermansthal, tyyni aristokraattisen näköinen vanha mies, joka omasi viehättävän kahdeksannentoista vuosisadan käytöksen, kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, mitä Volenskilla oli sanottavana, ja pyysi häntä istumaan, samalla kuin hän luki tekemänsä muistiinpanot, ja sanoi hetken kuluttua:

"Hyvä Volenski, hyvin mielelläni tulen auttamaan hänen ylhäisyyttään niin paljon kuin voin. Jos kerrotte minulle, mitä te haluatte tehdä, niin katson millä tavalla voin olla teille avuksi."

"Pyydän vain teiltä lupaa saada kynttilänjalat haltuuni hänen ylhäisyytensä puolesta, ilman että ne joutuvat kenenkään käsiin, paitsi teidän ja minun, ja ilman niitä muodollisuuksia, jotka tavallisesti liittyvät poliisin löytämän omaisuuden takaisinvaatimiseen."

"Mutta madame Demidov on tällä hetkellä se, jolta kynttilänjalat on ryöstetty. Hän ehkä vastustaisi sitä, että kynttilänjalat luovutettaisiin kenellekään muulle kuin hänelle itselleen."

"Madame Demidov ilmoitti poliisiviranomaisille, että ne eivät ole hänen omaisuuttaan", vastasi Volenski. "Ilmoitan hänelle heti, kun minulla on hänen suostumuksensa sellaiseen tekoon, ja tulette huomaamaan, että hän liiankin mielellään luovuttaa minulle kaiken vastuunalaisuuden asiasta."

"Sen hän saa päättää", myönsi poliisipäällikkö kuivasti, "voimme keskustella asiasta myöhemmin; joka tapauksessa voin luvata teille, että tulen ilmoittamaan teille heti, kun poliisi on saanut haltuunsa kadonneet tavarat".

"Niitä ei siis vielä ole löydetty?" kysyi Ivan läähättäen.

"Ne eivät juuri tällä hetkellä ole meidän hallussamme", oikaisi poliisipäällikkö.

"Saanko kysyä, mitä se merkitsee?" kysyi Volenski, jonka kuivuneet huulet ja ärtyneet hermot tuskin sallivat hänen kunnollisesti lausua järjellistä kysymystä.

"Se merkitsee, että tiedämme missä ne ovat ja että voimme vallata ne millä hetkellä tahansa."

"Ja —"

"Seis! Antakaa minun selittää", lisäsi kohtelias paroni ystävällisesti, kun hän huomasi Volenskin innostuksen. "Poliisi tuntee, kuten tiedätte, hyvin naisen, joka oli huoneessa vangitsemisen aikana ja joka kiiruhti ulos ikkunasta mukanaan osa saaliista. Hän kuuluu siihen luokkaan, joita bon ton nimittää 'onnettomiksi'."

"Niin! Tiesin, että naisvaras oli paennut, mutta olisin luullut —"

"Että poliisimme, joka tavallisesti on niin toimekas, kun on kysymyksessä sotkuinen työ, ei epäonnistuisi yllättämästä ja vangitsemasta häntä. Se olisi tehtykin, epäilemättä, ilman erästä tärkeätä syytä, joka on seuraava: asianomainen virkamies tunnettuaan naisen tiesi, että hän voisi tavoittaa hänet koska tahansa. Hän asuu Wienissä ja käy kaikissa ravintoloissa ja kolmannen luokan hotelleissa ja hänen mielipaikkansa on 'Kaiser Franz'. Hän sentähden aikoo tuudittaa hänet väärään varmuuteen voidakseen — pitämällä hänen liikkeistään tarkkaa vaaria — saada selville ja rangaistukseen varastettujen tavarain kätkijäjoukkueen, joka tähän asti on kokonaan eksyttänyt lainvalvojia, ja jonka kätyrinä luulemme hänen toimivan."

"Luulette siis, että tuo nainen toi nuo kynttilänjalat Wieniin mukanaan?"

"Tiedämme hänen sen tehneen, sillä hänet nähtiin Wienissä juuri tänä aamuna ja häntä pidetään tarkasti silmällä."

"Tietenkin teidän ylhäisyytenne antaa viipymättä määräyksen, että hänen huoneensa etsitään heti tänä aamuna?" sanoi Ivan kiihkeästi.

"Minä en mitenkään halua olla tekemättä sitä", sanoi parooni von Hermansthal kohteliaasti, "sillä palan halusta näyttää hänen ylhäisyydelleen, kuinka mielelläni palvelen häntä".

"Salliiko teidän armonne minun seurata poliisia?" kysyi Volenski hartaasti.

"Tunteakseni kynttilänjalat", hän lisäsi nähdessään, että parooni von
Hermansthal pudisti päätään kieltävästi. "Siellä voi olla muitakin."

"Yhdellä ehdolla sitten, ettette sekaannu miestemme toimiin, vaan ainoastaan näytätte tavarat, joiden sanotte kuuluvan teille, ja sallitte asianomaisen virkamiehen tuoda ne tänne virastooni vastustelematta."

"Virastoonne?" sanoi Ivan.

"Niin! Minä vaadin, että kynttilänjalat jäävät luokseni, kunnes kuulen lopullisesti teiltä ja madame Demidovilta itseltään, että hän sallii teidän ottavan ne haltuunne."

"Ja sillä aikaa?"

"Lupaan teille varmasti, että kukaan ei saa edes koskea niihin. Saatte itse olla läsnä, kun paketti lukitaan pöytälaatikkooni, ja annan sen mielelläni teille heti, kun olen saanut tyydyttävän tiedon, että madame Demidovilla ei ole mitään sitä vastaan."

Ivan mietti hetkisen. Hänen mieleensä juolahti heti, että kohtalo todellakin suosisi häntä, kun hänellä olisi kynttilänjalat käsissään.

Hänen tulisi vain painaa jousta, sillä aikaa kuin poliisi etsisi huoneen toista puolta, ja hän voisi, hän tunsi olevansa siitä varma, vetää paperit ulos huomaamatta. Saattoi tapahtua paljon kaikenlaista sillä aikaa, kun kynttilänjalat oli löydetty ja parooni von Hermansthal lopullisesti lukitsisi ne laatikkoonsa, niin monia tilaisuuksia oli olemassa, jolloin hän aina tulisi olemaan nopea toimissaan. Hänen epäröintinsä kesti sentähden vain hetkisen. Hän vakuutti rakastettavalle paronille, että hän tarkasti seuraisi hänen ohjeitaan ja hyvin mielellään odottaisi madame Demidovin päätöstä, kun kerran hänen pelkonsa, että kynttilänjalkoja liian kovakouraisesti käsiteltäisiin, osoittautui aiheettomaksi.

"Hänen ylhäisyytensä nimessä", hän lisäsi diplomaattisesti, "kiitän teidän armoanne hyväntahtoisuudestanne."

"Ei maksa vaivaa", vastasi parooni von Hermansthal painaessaan kelloon antaakseen välttämättömät ohjeet.

"Sanokaa konstaapeli Meyerille, että tahdon puhutella häntä", hän sanoi palvelijalleen.

"On kovin myöhäistä", hän lisäsi katsahtaen kelloonsa, "melkein kello on kahdeksan, mutta sillä ei ole väliä, sillä luultavasti huomaatte, että nainen on lähtenyt ulos öisille vaellusretkilleen eikä ole mitään pelkäämistä".

Oveen koputettiin heikosti ja konstaapeli ilmestyi tervehtien päällikköään.

"Meyer", sanoi hänen armonsa, "tietääkseni Grete Ottlingeria ei vielä ole tavattu myymästä varastettua tavaraa?"

"Ei, teidän armonne. Hän ei ole poistunut asunnostaan tämän aamun jälkeen, jolloin hän saapui Oderbergista. Hänen portinvartijansa arvelee, että hän on maannut kaiken päivää. Hän ajoi tänä aamuna suoraan asemalta asuntoonsa, ja hänellä oli silloin isokokoinen laatikko mukanaan."

"Hyvä! Tahdon, että otatte nyt jonkun toisen miehen mukaanne ja menette naisen huoneeseen mukananne tämä valtuutus etsiäksenne kaikki hänen tavaransa. Otatte haltuunne sieltä kaikki epäilyttävät tavarat. Jos nainen on siellä, niin voitte vangita hänet, ellei, niin teidän miehenne tulee pitää häntä silmällä ja vangita hänet, kun hän tulee kotiin. Tämä herra tässä saa seurata teitä tunteakseen eräät hänelle kuuluvat tavarat, jotka teidän täytyy sitten tuoda takaisin virastooni. Onko selvä?"

"Kyllä, teidän armonne!"

"Au revoir siis, hyvä Volenski", sanoi paroni von Hermansthal kääntyen Ivanin puoleen, "odotan teitä täällä kynttilänjalkoinenne, niinkuin lupasitte, ja luotan teihin".

Ja hänen armonsa nousi istuimeltaan ja lähetti konstaapelin pois nyökäten päällään ja ilmaisi siten Volenskille, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa ja että audienssi oli lopussa.

Ivan tuhlaili taas kiitoksiaan. Kohtalo todellakin suosi häntä. Nyt hän saisi oivallisen; tilaisuuden, jota hän käyttäisi hyväkseen taitavasti ja nopeasti. Hän koetti lompakkoaan ja tunsi, että hänellä oli riittävästi rahaa. Pikku juomaraha poliisimiehelle, jos tämä sattuisi näkemään, mitä Volenski ei tahtonut, voisi olla tarpeellinen.

Viisi minuuttia myöhemmin hän oli vaunuissa Meyerin ja erään muun poliisimiehen kanssa, ja sydämensä pohjasta hän toivoi, että hän hetkistä myöhemmin saisi tallettaa kallisarvoiset paperinsa taas takkinsa sisätaskuun.

X

Vaunut pysähtyivät kapealle kadulle erääseen Wienin likaisimpaan kortteliin, kun ne noin kymmenisen minuuttia olivat vierineet kaupungin mukulakivikatuja pitkin.

Konstaapeli Meyer hyppäsi alas Ivanin ja toisen poliisimiehen seuraamana, ja silmäten nopeasti ja tutkivasti näköjään autiota katua hän käveli epäröimättä erästä edessään olevaa isoa porttikäytävää kohden. Talo kuului isojen rumannäköisten neliömäisten ja koristelemattomien rakennusten ryhmään, siinä oli parveke, joka kulki pitkin ensimmäisen kerroksen julkisivuja koko kadun pituuden ja iso avoin ajoportti, joka johti nelikulmaisen pihan kautta rakennusten takana oleviin asuntoihin. Portinvartijan asunto oli oikealla puolella leveiden kiviportaiden juurella, jotka veivät talon kadun puolella oleviin huoneistoihin, mutta kukaan ei vartioinut huoneistoja, jotka olivat pihan puolella: siellä ei ollut mitään vartioitavaa, sillä asukkaat kuuluivat enimmäkseen Wienin köyhimpiin luokkiin, joilla ei ollut mitään varastamisen arvoista.

Joukko naisia, joilla oli epäsiistit tukat ja likaiset esiliinat, lakkasi juttelemasta, ja he nyökkäsivät toisilleen merkitsevästi kohauttaen isoja, karkeita, paljaita olkapäitään, kun he näkivät poliisin univormun. Ja eräisiin ikkunoihin ilmestyi päitä, kun konstaapeli Meyerin ja hänen seuralaistensa raskaat askeleet kaikuivat pihan kivityksellä.

Kun he olivat päässeet synkille ja kapeille kiviportaille, jotka johtivat ylempiin kerroksiin, konstaapeli Meyer kääntyi Ivanin puoleen.

"En näe ketään ystäväämme täällä, päätän siitä, että nainen on mennyt ulos."

"Sitä parempi", sanoi Volenski, "meitä ei sitten ole kukaan häiritsemässä. Luulen, että talonväki on tottunut tällaiseen, sillä he eivät paljon välittäneet virka-asustamme eivätkä läsnäolostamme."

Konstaapeli kohautti olkapäitään ilmaisten sillä, ettei hän välittänyt mahdollisista häiriöistä ja lisäsi:

"Tämä talo on eräs Wienin pahamaineisimpia. Siinä asuu melkein yksinomaan Grete Ottlingerin kaltaisia naisia. Heidän asuntojensa poliisitarkastus on sangen tavallinen tapahtuma, ja luullakseni sen asukkaat ovat kaikki viettäneet jonkin aikaa joko vankilassa tai sairaalassa."

Nämä kolme miestä alkoivat nyt varovaisesti nousta pimeitä kiviportaita ylös pitäen kiinni kapeasta rautaisesta käsinojasta ja tunnustellen tiensä äärimmäisen varovaisesti. Konstaapeli Meyer, joka oli etunenässä, tuntui olevan hyvin varma matkansa päämäärästä, sillä hän pysähtyi aivan epäröimättä jonnekin viidennen kerroksen tienoille, ja kulkien läpi pimeän käytävän hän tarttui erään käytävään avautuvan oven kädensijaan.

Mutta ovi tuntui olevan lukittu, ja koputettuaan pari kertaa lujasti oveen konstaapeli heittäytyi leveine hartioineen heikon laudoituksen päälle ja mursi sen helposti.

Huone, jonne miehet nyt tulivat, oli vain himmeän valonkajastuksen valaisema, joka tunkeutui sisään ikkunan kautta alhaalta pihasta. Konstaapeli sytytti tulitikun ja lyhtynsä. Silloin huone näkyi kaikessa likaisuudessaan ja inhoittavuudessaan. Siinä oli rautasänky, jota peitti repaleinen kirjava vuodepeite ja joka sijaitsi vastakkaisen seinän keskellä. Oikealla puolella heidän sisään astuessaan oli tiiliuuni, jonka useimmat tiilet olivat halki ja puoleksi irti. Sitten oli huoneessa karkeasti maalattu lipasto, jonka laatikoista monet olivat auki, joten niistä näkyi sekaisin olevia likaisia pitsejä ja virttyneitä nauhakkeita. Pari kolme raihnaista tuolia nojasi seinää vasten, ja pesupöytä, jossa oli rikkinäinen pesukannu ja säröinen vati, täydensi tämän kurjuuden ja alennuksen tyyssijan kalustoa. Lattia oli paljas, seinät olivat pesemättömät ja karkeat. Ikkunalaudalla oli kuvastin ja pari puuterirasiaa ja kosmeettisia aineita. Lipaston päällä oli sotkuisia papereita ja joitakin haalistuneita valokuvia.

Ivan katseli ympärilleen kauhistuneena. Hän ei milloinkaan ollut ollut sellaisen kurjuuden todistajana, se oli saastaista ja tympäisevää, sitä kuvasi jo tämä huonekin, kirjavat nauhankaistaleet, puoleksi tyhjät pahanhajuiset kauneusvoiderasiat, ja häntä ällötti ajatellessaan sitä kaunista käsitystä, mikä hänellä ja hänen tovereillaan oli "kansasta", köyhistä, joiden tuli tulevaisuudessa säätää lakeja ja hallita valtakuntia, "kansasta", josta he puhuivat niin paljon ja tiesivät niin vähän, "kansasta", jonka miehet ja naiset elivät tuolla tavalla.

Sitten hän havahtui mietteistään ja tuijotti tyrmistyneenä ympärilleen. Lipastoa lukuunottamatta hän ei voinut nähdä mitään, minne keisarin kynttilänjalat olisi voitu piilottaa ja hänen otsalleen ilmestyi kylmää hikeä, kun hän kääntyi konstaapeli Meyerin puoleen ja kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä.

Konstaapeli kohautti taas olkapäitään. Sitten osoittaen vuodetta hän käski miehensä kääntämään patjan nurin.

"Tahtoisitteko etsiä tästä lipastosta?" hän hymyili ivallisesti puhutellessaan Volenskia. "Minun mielipiteeni on, että lintu on paennut ja ottanut aarteensa mukaansa."

Ivan ei odottanut toista käskyä. Hän oli jo tyhjentämässä laatikoita heittäen nauhoja ja riepuja sikin sokin lattialle. Toivo hupeni nopeasti. Tämä kultainen hetki, josta hän oli toivonut niin paljon, osoittautui hyödyttömäksi. Oivallinen tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla tässä pimeässä huoneessa, meni hukkaan. Hän oli puoleksi pyörtymäisillään ilman ummehtuneisuudesta ja kokemansa katkeran pettymyksen hermojännityksestä, eikä Ivan uskaltanut antaa konstaapelin katsahtaa kasvoihinsa peläten, että terävänäköinen poliisi huomaisi hänen omituisen mielenliikutuksensa ja voisi johtua päätelmiin, jotka hän voisi myöhemmin ilmoittaa päällikölleen.

"Minusta tuntuu", sanoi Meyer vihdoin, "että kulutamme aikaamme täällä hukkaan. Nainen on ilmeisesti ottanut mukaansa varastamansa arvoesineet, ehkä sentähden, että hän aina odottaa poliisietsintää ollessaan poissa tai ehkä hän on todella mennyt myymään niitä. Joka tapauksessa, herra", hän lisäsi, "luvallanne jätämme asian täksi kertaa ja kerromme toimenpiteemme päällikölle".

Ivan oli kokonaan tyhjentänyt laatikot ja käänteli nyt kärsimättömästi kirjeitä ja papereita, jotka olivat sikin sokin lipaston päällä. Puoliksi poikki vääntynyt, melkein täydellisesti haalistunut valokuva oli kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se esitti jotenkin karkeita, leveitä naisen kasvoja, joissa oli tummat, julkeat silmät ja leveä naurava suu. Hän tuumi, olikohan tämä se nainen, joka piti heidän kohtaloaan kömpelöissä törkeissä käsissään ja tuliko hänen kysyä konstaapeli Meyeriltä, oliko siinä Grete Ottlinger.

"Onko nainen tässä?" hän kysyi viimein tullen äkkiä päättäväiseksi ja kääntyen poliisin puoleen näyttäen valokuvaa.

"On kyllä", vastasi Meyer vilkaistuaan sitä nopeasti. "Ei hän ole mikään kaunotar, vai kuinka?" hän lisäsi nauraen.

Kun toinen mies oli avannut oven, konstaapeli valaisi lyhdyllään ilmeisesti halukkaana lähtemään hämärästi alhaalla olevaa käytävää, Volenski, seuraten äkillistä mielenjohdetta, pani valokuvan taskuunsa, ja silmäten vielä kerran likaista asumusta, mihin hän oli astunut niin toivehikkaana, hän seurasi Meyeriä kapeita portaita alas.

Hän ei olisi tahtonut luopua kaikesta toivosta. Hänen luonteensa oli sangviininen ja suruton, eikä hän tahtonut antaa epätoivolle valtaa. Hänen aivoissaan oli jo muodostunut suunnitelma, epäselvä aate, johon tarvittaisiin autioitten katujen hiljaisuutta, jotta se kypsyisi.

"Koska me emme ole löytäneet mitään, joka kuuluu minulle, täältä", hän sanoi konstaapeli Meyerille, kun tämä oli astumaisillaan ulkona odottaviin vaunuihin, "niin ei minun tarvinne seurata teitä hänen armonsa virastoon. Mitä te arvelette?"

"Se on tietenkin teidän asianne, hyvä herra", vastasi Meyer. "Minun on tehtävä vain sangen lyhyt raportti naisen poissaolosta ja kaikesta varastetusta tavarasta. Myös siitä, että meidän kaksi toveriamme on epäilemättä jäljillä, sillä en näe heitä missään lähettyvillä. Hänen armonsa saa sitten päättää, kannattaako mennä Kaiser Franziin tänä iltana, jotta hänet ehkä löydettäisiin sieltä, vai onko se jätettävä siksi, kunnes hän palaa kotiinsa."

"Luulen, että jälkimmäinen teko on paljon parempi vaihtoehto", sanoi Ivan nopeasti, "mutta asia ei liikuta minua. Oletteko hyvä ja sanotte hänen armolleen, että koska omaisuuttani ei ole löydetty, niin tulen hänen luokseen huomenna aamulla jälleen, ja sillävälin ilmoitan asiasta madame Demidoville?"

Konstaapeli Meyer ja hänen apulaisensa kumarsivat Ivanille ja astuivat vaunuihin. Volenski odotti jonkin aikaa, kunnes pyörien äänet häipyivät etäisyyteen, sitten ottaen savukkeen laatikostaan hän sytytti sen hyvin miettiväisenä ja lähti astelemaan Ringstrassea kohden kasvoillaan tuskallinen, mutta päättäväinen ilme.

XI

Volenski-parka oli alkanut näyttää kovin rasittuneelta ja huolten painamalta. Viimeisten päivien mielenjännitys alkoi vaikuttaa häneen. Hän ei huolehtinut niin suuresti puvustaan enää, hänen käyntinsä oli tullut veltoksi ja hänen muuten niin vilpittömille, vaikkakin uneksuville kasvoilleen oli ilmestynyt melkein luihu ilme. Hän huomasi sen, kun hän saavuttuaan loistavasti valaistujen kahviloiden tienoille, joita kahviloita sijaitsee Opernin ja Kolowratringin kummallakin puolella, näki kasvonsa isossa peilissä, joita sijaitsee liikkeitten ikkunoitten sivuilla, ja näki kravattinsa siivottomuuden ja vaatteidensa pölyisyyden. Hän katsoi kelloonsa. Se oli vasta yhdeksän. Oli riittävästi aikaa mennä kiireisesti hotelliin ja korjata puvun ilmeiset puutteet, ennenkuin hän lähtisi suorittamaan tehtävää, jonka hän nopean päättäväisenä oli asettanut päämääräkseen.

Mitä huolellisimmin hän alkoi muuttaa vaatteitaan pannakseen ylleen tavanmukaisen mustan ja valkoisen iltapuvun unohtamatta napinreiästään kukkaa tai taskustaan esiinpistävää hienoa nenäliinaa. Hän koetti näyttää täydelliseltä kaupunkilaiskeikarilta — joutilaalta, hienolta ja iloiselta — jollaista osaa hän oli näytellyt suurimman osan elämästään, niin että se oli tullut melkein hänen toiseksi luonnokseen. Ja erikoisesti hän tahtoi karistaa päältään kaiken, mikä olisi muistuttanut kiusaantuneesta salaliittolaisesta, joka tuntee, että hänen jäljillään ollaan, ja pelkää joka askeleella kohtaavansa tuomionsa.

Ei ollut epäilemistä, että siitä kohtalokkaasta hetkestä asti, jolloin kynttilänjalat varastettiin Itävallan rajalla, kohtalo kangasti synkkänä heidän edessään, ja hän oli yksin kohdannut vaarat ja vastukset taistellen säälimätöntä sattumaa vastaan. Heti alusta alkaen hänet olivat ympäröineet mitä vaikeimmat yhteensattumat, ja kun onni oli kääntymäisillään, tapahtui jokin vastainen aivan yllättävä tapahtuma, joka mursi hänen kaikki mahdolliset toiveensa. Ensin sattui kardinaalin onneton ajatus luovuttaa kynttilänjalat madame Demidoville, sitten Oderbergin varkaus, sitten pakeni toinen varas mukanaan juuri ne esineet, jotka olivat hänelle niin suunnattoman tärkeitä. Sitten ainoa suuri tilaisuus, mikä hänellä olisi voinut olla illalla ilman Grete Ottlingerin ihmeellistä onnea tai aavistusta, kun hän otti saaliin mukaansa.

Mutta kaikesta tästä onnettomasta sekasotkusta toivoton nuori mies oli keksinyt uuden toivon säteen. Hän tuskin uskalsi luottaakaan siihen, mutta hän sai sen johdosta arvaamattoman onnen toimia itse, ryhtyä todella toimenpiteisiin koettaakseen pelastaa itsensä ja toverinsa kauheasta asemasta, minne hänen hyvää tarkoittava virheensä oli heidät vienyt. Se merkitsi, että äly ja viekkaus voisi vielä pelastaa paljon ja että hän sillä aikaa voisi olla ainakin vapaa toimettomuuden sietämättömästä tuskasta, hänen ei tarvitsisi odottaa, väsyneenä odottaa sitä musertavaa iskua, joka voisi millä hetkellä tahansa yllättää heidät.

Koska oli jo myöhäistä ja Wien oli antautunut tavanmukaiseen iltahuvitteluunsa, Volenski lähti "Kaiser Franzin" loistavasti valaistuun, vaikka rappeutuneen näköiseen hotelliin Muzeumgassen varrelle, jonka hotellin poliisi oli sanonut olevan Grete Ottlingerin tavallisen iltaisten käyntien paikan. Kaikki, jotka ovat käyneet Wienissä, ovat ehkä nähneet tämän hotellin prameilevine julkisivuineen, joka on koristeltu kullatuilla laastimöhkäleillä, jotka ovat lohkeilleet ja himmentyneet, ja sen upeilevat nukkavieruihin polvihousuihin puetut portieerit, joiden housut joskus näyttävät olleen karmosinin punaista plyysiä, kultakalunaisine takkeineen, jotka vähän liiankin selvästi ilmaisevat niiden olevan peräisin vanhojen vaatteiden kaupasta. Sisällä on tavallisesti aika melu varsinkin pikkutunneilla.

Porttikäytävässä, joka on aina hyvin kirkkaasti valaistu, seisoi tavallisesti noin puolisen tusinaa hyvin nuoria kaupunkilaiskeikareita oopperahattuineen, jotka oli sysätty takaraivolle, ja heidän hampaidensa välissä oli tuoksuva sikari, jonka tarkoituksena oli pikemmin tehdä heistä kypsemmän näköisiä, kuin he olivat, kuin että he olisivat niistä nauttineet. He silmäilevät mauttoman koreasti puettuja, maalattuja ja enimmäkseen hieman lakastuneita kaunottaria, jotka kulkevat edestakaisin kadulla ja odottavat kutsua samppanjaillallisille, ja he ovat niin ylimielisen näköisiä, että heitä melkein luulisi hyvinkin kokeneiksi elostelijoiksi.

Volenski liittyi näihin nuoriin miehiin, vaikkakin hän tavallisesti kammosi sekä tarkastelijoita että tarkastettuja. Mutta tänä iltana hän seisoi prameassa porttikäytävässä katsellen hyvin epämiellyttävää keltatukkaisten kaunottarien laumaa, joka kulki hänen ohitseen, ikäänkuin hän olisi tahtonut löytää sydämensä valitun siitä joukosta.

Hän oli varmuuden vuoksi kysynyt eräältä portieerilta, oliko Grete Ottlinger mennyt sisälle, ja kun hän oli saanut kieltävän vastauksen, hän myös tyrkkäsi hattunsa kallelleen ja ryhtyi sytyttämään sikaria koettaen näyttää niin välinpitämättömältä kuin suinkin odottaessaan häntä, valokuvan näköistä henkilöä, valokuvan, jonka hän tyytyväisyydekseen oli löytänyt tympäisevästä vinttikamarista — häntä, jonka luottamuksen hän tällä hetkellä olisi ostanut naisen painolla kultaa. Irroittaisiko samppanja vai runsas konjakkimäärä hänen kielensä siteet, mietti hän.

He kuljeskelivat yhä edelleen edestakaisin. Joitakuita heistä puhuteltiin ja vietiin illalliselle, toiset koettivat hymyillen rohkaista epäröiviä. He olivat kaikki suuresti toistensa näköisiä todellakin, sillä he olivat sisaruksia häpeässä ja kurjuudessa.

Mutta hänet hän tuntisi. Hän tiesi sen — hän tuntisi hänet tuhansien joukosta. Hän oli katsonut hänen valokuvaansa vain minuutin, mutta hänen kasvonsa tanssivat hänen silmiensä edessä. Ne olivat rumat ja tavalliset, mutta eivätkö ne olleet hänen kohtalonsa kasvot?

Ah, tuolla hän viimeinkin tuli, Ivan ikäänkuin aavisti hänen läsnäolonsa, ennenkuin hän edes kuuli hänen käreätä, karkeata ääntään tai näki hänen jykevät, moukkamaiset kasvonsa, joita halpa, ylen korea hattu varjosti.

Ennenkuin hän edes ehti puhutella naista, tämä tuli hänen luokseen. Ehkä hän oli nähnyt, kuinka innokkaasti hän oli katsonut häntä. Hän heitti pois sikarinsa, ja koettaen näyttää ystävälliseltä kurjaa olentoa kohtaan hän pyysi häntä seuraamaan itseään.

Nainen silmäili häntä kiireestä kantapäähän ja huomasi ensi silmäyksellä, että hänen takkinsa kangas oli hienointa laatua, hänen paitansa moitteeton ja hänen sikarinsa hyvätuoksuinen. Tästä hän ilmeisesti päätteli, että illallisilla kulutettaisiin runsaasti rahaa, ja hän nyökkäsi huolettomasti hyvästi vähemmän onnellisille tovereilleen ja seurasi Volenskia eteiseen. Ivan tilasi toimistosta yksityishuoneen ja mahdollisimman hienon illallisen ja parasta viiniä, mistä "Kaiser Franz" voi kerskua. Matelevaiset ja huomaavaiset tarjoilijat nyökkäsivät onnittelevasti Gretelle hänen tapaamansa ilmeisen kultakaivoksen johdosta, ja Volenski seuralaisineen saatettiin pian prameaan ja upeilevaan ensimmäisen kerroksen huoneeseen.

Ikkunat olivat Muzeumgasseen päin, ja Volenski kumartui ikkunasta ulos hengittäen kylmää yöilmaa koettaen jäähdyttää tykyttäviä ohimoltaan ja tyynnyttää väriseviä hermojaan.

Tuon yleisen prameasti puetun naisen läsnäolo teki hänen olonsa tukalaksi. Hän ei voinut karkoittaa mielestään näkemäänsä likaisten portaiden päässä olevaa ullakkokamaria paljaine lattioineen, raihnaisine vuoteineen ja täynnä likaa ja kirjavia pikkuesineitä olevine laatikkoineen. Hän koetti ajatella häntä vain sinä ainoana henkilönä, joka voisi, jos tahtoisi, kun Volenski löytäisi otollisen menettelytavan, pelastaa hänet vaarallisesta asemastaan.

Hän oli varmaankin kätkenyt kynttilänjalat johonkin varmaan paikkaan poliisin silmiltä piiloon, tai ehkä hän oli ne jo myynyt jollekulle rikostoverilleen. Volenskin oli otettava selkoa tästä, ja niinä muutamina minuutteina, jotka kuluivat, ennenkuin tarjoilija palasi illallisen keralla. Ivan vaikeni terästääkseen itseänsä vaikeaan tehtäväänsä.

Sillä tämä olisi varmasti nuorelle ja hienostuneelle, iloisen kaupungin karkeimpiin huvituksiin tottumattomalle miehelle vaikea koetuskivi. Ivan huomasi kääntyessään ympäri, että naisen silmät olivat kiintyneet häneen huvitettuina, puoleksi säälivinä. Ilmeisestikin hän tuntui naisesta nuorelta, kainolta hupsulta, joka kovin halusi maistaa nautinnon maljasta, mutta jota vaivasi epäröivä kömpelyys, kun hänen oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Osa sopi Ivanille. Hän päätti näytellä sitä ja kätkeä hermostuneen ärtyisyytensä ankaran ujouden verhoon. Hän ei edes tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt puhua, mutta hän toivoi, että samppanja, jota hän oli tilannut väkevää ja runsaasti, irroittaisi hänen samoinkuin naisenkin kielen kahleet.

Grete oli viime hetkinä heittänyt takkinsa ja hattunsa yltään, ja nyt hän esiintyi kirjavassa iltapuvussa paljastaen viehkeensä, joilla, kuten keisarin kynttilänjaloilla, oli antiikkista arvoa.

"Pankaa kaikki syrjäpöydälle", sanoi hän tarjoilijalle, "me palvelemme itse itseämme, eikä teidän tarvitse tulla, ennenkuin soitamme teitä".

Harjaantunut palvelija järjesti illallispöydän ohjeiden mukaan. Sitten hän silmäsi vielä kerran kaikkea nähdäkseen, että kaikki oli kunnossa ja poistui vaiteliaana.

"Toivon, että pidätte siitä, mitä olen tilannut", sanoi Ivan kömpelösti. "Ellette, niin pyytäkää mitä vain haluatte, jotakin, josta tulette vilkkaalle päälle, nähkääs", hän jatkoi nauraen väkinäisesti, "meidän pitää nauttia yhdessäolostamme, vai kuinka?"

Jää oli sulanut. Grete purskahti iloiseen raikuvaan naurunhahatukseen.

"No niin, sinä olet hullunkurisin tapaamani olento", sanoi hän tutisten iloisuudesta. "Pelkäätkö minua? Et ole avannut suutasi, sen jälkeen kuin toit minut tänne. Ei, ei sinne", hän sanoi, kun Ivan juhlallisesti istuutui häntä vastapäätä pöydän taa. "Minusta tuo on hyvin epäkohteliasta, ja annan sanani, etten syö sinua suuhuni. Ach, Herr Je!" hän lisäsi huokaisten, "pöydällä olevat ruoat ovat paljon herkullisempia kuin sinä, etkä sinä ole ensimmäinen nuori mies, jonka kanssa olen illastanut. Tule istumaan tänne, pikku poju", ja hän siirsi tuolin viereensä.

Ivan oli iloinen, että hän oli alkanut keskustelun — jota hän nähtävästi kykeni hyvin jatkamaan — muutti tuolinsa niinkuin nainen halusi ja kaatoi itselleen ja tälle täyden samppanjalasin.

Ihmisparka! Hän nautti niin täydellisesti tästä hienosta illallisesta ja juotuaan yhden lasin Perrier Jouet'ta hän alkoi kertoa hänelle kaskuja kirjavasta urastaan, ja neljännestuntia myöhemmin hän työntäytyi hänen viereensä näyttäen samalla hieman huvitetulta.

"Sinä hupsu poju, sinä saat, ymmärräthän", ja nainen ojensi hyvin punaisen poskensa häntä kohden.

"Katsopa! Tarjoilija tulee", sanoi Ivan työntäen tuolinsa taaksepäin ja hypäten nopeasti pöydän luota pois.

Kun hän vain ajattelikin tuon ruman vanhentuvan naisen suutelemista, niin kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin.

"Mitä sitten, vaikka hän tuleekin, pojuseni?" vastasi nainen saaden hillitsemättömän naurukohtauksen — ajatus tuntui hänestä niin huvittavalta. "Luuletteko, että hän ei milloinkaan ennen ole nähnyt minua suudeltavan? Mitäs siitä, rohkaise mielesi ja istu taas. Sinun mammasi ei saa mitään tietää. Kas niin, näin on paljon mukavampaa", hän lisäsi, sillä Volenski, joka äkkiä käsitti tilanteen tärkeyden, oli uhrannut tunteensa polttouhrina suuren asian alttarille ja palasi paikalleen daamin viereen kiertäen kätensä hänen antiikkisen vyötärönsä ympärille. Nainen kallisti keltaisen päänsä kaipaavasti hänen olkapäälleen.

"Tiedätkö, pikku poju, etten minä tavallisesti paljonkaan piittaa sinunkaltaisistasi nuorista herrasmiehistä?"

"Etkö?" hän kysyi välinpitämättömästi.

"No niin", hän sanoi nyrpeänä, "ei heidän kanssaan voi huvitella. He pelkäävät niin mahdottomasti, että heidät nähdään meidän seurassamme, etteivät he uskalla ottaa meitä mihinkään mukaansa."

Ivan ei voinut olla hymyilemättä itsekseen ajatellessaan, että hän ottaisi mukaansa tämän kaunottaren — esimerkiksi oopperaan — ja tapaisi hänen ylhäisyytensä, eikä hän ihmetellytkään, etteivät "nuoret herrasmiehet", kuten hänkin, vieneetkään häntä teatteriin kovinkaan usein.

"Minkälaisista ihmisistä siis pidät enimmän, Grete?" hän sanoi pitääkseen yllä keskustelua.

"Oh, minulla on monia ystäviä, todellisia ystäviä", vastasi Grete.
"Mutta sinullapa onkin kaunis sormus, poju!"

Volenski käsitti tällä hetkellä, että oli erinomaisen tärkeätä saada kuulla jotakin Greten todellisista ystävistä. Hänen täytyi saada hänet kertomaan niistä. Tietenkin rikostoveri, joka vangittiin Oderbergissä, oli eräs niistä, ja kuka tietää, joku toinen ystävä voisi tällä hetkellä todellakin omistaa kohtalokkaat kynttilänjalat!

Ottaen sormuksen sormestaan hän pisti sen Greten käteen ja sanoi koettaen olla sydämellinen:

"Ole hyvä ja ota se. Se saa koristaa sinun kaunista kättäsi. Mutta kerrothan minulle jotakin lisää ystävistäsi — todellisista ystävistä, jotka eivät ole nuoria gentlemanneja."

"Eräs heistä oli näyttelijä ja ansaitsi aika paljon rahaa — hän näytteli kaikenlaisia osia — ja, hyvä Jumala! Joskus vieläkin nauran, kuinka kätevästi hän osasi naamioida kauniit piirteensä. Mutta älä välitä siitä, siro poikani", hän lisäsi hyväilevästi, "on sinullakin kaunis naama, ja —"

"Älä huoli naamastani. Kerro minulle hänen naamastaan."

"Nytpä sinä olet äreänä", sanoi Grete nyrpistäen nenäänsä. "En puhu enää hänestä, vaikka hän onkin kierä kaveri. Voisinpa kertoa sinulle eräitä hänen kepposiaan. Mutta mitä vielä, ne eivät ole sinua varten."

Volenski huomasi, että keskustelu oli tulemassa mielenkiintoiseksi. Hän nielaisi viimeisenkin kammon hivenen, jota hän tunsi tätä raakaa, nyt aivan juopunutta naista kohtaan, ja kaataen hänelle ison lasillisen samppanjaa hän sanoi: "Juopa tästä, tyttöseni, ja kerro minulle joitakin toverisi kepposia. Tahtoisin mielelläni kuulla jotakin, mikä panisi minut naurutuulelle."

Hän joi samppanjaa eikä sanonut mitään hetken aikaan, sitten hän puhkesi äänekkääseen nauruun.

"Ah! Mutta minäpä teinkin tänään kaikkein parhaimman kepposen. Petin heidät kaikki järjestään. He luulivat olevansa koko näppäriä, niinpä niin, mutta Grete Ottlinger oli yksinään ylivoimainen heille. Poju, älä näytä niin pelästyneeltä. Anna minulle lasi samppanjaa vielä, ja minä kerron koko asian. Vielä lasi samppanjaa, poju, täytä se reunoja myöten. Minä en usein saa samppanjaa. Miehet useinmiten antavatkin minulle olutta tai pirtua. Näet, etten ole enää niin nuori kuin olen ollut. Mutta samppanjaa — pidän samppanjasta —."

Nainen alkoi tulla kovin päihtyneeksi ja äänekkääksi. Volenski, joka oli yhtä kiihtynyt kuin hänkin, joi myöskin pari lasillista. Hän ei ajatellut muuta, hän ei ollut tietoinen muusta, kuin että tämä nainen piti hänen kohtaloaan käsissään ja että hän saisi tietää sen viiden minuutin kuluttua.

"Oi, se oli hullunkurista", nauroi nainen taas, "tiesinhän heidän olevan kintereilläni. Minä en ole niinkään typerä. He antoivat minun tulla takaisin Wieniin. He tarkastivat huoneeni, sillä aikaa kuin olin poissa. He luulivat, etten sitä tietäisi."

"Poju", hän kuiskasi, "vanha Moses Grünebaum odotti asemalla minua. Hänellä oli tavarat myymälässään jo, kun miehet vielä seurasivat minua ympäri kaupunkia ja väänsivät huonettani nurin. Eivätkä he löydä mitään. Ha! Ha! Ha! Se oli vasta kepponen, poju! Häh, poju? Mikä sinua vaivaa? Tule tänne, sanon minä. Mihin hitossa sinä lähdet?"

Sillä Volenski hapuili hattuaan, käsineitään ja takkiaan, ja heitettyään naiselle sata guldenia hän oli paennut hotellista, sivuuttanut kummastuneet tarjoilijat kiiruhtaen kadulle ja jättäen Greten maksamaan illallisesta, ja Grete yhä edelleen mutisi itsekseen: "Poju — enhän minä! Gott in Himmel! Ach, Herr Je!"

XII

Kuinka Ivan sinä yönä ollenkaan pääsi kotiin, ilman että poliisi ei olisi vanginnut häntä epäillen häntä juopuneeksi, hän ei voinut milloinkaan jälkeenpäin selvittää. Hän ei muistanut mitään, sen jälkeen kuin hän Grete Ottlingerin sekavasta lörpöttelystä oli erottanut Grünebaumin nimen — nimen, joka vihdoinkin merkitsi hänelle täydellistä pelastusta. Hän tunsi hyvin Opernringillä olevan kaupan, jonka vanha Moses Grünebaum omisti, jossa kaupassa oli kaunis kokoelma antiikkisia kalleuksia, huonekaluja ja kaikenlaisia kuriositeetteja — kaupan, jossa taiteentuntijat usein kävivät, ja joka oli Wienin tunnetuin antikviteettikauppa, eikä sitä olisi mitenkään luullut sellaiseksi, että se olisi kätkenyt varastettuja tavaroita.

Oli ilmeisesti liian myöhäistä puhutella vanhaa Moosesta sinä yön hetkenä. Ivan tuskin huomasi mitään ympärillään tapahtuvia seikkoja, hän ajatteli vain yhtä ja samaa, mutta kuitenkin hän oli tietoinen siitä, että vaisto ohjasi häntä ja hänen horjuvia askeleitaan Kolowratringin varrella olevaan hotelliin.

Häntä oli odottamassa pinkka kirjeitä. Kirjeenvaihtoa, minkä hän ikävä kyllä oli laiminlyönyt näinä surun päivinä. Yksi niistä oli hänen ylhäisyydeltään. Ivan repi sen auki kiihkeän jännityksen vallassa. Se kuului seuraavasti:

"Klingerin hotellissa Marienbadissa, helmik. 28 päivänä.

Rakas poikani!

Huomaat ylläolevasta osoitteestani, että olen muuttanut suunnitelmiani ja majailen nykyjään täällä. Raitis vuoristoilma vaikuttaa erittäin edullisesti terveyteeni, ja luultavasti olen täällä niin kauan kuin lomani kestää. Toivon, että sinä suoriudut tyydyttävän nopeasti työstäsi, jotta voit levätä muutaman päivän, ennenkuin taas tapaamme Pietarissa diplomaattiasioissamme. Kesken kaiken, jos sinä sattuisit tulemaan sinne ennen minua, luulen, että olisi hyvä, jos kävisit madame Demidovin luona ja pyytäisit häntä antamaan sinulle kynttilänjalat, jotka sitten voisivat jäädä sinun haltuusi. Toivon, että hän suoriutui matkaltaan hyvin ja ettei noille kiusallisille kaluille ole tapahtunut mitään pahaa, joiden takia minun melkein oli pakko luopua lomastani. Vakuutan sinulle, rakas poikani, että kun ajattelen kaikkia niitä nautintoja, jotka minun olisi tarvinnut jättää niiden takia, olen kahdenkertaisesti kiitollinen madamelle hänen ystävällisen tekonsa takia.

 Apostolinen siunaukseni sinulle, poikani, ja vilpittömät terveiset
 madame Demidoville, kun näet hänet.

Antonius d'Orsay, kardinaali-arkkipiispa."

Volenski laski kirjeen pöydälle. Sydämensä pohjasta hän huokasi helpotuksesta. Jumalan kiitos! Hänen ylhäisyytensä ei tietänyt mitään. Se ei ollutkaan kummeksuttavaa. Oderbergin varkaudesta ei lehdissä oltu paljon mainittu varkaan nopean vangitsemisen tähden, ja olisi ollut todellakin hyvin omituisen kiusallinen sattuma, jos hänen ylhäisyytensä, joka, mikäli Ivan tiesi, ei milloinkaan silmäillyt sanomalehtiä, olisi jonakin poikkeuksellisena päivänä saanut käsiinsä ne kaksi numeroa, joissa varkaudesta puhuttiin.

Hän tiesi omasta kokemuksestaan, etteivät tapahtumat olleet tarpeeksi salaperäisiä, jotta ne olisivat herättäneet yleistä huomiota, ja koska hänen ylhäisyytensä nimeä ei oltu edes mainittu madame Demidovin nimen ohella, ei ollut ollenkaan todennäköistä, että kardinaali kuulisi tapahtumasta keltään vieraalta ihmiseltä. Madame ei ilmeisestikään halunnut hänen ylhäisyytensä saavan tietää niiden katoamisesta — se oli vain luonnollista. Ei kukaan halua tunnustaa karkeata huolimattomuutta, kaikkein vähimmän nainen. Oh, kunpa hän vain pääsisi vapaaksi pelosta, että madame tiesi jo kaiken ja että hän olisi samoilla asioilla kuin hänkin turvanaan venäläiset rahat ja Venäjän mahti! Mutta kuitenkin Ivan oli tällä hetkellä hänen edellään. Hän ei ollut keskustellut Grete Ottlingerin kanssa, hän ei voinut tietää, missä kynttilänjalat olivat, ja ennenkuin Grünebaumin myymälä seuraavana aamuna oli avattukaan hän aikoi olla paikalla valmiina maksamaan koko omaisuutensa päästäkseen käsiksi salaisten paperien kallisarvoisiin säiliöihin.

Koska hän tiesi, että sinä yönä uni ei tulisi hänen silmiinsä, hän kulutti sen tehdäkseen kaikki hänen ylhäisyytensä työt valmiiksi. Hän aikoi heti kuin hän olisi ostanut kynttilänjalat. Grünebaumilta lähteä Pietariin ja antaa paperit Taranjeville. Nyt oli kulunut kolme päivää Nikolai Aleksandrovitshin ryöstöstä, kolme päivää, joiden aikana Ivan oli ponnistaen kaikki voimansa yksinomaan etsinyt kadonneita papereita, eikä hän ollut nähnyt tovereitaan. Joka päivä ilmitulon vaara tuli suuremmaksi, ja Dunajevski tovereineen yhä edelleen riutui Moskovan vankiloissa.

Oh, tämä vastuunalaisuuden taakka tuntui liian raskaalta kantaa. Ne kauhut, jotka liittyivät salaisten paperien kuljettamiseen, eivät olleet mitään niiden rinnalla, mitä hän sai kärsiä. Mutta Jumalan kiitos! Kaikki nämä kärsimykset olisivat huomenna ohi viimeistään, ja nyt vihdoinkin ensimmäistä kertaa Ivan rajusti toivoi voivansa luopua kaikista vehkeistä ja salaliitoista. Tyytyä elämään rauhallisena kansalaisena ja jättää Venäjän politiikan päättäväisesti syrjään.

Hänen viettämänsä työteliäs yö vaikutti rauhoittavasti hänen hermoihinsa. Hän työskenteli kunnes talviaamun myöhäinen kajastus pilkisti ikkunaverhojen lävitse sisään, ja sitten kuin hän oli virkistänyt itseään kylvyllä ja nopealla aamiaisella, hän painui taas etsimään kynttilänjalkoja, ja kello yhdeksältä hän oli Opernringillä Grünebaumin kaupan ulkopuolella odottaen, että ovet avattaisiin.

Heti kuin se oli tapahtunut, hän astui sisään ja pyysi puhutella omistajaa.

Tumma vanha juutalainen, jolla oli litteä nenä ja leveät huulet ja silmät kuin rupisammakolla — ja silmät olivat niin ulkona hänen päästään, että näytti siltä, kuin hän olisi pitänyt silmälaseja pelkästään estääkseen niitä putoamasta kuopistaan — tuli vastaan hieroen käsiään hyväntahtoisesti varmaankin ihmetellen, kuka hänen aikainen ostajansa oikeastaan oli. Hän oli tottunut epäilemään kaikkea.

"Hyvää huomenta, herra. Mitä minulla on ilo näyttää teidän armollenne tänään? Kalleuksiako? Antiikkitavaroitako?"

"Olen tullut tänne yksityisasioissa", sanoi Volenski lyhyesti. "Olkaa hyvä ja viekää minut konttoriinne, itsenne takia."

Juutalainen katseli häntä hetken aikaa terävästi silmälasiensa takaa ja sanoi sitten makeasti:

"Minulla ei ole mitään salattavia liiketoimia. Mutta jos teidän armonne vaivautuu astumaan tätä tietä —" Ja hän kulki edellä kirkasvaloiseen komeaan pieneen toimistoon myymälän taakse, missä monet kookkaat pää- ja kassakirjat todistivat hänen liikkeensä laajuutta ja edistystä.

"Teidän armonne on hyvä ja istuu", hän sanoi.

"En, mieluummin seison. Ei kestä kauan, mitä sanon. Te saitte eilen
Nordbahnin asemalla Grete Ottlinger-nimiseltä naiselta tavarapaketin.
Nämä tavarat olivat varastettuja. Te tiesitte sen. Mitä sanotte siihen?"

"Että olen yhtä syytön kuin vastasyntynyt lapsi, teidän armonne. Etten poistunut myymälästäni koko eilisenä päivänä, koska päivä oli, kuten teidän armonne epäilemättä muistaa, hyvin sateinen. Etten edes milloinkaan ole kuullut puhuttavankaan Grete Ottlinger-nimisestä naisesta. Etten milloinkaan ole himoinnut varastettuja tavaroita. Tämän vannon isiemme Abrahamin, Iisakin ja Jaakopin nimeen ja esi-isieni haudan kautta."

"Älkää puhuko roskaa", sanoi Volenski kärsimättömästi, "valehtelette ja olette tietoinen siitä. Puhun nopeasti asiani. Varastettujen tavaroiden joukossa — älkää keskeyttäkö minua", hän sanoi ankarasti, kun juutalainen yritti panna taas vastalauseen kohottaen kätensä ylös ikäänkuin kutsuen Abrahamia syyttömyytensä todistajaksi, "sanon, että varastettujen tavarain joukossa oli pari antiikkista posliinista ja kultaista kynttilänjalkaa. Tahdon tietää, missä nuo kynttilänjalat ovat. Maksan teille täyden Grete Ottlingerille tulevan summan ja lisäksi kaksituhatta guldenia, jos annatte ne minulle tällä hetkellä. Jos kieltäydytte, ilmiannan teidät poliisille ja puolen tunnin kuluttua olette vangittu, teidän talonne, omaisuutenne ja kirjanne tarkastettu, ja vaikka mitään raskauttavampaa ei voitaisikaan väittää teitä vastaan — voitte olla ovela lurjus — niin loppuu siihen liikkeenne menestys melkein varmasti. Teitä pidetään epäilyttävänä henkilönä, eikä kukaan asiakkaanne uskalla tulla teidän luoksenne enää peläten ostavansa varastettua tavaraa."

Juutalainen, joka keskustelun alussa oli tullut kalpeaksi huuliansa myöten, oli nyt saavuttanut joltisenkin tasapainon. Hieroen taas käsiänsä yhteen hän sanoi hyväntahtoisesti:

"Nyt huomaan, että teidän armonne on jalomielinen herrasmies, joka ei halua vahingoittaa vanhaa miesparkaa, jolla on vaimo ja lapset elätettävinään — vaan haluatte toimia rehellisesti hänen kanssaan. Vannon teidän armollenne, että suurin toiveeni on palvella teitä kaikella tavalla ja kerron teidän armollenne koko totuuden. En ole milloinkaan ennen tehnyt sellaista, mutta nainen vietteli minut ja ne tavarat olivat kovin kauniita. En tahtonut pitää niitä omassa kaupassani — se ei ollut turvallista — ja heti saatuani ne Grete Ottlingerilta pakkasin ne ja lähetin ne luotettavan lähettilään mukana liiketoverilleni Lontooseen. Sain häneltä tänä aamuna sähkösanoman, missä hän ilmoitti, että hän oli kulkenut rajan yli viime yönä vaaratta ja on nyt välttänyt poliisin, joka yhä edelleen ajaa takaa tavaroita tässä kaupungissa. Ja jos teidän armonne pitää sanansa ja antaa minulle kymmenentuhatta guldenia, mikä on ainoastaan tuhat guldenia enemmän kuin mitä kynttilänjalat maksoivat minulle, sanon teille mistä liiketoverini on tavattavissa, ja silloin tulee olemaan teidän armonne oma vika, ellette onnistu taivuttamaan häntä antamaan teille kysymyksessäolevia tavaroita."

"En maksa mitään, ennenkuin kynttilänjalat ovat hallussani, sitten kunniasanani kautta lupaan maksaa teille kaikki. Valitkaa nyt nopeasti, älkääkä tuhlatko aikaa. Pikajuna lähtee Wienistä kello yhdeltä. Jos annatte minulle liiketoverinne osoitteen ja kirjoitatte muutamia sanoja kortille ja mainitsette, että olen ystävänne, niin lähden Lontooseen sillä kellonlyömällä. Jos kieltäydytte, menen heti poliisin luokse ja ilmiannan teidät."

"Kuinka voin tietää, ettette ilmianna minua, kun olette saanut tavarat?" mutisi juutalainen epäluuloisesti.

"Katsokaa minua", sanoi Volenski, "näytänkö kurjalta petturilta, joka ensin hyötyisi miehestä ja sitten hänet pettäisi?"

Juutalainen katsoi sameilla silmillään terävästi nuorta puolalaista, jonka miehekkäät kasvot näyttivät ylpeiltä, kiihtyneiltä ja intohimoisilta, vaan eivät epärehellisiltä. Ja mitään sanomatta juutalainen otti lompakostaan kortin, jossa olivat sanat — "Moses Grünebaum, antikviteettikauppias", ja hän kirjoitti kortin takapuolelle — "Isaac Davis, 14 Great Portland Street, London", ja sen alle "Esitelläkseen ystävän", ja antoi sen Volenskille.

"Palaan Wieniin lauantaiksi", sanoi jälkimmäinen, "ja jos tuon kynttilänjalat mukanani, maksan samana päivänä teille lupaamani rahat".

Ja vetäen hatun silmilleen Volenski lähti liikkeestä piittaamatta juutalaisesta, joka seurasi häntä ovelle kumarrellen matelevaisesti ja yhä edelleen asiaankuulumattomasi huutaen Abrahamia, Iisakkia ja Jaakoppia todistamaan täydellistä viattomuuttaan.

XIII

Saapuessaan hotelliinsa Volenski löysi sähkösanoman paroni von Hermansthalilta, joka pyysi hänen pikaista läsnäoloaan etsivässä osastossa. Koska hän tahtoi välttää kaikkea, mikä olisi voinut näyttää epäilyttävältä, hän meni heti, vaikka hän olikin lakannut välittämästä siitä, mitä poliisi teki asiassa. Ei enää mikään, mitä he tekivät, voisi vaikuttaa kynttilänjalkoihin, sillä hän olisi Lontoossa, ennenkuin nopeimmatkaan tutkimukset johtaisivat Grünebaumin asiamiehen tapaamiseen Lontoossa. Mutta paroni von Hermansthalilla oli kuitenkin hänelle ilmoitettavana sangen paljon uutisia. Edellisenä yönä oli Grete Ottlinger vangittu "Kaiser Franzin" ulkopuolella juopumuksesta ja sopimattomasta esiintymisestä, ja poliisikuulustelussa oli hänet saatu tunnustamaan Moses Grünebaumin, tunnetun Kolowratringin varrella asuvan kauppiaan, hänen ja hänen rikostoveriensa kaupunkiin tuoman kaiken varastetun tavaran vastaanottajaksi. Mies ehkä vangittaisiin iltapäivällä.

"Luulin, että tämä kaikki ilahduttaisi teitä", lisäsi paroni ystävällisesti, "ja jos haluatte tulla toimistooni myöhemmin päivällä, annan teille erikoisen luvan tarkastaa epäiltäviä tavaroita Grünebaumin liikkeessä, ja jos hänen ylhäisyytensä kynttilänjalat ovat niiden joukossa, ja kun poliisi on oikeutettu luovuttamaan ne teille, niin te ehkä saatte ne muutaman päivän kuluttua".

Voi, kaikkea tätä virkavaltaisuutta ja virkamiehen turhantarkkuutta! Kuinka kiitollinen Volenski olikaan, että hän oli siitä riippumaton. Muutaman päivän kuluttua todellakin! Se aika kuluisi, jos madame Demidoville ilmoitettaisiin, ja tämä vaatisi kynttilänjalkoja omana omaisuutenaan. Muutaman päivän kuluttua Volenski toivoi olevansa Pietarissa palattuaan Lontoosta, ja kohtalokkaat paperit olisi toimitettu Taranjeville, ja sitten hän itse eroaisi veljeskunnasta. Sen hän oli vakavasti päättänyt. Viime päivät olivat läksyttäneet häntä sillä tavalla, että sen unohtamiseen menisi elämän pituinen aika.

"Olen suuressa kiitollisuudenvelassa teidän armollenne", hän vastasi hieman kuivasti, "niistä vaivoista, joita olette nähnyt tämän asian takia. Koska minun on pakko lähteä kaupungista muutamaksi päiväksi, jätän asian nyt tykkänään teidän huostaanne."

"Luullakseni ette voi tehdä paremmin", sanoi paroni von Hermansthal. "Nyt on vain enää kysymys ajasta, sillä teidän omaisuutenne on poliisin hallussa epäilemättä muiden Grünebaumin kaupassa olevien tavarain ohella, ja annan tarkat ohjeet, ettei mitään kynttilänjalkoja kosketella, ennenkuin te tai madame Demidov olette tunteneet hänen ylhäisyydelleen kuuluvat."

"Otaksun", sanoi Ivan koetteeksi, "että madame Demidoville on ilmoitettu asiasta?"

"Odotan madame Demidovia tänne aamulla, sillä lähetin hänelle viran puolesta ilmoituksen pyytäen häntä käymään luonani. Hän palasi Wieniin eilen tutkittuaan Oderbergin läpikotaisin ja päätti antaa meidän tehdä voitavamme hänen puolestaan."

"Epäilemättä hän sitten on tuntemassa hänen ylhäisyytensä kynttilänjalkoja", sanoi Ivan henkäisten helpotuksesta huomatessaan, ettei madame Demidov kaiken todennäköisyyden mukaan voisi puhutella Grünebaumia yksityisesti sinä lyhyenä aikana, joka kuluisi hänen oman käyntinsä ja sitä seuraavan poliisietsinnän välillä.

Hän otti hattunsa ja kumarsi kohteliaasti rakastettavalle paronille kiittäen häntä vielä hänen ystävällisyydestään, sitten hän sanoi nopeasti hyvästi ja poistui pikaisesti.

Kohtalokkaiden paperien etsintä oli täydellisesti vallannut hänen mielensä. Ivan Volenskin oli mahdotonta ajatella muuta mielettömästi ajaessaan kadonneita papereita takaa. Hän näytti melkein unohtaneen Heumarktin vangin olemassaolonkin, Pietarin toverit, jotka eivät vieläkään olleet kuulleet uutisia, ja ne, jotka olivat Wienissä, jotka lienevät ihmetelleet, koska ja kuinka hän oikeastaan oli lähtenyt tärkeälle matkalleen ja kuinka pian heidän manifestinsa tulisi keisarin käsiin ja Dunajevski ja muut toverit olisivat turvallisesti rajan takana. He eivät aavistaneetkaan, että koko se rakennus, johon sosialistinen veljeskunta luotti, voisi millä hetkellä tahansa murskaantua.

Ja viivyttely… viivyttely oli niin vaarallista! Mitä kreivi Lavrovski oli tehnyt? Olivatko venäläiset salapoliisit salaliiton jäljillä? Onnistuisivatko he keksimään vangin, ennenkuin uskaliaasta ryöstöstä oli millään tavalla hyödytty. Missään tapauksessa ei voisi seurata muuta kuin vaaroja asialle ja sen kannattajille, kun paperit, joissa olivat kaikki heidän salaisuutensa, olivat vieraissa käsissä. Niiden takaisin saaminen merkitsi kaikille elämää tai kuolemaa, ja tämä ainainen, piintynyt ajatus mielessään Volenski sulloi kokoon muutamia tarpeellisia esineitä ja oli pian valmis lähtemään Lontooseen iltapäiväjunassa.

Hänellä oli neljäkymmentätuntia kestävällä Englannin matkallaan runsaasti aikaa ajatella kaiken tämän juonittelun ja vehkeilyn hulluutta, joka epäilemättä vei kaikki ne, jotka siihen ryhtyivät, henkensä ja vapautensa menettämisen vaaraan. Hän itse, jolla oli runsaita varoja ja loistava ura edessään, kuinka hullu hän olikaan ollut vaarantaessaan kaikki tulevaisuuden mahdollisuutensa haaveellisten aatteiden takia, joiden kehittymiseen menisi vielä ehkä vuosisatoja, mutta joiden parasta ei suinkaan edistettäisi tyhmänrohkeilla iskuilla, jollaisia Dunajevski, Taranjev ja hänkin suunnittelivat. Voisiko kourallinen nuoria kiihkoilijoita toimittaa vallankumouksen Venäjälle, kun musikat, joiden hyväksi he vehkeilivät, eivät ojentaneet heille auttavaa kättä?

Niin, uudistukset tuohon isoon maahan tulisivat kyllä joskus. Äkkiä ehkä, kuten Ranskassa, rajusti — ja ne lakaisisivat kuin hirmumyrsky valtaistuimen ja hallitsijasuvun tieltään — mutta tämä tapahtuisi, kun kansan hetki olisi tullut, kun kansakunta itse tietäisi, mitä se haluaisi, kun vapaus-sana lakkaisi olemasta vain muutamain suussa, ja siitä olisi tullut kaikkien hartain toive. Se olisi aikaa, jolloin kaikki venäläiset, joilla oli miehen kunto, liittyisivät vapauden puoltajiksi ja kävisivät valtaistuimen kimppuun, jos se olisi heidän tiellään, lakaisisivat tieltään hallitsevat mahdit, elleivät ne taipuisi kansan tahdon mukaan. Mutta siirrettäköön se siksi, kunnes kansa tahtoisi. Sytyttäköön se kipinän heidän sydämissään, sijoittakoon jumalallinen käsi aatteen sinne, älköönkä se kytekö hitaasti ja pakonalaisesti muutamien fanaatikkojen puhaltamana.

Tällaisten ristiriitaisten ajatusten vallassa oli Volenski saapunut
Englannin pääkaupunkiin. Hän jätti matkalaukkunsa Charing Cross
Terminus-hotelliin aikoen matkustaa Wieniin samana iltana, ja heti kuin
hän oli haukannut kevyen aamiaisen, hän lähti ajurilla Great Portland
Streetin n:oon 14.

Tällä kerralla hän tunsi maaperän varmaksi. Ei tarvinnut käyttää apuna diplomaattisia taitojaan. Hän meni suoraa päätä myymälään, pyysi saada puhutella mr Daviesia ja sanoi tyynesti ja liikemiesmäisesti kohtalaisen hyvällä englanninkielellä:

"Näin teidän myymälässänne päivä tai pari sitten pari antiikkista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa, jotka minua silloin miellyttivät. Silloin minulla ei ollut aikaa niitä katsella, mutta olen sangen mielissäni, jos näytätte ne minulle. Ne olivat kultaa, ja niissä oli hyvin sievät vieux Vienne-tekoiset Amorit jousineen ja nuolineen. Muistatteko niitä, joita tarkoitan?"

"Aivan, herra, aivan. Valitan kuitenkin, etten voi palvella teitä, sillä myin nuo samat kynttilänjalat eräälle asiakkaalleni myöhään eilen iltapäivällä. Hän on suuri kaikenlaisten muinaisesineiden keräilijä, ja kuten teitäkin, häntäkin suuresti viehätti vieux Vienne-Amorien sirous. Mutta minulla on eräitä sangen kauniita kynttilänjalkoja, sekä antiikkisia että nykyaikaisia, joita varmaankin haluatte katsella —"

"En", sanoi Volenski, jonka kiihtyneet aivot kieltäytyivät uskomasta juutalaisen vakuutusta todeksi, "tahdon juuri ne — minun täytyy ne saada — en välitä siitä, mitä ne maksavat. Kas tässä", hän lisäsi, kun hän huomasi, että Davies alkoi katsella häntä epäilevästi, "on wieniläisen liiketoverinne antama suositus, näette siitä, että olen ystävä, ja jos olette rehellinen minua kohtaan, ei teille tapahdu mitään ikävyyksiä, mutta jos kieltäydytte auttamasta minua omaisuuteni takaisinsaamisessa — sillä nuo kynttilänjalat kuuluvat minulle — niin toimitan niin, että poliisi käy kimppuunne varastettujen tavarain tallettajana. Tuokaa nyt minulle nuo kynttilänjalat heti ja mainitkaa minkä hinnan niistä tahdotte. Minulla on kiire, sillä aion matkustaa pian."

Isaac Davies otti virkaveljensä antaman kortin ja väänteli sitä käsissään katsellen Volenskia yhä epäilevästi.

"Sanon teille, ettei mitään ikävyyksiä tapahdu teille", sanoi Ivan kärsimättömästi. "Olenpa halukas maksamaan teille sangen sievän summankin näistä kynttilänjaloista. Huomaatte siis, että voitte vain voittaa olemalla rehellinen minua kohtaan. Grünebaum antoi minulle tämän kortin, jotta teidän ei tarvitsisi mitään pelätä."

"Sir, olen kertonut teille totuuden", sanoi Isaac Davies viimein kuivasti ja lisäsi kohauttaen välin pitämättömästi olkapäitään: "Teidän uhkauksenne eivät vaikuta mitään minuun, minua ei voida syyttää mistään. Grünebaumin liike on hyvä ja tunnettu liike Wienissä. Minulla on täysi oikeus ostaa häneltä tavaroita ilman, että minun tarvitsee pelätä saavani varastettua tavaraa. En usko, että Grünebaumin minulle lähettämät tavarat ovat todellakin varastettuja ja vaadin teitä osoittamaan väitteenne todeksi. Siis kaikki teille antamani tiedot johtuvat siitä, että wieniläinen kirjeenvaihtajani on teitä suositellut, eikä siitä, että pelkäisin teidän uhkauksianne tai poliisia."

"Siis", huohotti Ivan, joka alkoi käsittää, että juutalainen puhui totta ja että kynttilänjalat olivat todellakin taas poissa hänen ulottuvillaan, "kynttilänjalat ovat myydyt".

"Mr James Hudsonille, jonka osoite on 108 Curzon Street, Mayfair, suurelle antikviteettien kerääjälle ja erikoistuntijalle. Olette ehkä kuullutkin puhuttavan hänestä? Ettekö? No, lähetin eilen nämä kynttilänjalat hänen nähtävikseen, sillä tiesin hyvin, että jos hän ne näkisi, hän mieltyisi niihin. Ne olivat hyvin kauniita, sir, ja jos teillä sattuu olemaan jotakin muuta samantapaista, niin olen kovin mielissäni —"

"Asiaan, mies. Jumalan tähden, kertokaa minulle, ostiko hän ne?"

"Kyllä, sir", sanoi Isaac Davies suuttuneena omituisen asiakkaan kärsimättömyydestä. "Tiesin, että hän sen tekisi. Mitä nyt voin tehdä puolestanne, sir? Enkö mitään? Hyvästi, sir."

Ja nähdessään, että hänen myymäläänsä astui uusi asiakas. Isaac Davies kääntyi eikä enää välittänyt Volenski-parasta, jonka toiveet tämä uusi kauhea isku murskasi.

Häntä seurasi todellakin huono onni. Aina silloin tällöin toivon säde pilkisti hänen kurjuutensa pimeyteen, kunnes sen sitten taas jokin tavaton yllätys karkoitti, ja viimeinen onnettomuus näytti aina edellistä pahemmalta.

Onnettoman nuoren miehen kärsivällisyys alkoi loppua, ja hän jo ajatteli heittäytyä ensimmäisen ohiajavan omnibussin alle. Mutta tätä hän ajatteli vain silmänräpäyksen verran, sillä sitten hän heti käsitti, että hänen kuolemansa asioiden ollessa sillä asteella merkitsisi hänen tovereilleen ehdotonta iankaikkista turmiota — varsinkin kun he eivät olleet tietoisia heitä uhkaavasta vaarasta, koska he eivät ollenkaan tietäneet, että vaaralliset paperit olivat kadonneet. Yhä edelleen oli heidän kohtalonsa hänen kylmäverisyytensä, rohkeutensa ja sitkeytensä vallassa ja hän päätti taas kerran ponnistaa voimansa pelastaakseen heidät. "Viimeisen kerran", hän ajatteli toiveikkaasti.

Volenskin täytyi nyt ottaa käytäntöön ovelammat keinot, ja hän kokosi kaikki voimansa keksiäkseen tällaisen suunnitelman. Hän oli melkein mekanisesti poistunut juutalaisen puodista, ja tiedottomasti hän suuntasi askeleensa Curzon Streetia kohden. Hänen täytyi välttämättä tavata mr James Hudson — siihen kelpaisi mikä tekosyy tahansa — hän koettaisi keksiä sellaisen. Hänen täytyi heti miettiä valmiiksi, mitä hän sanoisi mr James Hudsonille, kun hän tapaisi hänet. Hän tunsi hänet hyvin maineeltaan. Hän oli upporikas, mitä eriskummallisin mies ja erittäin jalomielinen, ja hän oli ollut suuressa naisten suosiossa prinssi Albertin aikoina. Epäilemättä hän oli gentlemanni, ja jos — Niin, se oli selvää. Koko keskustelu välähti läpi hänen kuumeisten aivojensa, ikäänkuin hän olisi nähnyt sen näyttämöllä.

Henkilöt: Kohtelias, hyväntahtoinen vanha herrasmies, nykyaikainen
Bayard-tyyppi — mr James Hudson. Nuori mies, jolla on menneisyys,
johon sisältyy naisen kunnia — hän itse. Näyttämö: Mayfairissa Curzon
Streetin varrella olevan talon vierashuone.

Nuori mies, jolla on menneisyys: "Sir, teidän käsissänne on naisen kunnia. Tahdotteko antaa minulle kirjeen takaisin?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Kirjeen, sir, minkä kirjeen?"

N. m. j. o. m.: "Se on kätketty kynttilänjalkaan, joka koristaa teidän uuninreunustaanne. Sir, monta vuotta sitten hulluttelimme. Teimme syntiä, hän ja minä. Koska meillä ei ollut minkäänlaista tilaisuutta lähestyä toisiamme, niin käytimme näitä siroja pieniä esineitä rakkauden postilaatikkona. Eräs näistä kirjeistä — naisen — unohdettiin sinne — hän on nyt naimisissa — minä olen naimisissa — olemme kaikki naimisissa — mutta teidän, sir, hallussanne on kynttilänjalat — teidän hallussanne on naisen kohtalo! Tahdotteko antaa minulle takaisin kirjeen?"

Kohtelias vanha herrasmies: "Olkaa hyvä ja ottakaa se — se kuuluu teille!" Esirippu.

Näkyi selvästi, että Volenski-paran ajatukset olivat nyt melkein kuin mielipuolen haaveita. Hänen kiihtynyt olemuksensa, hänen rajut kiihkeät liikkeensä herättivät ohikulkijain huomiota.

Hän ponnisteli hirveästi hillitäkseen itsensä, ja saavuttuaan Curzon Streetin 18:aan hän soitti kelloa ja kysyi ovea avaavalta lakeijalta, oliko mr James Hudson kotona.

Hieno otus, jolla oli polvihousut, silkkisukat ja puuteroitu tukka, silmäsi häntä enemmän kuin kuuden jalan majesteettisesta korkeudesta ja kysyi, kuten Volenskista tuntui, hyvin hämmästyneellä äänellä:

"Herra Hudson, sir?"

"Niin, oletteko hyvä ja annatte hänelle korttini, ja sanokaa hänelle, että haluan puhua hänen kanssaan heti."

"Olen pahoillani, etten voi ottaa korttia, sir", sanoi lakeija vakavasti ja lisäsi juhlallisesti: "Mr James Hudson kuoli, sir, tänä aamuna äkkiä kello puoli kolmen aikaan. Kuolema johtui halvauksesta, sir. Hänet haudataan Highgaten hautausmaahan torstaina, sir, kello seitsemältä: eikä mitään kukkia, hänen pyynnöstään. Isännöitsijä voi tavata teitä, sir, jos asianne on tärkeä."

Ääni tuntui Volenskista tulevan äärettömän kaukaa niin kaukaa, että se kuului sellaiselta, kuin se ei olisi ollut peräisin tästä maailmasta. Miehen kasvot alkoivat tanssia hänen edessään ja pyöriä hänen ohitseen peloittavalla nopeudella samoin kuin huonekalut ja ikkunat. Hänellä oli vain sen verran voimia, että hän jaksoi käskeä miestä toimittamaan hänelle ajurin, nousta siihen ja huutaa ajajalle, että tämä veisi hänet Charing Cross Terminus-hotelliin. Sen jälkeen hän onneksi menetti tajuntansa hetkeksi. Väsyneet aivoparat kieltäytyivät käsittämästä tätä viimeistä onnettomuutta, tätä viimeisen toivon menetystä. Volenski ei ollenkaan voinut muistaa, kuinka hän pääsi huoneeseensa hotelliin tai mitä tapahtui sitä seuraavina päivinä, sillä hänen tiukkaa sielullista ja ruumiillista jännitystään seurasi hermoston voipumus.

Hotellista lähetettiin noutamaan lääkäriä, joka asiain niin ollen katsoi itsellään olevan oikeuden avata Volenskin lompakko, ja kun hän näki, että se oli täynnä seteleitä ja maksumääräyksiä, niin hän määräsi häntä hoitamaan pari sairaanhoitajatarta ja määräsi hänelle kaikkea muutakin, mikä oli välttämätöntä, pääasiassa ehdotonta rauhaa ja lepoa.

XIV

Sillä aikaa kuin Volenski oli saanut kokea kaikenlaisia vaiheita kiihkomielisen intonsa takia, hänen toverinsa, Wienin sosialistisen veljeskunnan jäsenet, olivat eläneet hyvin ankaraa ahdistuksen aikaa ja pelänneet, mitä tuleman piti.

Nyt oli kulunut viikko siitä, kun Ivan Volenskin oli pitänyt lähteä Wienistä Pietariin mukanaan hänelle uskotut paperit, eikä tähän päivään mennessä häneltä ollut tullut mitään tietoja.

Hän oli luvannut antaa heille joitakin uutisia itsestään, heti kuin hän olisi tullut Pietariin. Jos kaikki olisi ollut oikein, hänen olisi pitänyt olla siellä jo kaksi päivää sitten, ja nyt hän olisi varmaankin jo antanut paperit Taranjeville. Miksi hän sitten ei sähköttänyt tai antanut jotakin selitystä ainakin rauhoittaakseen heitä, että kohtalokkaat paperit olivat turvassa?

Edellisenä iltana he olivat tavanneet toisensa kokoushuoneessaan Franzgassen varrella, ja kokous oli ollut synkkä ja kiihkeä. He olivat jo alkaneet arvella, että heidän rohkean lähettiläänsä osaksi oli tullut heidän tavallinen kohtalonsa ja että minä päivänä tahansa, millä hetkellä tahansa, heidän päälleen voisi langeta musertava isku.

Kun kerran heidän paperinsa olisivat kolmannen osaston käsissä, niin heistä tuskin kukaan onnistuisi pakenemaan. Ja kuolemanpelkoakin kiusallisempaa ja katkerampaa olisi se, että heidän niin suurenmoisesti suunniteltu ja niin rohkeasti toteutettu salahankkeensa päättyisikin pelkästään vain heidän omaan turmioonsa, eikä kaikesta voitettaisi muuta, kuin että vankijoukkue saisi tallustella Siperiaan.

Ellei —

Niin! Oli olemassa "ellei", julma ja jylhä vaihtoehto, huolimatta presidentin melkein rukoilevista puheista, huolimatta useimpien paremmasta ja jalostuneemmasta minästä, ja se oli verkalleen, mutta varmasti tunkeutunut heidän tajuntaansa. Mirkovitsh oli pakottanut heidät sitä ajattelemaan jo viisi päivää sitten, kun he menestyksensä innostamina eivät olleet muistaneet muuta kuin suurta päämääräänsä. Nyt kun heidän menestyksensä tuntui olemattomalta, kun kaikki oli ehkä mennyt hunningolle, nyt he ajattelivat jälleen vanhan toverinsa julmia sanoja, ja he alkoivat himoita kostoa.

Puheenjohtaja oli pyytänyt heitä kokoontumaan taas tänä iltana, ja kello kymmenen tienoissa he pujahtivat sisään innokkaina kuulemaan uutisia.

"Onko mitään saatu tietää?" sanoi jokainen sisään tullessaan, ja kun heille synkästi vastattiin kieltävästi, niin alettiin ottaa piippuja esiin ja polteltiin äreän vaiteliaina.

Puheenjohtaja oli saapunut sulavakäytöksisenä ja hillittynä kuten tavallista, mutta hänenkin kasvoillaan näkyi syvän huolestumisen ilme, minkä hän nähtävästi yritti kätkeä nuoremmilta tovereiltaan. Aina silloin tällöin hän katsoi tuskallisesti ovelle, mistä luultavasti piankin kuuluisivat Mirkovitshin askeleet.

Viimeksimainittu ei vielä ollut saapunut. Eilen hän oli näyttänyt yrmeämmältä ja jörömmältä kuin milloinkaan. Toisin kuin muut veljeskunnan jäsenet ei hän näyttänyt mitenkään olevan huolissaan Ivanin ja hänen mahdollisen kohtalonsa johdosta. Hänen ajatuksensa kohdistuivat yhä tyytyväisempinä kauheaan päämäärään, jonka hän toivoi piankin saavuttavansa. Hän ei vielä ollut puhunut julki niitä ajatuksia, joiden hän jo tiesi kangastelevan synkkinä kaikkien mielissä ja jotka olivat saaneet hänet täydellisesti valtoihinsa. Mutta tänä iltana hän aikoi pyytää heidän suostumustaan, ja hän huomasi astuessaan huoneeseen ja nähdessään kaikkien katsannon, että hänen voittonsa olisi helppo. Hän oli pitänyt huolta siitä, että siemen oli kylvetty ajoissa. Tänä iltana hän aikoi korjata sadon.

Maria Stefanovna oli hänen mukanaan. Nyt he uskoivat hänelle veljeskunnan salaisuudet. Hänen oopperanaamiaisissa niin menestyksellisesti ja niin varovaisesti näyttelemänsä osa oli todistanut heille, että hänenlaisensa nainen voi usein olla arvokas apuri miesten toimissa.

Tyttö tuli sisään isänsä kanssa, ja tervehdittyään niitä, jotka olivat hänelle kokouksen jäsenistä tutuimpia, hän myöskin sytytti lyhyen savukkeen ja odotti, mitä kaikilla oli sanomista.

"Mirkovitsh, oletteko kuullut mitään Volenskista?" kysyi yht’aikaa kymmenkunta ääntä.

"En", hän vastasi, "luulin, että puheenjohtajalla tai jollakulla komitean jäsenellä olisi ollut tällä hetkellä häneltä jokin sanoma".

Syntyi hiljaisuus. Sitten sanoi eräs juro ääni:

"Svietlitzki sanoo, että paavin lähettiläs ei ollenkaan mennyt
Pietariin, vaan että hän on oleskellut Tirolissa viime viikon."

"Mutta Ivanhan sanoi, että hän lähtisi hänen kanssaan seuraavana päivänä, piinaviikon keskiviikkona."

"Varmaankin —"

"Ei!" keskeytti puheenjohtaja, "sitä ei tarvitse pelätä".

"Tarkoitatteko, että hän on joutunut poliisin kynsiin?"

"Se on mahdotonta", sanoi puheenjohtaja varmana, "sillä nyt emme kaikki istuisi täällä rauhassa. Meitä kaikkia voitaisiin syyttää rikoksesta, ja tällä hetkellä luullakseni useimmat meistä olisi vangittu. Juuri se seikka, että me olemme kaikki vielä vapaita miehiä, osoittaa, että paperimme ovat turvassa."

"Paperimme voivat kyllä olla, mutta kuinka ovat lähettiläämme asiat?" puuttui puheeseen eräs veljistä.

"Tarkoitatteko, että hän ennen vangitsemistaan on ehkä hävittänyt paperit?" sanoi toinen.

"Olen varma", sanoi eräs vanha mies, "että Ivan ennen luopuisi hengestään kuin salaisuudestamme".

Huoneessa syntyi taas hiljaisuus. Mirkovitshin silmät kiersivät pilkallisina, melkein halveksuvaisina miehestä mieheen. Maria Stefanovna ei millään tavalla ottanut osaa näiden monien otaksumien ja päätelmien tekemiseen. Hän istui tarkkaavaisesti kuunnellen kaikkea, mitä hänen ympärillään puhuttiin, mutta hänen silmänsä kohdistuivat aina silloin tällöin omituisen tuskaisesti ja levottomasti hänen isäänsä, joka istui häntä vastapäätä.

"Eikö teistä tunnu omituiselta, hyvät ystävät", sanoi Mirkovitsh viimein pilkallisesti, "että meidän on aivan mahdotonta, noin kahdeksansadan mailin päästä, päättää mitään varmaa siitä, mitä on Volenskille tapahtunut?"

Asia oli sillä tavalla, ja se tuntui omituiselta, ja kuitenkin tuotti asiain selvitys hiukan tyydytystäkin, kun naapurin kanssa tehtiin epämääräisiä olettamuksia ja kuultiin, minkälaisia olivat muiden toverien ajatukset ja pelonaiheet, ja silloin tällöin saatiin rauhalliselta puheenjohtajalta kuulla tyynnyttävä huomautus.

"Minä puolestani", sanoi Mirkovitsh, "ajattelen, että Volenskin vaitiolo on kovin pahaenteistä. Ei olisi voinut olla mitään vaaraa siinä, että hän olisi lähettänyt sähkösanoman puheenjohtajalle — jonka tiedetään olevan hänen hyvän ystävänsä —, missä sähkösanomassa hän olisi ilmoittanut saapumisestaan Pietariin. Jos hän olisi päättänyt matkansa vaaroitta, niin aivan varmasti puheenjohtaja olisi saanut siitä tiedon."

Puheenjohtaja katsoi tuskaisesti toveriinsa ja ojensi kätensä häntä kohden, ikäänkuin hän olisi yrittänyt estää häntä jatkamasta, mitä hänellä oli sanomista.

"Puhu, Mirkovitsh, sinullahan on jotakin mielessäsi", sanoi eräs komitean jäsen, ja kaikilta suunnilta kuului: "Antaa kuulua!"

Maria Stefanovna samoin kuin puheenjohtajakin teki liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut keskeyttää isänsä, mutta ehkä hän huomasi sellaisen yrityksen hyödyttömyyden, sillä hän ryhtyi taas polttamaan savukettaan ja istui tuskaisen odottavana kuten ennenkin.

"Se, mitä minulla on sanottavana, kuten tiedätte, ei varmaankaan ole monestakaan teistä hauskaa kuulla", sanoi Mirkovitsh, joka oli nyt noussut seisoalleen ojentuen koko pituuteensa ja katsoi kokoontuneisiin tovereihinsa ikäänkuin tornista hymyillen halveksuvasti, kuten hänen tapansa oli. "Nähkääs, useimmat teistä ovat onnettomuudekseen syntyneet herrasmiehinä. Mutta minä en ole, ja sentähden minun paksuun, alhaiseen päähäni ei mahdu mitään sellaisia tunteita, joita nimitätte jalostuneiksi. Hyvät ystävät, vaikka lienettekin herrasmiehiä, älkää silti olko heikkoja ja saamattomia kuten yhteiskuntaluokkaanne kuuluvat. Jumalan tähden, katselkaa asioita, niinkuin ne ovat, ja koettakaa unhottaa itsenne ja omat kiltit tunteenne maamme ja kansamme takia, joita palvelemme. Ette tahtoneet kuulla minua aikaisemmin, vastoin neuvoani käytitte mahtavaa, menestyksellistä suunnitelmaamme vaivaiseen tarkoitukseen, toveriemme vankilasta vapauttamiseen. Sanonpa teille", hän sanoi painavasti laskien voimakkaan nyrkkinsä pöydälle, "että Venäjällä kaikki tahtovat kuolla hyvän asian puolesta. He eivät kuten me rakasta elämää ja vapautta. He rakastavat ensin aatetta eivätkä itseään ollenkaan. Miksi välittäisimme siitä, mitä on tapahtunut Volenskille? Mitä merkitsee yksi mies, kun on kysymyksessä miljoonien paras?"

Hän näytti nyt olevan haltioitunut, hän näytti ihannemaailman profeetalta, jonka aate oli heidän kaikkien sydämissään, ja sen olisivat jotkut heistä toteuttaneet hyvin hellävaroen, mutta tämä mies tahtoi valloittaa utopiansa maan tulella ja miekalla.

He tiesivät kaikki, mitä he kuulisivat hänen ehdottavan. He tiesivät, mitä Mirkovitsh oli koko ajan tahtonut heidän tekevän. Monet heistä olisivat mielellään tukkineet korvansa, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla pelättyä uhkavaatimusta, jota tämä voimakas mies seuraavassa hetkessä heille tyrkyttäisi.

"Me olemme usein pitäneet täällä puheita", jatkoi Mirkovitsh taas, "terästääksemme intoamme tyranneja vastaan, jotka pitävät kämmenellään meidän ja kansalaistoveriemme kohtaloita. En ole mikään puhuja. Puheet eivät luista minulta. Jotkut teistä, jotka tänään näyttävät heikoimmilla, puhuivat silloin äänekkäimmin. Mutta minä sanon teille, että meillä on oivallinen ase käsissämme heitä vastaan, ja se ase tulee ennemmin tai myöhemmin vaivuttamaan heidät voimattomina jalkojemme juureen, ja he pyytävät armoa, jota he eivät milloinkaan ole meille suoneet.

"Se ase on pelko. Herättäkäämme heissä valtaavaa kauhua, hyvät ystävät, muulla tavalla heihin ei voi iskeä. Kun voimme, niin iskekäämme salakähmäisesti, aina nopeasti ja varmasti, niin että he lähiaikoina piankin silmäilevät toisiaan kasvot kalpeina ja värisevin huulin ja kuiskaavat, mitä he eivät uskalla sanoa kovaa: ’Ehkä seuraavalla kerralla on minun vuoroni.' Sillä tavalla, vain sillä tavalla meistä tulee heidän herrojaan, kun raukkamainen pelko panee heidät matelemaan jalkojemme juuressa. Silloin me voimme sanella, silloin me voimme hieroa kauppoja, ja mitä merkitsee sitä ennen Dunajevski tai Volenski tai sadat muut? Mitä merkitsevät heidän elämänsä, että me epäröisimme hetkeäkään käyttämästä asetta, jonka omalla avullamme olemme itsellemme hankkineet?"

Hän istuutui taas, ja hänen puhettaan seurasi kuolettava hiljaisuus. Läsnäolijain synkillä kasvoilla näkyi taas hehkuva innostus, taaskin oli tuo rautaisen tahdon omaava mies saanut heikommat toverinsa innostumaan, ja kun hänen pilkallinen katseensa jälleen kiersi ympäri huonetta hän saattoi lukea edessään olevien kasvoilta voimakkaan puheensa vaikutuksen. Hän luki sen siitä, että tuskalliset katseet verkalleen hälvenivät, samoin kauhunkuvat, joista ei puhuttu. Hän luki sen nuorista unelmoivista silmistä, joissa taas paloi innostuksen hehku, urhoollisten tekojen kaiho, hengen ja vapauden uhallakin.

"Mirkovitsh on oikeassa", sanoivat kaikki.

Ehkä jotkut heistä vieläkin värisivät ajatellessaan, mitä hänen aikeensa merkitsivät Heumarktin vangille, mutta vain muutama niin teki, ja kun puheenjohtajan tuskaiset ja Mirkovitshin riemuitsevat silmät tarkastelivat kaikkien läsnäolevien kasvoja, niin he tunsivat, että jos julman sosialistin ehdotuksesta äänestettäisiin, niin tulisi monta hyväksyvää ääntä ja vain muutamia kieltäviä.

"Siis, hyvät ystävät", jatkoi roteva venäläinen laskien nyt valttinsa pöydälle, "olen varma, että jos teiltä kysyttäisiin, niin ei teistä kukaan tahtoisi, että suurenmoinen hankkeemme ajaisi häpeällisesti karille, kun Venäjän poliisi vapauttaisi vankimme ja kaikki meidät tuomittaisiin ilman, että olisimme saavuttaneet mitään, vaikka olemme niin paljon uskaltaneet. Millä hetkellä tahansa, millä minuutilla tahansa voimme kaikki olla kolmannen osaston kynsissä, samalla kuin Nikolai Aleksandrovitsh poistuu talostani vahingoittumatta. Jokaisena sekuntina vaaramme kasvavat ja voitonmahdollisuutemme pienenevät. Ainakin jos sorrumme, sillä tuntuu siltä, ettemme voi päästä pakenemaan ilmitulematta, niin toimittakaamme jotakin, joka ikuisiksi ajoiksi tuottaa kunniaa nimellemme jokaisen venäläisen isänmaanystävän silmissä."

Siten vahvistettiin vangin tuomio; Keskustelu muodostui vähäiseksi. Vastahakoisesti, mutta kuitenkin yksimielisesti he olivat antaneet suostumuksensa pelkurimaiseen tekoon, jonka Mirkovitsh niin mielellään tarjoutui suorittamaan heidän puolestaan. Muutamat heistä pyysivät lykkäystä — yhden vuorokauden — jonka kuluessa voisi sittenkin Volenskista tulla joitakin tietoja. Vanha sosialisti, joka oli tyytyväinen päästessään tarkoitustensa perille, suostui mielellään odottamaan seuraavaan päivään asti, ja lopullinen istunto määrättiin sentähden seuraavaksi päiväksi ja samaksi ajaksi. Puheenjohtaja ei ollut sanonut mitään. Hänen vaikutusvaltansa oli vähäinen julmaan toveriinsa nähden. Tunteen vaihtelut, velvollisuus, josta erehdyttiin, ja väärälle tolalle joutunut into olivat ratkaisseet nuoren tsaarin pojan kohtalon.

Päättämättömyyden taakka tuntui häipyneen kaikkien hartioilta. Vaikka he eivät tupakoineet eivätkä rupatelleet tapansa mukaan, niin heidän synkkyytensä oli kokonaan vaihtunut ehdottomaan päättäväisyyteen. Ei enää esitetty kysymyksiä eikä olettamuksia Volenskin kohtalosta tai heidän omasta varmasta kohtalostaan. Kerran oli mainittu sana "salamurha", ja sen olivat monet huulet lausuneet väristen. Nyt sitä nimitettiin "mestaukseksi". Mirkovitsh oli mielellään pyöveli. He olivat tuomareita, jotka olivat vanginneet ja tuominneet vangin, aivan samoin kuin heidän tyranninsa tekivät niihin miljooniin nähden, joita he hallitsivat.

Puolta tuntia myöhemmin he kaikki lähtivät maltillisina ja hiljaisina ajatellen suurta huomispäivää. Ei kukaan ollut huomannut paljonkaan Maria Stefanovnaa, jonka isot tummat silmät olivat kiintyneet hänen isäänsä ikäänkuin lumottuina. Kun useimmat heistä olivat menneet, hänkin poistui huoneesta odottamatta, seurasiko Mirkovitsh häntä, kun hän riensi hänen ohitseen. Kadulla hän kutsui ajurin, astui siihen yksin ja ajoi nopeasti Heumarktin suuntaan.

XV

Maria Stefanovnan asema suuressa sosialistisessa veljeskunnassa oli omituinen. Vaikka hän olikin ainoa nainen niin monen miehen joukossa, niin hän kuitenkin tiesi kaikki heidän salaisuutensa ja hankkeensa, ja vaikka hän olikin nuori, niin hänen neuvonsa olivat heitä usein auttaneet.

Hänen isänsä Mirkovitsh oli jo varhain totuttanut äidittömän tyttärensä salaperäisiin tapoihinsa ja omituisin raskasmielisiin puheisiinsa. Maria oli syntynyt ja kasvanut vihaamaan hallitusta, joka istui Venäjän valtaistuimella, ja hän kuunteli isänsä useinkin verenhimoisia tuumia aina vaiteliaan hyväksyväisenä, vaikka hän ei aina ollutkaan aivan samaa mieltä.

Kun veljeskunta tarkasti mietittyään oli päättänyt uskoa hänelle mitä tärkeimmän osan tsaarin pojan ryöstämisessä, niin hän tunsi itsensä ylpeäksi ja onnelliseksi ajatellessaan, että hän ensi kertaa olisi hyödyksi suurelle asialle, joka oli yhtä suuresti hänen sydämellään kuin innostuneimmilla heistä. Kun Dunajevski ja hänen toverinsa oli vangittu, niin kerrottiin tytölle kauheista kidutuksista, joiden alaisiksi he joutuisivat, kun he olisivat Moskovassa vankeudessa, ja myöhemmin, kun he saisivat vaeltaa rasittavan matkan lumisen erämaan halki, jonka matkan silloin tällöin keskeyttäisivät hirvittävät niin sanotut lepohetket tungokseen asti täyteen ahdetuissa, pahanhajuisissa pysähdyspaikoissa. Sitten tulisivat elohopeakaivokset, jotka kolmessa vuodessa muuttaisivat terveen ja reippaan nuoren miehen halvaantuneeksi ja tylsämieliseksi ukoksi.

Ja he voisivat säästyä tuolta kauhealta kohtalolta, jos hän, Maria, näyttelisi taitavasti hänelle uskottua osaa, osaisi houkutella tsaarin pojan vankilaan, joka ei ollut ainoastaan mukava, vaan ylellinenkin, missä häntä säilytettäisiin, kunnes Moskovan marttyyrit olisivat jälleen vapaina ja onnellisina.

Hän pukeutui rohkeasti haaremiorjattaren hahmoon omaten kaikkien idän tyttärien viekkauden ja keimailevaisuuden, ja seuraavana päivänä hän ylpeänä ja onnellisena sai vastaanottaa veljeskunnan onnittelut ja kiitokset, kun se oli kokoontunut hänen kunniakseen.

Hän oli arvannut isänsä aikeet huoltamaansa avuttomaan vankiin nähden, mutta tähän asti hänellä ei ollut ollut mitään syytä pelätä vangin turvallisuuden takia. Hän tiesi, että useimmat hänen tovereistaan olivat hienostuneita ja maltillisia, hän tunsi ylevämielisen, jalosukuisen puheenjohtajan, varovaiset ja haaveksivat puolalaiset, jotka olivat suurena enemmistönä, ja hän ajatteli, että hänen isänsä pahat aikeet hillittäisiin.

Mutta kun Volenski, lähettiläs, johon oli luotettu, ei millään tavalla ilmoittanut matkansa onnistumisesta, kun kaikkien mielet kävivät synkeiksi ja tyytymättömiksi, alkoi Marian sydän lyödä tuskaisesti, sekä nuoren vangin turvallisuuden takia että asian kunnian puolesta.

Se suuri asia, jota hän kunnioitti ja piti pyhänä, jolle hän oli tahtonut uhrata elämänsä, sen oli tarraamaisillaan niin häpeällinen, niin luihu rikos, että Maria Stefanovnan koko sielu nousi kapinaan sitä vastaan ja se pakotti hänet kaikella naisen viisaudellaan ajattelemaan keinoa, jolla voitaisiin välttää niin kauhea katastrofi. Ja hän oli johdattanut Nikolai Aleksandrovitshin siihen, mikä uhkasi tulla hänen tuntemattomaksi haudakseen. Hän katsoi väristen käsiinsä, ja mietti, jättäisikö hänen nuori verensä hänen käsiinsä ikuisen tahran.

Koko yön hän asteli edestakaisin huoneessaan levottomana ja kauhistuneena. Joskus hän oli kuulevinaan isänsä askeleiden hiipivän salaa vangin huonetta kohden, ja sitten hänen oli tukittava korvansa ollakseen kuulematta nuoren miehen viimeistä tuskanhuutoa, nuoren miehen, jonka salamurhaajan käsi oli yllättänyt avuttomana.

Oli täysi päivä, ennenkuin hän voi suoda hermoilleen ja aivoilleen lyhyen levon ja vapautua siitä kauheasta tuskasta, joka oli kiduttanut häntä siitä asti, jolloin hänen isänsä oli edellisenä iltana pitänyt lopullisen puheensa. Naisten tavalla hän oli itsepäisesti miettinyt asiaa, kunnes hän luuli keksineensä vapahtavan keinon. Venäläisenä hän oli sangen hurskas. Hän rukoili kauan ja vakavasti suunnitelman onnistumiseksi, jonka tuli pelastaa vanki kuolemasta ja hänen aatetoverinsa ja isänsä ja koko ylevä asia ikuisesta häpeästä.

XVI

Kreivi oli saanut odottaa. Hän oli väsynyt ja tuskainen. Hänen oli pakko istua kärsivällisesti hotellissa odottamassa tietoja tyhjäntoimittajastaan ja lähettää raportteja kotona oleville hallitusmiehille tekaisemastaan tuhkarokkosairaudesta.

Mutta ilmeisesti ei enää kauankaan voitaisi pitää asioita salassa. Tsaaritar oli jo lupautunut tulemaan itse Wieniin hoitamaan poikaansa, ja lähettilään oli käsketty jyrkästi vaatia terveysilmoitusten lähettämistä etevien lääkärien allekirjoittamina, joita tietenkin oli kutsuttu hoitamaan ylhäistä sairasta. Parin päivän perästä olisi turmio tullut, ja sitäkin kauheampana, kun Lavrovskin petosta pidettäisiin kanssarikollisuutena. Nyt vanha venäläinen kirosi omaa heikkouttaan, kun hän ei heti ollut vierittänyt vastuuta kauheasta onnettomuudesta omilta hartioiltaan, mikä olisi ollut, kuten tapaukset osoittivat, viisain menettelytapa. Epäsuosioon joutuminen olisi silloin ollut seurauksena — mahdollisesti määräys viettää muutama vuosi ulkomailla. Mutta nyt hän ei nähnyt enää mitään toivoa olevan, hän näki vain näkyjä Siperiasta, missä hän saisi viettää viimeiset elinvuotensa.

Hän oli silmäillyt puolittain kammoten, puolittain päättäväisesti pientä revolveriaan, joka olisi hänen viimeinen lohduton toivonsa. Epäilemättä otettaessa huomioon hänen monet uskolliset palvelusvuotensa hänen keisarillinen isäntänsä soisi hänelle armon kuolla, sen sijaan että hänen täytyisi hitaasti kitua siperialaisessa vankilassa.

Voi, kreivi Lavrovski toivoi, ettei hän milloinkaan olisi kysynyt neuvoa ranskalaiselta salapoliisilta tai että hän niin tehtyään olisi uskonut koko jutun hänelle, sillä hänhän oli johtanut hänet yhä edelleen pettämään, mikä koituisi hänen turmiokseen.

Sillä aikaa kuin Volenski, joka oli joutunut vuoteen omaksi ainaisen kovan onnensa johdosta, oli viimeinkin löytänyt ruumiillisessa voipumuksessa viimeisten päivien kuluttavan tuskan armollisen unohduksen, niin kreivi Lavrovski, joka oli yhtä säälittävässä pulassa kuin nuori puolalainenkin, istui miettien, hakisikohan hän taas käsiinsä vanhan salapoliisin ja tällä kertaa todellakin päättäisi kertoa hänelle kaikki tai lähettäisikö hän heti sähkösanoman Pietariin pyytäen pikaista apua. Jälkimmäinen vaihtoehto oli ehkä viisaampi menettelytapa. Sekä järki että velvollisuus vaativat sitä, mutta inhimillinen luonne on sellainen, että se aina mielellään siirtää ikävyydet myöhäisemmiksi ajoiksi, ja ihmisenä Lavrovski tahtoi viivytellä.

Siitä johtui, että kreivi Lavrovski tuli hilpeän toiveikkaaksi ja oli yllättynyt kuullessaan, että eräs nainen tahtoi puhua hänen kanssaan tärkeän kiireellisen asian vuoksi. Hän oli kieltäytynyt ilmoittamasta nimeään, sanoi palvelija, mutta pyysi häntä ilmoittamaan kreiville, että hänellä oli tietoja herra Furet’ltä.

"Käskekää hänet heti tänne", sanoi kreivi Lavrovski innokkaasti.

Uutiset varmaankin olisivat hyviä. Salapoliisi oli ehkä saanut tietää jotakin tähdellistä ja tahtoi ilmoittaa heti hänelle. Kreivi Lavrovski nousi, kun herra Furet’n lähetiksi ilmoitettu nainen astui huoneeseen, ja hän vaistomaisesti kumarsi, kun hän näki hienosti käyttäytyvän naisen — joka niin suuresti erosi tavallisesta naispuolisesta salapoliisin apulaisesta, jollaisia hän oli tottunut näkemään. Hänen kasvonsa olivat tiukasti verhotut, mutta hänen vartalonsa ja yleinen olemuksensa todistivat hänen olevan nuoren sekä sivistyneen naisen.

Hän istuutui tuolille, jonka vanha kreivi hänelle tarjosi, ja hän asetti sen taitavasti sillä tavalla, että hänen selkänsä tuli ikkunaa vasten, samalla kuin Lavrovskin kasvot olivat valaistut.

"Monsieur le Comte", hän alkoi kohteliaasti, "minun täytyy ensin esittää teille nöyrät anteeksipyyntöni sen pienen petoksen johdosta, johon minun täytyi turvautua. Tahdoin olla varma siitä, että tapaisin teidät viivyttelemättä, ja minä käytin herra Furet’n nimeä suosituksenani. Minä en ole hänen lähettinsä."

"Mutta, madame — mademoiselle —" änkytti Lavrovski hämmentyneenä tästä omituisesta esipuheesta, "minä —"

"Olette ymmällä", jatkoi muukalainen, "käsittääksenne, kuinka herra Furet'n nimi sopi tunnussanaksi luoksenne pääsemiseen. Minä kerron sen teille heti, kun olen ilmoittanut, mitä olen saanut toimekseni ja minkä vuoksi uskallan pyytää teidän ystävällistä huomiotanne."

Kreivi Lavrovski oli liian hämmentynyt vastatakseen. Syntyi pieni tauko, jonka aikana salaperäinen muukalainen ilmeisesti kokosi ajatuksiaan ja Lavrovski vaistomaisesti tunsi epämääräistä pelkoa, että hän kuulisi asioita, jotka merkitsisivät elämää tai kuolemaa.

"Luulen, että olen oikeassa todetessani, monsieur", hän jatkoi, "että te tällä hetkellä olette suuressa tuskassa erään kadoksiin joutuneen ylhäisen henkilön takia, jonka nimeä minun ei tarvitse mainita. Niinhän?"

Lavrovski oli puolittain odottanut tällaista, mutta kuitenkin hän tuli kalpeaksi liikutuksesta, kun hän kuuli tämän muukalaisen niin tyynesti juttelevan tuosta peloittavasta asiasta. Hän ei vastannut. Nainen ei näyttänyt sitä odottavankaan, sillä hän jatkoi heti.

"Saan heti vakuuttaa teille, monsieur, että tuo ylhäinen henkilö voi hyvin, eikä häntä nykyjään uhkaa mikään vaara."

Hän painosti sanaa "nykyjään", tarkaten sen vaikutusta Lavrovskiin.

"On totta, että hän tällä hetkellä on vankina", jatkoi nainen, "ja hänen vankilansa on sekä ylellinen että mukava. Mutta hän on henkilöiden vallassa — joiden lähettilään näette edessänne — jotka ovat sangen iloisia saadessaan antaa hänelle vapautensa takaisin."

Vanhan venäläisen kasvoilla näkyi helpotus. Hän luuli nyt ymmärtäneensä kaiken. Huolimatta sukupuolestaan, muodinmukaisista vaatteistaan ja hienosta käyttäytymisestään tämä nainen kuului siis niiden yltiöpäiden joukkoon, jotka elivät varastamalla ihmisiä, sen sijaan että olisivat varastaneet tavaraa, ja vaativat lunnaita kuin maantierosvot. Hyvä! Jumalan kiitos! Ei ollut vielä tapahtunut paljonkaan pahaa, ja Venäjänmaalla on aina runsaasti rahaa tarvittaessa. Mitään sanomatta kreivi Lavrovski otti esille lompakkonsa ja pannen sen pöydälle sanoi yksinkertaisesti:

"Sanokaa hinta."

"Minun aikomuksenani tänne tänään tullessani oli ilmoittaa se", sanoi muukalainen häiriintymättä, "mutta pyydän teitä, kreivi Lavrovski, panemaan piiloon tuon lompakon — tsaarin pojan hengen hinta ei ole siellä".

Lavrovski tuijotti häneen mykkänä hämmästyksestä. Hän joutui tämän harvinaisen keskustelun aikana yhä enemmän ihmeisiinsä.

Sitten Maria Stefanovna meni suoraan asiaan. Hän tuskin keskeytti edes hengähtääkseen, sillä hän oli järjestänyt koko keskustelun mielessään niin perinpohjaisesti niinä pitkinä tuskaisina hetkinä, jolloin hän oli kulkenut huoneessaan edestakaisin edellisenä yönä. Hän selitti nyt melkein tyhmistyneelle vanhalle hovimiehelle sen uskaliaan juonen, jonka avulla Venäjän valtaistuimen perijä oli joutunut avuttomaksi vangiksi muutamien nuorten kiihkoilijoiden käsiin. Hän selitti hänelle oman osansa asiasta, palautti hänen mieleensä salaperäisen haaremiorjattaren ja vakuutti hänelle, että hän itse piti erittäin hyvää huolta korkean vangin mukavuudesta.

Hän puhui selvällä ja lujalla äänellä, niin ripeästi, että kreivi Lavrovski tuskin uskalsi hengittää. Vanha venäläinen kuunteli kauhun valtaamana avoimia viittauksia tai peitettyjä uhkauksia, mitkä, koskivat hänen keisarillisen korkeutensa vaarallista asemaa. Hän kuuli kummissaan, kuinka niin hirvittävän hankkeen oli suunnitellut ja toimeenpannut niin loukkaamattomaan ja korkeaan henkilöön nähden nuorukaisjoukkue, jonka olemassaolostakaan hän ei ollut tietänyt, ja hän tajusi heti, kuinka hyödyttömiä olisivat olleet kaikki hänen ponnistuksensa tai Furet’n ponnistukset taisteltaessa niin monia hämäräperäisiä vihollisia vastaan.

"Luulen, että olen nyt selvittänyt teille, että tsaarin pojan henki on täydellisesti niiden vallassa, jotka pitävät häntä vankinaan, ja minun tarkoitukseni tullessani tänne tänään on kertoa teille, millä ehdoilla Nikolai Aleksandrovitsh saa takaisin henkensä ja vapautensa."

"Ehdoilla, madame? Minä en kuuntele mitään ehtoja", huudahti kreivi Lavrovski, joka viimein sai sanan suustaan tämän julkean hävyttömyyden kuullessaan. "Nopea ja äkillinen kuolema tulee teidän kaikkien osaksi. Jumalan kiitos, Venäjän poliisi on tarkka, ja sen käsi ulottuu pitkälle, ja se kyllä saa selvää rakastetun keisarinsa pojasta sen tarvitsematta kuunnella teidän kaltaistenne ihmisten sanelemia ehtoja."

Hän oli hypännyt ylös raivoissaan, ja hän tarttui kädellään soittokellon nauhaan määrätäkseen Stepanin vartioimaan tätä häijyjen uutisten kurjaa tuojaa sillä aikaa kuin hän matkustaisi Pietariin kysymään neuvoa tämän uskaliaan joukkueen rankaisemiseksi.

Maria Stefanovna oli istunut liikkumatta. Hän naputti jalallaan nopeasti permantoa, ja se oli ainoa merkki hänen kärsimättömyydestään.

"Muistakaa, herra", sanoi hän tyynesti, että jos soitatte sitä kelloa, niin teidän nuori isäntänne on kuollut, ennenkuin yö on kulunut.

Vanha venäläinen ymmärsi. Mikä hullu hän olikaan! Nainen oli oikeassa. Mitä voisi hän tehdä muuta kuin odottaa kärsivällisesti ja nöyrästi kuullakseen näiden lurjusten vaatimukset, lurjusten, jotka uhkasivat tikarillaan tsaarin pojan sydäntä.

Myöhemmin ehkä voisi kosto tulla, mutta nyt hänen täytyi hieroa kauppaa, tehdä sopimus heidän kanssaan, vaikka se olisikin ärsyttävää.

"Olette oikeassa, madame. Epäilemättä te ja toverinne tiedätte, kuinka täydellisesti olemme teidän vallassanne, muuten he eivät milloinkaan olisi lähettäneet teitä luokseni."

Sitten koettaen rajusti hillitä itsensä hän lisäsi.

"Kuuntelen mitä teillä on sanomista."

Maria Stefanovna huokasi tyytyväisenä. Hän oli saanut miehen tarkkaavaiseksi ja uskomaan omaamaansa mahtiin. Nyt oli ainoastaan esitettävä suunnitelma, jonka hän oli laatinut. Hän oli varma, että häntä ehdottomasti kuunneltaisiin.

"Monsieur", hän sanoi, "vaikka tunnustankin, että vanki, joka on hallussamme, on erittäin kallisarvoinen eräälle Venäjän keisarikunnan osalle, niin sanoaksemme, mutta eikö milloinkaan ole juolahtanut mieleenne, että hän edustaen puoluelaisiaan ja virkakuntaansa pitää monia ihmisiä vangittuina, joiden henki myös on äärettömän kallis. Ettekö milloinkaan ole kuullut mainittavan Dunajevskin nimeä?"

Vanha hovimies tunsi hyvin tuon kiihkeän, leppymättömän nihilistin nimen, nihilistin, jonka vangitseminen useine tovereineen kuukausi sitten oli ollut kolmannen osaston riemuvoitto. Hän arvaili nyt, mitähän naisella mahtoi olla mielessään tullessaan hänen luokseen. Varmaankin hän halusi vankien vaihtoa. Hyvä Jumala! Mitä merkitsi, vaikka maailma kansoitettaisiin tuhansilla vapautetuilla vangeilla, kun vain tuo ainoa arvokas henki oli turvassa?

"Minulla on tässä kirje", sanoi Maria Stefanovna, "jonka pyydämme teidän antamaan herrallenne tsaarille. Siinä me ilmoitamme hänelle, että hänen poikansa on henkilöiden käsissä, jotka pitävät häntä panttivankina eräillä määrätyillä ehdoilla. Nämä ehdot ovat, että Dunajevski ja hänen vankilatoverinsa täydellisesti armahdetaan ja että he pääsevät vapaasti lähtemään maasta. Sinä päivänä, jolloin he ovat menneet rajan yli, Nikolai Aleksandrovitshin vankilan ovet avautuvat ja vaunut vievät hänet heti hänen hotelliinsa."

Vanha kreivi värisi hiukan ajatellessaan, että hänen tuli viedä tällaisia peloittavia viestejä, että hänen piti kertoa huolestuneille vanhemmille, että heidän poikansa oli vielä vankina salamurhaajan käden ulottuvilla. Hän muisti mielessään, kuinka Rooman keisarit tavallisesti kohtelivat huonojen uutisten tuojia, ja hän ajatteli kohtalokasta kysymystä, minkä arkaan paikkaan loukatut vanhemmat esittäisivät hänelle: "Mitä sinä olet tehnyt pojallemme?"

"Onko siinä kaikki, mitä kirje sisältää?" kysyi hän ponnistaen voimiaan.

"Ei aivan kaikki. Siinä me toistamme tsaarille, mitä minä tässä juhlallisesti julistan teille."

"Ja se on?"

"Että me tahdomme huomauttaa teille, ettei teidän ollenkaan tarvitse pelätä, että Nikolai Aleksandrovitshin henkeä uhkaa mikään vaara. Antakaa meille takaisin toverimme, niin me vapautamme teille panttivankimme, niin hyvinvoipana kuin vanki voi olla. Mutta muistakaa myös aina se tärkeä seikka, että seinän toisella puolella, minkä takana tsaarin poika nukkuu, elää ja hengittää, seisoo julma, päättäväinen ja aina valvova vartija. Hänen tarvitsee vain varmistua pelossaan, vain kuulla vieraita askeleita portaista, ja tikari, jota hän aina pitää kädessään, joka ei voi olla osumatta maaliin, tunkeutuu suoraan vangin sydämeen."

Vanha hovimies kumarsi ja istui hetken aikaa mykkänä ja kauhun valtaamana. Tuo kaikki tuntui mitä peloittavimmalta painajaisunelta, tämä rohkea salajuoni, nämä kiihkoilijat, ja hän oli ollut sopimaton kaitsija, joka oli laiminlyönyt holhokkinsa ja joka nyt sai niin julman rangaistuksen tekemistään pahoista teoista. Kenpä tietää, jos hän olisi ollut vähemmän pelkurimainen, jos hän olisi luottanut Venäjän poliisin suurenmoiseen systeemiin, niin he olisivat onnistuneet antamaan näille roistoille vastaiskun, ennenkuin he olisivat huomanneet itse olevansa vaarassa. Voi, nyt oli liian myöhäistä katua! Hän, Lavrovski, Venäjän poliisi, niin vieläpä tsaari ja tsaaritarkin olivat näiden lurjusten vallassa, eikä voitu tehdä mitään heidän tuhoamisekseen, heidän kiduttamisekseen, tämän nuoren lähetin nujertamiseksi, joka tuli hänen luokseen hymyillen ja kuolemalla uhaten.

Hän luki kirjeen, joka oli annettava tsaarille, sitten hän katsoi edessään olevaa nuorta naista ja koetti turhaan lukea tiukan harson takaa, minkälainen intoilu ja jännitys oli hänet vallannut ja minkälaisia virheellisiä mielipiteitä hänellä oli ihmisoikeuksista.

"Madame", sanoi hän viimein, "luulenpa, että kun teidän ystävänne lähettivät teidät tänään luokseni, he tiesivät, että tulisin varmasti suostumaan heidän ehtoihinsa. Vanki, joka on teidän vallassanne, on niin arvokas, että minä en voi yksinäni ryhtyä mihinkään ratkaiseviin toimenpiteisiin pakottaakseni teidät nöyrtymään. Jos nuoren herrani henki on vaarassa, kuten sanotte — ja kun hän on teidän hallussanne, niin luulenpa hänen todellakin olevan vaarassa — niin minä en millään tavalla tule lisäämään hänen hengenvaaraansa. Hänen keisarillisen majesteettinsa tsaarin tulee päättää, mikä tulee kohtaloksenne, sillä tietäkää, että sellainen rikos, kuin te olette tehneet, ei kauankaan tule pysymään rankaisematta. Ennemmin tai myöhemmin saa se palkkansa, vaikka näennäisesti saavuttaisittekin tarkoituksenne nyt. Vien kirjeenne mukanani keisarilliselle herralleni, ja hän saa päättää, mitä menettelytapaa hän haluaa noudattaa."

Hän oli sanonut tämän hyvin arvokkaasti. Maria Stefanovna nousi. Hänellä ei ollut enää muuta sanomista. Hänen itse suunnittelemansa tehtävä oli päättynyt. Kun hän olisi päässyt yksikseen, hän voisi ajatella sitä omassa valossaan ja miettiä, oliko hän saavuttanut suuren voiton vaiko luovuttanut isänsä ja ystävänsä kahlehdittuina vihollisen käsiin.

Hän nousi, ja Lavrovski saattoi hänet ovelle kohteliaana kuten aina, vaikka sydämessään hän olisi tahtonut musertaa tämän pahojen uutisten tuojan. Hän istui jonkin aikaa kasvot käsien varassa, sitten hän soitti kelloa ja käski venäläistä palvelijaa sullomaan hänen arkkunsa ja matkalaukkunsa ja valmistautumaan lähtemään iltajunassa. Tämä, joka oli tottunut ehdottomaan kuuliaisuuteen, ei millään tavalla ilmaissut ihmettelyään eikä kysellyt mitään, ja hän oli määrätyllä hetkellä valmis lähtemään Pietariin kreivi Lavrovskin kanssa.

Vanha kreivi Lavrovski lähti raskaalla mielellä. Kauhea seikkailu, mihin tsaarin pojan vallattomuus oli vienyt heidät molemmat, oli, kuten hän pelkäsi, päättymäisillään traagillisesti, ei ehkä kylläkään valtaistuimen perijälle — vaikka kuka voi luottaa murhanhimoisiin sosialisteihin? — vaan hänelle, joka oli syytön, josta tehtäisiin syntipukki, johon keisarillinen raivo vapaasti voisi purkautua.

XVII

Kun Maria Stefanovna oli päässyt kadulle, niin hän hengitti taas vapaasti ja poisti raskaan verhon kasvoiltaan. Hän ei pelännyt, että häntä seurattaisiin, sillä hän tiesi hyvin, että ainakin eräässä suhteessa hän oli onnistunut, nimittäin hänen oli onnistunut peloittaa täydellisesti tuo arka vanha hovimies, niin että tämä ei ajattelisi muuta, kuin että hän pääsisi Pietariin niin pian kuin suinkin ja saisi siirtää kaiken vastuun tsaarin pojan turvallisuudesta muiden ihmisten hartioille.

Ennenkuin hän tapaisi veljeskunnan jäseniä, hän tahtoisi olla yksin ajatuksineen. Hän oli tehnyt rohkean päätöksen tämän suuren yrityksen suorittamiseksi niin äkkiä, hänen tuskansa koettaessaan keksiä parasta keinoa estääkseen hirveänä pitämäänsä murhaa tapahtumasta oli ollut niin valtaava, ettei hän ollenkaan ollut huomannut tuumia, mitä mieltä hänen isänsä ja komitea olisi hänen puuttumisestaan asioihin.

Hän oli toiminut oikeuden ja kunnian vaikuttimista kysyen neuvoa vain naisen sydämeltään, ja hän tiesi, että puheenjohtaja ja useimmat vanhoista maltillisemmista miehistä varmasti hyväksyisivät hänen tekonsa.

Ehkäpä heillä nyt oli ollut aikaa ja tilaisuutta ajatella asiaa uudestaan itsekseen, ja he ehkä olivat miettineet sellaista menettelytapaa, jota hän oli käyttänyt. Mutta Mirkovitshin voimakkaat puheet, jotka uhkuivat vihaa tyrannia ja koko hänen sukuaan kohtaan, olivat taivuttaneet heidän heikot ja horjuvat luonteensa hänen voimakkaan persoonallisuutensa painosta, sillä hehän olivat vastaanottavaisia ja helposti innostuvia. He eivät olleet milloinkaan tosissaan ajatelleet rikoksen kauheutta, vaan he himoitsivat kuten Mirkovitshkin kostoa, kun heille alkoi valjeta, että heidän lähettiläänsä oli laiminlyönyt tehtävänsä.

Maria Stefanovna ei voinut ollenkaan ymmärtää, mitä oli tapahtunut Ivan Volenskille. Hän ei uskaltanut sitä ajatellakaan, sillä kun hän ponnisteli voittoon omalla tahollaan, Volenski oli voinut joutua poliisin käsiin kaikkine vaarallisina papereineen, ja he kaikki olivat ehdottomasti menneitä miehiä, samalla kuin Dunajevski ja muut toverit pääsisivät vapaiksi.

Ah, jos tuo kauhea asia tapahtuisi, jos hänen täytyisi nähdä isänsä ja kaikki ystävänsä vangittavan ja laahattavan Pietariin oikeusjuttua varten — joka olisi vain pilantekoa — silloin hän rukoilisi Jumalaa, että he kohdistaisivat kostonsa, joka oli jäänyt heiltä tekemättä, häneen, ja rankaisisivat häntä hänen rohkeasta asioihin sekaantumisestaan, ennenkuin hänen olisi pakko olla heidän kärsimystensä todistajana.

Sinä iltana oli Franzgassen kokous ollut synkkä ja alakuloinen. Oli taas kulunut kaksikymmentäneljä tuntia, eikä vielä ollut Volenskista kuulunut mitään. Ei ollut epäilemistäkään, että jokin kauhea onnettomuus oli kohdannut häntä, ja ainoa mitätön toivo, joka vielä oli jäljellä joidenkuiden mielissä, oli se, että hänen oli onnistunut hävittää ikävyyksiä tuottavat paperit sallimatta niiden joutua vääriin käsiin. He arvelivat, että heillä oli riittäviä syitä olettaa sellaista. Tsaarin poika oli yhä edelleen vankina Heumarktin talossa, ja he itse olivat vielä vapaina ja vahingoittumattomina. Kun he ajattelivat Volenskia, jota he kaikki suuresti rakastivat ja kunnioittivat, niin heidän kostonjanonsa kiihtyi, kun he harkitsivat hänen mahdollista kohtaloaan.

Dunajevski ja hänen toverinsa olivat nyt toivottomasti menneitä miehiä, ja Ivan varmaankin saisi liittyä heidän seuraansa. Mirkovitsh oli ollut oikeassa, kukaan heistä ei ollut oman henkensä ja vapautensa arvoinen. Kaikki Moskovassa olevat marttyyrit mielellään uhraisivat molemmatkin ylevän asian puolesta, jonka tuli vapauttaa Venäjä ikuisiksi ajoiksi hirmuvallasta, jonka takia sen katsottiin olevan sivistyksestä takapajulla.

No hyvä, ainakaan he eivät jättäisi kostoa hyväkseen käyttämättä! Viimeinenkin hidasteleva epäröinti oli kadonnut, viimeinenkin kunnian ja ritarillisuuden tunne kaikonnut. Hienostus, mihin Mirkovitsh oli niin pilkallisesti viitannut, oli vihdoinkin tykkänään väistynyt syrjään, kun tahdottiin tuhota heidän vallassaan oleva vihattuun joukkioon kuuluva olento.

Ei kukaan huomannut, kun Maria astui sisään jonkin aikaa isänsä jälkeen, että hän oli tavallista kalpeampi ja että hänen tarkkaavainen ja kunnioittava ilmeensä oli vaihtunut rohkeuteen ja päättäväisyyteen.

Tehtiin tavanmukaisia, tarkoituksettomia ja kyllästyttäviä kysymyksiä, oliko Volenskilta tullut mitään tietoja, ja tavan mukaan tuumittiin hänen todennäköistä kohtaloaan ja paperien katoamista.

Mirkovitsh istui pöydän päässä naputtaen kärsimättömästi sormillaan nähtävästi toivoen, että nämä hedelmättömät arvailut ja otaksumat loppuisivat.

"On liian myöhäistä ajatella tuota kaikkea nyt", sanoi hän viimein nousten äkkiä kykenemättä hillitsemään kärsimättömyyttään, "pitäkäämme varmana, että Dunajevski, Volenski ja muut ovat menneitä miehiä ja että kaikkien meidän kimppuumme voi isku osua milloin tahansa, millä hetkellä tahansa, ja siirtykäämme ajattelemaan kuinka jumalallista iloa meille tuottaa kostaminen".

"Mirkovitsh, olette oikeassa", sanoi eräs komitean jäsen, "minä puolestani olin eräs niistä, joka tahdoin saavuttaa suuria tarkoitusperiä maltillisilla keinoilla. Minä huomaan nyt, että meidän olisi ollut viisaampaa kuunnella ensin teidän tepsiviä neuvojanne. Olisimme pelastaneet arvossapidetyn toverimme Volenskin Dunajevskin kohtalosta, jota emme voineet välttää. Tänäänkään hänestä ei ole kuulunut mitään tietoja, vaikka on kulunut kymmenen päivää, kun hän lähti luotamme. Hän on joko kuollut tai vankilassa. Ehdotan, että tuomio julistetaan meidän vangillemme, sillä varsin pian se tulee Volenskinkin osaksi."

Harvinainen ilo valaisi Mirkovitshin tuimia piirteitä, hänen sisään vajonneista silmistään välähti riemuitseva katse. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, ikäänkuin hän jo olisi pitänyt niissä tyrannin poikaa, jonka isä hallitsi ja sorti kansaa. Hänen kookas vartalonsa näytti tulevan yhä majesteetillisemmaksi hänen siinä seisoessaan jumalallisen koston profeettana, koston, joka pakottaisi kaikki tyrannit polvilleen ryömimään nöyrässä pelossa.

Puheenjohtaja ei ottanut osaa toimenpiteisiin. Hänen koko olemuksensa vastusti verenhimoista suunnitelmaa, mutta hänen oli mahdoton pidättää tunteen kuohuntaa, ja siksi hän vaitiolollaan, vaikka ei vapaaehtoisesti, tuli hyväksyneeksi kaiken.

Mirkovitsh oli sanonut: "Äänestäkäämme", ja monet kädet nousivat antaakseen suostumuksensa kauhealle teolle. Mutta Maria Stefanovna oli viimein saanut mielenmalttinsa ja -lujuutensa takaisin vastustaakseen naisen tunteilla tätä miehisen tarmon lainetta.

Tuskin olivat sanat:

"Siis kaikki suostutte?" kuuluneet hänen isänsä suusta, kun hän nousi vastustamaan häntä yksinään, uhmaavana.

"Ei, isä, he eivät suostu."

Kaikki käänsivät päänsä nuorta tyttöä kohti, jonka ääntä he eivät olleet tottuneet kuulemaan näissä kokouksissa ja jonka läsnäolonkin he näyttivät unohtaneen, muuten he eivät milloinkaan olisi keskustelleet kauheasta asiasta hänen läsnäollessaan. Hän oli viime aikoina tuntunut kuuluvan niin heidän joukkoonsa, että hänen sukupuolensakin oli unohdettu hyvässä toveruudessa eikä kukaan ollut huomannut kieltää häntä tulemasta sinä iltana, jolloin kuolemantuomio oli julistettava, jota hänen naisen korvillaan ei ollut oikeutta kuulla.

"Maria", sanoi Mirkovitsh miltei lempeästi, "olen varma, että kaikki toverini moittivat minua ankarasti, että olen sallinut sinun tulla tänne tänä iltana. Mutta tehtyä tyhmyyttä ei voi tehdä tekemättömäksi. Meidän täytyy vain kaikkien pyytää sinulta tervettä järkeä ja isänmaallisuutta, ettet heikolla tahdollasi vastustaisi sitä, mitä on päätetty hyvän asian takia, vaan että koetat koota voimia, sellaisia kuin on tarpeen, jos haluat tulla veljeskunnan hyödylliseksi jäseneksi. Sillä välin saanen viedä sinut kotiin. Tämä ei todellakaan ole oikea paikka niin nuorelle kuin sinulle."

Tyttö oli kuunnellut häntä kohtalaisen kärsimättömästi, vaikka kunnioittavasti, koska hän oli hänen isänsä, mutta heti kuin hän lopetti, hän sanoi:

"Hyvät ystävät, toverit ja veljet. Minulla ei ole mitään oikeutta, paitsi että olen ystävänne, pakottaa teitä kuuntelemaan minua, mutta tiedän niin hyvin, mitä tällä hetkellä liikkuu mielissänne. Ei kukaan teistä ole tarkemmin harkinnut, minkä raukkamaisen rikoksen olette tekemäisillänne —"

"Maria!" jyrisi Mirkovitshin käskevä ääni.

"Ei, en lakkaa puhumasta, isäni, vaikka kaikki päättäisittekin, että uskaliaisuuteni rangaistaisiinkin samalla salamurhaajan tikarilla, jota nyt parhaillaan teroitatte avutonta, turvatonta nuorukaista varten."

Mirkovitsh lähestyi tytärtään, hänen silmissään oli vaaraa ennustava katse. Parikymmentä kättä ojennettiin, jotta isä estettäisiin lyömästä rohkeata tytärtään. Muut eivät puhuneet mitään, ja Maria toisti: "Ei, tuota raukkamaista, hirvittävää, alhaista rikosta ei, Jumalan kiitos, milloinkaan tehdä."

"Ja kuka sen estää, Maria Stefanovna?" kysyi Mirkovitsh osaksi kiukuissaan, osaksi, ivallisesti.

"Minä!" sanoi Maria ja katseli ympärilleen innostuneihin kasvoihin, jotka kaikki tarkastivat toivorikkaina häntä.

Sitten hiljaisuuden vallitessa, Mirkovitshinkin kuunnellessa kunnioituksen valtaamana, mitä hänen tyttärensä naisellinen äly oli keksinyt ja toteuttanut, hän kertoi heille hehkuvin sanoin, mitä oli miettinyt ja tehnyt, kun hän vuorokausi sitten ensin alkoi tajuta, että nämä haaveilijat olivat valinneet tien, joka johtaa alhaiseen, inhoittavaan ja ehdottomaan häpeään. Hän kertoi heille kammostaan, kun hän ajatteli, että hän oli ollut se, joka oli houkutellut mitään aavistamattoman nuorukaisen surmanloukkoon, jollaista he hänelle olivat valmistelleet. Hän kertoi heille, kuinka onnettomaksi hän oli tullut ajatellessaan, että hänen oman isänsä piti tehdä tuo raukkamainen teko.

Sitten hän palautti heidän mieliinsä sen arvokkaan päämäärän, mikä heillä oli ollut, kun he suunnittelivat nuoren prinssin ryöstämistä. Hän puhui heille Dunajevskista, tovereistaan, jotka vielä riutuivat vankilassa.

"Muistakaa", hän sanoi, "että aikeemme oli jalo. Miksi siitä päämäärästä milloinkaan luovuttaisiin? Mahdollisesti ystävämme Volenski on vangittu, pidätetty, se on totta, mutta meillä on muita keinoja tarjolla pelastaaksemme vielä Dunajevskin ja ollaksemme hylkäämättä Ivania."

He eivät käsittäneet, mihin hän oikeastaan pyrki, mutta he kuuntelivat yhä hänen tulisia sanojaan haluamatta häntä keskeyttää. Sitten hän alkoi kertoa heille, mitä hän todella oli aikaansaanut, keskustelustaan Lavrovskin kanssa, vanhan hovimiehen suhteesta tapahtumiin, hänen tunnustamastaan voimattomuudesta, kirjeestä, jonka hän oli antanut hänelle tsaarille vietäväksi ja joka oli vain toisinto siitä, jonka Volenski oli vienyt Pietariin heidän puolestaan.

Tuntui uskomattomalta, että nuori tyttö, joka oli kokenut niin vähän tässä maailmassa, voisi niin kylmäverisesti kypsyttää niin ihmeen rohkean suunnitelman ja sen kehitettyään oli kyennyt niin menestyksellisesti toteuttamaan sen.

Ja oli ihmeellistä nähdä, kuinka taikamainen vaikutus tytön sanoilla oli kaikkiin ympärillä oleviin synkkiin mieliin. Miehuuden ja rehellisyyden tunteet, jotka hetkellisesti koston mustat ajatukset olivat tukahduttaneet, pyrkivät jälleen ylivaltaan. Nuoret kasvot hehkuivat taas innostuksesta, joka uhkui ylevää isänmaan- ja lähimmäisenrakkautta.

Mirkovitsh yksin näytti yhä edelleen jurolta ja julmalta, vaikka silloin tällöin tarkkaavainen katselija olisi huomannut hänen silmissään ylpeyttä tyttärestä, joka oli suorittanut sellaisen teon.

Kun hän oli lopettanut, syntyi yleinen hiljaisuus, mutta tällä kerralla se tuntui onnelliselta vaikenemiselta, vapautukselta viimeisten kahdenkymmenenneljän tunnin ahdistuksen jälkeen.

Puheenjohtaja keskeytti hiljaisuuden ensimmäisenä. Hän nousi hyvin arvokkaasti ja meni Maria Stefanovnan luo, joka seisoi yhä edelleen posket hehkuvina ja silmät liekehtien tarkastellen sanojensa vaikutusta väristen, mutta kuitenkin toivorikkaana.

"Maria Stefanovna", hän sanoi yksinkertaisesti, "luulen ilmaisevani kaikkien mielipiteen, kun sanon sinulle 'minä kiitän sinua'!"

Näistä muutamista sanoista tuntui jännitys laukeavan. Mariaa kiitettiin innostuneesti joka taholta, ja nyt hän pelkäsi, että hän naisena joutuisi voimakkaan liikutuksen valtaan.

Taas tuntui rauha palautuneen. Mirkovitsh yksin istui poltellen yrmeänä ja vaiteliaana. Muut rupattelivat iloisesti, ja Maria piiritettiin kysymyksillä.

"Milloin saamme kuulla Dunajevskista, että hän on päässyt turvallisesti rajan yli?"

Maria Stefanovna oli ajatellut kaikkea.

"Se ilmoitetaan virallisesti Fremdenblattlehdessä", hän sanoi.

"Ja sinä päivänä te, Mirkovitsh, vapaudutte holhokistanne."

"Olen sitä mieltä", sanoi hän itsepäisesti, "että olisi parempi, jos kaikki tyrannit ja heidän sikiönsä olisivat poissa tästä maailmasta. Ja sillä aikaa", hän lisäsi tapansa mukaan jurosti, "saamme kai toivoa, että Volenski ja paperimme ovat turvassa".

Mutta he eivät sallineet intonsa laimeta. Toivo vallitsi sinä yönä Franzgassen kokoushuoneessa. Paperit eivät voisi olla väärissä käsissä, sillä tsaarin poika oli yhä vankina Heumarktilla ja he itse olivat vielä vapaina. Ja jos heidän paperinsa olivat turvassa, niin he luulivat, että heillä oli täysi syy uskoa, että samoin oli heidän toverinsa.

Istunto jatkui myöhään yöhön. Synkät mietteet vaihtuivat nyt iloisiin, ja Maria Stefanovna oli sen päivän sankaritar. Kun hän oli aivan varma, että hänen suunnitelmansa oli hyväksytty ja ettei enää tarvinnut pelätä, että hänen isänsä jälleen saisi heidät yhtymään omiin synkkiin katsantokantoihinsa, hän lähti heti heidän luotaan suosionhuutojen ja siunausten kuuluessa rukoillakseen häiritsemättä huoneessaan, että hänen suunnitelmansa päättyisi yhtä menestyksellisesti kuin se oli alkanutkin.

Kaukana vieraan, vaikkakin vieraanvaraisen maan hotellissa, muukalaisten ympäröimänä heidän toverinsa horjui elämän ja kuoleman välillä äkilliseen aivotulehdukseen sairastuneena. Jännitys oli ollut liian kova. Rasittuneet aivot eivät jaksaneet kestää raskaampia taakkoja. Ja vaaralliset paperit — kovaosaiset kynttilänjalat, missä ne nyt olivatkaan? Kenen käsiin ne joutuisivat? Tulisiko kaikkien näiden uljaiden ponnistusten jälkeen voitto muille, ja jos niin tapahtuisi, soisiko Jumala, ettei voitto tulisi aivan veriviholliselle?

XVIII

Viikkoa myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh pitkän vankeuden tuskastuttamana oli hämmästynyt löytäessään illallispöydältään kauniisti taitetun silkkisen nenäliinan, missä oli hänelle osoitettu kirje. Vangille kaikki uutiset ovat aina hyviä uutisia. Hän repi kuoren auki jännittyneen ripeästi ja luki ihmeissään seuraavan lyhyen tiedoituksen:

"Nikolai Aleksandrovitsh sitokoon tiukasti kasvojensa ympäri mukana seuraavan nenäliinan ja antakoon vastustelematta muutamien henkilöiden viedä itsensä nykyisestä asunnostaan vaunuihin, ja hän saa täyden vapautensa takaisin. Ne henkilöt, joille on uskottu Nikolain saattaminen, odottavat häntä kello yhden aikaan yöllä."

Olisi ollut enemmän kuin hulluutta antaa tyhmän ylpeyden estää mahdollista pakoa. Hän ajatteli, että tässä ehkä piili vaarallinen ansa, mutta se ajatus kaikkosi pian. Jos hänen vanginvartijansa olisivat tahtoneet vahingoittaa häntä ruumiillisesti tai siirtää hänet johonkin toiseen säilytyspaikkaan, niin heillä oli valta tehdä niin ilveilemättä sitä ennen ilmoittamalla hänelle aikeensa tai pyytämällä häntä peittämään silmänsä.

Kello yhden aikaan hän oli valmiina nenäliina silmien ympäri sidottuna. Hän kuuli ovea avattavan ja askeleita. Sitten hän tunsi käsiinsä tartuttavan lujasti, ja hänet vietiin huoneen läpi ja portaita alas, joita hän kaksi viikkoa sitten oli kiivennyt niin kevytmielisen rohkeasti. Ilmeisesti hänellä oli monimiehinen saattue, sillä hänestä tuntui, että joku käveli hänen takanaan ja joku hänen edessään, samalla kuin hänen molemmilla sivuillaan kolmas ja neljäs vartija pitivät kumpikin hänen ranteitaan herkeämättömässä puristuksessa.

Hänet autettiin vaunuihin, ja yhä edelleen olivat hänen silmänsä peitetyt, ja hänen ranteistaan puristettiin tiukasti, ja kun oli ajettu noin neljännestunti, niin ajoneuvot pysähtyivät, ovet avattiin ja Nikolai Aleksandrotvish autettiin laskeutumaan maahan. Hänestä tuntui, että ote hänen käsiensä ympärillä hellitti hiukan, ja sitten se kokonaan helpotti. Sitten hän kuuli vaunujen ovia paiskattavan kiinni ja että hevonen lähti laukkaamaan henkensä edestä. Hän tajusi olevansa yksin ja vapaa, ja nopeasti hän repi nenäliinan kasvoiltaan. Hän katseli ympärilleen ymmällään. Katu, jolla hän oli, oli pitkä ja autio — rivi taloja, jotka kaikki olivat rakennetut samaan tyyliin, eikä se ollut kirkkaasti valaistu, eikä ketään näkynyt lähettyvillä, mutta kaukaa erottuivat nopeasti pakenevat vaunut vain pienenä pilkkuna, mikä myöskin pian häipyi näkyvistä.

Tietämättä missä oli ja kuin unessa tsaarin poika kulki jonkin matkaa umpimähkään toivoen pääsevänsä piankin jollekin vilkkaammalle kulkureitille. Sitten hän tapasi muutamia ohikulkijoita, joilta hän kyseli, kuinka sinä yön hetkenä parhaiten löytäisi ajopelit, sillä hän oli muukalainen kaupungissa ja oli eksynyt tieltään.

Hän sai haluamansa tiedot, ja viisi minuuttia myöhemmin Nikolai Aleksandrovitsh oli jälleen vaunuissa, jotka nyt nopeasti suuntasivat matkansa Imperial-hotelliin.

Eteissalissa häntä odotti hänen uskollinen venäläinen palvelijansa, jonka ilo nähdessään nuoren isäntänsä terveenä ja reippaana oli rajaton. Hänen takanaan seisoi pari virallisen näköistä henkilöä, jotka tervehtivät kunnioittavasti, kun tsaarin poika laskeutui maahan. Lavrovski ei ollut siellä, mutta eräs vanhahko mies, jolla oli kunniamerkin nauha napinlävessään, astui esiin, kun Nikolai pyysi häntä seuraamaan itseään huoneisiinsa.

"Epäilemättä te olette täällä", sanoi tsaarin poika, "selittääksenne minulle, kuinka jotkut lurjukset onnistuivat pitämään Venäjän valtaistuimen perijää lukon takana neljätoista päivää, ennenkuin teidän kätyrinne keksivät minun olinpaikkani ja pakottivat heidät päästämään minut vapaaksi?"

"Teidän keisarillinen korkeutenne", vastasi vanha virkamies, "on oikeassa ollessaan vihainen siitä, mikä teistä tuntuu laiminlyönniltämme, mutta —"

"Varmaankin tiesitte, että salaperäisesti katosin oopperanaamiaisyönä."

"Kreivi Lavrovski katsoi sopivaksi ilmoittaa hänen majesteetilleen vain, että teidän keisarillisen korkeutenne oli pakko pysytellä huoneessaan lievän pahoinvoinnin takia."

"Ja —?"

"Ja vasta neljä päivää sitten hän saapui Pietariin tuoden kauheat uutiset."

"Teidän tietenkin käskettiin panna koko henkilökuntanne liikkeelle?"

"Minulle ei annettu mitään määräyksiä, teidän keisarillinen korkeutenne. Enkä minä eikä kukaan tiedä, mitä tapahtui hänen majesteettinsa ja kreivi Lavrovskin välillä. Eikä minulle virallisesti ilmoitettukaan teidän keisarillisen korkeutenne kauheasta pulasta. Toissa päivänä minua käskettiin ottamaan pari korkeinta upseeriani mukaani ja lähtemään teidän keisarillisen korkeutenne palvelijan Stepanin kanssa Wieniin ja asumaan tässä hotellissa väärällä nimellä aina valmiina vastaanottamaan teidän keisarillista korkeuttanne, kun saapuisitte."

"Tämä kaikki tuntuu kovin salaperäiseltä. En voi ymmärtää. Ettekö siis aio ajaa takaa rohkeita ryöstäjiäni?"

"Meidän pitää vain luullakseni kiittää Jumalaa, että teidän keisarillinen korkeutenne on taas kohtalon sallimuksesta annettu meille takaisin. Siinä kaikki, mitä minun on ilmoitettava — virallisesti."

"Ja yksityisesti?"

"Oh, ne ovat vain olettamuksia."

"Minun pitää saada ne tietää."

"Selitän ne teidän keisarilliselle korkeudellenne arvonsa mukaisesti. Mutta ei tapahdu usein, että pitkäaikainen kokemukseni hänen majesteettinsa poliisin päällikkönä johdattaisi vaistoni väärille jäljille. Ennenkuin lähdin Wieniin, oli minulla käsissäni hänen majesteettinsa kirjelmä, missä suotiin täydellinen armahdus nihilistijoukkueelle, jonka johtajana oli eräs Dunajevski-niminen mies ja joka odotti tuomiotaan tehtyään murhayrityksen korkean itsevaltiaamme henkeä vastaan. Kirjettä seurasi vapaa passi heille kaikille rajan yli hänen majesteettinsa omakätisesti allekirjoittamana, ja siihen minun piti kiinnittää virallinen sinetti."

"Ja nihilistit?"

"Päästettiin vapaiksi samana iltana ja vietiin saattueen seuraamana rajalle, jonka poikki he kulkivat varhain eilen illalla, jolloin heille annettiin passinsa, jotta he saisivat mennä, minne haluaisivat."

"En nytkään oikein ymmärrä."

"Venäjältä lähetettiin virallinen sähkösanoma, missä ilmoitettiin tästä ennenkuulumattomasta nihilistivankien vapauttamisesta kaikille Wienin lehdille, jotka julkaisivat uutiset tänä aamuna."

Ja Venäjän poliisin päällikkö otti taskustaan kappaleen Fremdenblatt'ia ja paria muuta lehteä ja ojensi ne tsaarin pojalle.

"Siis olette sitä mieltä, että minut otettiin panttivangiksi?"

Venäläinen nyökkäsi.

"Se on vain olettamukseni", hän sanoi.

"Olen varma, että se on oikea, ja minun vapauteni piti olla noiden roistojen panttina."

"Siitä johtuikin epäilemättä, teidän keisarillinen korkeutenne, että Venäjän poliisin silmät ja kädet olivat sidotut —" Sitten hän lisäsi hampaidensa välistä: "Toistaiseksi."

"Ja Lavrovski?"

Vanha venäläinen kohautti olkapäitään.

"Minä en halua taittaa Lavrovskin päästä hius karvaakaan", sanoi tsaarin poika kiivaasti, "hän teki voitavansa, etten olisi rientänyt tähän mielettömään seikkailuun. Hän ei voinut tehdä muuta."

"Hänen olisi pitänyt ilmoittaa meille heti", sanoi poliisipäällikkö harmistuneena, "olisimme ehkä saaneet roistot kiinni".

"Ja luultavasti minut olisi löydetty kuolleena miehenä, ei, ei, hyvä
Krapotkin, hän toimi parhaansa mukaan. Hän luuli, että minä olin mennyt
nuoren miehen seikkailuretkelle, ja hän tahtoi säästää kunniaani.
Lavrovskia ei ole moitittava."

"Epäilemättä teidän keisarillisella korkeudellanne on valta torjua epäsuosio kreivi Lavrovskista. Samalla minä ja mieheni olemme valmiit seuraamaan teidän keisarillista korkeuttanne Pietariin."

"Niinkuin koulupoikaa, joka on jäänyt pois koulusta. No hyvä! Olen iloinen voidessani jättää tämän kaupungin epämiellyttävine seuroineen. Lähdemme kotiin tänä iltana."

Ja Nikolai Aleksandrovitsh, joka oli väsynyt ja lamaantunut, lähetti poliisipäällikön luotaan hymyillen ja kumartaen.

Seikkailu oli ollut kummallinen, ja hän ihmetteli, saisiko hän milloinkaan kuulla totuudenmukaista selitystä siihen tai tulisivatko milloinkaan ne, jotka olivat niin rohkeasti sen suunnitelleet, poliisin kynsiin.

Se olisi hyvin epätodennäköistä; sekä perintöruhtinas että ovela Krapotkinkin tajusivat sen, kun he nopeasti matkustivat Pietaria kohti ja miettivät keinoja, joiden avulla lurjukset vangittaisiin.

Tsaarin poika ei milloinkaan ollut edes nähnyt ryöstäjiään. Vain Maria Stefanovnan hän oli nähnyt koko vankina olonsa aikana, mutta hänen kasvoistaan hän oli nähnyt vain vilauksen vaunuissa tuona vaiherikkaana yönä, kun tämä oli ollut puettu odaliskiksi, ja sitten hän oli nähnyt pari musikkaa, jotka tuntuivat olevan kuuromykkiä ja jotka olivat olleet hänen palvelijoinaan ja vartijoinaan vankeuden aikana. Oli kyllä mahdollista, että tsaarin pojan kertomuksen mukaan kyllä saataisiin joitakin vähäisiä johtolankoja, mutta Krapotkin tiesi hyvin, että mahdollisuudet jonkun jäljille pääsemiseksi pelkästään suullisen kertomuksen perusteella olivat erittäin pienet. Mitä tulee taloon tai kaupunginosaan, missä niin korkea-arvoinen vanki oli asunut ja hengittänyt enemmän kuin kaksi viikkoa, niin ei ollut mitään toiveita, että milloinkaan päästäisiin selville sen paikasta. Tsaarin poika oli aivan vieras kaupungissa, eikä hän olisi edes voinut sanoa, millä suunnalla se oli. Talon ulkopuolta hän ei ollut milloinkaan nähnyt eikä mitään sen sisältä, paitsi kahta huonetta, missä hän oli asunut.

Poliisipäällikkö puri viiksiään avuttomassa raivossaan, kun hän huomasi, kuinka suurenmoisesti koko hanke oli toteutettu ja kuinka kaiken todennäköisyyden mukaan rohkeat salaliittolaiset myös pääsisivät pakenemaan saavutettuaan niin suuren voiton onnistumalla vapauttamaan Dunajevskin ja hänen nihilistitoverinsa.

Samana yönä, jolloin vanki jälleen päästettiin vapauteen, melkein samalla kellonlyömällä istuivat veljeskunnan jäsenet taas kokouksessa poltellen ja iloisesti jutellen. Puheenjohtaja, joka näytti jälleen saaneen takaisin vanhan säädyllisen minänsä, puhui Maria Stefanovnasta, jota hän piti heidän kaikkien pelastajana. Kaikki vanhat miehet pitivät häntä naisena, joka oli vapauttanut heidät elämänikuisesta katumuksesta. Ja nuoremmat pitivät häntä utopiansa naisprofeettana, joka johtaisi heidät voittoon viisailla neuvoillaan ja rohkeilla teoillaan.

Kaikkien kasvoilla kuvastui innokas odotus, ja monet vilkaisivat kelloon, joka tuntui tikittävän ärsyttävän hitaasti.

Ah, vihdoinkin! Ulkoa kuului askeleita, ja ovi avattiin pian, ja neljä toveria Mirkovitsh muiden mukana tuli sisään. Heitä tervehdittiin, ja kaikki tiedustelivat: "Mitä kuuluu?"

"No niin", sanoi Mirkovitsh, "jännittävän romaanimme viimeinen luku on päättynyt. Dunajevski ja meidän toverimme ovat nyt matkalla Englantiin, ja Nikolai Aleksandrovitsh pohtii Krapotkinin kanssa keinoja, joiden avulla meidät kaikki toimitettaisiin kolmannen osaston huostaan."

Ivanauru, joka uhkui iloisuutta, voitonriemua ja innostusta tervehti tätä mielijohdetta.

"Se on mahdotonta", väittivät kaikki, "he eivät pääse jäljillemme".

Miehet kieltäytyivät kuuntelemasta Mirkovitshin uhkaavia puheita ja hänen pahoittelujaan, että tyrannin sikiö oli päässyt pakoon onnellisesti. He pohtivat Dunajevskin hämmästystä, kun hän huomasi olevansa vapaa mies hallussaan passi, joka oikeuttaisi hänet tovereineen menemään minne hän haluaisi. Pari vanhaa komitean jäsentä oli mennyt tapaamaan heitä Hampuriin mukanaan rahaa ja vaatteita, jotta he voisivat astua maihin Englannissa.

Maria Stefanovna oli mennyt heidän mukanaan. Pidettiin järkevänä, että hän olisi maasta poissa jonkin aikaa sekä oman että toveriensa turvallisuuden takia.

Tehkööt ne siellä Pietarissa kaikkensa keksiäkseen tämän suurenmoisen salajuonen suunnittelijat, jonka menestys oli ollut niin täydellinen. Ilman johtolankoja he eivät voisi päästä pitkällekään.

"Heillä ei ole mitään hallussaan, paitsi paperimme", sanoi Mirkovitsh tyynesti, "jotka olemme uskoneet Volenskille ja joista ja lähettiläästämme emme ole saaneet minkäänlaisia tietoja".

Mikäli hän tahtoi laimentaa innostusta, joka ei ollut hänen aikaansaamaansa, niin hän onnistui täydellisesti. Oli todellakin omituista, ettei mitään ollut kuulunut nuoresta puolalaisesta siitä illasta asti, jolloin hän oli ilmoittanut lähdöstään hänen ylhäisyytensä kardinaalin suojeluksen alaisena sitä seuraavana aamuna. Ja oli siitä kulunut melkein kaksi viikkoa.

Vaikka lähettiin vielä kaikin tavoin luotettiin, niin syntyi omituista rauhattomuutta — epämääräistä pelkoa, kun hänen nimensä mainittiin. Puheenjohtajan levottomuus siitä puhuttaessa oli myös hyvin pahaenteistä. Mutta hän ilmeisestikään, vaikka hän ei kyennytkään selvittämään Volenskin jatkuvaa vaitioloa, ei mitenkään olisi tahtonut, että hänen poissaolevan nuoren ystävänsä hyvään nimeen liittyisi pienimpiäkään epäilyksiä.

Petturin rumaa sanaa oli kuiskailtu kerran tai kahdesti, mutta ei hänen kuullensa. Vanhat miehet arvelivat, että lähettiläälle oli sattunut jokin ikävä tapaturma, mutta he uskoivat yhä, että paperit olivat turvassa.

Isku olisi ollut musertava suurenmoisen voiton jälkeen, jos heidän olisi tarvinnut kärsiä niin täydellinen ja niin nöyryyttävä tappio, ilman mitään pelastuksen toivoa, nyt kun panttivanki ei ollut enää heidän hallussaan. Nuo paperit todistivat niin ratkaisevasti syyllisiksi sekä heidät että Pietarissa olevat toverit, joille ne olivat osoitetut, että heistä ei kukaan voisi toivoa onnistuvansa paeta.

Puheenjohtaja tapansa mukaan koetti rauhoittaa heitä ja tyynnyttää sitä tunteen lainetta, joka alkoi nousta korkealle Volenskia vastaan.

"Muistakaa", hän sanoi, "meidän ei pidä tuomita häntä kuulustelematta. Meidän paperimme eivät sittenkään voi tällä hetkellä olla väärissä käsissä, muuten me emme istuisi täällä häiritsemättä eikä se, mitä tapahtui tunti sitten, olisi voinut tapahtua."

Tämä olikin aivan todennäköistä, ja kaikki tunsivat itsensä ehkä hiukan rauhallisemmiksi. Joka tapauksessa oli vain ajan hukkaa istua ja pohtia Volenskin mahdollisia toimia tällä hetkellä. He saisivat ennemmin tai myöhemmin hyviä tai huonoja uutisia, jotka selvittäisivät tämän salaisuuden.

Päätettiin pitää kokous päivän tai parin perästä, ja kaikki valmistautuivat lähtemään. Kun Mirkovitsh aikoi lähteä ovelle, niin huomasi hän vanhan puheenjohtajan silmissä jotakin, jonka johdosta hän pysähtyi ja jäi odottamaan, kunnes he molemmat olivat jääneet kahden huoneeseen.

"Tiedätte jotakin, Lobkowitz, — mitä se on?"

"Katsokaa tätä kirjettä, jonka sain tänä aamuna."

"Volenskiltako?"

"Lukekaa."

Mirkovitsh alkoi lukea puoliääneen:

"Charing Cross-hotellissa Lontoossa.

Rakas Lobkowitz! — Varmaankin olette ihmeissänne paikan johdosta, josta kirjoitan, ja mitä tekemistä minulla on täällä. Olen ollut kuoleman kielissä, hyvä ystävä, monien onnettomien tapausten johdosta. Älkää hämmästykö, vaikka uutiset, joita vihdoinkin voin teille lähettää, ovat sangen kauheita. Paperit eivät ole minun hallussani —"

Tässä pääsi Mirkovitshilta puoliksi tukahdutettu kirous, ja hänen kätensä puristivat horjuvalla käsialalla kirjoitettua kirjettä, jonka sairas mies, jonka oli vaikea pitää kynää kädessään, todennäköisesti oli kirjoittanut.

"Jumalan tähden, lukekaa edelleen", sanoi puheenjohtaja, "hetket ovat kalliita".

"Hyvin sotkuisten seikkain takia täytyi minun ensin luopua niistä juuri sillä hetkellä, jolloin olin ne sijoittanut paikkaan, jota pidin ehdottoman turvallisena. Tuosta kauheasta hetkestä asti olen ponnistanut kaikki voimani saadakseni ne takaisin, sillä vaikka olen aina tiennyt, missä ne ovat, niin ne ovat suorastaan pirullisten yhteensattumien takia livahtaneet käsistäni juuri hetkellä, jolloin niin sanoakseni käteni olivat jo niiden päällä. Lopulta sielunvoimaini rasittuminen mursi terveyteni, ja olen joutunut vuoteen omaksi. Sanon jälleen, älkää olko levottomia. Sen mukaan kuin minä uskon, ei kukaan kuoleva ihminen ole vielä nähnyt papereitamme, ja salaisuutemme ovat vielä omamme. Mutta nyt olen liian heikko toimiakseni yksinäni. Tarvitsen apua joltakulta teistä ja tarvitsen runsaasti rahaa. En uskalla kysyä, mitä on tapahtunut Wienissä, ovatko toverimme vapaina, oletteko minulta tietoja saamatta uskaltaneet toimia ja onko Nikolai Aleksandrovitsh yhä edelleen panttivankina. Jumalan tähden, pyydän, ettette, hyvät ystävät, ole luottamatta minuun, ja jos on mahdollista, niin älkää turhan tähden tehkö tovereitamme levottomiksi. Kaikki ei vielä ole menetetty, mutta minun pitää saada teiltä apua. Tulkaa niin pian kuin mahdollista. — Ystävänne ja toverinne

Ivan Stefanovitsh Volenski."

Mirkovitsh ei puhunut eikä huomauttanut mitään. Hän rutisti kirjeen käsissään, ja hänen kasvoillaan näkyi uhkaavia ryppyjä.

Puheenjohtaja odotti hetkisen, hän tunsi fanaattisen venäläisen rajun luonteen. Hän alkoi pelätä nuoren sairaan ystävänsä puolesta, joka jo tuntui kärsineen niin paljon.

"Minä en ikävä kyllä voi lähteä enkä voi luottaa kehenkään muuhun niinkuin teihin, Mirkovitsh."

"Oh, minä kyllä menen", sanoi Mirkovitsh, "ja otan rahaa, koska rahaa tarvitaan. Mutta", lisäsi hän julmasti, "katsokoon Ivan itseänsä, jos paperimme joutuvat vääriin käsiin".

"Hän on vain ollut huolimaton luullakseni", sanoi Lobkowitz, "Ivan ei ole petturi, annan pääni siitä pantiksi".

"En syytä häntä", lisäsi toinen kärsimättömästi, "mutta meidän veljeskuntamme luotetulla lähettiläällä ei ole oikeutta olla huolimaton".

"No, tiedämme toistaiseksi hyvin vähän. Älkää saattako meitä ajattelemaan pahinta. Hän kuitenkin kirjoittaa toivorikkaasti."

"Minun olisi paras lähteä tänä iltana", sanoi Mirkovitsh. "Voitteko antaa minulle rahaa? Hän sanoo, että tarvitaan paljon, luultavasti lahjomiseen."

"Tulkaa tapaamaan minua kotiini, ennenkuin lähdette, ja minulla on kaikki valmiina teitä varten… Ja… Mirkovitsh", lisäsi hän, "älkää tuomitko, ennenkuin olette kuullut, mitä hänellä on sanottavana. Muistakaa, että Ivan on nuori ja hänen sydämellään on asiamme yhtä suuresti kuin teidänkin."

"No, jos hänen sydämellään onkin, niin ainakin toisella tavalla", sanoi Mirkovitsh puristaessaan puheenjohtajan kättä ja valmistuessaan lähtemään.

Jälkimmäinen huokasi koettaessaan lukea venäläisen ajatukset hänen syvälle painuneista silmistään ja koettaessaan saada selville, piilikö siellä joitakin vaaroja hänen nuorelle ystävälleen. Sitten melkein rauhoittuneena hän puristi hyvästiksi Mirkovitshin kättä ja näki vanhan kiihkoilijan ruhon hitaasti katoavan portaita alas.

XIX

"Mr James Hudson-vainajan testamentin toimeenpanijain määräyksestä toiminimi Phillips ja Phillips myy huutokaupalla Mayfairissa Curzon Streetin varrella olevan komean kartanon irtaimistoa, m.m. antiikkisia ja nykyaikaisia huonekaluja, pianon, posliini- ja lasitavaroita, maalauksia, harvinaisen ja arvokkaan kokoelman antiikkitavaroita, kulta- ja hopeapöytäkalustoa, jalokiviä j.n.e. Myynti tapahtuu ensi torstaina t.k. 12 päivänä täsmälleen kello yhdeltätoista. Tavarat ovat vain kutsukortin omaavien nähtävänä huutokaupan edellisenä päivänä ja saman päivän aamuna. Kutsukortteja saa asianajotoimistosta Gideon, Eyre & Blackwell, osoite 97 Bedford Row, W.C., sekä huutokaupanpitäjiltä."

Oli kulunut noin kymmenen päivää siitä, kun Volenskin sairastuttuaan oli ollut pakko viettää muutamia lepopäiviä eräässä Lontoon hotellissa, mutta nyt hän oli toipumaisillaan, vaikka hän yhä vielä kärsi sekä ruumiillisesti että sielullisesti, ja hän istui nyt lukemassa viimeistä Timesiä, missä oli edelläkerrottu ilmoitus.

Hän oli nyt melkein tottunut kovaan onneensa, joka oli seurannut häntä niin herkeämättä ja jonka johdosta hän oli päätynyt hotellin sairasvuoteelle — vieraassa maassa kaukana ystävistään.

Pitkällinen, pakollinen lepo, jonka lääkäri oli hänelle määrännyt, oli antanut hänelle tilaisuuden koota voimia lopulliseen ponnistukseen, jonka hän tiesi olevan välttämättömän. Asiat eivät voineet jäädä silleen. Hänelle oli uskottu pyhä asia, ja sen hän oli tahtomattaan kavaltanut, mutta hänen piti saavuttaa luottamusta uudestaan, vaikkakin hänen täytyisi tuhlata kaikki voimansa, mitä hänellä vielä oli jäljellä pitkän ja piinallisen kamppailun jälkeen. Hän oli pakollisen joutilaisuutensa pitkinä hetkinä turhaan koettanut arvailla, missä hänen viimeisen taistelunsa näyttämö tulisi olemaan, sen ratkaisevan taistelun, joka hänen vielä oli taisteltava.

Ja siinä se olikin ilmoitettuna Timesin palstoilla. Kohtaus tulisi tapahtumaan huutokauppahuoneessa, ja taistelu tulisi käymään rahasta. Hän oli kirjoittanut Lobkowitzille pyytäen apua, ja nyt hän odotti kiihkeästi saavansa tietää, mitä puheenjohtaja oli päättänyt tehdä. Hän uskoi, että Lobkowitz luottaisi häneen yhä edelleen viimeiseen asti, ja hän toivoi, että hän ei katsoisi tarpeelliseksi pyytää muiden päättäväisempien komitean jäsenten apua ja neuvoja. Volenski tiesi, että he eivät milloinkaan voisi antaa hänelle anteeksi, ja he pitäisivät hänen huolimattomuuttaan rikollisena tekona.

Tarjoilija keskeytti hänen mietteensä ja ilmoitti hänelle, että eräs herrasmies, muukalainen, halusi puhua hänen kanssaan.

"Käskekää hänet heti sisään", sanoi Volenski jännittyneesti.

Hän toivoi, että mies olisi ollut Lobkowitz, hän olisi mielellään puristanut vanhan ystävänsä kättä ja kertonut hänelle kaiken, mitä hän oli kärsinyt, ja tuntenut itsensä onnelliseksi hänen myötätunnostaan. Mutta mies olikin Mirkovitsh, yrmeänä ja jurona ja melkein uhkaavana, ja hän kieltäytyi puristamasta hänen kättään eikä tahtonut istua, vaan seisoi jämeränä ja vaiteliaana, kunnes Ivan oli selittänyt ja kertonut hänelle kaiken.

Ja Ivanin täytyi kertoa kovan kohtalonsa tarina tälle ankaralle tuomarille, miehelle, jonka horjumaton käsi epäröimättä rankaisisi syyllisen, mikäli syyllisyyttä ilmeni.

Hän kertoi hänelle kardinaalin saamasta tehtävästä, keisarin kynttilänjaloista, joissa oli salaperäiset kätketyt säiliöt, joihin hän uskoen, että hän toimisi parhaansa mukaan, oli kätkenyt turmiota tuottavat paperit. Sitten kardinaalin äkillisestä oikusta uskoa kynttilänjalat erään ystävän haltuun — naiselle. Hän kertoi hänelle Oderbergissa tapahtuneesta varkaudesta, varkaan pakenemisesta, omasta peitellystä keskustelustaan poliisipäällikön kanssa. Hän kuvaili hyödytöntä etsiskelyään Grete Ottlingerin huoneessa, inhoittavia kokemuksiaan karkean naisen kanssa "Kaiser Franzissa", keskustelustaan Grünebaumin kanssa, matkastaan Lontooseen, käynnistään Daviesin luona. Kaikki oli ollut hyödytöntä, kaikki oli johtanut aina uusiin pettymyksiin, yhä toivottomampaan hämminkiin. Ja sitten, mikä oli kaikkein pahinta, hänen kaikki toivonsa olivat murskaantuneet mr James Hudsonin ovella, joka kohtalon oikusta oli kuollut äkkiä samana yönä, ja tässä taikauskoinen puolalainen näki pahain mahtien vaikutusta.

Mirkovitsh oli kuunnellut tarkkaavaisesti ja vaiti koko pitkän kertomuksen ajan, josta kertomuksesta ilmeni tuskaa ja taisteluja. Ystävällisempi ilme oli ehkä tullut hänen kasvoilleen niiden tavallisen äreyden sijaan, ja kun Ivan vihdoin uuvuksissaan lopetti, hän veti tuolin lähelle sairaan miehen leposohvaa ja sanoi melkein lempeästi:

"Ystäväparka, olette varmaankin kärsinyt paljon."

Ivan kiitti häntä katseella ja tarttui kiihkeästi käteen, jonka vanha sosialisti nyt ojensi hänelle.

"Luullakseni hyvin käsitätte, missä teitte suuren, ainoan todellisen virheen koko tämän pitkän onnettomuushistorian aikana?" sanoi Mirkovitsh viimein vieläkin sangen ystävällisesti.

"Tarkoitatteko, etten ilmoittanut Lobkowitzille enkä teille heti, kun kynttilänjalat olivat joutuneet pois hallustani?"

Mirkovitsh nyökkäsi.

"Muistakaa, että huomasin kardinaalin puheesta, että nainen ei milloinkaan ollut käsitellyt sitä kynttilänjalkaa, missä paperit olivat. Se oli vioittunut, ja hänen ylhäisyytensä läsnäollessa hän oli käärinyt sen pakettiin ja pannut syrjään."

"Huomaan, Ivan, ettette ole sanonut minulle naisen nimeä, jonka hallussa kynttilänjalat olivat ja jolla, kuten teilläkin, on oikeus vaatia niitä itselleen?"

"Hän oli Anna Demidov."

Mirkovitsh hypähti pystyyn. Kaikki hänen äsken omaksumansa lempeys ja myötätunto oli kadonnut äkkiä, ja taas hän seisoi siinä tuomarina, valmiina tuomitsemaan ja rankaisemaan.

"Ivan Stefanovitsh Volenski", hän sanoi, "tyydyitte siis siihen, että vakooja, pahimpien vihamiestemme agentti, säilytti kalleimpia salaisuuksiamme omassa asunnossaan voiden päästä niihin käsiksi milloin tahansa, ettekä raivannut häntä tieltänne. Tai jos olisitte ollut liian hellämielinen, niin olisittehan voinut pyytää niitä, jotka ovat voimakkaita, nujertamaan sellaisen mahtavan vihollisen?"

Ivan ei vastannut. Hän ei voinut sanoa mitään. Moite oli ansaittua, mutta hänen tarkoituksensa oli ollut hyvä. Kohtalo oli ollut liian tyly. Hän katseli nyt Mirkovitshia, kun julma nihilisti käveli edestakaisin ahtaassa huoneessa ja hänen ankaroilla, karskilla kasvoillaan kuvastui koston ajatuksia.

"Jospa vain tsaarin poika olisi vielä hallussani", hän mutisi, "niin kaikki voitaisiin vielä pelastaa".

"Siis…?" kysyi Ivan jännittyneesti. "Dunajevski —?"

"On nyt turvassa Englannissa, ja tsaarin poika on palannut Pietariin."

"En käsitä", sanoi Ivan ymmällään. "Kuinka siis asioista sovittiin?"

"Mahdollisimman yksinkertaisesti, naisen, tyttäreni, avulla", sanoi
Mirkovitsh.

"Maria Stefanovnan?"

"Näyttää siltä, että hänellä naisten tapaan oli joitakin epäilyksiä, joista sivumennen sanoen monet tovereistamme olivat samaa mieltä, oliko suotavaa, että vankimme surmattaisiin, kuten koko ajan olin ehdottanut, jotta siten ylläpitäisimme terroria, jota emme voisi aikaansaada diplomatian avulla. Kun teistä ei kuultu mitään ja tuntui selvältä, että jokin onneton kohtalo oli tullut osaksenne, niin me kaikki äänestimme kuolemantuomion puolesta.

"Hän keksi omasta päästään rohkean suunnitelman pakottaen tuon vanhan hupsun Lavrovskin viemään uhkavaatimuksemme tsaarille aivan samansisältöisenä kuin oli ollut kirje, jonka te itse otitte viedäksenne Taranjeville. Kysymättä neuvoa komitealta hän etsi miehen käsiinsä, sillä me olimme sitä ennen saaneet varmoja tietoja, että hän oli pelkästä pelosta ollut jatkuvasti ilmoittamatta mitään Pietarin hallitukselle. Kun tikari, niin sanoakseni, uhkasi hänen herransa sydäntä, niin ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin totella ja hänestä tuli kirjeemme kantaja. Emme tietenkään tiedä, mitä tapahtui Pietarissa hänen ja korkeiden henkilöiden välillä, mutta kolme päivää sitten viralliset sanomalehdet ilmoittivat vangitun nihilistin Dunajevskin ja hänen toveriensa vapauttamisesta ja heidän saattamisestaan rajan toiselle puolelle. Eräät komiteamme jäsenet olivat heitä siellä vastassa mukanaan rahaa ja vaatteita, ja Maria meni heidän kanssaan, sillä me kaikki olimme sitä mieltä, että olisi parasta kaikille, jos hän asuisi Englannissa jonkin aikaa.

"Saman päivän iltana tsaarin poika vietiin silmät sidottuina Heumarktilla olevasta talostani, ja siten päättyi ovelin salajuoni, mitä mainio veljeskuntamme milloinkaan en kyennyt keksimään."

"Kiittäkäämme Jumalaa siitä", sanoi Ivan lämpimästi.

"Kirotkoon Jumala sinua pannessasi meidät kaikki vaaralle alttiiksi heti kunniakkaan voittomme jälkeen", tokaisi Mirkovitsh raa'asti, "ja kirotkoon hulluutemme, että olemme niin suuresti sinuun luottaneet".

Nuori puolalainen ponnahti pystyyn herjauksen kuullessaan.

"Luottamustanne ei ole petetty, Mirkovitsh", hän sanoi tyynesti, "eivätkä toverimme eikä asiamme ole vaarassa. Antakaa minulle tarpeelliset rahat ja oikeuttakaa minut käyttämään niitä, ja vannon teille, että kolmen päivän kuluttua luovutan paperimme varmasti teidän haltuunne, jotta te sen jälkeen saatte toimia niiden sekä minun kanssani, niinkuin itse haluatte."

"Tiedätte siis, missä kynttilänjalat tällä hetkellä ovat?" sanoi
Mirkovitsh hieman rauhoittuneena.

"Ne myydään huutokaupalla ensi torstaina, ja me voimme ostaa ne sangen helposti."

"Niin! Ellei kohtalo tai madame Demidov tule väliin."

"Madame Demidov ei voi tietää, missä kynttilänjalat ovat.
Grünebaum vangittiin puoli tuntia sen jälkeen kuin näin hänet.
Ei ole todennäköistä, että hän olisi kavaltanut Lontoossa olevaa
rikostoveriaan, ja hän ei siis ole voinut päästä niiden jäljille."

"Teidän pitää toimia, niinkuin parhaaksi näette, Ivan", sanoi Mirkovitsh vihdoin, "sillä tiedätte, että meillä on runsaita varoja, jotka kuuluvat veljeskunnalle, ja Lobkowitz on asettanut ne käytettäväksenne. Meidän täytyy teihin vielä toistaiseksi luottaa —"

Ja hän lisäsi lyhyen tauon jälkeen:

"Sen jälkeen henkenne on meidän vallassamme."

Sen Ivan tiesi aivan hyvin. Hän tiesi, että jos tämän jälkeen veljeskunnalle koituisi joitakin ikävyyksiä, hänen ei annettaisi kärsiä eikä kuolla heidän kanssaan. Hän tiesi, että hänet merkittäisiin petturin polttomerkillä, että hänet hyljättäisiin, häntä herjattaisiin, ja hän kuolisi yksinään salaperäisesti kostajan tikarin pistosta, eikä hänelle suotaisi marttyyrien tavallista kuolemaa.

Mirkovitsh ojensi hänelle maksumääräykset ja rahat, jotka Lobkowitz oli hänelle antanut. Siinä oli iso summa, ja Ivan otti sen vastaan tuntien mielensä keventyneen. Vanha venäläinen lähti pian hänen luotaan, ja Volenski sai olla rauhassa ja suunnitella mielessään asiat. Keskustelu Mirkowitshin kanssa oli ollut kovin myrskyinen, ja tarvittiin voimakkaita tahdonponnistuksia voimien kokoomiseksi viimeiseen suureen yritykseen, jotta hän ja hänen toverinsa pelastuisivat hirveästä perikadosta.

Ilmeisesti oli ensin saatava pääsykortti Curzon Streetin huoneiston katselemiseen, jotta saisi selville, että keisarin kynttilänjalat olivat myytävien tavarain joukossa. Kun hän olisi saanut varmuuden siitä tärkeästä seikasta, niin olisi hänen viimeisenä toimenaan mennä torstaina huutokauppaan ja käytettävikseen uskottujen varain avulla tehdä tarjouksia keisarin kynttilänjaloista, kunnes ne tulisivat hänen omikseen.

Hänen ohjelmansa ensimmäinen osa oli hyvin helppo toimittaa. Seuraavana aamuna hän sai kortin Gideon, Eyre & Blackwellin toimistosta ja sai tietää, että nuo hänelle kohtalokkaat kynttilänjalat olivat niiden tavarain joukossa, jotka myytäisiin seuraavana päivänä. Siis kaikki oli toistaiseksi hyvin.

Oli paljon ihmisiä tarkastamassa huonekaluja ja taiteellisia koruesineitä, joita siellä oli monia tuhansia, mutta ne olivat enimmäkseen juutalaisia — luultavasti kauppiaita, ja Volenski tiesi, että summa, jonka salaseura oli asettanut hänen käytettäväkseen, olisi paljon isompi, kuin mitä rikkainkaan kauppias maksaisi yhdestä ainoasta koruesineestä. Hän oli siis aivan tyytyväinen seuraavan päivän huutokauppaan nähden. Kun hän poistui talosta, niin hän pysähtyi porraskäytävään sytyttääkseen sikarin. Samassa hetkessä pysähtyivät talon edustalle myöskin eräät vaunut. Nainen astui niistä ulos kädessään pääsykortti, ja huomaamatta Volenskia hän livahti hänen ohitseen ja meni taloon. Se oli madame Demidov!

Volenskin mieleen ei todellakaan milloinkaan ollut juolahtanut, että madame Demidov tai kardinaali voisi millään tavalla saada tietää kadonneiden kynttilänjalkojen olinpaikasta, ja kun hän huomasi naisen olevan paikalla, niin se vaikutti häneen kuin salamanisku. Mutta sehän olikin oikeastaan aivan luonnollista. Kaksi viikkoa oli kulunut varkaudesta. Grünebaumin oli sillä välin, kuten Volenski hyvin tiesi, hänen rikostoverinsa ilmiantanut. Hänen talonsa ja kirjansa oli tarkastettu, hänen lontoolaisen rikostoverinsa nimi oli saatu selville, ja madame Demidov oli epäilemättä toiminut aivan samalla tavalla kuin Volenskikin. Ja hän oli joko uhkailemalla tai lahjomalla seurannut varastettujen kynttilänjalkojen jälkiä Daviesin liikkeestä mr James Hudsonin taloon.

Volenski käsitti heti, että hänen läsnäolonsa olisi mitä haitallisinta hänelle. Nyt oli aivan ilmeistä, että hän jonkin salaisen henkilökohtaisen harrastuksen takia tahtoi saada kynttilänjalat takaisin, sillä muuten hän ei olisi itse tullut Lontooseen, vaan olisi lähettänyt taitavan asiamiehen valtaamaan varastettuja tavaroita.

Jos hän aikoisi huutaa niitä seuraavana päivänä, niin Volenski tiesi, että se koituisi hänen turmiokseen. Hän voisi itse kyllä panna menemään sangen huomattavan rahasumman tällaisen välttämättömän tarpeen sattuessa, mutta mikäli huhut olivat oikeita ja madame Demidov oli Venäjän hallituksen palkattu agentti, niin silloin hänen luottonsa olisi todella rajaton ja taistelu heidän välillään kävisi elämästä ja kuolemasta.

Oh! Kunpa voisi saada selville, mitä vuorokautta myöhemmin tulisi tapahtumaan, ja saisi tietää heti kaikki uhkaavat onnettomuudet! Kerran hän ajatteli jo tiedustella Lontoon joka hotellista madame Demidovia, jotta saisi kuulla kohtalonsa hänen omilta huuliltaan, mutta huomioonottamatta sellaisen toimenpiteen toivottomuutta niin isossa kaupungissa kuin Lontoossa hän ajatteli, että nainen pitäisi sitä heikkouden osoituksena, ja loppujen lopuksi, niin toivorikas on ihminen, oli vielä pieni mahdollisuus, ettei madame Demidov vielä ollut löytänyt salaisia papereita. Siinä tapauksessa hän, kun hän tuntisi Volenskin huutajien joukosta, luopuisi kilpailusta luottaen siihen, että hän toimi kardinaali d'Orsayn puolesta. Ei, kaikki ei vielä ollut menetetty, ja Volenskilta pääsi syvä helpotuksen huokaus, kun hän ajatteli, että huomenna joka tapauksessa — onnellisesti tai onnettomasti — päättyisi tämä kauhea jännitys, jota hän oli saanut kärsiä kaksi kuolettavaa viikkoa, lukuunottamatta muutamia autuaan tiedottomuuden päiviä.

Mutta mitä oli tehnyt madame Demidov? Hän, kuten Volenskikin, oli kärsinyt vaihtelevia epävarmuuden, pelon, epäilysten ja toivon tuskia viimeisten kolmen viikon aikana. Heti Grünebaumin vangitsemisen jälkeen hän oli saanut ilmoituksen poliisilta, mutta kauhukseen hän ei ollut löytänyt kynttilänjalkoja juutalaisen liikkeestä takavarikoitujen tavarain joukosta. Hänen onnistui töin tuskin ja vain tuhlaamalla ison joukon venäläistä rahaa saada kahdenkeskinen keskustelu vangin kanssa, joka himoitsi kovasti kostoa ajatellessaan Volenskin luuloteltua petosta ja hyvin mielellään ilmoitti hänelle kaikki tietonsa kynttilänjalkojen olinpaikasta.

Tarvittiin aika paljon enemmän venäläisiä rahoja, jotta saatiin Isaac Davies puhumaan kynttilänjaloista jälleen. Hän oli epäluuloinen eikä pitänyt salaperäisyydestä, joka punoutui niiden ympärille. Hän kielsi kauan jyrkästi tietävänsä mitään niistä, ja vain runsaasti lahjomalla saatiin hänet ilmoittamaan asiakkaan, jolle hän oli myynyt kynttilänjalat.

Madame Demidov meni kuten Volenskikin mr James Hudsonin taloon luottaen usein koeteltuun viehätystaitoonsa saadakseen miehen luopumaan kirjeestä, jota hän kuvaili itselleen vaaralliseksi. Ja kuten Volenskikin hän tunsi itsensä sanomattoman epätoivoiseksi saadessaan kuulla, että mr Hudson oli kuollut.

Viikkoa myöhemmin, kun madame Demidov oli nähnyt ilmoituksen Timesissä, ja kokonaan aavistamatta, että Volenski liikkui samoilla asioilla kuin hänkin, hän tunsi itsensä sangen tyytyväiseksi nähdessään, että kynttilänjalat olivat myytäviksi aiottujen tavarain joukossa Curzon Streetin n:ossa 108. Hänen olisi ihmeen helppoa huutaa niitä ja ostaa ne millä hinnalla tahansa.

XX

Paljon ihmisiä oli jo kokoontunut ruokasaliin, missä huutokauppa oli pidettävä, kun Volenski saapui näyttämölle.

Monet kauppiaat, joista useimmat olivat juutalaisia, jotka kaikki näyttivät tuntevan toisensa, järjestäytyivät rauhallisesti ostaakseen kukin oman osansa. Myynti alkoi täsmälleen kello yhdeltätoista. Volenski katsoi tuskallisesti ympärilleen — huone oli tiukassa väkeä. Hän ei voinut nähdä madame Demidovia. Ensin huutokaupattiin isommat huonekalut vaihtelevilla hinnoilla eri kauppiaille, joista useimmat saivat ostoksensa hyvin halvalla. Ainoan kerran nousivat hinnat hieman korkeammalle, kun eräs onneton ulkopuolinen tai yksityinen huutaja yritti kilpailla kauppiasjoukkueen kanssa, joka oli kasautunut lähelle huutokaupanpitäjän pöytää ja nopeasti nosti hintoja, kunnes onneton yksityinen tarjooja vetäytyi syrjään pettyneenä ja alakuloisena.

Vasta myöhään päivällä oli kuriositeettien ja arvokkaan rihkaman vuoro tulla huutokaupattavaksi. Jalokiviä, kultaista ja hopeista pöytäkalustoa, egyptiläisiä ja muita antiikkitavaroita ja vihdoin:

"Pari harvinaista kultaista ja posliinista kynttilänjalkaa", huusi huutokaupanpitäjä, "sanokaamme viisikymmentä puntaa parilta".

"Viisikymmentä guineaa", sanoi eräs ääni.

"Kuusikymmentä", sanoi toinen.

"Seitsemänkymmentä", "kahdeksankymmentä", "kahdeksankymmentäviisi", jatkoivat nopeasti eri kauppiaat.

Tähän alkuotteluun Volenski ei ollut puuttunut. Hän odotti, kunnes useimmat huutajat olivat luopuneet pelistä, sillä hän tiesi hyvin, että edeltäpäin oli järjestetty, kenen piti tarjota kynttilänjaloista viimeiseksi.

Mutta kun taas ääni oli sanonut: "yhdeksänkymmentä", syntyi hiljaisuus ja huutokaupanpitäjä alkoi tapansa mukaan:

"Siis, hyvät herrat. Pari harvinaista —"

"Sata", sanoi Volenski äänellä, jota hän tuskin tunsi omakseen, niin kiihtynyt hän oli.

"Ja viisikymmentä", kuului edestä nenä-äänellä.

"Kaksisataa", sanoi Volenski.

"Ja viisikymmentä", sanoi nenä-ääni.

"Kolmesataa", sanoi Volenski, joka tunnettuaan vastustajansa erääksi kauppiaaksi, joka oli ostanut ison kokoelman muita tavaroita, tiesi, että vaikka hän pakottaisikin hänen tarjoomaan aika huomattavan summan, niin hän ei kuitenkaan ostaisi koruesineitä hinnalla, joka tuottaisi hänelle tappiota. Hän sai siis täydellisesti malttinsa takaisin, ja hänen kova jännityksensä oli hiukan lieventynyt. Ja kun nenä-ääni sanoi taas: "ja viisikymmentä", niin Volenski sanoi rauhallisesti:

"Viisisataa puntaa."

Silloin nenä-äänen omistaja kohautti olkapäitään ja katsoi kattoon, ikäänkuin hän olisi toivonut saavansa sieltä jonkin merkin, minkälaista hänen seuraava menettelynsä tulisi olemaan. Hän mutisi vielä: "ja viisikymmentä", mutta ilman vakaumusta. Ja kun Volenski sanoi "kuusisataa", niin nenä-ääntä ei enää kuulunut.

"Siis, hyvät herrat", sanoi huutokaupanpitäjä, "tämä harvinainen kynttilänjalkapari menee kuudensadan punnan hinnasta — kuusisataa puntaa on tarjottu — hyvät herrat —"

"Seitsemänsataa", kuului soinnukas naisen ääni.

Kaikki kääntyivät katsomaan siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja uteliaat silmät tarkastelivat uutta huutajaa. Volenski ei kääntynyt ympäri. Hän tiesi hyvin, kenen ääni se oli — tuo pehmeä ääni, jossa oli hiukkanen venäläistä sävyä konsonanttien lausumisessa. Hän oli tullut kuolon kalpeaksi. Hänen kielensä tuntui tarttuvan kiinni hänen kitalakeensa. Hänen polvensa alkoivat horjua hänen allaan. Mutta sekunnin ajalla kaikki tämä pelko oli loppunut. Hän ponnistautui äkkiä tarmokkaaksi ja ojentautui supisuoraksi ja melkein uhmaavalla äänellä hän huusi huutokaupanpitäjälle: "Tuhat puntaa".

"Ja viisisataa", kuulutti yhtä uhmaavalla äänellä hänen kaunis vastustajansa heti.

"Kaksituhatta", sanoi Volenski.

"Ja viisisataa", kuului vastaus. "Kolmetuhatta, neljä-, viisi-, kuusituhatta puntaa."

Ihmiset kuuntelivat jännittyneinä ja hengitystään pidättäen ja vuoron perään katsoivat molempia tarjoojia, jotka huoneen vastakkaisista päistä käheällä ja kuumeisella äänellä huusivat uhmaten toisiaan. Kaikki huomasivat, että oli kysymyksessä jokin salaperäinen asia, jokin murhenäytelmä, jonka viimeistä näytöstä näyteltiin heidän silmiensä edessä.

Asioiden ollessa sillä asteella huutokaupanpitäjä kumartui eteenpäin ja kääntyen erikoisesti Volenskin puoleen sanoi:

"Ellei jollakin tavalla saada sopimusta aikaan, niin en voi pitää näitä herroja odottamassa. Meidän täytyy jatkaa myyntiä."

"Hyväksyttekö tarjoukseni?" sanoi Volenski. "Minä sanoin kymmenentuhatta puntaa."

"Kaksikymmentätuhatta", sanoi madame Demidov tyynesti, ikäänkuin hän olisi puhunut yhtä monesta pennistä.

"Kaksikymmentätuhatta puntaa", sanoi huutokaupanpitäjä, "kynttilänjalkaparista. Sekä tämä herrasmies että tämä nainen ovat aivan tuntemattomia minulle. Minun pitää saada jokin takuu molemmilta, että rahat maksetaan, kun tarjous on hyväksytty, muussa tapauksessa minun pitää kieltäytyä kuluttamasta enää näiden herrasmiesten kallista aikaa. Olen sitä mieltä, että on tehtävä jokin sopimus. Toistaiseksi viimeinen kahdenkymmenentuhannen punnan tarjous pitää paikkansa."

Volenski oli vastaamaisillaan kiukkuisesti ja terävästi, sillä hän kiehui tukahdutetusta kiihtymyksestä, kun hän tunsi käsivarteensa kevyesti koskettavan. Hän kääntyi kuin umpikujaan ajettu eläin ja katsoi silmästä silmään vihollista, joka todellakaan tällä hetkellä ei näyttänyt niinkään hirvittävältä. Vihollinen oli sievästi puettu — pelkkään mustaan. Hänellä oli tummat silmät, jotka katsoivat melkein rukoillen Volenskin hurjistuneihin silmiin, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet lukea, mitä tapahtui hänen ajatuksissaan, ja hänellä oli ääni, jossa oli vienoin venäläinen korostus, mitä hän milloinkaan oli kuullut. Lisäksi oli hänellä pieni hienon käsineen verhoama käsi, joka lepäsi kuin arka lintu Volenskin takin hihalla. Lopulta vihollinen puhui:

"Herra", sanoi hän venäjäksi, "tuntuu siltä, että taistelemme peloittavan julmaa taistelua, te ja minä. Ehdotan muutaman hetken aselepoa. Hyväksyttekö valkoista lippua?"

Volenski nyökkäsi heikosti myöntyvänsä.

"Herra, te ja minä näytämme sydämemme pohjasta -tahtovan omistaa nuo kynttilänjalat. Ihmettelen, onko teidän tarkoituksenne yhtä puhdas kuin minun? Nuo kynttilänjalat, hyvä herra, uskoi huostaani eräs ystävä. Ne katosivat, kun ne olivat minun hallussani. Tahdon palauttaa ne itse hänelle, vaikka se maksaisi puolet omaisuuttani."

"Madame", sanoi Volenski, "kunnioitan vaikutteitanne, mutta nämä kynttilänjalat uskoi hänen majesteettinsa keisari itse isännälleni kardinaalille. Ne tullaan palauttamaan hänen ylhäisyydelleen, mutta minun kätteni kautta."

"Ah!" sanoi madame Demidov ivallisesti, "tahdotte vaatia palkkiota".

"Niin, madame, se on aikomukseni."

"Qu'à cela ne tienne! [Älköön se olko esteenä.] Lupaan teille yhtä rajattoman palkkion kuin antelias kardinaali vain voi kuvitella, jos suostutte oikkuuni."

"Madame, vaikka pitäisitte pienessä kädessänne Persian shaahin yksityiskassaa, en antaisi kynttilänjalkoja teille."

"Kolmekymmentätuhatta puntaa tuosta kynttilänjalkaparista", hän huusi huutokaupanpitäjälle, joka joukon mukana tarkasteli vihamiehiä, joka joukko omituisesti höristi korviaan saadakseen selvää keskustelun sisällyksestä.

"Herra", sanoi madame Demidov kiihtyneesti, "emmekö voisi jakaa noita kynttilänjalkoja? Täytyykö teidän saada molemmat?"

Tämä ehdotus oli niin erikoinen, että Volenski ei ollut tajuta sen täyttä merkitystä. Hän katsoi melkein häikäistynä kauniiseen venakkoon, joka jatkoi kiihkeästi.

"Herra, kynttilänjalkoja on kaksi kappaletta. Toinen on hieman vahingoittunut, toinen aivan eheä. Annan teille edellisen, jos saan jälkimmäisen. Siten jaamme kunnian ja maineen lahjoittaessamme takaisinsaadut aarteet hänen ylhäisyydelleen. Otaksun, että minä naisena saan vahingoittumattoman ja sentähden paremman kappaleen?"

Mitä hän sanoikaan? Vahingoittumattoman kynttilänjalan? Ja hän saisi vioittuneen. Sehän oli se, missä paperit olivat, ja hän tahtoi toisen. Mutta silloinhan hän oli pelastettu! Pelastettu! Hän ei voinut puhua, hän oli liian kiihtynyt. Mutta ottaen madame Demidovia kädestä hän veti hänet joukon halki, joka teki heille tietä, huutokaupanpitäjän pöydän luo, missä kynttilänjalat olivat näytteillä. Hän sanoi:

"Kyllä, kyllä, minä suostun. Te saatte toisen, paremman. Antakaa minulle vioittunut, niin olen tyytyväinen. Miksi ette ota sitä? Minä maksan niistä molemmista", hän lisäsi kuumeisesti ottaen ison pinkan setelirahoja lompakostaan ja tyrkkäsi ne hämmästyneen huutokaupanpitäjän käteen.

Mutta madame Demidov oli vain kerran vilkaissut kaksoiskynttilänjalkoihin, sitten hän peräytyi ja hänen silmänsä olivat melkein irtautumaisillaan päästä kauhusta ja pelosta. Kynttilänjalat olivat todellakin kaksosia, sillä niissä monenlaisissa vaiheissa, joiden alaisia ne olivat olleet viimeisten viikkojen aikana, oli vahingoittumattoman Amorin käsi niinkuin sen toverinkin särkynyt ranteesta kyynärpäähän asti.

Madame Demidov, joka turhaan koetti tekeytyä tyyneksi, sieppasi kuumeisesti toisen kynttilänjalan hurjasti toivoen, että onni suosisi häntä valinnassaan, ja hän lähti huoneesta katselijain kummastuneen tuijotuksen seuraamana, jotka katselijat vaistomaisesti tekivät tietä salliakseen hänen kulkea ohi kallisarvoisen taakkansa kerällä.

Volenski, joka ei ollut huomannut naisen kauhistunutta ilmettä eikä todennut sen syytä, näki vain luulemansa oman kynttilänjalkansa, joka sisälsi hänen salaiset paperinsa. Tuskin luottaen aisteihinsa, pelon ja toivon tunteiden vaihdellessa, hän otti sen mukaansa.

XXI

"Monsieur, — Luullakseni tämä kirje ei tuota teille mitään yllätystä. Olemme toistemme vallassa. Todennäköisesti ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi tämän taistelun loppuun asti käyminen. Emmekö voisi vaihtaa todistuskappaleitamme tänä iltana hotellissani — nautittuamme saksanpähkinöitä ja viiniä? Syön klo 7.30. — Teidän

Anna Demidov."

Ivan Volenski piti kädessään hienotuoksuista, vaaleanpunaista pientä kirjettä ja luki lukemistaan sitä, kunnes hän osasi sen ulkoa. Hänen kauhea seikkailujensa sarja, joka oli kestänyt kaksi viikkoa, loppui niin omituisella tavalla, ja sen huippupisteenä oli raju taistelu huutokaupanpitäjän pöydän edustalla, ja Ivan, joka ei ollut vielä kolmenkymmenen vuodenkaan vanha ja oli mies, ennenkuin hänestä tuli sosialisti, ajatteli vihollista, jonka hän oli tuntenut ja jota hän oli pelännyt jo niin kauan, kun tämä seisoi rukoilevasti hänen vieressään, samalla kuin hänen pieni hansikoitu kätensä lepäsi hänen takkinsa hihalla.

Siitä hetkestä asti hän näytti muistavan jokaisen sitä seuraavan tapahtuman ikäänkuin epäselvänä unena. Hän oli kahmaissut mukaansa kynttilänjalan, jossa hän luuli olevan salaiset paperit, tuntien hurjaa riemua, ja hän oli vienyt sen hotelliinsa. Kun sitten hänen huoneensa ovi oli taatusti lukossa, hän oli painanut salaista jousta ja nähnyt paperien olevan kätköpaikan syvyyksissä. Vapisevin käsin hän oli ottanut ne ulos ja hänen kivistävät silmänsä olivat tarkastelleet niitä kuumeisesti.

Oh! Hän tunsi kuvaamatonta kauhua, kun hän totesi, että kirjoitukset ja paperit eivät olleet niitä, joiden puolesta hän oli niin urhoollisesti taistellut, katkerasti ponnistellen. Hänet valtasi epätoivon lohduton tunne, joka herpaisi hänen sielunvoimansa ja turrutti ne siinä määrin, ettei hän tajunnut, mitä papereita hän piti kädessään.

Tuskin puolta tuntia myöhemmin hän kuuli Mirkovitshin raskaita askeleita portaista, ja silloin hänen onnistui karistaa tunteettomuutensa.

Vanha sosialisti oli koettanut Ivanin ovea, mutta huomatessaan sen lukituksi oli ilmeisesti mennyt pois jälleen. Ivan ei silloin tahtonut tavata häntä. Hän alkoi ajatella, ja ajatella hänen täytyikin rauhassa pelkäämättä ja täydellisesti häiritsemättä.

Madame Demidov, Venäjän hallituksen agentti, oli saanut haltuunsa sosialistisen veljeskunnan paperit. Se oli totta, mutta sen sijaan Volenskilla oli hallussaan papereita, jotka koko maailman silmissä leimaisivat madamen Venäjän poliisin vakoojaksi ja ikuisiksi ajoiksi estäisivät häntä enää harjoittamasta sitä ammattia. Jos tulisi yleiseen tietoisuuteen, että hänen paperinsa olivat joutuneet vääriin käsiin, niin hänen hallituksensa, kuten on tavallista sellaisissa tapauksissa, olisi tunnustamatta häntä agentikseen ja mahdollisesti kostaisi hänelle hänen huolimattomuutensa takia.

Oli siis selvää, että vaikka veljeskunta oli tällä hetkellä madame
Demidovin vallassa, oli kaunis venakko samoin veljeskunnan vallassa.

Ivan oli tyynesti ajatellessaan päässyt tähän tulokseen, kun tarjoilija oli tuonut hänelle vaaleanpunaisen, hyvältätuoksuvan kirjeen, joka oli jätetty hotelliin herra Volenskille annettavaksi, samalla kuin kirjeen kantaja odotti vastausta.

Se oli riemuhetki Volenskille. Nainen oli kirjoittanut järkevästi. Kumpaakaan heistä ei hyödyttäisi niin tasaväkisen taistelun loppuun asti taisteleminen.

"Madame. Tänä iltana klo 7.30 tulen luoksenne, kuten armollisesti olette pyytänyt minua, ja luotan siihen, että vihollisuutemme, kun yhteisesti olemme riisuutuneet aseista, vaihtuu ystävyyteen saksanpähkinäin ja viinin ääressä.

Teidän nöyrä ja harras palvelijanne

Ivan Volenski."

Hän lähetti tämän kirjelapun alas ja pukeutui nopeasti välttäen yhä tarkoituksellisesti juroa toveriaan, jota hän ei tahtonut tavata, ennenkuin hän voisi luovuttaa kohtalokkaat paperit hänelle.

XXII

Ja sinä iltana eräässä Claridge-hotellin sievästi kalustetussa arkihuoneessa mies ja nainen istuivat iloisesti liekehtivän tulen ääressä pohtien äskeisiä yhteisiä seikkailujaan ajaessaan takaa keisarin kynttilänjalkoja. He olivat molemmat luovuttaneet toisilleen toistensa vaaralliset paperit, ja kun se oli tapahtunut, niin kummaltakin pääsi helpotuksen huokaus, ja siro valkoinen käsi ojentui ystävyyden ja yhteisen vaitiolotakauksen merkiksi.

Ja kirjan tekijälle on kerrottu, hyvin arvovaltaiselta taholta, että tämä sopimus on hyvin uskollisesti pidetty, sillä Lobkowitz ja Mirkovitsh eivät milloinkaan enää ole voineet taivuttaa Volenskia liittymään heidän loputtomiin vehkeisiinsä ja salajuoniinsa. Hänen palautettuaan paperit julman vanhan Mirkovitshin haltuun pyysi veljeskunta häneltä turhaan uusia palveluksia, eikä hän milloinkaan enää tullut takaportaista heidän kokouksiinsa synkkään Wienin taloon. Ja Venäjän hallituksen täytyi pian hyväksyä madame Demidovin erohakemus, koska hän menisi kohta naimisiin.

Eräänä talvena, loistavissa prinsessa Marionovin pitämissä tanssiaisissa palatsissaan Pietarissa, rouva Volenski, o.s. Demidov oli varmaankin kaikista kaunottarista ihailluin.

Ei kukaan kuitenkaan huomannut, että hän ja hänen miehensä vaihtoivat merkitsevän hymyn, kun prinsessa näytti vierailleen pari harvinaista vieux Vienne-kynttilänjalkaa, joista hiljaa kuiskailtiin, että hänen ylhäisyytensä paavin lähettiläs itse oli ne hänelle lahjoittanut, eikä kenenkään vähempiarvoisemman henkilön kuin hänen katolisen ja apostolisen majesteettinsa Frans Joosef I:n puolesta.